Snowie vihelteli kävellessään sinimattoista käytävää pitkin. Hän katsahti heijastustaan suuren ruutuikkunan pinnasta sen ohi tepastellessaan. Näytti siltä, kuin hän olisi ollut lähdössä matkaamaan.
Olalla roikkuva laukku oli täynnä aseistusta. Hän ei kuitenkaan ollut suinkaan matkalla kohti huikeaa seikkailua, vaan Verstasta. Niin ylpeä kuin Snowie olikin Ihmematoran MacRygevv -henkisestä radionkorjausoperaatiostaan, oli se jättänyt suurimman osan hänen varusteistaan täysin käyttökelvottomaan kuntoon. Siksipä hän olikin päättänyt mennä tapaamaan Kepeä. Vaikka ainahan Snowmanista oli hauskaa tavata vanhaa kunnon Rättua, millä tekosyyllä hyvänsä.
Matka-lookia korosti myös lumiukon pään ympäri kietaistu otsanauha. Mutta sitten taas toisaalta kahviosta haettu täytepatonki ei varsinaisesti saanut Snowiesta näyttämään erityisen uskottavalta sankarilta.
Pian Snowman olikin Verstaan ovella. Hetken puntaroituaan hän päätti olla koputtamatta, koska oli aina kivaa yllättää Spinny. Sitten hän kiskaisi oven auki. ”Heei Tults-”
Snowie kuitenkin sulki suunsa huomatessaan Kepen ja yllättäen Matoron ilmeisen keskittyneinä jonkin pienen ja ilmeisen oleellisen ympärillä.
Aamu oli hämärä ja hieman sumuinen. Saarelta Klaaniin johtava virtaus oli voimakas ja helposti havaittava, joten suunnistuksesta ei tulisi ongelmaa. Sumu ei silti helpottanut Kapuran oloa.
”Terve”, Suga huikkasi astellessaan esiin sumusta. ”Odotammeko vielä jotakuta?”
”Serania”, Kapura vastasi. ”En tosin ole varma, tuleeko hän.”
”Ei kello vielä kahdeksaa ole”, Summerganon huomautti.
”Kapura?” kaksikkoa kohti kulkenut Toa kysyi.
”Kyllä olen”, Kapura vastasi. ”Eli siis… Näytä tie veneellesi, Seran.”
”Mikä tarkoitus matkalla on?” Seran kysyi uteliaana. ”Kirje ei ollut kovin valaiseva.”
”En ole täysin varma, mitä me saarelta löydämme”, Kapura sanoi. ”Oikeastaan tätä reissua voi pitää vain normaalina tutkimusmatkana. En löytänyt paljonkaan tietoa saaresta, joten voimme auttaa Arkistoa samalla.”
”Eli mitään vaarallista ei ole odotettavissa?” Suga kysyi.
”Ei pitäisi”, Kapura vastasi. ”Painotan vielä, ettemme tiedä saaresta juuri mitään. En kuitenkaan olettaisi, että kohtaamme Makutojen linnoituksia tai mitään. Miten Toa-voimien harjoittelu muuten menee, Seran?”
”Ihan hyvin”, Seran vastasi kiitollisena siitä, että pääsi osallistumaan keskusteluun. ”En ole pystynyt taistelua harjoittelemaan juuri ollenkaan.”
”Luulisin kyllä, että kohtaamme edes jotain raheja”, Suga sanoi muistellen Xia-reissun Figgyä.
”No, hyvällä tuurilla kohtaamme vain niitä. Raheista selviytyy helposti”, Kapura arveli. ”Riippuu tietenkin, mutta en epäile saarella olevan Tahtorakeja tai jotain.”
”Tämä se on”, Seran keskeytti keskustelun ja osoitti kohti erästä venettä. Vene oli puinen ja ehkä joskus maalattu punaiseksi, mutta maalipinta oli rakoillut sieltä täältä ja väriä oli vaikea erottaa. Vene oli juuri ja juuri sopivan kokoinen kolmelle Toalle. Vaikka vene muuten näytti ränsistyneeltä, moottori oli hyvin hoidettu ja sitä oli ilmeisesti kiillotettu lähiaikoina.
”Voi tulla ahdasta”, Suga epäröi. ”Varmaankin voisimme hieman levätä matkalla.”
”Yhden pitää ohjata joka tapauksessa, joten nukutaan vuorotellen”, Seran ehdotti ja katsoi venettä ylpeänä. ”Vaikka meillä ei ole paljon rahaa, tätä venettä emme myy. Siihen liittyy paljon muistoja. Olemme yrittäneet pitää sitä hyvin kunnossa, mutta rahaa ei juuri ole…”
”En arvannutkaan, että olet köyhä. No, saat minulta reissun jälkeen pienen palkkion”, Kapura lupasi.
”Kiitos!” Seran sanoi iloisesti. ”Mitä me odotamme? Lähdetään!”
[spoil]Keetongu esittää: The Narrow Escape.[/spoil]
Saari lähellä Zakazin rannikkoa
Visorakeja oli joka puolella. Ne olivat piirittäneet Keetongun alueen laidalle. Ne olivat vielä joidenkin kymmenien metrien päässä, mutta ne lähestyivät uhkaavasti. Niiden pihtileuat naksuivat ja ne sihisivät sylkien vihreää limaa.
Visorakit muuttuivat Nazorakeiksi. Makuta Nui makasi Keetongun vieressä tajuttomana, Matoro ontui vasenta jalkaansa ja Mahriking yritti pitää torakat kaukana selustassa. Summerganon torjui lähimpiä Nazorakeja väsyneesti keskeltä katkenneella miekallaan. He olivat yksin.
Kanava vaihtui.
Keetongu heräsi puoliuneen. Hän huomasi jonkun pimeän tunkeutuvat mieleensä, mutta ei unenpöpperössä voinut vastustaa sitä. Vieras mieli ei ollut kuitenkaan hyökkäävä. Keetongu oli tuntenut sen ennenkin.
Klaanitoveri lähellä Zakazia
Vankina Zakazilla G:n kanssa
Aiotaan tappaa
Länsirannikon lähellä, autiomaassa, Nektann-aseman lähellä
Vuoriston eteläharjanteilla
Aiotaan tappaa
”Manu?”
Zakaz
Guardian oli köysissä. Palkkionmetsästäjien johtaja oli ottanut hänen kiväärinsä ja skakdit olivat taluttaneet Sätkyn parin metrin etäisyydelle Klaanin administa. Makuta Nuille annettiin vähän väliä kovia iskuja keskittymisen herpaannuttamiseksi. Ainoa asia, joka kiinnitti Guartsun huomion, oli kuitenkin Sätkyn silmät. Niiden hullulla kiillolla olisi voinut valaista vaikka koko Onu-Metrun arkiston.
Yhtäkkiä Guartsun ympärykset olivat tyhjinä Nektannin palkkionmetsästäjistä.
Sitten Sätky päästettiin irti.
Saari lähellä Zakazin rannikkoa
Herätettyään Matoranit Keetongu syöksyi aluksestaan ulos ja repinyt pois Kirikori II:n piilottavat kasvinosat. Matoranit sytyttivät tulen parhailla tervahaloilla tulipesään ja saivat sen pellin hehkumaan oranssina. Pian Kirikori II kohosikin ilmaan suuremmalla nopeudella kuin koskaan aikaisemmin. Molemmat Matoranit lämmittivät uunia, ja Keetongu kävi alusta ohjatessaan läpi Cordak-konekiväärit ja muut tärkeät järjestelmät. Zakazille oli kuitenkin ainakin viidentoista minuutin matka suurimmillakin nopeuksilla. Manun ja G:n pitäisi nyt vain kestää.
Zakaz
Sätky ponkaisi irti köysistään ja syöksyi kita auki ja kieli pitkällä kohti Guartsua. Hullu Skakdi ponkaisi kohti Klaanin adminin naama, joka sai köysistä huolimatta kaadettua itsensä lihaveitsiä vastaavien hampaiden edestä.
Sätky-showhun uppoutuneet Skakdit olivat unohtaneet maassa makaavan Makutan, joka yritti tukkia pahimpia kaasuvuotojaan pienillä kivillä. Manu kuitenkin huomasi G:n huonon tilanteen ja yritti auttaa häntä parhaansa mukaan niillä Makuta-voimilla, mihin raatokeholla pystyi. Sätky ei ilmeisimmin ollut Rahi, mutta Rahien määritelmä oli aina ollut häilyvä, joten Makuta keskittyi Rahienhallintavoimiinsa ja Sätkyn silmien loisteeseen.
Sätky pysähtyi. Se nousi poikkeuksellisen lyhyiden takaraajojensa varaan ja nuuhki ilmaa. Hullun kiilto sameni, sen silmät muuttuivat hyvin epäskakdimaisen harmaaksi. Se uikutti hieman, laskeutui takajaloilleen ja juoksi pois.
Palkkionmetsästäjät olivat sanattomia ja hyvin, hyvin pettyneitä. Johtaja oli raivoissaan. Hän astui maassa makaavan Guardianin luo ja nosti tämän kovakouraisesti pystyyn. Hän vetäisi esiin zamormutkansa ja oli jo ampua Klaanin adminin siihen paikkaan, mutta muisti sitten skakdimaisen kieroutuneen kunniantuntonsa tappaa vihollisensa tyylikkäästi. Hän painoi aseensa Guartsun ohimolle ja sähisi hänelle naama todella punaisena.
”Sinä olen skarrarrarin ovela pirulainen. Olisimme voineet ampua sinut sinne skarrarin kalliolle. Mutta ei, poikien piti saada hupia. Ja nyt Sätky on poissa. Parasta kuunnella skarrarrarrin tarkkaan, Vartija. Minulla on parisenkymmentä miestä, aseesi ja Nektann-torni. Sinulla on mukana vuotava Makutan raato. Meillä on vielä rutkasti aikaa saada sinut kiroamaan se päivä jona synnyit.”
Guardian nosti katseensa ja katsoi johtajan hartian yli länteen zoomaten kiikarisilmällään. ”Aika kliseisesti sanottu, Dorkamimus. Ja sitä paitsi… Linnut ovat jo ilmassa.”
Johtaja sysäsi köytetyn Guartsun maahan ja katsoi taivaalle. Jokin musta lähestyi keski-ilmassa suurella nopeudella. Se ei ollut ainakaan pilvi ja tuskin suuri lintukaan, sillä niitä ei juuri Zakazilla nähty. Johtaja kaivoi aavikkokiikarinsa varustevyöstään ja kiikaroi lähestyvää kohdetta. Hän sylki monet skarrarrit kun tunnisti sen Klaanin alukseksi.
”Pojat, meille saattaa tulla ongelmia. Nyt ne skarrarin Nektannit lämpimiksi. Vangit teloitetaan välittömästi. Sitokaa skarrarin Vartijanpenikka raajoista lähimpään Nekkuun ja räjäyttäkää kappaleiksi kun alus tulee näköetäisyydelle.”
Guartsu kannettiin yhteen Nektann-ilmatorjuntatorniin. Hänet raahattiin tykin leveän piipun alapuolella olevalle huoltotasanteelle ja sidottiin piipun eteen sen ympärillä sojottavista piikeistä. Asento ei jättänyt Guardianille juuri liikkumavaraa.
Kirikori II, väli-ilma, kahden kilometrin päässä Nektann-torneista
Keetongu ohjasi Kirikori II:n huippunopeudella autiomaan halki. Edessä näkyi kaksi valtavaa tykkitornia. Keltainen rahi kaivoi esiin yksilinssisen kaukoputkensa ja katsoi niitä lähempää. Hän näki sinisen hahmon toisen tykin piipun edessä ja zoomaus paljasti sen Guatsuksi. Ilmeisin vaihtoehto olisi tuhota tykin järjestelmät, mutta silloin Kirikori II olisi vapaana maalina toiselle tykille. Lisäksi räjähtävät tykin ruutivarastot olisivat luultavasti kohtalokkaat Klaanin adminille.
Tykin juurella näkyi joitakin Skakdeja, jotka latasivat aseitaan ja tähyilivät aavikkokiikareilla taivaalle. Maassa makasi myös epämääräinen hahmo, jonka Keetongu päätteli Manuksi. Manuhan oli menettänyt fyysisen asunsa sinä kohtalokkaana yönä. Matkaa torneille oli nyt vajaa kilometri.
Skakdit alkoivat ampua alusta zamor- ja plasma-aseillaan. Ne eivät kuitenkaan tehneet merkittävää vahinkoa, sillä suurin osa ammuksista osui aluksen etupanssareihin ja Keetongun yllättävä sivuluisu väisti loput ammuksista. Päästyään sopivalle etäisyydelle Tongu laski sormensa Cordak-konekiväärien liipaisimille ja alkoi syöstä räjähtäviä panoksia kohti palkkionmetsästäjiä.
Skakdikonnat joutuivat kaaoksen valtaan maaston ja tovereidensa räjähdellessä ympärillään. Osa piiloutui kallioiden väliin, mutta suurin osa jätti ampumisen sikseen ja pakeni tykkitornien suojaan. Manu jätettiin vaille vartioita. Hän tukki yhä kolojaan, jottei vuotaisi kuiviin.
”Ternok, laskeudu köysitikkailla ja poimi Makuta Nui alukseen. Hän on tuo ruskea epämääräinen hahmo tuon kallion välissä”, Keetongu sanoi puheputkeen, joka yhdisti ohjaamon ja pannuhuoneen. Hän hidasti Kirikori II:n vauhtia ja vähensi korkeutta Manun yläpuolella. Ternok vapautti ruuman köysitikkaat rullastaan, avasi alaluukun ja laskeutui Manun luo Zakazin pinnalle. Manu hyppäsi tikkaille ja kiipesi Matoranin kanssa alukseen.
Manu astui aluksen ruumaan. Hän oli iloinen siitä, että hänen telepaattinen viestinsä oli mennyt perille, mutta hän vuoti yhä pahasti ja Guartsu oli pahoissa ongelmissa. Hän kompuroi ohjaamoon Keetongu vierelle.
”Päivää. Tuota, Guartsu on tuossa tykissä. Ne taitavat aikoa räjäyttää hänet. Pitäisi varmaan pelastaa hänet. Ja sitten, minä vuodan.”
”Helpommin sanottu kuin tehty”, Keetongu vastasi. ”Jos aiomme pelastaa adminimme, jonkun meistä pitää laskeutua tuon tykin luo. Silloin olisimme helppo kohde.”
Tykkiin sidotulla Guartsulla oli kuitenkin suunnitelma. Kun palkkionmetsästäjät oivat poistuneet, hän leikkasi heikolla silmäplasmasäteillä jalkojen ja käsien köydet poikki ja hyppäsi huoltotasanteelle. Hän halusi kuitenkin saada Vartija-kiväärinsä takaisin ennen pakenemista, sillä sen takia hän oli koko matkalle lähtenyt.
Palkkionmetsästäjät saivat tykin latauksen suoritettua. Johtaja painoi voitonriemuisena punaista laukaisupainiketta. Nektannin palkkio kyllä hyvittäisi kaiken vaivan ja menetetyt miehet, kunhan vain Vartijan saisi hengiltä.
ZAP. Ampumapesäke pimeni.
”Öhh, pomo. Sulake taisi palaa.”
”Sulake? Mitä skarrarrin tunareita te oikein olette?”
”Näillä ei ole ammuttu kolmeenkymmeneen vuoteen, ja aavikkotuulet ja eroosio ovat huomattavan kuluttava voima.”
”NYT TURPA KIINNI! Jos se skararrrarararrrin Vartija ei suostu kuolemaan hienosti, minä hoitelen sen omin käsin!” Hän vetäisi tupesta suuren sahalaitaisen puukon ja kapusi tikkaita pitkin huoltotasanteelle.
Johtaja ei kuitenkaan löytänyt tykkiin sidottua vankiaan. Sen sijaan hänen kimppuunsa hyppäsi kahden jäähdystyputken välistä aseeton, mutta hyvin määrätietoinen sininen Skakdi. Ennen kuin Johtaja ehti skarrarria sanoa, hänet lyötiin napakalla vasurilla kanveesiin. Guartsu nappasi kiväärinsä sekä yhden täyden plasmalippaan johtajan vyöltä.
Tornin juurella olevat Skakdit huomasivat tapahtumat ja alkoivat ampua Guartsua, joka hyppäsi huoltokäytävän seinämän taakse ja vastasi tulitukseen vanhalla kiväärillään. Huomattuaan tapahtumat ilmasta käsin Keetongu kaarsi Kirikori II:n tornia kohti ja hajotti ampuvan Skakdijoukon Cordak-tulituksella.
”Manu, saatko Guartsuun telepaattisen yhteyden? Käske häntä juoksemaan avoimempaan maastoon, jossa voimme napata hänet köysitikkailla. Saan kyllä pidettyä viholliset loitolla,” Keetongu sanoi Manfredille. Adminin vapautuminen helpotti selvästi tilannetta, mutta häntä olisi mahdotonta poimia tykin vierestä.
Manu nyökkäsi ja keskittyi telepatiavoimiinsa. Kirikori II kaarsi kauemmaksi mutta palasi pian tornin luo. Hän käski Ternokia laskemaan tikkaat uudelleen ja hidasti vauhtia. Kun Guartsu syöksyi juoksuun tykin juurelta, Keetongu ohjasi aluksen hänen yläpuolelleen. Sininen Skakdi tarrautui omituisessa asennossa köysitikkaisiin. Ternok rullasi niitä ylöspäin samalla kun Guartsu kipusi kohti aluksen alaluukkua. Jotkut palkkionmetsästäjät yrittivät vielä ampua karannutta saalistaan, mutta aluksen vauhti oli liian kova. Guartsu astui alukseen huohottaen ja loi viimeisen silmäyksensä Nektannin kätyreihin aluksen takaikkunasta. Täytyisi olla varovaisempi jatkossa.
Ilta-aurinko sai valkean turagan pitkän naamion kimaltamaan. Turaga Bakmei korjasi parasta aikaa majansa ovea. Vanhuksen kädet toimivat vilkkaasti työn parissa, mutta siitä huolimatta Bakmei tiesi vallan hyvin, että joku lähestyi häntä selkäpuolelta.
”Palasin.” ”Huomaan.”
Turaga laski työnsä maahan ja kääntyi katsomaan Ämkoota. Vanhuksen kulmakarvat kohosivat hieman tämän mittaillessa entisen ilman Toan olemusta katseellaan. Lopulta turaga virnisti kevyesti ja sanoi: ”Et kuollut.” ”Vähällä oli. Tuskin arvaat, ketkä tapasin.”
Bakmein katse siirtyi Ämkoon vyötäisillä roikkuvan miekan tykö. Turaga tarttui miekan kahvaan täysin äkkiarvaamatta, kiskoi sen luokseen ja tutkiskeli aseen terää hetken. Sitten Bakmei käänsi katseensa takaisin Ämkoon kasvojen suuntaan.
”Sinä ryöstit haudan!” ”Ja sinä tiedät, että muuta vaihtoehtoa ei ole. Ilman tätä en saa koskaan Äärtä takaisin.”
Turaga tuhahti ja päätti vaihtaa aihetta.
”Kätesi on yhä ongelma. Käsipuolena sinusta ei ole miekkailemaan, oli aseesi kuinka vah-”
Whum.
”Ahaa.”
Bakmei otti askeleen lähemmäs Ämkoota ja kosketti sitten varovasti energiakättä. Bakmein yllätykseksi käsi tuntui aivan aidolta, vaikkakin siihen koskeminen sai turagan sormet kihelmöimään.
”Se on kenties jopa parempi kuin vanha”, Ämkoo sanoi, ja jatkoi: ”Testasin sitä hieman tuossa matkalla.” ”Vai niin”, turaga vastasi tuttuun tuimaan sävyynsä. ”Ehkä sinulla on vielä mahdollisuus.” ”Niin.”
Turaga istahti takaisin työnsä ääreen. Pian tämä tuli kuitenkin toisiin aatoksiin, vilkaisi Ämkoota ja viittoi tämän luokseen. ”Pääsetkin näyttämään mihin uusi kätesi pystyy.” ”Ahaa?” ”Rakenna minulle uusi ovi.” ”…”
– – –
Ilta koitti, ovi valmistui ja turaga ja Toa vaihtoivat kuulumisensa. Ämkoo kuunteli huvittuneena tarinan Tharkonin palkkaamista vortixx-sotureista, ja Bakmei osoitti suunnatonta halveksuntaa Ämkoon entisten kumppaneiden kostoyritystä kohtaan. Pitkän keskustelun jälkeen kaksikko jatkoi Ämkoon harjoittamista.
Ka-chow.
Ka-cha.
Mäksä tunnusteli mustelman saanutta silmäänsä hetken ajan ja nousi sitten takaisin seisomaan. Turaga nauraa rehotti Toalle ja osoitteli ilkkuen tämän energiakättä. ”Majojen korjaamiseen tuosta saattaa juuri ja juuri olla, mutta taistella et tuolla voi ennen kuin opit hallitsemaan sitä! Meillä on pitkä työ edessämme!” Ämkoo pakotti energiakäden syttymään jälleen ja virnisti. ”Tosi on.”
– – –
Enki asteli pitkin Veljeskunnan päämajan käytäviä. Matoran astui kostealle mullalle tuoksahtavaan pimeään huoneeseen, sytytti öljylampun ja paiskasi sitten Ämkoolta saadun paperinipun pöydälle. Tämän päälle matoran jätti vielä Ämkoon itse kirjoittamat ohjeet. Sitten Enki astui ulos huoneesta, ja komensi käytävän seinällä roikkuvaan hälyttimeen: ”Ohruk, Tuvra, teille tuli töitä.”
”Päivää”, Matoro tervehti pirteästi astuessaan tekniikan ja tavaran peittämään, hyvin valaistuun huoneeseen. Valkovihreän värinen Toa näperteli hetken tekniikan parissa kunnes nousi ylös katsomaan tulijaa. ”Kas vain, päivää”, Kepe sanoi ”Mitähän juttua sinulla on?” Kepe huomasi Matoron kainalossa olevan paperinipun.
”Tämä”, Matoro osoitti kansiota ”on koodattu salakielellä. Tarvitsen siinä apua. Tämä taas”, Toa osoitti kasettia ”on kasetti, joka ei toimi” Kepe astui lähemmäs ja nappasi kansion. Merkit olivat erikoisia, eivät lähelläkään matoran-aakkosia. Sivussa oli Matoron lappu, johon hän oli merkannut aikaansaamansa käännökset.
”Tämä ei ole vahvinta alaani, mutta katsotaan…” Kepe kertoi ja kumartui yhden tietokoneenpäätteen äärelle. Hän tutki symboleita, skannasi paperin ja aloitti ohjelman, joka vertasi merkkejä tunnettuihin kieliin.
Ei mitään.
Vertaus järjestöjen käyttämiin tunnettuihin koodikieliin. Ei mitään.
Kepe hieroi otsaansa.
”Mistä tämä on?” hän kysyi. ”Erään Makutan laboratoriosta”, Matoro kertoi. ”Mitä tässä pitäisi olla?” ”Tietoa Makuta Itrozin Nimda-tutkimuksista” ”Hmm. Makuta…” Kepe mietti penkoen laatikoitaan. Ne olivat täynnä mitä eriskummallisimpia virityksiä son muita asioita. Hän nappasi eräästä mapista paperin johon oli törmännyt joskus. Se kertoi Makutan Veljeskunnan käyttämästä salakirjoituksesta.
Kaksikko vertasi kirjoituksia. Kyllä, merkit näyttivät samoilta. Ne näyttivät samoilta mutta silti niin erilaisilta. Kuin pelikuvia.
”Nämä merkit ovat peilikuvia”, Matoro totesi yhtäkkiä. ”Se Makuta ei selvästikkään halua, että hänen tutkimuksiaan pengotaan”, Kepe totesi ja käänteli koneellaan skannaamansa tiedot ensin peilikuvaksi ja sitten käänsi manuaalisesti Makutakoodia.
Se, mitä paljastui, oli kirjainsotkua. Matoran-aakkosia, mutta aivan epäloogisessa järjestyksessä, tarkoittamatta mitään.
Hetken hiljaisuus. ”Kolminkertainen suojaus”, Kepe tuhahti. Hän ajoi syntyneen tekstin uudestaan erilaisten kääntimien läpi, mutta teksti ei ollut edelleenkään mitään tunnettua koodia tai kieltä.
”… ehkä siirrymme nyt aiheeseen kaksi. Saatko tämän toimimaan?” Matoro kysyi ojentaen kasetin. Kepen näppärät sormet avasivat laitteen kuoren. Sen sisällä oli vanhanaikaista filmiä, joka näytti varsin kärsineeltä. ”Luulen että tämän saa kuntoon. Pitkäaikainen projekti, tosin”, Kepe kertoi.
Seran kaivoi hädissään laukustaan kiven. Ei minkään tavallisen kiven kuitenkaan. Vaan voimakkaan Toa-kiven. Se oli aionoa tapa päästä pakoon palavasta hotellista hänen mielestään. Sitten hänen kätensä osui johonkin kiviseen. Hän nosti sen ja näki käsissään kiven, jossa oli kaiverruksia. Hän muisti, kuinka Turaga Thowron oli neuvonut häntä, miten käyttää Toa-kiviä. Hän paineli joitain kaiverruksia siitä, kunnes ne alkoivat hohtaa sinistä valoa.
”Mitä ihmettä”, Irvan ihmetteli, kun huomasi kiven hohtavan.
Parin sekunnin päästä, koko huone oli valon valaisema. Kun valo hälveni, Irvan huomasi että huoneessa makasi joku Toan pituinen hopeavärinen olento.
”Seran?”, hän kysyi.
Toa nousi seisomaan. Hän katseli ympäriinsä. Hän yritti kävellä, mutta hänen jalkansa olivat liian pitkiä, joten hän putosi. Hän yritti taas, mutta tällä kertaa vähän hitaammin. Hän onnistui ottamaan pari lyhyttä askelta, vaikka hoiperteli vielä vähän. Hän oli nopea oppimaan erilaisia juttuja.
”Mitä helkkaria, Seran?”, Irvan kysyi, ”Mitä sinä Toaksi muuntelet itseäsi, kun meidän pitäisi löytää pakotie palavasta hotellista?!”
”Voisin ehkä jotenkin helpottaa tätä Toana”, Seran totutteli puhumaan.
Hän hoiperteli ikkunan luo ja katsoi alas. Silloin häneen päähänsä tuli idea.
”Siis… mitä hemmettiä juuri tapahtui? Miten sinä- Mistä sinä sait tuon kiven?” ”En ole varma, tiedätkö, mutta palava, nelikerroksinen hotelli ei ole paras paikka kertomaan tarinoita, siitä mistä sai voimakkaan Toaksi-muuttumisesineen”, Seran vastasi.
Hän otti kaksi peittoa, sitoi ne kahdesta päistään. Sitten hän etsi jotakin metallista. Hän otti kaapin kahvan. Hän taivutti sen kaikilla voimillaan koukun muotoon. Myös se fakta, että hän oli raudan kansalainen, se helpotti. Sitten hän sitoi senkin peittoihin. Hän meni ikkunan luo, pyöritti peittoa kaikella voimallaan ja heitti sen ylöspäin. Koukkukahva osui seinään. Hän yritti uudestaan. Sen kerran hän osui yläpuolella olevaan ikkunaan. Hän varmisti että se piti. Sitten hän pyysi Irvania tulemaan hänen luokseen. Kun Ko-Matoran tuli sinne, Seran pyysi hänen kiipeämään alas peitolla. Hän teki niin. Sitten kun Seran tarttui peittoon, hän kiipesi sen sijaan ylöspäin. Hän kiipesi siihe ikkunaan, jonka oli särkenyt koukullaan. Huoneessa oli Ko-Matoran.
”Tule tänne” Seran sanoi paniikissa olevalle Matoranille.
Hän teki käskystä. Sitten Seran sanoi hänen kiipeävän alas. Hän teki niin. Sitten Seran yös meni alas. Sitten hän meni Irvanin luo, katsomaan palavaa hotellia.
Seuraavana päivänä, ilman hotellia, Seranilla ja Irvanilla ei ollut paikkaa jossa asua. Irvan ja Seran oli harkinnut hankkia jostain työn, muta se oli vaikeaa, kun ei tietänyt ketään Klaanilaista, paitsi Matoron ja Äksän. Eivätkä he ole nähneet heitä sen jälkeen kun he lähtivät Turkasten sinaappilaivasta. Seran oli ottanut palaneesta hotellista kaksi suurta metallista palasta, ja tehnyt niistä vähän miekkojen näköisiä. Ne näyttivät vähän pitkiltä lihakirveiltä. Mutta hän oli sanonut, että parantelisi niitä, kun olisi aikaa.
Parin päivän päästä Seran harjoitteli miekkailua pienellä kukkulalla. Hän oli parin päivän päästä todennut, että se kukkula oli Klaanissa hänen lempipaikkansa. Se oli hiljainen ja monta muuta Klaanilaista ei käynyt siellä. Koska se oli kaupungeista eristyksissä. Hän pystyi keskittymään siellä paremmin ja näin hän oli jo oppinut vähän käyttämään Toa-voimiaan. Ei paljoa kuitenkaan. Hän osasi enimmäkseen vain muotoilla rautaa helpommin kuin muut (paitsi muut raudan Toat). Mutta hänen mielestään, hän oli jo saavuttanut jotakin. Irvan myös istui lähellä. Seran iski leveällään miekallaan kuvitelluun viholliseen vatsaan ja toisella hän iski sen kylkeen. Hän ei osannut monia hyviä tekniikoita, kun hänellä ei ollut opettajaa, mutta hänelle aluksi riitti tavalliset miekkailutaidot. Sitten joku Matoran tuli hänen taakseen. Seran kääntyi.
”Mitä asiaa?”, Seran kysyi Matoranilta. ”Anteeksi, oletteko te Toa Seran?”, pieni Matoran kysyi. ”Kyllä olen”, Seran vastasi. ”Yksi Klaanilaisista, Kapura lähetti sinulle viestin. Ensin yritin viedä sen hotelliin, joka on tässä kirjoitettuna, mutta kun se paloi, joten päätin etsiä sinut käsiini. Sanoi, että on tärkeää” Postimiesmatoran ojensi kirjekuoren Seranille. Kannessa luki ”Toa Seran, Satamahotelli” ”Taidan lähteä nyt”, Matoran vastasi, ”Hyvästit” ”Moikka”
Matoran lähti poispäin. Seran sen sijaan istuutui puun eteen, joka kasvaa kukkulalla, avasi kuoren ja alkoi lukea.
Seran
Minulla on asiaa eräälle Klaanin lähettyvillä sijaitsevalle saarelle. Ajattelin, että koska tietojeni mukaan olet kohtalaisen nuori Toa niin visiitti tuolle saarelle olisi hyvää Toa-voimien harjoitusta. En tiedä juuri mitään tuosta saaresta, ja ajattelin, että pienellä joukolla olisi parempi lähteä. Sinulla on vene, vai mitä? Mikäli et suostu tai sinulla ei ole venettä niin ilmoita. Jos taas suostut, niin matka kestää noin kolme päivää. Minä pakkasin jo vara-aseita ja muuta tarpeellista. Tule Klaanin satamaan kahdeksalta huomenaamuna jos suostut.
Kapura
Irvan tuli raudan Toan viereen.
”Kuka tuo oli? Mikä tuo on? Miksi minä olen aina jäljessä kaikesta?”, hän kysyi. ”Joku Klaanilaisesta… Kapura haluaa että lähtisin hänen kanssaan jollekkin saarelle”, Seran vastaa ”Sanoo että pitäisi tuoda veneemme mukaan” ”Aiotko lähteä?”, Irvan kysyy. ”En kai voisi kieltäytyä. Hän taitaa uskoa minuun” ”Okei” ”Pitää kai lähteä huomenna”
Enki ohjasi huimalla vauhdilla vettä pitkin kiitävää moottorivenettä kohti Veljeskunnan saarta. Matoran vihelteli yksinkertaista sävelmää ja vilkuili tuon tuosta veneen kintereillä ihmeen hyvin pysyviä merilintuja. Enki piti linnuista, oli aina pitänyt, ja nautti suunnattomasti niiden toimien tarkkailemisesta.
Ämkoo makoili aluksen perällä ja kohotti energiakätensä taivaita kohti. Toa katseli läpikuultavaa punaista raajaa, kokeili yksitellen sen sormia ja mutisi jotain. Käsi ei ollut todellakaan aivan sitä mitä Ämkoo oli muutosprosessilta odottanut, mutta se kelpasi siitä huolimatta kätensä Marionetille menettäneelle Toalle enemmän kuin hyvin.
Käsi sammui. Ämkoo tuhahti ja yritti parhaansa mukaan käynnistää raajaa uudestaan, mutta turhaan. Kyvyn täydellinen hallinta vaati selvästikin vielä paljon harjoitusta.
Toan mielenkiinto siirtyi seuraavaksi tämän vieressä lepäävään miekkaan. Ämkoo nosti Alun vasemmalla kädellään silmiensä tasolle ja katseli sen peilikirkasta terää. Sitten Ämkoo siirsi katseensa miekan kahvaa koristavaan punahehkuiseen jalokiveen. Näytti aivan siltä, kuin jalokivi olisi katsonut takaisin.
”Atya…”
– – –
Rhotuka-kiekko aiheutti valtavan paineaallon osuessaan vihreänkirjavan Toan takana levittäytyvään metalliseinään. Haavoittunut Toa kaatui maahan, kieri pitkän matkan pitkin taistelutantereen sorapohjaa ja loikkasi sitten nopeasti ylös.
Metsästäjä ei antanut Toalle paljoa aikaa iskusta toipumiseen. Paksuun rautaketjuun kiinnitetty pitkä energiaterä lensi ilmojen halki kohti Ämkoota, joka ehti juuri ja juuri torjumaan iskun kolmiteräisellä energiaviikatteellaan. Toa laukaisi kehostaan ilmapyörteen ja onnistui sen turvin hankkimaan hieman etäisyyttä viholliseensa.
Ämkoo huohotti tuijottaessaan häntä kohti juoksevaa hirviötä. Ilman Toa oli tiukan piiritystilanteen aikana joutunut erilleen joukkueestaan, ja väkivahva metsästäjä oli huomannut tilaisuutensa. Epätasaväkisen taistelun voittaja vaikutti selvältä.
Viereisen rakennuksen katolta syöksynyt vesisuihku keskeytti mittelön. Katolta pudottautui kultaisiin panssareihin pukeutunut sininen Toa, joka syöksyi päättäväisesti metsästäjää kohti. Jykevä lihaskimppu karjaisi ja heilautti ketjuaseensa veden Toaa päin.
Metsästäjä oli liian hidas. Hirviön lähelle päästyään Atya vetäisi miekkansa esiin mattamustasta huotrasta, ja pian metsästäjän irronnut pää putosi maahan. Olennon lihaksikas ruumis seisoi hetken paikallaan ja kaatui sitten selälleen.
”K-kiitos”, Ämkoo sanoi ja tasasi hengitystään. Atya ei vaivautunut vastaamaan kiitokseen, vaan ilmoitti: ”Tappoivat Keyten. Meitä on enää neljä.” Ämkoo ei tiennyt mitä vastata. Ilman Toa ei ollut koskaan pitänyt tuosta äänen Toasta, mutta tiimitoverin menetys oli sotatilassa vakava asia. ”Sepä… Ikävää”, Ämkoo totesi lopulta.
Atya viittoi Ämkoon mukaansa. Kaksikko lähti juoksemaan kauempana tapahtuvan piiritystilanteen suuntaan. Matkaa oli jonkin verran, joten Ämkoo päätti kysyä mieltään pitkään askarruttanutta asiaa.
”Miksi me oikein taistelemme täällä?” Vihreä Toa kysyi johtajaltaan. ”Etkö sinä tiedä?” kuului Atyan tympeä vastaus. Veden Toa pysähtyi ja katsoi Ämkoota suoraan silmiin. ”Oikeuden takia”, Atya sanoi. ”Tässä kirotussa maailmassa velloo ainoastaan sorto ja kärsimys. En voi olla tekemättä asialle mitään.” Ämkoo ei osannut sanoa sanaakaan, mutta nyökkäsi. ”Siksi kokosin teidät”, Atya jatkoi. ”En pysty tehtävääni yksin.”
Ämkoo ei kestänyt Atyan tiivistä katsetta. Ilman Toa kohotti päätään ja vilkaisi Atyan ohitse. Taistelun äänet saattoi jo kuulla, ja taivaalla leiskui räjähteleviä ammuksia.
”Mennään”, veden Toa komensi, kääntyi ääniä kohti ja sanoi vielä: ”Me voitamme tämän sodan.” Ämkoo hymähti ja lähti juoksuaskelin Atyan perään.
– – –
”Ei enää kauaa”, Enki ilmoitti aluksen ohjaamosta. Veljeskunnan saari näkyi jo, ja matka taittui nopeasti tyyntä merta pitkin.
Ämkoo nousi istumaan ja tutki katseellaan veneen takaosaa. Silloin hän tajusi, ettei ollut kertaakaan vaivautunut tutkimaan veneen perällä lepääviä säilytyslaatikoita. Toan vihreämustat kädet avasivat toisen laatikon ja tämä kurkisti sisään.
Ämkoo nosti laatikon pohjalla makaavan paksun kansion syliinsä, sulki laatikon ja levitti löytönsä veneen pohjalle. Toan punahehkuiset silmät laajenivat yllätyksestä kun tämä tutki löytämiään papereita.