Aihearkisto: Klaanon Rope

Klaanon Rope

Tiedäthän?

5 kommenttia

Teknisesti ottaen kaikkialla

Tyhjyyden äärimmäisimmällä reunalla raksuttava valtaisa kellokoneisto hivuttautui vähitellen hiljaisuuden päälle mekaanisella naksahtelullaan. Creedyn laahustavat askeleet veivät hitaasti sitä kohti. Puhtaan valkoisuuden läpi tallustava olento ei kiinnittänyt huomiota yllättäen korjaantuneeseen rintakehäänsä. Ulkoisesti näytti siltä, kuin Creedy olisi herännyt taas henkiin.

Kellokoneisto tyhjyyden perällä täytti koko Creedyn näkökentän. Kilometrejä ja taas kilometrejä laaja raksuttava messinkihirmu lähestyi metri metriltä Creedyn raahautuessa vähitellen sitä kohti. Etäisyyttä kuitenkin riitti vielä. Siksi matkaajalta menikin vielä yksi ikuisuus. Kaksi ikuisuutta. Kolme ikuisuutta päästä perille.

Mutta Creedy ei välittänyt ikuisuuksien työstä. Hän oli saavuttanut päämääränsä. Kellokoneiston tuhannet ja taas tuhannet kullan väreissä hohtavat hammasrattaat viettelivät hänen aistejaan.

Creedy seisoi ja odotti ja hänen odotukseensa vastattiin. Punaisen hahmon edessä raksuttaneet kaksi suurinta hammasratasta alkoivat väistymään sivummalle. Sata metriä korkeiden rattaiden takaa alkoi Creedyä lähestymään pieni piste. Se liikkui nytkähdellen eteenpäin. Kellokoneiston hitaammat hammaspyörät määrittivät sen tahdin. Creedy odotti. Hänellä ei ollut kiire.

Määrittelemätön aika kului. Piste oli kasvanut nyt jo erotettavaksi hahmoksi. Pitkää, mutta siroa hahmoa kannattelivat kymmenet tämän selkään upotetut nivelletyt metallisauvat, joiden toiset päät olivat kiinnitettyinä jossain kilometrien päässä kellokoneiston uumenissa. Valkoinen hahmo oli paljas, vailla minkäänlaista panssarointia tai vaatetusta. Muutama nytkähdys eteenpäin lisää ja Creedy kykeni erottamaan koneiston asukin sirot ja lempeät naisen kasvot. Ne hymyilivät. Sirot kädet valmistautuivat ottamaan Creedyn syleilyynsä.

“Hetkonen nyt. Tämä on ihan varmasti tapahtunut ennenkin. Mitä hittoa täällä oikein tapahtuu?”

Valkoinen hahmo pysähtyi Creedyn eteen kapea suu mutrullaan pettymyksestä. Siron naisen äänessä oli merkillinen mekaaninen vivahde. Aivan kuin tämän persoonallisuus olisi jäänyt puolitiehen.

“Ai. Sinä huomasit. Etkä edes päässyt parhaaseen osaan.”

Creedy laittoi kätensä puuskaan ja tuijotti ylöspäin keskustelukumppaniaan. Vaikka hänen oudosta kallonmuodosta oli verrattaen vaikeaa havaita ilmeitä, ei Creedyn säälivä äänensävy tullut naiselle yllätyksenä.

“Ovatko vuodet vain alkaneet käydä päälle? Viimeksi kun olin täällä, sinä et edes tiennyt, mitä “kryptinen tarkoittaa”. Tämä on meinaan… pelottavaa. Jos sinä teit tämän Killjoylle, hän näkee kyllä painajaisia vielä vuosia.”

Loputon kellokoneisto naisen takana oli lakannut raksuttamasta. Kymmenet synkroituneet kilahdukset viestittivät naisen irtaantuneen tätä ohjanneista messinkisista sauvoista. Tämä laskeutui pehmeästi Creedyn eteen tuijottaen tätä edelleen alakuloisesti.

“Minä ajattelin, että kello olisi kivan symbolinen valinta. Ikuisuus ja aika. Ikuinen liike eteenpäin. Tiedäthän?”

Creedy tuijotti naista epäuskoisena. Kellokoneisto taustalla oli alkanut häipymään pois. Kaksikko seisoi nyt puhtaassa valkoisessa tyhjyydessä. He jatkoivat vielä hetken tuijotustaan, kunnes virne nousi vuorotellen molempien kasvoille. Nainen tirskahti, Creedy puhkesi täyteen nauruun. Punainen olento otti viimeisen tarpeellisen askeleen ja ryntäsi halaamaan itseään miltei kaksi kertaa korkeampaa ystäväänsä. Nainen vastasi halaukseen ja molemmat nauroivat hetken yhdessä, kunnes he hetken päästä viimein erkanivat toisistaan.

“Creedy. Voi Creedy. Minä olen ikävöinyt sinua.”

Creedy virnisti leveästi. Onni paistoi myös hänen kasvoiltaan. “Olen ollut poissa kotoa niin kovin pitkään.”

Nainen nyökkäsi ja viittoili samalla Creedyä kävelemään kanssaan. Kaksikko lähti hitaasti talsimaan suuntaan, jossa kellokoneisto vielä hetki sitten oli sykkinyt. Kaksikko kävelikin nyt puutarhassa. Tyhjyydestä ilmestyneet solisevat suihkulähteet ja mukulakivisillä teillä varustetut vihreät ruohoniityt kimalsivat aamukasteessa samalla, kun pilvetön taivas tarjosi kahden auringon täyden loisteen kaksikon päälle. Kumpikaan läsnäolijoista ei kuitenkaan tuntunut yllättyvän puutarhan yllättävästä ilmestyksestä, vaan he jatkoivat matkaa pitkin mukulakivien viitoittamaa, loputtomalta näyttävää tietä.

“Noh. Miten matkasi sujui? Kerro minulle kaikki kertomisen arvoinen! Haluan tietää!”

Creedy hymähti. “Minä tuskin voin kertoa mitään, mitä sinä et olisi jo itse nähnyt.”

Nainen tuntui tyytymättömältä Creedyn vastaukseen. Valkoinen olento kallisti päätään ja jatkoi imelästi. “Mutta kun ei katsominen ole sama asia. Minä haluan tietää miltä se tuntui. Miltä se maistui!”

Naisen puhe oli nopeasti muuttunut haaveilevaksi haltionniksi. Creedy pudisteli päätään hieman huvittuneena.

“Jos minä voisin jotenkin välittää sinulle kaiken sen, tiedät, että tekisin sen.”

Creedyn virne oli viimein kaikonnut hänen kasvoiltaan. Naisen kaipuu sai hänet selvästi alakuloiseksi. Valkoinen olento kuitenkin huomasi tämän ja vaihtoi nopeasti aihetta.

“Mikä sinut muuten edes toi takaisin? Huomioni taisi olla muualla ratkaisevina hetkinä. Onu-Metrussa tapahtuu meinaan jännittäviä asioita.”

Kaksikko jatkoi yhä matkaansa läpi loputtoman mukulatien. Creedyn ääneen oli ilmestynyt vakavuus, jota harva oli koskaan kuullut. Hänen keskustelukumppaninsa selitys ei kuulostanut täysin vilpittömältä.

“Se hiivatin kieroilija onnistui kuin onnistuikin puhumaan Sarajin takaisin puolelleen. Oli saanut jostain ryhmän skakdeja turvaamaan selustaansa. Yritin estää paon, mutta mokoma tuikkasi miekkansa suoraan läpi Killjoyn vempeleestä…”

Kaksikko oli saapunut tien varrelle pultatulle koristeelliselle puiselle puistonpenkille. Naisen johdolla kaksikko istui alas, katseet tiukasti keinotekoisessa vihreässä horisontissa.

“Älä syytä itseäsi. Sinä selvisit jo pitkään. Sitä paitsi, sinä pääsit koko universumin kielletyimmän painetun tiedon lähteelle. Fyysisen maailman tieto vie meitä varmasti lähemmäksi Totuutta. Varsinkin nyt kun olemme taas yhdessä.”

Creedy ei ollut aivan varma naisen lohduttavista sanoista. Punaisen kallon katse oli kääntynyt kohti maata. Mietteliäs olento mietti sanojaan tarkkaan.

“Minä en ole varma, olemmeko me yhtään sen lähempänä Totuutta, kuin viimeksikään. Kaikki tieto on hajallaan. Vinkkejä ja viittoja joka puolella, mutta faktat ja todellinen tieto on jossain muualla. Joku on tehnyt pelottavan hyvää työtä jälkiensä peittämisessä. Minulla on vastauksia aivan yhtä vähän kuin ennenkin.”

“Mutta entäs Nizin tutkimustyö? Herran ja Killjoyn sopimus. Kaikki he ovat työskennelleet Totuuden löytämisen puolesta. Kyllähän me tästä jotain olemme oppineet.”

Creedy pudisteli päätään. “Pelinappuloita. Historia toistamassa itseään. Kaksi soturia ikuisesti taistelemassa toisiaan vastaan. Kumpikin kykenemätön tappamaan toista. Mukana Petturi, johtaja ja uhri. Sama draama ja sama kaava toistavat itseään ikuisesti. Katso vain. Kolmen kenraalin kokous tapahtuu taas pian. Aivan kuten viimeksikin, kun joku oli lähellä koota kaikki kaksitoista. Kenraalit nousevat, pysäyttävät Kerääjän ja tämän kanssa työskentelevän petturin ja jatkavat uuden syklin alkuun. Tätä kierrettä ei ole luotu rikottavaksi. Roolit pysyvät. Sykli pysyy.”

Kaksikko tuijotti taas kohti horisonttia. Hetken hiljaisuuden jälkeen nainen uskalsi taas avata suunsa.

“Mutta entä jos… joku päättäisi vaihtaa roolia?”

Creedy nosti katseensa kohti vakavoitunutta naista. Hän hymähti kysyvästi. Naisen ääni oli hiljentynyt miltei kuiskaukseksi.

“Mitä jos syklin rikkomiseksi riittäisi vain yhden mitättömän näyttelijän rikkominen.”

“Minä… minä en nyt ymmärrä. Sitähän me olemme yrittäneet. Saada edes yksi osapuolista ulos. Mutta jos petturi palaa riveihinsä joka kerta. Jos soturit jäävät puolitiehen joka kerta. Tämä ei onnistu. Tästä ei ole tietä ulos.”

“Mutta… Creedy.”

“Mutta?”

“Ajattelitko sinä koskaan, että meilläkin olisi rooli?”

Kauhu iskeytyi Creedyn kasvoille. Tämä nousi kuin sätkyn saaneena ylös penkiltä tuijottaen silmät selällään penkille vielä jäänyttä naista. Puutarha kaksikon ympäriltä oli kadonnut. Creedyn ja naisen ympärillä oli taas pelkkä valkeus. Valkeus ja penkki, jolla nainen yhä istui.

“Sinä… sinä et…”

“Olit poissa niin kovin kauan, Creedy. Minulla oli aikaa. Aikaa miettiä.”

Armoton jysähtely oli ilmestynyt Creedyn kallon sisälle. Silmiään siristäen hän huomasi, kuinka loputon kellokoneisto oli alkanut taas hitaasti ilmestymään naisen taakse. Koneiston mieletön jyrinä täytti hänen mielensä. Kauhu ja klaustrofobia valtasivat olennon pienen mielen.

“Me olimme osa sykliä, Creedy. Me olimme etsivät. Sykli oli meidän murheemme ja meidän taakkamme. Meidän tehtävämme oli seurata sitä ikuisesti. Katsoa, kuinka maailma ulkona jumiutuu ikuisen kauhun kynnykselle, mutta ei koskaan ylitä rajaa. Mutta kaiken tämän aikaa, ratkaisu oli yksinkertainen. Yhden meistä täytyi lopettaa. Yhden meistä täytyi valita puoli.”

Puinen penkki naisen alla oli muuttunut messingiksi. Creedy otti hitaita askeleita taaksepäin samalla, kun katseensa maahan jumittanut nainen jatkoi monotonista selostustaan.

“On aika ylittää raja, Creedy. Rikkoa sykli. On aika katsoa verhon taakse.”

Nainen nosti katseensa Creedyyn ja virnisti. “Tiedäthän?”

Creedy ei ehtinyt vastata, kun maailma hänen ympärillään räjähti. Messinkinen penkki naisen alla kiemurteli itsensä kymmeniksi tangoiksi, jotka välittömästi lävistivät naisen lihan selästä ja nostivat tämän ilmaan korkealle Creedyn yläpuolelle. Kellokoneistoon jälleen itsensä nitonut nainen kirkui mustan hiiltyneen aineksen ryöpsähtäessä hänen kehostaan. Kymmenet hirviömäiset hampaat repivät naisen kasvot karmivaan ikuiseen irvistykseen. Kellokoneisto repi Creedyn tärykalvoja. Naisen kirkuminen säesti äänen voimalla tuhoutuvaa tyhjää universumia.

“OLEN NÄHNYT KUINKA SE PÄÄTTYY. YKSI KENRAALEISTA HYLÄTÄÄN. SALAISUUDET TULEVAT JULKI. SODAN TOAT LÖYTÄVÄT VIIMEIN TOTUUDEN. KAIKKI PÄÄTTYY, KUN MAAILMAN PUHDISTAJA NOUSEE. KUN MAAILMAN PILAAJA KOHTAA MAAILMAN VARTIJAN. KUN MAAILMAN PIILOTTELIJA VIIMEIN TÄYTTÄÄ TEHTÄVÄNSÄ. SILLÄ HE MÄÄRITTÄVÄT MEIDÄN KOHTALOMME. HE PÄÄTTÄVÄT MEITÄ VASTAAN. VIELÄ YKSI SOPIMUS SYNTYY. VIIMEINEN SOPIMUS. SOPIMUS JOKA MUUTTAA MEITÄ. JA MUUTTAA HÄNTÄ. SYKLI ON VIIMEIN PÄÄTTYVÄ. VIIMEIN ASTUMME RAJAN YLI.”

Creedy huusi polvistuneena maassa punaiset kädet kalloaan tuskallisesti puristaen. Olennon luoma helvetti söi Creedyä sekä sisältä että ulkoa. Punaiset hehkuvat kalterit alkoivat muodostumaan hänen ympärilleen. Tuskassaan huutavan Creedyn suljettujen silmienkin läpi poltti se karmaiseva näky, kun naisen palasiksi repeytyvä keho levittäytyi kaikkialle hänen ympärilleen. Hehkuvassa sellissään huutava olento jäi pimeyden peittoon. Kellokoneisto vaimeni. Kirkuminen lakkasi. Pimeys oli ainoa läsnäolija. Sarajin miekan repimä vamma oli taas ilmestynyt Creedyn rintakehään. Hän lyyhistyi maahan voimattomana.

“Bianca… mitä sinä olet tehnyt?”

Klaanon Rope

Hetki menneisyydestä

Yksi kommentti

Arkistot
Onu-Metru

Umbran ja Matoron kadottua niin lupaavasti alkanut retki oli alkanut hajota käsiin. Deleva ei tiennyt mistä vahkien yhtäkkiä aloittama tehoetsintä johtui – jotenkin saaren mekaanisten lainvalvojien käytös oli muuttunut huomattavasti tyypillistä aggressiivisemmaksi. Häntä ja Nurukania oli jahdattu sitkeästi, kunnes he vihdoin onnistuivat karistamaan vainoajansa ehkä hieman ylimitoitetuilla elementtivoimien käytöllä.

Juuri nyt plasman toa korjaili mekaanista puoliskoaan, joka oli saanut osumia Rorzakhien saksista. Hän seisoi pimeässä huoneessa pitäen silmällä kammion ovea – Toa Nurukan oli sivummalla, videonauhotteiden ja pölyisten kirjojen ympäröimänä. Plasman toa ei ollut aivan perillä siitä, mitä Nurukan yritti löytää ja mitä hyötyä siitä olisi, mutta hän luotti toveriinsa kuin kallioon. Hän oli heistä se, jonka työ oli räjäyttää asioita. Nurukan oli se, joka ajatteli. Ja räjäytteli asioita vasta sen jälkeen.

Kirjoja oli paljon, kasoittain ja mitä erilaisempia. Oli keittokirjoja, kuten Kuinka tehdä ruokaa kiviapinasta ja 600 muuta eksoottista rahireseptiä tai Mukau-lehmän juuston valmistus ja käyttö. Myös historiakirjoja oli paljon, Metru Nuin sisällissodasta/vapaussodasta/veljeyssodasta/kapinasta liikkui monia erilaisia kirjajulkaisuja, joita oli sikin sokin lattialla ja jotka olivat perin aatteellisesti kirjoitettuja näkökulmia sodan syistä ja seurauksista. Oikeastihan sota oli ollut varsin säälittävä operaatio jossa oli kyse liian pitkälle menneestä kiusanteosta ja kyteneestä rasismista eri elementtien välillä Metru Nuilla, mutta ei siitä sen enempää.

Mustasta Kädestä oli valtavasti mainintoja – monissa teoksissa kerrottiin sen ratkaisevan tärkeästä osasta Metru Nuin puolustamisessa ja Lhikanin armeijan tukemisessa. Monet Metru Nuilla yhä käytetyt teknologiat katsotaan Käden insinöörien sota-aikana keksimiksi. Tämänkaltaisia melko pinnallisia mainintoja oli valtavasti, mutta ei ainuttakaan syväluotaavaa kirjaa, jolla olisi sisäpiirin tietoa Kädestä – kaikki oli vain ulkopuolisten tutkijoiden havaintoja järjestöstä, joka oli melkein yhtä hyvä tietojensa salaamisessa kuin se oli joukkotuhoamisessa. Ne ohuetkin tiedonjyvät Kädestä loppuivat sodan jälkeen, kun organsiaatio katosi Metru Nuilaisten elämistä. Tapahtumia ei tunneta tarkkaan, mutta ilmeisesti Käden tukikohta tuhoutui Metsästäjien viimeisessä iskussa, kuin kostona. Sitten olivat jäljellä vain muistot.

”Oletko löytänyt mitään kiinnostavaa?” Deleva kysyi. Hän oli istahtanut vähän matkan päähän Nurukanin kirjalinnakkeesta, silmäillen tylsistyneenä jonkun historiankirjan selkämystä.

”Hmm, en vielä”, Nurukan mutisi ajatuksissaan. Hän heitti turhautuneena taas yhden teoksen sivuun.

Maan toa ei selvästikään ollut erityisen sosiaalisella tuulella, Deleva huokaisi ja naksutteli stressileluna toimivia metallisormiaan. Ensin Umbra ja Matoro olivat kadonneet; sitten se kolmas klaanilainen, outo tulen toa. Karupako sen nimi oli, plasman toa pohti. Klaanilaiset olivat kai tulleet retkelle jostakin tärkeästä syystä, muustatkin kuin Arkistojen penkomisesta, mutta se kaikki vaikutti turhalta nyt. Muodonmuuttajan arvoitus painoi vieläkin toaa. Ajatus siitä, että olento saattoi vaania heitä edelleen ei erityisemmin lohduttanut häntä.

Nurukan oli täysin uppotunut Mustaan Käteen. Hän vaelsi muistojensa mailla juoksuhaudoissa, toa-toverit kummallakin puolella. Nykyhetki hukkui huutoihin. Eipä heillä toistaiseksi juuri vaihtoehtojakaan ollut; piileskeleminen oli paras (vähiten huono) tapa pysyä erossa vahkeista.

Klaanon Rope

Kilpajuoksu korkeuksissa

5 kommenttia

Mt. Ämkoosta länteen

Jättimäinen laite lipui hiljaa soiden yli tupruttaen savupiipuistaan pikimustaa palaneen hiilen jäännöstä. Tuo laite oli Tulikärpänen, Nazorak-imperiumin ilmavoimien suurin alus. Sen A-kirjaimen mallisen rakenteen muodostivat kolme jo itsessään suurta ilmalaivaa, jotka oli kytketty toisiinsa rakentein ja panssarein.

Kärjimmäisen kaasupallon alla oli komentosilta. Tuon komentosillan katolla seisoi ilmavoimien komentaja, 003, punainen kaulaliina tuulessa liehuen, lentäjänlasit silmillä. Komentosillan yläpuolella oli avoin kattotasanne, jolta tämä tähysti alla levittäytyviä mantuja. Tuuli oli kova, mutta ei niin kova, että se olisi tehnyt liikkumisen mahdottomaksi.

Alus oli palaamassa pääsaaresta lounaaseen sijainneelta saarelta, jonka Allianssi oli onnistuneesti miehittänyt. Kenraali 001 oli valtausoperaation jälkeen kutsunut Tulikärpäsen takaisin suurempien maamassojen ylle.

Horisontissa näkyi liikettä, tumma hahmo pilvien lomassa. 003 kaivoi esiin kiikarit. Taivaalla oli joku muukin.

Se oli Bio-Klaanin väreissä purjehtiva ilma-alus. Jättipotti. Suuntansa perusteella tulossa Nui-Korosta. Tuo kyläpahanen oli Allianssin valtaustoimien seuraava kohde, joten alus oli varmasti täynnä pakolaisia. Tuntia aiemmin kuuluneesta suunnattomasta ukkosenjylystä päätellen vesitse pakoon yrittäneet olivat nyt jo joen pohjassa.

003 myhäili itsekseen ja palasi sisätiloihin. Hän antoi muutaman käskyn kapteeni 123:lle, ja asettui istumaan komentosillan keskelle asennuttamaansa tuoliin.

[youtube http://www.youtube.com/watch?v=SPJXp3xPglY&w=560&h=315]

Tulikärpäsen pohjasta vapautui parvellinen rakettireppuhävittäjiä ja arviolta noin kymmenen kertaa 003:n sormien ja varpaiden verran ohjuksia pelmahti taivaalle.

Tämä päivä alkoi hänen osaltaan ilotulituksella.

Toranga, komentosilta

Nyt oli tosi kysessää. Laivaston onu-matoralaista haaraa edustava Mahballa ei ollut koskaan aiemmin ollut tälläistä vastuuta, tälläistä voimaa. Näin suurta miehistöä komennettavana, näin suurta alusta liikutettavana, näin isoa ruoria pyöritettävänä. Keetongu oli evakkojen luona, sillä tehtävä oli vaarallinen ja keltaisen jätin voimista saattoi olla hyötyä muuallakin kuin komentosillalla. Mahba kyllä sai ohjattua alusta kuin vanha tekijä, sillä miehistö osasi asiansa, roottorit pyörivät ja hän oli ollut miehistössä monilla kauppamatkoilla. Mutta messinkiskoristeisen ruorin vääntämisessä oli silti jotain mieltä hiveltävää.

Suuria nautinnon hetkiä matoralainen ei kuitenkaan kokenut. Tämä ei ollut tuhkakarhujen huviretki. Oli selvää, etteivät torakat noin vain päästäisi ilma-alusta nelien käsiensä kynsistään. Jokiharhautus oli onnistunut, mutta jos Toranga ei pääsisi takaisin Klaaniin, olisi häviön vaikutus musertava.

Parvi lähestyi. Taisteluun kääntyminen ei tulisi kysymykseenkään. Vaikka Torangan cordak-tykit olivatkin tuhovoimaisia ja miehitettyinä, oli niitä aivan liian vähän imperiumin ilmaylpeyttä vastaan. Ilmassa ujelsi ohjuksia. Ne rämähtäsivät aluksen kylkeen liian pian. Mahba avasi pari lukuisista puheputkista ja käski ampumakansilla olevien laivastolaisten ja värvättyjen Nui-Korolaisten sulkemaan ampuma-aukot ja suojatumaan. Samalla hän väänteli radion namiskoja ja otti yhteyden Tehmutiin Telakalle. Olisi ollut turha olla enää tässä vaiheessa yhteydessä suoraan Klaanin johtoon. Mahba luotti enemmän vanhan Laivaston kakkospomon tietoihin ilma-aluksista.

”Ne tulevat”, hän sanoi radioon ja yritti pysyä rauhallisena, ”yli sata ohjusta ja parvellinen ilmeisesti lentorepuilla varustettuja torakoita.”

”Älä yritä väisää ohjuksia, se on turhaa noin suurella aluksella”, Tehmutin huolestunut ääni vastasi Klaanista, ”Onko siellä hävittäjiä?”

”Ei, pelkästään lentotorakoita, mutta niillä on varmasti yhtä paljon tuhovoimaa kuin hävittäjillä ja niitä on palj-”, Mahba aloitti, mutta joutui keskeyttämään, kun alus tärähti voimakkaasti. Ensimmäinen ohjusaalto iski aluksen kylkeen, mutta tervattu puu ja messinki kesti. Puolet komentosillan ikkunoista rämähti rikki ja tuuli ujelsi sisään. Onneksi ruumat ja konehuoneet olivat syvemmällä koneen syövereissä.

”Paljon, piti sanomani, ja alamme pikku hiljaa jo hajota”, Mahba jatkoi ja pyyhki hikeä otsaltaan. ”Kaikki peliin, pojat!” hän huusi konehuoneisiin vieviin puheputkiin, vaikka olikin varma, että alakansilla oltiin yhtä tietoisia tukalasta tilanteesta kuin täälläkin. Mutta hetki ensimmäisen ohjuskuuron jälkeen antaisi tykistölle aikaa yrittää hoitaa pois osan rakettirepputorakoista. Mahba antoi tulituskäskyn, tykkiaukot avattiin ja Cordakit alkoivat huutaa sarjatultaan kohti parvea. Välillä joku torakka räjähti ilmaan tulipallona, mutta yleensä ne väistelivät vanhojen tuliluikkujen panoksia varsin tehokkaasti.

Tämä ei ollut mikään taistelu. Tämä oli kilpajuoksu. Mahba vilkaisi Klaanin saaren karttaa ohjauspöydällä. Kilometri kilometrin jälkeen jäi taakse, mutta edessä oli vielä monta monituista. Toinen ohjuskuuro iski, loputkin ikkunat rämähtivät rikki, yksi Torangan tykkiloosseista leimahti liekkihin. Rakettirepputorakoita pyöri alusraakin ympärillä kuin kuolonpeippoja hautuumaalla. Niillä oli selvä tavoite ja ne olivat tehokkaampia kuin hävittäjät: Yksi kerrallaan ne pääsivät tulikuuron läpi, kiinnittivät räjähdepanoksen moottorien ulkoisiin osiin ja lensivät takaisin kotialukselleen. Vaikka yhden sai liiskattua, kaksi tuli tilalle. Vinhasti pyörivien potkurien lähelle ne eivät päässeet, sillä etupuolella imu olisi vetänyt ne roottoriin ja takapuolella lennättänyt kauas pois. Mutta höyryputket ja lauhdevesijärjestelmät olivat näin tarkoille aseille haavoittuvaisia. Ei auttanut. Rikkoutuneista ikkunoista puhaltava tuuli pyyhki hien otsalta. Mittarissa matka Klaaniin pieneni numero numerolta. Kumpa se vain olisi pienentynyt nopeammin.

Bio-Klaani, Telakka

Kokoushuoneessa oli vakava tunnelma. Sen tunsi jo ilmanpaineesta. Yleensä niin velikultamainen telakan ilmapiiri oli nyt kaukana poissa. Tehmutin otsa oli kurtussa enemmän kuin yleensä. Höyrypuhelin oli kaiuttimella, jotta myös huoneessa olevat ilmasankarit Ämtur, Ontor ja Ternok sekä muutama muu laivaston konkari kuulivat Torangan tilanteesta.

”Pysy vahvana, Mata Nui lentää kanssasi”, Tehmut sanoi puhelimeen. Kaiuttimesta kuului tuulen ulvonta jaa räjähdyksiä.

”Menetin alanostopotkurit”, Mahba vastasi. Matoranin ääni oli jo täysin sävytön. Edes kauhua ei kuulunut.

”Oletko menettänyt korkeutta?” Tehmut kysyi. Silmät olivat vakavat, mutta tarkat. Näytöllä näkyi aluksen sijainti kentällä. Kukaan ei edes viitsinyt valittaa elektroniikasta.

”Päänostopotkuri pitää meidät yhä ylhäällä, mutta nostomanööverit eivät toimi”, kuului vastaus. Jos aluksen katolla oleva propeli menetettäisiin, alus olisi Lehu-metsässä nopeammin kuin Hikaki Kofo-Jagan kimpussa. Kaikki huoneessa olevat tiesivät sen. Kukaan ei kuitenkaan viitsinyt sanoa, että Torangan turvallinen kotiinpaluu muuttui hetki hetkeltä enemmän turhan toivoksi.

Tehmut ymmärsi. Hän oli pitkän elämänsä aikana nähnyt vastaavia tilanteita, joskaan ei koskaan näin vakavaa. Kerran suuri kalastusalus oli jäänyt myrskyyn. Muu miehistö oli lähtenyt pelastusveneillä siinä vaiheessa kun pohja oli muistuttanut rusinaa, Tehmut viimeisten joukossa. Kapteeni oli jäänyt. Häntä oli pyydetty tulemaan mukaan, sillä kaikki olivat pitäneet vanhasta merikarhusta. Mutta kapteeni oli tiennyt kohtalonsa ja täytti velvollisuutensa. Mutta tällä kertaa aluksen jättäminen ei ollut vaihtoehto. Parvi ei ollut myrsky. Parvella oli mieli.

Myös Ternok ja Ontor yrittivät ymmärtää. He olivat nähneet paljon tuhoa – Zakazilla, Nynrahilla, atheonistien saarella Arkkienkelin varjossa. Pitkät matkat sukunsa menettäneet kykloopin, hämärähistoriallisen skakdikomentajan ja hullun Makutan kanssa olivat opettaneet heille jotain elämästä, ja nyt he olivat vain hengessä mukana. Molemmat tunsivat Mahban ja tiesivät, ettei turhien rukousten kertominen olisi hänen mieleensä. Toranga oli vielä ilmassa ja sen kapteenilla oli vielä tekemistä.

Ämtur ei ymmärtänyt. Asiat eivät menneet näin. Omat alukset eivät pudonneet taivaista. Akakukasvoisen Matoranin kädet hikosivat ja tärisivät. Asiat eivät menneet näin. Hän nousi seisomaan, kuiskasi ”Ei”, ja juoksi pois kokoushuoneesta.

Toranga, komentosilta

Päivä oli loppupeleissä aika kaunis. Horisontissa oli muutama valkoinen kumpupilvi, mutta kaksoisauringot paistoivat kirkkaasti ja hohtivat kilpaa ilmalaivan palavien siipien kanssa. Tälläisinä päivinä herättiin kirkkaaseen auringonousuun, morjenstettiin lehtiä haravoivaa naapuria ja ostettiin kurpitsa torilta, jota sitten syötiin varjossa veistellä sormet tahmeina.

Mahba ei ollut aiemmin kiinnittänyt huomiota tapaan, jolla lauhdevesiputket menivät sivumoottoreihin. Noiden mutkien takana oli taiteilija, niiden tekijällä oli ollut mielessä muutakin kuin tekninen sujuvuus. Kiinikkeet näyttivät kauniilta kun liekit nuolivat niitä ja saivat ne hehkumaan punaisina. Vasemmalla puolella rakettirepputorakat tekivät täydellisen kaarron, mutta cordak-räjähdys tuhosi niistä kaksi. Hyvin ammuttu. Alus ja tulevaisuus olivat hyvissä käsissä.

Mahba kyllä tiesi tilanteen. Strategisesti hänen aivonsa olivat vielä teräkunnossa, mutta tunnepuolensa hän oli päästänyt vapaaksi. Välillä hän jakeli vakaalla äänellä käskyjä puheputkiin, välillä raportoi Tehmutille, välillä tutkaili ruorin reliefejä. Se oli otettu vanhasta merilaivasta. Varmasti ikivanha.

Uusi ohjuskuuro osui, alus menetti korkeutta ja suistui suunnasta, mutta ohjausliikkeellä Mahba palautti kurssin. Tulikärpänen kierteli Torangaa, se oli Cordak-kantaman ulkopuolella, eikä aluksen ampuminen olisi mitään auttanutkaan. Mahba ei tuntenut vihaa torakoita kohtaan. Hän vain teki kaikkensa, että ne kiusaisivat hänen ystäviään tulevaisuudessa vähemmän.

Hän huomasi voivansa katsoa suoraan aurinkoon. Ennen se ei ollut mahdollista. Pieni maan kansalainen oli hetki hetkeltä lähempänä Mata Nuita, aluksen tilanteen huononemisesta huolimatta yhä korkeammalla. Mikähän aurinko mahtoi olla? Tiesikö Mata Nui, saiksiko hänkin tietää? Se oli kirkas ja pyöreä, keltainen mutta kuitenkin valkoinen. Siinä oli piste. Piste suureni, piste sai siivet. Piste alkoi pyörimään vimmatusti, sen kyljet alkoivat laulaa tuomion sinfoniaansa ja neljä rakettirepputorakkaa hajosi kappaleiksi. Mahba erotti Ämturin hymyilevän leveästi ja näyttävän peukaloa Ilmaraptorin ikkunasta.

”Lähetitte apujoukkoja. Iloinen yllätys”, Mahba totesi Telakan radioyhteyteen.

”Mutta.. Minä en lähettänyt apujoukkoja”, Tehmut sanoi. Olisi mahdotonta lähettää mitään raskasta Torangan avuksi. Tahtorakin tai Hydraulisen Vapauden valmisteluun menisi tunteja, ja niiden lähettäminen Tulikärpästä vastaan voisi johtaa muidenkin suurten alusten menettämiseen. Tehmut ei tiennyt mitä sanoa. Hän ei ollut mikään sotilasjohtaja. Häntä ei ollut valmennettu kertomaan kentällä olevalle saarretulle sotilaalle, että apua ei heru.

”Niin. Minä tiedän, että teidän ei kannata. Mutta Ilmaraptori kuitenkin on täällä. Menetin molemmat sivupotkurit”, Mahba totesi vakaammin kuin koskaan radioon. Tehmut näpytteli höyrypuhelimen toista luuria, otti yhteyden Ilmaraptoriin. Yhteyskoodi oli pikavalinnoissa.

”Ämtur, tule pois sieltä! Et olisi saanut lähteä ilman lupaa! Et voi auttaa, ne tiputtavat sinutkin!” Tehmut huusi luuriin. Enää ei tarvinnut aristella totuuden kanssa, Torangan kohtalo oli sinetöity. Mutta Ilmaraptori oli saatava takaisin. Pienen aluksen merkitys Klaanin puolustuksen kannalta oli tietenkin häviävän pieni verrattuna Torangaan ja Nui-Koron operaatioon, mutta Ämtur oli oikeassa tilanteessa Klaanin paras lentäjä ja Ilmaraptorin merkitys uuden höyrysukupolven edustajana ja Klaanin nopeimpana kuljetusaluksena oli kuitenkin sotamoraalin kannalta huomattava. Ilmaraptori pääsisi myös helposti pois Tulikärpäsen tulikuuron alta, kunhan sen pilotti vain tajuaisi tehdä sen mikä oli kannattavaa.

Torangan nopeus tippui sivupropellien hajoamisen seurauksena. Cordak-panokset alkoivat loppua. Rakettirepputorakat keskittyivät nyt nostopotkuriin, johon myös ohjukset oli suunnattu.

Ilmaraptori ujelsi Torangan alle ja irrotti pari sen kylkeen kiinnittynyttä rakettireppunazorakia. Toranga menetti korkeutta nytkähtäen parikymmentä metriä alaspäin, mutta Ämtur sai väistetettyä. Hän ei uskonut näkemäänsä, omat alukset eivät tippuneet kun niiden alta kaarsi, se oli vihollisten tehtävä. Matoran keskittyi ampumaan. Etucordakit olivat ohjaajan hallussa, kun taas raskaampia sivutykkejä käyttivät ampujat, Ta-Matoran Paltak ja Le-Matoran Bardu, jotka Ämtur oli napannut mukaansa Telakan käytäviltä. Po-Matoran Gord oli tulihuoneessa lappaamassa hiiliä pesään. He kaikki olivat innoissaan salaisesta sotatehtävästä ykköspilotin kanssa ilmaraptorilla, mutta nyt ampujat olivat lopettaneet tykkien käyttämisen. He olivat kuulleet Tehmutin radioviestin eivätkä olleet tyhmiä.

”Pojat pojat, niitä tykkejä nyt, ei jätetä vanhaa kunnon Torangaa pulaan! Pojat! Mikä viivyttää?”

”Sori, Ämtur, mutta tämä taitaa olla kaikkien parhaaksi”, kuului ääni hänen takaansa. Onu-Matoran ei ehtinyt kääntää päätänsä, kun ohjaustuoli kaadettiin selälleen ja Paltak nappasi Ämturin niskalukkoon. ”Petturit!” rääkäisi pilotti, kun Gord irrotti varovasti tämän naamion ja Bardu hyppäsi ohjaimiin, sukelsi alas aivan puunlatvojen yläpuolelle ja suuntasi moottorit kuumian kohti kotia. Kukaan ei katsonut taakseen, kun Torangan nostopotkuri antoi vihdoin periksi ja alus vajosi kuin hidastettuna Lehu-metsän kätköihin. Sitä saatteli viimeisellä matkallaan tusina Nazorakien pudotusaluksia täynnä aseistettuja valloitusjoukkoja. Nui-Koron paraatia ei tarvinnut sittenkään perua.

Klaanon Rope

Välähdys

4 kommenttia

Mustan Käden tukikohta
Arkistot
Metru Nui

Umbra käveli yksin pimeydessä. Hän oli käyttänyt liian paljon valoenergiaa tuhotakseen oudot hopeiset luurangot. Valon toa oli taas siinä pisteessä että valo ja varjo olivat yhtä suuressa osassa hänen sisällään. Hän voisi nyt ehkä kontrolloida varjoja, jos haluaisi, mutta ne voisivat myös syöstä hänet pimeyteen.

Koko tämä retki tuntui vain tuovan hänen menneisyyttään pintaan. Retket Matoron kanssa, Nurukanin ja Delevan tapaaminen ja heistä eroaminen sekä koko Metru Nuin kaupunki. Kaikki tuntui viittaavan menneisiin asioihin.

Ilmeisesti mitään ei voinut jättää lopullisesti taakseen, Umbra pohti. Hän oli halunnut unohtaa sodan, mutta se tuli jatkuvasti takaisin. Ehkä hänen pitäisi lopulta kohdata menneisyytensä. Ehkä hänen pitäisi räjäyttää menneisyytensä valtavalla valoräjähdyksellä ja kiitää rakettisaappailla kohti uutta tulevaisuutta.

Pimeys tuntui olevan kaikkialla. Se oli vahva ja täynnä alkukantaista voimaa, voimaa ajalta ennen tähtiä ja kaikkeutta. Voimaa ennen suuria olentoja tai tähtiä. Pimeys oli aina läsnä, jokaisessa olevaisessa. Ja nyt se oli vahvempi kuin koskaan, koska valo oli niin oleellinen osa Umbran identiteettiä. Hän kuului av-matoranien heimoon ja oli valon toa. Mutta mitä on valon toa ilman valo voimiaan? Tyhjä kuori, kaiketi.

Pystyisikö hän hallitsemaan vähäisellä elementtikapasiteetiltaan varjoa? Voisiko se nielaista hänet syleilyynsä kuin hopeinen metalli hänen kaksosensa unessa? Antaisiko varjojen hallinta hänelle voimaa pelastaa Matoro? Voisiko varjojen hallinta syöstä hänen pahojen ajatustensa manifestaation nousemiseen hallitsevaksi persoonaksi?

Valon toan jatkaessa matkaansa pitkin loputonta käytävää hän tunsi itsensä matkaavan myös oman mielensä perukoilla. Heikko valo, kuin heikkojen salamaötököiden valo, oli hänen matkassaan läpi pimeyden ja yritti valaista hänen tietään. Sähköt olivat menneet poikki todella suurelta alueelta, ja se kyllä tuntui Umbran voimatasoissakin.

Umbra ei tiennyt kysymyksiinsä vastauksia, mutta jatkoi silti pitkää matkaansa Käden tukikohdassa. Oli outoa olla taas yksin, etsimässä ystävää hädässä ja selvittämässä mysteeriä. Jotenkin ne hopeiset luurangot ja aivot lasipurkissa liittyivät siihen kokeeseen, josta Umbra oli nähnyt suttuisia videoita.

Koko tämä paikka kylmäsi Umbran sielua. Jokin paikassa tuntui niin väärältä ja kuolleelta. Syynä saattoi olla paikan kolkkous ja se että torni oli hylätty vuosikymmeniä sitten. Tai hopeiset soturit.

Aivan kuin hän olisi kutsunut ne telepaattisesti pelkästään ajattelemalla niitä, Umbra tunsi jonkin lähestyvän. Se saattoi johtua hänen pimeän herkistämistä aisteistaan tai oudosta psyykkisestä läsnäolosta, jonka raunioiden asukit heittivät elävien tajuntaan, mutta hän tunsi sen varmasti. Toa vetäytyi välittömästi käytävän seinää vasten – hänestä ei olisi taistelemaan tässä kunnossa. Hän kävi nopeasti katseellaan läpi ympäristönsä. Ei mitään, vain varjot. Hän yritti sulautua niihin, tulla osaksi niitä.

Hämärässä hän näki metalliluurankojen lähestyvän. Yksi niistä, hieman muita pidempi, kantoi kuitenkin ikivanhaa kanohia – siinä oli lukuisia kulmia ja ulokkeita, ja paikoitellen siinä oli vielä jäänteitä kultaisesta väristä.

Varjot eivät kätkeneet Umbraa; eivät ainakaan hänen mieltään. Kun hän jäi olentojen mielensisäisen pelin vangiksi, hän ei tiennyt oliko kyseessä muisto edellisestä iskusta vai todellisuus; hyökkääjien työskentely tuntui kuin kellokoneistolta tarkkuudeltaan. Kanohikasvoinen ranko seisoi Umbran edessä hievahtamatta. Valon toa näki tämän silmien hohtavan kirkkaasti kanohin aukoista, aivan kuin se olisi ollut hämmästynyt siitä, mitä Umbran päästä löysi.

Se vetäytyi yllättäen kauemmas Umbrasta. Muut olennot tämän ympärillä jähmettyivät; eripura ja hämmennys valtasi ne.

”Kuka…” Umbra aloitti, katsellen pitkän rangan kanohinraatoa.

Siniset silmät hänen ympärillään sammuivat, kun niiden kantajat kaatuivat- vain kanohikasvoinen olento jäi pystyyn.

”Umbra”, se tapaili ääntänsä, jota se ei ollut käyttänyt vuosiin. ”Umbra”, se sanoi voimakkaammin.

Umbra oli yksinkertaisesti sanaton.

”Mitä sinä täällä – siitä on niin kauan. Se peikko tappoi minut -”

”Tunnenko minä sinut?” Umbra kysyi epävarmasti.

”Sota – sinä selvisit?”

”K-kyllä”, Umbra vastasi hämmentyneenä.

Hopeinen olento näytti prosessoivan tuhansien vuosien ajatuksia lyhyessä hetkessä. Oli kuin jokin pato olisi avattu tämän pään sisällä. Mustan Käden skalpellien jäljet näkyivät edelleen hänen metallisessa kallossaan.

Umbra yhdisteli ajatuksia päässään – hän löysi vain yhden mahdollisen vastauksen:

”… Lheko? Sinäkö se olet?”

Nimen mainitseminen oli kuin kauan kaivattu lääke entisen valon toan mielelle. Ennen Lhekon nimeä käyttänyt toa nyökkäsi. Umbra yritti palauttaa mieleensä viimeiset hetkensä Lhekon kanssa – hänen opettajansa oli joutunut metsästäjiä palvelleen steltinpeikon surmaamaksi, ja hän oli kaatunut rintakehä murtuneena surmaamiensa metsästäjien pinoon. Umbra muisti tältä saamansa Toa-kiven ja tämän antaman koulutuksen. Valon toina heillä oli aina ollut erityinen yhteisymmärrys.

Umbra tarkasteli nyt laihaa rauniota aivan eri tavalla – entinen valon toa oli vain elävä varjo, kylmä kone johon oli vangittu kidutettu mieli. Voimaton, synkkä viha Mustaa Kättä kohtaan kihisi Umbran sisimmässä. Lhekon naamionriekaleiden läpi hehkuivat nyt himmeämpinä siniset silmät, jotka eivät näyttäneet eläviltä – niissä ei ollut lämpöä, ei uteliaisuutta eikä tarkkaavaisuutta, ei mitään mikä olisi paljastanut jotakin niiden takana olevan sielusta.

Lheko oli vain raunio, jonka ei oltu annettu kuolla.

”Anna anteeksi”, kylmä, väsynyt ääni kuiskasi. ”Anna anteeksi, Umbra.”

Klaanon Rope

Tietokato

6 kommenttia

Arkistot, Vaehranin työhuone

Huone alkoi valehtelematta vaatia pientä siivousta.
Se, että huone vaati pientä siivousta ei tarkoittanut, että arkistonhoitajien olisi pitänyt pyyhkiä pölyt hyllyistä. Se tarkoitti, että hyllyt eivät olleet nähneet suurten ikkunoiden auringonvaloa puoleentoista viikkoon. Valtavat, mutta siistin järjestelmälliset ja aakkosjärjestykseen kasatut kirjavuoret peittivät hyllyt kokonaan alleen.
Vaehran naputti työpöytänsä pintaa rytmikkäästi sormenpäillään. Tulen toan silmät liikkuivat historiankirjan sivusta toiseen. Ristivertailu ei tuottanut juurikaan tuloksia. Mutta hänellä kyllä olisi aikaa.
Sodankäynti ei ollut kaikille Klaanin sotureilla kunniaa taistelukentällä tai edes pelkoa ja vainoharhaa.
”Huomenta”, kuului pieni ääni oviaukolta.
”Hyvää huomenta”, Vaehran vastasi nostamatta katsettaan pöytänsä pinnasta.

Gahlok Va käppäili lintumaisilla koivillaan sisään toimistoon kantaen kädessään paperikääröjä. Pienen sinisen hyönteisolennon punaoranssit silmät katselivat happamina Guartsuvuorta mahtavampia kirjavuoria.
”VT. Todellako”, GV sanoi yrittämättä piilotella äänensävynsä ankeutta.”Sinä olet tätä parempi.”
Vaehran nosti vihdoin katseensa kirjoista ja katsoi kysyvänä työkumppaninsa silmiin nostaen kulmaansa. ”Ai. Onko jotain vikana?”
Gahlok Va:n pienet kädet viittoivat villisti vispaten järkyttävään kirjavuoristoon. ”Oikeastiko?”
Vaehran hymähti. ”Minä olen täysin tietoinen jokaisen näistä opuksista sisällöstä ja sijainnista. Nyt ne ovat ainakin käsillä.”
GV näytti skeptiseltä. ”Selvä. Mitä tässä pinossa on?” hän kysyi ironisesti virnuillen ja naputti sormillaan suurta pinoa vasemmalla puolellaan.
Vastaus räjähti tulen Toan suusta samalla sekunnilla kuin puolimatoran lakkasi puhumasta. ”Kahdenkymmenen suurimman xialaisen yrityksen liikevaihtotilastot tunnetun teollisuushistorian ajalta”, Vaehran papatti litanian kuin ulkoa opeteltuna.

Gahlok Va naurahti ja katsoi pinoa. Hänen hymynsä hyytyi hetken tiirailun jälkeen.
”Täydellisessä kronologisessa järjestyksessä.”
”Täydellisessä kronologisessa järjestyksessä.”
”Kolmella eri kielellä.”
”Neljällä, jos lasket natiivi- ja kaupankäynti-xian eri kieliksi.”
”En välttämättä antaisi jälkimmäiselle hirveästi arvoa lähdemateriaalina”, GV sanoi kohauttaen olkapäitään. ”Taitaa olla lähinnä mainospuheita.”
”En minäkään, mutta ne opukset ovat vanhentuneet harvinaisen arvokkaasti”, VT sanoi nojaten tuoliinsa syvemmälle. ”Löysin joskus viitisen kuunkiertoa sitten Roadan markkinoilta. En voinut vastustaa.”

Gahlok Va hekotti hiljaa ja pudisti päätään hymyillen. ”Sinä olet kyllä töissä ihan oikeassa paikassa.” Vaehran hymyili ja sulki aukinaiset kirjansa. ”Onko sinulla minulle jotain uutta?”
Sinisen olennon käsissä olleet pergamenttipaperit rävähtivät Vaehranin työpöydälle.
”Kirjastoapulaisten raportti puuttuvasta aineistosta.” GV kapusi vaivalloisesti jakkaralle työtoverinsa pöydän edessä.
”Onko meillä todella aikaa tälle? Kyllä, palauttamaton aineisto on aina kiusallista, mutta ehkä meillä on isompiakin vihollisia?”
Gahlok Va pudisti päätään. ”Ei palauttamaton. Näitä ei ole nimittäin lainattu. Katsopa tarkemmin, mitä kaikkea sieltä puuttuu.”

Vaehran veti paperin lähemmäs niin, että ikkunasta kajastava kirkkaankeltainen auringonvalo pääsi sen pinnalle. ”Puolueeton ja Täysin Neutraali henkilöhistoria Zakazin sisällissodasta W-Z… harmi, saimme juuri koko sarjan.”
”Sitä minäkin. Mutta se ei ole tärkeää. Katsopa niitä muita. Koin asiakseni yliviivata epäolennaiset.”
Vaehranin Hunan visiiristä katsovat silmät pullistuivat. Loput listasta oli pelottavan yhtenevää.

Terez’ Odhor (Stelt) – Makutat – enkeleitä vai demoneita?
Turaga Sadra (Serza Nui) – Mieletön maailmanhistoria 6: Athismi ja Nimda (muut osat hankinnassa)
Jandus – Legenda kasvottomasta ritarista
Huudon Vaeltaja 1-5
Herttuan Tiedeherrat Osasto 37 – Kitiinikuoret

Näiden kirjojen alle Gahlok Va oli kirjoittanut punaisella ”Epäolennaista”. Seuraavat olivat täysin koskemattomia ja saivat Vaehranin otsan kurtistumaan toden teolla.

Toa Hendero (Stelt) – Syvä Nauru
Kylma (Metru Nui) – Unista ja legendoista
”Tämä… ei voi olla totta.”

Vasta listan viimeiset saivat Vaehranin hälytyskellot todella soimaan. Hän ei olisi edes muistanut näiden kirjojen olemassaoloa.
Se oli varmasti aina ollut tarkoitus. Nämä kirjat eivät olleet kadonneet vahingossa.

Tri. Delek – Aivot
Randacius (Xia) – Adorium Selecius ja valheen verho

Vaehran laski paperin hitaasti pöydälle ja risti kämmenensä. Hän tuijotti vakavana GV:n silmiin.

”Koska nämä ovat kadonneet?”
”Noin kaksi kuukautta sitten. Veikkaatko, että…”
”Kauhujen Yö”, VT tokaisi sen kummemmin miettimättä. ”Kaikki eivät ole välttämättä olennaisia, mutta nämä katosivat silloin.”
”Miksi joku varastaisi Huudon Vaeltajat?” GV pihisi. ”Minun piti aloittaa se sarja!”
Vaehran raapi intensiivisesti päätään molemmin käsin.”Ehkä hämäyksenä. Ehkä varas ei halunnut, että kirjoista muodostuu liian selkeä kuva. Mutta eniten minua huolestuttaa tämä…”

Hän osoitti sormellaan Tri. Delekin kirjaa Aivot.
”… ja tämä.”
Nyt hän osoitti listan viimeistä kirjaa, Adorium Selecius ja valheen verho.
”Me emme ole edenneet, koska joku ei halua meidän etenevän”, punahopeinen soturi sanoi haudanvakavana. ”Meille on jätetty tutkittavaksi vain julkisivu.”

”Meitä on harhautettu”, Gahlok Va sanoi hyönteishampaidensa välistä vihasta kihisten.
”Petturi. Adminit olivat oikeassa.”
”Lähetä viesti Visokille.”

Hän oli kuullut arkistonpitäjien salatun viestin jokin aika sitten. Uusin kehityssuunta oli vähintään huolestuttava. Mutta jonkun oli otettava tilanne käsiinsä.
Jonkun oli houkuteltava rotta loukkuun.
”Okei. Nyt. Nyt.”

Mustavalkoinen näyttöpääte valaisi synkeän hiljaista kammiota ja ainoan siinä istuvan hahmon kasvoja. Suuret kuulokkeet päässään Paaco tuijotti vihreän Mahikinsa silmäaukoista tiiviisti ehkä kahdenkymmenenviiden tuuman holonäyttöä. Tummanvihreä sormi näppäimistöllä hyppi nuolella, jolla siirryttiin videonauhasta toiseen. Kuvakulmat ympäri Bio-Klaanin linnaketta vaihtuivat tiuhaan.
Suurimmassa osassa värittömän kohinan täyttämistä kuvakulmista näkyi vain mustaa. Niissä kuvakulmissa ja huoneissa, jotka olivat valaistuja näkyi vain paniikkia ja kaaosta. Paaco havaitsi itsensä siristävän silmiään. Hän ei halunnut nähdäkään yksityiskohtia. Hän muisti tämän yön.

Tämän yön, jolloin Klaanin turvallisuudentunne oli kokenut viimeisen iskunsa. Synkeät sylinterit olivat kammenneet sen pois linnakkeen yltä neljällä kylmällä kädellään ja katsoneet Klaanin kansalaisia silmiin sinisillä, tunteettomilla robottipupilleilla. Ja vain yksi koneista, Avhrak Feterroista, oli saatu tuhottua.
Se yksi, jonka jäänteet Toa Takama oli polttanut joitakin viikkoja sitten Samen käskystä. Ainoastaan Tawa, Same, Kepe ja Takama olivat katsoneet Feterran kuoren sisään. Ei ollut auttanut pätkääkään kysyä, mikä prototerästä vastaavan kuoren takana oli ollut niin päräyttävää nähtävää.
Paacosta tuntui, että kaikki tiesivät enemmän kuin hän. Se oli harvinaisen turhauttavaa.

Niin ei olisi kuitenkaan välttämättä kauaa.
”Ei juma”, toa pihisi itsekseen hiljaa huoneessaan. ”Minä kampean tästä yöstä kyllä vielä jotain.”
Hän kelasi videomateriaalia taaksepäin joitakin tunteja. Pimeys muuttui iltaruskaksi ja käytävien keinovaloiksi. Asiat rullasivat Klaanin aulassa totutun pikaiseen tahtiin päivän lopun lähestyessäkin. Vastaanottoa ahkerasti pyörittävä Toa Hime antoi jokaiselle tämän infopisteessä asioivalle saman täyteläisen hymyn.
Tai oli antanut.
Auts.
Paaco päätti vaihtaa pikaisesti toisiin kameroihin.

Apuvoimageneraattorin huoltokäytävät eivät auttaneet. Niillä ei tässä vaiheessa iltaa enää asioinut ketään. Kuka sitten olikaan asentanut linnoituksen valot hyökkäyksen ajaksi lamauttaneen sähköpulssipommin oli takuulla tehnyt sen jo kauan ennen sen räjähdystä.
Asentaja oli ollut siinä mielessä nokkela, että kuusi päivää sitten oli ollut apuvoimageneraattorin huoltopäivä. Mikä olisikaan ollut parempi hetki kiinnittää generaattorin kylkeen jotain ylimääräistä. Jotain, joka oli lamauttanut koko linnoituksen valot ja estänyt päägeneraattoria antamasta valoja ylläpitävälle apuvoimageneraattorille uutta käynnistyskipinää.

Mutta nyt se vielä, että petturi oli todennäköisesti tuhonnut aivan liian yhteneviä kirjoja Arkistojen kätköistä. Miten se sopi palapeliin?

Nauhat apuvoimageneraattorin huoltopäivästä kyllä löytyisivät. Kohteen tunnistaminen niistä olisi vaikea osio.
Viherkultaisen Toan käsi lipui sivupöydälle ja hapuili pimeydestä esiin mustan pahvisen kansion, jonka kannessa ei ollut mitään tunnistemerkintöjä. Hän laski sen syliinsä ja avasi sen.

Viisi kopiota viiden klaanilaisen kasvoista ja näiden tunnetuista henkilötiedoista. Same oli ollut perusteellinen. Jos selakhilaani ei olisi vain päättänyt lähteä loikkimaan Lehu-metsään kaksi viikkoa sitten, tästä olisi voinut olla suunnattomasti hyötyä.
Paaco katseli kasvokuvia monitorin valkoisessa valossa yksi kerrallaan.
Jake.
Gekko.
Kapura.
Domek.
Ja Snowie. Viimeistä kuvaa Paaco katsoi pisimpään. Ei kai sentään vanha kunnon Snowie? Tuota. Eihän hän edes ollut paikalla sinä yönä?
Ajatusta ei voinut kuitenkaan haudata. Snowie olisi voinut jättää lamauttimen kiinni generaattoriin aamuisessa huollossa aivan yhtä helposti ja lähteä sen jälkeen Laivaston koneella Ämkoon kanssa etelään.
Jake, Kapura ja Domek olivat olleet linnoituksessa ennen valojen pimenemistä ja sen aikana. Heistä Paaco ei keksinyt mitään.
Kaikkein kummallisimmin Gekko oli kadonnut jonnekin yön kauhua edeltävinä päivinä, mutta ilmestynyt juuri sopivasti illaksi linnoitukseen. Alibi vai hämäystä?

Paaco raapi päätään. Nyt eivät kyllä ole kaikki pellet kerosiinissa. Jokin yksityiskohta häneltä puuttui. Mikä muka sanoi, että ehdokkaita oli vain viisi?

Vihreä moderaattori naksautti niskojaan ja siirsi kuvat sivuun. Hän haukotteli. Toiset harrastivat petturijahtia telakissoin ja energiakoirin. Paaco tarvitsi siihen vain työhuoneensa, joukon kameroita, pehmeän tuolin ja tuhdin lasillisen limua.
Käsitä Hämähäkki alkoi soida moderaattorin kuulokkeissa.

”Pelle”, Paaco ärähti, ”vielä minä nappaan sinut.”

Klaanon Rope

Pohjamutia

5 kommenttia

Paikka, jossa oli vielä puoli tuntia aiemmin virrannut kimmeltävä virta

Ilma haisi hiekalle, pölylle ja ruudille, kun syyspäivän aurinko kovetteli pikku hiljaa entisen jokilaakson mutia. Epämääräisen kivistä, kuonasta, juurakoista ja siipirataslaivojen koristelluista sirpaleista koostuvan maiseman keskellä kuhisi mustia olentoja. Ne olivat vain hieman Turagaa korkeampia, mutta niillä oli kaksi kertaa enemmän käsiä ja viisi kertaa enemmän elopainoa. Kolmas metrojääkärikomppania ei nauttinut suorasta auringonpaisteesta, mutta sotastrategisten kaivausten alalla ne voittivat normaalit nazorakit mennen tullen. Hautojen etsiminen muistutti melkein arkeologiaa, mutta termi ei kuulunut imperiumin sotilaiden sanavarastoon.

Mustat maatorakat kaivoivat proomujen raatoja kivimurskan ja muun Rautasiiven pommien töhnäksi muuttaneen luonnonmateriaalin seasta todisteiksi imperiumin sotaponnistusten voitokkuudesta. Kuonakasojen päällä ja vanhojen pengerten raunioilla seisoi muutamankymmentä sotilasta seuraamassa operaation edistystä. Pääjoukko oli etenemässä kohti Suurkylää. Uuden vallan merimahdin voimannäytöstä ei ollut kulunut vielä puoltakaan tuntia, ja seuraavana vuorossa olisi saaren vanhan pääkaupungin valloittaminen tukikohtatarkoituksiin.

Joukkojen keskuudessa levisi huhu, jonka mukaan kaupunkiin jäänyt suuri Klaanin ilmalaiva poltettaisiin voitonparaatin yhteydessä. Alempiarvoisella miehistöllä ei ollut tietoa siitä, miksi Klaani oli tuonut moisen ilma-aluksen Nui-Koroon. Yleisimpien mielipiteinen mukaan Klaanilaiset havittelivat epätoivoisesti sillanpääasemaa. Järjetöntä liikettä ei juurikaan ihmetelty, sillä Laivaston johdossa tiedettiin olleen aivoton Rahi-peto, jonka ruumiin löytäminen tosin oli tällä hetkellä metrojääkärten tähtäimessä. Päivä tosiaan paistoi imperiumin kultapojille.

Tai näin ainakin annettaisiin ymmärtää upseeristolle niin kauan kuin se olisi mahdollista. Vartioivien ruskeiden sotilaiden mielissä valloi alati kasvava epäluulo. Mustanpuhuvien maaveljesten otsille kihosi jo hikikarpalot, eikä se johtunut edes puoliksi auringonpaisteesta. Yhtälöstä puuttui tekijä. Ainoat paikalta löydetyt biomekaaniset ruumiinosat olivat paljastuneet joella eläviksi Raheiksi – Karhuhaita, Tarakavoja, hietahylkeitä ja Makika-sammakoita. Ei yhtään haljennutta Kanohi-naamiota, ei pieniä irtonaisia saastaisten käsiä, ei murskautuneita matoran-kalloja.

Metrojääkäripataljoonan korpraali 3408 polttoleikkasi lommoista, mutta ilmeisen ehjää proomukonttia auki. Sisältä ei tulvahtanut ruumiiden löyhkää, ei kituvien huutoa. Tyhjää täynnä. Haisi matoranille. 3408 hyppäsi aukosta sisälle. Virkaveli 7012 tuli perässä, kaksikko avasi otsalamppunsa ja tutki kontin.

”Perhana. Katsohan tätä”, 3408 aloitti ja osoitti pohjaa. Maata vasten olevassa pohjassa oli luukku, jonka saranat olivat vääntyneet pahasti sijoiltaan.

”Eivät ole normaaleja kontteja. Selittää ne aukot laivojen pohjarakenteissa”, 7012 totesi synkkänä, ”Minusta tuntuu, että on turhaa etsiä ruumiita täältä.”

Hieman yli puoli tuntia sitten

Viiksethän tässä kastuvat.

Ylikomisario Harkel avasi ruuman pohjassa olevan luukun. Proomu oli kaksoispohjainen, joten alta paljastui pimeä välitila. Ylikomisario loikkasi pohjien väliseen tilaan, kyyristyi, ja sulki luukun perässään. Ahdas tila oli aiemmin ollut täynnä Nui-Koron väkeä, mutta nyt siellä oli lähinnä jokivettä ja eksynyt rantarapu. Veden pinta ulottui Harkelin rinnan tasolle.

Veden pääseminen pohjien väliseen välitilaan oli ymmärrettävää: laivan ulompaan pohjaan hätäisesti asennettua luukkua oli pidetty auki useita minuutteja aluksen ollessa jo vesillä. Kansalaisten poistuessa aukosta vesi oli tulvinut tilalle. Nyt luukku oli kuitenkin kiinni. Siniviittojen johtohahmo varmisti, ettei kukaan ollut jäänyt jälkeen. Tyhjältä näytti.

Viiksijumala kahlasi pimeydessä, kunnes tunsi jaloillaan luukun. Hän veti syvään henkeä, kumartui ja veti sen yhdellä jämäkällä liikkeellä auki. Lisää vettä syöksähti välitilaan, Harkel syöksähti kylmään jokeen.

Suurin osa laivasyöteistä oli hypännyt pois jo Nui-Koron puolella, mutta paattijonon viimeisen laivan viimeinen matkalainen pääsi aluksestaan vasta muurien ulkopuolella. Ylikomisario potki vauhtia ja kauhoi käsillään. Po-Matoranina uiminen tuotti hänelle vaikeuksia, mutta siniviittojen pääsykoetta varten harjoitellessaan Harkel oli aikoinaan pulikoinut useita altaanmittoja päivässä. Siitä oli kuitenkin jo aikaa.

Hengästynyt poliisi pohti, pitäisikö hänen aloittaa uusi kuntokuuri.

Nui-Koron muurit jäivät taakse, kun Harkel ui takaisin kotikaupunkiinsa. Hän nousi pinnalle ainoastaan hetkeksi aikaa, turvassa sillan alla. Samassa piilossa oli kolme Nui-Korolaista ja yksi pohjoisen poromies.
”Oletteko kunnossa?” Harkel kuiskasi käheästi tasattuaan hetken hengitystään.

Ironisesti Kaukau-kasvoinen matoralainen katsahti viiksekästä ylikomisariota.
”Jeh. Uiminen ei vain ole kaikille yhtä helppoa.”
Harkel murahti hyväksyvästi.
”Tiedän tunteen.”

Viisikko painui pinnan alle ja jatkoi vedenalaista matkaansa vielä yhden sillan ali, kunnes he pääsivät ennalta sovittuun paikkaan. Korkeat talot reunustivat jokea kummaltakin puolelta, muodostaen erinomaisen näkösuojan. Heille ei ollut koskaan selvinnyt tarkalleen, kuinka hyvin torakat tiesivät, mitä kaupungissa tapahtuu, mutta liika varovaisuus ei ollut koskaan pahasta.

Neljäntuulenhattuinen Toa seisoi kahden tönön välisellä kapealla kujalla ja ojensi kätensä uimareille.
”Te olette viimeiset?” hän kysyi hiljaa.
Harkel nyökkäsi viikset märkänä. Toa auttoi viisi matoralaista joesta kujalle. Yhden kivitalon takaovi oli jätety auki ja kuusikko kipitti ripeästi sisään. He olivat saapuneet kukkakaupan takahuoneeseen.

”Meillä oli täällä vilttejä ja viittoja lämmittämään syksyisen kylmästä joesta nousseita sankareita, mutta ne loppuivat ensimmäisen sadan uimarin jälkeen…” Toa selitti ja rapsutti takaraivoaan. ”Tänne päin.”

Vesivana johti huoneen perälle, jossa oli pimeyteen laskeutuvat portaat.

Harkel mietti, kuinka monet jalat olivat aivan äskettäin tampanneet samoja askelmia.

Alhaalla odottava huone oli viinikellari.
”Hetkonen, mitä?” pohjoisen Toa ihmetteli. ”Kuka pitäisi kukkia ja al-”

Ennen kuin vilpitön kysymys ehti ilmoille, maailma älähti. Tärinä ja melu iskivät kellariin samanaikaisesti. Etelästä kuuluvat räjähdysten äänet saivat seurakseen särkeytyvien viinipullojen nuotit. Lattia täyttyi sirpaleista ja kalliista litkusta.
”Mi-mikä se oli?” eräs kuusikon suurkyläläisistä ihmetteli. Hetkeen kukaan ei vastannut mitään. Voimakkaan rypäleinen ja hienostuneen tamminen tuoksu täytti kellarin ilman.
”Kuulostaa siltä, että ötökät nielaisivat syöttimme”, Harkel lopulta vastasi. ”Mennään, meillä ei ole liikaa aikaa.”

Kellarista oli kaivettu tunneli viereiseen moiseen. Iniko ja eräs pohjoisen maan Toa olivat tehneet parhaansa hoitaakseen homman hiljaisesti ja vähällä tärinällä.

Seuraavassa kellarissa kuusikko kohtasi jo jonon pään. Satoja evakkoja, kaikki kylmässä joessa uimisesta viluissaan ja äskeisestä äänestä hermostuneina. Matkaa oli silti jatkettava.
”Hop hop”, joku Siniviittojen virkamies hoputti edempänä. ”Alus lähtee kohta!”

Nykyhetki

Korpraalit kiipesivät ylös kontista ja painelivat kenttäpomona toimivan Ylikersantti 1418:ta puheille.

”Taas sama homma. Laivat, joiden piti olla täynnä väkeä, ovat täysin tyhjiä”, 3408 totesi hiljaisella äänellä esimiehelleen. Maanalaisiin työoperaatioihin erikoistuneet metrojääkärit eivät viettäneet kovin paljon aikaa sotilasluokan kanssa. Suurta porakatyökalua kädessä alati pitävä 418 murahti muutaman torakkakielisen sanan radioonsa. Läheisesltä kuonakukkulalta marssi pari sotilastorakkaa, sotamiehet 44329 ja 66797, kolmikon luokse.
”Tässäpä meillä onkin mysteeri, Korpraali”, Ylikersantti sanoi, ”Osaatko selittää, miten ruumiit on taiottu pois?”

”Ilmeisesti he poistuivat laivoista alakautta ja uivat piiiloon?” Korpraali 3408 ehdotti.
”Varsin todennäköistä”, Ylikersantti murahti, ”mutta silloimpa asia ei taida olla enää meidän vastuullamme. Kerropa pomollesi, että ovat varovaisempia siellä kaupungissa”, hän lisäsi paikalle tulleelle ruskeakuoriselle 66797:lle. Sotilas nosti käden lippaan ja poistui. Käsky oli ollut epävirallissävyinen ja metrojääkärijohtaja ei ollut 66797 :n oikea esimies, mutta arkijärki kertoi, ettei kannattanut ryttyillä tyypille, jonka käteen oli pultattu timanttipora.

”Klaanilaisväki ja saastaiset matoraninpennut ovat kyllä idioottimaista väkeä,” jäljelle jäänyt sotilas sanoi, ”ensin he riskeevat elämänsä ja kaikki laivansa ja sitten painuvat takaisin kyläänsä suoraan miehityksen alle!”

Vastaus ei kuitenkaan tullut metrojääkärien suusta. Metsän takaa pilkottavan kylän ylle kohosi varjo ja potkurien ääri alkoi halkoa ilmaa. Iso köntti messinkiä, puuta ja kuumaa vettä kohosi heidän päittensä ylle. Klaanin ilmalaiva Toranga nousi ilmaan Nui-Koron torilta. Kaukaa kuului Zamor-laukauksia, mutta ilma-alus oli jo maa-aseiden kantaman ulkopuolella.

”Ompa ruma”, 7018 päästi suustaan. Ruskea 44329 kalpeni silmissä.
”Vai idioottimaisia? Naiiveja ja typeriä ehkä, mutta minusta näyttää kovasti siltä, että he saivat teidät juuri tuhlaamaan tonnikaupalla tulta ja tulikiveä maisemanmuokkaukseen, kun samalla räjähdemäärällä olisimme saaneet hyökkäystunnelit linnoitukseen valmiiksi. Ja nyt ne kiitävät taivaalla. Mutta tämäpä on muiden ongelma”, 418 sanoi ja vittaasi lähellä oleville metrojääkäreille, ”Me painumme takaisin maan alle. Toivottavasti kukkoilevat luutnanttinne saavat hommansa hoidettua tällä kertaa.”

Mustat kitiinikuoret kokoontuivat ja hyppäsivät poratankkiinsa. 44329 jäi katselemaan ilmalaivaa ja torjumaan imperiumin strategioita kritisoivia ajatuksia.

Klaanon Rope

Vahtikoira on irti

8 kommenttia

Meri, etelä

Hyytävä alailman ilmavirta kantoi tummaa jättiläismetsoa kuin höyhentä. Kaksi metriä linnun alla odotti hyytävän kylmää merivettä, johon linnun liito repi hiljaa vanaa. Yön hiljaisuus oli rikkoutumaton, jos ei huomioitu meriveden loisketta.
Kaksi hahmoa kykki linnun niskasulissa hiljaisina. Suuren saaren metsikköinen rantaviiva alkoi lähestyä.
Enkin Akakun kiikari tarkensi pimeydessä rantakallioihin suristen äänettömästi. Le-matoran silitti linnun päätä. ”Oletteko varma tästä, herra admin?”
”Täysin”, Guartsu vastasi pikaisesti. Skakdin kasvojen siniväri oli häivytetty syysyöhön mustilla maalikuvioilla. Tämän haarniskasta oli myös poistettu suurin osa levyistä ja panssareista – jäljelle oli jäänyt pari kappaletta remmejä pitelemässä taktisia lipastaskuja, veitsiä ja juomapulloja. Guardiania näki harvoin näin vähällä varustuksella.
”Luuletteko, että karttanne riittää Bakmein löytämiseen?” Enki kysyi. Hän vilkaisi rapistunutta Veljeskunnan saaren karttaa, jota sininen skakdi katsoi intensiivisesti.
”Se riitti Ämkoollekin”, Gee vastasi. ”Minä osaan ajatella kuin hän. Toivottavasti se riittää.”
Enki nyökkäsi hiljaisena. ”Rantaviiva lähestyy. Linnun täytyy kääntyä kohta takaisin.”

Valonheittimet pirstoivat pimeyttä rantaviivalla. Pimeitä pisteitä oli enää harvoja. Nazorakit olivat musertaneet alleen ehkä jo kohta koko saaren. Jos jossain vielä oli veljeskunnan piiloja, niitä ei olisi enää kauaa.
Suuri ellipsimäinen nazorak-ilmalaiva näkyi valtavana varjona jossain kauempana saaren yllä. Isoveljen katse oli järkkymätön.
Guardian sitoi hengityslaitteen peittämään suunsa. Hän kiersi letkun pieneen säiliöön varustehenkselissään. Happea ei riittäisi kovinkaan pitkäksi.
Skakdin olisi kohta aika tehdä uusi puolen kion uinnin nopeusennätys. Onneksi hänellä oli hyvät keuhkot.

Skakdi ja matoran nyökkäsivät toisilleen. Onnea matkaan, Enkin katse sanoi.
Guardian ei tiennyt, uskoiko matoran hänen onnistumismahdollisuuksiinsa. Enki ei puhunut katseellaan yhtään enempää kuin sanoillaankaan.

Jos katseli äärimmäisen tarkkaan, oli mahdollista nähdä suuresta merimetsosta putoavan jotain hyytävän kylmään meriveteen Veljeskunnan saaren pohjoisrannikolla.
Musta kylmä neste ympäröi skakdin ja kirveli tämän silmää. Maailman äänet muuttuivat tukahtuneiksi kuiskauksiksi veden läpi. Hetken hän ei voinut hengittää.
Venttiili aukesi veden alla sihahtaen ja happi täytti Guardianin naamion. Hän huokaisi helpotuksesta.
Siniset kourat alkoivat kauhoa tiensä läpi hyisen veden.

Veljeskunnan saaren rannan hiljaisuuden rikkoi vain pienestä ruki-kalasta taistelevien merilintujen kirkaisut. Auringot olivat jo kauan sitten sukeltaneet horisontin taakse.
Kaksi biomekaanista lintua hiljeni, kun jokin nousi laineista. Siivekkäät rahit tuijottivat hämmentyneinä tätä rantavedessä seisovaa sinistä hahmoa. Pienen punaisen kiikarisilmän himmeä hehku tarkensi katsettaan ympäri rantaviivaa.
Guardian pudotti puoliksi tyhjän happisäiliön vyötäröltään veteen ja otti läpinäkyvän happinaamion kasvoiltaan.
Lintujen ja skakdin katsekontakti piti.

Oliko jotain asiaa? Guardian pohti.

Linnut jatkoivat tuijottamista. Jos niiden pienissä sulkaisissa päissä olisi ollut aivokapasiteettia sen tason mietteisiin, ne olisivat pohtineet, oliko sininen hahmo todella lähetetty matkaan uiden. Ne kuitenkin päättivät lopettaa skakdin tuijottamisen ennen kuin hahmo näyttäisi, kuinka taitava oli siipikarjan grillaamisessa.
Yhtenevin kirkaisuin linnut tarttuivat taas kalaan.

Sitäpä minäkin.

Guardian hautasi pienen happikanisterin, sen letkun ja läpinäkyvän puolinaamion varoen märkään rantahiekkaan. Aallot huuhtoivat kaivuun jäljet olemattomiin.
Skakdi availi kevyen taisteluvyönsä taskuja. Vesi valui pois. Skakdi veti veitsiä, kranaatteja ja ammuslaatikoita esiin nahkaisista suojakuoristaan. Ne olivat kuivia ja toimintakykyisiä.
Viimeisenä skakdi tarttui zamor-pistooliin reisitaskunsa pohjalla. Aseen metalli kiilteli kaksoiskuunsirppien valossa. Rumpu aukesi ja skakdi työnsi kuusi zamoria sisään. Vain kuusi. Järjestys. Hänen täytyisi muistaa järjestys.
Tehtävä olisi joka tapauksessa epäonnistunut, jos Guardian joutuisi täyttämään aseen uudelleen. Saari oli täynnä nazorakeja ja Labion sotilaita.
Ensimmäinen zamor oli täynnä 90-prosenttista kredipselleeniä. Toinen nukutusaineita. Kolmas tuhonkyyn myrkkyä. Guardian ei edes uskaltanut koskea tähän kuulaan, jonka sisällön hän oli saanut Enkiltä. Kun tuhonkyyn myrkky virtasi suonia pitkin, vastalääke oli vain hidaste. Siinä vaiheessa oli viisaampaa vain lopettaa oma elämänsä savuavalla reiällä otsan läpi.

Kovin sopivasti neljäs kuula olikin perinteinen ilmantäyteinen zamor, joka jättäisi vihollisen otsaan vain savuavan reiän. Jos tilanne menisi niin vakavaksi, hän joutuisi todennäköisimmin käyttämään kovin pian myös viidennen, jonka sisällä oli neljän gramman Selecius Kralenda 3.1 -polttopanos.

Guardian oli päättänyt, että ei edes ajatellut tilannetta, jossa hän joutuisi käyttämään kuudennen ammuksen. Hän oli hämmästynyt itsekin, että sen sisältö oli ylipäätään mahtunut tavallisen kokoiseen zamoriin.
En edes uskalla kertoa Bladikselle tästä, sininen skakdi mietti. Kokeilisi vielä itsekin.
Ranneliike. Rumpulipas pyörähti paikoilleen. Iskuri naksahti taka-asentoon. Pistooli työntyi taskuun Guardianin vyötäröllä.
Aika metsästää.

Kaksitasosiipinen nazorak-rakettijääkäri liisi selkäreppunsa lennättämänä kymmeniä metrejä rantaviivan yläpuolella tarkkaillen vihertävillä hyönteissilmillään pimeyttä. Se ei ehtinyt kuitenkaan huomata sinistä skakdia, joka sukelsi rantahiekasta rantaviivalla vähitellen viidakoituvan maastoon sysipimeään synkeyteen.
Radioaallot repivät tiensä läpi ilmatilan.

”Varis 4, kaikki kunnossa. Korppi 5?”
”Korppi 5, kaikki kunnossa. Tankki täynnä ja reppu toimii täydellisesti.”
”Varis 4, sain. Naakka 6?”
”Naakka 6, kaikki kunnossa, mutta…”
Vastausta odoteltiin hetki, mutta Varis 4:n kärsivällisyys loppui aikaisin.
”Varis 4, Naakka 6. En saanut vastaustanne. Mutta mitä?”
”Naakka 6, ei mitään. Luulin nähneeni jotain taivaanrannalla.”
”Kaikki näköhavainnot on raportoitava. Mitä luulette nähneenne?”
”Äh, jonkin sortin… linnun vain. En usko että se oli… merimetsoa isompi.”

Hiljaisuus muuttui lyijynraskaaksi. Aliupseeri tunsi jääkylmän ilmavirran kasvoillaan ja kasasi asioita hengittäen raskaasti. Lopulta hän teki päätöksen.
”Varis 4 kaikille yksiköille. Kohottakaa valmiutta.”

Guardian ei ollut yllättynyt. Kolmen tunnin liikkumaton odotus pöheikön sydämessä oli tuntunut aika lailla kolmen tunnin liikkumattomalta odotukselta. Eräs skakdi-vartija oli katsonut hänen suuntaansa sekuntia pidempään kuin yleensä, joten Gee ei ollut voinut muuta kuin kadota varjoihin odottamaan. Vartiosektoreilla tuntui muutenkin olevan tavallista varautuneempi ja varovaisempi tunnelma. Nämä sotilaat eivät olleet nähneet toimintaa sitten saaren miehityksen. Niille ei välttämättä kannattanut antaa liikaa kummasteltavaa.

Tunteja kului. Liike varjosta varjoon ja puulta puulle oli hidasta ja metodista. Myöskin petollisen vaarallista.

Zamor-revolveri kilahteli skakdin vyötäröä vasten hiljaisesti. Aina välillä mekaanisen silmän linssi vaihtoi väriä. Tässä vaiheessa skakdi suunnisti enää vain lämpöjäljillä – kartan hän oli tuhonnut jo aikoja sitten.
Jos tyrin tämän jotenkin itse, en ainakaan auta torakoita kävelemään suoraan turaga Bakmein kotiovelle, skakdi mietti.

Energia alkoi loppua. Tuntien ja kilometrien matkailulla metsän halki oli se vaikutus. Pian erään pienen liskon juoksu puunrunkoa pitkin pysähtyi, kun heittoveitsi lävisti sen nahkean kehon. Guardian tarttui täysin liikkumattomaan liskorahiin ja nieli ateriansa hammasta purren.
Jostain syystä mausteet olivat jääneet pois varustevyöstä. Guardian ei ollut yllättynyt, että raaka vastatapettu lisko maistui lähinnä pettymykseltä ja huonoilta valinnoilta.

Guardian istahti hetkeksi puunjuurelle. Yö oli kylmempi kuin veljeskunnan saarella oli totuttu. Syksy oli ilmeisesti saavuttamassa viidakonkin.
Lepohetki ei kestänyt kauaa. Tulosuunnasta kuului rapinaa.
Tässä vaiheessa ei ollut väliä, lähtikö rapina pikkulinnusta vai isosta torakanjärkäleestä. Guardian oli jo kaukana.

Mäen takaa paljastui jyrkänne. Jyrkänteen alta vesistöjä. Vesistöjen takaa puita.

Puiden takaa paljastui ilmeisesti vasta hakattu – tai mahdollisesti poltettu – aukio, ehkä hehtaarin kokoinen alaltaan. Keskellä aluetta kohosi merkillinen rakennelma: betoniselle perustukselle oli rakennettu korkea metallista ja jostakin epämääräisestä punaisesta aineksesta koostuva asia. Häkkyrästä nousi useita lonkeromaisia ulokkeita, ja Guartsu olisikin saattanut ajatella löytäneensä päälaelleen maahan valetun metallihaarniskaisen jättiläiskalmarirahin, ellei koko ajatus olisi ollut täysin typerä. Aukiota kiersi useita nazorak-partioita tiiviissä muodostelmassa tehden alueelle huomaamatta pääsemisen täysin mahdottomaksi. Lisäksi viidenkymmenen metrin säteelle ympäri rakennusta oli aseteltu ympyrämuodostelmaan useita järeitä konetykkitorneja.

Guartsu päätti vilkaista hieman tarkemmin kiikarisilmällään. Koko rakennelma, joka oli selvästi vielä osittain kesken, koostui metalleista, jotka näyttivät epäilyttävästi kullalta ja hopealta, vaikka Guardian epäilikin niiden olevan jotain hänelle täysin tuntematonta metallia, sekä punertavasta orgaanisesta massasta, josta osa lonkeromaisista ulokkeista muodostui. Keskellä rakennelmaa kohosi pitkä, pisimpien lonkeroiden pituuden hieman ylittävä antennimainen torni, joka oli rakennettu ilmeisesti prototeräksestä. Guardian siirsi kiikarikatseensa lonkeroista perustuksiin. Sieltä täältä betonisen perustuksen päällä alkavan rakennuksen seinämistä puuttui vielä metallisia laattoja, jotka peittäisivät kalliin näköistä koneistoa. Koneiston kimpussa parveili mustia olentoja, jotka näyttivät kovasti toan muotoisilta mutta kovin epämääräisiltä. Guardian skannasi ne lämpökameralla ja havaitsi, etteivät ne jättäneet lämpöjälkiä. Olivatko ne edes elossa?
Siinä ne kuitenkin näyttivät ohjelmoivan epämääräistä härpäkettä tekemään, mitä se sitten ikinä valmiina tekisikään.

Parempi olla miettimättä.
Ajatukset oli siirrettävä johonkin muuhun. Aikaa muulle kuin tehtävälle ei ollut.

Skakdi liikkui kuin varjo, jonka ylilentävä lintu tai rakettijääkäri olisi metsän ylle heijastanut. Viidakko ympäröi hänet. Se uhkasi häntä jokaisesta suunnasta ja aina. Jokainen askel oli tässä pimeydessä kohtalokas, ja jokaisen puunjuuren takana saattoi olla miina tai ansalanka.
Mutta viidakko oli yksi suuri vaara myös hyönteisille, jotka olivat sen omakseen julistaneet.

Punaruskean nazorak-vartiomiehen jo tunteja kestänyt vuoro loppui yllättäen. Hän olisi olettanut sen loppuneen kolmitahtiseen koputukseen merkkipuun runkoa vasten, jolla yleensä viestittiin vartijan vaihdosta. Ei, tällä kertaa se loppuikin suureen veitseen hänen kaulaansa vasten.
Hyvää yötä vain.
Nopea ja äänetön viilto ei antanut nazorakille aikaa reagoida. Guardian hautasi löysän ruhon metsän syvyyteen vihermassan alle pysyen kuitenkin matalana. Hänellä ei olisi paljoakaan aikaa.

Noin kaksi tuntia kestänyt etäinen tarkkailu oli auttanut Geetä hahmottamaan tämän sektorin vartiojärjestelyn. Jos aikataulut pitäisivät, päävartija kävelisi puolessatoista minuutissa tämän kulunvalvontapisteen ohi ja huomaisi puuttuvan aseveljensä.
Ja se ei ollut mikään ”jos”. Guardian oli aika varma, että nazorakit teloittivat aikatauluista lipsuvat sotilaat välittömässä kenttäoikeudessa.

Skakdi painautui mätästä vasten. Hänen olisi vaihdettava silmänsä linssi ennen kuin torakoita oli kuuloetäisyydellä.
Lämpö. Päälle. Soturi sulki oikean silmänsä ja sysimusta metsä värjäytyi punaoranssiksi maalausmaisemaksi.
Tulikuumana hehkuva torakkasotilaan siluetti käveli aivan kohti. Hänellä ei olisi aikaa liikkua.
Guardian kirosi tuuriaan. Tilanne olisi paljon helpompi, jos hänen rummuissaan ei olisi ollut enää vain kolmea zamoria.

Ensimmäisen kuulan kuoreensa sisäistänyt nazorak oli ollut hupaisa näky käsittämättömissä kredipselleenipössyissään. Guardian ei tiennyt, mitä rangaistuksia toisen kohteena ollut torakka oli saanut vartiopaikalla nukkumisesta. Ja kolmannen zamorin kohde varmaan sätki ja vaahtosi vieläkin.

Neljännen zamorin potentiaalinen kohde lähestyi Guardianin olinpaikkaa yhä epäluuloisemmin askelin ja kivääri tanassa. Hyönteiskäsi veti selästä esiin myös pitkää ja jaokkeista miekkaa.
Ai sinä haluat leikkiä. Pieni virne vääntyi skakdin maalatuille kasvoille pimeydessä. Sininen soturi lipui pimeydessä hitaasti pystyyn selkä suurta puunrunkoa vasten. Hän alkoi kuulla nazorak-askeleet yhä lähempänä ja lähempänä.
Hän ei mitenkään ehtisi siirtyä torakan taakse. Ja puukon upottaminen kitiiniseen kuoreen etupuolelta kuulosti lähinnä nazorak-luodin vastaanottamiselta suoraan rintakehään.
Jos hän ampuisi zamorillaan, hän lähinnä kutsuisi paikalle koko sektorin vartiomiehet.

Typerä idea valtasi skakdin aivot. Typerillä ideoilla oli hänen aivoissaan ylivoima tähän kellonaikaan.
Hys, Tawa, Gee sanoi itselleen vaistonvaraisesti. Sinulla ei ole ainakaan mitään puhuttavaa tämän suhteen.
Hänellä olisi puolitoista sekuntia aikaa toteuttaa typerä ideansa.

Zamor-revolverin rumpu kilahti auki. Sen torakka varmasti kuuli. Yksi kuulista, neljäs nimittäin, putosi Guardianin kämmenelle.
Kämmen rämähti sekunnissa vartijatorakan kasvoille. Ei tarpeeksi kovaa tainnuttaakseen. Lähinnä typerryttääkseen.

Mutta Zamor kyllä löysi tiensä aineettomana nazorak-jääkärin pään sisälle. Ja taianomaisia asioita tapahtui, kun kuulallinen tiiviisti pakattua ilmaa vapautui yhtäkkiä yhdestä pisteestä.

Sotku ei ollut kovin elegantti. Nazorakin pää löytyi pian huomattavasti useammasta paikasta kuin se oli sekunti sitten löytynyt. Päätön ruho löysi itsensä pian maasta palvelustoverinsa vierestä.
Nyt kyllä tekisi mieli sanoa jotain tosi siistiä, Guardian mietti tajuamatta täysin miksi. Ei sillä, että mitään siistiä olisi juolahtanut hänen mieleensä.
Skarrararr. En tule koskaan keksimään mitään parempaa kuin ’aika sinetöidä hauta, rautaäpärä’.
Niine mietteineen skakdi omaksui jälleen varjon. Seuraava alueen läpi kulkeva vartiomies oli kolmen minuutin päässä. Ja hänellä tulisi olemaan todella paljon äänekkäitä kysymyksiä.

Aamu alkoi saada. Pimeyden verho ei suojaisi Guardianin liikehdintää enää kauaa. Aurinko oli tehtävän vihollisista pahin.
Rakettirepputorakat olivat lisänneet aktiivisuuttaan sen jälkeen, kun kaakkoissektorilla oli kuulunut ääntä, jonka asetuntija saattaisi tunnistaa Selecius Kralenda 3.1 -polttopanoksen karzahnilliseksi jysäykseksi.
Kaakkoissektorin ampumaradan huoltomies ei voinut mitenkään käsittää, miten sellainen oli päätynyt ampumaharjoittelun tyhjien harjoitus-zamorien sekaan.

Harhautus oli kuitenkin ollut täydellinen. Nyt painostava viidakko muuttui soljuviksi vesiputouksiksi. Bambumetsiksi, joiden läpi aurinko yritti puskea. Kiviportaiksi.

Kaikkialle ei ollut torakkaimperiumin kivinen saapas vielä astellut. Guardian ei ollut uskoa sitä itsekään. Hän oli löytänyt Valkoisen Turagan tyyssijan.
Sininen skakdi piilotti asevyönsä pusikon ytimeen. Vanha mestari oli parempi kohdata aseistumattomana.

Ja äärimmäisen, äärimmäisen nöyränä.
Älä viisastele, Guartsu mietti itsekseen ja asteli varoen kiviportaita.

Klaanon Rope

Rumpusoolo

4 kommenttia

Bio-Klaanin saari

Mäntymetsikön korkein petäjä huojui tuulessa. Viima oli syysmyrskyn viimeinen huokaus – sade oli lakannut ja pilviverho väistymässä. Maa oli yhä kostea, mutta siitä puun latvassa väijyvillä Nazorakeilla ei ollut henkilökohtaista kokemusta. Parivaljakko oli kyyhöttänyt puussa koko myrskyn ajan. Ja sitä edeltävät päivät. Ja sitä edeltävät viikot. He olivat tiedustelun torakoita.

Ylikersantit 1002 ja 1018 olivat tottunet pitkiin väijyntätehtäviin. Heidät oli kasvatettu pelkästään ne mielessä pitäen. Parivaljakolla oli erittäin kevyt varustus, ainoastaan vaadittavat selviytymisvarusteet, kuten muonaa ja vettä, kevyt pulttilukko-Zamor sekä kiikarit. Tiedustelijoita oli lähes mahdotonta erottaa oksistosta. Heidän haarniskansa olivat tummanvihreää ja ruskeaa ja niihin oli kiinnitetty suikaleita ja oksankappaleita hajottamaan siluetti.

Vartiomänty kasvoi saaren eteläosissa, hieman Nui-Korosta luoteeseen. Vanhan pääkaupungin ja Bio-Klaanin välillä virtaava joki kimmelsi hieman puusta itään, vielä tarkalla ampumaetäisyydellä. Pohjoisessa siinsi jylhä vuorimaisema, länttä hallitsi tuuhea Lehu-metsä. Honka ei kuitenkaan ollut tiedustelijoiden pitkäaikaiskomennuspaikkana huikeiden maisemien takia.

Petäjän korkeuksista näki Nui-Koron muurien sisälle. Ei täydellisesti, ja vain pienen osan kaupungista. Kuitenkin niin paljon, että tiedustelun johto oli katsonut aiheelliseksi lähettää kaksi sotilasta tarkkailemaan tilannetta. Tiedustelijoiden kiikarit olivat ahkerassa käytössä, kun torakat tarkkailivat kylän tapahtumia.

Viimeisten viikkojen aikana paljon vihollisia oli kulkenut kaupungin porteista sisään, mutta vain harva oli astellut niistä ulos. Hieman ennen myrskyä myös valtava Bio-Klaanin Laivaston ilma-alus oli laskeutunut Nui-Koroon. Kaupungissa tapahtuisi jotain, ja pian. Hyvin pian.

Imperiumi oli varautunut.

Petäjään näkyvä osa kaupunkia paljasti paljon tapahtumien luonteesta. Satamassa tapahtui koko yön ajan. Massoittain matoralaisia ja muita epäpuhtaita ahtautui ja piiloutui laivoihin – kannen alle, puukontteihin, hytteihin, kapyyseihin.

Kiikarointivuorossa oleva Ylikersantti 1018 tunnisti aluksiin pakkautuvasta joukosta arvokkaitakin kohteita. Iso keltainen köntti ei voinut olla kukaan muu kuin Bio-Klaanin laivaston johtaja, ja pitkä valkomusta soturi kuului moderaattoreihin. Kyydissä ei ollut pelkkiä evakoita ja Nui-Korolaisia, vaan myös merkkihenkilöitä Bio-Klaanista.

Jättipotti.

Nyt, aamun valjetessa, Nui-Koron jokiportti avautui hitaasti natisten. Kaupunki vapautti uumenistaan kymmeniä paatteja. Niistä enemmistö oli kantokyvyltään suuria jokiproomuja, joiden pressulla suojattuun tavaratilaan mahtui kymmenin tonneittain kauppatavaraa.

Tai matkustajia.

Mukana oli kuitenkin monenlaista muutakin lotjaa, korkeasta siipiratasaluksesta pikkuruiseen lauttaan. Ne olivat monimuotoisia ja värikkäitä, aivan kuten ”salamatkustajansakin”. Nazorak-imperiumi ei kuitenkaan uskonut diversiteetin voittoon. Nytkin kaikki sujui kenraalikunnan suunnitelmien mukaan. Yksirotuisen, yksimielisen kenraalikunnan.

Nui-Koron vartiotorneissa paloi yhä valot ja savupiiput tupruttivat vanoja taivaalle, mutta se ei hämännyt tiedustelun torakoita. Kaupunki oli hylätty – kaikki evakuoituivat sieltä laivarahdiksi naamioituneena. Äänet siltä suunnalta olivat vaienneet ja liike lakannut.

Lautat lipuivat vartiomännyn ohi ja katosivat joenmutkan taakse. Ylikersantti 1018 varmisti koordinaatit radiopuhelimeensa.

Amiraali 002 tuijotti komentosillan uuden panssarilasin läpi, kuinka laivaston Nazorakit liikehtivät SS Rautasiiven kannella ripeästi ja järjestelmällisesti. Upseerit huutelivat ohjeita ja tarkkailivat tilannetta. Sotalaivan tykit, suuret ja pienet, pitkät ja lyhyet, liikehtivät. Osa nopeasti ja suristen, osa hitaasti ja jyristen. Aseet asettautuivat, kukin aikansa ottaen. Lopulta kaikki kaikki kanuunat oli kohdistettu samoihin koordinaatteihin.

Täyslaidallinen oli ladattu.

Hetken mänty jatkoi rauhallista keinumistaan ja tiedustelijat odottivat kärsivällisesti. Kewa lauloi metsikössä. Auringot rei’ittivät pilviverhoa säteillään ja kuivattivat sammalmättäitä.

Sitten torakat pukivat kuulosuojaimet rauhallisesti, mutta eivät hetkeäkään liian aikaisin. Sen jälkeen kaikki tapahtui nopeasti ja erittäin äänekkäästi.

Ensin idästä kuului voimistuvaa vihellystä. Sitten taivas repesi. Joki ja laivat sen mukana hävisivät tulipalloon – kymmenet proomut ja muut paatit lakkasivat olemasta. Tonneittain maata ja vettä räjähti ilmaan. Huumaava ääni raikui halki koko saaren.

Pauketta, rytinää, räjähdyksiä. Maailmanlopun rumpusoolo muistettaisiin Bio-Klaanin saarella vielä pitkään.

Geomorfologia oli tapahtunut sekunneissa: Nui-Korosta Bio-Klaaniin virtaava joki sai uuden luonnonmuodostuman SS Rautasiiven pommikuoron suudeltua sitä.

Pikku hiljaa vesi virtasi yläjuoksulta täyttämään syntyneen kraatterien perheen. Hautajärvi sai alkunsa.