Trooppinen saari
Snowman ei ollut ihan varma, miksi tapiiri pysähtyi. Takaa kuulunut hervoton jysäys sai kuitenkin kärsäkkään olennon hiljentämään vauhtia ja kääntymään sitten ympäri. Tapiiri katseli hämillään takanaan ilmiliekeissä roihuavaa entistä jeeppiä, väistellen verkkaisin liikkein taivaalta putoilevia palavia torakan kappaleita.
Ämkoo ohjasi vesiskootterin rantaan ja astui maalle. Ilman Toa asteli hieman horjuen kärsäeläimen luo, katsoi sen selässä keikkuvaa Snowieta ja kysyi:
”Mitäs seuraavaksi?”
Lumiukko oli hetken hiljaa.
”Ööh”, Snowie aloitti. Ämkoo tuijotti kysyvästi, ja Lumiukko jatkoi:
”Kaipa meidän on vetäydyttävä.”
”Snowie, unohdatkohan nyt jotain?”, Ämkoo vastasi siristäen silmiään.
”No siis, kyllähän minä tiedän, ett-”
”Se pala, aivan. Nimda. Me emme lähde täältä ilman sitä.”
”Mutta sinun kätesi!”
Tapiiri ymmärsi, että tässä menisi hetki. Se heitti Lumiukon alas selästään ja laskeutui maahan lepäämään. Snowman nousi mutisten seisomaan ja väittely jatkui.
”Älä sano sanaakaan kädestäni!”
”Mutta kun kuule, me voisimme…”
”…etsiä sen hemmetin palan! AIVAN!”
”…levätä edes ensin, emme me vain voi…”
”Missäs herra Lumiukko ajatteli levätä? Tässä? Viidakossa? Veden alla? Tiedätkö, nazorakit varmaan huomaavat näillä hetkillä, että meitä ei ole tuotu sidottuina takaisin tukikohtaan. Ne tuskin antavat meidän ottaa päiväunia keskellä viidakkoa vaan-”
”Matoranit”, Snowie totesi tuijottaen kaukaisuuteen.
”…ei enää sanaakaan niistä pirulaisista!”, vastasi Ämkoo jatkaen:
”Jos et olisi jäänyt auttamaan niitä kääpiöitä, minulla saattaisi kuule olla yhä käsi tallella. Tiedätkö, meillä saattaisi jopa olla se pala ja olisimme jo matkalla kohti-”
”Matoranit”, Snowie vastasi, samalla kun ideasta varoitteleva ilme levisi tämän valkeille kasvoille.
”Sano tuo sana vielä kerran niin minä…”
”Matoranit, tosiaan!”
”AAAAAAAAARH”
Tapiiri käänsi kylkeään ja kuorsasi.
Lumiukon kasvoilta paistoi innostus. Snowie potkaisi tapiirin hereille, pakottautui eläimen selkään ja viittoi Ämkoota nousemaan kyytiin.
”Mitä nyt?”, Ämkoo kysäisi ottaen askeleen taaksepäin.
”Matoranit pakenivat turvaan saarelle! Jos menisimme sinne ja lepäisimme hetkisen, turvassa torakoilta! Saisit hoitoa vammoihisi, ehkä uuden miekan ja parhaassa tapauksessa saisimme kätesikin korjattua!”
Ämkoo vilkaisi nopeasti Snowien olkalaukun suuntaan, mutta käänsi katseensa pian takaisin Lumiukkoon.
”Okei sitten”, Ämkoo totesi kylmästi ja hyppäsi tapiirin selkään. Kärsähirviö törähti epämääräisesti ja lähti tallustamaan joen reunaa pitkin eteenpäin.
Ja aikaa kului.
Tapiirilla ratsastava kaksikko oli jo melkein rannalla. Metsä muuttui hetki hetkeltä harvemmaksi ja kaukaa saattoi erottaa merilintujen ääniä.
”Minua hämää yksi asia”, Ämkoo sanoi.
”No?”, vastasi Snowman.
”Osaakohan tämä tapiiri uida.”
Hetken hiljaisuus.
”Miksi tuollaisia mietit?”
”Minä en ajatellut uida sille matoran-saarellesi. Jos tämä järkäle ei toimi lauttana, me emme pääse sinne ikinä.”
Toinen hiljaisuus.
”Tosiaan”, Snowie sanoi.
”Et ollut miettinyt tätä?”, Ämkoo kysyi.
”En”, vastasi Lumiukko tappiollisena.
Kaukaa erottui lokkien kirkunan lisäksi muitakin ääniä. Kaksikko hyppäsi alas röhisevän ratsunsa selästä ja lähestyi rantaa aluskasvillisuuden luoman suojan turvin.
”Oho”, Snowie totesi.
”Ihan liian täydellistä”, kuului Ämkoon vastaus.
Se oli satama, tai ainakin yritti olla sellainen. Muutaman hätäisesti kokoon kyhätyn puisen laiturin tykönä saattoi erottaa ainoastaan yhden aluksen. Se oli pitkä, ruosteenruskea sukellusvene. Ruman aluksen kannella päivysti vahtivuorossa kaksi zamorein aseistautunutta torakkaa, mutta muuten paikka vaikutti kovin autiolta.
”Mitä luulet niiden tekevän?”, Lumiukko kysyi kuiskaten.
”Ilmiselvää, ne odottavat”, Ämkoo vastasi.
”Mitäköhän?”, jatkoi Snowie kysymystään.
”Katso, ne tuijottavat tuon tuosta merelle. Paikalle on kaiketi saapumassa muitakin aluksia.”
Lumiukko nyökkäsi. Ämkoo oli mitä luultavimmin oikeassa. Snowmanin mielessä kävi hetken ajan hullu ajatus. Mitä jos he kaappaisivat sukellusveneen ja jatkaisivat sillä matkaansa? Alus olisi ainakin huomaamaton, jos ei muuta. Mutta ei, millä he onnistuisivat hoitelemaan alusta vartioivat torakat? Ämkoosta ei ollut nykyisessä kunnossa lainkaan hyötyä, ja torakoilla oli kovin järeän oloiset aseet. Lisäksi rannan ja metsärajan välissä oli reilusti tyhjää maa-alaa, joten torakoiden kimppuun hiipiminen…
”Snörf”, totesi tapiiri ja lähti astelemaan viidakon läpi kohti rantaa.
”Hyvä idea”, sanoivat Ämkoo ja Snowie kuin yhdestä suusta.
”Hei, mikäs tuo…”, torakkavartija aloitti. Tämän kumppani oli jo ennättänyt alas sukellusveneen kannelta ja ihmettelikin nyt aluksen tykö ilmestynyttä valtavaa eläintä.
Tapiiri ei ollut kiinnostunut torakoista. Se kierteli hämmentyneenä vesirajaan yltävää alusta ja tapitti sitä sumeanlaisella silmäparillaan.
”Tämä on näitä”, toinen torakoista aloitti. ”Manaatti tai joku.”
”Joo”, toinen vastasi.
”Kuskaavat tavaraa tukikohdassa. Tämä on kai sitten karannut.”
”Joo”, toinen vastasi.
”Me voitaisiin viedä se takaisin.”
”Joo”, toinen vastasi.
”Tai pitää se täällä.”
”Joo”, toinen vastasi.
”Tai en minä tiedä, onko nämä niin kalliita. Jos vain päästetään menemään.”
”Joo”, toinen vastasi.
”Tai hei, eihän tänne vielä ole ketään tulossa. Pistetään hengiltä ja syödään. Noi meidän eväät nyt eivät muutenkaan ole mistään kotoisin.”
”Joo”, toinen vastasi.
”Kärsä on kuulemma paras osa. Tai niin joku ainakin tukikohdassa kertoi. En tiedä sitten oliko maistanut.”
”Joo”, toinen vastasi.
”Jaa oli vai?”
”Joo”, toinen vastasi.
”Oliko ollut hyvää?”
”Grrrbl”, toinen vastasi.
Torakkavartija kääntyi ympäri vain huomatakseen toverinsa sätkivän maassa omituisen valkean mössön nujertamana. Nazorak vei kätensä nopeasti järeän zamor-aseensa kahvalle.
Silloin vartija kuitenkin huomasi, että ase oli kadonnut. Torakka pyöritteli kauhuissaan päätään ja huomasi – aivan liian myöhään – takanaan seisovan käsipuolen Toan, joka hypisteli juuri hetki sitten ryöstämäänsä pyssyä ainokaisella kädellään.
Bäng bäng.
Torakka kaatui maahan, sätki hetken ja vaikutti sitten kovin kuolleelta. Snowie kokosi itsensä ja heittäytyi pois toisen torakan päältä, vieden samalla tämän aseen mukanaan. Nazorak nousi varovasti seisomaan ja tuijotti edessään seisovaa kaksikkoa.
”Viimeisiä sanoja?”, Ämkoo kysyi.
”Joo?”
Bäng bäng.
Ämkoo komensi Snowien raahaamaan juuri kuolleet nazorakit piiloon viidakon aluskasvillisuuden sekaan ja läksi itse tutkimaan sukellusvenettä. Ämkoo ahtautui varsin nopeasti veneen sisäosiin ja löysi ohjaamon yllättävän helposti.
”Mitähän tästä tapahtuu?”, Ämkoo puhui puoliääneen ja vetäisi vipua. Ulkoa kuului kolahdus, törähdys ja pian tapiirin askeleet kaikuivat jossain sukellusveneen sisäosissa. Ämkoo huokaisi.
Lumiukko käveli kohti sukellusvenettä peitellen samalla huolellisesti jälkiään viuhtomalla niitä poimimallaan palmunoksalla. Lopulta Snowie saapui laitureiden tykö, huomaten aluksen kylkeen avautuneen uloskäynnin. Snowie astui sisään, veti mittavan luukun kiinni perässään ja sulki sen sitten huolellisesti.
”Snörf.”
”Ai, sinäkin täällä.”
Lumiukko etsiytyi ohjaamoon ja yllätti Ämkoon sorkkimasta erilaisia vipuja ja nappuloita. Ilman Toa kääntyi neuvottomana Lumiukon puoleen ja kysyi tältä:
”Osaisitko sinä ohjata tätä?”
”En”, Snowie vastasi. ”Mutta voin opetella.”
Ämkoo teki tilaa. Snowie istuutui.
”Aloita siis”, Ämkoo sanoi ja läksi tutkimaan sukellusveneen taaempia osia. Snowie kuunteli Ämkoon etääntyviä askelia, hymähti ja alkoi tutkia edessään avautuvaa ohjauspöytää.
