Klaanon

Kategoria: Klaanon Rope

  • Trooppinen saari: Sukellusveneeseen

    Trooppisen saaren satama, sukellusvene

    Ohjaajan penkki piti hassua ääntä, kun selkänojan laski lepoasentoon. Lisäksi ohjauspöytään syttyi värikkäästi välkkyviä valoja, kun napsautti katosta kolmea kytkintä. Mukiteline oli riittävän iso suuremmallekin kupille.

    ”Alatko jo päästä perille siitä?” Ämkoo kysyi ohjaamon ovensuusta.
    ”Öh, melkein?”
    Ämkoo käännähti jo hieman kärsimättömästi kannoillaan, ja jatkoi aluksen tutkimista. Snowie syventyi jälleen ohjaimiin.

    Tämä voisi vaikuttaa matkaamissyvyyteen, lumiukko pohti. Mutta mitä tämä vipu sitten tässä tekee? Ja jos tuolla säädellään nopeutta, niin miksi se liikkuu kolmeen suuntaan?

    Ämkoo käveli pää kyyryssä veneen ahdasta käytävää pitkin. Jokainen askel kumahti kuuluvasti peltisellä lattialla. Hän huomasi yhden muutamista koruttomista ovista olevan auki, ja astui soikeasta aukosta sisään. Siirrettyään protestoivan kärsäkkään tieltään, hän istui huoneen keskellä olevaan penkkiin.

    Ilman toa vetäisi hieman ruosteisen periskoopin alaosan silmilleen, ja näki merelle. Hän veivasi käsinojan vinssiä, ja tuoli sekä periskooppi pyörivät. Ämkoon linssien ja peilien kautta näkemä alue muuttui merestä ensin hiekaksi, ja sitten metsäksi.

    Sukellusveneen katolla optinen apuväline pyöri yksinäisenä.

    Silloin Ämkoo huomasi metsänrajassa liikettä. Nazorakeja. Hän hypähti tuolistaan ja muutamalla pitkällä askeleella oli ohjaamon ovella.
    ”Snowie. Pikakurssi loppui nyt. Torakoita.”
    ”Asia selvä, kippari.”

    Lumiukko painoi isoa nappulaa ohjauspöydässä, ja sukellusvene painui pinnan alle. Sitten se osui pohjaan, ja kolahduksen voima kaatoi tapiirin kyljelleen. Sitten Snowie veti metallisesta kahvasta, ja liikkeellelähdön voima sai tapiirin liukumaan lattian halki. Sitten lumiukko vielä pyöräytti ruorintapaista, ja kallistuminen sai tapiirin käännähtämään toiselle kyljelleen.
    ”Hei, minähän sain tämän liikkeelle.”
    ”Kiitän sinua siitä. Tiedät siis, minne päin matoralaiset ovat matkalla?”
    ”Jep.”
    ”Hienoa.”
    ”Snörf.”

    Sukellusvene loittoni satamaraukasta hieman pohjaa laahaten, ja sen takaosan potkureista nousi tasainen kuplavana. Pari hassua suunnanottoyritystä, kahta kohdevalojen välkkymistä ja yhtä melkein laukaistua torpedoa myöhemmin kulkupeli liikkui tasaisen varmasti kohti matoralaisten suomaa levähdyspaikkaa.

  • Trooppinen saari: Sukellusvenevarkaus

    Trooppinen saari

    Snowman ei ollut ihan varma, miksi tapiiri pysähtyi. Takaa kuulunut hervoton jysäys sai kuitenkin kärsäkkään olennon hiljentämään vauhtia ja kääntymään sitten ympäri. Tapiiri katseli hämillään takanaan ilmiliekeissä roihuavaa entistä jeeppiä, väistellen verkkaisin liikkein taivaalta putoilevia palavia torakan kappaleita.

    Ämkoo ohjasi vesiskootterin rantaan ja astui maalle. Ilman Toa asteli hieman horjuen kärsäeläimen luo, katsoi sen selässä keikkuvaa Snowieta ja kysyi:
    ”Mitäs seuraavaksi?”

    Lumiukko oli hetken hiljaa.

    ”Ööh”, Snowie aloitti. Ämkoo tuijotti kysyvästi, ja Lumiukko jatkoi:
    ”Kaipa meidän on vetäydyttävä.”
    ”Snowie, unohdatkohan nyt jotain?”, Ämkoo vastasi siristäen silmiään.
    ”No siis, kyllähän minä tiedän, ett-”
    ”Se pala, aivan. Nimda. Me emme lähde täältä ilman sitä.”
    ”Mutta sinun kätesi!”

    Tapiiri ymmärsi, että tässä menisi hetki. Se heitti Lumiukon alas selästään ja laskeutui maahan lepäämään. Snowman nousi mutisten seisomaan ja väittely jatkui.

    ”Älä sano sanaakaan kädestäni!”
    ”Mutta kun kuule, me voisimme…”
    ”…etsiä sen hemmetin palan! AIVAN!”
    ”…levätä edes ensin, emme me vain voi…”
    ”Missäs herra Lumiukko ajatteli levätä? Tässä? Viidakossa? Veden alla? Tiedätkö, nazorakit varmaan huomaavat näillä hetkillä, että meitä ei ole tuotu sidottuina takaisin tukikohtaan. Ne tuskin antavat meidän ottaa päiväunia keskellä viidakkoa vaan-”
    ”Matoranit”, Snowie totesi tuijottaen kaukaisuuteen.
    ”…ei enää sanaakaan niistä pirulaisista!”, vastasi Ämkoo jatkaen:
    ”Jos et olisi jäänyt auttamaan niitä kääpiöitä, minulla saattaisi kuule olla yhä käsi tallella. Tiedätkö, meillä saattaisi jopa olla se pala ja olisimme jo matkalla kohti-”
    ”Matoranit”, Snowie vastasi, samalla kun ideasta varoitteleva ilme levisi tämän valkeille kasvoille.
    ”Sano tuo sana vielä kerran niin minä…”
    ”Matoranit, tosiaan!”
    ”AAAAAAAAARH”

    Tapiiri käänsi kylkeään ja kuorsasi.

    Lumiukon kasvoilta paistoi innostus. Snowie potkaisi tapiirin hereille, pakottautui eläimen selkään ja viittoi Ämkoota nousemaan kyytiin.
    ”Mitä nyt?”, Ämkoo kysäisi ottaen askeleen taaksepäin.
    ”Matoranit pakenivat turvaan saarelle! Jos menisimme sinne ja lepäisimme hetkisen, turvassa torakoilta! Saisit hoitoa vammoihisi, ehkä uuden miekan ja parhaassa tapauksessa saisimme kätesikin korjattua!”
    Ämkoo vilkaisi nopeasti Snowien olkalaukun suuntaan, mutta käänsi katseensa pian takaisin Lumiukkoon.
    ”Okei sitten”, Ämkoo totesi kylmästi ja hyppäsi tapiirin selkään. Kärsähirviö törähti epämääräisesti ja lähti tallustamaan joen reunaa pitkin eteenpäin.

    Ja aikaa kului.

    Tapiirilla ratsastava kaksikko oli jo melkein rannalla. Metsä muuttui hetki hetkeltä harvemmaksi ja kaukaa saattoi erottaa merilintujen ääniä.

    ”Minua hämää yksi asia”, Ämkoo sanoi.
    ”No?”, vastasi Snowman.
    ”Osaakohan tämä tapiiri uida.”

    Hetken hiljaisuus.

    ”Miksi tuollaisia mietit?”
    ”Minä en ajatellut uida sille matoran-saarellesi. Jos tämä järkäle ei toimi lauttana, me emme pääse sinne ikinä.”

    Toinen hiljaisuus.

    ”Tosiaan”, Snowie sanoi.
    ”Et ollut miettinyt tätä?”, Ämkoo kysyi.
    ”En”, vastasi Lumiukko tappiollisena.

    Kaukaa erottui lokkien kirkunan lisäksi muitakin ääniä. Kaksikko hyppäsi alas röhisevän ratsunsa selästä ja lähestyi rantaa aluskasvillisuuden luoman suojan turvin.

    ”Oho”, Snowie totesi.
    ”Ihan liian täydellistä”, kuului Ämkoon vastaus.

    Se oli satama, tai ainakin yritti olla sellainen. Muutaman hätäisesti kokoon kyhätyn puisen laiturin tykönä saattoi erottaa ainoastaan yhden aluksen. Se oli pitkä, ruosteenruskea sukellusvene. Ruman aluksen kannella päivysti vahtivuorossa kaksi zamorein aseistautunutta torakkaa, mutta muuten paikka vaikutti kovin autiolta.

    ”Mitä luulet niiden tekevän?”, Lumiukko kysyi kuiskaten.
    ”Ilmiselvää, ne odottavat”, Ämkoo vastasi.
    ”Mitäköhän?”, jatkoi Snowie kysymystään.
    ”Katso, ne tuijottavat tuon tuosta merelle. Paikalle on kaiketi saapumassa muitakin aluksia.”

    Lumiukko nyökkäsi. Ämkoo oli mitä luultavimmin oikeassa. Snowmanin mielessä kävi hetken ajan hullu ajatus. Mitä jos he kaappaisivat sukellusveneen ja jatkaisivat sillä matkaansa? Alus olisi ainakin huomaamaton, jos ei muuta. Mutta ei, millä he onnistuisivat hoitelemaan alusta vartioivat torakat? Ämkoosta ei ollut nykyisessä kunnossa lainkaan hyötyä, ja torakoilla oli kovin järeän oloiset aseet. Lisäksi rannan ja metsärajan välissä oli reilusti tyhjää maa-alaa, joten torakoiden kimppuun hiipiminen…

    ”Snörf”, totesi tapiiri ja lähti astelemaan viidakon läpi kohti rantaa.
    ”Hyvä idea”, sanoivat Ämkoo ja Snowie kuin yhdestä suusta.

    ”Hei, mikäs tuo…”, torakkavartija aloitti. Tämän kumppani oli jo ennättänyt alas sukellusveneen kannelta ja ihmettelikin nyt aluksen tykö ilmestynyttä valtavaa eläintä.

    Tapiiri ei ollut kiinnostunut torakoista. Se kierteli hämmentyneenä vesirajaan yltävää alusta ja tapitti sitä sumeanlaisella silmäparillaan.

    ”Tämä on näitä”, toinen torakoista aloitti. ”Manaatti tai joku.”
    ”Joo”, toinen vastasi.
    ”Kuskaavat tavaraa tukikohdassa. Tämä on kai sitten karannut.”
    ”Joo”, toinen vastasi.
    ”Me voitaisiin viedä se takaisin.”
    ”Joo”, toinen vastasi.
    ”Tai pitää se täällä.”
    ”Joo”, toinen vastasi.
    ”Tai en minä tiedä, onko nämä niin kalliita. Jos vain päästetään menemään.”
    ”Joo”, toinen vastasi.
    ”Tai hei, eihän tänne vielä ole ketään tulossa. Pistetään hengiltä ja syödään. Noi meidän eväät nyt eivät muutenkaan ole mistään kotoisin.”
    ”Joo”, toinen vastasi.
    ”Kärsä on kuulemma paras osa. Tai niin joku ainakin tukikohdassa kertoi. En tiedä sitten oliko maistanut.”
    ”Joo”, toinen vastasi.
    ”Jaa oli vai?”
    ”Joo”, toinen vastasi.
    ”Oliko ollut hyvää?”
    ”Grrrbl”, toinen vastasi.

    Torakkavartija kääntyi ympäri vain huomatakseen toverinsa sätkivän maassa omituisen valkean mössön nujertamana. Nazorak vei kätensä nopeasti järeän zamor-aseensa kahvalle.

    Silloin vartija kuitenkin huomasi, että ase oli kadonnut. Torakka pyöritteli kauhuissaan päätään ja huomasi – aivan liian myöhään – takanaan seisovan käsipuolen Toan, joka hypisteli juuri hetki sitten ryöstämäänsä pyssyä ainokaisella kädellään.

    Bäng bäng.

    Torakka kaatui maahan, sätki hetken ja vaikutti sitten kovin kuolleelta. Snowie kokosi itsensä ja heittäytyi pois toisen torakan päältä, vieden samalla tämän aseen mukanaan. Nazorak nousi varovasti seisomaan ja tuijotti edessään seisovaa kaksikkoa.

    ”Viimeisiä sanoja?”, Ämkoo kysyi.
    ”Joo?”

    Bäng bäng.

    Ämkoo komensi Snowien raahaamaan juuri kuolleet nazorakit piiloon viidakon aluskasvillisuuden sekaan ja läksi itse tutkimaan sukellusvenettä. Ämkoo ahtautui varsin nopeasti veneen sisäosiin ja löysi ohjaamon yllättävän helposti.

    ”Mitähän tästä tapahtuu?”, Ämkoo puhui puoliääneen ja vetäisi vipua. Ulkoa kuului kolahdus, törähdys ja pian tapiirin askeleet kaikuivat jossain sukellusveneen sisäosissa. Ämkoo huokaisi.

    Lumiukko käveli kohti sukellusvenettä peitellen samalla huolellisesti jälkiään viuhtomalla niitä poimimallaan palmunoksalla. Lopulta Snowie saapui laitureiden tykö, huomaten aluksen kylkeen avautuneen uloskäynnin. Snowie astui sisään, veti mittavan luukun kiinni perässään ja sulki sen sitten huolellisesti.

    ”Snörf.”
    ”Ai, sinäkin täällä.”

    Lumiukko etsiytyi ohjaamoon ja yllätti Ämkoon sorkkimasta erilaisia vipuja ja nappuloita. Ilman Toa kääntyi neuvottomana Lumiukon puoleen ja kysyi tältä:
    ”Osaisitko sinä ohjata tätä?”
    ”En”, Snowie vastasi. ”Mutta voin opetella.”
    Ämkoo teki tilaa. Snowie istuutui.
    ”Aloita siis”, Ämkoo sanoi ja läksi tutkimaan sukellusveneen taaempia osia. Snowie kuunteli Ämkoon etääntyviä askelia, hymähti ja alkoi tutkia edessään avautuvaa ohjauspöytää.

  • Operaatio Beeta osa 25: Tunteet johtavat

    Metru Nui, noin 20 vuotta suurten sotien jälkeen, Mustan Käden komentokeskus

    ”Ne ovat tulleet läpi! Portit on murrettu, vetäytykää syvemmälle!”

    Punaiset valot välkkyivät ja väkeä juoksi rakennuksen sisällä mielipuolisesti ympäriinsä. Kymmenen vahkin ryhmä ryntäsi aulassa olevasta hissistä ulos ja juoksi kohti rakennuksen ulko-ovea.
    Rakennuksen pääkaiuttimista kuului tietokonemaisen naisen ääni:

    ”Vihollinen on läpäissyt puolustusjärjestelmät. Vihollisia sektoreilla: Kaksi, kuusi, kahdeksan, viisitoista… Torjuntatiimi numero kolme, olkaa hyvät ja edetkää kohti vihollisen etulinjaa. Tiimi kahdeksan, olkaa hyvät ja siivotkaa käytävä numero satakuusitoista. Tiimi viisitoista, olkaa hyvät ja sulkekaa kahvinkeitin, jotta sisemmät puolustusjärjestelmät saavat tarpeeksi virtaa.

    Vahkit nostivat aseensa ja juoksivat kohti etuovia, juuri niiden räjähtäessä. Vahkinpalasia lensi ympäri hallia ja siellä juoksentelevat matoranit huusivat kauhusta. Tuhoutuneesta ovesta ryntäsi sisään viisi pimeyden metsästäjää, joista jokainen oli hampaisiin asti aseistettu. Tästä ehkä kaameimpana esimerkkinä yksilö, jonka kasvoja hallitsivat järkyttävän kokoiset piraijamaiset hampaat. Nämä viisi metsästäjää ryhmittyivät oven eteen ja päästivät vielä yhden metsästäjän sisään.

    Tämä metsästäjä oli liekinpunainen, kyttyräselkäinen ja tämän selästä purkautui liekkejä tämän kävellessä. Hahmo yski raskaasti ja otti paremman ryhdin, ladaten samalla kädessään olevan valtavan tykin.

    ”Purifier, tie on avoin ja vastarinta mitätöntä. Minne etenemme seuraavaksi?”, yksi metsästäjistä kysyi. Purifier yskäisi pienen liekin suustaan ja käänsi sitten katseensa kohti hissiä.

    ”Operaatio lohikäärmeen ykkösobjektiivi on tuhota Mustan Käden johtoporras. Etenemme sinne ja tuhoamme kaiken.” Tämän sanottuaan kuusikko asteli hissiin ja poistui aulasta.

    ”Gomentogesgus on gerrogsessa gahd-”, miekkahampainen metsästäjä kakoi, mutta keskeytyi yllättäen hissin pysähtyessä kerrokseen viisi. Ovet avautuivat, mutta kuusikko ei nähnyt muuta kuin savua. Sitten, aivan tyhjästä, energia-aseet laukesivat ja neljä metsästäjää kaatui maahan.

    Miekkahampainen metsästäjä rääkäisi ja hyppäsi hissitä ulos, mutta pysähtyi välittömästi valkoisen miekan lävistettyä tämän. Nyt seisoi enää yksi metsästäjä, Purifier.

    Energia-aseet laukesivat uudelleen, mutta Purifier oli neuvokas ja livahti hissistä ulos, jolloin laukaukset tuhosivat hissin ja saivat sen tippumaan alas kuilua.
    Purifier hyppäsi yhden asetta pitelevän vartijavahkin päälle ja murskasi tämän, ampuen samalla kaksi muuta palasiksi yhdellä isolla kanuunanlaukauksella.

    Savu alkoi vihdoin hälvetä ja tilanne selkeytyi. Tilanne pysähtyi Purifierin rääkäisyyn.
    Valkosininen naispuolinen toa oli silpaissut Purifierin ranteen, jolloin kanuuna tuhoutui ja putosi savuavana lattialle. Huoneessa seisoi näiden kahden hahmon lisäksi pitkä parrakas maan toa ja kolme vahkia, joista yksi kantoi olallaan juuri tuhoutuneen toverinsa ruhoa.

    ”Ykkösprioriteetti on saada Herra ulos. Menkää!”, valkosininen toa komensi ja vahkit nyökkäsivät, raahaten Herraksi kutsutun toan puoliväkisin mennessään. Purifier yritti lähteä perään, mutta toa asettui tielle, jolloin Purifier onnistui repäisemään toan massiiviset panssarit irti.

    ”Komentaja Niz, me tapaamme jälleen”, Purifier ärisi itsevarmasti.

    Niz piteli kättään paljastuneella vartalollaan. Hän oli menettänyt haarniskansa yhdestä nopeasta hyökkäyksestä, vaikka vastustajan toinen käsi oli vakavasti vammautunut.

    ”Sinä et pääse tästä”, Niz sanoi ja nosti valkoisena hohtavan miekkansa koholle.
    Purifier käkätti ja avasi suunsa. Suusta purkautui valtava magmapallo, mutta Niz oli nopea ja onnistui syöksemään veden elementalivoimillaan vesipurkauksen vapaasta kädestään. Magmapallo haihtui ilmassa ja vesi purkautui suoraan Purifierin ammottavaan kitaan. Purifier tarttui terveellä kädellään kurkkuunsa ja yski epämääräisiä kappaleitaa ulos ammottavasta kidastaan.

    ”Sinä-täytät-vanhan-kenraaliystäväsi-toiveita-viimeistä-kertaa.”

    Niz painoi päänsä alemmaksi ja hänen kasvoillaan hohtava sininen Ruru sai hänen kasvonsa näyttämään, kuin vesi valuisi hänen kasvojaan pitkin.

    ”Hän ei tullut koskaan takaisin, komentaja. Hän hylkäsi sinut, hän on nyt yksi meistä”, Purifier jatkoi ja nousi nyt täydessä mitassaan, kun Nizin miekkakäsi laskeutui vähitellen, tämän kasvojen nyt todella peittyessä kyynelistä.”

    ”Minä en u-usko s-sinua. Hän ei ikinä, ei ikinä liittyisi metsästäjiin!”

    Purifier päästi ilmoille karmeimman naurun, mitä siinä rakennuksessa oltiin koskaan kuultu. Nizin miekka tippui tämän kädestä ja hänen jalkansa pettivät. Hän ei voinut uskoa mitä metsästäjä puhui. Killjoy ei ikinä voisi… mutta hän oli ollut poissa kauan. Huhuja kulki, mutta hän ei uskonut, hän ei voinut…

    Purifier seisoi nyt hänen edessään. Hän tiputti Nizin eteen medaljongin. Pyöreän rengasmaisen medaljongin, johon oli merkillisillä kirjaimilla kaiverrettu teksti, jonka Niz kuitenkin selvästi osasi lukea: ”Tunteet johtavat”

    ”Miksi sinä…?”

    Niz ei tuntenut enää, ei tuntenut kipua, ei tuntenut luurankomaista kättä, joka tunkeutui hänen lävitsensä, ei tuntenut, kuinka se tarttui johonkin hänen sisällään, ei tuntenut käden repivän tietään ulos hänen rinnastaan, ei tuntenut elämänsä kaikkoamista, ei mitään… ei enää koskaan mitään.

    Xia, Mustan Käden komentokeskus

    Herra oli päättänyt tarinansa. Punamusta olento hänen edessään oli polvillaan, hänen kypäränsä oli tippunut maahan. Olennon rujo ja sulanut pää oli kostea. Pää kohosi kohti kattoa ja riipivä huuto täytti huoneen…

  • Zakaz 4: Kalamiäs

    Meri

    Oli myöhäinen iltapäivä ja taivas oli edelleen paksun pilvipeitteen takana. Guardianin ja Makuta Nuin matka oli kestänyt jo puolet päivästä ja kaksikossa oli havaittavissa pientä väsymystä. Tällä hetkellä Manu käytännössä torkkui veneen takaosassa. Guartsu oli ottanut ruorin takaisin komentoonsa.

    Guardian vilkuili välillä Manua miettien, uneksivatko Makutat oikeasti. Hän mietti, pystyisikö jokin niin syvällä pimeydessä käynyt enää sulkemaan silmiänsä ja rentoutumaan. Ja mistä Makutat ylipäätään uneksivat?

    Ehkä en kysy, Guardian ajatteli.

    Vene kiihdytti. Guardian ja Manu olivat harkinneet hetken oikaisevansa suoraan pohjoisen mantereen kautta, mutta Manun muistettua mantereen eteläosan olevan täynnä happojokia, happojärviä ja happoputouksia kaksikko päätti vaihtaa suuntaa. Tämänhetkinen suunnitelma oli pysähtyä Steltille ja etsiä sopiva majapaikka yöksi.

    Myöhään iltapäivällä Guardian ja Manu havaitsivat horisontissa liikettä. Guardianin varmisti kiikarillaan, että pieni vene ei ollut vihollisten. Veneen ainoa matkustaja ei muistuttanut ruumiinrakenteeltaan millään tapaa Nazorakia tai Zyglakia, mutta hahmosta ei kuitenkaan saanut kaukaa tarpeeksi selvää.

    Guardianin ja Makuta Nuin vene lähestyi varovaisesti. Pian Makuta ja Skakdi näkivät hahmon tarpeeksi tarkasti.

    Hahmo oli jonkin verran Toaa pidempi, mutta ei paljoa. Se oli laiha ja istui veneessään epäryhdikkäästi. Hahmo ei käyttänyt naamiota, mutta sen liskomaisille kasvoille saattoikin olla vaikea löytää sopivaa. Liskon silmistä paistoi vanha ikä, mutta se näytti kaikin puolin rentoutuneelta ja iloiselta.

    Vanha Vortixx piteli laihoilla käsillään pitkää onkivapaa ja pureskeli hammastikkua. Se räpsytteli silmiään verkkaisesti ja vilkaisi nopeasti viereen pysähtynyttä Guardianin ja Manun venettä.

    ”Nomutta ’ltapäevää”, vanha kalastaja sanoi ottaen rikkinäiseksi pureskellun hammastikun pois suustaan. Se sylkäisi jotain veneensä lattialle ja laittoi tikun takaisin hampaidensa väliin.

    ”Heipä hei”, ruoriin nojaava Guardian sanoi kalastajalle epävarmana. ”Syökö?”

    Kalastaja oli hetken hiljaa ja jatkoi hammastikun pureskelua.
    ”Vähäse. Par’ vaivasta rukinruikkua vaan.”

    Manu ja Guardian katsoivat toisiaan hetken.
    ”Kehtaisiko siltä pyytää pari kalaa…” Manu kuiskasi.

    Guardian kohautti olkapäitään. ”Huvittaisi kovasti. Onko sinulla nälkä?”

    Manu nyökkäsi varovaisesti.

    ”Sinähän olet kaasua tai nestettä tai jotain vihreää mömmöä haarniskan sisällä”, Guardian sanoi. ”Miten sinulla voi olla nälk-”
    Guardianin keskeytti ruma murina jostain Makutan Nazorakeista improvisoidun haarniskan sisältä. Manun ilme kertoi kaiken tarpeellisen.

    Guardian nielaisi. Hän yritti esittää asiansa mahdollisimman varovaisesti.
    ”Kalamies”, Guardian aloitti. ”Mikä sinun nimesi on?”

    ”Ei mi’ä muista”, kalamies sanoi rennosti katse siimassa. ”Siit’ o nii kaua ku minnuu kutsuttii muuksi ku Kalamiäheksi. Sano Kalamiäs vaa.”

    ”Kalamies”, Guardian aloitti taas, tällä kertaa kunnioittavammin. ”Me olemme matkalaisia ja meillä on aivan pirun nälkä. Löytyisikö edes kaksi pientä rukinruikkua, että selviämme Steltille asti syömättä toisiamme?”

    Manu vilkaisi Guardiania nopeasti. Hyvä Skakdi. Murea Skakdi.

    Kalamies sylkäisi hammastikuntyngän taakseen. Sen tehtyään se kaivoi kevyen haarniskansa taskusta toisen esiin.

    ”Mikäs’ siin. Ei miulla ja velipojjalla kuitenkkaa mikkää ravintopula oo.”

    Vanha kalastaja laski onkensa nojaamaan veneen reunaa vasten ja nosti veneestään kaksi Rukia. Guardianin ja Makuta Nuin hymyt levenivät. Ne levenivät entistä enemmän, kun kalastaja heitti yhden kalan molemmille.

    ”Kiitos”, Makuta Nui sanoi katse ahnaasti kalassa. Makutalla oli nälkä, mutta kalaa ei viitsinyt kohteliaisuuden nimissä syödä ahkeran kalastajan nähden.
    ”Kiitos kovasti”, Guartsu sanoi perässä ja laski kalansa veneen kuumana hehkuvan moottorin päälle.

    ”Olkaa hyviä”, kalastaja sanoi vaatimattomasti. Sen sanottuaan se veti melkein välittömästi onkivapansa ylös vedestä. Siiman päässä oli koukku, joka piteli hyvin ruosteista ja leväistä metallinpalaa. Metallinen esine olisi melkein voinut olla jonkinlainen kivääri, mutta Guardian ja Makuta eivät voineet olla varmoja.

    ”Pah”, kalastaja sanoi pettymystä ilmeessään. ”Taas jottaan ’iton natorakkiromua.”
    Kalastaja otti metallinpalan käteensä ja katsoi vuorotellen Manua ja Guartsua.
    ”Halluutteko?”
    Kaksikko pudisti päätään. Kalastaja hymähti ja heitti ruosteisen Zamor-kiväärin olkansa yli mereen.
    ”Pyssyis’ ny pois miun vesiltä.”

    Makuta Nui kohotti kulmiaan. ”Kalamies, oletko nähnyt niitä tällä alueella? Nazorakeja siis.”
    Kalastaja nyökkäsi. ”Joku ’iton teräsjalkapelle pellottelee miu kalat poies sil sen isolla rumalla oopperatalopaatilla. Ampua pitäis.”

    Musta Makuta ja entinen Pimeyden metsästäjä eivät keksineet tähän mitään vastattavaa. He nyökkäilivät.

    ”Tykillä”, kalastaja lisäsi.

    Kiitettyään anteliasta Vortixx-kalastajaa vielä kerran Manu ja Guardian jatkoivat matkaa raa’an kalan alkuvoimalla.

  • Operaatio Beeta osa 24: Mähinää ja mäiskettä

    Xia, metsästäjien tukikohta

    Kapura ja Summerganon ovat saaneet Trackerista selvän niskalenkin ja tämä tuntuu olevan jo peloissaan, mutta taistelee kuitenkin tehokkaasti vastaan ja Summerganonilla on täysi työ torjua hänen iskujaan. Kapura iskee välillä tulta peliin ja Tracker perääntyy sen voimasta aina jokusen askeleen.

    Matoro väistää muutaman metsästäjän lyönnit ja säntää tovereidensa avuksi. Yhdessä he olisivat ehkä voineet kukistaa Trackerin, mutta tämän lemmikkipeto ryntää isäntänsä avuksi, murskaten sarvillaan esteet, kuten kolossimaisten metsästäjien ruhot tieltään. Summerganon ja Matoro väistävät täpärästi Trackerin vastaiskun ja (onneksi) ohi kiitäneen pedon sarvet, mutta aseeton Matoro on nyt kaksistaan Trackerin kanssa, sillä hänen ja toveriensa välissä vaanii peto, jonka sarvien takia Kapura ja Summerganon joutuvat olemaan varuillaan… Heidän täytyy miettiä liikkeensä tarkkaan.

    Kapura hoksaa käyttää tulta, sillä siitä peto ei pidä ja saa sen huutamaan tuskasta ja perääntymään hieman. Tämä antaa Summerganonille tilaisuuden viilettää pedon ohi. ”Matoro, ota tämä!”, Suga huikkaa Trackerin huitaisuja väistelevälle Matorolle ja antaa toverilleen kirveensä. Lainakirveellä aseistettu Matoro ja miekkaa heilutteleva Summerganon ajavat Trackeria nyt nurkkaan ja Kapura, joka ansaitsee Sugalta ja Matorolta suuret kiitokset pedon pidättelemisestä, hätistelee petoa tulellaan. Lopulta peto ja sen isäntä, Tracker on saarrettu hallin keskustaan ja muut metsästäjät ovat joko liikuntakyvyttömiä tai lopullisesti poissa pelistä.

    Kolmikko katsoo kylmästi Trackeria, joka on nyt kahdestaan petonsa kanssa sisukkaiden vihollisten saartama. ”Ei tämän näin pitänyt mennä.”, metsästäjä puhisee ja tämän kärventynyt peto suorastaan uikuttaa vieressä. Trackerin silmät tuntuvat palavan, kun hän tekee raivokkaan ja epätoivoisen hyökkäyksen Summerganonin kimppuun, saaden Sugan miekasta lukuisia vammoja ympäri kehoa. Epätoivoinen ja harkitsematon hyökkäys ei tehoa tovereidensa lujuudesta vaikuttunutta ja itsevarmuutta saanutta soturia, vaan Tracker kaatuu voihkien maahan, mutta yhä hän on raivoissaan. Summerganon ei ehdi edes harkitsemaan, mitä tekisi loukkaantuneelle viholliselle, kun hän huomaa miten Matoro ja Kapura ovat vaikeuksissa pedon kanssa. Se ei tunnu enää välittävän kivusta, vaan haluaa ainoastaan päästää kolmikon päiviltä. Matoro ja Kapura perääntyvät Sugan luokse ja katsovat voihkivaa Trackeria, joka (kolmikon epäonneksi) huutaa lemmikilleen: ”PUSKII!”

    Peto tekee työtä käskettyä ja syöksyy kohti kolmikkoa, joka alkaa jo hieman väsyä. He väistävät, mutta pedon sarvet osuvat suurta portaikkoa kannattelevaan rautapilariin ja portaikko alkaa huojua. Pylväät kaatuvat ja kiveä putoilee, kun portaikko sortuu rymisten pedon päälle, kolmikon ennättäessä juuri ja juuri pois alta. Peto ei tunnu olevan moksiskaan, vaan vielä korventuneena ja ruhjottunakin sen puskee sortumakasan alta ja valmistautuu lopettamaan soturit. Trackerkin pääsee jaloilleen, vaikka ontuu ja kolmikko valmistautuu jälleen taisteluun…

    Portit aukeavat, valtava määrä metsästäjiä rynnii sisään ja tilanne laukeaa. Tracker ja peto yllättyvät liittolaisista ja kolmikko saa sekunnin murto-osan aikalisän, jonka he hyödyntävät sännäten toiselle puoelle hallia, eli kierreportaikkoon, jota he pian kipuavat ylöspäin. He kuulevat Trackerin raivon, metsästäjien pilkan ruhjotulle ”toverilleen” ja kuinka takaa-ajo lähtee taas kerran käyntiin. Kolmikko pääsee seuraavaan kerrokseen ja laukaisee alas portaisiin jää- ja tulisäteitä, jotka saavat aikaan dominoefektin ja metsästäjät valuvat ryminällä alas huutaen tuskasta. Kun kolmikko kerran pääsi vauhtiin, päättävät he tehdä työn kunnolla: Kapura pinnistää ja onnistuu väsymyksestään huolimatta, silkalla sisulla luomaan suuren roihun portaikkon puisiin osiin ja pian koko kierreportaikko palaa siellä ja täällä. Matoro kanavoi jäävoimansa Sugalta saamansa kirveen läpi ja luo jääesteitä aivan heidän eteensä, jotta alakerran takaa-ajailla olisi työn ja tuskan takana päästä ylempiin kerroksiin, varsinkin jos tuo oli ainoa tie.

    ”Kartoittakaamme vähän tilannetta. Missäs me oikein olemme?”, Summerganon kysäisi.
    ”Ja mihin tästä?”, Kapura tivasi hengästyneesti.
    ”Ihankuin minun pitäisi tietää kaikki.”, Matoro sanoi huvittuneena, vaikka käsitti kyllä, että kysymykset olivat aika yleisiä. He olivat nyt päässeet pois alimpien kerrosten suurista halleista ja kokoustiloista, nyt heidän pitäisi välttää kiinnijäämistä linnoituksen tornien käytävissä ja löytää määränpäänsä. Ja jos mahdollista, suunnitella ja järjestää pakoreittiäkin. Mutta nyt he eivät ajatelleet aivan niin pitkälle, vaan lähtivät kävelemään käytäville, etsien pientä levähdy- ja piilopaikkaa. Ja omituista kyllä, he kävelivät rennosti vihollisen linnakkeessa. ”Olemmekohan olleet täällä vähän liian kauan, kun olemme kuin kotonamme?”, Kapura sanoi havaittuaan heidän kepeytensä.
    ”Kenties, mutta olemme ainakin puhdistaneet tätä paikkaa ihan kiitettävästi.”, Summerganon vastasi.

    Kolmikko oli seikkaillut ympäri linnaketta, aiheuttaen hämminkiä yllin kyllin. Ja paljon oli vielä edessä, sillä tehtävä oli täyttämättä.

  • Operaatio Beeta osa 23: Kattokruunujekku

    Xia, Metsästäjien tukikohta

    Korkea piikkihaarniskoitu metsätäjä seisoo tappavan tehokkaan vainuhärkänsä kanssa Klaanilaisten edessä. Tracker pyöräyttää sahalaitaista miekkaansa valmiiksi.

    Matoro kelaa mielessään erilaisia toimintavaihtoehtoja. Härän voimista hänellä ei ole tietoja. Itse Pimeyden Metsästäjä hoituisi oletettavasti parhaiten kolmikon yhteishyökkäyksellä, yhdellä miekalla ei paljoa tee kolmea kohdetta vastaan.

    Summerganon syöksyy nopeasti, iskien kierreliikkeellä Trackeria kylkeen. Tämä lyö takaisin, ja Kapurakin hyökkää pitkän metsästäjän kimppuun.
    Matoro vetäisee miekkansa ja on astumassa eteenpäin, kunnes yhtäkkiä valkoinen härkä syöksyy Jään Toaa päin. Tämä vetäisee miekkansa nopeasti torjumaan tulevan iskun. Otuksen sarvet osuvat kovaa Matoron miekkaan. Miekka alkaa murentua.

    ”Mit-”, Matoro ehtii sanoa miekkansa hajotessa tomuksi. Nopea hyppy väistää hyökkäystään jatkavan olennon.
    ”Ikävät sarvet.”, Matoro toteaa. Rahi-olento kääntyy ja valmistautuu uuteen syöksyyn.

    Hän huomaa sivusilmällään huoneen takaosaan saapuneet metsästäjät. Niitä on paljon.
    Iso joukko vihaisen näköisiä muskelikasoja lähtevät kohti klaanilaisia ja Trackeria.

    Kapura ja Summerganon kaksin- eh, kolmintaistelevat Trackeria vastaan. Kahden Klaanilaisen yhteistoiminta on heikentönyt huomattavasti metsästäjän asemaa, mutta paikalle rynnistävä lauma kääntää asetelman päälaelleen.

    Suurikokoinen metsästäjä hyökkää nuijan kanssa Matoron kimppuun. Toa väistää, vetäisee vyöltään…
    ”Ei mitään. Pahus!”, Matoro kiroaa muistaessaan ettei ottanut vara-asetta. Nuijanisku pamahtaa häntä selkään, iskien Jään Toan maahan pitkälle.

    Matoro hyppää korkealle ilmaan potkaisten takakierrepotkulla liaan lähelle tulevaa metsästäjää otsaan. Tämä tavoittelee ilmojen halki lentävää mustavalkoista sankaria jalasta, mutta epäonnistuu. Matoro nappaa katossa olevan kattokruunun reunasta.

    Joukko ammuksia lentää ylös. Matoroa osuu jalkaan joku mitätön pikkupaukku. Mustavalkea hahmo kieräyttää itseään kerätäen liikevoimaa hyppyyn.
    Punainen ammus viuhahtaa aivan hänen valkoisen naamionsa ohi. Toinen iskeytyy kattoon. Cordakinammuksen synnyttämä paineaalto heittää kattokruunun kovaan liikkeeseen sivulle, ja harhaosuma itse valaisimeen saa tämän irti.
    ”Voi-”, Matoro ehtii todeta ennenkuin keltametallinen kruunu lähtee lentoon liikkeestä.

    Matoro pysyy tiukasti kiinni huoneen halki lentävässä kruunussa. Parimetrinen kruunu kalahtaa sienämään, karisten siinä roikkuvan klaanilaisen maahan. Valokiviä täynnä oleva valaisulaite lentää poikittain metsätäjäjoukkoa päin, iskien monet maahan raskaan kruunun alle.

    Matoro hymyilee väkinäisesti hetken kattokruunun alle jääviä metsästäjiä.

  • Notfun ja Skadkien taika-aine

    Bioklaani

    Notfun oli omassa huoneistossaan, hän oli päässyt vihdoinkin klaanin päärakennukseen. Hän otti vyönsä pois, ja tyhjensi vyön taskun. Pöydälle oli tippunut pari nappia, kolikko, melkein loppuun poltettu kynttilä, rikkinäiset käsiraudat ja pieni lasinen pullo, jonka sisällä oli vihreää nestettä. Notfun otti pullon käteensä ja katseli sitä. ”En tiedä yhtään, mikä tämä on, mutta tiedän että se on tärkeä sille Skadkille..” Tässä kohtaa Notfunin kasvot täyttyivät ärsyttävästä, omahyväisestä virneestä. ”Tällähän voisin saada vaikka laivan siltä typerältä Skadkilta..”

  • Operaatio Beeta osa 22: Yllätyshyökkäys

    Xia, metsästäjien tukikohta

    Kapura, Summerganon ja Matoro roikkuvat teräskaapelissa ja pimeyden metsästäjät saapuvat seinässä olevaan aukkoon, valmiina ampumaan kolmikon alas. ”Meidän on kiivettävä ylös, pystymme ehkä kipuamaan parvekkeellekin!”, Summerganon huutaa tovereilleen, jotka ovat ilmeisesti samaa mieltä, mutta suunnitelman toteutus onkin hankalampi juttu. Kolmikkoa ammutaan taas, mutta Kapura onnistuu sateesta huolimatta laukaisemaan tuli-iskun aukkoa päin, joten metsästäjät perääntyvät taas hetkeksi. Matoro ottaa toiseen käteensä miekan ja ampuu itse jääsäteen aukon suulle, jolloin se tukkeutuu hetkeksi. ”Aikaa ei ole hukattavaksi!”, Matoro toteaa jäätävän säteensä ampumisen jälkeen ja alkaa kiivetä vaijeria ylöspäin. ”Toivottavasti tämä kestää kiinni…”, Kapura mutisee ja seuraa Summerganonin kanssa Matoron esimerkkiä. He pääsevät aivan parvekkeen alle ja parilla heilautuksella Matoro saa kiinni parvekkeen reunasta ja kiipeää sen päälle. Samalla hetkellä metsästäjät puskevat jääseinäistä läpi ja yrittävät ammuksillaan joko irroittaa vaijerin, pudottaa Summerganonin ja Kapuran tai jos mahdollista, romahduttaa parvekkeen…

    Mutta Summerganon onnistuu torjumaan miekallaan jokusen zamorin ja ne kimpoavat ympäriinsä ja viimein koko kolmikko on parvekkeella, joskin Summerganon sai osuman panssariinsa suojatessaan torjuntaliikkeillään Kapuraa, yhdellä kädellä roikkuessaan. Savuava reikä haarniskassa oli kuitenkin kolmikon murheista pienin, sillä parvekkeeltakin he kuulivat, miten sisällä metsästäjät juoksentelivat, ilmeisesti heitä etsien. ”Ne löytävät meidät kyllä täältä.”, Kapura toteaa ja on aivan oikeassa. Niinpä kolmikko pitää pikapalaverin ja päättää siirtyä Matoron harppuunaa jälleen hyväksi ja kipuavat sen avulla linnakkeen ylemmästä kerroksesta lähtevän ulokkeen, ilmeisesti tähystyskielekkeen päälle. He ovat nyt muurilla, joka on vielä tyhjillään, mutta heidän juuri taakseen jättämältään parvekkeelta kuuluu meteliä. ”Ne livahtivat taas! Mutta ei hätää, alempiin kerroksiin vieviä reittejä vartioidaan, ne eivät pääse enää karkuun.”, metsästäjät rääkkyvät.

    Sade jatkuu yhä ja kolmikko kyhjöttää linnakkeen merenpuoleisen sivustan korkeimmalla muurilla, odottaen vihollisiaan. ”Ei, tämä ei voi mennä näin.”, rikkoo Matoro hiljaisuuden. ”Taistellaan tiemme läpi.”, ehdottaa Kapura ja suuntaa katseensa Summerganoniin, joka seisoo vaiti katsoen merelle. ”Piileskely käy kieltämättä hankalaksi. Ehkä piileksimme, teemme suunnitelman. Silloin linnakeen kaikkia alueita varmasti vartioidaan. Tai…”
    ”…taistelemme nyt tiemme piiloon, kun metsästäjät ovat ilmeisesti vielä hajallaan?”, sanoi Matoro, joka luki Summerganonia sillä hetkellä kuin avointa kirjaa. ”Heh, aivan. Kumpaa ehdotatte?”, Summerganon sanoi hymyillen. Koko kolmikkon valtasi sillä hetkellä pieni hilpeys. He seisoivat linnoituksen sateisella tähystysmuurilla, tietäen että minne he siellä menivätkään, olisi vihollisia vastassa. Mutta se ei heitä estänyt. Kolmikko lepäsi hetken aikaa sisälle johtavan oven katoksen alla, kuulostellen koko ajan vihollisten varalta ja sitten he avasivat oven ja astuivat takaisin sisään, vaaroja pelkäämättä.

    ”Juoksemme heidät kumoon. Kun me sitten poistumme tältä saarelta Killjoyn kanssa, ovat metsästäjät kokeneet sellaisen löylytksen etteivät uskalla laittaa päätään ulos puoleen vuoteen.”, hymisi Kapura ja ensimmäiset vastaantulevat metsästäjät, jotka he kohtasivat suurella käytävällä heti sisään päästyään, saivat ensin niskaansa jäätävät ja tuliset säteet ja heti perään nuo viisi metsästäjää paiskattiin seinille miekkojen väkevien huitaisujen voimasta. Kolmikko kiisi käytävää pitkin melkoisella vauhdilla ja he suunnistivat parhaansa mukaan ylimpiin kerroksiin.

    He saapuivat linnakkeen keskushalliin, josta lähti portaita joka suuntaan. Hallissa partioi useita metsästäjiä ja keskellä hallia oli Tracker, lemmikkinsä kanssa. ”Hm, näyttää pahalta.”, Matoro arvioi tilannetta portaikon yläpäästä, jonne kolmikko oli lopulta päätynyt ja katseli nyt alas keskushalliin, jossa oli myös portit eteishalliin ja sitä kautta ulos. ”Meillä on nyt mainio tilaisuus iskeä, voimme niittää noita kuin heinää, jos yllätyskortti toimii parhaalla mahdollisella tavalla.”, Summerganon ehdotti tasaisella äänellä, josta oli aistittavissa myös ripaus synkkyyttä ja jopa pelkoa. Sillä vaikka kolmikko oli rohkealla mielellä, ei ajatus siitä, että minne he menivätkään, tiedettiin heitä varoa ja etsiä juurikaan innostanut heitä. Niinpä he katsoivat parhaaksi vaihtoehdoksi hoitaa niin monta vihollista taistelukyvyttömiksi, kuin mahdollista. Summerganon otti miekkansa ja kirveensä esiin ja Matoro ja Kapura aseistautuivat myös. ”Tästä se lähtee.”, Matoro sanoi ja lähti juoksemaan portaita alas. Kapura ja Summerganon seurasivat esimerkkiä. Kapura valmistautui laukaisemaan tuliaallon, mikäli he joutuisivat saarretuiksi. Summerganon, aseet molemmissa käsissä loikkasi korkealle ja valmistautui tekemään raivokkaimman hyökkäyksensä ikinä.

    Ja niin voimakas oli sankarikolmikon yllätyshyökkäys, että ainakin kymmenen metsästäjää lensi kirjaimellisesti ympäriinsä, tietämättä mikä heihin iski. Tracker ryntäsi lemmikkinsä kanssa kolmikon kimppuun, joka valmistautui kohtamaan tuon metsästäjän ja sen vaarallisen pedon.

    Kolmikko valmistautui puskemaan tiensä läpi näiden vihollisten, ylimpiin kerroksiin asti, jonne pääsi ilmeisesti hallin vastakkaisella puolella olevasta kierreportaikosta. Heidän edessään oli vain Tracker ja tämän peto. Ja jokunen muu metsästäjä, jotka säntäsivät karkuun ja hakemaan vahvistuksia… ja kolmikon olisi päästävä livohkaan ennen niiden saapumista.

    ”Teidän vierailunne päättyy tähän.”, Tracker sanoi ääni viime kertaisen kohtaamisen epäonnistumisesta johtuvaa inhoa ja raivoa tihkuen. Peto valmistautui taisteluun sarvet ojossa…