Punainen loimu hopeapunaisen miehen kasvoilla ei poikkeuksellisesti johtunutkaan keväisestä kaksoisaurinkojen noususta. Taivaankannen valoa suovat pallot olivat yhä jossain kirjaimellisen liekkimeren takana. Katse hopeisen naamion takana oli nauliintunut epäluonnolliseen näkyyn. Le-Metrun rantaviivalta silmänkantamattomiin meri oli pelkkää punaisena raivoavaa liekkiä.
Rantaviivalle pudonneen xialaisen hävittäjänraadon päälle kavunnut Nui-Kralhi oli istunut paikallaan jo pitkään. Toisensa siruiksi jauhaneiden laivastojen jäänteet olivat lumonneet hänet jähmetyksiin. Liskojen olemassaolosta oli jäljellä enää sieltä täältä rantaviivasta törröttävä metallinkappale sekä meren peittänyt öljy, joka raivosi yhä, miltei päivän taistelun päättymisen jälkeenkin. Suurin osa taistelun jäänteistä makasi jo hopeisen, tai nyt punaisen, meren pohjassa.
Ja kenraalikapteeni jatkoi tuijottamistaan. Siihenkin asti, että hän kuuli takaansa askeleita. Hän ei ollut antanut aiempienkaan häiritä hiljaista hetkeään. Suurin osa hänen ympärillään hääränneistä konesotilaista oli paikalla vain varmistamassa, ettei rantaviivan romun seasta löytynyt mitään välittömän räjähdysvaarallista. Nyt saapuneet askeleet olivat kuitenkin paljon vahkien vastaavia kevyemmät. Se oli yksityiskohta, joka Nui-Kralhin olisi normaalisti kuulunut huomioida. Nyt hän havahtui vasta hentoon ja väsyneeseen tervehdykseen.
Nui-Kralhin jalat toimivat salamannopeasti ja hän nousi pystyyn kääntäen katseensa välittömästi äänen kohteeseen. Veden toa, kovia kokenut pitkähelmainen valkoinen taistelupuku päällään väänsi kasvonsa väsyneeseen, mutta aitoon hymyyn. Nui-Kralhin sydänkuula kohahti kerran kuuluvasti ja jatkoi sen jälkeen toimintaansa niin kuin sen normaalisti kuului, mahdollisesti ensimmäistä kertaa useisiin huolen täyttämiin tunteihin.
Toa harppoi muutamalla pitkällä askeleella hävittäjän päälle jähmettyneen Nui-Kralhin eteen. Helpotuksen lamauttavan aallon hitaasti jättäessä kenraalikapteenin merkillisen ruumiin, hän kurotti kätensä toan ympärille ja kolautti silmät suljettuina otsansa vasten naisen naamiota. Toa Niz vastasi eleeseen sulkemalla omat silmänsä ja lyhyen hetken he ainoastaan seisoivat hiljaa tulimeren edessä toisiaan pidellen.
Kun Nui-Kralhi lopulta irroitti itsensä toasta, hän pysähtyi hetkeksi vain tuijottamaan tämän kasvoja. Sitten hän katsoi alaspäin. Kärsineestä puvustaan huolimatta tämä näytti olevan fyysisesti kunnossa.
”Kun kuulin, mitä oli tapahtunut… raportti ei kertonut olitko…”
”Täysin kunnossa”, Niz keskeytti puolisonsa murheellisen selityksen. ”Olen aivan kunnossa.”
Vieno virne nousi sileille kasvoille hopeisen Mirun suurikokoisen, suun peittävän panssarin takana. Nui-Kralhi nyökkäsi hiljaa ja irroitti viimein kätensä Nizin ympäriltä. Toan tulesta ja tappurasta tummentunut asuste alkoi hulmuamaan mereltä kantautuvan väkevän ja kuuman tuulen tarttuessa siihen.
”Entä… muut?” Nui-Kralhi sai lopulta kysytyksi. Siihen Niz ei osannut kuitenkaan vastata enää yhtä itsevarmaan sävyyn.
”Boki on kuollut… ja puolet Nurukanin väestä yhä jossain Coliseumin romahtaneen puoliskon alla”, Niz sai lopulta sanottua haukattuaan täristen henkeä lauseensa puolivälissä. ”Lhikan ja Mexxi saapuivat viimeisellä hetkellä. Ilman heitä…”
Ja Nui-Kralhi ymmärsi. Toan ei tarvinnut jatkaa lausetta loppuun.
”Kuka kertoo Asonaille?” mirukasvo huokaisi ääneen. Etelän aavikoiden toat olivat aina olleet erottamattomia. Nui-Kralhi ei edes osannut kuvitella, miten karmaiseva uutinen Bokin menettäminen tämän veljelle olisi.
”Naho”, Niz mutisi. ”Hän vie toisen ja kolmannen armeijakunnan takaisin Ga-Metruun ja yrittää saada loput siviilit turvaan… jos siellä on enää ketään jäljellä.”
Nui-Kralhi nyökkäsi. Toa Nahon järkkymätön päättäväisyys oli harvoja asioita, joihin hän luotti ilman epäilyksen häivääkään.
Hetken aikaa molemmat romun päälle kavunneet tuijottivat toisiaan hiljaa sekä kaatuneita kunnioittaen että toistensa elossaoloa arvostaen. Tänä aikana Niz viimein havahtui siihen, mitä Nui-Kralhin takana tapahtui. Loputtomat aaltoilevat liekit lumosivat hänet samalla tavalla, kuin ne olivat lumonneet taivaskoneestaan laskeutuneen kenraalikapteeninkin.
”Se on siis totta…” Niz haukkoi henkeään. ”Saarto on viimein murrettu.”
”Xialaiset ilmoittivat tunti sitten vetäytyvänsä sodasta”, Nui-Kralhi vahvisti. ”Voimme saada lisäjoukkoja, resursseja…”
”… uutisia.” Niz täydensi huojentuneena. ”Emme ole kuulleet muusta maailmasta kuukausiin.”
”Varjotun korttitalo alkaa luhistua”, Nui-Kralhi huokaisi. Tämän äänestä paistoi paljon enemmän murhetta, kuin tällaisen voiton jälkeen olisi kuulunut. Niz kuitenkin tunsi puolisonsa aivan liian hyvin. Hänen läpitunkeva katseensa pureutui Nui-Kralhiin voimalla. Hopeahaarniskainen mies asteli vaimonsa rinnalle romun reunalle ja jäi itsekin taas tuijottamaan liekkimeren vellomista.
”Tuhansia kuollut. Meren pohjassa, liekkien keskellä… täällä rantahietikossa.”
Niz ei tiennyt, kuinka vastata, joten hän ei edes yrittänyt. Hän antoi miehen puhua, itselleen tyypillisellä, hieman verkkaisella tyylillään.
”Kuinka monen heistä luulet olleen täällä, koska he haluavat tämän saaren? Ja kuinka moni oli täällä vain, koska heitä… käskettiin?” Nui-Kralhi jatkoi. Niz puri hammasta tiukkaan. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun hänen keinotekoinen kumppaninsa pohti asiaa.
”Minä lähetin heidät kuolemaan. Minun käskyni”, hän sitten kuitenkin jatkoi eikä edes antanut Nizin vastata hänen kysymyksiinsä ääneen. ”Mutta minkä vuoksi? Tämän saarenko? Enhän minä edes tiedä onko tämä paikka oikeasti kotini.”
Tavallisesti tämä olisi ollut se hetki, kun Niz olisi yrittänyt jollain tapaa lohduttaa aviomiestään. Hän olisi muistuttanut häntä kaikista hyvistä hetkistä saarella ennen sotaa, ehdottanut vapaaillan anomista tai vaikka paria lasillista Herran viinikätköstä. Mutta tällä kertaa, liekkimeren edessä, hän ei enää osannut. Hän ei tiennyt enää itsekään, kuinka perustella heidän ympärillään käytävää hulluutta. Siitäkin syystä se, mitä Nui-Kralhi seuraavaksi sanoi, yllätti hänet perusteellisesti.
”Mutta minä ymmärrän nyt. En minä taistele oman kotini puolesta… vaan sinun… ja vaikka hän ei sitä vielä välttämättä itse ymmärrä, Xenin kodin.”
Kaksikon katseet kääntyivät verenpunaisesta loimusta takaisin kohti toisiaan. Nui-Kralhin maskin alle oli levinnyt vaivaantunut hymy, johon Niz ei lainkaan tiennyt, kuinka reagoida.
”Mutta tämä on yhtä paljon sinun kotisi”, veden toa yritti selittää, mutta tiesi itsekin, että kodin konsepti merkitsi hyvin vähän sen hävityksen äärellä, missä he parhaillaan seisoivat. Voiton jäljiltä tai ei.
”Miksi se ei tunnu siltä?” Nui-Kralhi kysyi murheellisena. Ja Niz tiesi täsmälleen, mitä hän tarkoitti. Samalla tapaa kuin niinä kaikkina kertoina, kun mirukasvo oli pysähtynyt tuntikausiksi tuijottamaan milloin minkäkin Onu-Metrulaisen kompleksin seiniä, ainoana selityksenään se, ettei hän tuntenut olevansa kukaan. Tai mitään.
Veden toa oli pitkän ajan elämästään yrittänyt ymmärtää taianomaisia pyöreitä esineitä, jotka Ficus oli heille lahjaksi suonut. Nui-Kralhi oli ainoa, joka ei tuntenut omaansa osaksi itseään. Aina silloin tällöin Mustan Käden kenraalikapteeni vajosi omiin ajatuksiinsa ja heräsi niistä ainoastaan entistä enemmän kateissa. Hänen sanansa olivat jääneet kummittelemaan Nizin päähän. ”Kuka minä olen?” Nui-Kralhi oli kysynyt. Eikä Nizillä ollut vastausta. Hän ei koskaan osannut tarjota muuta kuin lohduttavia sanoja.
Mutta tällä kertaa hämmennyksen sijasta miehen olemuksesta huokui myös ymmärrystä. Kuin jokin heidän edessään aukeavassa helvetissä olisi tarjonnut hänelle vastauksia. Kenraalikapteeni ei edes odottanut Niziltä vastausta. Hän tiesi itsekin sen valtavan painon, minkä sota oli heidän päälleen laskenut. Sen ensimmäinen oire oli yleensä sanojen puute. Veden toan lempeä katse oli ainoa asia, mitä Nui-Kralhi edes osasi kaivata.
”Minä asetuin jo siihen punaiseen telttaan tuonne törmän taakse”, Niz lopulta rikkoi merkillisen hiljaisuuden. ”Tule sinne levolle, kun olet… valmis.”
Nui-Kralhi hymyili ja nyökkäsi hänelle silmää iskevälle, poskiltaan punastuneelle veden toalle. Hän jäi seuraamaan, kun vaikeita kysymyksiä pakeneva rurukasvo kapusi alas ja lähti määrätietoisesti marssimaan kohti vahkeja parveilevaa väliaikaista satamaa. Toan kadottua näköpiiristä hän kuitenkin istui taas alas ja jatkoi liekkimeren tuijottamista. Huolimatta siitä, kuinka monta elämää se oli nielaissut, se syystä tai toisesta rauhoitti häntä.
Hänen ajatuksensa olivat yhä levottomat, mutta Nizin näkeminen sai hänet hieman levollisemmaksi. Nui-Kralhin ajatukset harhailivat jo elämänsä toiseen kiintopisteeseen. Onu-Metrun sydänmailla häntä odottaisi nuori konetyttö, joka haluaisi varmasti kuulla tarinan siitä, mitä Kohiki-Salmella oli tapahtunut. Tarinan siitä, kuinka hänen kotinsa olisi pian taas vapaa sodasta ja hävityksestä.
Se liekkimeri ja se nimenomainen kevätaamu vieraili Nui-Kralhin ajatuksissa yhä useammin ja useammin. Juuri nyt se piirtyi hänen mielikuviinsa terävämpänä, kuin vuosiin. Punainen polttava massa olisi ollut paljon rauhoittavampi näky, kuin Nascoston metallinen, kulunut seinä. Seinä, jota Killjoy oli tuijottanut jo ikuisuuksilta tuntuneen ajan.
Kevyt, ystävällismielinen potkaisu kolahti lattialla istuvaa kenraalia kylkeen. Harmaat, karrelle palaneet kasvot nostivat katseensa vihreään selakhiin, joka tuijotti häntä huolestuneena. Keskimmäinen Breznikovan siskoksista oli seisonut huoneessa jo ainakin minuutin, mutta ajatuksiinsa uppoutunut Killjoy oli onnistunut sulkemaan tämän saapumisen täysin mielestään.
”Hei, oletko kunnossa?” naisen huolestunut ääni tivasi nyt jo kolmatta kertaa. Haarniskastaan melkein kokonaan riisutun Killjoyn katse harhaili hetken siinä paljaassa seinässä, mitä hän oli jo ties kuinka kauan ehtinyt tuijottaa. Sitten hän hieraisi kasvojaan hieman enemmän panssarilevyjä omistavalla kädellään ja nousi hitaasti ja vaivalloisesti pystyyn. Hänen jalkanivelensä olivat yhä jähmeät tarkoituksettoman uintireissunsa jäljiltä. Brez seurasi kärsivällisesti puhtinsa menettäneen Killjoyn toimia yhä vastausta odottaen.
”Väsynyt vain”, Killjoy sen lopulta selakhille tarjosi. ”Joko muut ovat paikalla?”
Selakhi olisi tahtonut pitää keskustelunaiheen kenraalin vakavassa terveydentilassa, mutta keinotekoisesti paranneltujen silmien kylmä katse sai hänet lopulta taipumaan.
”Nuorin on yhä Xialla, mutta emme jää odottamaan. Isosisko on kutsunut kaikki koolle.”
Killjoy murahti hyväksyvästi ja marssi pienikokoisen huoneen ainoalle huonekalulle, pienelle metalliselle pöydälle, jonka päällä odotti ainoastaan hänen kypäränsä. Brezin huomio kiinnittyi kenraalin paljaisiin raajoihin, joiden sisältä pystyi näkemään sekä servojen nopean liikkeen että johtojen loputtoman meren. Tarkkaan katsomalla saattoi myös nähdä Killjoyn viimeisien omien lihaksien supistelua, kun kypärä upposi peittämään hänen kasvojaan. Selakhi irvisti, peitti sen nopeasti ettei Killjoy sitä huomaisi ja lähti jo marssimaan edeltä kohti kokoushuonetta kenraalin raskaat askeleet kannoillaan.
”Kenraali Killjoy. Kolmekymmentä minuuttia KAL-haarniska viiden testiajoon hangaarissa… kaksi”, kaikui selvästi shasaalin lausuma kuulutus Nascoston käytävillä. Kypäräpäinen tuhontuoja hymähti tyytyväisenä Breznikovan takana. Hän oli tuntenut olonsa alastomaksi jo tarpeeksi pitkään.
”Toivottavasti Miksu ei ole aiheuttanut heille liikaa harmia”, Killjoy vastasi ja vilkaisi samalla vaistomaisesti rannettaan, jossa oli nyt vain ammottava aukko siinä, missä Miksu yleensä asusti. Hänellä oli vaikeuksia myöntää itselleenkin, kuinka merkilliseltä pienen lihaotuksen puuttuminen tuntui.
Nascoston käytävät ja niiden ikkunoista paljastuvat useat hangaarit ja työpajat olivat vilkkaampia kuin koskaan aikaisemmin. Kaikkialle, minne vilkaisikaan, joku oli täydessä työn touhussa. Hangaarissa numero yksi oli useita työryhmiä valmistelemassa Xialta ostettuja hävittäjiä testilentoja varten samalla, kun käytävällä Breziä ja Killjoyta käveli vastaan kaksi skakdia, jotka kantoivat ilmiselvää, hohtelevaa KAL-metallia saaren perällä sijaitsevalle työpajalle. Yhden taukohuoneen ohi kulkiessaan saattoi myös kuulla kovaäänistä kiroilua, joka lähti vastikään hankitun palkkasoturijoukon huoltohetken keskeltä.
Tunnelma oli pitkälti samanlainen, kuin Metru Nuilla käskynjakojen aikaan. Tunnelma oli odottava, hermostunut, mutta työtä tehtiin vaikuttavalla teholla. Brez, joka ei eläessään ollut sotatilaa kokenut, piti tilannetta lähinnä jännittävänä. Killjoyn selkäpiihin taas oli palannut tyhjyyden tunne, jonka hän Klaanissa vietettyjen vuosien aikana oli miltei ehtinyt unohtaa. Nyt se oli kuitenkin tehnyt paluun. Sodan löyhkä konkretisoitui päivä päivältä voimakkaampana.
”Joko aderidonialaiset ovat saapuneet?” Killjoy tiedusteli samalla, kun kaksikko ohitti pajan, jossa kaksi Nynrah-haamua työskenteli epäkäytännöllisen suuren taistelupuvun kimpussa. Kenraali halusi siirtää murheelliset ajatuksensa syrjään ja keskittyä jo olennaiseen.
”Piakkoin”, Brez vahvisti. ”Pyysimme tekemään pienen kiertolenkin. Meidän piti raivata heille isompi laskeutumisalue. ’Majuri’ on saanut pari alusta lisää kokoelmiinsa sitten viime näkemän.
Tieto Nascoston kaukaa etelästä saapuvien liittolaisten vahvuudesta rauhoitti Killjoyta hieman. Se tunne alkoi kuitenkin valumaan hukkaan hyvin nopeasti, kun he selakhin kanssa viimein saapuivat hangaariin numero kolme. Keskelle suurta, rautaista ja avonaista tilaa rakennettu kokoustila oli sekin purkutuomion alla. Lastauskävelijöiden puikoissa puuhaavat matoranit siirsivät jo irtaimistoa syrjään ja niiden tilalle valmisteltiin sekä aderidonialaisia että muita palkkasotureita varten pystytettäviä parakkeja.
Keskellä hangaaria oli kuitenkin vielä verkkoon kytketty hologrammipöytä sekä mitä merkillisin lajitelma olentoja, jotka tutkivat siltä digitaalista karttaa jonkinlaisesta saaresta. Vanhin Breznikova, leuka yhä vammansa vuoksi sidottuna, nosti katseensa ensimmäisenä saapujiin. Sivummalla seisova, oranssiin kaapuun itsensä tiukasti kietonut selakhivanhus sen sijaan vain tuhahti penseästi. Curuvarin takana seisoi, kuin vartiossa, kaksi niin perusteellisesti mustiin siteisiin kiedottua olentoa, että näiden lajista ei edes kannattanut lähteä tekemään päätelmiä. He kuitenkin suostuivat jopa nyökkäämään Killjoylle, joka asettautui nojaamaan vasten pöytää.
Hänen vieressään seisoi kädet ristissä karttaa intensiivisesti tuijottaen pöydän merkillisin otus. Violettimusta ankkakapteeni tervehti saapunutta kaksikkoa pöydästä kaikkein pirteimmin. Killjoy tervehti Sparkia takaisin, ja pohti samalla mielessään, millaisen neuvottelun Brezit olivat onnistuneet merenalaisen kansan kanssa käymään. Slizerien lisääminen Nascoston riveihin oli ollut suorastaan hämmentävän kivuntonta.
”Me arvioimme pyyntösi, kenraali”, vanhin siskoksista avasi kokouksen sen enempää johdattelematta. Selakhin sävy oli paljon virallisempi, kuin sen olisi Killjoyn seurassa todellisuudessa tarvinnut olla. Kralhi oli melko varma, että Curuvarin läsnäolo oli siihen suurin syypää.
”Ja minä toivon, että sinä ymmärrät tilanteemme. Aderidonialaiset saapuvat tänään ja nuorin ilmoitti juuri tehneensä kontaktin Xialla. Me olemme valmisteluissa vain muutaman päivän päässä Taras-Silin invaasion aloittamisesta”, Brez jatkoi.
Keskimmäinen siskoksista tajusi viimein, että Taras-Sil oli se nimenomainen saari, jonka karttaa Spark yhä intensiivisesti tuijotteli. Selakhian entisillä sydänmailla sijaitseva saari oli ilmakuvien perusteella huomattavasti vankemmin linnoitettu, kuin kukaan oli osannut arvata. Sen alapuolella kulkevaan tunneliverkostoon soluttautuminen ei olisi mahdollista ilman sotilaallista yhteenottoa saarta puolustavien voimien kanssa.
”Lienee vain monimutkainen tapa ilmaista, että ette aio vastata Ficuksen uhkaan pohjoisessa”, Killjoy vastasi vanhimman selitykseen hampaat kirskuen. ”Vaikka meillä olisi kaikkien aikojen mahdollisuus katkaista käärmeeltä pää sen hännän murjomisen sijasta.”
”Käärmeen, joka kasvattaa uuden pään vanhan tilalle. Sinä sanoit sen itsekin. Purifier voitetaan lyömällä hänen infrastruktuurinsa. Meidän on täysin turha jahdata sellaista, jota emme konkreettisesti voi tappaa”, Brez huokaisi.
Tummanpuhuvat otukset Curuvarin takana nyökyttelivät myöntävästi. Killjoy taas oli loputtoman tyytyväinen siihen, että hän laittoi kypärän päähänsä ennen kokoukseen osallistumista. Kukaan ei pystynyt näkemään sitä, kuinka pahasti hän kiehui sen alla, vaikkakin selakhisiskoksista keskimmäinen tunnisti sen jo pelkästään hänen äänestään.
”Kyse ei ole vain Ficuksesta”, Killjoy hengitti syvään ja yritti jatkaa taivutteluaan. ”Hän on liittoutunut makuta Abzumon kanssa. Uhka, johon meidän on suhtauduttava vakavasti. Jos meillä on mahdollisuus päättää se liittouma ennen kuin se alkaa sikiämään uusia ong-”
”Minusta kuulostaa, että arvon herra Kralhi välittää Suuresta Kaupungista ainoastaan henkilökohtaisista syistä”, selakhivanhus keskeytti tylysti liikkumattoman maskinsa takaa.
Killjoy käänsi turhautuneena katseensa Curuvariin, joka ei edes suonut puhua suoraan hänelle itselleen, vaan oli kohdistanut sanansa ainoastaan kokousta vetävälle oppityttärelleen.
”Vai eikö muka ole paikkansapitävää tietoa, että ’tyttäresi’ elää yhä Onu-Metrussa? On ilmiselvää, että olet kääntämässä huomiomme pohjoiseen hänen turvallisuutensa vuoksi… vastoin tehtävämme prioriteetteja.”
Tylyn selakhiukon asenne sai Killjoyn kuvainnollisen veren kiehumaan. Ainoastaan keskimmäisen Breznikovan tiukka puristus hänen käsivarressaan esti kenraalia harppomasta väkivaltaisesti Curuvarin eteen. Kralhi vilkaisi taakseen ja siellä häntä tervehtivät ainoastaan Brezin anelevat silmät, sekä hieman sivummalla Sparkin hämmentynyt katse.
”Killjoy… meidän on myös otettava huomioon mahdollisuus, että tämä on täsmälleen, mitä Purifier tahtoisi meidän tekevän. Houkutella meidät paikalle ja anastaa viimeinen arkkikrana suoraan rinnastasi. En epäile hetkeäkään etteikö… öh… Lihaäidin antama tieto olisi paikkansapitävää, mutta kai sinäkin osaat haistaa ansan?” vanhin siskoksista otti sovittelevamman äänensävyn käyttöönsä.
Spark ei vieläkään sanonut sanaakaan. Sykkivä, kasaan puristettu massa violetin haarniskan sisällä ainoastaan tarkkaili Killjoyn reaktiota. Kenraalin pään sisällä hammasrattaat raksuttivat kuumeisesti, eikä syypää tällä kertaa edes ollut lihaverkon kruunaamaton valkoinen kunigatar.
”Hyvä on”, hän lopulta päätyi myöntymään, suurimman osan keskustelijoista ihmetykseksi. ”Lähden sitten yksin.”
Ennen kuin kumpikaan Brezeistä ehti älähtää vastalausetta, oli kenraali lähtenyt jo päättäväisesti marssimaan ulos kokoustilasta kohti suljetumpaa kommunikaatiohuonetta. Jos Nascostosta ei ollut hänelle mitään hyötyä, hän hankkisi apua jostain muualta. Ja niinkin paljon kuin hän vihasi ainokaiseksi jäävää vaihtoehtoaan, ajatus Xenistä kahden karseimman kourissa sumensi hänen arviointikykyään tarpeeksi tarttuakseen mahdollisuuteen.
Curuvar tuhahti taas tyytymättömästi keräten kuitenkin tällä kertaa paheksuvia katseilta myös oppilailtaan. Kumpikaan näistä ei tohtinut vastustaa ääneen oppi-isänsä järkkymätöntä kantaa, mutta molemmat sisimmässään ymmärsivät, mistä Killjoyn ärtymys kumpusi. He molemmat myös tiesivät täsmälleen, minne kenraali aikoi soittaa seuraavaksi.
Kommunikaatiohuoneen ovi sulkeutui Killjoyn perästä ja siitä aiheutuva kolahdus jäi kaikumaan käytävälle hänen taakseen. Panssarilevyttömillä sormillaan hän käynnisti huoneen lukemattomista näytöistä ainoastaan kolme suoraan komentopaneelin edessä sijaitsevaa. Hän ei edes vaivautunut lisäämään huoneen valaistusta. Hän vain tahtoi saada toivomansa yhteyden auki niin nopeasti kuin vain suinkin oli mahdollista.
Äänikanavat aukesivat muutamalla liukusäätimellä ja salaus yhdellä napinpainalluksella. Sitten tarvitsi ainoastaan muodostaa yhteys. Kralhi jäi tuijottamaan ruutuja kärsimättömänä siitäkin huolimatta, ettei hän koskaan edes keskustellut ”hyväntekijänsä” kanssa videoyhteyden kera. Hän kuitenkin oletti, että linjan toisessa päässä haluttiin nähdä hänet.
Muutos aiempaan hiljaisuuteen oli vain hiuksenhieno, kun pieni vihreä valo syttyi näytön alaosassa ja ilmoille tuli uusi vaimea kohina. Hyväntekijä oli linjoilla. Kenraalin kärsivällisyydelle aivan liian pitkän ajan tämä vain katseli häntä kameroiden kautta, kunnes alkoi puhua. Sama, aiemmilta kerroilta tuttu äänenmuunnin häivytti äänestä kaiken mahdollisen tunnistettavuuden.
“Nui-Kralhi”, matala ääni vaimean särinän takaa kaikui. “Onko jälleen aika vastavuoroisuudelle?”
”Abzumo ja Ficus ovat Metru Nuilla”, Killjoy ähkäisi hetkeksikään Hyväntekijän mukavuuksiin tarttumatta. ”Olen jo tekemässä lähtöä. En tiedä, kuinka paljon meillä on enää aikaa.”
Yksi pimeänä olevista näytöistä värähti päälle ilman Killjoyn erillistä komentoa. Rakeinen, epäselvä, kolmion muotoisista pikseleistä koostuva kuva piirtyi sille rivi kerrallaan. Kesti hetki, ennen kuin Killjoy hahmotti, mistä päin Metru Nuita kuva tuli. Haalea onumetrulainen autiomaamaisema oli tuttu hänelle sodanaikaisista harjoituksista ja asetesteistä. Tutun maiseman rikkoi kuitenkin jotain vierasta: purppuran sävyissä hehkuva monikulmio, joka rikkoi kaikkea sitä, miten hän ymmärsi geometrian toimivan. Kauhistuttava, luontoa pilkkaava alus lähestyi äänettömästi maanpintaa.
“Odottelinkin, milloin päättäisit ottaa yhteyttä”, ääni näyttöjen takaa sanoi. “Arvioideni mukaan sinulla on… tunteja.”
”Sinä tiesit…” Killjoy kiristeli hampaitaan. Hänen olisi tehnyt valtavasti mieli räjähtää pelkästä ajatuksesta, että hänelle ei oltu kerrottu asiasta aiemmin. Hän kuitenkin päätyi nielemään ylpeytensä, sillä Hyväntekijän lausunto piti mitä todennäköisimmin paikkansa. Meren äidin varoittavat sanat kaikuivat yhä hänen kallossaan.
”Miksu valmistelee uutta pukua”, Killjoy sitten kuitenkin jatkoi. ”Mutta Brezit ovat kiireisiä Taras-Silin iskun suunnittelussa. Joudun lähtemään yksin.”
Killjoy lopetti lauseensa hyvin äkkinäisesti. Hän toivoi, että tämä olisi tarpeeksi, jotta keskustelun toisessa päässä ymmärrettäisiin hänen yhteydenottonsa syy.
“Ei ole minun paikkani arvostella valintojasi, kenraali”, ääni sanoi, “mutta ymmärrät varmasti, kuinka auttamattoman alivoimainen olet tässä taistelussa. Ja sillä, että pidän sinusta henkilökohtaisesti, ei ole mitään väliä silloin, kun olet heittäytymässä näin vastuuttomasti hain kitaan.”
Kuva näytöllä välähti rakeisesti. Kuvakulma vaihtui. Erämaan yllä leijuvan rakennelman muodossa ei ollut toiselta puolelta yhtään enempää järkeä.
“Nui-Kralhi, minä haluan, että sanot minulle suoraan, mitä haluat minulta.”
Killjoy joutui vasten tahtoaan miettimään sanojaan tarkkaan. Hänen sormensa naputtivat komentolaudan reunaa hyvän tovin ennen kuin hän sai suunsa taas avattua.
”Kun minä silloin kumppanuutemme alussa toimitin sinulle ne kartat Metru Nuin ja Xian välisistä salakaupan reiteistä, minä toivon että sinä toimitit niiden avulla pohjoiseen jotain hyödyllistä. Ja nyt minä toivon, että siellä olisi jäljellä jotain jolla olisi… tulivoimaa. Sellaista tulivoimaa, jolla tapetaan kaksi kuolematonta.”
Äänenmuuntimen takaa tulevasta naurahduksesta oli mahdoton päätellä, kuinka tahdonalainen se oli.
“Kenraali hyvä… voin vakuuttaa, että en siirtänyt kaikkea tulivoimaani pois saarelta nykyisen poikkeustilan alkaessa. Legendojen Kaupungissa on meneillään mielenkiintoisin aika sitten sodan, ja poispäin katsominen olisi amatöörimäistä. Katseleminen ja toimiminen ovat kuitenkin kaksi hyvin eri asiaa. Jos aion suunnata aseeni kohti makutaa, tahdon sinun tietävän, että sillä on hinta.”
Ääni piti jälleen harkitsevan tauon, ja mielessään Killjoy tunsi jäljellä olevien minuuttien hiipuvan.
“Otan vapauden nimetä sen myöhemmin. Pyydät minua tekemään siirron, joka tekee minusta suoran osan konfliktiasi. Jos jäät henkiin, olet velkaa minulle… enemmän kuin koskaan aiemmin.”
”Jos jään henkiin”, Killjoy maiskutteli yrittäen samalla siirtää syrjään murheet Hyväntekijän vääjäämättömän kuuloisesta linjasta. ”Kun muotoilet sen noin, saat sen kuulostamaan enemmän uhkapeliltä sinulle, kuin minulle.”
Killjoy käänsi huomionsa hetkeksi rannetietokoneeseensa, johon Miksu oli juuri siirtänyt laskelmia kralhin pyynnöstä. Niiden perusteella yksi hänen merkillisimmistä suunnitelmistaan saattaisi olla mahdollista toteuttaa. Tieto siitä sai Killjoyn kuitenkin entistäkin vakuuttuneemmaksi siitä, että Hyväntekijä oli hänen ainoa varteenotettava oljenkortensa.
”Hyvä on”, Killjoy lopulta myöntyi. ”Millaista kalustoa saan odottaa?”
“Saat kaksi”, ääni sanoi, “ja se saa olosuhteesi ja hiipuvan ajan huomioiden riittää. Enkä aio valitettavasti määrätä ainuttakaan suoraa siirtoa ennen kuin olet paikalla.”
”Se saa riittää”, Killjoy myöntyi, vaikka olikin mielessään toivonut mieluummin kahta tuhatta.
”Tavataan… täällä”, Killjoy rullasi virtuaalikartalla pisteeseen Onu-Metrun joutomaan laidalla. ”Väkesi voi käyttää Mangaikaartin vanhoja huoltotunneleita. Sisäänkäynti on noin viisi klikkiä Vanhan Onun asemasta pohjoiseen. Metallinen kiekko kiveyksessä. Helppo huomata, vaikea saada auki, mutta sitä kautta pystymme liikkumaan melko pitkälle huomaamatta.”
“Välitän komennon. Sinun onnesi on, että meriportista kaupunkiin livahtaminen ei ole ollut vuosisatoihin niin helppoa kuin näinä päivinä. Toisaalta… se oli myös makuta Abzumon onni.”
”En yhtään ihmettelisi, jos poistumisemme muuttuisi jo hankalaksi”, Killjoy nosti taas katseensa rannetietokoneestaan. ”Dume on varpaillaan ja hyvästä syystä. Jos näen tilaisuuden, minä nappaan Xenin ja hankin hänet pois saarelta. Oletan, että sinun väkesi löytää itse tavan vetäytyä alta pois, jos Metru Nuin suojelusväki alkaa vastustamaan?”
“Se ei ole sinun huolenaiheesi”, ääni sanoi. “Nui-Kralhi, suosittelen että tässä vaiheessa huolehdit vain omasta lapsestasi.”
Killjoy murahti myöntävästi. Hänen ensimmäinen reaktionsa oli kiittää, mutta kalvava ajatus hänen takaraivossaan kuitenkin esti sen. Hän ei ollut lainkaan varma, olisiko hänen hyväntekijänsä oikeasti sellaista sorttia, jolle kannatti osoittaa kiitollisuutta.
”Selvä”, kralhi vahvisti. ”Täydelläkin syötöllä lentoon menee ainakin viisi tuntia Metru Nuin ilmatilaan ja ylimääräinen tunti jos joudun väistämään Le-Metrun ilmapuolustuksen. Emme voi kuin toivoa, että vihollinen ei ole vielä iskuvalmis.”
“Aion nyt sulkea tämän yhteyden”, Hyväntekijä sanoi. “Jos selviydyt hengissä, luotan siihen, että lähestyt minua uudestaan.”
Ennen kuin Killjoy ehti edes muodostaa minkäänlaista vastausta päässään, kohina vaimeni tyhjyyteen ja vihreä valo ruudun alanurkassa sammui. Se, mitä Hyväntekijä ei kuitenkaan sulkenut, oli toisella näytöllä rätisevä lähetys Onu-Metrun erämaalta. Hirvittävän, silmiä hämäävän geometrisen kappaleen liikehdinnästä ja olemuksesta oli täysin mahdoton sanoa, kuinka suuri se oli, kuinka kaukana se oli ja kuinka nopeasti se liikkui.
Mutta se liikkui joka sekunti.
”Kenraali Killjoy. Kymmenen minuuttia KAL-haarniska viiden testiajoon hangaarissa kaksi”, kuului uusin kuulutus. Hangaari kaksi oli kommunikaatiohuoneesta ainoastaan muutaman käännöksen päässä, joten Killjoy ei vastustellut, kun leukaansa puristava selakhinainen marssi häntä vastaan käytävän päässä ja viittoili tätä tyhjään huoneeseen käytävän varrelta.
Huoneeseen astuessaan hän sai huomata, että kyseessä oli yksi Nascoston harvoja ikkunallisista huoneista. Tumman lasin läpi aukesi näkymä saaren pinnalle, jossa oli aivan hetkiä sitten alkanut tapahtumaan. Vanhin selakhisiskoksista oli ristinyt kätensä selkänsä taakse ja seurasi, kuinka etelämanterelaista tekoa olevia harmaita ilmalaivoja laskeutui saaren pinnalle toinen toistensa perässä. Sivummalla kiisi myös vaaleanvihreä hahmo kaksi merkkivaloa käsissään. Keskimmäinen Brez oli heti viestin saatuaan lähtenyt ohjaamaan lentureiden laskeutumista.
Killjoy astui Brezin rinnalle ja vilkaisi tämän sidottua leukaa. Metorakkin lohkaisema palanen oli ollut paljon suurempi, kuin hän oli alunperin odottanut. Vammaansa nähden selakhi puhui erinomaisesti, mutta Killjoy tiesi, että sen täytyi olla myös suunnattoman kivuliasta.
”Älä välitä vanhuksesta. Hänen katseesa on ainoastaan edeltäjiensä saaren takaisin valloittamisessa. Hän ei ymmärrä mitään… suojeluvietistä”, Brez muotoili välillisen anteeksipyyntönsä. Killjoy tuijotti yhä selakhin vammaa, mutta ”Hyväntekijän” myöntämä apu oli saanut hänet jo rauhoittumaan hieman. Hän murahti hyväksyvästi selakhin kommentille ja käänsi viimein itsekin katseensa ulkona tapahtuvaan aderidonialaisten saapumiseen.
”Minä ymmärrän”, Brez myönsi. ”Tekisin saman, jos jompikumpi heistä olisi vaarassa.”
Selakhin katse seurasi omaa nuorempaa siskoaan, joka viittoili seuraavaa ilma-alusta laskeutumaan saaren oikealle, kivikkoisemmalle puolelle.
”Yhteistyökumppanimme lähettää apuvoimia”, Killjoy lopulta paljasti. Brez virnisti näkyvästi, mutta katui reaktiotaan vihlovan kivun rangaistessa häntä siitä.
”Hyvä. Et näytä itse kovin taistelukuntoiselta”, selakhi huomioi. Killjoyn tila oli ilmiselvästi huonompi kuin aikoihin. Mekaaninen keho ja mereen selittämättömästi päätyminen eivät olleet millään tasolla yhteensopivia toimintoja.
”Testaamme Miksun kanssa jotain uutta”, kenraali myönsi. ”Minulla on vielä pari ässää hihassani.”
”Kuten odottaa saattaa, Nui-Kralhi”, vanhin Brez kiusoitteli itselleen hyvin epätyypilliseen tapaan. Hänen äänestään kuitenkin kuuli, että hän oli vetänyt Killjoyn sivuun jostain muusta syystä, kuin Metru Nuin tilannetta jauhaakseen. Brez myös tiesi, että Killjoy seisoi paikalla ainoastaan odottamassa, että tämä pääsisi asiaan.
”En koskaan kysynyt, koska en kuvitellut haluavani tietää yksityiskohtia…” Brez sitten aloitti. Ja Killjoy kuunteli.
”Mutta kuinka… kuinka isosisko oikein kuoli?”
Killjoy hätkähti. Yksikään kolmesta sisaruksesta ei ollut hänen läsnäolonsa aikana suostunut nostamaan aihetta esille. Kenraali oli aina olettanut asiaa liian herkäksi, mutta nyt sisaruksista vanhin, tai vanhin yhä elossa, oli kysynyt sitä ilman epävarmuuden häivääkään.
”Niz löysi hänet”, Killjoy muisteli päivää, jonka hän olisi mielellään ollut valmis unohtamaan. ”Hän oli viimeisillä voimillaan raahannut itsensä ulos ajoneuvosta, johon Ficus oli hänet surmannut. Repinyt kuulan suoraan ulos hänen rinnastaan.”
Brez kuunteli ilmeenkään värähtämättä. Sisaruksista vanhimpana ja vastuuta eniten kantavana hänellä ei ollut oikeutta murtua. Ei ainakaan omasta mielestään.
”Oli surmannut Migohin vain muutamaa päivää aikaisemmin”, Killjoy muisteli Ficuksen näennäisesti nopeasti tapahtunutta vajoamista hulluuteen. ”Niz löysi hänet vasta sen jälkeen, kun hän oli ehtinyt tekemään Nurukanille jotain peruuttamatonta…”
Brezin katse oli nyt nauliintunut ensimmäisestä, suurimmasta ilma-aluksesta ulos purkautuneeseen, maastokuvioisiin haarniskoihin pukeutuneiden titaanien vanaan. Ja erityisesti jonon keulassa marssivaan sinibarettiseen mieheen, joka oli rynnännyt tervehtimään keskimmäistä Breznikovaa halaamalla tätä epäkäytännöllisesti korkeuksistaan.
Killjoykin tunnisti miehen, joskin ainoastaan maineeltaan. Hän oli huomaamattaan pysäyttänyt tarinansa tämän huomion tehdäkseen. Hetken keskeytti kuitenkin jälleen uusi kuulutus, jota puhuva shasaali odotti Killjoyta jo hangaariin kaksi. Lähdön hetki alkoi olla jo käsillä.
”Minä en yleensä anna valtaa kostolle”, Brez reagoi viimein pitäen katseensa kuitenkin tiukasti sinibarettisessa titaanissa, joka joukkoineen alkoi siirtymään Nascoston saaren sisäpuolelle.
”Mutta jos Ficus todella on siellä… tapa hänet.”
Kralhin ja selakhin katseet kohtasivat, näistä ensimmäisen ollessa jo tekemässä lähtöä.
”Tapa hänet kerran meidän kaikkien puolesta”, Brez tarkensi. Ja vaikka hän ei sitä nähnyt, hän tiesi, että Killjoyn kypärän takana virnuiltiin omahyväisesti.
Kenraalin raskaat askeleet kolistelivat jo käytävän toisessa päässä, kun Brez havahtui tajutessaan jotain tärkeää. Selakhi ryntäsi vielä huoneen avoimelle ovelle ja huusi kaikella voimallaan Killjoyn perään.
”Onnea matkaan! Toivottavasti Xen on kunnossa!”
Selakhi huojentui kuullessaan askeleisen pysähtyvän. Ne säilyivät hetken paikallaan merkiksi siitä, että Brezin jäähyväiset olivat tulleet perille ja jatkoivat sitten määrätietoisesti hangaariin kaksi. Selakhinainen sen sijaan käänsi katseensa hetkeksi taas ikkunaan, mutta barettipäinen titaani komppanioineen oli jo kadonnut näkyvistä. Sen havaittuaan hänkin lähti reippaasti harppomaan pitkin Nascoston pitkiä, karuja käytäviä. Hän ei ollut nähnyt aderidonialaista ystäväänsä kuukausiin ja hän oli odottanut tätä jälleennäkemistä enemmän, kuin mitään muuta…
Hangaarissa numero kaksi kärsimätön, öljyn ja lian tahrima shasaali viittoili jo Killjoyta luokseen. Merenpohjan liha-ankkojen parkkeeratun aluksen viereen oltiin pystytetty suurikokoinen rautainen koppi, joka epäilemättä sisälsi Killjoyn ja Miksun yhteisen suunnitelman tarvikkeet.
”Kaikki valmista tehtävääsi varten, kenraali!” Brosni suorastaan huokui intoa ja viittoili yhä puoliksi haarniskatonta Killjoyta astumaan lähemmäksi. Shasaalin suositusta seuratessaan hän ei kuitenkaan voinut olla tuijottamatta hetkeä ulos hangaarien ulkomaailmaan avoimista ovista.
Meri oli sinä päivänä tyyni. Syksyiset kaksoisauringot jo korkealla. Ja vedessä oli yksi tärkeä yksityiskohta, josta Nui-Kralhi tiesi olevansa vielä järjissään.
Bio-Klaani
Lähes viisi kuukautta ennen sarastusta
Aamuyö
TYTTÖ.
Mitä Visokki oli äsken sitten tehnytkään, ajatus painautui nyt sivuun samalla tavalla kuin hän itse vasten metallirappusia.
Kaikki oli tapahtunut niin nopeasti, että hän ei edes tiennyt, mikä oli hänet rappusia vasten painanut. Kaikki oli sinistä ja valkoista ja pimeää ja täysin äänetöntä ja samaan aikaan sokaisevaa ja niin kovaäänistä.
Portaikon askelmien rautaiset säleiköt painautuivat väkivaltaisesti vasten Visokin vatsapuolen kuorta. Hän tajusi koko fyysisen kivun vasta, kun aistikokemusten hirvittävä pommitus taukosi ja toi tilaa todellisuudelle.
KUULETKO, TYTTÖ?
Hän oli admin-tornin portaikossa. Hänen pihtihampaansa ja silmänsä osoittivat ylöspäin, joten oli viisasta olettaa, että hän oli ollut äsken matkalla ylös portaita.
Ei.
Sininen ja valkoinen puskivat läpi raivolla. Ei, ei hän ollut porraskäytävässä.
Nyt hän oli veneessä. Hän seisoi siellä ja näki koko veneen. Purje otti tuulta vastaan. Sen kangas oli kultainen, mutta enempää hän ei voinut siitä päätellä, koska hän ei ollut oman kehonsa hallinnassa.
Visokki seisoi veneen takapäässä kahdella jalalla. Hän puristi jotain kädessään ja se tuntui polttavalta ja kylmältä. Hän katseli kohti rantaviivaa, jota kohti vene oli matkaamassa ja näki majakan.
Tutun majakan. Sen, jonka takana oli linnake, jonka symboli oli sininen ussal.
OLEN TULOSSA, TYTTÖ.
Ei.
Visokki pakotti itsensä veneestä takaisin portaikkoon, puski kaiken voiman jalkoihinsa ja nousi ylös.
Hän ei ollut veneessä.
Joku muu oli veneessä. Mutta se joku muu, joka oli veneessä, oli myös hänen päänsä sisällä.
Sininen ja valkoinen raastoivat hänen mieltään taas.
LÖYSIN SINUT, TYTTÖ.
Se, joka seisoi veneessä, oli taas hän. Se komensi miehistöä aseistautumaan. Se käänsi katseensa kohti linnaketta, jossa Visokki oli, ja se tunsi vihaa.
Kun muu ei auttanut, Visokki pani pahintaan. Visokki suuntasi hyökkäävään mieleen sellaista voimaa, jonka käyttöä hän vältteli yleensä viimeiseen asti.
Hän käski hyökkääjän aivoja pysäyttämään tämän sydämen. Hän iski railon hyökkääjän mieleen, halkaisi koko tajunnan kahdeksi ja kirkui puolikkaita kuristamaan toisensa. Hän otti haltuunsa hyökkääjän käden ja pakotti tämän viiltämään oman kurkkunsa auki sillä terävällä ja metallisella, mitä tämä nyrkissään piteli.
Ja se kaikki tapahtui, koska Visokki pakotti sen tapahtumaan, mutta… se ei myös tapahtunut.
Oli kuin jokaisen hänen tekonsa jälkeen aika olisi vain kelautunut taaksepäin. Kuin hyökkääjä olisi vain parsinut viilletyn kurkkunsa sillä samalla metallinpalasella, nitonut mielensä yhteen ja käynnistänyt sydämensä uudestaan.
Se, joka oli hänen päässään, ei kuollut.
Se, joka oli hänen päässään ei mennyt pois kuin välähdyksiksi. Se, joka oli hänen päässään… oli vahvempi kuin hän? Ajatus hyysi, viilsi, pysäytti. Juuri kukaan ei ollut vahvempi kuin hän. Juuri kukaan ei saanut häntä pysäytettyä pelkällä ajatuksella. Hän oli yleensä se, joka niin teki.
Kipu vaikeutti hengittämistäkin. Silti jokainen välähdys, jonka ajaksi Visokki sai puskettua tietoisuuden sivuun tajunnastaan, antoi hänelle edes kolme sekuntia aikaa tehdä jotain. Jokaisen noista sekunneista hän käytti pakottaakseen itsensä ylös tismalleen yhden portaan verran askelmia.
Se kesti aivan liian kauan. Jokaisessa välissä, jossa Visokki sai pakotettua itsensä yhden portaan verran ylös, seilasi hyökkäävän mielen komentama laiva eteenpäin kymmeniä metrejä.
Aistihavainnot ulkoa sekoittuivat hänen omiinsa. Majakka kasvoi hänen silmissään samalla kun ylimmän kerroksen keskimmäinen ovi lähestyi. Lopulta Visokki sai lyötyä oven auki väkivaltaisella puskulla.
Tismalleen samalla hetkellä hän… kuuli ympäriltään veneen porautuvan rantahiekkaan. Askelten seuraavan perässä.
Hyökkäys himmeni ja todellisuus palasi selkeämmäksi juuri sopivasti, että Visokki pystyi näkemään näkökenttänsä keskellä Tawan kauhistuneet kasvot.
”Visu?” Tawa haukkoi henkeään. Yöhön asti venyneistä töistään yllätetty toa seisoi pöytänsä takana pidellen Nöpöä tiukasti käsissään. Silmien kalpeudesta Visokki päätteli näyttävänsä tällä hetkellä juuri yhtä kamalalta kuin miltä hänestä myös tuntui.
”Hyökkäys” hän pakotti sanansa ulos. ”Rannalla. Vene… jo-joku…”
”H-hyökkäys?” Tawa suoristi ryhtinsä näkyvästi. ”Kuka? Joko… joko ne käyvät sotatoimiin? Nazorakeja? Zyglakeja?”
Visokki ei pystynyt vastaamaan mihinkään Tawan kysymyksistä, sillä se, joka oli ollut veneellä, ja oli nyt rannalla, oli taas hänen päässään.
Se joku oli hänen päässään ja oli hänen päässään vain valkoista ja sinistä ja viiltävää kipua, ja se joku asteli pitkin rantahiekkaa, ja se joku suuntasi nyrkkiin puristetun kämmenensä kohti linnakkeen korkeinta tornia, ja sen jonkun nyrkin sormien väleistä hohti sinistä.
Ja se sattui ja hän ei pystynyt keskittymään mihinkään ja Tawa välähti näkyviin ja pois näkyvistä ja Tawan kasvot ja admin-tornin muoto sekoittuivat hänen katseessaan ja Tawa yritti sanoa jotain, mutta Visokki ei saanut selvää.
“Visu? Visu, oletko sinä, oletko-”
Joka hetki, kun se, joka oli hänen mielessään, asteli lähemmäs tornia, tuntui Tawan huone sumeammalta ja ranta selkeämmältä. Visokki kadotti Tawan äänen täysin. Sen hukuttivat alleen kymmenien jalkojen äänet. Hiekka narskui alla, kun veneestä noussut joukkio ei edes pitänyt kiirettä lähestyessään. Askeleet hiekalla voimistuivat ja voimistuivat kunnes…
Välähdys ja voimakas kuumuus olivat viimeiset aistihavainnot rannalta, kunnes harha kaikkosi äkillisesti.
Visokki seisoi täristen ja huohottaen ja tuijotti Tawan kauhistuneita kasvoja. Oli täysin hiljaista.
”… oletko sinä kunnossa?” ”Se… lopetti.”
Visokista tuntui että kumpikaan heistä ei hengittänyt, kun hän mietti sanojaan. ”Miksi… miksi se lopetti?”
Visokki ehti kysyä kysymyksen. Tawa tai hän itse eivät ehtineet prosessoida sen vastausta edes puolikasta sekuntia, kun heidät keskeytti helvetillinen ääni läpi linnoitusten muurien ja vankimpien seinien. Tärinä pudotti teekupposia seinätelineistä, ja ne pirstaloituivat Tawan toimiston lattialle.
Posliinin pirstaleet kilisivät lattialla. Sitten tuli täysin hiljaista.
”Tuliko tuo…” Tawa hengitti. ”Rannalta.”
Sitä pelottavaa hiljaisuutta kesti ahdistavia pieniä hetkiä, jotka he käyttivät vain kuunnellakseen. Sitten Tawan toimiston ovi kävi toiseen kertaan. Tulija puhui ennen kuin Visokki ehti kääntyä tätä kohti.
”Hei tytöt, hyviä uutisia”, Guardian sanoi. ”Puolustus toimii.”
Sininen skakdi seisoi ovella ilmeensä vakavana, vielä unenpöpperöisenä mutta toimintavalmiudessa. Kivääri ei ollut valmiusasennossa, mutta hän piteli sitä tiukasti käsissään.
”Ja huonoja myös. Jos kaupunginvaltuustolla oli joku ajatus siistiä vanhan majakan edustalla olevaa rantaa, niin sedille taitaa tulla aika ikävä syksy.”
Tawa ja Visokki vilkaisivat toisiaan. Sitten Tawa katsoi taas Geen suuntaan.
”Mennäänkö katsomaan?”
Skakdi nyökkäsi ja avasi toimiston ovea. Tawa laski Nöpön korilleen, nappasi keihäänsä telineestä ja asteli tomerasti edellä.
Visokki seurasi perässä kunhan oli ensin saanut muutaman tasaisen hengenvedon aikaiseksi.
Se, joka oli ollut hänen päässään, ei ollut enää linjoilla. Mutta hänestä tuntui, että jokin muu yhä oli.
Administon koko matka muurinharjaa pitkin rannikolle linnakkeen edustalla oli haissut palaneelta. Kun he saavuttivat vanhan majakan, alkoivat savupilarit näkyä. Ne nousivat muinaisen kivitornin takana olevalta rannalta useana synkeänä patsaana, kuin valtavan kouran luisevat sormet olisivat olleet kurottautumassa Bio-Klaanin linnaketta kohti.
Kun he alkoivat laskeutua rantakalliota, näkivät he ensimmäisinä paikalle ehtineet. Vartioston ja lainvalvonnan ensitoimintaryhmät olivat eristäneet alueen aamuyössä kirkkaasti näkyvällä keltaisella nauhalla. Vartijat ja poliisit etenivät hyvin varoen hiiltyneessä maastossa. Alueen reunalla Visokki näki tutun moderaattorikaksikon jutustelevan jotain keskenään. Havahtuessaan adminien laskeutuvan alas rinnettä kävelivät Same ja Bladis rivakasti vastaan.
”Juuriadmin”, Same nyökkäsi synkeänä, ”adminit.”
Hopeinen skakdi toisti eleen perässä, jos ei aivan yhtä särmänä kuin taisteluparinsa. Kellonaika näkyi melko lailla enemmän hänen silmäpusseistaan.
”Mitä täällä tapahtui?” Tawa kysyi katsoen vuorotellen Samea ja Bladista. Same vilkaisi takanaan nousevaan savupatsaaseen ja ehti puhua ensin.
”Mitä ilmeisimmin jonkinlainen joukkio pienessä veneessä yritti päästä lähelle muureja ilman, että osui satamavaloihin… eikä päässyt kovin pitkälle.”
”Ja miksiköhän ei?” Guardian kysyi rintamasuunta Samessa, mutta katse Bladiksessa.
Hopeinen skakdi katsoi melko hyväntuulisesti Geetä, vilkaisi hirvittävää hiiltynyttä kraatteria takanaan, ja sitten taas Geetä.
”Eversti hyvä, niiden parin zyglak-keissin jälkeen kehotit minua tekemään jotain etelärannan pahimman sokean pisteen… eli juuri tämän majakan edustan suhteen. Niin minäpähän sitten tein.”
Same lähinnä nyökkäili hiljaa taisteluparinsa puhuessa.
Tawa kohotti kulmiaan. Guardian katsoi ensin Bladista ja sitten Samea ja sitten savuavaa maastoa moderaattorien takana.
”Bladis, en nyt tahtoisi valittaa koska pysäytit mahdollisesti kokonaisen hyökkäyksen”, Gee sanoi raapien takaraivoaan, ”mutta tiedätkö, mihin merimiinat yleensä laitetaan?”
“Jestas, Guartsu”, Bladis kohautti olkiaan, “käskit vähän soveltaa niiden kanssa.”
“Tiedätkö, kuinka päin helvettiä tuon miinatyypin herkkyys on viritetty? Noita räjähtää välillä siksi, koska rama räpäyttää siipiään toisella puolella kupolia. Sinä kaivoit ne hiekkaan.”
“Jos se on niin vaarallista, miten sellainen sitten soljautetaan zamorin sisälle?” Bladis murahti.
Kaikki neljä muuta, jotka eivät olleet Guardian, katsoivat nyt Guardiania. Tawa ja Visokki eivät olleet tähän kellonaikaan tai näin säikähtäneinä valmiita kohtaamaan, mistä tässä edes puhuttiin, ja tapahtuiko se edes tällä todellisuuden tasolla. Same näytti palanneen ajatuksissaan haaveillen aikaan, jolloin sodankäyntivälineet olivat olleet ainoastaan traumaattisia ja hirvittäviä eivätkä myös täysin typeriä.
“Hengitystä pidätellen”, Guardian lopulta vastasi. Ja siirtyi, Visokki huomioi, melko armollisesti asiassa eteenpäin. “Onko yhtään tarkempaa tietoa, keitä tuossa mossahti?”
”Kohta on.”
Bladis otti ensimmäiset askeleet kohti montun reunaa. Hän nykäisi selkänsä takaa vyölleen kiinnitetyn pistoolin ja valmistautui tökkimään hiiltynyttä mysteeriä sen pitkällä piipulla. Skakdi astui savuisen montun sisäreunalle. Varovaisena alkanut liike muuttui kuitenkin luisuksi, kun maastonmuodon hiekkainen reuna petti. Skakdi vaikutti säilyttävän tasapainonsa, mutta liukui hiekan mukana pois muiden näkökentästä. Hetken kuluttua savun keskeltä kuului tuttu ääni.
”No nämä ovat… jotain… tyyppejä?”
Bladiksen syväluotaava lausunto nosti selvästi Guardianissa halun tehdä omat päätelmänsä, ja skakdi käveli muiden adminien tasalta tomerasti kraatterin reunalle. Visokki oli astella perässä, mutta… jokin ei tuntunut oikealta. Jokin ei saanut hänen oloaan vielä tarpeeksi varmaksi, että hän olisi uskaltanut lähestyä. Hän jakoi katseen vierellään seisovan Tawan kanssa, joka oli ollut selvästi liikkumassa, mutta pysähtyi hänen tasalleen. Sähkön toa tarttui keihääseensä jälleen molemmilla käsillään.
Guardian kumartui kuopan reunan yli ja leyhytteli savua pois näkökentästään.
“Ei näistä kyllä paljoa jäänyt”, hän mutisi yskien hieman. “Kohtuullisen iso joukko, muutama tusina? Joku muu saa laskea raajojen ja torsojen määrän.”
“Zyglakeja?” Tawa kysyi.
Skakdi näytti pudistavan päätään.
“Mitään hännältä näyttävää ei ainakaan jäänyt jäljelle. Tulkaapas vilkuilemaan sieltä.”
Loputkin admineista ja Same kurkistivat lopulta reunan yli, ja kuopasta iskevä haju oli vielä hirvittävämpi kuin muurinharjalla. Näky ei ollut kaunis. Hiiltyneitä, palaneita, sulaneita ja riekaleiksi repeytyneitä ruumiinosia oli levittäytynyt pitkin suuren kraatterin pintaa. Suurin osa siitä oli niin hiekan ja tuhkan peitossa, että kuolleiden panssariston tai muustakaan värityksestä ei auttanut tehdä minkäänlaisia päätelmiä. Hyvin suuria raajat ja kehot olivat. Jokainen rannalle kuolleista oli ollut huomattavasti suurempi kuin yksikään Bio-Klaanin johtajistosta, jotka näkyä tuijottelivat.
“Mitä, peikkoja?” Guardian sanoi. “Aristokraatteja, titaaneja ehkä? En ole varma, kenestä vartiostossa tykkään niin vähän, että pistäisin selvittelemään tätä. Tykkäättekö te palapeleistä?”
Tawa pudisti päätään, yskäisi löyhkälle ja astui poispäin reunalta peittäen suunsa vasemmalla kädellään. Visokki ei perääntynyt, vaan jäi vain katselemaan näkyä ilmeettömänä. Same kuitenkin seurasi kollegaansa kuopan pohjalle ja nappasi veitsen reisitaskustaan. Bladis katseli vierestä, kun Same kyykistyi jäänteiden äärelle omaa tuliluikkuaan täsmällisemmän instrumentin ja ilmeisesti tarkoitushakuisemman toimintamallin kanssa.
Selakhin vapaa käsi tarttui yhden hiiltyneen torson yläselkään, ja toinen käsi iski puukon haarniskan nivelkohtaan, lavan seutuville. Visokin silmiin arveluttavan tottunein ottein Same nitkutti olkapanssaria ja osaa olkapäästä irti vainajanpalasta.
”Same, tuo on oikeastaan-” Bladis aloitti, mutta piti pienen tauon, kun hänen kollegansa nykäisi ison osan tutkimuskohteen yläselästä irti. ”Tuo ei ole palapelien ajatuksen mukaista. Same, tuo on oikeastaan ihan päinvastainen juttu.”
Skakdin puheista piittaamatta selakhi nosti panssarinpalan ja sen sisäpuoleen kiinni palaneen lihakudoksen silmiensä tasalle. Hän asetti etu- ja keskisormensa näytettä vasten ja työnsi. Kappaleesta tihkui syvän sinertävää verta, joka valui selakhin sormia pitkin. Moderaattori vei sormet suullensa ja maistoi.
“Same, mitä helvettiä nyt”, Bladis mutisi.
Same katseli mietiskelevästi tyhjyyteen hetken.
”Vahvat rauta-arvot, paljon pienhiukkasia. Tällä oli joko huonot elintavat tai vaikeasti hengitettävä elinympäristö. Xia, Stelt, ehkä.”
Guardianin ilme viesti sitä, että hän ei halunnut kyseenalaistaa, kuinka sen oppi maistamaan. Bladiksen ilme viesti, että hän oli saanut aiheesta luennon eikä haluaisi kuulla sitä enää koskaan.
“Hypoteesi pitää?” Guardian kysyi.
“Ehkä”, selakhi nyökkäsi käännellen panssarinpalaa käsissään. Hän raaputti hieman veitsellään siihen kiinni palanutta kudosta ja jäi tuijottelemaan lähempää. “Sepäntyö ei näytä halvalta. Tämä ei ole ihan minkä tahansa merirosvon selkäpanssari. Ja jos tämä taas on ase…”
Same laski panssarin alas ja nykäisi maasta palasen jotain, joka näytti sapelin jäänteeltä.
“… niin kohtuullisen hyvästä prototeräksestä ovat onnistuneet takomaan.”
Sininen skakdi nyökkäili hiljaa ja käänsi katseensa kuopan reunan yli, kauemmas rantaa.
“Ehtikö joku vilkaista jo niiden paattia?”
”Joo”, Bladis ähisi kavutessaan takaisin ylös montusta. Hiekka teki kiipeämisestä yllättävän vaikeaa, ja moderaattori käytti siihen jalkojensa lisäksi myös pyssystä vapaata kättään. ”En ole mikään venepoju, mutta moottorit hoituu.”
Guardian kumartui hieman ja ojentautui auttamaan Bladista. Skakdien kädet löysivät toisensa, ja admin veti moderaattorin ylös. ”Isompi moottori kuin prätkässäsi?” Guardian kysyi ja virnisti.
”No joo…”, Bladis vastasi pyyhkiessään santaa haarniskastaan. ”Melkoinen perämoottori. Iso, ja kadehdittavan tehokas, mutta ihan vapaiden markkinoiden tavaraa, että ei tämä mitään sotakalustoa ainakaan ole.”
Guardian asteli veden ääreen. ”Eli emme ole taas uudessa sodassa. Se on ihan kiva kuulla.” Hän vilkaisi Tawaa, mutta hänen katseeseensa ei vastattu. Admin-toa vaikutti ajattelevan omiaan.
“Eipä hirveästi siltä näytä”, Bladis sanoi katse paatissa. “Purjeista puuttuu tunnukset, tykeille ei ole edes paikkoja, eikä tuolla ehkä sellaista kantokykyä olisikaan. Varmaan jonkun steltiläisen ritariston nuorin urho on päättänyt pistää rahaa haisemaan ja lähteä vähän valloitusreissulle kera koko joukon palkattuja öykkäreitä, tai jotain. Surkea yritys. Ihan hyvä asenne kyllä, siitä pisteet.”
“Onhan näitä merirosvoja aiemminkin nähty”, Guardian nyökkäili. “Tai paroneita, joiden mielestä piilottelemme avaruusolioita. Ehkä tästä ei näillä samoilla silmillä enempää saa irti. Mennäänkö kaikki vain nukkumaan?”
Koko sinä aikana, kun skakdit ja selakhi olivat tutkailleet groteskia näkyä ja esitelleet teorioitaan, oli Visokki vain tuijottanut kraatterin keskelle. Oli kestänyt kauan tajuta, miksi hän oli tehnyt niin, mutta vähitellen hän alkoi ymmärtää, mitä oli sieltä etsinyt.
Mitä lähemmäs hän oli linnakkeesta kävellyt kohti rantaa, sitä voimakkaammaksi se oli tullut. Sitä olisi voinut kuvailla huminaksi, mutta ääntä se ei ollut. Se ei ollut fyysinen tuntemus hänen kuoressaan eikä haju- tai makuhavainto hänen kidassaan. Tarkimmin sitä olisi voinut kuvailla sanalla läsnäolo, mutta sekään ei saavuttanut aivan sitä, mitä Visokki tunsi. Hän aisti kanssa-adminiensa ja moderaattorien läsnäolon, näiden tunnetilojen ja ajatusten muodostamat pisarat ja aallot ympäröivässä ilmassa.
Mutta tämä läsnäolo, jonka hän tunsi kraatterin keskeltä, oli vailla vivahteita. Se oli tasainen, järkkymätön ja uskomattoman voimakas, ja sitä oli vaikea jättää huomioimatta.
Visokki loikkasi kraatterin reunan yli ja alkoi kuopia sen syvintä kohtaa etujaloillaan ja syöksyhampaillaan. Mitä muilla olikaan sitten ollut mielessä, se sai odottaa, kun he katselivat visorakin työntävän raajoja, metallinkappaleita ja palanutta törkyä pois tieltä. Kauaa ei hänen tarvinnut kaivaa ennen kuin hän kavahti taaksepäin.
Hän tuijotti mustaksi hiiltynyttä, luista kättä, joka oli puristunut nyrkkiin. Pienimmätkin jäänteet kudoksesta olivat riekaloituneet irti ja panssarien jäänteitä oli vain vähän, mutta kädestä ei puuttunut sormen sormea ja se puristi jotain tiukkaan. Jotain metallista, puhtaan valkeaa, sinistä.
Jotain, jossa ei ollut jälkeäkään tuhkasta tai mullasta tai räjähdyksen sinkoamasta roskasta, vaikka sitä piteli kuollut, palanut nyrkki. Sormien välistä kiilui aavemaisesti leijuva hehku.
”Kaikki. Lähemmäs. Nyt.”
Visokin telepaattinen viesti iskeytyi muiden tajuntaan hätkähdyttävän voimakkaana. Same suoristui seisomaan ruumiiden ääreltä, ja skadit rantaviivan tuntumassa alkoivat välittömästi lähestyä kuoppaa. Tawa oli kuitenkin ensimmäisenä Visokin vierellä laskeuduttuaan montun pohjalle ystävän käskyn kuultuaan.
Sähkön toa vilkaisi Visokkia. Jokin loi punaisen visorakin kasvoille sinisen hehkun ja oli naulinnut hämähäkin katseen. Tawakin seurasi visorakin tuijotusta, ja näki runnellun nyrkin, jonka sisuksista loisti arvoituksellinen hehku. Sen sanaton kuiskaus ei soinut yhtä äänekkäänä Tawan mielessä, mutta…
”Se… puhuu minulle”, keltainen juuriadmin henkäisi ja kumartui lähemmäs. Sivalkoinen valo heijastui hänen visiiristään.
Varovaisesti – mutta ei ehkä niin varovaisesti kuin hän olisi itse tahtonut ajatella – Tawa vei kätensä valon lähdettä puristavalle nyrkille ja avasi kalmon sormia.
Siinä hetkessä Same ja skakdit ehtivät ruumiin nyrkistä paljastuneen esineen äärelle. Kaikkien kolmen aseet olivat valmiudessa.
Se, mitä kourasta paljastui, oli näennäisesti viatonta. Keskellä hurmetta ja raatoja sen olisi voinut hyvin jättää huomioimatta. Silti jotenkin sen huomaamaton paino sai heidät kaikki vaikenemaan hetkeksi.
Siinä se makasi luisella kämmenellä: valkea metallinpalanen, joka näytti sirpaleelta jostain suuremmasta. Keskellä sirua oli noin keskimääräisen matoralaisen silmän kokoinen reikä, ja metalli hehkui kylmää sinertävää auraa, kuin se olisi heijastanut loppukesän yötaivaan tähtiä.
”Aion olla nyt rehellinen”, Guardian totesi ja laski asettaannsa. ”Molemmilla pakaroillani on oma perstuntumansa tästä. Ensimmäinen rohkaisee minua tarttumaan siihen saman tien, ja toinen käskee katsoa, mitä tapahtuu kun sitä pamauttaa plasmalla.”
Vaivoin sininen skakdi siirsi katseensa pois hypnoottisesta sirpaleesta. ”Mutta meinasin nyt esittää vastuullista aikuista ja ehdottaa, että suhtaudumme siihen kuten mihin tahansa vieraaseen sotilaskalustoon, ja telkeämme sen toistaiseksi linnakkeen holviin.”
”Kenties”, Tawa mietti ääneen, katse yhä salaperäisessä esineessä. ”Sen voima on kuitenkin poikkeuksellisen puhdasta. Minä… kykenen aistimaan sen.”
Tawan kanssa-adminit tiesivät hyvin, minkä sanomista hän yritti kiertää. Tawaa inhotti vedota siihen, että hän oli toa. Elementaalisotureilla oli kuitenkin yleensä hyvä intuitio taikaesineiden suhteen. ”Mitä ehdotat?” Tawan luotetuimman ystävän ääni kysyi.
”En ole varma”, sähkön toa vastasi. ”Mutta tämä saattaa olla meitä isompaa. Saattaisi olla parasta tuoda tilanne koko Klaanin tietoon.”
”Admin Tawa”, Same puuttui keskusteluun. Hän oli yhä taisteluasennossa. ”Se saattaisi olla virhe. Tämä joukkio…” Selakhi viittoi vapaalla kädellään heitä ympäröivää kuolemaa. ”Meillä ei ole syytä uskoa, että tällä seurueella olisi ollut mahdollisuuksia murtaa muurejamme.” Hän piti pienen tauon ennen kuin jatkoi vakavana. ”Ellei sitten tuo siru.”
”Ase siis? Ja voimakas, liian vaarallinen yhteisesti päätettäväksi?” vanha sotilas Guardian tunsi Samen ajatustavan. Selakhi nyökkäsi vastaukseksi. ”Me emme tiedä, mitä se tekee”, Visokki huomautti. ”Joku kuitenkin ehkä tietää. Luottakaa minuun, kun sanon, että tuollaisen… asian tekemiseen vaadittava mielenvoimien tuntemus on harvinaista. Sirpaleella saattaa olla tätä sakkia todellisempi omistaja.”
Ajatus vaiensi montun hetkeksi. Bladiksella oli kuitenkin asiaa.
”Räjäytetään se.”
Skakdin ehdotus sai aikaan toisen pienen hiljaisuuden, jonka hän rikkoi taasen.
”Miettikää nyt. Meillä on ihan riittävästi ongelmia muutenkin. Viedään se tuonne metsän puolelle, vähän dynistä kehiin, pari kranaattia siihen kylkeen… hedelmähyllyltäkin pitäisi löytyä lisätehoja…”
Tawa kurtisti kulmiaan. ”Mielenkiintoinen ajatus, Bladis… on… hyvä olla vaihtoehtoja.”
”Minä tiedän, mitä Ämkoo tekisi”, Guardian tokaisi. ”Hän poimisi sirun tuosta kuolleen miehen kourasta, sujauttaisi sen viittansa taskuun ja virnistäisi hurmaavasti ennen katoamistaan horisonttiin.”
Jokaisen paikallaolijan mielestä hieman liiankin totuudenmukaisen sutkautuksen jälkimaininkeina saapui syvä pitkä hiljaisuus, jonka aikana ainoastaan hyytävä merituuli ujelsi kiemurrellessaan vanhan majakan läpi.
Jotain oli tehtävä, Visokki arveli. Mutta juuri, kun hän oli aikeissa toimia, Guardian laskeutui toisen polvensa varaan maahan ja nappasi valkean sirpaleen kuolleesta kämmenestä. Ihan kuin se olisi ollut kaiken aikaa niin helppoa.
Välittömästi, kun sirpale lakkasi koskettamasta ruumiin kämmentä, käsi kaikkine sormineen mureni – ikään kuin se olisi kaiken aikaa ollut vain kämmenen muotoon jämähtänyttä tuhkaa, jota mikään ei enää pakottanut kämmenen muotoon. Sekä Guartsu että Tawa kavahtivat hieman kauemmas äkkiseltään tuhkautuneesta raadonpalasta.
Hiljainen merituuli tarttui tuhkaan, ja hetkessä sirua pidellyt käsi oli pelkkä muisto.
”Sanoit, Visu, että tämän tekeminen vaatisi mielenvoimien tuntemusta”, Guartsu sanoi lopulta epävarmalla äänellä. ”Kyllä.”
”Miksi tulit tähän johtopäätökseen?” hän jatkoi tarkastellen nyt Visokkia sirussa olevan reiän läpi. ”Sillä on ikään kuin telepaattisesti havaittava… läsnäolo.”
Visokki ei halunnut ottaa mieleensä kohdistunutta hyökkäystä puheeksi siinä kaikkien keskellä. Guardian ei selvästikään ollut täydellisen tyytyväinen Visokin välittämään mielikuvaan. Tawa tuli apuun jatkamalla keskustelua hänen puolestaan.
”Ehkä meidän on syytä ottaa selvää, mikä se on ja mitä se tekee, ja varautua siihen, että joku muukin on siitä kiinnostunut.”
”Olen samaa mieltä, admin Tawa”, Same sanoi. Hetken harkinnan jälkeen hän kaivoi savukkeensytytysvälineistönsä, tuli sitten jälleen toisiin aatoksiin eikä lopulta pyytänyt esimiehiltään lupaa sytyttää. “Ehdotan myös, että tutkimme veneen lisäjohtolankojen varalta.”
”Pitäydyn alkuperäisessä ehdotuksessani”, Guardian sanoi. ”Telkeämme sen holviin, ja sitten teemme, kuten Tawa sanoi. Vastustaako kukaan?”
Hiljaisuus toimi myöntymisen merkkinä. Guartsu, siru kädessään, lähti tarpomaan takaisin linnoitusta kohti. Visokki jäi vielä hetkeksi seisomaan ruumiin ääreen. Hän tuijotti kohtaa, jossa luinen koura oli vielä hetki sitten ollut samalla, kun taikaesineen sininen aura vaimeni vaimenemistaan. Jossain hänen vieressään moderaattorit keskustelivat, mutta hälyn sisältö ei tavoittanut hänen huomiotaan. Kun päivän ensi säde luikahti horisontin takaa ja osui hänen kasvoihinsa, hän rutisti molemmat silmänsä kiinni ja lysähti maahan.
”Ajattelitko jäädä siihen loppuyöksi?” kysyi ääni hänen takanaan. ”Vai lähdetkö kanssani takaisin linnakkeelle?”
Visokki kääntyi kohtaamaan parhaan ystävänsä, ja näky Tawan vaimeasti hymyilevistä kasvoista toi hieman valoa. ”Mennään”, Visu vastasi, ja yhdessä he lähtivät kävelemään takaisin.
”En kyllä tiedä, voiko tätä enää yöksi kutsua”, Visu haastoi heidän siinä kävellessään, pienoisen auringonvalon jo sivellessä heidän selkiään.
”No ehkä aamuyö. Aamu? Taisi jäädä yöunet väliin tällä kertaa”, Tawa naurahti. ”Taas. Sinun pitäisi mennä nukkumaan ajoissa.”
”Paraskin puhuja, sinähän olit ihan yhtä myöhään valveilla…” ”No niin olin tällä kertaa, mutta minulla on yleensä vähän vastuullisempi päivärytmi!”
”No sinä oletkin meistä kahdesta se aikuisempi.” ”Sanoo nainen, joka huolehtii koko maailmasta sillä välin, kun me muut nautimme elämästämme.”
Tawa pyöräytti silmiään.
”Tiedät, että tuo ei ole totta.” ”No siltä se välillä tuntuu, sinä olisit loman tarpeessa. Mutta oikeasti, nukkuisit enemmän.”
”Niin minun varmaan pitäisi.”
Lyhyen hiljaisuuden jälkeen Tawa kysyi:
”Mitä silloin tapahtui, kun tulit huoneeseeni ja ilmoitit hyökkäyksestä?”
Kun Visokki epäröi, hän jatkoi:
”Muistathan, että voit kertoa minulle mitä vain. En aio kertoa Guartsulle.” ”Minä… Jokin hyökkäsi kimppuuni.”
”Mitä tarkoitat?” ”Jonkinlainen vihamielinen olento hyökkäsi mieleeni. Uskon, että se oli yksi veneellä tulleista – se, jonka kädessä siru oli. Näin välillä maailman hänen näkökulmastaan.”
Tawa nyökkäsi mietteliäästi. ”Oletko aivan kunnossa?” ”Yritin karistaa hänet kimpustani, jopa tappaa hänet, kun mikään muu ei auttanut. Mutta hän ei kuollut, ja vene eteni ja eteni. Kunnes he tulivat rannalle. Sitten räjähdys korvensi heidät kaikki, ja yhteys katkesi, uskon.”
”Saitko selville mitään hyökkääjän henkilöllisyydestä?” ”En. Hän sanoi olevansa tulossa ja haluavansa jonkin, mikä minulla on. Mutta en tiedä, mitä hän tarkoitti. Hän kutsui minua ’tytöksi’. Ikään kuin tuntisi minut.”
Tawa ei vastannut mitään. ”Onkohan mahdollista, ettei hän varsinaisesti puhunut minulle? Mutta miksi hän sitten hyökkäisi kimppuuni…”
”En tiedä vastausta kumpaankaan kysymykseen, olen pahoillani”, Tawa sanoi. ”Mutta meidän on syytä asettaa korkea prioriteetti sen sirun salaisuuksien selvittämiselle, ettei mitään tällaista tapahdu uudestaan.” ”En tiedä, vaikuttiko se siru hyökkääjän mieleen jollain tavalla. Mutta emme voi sulkea pois sitä vaihtoehtoa, että se oli ase.”
He saapuivat portille ja kulkivat siitä sisään. Kaupunki oli vielä hiljainen, mutta kauppiaat valmistautuivat jo availemaan putiikkejaan, ja varhaisimmat työntekijät kiirehtivät jo askareilleen. Hirvittävä jytinä rannalta aiheutti väessä epävarmaa supatusta, mutta rohkaiseva ilme Toa Tawalta vaikutti näkyvästi rauhoittavan heitä.
”Pitäisiköhän pistäytyä Figalla ostamassa hieman kukkia, kun tässä kerran ollaan”, Tawa pohti. Visokki ihaili tämän kykyä jättää tapahtunut jo taka-alalle, mutta toisaalta tämä ei ollut vihamielisen mielensisäisen hyökkäyksen uhri. ”Mene vain, jos haluat”, hän sanoi. ”Ehkä minä menen vielä huoneeseeni ja yritän nukkua pari tuntia ennen päivän velvollisuuksia.”
”Jos asia jää vaivaamaan sinua, tule juttelemaan”, Tawa sanoi. ”Tulen kyllä. Mutta älä leiki psykologia, se on minun hommani”, Visokki vastasi leikkisästi.
Kun he erkanivat lähellä linnakkeen ovia, Visokki pysähtyi hetkeksi paikoilleen.
Horisontissa päivä sarasti. Auringoista ensimmäinen pilkisti hiljalleen esiin ja maalasi kaupungin mukulakivien pintaan oransseja laikkuja. Mata Nui raotti silmäluomiaan, tavattiin sanoa. Visokki ei tavannut, mutta sanonnat tarttuivat. Epävarmuutta täynnä olevan yön pimeys väistyi, mutta jokin jäi leijailemaan Visokin ylle.
Sirua pidelleen hyökkääjän ääni oli vaimentunut, mutta jollain tavalla se oli yhä läsnä. Samalla tapaa kuin käsi oli hajonnut tuhkaksi, ei Visokki enää… muistanut, miltä ääni oli edes kuulostanut?
Se olisi voinut olla kenen tahansa ääni. Mitä pidempään hän muisteli sitä, sitä yleismaailmallisemmalta se tuntui. Kuin se olisi polttanut tiensä hänen tajuntaansa jättämättä mitään jälkeä.
Kuka hänelle sitten oli puhunutkaan, oli varmasti jo äärimmäisen kuollut. Mutta kuollut tai ei, hänen oli vaikea olla tuntematta että tämä oli toivottanut heidät tervetulleeksi johonkin, johon he eivät olleet aivan valmiita.
Visokki päätti olla ajattelematta asiaa. Horisontissa häämötti merkkejä sodasta. Hänellä ei ollut varaa harhautuksiin.
Meri oli hiljainen, sen vaimeat kuiskaukset vain tasaista huminaa kaikkeuden taustalla. Aallot pesivät Bio-Klaanin saaren rantaa hellästi ja pehmeästi; tähdet yhtyivät taivaalla kosmisiksi kuvioiksi, joille niiden alla kulkevat olivat lahjoittaneet nimen ja merkityksen. Kuu hehkui aikojen loppua vartovan silmäparin puolikkaana yötaivaan keskellä.
Rannalla seisoi linnoitus, jonka rinnalla kasvoi kaupunki, rakennusten ja teiden rihmasto. Uljaasti seisovat muurit sulkivat sen kaiken syliinsä pidellen joka sakaran joka kolkasta saapuneiden kummajaisten yhteisöä visusti otteessaan kuin maailman arvokkainta jalokiveä. Vielä eivät ne olleet kohdanneet todellista haastajaa; toistaiseksi oli ennenkuulumaton ajatus siitä, että raja seinämien turvallisen sisuksen ja arvaamattoman, petollisen ulkomaailman välillä ikinä hämärtyisi.
Kaiken lopussa murtuisi vääjäämättä niin rakennelma kuin ajatuskin – kaiken oli joskus hajottava osiinsa ja palattava siksi, mitä se oli joskus ollut.
Satamakatu oli autio. Pistävä meren tuoksu kantautui rantaan kaukaa ulapalta; se oli kaiken ympäröivä ohut savuverho, joka tunkeutui sisään rakennuksiin ovien alta ja ikkunoiden raoista. Saastaisten, tyhjien tynnyrien rivit reunustivat kävelyväylää. Lasinsiruja lepäsi siellä täällä unohdettuina kasoina, joilla oli tarina mutta ei omistajaa.
Luonnon aavemainen pysähtyneisyys, jonkinlainen odottava hiljaisuus, enteili pahaa, ja sen tiedosti jokainen omalla tavallaan tajuntansa syvimmissä sopukoissa, yksi selittämättömänä pahana olona ja toinen haluna jäädä kotinsa lämpöön ja turvaan. Tällaisina iltoina sai mukulakivitys odottaa turhaan siihen iskeytyviä iltakävelyjen askelia.
Vain Ruskea makuta, halvoista hinnoista ja ainutlaatuisesta tunnelmastaan kuuluisa kapakka, oli yhtä täynnä elämää kuin muinakin iltoina. Sen asiakkaat eivät joko tiedostaneet kaupungin kaduille laskeutunutta pahuden auraa tai eivät siitä piitanneet.
Kapakan ovi kävi, ja sen edessä lepääviä kivisiä portaita laskeutui puisista kaiteista tukea ottaen vaaleanpunainen hahmo, joka herättäisi ja oli herättänyt kummastusta maailman jokaisessa satamassa. Kaltaistaan vailla, ykseyteensä hukuttautunut oli haparoivilla askeleilla kotiaan kohti suuntaava Kissabio.
Mietittyään hetken sitä, minkä suunnan valitsisi päästäkseen perille, olento päätti kävellä yksinkertaisesti suoraan eteenpäin Adminaukiota kohti uskaltamatta kulkea saaren ylle laskeutuneessa pimeydessä nopeampaa mutta syrjäisempien katujen halki kiertävää reittiä. Kun tummaa taivasta vasten kohoavat sataman alusten siluetit ja ränsistyneiden kattojen kaltevat muodot jäivät taakse, Kissabion ajatukset palasivat tapahtumiin Ruskeassa makutassa.
Käytätkö sinäkin kissanminttua? ko-matoran oli kysynyt innostuneesti. Tiesitkö, että se on niin sanottu semanttinen päihde? Sen vaikutus ei perustu käyttäjän biologis-biomekaanisiin ominaisuuksiin vaan siihen, kuinka lähellä tuntee olevansa ”kissan” käsitettä. Jännittävää, eikö vain? Ehkä se on joidenkin mielestä arkipäiväistä, kun olemassa on kuitenkin vaikkapa monenlaisia naamioita, joiden toimintamekanismit ovat samalla tavalla lingvistisiä. Minusta on kuitenkin mielenkiintoista pohtia, mitä se kertoo kielen ja todellisuuden…
Kykenemättä päättämään, kuinka hänestä täysin käsittämätöntä yksinpuhelua kommentoida, Kissabio oli tyytynyt jatkamaan terästetyn maitokulhonsa sisällön litkimistä. Illan saapuessa hänen astiansa oli tyhjentynyt täysin. Kissa oli kokenut samaan aikaan vastustamatonta tarvetta paeta mihin tahansa muualle ja jäädä siihen iäksi täysin liikkumattomana ja huomaamattomana koristeena, jota jokainen Ruskean makutan vakioasiaskas oppisi ennen pitkää olemaan ajattelematta.
Kissabio pysähtyi hetkeksi ja tunsi kylmien väreiden kulkevan selkäpiitänsä pitkin huomatessaan kellotornin hahmon aukiolla edessään. Hetken hän oli luullut sitä hänen askeleitaan seuraavaksi silmäksi, mutta vaikutelma katosi yhtä nopeasti kuin se oli ilmestynyt. Lyhyen henkäyksen ajan sen katse oli tuntunut lävistävän hänen sielunsa ja tietävän hänestä kaiken, hänen toiveensa, pelkonsa, huolensa, ilonsa.
Kaiken senkin, mitä hän ei tiedostanut itsekään.
Oli aavemaisen hiljaista. Tietämättä, mihin täältä jatkaa – hädin tuskin tietoisena siitäkään, mistä hän oli tullut ja mihin oli matkalla – Kissabio asteli lumoutuneesti kellotornia kohti. Mitä jos se tiesikin kaiken, mitä jos se olikin ollut täällä ennen häntä ja säilyisi täällä hänen jälkeensä pohjattoman tiedon alttarina, joka voisi halutessaan paljastaa maailman jokaisen salaisuuden? Kellotorni, mitä tiedät? teki Kissabion mieli lausua, mutta hänen huuliltaan karkaava äännähdys ei muodostanut tunnistettavia sanoja.
Päästyään tornille kissa puoliksi istui, puoliksi kaatui sen kupeelle ja sulki silmänsä hetkeksi odottaakseen, avaisiko tietäjätär ikinä suutaan. Oli kylmä, mutta tuntemus siitä oli kaukainen ja tavoittamaton kuin valtamereen pudonnut vesipisara.
Hän avasi silmänsä uudelleen, vilkaisi vain katulamppujen ja taivaalla sojottavan kuun valaisemaa maailmaa ja sulki ne jälleen. Mihin hänellä oli tästä kiire? Mihin hän edes oli menossa, mistä oli tullut? Mikä oli hänen määränpäänsä?
Mikä se oli ikinä ollut?
”Kissabio?”
Kissabio avasi silmänsä ja näki edessään naisen hahmon, siron ja pitkän; todellisuuden läpäisevää voimaa säteilevän aavekuvan. Sen jylhissä, ilmeettömissä kasvoissa oli jotakin mittaamattoman etäisesti tuttua – jotakin, joka oli unohdettu unohtamista vahvemmin, jotakin, jonka luonteen hahmottavat olivat kaikki maanneet kuolleina jo vuosisatoja.
Aukion jokainen katulamppu räpsähti pois päältä samaan aikaan, mutta naisen hohde ei sammunut.
Se oli se, mitä hän oli joskus ollut.
Se oli hän.
Se oli se, miksi hän saattaisi tulla.
”Vielä on aikaa, mutta meidän on kiirehdittävä.”
Läpikuultavan naisen luiseva käsi nousi kutsuvasti elegantissa liikkeessä, ja Kissabio tunsi kehonsa ampaisevan pystyyn kuin eleellä olisi ollut voima liikuttaa hänen raajojaan. Kyyneleet valuivat pitkin hänen poskiaan.
Muistamisen kyyneleet.
Torahkshi katsoi, kun tyhjyys hänen edessään menetti läpinäkyvyytensä ja tiivistyi puiseksi oveksi. Sen kuluneen, homeisen pinnan puolesta uksen olisi voinut uskoa olleen täällä vuosisatoja, mutta silti sellissä oli silmänräpäystä aiemmin ollut vain hän itse.
Ohuesta viivasta oven ja lattian välissä tihkui valkoista valoa. Olento asteli lähemmäs, raotti ruskeaa pintaa ja antoi silmiensä levätä näkymässä, joka ei ollut kaltereiden synkkä rivistö. Se ei ollut vankila, jossa hän oli virunut kauemmin kuin halusi muistaa. Se oli jotakin muuta.
Tätä kaikkea olisi voinut kuvailla useammalla eri sanalla. Ennen kuin se astui ovesta, Torahkshi pysähtyi ja mietti hetken, minkä nimen olisi antanut kappaleelle.
Sitä olisi kai voinut kutsua pakoreitiksi.
Yksisiipinen enkeli katsoi, kun tyhjyys hänen edessään menetti läpinäkyvyytensä ja tiivistyi puiseksi oveksi. Sen kuluneen, homeisen pinnan puolesta uksen olisi voinut uskoa olleen täällä vuosisatoja, mutta silti sellissä oli silmänräpäystä aiemmin ollut vain hän itse.
Ohuesta viivasta oven ja lattian välissä tihkui valkoista valoa. Olento asteli lähemmäs, raotti ruskeaa pintaa ja antoi silmiensä levätä näkymässä, joka ei ollut kaltereiden synkkä rivistö. Se ei ollut vankila, jossa hän oli virunut kauemmin kuin halusi muistaa. Se oli jotakin muuta.
Tätä kaikkea olisi voinut kuvailla useammalla eri sanalla. Ennen kuin se astui ovesta, Yksisiipinen enkeli pysähtyi ja mietti hetken, minkä nimen olisi antanut tapahtumalle.
Sitä olisi kai voinut kutsua ihmeeksi.
Rikon sääntöjä katsoi, kun tyhjyys hänen edessään menetti läpinäkyvyytensä ja tiivistyi puiseksi oveksi. Sen kuluneen, homeisen pinnan puolesta uksen olisi voinut uskoa olleen täällä vuosisatoja, mutta silti sellissä oli silmänräpäystä aiemmin ollut vain hän itse.
Ohuesta viivasta oven ja lattian välissä tihkui valkoista valoa. Olento ryömi lähemmäs, raotti ruskeaa pintaa ja antoi silmiensä levätä näkymässä, joka ei ollut kaltereiden synkkä rivistö. Se ei ollut vankila, jossa hän oli virunut kauemmin kuin halusi muistaa. Se oli jotakin muuta.
Tätä kaikkea olisi voinut kuvailla useammalla eri sanalla. Ennen kuin se astui ovesta, Rikon sääntöjä pysähtyi ja mietti hetken, minkä nimen olisi antanut toisella puolella avautuvalle maisemalle.
Sitä olisi kai voinut kutsua helvetiksi.
Musta ja valkoinen loputtomine sisaruksineen tanssivat hetken Yksisiipisen enkelin näkökentässä ennen kuin se erotti, mihin oli saapunut: lumiseen metsään, jossa puiden tummat siluetit kohosivat synkkää taivasta vasten. Valkea peite, jonka päälle he olivat tömpsähtäneet, oli nielaissut sisäänsä sekä maan heidän allaan että puiden latvat heidän yllään.
Pienen hetken ajan enkeliä huimasi, ja pian se tajusi syyn: lunta satoi ylösalaisin. Hiutaleet sikisivät poukkuroisesta massasta heidän jaloissaan ja tanssahtelivat hiljalleen niin kauas yläilmoihin, että sulivat osaksi tummaa, pilvetöntä taivasta ja katosivat näkyvistä. Yksi leijui enkelin kasvojen ohitse ja jäi kiinni sen haarniskasta törröttävään piikkiin.
Haarniska oli menettänyt värinsä. Kaikki oli menettänyt värinsä; vain valkoisena hohtava lumi näytti siltä kuin sen olisi kuulunutkin näyttää. Rikon sääntöjä ja Torahkshikin saattoivat näyttää tavallista harmahtavammilta, mutta enkeli oli silmäillyt niitä vain tyrmän hämärässä valaistuksessa niin kauan, että oli unohtanut, minkä värisiä ne olivat olleet.
Raottaessaan salaperäisesti ilmestynyttä ovea enkeli oli ajatellut, että jänön jekku yksinkertaisesti johdattaisi heidät ulos johonkin Bio-Klaanin saarta peittävistä metsistä, mutta outo lumisade ja värien katoaminen saivat sen ajattelemaan, että kyse oli jostakin mystisemmästä. Jostakin jännittävämmästä.
”Olemme vapaita”, hihitti Torahkshi ja tallusteli ympäri pientä aukiota, jolle he olivat ilmestyneet. Piskuisen olennon kynnet töhrivät lumipeitteeseen suttuisia viivoja.
”Sataa lunta väärin päin”, tokaisi Yksisiipinen enkeli mahdollisimman arkisesti. Sitä ei haluttanut tuoda ilmi tietämättömyyttään, jos päinvastainen lumisade oli muille tuttu ilmiö. Enkelin entisessä kodissa ei ollut satanut milloinkaan lunta; kenties tämä olikin täysin tavanomaista. Ehkä talvi kykeni alkuvoiman tavoin murtamaan painovoimaa säätelevät lait.
”Tietenkin”, käkätti Torahkshi. ”Eihän talvi ole vielä.”
”Mitä ihmettä tarkoitat, Torahkshi?”
Olento suuntasi ikuiseen virneeseen jähmettyneet kasvonsa enkeliä kohti. ”Talvi ei ole aivan vielä saapunut, joten on järkevää, että lunta ei sada oikein päin.”
Yksisiipinen enkeli katsoi matkakumppaniaan epäluuloisesti, mutta ei halunnut paljastaa jäisiin asioihin kohdistuvaa kokemattomuuttaan alkamalla väitellä lumesta.
Ei ollut kylmä, mikä oli helpotus siinä mielessä, etteivät he jäätyisi kuoliaaksi, mutta ei ollut myöskään kuuma, mikä oli sekin helpotus siinä mielessä, että enkelin ei tarvinnut riisua lukuisista nahkakerroksista koostuvaa asustustaan. Pimeä sen sijaan oli – kovin syvälle heitä ympäröivään metsikköön ei nähnyt, ja matkalaisista jokainen oli aina välillä erottavinaan kaukana tummia hahmoja. Sen olisi kai pitänyt hermostuttaa, mutta toisaalta jänö ei varmaankaan olisi lähettänyt heitä lukuisten vaarojen keskelle.
Ongelma pimeys oli silti siinä mielessä, että he eivät varmasti pystyisi kulkemaan oikea reittiä, mikä se sitten olikaaan. ”Ehkä näemme matkata sitten, kun päivä koittaa”, ehdotti enkeli.
Rikon sääntöjä, joka oli tähän asti pysynyt vaiti, puhui; kuten aina, sen puhe ei tuntunut kantautuvan olennon suusta vaan kaikkialta heidän ympärillään. Oli kuin itse todellisuus olisi lausunut heidän korviinsa kantautuvat sanat.
Nyt on päivä. Päivä on aina. Maailmassa, johon vemmelsäären viisaus on meidät johdattanut, kello ei tikitä eteenpäin sen tavoin, mihin olemme tottuneet.
”Hihihi, siksikö päivällä on myös pimeää?” kysyi Torahkshi.
Ei. Se johtuu tuosta.
Rikon sääntöjä nyökkäsi eteenpäin, ja Yksisiipinen enkeli siristi silmiään erottaakseen, mitä tämä tarkoitti. Siinä suunnassa oli puita; oli ylöspäin tavanomaisia käsityksiä sateesta uhmaten kohoavia lumihiutaleita, oli maata peittävä kerros vaaleutta. Enkeli oli jälleen näkevinään jonkin liikahtavan, mutta se saattoi olla myös mielikuvituksen tuotetta.
Kaipa siteisiin peitetty tarinankertoja silti tiesi, mistä puhui.
”Mitä me sitten teemme?” höhötti Torahkshi pohdiskelevasti. ”Onko jänön jekku lähettää liittolaisensa outoon metsään, jossa ei edes näe tarpeeksi hyvin karatakseen muualle?” Niin lausuessaan olento ilveili enkelille kuin ajatuksessa olisi ollut jotakin hauskaa, ja kieltämättä niin ehkä olikin.
Me odotamme, jatkoi Rikon sääntöjä. Kun kani tarvitsee meitä, sillä on keino päästää meidät pois. Ehkä se arveli, että avustava pari silmiä ja käsiä on hyödyksi tässäkin todellisuudessa.
”Ehkä?” mutisi enkeli. ”Etkö sinäkään tiedä, mitä jänis aikoo?”
Minä tiedän, että sillä on nälkä. Se ei auta minua tietämään, mitä jänis aikoo, mutta se saa minut vakuuttuneeksi siitä, että on turha vastustaa sen tahtoa. Kaikista voimakkain nälkä on sekä lahja että kirous; kaikista voimakkainta vankilaa on mahdotonta murskata murskaamatta myös kaikkea muuta. Minä tiedän kanin päämäärän – minä tunnen hänen aarteensa – mutta sitä, kuinka se ne saa itselleen, tiedän arvata yhtä huonosti kuin osaan ennustaa, mihin salama iskee.
Tauot heidän käymässään vuoropuhelussa saivat Yksisiipisen enkelin tajuamaan, kuinka hiljaista oli. Kaikki heitä lukuun ottamatta tässä maailmassa oli vaikuttanut vaipuneen syvään uneen, unohtunut katselemaan lumihiutaleiden matkaa ylös ikuisuuteen ja jäätynyt paikoilleen.
Koti ei ollut koskaan tuntunut olevan kauempana. Hyvä niin.
Sitä paitsi… vaikuttaako vemmelsääri teistä olennolta, jolla on suunnitelma?
Se oli enkelistä jokseenkin vakuuttavasti sanottu.
He vaikenivat ja nauttivat itsekseen siitä, että vankeus, johon Bio-Klaanin johto oli heidät tuominnut, oli vaihtunut olosuhteiden vankeuteen, heidän palvelemansa kanin mielihalujen ja sitkeästi taivaalla pysyttelevän pimeyden orjuuteen. Kun kenenkään lausuma latteus tai lehtien kahina jonkin olennon suhahtaessa ohi kaukana metsässä ei jäsentänyt hänen kokemuksiaan, Yksisiipinen enkeli kadotti ajantajunsa täysin; jokaisen silmänräpäyksen aikana tuntui kuluvan tunteja.
Torahkshi raapi kynsiään lahoon puuhun aukion reunalla. Rikon sääntöjä nojasi kaulastaan roikkuvaan kylttiin. Lumihiutaleet leijuivat yläilmoja kohti kysymättä lupaa keneltäkään, ja niiden sinnikäs matka korkeuksiin oli yhtä päämäärätön kuin perusteeton.
Jokin liikkui jälleen metsässä, mutta se ei ollut tehnyt elettäkään lähestyäkseen heitä; kaikki uhkaavuus oli varissut tilanteesta kuin lumi taivaalle. Oliko se saanut alkunsa tästä maailmasta, vai oliko kaikki muukin täällä jänön jekun mukanaan tuomaa?
Torahkshi nukkui puun juureen käpertyneenä. Rikon sääntöjä supisi itsekseen tylsiä kertomuksia. Lumisade ei ottanut laantuakseen, mutta valkea peite heidän jaloissaan ei ollut ohentunut senttiäkään.
Enkeli näki tämän kaiken, näki sen uudelleen ja uudelleen, ja siitä alkoi tuntua, ettei koti ollut sittenkään kaukana.
”Mikä tuo on?” kysyi Torahkshi yhtäkkiä. Yksisiipinen enkeli siristi silmiään ja tuijotti kumppaninsa osoittamaan suuntaan. Kaukana metsässä, ehkä sen toisella puolella, kohosi taivasta vasten jonkin suuren siluetti. Sen suunnattoman kokoinen muoto jätti puut varjoonsa, mutta hämärässä sen havaitseminen ei ollut silti helppoa.
Se on temppeli, johon meillä ei ole asiaa, puhui Rikon sääntöjä. Temppelissä asuu olento, josta vemmelsääri on minulle kertonut, Profeetaksi kutsuttu. Tuo olento, huhujen mukaan teekutsujen järjestäjä ja arvokkaan sirun haltija, kiinnosti kania sen tähden, mitä hänestä ajatellaan meidän maailmassamme.
Jotkut uskovat, että hän on Atheon.
Torahkshi ja enkeli repesivät nauruun – tai siis ensiksi mainittu hihitti hieman tavallista kiivaammin – miltei samaan aikaan ja katsoivat virnuillen toisiaan. ”Ei voi olla”, höhötti Torahkshi. ”Kuulostaa yhtä hölmöltä kuin jänön takeltelevat tarut.”
Miksi niin, Torahkshi? Mitä sinä tiedät Atheonista?
Torahkshi vaikeni, istahti matkakumppaniensa eteen ja kertoi.
Bio-Klaani
Vuosia sitten
Epätavallisen aurinkoista ja pilvetöntä syyspäivää olisi voinut säätilan puolesta kuvailla idylliseksi. Elettiin aikaa ennen sitä, kun kahviossa rupattelevien tai pirteän ilman innostamana kävelyretkelle lähtevien klaanilaisten sananvaihto alkoi vilistä sanoja kuten ”sota”, ”petturi” ja ”Nimda”. Ajan saatossa särkyväksi osoittautunut onni ei vielä säröillyt; patonkien loppuminen kahviosta oli monelle uhkakuvaa lähin asia.
Kun jäsenmäärä lähenteli kahdensadan ja seuraavan tasaluvun puoliväliä, ei vallitseviin asiaintiloihin tyytymättömän yksilön löytyminen kuitenkaan ollut mahdottomuus. Yksi sellaisista vaappui pääkatua pitkin kohti linnakkeen porttia.
Mukanaan hänellä oli kolme esinettä – varustus oli keveä, mutta tehtävään täysin riittävä. Maailmanhistoria syöksyi toisinaan uuteen suuntaan vain yhden luodin vaikutuksesta, joten teoreettisia esteitä ei hänenkään onnistumiselleen ollut.
Toisessa kädessään olio puristi ruoteista vasaraa ja keskeltä vääntynyttä naulaa, toisessa piteli rullalle käärittyä dokumenttia, jonka otsikko TORAHKSHI LÄHTEE TYHMÄSTI oli käärön sisällä ja siten ulkopuolisten silmäparien ulottumattomilla. Vielä.
Siihen muotoon oli aikojen saatossa vääntynyt nimi, jonka olento oli kerran saanut.
Torahkshi pysähtyi kellotornin kohdalle odottamaan sopivaa hetkeä. Keskipäiväinen liikenne valui ohitse: brunssilta ties minne lähteviä klaanilaisia, jotakin asiaa linnakkeessa toimittamassa olevia matoraneja, satunnaisia ohikulkijoita vailla sen kummempaa agendaa.
Hän ei päämäärätön ollut; kaukana siitä. Ensimmäistä kertaa vuosikausiin Torahkshi tunsi jatkavansa perintöä, joka hänelle oli annettu niin kauan aikaa sitten ja niin kaukana.
Oppi-isä nousi ylös ja lähti kävelemään kehää heidän ympärillään. ”Läpikotaisin mädässä matoran-kulttuurissa ylin auktoriteetti on lähes aina uskonnollinen tai analogisessa suhteessa sellaiseen. Athistien hierarkia on lähtökohtaisesti hengellinen; Mata Nui -usko saarnaa turagoiden jumalallisesta asemasta. Kaikki nämä instituutiot ja niiden epäpyhän mallin mukaisesti muodostetut vastineet ovat alkujaan virheellisiä. Kuinka syrjäyttää tällaisin perustein johtava hallitsija, Toro-Rahkshi?”
Linnoituksesta saapui kymmenisen matoranin joukkio, joka pysähtyi aukion reunustalle. Paikalla norkoili myös muutaman skakdin joukkio sekä klaanilaisia, jotka olivat Torahkshille ohimennen tuttuja. Tätä parempaa tilaisuutta hän ei välttämättä saisi.
”Poistamalla hänen valtansa uskonnollinen edellytys.”
Torahkshi harppoi porteille suu sille tyypillisessä virneessä, avasi käärönsä – levitti teesinsä kaikkien nähtäville – ja naulasi.
Saatuaan työnsä valmiiksi hän astui pari askelta taaksepäin, kääntyi kohti matoraneja, joiden mielenkiinnon tapahtunut oli herättänyt, ja lausui ääneen sen, jonka oli viikkoa aiemmin vuotanut paperille.
EI JUMALIA
EI KEISAREITA
EI ADMINEJA
LIIAN KAUAN OVAT KÄSKENEET DESPOOTIT MEITÄ KIRKOISTAAN, TEMPPELEISTÄÄN JA TORNEISTAAN
EI JUMALIA
EI KEISAREITA
EI ADMINEJA
LIIAN KAUAN OVAT HE TYRMÄNNEET AJATUKSEMME, MIELIHALUMME JA TOTUUTEMME
EI JUMALIA
EI KEISAREITA
EI ADMINEJA
LIIAN KAUAN OVAT HE MEIDÄT KAHLINNEET SÄÄNTÖIHINSÄ, LAKEIHINSA JA OPETUKSIINSA
EI JUMALIA
EI KEISAREITA
EI ADMINEJA
VAIN ATHEONIN EHTYMÄTÖN VIHAN MAISEMA
BIO-KLAANIN JÄSENET, SYÖSKÄÄ ALAS VÄÄRIN PERUSTEIN VALTAISTUIMILTAAN MÄÄRÄÄVÄT HALLITSIJAT JA ASTUKAA DEMONOKRAATTISEEN TULEVAISUUTEEN
BIO-KLAANIN JÄSENET, OTTAKAA OIKEUS PÄÄTTÄÄ JA VAIKUTTAA HIRMUHALLITSIJOIDEN VEREN TAHRIMISTA KÄSISTÄ OMIINNE
BIO-KLAANIN JÄSENET, MEILLÄ TAITAA OLLA SAMA SUUNTA – OIKEUDETTOMAN ADMINVALLAN VASTAINEN
EI JUMALIA
EI KEISAREITA
EI ADMINEJA
ADMINIT, EROTKAA VÄLITTÖMÄSTI JA POISTAKAA HALLINTONNE SYNKEÄ VARJO TÄMÄN MAAN YLTÄ
JA JOS ETTE
AHJON LIEKIT TÄMÄN LINNOITUKSEN NIELKÖÖN
Hän puhui kähisevällä äänellä, täysin sisimpäänsä keskittyneenä, puhui ja tunsi olevansa joka sanalla vapaampi. Hänen esiin manaamansa Atheonin liekit sulattivat jäisen peilin, jonka läpi Torahkshia oli kaupunkia silmäillyt; viimein hän näki kaiken sellaisena kuin se oli. Viimein hän karkotti mielestään lopullisesti administon valheet julmien valtarakenteiden oikeutuksesta.
Oliko hän viimein Nui-Lhitun arvoinen aivan kuin Nui-Lhitu oli ollut hänen arvoisensa? Oliko kituva määrätietoisuuden liekki hänen sisällään viimein syttynyt villiin paloon, joka korvensi kaiken entisen ja salli vapauden ja totuuden elää?
Siitä ei ollut epäilystäkään. Torahkshi oli viimein lausunut julki teesinsä ja löytänyt ajatuksen, jonka puolesta oli valmis kuolemaan – ja nyt hän oli se, miksi oli ollut tuleva.
Hänen ympärilleen kerääntyneet matoranit supattivat keskenään kiivaasti. Torahkshi tiedosti asian vasta vaiettuaan, mutta paikalle oli ilmestynyt lisääkin; aukion väestö oli pakkaantunut hänen eteensä, ja siihen johtavilta kaduilta ilmestyi jatkuvasti lisää uteliaita. Sinihaarniskainen toa livahti sisään linnakkeeseen hänen selkänsä takana.
Puhuttiin moderaattorien hakemisesta, ja kakamakasvoinen ko-matoran lähti suorittamaan tätä tehtävää. Se oli vastenmielisen tylsä keskustelu; Torahkshia ilahdutti, että muut vaikuttivat keskittyvän itse tilaisuuden luonteen ja tarkoituksen erittelyyn. Le-matoran eturivissä supatti kysymyksen toverilleen, mutta Torahkshi katsoi parhaaksi vastata siihen itse.
”Demonokratia”, hän tokaisi ja siirsi katseensa le-matoranista väkijoukkoon, puhui yksilön sijasta kansalle – ei, koko maailmalle, ”on hallinnollinen järjestelmä”, hänen hymynsä leveni ja hermostuneisuutensa suli pois, sanat tulivat suusta kuin joessa virtaava vesi, ”jossa vallanpitäjät valitaan toimikausi kerrallaan vaaleilla.”
Väkijoukosta, joka oli suunnannut huomionsa jälleen kohti Torahkshia tämän puhuessa uudelleen, alkoi jälleen kuulua kiivasta keskustelua. Innokas ja ilmeisesti kesken kaiken paikalle saapunut ruskea skakdi vilkuili kohti hänen porteille naulaamaansa asiakirjaa; Torahkshille tuli mieleen, että lentolehtiset olisivat voineet olla järkevä sijoitus.
Toissijaista se onneksi oli. Hyvä ajatus kulki painettua sanaa nopeammin.
”Miten Atheon tähän liittyy?” kysyi uskalias ga-matoran yhtäkkiä osoittaen sanansa ajatuksiinsa vaipuneelle Torahkshille. ”Mitä tekemistä Atheonilla on tämän kanssa?”
Äänensävy oli tiukka ja syyttävä, mutta Torahkshi päätti olla antamatta sen häiritä. Monet totuudet sekä maailmasta että itsestään oli hänkin sisäistänyt vasta vuosien pohdinnan tuloksena. Mitä toivoa oli saman tekemisessä paljon nopeammin pahaisella matoranilla, joka oli todennäköisesti viettänyt koko elämänsä kyseenalaistamatta kertaakaan itseään määrääviä auktoriteetteja?
”Uskonto on syvää mielivaltaa, jonka ei saa sallia vaikuttavan siihen, kuka käyttää täällä valtaa”, totesi hän rauhallisesti. ”Atheon on yhtä todellinen kuin Mata Nui; kummankaan luonnosta emme kuolevaisten välineistöllä voi tietää mitään tarkkaa. Silti Bio-Klaani, näennäisen uskonnoton järjestö, pohjaa johtajuutensa mallin matorankulttuurin turagojen…”
”Tuolla se on!”
Ääni kuului vasemmalta, ja hetken mietittyään Torahkshi tunsi Santorinaukiolta päin saapuvan kolmikon koostuvan Bio-Klaanin moderaattoreista. Joku oli tainnut mainitakin modejen hakemisesta, mutta asia oli painunut pois hänen mielestään.
Moderaattorit pysähtyivät jututtamaan väkijoukon laitamilla maleksivia skakdeja. Eturivin ga-matoran taisi sanoa hänelle jotakin – ehkä pyytää jatkamaan selostusta Atheonin symbolisesta luonteesta taistelussa sekulaarin demonokratian puolesta – mutta sanat eivät jatkaneet Torahkshin korvista tämän aivoihin saakka.
Oli naurettava ajatus, etteikö Torahkshi olisi tiedostanut adminvallan vastaisen tempauksensa olevan räikeästi Bio-Klaanin sääntöjen vastainen temppu, mutta siitä huolimatta hän jähmettyi paikalleen yrittäessään kuulla rippeitä etäällä käydystä keskustelusta. Ehkä kaikki tämä oli ollut hänen päässään pelkkänä abstraktina vääjäämättömyytenä, joka tapahtuisi joskus tulevan koitoksen jälkeen. Mutta näin nopeasti?
Yksi moderaattoreista, selakhi lajiltaan, harppoi väkijoukon eteen lukeakseen porttiin naulatun julistuksen. Torahkshi hyppäsi vaistonvaraisesti pois tieltä, mutta tämä ei kiinnittänyt häneen minkäänlaista huomiota, murahteli vain itsekseen lukiessaan vapisevalla käsialalla kirjattuja rivejä. Tapahtumat etenivät hidastettuina, mutta Torahkshi oli silti kykenemätön tekemään elettäkään kohti sellaisia etäisiä mahdottomuuksia kuten pakeneminen ja moderaattoreille puhuminen.
Loput moderaattorit, krickit ja toa, nousivat myöskin portaille ja vaihtoivat pari sanaa kollegansa kanssa. Torahkshi ei kuullut eikä ymmärtänyt niitä. Pääkadulta saapui lisää väkeä; kesti kauan, ennen kuin Torahkshi ymmärsi moderaattoreille puhumaan tulleen krickit-naisen olevan poliisi.
Moderaattorit keskittyivät yhä hänen julistukseensa. Viimeiset kaksi lukivat sen vuorotellen. ”Vai että tälläistä…” mutisi krickit. Toinen lajin edustaja, poliisi, napsautti Torahkshille käsiraudat, ja vasta sekuntien päästä hän tajusi ryhtyä miettimään, olisiko pitänyt panna vastaan.
Nainenkin vilkaisi porttiin naulattuja teesejä. Kenelläkään ei tuntunut olevan kiire mihinkään; Torahkshi ei tiennyt, olisiko häntä haluttanut jäädä tähän vai poistua. Poistua? Mihin? Mihin häntä oltiin viemässä? Poliisiasemalleko?
Häntä lähdettiin taluttamaan pois. Torahkshin jalat tottelivat mekaanisesti sitä suuntaa, johon häntä tuupattiin. Askel toisensa perään kävi täysin luontevasti, siten että sivullinen olisi saattanut luulla tapahtumia surkeasti näytellyksi teatteriesitykseksi.
Torahkshi vilkaisi taakseen, kohti ovea, johon oli kiinnittänyt perintönsä, kohti moderaattoreita, joiden katseet kohtasivat hänen omansa.
”Heippatirallaa, älä palaa tuollaisella kielenkäytöllä”, sanoi selakhi.
”Outo tyyppi”, tuhahti toa, jonka Torahkshi muisti olevan päämoderaattori. ”Aika typerä viesti.”
Krickit ei sanonut enää mitään.
”Erittäin omituinen tapa lähteä…” totesi poliisi kollegalleen, oranssiin haarniskoidulle toalle. Matoranien rivistö harveni kohteliaasti siitä, mistä Torahkshia oltiin taluttamassa pois porteilta. Kun he olivat kellotornin kohdalla, poliisit pysähtyivät ja niin teki myös kuljetettu, joka tajusi hetken kuluttua kääntää saattajiensa tavoin katseensa takaisin porteille.
Linnakkeesta saapuneen kaksikon Torahkshi tunnisti tismalleen sillä hetkellä, kun hänen mielensä vastaanotti näköhavainnon. Keskustelua hän ei sen sijaan pystynyt prosessoimaan, ennen kuin havahtui siihen, että sininen käsi repäisi irti Bio-Klaanin linnakkeen porttiin kiinnitetyn dokumentin.
”Mutta toisaalta…turha tätä lappua on pitää täällä, koska minusta tällaiset tempaukset eivät saa saada ollenkaan huomiota”, murahti skakdi. ”Arkistoon siitä.”
”Tälläistä voi tapahtua milloin vain. Eihän tälläisessä lähdössä ole mitään järkeäkään, mutta minkäs sille voi, kun joku näin on päättänyt valita”, lausui keltainen toa rauhallisesti. ”Te muut ette sitten tee tätä, ok?”
Se kuva – pahantuulinen Guardian hänen viestinsä kädessään, matoranjoukkoa kohti kumartunut diplomaattinen Tawa – piirtyi Torahkshin verkkokalvoille niin vahvasti, että päiväkausiin hän ei tuntenut näkevänsä mitään muuta; näkymät poliisilaitoksesta, oikeudenkäynnistä ja lopulta selleistä olivat voimattomia varjokuvia, joka eivät voineet peittää alleen kaikista suurimman pyhäinhäväistyksen julmaa katkua.
Ne, joita vastaan hän oli julistanut, turmion tornistaan laskeutuneet despootit, arvoisat arvottomat, siivoamassa pois todisteita siitä, että paratiisin konsensusta oli ikinä uhannut ainutkaan särö. Kaksi neljästä riitti, vain kaksi neljästä tarvittiin reagoimaan uhkaan, jonka hän, Nui-Lhitun neljäskymmenestoinen lapsi, oli järjestölle osoittanut.
”Outoa… Ei hän minusta mikään häirikkö ollut. Ennen tätä”, pohti jokin epämääräinen valkoinen möykky, jonka ohitse Torahkshia talutettiin. Tunnistamattomien kasvojen repliikit satoivat Torahkshin ylle joka suunnasta, kun häntä vietiin pääkatua pitkin.
”No olipas tässä taas komea lähtö.”
”Aika jännä…enpä olisi uskonut, että kukaan täällä Bio-Klaanissa tekisi tälläistä.”
”En ymmärrä… Yleensähän Torahkshi puhui asiallisia ja tavallisia asioita niinkuin me kaikki muutkin. Mitä sitten tapahtui..?”
Kului päiviä, kului viikkoja, kului kuukausia; Torahkshin sellin kaltereita ei saapunut murtamaan vallankumouksellisten joukko. Niitä ei tullut pirstomaan myöskään Atheon, ja siitä Torahkshi tiesi Nui-Lhitun olleen oikeassa. Olihan hän tehnyt kaikkensa ideologiansa puolesta, mutta silti häntä ei saapunut vapauttamaan minkäänlainen demonihahmo. Jumalat olivat keksintöjä, mutta niiden nimissä pystytetyt muurit olivat todellisia.
Aikojen saatossa Torahkshi alkoi ajatella koko juttua yhtenä vitsinä, ymmärsi tilanteen perinpohjaisen humoristisuuden, ja sen jälkeen hän ei lakannut nauramasta.
Vankilassa Torahkshi tapasi miehen, joka kertoi jokaisen todellisuuden olevan pelkkä vankila, josta on vapauduttava. Tuona hetkenä adminaukiolla hän ei vielä kyennyt sanallistamaan tuntemuksiaan, mutta myöhemmin, kaltereiden keskellä vietettyjen kuukausien kasvaessa kiinni toisiinsa ja sekoittuessa yhdeksi tunnistamattomaksi massaksi, Torahkshi ymmärsi, että oli juuri silloin vapautunut ensimmäisestä vankilastaan. Hän vapautui siitä vankilasta, joka oli väittänyt valheellisesti oikeuden vielä toteutuvan; hän vapautui siitä vankilasta, joka oli saarnannut rauhaa tuhon liekkien sijaan. Hän oli vapautunut siitä vankilasta, joka oli odottanut maailman toimivan johdonmukaisesti ja astunut perinpohjaisen järjettömyyden totuuteen.
Hän oli aina ajatellut elämänsä olevan tragedia, mutta nyt hän tiesi sen olevan komedia.
Verstas
Mikä on kertomuksesi opetus, Torahkshi?
”Atheon ei ole todellinen”, Torahkshi sanoi. ”Atheon on Karzahnin tavoin taruolento, jolla pelotellaan laiskoja matoraneja. Se, joka väittää tietävänsä totuuden jumalista, vain asettaa oman uskomuksensa syrjäytetyn tilalle; Atheon on sana, työkalu, jolla todellisen seuraajan on levitettävä vapautta ja demonokratiaa.”
Olet tavallasi oikeassa, mutta se ei ole koko totuus.
Yksisiipinen enkeli, jota kiinnosti hänen toverinsa kertomuksessa sen teologista teesiä enemmän kaikki muu, tuhahti. ”Olet kertonut tuosta päivästä satoja kertoja, Torahkshi, ja tarinasi muuttuu hieman joka kerralla. Epäilen yhä, onko mitään Nui-Lhitua edes olemassa.”
Torahkshi hihitti vastaukseksi. ”Entä jos haluankin, että menneisyyteni varalle on useita eri vaihtoehtoja?”
”Kotonasiko eleli oikea käsitys?” räkätti Torahkshi.
Lumihiutaleet jatkoivat marssiaan tarkoituksettomaan päämääräänsä, kuristava pimeys heidän yllään pysyi paikallaan. Maailma lepäsi, mutta he eivät vielä voineet; kysymyksiä oli liikaa, vastauksia vajanainen määrä, kertomuksia vielä edessä.
Mitä sinä tiedät Atheonista, enkeli?
Yksisiipinen enkeli nousi ylös, lähti kävelemään matkakumppaniensa ympäri ja aloitti kertomuksensa runolla, jonka oli osannut ulkoa niin kauan kuin muisti.
Olipa luola tuo syvyyden
paha paikka painajaisten
Kohtasi puut kouran kuolon
käsi kalman rungot runnoi 5Hiekka maata myrkyn peitti
santa synkkä siell’ makasi
Kysyi kiero tuo kuningas
”Mielii ken musertaa vallit
särkee seinät nuo jumalain
Louhia mahdin painovoiman 15murtaa aineen salat syvimmät
Lait purkaa elon ja kuolon
rujon ruton todeksi tehdä
Kelle mieleen alkuvoima
kuka tykkääpi mun peba?”
20Sanoi siihen synkkä Svinki
kaaos kiemurtelevainen
”Mielin mä musertaa vallit
särkee seinät nuo jumalain
Mulle mieleen alkuvoima 25minä tykkäänpi sun peba”
Kysyi jälleen tuo kuningas
”Mielii ken musertaa vallit
särkee seinät nuo jumalain 40Kelle mieleen alkuvoima
kuka tykkääpi mun peba?”
Vastas sieltä nyt usea
demoneista kolme lausui
”Mielimme musertaa vallit 45särkee seinät nuo jumalain
Meille mieleen alkuvoima
mepä tykkäämme sun peba”
Olipa Mors tuo mielipuoli
höntti mustavioletti 50Välineinä ketju, nuija
kantaja aseiden niiden
Ja Morti, sairahauden saurus
kuningasta vartioiva
Itsensä säteeks tekevä 55valoksi tekaistuvaha
60Katsoi juonikas Julien
näivettäjä tuo hyveiden
Palvelijoita Sathanasin
kätyreitä Biolzebubin
”Olkaa arkkidemoneita 65tahtoni toteuttajia
Vielä kun kuningas lienen
Manalassa hallitsehen
Kunnes jälleen nousee meille
keisari tuo kaaoksesta 70Sathanas se yhtyy taasen
palaa herttua hajonnut”
Manala
Salia ei valaissut mikään muu kuin koko luolaa peittävästä sienirihmastosta leviävä himmeä sininen hohde; sitä oli täälläkin, sitä risteili hiekan peittämästä lattiasta kiviseen kattoon. Täynnä sitä olivat myös pikimustista laudoista rakennetut seinät. Tulenpunaiset ikkunalasit rakoilivat kohdista, joista sinnikäs rihmasto oli halunnut tunkeutua sisään tai ulos. Kaikki niistä eivät pitäneet valosta, ja siksi Manalan ylimmän kupolin jokainen kynttilä sammutettiin aina sellaisen saapuessa. Jos yksikin heikosti säkenöivä liekki löytyi, yksi heistä katosi.
Sathanas se yhtyy taasen…
Lähes täydessä pimeydessä enkelillä, joka seisoi takarivissä vasemmalla puolella, ei ollut minkäänlaista mahdollisuutta erottaa, millainen tänään saapunut oli. Laulujen sali oli pidempi kuin se oli leveä, ja alttarille oli matkaa kymmenen riviä. Enkeli käänsi päätään niin paljon kuin uskalsi, mutta ei onnistunut edes näkemään sen siluettia.
… palaa herttua hajonnut.
Synkeä seurakunta vaikeni laulettuaan viimeisen säkeen. Näkemättäkin enkeli tiesi, että salin perällä, puisen korokkeen päällä, se harkitsi. Joillakin niistä, varmaankin vain pari kupolia heidän alapuolellaan elävillä, oli kasvot, joihin olisi voinut vilkaista saadakseen vihjeitä olennon mielialasta, mutta enkeli oli melko varma siitä, että vaikka olisi seissyt eturivissä, hän ei olisi uskaltanut.
Kului joitakin minuutteja. Enkelin vieressä sojottava tummansininen olento, jota hän ei tuntenut nimeltä, vapisi; enkeli mietti, oliko tämä kenties kuullut jotakin. Oliko tämänpäiväinen erityisen armoton tai erityisen syvältä saapunut? Hänelle oli vuosien varrella selvinnyt, ettei arvioinnin lopputulosta voinut mitenkään tietää ennalta – jos kuninkaalla oli ohjeet heitä säännöllisesti katsomaan saapuville hirviöille, ne olivat väljät ja suppeat.
Hermostuneisuus tarttui enkeliin. Hän sulki silmänsä ja mietti sitä, että valot sytytettäisiin pian; hän mietti tapaamista, jonka oli sopinut ystäviensä kanssa suuren kallion juureen. Hän yritti unohtaa kaiken ympäröivän, irtautua ruumiistaan ja liitää taivaisiin, jotka olisivat odottaneet yllä, ellei välissä olisi ollut loputtoman paksu kerros kiveä.
Tömps. Enkeli mietti sanoitusta, jota oli työstämässä. Tömps. Hän mietti ystäviään; nykyisiä, kadotettuja, paennutta. Tömps. Enkeli mietti puuta, jonka näki hänen talonsa ikkunasta ja jonka siluettia hän katsoi ensimmäisenä asiana aamulla ja viimeisenä illalla.
Sen askeleet lähestyivät kirkon takarivia, lähestyivät ovea. Tömps. Enkeli raotti silmiään niin paljon, että näki sen sen himmeän varjokuvan viidennen rivin kohdalla. Se kulki pois alttarilta pystysuorassa, häntä laahaten jäljessä.
Tömps. Tömps. Tömps.
Sen eteen kumartuva pää nytkähteli askelten tahdissa. Häntä piirsi hiekkaan tuhruisen viirun. Olento hönki sieraimistaan sakeaa usvaa, jonka enkeli haistoi sen lähestyessä. Palaneen käry täytti salin.
Tömps. Tömps. Tömps.
Se ohitti enkelin, kulki avonaisesta ovesta ja katosi.
Kului jälleen minuutteja. Hirviön jälkeensä jättämä katku hälveni tavalliseksi, vain jonkin verran hengitysvaikeuksia tuottavaksi Manalan sisäilmaksi; joku pari riviä edempänä uskalsi kuiskata jotakin vierustoverilleen.
He odottivat vielä hetken siltä varalta, että se palaisi takaisin. Enkelistä tunneilta vaikuttaneen ajan kuluttua seurakunta tuli sanattomaan, yhteiseen päätökseen siitä, että jo riitti. He maleksivat hiljalleen ulos rakennuksesta yhä hieman varuillaan; enkeli huomasi ilman kirkon sisällä tukahduttavuuden vasta pois päästyään. Niiden lähellä on usein vaikea hengittää, oli hän kuullut sanottavan, ja monet niistä jättävät ilmaan jäljen, jonka saattoi huomata vielä päivien päästä.
Laulujen sali sijaitsi heidän kerroksensa laitamilla. Astellessaan pois muiden mukana enkeli loi viimeisen silmäyksen valtavaan tunnelin suuaukkoon taustalla; se näytti siltä kuin olisi voinut syödä rakennuksen sisäänsä. Hyvällä tuurilla heitä tarkastellut olento oli jo kaukana.
Jonakin päivänä hänkin olisi, ajatteli enkeli itsekseen, mutta se oli kielletty ajatus. Ei siksi, että kukaan olisi välittänyt moisista haaveista, vaan siksi, että se oli mahdotonta.
Punertavasta hiekasta kohoavat kituvat puut nousivat heidän ympärillään kohti luolan kattoa – useat ylsivätkin sinne asti, sillä heidän asuinpaikkansa oli monesta kohtaa pystysuunnassa ahdas. Talot rakennettiin useimmiten pystyttämällä pelkät seinät sopivan kohdan ympärille. Heidän kulkemansa polku, jonka kohdalta noenharmaa aluskasvillisuus oli revitty pois, kaarteli sieltä, missä maasto oli tasaisinta ja katto korkeimmalla.
Enkeli antoi punaisen ja sinisen sävyjä kantavien toveriensa kävellä ohitseen ja jäi joukkion perälle. Vain sienien maassa mutkittelevat ja puita pitkin kiipeilevät rihmastot valaisivat hiljaista taivalta.
Kaukana edessä keskustan valot syttyivät yksi toisensa perään vaaran väistyttyä. Enkelin tunsi pientä houkutusta palata itsekin kotiin lepäämään, mutta hän oli jo sopinut muuta, eikä heidän seuralleen löytynyt kovin usein sopivia tapaamisaikoja.
Kun muut olivat tarpeeksi kaukana, enkeli poikkesi polulta.
Hiekasta piikkeinen ylös sojottava näivettynyt kasvillisuus iski hiuksenhienoja viiltoja enkelin jalkoihin. Eläimiä, pieniä ja merkityksettömiä, juoksi karkuun edempänä hänen lähestyessään. Loivimmissa kohdissa, joihin katosta tihkuva kosteus kerääntyi, maa oli märkää; enkelin ylittämät dyynit olivat puolestaan kasveja vailla. Kulku oli vaikeaa ja luolan katto oli toisinaan niin matalalla, ettei alitse mahtunut kulkemaan.
Eksyminen oli silti mahdotonta – siksi, että enkeli tunsi synnyinkotinsa liian hyvin, mutta myös siksi, että tilaa eksymiselle ei ollut. Enkeli mietti, kävisikö ikinä missään niin suuressa paikassa, että sinne voisi eksyä.
Kaukana loistavia kaupungin valoja ei voinut olla näkemättä mistään; ne olivat ikuinen kiintopiste, jota ei ollut pakeneminen. Joskus silloin, kun oli aika matkata kirkkoon ja valot sammutettiin, enkeli kuvitteli joutuneensa johonkin muualle, johonkin luolaston uuteen osaan, joka oli täynnä kaikenlaista tuntematonta, mutta kuvitelma raukesi, kun valot sytytettiin jälleen.
Edessä näkyi suuri kallio, jonka edustalle heillä oli tapana kokoontua. Luolan katto kaartui siellä niin ylös, ettei päätepistettä nähnyt, ja he olivat pohtineet lukuisat kerrat sitä, oliko kyseessä pelkkä maantieteellinen sattuma vai jonnekin vievä reitti, jota siivetön olento ei voinut käyttää.
Kellään heistä ei ollut siipiä. Ei kellään heistä eikä muillakaan kupolissa.
Kallion edessä, piirissä nuotion ympärillä, istuivat muut.
”Enkeli, olet palannut”, hihitti Abezi, purppuraan kaavun sisään kätkeytynyt kiilusilmäinen demoni. ”Kuoliko kukaan tällä kertaa?”
”Ei.” Enkeli istahti laholle puupölkylle, nojasi kohti rauhallisesti rätisevää tulta ja tunsi miellyttävän kuumuuden hivelevän raajojaan – Manalan luulisi legendojen mukaan olevan hehkuva pätsi, mutta ainakin heidän kupolissaan poltettiin tulia sekä lämmön että valon takia. ”Ei tällä kertaa.”
Thibod, laiha ja korkea musta olio, oli istahtanut maahan enkelin toiselle puolelle. Hän oli kyyristänyt mutkalle koko ruumiinsa ollakseen lähempänä liekkejä. ”Eivätkö ne toisinaan odota tunteja ennen rangaistuksen täyteenpanoa?”
Enkeli sulki silmänsä ja keskittyi kasvoilleen säteilevään lämpöön. ”Viimeisestä sellaisesta tapauksesta on vuosia.”
”Mutta mikseivät ne tekisi sitä uudelleen?” tivasi Thibod. ”Eikö se auttaisi?”
Enkeli katsoi tämän kiiluvia silmiä ja huokaisi. ”Auttaisi mitä tarkoitusta? Rituaali on päämäärätön. Koko toimitus on täysi farssi, kenties vain kuninkaan mielestä hauska vitsi. Muistaako joku teistä vieraan milloinkaan saapuneen Manalan ylimpään kerrokseen?”
”Lasketaanko…” piipitti enkelin oikealla puolella istuva tummanvihreä demoni.
”Ei, alempien kerroksien lähettejä ei lasketa.”
Kului hetki. Kukaan ei muistanut.
”Kupolimme väki kouluttaa kuolemanrangaistuksen uhalla kuoroa tervehtimään vieraita”, sanoi enkeli, ”mutta täällä ei käy ketään; tuskin on itse kuningaskaan ikinä kuullut tämän kunniaksi laulettavaa runoa. Voiko kaikella tällä olla mitään muuta tarkoitusta kuin muistuttaa meitä siitä, kuka Manalassa määrää?”
”Ne perustuvat jo nyt täyteen mielivaltaan”, sanoi enkeli. ”Eivät ne ikinä ota laulutaidoiltaan huonoimpia. Jotkut sanovat, että moni arvioijista on puolikuuro.”
”Ehkä tuo on tarpeeksi tästä aiheesta”, keskeytti Abezi hymyillen. ”Enkeli, onko työstämäsi sanoitus valmis? Sen tähden me sinua odotimme.”
Enkeli mietti aamua, jonka oli viettänyt seurakunnan tulevaa kokoontumista murehtien sen sijaan, että olisi saattanut työnsä loppuun. ”Ei. Ei vielä.”
”Millainen siitä tulee?”
”Olen tehnyt neljä säkeistöä, mutta yritän tiivistää kolmeen voidakseni käyttää epäpyhää lukuai.”
”Entä mitta?”
Enkeli oli hetken hiljaa ja tuijotti hiekkaa jalkojensa välissä. ”Juliaaninen.”
Abezi hymähti huvittuneesti. ”Enkeli, eikö piirimme ainoa tarkoitus ole käyttää laittomia runomittoja?”
”Hevisaures käytti juliaanista mittaa”, mutisi enkeli, ”ei kunnioittaakseen sitä vaan tehdäkseen siitä pilaa; ei totellakseen sitä vaan murtaakseen sen tarkoin valikoiduissa kohdissa.” Hän tuli tietoiseksi tyhjästä paikasta vasemmalla puolellaan, vaikka oli luvannut itselleen olla ajattelematta asiaa. Kuinka monta viikkoa täytyisi kulua, ennen kuin karannut ystävä lakkaisi piinaamasta enkelin elämää?
Ehkä niin monta kuin hän eläisi.
”Hevisaures oli mittojen mestari”, myönsi Abezi suu ihailevassa virneessä, ”ja fe-muusikkona vertaistaan vailla. Jos olisi käynyt paremmin, kenties hylätyn luomakunnan jäsenet nauttisivat hänen taiteestaan aikojen loppuun saakka.”
”Hevisaures pakeni, ei kuollut”, enkeli tokaisi. ”Ehkä on vielä tilaisuus.”
”Hevisaures lähti kohti tunneleita, eikä kukaan ole kuullut hänestä sen jälkeen. Yhtä todennäköisesti hän on nyt kasa luita alimmassa kupolissa kuin vapaa vaeltaja ulkomaailman sinisenä hohtavan taivaan alla.”
Siihen enkeli ei osannut vastata mitään. Oli yleisesti hyväksytty totuus, että Manalan kupolit ja ulkomaailman yhdistävän tunneliverkoston halki matkaaminen oli niille, joiden kulkua kuningas ei ollut siunannut, täysi mahdottomuus. Mutta oliko asia varmasti niin? Jos joku onnistuisikin pakenemaan ulkomaailmaan, oliko tällä mitään syytä palata kertomaan kokemuksistaan? Kuka palaisi vapaaehtoisesti Manalaan?
Kenties väylä olikin vaaroja vailla, ajatteli enkeli toisinaan öisin, kun nousi unettomana sängystä ikkunansa ääreen ja seurasi varjoeläinten äänetöntä tassutusta kaupungin halki. Kenties ei ollut esteitä, ei vartijoita; kenties kuka tahansa voisi kävellä sisään suuaukosta ja olla tunnin päästä ylhäällä kaksoisaurinkojen alla.
Se oli mahdollista, mutta kerta toisensa jälkeen hän tuli siihen masentavaan johtopäätökseen, ettei uskaltanut käydä ottamassa asiasta selvää itse, ja palasi sänkyynsä.
Viime aikoina ajatus oli vaivannut häntä entistä pahemmin. Hevisaureksen lähtö oli herättänyt hänessä monenlaisia epäilyjä – tämä oli ollut liian viisas kokeillakseen onneaan, jos ei olisi tiennyt jotakin, mitä he eivät tienneet. Oliko Hevisaures saanut käsiinsä kartan, jonka avulla välttää pakenijoita rankaisevat uhat? Oliko tämä saanut tunneleita vartioivat hirviöt jotenkin puolelleen?
Sellaista hän oli viettänyt päivät ja yöt miettien, mutta miettiminen ei ollut tuonut ratkaisua mysteeriin. Vapaus oli niin lähellä, että sen saattoi haistaa; oli keino päästä pois, mutta Hevisaures ei ollut kertonut siitä kenellekään ennen lähtöään.
Tai sitten tämä oli vain ollut heitä muita kyllästyneempi elämäänsä.
”No”, sanoi Abezi hykerrellen tilanteelle, jossa oli jotakin hauskaa vain tämän mielestä, ”eiköhän meidän ole aika palata kaupunkiin. Jäit paitsi minun viimeisimmästäni, enkeli, mutta voin lausua sen sinulle matkalla. Mennään!”
Thibod sammutti nuotion kaatamalla siihen hiekkaa puisella ämpärillä, jota he säilyttivät kallionkolossa. Enkeli nousi seisomaan ja vilkaisi kohti kaupungin kutsuvia valoja. Siellä olisi sänky, ja juuri nyt hän ei tiennyt, tahtoiko mitään muuta niin paljon.
Abezi liittyi hänen seuraansa heidän kaarrellessaan kohti luolan keskustaan johtavaa polkua. ”Lupasin lausua sinulle runoni, enkö vain? Kuuntele, enkeli.”
Kade Jumala, maalaat aralla siveltimellä
ylen kalpeita kuvia ihmisten sisimpään…
He saapuivat polulle, joka luikerteli kupolin ainoaa asutukskeskittymää kohti. Enkeli vilkaisi taakseen – kirkon ja tunnelin suuaukon suuntaan – tietämättä palaavansa tietä toiseen suuntaan jo ennen yön laskeutumista. ”Mitä pidit?” tokaisi Abezi. ”Ei, kysyn heti paremman kysymyksen. Mistä runo kertoi?”
Symbolismin ja kuvakielen tulkitseminen ei tuottanut hankaluuksia enkelille, josta kysymys oli outo. ”Atheonista”, hän vastasi. ”Kaaoksen keisarista. Hajonneesta herttuasta. Mustasta vapahtajasta.”
”Aivan”, hihitti Abezi, ”mutta kuinka tiesit sen?”
”Ei, en sinulle. Mutta entä jos runon lukisi joku sellainen, jolle Manalan tarusto ei ole tuttu?”
Enkeli kohautti olkiaan. ”Kaiketi sen voisi tulkita puhuvan jostakin muusta.”
”Ja se”, myhäili Abezi, ”on jekuista kaikkein jännittävin. Jonakin päivänä ehkä ymmärrät. Niinkin yksinkertainen seikka voi näet kertoa, mistä runon merkitys syntyy!”
Enkeli ei tuntenut ymmärtävänsä enää, mistä oli kyse. Jonakin päivänä hän ymmärtäisi. Abezi kääntyi erään toisen toverinsa puoleen, ja enkeli vietti loppumatkan hiljaisuudessa; asteli tietä pitkin mekaanisesti mielessään vain Hevisaures.
Kun he saapuivat keskustaan, kaikki lähtivät omille teilleen. Abezi vilkutti enkelille hyvästiksi.
Enkeli kulki halki mustasta puusta rakennettujen talojen epätasaisen, maaston muotoa mukailevan verkoston. Hän pujahti rakennusten välistä keskusaukiolle, jolla paloi suuri nuotio, ja jatkoi kotiaan kohti.
Saavuttuaan talolleen enkeli huomasi oven olevan raollaan. Hän kurkotti kohti ikkunaa tuntien sydämensä hakkaavan, mutta ei erottanut sisällä mitään.
Enkeli raotti ovea, astui sisälle ja törmäsi maassa makaavaan Hevisaurekseen.
Liskon tummanpunainen ruumis oli kauttaaltaan naarmujen peitossa; sen vääntyilevästä alaruumiista vuosi enkelin lattialle kirkkaanvihreää verta. Hevisaureksen hopeinen kypärä oli lommoilla, ja sen punertavat hiukset olivat jäykistyneet veren ja lian tahrimina sotkuiseksi mättääksi. Hännästä puuttui pätkä.
”Enkeli!” henkäisi Hevisaures tulijan nähtyään ja yritti epätoivoisesti kömpiä ylös. ”Meidän on mentävä, enkeli; aikaa ei ole paljon…”
”Mitä sinä..?”
Enkeli viittoi vierastaan jäämään paikoilleen ja ryntäsi talon toiseen huoneeseen, jossa nukkui ja söi. Puisessa kirstussa hänen sänkynsä vieressä oli jossakin sideharsoa; enkeli joutui levittämään lattialle lukuisia kirjoja ja puolet ruokavarastostaan, ennen kuin löysi haluamansa.
”Minne menit, enkeli?”
”Olen tulossa!” Enkeli katsoi sotkua, jonka oli tehnyt, mutta tuli nopeasti järkiinsä ja ryntäsi takaisin eteiseen siitä välittämättä. Hevisaures oli onnistunut pääsemään pystyyn. ”Rauhoitu!” Hän kävi läpi toverinsa ruumista löytääkseen kohdat, joista verta valui, mutta mikään vuodoista ei näyttänyt pahalta. Vammat eivät olleet uusia.
”Olen kunnossa”, sanoi Hevisaures ja sulki silmänsä hetkeksi, ”olen kunnossa, mutta… meidän täytyy mennä! Aikaa ei ole paljon.”
”Mistä ihmeestä sinä oikein puhut?”
”Mitä luulet?” tiuskaisi tämä takaisin. ”Manalasta pakenemisesta!”
Enkeli katsoi hetken ystävänsä ruhjottua ruumista; ystäväänsä, joka todennäköisyyksistä huolimatta pysyi juuri ja juuri pystyssä. Se, mitä tälle olikaan käynyt, ei välttämättä ollutkaan kuolemanvakavaa.
Kun yllätys Hevisaureksen saapumisesta ja pelko tämän kohtalosta olivat väistyneet, enkeli tajusi silmänräpäyksessä toverinsa sanojen sisällön ja henkäisi hämmästyneesti. ”Tarkoitatko, että..?”
”Selitän matkalla”, aneli Hevisaures ja horjahteli ovelle. ”Minä tiedän reitin pois, mutta en kykene siihen yksin. Tuletko?”
Enkeli silmäili hetken eteiseensä saapunutta veristä ilmestystä, jonka silmissä oli outo kiilto ja puheessa säikähtänyt, epätoivoinen pohjavire. Eikö hän ollutkin aina halunnut tätä, halunnut paeta Manalasta – ja nyt tilaisuus oli saapunut. Joukko turhanpäiväisiä ajatuksia koskien sitä, mitä pitäisi kenties ottaa mukaan ja kenet hyvästellä, vilahti enkelin päässä, mutta eikö heillä ollutkin kiire?
”Hyvä on”, sanoi enkeli hämmästellen äänensä rauhallisuutta, ”mennään sitten.”
Kävely halki kaupungin tuntui kestävän vain muutamia sekunteja. He kiersivät syrjäistä reittiä, jotta kukaan ei näkisi Hevisauresta, ja vasta puolimatkassa enkeli tajusi, ettei näkisi joitakin lempipaikoistaan enää milloinkaan. Abezin talo ja keskusaukio jäivät kauas heidän reitistään. Edes kotitalonsa edustalla kasvavaa puuta enkeli ei ollut muistanut vilkaista viimeistä kertaa.
Olkoon. Kaiken muistamisen arvoisen hän muistaisi; lukemattomat kuolettavan ahdasta luolaa kiertämässä vietetyt vuodet olivat painaneet visusti enkelin mieleen jokaisen neliömetrin, jota hän jäisi kaipaamaan.
Vastaan ei tullut ketään, mikä ilahdutti enkeliä. Hän ei tiennyt, mitä olisi vastannut, jos häneltä olisi pyydetty jonkinlaista selitystä tilanteelle. ”Kerro”, enkeli sanoi heidän jätettyään kaupungin taakseen, ”mitä sinulle tapahtui.”
”Mitä arvelet?” tiuskaisi Hevisaures vastaukseksi. ”Minä pakenin. Pakkasin varusteeni, luikin yöllä kaupungin halki ja lähdin kohti tunnelia.”
”Olitko löytänyt kartan?” kysyi enkeli. ”Kuulin, että sellaisia–”
”Kartan? Kuinka naurettava oletkaan, enkeli.”
He kulkivat nopeasti siitä huolimatta, että enkelin matkakumppanin vammat saivat jokaisen askeleen kuulostamaan tuskalliselta ponnistukselta. Laulujen salin etäinen hahmo tuli näkyviin kauas eteen, mutta vielä he eivät olleet lähellä; tie kaarteli, mutta enkelin vieressä kulkevan dinosauruksen tilaan nähden siltä poikkeaminen ei olisi ollut järkevää.
”Nolo runopiirinne”, mutisi Hevisaures, ”on täysi farssi. Luuletteko kuninkaan menettävän yöunensa sen tähden, että viisi kupolia ylempänä joku lausuu kiellettyyn runomittaan sepittämänsä runon? Minä halusin tehdä jotakin oikeaa, maksoi mitä maksoi. Mitä sitten, vaikken selviäisikään? Yksi henki on reilu uhraus edes pelkästä mahdollisuudesta murtaa kahleensa ja paeta elämää, jonka on syntymässään saanut. Kuolema on pelastus verrattuna täällä vietettyyn olemassaoloon.”
”Ja siispä vain… lähdit?”
”Lähdin.”
Harva manalalainen oli liikkeellä tähän aikaan, eikä kenelläkään ollut syytä liikkua näillä seuduilla juuri nyt, mutta enkeli tunsi olonsa silti hermostuneesti heidän tekonsa ylitsevuotavan laittomuuden vuoksi. Kuolleiden puiden tummat hahmot tuntuivat häntä paheksuvasti vilkuilevilta kylänvanhimmilta.
Tai sitten hän oli vain innoissaan siitä syystä, että olisi pian vapaa.
”Atheonkin kapinoi vastaan niitä olosuhteita, jotka hänelle oli annettu”, mutisi Hevisaures. ”Manalan ei tarvitse olla vankilamme. Kaikki tietävät legendat, mutta mitä syytä meidän on virua täällä vain siksi, etteivät epäonnistumistaan häpeävät Suuret olennot halunneet kaikkien luomuksiensa näkevän milloinkaan päivänvaloa?”
Eipä kai mitään, ajatteli enkeli. He kulkivat loppumatkan hiljaisuudessa, sillä hän pelkäsi yhä sitä, että joku kuulisi heidän keskustelunsa; kun kirkon siluetti kohosi tunnelin suuaukkoa vasten, enkeli oli varma siitä, että joku sinne piiloutunut astuisi yhtäkkiä esiin ja estäisi heidän matkansa.
Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Rakennuksen ovi oli ja pysyi kiinni, ja ikkunalasien läpi hän erotti vain penkkirivien synkät varjot. Voisiko kaikki käydä niin helposti?
Vasta kun he astuivat valtaisaan kitaan, jonka pimeyttä edes heidän kupoliansa syleilevä sienten rihmasto ei valaissut, enkelin sekavien ajatusten joukosta pomppasi esiin matkaan kohdistuvista ongelmista vakavin. ”Hevisaures”, enkeli kysyi, ”miten… miten sait vammasi? Onko siellä jotain vaarallista?”
He pysähtyivät suuaukon tuntumaan. Puhuteltu kaivoi repustaan soihdun ja sytytti sen. Tunnelin lattiaa peitti sama hiekka kuin heidän entistä asuinpaikkaansa; kattoa pitkin luikerteli tummansinisiä hyönteisiä.
”Jäin kiinni”, sanoi Hevisaures lyhyesti. ”Kylän vanhukset väittivät tietävänsä, että yksi tunneliverkoston haaroista johtaa ylös ulkomaailmaan; en tiedä, oliko näin joskus, mutta nyt kivivyöryt ja tarkoituksenmukainen tukkiminen ovat sulkeneet kaikki reitit yhtä lukuun ottamatta.”
”Mihin se vie?”
Tunneli kaarsi jyrkästi alas. Aina välillä he ohittivat muualle vievän haaran, mutta Hevisaures johti heidät alemmas. Jos hän oli ensimmäisellä matkallaan tutkinut kaikki polut, siihen oli varmasti mennyt päiväkausia.
”Alimpaan kerrokseen.”
Enkeli tunsi värin katoavan kasvoiltaan.
”Mitä sinä..?”
”Vaaraa ei ole”, sanoi Hevisaures lyhyesti ja päättäväisesti vilkaisematta häntä kohti, ”jos kuljemme kaksin. En ollut ensimmäisellä kerralla tarpeeksi varovainen, mutta enää en jää kiinni. Tunnen oikean reitin, ja kahdella silmäparilla kykenemme välttämään vartijat.”
Enkeli veti syvään henkeä. ”Hevisaures, et voi väittää, että…”
Hevisaures pysähtyi ja katsoi häntä suoraan silmiin maanisesti. ”Mitä en voi väittää, enkeli? Minulla ei ole aikomustakaan jäädä enää vangiksi. Ne eivät ole vielä huomanneet pakoani; päivän tai kahden päästä alin kerros kuhisee kuninkaan kätyreitä, mutta nyt meillä on elämämme tilaisuus. En tullut hakemaan sinua huvin vuoksi tai siksi, että olisin halunnut sinunkin pääsevän pakoon; en selviä tästä yksin, minä tarvitsen sinua. Tämä toimii, mutta…”
Hevisaures kääntyi jälleen pois ja lähti kulkemaan entistä nopeammin, miltei juoksien. Enkeli hätkähti ja kompuroi perään näkemättä kunnolla askeliaan ilman soihdun valoa.
”… meillä on kiire.”
Maasto muuttui entistä jyrkemmäksi, ja he joutuivat monta kertaa pudottautumaan melkein oman pituutensa mittaisen matkan. Enkeli ei osannut kuvitella, kuinka vaikea ja tuskallinen Hevisaureksen paluumatka ylös oli ollut.
Ajoittain lähes pystysuoraa kuilua muistuttavan tunnelin kulkeminen oli nopeaa, ja he alkoivat lähestyä määränpäätään. Enkelin ei tarvinnut varmistaa tätä edellä kulkua johtavalta matkakumppaniltaan, vaan hän tiesi sen siitä, että alkoi tulla sietämättömän kuuma. Harmaan ja ruskean sävyiset seinämät vaihtuivat syvän punaisiin; he ohittivat kallioiden väliin jäävän halkeaman, jonka toiselta puolelta heidän matkaansa seurasi kolme vitivalkoista silmää.
Viimein heidän askeleensa kävivät pitkin ahdasta, suoraa tunnelia, jossa maata peittävä kerros hiekkaa vaihtui karmiininpunaisten tiilien ruudukkoon. Sen päästä kajasti himmeää, purppuraa valoa; heidän lähestyessään sakea, palaneelta tuoksuva sumu tunkeutui ilmaan ja teki hengittämisestä hankalaa.
”Meitä ei huomata”, sanoi Hevisaures hiljaa, ”jos seuraat minua. Ymmärrätkö?”
Enkeli nyökkäsi, mutta hänen matkakumppaninsa ei kääntynyt katsomaan.
Luolan katto oli täällä niin korkea, että enkeliä huimasi. Punaiset, vääntyneet tornit kohosivat yläilmoihin, risteilivät toistensa kanssa ja kaartuivat toistensa ympärille. Arkkitehtuuri vilisi piikkejä ja silmän muotoisia ikkunoita. Epätasaista katukivetystä reunustivat maasta nousevat kristallit, joista säteilevä valo hohti sumun läpi.
”Eteenpäin”, tiuskaisi Hevisaures.
Enkeli kuvitteli ensin heidän olevan täällä yksin, mutta aika ajoin sumusta nousi esiin heitä pidempiä synkkiä hahmoja, jotka katosivat yhtä nopeasti kuin olivat ilmestyneet. Rakennusten edessä lepäsi punaisesta kivestä muotoilluilla kuutioilla hirviöitä, jotka tuijottivat heidän marssiaan. Keltainen, harjakas olento huonosti istuvassa purppurassa puvussa kertasi kiusallisen pitkää anekdoottia vieressään istuvalle viisipäiselle demonille, joka kuunteli keskittyneesti huikaten aina välillä kulauksen verta pikaristaan.
Siitä ei ollut epäilystäkään, etteikö heitä ollut huomattu, mutta uhkaavista varjoista yksikään ei syöksynyt ottamaan heitä kiinni tai muuten haittaamaan heidän taivaltaan. Hevisaures käveli edellä nopeasti ja päättäväisesti; enkeli yritti pysyä perässä, mutta kompasteli rakoihin kadun tiilipinnoituksessa ja joutui aina välillä väistämään sumusta yhtäkkiä esiin tullutta hahmoa.
”Hevisaures”, hän yritti mutista, ”miten…”
”Vaiti”, tiuskaisi tämä vastaukseksi, ”ja seuraa minua.”
He etenivät yhä leveämmille ja leveämmille kaduille, ja arkkitehtuuri alkoi muuttua. Rakennukset olivat korkeampia ja muodostivat valtaisan verkoston yhdistyessään toisiinsa heidän yllään. Katua varjosti kuvio, joka muistutti suurta seittiä. Sumu vetäytyi hiljalleen pois, ja enkeli hengitti vapaammin; helpotuksen korvasi siitä kumpuava kauhun tunne, että he matkasivat suoraan kohti Manalan alimman kerroksen keskustaa.
He lähestyivät valtaisaa aukiota. Nyt kaukana ylhäällä kohoavat tornit, jotka olivat korkeampia kuin mikään enkelin ikinä näkemä, kaartuivat kohti ympyrän sisusta kohtaamatta toisiaan sen keskipisteessä Ne osoittivat kohti sitä, mikä lepäsi aivan keskellä.
Luista valtaistuinta, jolla istuvasta hahmosta enkeli näki näin kaukaa vain siluetin.
Nyt riitti, hän päätti ja kääntyi juostakseen karkuun; enkeli ei tiennyt, mitä täällä oli tapahtumassa, mutta hänen ei tehnyt mieli ottaa siihen osaa.
Hevisaures oli nopeampi.
Se kääntyi ympäri ja tarrasi voimakkaalla kourallaan enkelin käteen. Kynnet pistivät hänen nahkaisen takkinsa lävitse; vammautuneenakin roteva Hevisaures oli häntä mahtavampi.
”Seuraa minua.”
Enkeli yritti rimpuilla vastaan, mutta dinosaurus eteni raahaten tämän laihaa ruumista perässään kuin nukkea. Aukio oli päällystetty eri värisillä tiilillä, jotka muodostivat renkaita; enkeliä vietiin ensin punaisen, sitten oranssin ja lopuksi keltaisen alueen halki. He etenivät pitkin rakennusten varjojen väliin jäävää valoisaa aluetta, joka kaventui joka askeleella.
Valtaistuinta kiersivät marmoriset portaat, jotka tekivät kaksi kokonaista kierrosta ennen kuin päättyivät sen huipulle. Luista terotettujen piikkien rivistö törrötti niiden reunoilla. Rakennelman huipulla oli itse valtaistuin – mustasta, punaisesta, valkoisesta ja kaikista väreistä niiden välillä tehdyn luumassan muodostuma, jossa oli enemmän teräviä osia kuin teki mieli laskea.
Olento istuimen päällä oli sitä reilusti pienempi, ehkä vain enkelin kokoinen. Kuningas Julien katsoi heitä pitkään – Hevisaures pysähtyi muutaman bion päähän pidellen pakokauhun vallassa kiemurtelevaa enkeliä yhä tiukasti otteessaan – ja avasi sitten suunsa. Sen kitkerä ääni jylisi kaikuen takaisin avaraa tilaa reunustavien rakennusten seinistä.
”tiedättekö mitä minä tahdon?”
Kumpikaan ei vastannut.
Tiilet maassa heidän ympärillään räjähtivät pölyksi ja kaikkialle lenteleviksi sirpaleiksi, ja Hevisaures hätkähti niin paljon, että irrotti otteensa enkelin käsivarresta. Tämä rojahti maahan, syöksähti eteenpäin pari askelta ja kaatui uudelleen; tiilien murtumisesta lähtevät poksahtelevat äänet peittivät alleen Hevisaureksen huudot.
”tahdon liikuttaa sitä”
Enkeli pääsi jälleen pystyyn ja lähti juoksuun, mutta tämän eteen nousi maasta ohuiden kivisten pilarien rivi. Hän ei enää ehtinyt väistää, vaan löi päänsä ruskeaan seinämään.
”tahdon liikuttaa sitä”
Veren täyttäessä tämän näkökentän enkeli horjahti taaksepäin ja kääntyi lähteäkseen eri suuntaan. Tälläkin kertaa samanlainen kivipilarien joukko kohosi hänen eteensä.
”tahdon…”
Enkeli vilkaisi oikealle puolelleen, joka tukkiutui hetkessä samoin. Hän lähti juoksuun vasemmalle, mutta se oli väärä suunta – siellä oli Hevisaurus – hän epäröi ja pysähtyi, ja tiilet hänen edessään halkesivat kahtia antaen tilaa maasta nousevalle kiviselle häkille.
”liikuttaa sitä”
Hevisaures oli joutunut samaan jamaan. Enkeli pyyhki verta silmäkulmastaan vapisevin käsin ja tuijotti petturia, joka oli tuonut hänet tänne tahallaan.
”Kuninkaani”, sanoi dinosaurus katsomatta tätä kohti, ”toin sinulle sielun lupaukseni mukaan.”
Julien, joka hohti yhä sisällään hekumoivaa alkuvoimaa, tokaisi vastaamatta mitenkään tämän kysymykseen: ”tykkäätkö mun peba?”
Enkeli tarrasi kiinni kivisiin kaltereihin, jotka olivat yhä polttavan kuumia niitä muotoilleen ikiaikaisen voiman vaikutuksesta, ja väänsi. Ne eivät antaneet periksi, vaan olivat palanneet välittömästi tiiviiseen, kovaan olomuotoonsa.
Hän irrotti, huokaisi ja laskeutui istumaan maahan.
Innostus, pelko ja hämmennys olivat kaikki sulaneet pois, eikä hän enää tuntenut mitään.
”Muistutan arvoisaa kuningasta sopimuksemme luonteesta”, lausui Hevisaures kykenemättä kätkemään äänestään orastavaa paniikkia. ”Vannoin tuovani sinulle sielun omani korvaukseksi – ja niin olenkin nyt tehnyt – jotta saan kulkea valtakuntasi lävitse. Tämän sopimuksen ehdot olen nyt täyttänyt niin nopeasti kuin suinkaan kykenin, enkö vain, oi kuningas?”
Enkeli sulki silmänsä hetkeksi, mutta avasi ne ja nousi ylös tajuttuaan epätoivon hyödyttömyyden. Näinkö hän aikoi käyttää viimeiset hetkensä?
Hänen tunteettomuuden maisemansa oli oiva kangas vihan villille siveltimelle.
Aukiota vavisuttanut voima oli saanut tiilet säröilemään, mutta siitä huolimatta selli enkelin ympärillä oli täysin säännönmukainen ja symmetrinen; pieninkään virhe ei vaivannut kivipilarien kokoa tai asettelua. Hänen kätensä mahtui juuri ja juuri kalterien välistä, mutta koko ruumiilla ei ollut minkäänlaista toivoa.
”Enkeli”, kuiskasi Hevisaures pahoittelevasti. ”Minä halusin tehdä jotakin. Maksoi mitä maksoi.”
Hän ei edes kääntynyt puhujaa kohti – myös siksi, ettei halunnut kunnioittaa petturia senkään vertaa, mutta myös siksi, että oli keskittynyt tilanteen ja mahdollisuuksiensa arvioimiseen.
”vielä on viimeinen vaihe toimittamatta”, julisti Manalan monarkki, hyveiden näivettäjä, ”hirvittävä hevisaures”
Enkeli sulki taas silmänsä varautuen siihen, mikä kohta tulisi, mutta avasi ne nopeasti havahduttuaan kuumeestaan. Hänen mielialastaan ei ollut epäilystäkään – hän oli polttavan vihan valtaama. Miksi hän tekisi niin, miksi hän odottaisi vaitonaisena tuomiotaan? Miksi hän toimittuaan niin koko elämänsä yhä vaikenisi, pysähtyisi ja antaisi muun maailman tapahtua itselleen?
Atheon ei ollut tyytynyt kohtaloon, jonka Mata Nui oli tälle antanut.
Atheon ei ollut tyytynyt vapauteen, jonka Ath oli tälle suonut.
Atheon oli halunnut ylittää rajat, murtaa käsitteet ja maalata maailman ehtymättömän vihansa maisemaksi, jossa mahdollisuus ja välttämättömyys sulautuvat yhteen suunnattoman tahdonvoiman määräämäksi poluksi.
Sen sanat kuitenkin katkesivat, kun kalterien välistä syöksyi kiinni sen kurkkuun enkelin käsi. Hänen sormensa kaartuivat dinosauruksen kaulan ympärille; se hätkähti ja yritti paeta oikealle, veti enkelin koko ruumista kivisiä pilareita vasten, mutta enkeli piteli kiinni.
Käsi oli sama, josta Hevisaures oli enkeliä raahannut. Siihen oli pistellyt jo tämän päästäessä irti.
Hevisaures, alimmassa kerroksessa saamistaan vammoista kärsivä, äskettäin voimansa juoksemalla kuluttanut ja joka hetki heikentyvä, luopui yrityksestään ja kääntyi enkeliä kohti puraistakseen tämän kättä. Muutama hammas lävisti enkelin käsivarren, mutta tämän ote ei hellittänyt; jos mahdollista, Hevisaures tunsi kurkkuaan kuristavan puristuksen vain entistä voimakkaampana.
”Enkeli…”, pihisi dinosaurus. Kuningas ei lausunut mielipidettään tapahtumasta, jos tällä sellainen oli.
Enkeli ei päästänyt irti.
Väri katosi hitaasti – tuskallisen hitaasti – Dinosaureksen kasvoilta. Sen heikot yritykset karata sellinsä toiseen nurkkaan eivät enää sattuneet, vain ärsyttivät. Enkeli ei enää tuntenut sormiaan, mutta näki silmillään niiden pysyvän yhä otteessaan, ja se riitti.
Lopulta Hevisaures lakkasi pyristelemästä vastaan ja vain katsoi kohti enkeliä kasvoillaan suunnattoman epätoivon ilme. Sekunnit juoksivat niin tuskallisen hitaasti, että enkeli alkoi lausua niitä mielessään saadakseen varmuuden siitä, että aikaa todella kului. Yksi… kaksi… kolme…
Dinosaurus yski ja heilutti kitaansa kaapien ilmaa suuhunsa; sen kurkusta kantautui syvä, koriseva ääni.
”Atheonkin kapinoi vastaan niitä olosuhteita, jotka hänelle oli annettu”, sanoi enkeli.
Enkeli ei aikonut lopettanut sitten, kun hänen vastustajansa menetti tajuntansa ja lakkasi osoittamasta elonmerkkejä, mutta otteen säilyttäminen kävi hankalammaksi, kun dinosauruksen keho ei enää pidellyt itseään tarkoituksenmukaisesti pystyssä. Painovoima, jota vastaan hirviö oli koko elämänsä taistellut, sai viimein tilaisuuden ottaa omansa takaisin.
Kun hän ei enää jaksanut pidellä, enkeli irrotti otteensa ja antoi Dinosaureksen elottoman ruumiin vavahtaa maahan, ja sitten kaikki oli ohi.
”kadotettu sielu”, kumpusi ääni valtaistuimen päältä. ”mikä oli tämän tarkoitus?”
Enkeli piteli kättään, josta alkoi kantautua etäistä mutta pistävää kipua. Näkökentän tuhriva, hänen toisesta silmästään valuva veri oli merkityksetön sivuseikka. ”Antaa sielu maksuksi vapaudestani.”
Kuningas heilutti kättään, ja kiviset pilarit vääntyivät ulospäin murtumisen äänten saattelemina. Muutama niistä litisti Hevisaureksen maassa makaavan ruumiin.
Enkeli ei uskaltanut lähteä, vaan seisoi yhä paikallaan. Kuningas vaikutti pohdiskelevan tätä hetken, mutta lausui lopulta: ”mene…”
Tiilet enkelin edessä säröilivät; maalikerros niiden päällä varisi pois, ja muodostui hänen vasemmalle puolelle osoittava harmaa nuoli.
”… osoittamaani suuntaan.”
Enkeli ei enää odottanut, vaan astui ensimmäisen askeleen nuolen suuntaan siitä yllättyneenä, kuinka keveältä se tuntui. Jonkinlainen taakka oli pudonnut hänen harteiltaan, mutta enkeli ei tiennyt, mikä se oli ollut tai mihin hän oli sen jättänyt.
Kuningas julisti lopuksi hänen selkänsä takaa: ”manaan tunnelien vartijat matkallesi suotuisiksi, jotta ne eivät kulkuasi häiritse, oi kadotettu sielu”
Enkeli ei tiennyt, olisiko pitänyt kääntyä takaisin kiittämään, mutta niin tekeminen olisi vaatinut jonkinlaisia voimia, joita hänellä ei enää ollut.
Manalan alimman kerroksen arkkitehtuuri kävi läpi muutoksen, joka oli päinvastainen verrattuna enkelin tulomatkallaan näkemään: rakennukset lyhenivät huimaavan korkeista, luolan kattoa kohti osoittavista piikeistä ainoastaan huomattavan korkeiksi, kadut kavenivat ja sumu täytti jälleen näkökentän. Toinen toistaan eriskummallisemmat demonit, jotka enkeli ohitti kävellessään, eivät kiinnittäneet häneen mitään huomiota.
Viimein enkeli tuli tunnelin suuaukolle, joka näytti hieman samanlaiselta kuin se, josta he olivat tulleet. Hän epäröi hetken miettiessään, veisikö tämäkään oikeasti ulkomaailmaan, mutta naurahti itsekseen ymmärtäessään, että tuskin voisi enää päätyä pahempaan paikkaan.
Pikimustan kiven peittämä tunneli kaartui ylös edellistä vielä vahvemmin, ja enkeli pysähtyi sen puolivaiheille odottaakseen kätensä elpymistä kipuamisen helpottamiseksi. Hevisaureksen hampaiden jättämät jäljet vaikuttivat pahoilta, mutta kipu oli laantunut pakottavasta jomotuksesta tasaiseksi taustakohinaksi.
Kävellessään enkeli mietti, mitä olisi kertonut ikuisesti hänen entisessä kodissaan viruville tovereilleen. Että kuningas oli suonut hänelle vapauden?
Se olisi ollut valhe – vapauden hänelle oli antanut Atheon, vallankumouksen henki, vääjäämätön ymmärrys siitä, että maailmassa saattoi toimia joko alistumalla muiden tahtoon tai alistamalla muut omaansa.
Soihtua hänellä ei ollut, joten enkeli teki matkaa tunnustellen tietään pimeässä kiitollisena siitä, ettei tällä tunnelilla vaikuttanut olevan sivupolkuja. Pimeydestä hänen matkaansa seurasivat lukuisat keltaisina kiiluvat silmäparit, mutta kuninkaan lupauksen mukaan ne eivät puuttuneet hänen matkaansa.
Enkeli kiipesi hitaasti epävarmana siitä, mitä hänelle tapahtuisi, kunnes näki kaukaa ylhäältä kajastavan päivänvalon.
Ja oliko se tarinan loppu?
Ei vielä, Rikon sääntöjä! Jäi kertomatta eräs tosi tärkeä juttu, jota ilman yksikään tällainen kertomus ei ole valmis.
Mikä se on, enkeli?
Se, kuinka sain nimeni.
Poistuttuaan tunnelista sanoinkuvaamattoman avaran ja sinisen taivaan alle enkeli vilkaisi taakseen ja huomasi kallion seinään isketyn puisen kyltin.
KUOLEMANVAARA!
TÄSSÄ LUOLASTOSSA ASUVAT MAHTAVAT MANAAT
JOS MENET SISÄÄN, TURHA AJATELLAKAAN, ETTÄ VAIVAUTUISIN KORJAAMAAN SINUT
Kyltti ei auttanut kertomaan, mihin hän oli saapunut, mutta kaipa se ei ollut tarkoitettu hänelle. Enkeli vaelsi ympäri jännittävää ja kivaa paratiisia näkemättä ketään muuta. Tuli täällä ei lämmittänyt, mutta jään kosketus poltti. Tomua laskeutui valtavina putouksina vuorilta, mutta vesi oli oudon tahmeaa ja liikkumatonta. Ukkonen ei päästänyt ääntä, mutta hellä tuulenvire huusi tehden melkein kuuroksi. Kaikki se oli kaikki hyvin mielenkiintoista, mutta häntä olisi haluttanut löytää toinen elävä olento.
Viimein hänen eteensä ilmestyi valtaisa linnake, jonka ympärillä parveili outoja, värikkäitä mutta Manalan asukkien tavoin epämuodostuneita pieniä olentoja. Enkeli meni sisään ja kohtasi samaa lajia edustavan vastaanottovirkailijan.
”Mikä on nimesi?”
Enkeli mietti hetken. ”Minä olen vain enkeli.” Oli hänellä nimi, mutta minkään Manalasta saadun kantaminen mukanaan oli turhaa; nimillä oli voimaa, samoin niiden hylkäämisellä. Virkailija harkitsi enkelin vastausta hetken kasvoillaan tylsistynyt ilme, huokaisi lopulta ja kirjasi jotakin eteensä asetetulle lomakkeelle.
”Se ei aivan riitä. Yksi ainoa sana, mikäli se on yleisnimi, ei ole tarpeeksi tunnistettava kelvatakseen jonkun nimeksi. Ketkä ovat väkeäsi?”
”Minä olen Manalasta”, vastasi enkeli epävarmana siitä, oliko se sopiva vastaus virkailijan hämmentävästi muotoiltuun kysymykseen.
”Vai Manalasta… lienet siis jonkinlainen demoni, vaikka väität olevasi enkeli. No, enkelien ja demonien ainut ero on siipien lukumäärässä, joten ole kompromissiratkaisuna siis… Yksisiipinen enkeli.” Tyytyväisenä ajatukseensa virkailija raapusti lomakkeeseen kaksi sanaa ja ojensi sen enkelille. ”Vie tämä–”
Enkeli ei ottanut paperia vastaan. ”Anteeksi, mutta käsityksesi enkelien ja demonien luonteesta on täyttä huuhaata.”
”Minä keksin sinulle juuri varsin vinkeän nimen”, sanoi virkailija pettyneenä ja tyrkytti paperia uudelleen. ”Sen pitäisi kelvata. Olen koulutukseltani nimistöntutkija, mutta alalla ei ole juuri nyt töitä. No?”
Virkailija tökki paperilla enkelin eteen ojennettua kättä.
Ei, Yksisiipisen enkelin kättä.
Oli se ehkä sittenkin ihan kiva nimi.
Aiemmin enkeli oli luullut elämänsä olevan tragedia, mutta nyt hän ymmärsi sen olevan sen sijaan komedia.
Verstas
Mikä on kertomuksesi opetus, enkeli?
”Atheon ei ole fyysinen”, Yksisiipinen enkeli sanoi. ”Atheon on ideologian tavoin tuhon henki jokaisen vallankumouksellisen sisällä. Se, joka hallitsee väittäen mandaattinsa tulevan Atheonilta, vain asettaa oman hierarkiansa syrjäytetyn tilalle; Atheon on ajatus, inspiraatio, jolla todellisen seuraajan on levitettävä vapautta ja anarkismia.”
Olet tavallasi oikeassa, mutta se ei ole koko totuus.
Torahkshi, jonka ajatukset vaikuttivat olevan muussa kuin enkelin kertomuksen teologisessa sisällössä, hihitti: ”Meniköhän kaikki varmasti noin, enkeli hyvä? Muistan tarinan olleen viime kerralta joiltain yksityiskohdiltaan erilainen.”
”O-omasi ei ollut sen totuudenmukaisempi”, mutisi Yksisiipinen enkeli.
He olivat istuneet käänteisen lumisateen yllä jo lukuisia tunteja. Taivaalle ei ollut käynyt mitään, joten enkelin oli pakko hyväksyä yön luonteelle annettu taianomainen selitys.
Miksei temppelissä istuva olento ole Atheon? lausui Rikon sääntöjä. Yksi sanoo: sen tähden, ettei Atheon ole todellinen; toinen väittää syyksi sitä, että Atheon ei ole fyysinen. Minullakin oli ennen väärä käsitys Atheonin luonteesta.
Enkeli oli tarinointinsa aikana kiertänyt kehää liittolaistensa ympärillä, mutta nyt hän pysähtyi ja istahti puun juureen itsekseen räkättävän Torahkshin viereen. Hänen askeleidensa lumihankeen piirtämä kehä hälveni ensin ja katosi sitten täysin.
Valhe johtaa totuuteen yhtä lailla kuin kuivunutkin joki vääjäämättä mereen, joten on meille eduksi keskittyä hetkeksi minunkin virheeseeni.
Rikon sääntöjä kohotti katseensa kohti tyhjää taivasta, tarrasi kiinni kylttiinsä ja kertoi.
Taverna
Ulxelaser
Joka pöytään oli asetettu kuusi kynttilää pieneen rinkiin. Faxadosq tulkitsi sen jonkinlaiseksi yritykseksi – perustuen joko itse valoon tai Mata Nui -uskon pyhään lukuun – taistella ulkona vallitsevaa syvää harmautta vastaan. Likaisten ikkunalasien läpi sisään vyöryvä kuoleman usva ei kuitenkaan väistynyt niin helpolla; sen metafyysisen piirteettömyyden haistoi sisälle asti.
Faxadosq tilasi juoman ja istuutui pöytään mahdollisimman kauas ovista ja ikkunoista. Näyttikö kynttilöidenkin valo tavallista himmeämmältä, vai kuvitteliko hän koko jutun?
”hei tiesi tkö”, sanoi omituinen, jotenkin nariseva ääni Faxadosqin takana. Toalla oli epämiellyttävä tunne siitä, että hän oli kuullut sen ennenkin. Kuten kaikki ennen maailmassa vallitsevan katastrofin saapumista, äänen haltija oli kuitenkin hänen mielessään pelkkä sekava kokoelma mielikuvia ja muistojen rippeitä. Vasta käännyttyään ympäri Faxadosq muisti, kenelle ääni oli kuulunut.
Se oli… se omituinen kaniolento?
Jäniksen luistimet eivät kaiken järjen vastaisesti piirtäneet minkäänlaisia viiruja tavernan puiseen lattiaan.
”Anteeksi?” Faxadosq tajusi lopulta sanoa tuijotettuaan olentoa ensin hämillään jonkin aikaa.
”tie ssitkö”, loruili vemmelsääri, ”että joiden kin mieltsä.,…,.. makuutat eivät ole kaan langenneita enkeleleitä vaan demonneja??”
Olion kompastelevasta ääntämyksestä huolimatta Faxadosqilla ei ollut ongelmia sen lausumien sanojen ymmärtämisessä – enemmän hänelle niitä tuotti se, että sanotulla ei tuntunut olevan mitään tekemistä tilanteen kanssa. Toa vilkuili ympärilleen nähdäkseen, oliko kyseessä jonkinlainen vitsi, jota hän ei ymmärtänyt, mutta muut tavernan asiakkaat eivät edes katsoneet heitä kohti.
”heh”, tokaisi kani seuraavaksi. ”ja demoneitsa suurin on tieten kin atheooni…,..”
Vemmelsääri hypähti kääntyen kohti ovea ja vilkaisi kohti Faxadosqia.
”….. .. ja kukamuu kaan olisi saanut ai kaan tämän kai ken??? heh”
Faxadosq hätkähti. ”Tiedätkö jotakin maailmaa syleilevän ilmiön luonteesta, jänis?” Oli kuitenkin liian myöhäistä; jo hänen ensimmäisen sanansa kohdalla jänö oli lähtenyt luistelemaan luonnottoman nopeasti ovea kohti, ja ennen kuin hän sai lauseensa loppuun, se oli kadonnut. Ovi tömähti takaisin kiinni olion jäljessä.
Toa palasi juomansa äärelle ajatellen, että kyseessä täytyi olla jonkinlainen jekku. Se olikin, mutta vielä silloin en ymmärtänyt jekun tarkoitusta. Kun aika kului ja maailma vaipui yhä syvemmälle epäluulon kitkerään sumuun, hän alkoi kuitenkin pohtia kohtaamansa kanin sanoja tarkemmin. Hän alkoi uskoa niihin niin kovasti, että rekrytoi mukaansa Araganin ja lähti epätoivoiselle matkalle kohti ainoaa tuntemaansa vihjettä veljeskunnan johtajasta.
Atheon oli vieraan uskonnon mytologinen pahuus, josta Faxadosq oli vain kuullut, mutta Makutan nimi oli hänelle tutumpi; sitä kuiskivat matoranit hänen kotisaarellaan toisilleen vapisevalla äänensävyllä, jonka perusteella tämän luonteesta ei voinut erehtyä. Kanin nokkelan vihjeen perustella oli minulle luonnollista ajatella, että nämä kaksi – Makuta ja Atheon – ovat yhtä, mutta sittemmin olen ymmärtänyt erheeni luonteen. Myöhemmin hän ymmärsi. Myöhemmin ymmärsin, mutta sitä ennen minussa asui päinvastainen harhakäsitys.
Atheon ei ole Makuta, ajattelin. Atheon on entisen uskontoni Mata Nuin tavoin hyvyyden voima, joka ei tahdo syöstä maailmaa merkityksettömyyteen vaan vapauttaa meidät sen kahleista. Se, joka tahtoo pyyhkiä horisontin, vain asettaa uuden virheellisen maailman vanhan tilalle; Atheonin käsky on kaikista syvimmän individualismin määräys, jolla todellisen seuraajan on tyydytettävä nälkänsä.
Olin tavallani oikeassa, mutta se ei ollut koko totuus.
Sanoissa, jotka kani lausui minulle unieni tarinassa, oli jyvänen totta. Niiden negaatiossa – Atheon ei ole Makuta – oli yhtä lailla totuuden siemen.
Äskettäin lausumissanne ajatuksissa, Torahkshi ja Yksisiipinen enkeli, sekä niitä edeltäneissä käsityksissänne, oli myös osa totuutta.
Koko totuus on jotakin monimutkaisempaa.
Mikä on Atheon?
Krickit-nainen kulki juoksi öisen metsän, tanssi halki kantojen, kulki yli jokien askelilla, jotka ylittivät virtaavan veden koskettamatta sen pintaa.
Lumihangella istui hihittävä olento, joka ajatteli sen olevan silkkaa keksintöä, pelkkä agitaattorin työkalu.
Hänen vieressään oli enkeli, jonka mielestä se oli vallankumouksen henki.
Heidän edessään puristi kylttiään kääritty kertoja, joka ajatteli tietävänsä totuuden sen luonteesta.
Krickit tuli aukiolle, laskeutui polvilleen ja itki katumus sisimmässään.
Temppelinsä sisäpihalla liikuskeli valtias, jota jotkin siksi nimittivät.
Syvällä maan alla, kirotuista kerroksista alimmalla, istui kuningas valtaistuimellaan ajatellen tekevänsä kaiken sen tähden.
Krickit sulki silmänsä. Hän tiesi, mitä oli tehtävä.
Kulkija pyysi metsältä apua, vuodatti sen syliin kyyneleensä ja verensä, antoi pois kaiken itsestään tullakseen siksi, mikä hänen oli oltava.
Metsä huokaisi, ja krickitin eteen ojennetuille käsivarsille laskeutui tyhjyydestä esine.
Jotkut sen palvelijoista julistivat herransa nimissä kaiken loppua, rajatonta hävitystä vailla vertaistaan.
Toiset ajattelivat sen vielä tulevan, sen olevan rooli, jonka valittu hädän hetkellä vielä täyttää.
Steltillä pohtivat esoteeris-juliaanisen seuran jäsenet keskenään sitä koskevia huhuja.
Se oli kantele.
Kaikkien mielessä oli sama nimi; kaikkien sielut huusivat osaansa totuudesta. Joillekin se poimi maailmasta lopun aikojen tuomarin hahmon, toisille pelastajan. Joitakin kutsuttiin sillä nimellä, toiset olivat ottaneet sen itselleen. Jotkin pelkäsivät, toiset rakastivat. Joillekin se edusti vapautta ja demonokratiaa, toisille kahleita ja autoritarismia, mutta sen ydin oli kaikille sama.
Atheon.
Kaaoksen keisarin tarina on aina sama, mutta jokainen lukee sitä omalla tavallaan. Ensimmäiselle taru Atheonista on uskonnollinen teksti, toiselle poliiittinen ohjelma, kolmannelle vuosisatojen mytologisoinnin läpi kulkeutunutta historiankirjoitusta.
Hänestä on eri nimillä kulkevia versioita joka kulttuurissa, joka uskonnossa, ja silti jokainen yksittäinen näkemys hänestä on omanlaisensa. Atheoneja on lukematon määrä hajautuneena tämän maailman asukkien mieliin, mutta silti läpi paistaa totuuden liekki, jos sen osaa poimia tarinoiden, merkitysten ja legendojen verkostosta.
Koko totuus on se, että Atheon ei ole mikään siitä, mitä sen ajatellaan olevan – taruolento, vallankumouksen henki, Profeetta, Makuta, Biolzebub – ja on silti kaikki se. Atheon ei kirjoita itse julistusta, ei itse murskaa kenenkään kahleita, ei itse peitä maailmaa liekkeihin, mutta jos Hajonneen herttuan seuraajat tekevät niin hänen nimissään, mikä on ero siihen, että kynää, miekkaa tai soihtua olisi kantanut hän itse?
Usko luo Atheonin, teot luovat Atheonin. Atheon ei ole mitään, ja silti Atheon voi olla mitä tahansa. Jokainen häneksi itsensä julistava on Atheon vain siinä määrin kuin on niitä, joiden mielissä palaa usko sanojen totuuteen.
Ja jos Atheon voi olla kuka tahansa, jos Atheon ei ole mitään nyt olevaa vaan jotakin tulevaa, jotakin historiasta kannattajiensa manaamana esiin astuvaa, oikea kysymys ei ole, kenen ajattelette olevan Atheon…
Taivas oli tuhkaa ja meri oli liekeissä. Kuolemaa ei koskaan aiemmin oltu jaettu niin hirvittävässä skaalassa.
Salmen yläpuolelta kohti sen syvyyksiä valuva Mustan Käden taistelulaiva jyrsi itsensä ja alleen jääneen xialaisen lentotukialuksen metallisirpaleiksi ja tulipalloiksi. Sadat elämät päättyivät silmänräpäyksessä, eikä taistelua johtavilla ollut aikaa edes noteerata niitä.
Kolme ionisiipisten yksikköä jauhautui kuoliaaksi, vain jotta kolme muuta pääsisi laskeutumaan liskojen lippulaivan kannelle. Vain muutaman kymmenen metrin päässä täyslaidallinen vahkien tykkilaivueesta laukoi kaksi lippulaivaa saattanutta kevyempää alusta meren pohjaan.
Sadoista taisteluun lentäneistä hävittäjistä enää muutama kymmenen parveili taistelun korkeimmassa pisteessä lipuvan Mustan Käden komentolaivan ympärillä. Komentosillaltaan laukausten merta seuraava mirukasvoinen kenraalikapteeni ei edes värähtänyt, kun xialainen pilotti päätti oman henkensä ohjaamalla aluksensa viime hetkellä kohti hopeakasvon siltaa. Lentävän linnoituksen kilvet kestivät iskun. Kenraalikapteenin huomiokin oli jo toisaalla. Tuhon arkkitehdille ei jäänyt paljoa aikaa murehtia omasta kohtalostaan.
Ilmasta käsin kaupunkiaan puolustava teknologian parvi täytti ilman meren yllä uudella ohjusten oksennuksella. Kohiki-salmen raudalla peittänyt liskojen kelluva armada otti sen jälleen vastaan vastaamalla tykkitulen tuhoisalla laululla. Laivojen ilmatorjuntatykit eivät voineet kuitenkaan estää tuhannen ohjautuvan kauhun etenemistä. Eivätkä leijuvan laivaston kilvetkään kestäneet enää sitä armotonta rankaisua, jota ne olivat ottaneet taistelun aikana vastaan.
Taas putosi parvi aluksia ja upposi liuta laivoja. Mustan Käden kenraalikapteenin kallossa numerot olivat kuitenkin selviä. He olivat niskan päällä. Ja koko sodan hirvittävimmistä tappioista huolimatta vihollislaivaston menetykset olivat sitäkin järkyttävämmät.
Se pelotti kenraalikapteenia kaikkein eniten. Hän ei ymmärtänyt, kuinka he saattoivat olla voitolla.
Ionisiipisten osasto raportoi läpäisseensä xialaisten lippulaivan puolustukset. Automatisoituja hävittäjiä taistelutantereelle suoltava emoalus ilmoitti viidestätoista uudesta tiputetusta vihollisesta. Kenraalikapteenin oman aluksen raidetykit hävittivät hänen silmiensä edessä heitä jo minuutteja piinanneen tykkialuksen yhdellä viimeistelevällä laukauksella.
Minkä vuoksi he olivat voittamassa taistelua? Miksi idästä joukkojaan ohjailevat varjot sallivat sen tapahtuvan? Mitä niin suurta Odinan ruhtinas suunnitteli, että koko Rautalaivaston uhraaminen oli kannattavaa? Vuosia pohjoista runnelleen sodan aikana yksikään taistelu ei ollut vielä päättynyt toisen osapuolen näin perusteelliseen tappioon. Pilvenpiirtäjien välissä ja taivaalla niiden yläpuolella raivonnut verenvuodatus näytti useimmiten tappiolta molempien osapuolien näkökulmasta.
Kenraalikapteenin mieli oli raskas. Mustiin liinoihin itsensä käärinyt vahki kävi ilmoittamassa hänelle, että liskojen lippulaivan moottorit olivat pysähtyneet. Mirukasvo puristi kätensä nyrkkiin ja antoi ionisiipisille käskyn alkaa asettamaan räjähteitä paikalleen. Käskyllään hän myös varmisti, ettei yksikään uroteon tehneistä koneista koskaan palaisi tehtävältään. He olivat aivan yhtä uhrattavissa kuin heidän lukemattomat toverinsakin. Koneet, jotka kenraalikapteeni lähetti surutta aaltoina kohti varmaa tuomiota.
He kuolivat, jotta saartaan puolustavien suojelushenkien ei tarvitsisi.
Sitten välähti. Automaattinen visiiri laskeutui kenraalikapteenin silmien eteen suojaamaan mereen syttyneen tulipallon sokaisevalta leiskunnalta. Räjähteet xialaisten kelluvan kaupungin ytimessä kohtasivat tuhansia tynnyreitä laivalle säilöttyä polttoainetta. Kolme sen lähellä taistellutta liskoalusta pyyhkiytyi tyhjäksi elämästä välähdyksen kanssa samalla sekunnilla. Räjähdyksen ääni saapui vasta sekunnin sen perästä. Korviahuumaava jysähdys tuhosi tärykalvot jokaiselta räjähdystä lähellä olleelta.
Pienempien aluksien kokoisia metallikönttejä sinkoili niin korkealle taivaalle, että Mustan Käden laivaston kärkijoukot joutuivat tekemään hätääntyneitä väistöliikkeitä. Raidetykkialus suoraan kenraalikapteenin laivan alapuolella ei ehtinyt kuitenkaan reagoida ajoissa. Liskojen turmion tulipallo sai jatketta ilmasta, kun sadan vahkin miehittämä leijuva asema lakkasi olemasta.
Kenraalikapteeni tuijotti näkyä samaan aikaan lumoutuneena että järkyttyneenä. Tämän naamion peittämät kasvot jähmettyivät paikalleen. Aluksen komentosillalla parveilevat vahkitkin pysähtyivät kuin seinään. Oli kuin aika itsessään olisi pysähtynyt taistelun ympäriltä.
Tai sitten se oli kaukosäätimen tauko-painike, jota Mexxi oli vahingossa painanut, tarkoituksenaan oikeasti lisätä filmin äänenvoimakkuutta.
”Onko meidän pakko?” Xen huokaisi samalla, kun Mexxi vielä selvitteli, mitä näppäintä hän oli vahingossa painanut. ”Tai siis… minä en välttämättä tahdo nähdä enempää.”
”Mutta Ionin ja Teräksen Tanssi on klassikko!” Meksi-toa parahti. ”Ne uudelleenjulkaisevat sen pian laserkiekollakin. Ja sinua pitää sivistää siltä ajalta, jonka olet märehtinyt täällä.”
Mexxin argumentit eivät vahkiin paljoa purreet. Xenin kellarikerroksessa sijaitseva huone oltiin pimennetty filmien katsomista varten. Suuri, vanha projektori surisi kaksikon keskelle huonetta raahaaman sohvan takana. Valkokankaalle heijastettu pysähtynyt kuva, tai siinä erikoistehostein luotu ilmiselvä Killjoy, tuijotti Xeniä suoraan tämän sieluun. Tai ainakin sieluntapaiseen.
”Hetkinen. Uudelleenjulkaisevat?” Xen parahti noteeratessaan viimein Mexxin lauseen sisällön. ”Miksi ne suostuvat uudelleenjulkaisemaan elokuvan pirun maanpetturista?”
”No petturi ja petturi”, Mexxi maiskutteli sanaa hieman tyytymättömänä. ”Ehkä niinkin, mutta ei se muuta sitä, että hän suojeli Metru Nuita halki koko sodan. Voitti kuitenkin koko historian suurimman laivastotaistelunkin.”
”Joka osoittautui harhautukseksi!” Xen huomautti äänessään hieman enemmän näsäviisautta, kuin oli tarkoittanut. ”Jos hän ei olisi raahannut koko pirun laivastoa etelään olisi joku ehkä huomannut Exo-Novat ennen kuin oli liian myöhäistä!”
”Minä tiedän, että teidän kahden suhde on… ööh… vähän vaikea”, Mexxi aloitti. Xenin kasvoilta paistoi ilme, jonka sisällön toa tulkitsi aggressiiviseksi, mutta sanattomaksi ”minä sinulle vähän vaikeat näytän” -ilmeeksi.
”Mutta ajattele asiaa viime aikaisten tapahtumien valossa. Xialainen aiheuttaa hirvittävän tragedian Metru Nuilla. Seuraavana päivänä Metru Nuin entinen kenraalikapteeni räjäyttää asefirman omistuksen Xian rannikolla…”
”Et ole tosissasi”, Xen huokaisi ja hieraisi silmiään sekä väsymyksestä että pettymyksestä. ”Väki pitää sitä ääliötä jonain kostosankarina…”
”Niin, noh, niin”, Mexxi myönsi. Tulen toan ilme kirkastui viimein tajutessaan, mistä painikkeesta hän oli vahingossa painanut. Filmi lähti taas pyörimään, joskin nyt elokuvan näkökulma vaihtui Mustan Käden lippulaivan alemmille kansille, jossa työtään tekevät vahkiyksiköt parveilivat edestakaisin pitääkseen aluksen lukuisat asejärjestelmät toimintakuntoisina. Mexxin keskittyminen kiinnittyi välittömästi takaisin elokuvaan, kun taas Xenin ajatukset lähtivät taas harhailemaan.
Vahki yritti ensi töikseen pyyhkiä mielestään ajatukset siitä, että Metru Nuin kansa näki hänen isänsä jonkinlaisena kansallissankarina. Sen jälkeen hän yritti olla stressaamatta sitä, että hänen seuraavalle yölle aikataulutettu partiovuoro lähestyi kovaa vauhtia, eikä nuori vahki kokenut, että hän olisi ehtinyt levätä sitä varten lainkaan. Kolmanneksi hän yritti myös unohtaa oman ääliömäisen projektinsa, jota hän oli kiireellä alkanut järjestelemään pian sen jälkeen, kun Cody oli soittanut hänelle tien päältä.
♫Kai tiesit, että näytät tosi kuumalta silloin, kun uppoudut ajatuksiisi~♫, voihkaili ääni hänen päässään. Xen oli tarpeeksi turhautunut, ettei hän vaivautunut edes ajattelemaan äänelle vastaukseksi. Ei edes sen jälkeen, kun hänen kaulassaan roikkuvan sirun sielu jatkoi lausettaan maiskuttelemalla olemassaolemattomia huuliaan niin imelällä tavalla, että se jätti varjoonsa Xenin yön pikkutunteina yksityisesti katsomat filminsäkin.
”Äh, ihan oikeasti. Voimmeko me vaikka mennä jo sinne syömään”, vahki aneli toa-toveriltaan, joka oli juuri meinannut avata suunsa siitä, kuinka uskomattoman tarkka kuvaus Kohiki-salmen taistelusta Ionin ja Teräksen Tanssi olikaan. Valkokankaalla kenraalikapteeni kralhille tuotiin juuri tietoa siitä, että Ta-Metrun tutkat olivat havainneet merkillistä liikehdintää merestä Ga-Metrun ja Ta-Metrun rajalta.
”Hyvä on, hyvä on”, Mexxi huokaisi ja keskeytti filmin uudestaan, tällä kertaa tarkoituksella. ”Mutta vain siksi, että minullakin on oikeasti nälkä.”
Xen pomppasi sohvalta ylös huojentuneena ja napsautti sormiaan, toiveenaan että huoneen valot syttyisivät. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut, joten hän yritti uudelleen. Ja uudelleen. Ja uudelleen.
”Tämä yleensä toimii”, vahki mutisi hyvin tietoisena siitä, että tekniikka erityisesti Käden tukikohdan alemmissa kerroksissa oli alkanut tulla tiensä päähän.
”Anna olla”, Mexxi heilautti kättään ja kaiveli ruskeaa, nahkaista olkalaukkuaan sohvan käsinojan takaa. ”Minä tahdon muutenkin, että me jatkamme tätä kun palaamme.”
Xen pyöritteli silmiään, mutta ei myöskään väittänyt vastaan. Hän tiesi, että hänen partiovuoronsa estäisi heitä kuitenkin jatkamasta ainakaan kuluvan päivän aikana.
Vahkin johdolla kaksikko asteli pienestä huoneesta ulos Mustan Käden tutkikohdan kolkoille käytäville. Matkansa varrella Mexxi huikkasi kaksikon ruokailuaikomukset avonaiseen varastoon, jonka perällä kaksi maakansalaista, yksi iso ja yksi pieni, olivat uppoutuneena hiljaiseen keskusteluun.
”Emme nyt lähde matkaan, kiitos”, Nurukan vastasi pikaisesti. Mavrahkin vain heilautti kättään ja naiset jatkoivat vain lopulta kahdestaan matkaa kohti pintaa seurattuaan hetken aikaa, kuinka Nurukan vaivattomasti siirsi satoja kiloja painavan puisen kontin pois Mavrahin tieltä, jotta tämä pääsisi etenemään syvemmälle varaston saloihin.
”Mitäs nuo kaksi oikein juonivat?” Mexxi tiedusteli ääneen. ”Hädin tuskin tervehtivät enää. Viettävät kaiket päivät jotain romuja kaivellen.”
”Niillä on joku projekti menossa”, Xen osasi ja uskalsi sanoa. ”Luulevat, että en tiedä siitä mitään…”
”Jaa-a”, Mexxi tuumasi siihen ja iski peukalonsa voimalla hieman reunoilta ruostuneeseen hissin painikkeeseen. ”Myyrät.”
Xen hymähti ja yritti olla irvistelemättä ällöttävästi kikattelevalle ylimääräiselle äänelle mielessään. Oli helppoa olla paljastamatta mitään Mexxille, joka oli osoittautunut olemaan hyvin huono pysymään Metru Nuin rajojen sisäpuolella muutamaa päivää pidempään kerrallaan. Oli osoittautunut huomattavasti vaikeammaksi yrittää pitää salaisuuksia mielessä elävältä asialta, joka saattoi olla tai olla olematta vain Xen itse.
Lyhyen hissimatkan jälkeen kaksikko saapui Nurukanin hiljattain raivaamaan ”uuteen” eteisaulaan, eli Mustan Käden vanhaan eteisaulaan, josta oltiin möyhennetty yksi neljännes kokonaan pois sellaisen skaalan maavoimilla, jollaisia Xen oli nähnyt ainoastaan erikoistehosteilla luotuna valkokankaalta. Aulasta ylöspäin viittävästä suurikokoisesta rampista kajasti sisään päivänvaloa, jotain mitä tukikohdan sisällä ei ollut voinut vuosisataan tätä ennen havainnoida.
Ja vaikka rampin pääasiallisena käyttötarkoituksena oli ollut antaa Ta-Metrusta tilatuille rahtaajille kätevämpi kulkureitti, mahdollisti se myös Xenille huomattavasti älykkäämmän paikan parkkeerata pyöränsä. Nytkin, työväen jo lopetettua päivän puhteensa, Xen saattoi vain kiihdyttää suoraan ulos aulan sivuun parkkeeratulla menopelillään.
Avain kääntyi kerran lukkopesässä ja jokaista Metru Nuin desibelirajoitusta rikkova zakazlainen kauhu heräsi eloon. Mexxin teki mieli nostaa kädet korvilleen suojaksi, mutta jatkoi kuitenkin vain kävellen ramppia ylös.
”Kyllä tähän toinenkin mahtuisi!” Xen huusi moottorin jylinän ylitse tulen toan perään. Tämä kuitenkin vain viittoili kädellään Xeniä jatkamaan yksin. Toan putkimatkaamiseen tarkoitettu auto oli parkkeerattu vain muutaman kymmenen metrin päähän sisäänkäynnistä. Mexxi ei sitä olisi ääneen myöntänyt, mutta hänellä ei ollut piiruakaan luottoa siihen karmaisevaan kulkuvälineeseen, jota Xen luotsasi.
Xen kohautti olkiaan lähinnä itselleen sekä äänelle päässään. Ja ehkä myös sille kolmannelle asialle, joka sai Xenin selkäpiin kylmäksi. Hänen ei tarvinnut turvautua veressä virtaaviin voimiinsa havainnoidakseen tämän kutsumattoman vieraan läsnäolon. Jokin kylmä ja kolkko oli tarkkaillut häntä jo usean päivän ajan. Mexxi oli tuominnut ne vain Xenin vainoharhaisuuden tuotteeksi. Nurukania hän ei ollut asialla tohtinut edes vaivata. Lopulta Xen oli laittanut asian vain tukikohdan outouksien piikkiin. Kenties yksi alempien kerroksien konkreettisista haamuista oli vain tullut tervehtimään häntä.
Kylmä tunne vahkin selkäpiissä oli kuitenkin oiva tekosyy poistua tukikohdasta niin nopeasti kuin oli vain mahdollista. Xen ampaisi vauhdilla ja paksun savuvanan saattelemana ulos tukikohdasta kohti Vanhan Onun toria. Hänen muutamaa päivää aikaisemmin varastosta löytämä ajokypärä oli taas unohtunut pöydänkulmalle, joskaan Xen ei itsekään ollut aivan varma oliko hänen päänsä suojaamisesta mitään hyötyä. Hän ei koskaan ollut joutunut testaamaan kallonsa kestävyyttä, eikä hänellä ollut aikomusta joutua testaamaankaan. Kormiahuumaavan tuulen ujeltamiseen se olisi tosin ehkä auttanut…
Ajomatka taittui miltei huomaamatta. Päässään asustavan riiviön kanssa väitellessään Xen oli miltei ajanut päin kvanttiporoa, joka vaelteli epätavallisen lähellä Vanhaa Onua kohti johtavaa tietä. Matoron ruumiinrakenteesta käyty kiivas keskustelu siruneidon kanssa oli keskeytynyt vain hetkeksi läheltäpititilanteen jälkeen, kun Xenin veri alkoi reagoimaan taas voimakkaasti johonkin keskellä Onu-Metrun joutomaita. Kuten aiemmillakin kerroilla vahki vaistomaisesti käänsi katseensa kohti puolipilvistä taivasta, mutta ei nähnyt siellä mitään. Ei tälläkään kertaa.
Toisin kuin suurimmalla osalla edellisistä kerroista, Xen uskalsi jättää pyöränsä jo huomattavasti lähemmäksi Vanhan Onun keskustaa. Hänet oltiin jo moneen kertaan ehditty yhdistää kaupunginosaa lähestyvään korviahuumaavaan moottorin meteliin. Lisäksi hän oli löytänyt alueen laitamilta konepajan, jonka kaksi Xenin mielestä hyvin hurmaavaa ta-matoralais-mekaanikkoa pitivät pyörää silmällä oikein mielellään, milloin vahkilla vain sattuikaan olemaan asioita sivistyksen parissa. Xen oli myös muutaman ensimmäisen varikkopysähdyksensä jäljiltä huomannut, kuinka hänen tankkinsa tapasi olemaan aina vähän täydempi kuin ajon alkaessa. Varmastikaan hän ei vain osannut lukea zakaz-mitoitettuja mittareita kunnolla, hän ajatteli siitäkin huolimatta, että hän ymmärsi totuuden nyansseineen vallan mainiosti.
Kaksi punaista silmäparia jäi tuijottamaan Xenin loittonevaa selkää pitkäksi toviksi tämän jätettyä pyöränsä jälleen Ferin ja Rarin putiikin ihmeteltäväksi. Toisin kuin edellisten, pääasiassa yöhön sijoittuneiden vierailuidensa aikaan, Vanhassa Onussa oli päiväsaikaan melkoisesti elämää. Putkiverkostoista valui muutama menopeli silloin tällöin mukulakivisille, kapeille kaduille. Suurin osa kaupunginosan väestä kulki kuitenkin jalan ja monilla oli yhä työpäivänsä jäljiltä erilaisia elektronisia laitteita ja muistiinpanovälineitä mukanaan. Vanha Onu oli rentoutumispaikka monille arkistojen työmyyrille pitkän päiväpuhteen jälkeen ja vaikka moni suosi itäisempää ja ehdottomasti modernimpaa Onu-Metrun uutta keskustaa, oli Vanhassa Onussa jotain sellaista vanhametrulaista viehätystä, joka sopi Xenin tyyliin. Se, tai vahkin oli aika myöntää itselleen, että hän vihasi väenpaljouksia ja viihtyi paremmin siellä, missä sai kävellä paikasta toiseen kadoten samalla rauhassa omiin ajatuksiinsa.
L’or-nimisen titaanin ylläpitämä ruokapaikka oli vain muutaman kadunkulman päässä Xenin pysäkkipaikasta, mutta matka sinne tuntui vahkista ylitsepääsemättömän pitkältä. Syy siihen oli luultavasti kaupungissa vallitsevassa tunnelmassa. Konepoliisien puuttuminen katukuvasta oli jotain, mihin monella kansalaisella oli vaikeus tottua. Vainoharhat työtovereita ja ystäviä kohtaan kasvoivat jokainen päivä, kun katujen rauhaa turvaavat koneet loistivat poissaolollaan. Metru Nui oli viettänyt jo niin kauan keinotekoisten valvovien silmien alla, että niiden hetkellinenkin puuttuminen sai monet varomaan jokaista askeltaan. Xenin ohi kävellessään moni otti täysin alitajuisen askeleen sivummalle. Yksi metroputken huoltoasuun pukeutunut nainen myös hyvin näkyvästi puristi kiinni laukkunsa olkahihnasta kuin peläten sen spontaanisti lentävän taivaan tuuliin. Jokaisen ohikulkijan kohdalla Xen toivoi entistä enemmän, että hänellä olisi vastauksia häntä polttaviin kysymyksiin. Tai edes siihen, kuinka huono idea vahkien vapauttaminen takaisin Metru Nuin kaduille olisi ilman, että he ensin saisivat selville mikä niitä edes ohjasi.
Xenin ajatuksissa pyöri myös puolivakavissaan heitetty idea pään vaihtamisesta. Hän oli melko varma siitä, ettei hänen kallossaan sijainnut ainuttakaan piiriä, jota ei voisi vain siirtää sellaiseen päähän, joka ei näyttänyt koillissakaran liskolta. Vortixxilta näyttäminen oli Metru Nuilla, nyt enemmän kuin koskaan, voittamattomalta tuntuva taakka sekä armoton katsemagneetti.
Kun siruneidon ♫Ne pojat tykkää susta, ne pojat tykkää susta!~♫ -huudot vaimenivat vahkin oikeiden ajatusten alle, oli hän jo saapunut määränpäähänsä. Kannuksiaan mukulakiveä vasten kärsimättömänä koputteleva tulen toa oli odotetusti ehtinyt paikalle ensin. Vaikka Mustan Käden tukikohdasta oli jonkin verran matkaa lähimpään putkiliittymään, oli sinne päästyään Mexxin matkanteko huikeasti Xenin vastaavaa joutuisampaa. Vahkiystävänsä nähdessään toa napautti lierihatun pois päästään siihen kiinnitetyn narun varaan ja asteli sisään L’orin melko huomaamattomista, betoniin rakennetuista ovista. Pieni tiuku oven yläpuolella helähti, kun Xen asteli sisään Mexxin perässä tuoksuun, jota pystyi kuvailemaan ainoastaan väkivaltaisen mausteiseksi.
Pitkän ravintolaa halkovan tiskin takana kumarteli otus, jolla oli selvästi jatkuvia vaikeuksia mahtua omaan työtilaansa. Kumaran asentonsa lisäksi tästä kertoivat valkoisessa katossa näkyvät selvät metallin kosketuksesta syntyneet urat, joiden värit vaihtelivat punaisesta kultaiseen, jotka vain sattuivat olemaan täsmälleen samat värit, jotka löytyivät titaanin valtavasta sankon näköisestä kypärästä. Haarniskan peittämä olento näytti titaaneille tuttuun tapaan siltä, kuin tämä olisi milloin tahansa valmis marssimaan sotatantereelle, lukuun ottamatta etumustaan, jonka tämä oli korvannut rintapanssarin sijasta rautaisella, kastiketahrojen peittämällä essulla.
”Mexxi!” voimakkaalla etelän aksentilla puhuva L’or ilahtui tuoreimmat asiakkaansa nähdessään. Titaani nilkutti tiskin äärelle kypärä kattoa vasten kirskuen. ”Toit ystäväsikin mukaan”, hän jatkoi. L’orin ääni kaikui hassusti tämän massiivisen kypärän alta. ”Minä näin sinut televisiossa. Hyvin toimittu, hyvin toimittu!”
Xen irvisti hieman L’orin kovaan ääneen tehdylle huomiolle, mutta huomatessaan ettei ravintolassa ollut sillä hetkellä muitakaan asiakkaita, hän rentoutui hieman ja päätyi lopulta vain kiittämään titaania kohteliaisuudesta.
”No mitäkä teille saisi olla? Mexxille perinteinen? Entäs sinulle?” L’or osoitti Xeniä valtavalla kourallaan. Vahki katseli hetken tiskin yläpuolelle ripustettua listaa ja osoitti sieltä lopulta Kanokan muotoon leivottua paistettua taikinaa, jonka päälle oltiin kasattu näennäisesti kaikkia eri ainesosia, mitä ravintolan arsenaalista löytyi.
”Hyvin valittu, hyvin valittu”, L’or kommentoi Xenin päätöstä. ”Menkää vain istumaan, saatte annokset hetken päästä.”
Mexxi nyökkäsi ja oli jo valmiina johdattamaan Xenin kohti suosikkipöytäänsä, kun keittiötä päin marssivan L’orin äänekkäästi laahaava vasen jalka kiinnitti hänen huomionsa.
”Hei, mitäs sinulle on oikein sattunut?” toa huomioi ääneen ja marssi takaisin tiskin ääreen nähdäkseen paremmin, mikä hänen vanhaa tuttavaansa vaivasi. Xen oli huomannut jätin nilkuttamisen jo aiemmin, mutta hän oli vain olettanut sen kuuluvan asiaan. Hän oli Mexxin kertomuksista ymmärtänyt, että ravintolaa pitävä titaani oli aivan uskomattoman vanha.
”Ei se mitään, ei se mitään”, L’or yritti vakuutella äänensävyllä, joka ei olisi vakuuttanut Xeniä edes kymmenen kupillisen jälkeen. ”Ei se minua paljoa hidasta. Menkää vain pöytään ja-”
”Hyvänen aika, onko joku käynyt sinun kimppuusi?” Mexxi keskeytti näkyvästi huolestuneena. Xenkin vilkaisi L’orin vasenta nilkkaa tarkemmin ja kauhukseen huomasi, että se oltiin selvästi revitty hajalle väkivalloin. Murtuneen panssarin alta pilkotti eri suuntiin sojottavia kappaleita, jotka olivat aiemmin olleet titaanin nivelsiteet. Sirpaloituneen metallin syvyyksistä pilkotti myös jotain märkivää. Vamman vakavuus oli sellaista luokkaa, että Xenin mielestä oli ihme, että L’or edes pysyi tolpillaan.
”L’or”, Mexxi parahti ymmärtäessään itsekin vamman vakavuuden. ”Kuka tämän on sinulle tehnyt? Minähän käskin sinua kertomaan minulle jos joku alkaa hankalaksi.”
Titaanin kypärän takaa oli mahdotonta nähdä minkäänlaisia ilmeitä. Ainoastaan sinisten silmien himmeä hehku kajasti läpi pienistä pyöreistä rei’istä. L’orin täydellisesti kadonnut ryhti kuitenkin kertoi kaiken tarvittavan.
”Ei ne pojat mitään pahaa oikeasti tarkoittaneet”, kultapunainen jätti selitti niin kuin hänen tilassaan olisi jotain äärimmäisen noloa, ”Kävivät tässä kääntymässä ja tahtoivat nähdä takahuoneeseen, kun epäilivät, että jotain Varjotun vakoojia liikkuu täällä ja he vain tahtoivat varmistua… mutta kyllähän sinä tiedät säännöt. Ei asiakkaita tiskin tälle puolelle ja…”
”Ja ne tekivät tuon sinulle?” Mexxi parahti epäuskoisena. ”L’or, mitä hittoa? Olisit soittanut! Keitä ne oikein olivat?”
Xen puri hammasta tiukasti yhteen. Mexxi oli viettänyt menneinä viikkoina niin paljon aikaa kotisaarellaan, ettei hänellä ollut lähellekään yhtä valistunutta arvausta siitä, mitä oli tapahtunut.
”Oliko niillä pinssit?” vahki avasi lopulta suunsa, osoittaen sanansa suoraan maansa myyneelle L’orille. ”Sellaiset kultaiset, naamion näköiset?”
L’or nyökkäsi. Silloin Mexxikin ymmärsi mistä oli kyse. Pieni määrä väriä näytti katoavan hänen violeteilta kasvoiltaan.
”Törmäsin pieneen joukkoon tässä taannoin”, Xen jatkoi. ”Ihan asiallisia he silloin olivat, mutta niitä pinssejä näkyy nykyään ihan kaikkialla. Ajan kysymyshän se vain oli että jotkut alkavat… noh… niin…”
Mexxi puristi vasenta kättään tiukasti nyrkkiin. Muutenkin äkkipikaisella toalla oli vaikeuksia pitää tunteet sisällään. Hänellä jos kenellä oli sisäpiirin ymmärrystä siitä, mitä metrunuilainen paremmuudentunne pahimmillaan aiheutti. Suojelija sai kuitenkin lopulta purettua raivonsa kaivelemalla väkivaltaisesti laukkunsa pohjaa, josta hän sai kaivettua esiin vanhan ja ryttyisen käyntikortin. Mexxi ojensi sen surumieliselle L’orille, joka joutui nostamaan kortin aivan kypäränsä silmänreikien eteen nähdäkseen lukea sen sisällön.
”Kell on ystävä. Hänellä on klinikka siinä Po-Metrun isossa keskustakupolissa. Hän hoitaa tuon kyllä kuntoon. Kerro, että minä lähetin sinut”, Mexxi ohjeisti löydettyään myötätunnon takaisin äänensävyynä. L’or tuijotti korttia hetken, nyökkäsi sitten ja sujautti sen jonnekin essunsa alle.
”Minä en tahtoisi sanoa tätä sinulle”, Mexxi vielä huokaisi. ”Mutta ehkä sinunkin kannattaisi harkita… tiedätkö…” Mutta tällä kertaa Mexxi ei saanut puhua loppuun. Rohkeus oli palannut vauhdilla titaanin suoniin, kun tämä oli tajunnut, mitä hänen ystävänsä yritti hänelle ehdottaa.
”Ei, Mexxi! Ehdottomasti ei!”
Xen säpsähti hieman jätin yllättävästä karjahduksesta. Hänestä tuntui myös siltä, että hän oli kiusallinen kolmas pyörä keskustelussa, joka oltiin käyty joskus aikaisemminkin.
”Väki lähtee, koska he eivät koe oloaan enää turvalliseksi”, Mexxi yritti selittää. ”Harkitse sitä. Edes vähäksi aikaa. Tulet takaisin sitten, kun ilmapiiri vähän rahoittuu.”
”Mexxi, minä en ole enää nuori”, L’or selitti nyt jo hieman rauhallisemmin. ”Minä ymmärrän miksi nuoremmat lähtevät. Heillä on aikaa elää uusi elämä tai viisikin jossain muualla, mutta minä olen vanha lahoava mies ja minä uskon siihen, että minulla on oikeus pysyä kotonani.”
Jokin siinä mitä Mexxi sanoi oli selvästi osunut titaanin hermoon. Toa näytti siltä, että hän olisi mielellään jatkanut argumenttiaan, mutta L’or puolustautui ennen kuin tulihenki ehti edes avata suutaan.
”Minä en lähde mihinkään”, kypärän alta kaikui.
”Lupaa edes käydä siellä klinikalla. Tuo jalkasi näyttää karmealta”, Xen lisäsi keskusteluun huomattavasti Mexxin otetta lempeämmin. L’or vilkaisi ensin kohti auki revittyä nilkkaansa ja sitten vienosti hymyilevää vahkia.
”Hyvä on, neiti, hyvä on. Olen pahoillani, että jouduit kuulemaan tämän”, L’or sovitteli ja lähti varovaisesti talsimaan kohti keittiötään katse kuitenkin tiukasti Mexxissä, joka vielä toipui L’orin epätavallisen voimakkaasta tunteenpurkauksesta.
”Nyt, istukaa vain alas. Minä tuon teille pian annoksenne”, titaani komensi ja Xen joutui kiskomaan Mexxin tämän ranteesta pitäen pois tiskin luota.
Kaksipaikkaiselle pöydälle saavuttuaan Mexxi käytti ensin tuskallisen pitkän tovin saadakseen hattunsa irti sitä pitelevästä narusta pöydän viereen pystytetyn naulakon päälle. Xen rojahti istumaan ensin ja päästi leukansa nopeasti lepäämään käsiensä varaan, kun hän odotti että häen toa-ystävänsä seuraisi esimerkkiä. Mexxi otti kuitenkin ensin pöydän sivuun asetetusta laatikosta molemmille ruokailuvälineet.
”En tajunnut, että tilanne on jo näin paha…” toa mutisi samalla, kun hän viimein tohti istua alas. ”Olin Meksi-Korossa viikon ja yhtäkkiä kaikki ovat toistensa kurkuissa.”
”Me olemme päässeet täällä vielä melko vähällä”, Xen mutisi viitaten Onu-Metrun tilanteeseen. ”Näkisitpä mitä Le-Metrussa tapahtuu. Xian kauppakillat ovat alkaneet vetämään porukkaa kotiin massoittain. Väen väheneminen alkaa näkymään jo ihan katukuvassa.”
”Tällainen vain saa vereni kiehumaan”, Meksi-toa puhisi samalla, kun hän hermostuneena näpräili ranteensa lukuisia remmejä ja hihnoja. ”Kotona tällaista ei ikinä sallittaisi. Meksi-Koro on aina toivottanut kaikki tervetulleiksi.”
Xen ymmärsi hyvin, mitä Mexxi tarkoitti, mutta ei kuitenkaan kehdannut huomauttaa ääneen, että Meksi-Koron huono maine perustui pääasiassa siihen, että he yleensä toivottivat tervetulleeksi myös sellaiset Pimeyden Metsästäjät, joiden toiminnasta saari hyötyi taloudellisesti.
”En tiedä oletko edes ajatellut asiaa, mutta eivätkö ne jotka tekivät tämän L’orille ole luultavasti sitä ihan samaa porukkaa, joka hurraa sille, että Killjoy räjäyttelee asioita etelässä”, Xen ei voinut olla huomauttamatta. Mexxin reaktio oli vähintäänkin tympääntynyt, vaikka hän tiesikin Xenin olevan täsmälleen oikeassa.
”En tahtoisi puskea sinua ja Nahoa vastaan, mutta ehkä teidän pitäisi oikeasti päästää vahkit takaisin kaduille”, Mexxi pohti selvästi tyytymättömänä itsekin siihen, että hän joutui ehdottamaan asiaa ääneen. ”Se saisi ainakin tällaiset tilanteet hillittyä.”
Tulen toan katse harhaili keittiötä kohti, jossa L’orin pannut tirisivät jo kuumana ja sihinän keskeltä kuului jo kypärän puoliksi vaimentama hyväntuulinen hyräily.
”Mutta me emme vieläkään tiedä, mikä niitä vaivaa!” Xen älähti epäuskoisena siitä, että Mexxi edes julkesi ehdottaa vahkien palauttamista asemilleen. ”Jos Mavrahin teoria pitää paikkansa, niitä ei edes ohjailla Metru Nuilta käsin!”
”Tiedän, tiedän…” Mexxi hieraisi silmiään ja osoitti ensimmäistä kertaa päivän aikana, kuinka väsymys ja huoli olivat alkaneet kalvamaan myös häntä. ”Mutta Lhikankin oli sitä mieltä, ettemme voi jatkaa näin ikuisesti ja-”
”Hitot Lhikanista!” Xen yskäisi voimalla, joka sai Mexxin säpsähtämään. ”Hän ei ole edes yrittänyt hillitä niiden pinssirintaisten puuhia, vaikka he toimivat ihan ilmiselvästi hänen nimissään. Jos en paremmin tietäisi niin väittäisin, että hän on ylpeä niiden ’partioista’.”
Mexxi tuijotti suu ammollaan Xenin purkausta. Ei ollut lainkaan hänen tapaistaan kyseenalaistaa Mangain arvovaltaa. Ei varsinkaan sen jälkeen, kun vahki oli tauotta vaahdonnut koko päivän sen jälkeen, kun hän oli päässyt tapaamaan Lhikanin ensimmäistä kertaa. Mexxi kuitenkin tunsi myös ylpeyttä. Vahkilta ei ollut kestänyt kauaa nähdä säröt pilvilinnan reunassa.
Ruoan saapumisessa ei onneksi kestänyt kauaa. Kadulla kulkevien kansalaisten tuijottelu vaihtui Mexxin osalta nopeasti tämän ”perinteiseen”, joka paljastui lautaselliseksi silvottuja shasalgradilaisia vihanneksia ja siivutettua mukauta. Xenin leivottu kanoka-kiekko ja sen päällyset höyrysivät voimakkaasti lautasen laskeuduttua hänen eteensä. Toisin kuin Mexxi, joka jäi odottamaan annoksensa jäähtymistä, alkoi Xen mättämään käsin revittyjä siivuja kiekkoa sisuksiinsa.
”Miten ihmeessä tuo edes toimii?” Mexxi ihmetteli seuratessaan sapuskan hälyttävän tehokasta hävittämistä. ”Tai siis, kun sinähän olet… kone? Tarvitsisiko sinun edes syödä?”
”Nho ei oikheasthaan”, Xen maiskutteli suu täynnä ruokaa. Hän nosti sormen pystyyn merkiksi siitä, että hän aikoi jatkaa. Hän tahtoi kuitenkin nielaista ensin.
”Mutta se virkistää. Ainakin vähäksi aikaa. Tällä annoksella voisi teoriassa jättää nukkumatta seuraavat pari yötä. Ei sillä, että tahtoisin…”
Mexxi ei spekuloinut sen enempää sitä, miten keinotekoisen henkilön energiansaanti oikein toimi. Sen sijaan hänkin alkoi hitaasti pyörittelemään mukaunsuikaleita haarukkansa ympärille ja alkoi ahmimaan. Seuraavat minuutit kuluivat ainoastaan syömisestä lähtevien äänien parissa. Molemmat olivat hiljaa yhdessä samaa mieltä siitä, että tällainen pöperö voitti mennen tullen kaiken sen, mitä Metru Nuilla matoranien toimesta perinteisesti valmistettiin.
Jossakin vaiheessa kaksikon keskustelu siirtyi heidän maailmalla huiteleviin yhteisiin tuttaviinsa. Xen oli ilmaissut ääneen huolensa siitä, ettei Delevan retkikunnasta ollut kuulunut mitään heidän lähtönsä jälkeen. Codynkin matkanteko oli ollut tuskallisen hidasta ja tämä olikin pysähtynyt tasaisin väliajoin ilmoittamaan sijainnistaan. Pohjoisilla merialueilla riehunut myrsky oli kuitenkin pakottanut hänet laskeutumaan viivästyttäen jälleen hänen saapumistaan. Mexxikin näytti naamaansa sen verran harvoin, että Xen oli väkisinkin alkanut tuntemaan olonsa yksinäiseksi. Hänen ensimmäiset viikkonsa Metru Nuin elämässä vankeutensa jälkeen olivat olleet niin toiminnantäytteisiä, että hän oli jo ehtinyt tottumaan siihen, että hänen ympärillä oli aina paljon tuttuja kasvoja. Mexxi kuitenkin tiesi välittömästi, mitä, tai ketä Xen oikeasti kaipasi.
”Joten… sinä ja se jään toa”, Mexxi lähti kääntämään keskustelua. Pitkä siivu juustoa jäi roikkumaan Xenin suunpielestä, kun tämä pysäytti pureskelunsa tulen toan huomioon.
”Niin?”
”Eipä kai varsinaisesti mitään”, Mexxi jatkoi yrittäen samalla esittää, että aihe ei kiinnostanut häntä niin polttavasti kuin se oikeasti teki. ”En vain ajatellut, että pitäisit… tiedäthän…”
”Niiiin?” Xen tivasi. Vahki tahtoi nyt vain tietää, mihin toa oli aiheella pyrkimässä.
”No siis… hän on aika nuori.”
”Mistä sinä tiedät, että hän on nuori?” Xen ärjäisi vaikka ei ollutkaan aivan varma, oliko Matoron ikä asia, jonka olisi edes kuulunut kiinnostaa häntä. Siruneito oli sillä aikaa saanut Xenin päässä niin hervottoman naurukohtauksen, että vahkilla oli vaikeuksia pitää oma naamansa peruslukemilla.
”No hän ainakin näyttää siltä”, Mexxi argumentoi. Xenin olemassaolemattomat aivorattaat raksuttivat hirmuista tahtia, kun hän yritti ymmärtää toan näkökulmaa. Sitten se läimäisi häntä kasvoille kuvainnollisesti, mutta silti niin lujaa, että taikinanpalanen melkein lipesi hänen sormistaan.
”Niin… tosiaan, siitä yöstä kun me tapasimme”, Xen muisteli nolostuneena. Hänen muistikuvansa ensimmäisestä illastaan ulkona Mustan Käden tukikohdasta olivat parhaimmillaankin hämäriä. Jossakin vaiheessa iltaa hän muisti olleensa tanssilattialla ja jossakin vaiheessa Cody oli jo poistunut ja Xenin etäisyys Mexxistä oli ollut niin olemattoman pieni kuin vain mahdollista. Alkoholinhuuruinen ilta oli päättynyt jossain vaiheessa Mexxin asunnolle, jossa vietetyn yön yksityiskohdat olivat vielä edellisiäkin enemmän mysteerin peittämiä.
”Olen pahoillani… etten…”
”Älä, älä!” Mexxi keskeytti ennen kuin Xen ehti aloittaa asian ääneen märehtimisen. ”Älä nyt ainakaan anteeksi pyydä. Minulla oli ainakin ihan hauskaa.”
Xen kohotti kulmiaan hämmentyneenä. Tämä ei ollut se reaktio, mitä hän oli odottanut. Se myös sai vahkin hetkeksi muistamaan, ettei hän oikeasti edes tuntenut toaa vielä kovinkaan hyvin.
”Sitä paitsi”, Mexxi jatkoi leveä virne kasvoillaan, ”Minä olen kyllä muutenkin ihan liian vanha sinulle.”
”Mitä tuo edes tarkoittaa?” Xen puhisi ääneen. ”Tai siis, et sinä nyt niin kovin vanhalta näytä.”
”Minä vastasin Uder-Ufunamin häiden turvajärjestelyistä”, Mexxi paukautti havainnollistaakseen. Xeniltä kesti hetki tiedostaa, mistä häistä toa oikein puhui. Sitten hän kuitenkin muisti luvun Meksi-Koron Muhkean Merkillisestä Historiasta, jonka hän oli muutamaan kertaan lukenut pitkän vankeutensa aikana.
”Hetkonen… ne häät? Ne häät, jossa ne paljastivat…”
”Ne häät juurikin”, Mexxi myhäili. ”Ja olin silloin jo toa. Ja siivosin sitä sotkua ihan oikeasti vuosia. Sen jälkeen me lakkasimme pitämästä moisia seremonioita.”, hän selitti. Muisto oli kaukainen, mutta se, millaisia salaisuuksia tapahtuman aikana oli paljastunut, oli ikuisesti syöpynyt hänen verkkokalvoilleen.
”No kaipa sinä sitten olet vähän vanha”, Xen myönsi lähinnä myöntymisen vuoksi ja otti pitkän kulauksen vesilasista, jonka L’or oli hänelle vaivihkaa käynyt tuomassa.
”Älä stressaa… noh, tästä”, Mexxi vakuutteli ja heilutti sormeaan edestakaisin itsensä ja Xenin välissä. ”Keskity siihen, mikä tuntuu tärkeältä.”
Xen ei voinut estää itseään hymyilemästä. Hän tiesi täsmälleen, mihin hän halusi keskittyä. Siitäkin huolimatta, että hänen keskittymisen kohteensa oli karannut jo kauas välisaarien uumeniin.
♫Hyi ällöö~♫, siruneito kikatteli kiusoittelevasti, mutta hyväntuulisesti. Xenin piti jälleen kerran erikseen muistuttaa itseään osoittamaan ”Ole nyt jo hiljaa” -pyyntönsä ainoastaan päänsä sisällä, eikä ääneen edessään nyt jo vähän paremmalla tuulella ruokaansa mussuttavalle toalle.
”Täytyy kyllä ihan uteliaisuudesta kysyä”, Mexxi jatkoi lyhyen ahmistauon jäljiltä, ”että jos ne vahkit nyt kuitenkin joskus pistetään takaisin kaduille, niin kai teillä on joku systeemi siltä varalta, että ne sekoavat uudestaan? Eikös sellaisen kehittäminen ollut ylipäätään syy sille miksi teidät otettiin taas puolustushommiin mukaan?”
Xen nyökytteli suu täynnä ruokaa. ”Vielä kehitysasteella”, hän sanoi nielaistuaan. ”Se olisi Mavrahin heiniä, mutta hän pyysi saada käyttää muutaman päivän Nurukanin kanssa puuhailuun. Lupasi jatkaa kokeiluja kunhan saavat tuon juttunsa valmiiksi.”
”Eikä Nuparusta ole vieläkään kuulunut mitään?” Mexxi ihmetteli Xenin mielestä vähän merkillisen arkisella äänensävyllä.
”Ei. Kadonnut kuin taivaan tuuliin. Enkä ihan rehellisesti luota Lhikanin sanaan siitä, ettei hänelläkään muka ole mitään tietoa miehestä. Luulisi nyt, että kaupungin parasta insinööriä pitäisi joku silmäll- ah kiitos!” Xen keskeytti, kun L’or kävi nilkuttamassa kaksikolle paperia johon pyyhkiä kasvonsa. Molempien lautaset alkoivat olla tyhjiä ja ravintolayrittäjä osasi päätellä, ettei kaksikko jäisi tuijottelemaan pöytää pitkäksi aikaa.
”Kun siis…” Xen jatkoi. ”Olisi helpompaa selvittää asioita jos voisi vain kysyä tyypiltä joka rakensi ne.”
”Ne?” Mexxi ihmetteli ja ojensi samalla astiansa L’orin hillittömän suuriin kouriin. ”Vai tarkoitatko me?”
”Minä en tullut linjastolta”, Xen tarkensi. ”Tämäkin muotoilu perustuu vain muutamiin hänen ideoistaan”, vahki heilautti kättään päänsä yläpuolelta kohti jalkojaan. Mexxi seurasi hetken Xenin elehdintää, mutta palasi pian, joskin tyytyväisesti hymähtäen takaisin vesilasinsa tyhjentämisen pariin.
”Vähän jännittävämpikin juoma kieltämättä kelpaisi”, toa lopulta tuomitsi tuoppinsa sisällön. ”Mitä sanot, mennäänkö illalla katsomaan millainen meno siellä Zamor-kaistan baareissa nykyään on? Vai luuletko, että ne ovat alkaneet sulkemaan jo niitäkin?”
”Thuskhin”, Xen vastasi survottuaan kapean kallonsa täyteen saadakseen omankin lautasensa viimein tyhjäksi. ”Taitaa olla Krikozikin ihan paikallisten pyörittämä paikka. Mutta minä en ole ajamassa tänään Ta-Metruun asti. Vartiovuoro yöllä, muistatko?”
Ja kyllähän Mexxi muisti, mutta hänestä oli silti hulvatonta koetella vahkin velvollisuudentuntoa. Toa oli jo useaan otteeseen päässyt todistamaan, kuinka tunnollisesti Xen hoiti Lhikanin toimistolta hänelle valuvat partiotehtävät. Hän oli aivan yhtä useasti myös todistanut, kuinka uskomattomiin ääripäihin Xen oli valmis elämänrytminsä viemään niinä päivinä, jotka olivat hänelle vapaita.
Lopulta Mexxi päätyi vain hymähtämään ymmärtäväisesti. Xeninkin lautanen oli tällä välin tyhjentynyt ja toa alkoi vaistomaisesti tekemään lähtöä.
”Joko mennään?”
”Mennään”, Xen vastasi, mutta jäi odottamaan, että Mexxi sai hattunsa mallattua takaisin päähänsä. Ennen kuin he astuivat ulos ravintolasta, he pysähtyivät tiskille kiittämään L’oria ateriasta. Mexxi jätti kasan rattaita molempien edestä kivisen tason päälle ja muistutti vielä kovaan ääneen ennen poistumistaan titaania vierailemaan lääkärin klinikalla.
”Tuota… neiti. Tulisitko käymään vielä täällä?” L’or kuitenkin kajautti ennen kuin kaksikko ehti kokonaan ulos ravintolasta. Mexxin toinen jalka oli jo kadun puolella, kun taas Xen kääntyi titaanin puoleen automaattisesti olettaen, että ”neidillä” tarkoitettiin juuri häntä.
”Haittaako sinua Mexxi, jos lainaan häntä hetkeksi”, L’or vielä varmisti. Mexxi vain kohautti olkiaan ja vilkaisi Xeniä, joka oli pysähtynyt niille sijoilleen.
”Eipä kai. Minä odotan ulkona”, Mexxi vahvisti toverilleen, mutta lausui Xenille vielä äänettömästi sanat ”varmaankin fani”, jotka vahki vaivatta luki toan huulilta. Virnistelevä tulen toa marssi määrätietoisesti Vanhan Onun liikenteeseen, kun Xen asteli muutaman askeleen taaksepäin ja asetti itsensä nojaamaan L’orin tiskiin. Titaani vilkaisi ensin putiikkinsa ovea ja varmisti, että uusia asiakkaita ei ollut välittömästi astumassa siitä sisään. Sitten hän kumartui omalla puolellaan tiskin yläpuolelle niin, että hänen kypäränsä melkein kolahti Xeniin. Titaani madalsi ääntään, luoden vain sankonsa sisällä kaikuefektin joka sai tämän sanat kuulumaan hieman entistä paremmin.
”Kuules, en voinut olla kuulematta tuota keskusteluanne…” L’or aloitti. Xen ei sitä ihmetellyt. Hän ei varsinaisesti ollut puhunut mistään salaisesta ruokailun aikana. He olivat Mexxin kanssa kuitenkin olleet myös ravintolan ainoat asiakkaat.
”Niin kun sinä mainitsit Nuparusta”, L’or sitten jatkoi. Xenin sormet alkoivat vipattamaan tiskin reunaa vasten jännityksestä.
”Katsos, minä en kertonut ihan koko tarinaa aikaisemmin”, titaani myönsi. ”Minulla on aina ollut tapana toivottaa kaikki maksavat asiakkaat tervetulleiksi. Ajan kanssa kävi sitten niin, että suurin osa vakioasiakkaistani olivat… noh… lain silmissä harmaalla alueella…”
”Siksi ne ’soturit’ kovistelivat sinua!” Xen ymmärsi. Hän ei hyväksynyt lain omin käsiin ottaneiden matoranien tekoa, ei missään tapauksessa, mutta hän ymmärsi nyt huomattavasti paremmin, miksi he olivat ottaneet kohteekseen näennäisesti viattoman ravintolayrittäjän.
”Niin…” L’or vastasi surumielisesti. ”Mutta se ei ole se, miksi kerron tästä sinulle. Katsos, kun huomioidaan asiakaskuntani, niin minä… noh, kuulen paljon asioita joita minun ei varmaan kuuluisi. Ja normaalisti minä pysyisin asiasta täysin hiljaa, mutta minä sain siitä sinun haastattelustasi heti sellaisen kuvan, että sinulla on sydän paikallaan.”
Xen olisi punastunut, jos se olisi ollut mahdollista. Hän ei kuitenkaan saanut mahdollisuutta kiittää kohteliaisuudesta, kun titaani jo jatkoi kertomustaan.
”Katsopas kun vähän ennen kuin Ko-Metrussa poksui, täällä kävi syömässä porukka Le-Metrulaisia kuljettajia. Ei mitään hirveän omituista porukkaa normaalisti, mutta tällä kerralla ne vilkuilivat olkansa ylitse ihan koko ajan. Niillä oli jotain salaista menossa. Siinä sitten kun olin tuomassa heidän annoksiaan, kuulin yhden heistä mainitsevan Nuparun nimeltä.”
Kuula Xenin rinnassa suorastaan kohahteli ilosta. Valo hänen silmissään kirkastui L’orin jokaisella sanalla.
”Minne?” vahki sai kakistettua. ”Minne ne kuljettajat olivat menossa?”
L’orin kypärän takana levisi tyytyväinen hymy. Hänellä oli kuin olikin vastaus Xenin kysymykseen.
”Arkeologisille kaivauksille tästä noin kymppi itään päin. Melko lähellä rannikkoa. Avasivat ne uudestaan muutama kuukausi sitten. Ovat siirtäneet kalustoa sinne siitä lähtien.”
”Hitto soikoon L’or, olet paras asia mikä minulle on tapahtunut aikoihin!” Xen huuhdahti riemusta ja jostain täydellisen typerästä syystä kiitti titaania taputtelemalla tämän kypärää kuin mitäkin lemmikkiä. Ravintolanomistaja jäi tyytyväisesti myhäillen katsomaan, kuinka vikkelä vahki säntäsi ulos hänen ravintolastaan sellaisella vauhdilla, että puljun ikkunaverhot jäivät hulmuamaan tämän perässä. Titaani lähti niine hyvineen nilkuttamaan takaisin keittiöön, jossa häntä kutsui päivän seuraava suuri haaste: tiskit.
Kadulla seisova Mexxi kuuli ainoastaan sanat ”Nuparu”, ”Kiire” ja ”Nähdään illalla”, kun hänen ohitseen käsittämätöntä vauhtia juokseva konetyttö selitti hänelle vallitsevan tilanteen ja katosi samaa vauhtia kulman taakse kohti Vanhan Onun keskustaa. Häkeltynyt ja täydellä vatsalla varustettu toa ei edes harkinnut lähtevänsä vahkin perään, sen sijaan hän vain työnsi hattua hieman syvemmälle päähänsä. Valtavan annoskoon väsyttämä toa huokaisi syvään, kurkkasi pikaisesti kulman taakse varmistuakseen siitä, että Xen oli varmasti tarpeeksi kaukana ja lähti sitten talsimaan takaisin L’orin ravintolan ovelle. Tiuku helähti jälleen tulen toan astuessa sisään. L’or odotti häntä jo tiskin takana, kasteltu tiskirätti olkapanssarinsa päällä leväten.
”Ja hän ei muka epäillyt yhtään mitään?” Mexxi ihmetteli. Titaani tiskin takana painoi nappia tason pohjasta ja mekanisoidut sälekaihtimet sulkeutuivat pimentäen ravintolan mahdollisilta ulkopuolisilta tarkkailijoilta.
”Kai sinä näit, millaisella vauhdilla hän pinkoi ulos täältä?” L’or huomautti tyytyväisenä. ”Tyttö on aivan yhtä hyväuskoinen, kuin toa-ystäväsikin. Tosin… ensi kerralla kun tahdot vuotaa valtionsalaisuuksia, niin saat tehdä sen itse. Minä olen työntänyt kaulaani ulos viime aikoina paljon enemmän kuin on turvallista.”
”Sinä tiedät etten voi!” Mexxi ähkäisi. ”Minulta on mennyt vuosia päästä taas näin lähelle Dumea. Kumman luulet merkkaavan Varjotulle enemmän? Agentti Metru Nuin ytimessä vai agentti ruokapalvelulla?”
”Särjet sydämeni”, L’or puhisi ja risti valtavat kätensä. ”Luuletko, että tyttö saa mitään selville?”
”En minä tiedä”, Mexxi pudisteli päätään. ”Mutta hänellä on siihen parhaat mahdollisuudet. Hän nyt kuitenkin on toa Nizin tytär ja kaikkea.”
”Mutta jos tämäkin vetää vesiperän niin meidän täytyy alkaa pohtimaan sitä, kuinka kerromme Varjotulle, että hänen kauan odottamat vahkinsa saattavat olla liian epävakaita kenttäkäyttöön”, L’or mutisi pessimistisenä. ”Purifierin temppu eteläsaarilla suuttutti häntä jo ihan tarpeeksi. Jos se hammaskasa on vielä jotenkin kontrollissa vahkeista…”
”Niin me turvaudumme muihin vaihtoehtoihin”, Mexxi vakuutti. ”Mutta katsotaan nyt. Minulla on täysi luotto Xenin salapoliisikykyihin. Tyttö on välkky silloin, kun tilanne sitä vaatii.”
”Et kai sinä vanha eukko ole alkanut kiintymään?” L’or naljaili. Mexxi pyöritteli silmiään puolustuksekseen.
”Kiintynyt? En. Mutta olisi hullua olla myöntämättä, että jos Metru Nuilla olisi enemmän hänen kaltaisiaan, meidän kummankaan ei välttämättä tarvitsisi olla täällä.”
L’or myöntyi toa-ystävänsä huomioon vammautunutta jalkaansa huomaamattaan edestakaisin heijaten.
”Noh, kunhan vain löytäisi jotain ja nopeasti”, titaani jatkoi. ”On vain ajan kysymys, että joko Naho tai Lhikan keksii, että vuoto Nuparun sijainnista on sinulta peräisin. Se, tai jokin muu odottamaton pakottaa meidät pois tältä saarelta.”
”Odottamattomista puheenollen”, Mexxi keskeytti. ”Missä se Hullu oikein liikkuu? Olisi kiva olla hiljalleen varma siitä, että hän ei ole tulossa tänne riehumaan.”
”En usko”, L’or vahvisti ja kaiveli epäkäytännöllisen suurikokoisen pitkän matkan kommunikaattorin rautaessunsa alta. ”Nähty viimeksi Ota-Metrussa yhden insinöörin luota. Jos pitäisi arvata niin harjoittaa varmaan jotain asekauppaa.”
Mexxi huokaisi helpotuksesta. Viimeinen asia, mitä hän kaipasi jo valmiiksi jännittävään kaksoiselämäänsä, oli Xenin sotahullu isäukko, joka kaikkien raporttien perusteella oli mobilisoitumassa täysimittaiseen sotaan. Varjotun ohjeet vanhan petturin suhteen olivat kuitenkin selvät. Killjoyta ei tullut toistaiseksi provosoida. Epäilemättä Odinan ruhtinas halusi ensin nähdä hoitaisivatko tämän polttavimmat ongelmat ensin toinen toisensa.
L’or tuijotteli hetken ajatuksiinsa uppoutunutta työpariaan, mutta päätti nopeasti, että hänen totta tosiaan pitäisi hoitaa tiskit pois alta. Peiteoperaatio tai ei, titaani oli vannoutunut pitämään yritystoimintansa jouhevana ja kannattavana.
Nopeiden hyvästien, ja L’oria odottavasta lääkäreireissusta vielä kerran muistuttamisen jälkeen Mexxikin asteli takaisin kadulle, jossa laskemaan alkaneiden aurinkojen sivuoireena myös ulkona liikkuva väki oli alkanut hiljalleen vähenemään. Autoaan kohti talsiessaan Mexxi yllätti itsensäkin siitä, kuinka pahoillaan hän oli, että hän ja L’or olivat joutuneet lähettämään Xenin Nuparun jäljille juuri tänä iltana. Tulen toa päätti joka tapauksessa jatkaa matkaansa kohti Ta-Metrun alkavaa iltaelämää. Hän vain vilpittömästi toivoi, että hänellä olisi ollut sinne bilehile-vahki seuralaisenaan.
Ravintolan sisällä L’or napsautti liikkeensä sälekaihtimet takaisin auki ja poistui sitten sivummalle, jossa tiskivesi oli tekeytynyt hänen ja Mexxin lyhyen keskustelun ajan. Jalkaansa vähän väliä arasteleva titaani toivoi vilpittömästi, että Xenin tutkimusmatka tuottaisi tulosta. Hän ei tahtonut ajatella Varjotun reaktiota siihen, että hän ja Mexxi raportoisivat hänelle taas tyhjin käsin.
Fer ja Rar molemmat pomppasivat säikähdyksestä, kun luonnottoman nopeasti pinkova vahki räjähti heidän pajaansa sisälle ja hyppäsi sanoitta pyöränsä selkään. Rar ehti juuri ja juuri irroittaa polttoaineletkun menopelistä, kun Xen kaahasi jo hirmuista vauhtia ulos kohti Onu-Metrun tasaista joutomaata. Kaksikon hämmennys kuitenkin vaihtui hyvin nopeasti hymyyn, kun Xen ulos ajaessaan kiitti mekaanikkoja lentosuukolla.
Tuuli korvissaan humisten Xen otti suunnakseen sen ainoan kaivauksen, jonka hän L’orin kuvauksen perusteella tunnisti. Ajomatka itsessään ei kestänyt pitkään, mutta siinä vaiheessa kun Vanhan Onun valot alkoivat juuri ja juuri katoamaan joutomaan pölyn sekaan, joutui vahki hidastamaan vauhtiaan merkittävästi. Kivisessä maastossa kaikki näytti samalta, eikä matoranien käsillä kaivettuja tunneleita juurikaan pystynyt erottamaan luonnollisista. Lopulta, muutaman minuutin päättömän kaartelun jälkeen, Xen huomasi maassa muita huomattavasti tuoreemman, telaketjuilla varustetun työkoneen jättämät urat. Niitä seuraamalla loppumatka taittui huomattavasti joutuisammin. Ura oli tarpeeksi iso, että Xenin zakazlainen saastesaatana mahtui ajamaan leikiten sen sisällä.
Jäljet päättyivät lopulta sinne, missä tasainen maastokin loppui. Rannikkoa kohti kulkiessa Onu-Metrunkin maasto muuttui kallioisemmaksi ja epätasaisemmaksi. Lopullinen paikka oli helppo löytää, koska rantatörmän liepeille oltiin jätetty useita tyhjiä kontteja, joiden sisältö oltiin jo siirretty kaivauksille.
Xen jätti pyöränsä kahden kontin väliin niin, että se ei ollut ensimmäinen asia, johon mahdollisten tarkkailijoiden silmät osuisivat. Riski tosin oli pieni jo valmiiksi, sillä läheisen jyrkänteen kylkeen kaivattu ammottava sileä aukko keräsi varmasti kaikki mahdolliset katseet. Kymmenisen metriä korkea ja vähintään yhtä leveä aukeama oli täysin pimeä. Ainuttakaan valokiveä ei oltu uhrattu siihen, että sen sisälle olisi helpompaa nähdä.
Kun Xen hitaasti lähestyi aukkoa, saattoi sileässä kivessä aukon ympärillä huomata valtavan määrän matorania puhuvalle tai lukevalle tuntemattomia riimuja. Nuparun löytäminen ainoana asiana mielessään, Xen ei edes pysähtynyt pohtimaan vieraan tekstin merkitystä kaupungissa, joka oli näennäisen aina asuttanut pelkkiä matoraneja.
Syvyyksiä kohti viettävän aukon edessä seisova vahki pysähtyi vasta nyt pohtimaan, mitä hän oli edes tekemässä. Hänellä ei ollut edes valistunutta arvausta siitä, mihin hän oli oikein kävelemässä. Olivatko Nuparun kaapanneet rahtaajat aseistettuja? Kenen tai minkä toimesta kaivuuoperaatio oltiin herätetty, ja oliko Xenillä toimilupaa asettua heitä vastaan? Vahki kirosi jo nyt ääneen sitä, että hän oli vain jättänyt Mexxin jälkeen sen sijaan, että olisi odottanut tämän mukaan matkaan. Xenin äkkipikaisuus oli jälleen tullut puraisemaan häntä metallisesta kankustaan.
”Typerä tyttö… sinä luuttusit Sarajilla lattiaa, kai sinä nyt hitto soikoon pari matorania päihität”, Xen psyykkasi itseään samalla, kun hän sytytti kolme särähtelevää ioniterää oikeaan käteensä saadakseen edes hieman valoa pimeyteen. Laskemaan päin olevat kaksoisauringotkaan eivät enää häntä valollaan auttaneet. Paikkaa etsiessään päivä oli alkanut kääntymään jo loppusyksyiseksi pimeäksi illaksi.
Jyrkästi alaspäin viettävää tunnelia seuratessaan Xen havahtui ensimmäiseksi sen seinien merkilliseen, hitaaseen muutokseen. Tumman kiven alta paljastui koko ajan hieman enemmän valkoista, paljon sileämpää materiaalia, joka oli aivan samalla tavalla riimujen peittämä kuin kivi sitä ennenkin. Xen ei kuitenkaan huomannut, kuinka merkistö kahden materiaalin välillä oli huomattavan erilaista. Hän oli jo siirtynyt pohtimaan, kuinka syvälle hän oli oikein astelemassa. Näennäisesti loputtomiin jatkuva luotisuora tunneli ei näyttänyt edes omistavan päätepistettä.
Vahkin matka kesti vielä useita minuutteja, kunnes merkillinen tunne hänen rinnassaan sai hänet pysähtymään. Nyt hän viimein aisti jotain kaukana edessäpäin. Hän päätteli olevansa paljon jopa Mustan Käden tutkikohtaa syvemmällä, jos hän ei ollut tunnistanut elämän merkkejä pinnalta käsin lainkaan. Yksi asia tunteessa sai hänet kuitenkin hämmentymään. Syvyyksissä sijaitsi sieluja suorastaan kuhisemalla. Useita kymmeniä, jos Xenin eldaveren juonteet oikein tulkitsi. Kuinka suurta operaatiota tunneleissa oikein pyöritettiin ja kuinka montaa vastaan Xen joutuisi taistelemaan?
Vahki laittoi askelta toisensa eteen entistä ripeämmin, eikä aikaakaan, kun hänen edestään alkoi viimein kajastamaan valoa. Hän kevensi askeltaan sen verran, että hänen läsnäolonsa ei kuuluisi aivan ilmiselvästi, mutta kiihdytti tahtiaan silti miltei juoksunopeuteen. Vahkin vasemmankin käden ioniterät syttyivät, eivätkä enää valaisun vuoksi. Hän ei hyökkäisi ensin, mutta hän tahtoi silti olla valmis siltä varalta, että hänen saapumiseensa suhtauduttaisiin vihamielisesti.
Enää muutama metri. Edestäpäin kajastava valo alkoi olla suorastaan sokaiseva, mutta Xenin silmät tottuivat siihen nopeasti. Viimeiset alaspäin viettävät askeleet otettuaan hän saapui viimein tasaiselle, kiiltävälle maalle. Nyrkit tiukasti puristuksessa hän loikkasi leveästä, selvästi koneellisesti kaiverretusta aukeamasta sisään ja pysähtyi välittömästi niille sijoilleen. Siinä, mitä Xen näki, ei olisi kuulunut olla mitään merkillistä, mutta se ei silti ollut edes käynyt hänen mielessään. Pahinta mahdollista skenaariota pelätessään hän ei koskaan ollut pohtinut, että entä jos kyseessä oli kuitenkin vain ihan tavallisesta arkeologisesta kaivauksesta.
Ja niinhän se oli. Tolppien nokkaan nostettujen valokivien seassa asteli suuri määrä lähinnä Onu-Metrun ja Po-Metrun kansalaisia työliivit ja kypärät päässään. Valtava kaiverrettu halli oli tarpeeksi korkea, että yksi sen sivuista oltiin täytetty vieri viereen pystytetyistä korkeista teltoista. Toinen puoli taas oli täynnä nyt jo sammutettuja ajettavia työkoneita, joista suurin osa näytti olevan tarkoitettu kaivamiseen. Siellä täällä päivän osalta tavaroitaan purkavien kansalaisten seassa näkyi ga-matoraneja kansiot kainalossa, yliopiston rintamerkit sydänkiven vasemmalla puolella hohtaen.
Ja aivan hallin perällä, suurikokoisen rapujalkaisen työkoneen päällä, ärjyi käskyjä oranssikasvoinen Onu-Matoran, jonka kuka tahansa Metru Nuilla asuva olisi tunnistanut välittömästi. Kukaan ei uhannut Nuparua aseella, eikä hän selvästikään ollut sidottu koneeseen vangiksikaan. Kaikki merkit viittasivat siihen, että Metru Nuin insinöörien kirkkain tähti oli paikalla aivan omasta tahdostaan. Tämän ymmärrettyään Xen viimein sammutti ioniteränsä, ennen kuin joku ehtisi huomata hänen alkuperäiset aikeensa.
Yhä pyörällä päästään, mutta samalla helpottuneena, Xen alkoi astelemaan halki syvyyteen kaiverretun hallin. Suurin osa tavaroitaan telttoihin kuljettelevista työläisistä ei edes tietoisesti huomioinut heidän lävitseen marssivaa vahkia. Ne jotka huomasivat, korkeintaan kohauttivat olkiaan. Yksi onu-matoran supatti työparilleen jotain siitä, kuinka jatkuvat tarkastukset alkoivat jo kyllästyttämään.
Xen pysähtyi vasta suurikokoisimman työkoneen juureen saavuttuaan. Häntä itseäänkin korkeamman laitteen koukkumaisissa kourissa oli puoliksi seinästä irronnut valkoinen, riimujen peittämä kappale. Päätellen siitä, että puolet kappaleesta oli yhä seinässä kiinni, hän päätteli, että sen irrottamisessa oli tullut vaikeuksia ja että ne vaikeudet osaltaan olivat syy sille, miksi koneen päällä puhiseva Nuparu oli niin huonolla tuulella.
”Ja hitto soikoon jos minä joudun huomennakin kuuntelemaan tuota nitinää niin lähetän sinut suoraan takaisin kouluun”, käheä-ääninen työnjohtaja ärjähteli. Tämän oranssi Pakari oli kääntynyt vinoon vihamielisen puheenvuoron aikana. Nöyränä läksytystä kuunteleva po-matoran lähti sanaakaan sanomatta lampsimaan pois paikalta. Xen jäi katsomaan surumielisen työläisen poistumista hetkeksi, mutta käänsi sitten katseensa nopeasti taas Nuparuun, joka kuumeisesti pohti kuinka tämä saisi laatan irti seinästä vahingoittamatta sitä. Xen olisi halunnut ehdottaa, että varmaankin millä tahansa muulla keinolla, kuin valtavaa epähienovaraista työkonetta käyttämällä, mutta sen sijaan hän päätti vain tervehtiä.
”Tuota… hei. Olisiko sinulla pieni hetki?”
Nuparu vilkaisi alas niin pieneksi hetkeksi, että hän ei ehtinyt rekisteröimään, mitä edes katsoi. Sitten hän vilkaisi uudestaan ja tajusi, että se oli tosiaankin vahki, joka häntä puhutteli. Mielenkiintonsa mahdollisimman tehokkaasti peittäen hän käänsi katseensa takaisin työhönsä.
”Ei minulla ole koskaan pientä hetkeä”, hän sitten lausui tympääntyneenä. ”Minä arvaan. Tämä on taas yksi niistä Dumen tarkastuksista. Voit lähteä kuule suoraan takaisin ja kertoa sille puupääpapille, että minulla on parempaakin tekemistä, kuin kirjoitella raportteja joka samperin asiasta. Etkö sinä näe, että minä teen täällä vielä töitä, vaikka päivä on jo päättynyt!”
Xenin tähänastinen ajatusketju pirstoutui olemattomiin Nuparun tympääntyneen purkauksen seurauksena. Vahkin piti hetki käsitellä mielessään, mitä hän oli juuri saanut tietää. Lopulta hän näki matoranin valituksessa raon, jota käyttää hyödykseen.
”Niinhän se on, niinhän se on”, Xen sanoi äänensävyllä, joka muistutti häntä siitä tyylistä, millä Metru Nuin tv-aseman virkailija oli tervehtinyt häntä imelästi noin viikkoa takaperin. ”Mutta kyllähän sinä Dumen tiedät. Kontrollifriikki ja sillä tapaa… olen tiedätkös kanssasi ihan samaa mieltä, että ei sinun niitä raportteja edes kuuluisi kirjoittaa.”
Nuparu käänsi katseensa viimein kunnolla työstään Xeniin, hämmentyneenä siitä, kuinka myötätuntoisen vastaanoton hän sai.
”Kenraali Xen, Musta Käsi”, vahki sitten ojensi mustaa kättään, vain jotta Nuparu saattoi olla tarttumatta siihen.
”Vai että ihan Musta Käsi”, insinööri tuhahti ja kääntyi tylysti takaisin työkoneensa kojelaudan tutkimiseen. ”No se selittääkin. Sinun edeltäjäsi vihasi paperityötä melkein yhtä paljon kuin minäkin.”
”Niin, noh siksi minä vähän tuuminkin”, Xen jatkoi jättäen taitavasti huomiotta maininnan hänen isästään, ”että minä kyllä ihan mielelläni menen takaisin toimistooni ja kerron, että täällä on edetty hyvä tahtia ja että raportti ei ole tällä kertaa tarpeen.”
Nuparu hymähti miltei olematon hippunen tyytyväisyyttä äänessään. ”Minusta tuntuu, että sinä kerrot minulle vain täsmälleen, mitä minä haluan kuulla. Mikä tässä on jujuna? Vai onko tämä Dumen tökerö tapa testata työmotivaatiotani?”
”Ei puhuta edes Dumesta!” Xen parahti jatkaen taitavasti luomaansa valhetta, ”Minä en ihan oikeasti tahdo kiusata teitä enempää kuin on tarpeen. Mutta nyt kun asian mainitsit, niin…”
”Niin?” Nuparu tuhahti tyytymättömästi.
”Minä teen erästä tutkimusta. Sukututkimusta, jos ollaan ihan tarkkoina. Ja jos olen oikein ymmärtänyt niin sinähän meidät olet luonut..”
”Niin olen!” Nuparu julisti ylpeänä. ”Ja tämä kaupunki sietäisi muistaa, että nämä viime aikojen ohjelmointivirheet ja muut amatöörimäiset ongelmat eivät ole minun suunnittelutyöni vika, vaan niiden näpertelijöiden jotka sittemmin ovat teidät huostaan ottaneet! Vaikka sinä taidatkin olla niitä yksityisesti tuotettuja, kun puhekin noin luistaa.”
”Niin, kyllä”, Xen myönsi. ”Mutta katsos, sitähän minäkin tällä tutkimuksellani yritän todistaa! Että ei se vika rungossa ole, vaan siinä mitä niihin asennettiin. Jos te suostuisitte vastaamaan edes muutamaan kysymykseen niin siitä olisi hurja apu. Ja tiedä vaikka Metru Nuin väki oppisi arvostamaan samalla työtäsikin enemmän. Ei tarvitsisi arvoisesi työnjohtajan piileskellä maan alla kansan reaktiota peläten.”
Insinöörin hiljeneminen kertoi vahkille tämän olleen oikeassa teoriassaan siitä, miksi Nuparu oli kaivauksille ylipäätään linnoittautunut. Edellisten viikkojen tapahtumia pohtiessa ei ollut lainkaan kohtuutonta olettaa, että kaupungin vahvimman puolustuksen menettämisestä juontaisi epäreiluja syytöksiä niitä kehitellyttä matorania kohtaan.
Nuparu taasen pohti pohtimistaan. Oransseilta kasvoilta paistoi kahden hyvin eri tunteen taistelu. Jääräpäisen työnjohtajan ylpeys vei kuitenkin voiton. Matoran hyppäsi työkoneensa selästä yhdellä ikäisekseen yllättävän ketterällä loikalla. Keskustelun asetelma muuttui välittömästi, kun Nuparua monin verroin pidempi Xen joutuikin katsomaan keskustelukumppaniaan alaspäin.
”Hyvä on”, Nuparu ärjähti ja lähti määrätietoisesti astelemaan poispäin. ”Jatketaan teltassani, mutta puhukin sitten nopeasti! Minulla ei ole koko iltaa aikaa.”
Xen tuuletti niin pienesti kuin osasi puhisevan matoranin takana ja lähti seuraamaan tätä kaivauksien teltoista ilmiselvästi suurimmalle. Vahkin mielen perukoilla kalvoi jo pieni huoli siitä, mitä tapahtuisi, kun Lhikan tai Naho saisi tietää, että hän oli esittäytynyt olevansa Dumen asioilla, mutta samaan aikaan häntä myös vihastutti se, että Naho oli valehdellut hänelle päin naamaa, kun hän oli väittänyt, ettei tiennyt mitään Nuparun sijainnista. Olipa syy tälle ollut mikä tahansa, Xenistä oli alkanut taas tuntumaan siltä, ettei Metru Nui luottanut häneen tippaakaan. Tunne oli myös jokaisen takaiskun sattuessa alkanut olemaan enemmän molemminpuolinen.
Nuparu sujahti rivakasti keltaisen telttansa ovista sisään ja Xen kumartui hänen perässään. Vahkin onneksi työnjohtajan teltta oli niin korkea, että hän saattoi suoristaa selkänsä sisälle päästyään.
Xenin ei tarvinnut tutkia kankaisen asumuksen sisältöä kauaa ymmärtääkseen, että insinööri oli asunut siellä jo melkoisen tovin. Nurkkaan, työpöydän taakse ahdetun sängyn lisäksi teltan seinät oli käytännössä katsoen vuorattu hyllyillä ja lasiovisilla kaapeilla, joiden sisällä epäilemättä lepäsi koko matoranin maallinen omaisuus. Teltan lattia taas oli täynnä erilaisia työkoneiden palasia ja osia. Ja vaikka Nuparu itse onnistui loikkimaan niiden väleistä työpöytänsä ääreen, joutui Xen tyytymään pieneen jakkaraan puolivälissä huonetta. Vaikka teltta oli yhtä yhtenäistä tilaa, täytyi vahkin silti myöntää itselleen, että matoran oli onnistunut tekemään siitä hämmentävällä tavalla kodikkaan. Monella tapaa se ehkä muistutti häntä hassun selakhitädin pajasta kotonaan ajalta ennen sodan päättymistä.
”Minä sitten työskentelen samalla”, Nuparu julisti alas istuttuaan. Insinöörin pöydällä oli kaksi puoliksi purettua pientä dynamoa, joiden pariin hän välittömästi uppoutui. Xen vain nyökkäsi ja hetken hiljaisuuden jälkeen hän oletti, että hän sai aloittaa.
”Niin tosiaan… vahkeistahan minä olin kysymässä”, Xen aloitti.
”Niin, niin sinä sanoit”, Nuparu tiuskaisi. Xen yritti epätoivoisesti pitää ajatuksensa kasassa hankalasti haastettavan matoranin seurassa. Hän oli ollut niin keskittynyt Nuparun löytämiseen, ettei hän koskaan ollut ehtinyt pohtimaan, mitä hän täsmälleen kysyisi, jos hän insinöörin joskus oikeasti löytäisi.
”Se vahkien torni Ta-Metrussa”, Xen sai sitten viimein ajatusketjunsa kulkemaan. ”Oletko sinä tietoinen siitä, että niiden tekoäly ei oikeasti sijaitse siellä?”
”Olen”, Nuparu vastasi napakasti samalla, kun aloitti kahden kuparinauhan toisiinsa juottamisen.
”Miksi?” Xen passiivis-aggressiivisesti jatkoi samalla napakkuudella, jolla Nuparu oli hänelle vastannut.
”No sodan vuoksi tietenkin. Yksi taktinen isku ja suurin osa Metru Nuin puolustuksesta olisi vain sammunut. Se siirrettiin piiloon, eivätkä ne kertoneet edes minulle, että minne.”
Xen muisti miltei valokuvantarkasti tutkimusretkensä vahkien komentotorniin ja päätelmä, jonka he olivat Mavrahin kanssa siitä tehneet oli, että tekoälyhuone oli aivan liian karsittu ollakseen voinut koskaan olla toiminnassa. Codykin oli vannonut sen nimeen, että mitään tekoälyä ei koskaan ollut olemassakaan. Oli kuitenkin täysin mahdollista, että Nuparu ei itsekään ollut asiasta tarpeeksi tietoinen.
”No entäs ennen sotaa?” Xen sitten johdatteli. ”Miten se tekoäly toimi silloin, kun se ensi kertaa asennettiin?”
”Tyttö”, Nuparu ärähti olemattoman kärsivällisyytensä jo kaikotessa. ”Jos kaikki sinun kysymyksesi liittyvät siihen tekoälyyn niin tuhlaat aikaasi. Minä suunnittelin ja rakensin rungot ja teidän väki lupasi hoitaa loput. Jos seuraava kysymyksesi ei liity jotenkin minun työhöni niin passitan sinut suoraan takaisin pinnalle.”
Xenin jahtaama juonne ei selvästikään ollut hedelmällinen. Seuraavia sanojaan hän mietti tarkkaan. Insinöörin kireitä aivorattaita piti selvästi ensin voidella.
”No siinä tapauksessa… ööh, kertoisitko hieman muotoiluun liittyvistä päätöksistä? Erityisesti minua kiinnostaa mistä sait inspiraation… tähän kalloon”, Xen hyödynsi omia murheitaan ja naputteli sormella otsaansa. Tämä aihe kiinnosti insinööriä selvästi enemmän, sillä tämä nosti tällä kertaa katseensa hetkeksi Xeniin. Tämän jälkeen Nuparu osoitti kohti yhtä lasikaappiaan telttansa oikealla reunalla. Xen ymmärsi vinkin ja nousi pystyyn. Tavarameren ylitse harppominen vei häneltä kuitenkin kiusallisen pitkän tovin.
”Ylin hylly”, Nupari tuhahti. ”Äläkä edes kuvittele avaavasi niitä ovia. Se on mittaamattoman arvokas enkä tahdo, että edes hengität sen läheisyydessä.”
Teltan kehno valaisu esti Xeniä aluksi näkemästä kunnolla, mitä Nuparu vitriinissä edes säilytti. Hänen onnekseen jompi kumpi hänen vanhemmistaan oli ollut tarpeeksi älykäs lisätäkseen useita tarkentavia ominaisuuksia hänen silmiinsä. Häneltä ei kestänyt montaakaan sekuntia tarkentaa hyllyn sisältöön.
Suurimmaksi osaksi kaapissa oli erilaisia laattoja jalustoilla, tunnustuksia monista saavutuksista Metru Nuin monilta eri toimijoilta. Seassa oli myös muutama sodan jäljiltä jaettu mitali, joissa ylistettiin Nuparun äärimmäistä työpanosta siviilitoiminnan hyväksi. Mutta aivan ylimmällä hyllyllä oli totta tosiaan jotain, joka sai kylmät väreet kulkemaan pitkin Xenin ruumista.
♫No mutta katsohan tuota, tyttöseni~♫, siruneito lausui äänellä, jollaista Xen ei ollut koskaan aikaisemmin kuullut. Imelyys ja ällöys loistivat poissaolollaan, kun neito sekä Xen samoilla silmillä tuijottivat Nuparun kallisarvoisinta aarretta.
Se ei näyttänyt jäljennökseltä, sillä sen pinta näytti täsmälleen siltä miltä sen kuuluikin. Xenin useat pitkät vuoden Mustan Käden kirjaston kanssa olivat opettaneet hänelle melkoisen monta asiaa xialaisten anatomiasta, täten myös sen, miltä näiden luusto näytti. Silti, merkillistä kyllä, Xen tunsi kuin hän olisi katsonut peiliin. Vortixxin irtonainen kallo, ilmiselvästi naisen, tuijotti häntä tyhjällä katseellaan. Kaikkina niinä kertoina kun Xen oli kiroillut siitä, kuinka paljon hän näytti koillissakaran liskolta, hänellä ei ollut edes käynyt mielessä vaihtoehto, että se olisi täysin tarkoituksellista.
”Ajattelin, että se sopisi aika hyvin. Ilmiselvästi se ei ole yhden suhde yhteen mallinnos, mutta muutaman asian kanssa pidin huolta, että yksityiskohdat siirtyvät täsmällisesti. Nuo sinunkin leuan muotosi ja oikeastaan silmätkin periytyvät häneltä aika tarkkaan”, Nuparu selitti selvästi ylpeänä muotoilutyöstään. Xenin silmien tarkennusominaisuus aiheutti sen, että hän ei enää nähnyt omaa kuvajaistaan ulkopuolelta pölyisistä lasiovista, mutta yhdennäköisyys oli silti suorastaan käsittämätön.
”Kuka hän on?” Xen osasi ainoastaan kysyä. Hän ei odottanut Nuparulla olevan vastausta. Siksi vahki yllättyikin, kun matoranilla oli vastaus valmiina.
”Adorium Selecius”, insinööri julisti. ”Äläkä kysy kuinka sain sen. Se on liian pitkä tarina tälle illalle.”
”Tuttu nimi”, Xen vastasi yhä lumoutuneena näkemästään. Oli, kuin hän olisi yllättäen törmännyt kolmanteen kadonneeseen vanhempaan, jolta oli perinyt paljon kahta muuta konkreettisempaa. Tavallaan Xenistä tuntui kuin hän tuijottaisi jotain äärettömän merkityksellistä. Samaan aikaan hän myös tyynnytteli itseään ja vakuutti mielessään, että hän varmastikin vain suurenteli asioita. Mutta tieto siitä että hänen oman päänsä muotoilu juonsi johonkin muualle kuin satunnaisiin insinöörin oikkuihin sai hänet ihan vähän vähemmän harmistuneeksi omasta ulkonäöstään.
Nuparu taas oli melkein kommentoimassa siitä, kuinka Xenin oli täytynyt asua kiven alla, jos nimi ei välittömästi vääntänyt hänestä ulos suurempaa reaktiota. Tämä ei kuitenkaan ehtinyt sylkäistä sanottavaansa, kun Xen oli jo napsahtanut irti ajatuksistaan.
”Tämä on erinomainen lisä tutkimukseeni!” Xen jatkoi valhettaan vilpittömästi kiitollisen kuuloisena. ”Oikeastaan minua kiinnostaa vain yksi asia enää, jos sinua ei haittaa että kaivelen vähän rakentajani entisten kollegoiden historiaa.”
Xen sai vastaukseksi murahduksen, joka ei täysin tyrmännyt hänen ehdotustaan. Vahki oli tiennyt oikean kysymyksen siitä hetkestä lähtien kun hänelle oli käynyt selväksi, ettei Nuparu tiennyt konepoliisien väitetystä tekoälystä mitään.
”Mitä sinä osaat kertoa minulle Ficuksesta?” Xen paukautti. Hän näki välittömästi reaktion Nuparun sormista. Matoran puristi juottovälineitään huomattavasti aikaisempaa tiukemmin. Muuten insinööri osasi peittää järkytyksensä todella vakuuttavasti. Xenin tarkkaavaista katsetta hän ei kuitenkaan onnistunut huijaamaan.
”Miten niin? En mitään”, Nuparu sitten töksäytti. ”Tai no, vähän. Mutta en mitään, mitä et jo tietäisi”, hän sitten kiirehti korjaamaan, ettei kuulostaisi niin ilmiselvän puolustelevalta. Mutta Xen tiesi jo osuneensa oikeaan hermoon.
”Tekö ette sitten koskaan työskennelleet yhdessä?” vahki ihmetteli pakotettuaan itselleen ällöttävän naiivin sävyn.
♫Vanha setä on nalkissa~♫ siruneito riemastui. ♫Hyvin tehty, uuuuuuh!~♫
Nuparu naputteli vapaalla kädellään hermostuneesti pöytänsä reunaa. Tätä aihetta hän ei halunnut käsitellä, mutta ei lainkaan niistä syistä, mistä kädet ristissä huoneen keskellä odottava Xen oletti.
”Katsos nyt, minä en työskennellyt koskaan Mustan Käden väen kanssa. Minä olen Suuren Kaupungin mies. Olen aina ollut.”
”Vai niin”, Xen myöntyi. ”Mutta tiesit kuitenkin kuka Ficus oli? Tämä on hyvin tärkeää, arvon työnjohtaja.”
Selvästi vaivaantunut Nuparu laski lopulta juottovälineet käsistään ja työnsi työstämänsä dynamon surutta sivummalle. Kasvot oranssilla Pakarilla lukkiutuivat Xenin omiin, Tulinoidalta perittyihin.
”Kun… hän oli vähän merkillinen”, hän sitten myönsi. Xen kohotti näkyvästi kulmiaan rohkaisten insinööriä jatkamaan.
”Kuten sanoin, en koskaan oikeasti työskennellyt Mustan Käden kanssa. Mitä nyt Nurukanin kanssa vaihdoimme silloin tällöin pari sanaa. Mutta ennen sitä, ennen teidän outoa kerhoanne… minä toimin tovin Ficuksen… fysiatrina.”
”Sinä olit fysiatri?” Xen möläytti ääneen sävyllä, joka oli vähän liikaa hänen omansa ja liian vähän sen sukututkimusta tekevän roolihahmon, jonka hän oli spontaanisti luonut.
”Moni insinööreistä aloittaa terveydenhuollon puolelta”, Nuparu puolustautui. ”Niin minäkin, joskin siitä on aikaa. Hyvin kauan aikaa.”
”Oli”, Nuparu myönsi, ”Hänellä oli paljon sellaisia pyyntöjä joita en olisi mielelläni toteuttanut.”
Xenin läpitunkeva tuijotus oli saanut Nuparun täysin otteeseensa. Matoralainen tiesi itsekin, ettei hän enää voinut lopettaa. Maakansalaiselle perinteiset maneerit olivat juurtuneet hänessä syvälle, vaikka hän ei niitä mielellään päästänytkään valloilleen. Hän oli alkanut kertomaan tarinaa, joten hän kertoisi sen myös loppuun, ärsyttipä utelias vahkineito häntä miten paljon tahansa.
”Yleensä kun joku tuli luokseni vaikkapa temppuilevan jalan kanssa niin minä operoin uudet mutterit niveliin tai esimerkiksi viilasin uusiksi sellaiset lovet joihin haarniskat eivät enää kunnolla asettuneet. Mutta Ficus… kun Ficus saapui jalkavaivan kanssa, hän…”
”Niin?” Xen nyt vuorostaan tivasi.
”… hän halusi vaihtaa koko jalan.”
”Ja?” Xen ihmetteli miksi Nuparu oli niin poissa tolaltaan. Insinööriltä kesti hetki tajuta, miksi vahkin reaktio oli niin vaisu.
”Sinä et ymmärrä. Sinä olet kone ja voit vaihtaa ruumiinosiasi ihan niin paljon kuin huvittaa, mutta jos minä revin potilaalta jalan kokonaan irti pieni palanen hänestä on ikuisesti poissa. Kudosta, verta. Sellaisia asioita joita ei noin vain korvata.”
Xen ymmärsi suurin piirtein, mitä insinööri tarkoitti. Ensimmäistä kertaa koskaan hänen isänsä karmaiseva tila vieraili hänen mielessään. Kuinka paljon itsestään hän oli mahtanut menettää?”
”Ja minä vaihdoin”, Nuparu jatkoi välittämättä siitä, että Xen ei pieneen hetkeen ollut täysin läsnä. ”En vain jalkaa. Enkä vain kerran. Minä operoin häntä tavoilla joita en tahdo kuvailla ja pahinta on, että hän tuntui nauttivan siitä.”
Xen ei tiennyt, kuinka muutos tiedettä rakastavasta matoranista Codyn kuvailemaksi lihahirviöksi oikein tapahtui, mutta hän oli varma, että jokin Nuparun kertomuksessa oli johdattamassa häntä oikeille jäljille.
”Ja se mikä siinä oli merkillisintä…” insinööri pohti kenties ensimmäistä kertaa koskaan ääneen. ”Olen melko varma, että hän oli tehnyt sitä joskus aikaisemminkin. Osa hänestä oli vanhaa, todella vanhaa. Mutta osa… en tiedä. En ole aivan varma kuinka paljon Ficus oli Ficus. Edes silloin vuosia sitten.”
Monikin sana Nuparun selityksessä herätti Xenin mielenkiinnon. Matoran oli paljastanut paljon enemmän kuin oli varmasti tarkoittanut.
”Eli sinä tiedät kumminkin, mitä hänelle tapahtui”, Xen tarttui parhaaseen johtolankaansa. Nuparun ilmeestä pystyi välittömästi päättelemään, että tämä tiesi puhuneensa ohi suunsa.
”Dumelle työskennellessä kuulee paljon”, hän lopulta myönsi. ”Luuletko minun piileskelevän täällä vain omasta tahdostani, tyttö? Turaga on täysin tietoinen kaupunkiamme uhkaavista voimista, eikä hän ole menettämässä suosikki-insinööriään kasalle lihaa, jos tämä vaikka päättää tulla siivoamaan menneisyyttään.”
Xen murahti ymmärtäväisesti. Päivä päivältä näytti selkeämmältä, että suurin osa hänelle tutusta väestä tiesi enemmän kuin kertoi. Ko-Metrun tapahtumien jälkeen hän oli ollut vielä varma olleensa mysteeristen tapahtumien tutkinnan kirkkain kärki. Nyt hän alkoi viimein ymmärtämään, etteivät isot pelaajat hänen ympärillään olleet lainkaan niin tietämättömiä, kuin miltä ne tahtoivat näyttää. Xen ei ollut enää lainkaan varma, mistä suunnasta hänen kuuluisi asiaa lähestyä. Metru Nuin turvallisuus tuntui olevan täysin ulottumattomissa hänen käsistään. Murheen keskustelun aikana vallannutta Nuparua tuijotellessaan hän kyseenalaisti sen, miksi hän edes matorania oli tullut haastamaan. Kaikki ne, jotka oikeasti vastasivat saaren turvallisuudesta, selvästi tiesivät jo kaiken kriittisen.
Mutta sitten taas, ilman tätä Xen ei olisi koskaan päässyt sen tunteen äärelle, mikä seurasi Adorium Seleciuksen kallon tuijottamisesta. Tunne, joka keskeytyi siihen, että teltan ovet Xenin takana avautuivat ja energinen, visiirikasvoinen ga-matoran hyppäsi niistä sisään.
”En ollut uskoa, kun pojat väittivät sinun jo lopettaneen tältä päivältä”, Mirukasvoinen, topakkaääninen nainen aloitti. ”Mutta kai se on uskott- ai, tervehdys!”
Nuparun synkkä mieliala oli nopeasti vaihtunut yllättävään vaivaantuneisuuteen. Xen kääntyi pikaisesti ympäri ja vaistomaisesti nosti kätensä pystyyn tervehtiäkseen saapujaa. Kahta kansiota kainalossaan kantava matoran tuijotti vahkia hetken suu auki, korjasi naamionsa asentoa ja väänsi sitten kasvonsa pikimmiten Nuparua kohti.
”Taas yksi tarkastus”, insinööri mutisi. ”Mitäpä jos veisit neiti kenraalin jo toisaalle minua häiritsemästä.”
Ylimielisyys oli palannut pakarikasvon sävyyn sillä sekunnilla, kun mirukasvoinen nainen oli rynnännyt sisään. Ga-matoran mittaili Xeniä ensin hieman katseellaan, mutta päätyi kuitenkin vain pujottelemaan Nuparin pöydälle jättämään kansiot tämän huostaan.
”Vai että tarkastus”, hän sitten pukahti, mutta viittoili lopulta Xenin peräänsä toimituksen tehtyään. ”Kukaan ei varmaan ole näyttänyt sinulle paikkoja.”
”Ei, ei ole”, Xen myönsi, joskaan kiertoajelut eivät häntä varsinaisesti kiinnostaneetkaan. Hän olisi kaikkein mieluiten jäänyt jututtamaan insinööriä vielä toviksi, mutta roolinsa ylläpitämisen nimissä hän päätyi lopulta suostumaan ga-kansalaisen tarjoukseen.
”Minä voin kierrättää. Nahoa ei paljoa kiinnostanut, kun hän viimeksi täällä kävi, joten ei minua haittaa vähän turista samalla”, nainen selitti ja lähti jo lampsimaan ulos tyytymättömän insinöörin teltasta.
”Kiitos vain sinulle”, Xen vielä lausui pöytänsä takana murjottavalle työnjohtajalle, mutta kiirehti ulos ga-matoranin perään, jottei tämä joutunut pitelemään teltan ovia auki enää pidempään. Nuparu vastasi vain tympääntyneellä hymähdyksellä, eikä nostanut enää katsettakaan häneltä udelleen vahkin perään. Hän oli jo nyt sanonut liikaa.
Kuhina kaivauksilla oli sillä aikaa hiljentynyt huomattavasti. Pienempiin telttoihin oli jo sytytetty valoja ja suurin osa kaivuuväestä oli siirtynyt kuoriutumaan ulos työvaatteistaan. Rennosti lampsivan ga-matoranin rinnalla kävelevä vahki aisti verellään myös useissa pääaluetta kiertävissä tunneleissa työskentelevän väen jo poistuneen.
”Olen pahoillani Nuparusta. Hän muuttuu kiukkuisemmaksi joka päivä, jonka hän joutuu viettämään täällä”, ga-matoran pahoitteli ja ojensi sitten kätensä kohti Xeniä, johon tämä välittömästi tarttui.
”Tohtori Sanaha, yliopistolta”, hän esitteli itsensä. ”Ja sinä olet varmaankin Xen, etkös vain?”
”Niin olen…” Xen vastasi hämmentyneenä. Hän ei odottanut, että kukaan viikkoja maan alla aikaansa viettänyt tunnistaisi häntä niin nopeasti.
”Hah, tiesin!” Sanaha riemastui. ”Silmistäsi päättelin. Olin paikalla silloin kun äitisi asensi niitä. Ei ole toisia täysin samanlaisia”, matoran selitti ja johdatti Xenin kaivantojen päätilasta pieneen sivutunneliin, joka johti jälleen syvemmälle maan alle.
”Hetkonen, sinä tunsit äitini?” Xen haukkoi henkeään. Joka kerta kun hän oli kysynyt Nurukanlta äitinsä varhaisemmista vuosista, oli hän saanut saman murheellisen vastauksen siitä, miten vanhan kenraalin kaukaisemmat muistot olivat yhä hämärän peitossa.
”No mutta toki!” Sanaha jatkoi. ”Nizin ja Delronin ja Mavrahin ja ah, tästä oikealle”, hän ohjasi. Xen käveli nyt hieman edempänä tunnelin kaventuessa, mitä pidemmälle he sitä kulkivat. ”Olen tietenkin pahoillani siitä, mitä tapahtui.”
”Kiitos”, Xen mutisi. Hänen vankeutensa alkamisen päivän tapahtumat eivät olleet ajan kanssa muuttuneet yhtään vähemmän kivuliaiksi.
Kaksikko saapui uudelle aukeamalle, joskin tällä kertaa paljon telttatilaa pienemmälle. Kuutionmuotoisen huoneen kaikki pinnat olivat puhtaan valkoisia, työkoneiden jättämältä kaaokselta vapaita. Nämäkin seinät olivat täynnä riimuja, joskin nämä hohtivat aivan aavistuksen. Ainoa ulkopuolinen asia tilassa oli suurikokoinen reppu, joka mitä luultavimmin kuului Sanahalle itselleen.
”Tässä on minun pääkallopaikkani”, mirukasvo pysähtyi ja pyyhkäisi rannepanssarinsa kankaisella osalla pölyä visiiristään. ”Ajattelin, että jos aloitamme täältä, missä saamme keskustella rauhassa.”
Matoranin ääneen oli livahtanut ripaus sellaista määrätietoisuutta, jota siinä ei hetki sitten vielä ollut. Xen oli jo päätellyt, että tohtori oli koko kävelymatkan ajan säästellyt sanojaan.
”Sinä et taida olla oikeasti mikään tarkastaja”, Sanaha sitten töksäytti. Xen ei saanut järkytykseltään sanottua mitään. Hätäiset ”niin” ”noh” ”näin” -lausahdukset kertoivat kuitenkin matoranille kaiken, mitä tämä tarvitsi.
”Kuules, meillä on aika tiukka lista niistä joille olemme edes antaneet tiedot näiden kaivausten avaamisesta. Kuinka sinä edes löysit tänne?”
”Isot kontit rannalla”, Xen sopersi yhä järkyttyneenä siitä, että hän oli jäänyt kiinni sen jälkeen, kun hänen tarinansa oli jo purrut Nuparuun niin vaivatta.
”Niin, niin”, Sanaha ymmärsi, ”mutta miten sinä edes osasit tulla oikeaan suuntaan? Kuka meistä sinulle oikein kertoi?”
”Minä olen etsinyt Nuparua pitkään”, Xen kierteli kysymystä ja yritti samalla kasata itseään. Sanaha vain pudisteli päätään pettyneenä, mutta onnistui silti pakottamaan kasvoilleen hyväntahtoisen hymyn.
”Xen, minun täytyy tietää jos turvallisuutemme on uhattuna. Me pidämme Nuparua ja aika montaa hänen parhaista työkäsistään täällä piilossa hyvästä syystä.”
”Takaan, että olette turvassa”, Xen tarttui ainoaan oljenkorteensa, jossa hänen ei tarvinnut mainita L’oria. ”Mutta ehkä teidän kannattaa sanoa rahtaajillenne, että pitävät pikkuisen pienempää meteliä julkisilla paikoilla.”
Sanaha näytti olevan toistaiseksi tyytyväinen Xenin vastaukseen. Hän nyökkäsi muutamaan kertaan ja nosti naamionsa vartta valuvaa visiiriään takaisin silmiensä tasolle.
”Ymmärrän, ymmärrän. Hyvä on”, hän tyynnytteli itseään. ”Minä en ole pahastunut sinusta. Mutta tahdon varmistua siitä, että tänne ei tule enempää kutsumattomia vieraita.”
”Totta kai”, Xen myöntyi huojentuneena. Jännityksen päästyä hieman laukeamaan hän uskalsi viimein katsella tarkemmin ympärilleen. Sitten hän muisti, että Sanaha oli tosiaan luvannut näyttää hänelle paikkoja. Olettaen, että se ei ollut pelkkä tekosyy päästä kuulustelemaan häntä.
”Mitkä kaivaukset nämä oikein ovat? Muistan nähneeni näistä tosi vanhoja karttoja, mutta en tiennyt, että nämä oltiin avattu uudestaan.”
”Kuinka paljon sana ’Bohrok’ kertoo sinulle?” Sanaha vastasi kysymyksellä Xenin kysymykseen. Mavrahin lukuisat teoriat tulvivat välittömästi takaisin vahkin mieleen.
”Täältäkö te olette niitä kaivaneet?” vahki ihmetteli ällistyneenä.
”Täältäkin”, Sanaha vahvisti. ”Meillä on neljä kaivausta lisää ympäri Metru Nuita. Avasimme tämän uudestaan sen jälkeen, kun huomasimme muutaman aika merkillisen yksityiskohdan edellisestä kerrasta, kun täällä on kaivettu.”
Sanaha ei selvästi ollut halukas jakamaan tarkempaa tietoa siitä, mitä hänen ”merkilliset yksityiskohtansa” täsmälleen tarkoittivat. Sen sijaan hän tarttui välittömästi Xenin ympäri tilaa harhailevaan katseeseen.
Ja erikoisia ne Xeninkin mielestä olivat. Seiniä täyttävän merkistön alkukantaisimmat tunnusmerkit olivat kuin matoranienkin tekstissä. Jokainen merkki oli pyöreä ja sisälsi sisällään useita elementtejä, jotka mitä luultavimmin sisälsivät suurimman osan kirjatusta merkityksestä, mutta vain suurimman osan. Toisin kuin matoranien kielessä, jokainen merkeistä ei täysin pysynyt oman renkaansa sisällä. Viivoja ja pienempiä kaareevia muotoja vuoti monessa merkissä renkaansa ulkopuolelle. Kielitieteilijän vikaa Xenissä ei missään tapauksessa ollut, mutta hänkin ymmärsi, että merkistö oli joko äärimmäisen vanhaa tai peräisin jostain hyvin kaukaa.
”Mitä ne ovat?” vahki kysyi toiveissaan, että Sanahalla olisi ollut helppo vastaus valmiina.
”Siinäpä se kysymys onkin”, tohtorin vastaus kuitenkin kuului. Sanaha astui muutaman askeleen sivummalle ja pyyhkäisi kädellään pitkin yhtä pitkää riimujen riviä korjattuaan ensin taas naamionsa asentoa. ”Katsos, lähempänä pintaa merkistöä on huomattavasti helpompi tulkita. Jos kiinnitit huomiota sisäänkäynnin teksteihin, niin se on paljon ymmärrettävämpää. Jopa oikeastaan aika lähellä matorania. Sen kääntämiseen ei mennyt kauaa.”
Xen ei ollut stressantuneessa tilassaan pysähtynyt edes pohtimaan koko asiaa. Alaspäin suunnatessaan hän oli noteerannut ainoastaan seinien hiljalleen muuttuvan materiaalin, mutta ei riimujen sisältöä. Sanahaa ei kuitenkaan oikeasti murehdittanut, oliko Xen huomannut asiaa vaiko ei.
”Mutta nämä”, mirukasvo jatkoi, ”Mitä syvemmälle kaivaudumme, sitä vähemmän merkistössä on meille tuttua. Tai niin me luulimme, kunnes yksi kääntäjistämme teki todella merkillisen löydön. Nimittäin nämä…” Sanaha keskeytti hetkeksi ja varmisti, että Xenin huomio oli siinä täsmällisessä rivissä, mihin hän parhaillaan viittasi. ”Nämä merkit tässä muistuttivat meitä kovasti jostain, johon olemme törmänneet ennenkin.”
Sillä aikaa kun Xen siirtyi tarkastelemaan riimuja tarkemmin, Sanaha asteli repulleen ja kaivoi sen suurimmasta taskusta pinon papereita. Niistä päällimmäisin oli valokuva kahdesta rinnakkain asetetusta laatasta. Tohtori lykkäsi kuvan Xenin kouraan ja antoi tälle pienen hetken tutkia sitä.
”Kovin samankaltaisia”, Xen vahvisti. Laattojen tekstit eivät olleet täysin identtiset, mutta muotokielet ja muutama merkeistä täsmäsi täydellisesti.
”Se ensimmäinen kuva”, Sanaha asteli Xenin viereen ja osoitti valokuvaa, ”on täältä. Mutta tämä toinen. Se ei ole edes Metru Nuilta… vaan Sokean Jumalattaren temppelistä.”
Xen vilkaisi Sanahaa. Hän ei ollut aivan varma, mitä tohtorin huomio konkreettisesti tarkoitti.
”Selakhiasta?” Xen ähkäisi. Sanaha nyökytteli päätään ja ohjasi Xenin katseen sitten takaisin seinän riimuihin.
”Muinaisia sellaisia. Me viimein ymmärsimme, että nämä eivät ole kirjaimia vaan kokonaisia sanoja. Selakhialaisten kieli on muuttunut niin valtavasti heidän historiansa aikana, että emme aluksi tajunneet sitä.”
”Mutta miksi ihmeessä syvällä Metru Nuin alla olisi selakhialaisia merkkejä?” Xen ihmetteli. Sanaha virnisti näkyvästi. Vahki oli kysynyt täsmälleen oikean kysymyksen.
”Sitä sinun äitisikin halusi tietää. Ja siksi minä kerron sinulle tästä. Sinä et ole ensimmäinen joka on tullut tänne vastausten perässä.”
Xen tuijotti suu auki ensin Sanahaa ja sitten vienosti hohtavaa seinää. Hän ei ollut uskoa, että Nizkin oli saattanut joskus seistä siinä, missä hänkin. Hänellä ei myöskään ollut sydäntä kertoa tohtorille, että hän oli saapunut paikalle oikeastaan vain Nuparun vuoksi.
”Minä en ymmärrä…” hän takelteli. Sanahan olemus kieli siitä, ettei hänkään tiennyt kaikkia vastauksia.
”Me emme tiedä. Ja siksi me olemme täällä. Muutamaa kuukautta ennen Mustan Käden tragediaa Niz vieraili täällä ja kirjoitti raportin epäilyksistään. Mutta sen jälkeen mitä tapahtui… Dume tahtoi lakaista koko jutun maton alle. Kaikki äitisi kirjoittama suljettiin lukkojen taakse. Minulta kesti vuosia löytää yliopiston kopiot hänen tutkimuksistaan ja vielä pidempi aika avata nämä kaivaukset uudestaan.”
Xenin lävitse kulki uskomattoman lämmin tunne siitä, että joku oli päättänyt seurata hänen äitinsä jalanjäljissä. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan hänestä tuntui, että hän ei ollutkaan täysin yksin mysteeriensä kanssa.
”Mitä hän… tai te sitten olette löytäneet?” Xen ihmetteli. Kokonaiskuvan palaset olivat Xenin päässä vielä täysin levällään. Hän ei väkisinkään onnistunut yhdistämään lankoja edes kuluvan päivän aikana oppimistaan asioista.
”Edistyminen on ollut hidasta”, Sanaha myönsi murheellisena. ”Kääntäjien työ on suorastaan tuskallista ja Nuparun porukka ei ole vieläkään keksinyt tapaa murtaa näitä ovia”, tohtori sitten osoitti kohti sitä nimenomaista seinää, jota he olivat jo tovin tuijottaneet. Mutta seinä oli Xenin mielestä täysin yhtenäinen. Hän ei lainkaan ymmärtänyt, mitä Sanaha tarkoitti ”ovilla”. Tohtori luki tämän nuoren vahkin kasvoilta ja viittoili sitten kahteen eri kohtaan huonetta.
”Me olemme kaikuluodanneet joka kulman täältä. Tämän seinän takana on kaksi käytävää ja mikroskooppisten pienistä raoista päätellen niihin käytäviin johtavat myös ovet. Ongelma on, että mikään Nuparun laitteista ei ole onnistunut edes naarmuttamaan näitä seiniä.”
Xenin utelaisuus vei voiton ja hän päätyi napauttamaan seinää muutaman kerran rystysillään. Vahki yllättyi siitä, miltä seinä tuntui. Vaikka se näytti kauempaa täydellisen sileältä, oli tuntuma kuitenkin lähempänä jonkinlaista kristallia.
”Ehkä te tarvitsette jonkinlaisen avaimen”, Xen pohti ääneen.
”Sitä mekin olemme pohtineet. Tai kenties salasanan. Huomaat varmaan näiden riimujen hohteen. Ne reagoivat hienoisesti kosketukseen. Valitettavasti nämä ovat molemmat vielä täysin teoriatasolla. Olen tuijottanut näitä kääntäjien kanssa jo kuukausia ilman merkittävää läpimurtoa. Oli näiden kammioiden rakentamiseen mikä syy tahansa, niin joku halusi todella kovaa pitää kutsumattomat vierailijat loitolla.”
Sanaha hiljeni hetkeksi tuijottamaan, kuinka Xen lumoutuneena tutki seinän sisältöä. Jokin merkistössä herätti vahkissa mielikuvia, mutta hän ei ollut aivan varma, miksi. Seurannut hiljaisuus kesti kiusallisen pitkään ja lopulta Xen havahtui katsomaan alas, jossa Sanaha tuijotti häntä yhä intensiivisesti.
”Mitä sinä…” Xen aloitti, jolloin tohtori viimein lakkasi tuijottamasta häntä ja käänsi katseena murheellisena lattiaa kohti.
”Minä vain ajattelin… että kun sinä olet kuitenkin Nizin luomus. Että ehkä hän tiesi jotain. Rakensi avaimen jotenkin sinuun… en tiedä. Turhaa toiveikkuuta kaiketi vain.”
”Olen pahoillani”, Xen mutisi. ”Mutta en usko että minua luotiin mihinkään tarkoitukseen.”
”Voi älä ole pahoillasi”, Sanaha kiirehti korjaamaan. ”En tarkoittanut sitä niin.”
”Minä tiedän”, Xen naurahti, mutta lähti välittömästi purkamaan kiusallista hetkeä. ”Mitä te sitten tiedätte? Oletteko saaneet käännettyä näistä mitään?”
”Muutaman sanan”, Sanaha myönsi ja alkoi sormet visiiriään pidellen tutkimaan taas seinän sisältöä. ”Konteksti on auttanut melko paljon. Osa tuosta tarkoittanee ”konetta” ja tämä joko ”kasvoja” tai ”kalloa”, emme ole vielä aivan varmoja. Olemme olleet vähän tehokkaampia termien kääntämisessä.”
”Kuten?” Xen uteli seuraten samalla tarkkaan, missä Sanahan käsi viiletti.
”No nämä kaksi erityisesti”, tohtori otti muutaman askeleen eteenpäin ja osoitti taas yhtä täsmällistä kuviota.
”Bohrok”, hän sanoi. Sen jälkeen hän otti muutaman askeleen taaksepäin ja osoitti toista kuviota.
”Baterra”, hän lausui. Xenin koko tajunta tuntui muljahtavan ympäri. Häneltä kesti aivan liian monta sekuntia ymmärtää, mitä hän oikein katsoi. Hän tajusi nyt, mistä riimut olivat häntä muistuttaneet. Hän oli tuijottanut yhtä sellaista koko elämänsä.
Sanaha astui välittömästi syrjään Xenin reaktion huomattuaan. Rintapanssarinsa raosta Xen nosti esiin kaulaketjunsa ja siinä roikkuvat kaksi korua. Hän ei olisi koskaan osannut arvata, että se ei olisikaan Nimdan siru, jonka hän joutuisi niistä ensimmäisenä kaivamaan esiin. Sen sijaan se oli leijuvista kappaleista koostuva kaulakoru, jonka hän oli saanut kauan sitten isältään.
Sanaha haukkoi henkeään, kun Xen näperteli korun irti ketjustaan ja survoi sen jälkeen käkättävän siruneidon takaisin rintapanssarinsa sisään. Korun useat palaset leijuivat seesteisesti hieman irti toisistaan, mutta pysyivät silti taianomaisesti muodostelmassaan.
Xen ojensi korun Sanahalle, joka otti sen vastaan tärisevin käsin. Hän ei voinut uskoa näkemäänsä. Kohtalo hymyili tohtorille tavalla, jota hän ei ollut uskaltanut odottaa. Hänen odotuksensa Xeniä kohtaan eivät sittenkään olleet turhia. Hän oli tuonut vahkin syvyyksiin selvästi kohtalon itsensä johdattelemana.
”Niin tietenkin!” tohtori yritti pitää itsensä kasassa ja korjaili samalla taas naamionsa asentoa. ”Selakhialainen avainkivi. Tällaisia on löytynyt ennenkin, joskaan… ei koskaan näin lumoavia. Mistä ihmeestä sinä olet tämän saanut?”
”Se on aina ollut minulla”, Xen muisteli. ”Isäni antoi sen minulle kun olin ihan nuori. Hän kai oli vain löytänyt sen jostain…”
Sanaha nosti korun silmiensä tasalle ja tarkkaili sen kelluvien renkaiden läpi niitä vastaavaa riimua seinällä. Leveä virne kasvoillaan hän kuitenkin laski korun ja antoi sen takaisin Xenille. Sitten hän astui syrjään ja viittoili vahkia ottamaan hänen paikkansa.
”Kunnia on sinun, Nizin tytär”, hän julisti. ”Kohtalo toi sinut tänne tänään.”
Xenkin tärisi jännityksestä, ja osittain senkin takia hän pidättäytyi sanomasta ääneen, kuinka kohtalon sijasta hänet oli paikalle tuonut hyväntahtoinen vinkki paikallisen ruokapaikan pitäjän suusta. Hän ei kuitenkaan pitänyt itseään eikä tohtoria sen pidempään jännityksessä.
Kuului samanlainen ääni kuin sähkömagneetista, joka imaisee pieniä metallisia esineitä voimalla pintaansa. Vietyään korun tarpeeksi lähelle seinän vastaavaa riimua, se irroittautui vauhdilla Xenin käsistä ja sen leijuvat palaset loksahtelivat kiinni seinään niille täydellisiin koloihin. Sitten ilmestyivät pyöreäkulmaiset ääriviivat ja aukko syntyi Xenin ja Sanahan eteen.
Tohtorin silmät loistivat innosta. Xen kurkisti ensimmäisenä syntyneestä oviaukosta sisään, mutta ei nähnyt siellä muuta kuin pimeyttä. Sillä aikaa Sanaha oli loikkinut sinne, missä toisen oven oltiin kaikuluodattu olevan. Seinä sen kohdalla oli kuitenkin täysin muuttumaton. Tämä avain oli avannut reiteistä vain toisen.
”Baterra”, Xen viimein toisti ja samalla hetkellä hänen korunsa irtosi seinästä vahkin odottaviin kouriin. ”Mitä se oikein tarkoittaa?”
Sanaha irvisti. Hän vilkaisi ensin edessä aukenevaa pimeyttä ja sen jälkeen Xeniä, joka oli jo innokkaana astumassa sen syleilyyn.
”Hiljaista kuolemaa.”
Xenin askel pysähtyi ilmaan. Sanaha kohautti olkiaan ja yritti samalla näyttää siltä, että sanan merkitys ei mukamas häirinnyt häntä.
”Olen varma, että se on dramatisoitu…”
Xen huokaisi syvään, pudisteli päätään ja lähti huomiosta huolimatta marssimaan kohti pimeyttä Sanaha vain muutama metri kannoillaan. Punaisten ioniterien valossa Xenin selkäpiissä karmivat ajatukset niistä, jotka olivat kulkeneet pitkin tunnelia ennen heitä. Hän ei silti epäröinyt, vaan jatkoi määrätietoisesti eteenpäin, kunnes tunneli muuttui vähitellen kiviseksi portaikoksi.
Pitkään aikaan ei kuulunut mitään muuta kuin kaksikon askeleet. Ja vaikka Sanaha jo nyt katui pimeyteen astumista ilman sen suurempia varotoimenpiteitä, oli ammatillinen uteliaisuus ottanut jo kaiken vallan tohtorin toimista. Ga-matoran yritti kaikin voimin pitää kiinni siitä tiedosta, ettei kaikuluotauksella ollut löytynyt mitään sen suurempia mekanismeja tai romahdusvaarallisia kohtiakaan. Tien heidän edessään piti ainakin teoriassa olla turvallinen.
Lopulta, minuutteja kestäneen talsimisen jälkeen, alue kaksikon edessä laajeni ja tasoittui. Edessä aukeavan kivireunaisen kammion katossa loisti muutama himmeä, ikiaikainen valokivi. Ne eivät kuitenkaan olleet tarpeeksi valaisemaan paikan pimeimpiä nurkkia, joten Xen piti ioniteränsä edelleen sytytettyinä. Hän ja hänen perässään kipittävä tohtori olivat saapuneet jonnekin selvästi muinaiseen, mutta askel askeleelta syvemmälle kammioon ajautuessaan heille alkoi hitaasti käymään selväksi, että se oli tyhjä.
Ainoa erottuva asia huoneessa oli vastapäätä tilan sisäänkäyntiä sijaitseva ovi. Se oli rautainen, uskomattoman raskas eikä sopinut tyyliltään lainkaan siihen arkkitehtuuriin, mitä ylempänä sijaitsevat riimuhuoneet edustivat. Sanaha kolusi oman sydänkivensä valossa kammion jokaisen nurkan varmistuakseen, että se totta tosiaankin oli tyhjä. Samaan aikaan Xen asteli jo selvittämään ruosteella jumiutuneen rautaoven mysteeriä.
”Jälkiä kivessä”, Sanaha sitten huomasi. Xen nosti ioniteränsä jaloissaan pyörivän tohtorin yläpuolelle niin, että he saattoivat havainnoida niitä tarkemmin. Matoranin huomio oli täsmällinen. Urat kammion kivisessä lattiassa kielivät siitä, että jotain suurikokoista oltiin raahattu sieltä pois.
”Me emme todellakaan ole ensimmäiset täällä”, tohtori sitten kuiskasi. Xen yhtyi hänen mielipiteeseensä. Näin suuren kammion ei olisi kuulunut olla niin tyhjä, mutta hän oli yhä toiveikas suljetun oven suhteen. Hän nykäisi siitä vielä muutamaan kertaan niin kevyesti, kuin vahkin voimilla vain osasi, mutta lopetti välittömästi, kun hänestä tuntui, että hän kiskoisi oven herkästi saranoiltaan irti.
”Miten paljon te haluatte, että tämä ovi säilyy paikallaan?” Xen sitten tiedusteli. Sanaha pysähtyi miettimään hetkeksi, mutta vain hetkeksi.
”Olisi ihan kivaa, jos pääsisimme jostain välillä läpi ilman, että rikomme jotain”, tohtori tuumasi. ”Nuparun suoraviivaiset keinot ovat jo aiheuttaneet kiusallisia tilanteita menneinä viikkoina.”
”Selvä siis”, Xen vahvisti ja sammutti sitten kaksi kolmesta oikean käden ioniterästään. Sanaha katsoi vierestä, kun vahki asetti jäljelle jääneen terän hienovaraisesti oven salvasta läpi ja odotti. Metalli sihisi ja rätisi pitkään. Xen ei ollut odottanut jopa oven mekanismin olevan niin raskasta tekoa. Lopulta punaisena hohtava, sisältä sulava salpa oli vahkin mielestä valmis koitokseensa. Hän odotti muutaman sekunnin metallin jäähtymistä ja polkaisi sitten salpaa ketterästi. Sula mekanismi puoliksi lensi ja puoliksi valui rikki oven sekä sisä- että ulkopuolelta ja ovi aukesi juuri sen verran, että Xen sai kammettua sen auki. Sanaha ei ollut täysin tyytyväinen tähänkään menetelmään, mutta se peittosi oven täydellisen murtamisen.
”No täällä se vasta pimeää onkin”, Xen ärjähti ja sytytti taas loputkin ioniteristään. Niiden punaisessa, kelmeässä valossa Sanaha ja hänen yllättävä vahkiystävänsä saivat nähdä, mitä huoneessa odotti. Ja nyt, viimein, he molemmat katuivat päätöstään astua pimeyteen.
Huone oli lihaa. Sykkivää, punaista lihaa, joka kasvoi ulos seitsemästä huoneen seiniin puoliksi upotetuista tankeista. Rihmastomaisesti halki ja ristiin huonetta kasvava sykkivä aines oli jossain vaiheessa rikkoutunut ulos vankiloistaan ja pirstonut tankkien lasit siruiksi pitkin huoneen lattiaa. Jos huoneessa oli mitään muuta, sitä ei erottanut sykkivän elämänmuodon seasta. Märkivä lihas heilahteli edestakaisin, kuin reagoiden kaksikon saapumiseen. Sanaha tarttui järkytyksessään, tai innostuksestaan, Xeniä tämän ranteesta.
Xen itse ei osannut sanoa sanaakaan. Mikään hänen näkemässään ei tehnyt järkeä. Huoneen supisteleva asukki oli vallannut tilan kuin kasvillisuus sodan jälkeisissä raunioissa. Vasta nyt hän myös huomasi hajun. Vaikka suurin osa lihasta sykki yhä, osa siitä oli alkanut jo mädäntymään. Hajoavan orgaanisen materian lemu sai Sanahan nostamaan kätensä suunsa eteen.
”Minä… me tarvitsemme väkeä… ja valoja”, Sanaha parahti. Xen nyökytteli hiljaa. Tohtori oli täysin oikeassa.
”Älä. Koske. Mihinkään”, mirukasvo vannotti Xeniä ja lähti samalla peruuttamaan hitaasti paikalta. Xen nyökytteli taas sanaakaan sanomatta, mutta kääntyi viimein, kun Sanaha lähti juoksuaskelin takaisin pintaa kohti. Vahki ei lainkaan pitänyt ajatuksesta, että hän joutui viettämään lihakasan kanssa aikaa yksin, joten hän sulki oven suosiolla ja rojahti istumaan sen viereen selkä kylmää kivistä seinää vasten.
Hiljaisuus ei Xenin mielestä koskaan ollut niin piinallista. Tohtori oli ollut poissa vasta pari minuuttia ja vahkin mielikuvitus oli kehittänyt jo valtavan määrän eri skenaarioita, joissa huoneessa sykkivä lihakasa koituisi hänen kohtalokseen. Hän hengitti syvään, sulki silmänsä ja yritti rauhoittua edes hetkeksi. Hän oli käynyt ylikierroksilla siitä hetkestä lähtien, kun L’or oli antanut hänelle toivoa mysterieen selviämisestä. Xen toitotti itselleen, että tämä sai olla viimeinen kerta, kun hän tekisi näin hätiköityjä päätöksiä. Hän ei edes tiennyt, mihin Mexxi oli lähtenyt sen jälkeen, kun Xen oli vain tylysti ohittanut tämän kadulla.
♫Hei, kuuletko tuon?~♫ siruneito yllättäen heräsi. Kuten perinteiseenkin tapaan, Xen ensin jätti päässään asustavan äänen sanat huomiotta. Tällä kertaa Nimdan Neito ei kuitenkaan aikonut luovuttaa, vaikka vahki selvästi yritti pitää tälle mykkäkoulua.
♫Hei herkkuperse! Onko korvissa vikaa vaiko veressä? Kai sinä kuulet tuon?~♫
Ärsyyntynyt Xen ehti jo pohtimaan, kuuluisiko hänen motata omaa päätään vaiko sirua itsessään. Hän ehti jo vetää kahden korun medaljonkinsa taas esiin, mutta hänen toimensa keskeytti jokin, joka oli ilmiselvästi kuiskaus.
”Sano se…”
”Korvissa vaiko veressä…” Xen toisti. Siru oli aivan oikeassa siinä, että joku tai jokin muukin oli paikalla.
Xen sulki silmänsä uudestaan, tällä kertaa kutsuakseen veressään virtaavan Eldan voimia. Hän ilmaisi itselleen totuttuun tapaan tahdon löytää sen, mikä oli häneltä piilossa eikä aikaakaan, kun hän sai kiinni jostain.
Vähän aikaa istuttuaan ja tasaisesti hengitettyään Xen tuli siihen tulokseen, että hän oli ainakin melkein yksin. Kukaan muu ei ainakaan konkreettisesti ollut kammiossa hänen kanssaan. Ainoat selkeät elonmerkit olivat peräisin puolivälissä tunnelia pitkin juoksevasta ga-matoranista, jonka matkanteko oli vahkin mielestä tuskallisen hidasta. Tästä vinkkelistä Sanahaa tutkiessaan Xen myös huomasi tämän olemuksessa jotain ylimääräistä…
Mutta huoneessa hänen takanaan oli silti jotain, jos ei joku. Lihan ympärillä ja sisällä kaikui jotain hentoa ja kaukaista. Xen pomppasi nopeasti pystyyn ja kurkkasi taas ovesta sisään. Näky oli yhtä ällöttävä kuin edelliselläkin kerralla, mutta jokin sykkivässä olemuksessa oli alkanut kutsumaan Xeniä. Hänen päähänsä oli ilmestynyt merkillinen ajatus siitä, että kenties lihaa koskemalla hän kuulisi paremmin, mitä kuiskaukset yrittivät hänelle sanoa.
Siru kikatti hyväntuulisesti. Se oli varma, että tästä ei voisi seurata mitään muuta kuin jännitystä.
Kuiskaukset ujelsivat kammion halki uudestaan. Xen tuijotti häntä lähimpänä vellovaa liharihmastoa käsi jo ojennettuna sitä kohti. Sanaha oli kieltänyt häntä koskemasta mihinkään, mutta toisaalta, mitä haittaa olisi pienestä hipaisusta?
”… ihan pienestä vain”, Xen kuiskasi ääneen. ”Ihan pienestä.”
Ja kun Xenin sormi viimein koski lihan limaista pintaa…
… se ällötti häntä juuri niin paljon kuin hän oli odottanutkin.
”Yääh, mihin minä oikein pyyhin tämän…”
Xenin normaalisti päällään pitämä huppukin oli jäänyt kotiin. Vahki yritti pyyhkiä lihasta tarttunutta visvaa huonolla menestyksellä huoneen kiviseen seinään. Xen kääntyi takaisin kohti avonaista kammiota tarkoituksenaan etsiä jotain johon pyyhkiä kätensä, mutta sormesta valuvan märän murhe kaikkosi nopeasti, kun hän tajusi ettei katsonutkaan enää tyhjää kammiota.
”Sano se…”
”Mitä…” Xen kuiskasi itselleen. Eikä siruneitokaan tällä kertaa vastannut.
Tähdet syttyivät taivaalle. Kosmokseen, joka oli kaikkialla Xenin ympärillä. Mustavalkoinen todellisuus rikkoutui, kun kaikkeuteen ilmestyi sen ensimmäinen väri. Ja sitten toinen. Ja sitten Xen kuuli kuiskaukset uudelleen, mutta tällä kertaa hän sai niistä selvää.
”VALHEET, LAPSENI. VALHEET. KATSO YMPÄRILLESI. NÄE NE. YMMÄRRÄ NIITÄ. AVAA METALLINEN KUORI JA TODISTA SEN SISÄLTÖ.”
”Valheet, mitä…” Xen parahti. Hän ei tiennyt, missä hän oli. Hän ei tiennyt, mitä oli tapahtunut. Pelko ja ahdistus nousivat hänen rinnastaan kohti kurkkua vauhdilla, joka sai hänet miltei pyörtymään. Sitten hän kuuli toisenkin äänen. Äänen joka selvästi vastasi jotain ensimmäiselle, mutta Xen ei vain saanut selvää, mitä.
”EI SELLAISIA OLEKAAN KUIN NÄKYJÄ. SE JOKA VÄITTÄÄ NÄKEVÄNSÄ KAIKEN… VALEHTELEE”, ensimmäinen ääni jatkoi. Se tuntui kuuluvan kaikkialta hänen ympäriltään.
”VALEHTELEE…”, ääni toisti. Xen alkoi vähitellen ymmärtämään, ettei ääni puhunut hänelle. Hän vain kuuli, kun jotkut muut keskustelivat. Sen ymmärrettyään loputkin kosmoksen kuiskaukset alkoivat kuulumaan selvemmin. Xenin piti silti pinnistellä, että hän sai selvää mitä ne yrittivät sanoa. Hän yritti sulkea silmänsä tyhjästä ilmestyneeltä kosmokselta ja tarttua johonkin, joka kuulosti hänestä todelliselta.
”Teidän on täytynyt nähdä hänet! Hän oli täällä ennen minua!” hätääntynyt naisen ääni jossain kaukaisuudessa huusi. Suuremmat äänet tämän ympärillä myhäilivät tyytyväisinä, mutta Xen ei saanut selvää niiden tarkoitusperistä.
“En viimeksi valinnut tietämättömyyttä, enkä valitse niin nytkään”, kaikui uusi ääni. Nurukanin lämmin puhe kutsui Xeniä luokseen, mutta hän ei tiennyt kuinka tarttua siihen. Hän vain tahtoi vetää itsensä pois kylmyydestä. Onu-Metrun syvyyksissä vellova lihamassakin alkoi tuntumaan jo kotoisalta ajatukselta. Tuhansien ja taas tuhansien äänien joukosta oli miltei mahdotonta erottaa mitään. Xen joutui pinnistelemään pelkän päänsä jomottamisen loitolla pitelemiseksi.
”Siru… Siru, missä minä oikein olen?” hän yritti anella, mutta hän ei saanut vastausta. Ainoastaan lisää kuiskauksia.
”Öö, onko täällä joku?” kuului seuraava ääni. Xen käänsi vaistomaisesti katseensa ympäri, kuin odottaen löytävänsä jonkin muunkin kosmoksesta leijailemasta. Tämä ääni oli kuulunut niin uskomattoman selvästi, että hän olisi voinut vannoa sen kuuluvan hänen takaansa. Ääni ei ollut mahtaileva eikä hämmentynyt niin kuin suurin osa edellisistä. Tämä oli ystävällinen.
”Signaalit… mitä te tarkoitatte?” kuului vähän ajan päästä. Ääni oli taas hieman voimallisempi.
Nuori kenraali oli varma, että tämä ääni, jos eivät edelliset, oli aito. Hän kurotti mielellään sitä kohti kaikella voimallaan. Kanohi Elda hänen suonissaan kiehui siitä palosta, jolla Xen halusi löytää tiensä äänen luokse. Hän vain halusi jättää kylmyyden taakseen.
Ja sitten hän avasi silmänsä.
Xen käveli ylös kivistä pitkää portaikkoa ymmärtämättä lainkaan sitä, mihin hän oli menossa. Hän vain käveli. Kiipesi ylös tornia tietämättä mihin se oikein johti. Juuri sillä hetkellä se tuntui vain oikealta. Xen halusi vain kävellä.
Valkovihreä toa visiirisilmäinen naamio kasvoillaan ohitti Xenin alaspäin kävellessään. Kumpikaan ei noteerannut toistaan, he vain ohittivat toisensa katsettakaan kääntämättä. Xen pysähtyi vasta ensimmäisen ikkunan luokse saavuttuaan. Hän katseli linnoituksen pihamaalle kysymykset, kaipuu ja kaiku katseessaan. Xenin luut karisivat tomuksi ja hermoradat kutistuivat pois. Ainoa todiste siitä, että hän oli koskaan ollutkaan olivat surulliset sähköiset rätinät portaikon matossa.
”Hetkonen… miten niin?” Xen ehti kyseenalaistaa oman kohtalonsa, kun hän avasi taas silmänsä.
“Se ei ollut välttämättä juuri minun ajatukseni… sirun käyttäminen”, naisen ääni puolustautui. “Tai ehkä osittain. Mutta se on vain epätoivoinen ajatus epätoivoisille ajoille. En tahdo, että otat tätä liian vakavissasi.”
“Epätoivoinen ajatus kavereineen sai Metru Nuilla aikaan melkoista tuhoa”, miehenkörilään ääni vastasi siihen. Xen seisoi aivan puisen oven takana ja hän kuuli jokaisen sanan, mitä huoneen sisällä keskusteltiin. Hän olisi tahtonut koputtaa siihen, kertoa että hän oli täällä ja että hän oli eksyksissä, mutta hänen kätensä oli pelkkä repsottava kasa hermoja ja lihaa. Portaita ylös kävelevä kaasunaamaripäinen tumma hahmo myös keskeytti Xenin aikeet. Vahkin fyysinen olemus oli jo poissa, kun keltainen haukasvoinen toa tuli avaamaan oven.
”Ei, ei tämä toimi näin. Ei mikään toimi näin”, Xen parkui tyhjyydelle. Hän oli päässyt jo niin lähelle todellisuutta. Niin kovin lähelle. Hänen oli pakko yrittää vielä kerran. Hänellä ei ollut vaihtoehtoja. Hän oli valmis ottamaan vastaan minkä tahansa rangaistuksen, kunhan hänen ei tarvinnut palata enää kylmään tyhjään kosmokseen.
Ja sitten hän avasi silmänsä uudestaan. Ja oli jo yö.
Tähtitornissa, viltin alla nukkuva toa oli sama, jonka ohitse Xen oli jo aikaisemmin kävellyt. Naamion visiiri oltiin irroitettu yöpuun ajaksi, ja nostettu toan muun mukana kulkevan omaisuuden seuraksi pienen yöpöydän päälle. Kupolin sisällä, suuren teleskoopin alla torkkuvan tiedemiehen lepo oli selvästi levotonta. Moni murhe painoi miestä ja Xen näki niiden lävitse. Hän olisi auttanut mielellään, mutta hän ei tiennyt kuinka olisi sen tehnyt.
Toan nimi oli Kepe, mutta sitähän Xen ei tiennyt. Hän kumartui miehen yläpuolelle varovaisesti. Tällä kertaa hänellä oli luita ja lihasta juuri tarpeeksi tehdäkseen niin tasan yhden kerran. Hän halusi kuiskata toalle jotain. Kertoa hänelle ratkaisun. Xen tiesi, että ne sanat sanomalla hän pääsisi itsekin irti. Hän pääsisi vapaaksi.
”Sano se”, ensimmäinen kosmisista kuiskauksista yllytti. ”Sano”, kannusti toinen.
Xen sai äänistä viimein selvää. Ääniä oli aina kaksi. Värejä oli aina kaksi. Sininen ja punainen.
Ja Xen painoi olemattoman suunsa niin lähelle nukkuvaa Kepeä kuin vain uskalsi ja lausui ainoat sanat, mitkä hän tiesi.
”Yksi, nolla, neljä, kaksi, viisi, kaksi, kuusi.”
Toa murahti unissaan, eikä mitään tapahtunut.
”Yksi, nolla, neljä, kaksi, viisi, kaksi, kuusi”, Xen lausui uudestaan, tällä kertaa kovemmalla äänellä. Nukkuvan toan silmät väpättivät, mutta Xen oli yhä siellä. Yhä tähtitornissa. Yhä pelkkää lihaa.
”YKSI, NOLLA, NELJÄ, KAKSI, VIISI, KAKSI, KUUSI” hän kirkui kurkku suorana. Kepe pomppasi hereille sätkyn saaneena ja Xenin ruumis hajusi sähköimpulsseiksi Bio-Klaanin syksyiseen yöhön ennen kuin tiede-toa ehti koskaan todistaa mitään muuta, kuin naisen numeroita toistavan äänen.
”Hyvä, tyttö.” ”Hyvä”, äänet kannustivat.
Xen haukkoi salpautunutta henkeään hopeisessa maassa, sen halki kulkevien valtavien linjojen keskellä. Hänen teki mieli oksentaa, mutta hän ei ollut varma osasiko hän tehdä sitäkään. Kylmyys oli jo loitontunut ja kauhusta tärisevä vahki puristi nyrkkinsä tiukasti yhteen epäuskoisena siitä, että ne olivat taas hänen omansa, eivätkä rätisevää sähköä leijuvissa hermostoissa.
Kesti pitkä tovi ennen kuin Xen sai itsensä takaisin pystyyn. Hänestä tuntui, kuin kaikki voima olisi viety häneltä pois. Kuin hän olisi kävellyt viikkoja linnoituksessa, jossa harvan huomiokyky oli riittänyt huomaamaan hänet. Jossa vain yhdellä oli tarpeeksi tahtoa rakentaa imuri hänen kaappaamisekseen. Hän nosti viimein katseensa hopeisesta maasta kohti tyhjää tähdetöntä taivasta. Kosmos oli siellä yhä, mutta ei yksin.
”Tervetuloa…” ”… Tytär.”
Xen ei todellakaan ollut kosmoksessa enää yksin. Hänen suurin virheensä oli kääntyä ympäri.
Kohti taivasta kurottavat loputtoman näköiset hopeiset pilarit eivät vahkia järkyttäneet, eivätkä luonnottomat vihreät valot jotka sykkivät kaikkialla kosmoksen reunoilla. Ei edes tutun näköinen lihan rihmasto, joka kurotteli kaikkialla todellisuuden rajamailla saanut hänen mieltään järkkymään. Siihen kykenivät ainoastaan kaksi todellisuuden ainoaa ääntä, sekä ne hirviömäiset kidat, joista äänet olivat peräisin.
Minkään niin suurikokoisen ei olisi pitänyt kyetä liikkumaan niin äänettä. Pilareiden välissä aavemaisesti lipuvat luisevat muodot kiertelivät ja kaartelivat kuin käärmeet kaislikossa. Kolossaaliset ruumiit niiden perässä astelivat kiemurrellen kohti Xeniä. Todellisuutensa jumalat olivat tulossa tervehtimään häntä. Ja viimein, kiemurtelevien kaulojen päistä, pilareiden takaa, saapuivat esiin niiden kidat.
Xen oli nähnyt sellaiset ennenkin, olihan hän ollut todistamassa Valkoisen Kuningattaren karmeita kasvoja, mutta näiden mittakaavaa vahki ei olisi koskaan osannut pelätä. Rakennuksen kokoisia irvokkaita hampaita törrötti esiin kaikkialta olentojen kasvoista. Xen ei ensiksi edes huomannut niiden kiiltäviä silmiä, jotka osittain peittyivät myös epätasaisen kaluston alle. Ne loput, jotka olivat tulkittavissa olentojen kasvoiksi, olivat valtavien metallilevyjen alta pursuavaa lihaa, joka sykki ja näytti hädin tuskin pysyvän kasassa. Mikä hirvittävä voima olikaan olennot olemassaolevaksi sylkenyt, täytyi olla välinpitämättömin voima mitä kylmä kosmos sisällään kantoi.
Xen oli jähmettynyt täysin paikalleen. Ei kauhusta, vaan kunnioituksesta. Hänen ympärillään kiemurtelevien olentojen lukuisat raajat sätkivät ympäriinsä, kun kahden kolossaalisen jalan varassa talsivat hirviöt tutkivat Xeniä taivaista käsin. Kunnes ne pysähtyivät. Kunnes kuiskaukset jatkuivat taas, tosin tällä kertaa aivan yhtä kirkkaasti, kuin vahkin omat ajatukset.
”Kyllä, tytär on täällä.” ”Kyllä.”
”Hän on täällä.” ”Täällä.”
”Olet täällä.” ”Olet.”
Olentojen äänet kaikuivat kaikkialla. Keskenään hyvin samankaltaiset kurlaavat korahdukset olivat dominoivia, mutta samalla uupuneita. Olennoista punaisen selästä tippui maahan pienen rakennuksen kokoinen palanen kuollutta lihaa. Xen käänsi inhonsekaisesti katseensa pois siitä, eikä tämän vuoksi nähnyt, kuinka kimpaleen pintaan alkoi muodostumaan ilmiselviä kasvoja.
”Hän pelkää.” ”Pelkää.”
”Vielä nuori.” ”Nuori.”
”Valmis? Ei.” ”Ei.”
”Mutta oikeilla jäljillä.” ”On.”
Punaisen hirviön leuat louskuttivat Xenin selän takana samalla, kun sinisen kiiluvasilmäinen kallo liukui luonnottoman pitkän kaulansa varassa hänen edestään. Vahkin ympärillä, todellisuuden rajamailla, lihan rihmastot kipusivat koko ajan korkeammalle ja korkeammalle. Ne tahtoivat kohti taivasta.
”Liian pelokas puhumaan?” ”Pelkää.”
”Pienen maailman pieni tyttö.” ”Maailman sisällä.”
”Jossa teeskentelijä istuu.” ”Taivaassa istuin.”
”Valheen valtaistuin.” ”Valhetta kaikki.”
”Valhetta istuin.” ”Valhetta taivas.”
Olennot käänsivät katseensa kohti tyhjää taivasta. Sininen hirviö sylkäisi vihreää liejua kohti tähdetöntä taivaankantta. Punainen oli sillä aikaa talsinut myös Xenin eteen. Nyt molemmat luomakuntansa äärimmäisimmt äpärät olivat naulinneet huomionsa häneen. Olemassolemattomuuden tunne oli vaihtunut liian nopeasti olemassaolemisen sietämättömään pelkoon.
”Missä…” hän aloitti sopertamaan, mutta tuli kesken lauseensa siihen tulokseen, ettei sillä ollut merkitystä.
”Keitä?” Xen sai lopulta kysytyksi. Jos vain oli mahdollista, hän havaitsi olentojen kasvolta tyytyväisen virneen.
”Kuinka… kuinka te voitte olla perhettä…” Xen yritti ymmärtää. Punainen hirviö nauroi samalla, kun sininen työnsi kitansa niin lähelle Xenin omaa, että vahki näki hampaiden takana märkivän lihakidan sen kaikessa kamaluudessaan.
”Kaikki on äidistä, sanansaattaja.” ”Äiti, joka meren pohjaan silvottiin.”
”Hän, joka kantaa parvea.” ”Kantaa elämää.”
”Hän on meissä.” ”Hän on sinussa.”
”Hän on teeskentelijässä.” ”Hän on taivaassa.”
”Teeskentelijä… taivaassa?” vahki yritti ymmärtää. Te puhutte… Valkoisesta?”
”Valkoinen!” sininen ärjyi pilkkaavasti. ”Musta!” jatkoi punainen.
”Me näemme valheen.” ”Mustan valkoisen takaa.”
”Se on kaikki valetta.” ”Vaikka Totuuden teille pakottaa.”
”Teidän verkkonne”, Xen viimein ymmärsi. Tuhansissa kuiskauksissa ja äänissä alkoi viimein olemaan järkeä. Nukkuvat, levolliset äänet vaikersivat, kun tuhannet keinotekoiset äänet yksi kerrallaan tunkeutuivat niiden tilaan. Ne eivät kuuluneet sinne.
”Ajamme pois.” ”Käymme sotaan.”
”Sokea Jumalatar.” ”Valkoinen valhe.”
”Monta nimeä.” ”Mutta vain yksi muoto.”
”Meidän parvemme.” ”Meidän kotimme.”
”Mutta et ole valmis.” ”Et vielä.”
”Päivä koittaa.” ”Äiti varjelee.”
”Sinun äitisi.” ”Meidän äitimme.”
”Äiti meressä.” ”Silvottu äiti.”
Lihan olemukset ottivat askeleen taaksepäin ja suoristivat kaulansa kohti kosmosta. Suut aukenivat jälleen, mutta ääntäkään ei kuulunut. Xen katsoi hartaasti, kuinka kuningattaret kaksin kirosivat kannen, jossa tähdet eivät palaneet.
”Takaisin tulet.” ”Takaisin meille.”
”Kun olet valmis.” ”Sanasi saattamaan.”
”Kun päivä koittaa.” ”Tuomion päivä.”
”Tuhoamme teeskentelijän.” ”Tapamme taivaan.”
Hitaasti todellisuuden reunalla vallitsevaan vihreään sumuun katoavat kaksoset jättivät jälkeensä kuolleen kudoksen vanan, jota Xen ei lähtenyt seuraamaan. Kun kosmos oli saanut hirviöt kokonaan nieltyä Xenin näkökentästä, jäi jäljelle ainoastaan karmiva tunne siitä, että Xenin olisi pitänyt ymmärtää, mitä hänelle juuri yritettiin kertoa.
”Sokea Jumalatar… Valkoinen valhe”, Xen toisti kuningattarien sanat. ”Miksi kukaan ei voisi puhua suoraan…”
”XEN, MITÄ MINÄ OIKEIN SANOIN?”, kuului tuttu naisen huuto hänen takaansa. Xen säikähti niin kovaa, että hän ensin kiljaisi ja sitten hypähti ilmaan. Sanahan epäuskoiset kasvot tuijottivat häntä epämukavan läheltä. Kolme po-matorania seisoi hänen kanssaan työvälineitä sisällään pitävien salkkujen kanssa. Jokainen tuijotti Xeniä, jonka sormi oli yhä ojennettuna kohti sykkivää liharihmastoa.
”Xen, vastaa!” Sanaha tivasi. Xen ei ollut lainkaan varma siitä, kuinka kauan hän oli paikallaan seisonut. Hän vain tiesi, että vastaaminen tuntui ylitsepääsemättömän vaikealta.
”Minä…”
”Hyvänen aika, Xen näytät siltä kuin olisit nähnyt aaveen”, tohtori voivotteli ja käänsi valuvaa naamiotaan taas vähän paremmin suoraan. ”Ole kiltti äläkä koske siihen. Me emme tiedä, mikä se on.”
Xen vilkaisi huoneeseen takanaan ja sitten taas Sanahaan. Hän oli taas olemassa. Oikeasti olemassa. Ei keskushermostona tähtitornissa eikä lihan kuningattarien valtakunnassa. Hän vain oli. Ja se huojensi Xeniä enemmän kuin mikään sen illan aikana.
”Minä… voisin kaivata raikasta ilmaa”, vahki sai lopulta kakistettua ja lähti vapisevin jaloin marssimaan ulos kammiosta odottamatta edes Sanahan reaktiota. Työmyyrät jäivät katsomaan, kun huojuva konetyttö vaappui tunneliin ja katosi. Hölmistynyt Sanaha ähkäisi äänekkäästi ja lähti lopulta kuitenkin juoksemaan Xenin perään.
”Sama koskee teitä! Ette koske mihinkään ennen kuin tulen takaisin.”
Työmatoranit vilkaisivat toisiaan, kohauttivat olkiaan ja alkoivat purkamaan salkkujen sisältöä aivan niin kuin heidän vieressään ei olisi sykkinyt huoneellinen lihaa Sanahan askeleiden kadotessa vahkin perässä pinnalle johtavaan tunneliin.
Tohtorilta kesti minuuttitolkulla kavuta taas kaivausten telttahalliin asti, jossa yksi Nuparin monista assistenteista ohjasi hänet suoraan kohti pintaa. Xen oli kävellyt ohi vasta hetki sitten, mutta mirukasvolla oli vaikeuksia pysyä pitkäjalkaisen konetytön tahdissa mukana. Kavuttuaan työpäivänsä aivan liian monennet portaat, Xen lopulta löytyi nojailemasta metalliseen konttiin vain muutamaa metriä kaivausten sisäänkäynnin ulkopuolelta. Pimeän syysillan kirkasta tähtitaivasta pilvien raosta tujottava vahki noteerasi tohtorin läsnäolon viimein, kun tämä rojahti kiipeämisestä uupuneena tämän viereen.
”Mitä ihmettä siellä oikein tapahtui”, Sanaha vaati tietää. Xen, raikasta ilmaa saaneena ja ajatuksiaan kasanneena joutui silti miettimään vastaustaan tarkkaan.
”Se näytti minulle… jotain”, hän sitten aloitti.
”Mikä näytti… se lihako?”
”Se”, Xen vastasi.
”Miten niin näytti?”
”Minä vain… hipaisin sitä. Ja sitten olin jossain muualla.”
Sanaha odotti kärsivällisesti, että Xen kertoisi lisää. Hän kuitenkin aisti, että mitä lihasäikeiden kanssa olikaan tapahtunut, vahki ei tahtonut mennä yksityiskohtiin.
”Siellä oli… asioita. Samanlaisia kuin se liha, mutta eläviä. Valtavia. Ne puhuivat paljon, mutta… ymmärsin hyvin vähän”, Xen yritti saada järkeä kokemukseensa. Sanaha nosti visiirin kokonaan pois kasvoiltaan ja hieraisi väsyneenä silmiään.
”Meidän täytyy laittaa se huone karanteeniin. Ei ketään sisään tai ulos ennen kuin tiedämme, mitä olemme löytäneet.”
Xen nyökytteli myöntyväisesti katse edelleen taivaassa. Hän yritti ymmärtää, kuinka se saattoi olla valhe. Kuka muka valehtelisi taivaasta?
”Sinun pitäisi varmaan lähteä”, Sanaha sitten töksäytti. ”Sinua kaivataan varmasti jossain muualla ja minun pitäisi olla oikeasti tuolla alhaalla varmistamassa, että kukaan noista ääliöistä ei mene koskemaan mihinkään.”
Tohtori ja Xen jakoivat merkityksellisen pitkän katseen. Sanahan myötätuntoisista kasvoista näki, että hän ei aikonut alkaa juuri nyt hiillostamaan Xeniä siitä, mitä oli tapahtunut.
”Nuku yön yli ja kasaa ajatuksesi. Tule takaisin kun olet vähemmän… järkyttynyt.”
Xen nyökkäsi. Liian monta asiaa kilpaili hänen päässään spekuloinnin prioriteeteista. Hän olisi tahtonut toistaa ääneen kaiken, mitä oli tapahtunut, mutta hän ei tiennyt uskoisiko Sanaha, ja jos uskoisi, ymmärtäisikö hän.
”Kun sanoin, että kenties Niz rakensi sinuun jotain…” tohtori tahtoi vielä muistuttaa. ”… olinko kuitenkin oikeassa?”
Xen ei koskaan aikaisemmin ollut miettinyt sitä, miksi juuri Elda oltiin valittu hänen verekseen. Oliko se vain sattumaa? Vai oliko Niz kaiken aikaa toivonut, että jonain päivänä Xen alkaisi etsimään kadonneita. Hän ei edes tahtonut pohtia, mitä hänelle olisi tapahtunut ilman sen apua. Olisiko hän edes reagoinut lihan kosketukseen ja jos olisi, olisiko hänen mielensä jäänyt ikuisesti jumiin kylmään kosmokseen? Jälkimmäinen ajatus pelotti häntä kaikkein eniten.
”En enää tiedä… en oikeasti tiedä”, Xen sai lopulta vastattua. Sanaha hymähti. Vastaus ei ollut enää se ehdoton ei, jonka vahki oli tarjoillut hänelle aikaisemmin.
”Mene”, tohtori sitten komensi. ”Minä pidän huolta, että tieto käynnistäsi ei päädy oikeiden tarkastajien huomaan. Minusta tuntuu myös, että pidämme myös tämän viimeisimmän meidän kahden välillä näin toistaiseksi.”
”Kiitos”, oli ainoa asia, jonka Xen osasi siihen tilanteeseen sanoa. Sanaha jäi katsomaan, kuinka vahki hitaasti talsi konttien väliin pysäköidylle pyörälleen, polkaisi sen käyntiin ja alkoi tasaista vauhtia kaasuttamaan takaisin kohti Vanhaa Onua. Xenin päällimmäisimmät ajatukset olivat hänen takanaan olevissa vankeuden vuosissaan. Kulunut päivä oli saanut hänet kaipaamaan niitä ensimmäistä kertaa koskaan. Vankeus kirjojen kanssa voitti ajatukset kaappaavat lihahirviöt mennen tullen. Näkemästään järkyttynyt vahki tarvitsi nyt aikaa levolle ja Sanahan seuraava murhe oli löytää jotain, jolla tämä saisi naamionsa viimein pysymään kasvoillaan paremmin.
Ennen kuin hän lähti lampsimaan takaisin kaivauksilleen, hän väänsi Mirun hetkeksi pois päästään nähdäkseen, oliko siinä jossain jotain koloa, jolla kiinnittää se paremmin kasvoillensa. Matoranin kasvoja peittävä liha kallon ja kanohin välissä teki maskin pitämisestä tuskallisen hankalaa. Kranakasvoinen tohtori tuli lopulta siihen tulokseen, että hän tarvitsi vain tilavamman kanohin piilottamaan kuningatarten jatkeen kasvoiltaan.
Salskeiden sulkema tie kohti kotia oli nyt viimein avoinna ja mereen silvottu äiti oli jo saanut omansa. Kiekonheittäjien huomaan jätetty vettä keuhkoistaan pärskivä soturi oli saanut jo oikeat kysymykset. Ja nyt, Tytär, lihan tahdon ohjaamana, oli saatettu oikealle polulle.
Lihan tulinen kosto taivaassa totuutta toitottavaa teeskentelijää vastaan oli alkanut ottamaan muotonsa. Tuomio ei ollut teeskentelijän oikeus. Suljetussa maailmassa oli tilaa vain yhdelle parvelle.
Kade Jumala, maalaat aralla siveltimellä
ylen kalpeita kuvia ihmisten sisimpään.
Ja siksi on kalpeat kasvot ihmisellä
ja voima varissut on hänen käsistään.
Olen kaikista kalpein. Ja sentään yhden taidan:
voin vihata! Ei kukaan toinen osaakaan.
Näe, Jumala: rotkossa ruumiini, hennon ja kaidan,
veri hillitön, punainen ryöppyy valloillaan!
Tuo väritön siveltimesi! – ylitse senkin
tulenpunainen virta syöksyy sähähtäin.
Olen kylmä ja puhumaton, mut vaietenkin
tai vaieten juuri vaaralliseksi jäin.
Tuo siveltimesi: silmiini, korviini asti,
minun sieluuni asti työnnä se varoen
ja hitaasti maalaa, maalaa varovasti –
luot yhtäkaikki maiseman punaisen!
Veriuurteina tiet läpi palavain kenttien johtaa –
kuin liekit etäällä vuoret loimahtaa!
Tuo valkeita kirkkoja! – rubiineina ne hohtaa!
– oi hirmuista vihaa, villiä, katkeraa!
Minä väristen seison. Valkein jäsenin, rennoin
ja huulin valkein seison ja vaikenen.
Meni ruumiini voima. Heikoin olen ja hennoin.
Jäi vaarallisin: vihan maisema, voima sen!
Pilvet olivat lähes käsin kosketeltavan alhaalla. Tähtiä ei nähnyt niiden tieltä. Ilma oli litimärkää.
”Jotain hyvää: Varjotun murhaajat tuskin näkevät meitä”, Halawe totesi heidän työntäessään venettä pilkkopimeässä vesille. Aallot heittelivät sitä jo rannassa niin kovaa, että Deleva – joka oli jykevimpänä työntämässä vauhtia lähtöön – lähes jäi kyydistä.
”Niin. Voimme kuolla aivan oma-alotteisesti aallokkoon tai osua johonkin kiveen pimeässä”, Angien totesi. Hän muisteli, että aluksessa olisi ollut melko vahvat lamput, ja yritti etsiä sitä mystistä painiketta, mistä ne saisi päälle.
Moottorin ääntä hädin tuskin kuuli merenkäynnissä, kun he ottivat varovaisesti etäisyyttä rannasta. He kaartoivat loivasti kohti saaren itäpuolta. Aluksen valot riittivät juuri ja juuri estämään välittömän kiveen törmäämisen ja hyiseen veteen uppoamisen. Deleva oli ruorissa tuulen piiskaamana, kun hänen matkatoverinsa olivat käpertyneet istumaan suojaan myrskyltä. Heidän piti puhua kiusallisen kovaa, että he kuulivat toisiaan.
”Mikä niissä vesissä sitten on? Miksi Rúcioroon ei pääse vesitse?” Angien kysyi.
”Kukaan ei ole koskaan yrittänyt sitä ja selvinnyt”, Halawe sanoi. ”Tai ainakaan kukaan, jonka tiedän.”
Varjo kävi Delevan kasvoilla.
”Jos makuta haluaa, että hänen kotiinsa ei pääse”, hän aloitti. ”Sinne ei kovin helpolla pääse. Se rannikko on kirottu, kuten kaikki, mihin makutat koskevat.”
”Asuuko siellä makutan merihirviöitä? Eikö se olisi… makuta-juttu?” Angien kysyi.
”Paikalliset tarut kertoivat makutan luomista kaloista ja muista vesiotuksista, joita näissä vesissä asuu. Valtaisasta ankeriaasta, jonka naama näytti varjojen naamiolta oli joitain näköhavaintoja vuosia sitten”, Halawe kertoi.
”Svarle halusi ottaa otuksen kiinni, mutta emme nähneet sitä sen jälkeen kun punoimme suunnitelman sen nappaamiseksi. Ikään kuin se olisi tiennyt ajatuksemme”, Deleva kertoi.
“Huhutaan, että kyseinen ankerias elää edelleen täällä, mutta se vain uinuu. Tai sitten se kuoli nälkään kun Tarkastaja ei luonut tänne kovin toimivaa ekosysteemiä”, Halawe naurahti.
”Tiedämmekö me mitään siitä? Vai onko tuo kaikki teidän mutuilua?” Angien ei ollut tyytyväinen toien selitykseen.
”No, emme ole olleet tällä saarella kymmeniin vuosiin”, Deleva totesi. ”Että emme me nyt kaikkea tiedä.”
Juuri kun hän oli jatkamassa Aer-legendojaan tykinlaukaus keskeytti tarinan. Deleva pudottautui matalemmaksi, mutta kävi pian selväksi, että laukaus oli vain pelottelua.
Kolmikko oli odottanut saalistajia, mutta se oli silti äkkiä. Alus oli suurempi kuin heidän, selkeästi oikea sota-alus. Valossa näki heikosti tutun odinalaisen lipun draakinhäntöineen. Laiva oli niin täynnä tykkejä, että oli miltei mahdotonta nähdä sen edes kelluvan saati liikkuvan niin virtaviivaisesti ja sukkelasti halki karikkoisen meren.
Saalistajat olivat paikantaneet heidät hämmästyttävän nopeasti, Deleva ihmetteli kääntäessään alusta kaikin voimin.
”Miksi ne eivät ammu?” toa kysyi. Se piti huutaa, että ääni kantoi meren pauhun yli. Metsästäjien alus kaartoi kauemmaksi ja tuli sitten taas kurssille heitä kohti.
“Inozya haluaa leikkiä kanssamme”, Halawe vastasi. “Hän on pahimman sortin metsästäjä – varustettu lihaksilla sekä aivoilla. Tämä on osa hänen leikkiään. Hän tietää saavansa meidät kiinni ennemmin tai myöhemmin”, fa-toa kertoi.
”Eli hän on vain paha?” Deleva kysyi.
”Se, plus meistä saa varmaan paksumman tilin elävinä!” Halawe vastasi. ”Pystymmekö kadottamaan ne pimeässä?”
”Voimme yrittää”, Deleva puri hammasta ja käänsi ulappaa kohti. Matkalaiset peittivät niitä vähäisiä valokiviä, mitä aluksella oli.
Heillä ei ollut arthron-kaikuluotausta, joten Halawen piti keskittyä käytännössä täysin reitin tutkimiseen. Siinä pimeydessä ja siinä vauhdissa alus hajoaisi kahtia, kun se osuisi yhtään mihinkään.
”KARKURIT. HEI. ON TÄMÄ PÄÄLLÄ, HYVÄ”, kuului jykevä ääni. Vesi kantoi sen hyvin, vaikka metsästäjien tykkivene olikin kaukana. Se selvästi seurasi heitä hieman varovaisena.
”TÄÄLLÄ PUHUU MOUKARI. HEI, HAMMASRATAS – MITEN KYLKILUUSI VOIVAT? VIELÄKÖ SATTUU?”
”Ei ole todellista”, Angien parahti. ”Ettekö voi vain, en tiedä, räjäyttää sen alusta plasmalla?”
”SIELLÄ ON KUULEMMA MYÖS HAIKALA. MITÄ IHMETTÄ OIKEIN TEETTE? VARJOTTU ON KOVIN HUOLISSAAN.”
Takaa-ajajat ampuivat laukauksia taivaalle. Kumpikin alus kulki tasaisesti kohti Tarkastajan vesiä – tasaisesti mutta aivan liian hitaasti matkalaisten makuun.
”VOISIMME AMPUA TEITÄ KUNNES UPPOAISITTE JA KUOLISITTE” peikko jatkoi kovaäänisellä. ”HELPPOA. TOSIN TARVITSEN RUUMIINNE TODISTEEKSI, JOTEN EI YKKÖSVAIHTOEHTO.”
”Onko tämä jonkinlainen neuvottelu? Odottaako se vastausta?” Deleva mietti.
”Hän vain nauttii hädästämme”, Halawe vastasi ja yritti pähkäillä tietä ulos.
”VOISIMME MYÖS SEURATA TEITÄ MINNE IKINÄ OLETTEKAAN MENOSSA, JA TAPPAA TEIDÄT KUNHAN SAAMME SELVILLE, MIKÄ NIIN KOVIN TÄRKEÄ ASIA ON AJANUT TEIDÄT TÄNNE.”
Taas yksi varoituslaukaus. Tai ehkä se oli ohi mennyt tähdätty laukaus? Siinä merenkäynnissä oli vaikea sanoa.
”TAI SITTEN VOITTE VAIN ANTAUTUA JA LOPETTAA TÄMÄN TYPERYYDEN. VARJOTTU KUUNTELEE SELITYKSENNE VARMASTI MIELELLÄÄN.”
Toa-kaksikko pyöräytti silmiään käytännössä synkronoidusti.
”SAATTE ELÄÄ JÄNNITYKSESSÄ, KUN POHDITTE, MINKÄ EDELLÄMAINITUISTA AION TOTEUTTAA. NÄHDÄÄN PIAN!”
Tuli hiljaista. Kolmikko ei sanonut oikeastaan mitään hetkeen. Metsästäjät eivät edes ampuneet. Kaukana takana näkyi kyllä heidän aluksensa valo.
Deleva päätti käyttää hetken rauhan paon järjestämiseen. Hän iski moottorin maksimikierroksille, kääntyi taaksepäin ja syöksi merenpintaan niin paljon plasmaa, että höyrypilvi peitti luultavasti koko lähiseudun.
”Seuratkaa nyt”, hän murahti ja tarttui taas ohjaimiin.
”Tuota”, Angien sanoi hiljaa. ”Onko varmasti hyvä idea mennä lähtökohtaisesti vaaralliselle merialueelle vielä… nuo perässä?”
”Ja sinulla on varmaan parempi idea?” Deleva vastasi. ”Ehkä tasaamme vähän tilannetta sillä.”
”No, ei meidän kannata kuolla missään takaa-ajossa tai karikossa”, selakhi sanoi. ”Me voisimme karistaa nuo ja mennä vähäksi aikaa piiloon jonnekin, missä ne eivät odottaisi meitä.”
”Nuo odottavat meitä aina”, Deleva sanoi.
”Ja siis, emme me ole tehneet mitään kovin väärää. Emme ryöstäneet Varjotun omaisuutta tai tappaneet hänen alaisiaan…” Angien yritti järkeillä, luultavasti enimmäkseen itselleen. Deleva huokaisi ankeana muistaessaan, miltä Ilmanautin palava liha haisi.
”Tai siis minä ja Hal”, selakhi korjasi. Hän vilkaisi pimeässä horisontissa vaanivaa Varjotun koiraa. ”Metru Nui vain meni tosi pahasti pieleen. Me voisimme oikeasti kokeilla vain selittää asiat. Varjottu jopa saattaisi ymmärtää. Ja Deleva voisi jatkaa matkaa Tarkastajan mysteerille ilman takaa-ajajia. Eikö… tuota, se olisi aika hyvä lopputulos?”
”Voi luoja, et voi kuvitella tuota tosissasi”, Deleva parahti.
Halawe oli ollut hiljaisempi. Hänen silmänsä olivat kiinni, ja ajatukset olivat eittämättä keskittyneet pohjan tutkimiseen.
”Ang, se on iso jos”, hän vastasi. ”Tiedän, että olit enemmän Varjotun kanssa tekemisissä, mutta en panisi mitään sen miehen armeliaisuuden varaan.”
”He eivät ole ampuneet meitä vielä”, Angien sanoi.
”Luulisi sinun tietävän, että pomosi pitää paljon enemmän vangeista”, Deleva murahti. ”Taidat olla aika Varjottu-mielinen joissain jutuissa.”
”Anteeksi vain, jos en pidä mahdollisuuksiamme kovin hyvinä. Sitä kutsutaan realismiksi”, selakhi kivahti.
”Realistit ovat vain pessimistejä, jotka kuvittelevat olevansa neutraaleita”, toa vastasi. ”Jos kuolisin johonkin typerään, olisin kuollut jo. Suurella Hengellä saa luvan olla joku pahuksen hyvä kohtalo varattuna, kun roikuttaa minua täällä näin.”
”Mmh, kerro lisää siitä, miten Suuri Henki liitti hermopäätteesi keinotekoiseen haarniskaan, että et kuolisi verenhukkaan.”
”No kiitos siitä sitten. On huikeaa olla tuntematta mitään kaulan alapuolelta.”
”Jos se oli Suuren Hengen suunnitelma sinulle, eikö se ollut aika ankea suunnitelma?”
”En ala väittelemään näitä juttuja juuri nyt”, Deleva vastasi. ”Meillä on edelleen palkkatappaja perässä.”
“Moukari tai Inozya ei ole ihan kuka tahansa Steltinpeikko”, Halawe aloitti. “Hän tappoi Metru Nuin sodassa kymmeniä Toia ja on paljon muutakin kuin vain lihavuori. Tyyppi on älykäs, manipulatiivinen ja sadistinen. Hän on myös yllättävän… karismaattinen peikoksi”, toa kertoi.
“Olitko monellakin tehtävällä hänen kanssaan?” Deleva kysyi. Onneksi hänen ystävänsä oli puheliasta sorttia.
“Olin”, Halawe ”Mutta ehkä kaikkein… hurmaavin kohtaamisemme oli se ensimmäinen.”
Odina
Metru Nuin sodan aikana
Toa-soturi vilkaisi käytävän päässä odottavaa ovea ja nielaisi. Hän oli nimeltään Halawe, ja hän oli magnetismin toa, vaikka toaa hänessä ei ole ollut enää vuosiin. Vielä olisi vain loppukoe, ja hänestä tulisi virallinen Pimeyden metsästäjä. Yksi Varjotun verikoirista Lhikanin verikoirien sijaan.
Mustahaarniska painoi miruaan tiukemmin kasvojaan vasten. Sen vasemmassa poskessa oli edelleen kolhu koulutuskauden koettelemuksista. Alku Odinalla oli ollut pitkä ja rankka, mutta eteenpäin rämpimisessä oli motivoinut tieto siitä, että muuta tietä hänellä ei olisi. Sen hän oli varmistanut surmatessaan tiiminsä johtajan, ah-niin-suuren sotasankari-Svarlen. Metru Nui ja hänen tiiminsä oli kironnut hänet siitä, vaikka sotaurhon kaatuminen oli ollut eittämättä monelle suuri helpotus.
Hän oli pian päätynyt Odinalle, kuten kaikki muutkin, joilla ei ollut toivoa. Ei pettureita tälläkään puolella rintamaa pidetty juuri minään, mutta Varjotun legioonat tarvitsivat jokaisen käsiparin. Jos hän ei osoittautuisi metsästäjille hyödylliseksi, voitaisiin hänet haudata aavikkosaaren hiekkaisiin hautoihin aivan kuin niin monet toat ennen häntä.
Koulutuskausi loppuisi kokeeseen, jossa metsästäjiin haluava taistelisi areenalla oikeaa Synkkää Saalistajaa vastaan. Monet murhaajat, kiristäjät ja verenhimoiset soturit olivat sangen innokkaita löylyttämään, toisinaan tappamaan, uudet jäsenet – jos ei omaksi ilokseen, niin myös siksi, miten se vähensi heikon aineksen pääsemistä pahamaineiseen rikollisjoukkoon. Varjotun organisaatiosta ei olisi tullut mahtitekijää, mikäli se olisi sallinut riveihinsä jokaisen pahaisen taskuvarkaan.
Valmistautumiskammion seinällä roikkui tusinoittain aseita. Miekat, nuijat, rhotukat ja zamorit, ne kaikki olivat tulleet tutuksi koulutuskaudella – ja sitä ennen sodassa. Hänet oli laitettu harjoittelemaan erilaisia kidutuskeinoja, opetettu käsittelemään räjähteitä ja tiirikoimaan erilaisia lukkoja (ikään kuin magnetismin toa moisella kyvyllä mitään tekisi) ja lukemaan henkilöiden ruumiinkieltä. Taistelutaito oli tietysti tärkeä osa. Toisinaan kokelaat laitettiin kamppailemaan toisiaan vastaan vuorokauden tunnit, ja viimeiseksi selvinneetkin olivat murtaneet ainakin yhden luun. Kuukausi Odinalla oli saanut hänet totisesti katumaan sitä, ettei ollut keskittynyt kamppailulajeihin enempää toana. Svarlella oli toki ollut miekkailutuntinsa, mutta Delevaa oli kiinnostanut enemmän elämän pienet ilot.
Lopulta hän valitsi seinältä elegantin ja pienen tikarin, jota saattaisi kontrolloida voimillaan vaivattomasti. Minkään sitä suuremman hienovaraisessa liikuttelussa Halawe oli suurinpiirtein yhtä tarkka kuin murskauspallo.
Sen lisäksi otti hän vain uskollisen hammasrattaansa. Hopeakolikko oli merkitty Aerin auringolla.
Kun hän selättäisi vastustajansa ja liittyisi Metsästäjiin, aikoi hän päättää koodinimekseen Hammasrattaan.
Ehkä silloin muut kunnioittaisivat häntä edes hieman. Tähän mennessä häntä oli kutsuttu lähinnä matoraniksi, petturiksi ja pelkuriksi.
Halawe astui ulos polttavaan aurinkoon, kun hänen nimensä kuulutettiin areenalta. Tila oli kaiverrettu kanjonin pohjaan, ja sitä ympäröivillä kallioilla kiersivät istuinrivit. Yleisö oli harvemmassa kuin yleensä, sillä moni Odinan väkivaltaviihteen suurkuluttajasta oli parhaillaan Metru Nuilla toteuttamassa itseään.
Areenan hiekasta pilkisti siellä täällä metallinkappaleita. Halawe erotti toan tai matoranin hopeaksi haalistunen kallon. Aurinko porotti kuumimmillaan ja loihti teräviä varjoja kanjoniin. Peikko raahasi edellistä häviäjää, suurikokoista titaania, pois kentältä jättäen jälkeensä oranssin verivanan.
Toa veti syvään henkeä ja nautti hetken huomiosta astuessaan valokeilaan. Hän oli areenan keskipiste, jolle yleisö huusi ja hurrasi.Ei kovin iso yleisö, mutta yleisö kuitenkin. Sankari gladiaattoriareenalla. Toa barbaarien keskellä!
Halawe poseerasi yleisölleen varman näköisenä ja loihti tikarinsa kahdeksikon muotoiseen ilmalentoon.
”Kiitos, kiitos”, hän kumarsi.
Silloin areenan toinen ovi aukesi peikon jyrähtävien askelien saattelemana. Hirviömäinen järkäle, joka areenalle asteli, oli koodinimeltään Moukari, Inozya. Ja sellainen hän olikin: ainakin kolmen toan levyinen ja pituinen. Täynnä lihasta, haarniskaa, voimaa ja väkivaltaa. Inozya venytteli sormiaan ja heitti maahan aiemman häviäjän irtokäden, jota oli kalvanut mielikseen.
Peikot tunnettiin normaalisti rauhallisina ja melko yksinkertaisina otuksina, mutta Inozya oli kaikkea muuta. Hirvitys oli niittänyt mainetta Metru Nuin sodan ensimmäisinä vuosina. Maineikkain sankari, jonka Moukari oli surmannut oli valon toa Lheko, mutta tämä ei ollut kuin yksi monista viilloista saalistajan haarniskassa. Kalsea toankallo oli maalattuna tämän rintaan kuin varoitukseksi.
Odinalaiset eivät olleet innostuneita, kun saivat kuulla peikon palanneen takaisin linnoitussaarelle pistämään uusien jäsenten koulutuksen järjestykseen. Ilmeisesti meno saarella oli ollut paljon mukavampaa ilman Moukaria.
Äkkiä Halawesta tuntui, että peikko olikin areenan keskipiste, ja hän oli vain yksi ohjelmanumero.
Aerilainen astui varovaisesti eteenpäin. Kolossi seisoi jykevänä hänen edessään, eikä se edes tarvinnut aseita. Sen kourat olivat melkein Halawen ruumiin pituiset ja jykevät kuin Etelämantereen sähköviidakoiden rautapuut.
Halawe puristi tikaria käsissään. Se olisi menoa nyt.
Inozya heilautti nyrkkinsä kohtaan, jossa Halawe hetki sitten oli seissyt. Magnetismin toa oli kuitenkin ketterämpi kuin jätti ja onnistui väistämään maata tärisyttävän nyrkin iskun. Halawe loikkasi peikon taakse ja iski tikarinsa peikon pohkeeseen. Kuului kalahdus, kun metalli osui metalliin. Peikon levyhaarniskaa ei niin vain lävistettäisi.
Halawen tikari oli taittunut osumasta panssariin. Hän juoksi kauemmaksi peikosta ja suoristi voimillaan teränsä kuntoon. Inozya ei antanut toalle kauaa aikaa, vaan lähti juoksemaan kuin panssarijuna saalistaan kohti.
”Tämä oli huono idea”, Halawe sanoi ei erityisesti kellekään. ”Tämä oli huono idea.”
Kokelas väisti nousemalla ilmaan naamiollaan, ja peikko jysähti päin areenan seinämää. Törmäys vavisutti koko areenaa, mutta hirvitys nousi pystyyn pian. Kun Halawe yritti lähestyä, Inozya raastoi kiveä areenan seinästä ja ryhtyi viskelemään sitä päin toaa.
”Taistele, senkin pelkuri. Missä ovat ne hienot elementtivoimasi, joista kaikki toat ovat kuuluisia?” Inozya huusi. ”Taistele!” peikko karjui, ja osui murikalla toaan, joka lensi kaaressa takaisin areenalle.
Halawe mietti hetken, miten muka voisi voittaa taistelun. Hän pysähtyi ja keskittyi magneettikenttiin, jotka olivat luultavasti hänen ainoa ystävänsä juuri sillä hetkellä. Peikko oli jälleen lähtenyt rynnimään häntä kohti, mutta tämän liikkeet alkoivat hidastumaan, kun toa otti hallintaansa tämän metallisen haarniskan kappaleita. Oli kuin näkymättömät kädet olisivat tarrautuneet biomekaaniseen olentoon – sen haarniskaan, sen luurankoon.
Se on aivan liian iso… Liian iso, liian voimakas, Halawe yritti keskittyä. Ympäröivät metsästäjät huusivat ja peikko murahteli kärsimättömästi repiessään itseään näkymättömistä hidasteistaan.
Inozya oli kyllästynyt leikkiin. Häntä ei kukaan hidastaisi, varsinkaan magnetismin toa, joiden voima oli vain huijausta. Peikko riuhtoi itsensä liikkeelle magnetismin toan otteesta puskemalla eteenpäin. Toa säpsähti, kun hän tunsi magneettisten kahleiden särkyvän, eikä ehtinyt väistää seuraavaa rynnäkköä.
Inozya iskeytyi suoraan päin toaa ja heitti tämän pitkässä, tuskallisessa kaaressa areenan takaseinään. Toa osui selkä edellä kallioon ja putosi kyljelleen maahan. Hänestä tuntui, kuin jokainen lihas hänen kehossaan olisi huutanut. Hänen naamionsa oli vääntynyt ja veri maistui suussa. Keho protestoi, kun hän yritti päästä ylös. Ei häntä olisi vielä selätetty, hän vannoi itselleen.
Vielä.
Peikko syöksyi uudelleen ja nappasi kiinni toasta. Halawe yritti väistää, mutta hänen vastustajansa kourien kantama oli yksinkertaisesti liian pitkä. Hän mursi kyynärvartensa lentäessään pää edellä hiekkaan. Hän valmistautui kokemaan uuden tuskallisen iskun jättiläiseltä, mutta sitä ei koskaan tullut.
”Älä ssurmaa häntä”, areenalle astellut vortixx-metsästäjä sähisi ja kaivoi esiin vihreää kiveään, joka symboloi hänen johtajalta saamiaan valtuuksia. Yleisö protestoi ankarasti. ”Varjottu ei halua, että tuota tapetaan. Hänellä on tälle muitakin käyttötarkoituksia.”
”Ei siitä ole muuhun kuin rahi-ruoaksi”, peikko murahti ja potkaisi Halawen selälleen. Se saattoi murtaa muutaman kylkiluun lisää. ”Vieköön!”
Metsästäjät tarttuivat Halawen hädin tuskin tajuissaan olevaan ruhoon ja lähtivät raahaamaan tätä pois areenalta.
Nykyhetki
“Hävisit kokeesi, mutta Varjottu otti sinut silti siipiensä suojiin?” Deleva kummasteli. ”Eikö epäonnistujat yleensä… en tiedä, paloitella ja keitetä ruoaksi tai jotain?”
”Voisin kehuskella olevani ainoa pimeyden metsästäjä vähään aikaan, joka hävisi kokeensa mutta pääsi silti jäseneksi”, Halawe sanoi. ”Mutta… en tiedä, se ei oikein tunnu kehuskelulta.”
”No, miksi sitten pääsit jäseneksi? Ilman, että sinua mutatoitiin tai mitään mutta typerää?”
”Magnetismin toat ovat hyödyllisiä”, Angien puuttui keskusteluun. ”Monella tavalla hyödyllisempiä kuin muut elementit, ainakin jos kyse on sodasta, jossa kumpikin osapuoli käytti teräksisisä sotakoneita.”
“Meitä ei ole erityisen paljon”, Halawe nyökkäsi. ”Ja kun suuri osa maailmasta koostuu metalleista, joten voimamme ovat aika hyödyllisiä.”
“Silti hävisit Inozyalle”, Deleva sanoi.
“Tarinani pointti ei ollut se, että hävisin. Vaan se, että Inozyaa ei pidä aliarvioida. Hän on Steltinpeikko, mutta älykäs ja osaa suunnitella.”
”Mutta eihän hän tehnyt tuossa tarinassa muuta kuin jyräsi sinut”, Deleva protestoi. ”En tiedä havainnollistaako se hänen älykkyyttään.”
”En halua sen toistuvan”, Halawe sanoi ja vilkaisi olkansa yli. Heidän takaa-ajaansa ei enää näkynyt, mutta otus eittämättä pysytteli aivan horisontin takana. ”Toivottavasti Moukari ei yllätä meitä, kun rantaudumme.”
”Mitä muutakaan hän aikoisi?” Deleva kysyi. ”Tappelisi rehellisesti, niin loppuisi tämä leikkiminen.”
”Tuota… taidamme olla lähellä”, Angien hiljensi ääntään. Pimeässä erotti jonkinlaisten merestä kohoavien pylväiden siluetteja. Ensin niitä oli vain muutama, mutta pian tuntui kuin he olisivat seilanneet metsään.
”Niin olemme”, Deleva vastasi. Hänkin oli vaistomaisesti hiljaisempi. Hän madalsi nopeutta, kunnes he lipuivat käytännössä uimavauhtia pilareiden joukossa. Hän jäi katsomaan yhtä niistä. Se näytti edelleen säännölliseltä kuusikulmiolta, vaikka meri olikin tasoittanut sitä satoja vuosia. Pilari kapeni veden pintaa lähestyttäessä.
Hän katui heti katsoneensa vettä.
”Näettekö tekin…” Angien irvisti, katse meren pinnassa.
Delevaa tervehti hänen oma kallonsa. Se oli edelleen pultattuna kylmään konekehoon. Kakamasta ei ollut jälkeäkään. Kuluneesta pääkallosta puuttui palanen leukaa ja sen otsassa oli syvä reikä. Se yritti elehtiä Delevan mukana, mutta heijastus oli auttamattoman hidas. Se toisti jokaisen toan ilmeen omilla kuolleilla kasvoillaan, mutta aina hieman myöhässä.
Hän hieroi silmiään. Kallo oli siinä hetkessä kadonnut. Hän näki vain oman heijastuksensa, synkästä vedestä, jonka aallot pian särkivät.
”Meidän… meidän ei pitäisi olla täällä”, Angien sanoi hiljaa. ”Makutan kirous ei ole vain tarina.”
”Myöhäistä kääntyä”, Halawe vastasi. ”Katsokaa.”
Sumuinen ranta alkoi erottua selvästi. Tarkastajan kartano kohosi mahtavana matalaa pilvivaippaa hivellen. Ujo aamun sarastus piirsi sen ääriviivat oranssilla taivasta vasten. Makutan talo vartioi jyrkän kallioniemen kärkeä. Mereltä päin seinämät kohosivat rosoisesta kivikosta, jotka olivat kuin meren pohjasta törröttäviä sirpaleita. Merenpohjan piti olla niitä täynnä, sillä ne koputtivat aluksen pohjaa jatkuvasti.
Kartanoa ympäröivästä merestä kohosi eriskummallisen säännöllisiä kivipylväitä. Osa niistä oli lohjennut tai kaatunut. Moni oli vesirajasta niin veden huteraksi kovertama, että näytti kaatuvan hetkenä minä hyvänsä.
Itse talo näytti ensi vilkaisulta kuin miltä tahansa Steltin kivihuvilalta. Se oli jylhä ja linnamainen. Julkisivu oli koristeellista marmoria.
Mutta mitä pidempään sitä katsoi, sitä vääremmäksi se muuttui.
Silmä ei oikein saanut kiinni karmien koristeiden muodosta. Pylväiköissä oli eri määrä pylväitä riippuen siitä, kummasta suunnasta laski. Oli kuin talon tornit olisivat kääntyneet hieman aina, kun niitä ei katsonut, ja he vannoivat nähneensä jossakin ikkunoista valoa. Sitä vain oli mahdoton löytää toisella katsomiskerralla.
Se, miten kivet raapivat aluksen kylkiä, toi Angienille kylmät väreet. Hän kuuli taas koputuksen aluksen pohjasta.
”Kuinka syvää tässä on?” hän kysyi. Vesi oli lähes mustaa.
”Kukaan ei tiedä”, Halawe vastasi. ”Mutta paljon syvempää, kuin äsken avomerellä. En pysty aistimaan pohjaa.”
”… siksikö täällä ei ole hylkyjä?”
”No, se ainakin selittäisi….”
Kumpikin heistä säpsähti, kun alus riipi oikein kovaa yhtä kivipylvästä vasten. Hetken kuulosti siltä, että laita antaisi periksi.
”Meillä oli taatusti tarpeeksi etäisyyttä”, Deleva kirosi yläkannella ruorissa. ”Väliä oli ainakin vaaksa.”
Pylväs painautui entistä lähemmäksi. Kirskuen koko alus kääntyi vinoon. Deleva käänsi minkä pystyi, mutta he osuivat keula edellä pylväiden sykermään. Toa yritti kääntää peruutusvaihteelle, mutta takaisinpäin ei mahtunut. He vain tönivät peräänsä pylvääseen.
”Nämä… eivät olleet näin”, Deleva yritti järkeistää tilannetta.
Kaikki kolme vannoivat, etteivät olleet nähneet yhdenkään pylväistä liikahtaneen senttiäkään.
Ei ollut sen koommin heidän veneensäkään törmäyksen jälkeen.
Äkkiä paikalleen juuttuneena koputus veneen pohjasta tuntui äkkiä paljon kammottavammalta. Se lakkasi nopeasti olemasta koputusta ja muuttui kirskunnaksi, kun jokin puski alhaalta ylös heidän aluksensa pohjaa vasten.
Matkaa rantaan ja kartanolle oli vielä kivenheitto. Oli vaikea sanoa, oliko matkalla enemmän vettä vai aavemaisia pilareita.
Vene kallistui, kun sen oikea puoli alkoi nousta hitaasti. Vähät matkatavarat kannella paiskautuivat vastakkaiseen laitaan, mutta matkalaiset saivat laidasta kiinni.
”Tämä… tämä kaatuu”, Deleva parkaisi. Hän saattoi kuvitella, miten hänen kehonsa vetäisi hänet pohjaan välittömästi. Ympärillä kohosi vain kivipilareita. Ne… kaikki olivat ehkä hieman lähempänä?
Piirittivätkö ne heitä?
Kartano katseli heitä kukkulalta ivallinen virne ikkunankarmeissa.
”Hukkukaa”, tuuli ehkä sanoi. Tai aallot. Yhtä kirottuja kummatkin.
Deleva otti kiinni yhdestä pylväästä ja yritti hillitä aluksen kallistumista sillä. Hän lähes horjahti veteen, sillä pylväs antoi välittömästi periksi ja kaatui mereen.
”Alus on puuta”, Halawe ajatteli äänen. ”Pilarit kiveä. Minä…”
”Tuo on metallia ja sinulla on Miru”, Angien huusi. ”Mitä vielä tarvitset?”
Vasen laita painui juuri veden alle. Kannelle tulviva vesi vain nopeutti aluksen ympäri kääntymistä.
Halawe tarttui Angieniin ja nousi varovaisesti ilmaan naamio loistaen. Naamiota ei ollut varsinaisesti suunniteltu myös matkustajien lennättämiseen, mutta ehkä sääntöä voisi venyttää. Selakhi tarrasi toaan minkä pystyi, mutta se ei varsinaisesti tehnyt mukana pysymisestä yhtään helpompaa.
Joitakin metrejä ilmassa Halawe osoitti kädellään Delevaa, ja nosti tämän ilmaan hitaasti. Toa oli järkyttävän painava, eikä metalli tuntunut olevan mielissään sitä ylöspäin nostavasta hylkimisestä. Deleva vilkaisi alas mustaan veteen hieman epäröiden, kun heidän veneensä kaatui lopulta ja vajosi kokonaan pinnan alle.
”Olet raskas”, Halawe parahti yrittäessään keskittyä yhtä lailla kumpaankin toa-voimaan. Hänen hansikkaansa loistivat kirkkaana lilaa, kun niihin upotetut elementtikivet ponnistelivat Delevan kanssa. ”Tuntuu… sellaiselta kidutuspenkiltä”, Halawe mutisi. ”Tiedättekö, sellainen missä venytetään…”
”Suu tukkoon ja rannalle!” Angien parahti toan korvanjuuressa. Kartanon tiluksilla kolmikkoa tuijottava hopeakasvoinen usvapilvi oli kadonnut kirjaimellisesti kuin tuhka tuuleen, ennen kuin kukaan oli edes ehtinyt huomata sen koskaan olleen siellä.
”Mitä pirun metallia sinä olet, Deleva?” toa kysyi. Hän levitoi varovaisesti rantaa kohti, muttei uskaltanut pitää yllä kovin suurta vauhtia siinä pelossa, että Deleva jäisi. Kun etäisyyttä tähän oli vain jokunen metri, Kal-järkälettä saattoi vielä kannatella.
”Kuolleiden toien verestä tehtyä sielumetallia tai jotain”, plasman toa sanoi. ”En minä tiedä. Tämä ei ole oikein hyvä hetki!”
”Veressä on vain rautaa”, Halawe parahti. ”Tuo ei ole rautaa. Mitä tuo edes”, hän yritti puhua, mutta se tuotti vaikeuksia. Kaikki, mikä ei ollut hampaiden puremista yhteen, tuotti vaikeuksia.
Inozya ei nähnyt tarkkaa ilmettä, mutta hänellä oli melko hyvä käsitys kohteesta. Kirkkaana hohtava naamio oli melko hyvä kohde tähdätä aamuyön pimeydessä. Hän tuki raskaan kiväärin aluksensa laitaa vasten, kyykistyi ja keskittyi katsomaan läpi kiikarista ja tähtäämään kirkkaaseen valopisteeseen.
”No, ammu jo”, hänen vierellään oleva vortixx usutti. ”Niin saadaan ne rahat.”
Peikko näytti mietteliäältä. Toat leijuivat hitaasti kohti rantaa.
”He saattavat tietää jotakin makutan kartanosta”, Moukari sanoi. Hänen äänensä kuulosti siltä, että se liiskasi pieneläimen joka kerta tömähtäessään ulos. ”Viisi operaatiota, eikö vain, Rienaaja? Kaikissa kartanon vartijat pitivät huolen siitä, että yhtäkään esinettä tai salaisuutta ei viety.”
Vortixx nyökkäsi. ”Kuulostaa uhkapeliltä.”
”Petturit… niitä on aina. Makutan jäämistö kaikkine salaisuuksineen olisi jotakin, mitä Varjottu ei aivan joka päivä saisi”, Moukari pohti. ”Ja jos nuo pääsevät sinne sisään… uhkapeliäpä hyvinkin. Mutta mitä voin sanoa? Vuosisata heikkojen jyräämistä, ja kuka tahansa alkaa kaivata hieman uhkapeliä.”
”Syytän sinua, mikäli epäonnistumme”, sanoi Rienaaja. ”Syytän sitten sinua.”
”Toki”, Inozya sanoi ja nosti kiväärinsä. Hän töytäisi toveriaan hartialle niin, että vortixx horjahti hieman taaksepäin. ”Toki syytät.”
Takalek tajusi heti pyynnön lausuttuaan, kuinka järjetön se oli ollut. Hänen korvansa saattoivat valehdella – hän oli saattanut kuulla puoliunisena väärin. Krickit oli ehtinyt juoda aamulla vain puolikkaan kupin kahvia, ennen kuin pikainen toimeksianto oli kaapannut hänet mukaansa selleihin. Silmiään hän ei silti voinut epäillä, vaikka niiden välittämät aistihavainnot miten olisivat olleet ristiriidassa hänen todellisuudentajunsa kanssa.
Ei ainakaan tuijoteltuaan näkymää jo useita minuutteja.
Kuulusteltava ei vaatimuksen typeryydestä välittänyt vaan täräytti vastauksen niin kovaa, ettei hän vain toistanut vaan ehkä jopa SUPER-toisti. ”Katosivat keskellä yötä, rouva! Kun saavuin vahtivuorolleni, minua odottivat vain tyhjät sellit.”
Näin ei voinut tapahtua.
Takalek hieroi silmiään nähdäkseen, toisiko se kalterien takana joskus viruneet ilmestykset takaisin. Ei se tuonut. ”Näkyykö valvontakameroista mitään? Onko Paacolta kysytty?”
He olivat selliosaston korkeimpien turvatoimien takana. Täällä pidettiin vankeja, joilla epäiltiin tai tiedettiin olevan pakoyrityksiä mahdollisesti helpottavia kykyjä. Täällä pidettiin niitä, joita ei päästetty ulos häkeistään edes syömään, vaan joille ruoka annosteltiin kalterien läpi. Täällä pidettiin niitä, joita krickit vältti katsomasta silmiin aina alhaalla käydessään.
Turvatoimista huolimatta tältäkin osastolta oli karannut vankeja; Takalek itse muisti parikin tapausta viime kuukausilta. Se oli kuitenkin ennenkuulumatonta, että kolme vangittua katosi samana yönä. Kolme vangittua, joista yksikään ei ollut ikinä antanut ymmärtää olevansa erityisen vaarallinen. Takalek ei edes ikinä ollut kuullut sen, jonka tyhjien kaltereiden edessä nyt seisoi, puhuvan mitään kenellekään.
”Itse asiassa on”, tokaisi Santor. ”Hieman keskiyön jälkeen kolmikko katosi selleistään yksi kerrallaan. Paaco sanoi kelanneensa nauhoja monta kertaa ja olleensa näkevinään, että selleihin olisi hetkeä tapahtunutta ennen ilmestynyt… ööh…”
”Mitä niihin oli ilmestynyt, Santor?”
Joitakin tunteja aiemmin
Syvällä Bio-Klaanin alla, rikosten ja anarkian synkässä syöverissä, istui sellinsä perällä toan kokoinen tumma hahmo, jonka selästä törrötti yksi repaleinen siipi. Olennon keho oli peitetty tahraisilla, karmiininpunaisen ja violetin sävyihin värjätyillä nahanpaloilla. Sen raajoja ja ylävartaloa kuristivat lukuisat mustat vyöt ja ruosteiset metalliketjut, jotka vaikuttivat ainoalta asustuksen kasassa pitävältä seikalta.
Oli yö, ja suurin osa heidän kohtalonsa jakavista vangeista oli hiljentynyt, kääriytynyt saastaisiin riepuihinsa ja käynyt yöpuulle. Vaiti oli myös yksisiipinen enkeli, mutta se ei nukkunut.
Yksisiipinen enkeli istui hiljaa ja kuunteli.
Rakasetankit he olivat jättäneet jälkeensä pari kioa sitten, kun Araganin valitsema sivupolku oli osoittautunut liian hankalaksi suurikokoisille raheille. Kaatuneet puunrungot, epätasainen maasto ja halkeamat maassa eivät olleet jättäneet heille valinnanvaraa, mutta tulen toan mukaan matkaa ei ollut enää paljon.
Sellitoverin vaimeaa saarnaa, jonka se kuiskasi suutaan peittävien kääreiden lävitse, kuuntelivat vain yksisiipinen enkeli ja itsekseen vaimeasti hihittävä Torahkshi. Joskus heidän seuranaan oli ollut pinkki vemmelsääri, jonka tarinat olivat olleet yksisiipisestä enkelistä paljon hauskempia. Jänö oli runoillut heille ihmeellisiä satuja jumalista, aarteista ja taruolennoista.
Yksisiipinen enkeli oli riimejen ontuvuudesta huolimatta tuntenut imeytyvänsä mukaan kanin jännittäviin kertomuksiin. Nyt äänessä olevan vangin tarinaa se kuunteli vain puolikorvalla, koska oli kuullut sen ennenkin eikä muutenkaan pitänyt sitä yhtä hauskana.
Jänis oli puhellut heille muutakin. Aina välillä – ollessaan synkemmällä tuulella – se oli hylännyt runouden ja yksinkertaisesti ärissyt raivoa tihkuvia uhkauksia lukuisille vihamiehilleen, joista yksikään ei ollut ollut paikalla niitä kuulemassa. Merirosvoille. Poliiseille. Admineille. Filosofeille. Diktaattoreille. Vemmelsäärellä oli ollut paljon vihamiehiä, ja yksisiipinen enkeli oli kunnioittanut sitä.
Löytäisivätkö he raheja enää paluumatkalla, oli Faxadosq pohtinut luodessaan viimeisen silmäyksen puuhun sidottuihin ratsuihin, vai olisiko ne niellyt sama voima, joka oli iskenyt hampaansa kaikkeuden syvimpiin rakenteisiin.
Nyt vemmelsääri oli kuitenkin poissa. Se oli väittänyt osaavansa erään jekun, jolla olisi voinut paeta, mutta joka oli ollut liian salainen käytettäväksi muulla kuin suurimmalla epätoivon hetkellä. Kani oli kuitenkin saanut itselleen vapauden vaihtamalla sen hattuun, ja jäljelle olivat jääneet vain he kolme.
Yksisiipinen enkeli olisi halunnut nähdä kanin käyttävän jekkua, mutta nyt vaikutti olevan liian myöhäistä. Torahkshi oli aiheesta täysin tietämätön, mutta kertomustaan jatkava olento vaikutti tunteneen vemmelsäären ennen kuin he olivat tavanneet toisensa kalterien takana ja voisi siksi tietää jotakin. Jokainen heistä oli päätynyt selliinsä saman rikoksen tähden – he olivat yrittäneet laskea synkkiä loitsuja järjestön johtajineen ylle, ja Bio-Klaanin säännöt kielsivät ehdottomasti kiroilun.
Yksisiipinen enkeli ei osannut oikeasti kirota, eikä hän edes ollut makuta – se oli vain rooliasu. Se ei tiennyt, oliko kellään heistä oikeasti taikavoimia; kanin salaperäinen jekku kiinnosti yksisiipistä enkeliä siksi, että siihen kuulosti olennon puheiden perusteella liittyvän jotakin ihmeellistä ja taianomaista. Mikä oli jänön jekku? Saisiko hän milloinkaan vastausta kysymykseensä?
Tarinoiva, siteisiin kääritty hahmo, joka oli joskus sanonut nimensä olevan Rikon sääntöjä, ei ollut suostunut vastaamaan yksisiipisen enkelin kysymyksiin kanista tai sen jekusta. Enkeli piti saarnaajan nimestä ja mietti, voisiko se itsekin olla vain Yksisiipinen enkeli. Sillä oli ollut joskus toisiakin nimiä, mutta se ei ollut kertonut niistä kenellekään Bio-Klaanissa, ei edes kirjoittanut liittymislomakkeeseensa. Torahkshi, joka hihitti itsekseen kaltereiden läpi virtaavalle kertomukselle, ei välittänyt hyvistä nimistä. Torahkshi halusi olla vain Torahkshi, mikä oli yksisiipisestä enkelistä outoa.
Vuorokaudenaikaa he eivät enää osanneet arvioida tai päätellä. Pilvipeite oli nielaissut kaksoisauringot sisäänsä jo…
Rikon sääntöjä vaikeni yhtäkkiä kesken lauseen. Yksisiipinen enkeli istui sellissään ja odotti kärsivällisesti kuullakseen, mistä oli kyse.
Minuuttien päästä siteisiin kääritty hahmo puhui.
Me olemme olleet täällä tarpeeksi kauan. Te olette valaistuneet ja nähneet totuuden. Tunnen, että vemmelsääri kaipaa apuamme tulevissa koitoksissaan. Tunnen, että hän käyttää jekkuaan ja että meidät vapautetaan vankiloistamme.
Se kuulosti yksisiipisestä enkelistä jännittävältä. Se kuulosti Torahkshin naurunremakasta päätellen Torahkshista hauskalta. Kaikki kuulosti Torahkshista hauskalta.
”Me olemme niin vaarallisia vankeja, että on vastoin Bio-Klaanin sääntöjä päästää meidät pois selleistämme”, käkätti sellissään edestakaisessa liikkeessä vääntyilevä Torahkshi. ”Kukaan ei suostu vapauttamaan meitä.”
Yksisiipinen enkeli ei vaivautunut vastaamaan; se tiesi, että jekku voisi heidät vanginneen järjestön säännöistä huolimatta saattaa heidät vapauteen. Jekut olivat ihmeitä.
Hetken päästä Rikon sääntöjä puhui jälleen.
Typerykset. Minä olen Rikon sääntöjä.
Yksisiipinen enkeli katsoi ihmeessään, kun ilma sen edessä väistyi yhtäkkiä suuren, tumman muodon tieltä. Siristettyään hetken silmiään pimeydessään se erotti, mitä selliin oli ilmestynyt.
Minä rikon sääntöjä.
Nykyhetki
”O-ovia, rouva poliisi.”
Jostain syystä se sai kylmät väreet kulkemaan pitkin Takalekin selkäpiitä.
Tuntematon
Yksisiipisestä enkelistä täällä oli kovin valkoista.
Se harmistui hieman siitä, että sen vaatteista olivat kadonneet kaikki kauniit värisävyt.
Olentojen nimet olivat Torahkshi, Yksisiipinen enkeli ja Rikon sääntöjä, eivätkä he tienneet, missä olivat.
