Klaanon

Kategoria: Klaanon Rope

  • Vahtikoira on irti

    Meri, etelä

    Hyytävä alailman ilmavirta kantoi tummaa jättiläismetsoa kuin höyhentä. Kaksi metriä linnun alla odotti hyytävän kylmää merivettä, johon linnun liito repi hiljaa vanaa. Yön hiljaisuus oli rikkoutumaton, jos ei huomioitu meriveden loisketta.
    Kaksi hahmoa kykki linnun niskasulissa hiljaisina. Suuren saaren metsikköinen rantaviiva alkoi lähestyä.
    Enkin Akakun kiikari tarkensi pimeydessä rantakallioihin suristen äänettömästi. Le-matoran silitti linnun päätä. ”Oletteko varma tästä, herra admin?”
    ”Täysin”, Guartsu vastasi pikaisesti. Skakdin kasvojen siniväri oli häivytetty syysyöhön mustilla maalikuvioilla. Tämän haarniskasta oli myös poistettu suurin osa levyistä ja panssareista – jäljelle oli jäänyt pari kappaletta remmejä pitelemässä taktisia lipastaskuja, veitsiä ja juomapulloja. Guardiania näki harvoin näin vähällä varustuksella.
    ”Luuletteko, että karttanne riittää Bakmein löytämiseen?” Enki kysyi. Hän vilkaisi rapistunutta Veljeskunnan saaren karttaa, jota sininen skakdi katsoi intensiivisesti.
    ”Se riitti Ämkoollekin”, Gee vastasi. ”Minä osaan ajatella kuin hän. Toivottavasti se riittää.”
    Enki nyökkäsi hiljaisena. ”Rantaviiva lähestyy. Linnun täytyy kääntyä kohta takaisin.”

    Valonheittimet pirstoivat pimeyttä rantaviivalla. Pimeitä pisteitä oli enää harvoja. Nazorakit olivat musertaneet alleen ehkä jo kohta koko saaren. Jos jossain vielä oli veljeskunnan piiloja, niitä ei olisi enää kauaa.
    Suuri ellipsimäinen nazorak-ilmalaiva näkyi valtavana varjona jossain kauempana saaren yllä. Isoveljen katse oli järkkymätön.
    Guardian sitoi hengityslaitteen peittämään suunsa. Hän kiersi letkun pieneen säiliöön varustehenkselissään. Happea ei riittäisi kovinkaan pitkäksi.
    Skakdin olisi kohta aika tehdä uusi puolen kion uinnin nopeusennätys. Onneksi hänellä oli hyvät keuhkot.

    Skakdi ja matoran nyökkäsivät toisilleen. Onnea matkaan, Enkin katse sanoi.
    Guardian ei tiennyt, uskoiko matoran hänen onnistumismahdollisuuksiinsa. Enki ei puhunut katseellaan yhtään enempää kuin sanoillaankaan.

    Jos katseli äärimmäisen tarkkaan, oli mahdollista nähdä suuresta merimetsosta putoavan jotain hyytävän kylmään meriveteen Veljeskunnan saaren pohjoisrannikolla.
    Musta kylmä neste ympäröi skakdin ja kirveli tämän silmää. Maailman äänet muuttuivat tukahtuneiksi kuiskauksiksi veden läpi. Hetken hän ei voinut hengittää.
    Venttiili aukesi veden alla sihahtaen ja happi täytti Guardianin naamion. Hän huokaisi helpotuksesta.
    Siniset kourat alkoivat kauhoa tiensä läpi hyisen veden.

    Veljeskunnan saaren rannan hiljaisuuden rikkoi vain pienestä ruki-kalasta taistelevien merilintujen kirkaisut. Auringot olivat jo kauan sitten sukeltaneet horisontin taakse.
    Kaksi biomekaanista lintua hiljeni, kun jokin nousi laineista. Siivekkäät rahit tuijottivat hämmentyneinä tätä rantavedessä seisovaa sinistä hahmoa. Pienen punaisen kiikarisilmän himmeä hehku tarkensi katsettaan ympäri rantaviivaa.
    Guardian pudotti puoliksi tyhjän happisäiliön vyötäröltään veteen ja otti läpinäkyvän happinaamion kasvoiltaan.
    Lintujen ja skakdin katsekontakti piti.

    Oliko jotain asiaa? Guardian pohti.

    Linnut jatkoivat tuijottamista. Jos niiden pienissä sulkaisissa päissä olisi ollut aivokapasiteettia sen tason mietteisiin, ne olisivat pohtineet, oliko sininen hahmo todella lähetetty matkaan uiden. Ne kuitenkin päättivät lopettaa skakdin tuijottamisen ennen kuin hahmo näyttäisi, kuinka taitava oli siipikarjan grillaamisessa.
    Yhtenevin kirkaisuin linnut tarttuivat taas kalaan.

    Sitäpä minäkin.

    Guardian hautasi pienen happikanisterin, sen letkun ja läpinäkyvän puolinaamion varoen märkään rantahiekkaan. Aallot huuhtoivat kaivuun jäljet olemattomiin.
    Skakdi availi kevyen taisteluvyönsä taskuja. Vesi valui pois. Skakdi veti veitsiä, kranaatteja ja ammuslaatikoita esiin nahkaisista suojakuoristaan. Ne olivat kuivia ja toimintakykyisiä.
    Viimeisenä skakdi tarttui zamor-pistooliin reisitaskunsa pohjalla. Aseen metalli kiilteli kaksoiskuunsirppien valossa. Rumpu aukesi ja skakdi työnsi kuusi zamoria sisään. Vain kuusi. Järjestys. Hänen täytyisi muistaa järjestys.
    Tehtävä olisi joka tapauksessa epäonnistunut, jos Guardian joutuisi täyttämään aseen uudelleen. Saari oli täynnä nazorakeja ja Labion sotilaita.
    Ensimmäinen zamor oli täynnä 90-prosenttista kredipselleeniä. Toinen nukutusaineita. Kolmas tuhonkyyn myrkkyä. Guardian ei edes uskaltanut koskea tähän kuulaan, jonka sisällön hän oli saanut Enkiltä. Kun tuhonkyyn myrkky virtasi suonia pitkin, vastalääke oli vain hidaste. Siinä vaiheessa oli viisaampaa vain lopettaa oma elämänsä savuavalla reiällä otsan läpi.

    Kovin sopivasti neljäs kuula olikin perinteinen ilmantäyteinen zamor, joka jättäisi vihollisen otsaan vain savuavan reiän. Jos tilanne menisi niin vakavaksi, hän joutuisi todennäköisimmin käyttämään kovin pian myös viidennen, jonka sisällä oli neljän gramman Selecius Kralenda 3.1 -polttopanos.

    Guardian oli päättänyt, että ei edes ajatellut tilannetta, jossa hän joutuisi käyttämään kuudennen ammuksen. Hän oli hämmästynyt itsekin, että sen sisältö oli ylipäätään mahtunut tavallisen kokoiseen zamoriin.
    En edes uskalla kertoa Bladikselle tästä, sininen skakdi mietti. Kokeilisi vielä itsekin.
    Ranneliike. Rumpulipas pyörähti paikoilleen. Iskuri naksahti taka-asentoon. Pistooli työntyi taskuun Guardianin vyötäröllä.
    Aika metsästää.

    Kaksitasosiipinen nazorak-rakettijääkäri liisi selkäreppunsa lennättämänä kymmeniä metrejä rantaviivan yläpuolella tarkkaillen vihertävillä hyönteissilmillään pimeyttä. Se ei ehtinyt kuitenkaan huomata sinistä skakdia, joka sukelsi rantahiekasta rantaviivalla vähitellen viidakoituvan maastoon sysipimeään synkeyteen.
    Radioaallot repivät tiensä läpi ilmatilan.

    ”Varis 4, kaikki kunnossa. Korppi 5?”
    ”Korppi 5, kaikki kunnossa. Tankki täynnä ja reppu toimii täydellisesti.”
    ”Varis 4, sain. Naakka 6?”
    ”Naakka 6, kaikki kunnossa, mutta…”
    Vastausta odoteltiin hetki, mutta Varis 4:n kärsivällisyys loppui aikaisin.
    ”Varis 4, Naakka 6. En saanut vastaustanne. Mutta mitä?”
    ”Naakka 6, ei mitään. Luulin nähneeni jotain taivaanrannalla.”
    ”Kaikki näköhavainnot on raportoitava. Mitä luulette nähneenne?”
    ”Äh, jonkin sortin… linnun vain. En usko että se oli… merimetsoa isompi.”

    Hiljaisuus muuttui lyijynraskaaksi. Aliupseeri tunsi jääkylmän ilmavirran kasvoillaan ja kasasi asioita hengittäen raskaasti. Lopulta hän teki päätöksen.
    ”Varis 4 kaikille yksiköille. Kohottakaa valmiutta.”

    Guardian ei ollut yllättynyt. Kolmen tunnin liikkumaton odotus pöheikön sydämessä oli tuntunut aika lailla kolmen tunnin liikkumattomalta odotukselta. Eräs skakdi-vartija oli katsonut hänen suuntaansa sekuntia pidempään kuin yleensä, joten Gee ei ollut voinut muuta kuin kadota varjoihin odottamaan. Vartiosektoreilla tuntui muutenkin olevan tavallista varautuneempi ja varovaisempi tunnelma. Nämä sotilaat eivät olleet nähneet toimintaa sitten saaren miehityksen. Niille ei välttämättä kannattanut antaa liikaa kummasteltavaa.

    Tunteja kului. Liike varjosta varjoon ja puulta puulle oli hidasta ja metodista. Myöskin petollisen vaarallista.

    Zamor-revolveri kilahteli skakdin vyötäröä vasten hiljaisesti. Aina välillä mekaanisen silmän linssi vaihtoi väriä. Tässä vaiheessa skakdi suunnisti enää vain lämpöjäljillä – kartan hän oli tuhonnut jo aikoja sitten.
    Jos tyrin tämän jotenkin itse, en ainakaan auta torakoita kävelemään suoraan turaga Bakmein kotiovelle, skakdi mietti.

    Energia alkoi loppua. Tuntien ja kilometrien matkailulla metsän halki oli se vaikutus. Pian erään pienen liskon juoksu puunrunkoa pitkin pysähtyi, kun heittoveitsi lävisti sen nahkean kehon. Guardian tarttui täysin liikkumattomaan liskorahiin ja nieli ateriansa hammasta purren.
    Jostain syystä mausteet olivat jääneet pois varustevyöstä. Guardian ei ollut yllättynyt, että raaka vastatapettu lisko maistui lähinnä pettymykseltä ja huonoilta valinnoilta.

    Guardian istahti hetkeksi puunjuurelle. Yö oli kylmempi kuin veljeskunnan saarella oli totuttu. Syksy oli ilmeisesti saavuttamassa viidakonkin.
    Lepohetki ei kestänyt kauaa. Tulosuunnasta kuului rapinaa.
    Tässä vaiheessa ei ollut väliä, lähtikö rapina pikkulinnusta vai isosta torakanjärkäleestä. Guardian oli jo kaukana.

    Mäen takaa paljastui jyrkänne. Jyrkänteen alta vesistöjä. Vesistöjen takaa puita.

    Puiden takaa paljastui ilmeisesti vasta hakattu – tai mahdollisesti poltettu – aukio, ehkä hehtaarin kokoinen alaltaan. Keskellä aluetta kohosi merkillinen rakennelma: betoniselle perustukselle oli rakennettu korkea metallista ja jostakin epämääräisestä punaisesta aineksesta koostuva asia. Häkkyrästä nousi useita lonkeromaisia ulokkeita, ja Guartsu olisikin saattanut ajatella löytäneensä päälaelleen maahan valetun metallihaarniskaisen jättiläiskalmarirahin, ellei koko ajatus olisi ollut täysin typerä. Aukiota kiersi useita nazorak-partioita tiiviissä muodostelmassa tehden alueelle huomaamatta pääsemisen täysin mahdottomaksi. Lisäksi viidenkymmenen metrin säteelle ympäri rakennusta oli aseteltu ympyrämuodostelmaan useita järeitä konetykkitorneja.

    Guartsu päätti vilkaista hieman tarkemmin kiikarisilmällään. Koko rakennelma, joka oli selvästi vielä osittain kesken, koostui metalleista, jotka näyttivät epäilyttävästi kullalta ja hopealta, vaikka Guardian epäilikin niiden olevan jotain hänelle täysin tuntematonta metallia, sekä punertavasta orgaanisesta massasta, josta osa lonkeromaisista ulokkeista muodostui. Keskellä rakennelmaa kohosi pitkä, pisimpien lonkeroiden pituuden hieman ylittävä antennimainen torni, joka oli rakennettu ilmeisesti prototeräksestä. Guardian siirsi kiikarikatseensa lonkeroista perustuksiin. Sieltä täältä betonisen perustuksen päällä alkavan rakennuksen seinämistä puuttui vielä metallisia laattoja, jotka peittäisivät kalliin näköistä koneistoa. Koneiston kimpussa parveili mustia olentoja, jotka näyttivät kovasti toan muotoisilta mutta kovin epämääräisiltä. Guardian skannasi ne lämpökameralla ja havaitsi, etteivät ne jättäneet lämpöjälkiä. Olivatko ne edes elossa?
    Siinä ne kuitenkin näyttivät ohjelmoivan epämääräistä härpäkettä tekemään, mitä se sitten ikinä valmiina tekisikään.

    Parempi olla miettimättä.
    Ajatukset oli siirrettävä johonkin muuhun. Aikaa muulle kuin tehtävälle ei ollut.

    Skakdi liikkui kuin varjo, jonka ylilentävä lintu tai rakettijääkäri olisi metsän ylle heijastanut. Viidakko ympäröi hänet. Se uhkasi häntä jokaisesta suunnasta ja aina. Jokainen askel oli tässä pimeydessä kohtalokas, ja jokaisen puunjuuren takana saattoi olla miina tai ansalanka.
    Mutta viidakko oli yksi suuri vaara myös hyönteisille, jotka olivat sen omakseen julistaneet.

    Punaruskean nazorak-vartiomiehen jo tunteja kestänyt vuoro loppui yllättäen. Hän olisi olettanut sen loppuneen kolmitahtiseen koputukseen merkkipuun runkoa vasten, jolla yleensä viestittiin vartijan vaihdosta. Ei, tällä kertaa se loppuikin suureen veitseen hänen kaulaansa vasten.
    Hyvää yötä vain.
    Nopea ja äänetön viilto ei antanut nazorakille aikaa reagoida. Guardian hautasi löysän ruhon metsän syvyyteen vihermassan alle pysyen kuitenkin matalana. Hänellä ei olisi paljoakaan aikaa.

    Noin kaksi tuntia kestänyt etäinen tarkkailu oli auttanut Geetä hahmottamaan tämän sektorin vartiojärjestelyn. Jos aikataulut pitäisivät, päävartija kävelisi puolessatoista minuutissa tämän kulunvalvontapisteen ohi ja huomaisi puuttuvan aseveljensä.
    Ja se ei ollut mikään ”jos”. Guardian oli aika varma, että nazorakit teloittivat aikatauluista lipsuvat sotilaat välittömässä kenttäoikeudessa.

    Skakdi painautui mätästä vasten. Hänen olisi vaihdettava silmänsä linssi ennen kuin torakoita oli kuuloetäisyydellä.
    Lämpö. Päälle. Soturi sulki oikean silmänsä ja sysimusta metsä värjäytyi punaoranssiksi maalausmaisemaksi.
    Tulikuumana hehkuva torakkasotilaan siluetti käveli aivan kohti. Hänellä ei olisi aikaa liikkua.
    Guardian kirosi tuuriaan. Tilanne olisi paljon helpompi, jos hänen rummuissaan ei olisi ollut enää vain kolmea zamoria.

    Ensimmäisen kuulan kuoreensa sisäistänyt nazorak oli ollut hupaisa näky käsittämättömissä kredipselleenipössyissään. Guardian ei tiennyt, mitä rangaistuksia toisen kohteena ollut torakka oli saanut vartiopaikalla nukkumisesta. Ja kolmannen zamorin kohde varmaan sätki ja vaahtosi vieläkin.

    Neljännen zamorin potentiaalinen kohde lähestyi Guardianin olinpaikkaa yhä epäluuloisemmin askelin ja kivääri tanassa. Hyönteiskäsi veti selästä esiin myös pitkää ja jaokkeista miekkaa.
    Ai sinä haluat leikkiä. Pieni virne vääntyi skakdin maalatuille kasvoille pimeydessä. Sininen soturi lipui pimeydessä hitaasti pystyyn selkä suurta puunrunkoa vasten. Hän alkoi kuulla nazorak-askeleet yhä lähempänä ja lähempänä.
    Hän ei mitenkään ehtisi siirtyä torakan taakse. Ja puukon upottaminen kitiiniseen kuoreen etupuolelta kuulosti lähinnä nazorak-luodin vastaanottamiselta suoraan rintakehään.
    Jos hän ampuisi zamorillaan, hän lähinnä kutsuisi paikalle koko sektorin vartiomiehet.

    Typerä idea valtasi skakdin aivot. Typerillä ideoilla oli hänen aivoissaan ylivoima tähän kellonaikaan.
    Hys, Tawa, Gee sanoi itselleen vaistonvaraisesti. Sinulla ei ole ainakaan mitään puhuttavaa tämän suhteen.
    Hänellä olisi puolitoista sekuntia aikaa toteuttaa typerä ideansa.

    Zamor-revolverin rumpu kilahti auki. Sen torakka varmasti kuuli. Yksi kuulista, neljäs nimittäin, putosi Guardianin kämmenelle.
    Kämmen rämähti sekunnissa vartijatorakan kasvoille. Ei tarpeeksi kovaa tainnuttaakseen. Lähinnä typerryttääkseen.

    Mutta Zamor kyllä löysi tiensä aineettomana nazorak-jääkärin pään sisälle. Ja taianomaisia asioita tapahtui, kun kuulallinen tiiviisti pakattua ilmaa vapautui yhtäkkiä yhdestä pisteestä.

    Sotku ei ollut kovin elegantti. Nazorakin pää löytyi pian huomattavasti useammasta paikasta kuin se oli sekunti sitten löytynyt. Päätön ruho löysi itsensä pian maasta palvelustoverinsa vierestä.
    Nyt kyllä tekisi mieli sanoa jotain tosi siistiä, Guardian mietti tajuamatta täysin miksi. Ei sillä, että mitään siistiä olisi juolahtanut hänen mieleensä.
    Skarrararr. En tule koskaan keksimään mitään parempaa kuin ’aika sinetöidä hauta, rautaäpärä’.
    Niine mietteineen skakdi omaksui jälleen varjon. Seuraava alueen läpi kulkeva vartiomies oli kolmen minuutin päässä. Ja hänellä tulisi olemaan todella paljon äänekkäitä kysymyksiä.

    Aamu alkoi saada. Pimeyden verho ei suojaisi Guardianin liikehdintää enää kauaa. Aurinko oli tehtävän vihollisista pahin.
    Rakettirepputorakat olivat lisänneet aktiivisuuttaan sen jälkeen, kun kaakkoissektorilla oli kuulunut ääntä, jonka asetuntija saattaisi tunnistaa Selecius Kralenda 3.1 -polttopanoksen karzahnilliseksi jysäykseksi.
    Kaakkoissektorin ampumaradan huoltomies ei voinut mitenkään käsittää, miten sellainen oli päätynyt ampumaharjoittelun tyhjien harjoitus-zamorien sekaan.

    Harhautus oli kuitenkin ollut täydellinen. Nyt painostava viidakko muuttui soljuviksi vesiputouksiksi. Bambumetsiksi, joiden läpi aurinko yritti puskea. Kiviportaiksi.

    Kaikkialle ei ollut torakkaimperiumin kivinen saapas vielä astellut. Guardian ei ollut uskoa sitä itsekään. Hän oli löytänyt Valkoisen Turagan tyyssijan.
    Sininen skakdi piilotti asevyönsä pusikon ytimeen. Vanha mestari oli parempi kohdata aseistumattomana.

    Ja äärimmäisen, äärimmäisen nöyränä.
    Älä viisastele, Guartsu mietti itsekseen ja asteli varoen kiviportaita.

  • Rumpusoolo

    Bio-Klaanin saari

    Mäntymetsikön korkein petäjä huojui tuulessa. Viima oli syysmyrskyn viimeinen huokaus – sade oli lakannut ja pilviverho väistymässä. Maa oli yhä kostea, mutta siitä puun latvassa väijyvillä Nazorakeilla ei ollut henkilökohtaista kokemusta. Parivaljakko oli kyyhöttänyt puussa koko myrskyn ajan. Ja sitä edeltävät päivät. Ja sitä edeltävät viikot. He olivat tiedustelun torakoita.

    Ylikersantit 1002 ja 1018 olivat tottunet pitkiin väijyntätehtäviin. Heidät oli kasvatettu pelkästään ne mielessä pitäen. Parivaljakolla oli erittäin kevyt varustus, ainoastaan vaadittavat selviytymisvarusteet, kuten muonaa ja vettä, kevyt pulttilukko-Zamor sekä kiikarit. Tiedustelijoita oli lähes mahdotonta erottaa oksistosta. Heidän haarniskansa olivat tummanvihreää ja ruskeaa ja niihin oli kiinnitetty suikaleita ja oksankappaleita hajottamaan siluetti.

    Vartiomänty kasvoi saaren eteläosissa, hieman Nui-Korosta luoteeseen. Vanhan pääkaupungin ja Bio-Klaanin välillä virtaava joki kimmelsi hieman puusta itään, vielä tarkalla ampumaetäisyydellä. Pohjoisessa siinsi jylhä vuorimaisema, länttä hallitsi tuuhea Lehu-metsä. Honka ei kuitenkaan ollut tiedustelijoiden pitkäaikaiskomennuspaikkana huikeiden maisemien takia.

    Petäjän korkeuksista näki Nui-Koron muurien sisälle. Ei täydellisesti, ja vain pienen osan kaupungista. Kuitenkin niin paljon, että tiedustelun johto oli katsonut aiheelliseksi lähettää kaksi sotilasta tarkkailemaan tilannetta. Tiedustelijoiden kiikarit olivat ahkerassa käytössä, kun torakat tarkkailivat kylän tapahtumia.

    Viimeisten viikkojen aikana paljon vihollisia oli kulkenut kaupungin porteista sisään, mutta vain harva oli astellut niistä ulos. Hieman ennen myrskyä myös valtava Bio-Klaanin Laivaston ilma-alus oli laskeutunut Nui-Koroon. Kaupungissa tapahtuisi jotain, ja pian. Hyvin pian.

    Imperiumi oli varautunut.

    Petäjään näkyvä osa kaupunkia paljasti paljon tapahtumien luonteesta. Satamassa tapahtui koko yön ajan. Massoittain matoralaisia ja muita epäpuhtaita ahtautui ja piiloutui laivoihin – kannen alle, puukontteihin, hytteihin, kapyyseihin.

    Kiikarointivuorossa oleva Ylikersantti 1018 tunnisti aluksiin pakkautuvasta joukosta arvokkaitakin kohteita. Iso keltainen köntti ei voinut olla kukaan muu kuin Bio-Klaanin laivaston johtaja, ja pitkä valkomusta soturi kuului moderaattoreihin. Kyydissä ei ollut pelkkiä evakoita ja Nui-Korolaisia, vaan myös merkkihenkilöitä Bio-Klaanista.

    Jättipotti.

    Nyt, aamun valjetessa, Nui-Koron jokiportti avautui hitaasti natisten. Kaupunki vapautti uumenistaan kymmeniä paatteja. Niistä enemmistö oli kantokyvyltään suuria jokiproomuja, joiden pressulla suojattuun tavaratilaan mahtui kymmenin tonneittain kauppatavaraa.

    Tai matkustajia.

    Mukana oli kuitenkin monenlaista muutakin lotjaa, korkeasta siipiratasaluksesta pikkuruiseen lauttaan. Ne olivat monimuotoisia ja värikkäitä, aivan kuten ”salamatkustajansakin”. Nazorak-imperiumi ei kuitenkaan uskonut diversiteetin voittoon. Nytkin kaikki sujui kenraalikunnan suunnitelmien mukaan. Yksirotuisen, yksimielisen kenraalikunnan.

    Nui-Koron vartiotorneissa paloi yhä valot ja savupiiput tupruttivat vanoja taivaalle, mutta se ei hämännyt tiedustelun torakoita. Kaupunki oli hylätty – kaikki evakuoituivat sieltä laivarahdiksi naamioituneena. Äänet siltä suunnalta olivat vaienneet ja liike lakannut.

    Lautat lipuivat vartiomännyn ohi ja katosivat joenmutkan taakse. Ylikersantti 1018 varmisti koordinaatit radiopuhelimeensa.

    Amiraali 002 tuijotti komentosillan uuden panssarilasin läpi, kuinka laivaston Nazorakit liikehtivät SS Rautasiiven kannella ripeästi ja järjestelmällisesti. Upseerit huutelivat ohjeita ja tarkkailivat tilannetta. Sotalaivan tykit, suuret ja pienet, pitkät ja lyhyet, liikehtivät. Osa nopeasti ja suristen, osa hitaasti ja jyristen. Aseet asettautuivat, kukin aikansa ottaen. Lopulta kaikki kaikki kanuunat oli kohdistettu samoihin koordinaatteihin.

    Täyslaidallinen oli ladattu.

    Hetken mänty jatkoi rauhallista keinumistaan ja tiedustelijat odottivat kärsivällisesti. Kewa lauloi metsikössä. Auringot rei’ittivät pilviverhoa säteillään ja kuivattivat sammalmättäitä.

    Sitten torakat pukivat kuulosuojaimet rauhallisesti, mutta eivät hetkeäkään liian aikaisin. Sen jälkeen kaikki tapahtui nopeasti ja erittäin äänekkäästi.

    Ensin idästä kuului voimistuvaa vihellystä. Sitten taivas repesi. Joki ja laivat sen mukana hävisivät tulipalloon – kymmenet proomut ja muut paatit lakkasivat olemasta. Tonneittain maata ja vettä räjähti ilmaan. Huumaava ääni raikui halki koko saaren.

    Pauketta, rytinää, räjähdyksiä. Maailmanlopun rumpusoolo muistettaisiin Bio-Klaanin saarella vielä pitkään.

    Geomorfologia oli tapahtunut sekunneissa: Nui-Korosta Bio-Klaaniin virtaava joki sai uuden luonnonmuodostuman SS Rautasiiven pommikuoron suudeltua sitä.

    Pikku hiljaa vesi virtasi yläjuoksulta täyttämään syntyneen kraatterien perheen. Hautajärvi sai alkunsa.

  • Salamyhkäisyys

    Nazorak-pesät

    Rullati rullati, sanoivat Harmaan Aineen jalkapohjien pyörät, kun hän rullaili Abzumon vanhoissa tiloissa. Makutan palvelija tunsi olonsa vetreäksi – aivot olivat saaneet uuden mekaanisen ruumiin.

    Aivan kuin mestarinsa, Harmaa Aine ei ollut riippuvainen kehostaan. Purkitetuilla aivoilla oli parikin varahaarniskaa. Toisin kuin mestarinsa, Harmaa Aine oli kuitenkin riippuvainen pukeutumisavusta. Makuta Abzumon katoaminen herätti Harmaassa Aineessa huolta siitäkin syystä – edes Insinöörit eivät osaisi siirtää häntä uuteen kehoon, jos jotain pahaa tapahtuisi.

    Toistaiseksi mitään pahaa ei kuitenkaan ollut tekeillä. Mutta paljon oli: Koko pesän tätä kerrosta eristettiin muusta tukikohdasta. Torakat eivät olleet varmoja, laskettiinko Harmaa Aine henkilöstöksi vai esineeksi, joten hän oli saanut jäädä odottamaan päätöstä Abzumon vanhoihin tiloihin.

    Häntä ei kuitenkaan päästetty näkemään, mitä tapahtui suljettujen ovien takana. Eräs Nazorak-imperiumin salaisimmista projekteista oli muuttanut kerrokseen kaksi päivää sitten. 23 uutta majoitustilaa oli rakennettu ja viimeisen asteen harjoitustilat pystytetty. Uusi Sukupolvi oli muuttanut SS Rautasiiveltä pesään. Viimeinen vaihe oli parempi suorittaa tiedeosaston yhteydessä, ja sotalaivalla oli harjoitusalustana toimimista tärkeämpiä tehtäviä.

    Harmaa Aine pysähtyi työtason eteen. Sen tummalla pinnalla lepäsi hienostuneita instrumentteja: puukkoja, stilettejä, peukaloruuveja. Mestari ei ollut ottanut kaikkia työkaluja mukaansa Arkkienkelille.

    Abzumon palvelija tarttui yhteen stileteistä etusormellaan ja peukalollaan ja nosti sen aivojensa korkeudelle. Abzumon palvelija pyöritteli makutan työkalua sormissaan. Se oli mitä ilmeisimmin suunniteltu pienten ruumiinosien viiltelemiseen ja kivun tuottamiseen. Harmaa Aine ei ollut muodostanut mielipidettä kivun tuottamisesta pienillä työkaluilla. Hän mietti, oliko oike-

    Voi ei, palvelija alkoi hermoilla.

    Viimeksi, kun mietin… hän aloitti ajatuksen, muttei ehtinyt lopettaa, ennen kuin historia toisti itseään. Samanaikaisesti viiltävä ja polttava kipu iski Harmaan Aineen aivoihin. Hänen katseensa sumeni ja tasapaino petti. Rullaluisteleva haarniska rysähti huoneen lattialle ja veti työtason mukanaan. Kidutusvälineet levisivät ympäriinsä.

    Harmaa Aine ei kuitenkaan ehtinyt toipua päänsärystä eikä kompuroinnistaan, kun Abzumon tilojen oveen koputettiin. Koputtaja ei jäänyt odottamaan vastausta vaan marssi suoraan sisään. Aine nousi huojuen pystyyn ja käänsi katseensa tulijaan. Kapteeni 666 käveli häntä kohti.
    ”Kaaduin”, Aine sanoi toteavaan sävyyn. 666 nyökkäsi hitaasti puuttumatta asiaan sen enempää ja sanoi sitten: ”Projekti Dominaatio sujuu suunnitelmien mukaan.”
    Harmaalta Aineelta kesti hetki tajuta, mistä nazorakupseeri puhui, kunnes muisti jälleen Insinöörit.
    ”Dominaatio, aivan”, hän sanoi sitten. ”Insinöörit ovat siirtyneet?”
    ”Kyllä”, musta torakka sanoi silmät kiiluen. ”Varmistin, että siirtymä sujui meidän puoleltamme sulavasti ja mutkattomasti. Kenraaliluutnantti 003:a ei tuntunut kiinnostavan tapaus minkään vertaa.”
    ”Hienoa”, Aine vastasi, vaikkei kuulostanutkaan kovin iloiselta. Hänen mieleensä palautuivat uuden suunnitelman yksityiskohdat, ja hänen aivonsa ryhtyivät jo pakertamaan siihen liittyvien ongelmien parissa. ”Olette ollut hyvä yhteistyökumppani, herra kapteeni.”
    Toinen nyökkäsi ja kääntyi lähteäkseen, mutta Aine pysäytti tämän sanomalla vielä:
    ”Oletan, ettei kukaan tiedä muista sijainneista.”
    Torakka pysähtyi sijoilleen ja oli hetken hiljaa. ”En edes minä”, hän tuhahti ja poistui huoneesta.

    Aine hieroi selkäänsä kuin sitä olisi kolottanut. ”Pahoittelen”, hän sanoi kapteenin jättämälle tyhjyydelle.

  • Hohtavan Hoton majatalossa

    Nui-Koro

    Syysmyrsky riepotteli vanhaa pääkaupunkia. Liikakansoitetut kadut eivät kuitenkaan tyhjentyneet rankkasateessakaan, vaan paikallinen väestö ja evakot kulkivat kukin asioillaan kehnosta säästä välittämättä. Ylitsevuotavien rännien, mutaisten katujen ja väenpaljouden keskellä tummaan sadeviittaan kietoutunut kulkija saattoi vaeltaa Suurkylän poikki kiinnittämättä kenenkään huomiota.

    Melko syrjäisellä kadulla laahustaessaan moinen hahmo pysähtyi ja käänsi katseensa vasemmalle. Kujan päässä oli tori, jonka keskellä sijaitsi puolipallon muotoinen vesiallas. Turistikohde, nähtävyys. Polttohauta.

    Sadeviittasankaria puistatti, ja hän jatkoi matkaansa.

    Kadun päässä oli hänen määränpäänsä: suurehko majatalo, Hohtava Hoto. Rakennuksen julkisivusta työntyi tuulessa heiluva puinen kyltti, johon maalattu loikkiva tulihyönteinen näytti eksyneeltä kaatosateessa. Majatalo oli ainoa kivinen rakennus kadun varrella, kaikki muut edustivat vähävaraisempaa arkkitehtuuria. Niiden seinät olivat puuta ja katot olkiset.

    Majatalon raskaiden pariovien ulkopuolella, sateelta suojassa pienen katoksen alla, seisoi kaksi Nui-Koron siniviittaa. Puolisotilaallisen poliisijoukon matoralaisilla oli yllään tavanomainen varustus: lyhytlippainen, tumma kypärä ja tummansininen yläselkään ulottuva viitta.

    Siniviitat laittoivat koristeettomat keihäänsä ristiin oven eteen sadeviittamuukalaisen lähestyessä. Ovien takana käyty neuvonpito oli liian tärkeä häirittäväksi. Oli ollut riittävän vaikeaa tyhjentää rakennus loputtomalta tuntuvasta määrästä evakkoja. Nui-Koron katedraali olisi ollut luonnollisin ja turvallisin paikka näinkin tärkeällä kokoontumiselle, mutta sinne majoittui aivan liikaa väkeä. Jos majatalon rauhoittaminen oli ollut ongelma, olisi katedraalin tyhjentäminen ollut logistinen Karzahni.

    Sadeviitan kätköistä nousi esiin kaksi kättä. Poliiseista lyhyempi ja rotevampi heilautti keihäänsä osoittamaan muukalaista rintaan.
    ”Ei nopeita liikkeitä!” hän kivahti.

    Muukalainen veti sadeviitan taakse ja valkoinen Kanohi paljastui.
    ”Terve”, Kepe hymyili.
    Siniviitat laskivat nopeasti aseensa.
    ”Sinä! Käy ihmeessä peremmälle, olemme pahoillamme.”

    Kepe oli tyytyväinen lyhyeen dramaattisuuden hetkeensä. Hänestä ja Snowiesta oli tullut jonkinasteisia julkimoita Nui-Korossa. Kai siitä nyt täytyi vähän nautiskella.

    https://www.youtube.com/watch?v=-1BO6Aoct1Y

    Ovet avattuaan Kepe kohtasi eriskummallisen näyn. Kirjava ja suurilukuinen joukko oli ahtautunut pitkän pöydän ympärille, suuren uunin tulipesän loisteeseen. Entinen majatalon aula oli sisustettu uudelleen strategiahuoneeksi: turhat pöydät oli kasattu huoneen laidoille, ikkunat oli peitetty ja suuri kartta lepäsi levitettynä pitkällä puupöydälle huoneen keskellä. Täytetty tuhkakarhu oli kuitenkin saanut jäädä paikalleen ja tuijotti elottomin silmin, kuinka klaanin saaren kansat tekivät päätöksiä. Kaikki olivat niin keskittyneitä, etteivät edes huomanneet tiedemiehen saapumista.

    Kepen moniviikkoiset matkaseuralaiset olivat ovelta katsoen pöydän vasemmassa päädyssä, selkä Kepeä kohti. Same ja Snowie olivat ahtautuneet Matoran-kokoiselle hirsipenkile ja Bladis istui puisessa pyörätuolissa. Heidän vieressään, pöydän päässä, jökötti Tongu, pienempi pyöreä pöytä tuolinaan. Keltaisen Jätin olkapäillä istui kolme Telakan matoralaista, joista Kepe tunnisti ainoastaan Ta-Matoran Garsonin. Tongun oikealla puolella istui Iniko sekä joku puisella naamiolla varustautunut keltainen tyyppi, jota Kepe ei muistanut kohdanneensa.

    Klaanilaisten lisäksi pöydän ääressä oli lukuisia muiden asutuskeskusten silmäätekeviä. Ko-Huna-Koron neuvoston vanhimman, Turaga Uhrakin ja pöydän toisessa päässä istuvan Nui-Koron valtuutetun Kepe tunnisti. Muita tuttuja naamioita olivat ylikomisario Harkel sekä tämän henkilökohtainen avustaja Suflery. Heidän lisäksi pöydän ääressä nökötti monennäköistä Matorania, Toaa, Turagaa ja muutakin. Oli päähinettä ja naamakarvaa, poronsarvea ja korua.

    Palaveri oli selvästi jatkunut jo pitkään.

    ”Anteeksi että kesti”, Kepe puhui etsiessään katseellaan istumapaikkaa täyteenahdetusta aulasta. ”Emme ole saaneet radioyhteyttä Klaaniin viikkoihin, ja minulla oli paljon kerrottavaa.”

    Vaikka kaikkea en radioaalloilla voikaan sanoa.

    ”Lisäksi”, Kepe muisti sanoa. ”Paaco.”

    Huoneen klaanilaiset mutisivat hyväksyvästi, ulkopaikkakuntalaiset lähinnä hämmentyivät.

    ”Hyvää iltaa, Toa-veli”, maan soturi Iniko tervehti tulijaa. Tulevaisuuden kannalta oli hyvä, että joukossa oli muitakin elementaalivoimilla varustettuja, vaikka Iniko tiesi, ettei Kepe paras taistelija ollutkaan. Hän ei kuitenkaan sanonut sitä ääneen. Tongu kätteli vanhaa tuttuaan isolla kourallaan ja puunaamioinen lyhyenläntä henkilö kumarsi Kerosiinipellelle. Hän esitteli itsensä oudolla korostuksella Toa Samoliksi, pieneltä saarelta kotoisin olevaksi uudeksi Klaanin jäseneksi.

    ”Esi-isät tervehtivät myös! Heistä sinussa on paljon hyrrää”, Samol sanoi tervehtimisien päälle. Kepellä ei ollut hajuakaan, mitä uusi Toa höpisi. Myös metsän outo sienimunkki oli yhdistänyt hänet hyrriin, mutta sitä tieteellinen Toa oli pitänyt vain Zeeronin omalaatuisuuden sivujuonteena.

    ”No”, Snowie innostui. ”Mitäs kotiin?”
    Kepe otti sadeviitan yltään ja laittoi sen naulakkoon, täytetyn tuhkakarhun viereen.
    ”Jaa. Paljon on tapahtunut.” Hän kiersi pöytää etsien vapaata istumapaikkaa. ”Ei kuitenkaan mitään niin mullistavaa kuin Ämkoon… tapaus.”

    Jo Same ja Bladis olivat tuoneet Kepelle ja Snowielle tiedon Adminin puolenvaihdosta. Erityisesti Snowie oli ottanut uutisen alkuun raskaasti. Pian hänen kantansa oli kuitenkin muuttunut, ja hän kielsi koko takinkäännöksen: lumiukko puhui Ämkoon suunnitelmasta, ikään kuin tämä olisi osa jotain ovelaa juonta. Hän ei kuitenkaan vakuuttanut kanssamatkustajiaan, tuskin itseäänkään.

    Edelliset viikot eivät muutenkaan olleet olleet otollisinta mahdollista uutistensulatteluaikaa – Zeeronin luota poistuttuaan neljä klaanilaista olivat vaeltaneet Lehu-Metsän pohjoisosista Nui-Koroon, viimeiset päivät syysmyrskyn riehuessa. Matka ei ollut sujunut vaikeuksitta, sillä vuoren etelärinteiltä aukenevat niityt olivat kuhisseet Nazorak-tiedustelijoita. Lisäksi Bladista oli täytynyt kantaa koko matka.

    ”Minulla oli heille kuitenkin paljon kerrottavaa”, Kepe selitti ja jatkoi pöydän kiertämistä. Nyt hän oli päässyt Samen kohdalle. Selakhilaani kuitenkin katsoi häneen kuin kertoen ”en ole Suga, älä ahtaudu kanssani samaan tuoliin”, ja tiede-Toa jatkoi penkinmetsästystä.

    ”Mitä sanottavaa heillä oli torakkahavainnoistanne?” Iniko kysyi ja nojautui eteenpäin.
    ”Samaa mitä teilläkin. Että kiirehän tässä tulee.”

    Kepe luovutti ja jäi nojaamaan puiseen pylvääseen. Ei hän nyt sentään uuninkaan päälle aikonut kavuta istuskelemaan.

    Pöydän toisessa päässä viikset kohosivat hieman ylemmäs, kun Harkel kohensi ryhtiään.
    ”Nyt kun kuulumiset on vaihdettu…”, hän aloitti ja nyökkäsi Kepen suuntaan tervehtien tätä. Kepe vastasi nyökkäykseen. ”…on aika palata asiaan.”

    ”Väki tuntuu siirtyvän hiljalleen kohti laitureita”, Kepe sanoi, ”Vaikka tälläisen väenpaljouden liikkeitä onkin vaikea arvioida. Kuulopuheiden perusteella laivojen lastaus alkaa kohta.”

    ”Entä ilmalaiva?” Same kysyi tavanomaisen vakavana Tongulta.
    ”Pojat paiskivat töitä kaiken aikaa, mutta taisivat saada värvättyä joukon kunnon kansalaisia avuksi”, Po-Matoran Bryttä vastasi keltaisen jätin olkapäältä. Tongu hieroi mietteliäästi leukaansa.

    ”Minä en pidä tästä. Yhtään. Mutta sepä ei sotatilanteessa ole uutta. Meillä on melkoiset panokset vaakakupeissa ja mahdollisuudet koko bingoon tuntuvat kovin kapeilta. Mutta riskipeliä on pelattava”, kyklooppi totesi tiiraillen kaikkia huoneessa olevia yhdellä silmällään.

    ”Keltainen vuori ei ole väärässä”, eräs itärannikon kalastajakylien nokkamies julisti. ”Täällä lienemme vain istuva Pokawi, torakoiden hahlon hakiessa jyvää tansseihin.”

    ”Että mitäettä?” Samol kysyi pää kallellaan, mutta kalastamies pysyi ylpeänä puheenpartensa (ja partansa) takana eikä selitellyt muukalaisille. Nui-Koron valtuutettu nousi seisomaan tuolilleen ja hiljensi muut terävällä katsellaan. Jopa karski maahaisoturi kuunteli tarkkavaisena Suurkylän johtajan puheenvuoroa.

    ”Tämä on vaikea päätös myös meille, sillä Nui-Koro on seisonut vapaana kaupunkina tällä paikalla pidemmän aikaa kuin kukaan meistä muistaa”, valtuutettu aloitti, ja Kepen ajatukset siirtyivät hetkeksi Profeetasta kertoneeseen kirjaan, ”Ja olemme avulla Mata Nuin muokanneet tästä paikasta kodin ja turvan kokonaiselle kansalle. Mutta jos kansamme aikoo selvitä, en tiedä onko meillä muita vaihtoehtoja. Mutta ehkä yhtenäisyys nostaa meidät Nazorakein imperiumia vastaan, jos vain saamme lippumme ja kansamme yhdistettyä Bio-Klaanin muurien suojissa. Arvon heimopääliköt, klaanilaiset, ystävät, on paras, ettemme enää odota. Siirtykäämme satamaan.”

  • Olette maailmassamme

    Mustan käden komentotorni
    Onu-Metru

    [youtube http://www.youtube.com/watch?v=cVAAmt3nn7o]

    Matoro kuuli kuiskauksen. Se oli vain pieni henkäys pimeyden keskellä, eikä siitä voinut erottaa sanoja, mutta hän kuuli sen.

    Jokin hänen sisällään käski häntä pakenemaan. Se oli samankaltainen tunne kuin Deltan kammiossa etelässä, paikassa jossa hän oli kohd- ei, ei täällä, Matoro ajatteli. Pimeys oli loputon ja se tuntui imevän kaiken valon mukanaan. Pimeys itsessään ei ollut mitään uutta Matorolle. Pimeys oli hänen työkalunsa, hänen toverinsa joka oli auttanut häntä usein. Siitä kertoi jo hänen musta, kovia kokenut haarniskansakin.

    Ei, ongelma oli siinä miltä pimeys kuulosti. Se ei ollut hiljaa. Se kuiski. Se vaikersi. Se kutsui.

    Haluat liittyä joukkoomme, se sanoi. Matoro kompasteli lattian betoninpalasiin. Hän ei nähnyt lämpökamerasilmällään mitään elävää. Skanneri näytti yökiikarimaisena näkymänä kaiken vihreänä pimeyden läpi. Ei mitään. Ei mitään lähdettä äänille.

    Syvemmälle, laskeudu hautaamme, äänet kuiskasivat. Matoro halusi vain löytää Umbran. Ja Lähetin. Ja päästä pois tästä haudasta.

    Matoro oli pimeydessä yrittänyt käyttää naamiotaan lukuisia kertoja. Cencordkin kutsui häntä, mutta täysin eri tavalla. Hän halusi kyetä käyttämään naamiotaan, mutta ei voinut edes koskea sen täyteen potentiaaliin.

    Hän oli käyttänyt Nimdaa muttei kyennyt käyttämään omaa naamiotaan, Matoro naurahti yksinäisyydessään ja muisteli sitä päivää, kun Oraakkeli oli näyttänyt hänelle totuuden.

    Sali kapeni käytäväksi; Matoro saattoi tuntea ympärillään olevan tilan kutistuvan. Kuiskaukset eivät enää kaikuneet. Ne tulivat mitättömien äänien kaaoksena kaikkialta.

    Umbra, Matoro yritti kutsua telepaattisesti naamiollaan. Ties kuinka monetta kertaa. Kaikki mieleen liittyvä tuntui valtavan epävarmalta.

    Jään toa asteli ohi rivistön korkeita Käden taisteluhaarniskoja. Kaikkien niiden aseiden läsnäolo ei tehnyt häntä yhtään rauhallisemmaksi.

    Hän käveli patsasrivistöjen reunustamaa käytävää eteenpäin. Hän näki molemmilla puolillaan hopeisia haarniskapukuja, jotka muistuttivat ihan liikaa toia. Haarniskat olivat osittain kohmeessa ja niiden jälkeen käytävän seinät jatkuivat hopeisina kanisteririveinä. Kanisterit muistuttivat aivan toa-kanistereita, mutta nämä olivat osittain jäässä. Niiden pinnassa tuijotti synkkänä huurteinen ikkuna, aivan kasvojen korkeudella.

    Toa mietti hetken ja asteli lähemmäs kanisteria. Jäinen pinta tuntui miellyttävältä hänen kätensä alla, kun hän pyyhki huurretta pois kapeasta, läpinäkyvästä aukosta, josta hän näkisi sisään. Toa joutui nousemaan jalkateriensä varaan saadakseen kasvonsa samalle tasolle lasin kanssa.

    Aluksi hän ei nähnyt mitään. Sitten hän alkoi erottaa muotoja kanisterin sisältä – hieman toan kasvoja muistuttavan naaman ja kylmät sulkeutuneet silmät. Se ei hengittänyt.
    … Kuollut toa? Tai paljon niitä? Matoro tajusi kauhuissaan. Sodassa kuolleitako? Miksei menneisyys voinut jättää häntä rauhaan, toa pohti. Miksi se iskeytyi päin hänen kasvojaan aina ja kaikkialla, ikään kuin vaatien häneltä jotakin.

    Matoro keskittyi jälleen kanisterin sisältöön. Toa sisällä ei kantanut kanohia ja Matoro erotti sen rinnasta pienen mustan kämmenen. Teleskooppisilmän skannerit aloittivat olennon skannauksen kanisterin läpi.

    Äkkiä hänen skannerinsa välähti kirkkaan vihreänä ja sammui. Hän tunsi kylmyyden virtaavan pitkin käytävää, kuin jäisen tuulen. Se kävi hänen selkäpiihinsä eri tavalla kuin mikään kylmyys, mitä hän oli ennen kokenut. Ja Jään toat olivat kuitenkin kylmyyden erikoisasiantuntijoita.

    Äkkiä kanisterin sisällä silmät avautuivat. Monet silmät pitkin käytävää avautuivat.

    Silmät katsoivat syvälle Matoroon. Ne olivat syvät ja siniset, menneisyyttä heijastelevat auringot. Jään Toa kavahti ja yritti vetäytyä taaksepäin. Kuului rasahtava ääni, ja kädet iskeytyivät läpi kanisterin etumuksen. Ne tarrautuivat Matoroa kyljistä – toa yritti välittömästi vetää miekkansa. Hopeiset kädet heittivät hänet brutaalin nopealla liikkeellä päin toisia kanistereja, suistaen ionikatanan toan käsistä maahan.

    Kädet repivät loput kanisterista, ja hopeinen toan ruumis näytti itsensä koko pituudessaan. Niin tekivät myös kaikki muut kanisterit.

    ”Toa.” Metallinen ääni kaikui jokaisen olennon suusta. Ääni kaikui ympäri käytävää, kimmoten seinistä toiseen.

    ”Luovuta”, ääni kimpoili pimeydessä haipuen.

    ”Mieltä ei voi tuhota”, se nousi uudelleen, kuin jäinen myrsky.

    ”Mitä te olette?” Matoro huusi, kun fyysiset ja psyykkiset kädet tarttuivat häneen. Ne iskivät hänet maahan ja tarttuivat hänen naamioonsa ja sydänvaloonsa. Toa rimpuili irti ja hyyti lähimpien niveliä ikijäähän, mutta hopeisia ruumiita oli liikaa. Hän tunsi olentojen yrittävän päästä hänen mieleensä. Toa keskittyi naamionvoimiinsa viimeisenä toivonaan. Siniset auringot ympäröivät häntä.

    ”Haluamme voimasi. Toa-voimasi. Anna se meille”, kuiskittiin.

    ”Mitä te Mata Nuin nimeen oikein olette?” Matoro miltei kirkui menettäen tajuntaansa. Hän tunsi mielensä sortuvan kaikkien niiden olentojen alle. Hän ajatteli Nimdaa, hän ajatteli Itrozia ja Cencordia – jokin tuntui antavan hänelle voimaa.

    ”Me olemme Toa Kal, ne jotka ovat Sähköistyneet.”

    ”Tulkaa sitten päähäni, Kalit. Näyttäkää, miten mahtavia te olette”, Matoro ivasi kasvot kuin timantiksi muuttuneena – hänen naamionsa alkoi hohtaa.

    Tajunnanvyöry iskeytyi häneen joka suunnasta. Hän kuvitteli olevansa jälleen Arkkienkelillä, putoamassa ikuisesti Nimda kourassaan. Hän näki fraktaalit ja säteet ja salamat ja räjähdykset. Hän muisti Abzumon silmät. Vieraat olemukset eivät päässeet läpi. Ne takoivat hänen tajuntaansa kuin Makutojen palavat muurinmurtajat Pridakin linnoituksen portteja. Vieraissa mielissä tuntui vain kylmyys ja voimaton viha.

    Matoro putosi Arkkienkelin kuilua jälleen kerran. Nimdojen ilotulitteet ja räjähdykset tuntuivat kaikkialla. Valkoinen pyörre imaisi hänet ja makutan. Siru tuntui massiivisen voimakkaalta, lämpimältä ja… se tuntui kaikelta, mitä Matoro saattoi kuvitella.

    Muistot tuntuivat kaiken aikaa oikeammilta. Hän tunsi uppoavansa. Vieraat mielet iskivät jälleen, voimalla. Matoro vajosi muistoihin, puoliksi hopeisten käsien työntämänä.

    Mustan toan keho velttoontui. Se kaatui lattialle. Siniset auringot hymyilivät kylmyyttä.

    ”Ensimmäinen”, yhteisääni sanoi.

    Matoro makasi matalassa rantavedessä. Hänen päähänsä koski. Muistikuvat olivat aivan sekaisin. Missä hän oli ja mitä hän teki? Entä miten hän oli sinne joutunut?

    Toa ei tiennyt, kykenikö luottamaan järkeensä. Ehkä tämä oli jokin illuusio? Tai mielensisäistä kaaosta? Uni? Hän nousi istuma-asentoon ja katseli ympärilleen päätään pidellen. Auringonlasku oli värjännyt taivaanrannan verenpunaiseksi, mikä teki hänen edessään kauempana kohoavan valtavan linnoituksen entistäkin karmeammaksi. Hän tunnisti rakennuksen Destralin linnakkeeksi. Harmaan kivikkoinen ranta oli Destralin saari.

    ”Destral”, Matoro lausui kokeeksi. ”Olenko minä Destralilla?”
    Sitten toa huomasi kahden tumman hahmon kävelevän linnakkeelta rannan suuntaan. Matoro ajautui paniikin valtaan. Makutoja. Mutta pakopaikkaa ei ollut. Hän oli täysin näkyvillä. Oli turha piilotella, joten Matoro ponkaisi seisomaan valmiina jäädyttämään vettä ja pakenemaan merta pitkin. Huomatessaan, etteivät hänen elementaalivoimansa toimineet lainkaan, hänen toivonsa eloonjäämisestä kaikkosi. Ehkä olisi mukavampi kuolla, sillä toinen vaihtoehto olisi taatusti se, että makutat ottaisivat hänet vangikseen. Ja ties mitä hänelle Destralilla tehtäisiin.

    Seuraavaksi hänet valtasi helpotuksen tunne, sillä makutat, jotka olivat nyt jo ihan lähellä, eivät nähneet häntä. Ainakaan he eivät osoittaneet eleelläkään huomaavansa häntä. Matoro päätti vain seistä paikallaan ja tehdä havaintoja. Toinen makuta oli sonnustautunut violettiin ja mustaan haarniskaan ja kantoi kasvoillaan Kanohi Avsaa, nälän naamiota.

    Abzumo? Matoro ihmetteli. Minä tapoin hänet. Tämä ei ole totta.

    Toinen, Abzumoa seurannut makuta oli pelkkää mustaa ja punaista. Naamionaan tällä oli Ikääntymisen Suuri Kanohi. Matoro ei ollut ikinä nähnyt sellaista naamiota kuin kuvissa. Niitä eivät useinkaan perusmatoralaiset kantaneet, joten niiden tapaaminen luonnossa oli harvinaista. Sen naamiovoima aiheutti kohteen ikääntymisprosessin kiihtymisen tai hidastumisen, ja sellaiset muutokset biomekaanisessa kehossa saattoivat olla kovin arvaamattomia. Pääsääntöisesti elintoimintojen kiihdyttäminen heikensi uhria, kenties sai tämän jopa kuolemaan.

    ”Minulla ei ole enää mitään täällä”, Avsaa kantava makuta totesi toverilleen, ja Matoro järkyttyi huomatessaan, ettei ääni kuulunutkaan Abzumolle. Se kuului jollekulle toiselle.
    ”Eikö mitään?” kysyi toinen makuta musertuneen kuuloisena, ja nyt Matoro järkyttyi vielä enemmän, sillä tämä ääni sen sijaan kuului Abzumolle, joskaan Matoro ei ollut aivan täydellisen varma. Hän ei ollut kuullut omahyväisen ja itsevarman makutan ääntä tuollaisena. Ensimmäinen makuta kääntyi kumppaninsa puoleen ja selin Matoroon.
    ”Valitettavasti projekti epäonnistuu. Tiedät sen itsekin.”
    ”Ei se epäonnistu, meidän täytyy vain ratkaista ne ongelmat”, Abzumo sanoi, melkein kuin aneli. ”Ne ovat pelkkää matematiikkaa. Ei sinua ole ennenkään pysäytetty matematiikalla!”
    ”Abzumo, Nimdan siruissa on liikaa voimaa. Huomasit sen, kun tutkit itse Deltaa.”
    ”Se voima voidaan valjastaa mielen käyttöön!” toinen huudahti ja teki kädellään eleen, joka kuvasi asian merkityksettömyyttä. ”Me voimme kerätä kaikki sirut. Niiden avulla voidaan saavuttaa jumaluus!”
    ”Jumaluus on kieltämättä houkutteleva ajatus. Mitä kuvittelet uuden pomomme havittelevan, ystäväiseni?”
    ”Jos me saamme sirut, sinusta tulee jumala”, Abzumo totesi Matoron käsityskyvyn ylittävän rehellisellä äänensävyllä. ”Sinä olisit hyvä jumala.”
    Toinen makuta kääntyi taas Matoroon päin ja virnisti.
    ”Ehkäpä minä olenkin liian vaatimaton sellaiseen”, hän totesi ja risti kätensä rinnalleen. Abzumo nauroi kylmää naurua, joka ei tosin ollut yhtä julma kuin nykyään.

    Aivan, tämän on oltava muisto tai jotain vastaavaa, Matoro pohti. Mikään muu ei järjellisesti selitä tätä. Mutta tämä ei ole oma muistoni… olenko Abzumon muistossa? Tämä on muisto itsestäni makutan muistoissa?
    ”Niinpä niin”, Abzumo jatkoi. ”Niin vaatimaton, että valitset nimeksesi Makuta Nui, Suuri Makuta.”
    Matoron sydän jätti lyönnin väliin.
    ”Minä valitsin itselleni oikeutetusti nimen, joka kuvaa minua vallan mainiosti”, toinen makuta vastasi ja repesi nauruun. ”Etkö sinä käsitä? Minulla on koko maailma saavutettavanani. Enkä tarvitse siihen veljeskunnan rajoituksia, Abzumo.”
    ”Mutta… entä projekti?”
    ”Se ei toimi. Minulla on parempaakin tekemistä. Mielenvoimat ovat yksi kiinnostavimmista asioista tutkia, mutta kenties Nimda on hyvä jättää rauhaan. Itrozkin palautti sirun temppeliin.”
    ”Niinhän mekin teimme!”
    ”Niin teimme, ja suosittelen, ettet nouda sitä enää.”
    ”En aikonutkaan. Ja sinä silti aiot lähteä.”
    ”Niin, niin minä aion.”
    ”Entäpä minä sitten?”
    ”Sinä… voit lähteä mukaani, jos haluat.”
    ”Ja hylkäisin projektimme?”
    ”Niin, ehkä niin olisi hyvä sinunkin kannaltasi.”
    ”En ikinä!” Abzumo kirkaisi. ”Minä saatan loppuun, minkä aloitin. Minä kokoan Nimdan yhtenäiseksi.”
    ”Hah”, Makuta Nui tuhahti. ”Sitä minä epäilen. Miten kävi nazorak-projektimme?”
    ”Se voi hyvinkin vielä onnistua. Me jätimme kuningattaren kasvamaan sille mukavalle saarelle, ellet muista.”
    ”Ja kuningatar ei ole vielä muninut yhtäkään munaa. 0001 on mallikappale, millainen hyvän torakan tulisi olla. Mutta hän ei syntynyt munasta, ei.”
    ”Kuningatar munii vielä! Kyllä se vielä munii!”

    Matoro yhdisteli asioita päässään. Hän ei ollut uskoa kaikkea, mitä oli juuri kuullut.

    ”Minä en jaksa enää uskoa. Hyvästi, Abzumo.”
    Sen sanottuaan Makuta Nui käveli merelle päin, ja vasta nyt Matoro huomasi jonkin veneen tapaisen kelluvan aallokossa vähän matkan päässä. Abzumo seurasi Manua veneelle asti pyytäen tätä harkitsemaan vielä kerran.
    ”Ei”, Manu totesi ja astui veneeseen, joka alkoi liikkua kuin itsekseen merelle päin. Se oli melko tilava ja täynnä laatikoita, joista yhden Manu avasi. Sieltä paljastui kanohi Kraahkan.
    ”Makuta Nui, minä pyydän. Et sinä voi tehdä tätä.”
    ”Minulla ei ole enää mitään lisättävää siihen, mitä sanoin aiemmin.”
    ”Mutta… aiotko sinä…?”
    ”Kyllä. Hylätä koko projektin.”
    Hetken oli hiljaista. Sitten Manu jatkoi: ”Montako kertaa minun täytyy sanoa hylkääväni projektin?”
    Abzumo ei vastannut.
    ”En tarvitse tätä enää”, Manu sanoi ja poisti Kanohi Avsansa. Matoro ei kyennyt näkemään, miltä makuta näytti ilman kasvojaan. Makuta Nui jatkoi nyt hieman pilkallisesti: ”Sinä voit pitää sen vaikka muistona minusta.”
    Abzumo katsoi turtana, kuinka toinen makuta heitti naamionsa hänen jalkojensa juureen ja asetti Varjojen suuren naamion kasvoilleen.
    ”Mistä helvetistä sinä edes sait tuon”, Abzumo kysyi hiljaisella äänellä, niin hiljaisella, että Matoro hädin tuskin kuuli. Manu mietti hetken, ennen kuin vastasi.
    ”Lainasin Tridaxin teleporttilelua. Kanohi Olmak on perin suurenmoinen kapistus.”
    ”Et uskaltanut!”
    ”Miltä tämä näyttää?”
    Abzumo ei vastannut. Kumpikaan ei enää sanonut mitään, ja vene lipui äänenkantamattomiin.
    Abzumo seisoi pitkään rantaveden tuntumassa. Sitten hän nosti hitaasti Kanohi Avsan maasta ja puhdisti sen hiekasta. Hän poisti oman naamionsa ja paiskasi sen mereen. Sitten hän laittoi Avsan kasvoilleen.
    ”Makuta Nui”, hän sanoi ääneen katkerana. ”Sinä olisit ollut hyvä jumala.”
    Matoro tunsi Abzumon vihan. Mutta ei inhoa, ei sitä inhoa, joka yleensä oli käsin kosketeltava.

    Abzumo lähti vihdoin kävelemään takaisin linnoitukselle päin, ja Matoro päätti seurata häntä. Jos muisto oli Abzumon, kuka tietäisi, mitä saattaisi tapahtua, jos Matoro kadottaisi hänet näkyvistään. Makuta astui sisään linnoitukseen pienestä ovesta. Mutta Matoro, joka seurasi aivan tämän kannoilla, ei odottanut sitä, mitä seuraavaksi tapahtui: kolme rahkshia odotteli oven takana ja tyrmäsi makutan turhia odottelematta yllätyshyökkäyksellä. Jään toa järkyttyi tapahtuneesta, sillä hänen mielikuviensa mukaan makutat hallitsivat rahksheja täydellisesti.
    Näiden täytyy olla jonkun muun rahksheja, tietysti, hän järkeili. Sitten kaikki pimeni kovan kivun saattelemana.
    Kohtaus ilmeisesti vaihtui. Kenties Abzumon muistissa oli tajuttomuuden ajanjakso, joka ei sisältänyt muistoja. Matoro huomasi seisovansa keskellä pientä, pimeää kivistä huonetta. Hänen ympärillään seinät tuntuivat olevan tukahduttavan lähellä, seinät, jotka koostuivat pienistä kivitiilistä, jotka oli valettu yhteen ilmeisesti sulalla metallilla.
    Onhan siinäkin tapa korvata laasti… Matoro ajatteli, kunnes huomasi Abzumon. Tämä oli kahlittu huoneen metalliovea vastapäiseen seinään. Matoro lähestyi makutaa ja huomasi, että tämän kahleet olivat todennäköisesti prototerästä. Makuta näytti yhä tajuttomalta, roikkui vain kahleistaan, jotka kahlitsivat hänen kätensä kattoon ja jalkansa lattiaan.
    Kammio tuntui pahalta. Kenties siinä oli jotakin, mikä esti makutoja pakenemasta siitä. Matoro tunsi ahdistusta jo pelkästään ollessaan huoneessa, vaikka tiesi, ettei todellisuudessa edes ollut siellä. Kukaan ei näkisi häntä. Voisiko hän kävellä seinien läpi? Hän päätti jättää kokeilematta, sillä Abzumolla tuskin olisi muistoja seinien sisällöstä, saati sitten niiden takaisista olevaisuuksista.
    Ovi avautui yhtäkkiä ja sai Matoron hätkähtämään rajusti. Mutta ovella ei näyttänyt olevan kukaan. Sisään tuntui tulvivan pimeys, varjot itse tulivat sisään. Matoro hytisi, sillä yhtäkkiä hänellä oli kylmä. Abzumo osoitti nyt elonmerkkejä. Hänen nyt Avsan pukemisen jälkeen niin tutut kasvonsa vääntyivät häiriintyneeseen virneeseen.
    ”Tervehdys, veli”, hän sylkäisi halveksivasti. Matoro yritti tihrustaa pimeyden keskelle, muttei kyennyt näkemään, oliko siellä jotakin.
    ”Abzumo hyvä, minulla olisi sinulle hieman kysymyksiä”, sanoi ääni, joka vaikutti Matorosta pelottavan tutulta.
    ”Minullakin on kysymys”, Abzumo sanoi ja kohotti nyt katseensa näkymättömään keskustelukumppaniinsa. ”Miksi minut on kahlehdittu kuin sotavanki, kuin jokin halveksittava olento, kuin jokin matoralainen? Minä olen Makutain veljeskunnan jäsen ja ylpeä makuta.”
    Välittämättä Abzumon kommentista toinen ääni kysyi häneltä: ”Missä on Makuta Nui?”
    Abzumo naurahti kolkosti ja yskäisi. ”Minulla ei ole hajuakaan. Hän katosi kertomatta minulle mitään määränpäästään.”
    Matoro kykeni aistimaan mairean pahantahtoisuuden, joka huokui pimeydestä. ”Eikö sinulla ole hajuakaan, veljeni?”
    Abzumo värähti hieman. ”Minä en tiedä mitään. Sinulla ei ole mitään syytä olla uskomatta minua.”
    ”Eikö?”
    Matoro näki, kuinka varjoista paljastui Kanohi Kraahkan. Hahmo ei kuitenkaan ollut Makuta Nui. Olento tuntui säteilevän sellaista pelottavaa tyhjyyttä, joka Manusta puuttui. Matoro ei tiennyt, mitä Manu lopulta aikoi tai millainen tämä pohjimmiltaan oli, mutta tämän makutan kaltainen hän ei ollut. Tämä makuta tuntui täysin absoluuttiselta… Makutalta. Ilman harmaan tai valkoisen vivahteita, pelkältä synkältä varjolta.
    Kraahkania kantava makuta näytti kietoutuneen sysimustaan vaatteeseen, viittaan, joka kenties oli pelkkää varjoa itsekin.
    ”Etkö sinä varmasti tiedä yhtään mitään Makuta Nuin olinpaikasta? Meillä on hyvä syy uskoa, että hän on petturi ja Veljeskunnan vihollinen. Ja sinä olit hänen lähin ystävänsä, Abzumo.” Varjoista työntyi esiin käsi, joka pitkäkyntisellä sormellaan kosketti Abzumon otsaa. Tämä kohotti päätään hieman ylemmäs, jotta sormen kosketus lakkaisi. Avsa irvisti rumasti.
    ”Miserix olisi uskonut minua”, Abzumo sanoi ja räpäytti silmiään kolme kertaa. ”Mikset sinäkin uskoisi?”
    ”Minä en ole Miserix”, toinen vastasi häijysti. Kynsi painautui Abzumon otsaan ja lävisti naamion. Pisara tummaa nestettä valui makutan otsaa pitkin ja tippui lattiaan.
    Manu tosiaan taisi varastaa Olmakin, Matoro pohti. Miksi hänen löytämisensä muutoin olisi niin tärkeää?
    ”̬̀M̺̲̼ͣͫ̇ͤ̚i͚̩̮͇̍ͤ̊s̪̜͈ͪ̊ͣ̂ͧ͑s̜̭ͥ͛ͫͩͧ̒ͥ̔ä̱̰̻̝͎͕͈̺͑͑̇̆ ̳̥̥͈̼͂̏̈́́̆̒̔ŏ̘̔͛ͯͦͣn͙͎͎̊̋͗͗̈́ͥͥͯ ͙͙̠̞̣̋͐̓̀M̭͕̤ͭ͂ͩ̔͊ͧa̙̤̝̰̙͓̞̼ͩͮ̓̋ͦͫ̚k̯̩̗ͣ̽̓̄̈́̊u̥̫̲͌́͊ͣt̲̥̘̜̗̯̎͌̋ͯ͊ͩͭ̏á̞͇̃͒̾ ̫̬͖͉̦̦͒N̠̝͈̠͖̬͍͒̅́̋̓͊̎ͩu͉̪̔̓͛̈́̓ͮi̭̳̠̞̭̺̱͛͛̚̚?̞̅ͬ̀͂ͅ”̙͉̟̤͔ͮ͐
    ”En… tiedä”, Zumo voihkaisi ja pudisti rajusti päätään.
    ”̩̩̤̉̐ͣ͛̑͒̉̓H̪̤̤̝ͧ̂Ả̼̯̳͚̝̝̾̍̈́ͪ̎̑̑̆ ̺͈̬̲ͭ̇H̝͔͈̊͑̉ͧ̐ͯA͙̤͇̬͐̃ ̰̮̤̞̳̜̫̃̂͊ͩ̿̆̏H͎̹͉͖̺̩̓̓̂̎̚A̻̔̇͆͑̾.͔͔̮̭ͯ̎ͯ̎̾ͦ̅ ̟͕̫̯̤̠̔ͥͫ́̿M͎͈͔͚͈̟̪͍ͥͮ̍̃͒Î͇̗̝̘͓̬̱̺̬̇ͬ̆́͆ͩŃ̫̠͎̱̻̪̻̫̔̾ͭͅȔ͉̱̼͕̣̱ͩ͑͆ͭL̖̤͖̹̬̖̗̮͇̒ͩL͎̝͍̝̃ͮͯ̃ͯ̏̐ͮA̠̩͎̅̐̆ ̟͚̙̦̗̝̬ͦͥO̼̬̳̳͖̦͌ͬ̌Ń̮͍̯͔̮̜ ̫̫͌ͧ̒̐K̜̜͍̺͎̣̽̒̓̀ͣY̠̜̹͇̥͖̙̆̓ͦ͂ͅL̳̖̦̠̞̿̃̋̔̎ͮL̼̪͎̲͔͙͕͚̟̑͌̎̉͛ͧ͊̾̚Ä̼̥̦̬̦͇̗͗̿ ͚̮͓͚̠̱͙͓ͭ̅̈́A̱̪̠̹͕̎I͚͙͔͂ͣͧ̐̽̒̿ͥK̺̫ͥ̃A̙̗͋͑ͅA̗̰͈̫̍ͨ̍͂̅̋.̰̠̖̟̖̰͕̫͐̇ ̼͇̲͓͇͙̈ͪ̏S̘͖̼̩̮̻͍̀̂Å͔̮̟͔̜̺̝̻͛́ͬ̅A͕̱͐͊̎̔̚M̙̫͓̒̌̐̒̆M̬̰̳ͦ͋̓̾ͣ̊̈́E͈̥̦̳̺̩̰͌̋͑̃̿̑̍ ̪̙̞̰͎̜̗̼͆͊͂̃ͭ̓ͅK̜̦̳ͪ͂̇ͭ͐̏Y͎̘̲̟̙͔̭̟͓̌ͮ͆Ḽ̥̖̂̒̏̆̈L͔̦͕͕̱̭͚̙ͮ̆ͨ̎̒ͬ͌Ä̞̯̺̫͍͉̘̇̇̆ͧ ̖̜͖̮̲͙͂̚Ș̋̊̈͌̓͆͗͒E̤̼͎̼̝͈̜̋ͧͥ̋ͧ͆̾͋L̠͇̖̮̱̹ͬ̉̂̍͂V͈ͨ̈ͨ͌ͣͩ͂̚Ḭ͎ͥͦ̒̑Ĺ̻͕̜̘͕͈͕̖̀̎̂̊ͣḶ͎̞͙ͣ̔ͬͦ̇̚E̙͎̲̯̭͈̠̮̒,̠̗͇̱̤̺̳͇̆ ̬̮͎̞̮̝͎ͧͪT͍͓̙͇̻̥̠ͤ͆͊̉Ì̯̮̠̲E̳̣̞̱̰̬̻͆̄̈́̔ͤ̽͒̇ͬD̼̗̀̿͐͆͌͂Ä̦͍̗̋ͩ̑ͥ͐T͉̻͇͔̺̳ͧͩ̒̍ͬK͎̼͙̰̲̫ͮ̓̈ͯͩͅÖ̳̹̟̫ͨ̎ͯ͗̽̈̅.͇̎́ͥͪͭͬ”̬̲̟̫̦̳̓͂̊ͥ
    Matoro katsoi poispäin. Hän ei halunnut nähdä mitään, mitä tästä seuraisi. Hän toivoi voivansa pikakelata tämän muiston ohitse. Nyt hän kuuli jotakin, mitä ei olisi olettanut ikinä kuulevansa.
    Makuta kirkui tuskasta.
    Tunnelma vaikutti Matoroon aivan liikaa, paljon enemmän kuin muistossa pitäisi olla mahdollista. Miten pelkkä muisto tuosta tapahtumasta vaikutti häneen melkein kuin Metru Nuin Makuta olisi käyttänyt pimeitä voimiaan häneen itseensä? Toa tunsi kaiken sen, mitä Abzumo koki, kaiken sen samanlaisena kuin makuta sen muisti. Ja hänkin huusi kyyristyessään nurkkaan. Hän huusi kovempaa kuin todellisuudessa ikinä kykenisi.

    Ikuisuuden kuluttua kohtaus vaihtui. Mutta huone ei vaihtunut. Matoro vapisi yhä samassa nurkassa. Hän odotti monen minuutin ajan, ennen kuin uskaltautui kääntymään takaisin Abzumoa kohti. Heti niin tehtyään hän kuitenkin katui päätöstään. Makutan keho oli työnnetty irvokkaasti täyteen metallisia piikkejä. Sieltä täältä valui yhä mustaa nestettä, ja lattia makutan alla oli myös peittynyt siihen. Abzumon edessä seisoi nyt vihertävää Shelekiä kantava makuta, joka piti kädessään jonkinlaista injektioneulaa. Matoro tunnisti makutan Mutraniksi.
    ”Miltä nyt tuntuu, veli?” Mutran kysyi pistävästi. Abzumo ei vastannut. Matoro ei tiennyt, oliko tämä tajuissaan.
    ”Vai muka vei Olmakin”, Mutran jupisi, kaiketi enemmän itselleen kuin Abzumolle, samalla kun veti neulan sisään jotakin epäilyttävää nestettä pienestä pullosta. ”Paskapuhetta, sanon minä! Tridax sanoi, että Olmak oli yhä omalla paikallaan kammiossaan. Eipä kukaan olisi sitä voinut pihistää.”
    Hetken makuta oli hiljaa. ”Mutta siltikin… Olisiko sitä voinut lainata ja palauttaa sitten huomiota herättämättä?”
    Seurasi taas pitkä hiljaisuus. Nyt Mutran valmistautui ilmeisesti pistämään neulan Abzumoon, mutta yhtäkkiä tämä puhui.
    ”Mielenkiintoinen kysymysss.”
    ”Anteeksi?” Mutran rykäisi.
    ”Mielenkiintoinen tuo sinun kysymyksesi, Mutran.”
    ”Ai”, toinen vastasi hieman hämmentyneenä. ”En oikeastaan usko, että Makuta Nui kykeni varastamaan yhtään mitään Veljeskunnalta.”
    ”Niin… Eipä kai.”
    ”Ei mitään henkilökohtaista, Zumo”, Mutran sanoi ja taputti tätä vasempaan olkapäähän, josta ei sattunut törröttämään minkäänlaista terää. ”Käskyt on käskyjä.”
    ”Valitettavasssti olet oikeasssa, velissseni.”
    ”Oletko ihan kunnossa?” Mutran kysyi huolestuneen näköisenä, ja Matoro tahtomattaan huvittui siitä, kuinka rehelliseltä kysymys kuulosti. Kovin monella makutalla ei tainnut olla ihan kaikki kotona.
    Zumo ajatteli ilmeisesti kovin samanlaisesti kuin Matoro, sillä hän ratkesi nauramaan. Hän nauroi hervotonta ja vähäjärkistä naurua, joka pian muuttui hillittömäksi yskänkohtaukseksi. Matoron virtuaalijalkojen juureen lensi jonkin verran mustaa nestettä.
    ”Kunnossssa, Mutran?” Abzumo kuiskasi. ”Kyllä, minä olen täysssin kunnossssa.”
    ”Hyvä”, Mutran sanoi varovasti. ”Kohta et ole enää, mutta se ei ole mitään henkilökohtaista, kuten mainitsin.”
    Abzumo tyytyi nyökkäämään.
    ”Kerro edessss”, tämä sanoi vielä, ennen kuin Mutran ehti tekemään mitään, ”muniko kuningatar lopulta.”
    ”Kuningatar?” Mutran kysyi kulmaansa kohottaen. Abzumon silmät laajenivat.
    ”Ssssinä et… tiedä?”
    ”Mistä minä en nyt tiedä?” Mutran kysyi närkästyen.
    ”Minä en ilmeisssesssti kertonut”, Abzumo sanoi ja sylkäisi mustaa nestettä lattialle, ”sssinulle kuningattaresssta.”
    ”Minä…” Mutran aloitti ja perääntyi hieman. ”Ehkäpä minä käyn… hakemassa jonkun muun paikalle. Sinulla selvästi on vielä informaatiota, jota me emme ole saaneet.”
    Abzumo nauroi jälleen. Tällä kertaa kylmää, kolkkoa naurua, joka toi Matorolle kovasti mieleen Metru Nuin Makutan vierailun kammioon. Mutran pysähtyi matkallaan ovea kohti.
    ”Selvässstikään…” Abzumo sanoi vaarallisen hitaasti. ”Selvässstikään ette.”
    Mutran kääntyi hitaasti takaisin Abzumoa kohti. ”Mitä sinä oikein aiot?”
    Abzumo yritti kohauttaa olkiaan, muttei kyennyt, joten tyytyi vain kohottamaan katseensa Mutraniin. ”Ehkäpä sssinä huomaat olla varovaisssempi ensssi kerralla…”
    Matoro katsoi, kuinka Mutran valahti kalpeaksi ja vaipui polvilleen.
    ”Sinä… kykenet käyttämään naamiovoimaa?” hän sanoi järkyttyneenä. Abzumo väänsi kasvoilleen tuskallisen ja leveän hymyn.
    ”Ilmeisesssti, veljeni.”
    Mutran haukkoi henkeä ja kaatui sitten kasvoilleen lattialle.
    ”Senkin saasta!” hän kirkui, ja ääni kuulosti tukahtuneelta naaman ollessa lattiaa vasten.
    ”Itsepähän kossskit minuun”, Abzumo totesi. Kaikki pimeni jälleen, ja kohtaus vaihtui.
    Matoro seisoi jonkin sisällä. Hän vilkuili ympärilleen ja tunnisti Nazorak-pesän rakenteita. Matoro näki pesän. Pesän täynnä toukkia. Nukkuvan kuin vauvat. Hän ei tuntenut vihaa niitä kohtaan juuri nyt. Ne näyttivät oikeastaan melko viattomilta.
    Abzumo seisoi hänen vieressään. Makuta näytti melkein samanlaiselta kuin nykyään katsellessaan pesää ja toukkia.
    ”Kuningatar muni”, hän sanoi itsekseen. ”Projekti… onnissstui.”
    Onko hausssskaa? tunkeutui ääni hänen muistoonsa. Tai hänen muistoonsa Abzumon muistosta. Hän tunsi äänen kuristavan häntä, ja toa heräsi Arkkienkelin kuilusta, puristaen Beetaa nyrkissään.

    Sitten hän heräsi muistostaan, ja näki vain sinisiä aurinkoja.

    [youtube http://www.youtube.com/watch?v=synlv3-s–g]

    Ahdistuneena Umbra katsoi poispäin aivoista. Ne olivat Toan aivot, jotka lilluivat vihreässä nesteessä. Valon toa ei tohtinut ajatellakaan mitä niille oli tehty tässä laboratorikompleksissa ja mitä muita luurankoja hän löytäisi täältä Käden tukikohdasta.

    Vaikka laboratoriossa olikin paljon tutkittavaa metallihaarniskoista sydänvaloihin ja muihin, ei Umbra halunnut tutkia ruumiita tai niiden paloja. Oli hänelläkin sentään jonkinlainen moraali. Tällainen toiminta oli todella väärin, hän ajatteli.

    Valon toa loi valon tykkinsä suulle ja käytti sitä taskulamppuna, jonka kiilalla hän tutkaili pimeyttä sitä mukaa kun meni eteenpäin.

    En pidä tästä paikasta en niin yhtään… Niin pimeää ja synkeää… hän ajatteli. Toisaalta pimeys oli vain valon poissaoloa eli hänen pitäisi olla omassa elementissään myös pimeydessä. Kaikkialla. Jos hän imisi kaiken pimeyden pois, korvautuisiko se valolla? Sitäkin hän mietti kävellessään tunkkaisia käytäviä eteenpäin. Käytävät olivat täynnä vuosikymmenten saatossa kertynyttä pölyä joka varmaan kuhisi protodiittejä ja pieniä raheja, kuten sokeritoukkia.

    Toalle alkoi nyt vasta valjeta koko rakennuksen historia. Kirurgiset kokeet toilla ja niiden aivojen purkittaminen tuntui erittäin karmivalta, erityisesti siinä paikassa. Musta Käsi muuttui sitä arveluttavammaksi mitä enemmän hän sai tietää siitä. Umbrakaan ei erityisesti halunnut muistella sotaa, joten hän siirsi ajatuksensa nykyhetkestä selviytymiseen. Hänen pitäisi yrittää löytää Matoro ja jos mahdollista, myös heidän oppaansa. Käden väki ylhäällä oli lupaillut, että alhaalta löytyy ainoa reitti ulos. Valon toan luottamus mihinkään Mustaan Käteen liittyvään oli kadonnut täysin viimeisten tuntien aikana.

    Minneköhän Matoro oikein katosi? Ja missä olivat Kapura, Deleva ja Nurukan? Veteraanit kyllä pärjäisivät oikein mainiosti omillaan, mutta yhtenäisyys oli yksi hyveistä joihin Umbra yritti vielä uskoa. Se piti hänet kasassa kun hän muisti sen. Sillä jokaisella olennolla on varjo, myös hänellä… Oi miksi ajattelen taas sinua, veljeni. Minun pitää suorittaa tätä tehtävää ja etsiä Matoro, Martti, Matobro Mutalumi, Umbra puhui mielessään ja muisteli kaikkia lämpimiä päiviä Chat-kahviossa.

    Umbra asteli eteenpäin käytävää. Pientä bioluminenssia tuottavaa kasvustoa oli alkanut kasvaa homeisten metalliseinämien läpi. Valoköynöstä! Sitä samaa kasvia kasvoi Karda Nuillakin aikoinaa. Oi Karda Nui, sinua en koskaan näe…

    Toasta alkoi äkkiä tuntua siltä kuin jokin muukin olisi lähettyvillä. Se tuntui psyykkiseltä läsnäololta. Samankaltaiselta kuin mielensisäisissä seikkailuissa, mutta jotenkin… todellisemmalta. Se tuntui tuijotukselta. Kuiskailevalta tuijotukselta, joka yritti kiemurrella tietään Umbran mielensuojauksen läpi.

    Olimme täällä ensin ääni Umbran pään sisällä sanoi tunkeutujalle. Kylmyys yritti tunkeutua Umbran polttavaan vajoon ja peittää sen syleilyynsä kuin jää peittää kalliot ja maat talven koittaessa.

    Tarvitsemme sinua, Toa. Korjaamme menneisyyden. Ole osa sitä. Älä vastusta. mieli sanoi kun se pääsi vihdoin läpi Umbran säröityneen mielensuojauksen. Suojaus murtui ja Umbra tunsi päänsä sisältävän maailman räjähtävän. Sinne tulvi jotain. Jotain todella kylmää ja todella tuttua.

    ”Tämä mieli on liian vahvaaaaaa!” Umbra huusi käytävällä kun hän piteli päätään käsillään. Hänestä tuntui kuin pää hajoaisi. Käytävästä kuului metallisten jalkojen ääniä. Hydraulisia ääniä ja hammasrattaiden kitinää. Jokin tai jotkin olivat tulossa Umbraa kohti. Sitä valon toa ei huomannut koska oli keskittynyt mielensä sisäiseen piinaan.

    Käsittelemättömän protodermiksen väriset, harmaat olennot tuntuivat ympäröivän hänet. Umbra muisti unensa ja telepaattiset seikkailunsa. Hopeiset olennot olivat olleet niissä mukana. Hän tunsi, ettei voisi voittaa niiden mieliä. Niitä oli liikaa ja ne olivat liian vahvoja.

    Toverisi on jo luonamme mielet huusivat. Liity meihin, ne jatkoivat. Umbra puri hampaitaan ja kutsui valon voimiaan, toivoen kestävänsä psyykkistä rynnäkköä tarpeeksi pitkään räjäyttääkseen oudot luurangot tuhkaksi ilmaan.

    ”Teemme hänestä yhden meistä, teemme hänestä puhtaan”, mielen sanat kaikuivat pimeydessä, joka ympäröi yksinäistä valoa.

    ”En”, Umbra kuiskasi. Pimeys kaikkosi hänen ympäriltään. Hän näki olentojen olevan kuin tyhjiä toien kuoria, värittömiä ja suojattomia haamuja toa-voiman täyttämistä kehoista. Niiden hammasrattaat ja pneumaattiset nivelet näkyivät selvästi. Olentojen päät olivat kuin toan päitä, mutta ilman minkäänlaista naamiota. Niiden kasvoille oli jähmettynyt tuskan vääristämä, muinainen ilme. Tyhjät silmät säteilivät kirkasta sinistä valoa. Pian sekin katosi, kun valon toa keskitti kaiken valon ympärilleen.

    Umbra tunsi heikon epäröinnin ympärillöön olevissa mielissä. Se oli ensimmäinen inhimillisyyteen viittaava tunne, jonka hän oli näissä olennoissa tuntenut. Olennot olivat riutuneen näköisiä, ja olisivat saattaneet ehkä jopa herättää sääliä, ellei niistä huokuisi niin hirvittävä aura ahdistusta ja kylmyyttä. Umbra tunsi niiden kylmät kädet hänen tajunnassaan. Toan oli vaikea kontrolloida kehoaan. Hänen mielensä ei selviäisi niitä vastaan, toa ajatteli alitajuisesti.

    Sitten hän vapautti kaiken, mitä oli saanut kerättyä ympärilleen. Kaiken sen valon, jonka hänen elementtienergiansa ja ympäröivät lähteet olivat antaneet hänelle.

    Siinä pimeydessä se olisi varmasti sokeuttanut kenet tahansa. Sokeudella ei olisi kuitenkaan ollut merkitystä siinä tilanteessa, sillä valoräjähdys yksinkertaisesti tuhosi kaiken, mihin se osui. Silmänräpäyksessä kaikki oli ohi. Umbra seisoi vain mustuuden keskellä. Kaikki oli tuhoutunut kymmenien metrien säteellä. Jostain ylhäältä putoili kiveä ja terästä. Hänen sydämensä sykki voimakkaasti, ja äänen melkein kuuli pimeydessä.

    Entistäkin pimeämpi pimeys ympäröi häntä. Kaikki se valo, mikä sitä oli valaissut, oli nyt käytetty.

    Kylmyys oli kadonnut. Mielet olivat palaneet. Nyt hän halusi vain pelastaa ystävänsä.

    ”Matorooo! Minä tulen hakemaan sinua!” hän huusi pimeyden keskellä käytävän sortuessa hitaasti korkealla ylhäällä.

  • Suurriistaa suurkaupungissa

    Metru Nui

    Glennhu vetäisi kartanlukijan puoleisen oven napakasti kiinni.
    ”Okei, menoksi.”

    Neljälle matkustajalle suunniteltu vaunu lähti lähti liikkeelle jalat maata vasten naputtaen. Parkkipaikalta päästyään se sulautui osaksi Le-Metrun kiireistä liikennettä. Tie oli alin neljästä päällekkäisestä kulkuväylästä, ja niiden yläpuolella oli vielä reitit vähintäänkin yhtä monelle kerrokselle ilmalaivoja. Mikä tahansa muu kolkka tunnetusta maailmasta olisi ollut historiansa pahimman liikenneruuhkan kurjassa otteessa moisen kulkupelien paljouden vallitessa. Mutta ei tämä Metru. Mitä tahansa Le-Matoraneista sanottiinkin, he olivat erinomaisia kuljettajia.

    Ritarikuntalaisten vaunu kipitti liikenteen seassa. Kuljettajan paikalla istui Cyrenda. Selkhilaanina hän oli hieman liian pitkä pääasiassa matoralaisten käyttämään menopeliin. Vaunun tummennetut ikkunat pitivät kuitenkin huolen siitä, etteivät ritarikuntalaiset herättäneet liikaa huomiota. Cyrendan viereen istuutunut matoralainen ei silti ollut täysin vakuuttunut huomaamattomuudesta.
    ”En tykkää”, nahkalakkinen matoralainen mutisi karhealla äänellään. ”Liikaa silmiä.”

    Legendojen kaupunki oli Mata Nui -uskon pää ja siten Ritarikunnan vahvinta liittolaisaluetta. Siitä huolimatta keikat Metru Nuilla olivat harvan agentin mieleen – tarkkaan valvottu kaupunki oli haastavimmista mahdollisista toimintaympäristöistä. Kaupungista puuttuivat varjot, joissa toimia.

    ”Siinähän valitat”, Cyrenda vastasi painaessaan kaasua. He olivat päässeet moottoritielle. ”Sinä voit sentään kulkea kadulla ilman, että kiinnität jokaisen vastaantulijan ja Vahkin huomion itseesi.”

    Lyhyen vaiteliaisuuden jälkeen selakhilaani korjasi lausuntoaan. ”Jos et pukeutuisi noin naurettavasti.”

    Glennhu ei katsonut asiakseen vastata, vaan keskittyi nahkaisen salkkunsa sisältöön. Valtava kapsäkki oli hänen sylissään avonaisena matoralaisen kaivaessa sieltä esiin kansion.

    Edellinen havainto kohteista oli Onu-Metrussa. Toistaiseksi agentit jäljittivät Bio-Klaanilaisia verkostonsa tietojen perusteella. Takapenkkillä tajuttomassa tilassa olevan Toan käytön hetki koittaisi vasta myöhemmin. Ritarikuntalainen ihmetteli, mitä klaanilaiset tekivät näin sankoin joukoin Metru Nuilla. Eivät taatusti tulleet uuden vahkikuljettimen julkaisutilaisuuteen, siitä Glennhu oli varma.

    Vaunu tärisi, mutta kemistin kädet olivat vakaat. Hän selasi mustasta kansiosta klaanilaisten profiileja.
    Matoro alias Mustalumi ja Umbra, agentti pähkäili. Korkean profiilin kohteita.

    Glennhu katsoi Mustalumen kuvaa, joka oli kiinnitetty tekstisivuun paperiliittimellä. Jään Toa mustavalkoisessa haarniskassa.
    Jos en tietäisi paremmin, kuvan perusteella voisin luulla hänen suojelevan matoralaisia Missälie Nuilla.

    Hän kuitenkin tiesi paremmin. Teksti kuvaili ensisijaisesti Mustalumen Ritarikunta-aikoja: Pohjoisen mantereen ja Zakazin rikospiirien tarkkailu, jatkuvat yhteentörmäämiset Skakdien kanssa… Hän oli ollut kiireinen agentti.

    Ja sitten tämä Umbra. Toisin kuin Mustalumi, valon soturi ei ollut eronnut Ritarikunnasta sopimuksen turvin. Hän oli vain lähtenyt.
    Ja hankki samalla itselleen liudan vaarallisia vihollisia.

    Matoralainen oli varma, että bio-klaanilaiset tiesivät moisten nimien herättävän huomiota Metru Nuilla. Suurristaa suurkaupungissa.
    Heillä mahtaa olla kiire.

  • Kenraali kenraalille

    Nazorak-pesät

    ”Kerro minulle mitä näet tässä”, Kenraali lausui vakavalla äänensävyllä. Hän sääti jotakin orgaanisen kaukosäätimen näköisestä laitteesta, ja suuren näytön virtavalo syttyi päälle.

    Gaggulabio kumartui tuolissaan hieman eteenpäin, katsoen ruutua tarkkaavaisena. Hän siristi silmiään.

    ”En näe mitään?” skakdi tokaisi.

    ”Nimenomaan. Osaatko kertoa tästä jotakin?” nazorak asteli pelkkää mustaa näyttävän ruudun viereen.

    ”Jaa-a, onko teidän omissa insinööreissä jotakin vikaa, vaikka tunnenhan minä tietysti itseni imarrel-” Labio aloitti mutta 001:n murhaava katse pysäytti hänet. Kenraali asteli lähemmäs tukevaa skakdia pitkänä ja ryhdikkäänä.

    ”Tuo”, hän osoitti ruutua ”oli turvakameratallenne siitä erikoissellistä, jossa pidimme Miekkapirua.”

    ”Haluatko kertoa minulle jotakin siitä, miksi tallenne oli tyhjä?” hän jatkoi.

    Labio oli hetken hiljaa. Hän prosessoi huuruisissa aivoissaan tilannetta. ”Katsotaan tätä ensin noin neutraalista näkökulmasta – ensin te tuotte klaanin vaarallisimman hirviön tukikohtaan, ja sitten ette kykene vartioimaan sitä? Eikö vika ole pikemminkin teid-” Gaggulabio aloitti ivallisesti, mutta hänen äänensä vaimeni mutinaksi 001:n auktoriteetin alla.

    ”Sinun joukkosi pääsivät sisään, eliminoivat vartijat ja tyhjensivät tallenteet – se on vaikuttavaa, ja ylititti kaikki oletukseni siitä mihin joukkosi kykenevät” 001 aloitti. Hän käveli edestakaisin huoneen loisteputkivalaistuksessa. ”Mutta miksi, Labio? Mitä te teitte Miekkapirun luona?”

    ”Noo, jos hän on nyt meikeläisiä niin kai me sitä voidaan käydä jututtamassa”, Labio jatkoi äänensävyllä, joka ei edes kuulostanut kovin vakavalta.

    ”Mitä. Te teitte. Miekkapirun luona?” Kenraali 001 toisti ja tuijotti Labiota vihreillä silmiltään, joissa näytti palavan turhaantuneisuus ja viha.

    ”Ei mitään vakavaa; se istuu edelleen kopissaan, kuten tiedät”, Labio vastasi, mutta tunsi, ettei se ollut vastaus jonka 001 halusi.

    ”Te teitte sen jonkun muun toimeksiannosta”, 001 aavisti, kääntyen katsomaan tyhjää näyttöä kuin ajatuksissaan.

    ”Vaikka olisimmekin, palkkasoturin kunnia sitoo minua – en voi paljastaa asiakkaitteni asioita”.

    ”Palkkasoturin kunnia? Tuo oli ehkä huonoin kaikista surkeista vitseistäsi”, 001 sanoi jäätävästi. ”Selkeästikin sinulla ja erinomaisen kunniallisilla palkkasotureillasi on tekemisen puutetta, kun etsitte jo uusia maksajia”. Labio oli hiljaa.

    001 tuhahti. ”Pidä kunniasi. Siirrä tukikohtasi pinnalle. Pitäkää painetta yllä. Mutta tämä oli viimeinen kerta, kun jäät kiinni jostakin tällaisesta; eikö olekin, Labio?”

    Skakdilla kesti hetken tajuta kenraalinsa sanojen sisältö – hän määräsi skakdit aloittamaan oikeat sotatoimet pinnalla. ”Niin kauan kun meillä on kyliä poltettavaksi lupaamme jättää kaappihirviösi rauhaan” Labio vastasi yllättävän innostuneesti, mutta hänen äänessään oli myös asteen verran ivaa. Hän lähti huoneesta nopeasti, kuin täynnä uutta energiaa. Kenraali 001 jäi huoneeseen kuin ajatuksiinsa syventyneenä.

  • Nälän stimuloimaa rahiutta

    Bio-Kaanin saari, Lehu-Metsä

    Jäätutkija oli kuin olikin onnistunut laskeutumaan Klaanin saaren keskustaa jäisillä lakeuksillaan hallitsevan, entisen Klaanin adminin Ämkoon mukaan nimetyn vuoren rinteitä alas ilman etteivät tiedustelupalvelun agentit olleet löytäneet häntä. Häntä itseäänkin hämmästytti se, mikseivät etsintäpartiot olleet havainneet häntä, vaikka hän tiesikin että tiedustelupalvelun helikoptereissa olevan ruumiinlämpöskannerit kohteitten ja lämpöjälkien havaitsemiseen. Hän oli tätä mietittyään tyytynyt päättelemään, että lumimyrsky oli onnistunut peittämään hänen jälkensä.

    Mutta nyt valkoinen nazorak hiippaili Lehu-Metsän suurien puitten kätköissä. 273 oli lähinnä pyrkinyt kulkemaan lähellä metsän reunaa ettei eksyisi syvemmälle metsän siimekseen. Tiedemies oli kiirehtinyt mahdollisimman kauas metsän reunalla olleelta paloalueelta. Tulipalon jäljet olivat niin tuoreita, että 273 uskoi tuhojen mahdollisten aiheuttajien voivan olla vielä jossain lähistöllä, joten Jäätutkija oli kävellyt koko yön metsässä.
    Vaikka päivä olikin jo valjennut, metsä oli edelleen pimeä ja äänetön. Tiheästi kasvavien havu- ja lehtipuiden latvat estivät aurinkojen valoa pääsemästä metsän pohjalle vain pieninä pisteinä. metsässä oli todella hämärää. 273 saattoi erottaa jostain kaukaa metsän reunalta puiden välistä näkyvän päivänvalon. Vihreä hämäryys ei kuitenkaan häirinnyt Jäätutkijaa, jonka verkkosilmät olivat tottuneet myös pimeässä näkemiseen.

    Kuitenkin kaksi asiaa eivät tuntuneet hänestä hyvältä metsässä: Siellä oli liian hiljaista. Hän ei ollut nähnyt yhtäkään lintu- tai maarahia missään lähistöllä. Ei edes hyönteisiä. 273 oli olettanut metsän kuhisevan elämää. Ja toisekseen, mikä harmitti tiedemiestä niin vietävästi, oli se, ettei lähistöltä ei löytynyt yhden yhtäkään marjaa taikka sientä kasvavaa pensasta. Jäätutkija oli luottanut siihen, että hän selviytyisi metsän antimilla etelään asti, mutta jokin asia oli ilmeisesti syönyt sekä eläimet että ruokakasvit.

    273 mutristi suutaan ja kurtisti kulmiaan. Hänellä oli kova nälkä. Hän oli luottanut siihen että metsästä löytyisi edes jonkinlaista ruokaa hengissä pysymisiksi. 273 olisi kyllä saattanut jatkaa puuruokalinjaansa, mutta puolet petäjistä eivät oikein tahtoneet olla hyväksi ruoan sulatukselle.

    Kuitenkin metsän hiljaisuudesta kantautui Nazorakin kuuloelimiin ääniä. 273:n aistit valpastuivat heti ja hän pysähtyi. Hän painautui kumaraan ja nojautui vieressään ollut puuta vasten. Hänen tuntosarvensa kohosivat pystyyn ja hänen siniset verkkosilmänsä vilahtelivat villisti puolelta toiselle. 273 kohotti päätään varovasti katsoakseen pensaikkojen ja puitten välistä kauemmaksi metsään. Hän ei ensin nähnyt mitään, mutta sitten parin kuusen takaa käveli hahmo.

    273:n olo huojentui, kun huomasi, ettei tulija ollutkaan Nazorak, vaan rahi.
    Puitten kätköistä asteli kookas linturahi. Se kuului kanalinturahien heimoon, jotka elivät pääasiallisesti maassa. Niiden pitkät jalat ja terävät kynnet koostuivat metallisesta protodermiksestä, mutta keskiruumista koristivat kauniit punaruskean ja sinisen väreissä koreilevat sulat. Sen pyrstösulat olivat pitkät ja niissä erottui aiempien värien lisäksi mustia pilkkuja. Sen nokassa oli metallinen panssaristo ja linnun silmät hehkuivat punakan oransseina.

    Lintu asteli varovaisin askelin aluskasvillisuudessa. 273 tunnisti linnun Fe-Wri –nimiseen lajiin. Laji tunnettiin syövän marjoja ja pieniä hyönteisiä ja se oli arka matoraneja ja muita lajeja kohtaan, mutta se myös tarvittaessa puolustaisi reviiriään raivokkaasti.

    Kuitenkin ajatus nuotiolla kärisevästä Wrin-lihasta sai Jäätutkijan nuolemaan pitkällä kielellään pihtihampaitaan. Siitä oli niin pitkä aika kun hän oli viimeksi syönyt lihaa. Tai mitään kunnollista ylipäätään. Hän tarkkaili lintua piilostaan ja pyrki olemaan rapistelematta oksia.

    En kyllä varmasti saisi sitä kiinni, jos yritän suoraan hyökätä sen kimppuun… 273 mietti. Zamor-pistoolilla saisin sen kyllä helposti ammuttua, mutten haluaisi tuhlata vähiä zamoreitani turhaan. Minun on keksittävä jokin toinen keino…

    Jäätutkija muisteli, mitä muuta hän tiesi lajista. Vaikka niillä onkin isot siivet, ne lähinnä lennähtävät puitten oksille turvaan tai tunkeilijan kimppuun. Niillä on hyvä kuulo ja näkökin. 273 ei kuitenkaan voinut jatkaa miettimistään pitkään, kun hän huomasi että Fe-Wri ei ollut enää siinä missä se oli hetki sitten. Valkoinen Nazorak nousi hieman kumaraiseen asentoon tähytäkseen, mihin lintu oli mennyt. Kuitenkin äänekkäät nokan kloksaukset kertoivat linnun olevan lähellä.
    Tiedemies siirtyi varovasti pensaikossa eteenpäin ja näki taas rahin, joka oli siirtynyt tutkimaan koloa läheisen puun rungossa.

    Seuratessaan linnun puuhasteluita 273:n muistiin palautui yksi yksityiskohta linnusta: Vaikka Fe-Writ olivatkin arkoja raheja, ne pitivät kiiltelevistä asioista, joita linnut keräilivät ja veivät pesäänsä. 273 hymyili, kun samalla Nazorak sai loisto idean miten hän saisi rahin napattua.

    Fe-Wri –lintu käveleskeli hiljaa metsikön hämäryydessä. Sen viimepäivät metsässä olivat olleet hankalia kun nälkäinen metsän kansa oli rynnännyt kymmenpäisenä joukkona sen kotireviirin läpi ja rahi oli joutunut piiloutumaan puihin metsästäjiä. Vaikka metsän kansa olikin jo palanut kyläänsä, linturahi oli edellistäkin tarkkaavaisempana.
    Fe-Wri työntyi tyhjäksi kalutun ruusumarjapensaikon piikkisten oksien läpi. Näytti siltä kuin koko alue oltaisiin syöty typötyhjäksi. Jollei rahi löytäisi ruokaa omalta reviiriltään, sen täytyisi hiipiä syvemmälle metsään tai Lehu-metsän ulkopuolella olevalle tasangolle.

    Linnun mekaanisista jaloista ei lähtenyt juuri ääntäkään, kun se hiipi aluskasvillisuudessa ja tähyillen eri suuntiin punertavilla silmillään. Se oli jälleen ottamassa uutta varovaista askelta, mutta se keskeytyi. Rahi nosti päänsä ylös ja sen katse kiinnittyi jonnekin metsän hämäryyteen. Se oli huomannut jotain.

    Lintu liikkui varovasti hiljaa kohti päämääräänsä. Välillä se kierteli pensaitten ja puiden lomassa mutkikasta reittiä. Se oli oppinut ettei pidä rynnätä suoraa päätä tuntemattomaan. Välillä rahi käännähti nopeasti katsomaan taakseen ja sivuilleen, mutta kuitenkin lähestyi koko ajan. Viimein se näki, mikä linnun huomion oli kiinnittänyt: se oli nähnyt sinisen hehkun erään ison männyn kyljestä. Hehku näytti tulevan aivan matoranin käden menevästä reiästä. Fe-Wri tähyili ympärilleen ja sitten puuta. Varmistuttuaan ettei ketään ollut lähettyvillä, rahi otti muutaman askeleen lähemmäksi. Lintu asteli männyn juurelle ja päästi hiljaisen ”klok klok klok” –äänen tyytyväisenä. Se työnsi nokkansa uteliaana puun rungossa olevaan aukkoon. Linnun sulat melkein nousivat pystöön näkemästään. Sen silmiin osui tasainen sininen hehku. Elementaalikivi.

    Mutta aavistamaton rahi ei ollut yksin. Sillä saalistaja vaani sitä ylemmällä puussa. Sen päättäväiset siniset silmät hehkuivat hämärässä lehmuksessa. Kaikki oli mennyt 273:n suunnitelmien mukaan.

    Jäätutkijan suunnitelma oli mennyt paremmin kuin hän oli uskonut. Tiedemies oli irrottanut elementaalikivensä Alinollahanskansa kotelosta ja laittanut sen puun koloon syötiksi. Hän oli samalla tyhjentänyt työtakkinsa taskut tavaroistaan ja piilottanut ne erään mättään ja pensaan väliin. Nyt hän istui männyn oksalla pidellen pitkää takkiaan sylissään kaikilla neljällä kädellään. Hän kaivoi takkinsa rintataskusta yhden esineen. Hänen linkkuveitsensä. 273 taittoi sen terän auki ja asetti veitsen poikittain suuhunsa. Hän tarvitsisi vapaat kädet. Hän katsoi vielä alas varmistaakseen ettei Fe-Wri ollut lähtenyt. Ei, se oli yhä paikoillaan yrittäen noukkia elementtikiveä kolosesta, muttei onnistunut. Adrenaliini alkoi kiertää Jäätutkijan suonissa. Hän hengähti muutaman kerran hiljaa.
    Sitten hän hyppäsi.

    273 syöksyi ilman halki kohti maata. Rahilintu veti päänsä kolostaan juuri ajoissa nähdäkseen vain valtavan valkoisen hyönteisen ja saman värisen rievun, ennen kuin tämä liikkuva objekti käytännössä melkein liiskasi linnun alleen. Fe-Wri päästi korvia hivelevän, pelästyneen rääkäisyn. 273 yritti vangita pyristelevää lintua takkinsa sisään, mutta vahvoilla jaloillaan rahi onnistui potkaisemaan itsensä Nazorakin otteesta. Se ei jäänyt katsomaan, kuka hyökännyt sen kimppuun vaan juoksi suoraan pakoon. Jäätutkija kirosi hiljaa. Siten hän hyppäsi pystyyn ja ryntäsi linnun perään jättäen takkinsa maahan.

    Fe-Wri kipitti minkä metallisista jaloistaan pääsi. Se sukelsi risukon läpi ja pujahti pienen ojan kautta vasemmalle. Se uskoi eksyttäneensä hyökkääjän. Mutta sitten se näki jonkun vilahtavan vasemmalla puolellaan puitten takana. Sitten 273 syöksähti sen eteen tömähtäen maahan nelin kontin. Hyönteisrahi yritti tarttua linturahiin oikealla kourallaan, mutta lintu kerkesi väistää edessään viuhahtavan kämmenen. Lintu päästi uhmakkaan kirkaisun ja syöksyi 273:a päin iskien tiedemiestä kynsillään kasvoihin. Nazorak ulvahti kivusta. Fe-Wri pyrähti siivillään Nazorakin päältä tämän yli jatkaakseen pakoaan saalistajalta. Se pyrähti maasta puun oksalle ja siltä toiselle.
    273 katsoi linnun menoa hieraisten silmäänsä kanalinturahin iskettyä kynsillään siihen ja puhisi veitsi suussaan: ”Juokse vain, kyllä minä saan sinut!”
    Nazorak ponkaisi vahvoilla jaloillaan uudestaan juoksuun juosten melkein neljällä jalalla. Hänen hengityksensä kiihtyi. Nazorakin syke tuntui hänen otsassaan ja hänen suuhunsa erittyi kitkerää sylkeä. Adrenaliinin tuoma kuntopiikki tuntui hyvältä. 273 ei ollut koskaan itse metsästänyt elävää olentoa, mutta nälkä ja selviytymisvietti tekivät hänestä entistäkin päättäväisemmän. Hän aikoi syödä tänään hyvin.

    Valkoinen Nazorak hyppäsi pensaikkojen läpi ja syöksyi kohti puuta, josta hän otti vauhtia ja kimmahti takajaloillaan muuttaen suuntaa. Hän alkoi jälleen saavuttaa lintua. 273 liikkui kuin rasvattu tikarihämähäkki puitten lomassa. Hän näki jälleen Fe-Wrin edessään. Lintu ei ilahtunut yhtä paljoa jälleen näkemisestä. 273 hypähti puun runkoa vasten ja syöksyi sen kautta linnun niskaan kaataen sen. Jäätutkija puristi rahin rintaansa vasten ylemmillä käsivarsillaan ja yritti pidätellä sätkiviä jalkoja alemmilla käsillään kaukana itsestään. Fe-Wri yritti kiemurrella ja potkia itseään irti, mutta 273 oli vanginnut sen otteeseensa. Lintu rääkyi kuin syötävä. Nazorak sai pideltyä lintua hetken niin että sai napattua linkkuveitsen suustaan oikeaan käteensä. Sitten hän tarttui lintua kaulasta pihtihampaillaan. Kanalintu pyristeli yhä voimakkaamin epätoivoisena. 273 oli kuitenkin voittanut. Nazorak piti rahista kiinni kaikin voimin ja asetti linkkuveitsensä linnun kurkulle.
    Metsän täytti kimeä kiljahdus

    Nuotio rätisi. Paistetun lihan tuoksu täytti pimenevän metsän. Kuu ja tähdet loistivat melkein pilvettömällä taivaalla puitten lehtien välistä. Nuotion liekit välkkyivät oranssina ja niiden luoma valo loi pitkiä varjoja puihin ja maahan.
    Valkomusta hahmo istui lämpimän tulen ääressä. Hän puraisi palasen saalistamansa linnun rintapalasta, joka oli kerinnyt paahtua tikun päässä kypsäksi. Nazorakin mielestä nuotiolla paahtunut kanalintu oli paljon parempaa kuin mitä yhdessäkään upseeriston hienostoravintolassa pystyi valmistamaan. 273 haukkasi vielä toisen, isomman palan kyltymättömänä ja ryysti päälle raikasta vuoristopurosta otettua vettä 2905:n taskumatista. Jäätutkija laski putelin viereensä ja laskeutui makuulleen kovia kokeneen työtakkinsa päälle. Takin helmat olivat repaleiset ja se oli tahriintunut vereen ja multaan.

    273 irrotti reidessään sidetarpeen virkaa toimittaneen plastroninsa ja taivutti jalkaansa ilmaan. Zamorin tekemä haava oli umpeutunut jo ja sen tilalle oli kasvanut uusi kitiinikerros. 273 hymyili. Hän oli parantunut jo täysin kapinassa saamistaan vammoista. Nazorak työnsi kuitenkin vaatekappaleensa takkinsa taskuun, koska se tuoksahti voimakkaasti vereltä ja lihaskudokselta. Hän nousi jälleen istumaan heittääkseen nuotioonsa muutaman risun jotka hän oli kerännyt metsästä ja palasi jälleen mukavaan makuuasentoonsa, laittaen kätensä päänsä tueksi. Hän oli löytänyt paikan josta saattoi nähdä taivaan ja tähdet puitten oksien ja lehtien läpi.

    Loppujen lopuksi, kun hän ajatteli, niin kaikki oli mennyt tähän asti yllättävän hyvin. Hän oli selvinnyt putoamisesta ja vuoren karuista jääkentistä, löytänyt ruokaa ja päässyt metsään ilman että kukaan oli häntä huomannut. Kaikki alkoi yön pimetessä näyttää valoisammalta.

    273 hymähti. Jos kaikki menee hyvin, saatan päästä ilman sen kummempia selkkauksia metsän läpi. Entä sen jälkeen? Noh, voisin tietty aina jatkaa matkaani aina saaren etelä-rannikolle saakka. Sitten minun pitäisi hommata jostain itselleni vene. Voisin matkata sillä vaikka Eteläiselle Mantereelle. Siellä voisin rauhassa miettiä seuraavaa siirtoani.

    Nuotiossa palavat puut raksahtelivat yön hiljaisuudessa. Jäätutkija silmäisi vielä vartaassa olevia Fe-Wri –paistoksia, mutta palasi jälleen mietteihinsä.
    Jos ruumistani ei piakkoin löydy, tiedustelupalvelu varmaan uskoo minut kuolleeksi…

    Jäätutkija käänsi päätään ja katsoi kylkensä vieressä makaavaa hopeista taskumattia, johon oli painettu Nazorak-tunnus. 273 tarttui siihen hellästi ja nosti juomapullon kasvojensa eteen.

    Mitenhän kotopuolessa menee, tiedemies mietti. 007:n agentit varmaan pitävät sitä tarkasti silmällä… Monia työläisiäni luultavasti epäillään osallisiksi kapinaan. He ovat joutuneet pahaan pulaan takiani.
    273:n pitkät ja luihut kitiinisormet puristuivat matin ympärille.
    Eniten huolestuttaa, että 2905:lle käy jotain minun tekojeni takia…

    273 katsoi vielä hetken juomapullon kyljessä nuotion punertavissa väreissä hohtavaa Nazorakien Imperiumin tunnusta. Hän laski sen kasvojensa edestä ja piilotti putelin huolellisesti takkinsa povitaskuun. Hän ei jaksanut ajatella ikäviä asioita enempää. Päivä oli onnistunut hyvin ja hän kaipasi unta.

    Nuotion lepattavat liekit olivat himmenneet vain vaivoin hehkuvaksi hiillokseksi. Pieniä savun kiehkuroita nousi vielä tuhkan ja puuhiilen seasta. Valkoinen Nazorak näytti nukkuvan rauhallista unta.
    Mutta sitten hänen silmänsä revähtivät auki.
    Hän nousi äkkiä pystyyn. Jäätutkija oli varma, että oli kuullut jotain. 273:n tuntosarvet nousivat ilmaan varautuneesti. Metsä oli taas niin ahdistavan hiljainen niin kuin päivälläkin. Ei ääntäkään. Metsän vihreä hämäryys oli vaihtunut läpipääsemättömäksi pimeydeksi. Vaikka Nazorak näkikin pimeässä, hän ei silti pitänyt siitä.

    Mutta sitten hän kuuli taas jotain. Hiljaista rapinaa. Aivan kuin jokin olisi liikkunut pensaikossa. Mutta 273 ei erottanut mitään liikettä metsässä. Hän ei kuitenkaan halunnut jäädä siihen.

    Jäätutkija keräsi tavaransa takkinsa taskuun, tallasi viimeiset hehkuvat hiilet sammuksiin ja kapusi lähimmäisenä olevaan leveäoksaiseen puuhun. Hän asettui makaamaan leveimmän löytäneensä oksan päälle ja ripusti takkinsa roikkumaan viereisen oksan tyveen. Nazorak vilkaisi alleen ja lähiympäristöön, muttei kuitenkaan nähnyt ketään. Mutta hän halusi kuitenkin pelata varman päälle.

    Hän työnsi valkoisen kätensä yhteen työtakkinsa taskuista ja veti sieltä esiin pistoolinsa. 273 asetti sen varovasti rintansa päälle ja napsautti varmistimen pois. Hän tiesi, ettei saisi nukutuksi sinä yönä.