Klaanon

Kategoria: Klaanon Rope

  • Käsi kädessä

    Bioklaanin satama

    Notfun juoksi kohti Yön Timo toista verisenä, ja toinen käsi irronneena. Itseasiassa piraatti piti irronnutta kättään vasemmassa, säilymeessä kädessään. Hän juoksi huohottaen hyttiinsä, otti laatikostaan ilmastointiteippiä, ja teki painesiteen vuotavaan kehoonsa. Jardirt sattui kävelemään hyttiin.

    ”Norfu- Mitä hittoa sinä nyt olet mennyt tekemään?”, Jardirt huudahti

    ”Älä kysy. Minua. Jahdataan. Yliluonnolliset. Voimat. Mustaa. Miehistö. Kuollut.”

    ”Mitä ihmettä. Olet siis tapattanut itsesi ja miehistön?”

    ”En. Vain miehistön. Ja sitäpaitsi se ei ollut minä.”

    ”Kukas sitten?”

    ”En tiedä. Siellä oli pimeää.”

    ”Missä oli mitä häh?”

    ”Rommikaupassa. Se tappoi kauppiaan, kuusi parasta miestäni ja melkein minut.”

    ”Hmm.. Se varmaankin etsii jotain..”, Jardirt sanoi, ”Nyt kuitenkin meidän pitää saada kätesi paikalleen. Onko pikaliimaa?”

    Notfun katsoi perämiestä syyttävästi.

    ”No joo. Jos vien sinut sairaalaan”, Jardirt korjasi.

  • Troz: Metsästäjä

    Mt. Ämkoon rinteet

    Tuuli ujelsi, ja jäinen, karhea lumi hinkkasi Trozin sääriä. Hänen musta kaapunsa lepatti kovassa tuulessa, samalla kun hän pyyhki lunta jatkuvasti pois kasvoiltaan.

    ”Oli kyllä viimeinen kerta kun tulen tänne lumen keskelle. Heti palkan saatuani listin sen kirotun matoranin joka minut tänne lähetti”, Troz kirosi. Matkaa oli vielä pitkälti, eikä lumipyryssä nähnyt yhtään mitään. Ties vaikka hän olisi kaikki nämä tunnit pyörinyt ympyrää.
    Kohta hänen jalkansa kuitenkin kolahti johonkin. Hän alkoi kaivaa lunta, ja sieltä paljastui ruostunut kelkka. Troz käänsi katseensa alas rinteeseen, ja takaisin kelkkaan.

    ”Ihan sama, minä lähden nyt. Millä todennäköisyydellä muka edes löydän täältä valkoisensävyisen Skakdin. Eikä palkkiokaan ollut edes kovin suuri, nyt kun tarkemmin ajattelee”, hän lausahti ja nousi kelkkaan, potkaisi vauhtia, ja lähti laskemaan vuorenrinnettä alas tuhatta ja sataa.

    ”Eipä tässä pyryssä maisemiakaan oikein pysty katselemaan. Harmin paikka”, Troz harmitteli. Mitä alemmas hän kuitenkin meni, sitä harvempaan lunta tuli. Kohta hän näkikin täysin selvästi ympärilleen, ja ihaili maisemia sen pienen hetken, ennen kuin tajusi laskevansa puuta kohti. Jarruttaa siinä vauhdissa ei pystynyt, ja matka pysähtyi kuin seinään. Itse asiassa puuhun.

    Troz kirosi kovaan ääneen. ”Miten minä voin törmätä koko perhanan rinteen ainoaan puuhun!? ARGH!” Hän nousi lumipenkasta, pudisteli kaapunsa lumesta, ja jatkoi kävellen matkaa.

    Viidakko Mt. Ämkoon juurella

    Troz käveli viidakossa, päättäväisesti kohti sen Matoranin taloa josta tehtävänsä sai. Jonkun ajan kävelyn jälkeen hän saapui pienen puuhun rakennetun hökkelin luo. Ihmeissään hän katseli tikkaita jotka olivat irrotettu, pirstottu ja heitelty pitkin mäkiä. ”Ihmekös tuo. Kyllähän täällä keskellä-ei-mitään vähän mökkihöperöksi tulee”, Troz mietti. Hän otti toiseen käteensä puukkonsa ja toiseen miekkansa, ja lähti kiipeämään niiden avulla puunrunkoa ylöspäin. Päästyään mökkiin hän huomasi yllätyksekseen, että se tietty pieni matoran oli hirtetty.

    ”PERHANA! Joku ehti ensin!” Hän huusi, mutta ennen kuin hän alkoi paiskomaan tavaroita ympäri seiniä, vihertävä, noin Toan kokoinen hahmo potkaisi häntä selkään, ja Troz lensi ikkunasta ulos niskoilleen.

    Hahmo hyppäsi alas Trozin perässä. Troz hieroi niskaansa, nousi jaloilleen, ja käänsi katseensa tätä otusta päin. Näytti Toalta, mutta Skakdin kasvonpiirteet ja olemus. ”Nonniin, viimeinkin jotain listittävää. Tässä alkoikin käydä aika pitkäksi!” Troz huudahti iloisena, virnuili tyytyväisenä, otti pistoolit käsiinsä ja kohotti ne hahmoa päin.

  • Zairyhin saari 2: Menee todella hyvin

    Klaanin satama

    [spoil]Minä ja Suga teimme tämän yhdessä. Kiitokset hänelle.[/spoil]

    Seran, Kapura ja Summerganon astuivat veneeseen, jolla he taittaisivat matkansa. Heitä taisi hieman jännittää, vaikka kolmikko lähtikin matkaan iloisin mielin. Kapura aloitti ohjaajana ja Seran vilkaisi vielä kerran Klaanin rantaa hieman haikeana, mutta tietäen ja uskoen, että hän palaisi. Summerganon näperteli miekkaansa hieman hermostuneesti. Vene lähti matkaan jättäen Klaanin sataman ja saaren taaksen ja pian sumu peittikin sen näkyvistä. Kun sumu lopulta hellitti, olivat he jo hyvässä vauhdissa merellä, vaikka Klaanin rannat yhä näkyivätkin selvästi.

    Meri

    ”No, nyt sitä sitten ollaan matkalla”, huikkasi Kapura iloisesti. Hän ohjasi varmoin ottein Seranin ja Summerganonin kyhjöttäessä penkeillä ja katsoen ympärillään levittäytyvää merta.
    ”Sinä olet siis ollut aiemminkin Kapuran kanssa tehtävässä?”, Seran kysäisi Sugalta, joka nyökkäsi ja kertoi jotain vaiheikkaasta matkasta Xialle, jonne Kenraali Killjoy oli heidät johdattanut Nimdan sirun hakuun. Aamu muuttui pikkuhiljaa päiväksi, kun aurinko kohosi yhä korkeammalle ja valo lisääntyi.
    ”Minä voin ohjata sitten seuraavaksi”, Summerganon sanoi ja Kapura nyökkäsi.
    ”Mihinköhän me matkalla törmäämme?” Mietti Seran ääneen.
    ”Hyvällä tuurilla muutamaan Rahiin”, Summerganon sanoi optimistisesti.

    ”Hei, mikä tuo o-” Kapura aloitti, mutta ei ehtinyt lopettamaan lausettaan, kun jokin jättimäinen nousi pintaan. Olento näytti orgaaniselta ja oli tummanpunainen.
    ”Taitaa olla Jättiläismustekala”, Summerganon totesi. Mustekala ei näyttänyt liikkuvan.
    ”Hyökkääkö se?” Seran kysyi huolestuneena ja hieman kauhistuneena jättimäisestä otuksesta.
    ”En usko. Paina kaasua kuitenkin”, Suga sanoi Kapuralle. Kapura ryhtyi kaasuttamaan. Hetkeen Toat eivät sanoneet mitään vaan tuijottivat merirahia hiljaa.

    Jättiläismustekala ilmeisesti päätteli että kolmikko sopi syötäväksi ja hyökkäsi. Se kiri veneen kiinni ja töytäisi sitä lujasti.
    ”Pitäkää kiinni”, Kapura mutisi ja painoi kaasua entistä enemmän. Vene nytkähti aavemaisesti ja lähti kiihdyttämään. Mustekala seurasi perässä.
    ”Se saa kiinni!” Seran huusi. Jättiläismustekala kiihdytti myös vauhtiaan ja kiri venettä kiinni.
    ”Sinähän olet Raudan Toa! Saatko tätä kulkemaan yhtään lujempaa?” Summerganon tiedusteli Seranilta.

    ”En kesken ajojahdin”, Seran sanoi. ”Meidän pitää pysähtyä.”
    ”Selvä on”, Kapura sanoi ja hiljensi vauhtia kääntäen venettä niin, että Jättiläismustekala hipaisi vain keulaa.
    ”Tule!” Summerganon sanoi Kapuralle ja kaksikko hyppäsi veteen. Seran ahersi moottorin kimpussa.

    Mutta mustekala ei joko huomannut kahta Toaa tai piti venettä parempana saaliina, kääntyi ympäri ja syöksyi venettä kohti.
    ”Ei onnistu! Pitää kiinnittää sen huomio jotenkin”, Summerganon sanoi. Mustekala töytäisi venettä ja melkein pudotti Seranin veteen.
    ”Yrittäkää pitää se kiireisenä!” Raudan Toa ähkäisi.

    ”Tuo mustekala keikuttaa venettä. Aika hankkiutua eroon siitä”, Kapura sanoi ja kuumensi vettä mustekalan lähellä. Rahi raivostui ja syöksyi Kapuraa kohti melko nopeasti kokoonsa nähden. Kapura yritti taas kuumentaa vettä, mutta se vain ärsytti Rahia. Jättiläismustekala tönäisi Kapuran veden alle.

    ”Kapura!” Summerganon huusi. Mustekala kiinnitti nyt huomionsa häneen ja syöksyi Sugaa kohti. Summerganon teki ainoan loogiselta tuntuvan ratkaisun ja hyppäsi otuksen päälle. Kummissaan Rahi kiihdytti vauhtia ja pyöri veneen ympärillä yrittäessään pudottaa Toan alas.

    Summerganon teki taktisen tilannekatsauksen. Kapura oli juuri noussut pintaan ja sylki merivettä suustaan. Seran oli kiireinen moottorin kanssa eikä luultavasti kovin hyvä taistelija. Hän itse ratsasti pillastuneella Jättiläismustekalalla.

    Menee todella hyvin.

  • Tapahtui Cobs Nuilla

    14 vuotta sitten, Onu-Koro

    ”En salli sitä!” Kongu huusi vihaisena.

    Xiantos piti Kongun omaa puukkoansa Chocon kaulan edessä. Hän oli valmis painamaan puukon Chocon kurkusta läpi, mutta hän ei pystynyt siihen.

    ”En voi tehdä tätä”, palkkionmetsästäjä totesi.

    Xiantos potkaisi raa’asti Toan nurin ja pakeni paikalta. Ilman Toa juoksi märässä luolassa Chocon luokse auttaakseen häntä.

    ”Voitko hyvin?” Kongu kysyi.
    ”Selkään sattuu”, Choco valitti.

    Kongu nosti Toan maasta ja vei häntä tunnelin päähän, joka oli suunnilleen kilometrin päässä. Sinne ei nähnyt kunnolla, koska tunneli oli pimeä ja mutkikas. Luolassa oli salareittejä, jotka Matoranit olivat tehneet.

    Bio-Klaanin sairaala

    ”Olet valmis lähtemään sairaalasta”, hoitaja kertoi Kongulle.

    Toa poistui lasisesta huoneesta ja lähti kävelemään pitkin sairaalan käytäviä kohti uloskäyntiä. Kun Kongu pääsi ulos, hänen muistiinsa palasi mitä oli tapahtunut.

  • Tappaja (liudan merirosvoja)

    Klaanilinnoitus

    Notfun ja kuusi hänen miehistään kävelivät pitkin klaanin katuja. Notfun etsi rommikauppaa, kun hän sen löysi, hän käveli sisälle.

    ”Ottaisin rommia, tyyppi. Kässäätkö?”, Notfun sanoi, ja meni kassalle. Kauppias meni takahuoneeseen hakemaan rommia. Sitten takahuoneessa räjähti jotain. Kauppias lensi suoraan Notfunin ja miehistön läpi seinään, ja jotain mustaa syöksyi takahuoneesta hänen mahaansa. Kauppias vuosi verta.

    ”Paetkaa. Äkkiä. Se on täällä”, Kauppias sanoi.

    ”Mitäs tämä nyt on, rehd- No ei niin rehdit matoranit pyytävät rommia ja kauppias vain makaa seinillä ja kuoleskelee ympäriinsä. Ei minkäänlaisia tapoja”, Notfun valitti.

    Yhtäkkiä valot sammuivat.

    Jotain syöksyi Notfunin vieressä seisovaan matoraniin. Se oli tahmean tervainen piikki. Matoran kaatui maahan. Seuraavaksi ne syöksyivät toiseen matoraniin, kielettömään toaan, ja siamilaisiin skadkeihin. Kaikki olivat kuolleita. Ensimmäistä kertaa koskaan Notfunin valtasi tällainen pakokauhu.

    ”Olette nyt kahdestaan. Sinä, ja kuolema”, kuului kylmä ääni. Se oli kuin haudan takaa puhuttu.

    Notfun ei vastannut. Sen sijaan hän kysyi.

    ”Kuka sinä olet? Mitä haluat?”

    Vastausta ei kuulunut. Notfun juoksi ovea kohti. Hän paukutti ovea, mutta jotain mustaa syöksyi hänen takaansa. Piikit muuttuivat matkan aikana kouriksi, jotka nostivat Notfunin ilmaan. Sen jälkeen ne paiskasivat piraatin seinälle, ja piikeiksi muuttuneina katkaisivat Notfunin toisen käden. Matoran tunsi, että nyt pitäisi edes yrittää paeta. Matoran juoksi, minkä jaloistaan pääsi, ja juuri ja juuri onnistui rysähtämään oven läpi. Notfun vuosi verta, ja katsoi kauppaa edessään. Rakennus päästi ensin oudon rasahduksen, ja sen jälkeen räjähti. Notun juoksi erittäin lujaa Yön Timo toista kohti.

  • Käärme

    Tuntematon, kauan sitten

    Rankka sade. Vettä tippui ja virtasi pientä vuorta pitkin, jonka lukuisissa onkaloissa yksi Toa lepäsi sen kosteassa lämmössä. Vuoren ympärillä oleva metsä näytti kuin riemuitsisi sateesta.
    Toa kuunteli luolan sisältä pisaroiden tipahtelua eikä ajatellut muuta kuin odottaisi sateen loppumista.
    Ulkona pilvet peittivät auringon valot ja sai päivän tuntumaan paljon synkemmältä kuin se on.

    Toa tunsi kostean ilman vaikuttavan hänen kaulahuiviinsa ja yritti löysätä sitä hieman jottei tuntisi oloaan tukalammaksi. Huivinsa käsiteltyä, hän huomasi edessään käärmeen, joka lähestyi häntä päin.

    ”Älä liiku, Loiste”

    Toa olisi juuri nyt säikähtäneesti perääntynyt pois käärmeeltä, mutta pysyi liikkumatta.

    ”Älä tee äkinnäisiä liikkeitä. Se hyökkää vain jos kokee sinua uhkana. Älä pelkää sitä.”

    Toa makasi lohkareiden päällä jäykistyneenä. Luolan kostea ilma vain pahensi tilannetta entisestään.
    Hän ei voinut muuta kuin katsoa käärmettä silmiin.

    Käärme tuijotti Toaa takaisin. Sen silmät olivat hyvin uhkaavia ja kylmiä, mutta Toa ei voinut muutakaan.

    Käärme liikkui sivummalle, mutta Toa piti katsekontaktinsa kiinni käärmeeseen ja toivoi ettei olento hyökkäisi yhtäkkiä.

    Mutta käärme ei tehnyt muuta kuin tuijotti. Vähitellen sen katse kääntyi poispäin ja liukui tiehensä luolan sisään.

    Toa huokaisi helpottuneena.

    ”Hyvä ettei se ollut myrkkykäärme. Suurempi riski”

    Juuri nyt Toa halusi sanoa jotain, mutta päätti jättää sanomatta. Hän käänsi päänsä luolan suuaukkoa päin, josta ääni oli tullut ja näki korkean henkilön ruskeanharmaassa, pitkässä takissa. Toa ei nähnyt henkilön kasvoja tarkasti, koska henkilön lierihattunsa varjo peitti hänen kasvonsa.
    ”Sade on lakannut, meidän pitäisi jatkaa matkaa”.

    Toan huomaamatta, auringot paistoivat taas ja pilvet hälvenivät taivaalta. Toan seistessään henkilö kääntyi ja alkoi kävellä poispäin. Hänen punainen kaulaliina liehui tuulen mukana.

  • Kultaisten soturien taistelu

    Outo tila

    Dox ei pitänyt lainkaan suunnasta, johon tilanne kehittyi.

    Tyhjyydestä materialisoitui kymmeniä ja taas kymmeniä, sitten satoja Toan kopioita. Keltaisten, raskaasti aseistettujen sotureiden rivistöt kasvoivat kasvamistaan. Kaikkien silmissä paloi sininen tuli.

    ”Nimda.”

    Toat kohottivat aseensa ja avasivat tulen monimuotoisten olentojen laumaa kohti. Nämä tekivät samoin. Harvaa niistä Toien ampumat säteet vaikuttivat aluksi vahingoittavan, mutta pian muutama lyyhistyi maahan. Niillä oli moninkertainen miesalivoima kloonilaumaan verrattuna.

    Mutta ne taistelivat vastaan, jokainen niittäen maahan useita Toia. Dox yritti parhaansa mukaan hakea suojaa. Värikkäitä säteitä, luoteja ja teriä viuhui kaikkialla.

    ” !” kaikui sotahuuto, kun kaksi suurta, voimakasta mutta tunnetun universumin asukkaille täysin tuntematonta armeijaa otti yhteen tuona päivänä.

    Dox näki vilaukselta Hopeisen taistelevan yksin kymmentä vastaan. Se torjui kilvellään Toien iskut, kimmottaen muutaman jopa takaisin. Samalla se pyrki itse löytämään aukkoja vihollisen puolustuksesta ja iskemään niihin.

    Dox ei tiennyt mitä tehdä. Hänellä ei ollut kykyä vaikuttaa tilanteeseen suuresti. Hänellä ei ollut kuin puukkonsa. Hattukin oli kadonnut.
    Hän huomasi yhden Toista suoraan edessään. Se tähtäsi häntä, mutta apinaa muistuttava orgaaninen olento iski tämän kanveesiin. Doxia lähestyi nyt toinen oikealta; tämän hoiteli eräs metallinen ja sarvikuonoa muistuttava.

    Dox tunsi olevansa velkaa tälle joukolle, joka oli pelastanut hänet jo monta kertaa. Hänen ajantajunsa oli jo mennyt sekaisin, mutta hänen saapumisestaan tähän outoon paikkaan ei ollut kuin korkeintaan muutama päivä. Nämä olennot olivat hyväksyneet hänet joukkoonsa.

    Hänen täytyi auttaa niitä jotenkin. Hän tarttui Ikuiseen palkkioonsa ja syöksyi lähintä Toaa kohti raivokkaasti huutaen.

    Verstaan labra

    Snowie oli astelemassa tutkimukseen syventyneiden Kepen ja Matoron luokse, kun jotain tapahtui.

    Maa tärähti, ja Verstaan varastoon johtava ovi läimähti auki. Kylmä viima puhalsi oviaukosta heitä kohti. Kylmä, ensimmäiseksi- ja viimeksimainitut ihmettelivät. Miten rakennuksen sisältä saattoi puhaltaa kylmä tuuli, ellei siellä ollut kylmiötä tai reittiä ulos?
    Kepeä tämä ei ihmetyttänyt, vaikka kummastunut ilme hänenkin kasvoillaan oli.

    ”Mi- mikäs tuo oli”, Snowie ihmetteli.
    ”Se-…” Kepe ehti aloittaa, ennen kuin syöksyi ovelle, paiskasi sen kiinni, piteli sitä jalallaan ummessa samalla kun kurotteli nauloja ja vasaraa pöydältä ja toisella kädellään lankkua. Hätäisesti hän alkoi naulata ovea umpeen näyttäen siltä, kuin tarvitsisi kolmannen käden.

    ”Öhmm…” Snowie avasi suunsa.
    Kepe varmisti lankkujen kestävän.
    ”Ei mitään. Ei yhtikäs mitään. Kumpikaan teistä nähnyt Doxia?”

    Outo tila

    Taistelu jatkui. Kumpikin osapuoli oli kärsinyt tappioita, mutta mieliala oli yhä korkealla. Dox tunsi verinoron valuvan toista kättään; se ei kuitenkaan ollut hänen omaansa.

    Toien ruumiit alkoivat kadota muututtuaan elottomiksi. Hän ei tiennyt, oliko alkuperäinen yhä elossa. Hänen päähänsä pälkähti ajatus siitä, että kloonit olivat ehkä riippuvia alkuperäisestä ja katoaisivat sen tuhoutuessa.
    Dox väisti sivulta tulleen Toan ammusta ja otti suojaa suurikokoisen olennon ruhon takaa. Hieman isomman kaliiperin ammus pyyhkäisi siltä pään harteilta.
    Kirkkaanvalkoiseen lattiaan oli ilmestynyt punaisia veritahroja. Joistain kohti se oli peräti koomisen vaaleanpunainen.

    Dox isku puukollaan äkillisesti ilmestynyttä Toaa, joka tuupertui maahan. Hän huomasi erään olennon olevan pinteessä ja syöksyi apuun perhosveitsellään leikaten. Yhden toista kaatuessa ja toisen menettäessä kätensä kirahvimainen olento katsahti Doxiin kiitollisena.

    Dox tunsi sydämensä sykkeen. Se oli outo tunne. Hän koki jotain, jota joku voisi toisenlaisessa tilanteessa kutsua liikunnan iloksi. Mutta ei tässä verilöylyssä. Hän ihmetteli myös omia taistelutaitojaan; mistä ne olivat tulleet?

    Hän näki Hopeisen vähän matkan päässä taistelemassa muita selvästi nopeamman ja voimakkaamman Toan kanssa. Sen silmissä paloi myös muita kirkkaampi tuli.
    Dox syöksyi apuun.

    ”Nimda.”

    VERSTAAN LOKI
    …ntena päivänä maaliskuuta Suuren Hengen vuonna…

    …eterran panssaria. Viimeisin yritykseni epäonnistui, kuten kaikki aiemmatkin, vaikk…
    …panssarin ja eritoten käsien materiaali. Se on kestävää ja joustavaa, enkä ole onnistunut määrittelemään sen koost…
    …aikista kummallisinta on kuitenkin keihään tuottama reikä Feterran kyljessä. Se vaikuttaa paikkautuneen.

    Itsestään. Sisältä päin.

  • 006:n kipu

    Nazorak-luolasto

    006 ei pitänyt tilanteesta laisinkaan. Hän seisoi laboratorionsa ulkopuolella kuuntelemassa, kuinka hullu Makuta turmeli hänen laitteistoaan ja välineistöään. 006 ei olisi halunnut päästää Abzumoa sisään, mutta auktoriteettia ei käynyt uhmaaminen. Tiedemiestorakka huokaisi ja istahti konttorituoliinsa käveltyään toimistoonsa. Hän lajitteli hetken papereitaan, mutta lakkasi lopulta teeskentelemästä itselleen, että asiat olisivat olleet kunnossa. Ne eivät olleet. Hän oli henkilökohtaisesti sitä mieltä, että kenraali teki pahan virheen liittoutuessaan sadistisen Makutan kanssa. 006 oli nähnyt, mitä tämä hirviö oli tehnyt eräälle Matoran-paralle, joka lojui yhä tyrmässä. Hän oli kerran vienyt ruokaa tälle, mutta katunut tekoaan heti, kun oli melkein jäänyt kiinni. Torakoiden luonteeseen ei sopinut sellainen käytös.

    Makuta Abzumo oli saanut eteensä kaiken tarvittavan tutkiakseen Nazorakin genomia.
    ”Tiedätkös, Charlie”, Makuta virkkoi vieressään seisovalle Nazorak-avustajalle, ”te olette puutteellisia.”
    ”Niin ovat kaikki olemassa olevat olennot”, toinen vastasi nyrpeänä. Makuta vähät välitti vastauksesta.
    ”Minä tein virheen”, hän mutisi. ”Jos olisin ryhtynyt toimeen yksin – ilman sitä petollista Mukau-lehmänlannan syöjää…”
    Nazorak kuunteli puolella korvalla Makutan jupinoita.
    ”… kyllä. Puutteet. Ne pitää poistaa. Sanohan, Charles” Makuta sanoi yhtäkkiä. ”Mitä puutteita Nazorakeihin luotiin?” Apuri häkeltyi moisesta kysymyksestä.
    ”Minä… tuota”, hän takelteli. ”Öh, tunteet?” Makutan silmät kiiluivat pelottavasti.
    ”Tunteitahan te olette ilmeisesti yrittäneet poistaa. Työ on hankala, mutta mahdollinen. Hyvin mahdollinen. Noh, Charlie, muita heikkouksia?”
    Nazorak mietti hetken. Sitten hän vastasi:
    ”Kuolevaisuus. Se on heikkouksista suurin, ja sitä ei voi poistaa. Keneltäkään.”
    ”Lienet oikeasssssa, ysstävä hyvä”, Makuta naurahti. Hänen äänensä oli kylmä ja vailla iloa. Nazorak ei tiennyt, pitäisikö hänen hymyillä vai pysyä ilmeettömänä. Makuta katseli vielä hetken mikroskoopin avulla soluja, joita oli tutkinut. Sitten hän veti silmänsä irti linssistä ja alkoi hivellä leukaansa mietiskelevänä.
    ”Kuolevaisuus… mikä meidät tappaa.” Nazorak ei tiennyt, oliko kysymys tarkoitettu hänelle, mikäli se kysymys oli. Hän ei kuitenkaan uskaltanut jättää vastaamatta:
    ”Verenhukka. Kudosvauriot… tärkeiden elinten toimintojen lakkaaminen.”
    ”Sinähän olet fiksu poika. Ehkä minä sentään tein jotain oikeinkin”, Abzumo sanoi. Nazorak ei pitänyt äänensävystä, vaikka sen tarkoitus oli ilmeisesti olla ystävällinen.
    ”Siinä olet oikeassa, että näitä heikkouksia ei poissstamaan pyssssty. Mutta… mikä essstää taistelemassssta, kunnessss kuolee?” Makuta ravasi hetken ympyrää. Sitten hän pysähtyi. Hänen kasvoilleen levisi groteski virnistys. Hän tarttui läheisellä pöydällä olevaan sirkkeliin ja ryntäsi Nazorakin luo. Tämä ei ehtinyt edes yrittää pakoa; Makuta oli liian nopeasti antanut aikeensa ilmi.
    ”Nyt, Charles”, Makuta sanoi häijysti, ”tämä sattuu.”

    Nazorak aloitti kirkumisen, kun Makuta käynnisti sirkkelin. Tämä alkoi sahata poikki Nazorakin kättä. Tämä pyristeli, mutta turhaan. Makuta jatkoi julmaa työtään, kunnes ”Charlie” oli käsipuoli. Tämä tunsi hirvittäviä tuskia, mutta pysyi vielä tajuissaan.
    ”Miltä nyt tuntuu?” Abzumo sanoi nauraen ilkeää naurua. Nazorak voivotteli ja itki lattialla.
    ”Olet heikko typerys!” Makuta huusi. ”Sinä tunnet kipua, ja se on kaikista suurin heikkoutesi! Vaan eipä ole tulevilla sukupolvilla!”
    Sitten Makuta tarttui jälleen sirkkeliin hullun kiilto silmissään ja sahasi Nazorakin toisenkin käden irti. Tämä vaipui tajuttomuuteen verenhukan vuoksi jo ennen, kuin hänen toinenkin raajansa oli poissa. Makuta potkaisi labran oven auki ja heitti kädettömän Nazorakin vartijoita kohti.
    ”Viekää se pois, se on täyttänyt… tarkoituksssssensssssssa.”
    Vartijat raahasivat tiedotonta, lähes kuollutta Charlie-parkaa pois Makutan hirvittävän naurun kaikuessa tunnelissa.