Kaikki kirjoittajan Rona artikkelit

Klaanon Rope

Nazorak, joka tiesi liikaa…

10 kommenttia

Pesävuori, Nazorakein salainen vuoritukikohta

”Kaksi, yhdeksän, nolla, yksi!”

Zankrzoralainen huuto kajahti äänenvahvistimesta suuressa rakennushallissa. Iso huone sijaitsi rakennuksen kaakkois-kulmassa. Sen eteläis- ja itäseinä toimivat rakennuksen ulkoseininä ja eteläseinän ikkunasta aukesi suora näkymä Vuoren huipulle. Kaksikerroksinen työpaja, joka oli aiemmin tarkoitettu isompien kulkuvälineiden ja teknisten koneiden massatuotantoon oli nyt tyhjennetty keskeneräisistä koneista. Hallin keskellä seisoi useassa rivissä satapäinen nazorakjoukko. He olivat tuon paikan hyönteismäisiä mekaanikkoja. Mutta nyt he eivät olleet töissä.
Heitä ei päästetty töihin.

Päiviä sitten tapahtuneen välikohtauksen vuoksi Imperiumin Tiedustelupalvelun mustat agentit olivat ottaneet hallinnan vuoritukikohdassa. Vuoritukikohdan työntekijät olivat nyt jatkuvan tarkkailun alaisia.

Kului hetki, mutta sitten mekaanikkojen ruskeiden rivien välistä erkani kuulutuksesta sarjanumeronsa tunnistanut. Nazorak oli laiha ja tällä oli pitkät sormet. Hän käveli epävarmoin askelin, koska hän tiesi, että häntä tarkkailtiin. Mekaanikko vilkuili hätäisesti ympärilleen. Korkean rakennushallin seinustoja kiertävillä metallisilloilla seisoi mustanpuhuvia torakoita, jotkä pitelivät automaattiaseita ja tummia naamioita kasvoillaan. Sitten mekaanikko katsahti huoneen sivuille. Agentit valvoivat jokaista ulospääsyä. Huoneen itäpäädyssä oleva suuri nostoportti oli kiinni. Epäonninen mekaanikko ei voinut muuta kuin kävellä huoneen poikki.

Astellessaan seinustalle nouseville rappusille hän seisahtui empien. Mutta sitten yksi seinustalla olleista tummista agenteista käveli rivakasti hänen taakseen. Ruskea mekaanikko sai kovan töytäisyn automaattiaseen tukista selkäänsä viivyttelystä. Mekaanikko pyyteli kovasti anteeksi ja nousi metalliset portaat selkäänsä pidellen. Kuului kova metallinen kolina, kun kynnelliset jalat astelivat rautaritilästä tehtyjä portaita ylös.
Portaat johtivat sillalle. Mekaanikko erotti nyt selvemmin kuuluttajan, joka oli huutanut hänen nimensä. Kuuluttaja oli pulskahko agentti, joka oli pukeutunut mustaan sotilasmantteliin ja piti päässään suikkaa. Hänellä oli jopa muutama arvomerkki rinnassaan. Kuuluttaja ei vaivautunut edes katsomaan mekaanikkoon, vaan hän silmäili arvokkaan näköisenä käsissään pitämää paperiluetteloa. Kuuluttaja seisoi erään oven vieressä yhdessä toisen, hieman laihemman agentin kanssa.
Laihempi avasi seinässä olevan oven mekaanikolle. Työläisnazorak katsoi avattua ovea epävarmasti, mutta kun hän vilkaisi taakseen, hän huomasi toisen visiiripäisen agentin ilmestyneen taakseen. Mekaanikko nielaisi kuuluvasti ja lopulta astui ovesta sisään.

Alhaalla huoneen lattialla rivissä seisovat työläiset katsoivat, kuinka jälleen yksi heidän tovereistaan katosi huoneeseen. Niin kuin pari heistä aikaisemmin.

Mutta yksikään heistä ei ollut koskaan tullut ulos.

Kului noin vajava vartti, kun huoneen ovi viimein raottui hieman. Oven raosta kurkisti visiirikasvoinen agentti, joka sanoi kuuluttajatorakalle neutraalisti: ”Seuraava.”
Kuuluttaja nyökkäsi ja veti alemmassa käsiparissaan pitämällä kynällä viivan sen mekaanikon sarjanumeron yli, joka oli hetki sitten astellut ovesta sisään. Sitten hän katsoi listassa seuraavan sarjanumeron.
”Kaksi, yhdeksän, nolla, neljä!”

Hetken kuluttua nazorakrivistä irtosi jälleen oman sarjanumeronsa harmikseen kuulut mekaanikko. Edeltäjänsä lailla hän käveli vastentahtoisesti portaat ylös ja agentti aukaisi hänelle huoneen oven. Mekaanikko astui pelokkaasti sisään.
Huone oli pieni. Sen seinät olivat yhtälailla metallinsiniset, kuten kaikki muutkin rakennuksen seinät. Oven vastakkaisella seinällä oli yksi ikkuna, joka toi valoa muuten hämärään huoneeseen. Huoneen keskellä oli pieni pöytä, jonka edessä oli kaksi tuolia. Vain toinen tuoleista oli tyhjä. Mekaanikko silmäili hermostuneesti huoneessa olevia henkilöitä. Huoneen vasemmassa päässä, joka oli lähempänä mekaanikkoa, seisoi mustavisiirinen agentti. Hän ilmeisesti oli se, joka ilmoitti kuuluttajalle seuraavan vuorosta. Huoneen oikeassa päässä seisoi myös toinen visiiripäinen agentti, joka piteli myös jonkin sortin lehtiötä kädessään.

Mutta sitten mekaanikon katse osui nazorakiin, joka istui pöydän päässä häntä vastapäätä. Limen vihreät silmät tuijottivat takaisin.
Kapteeni 666 istui kädet puuskassa, oikea jalka ristissä nojaten vasempaan polveen. Hänellä oli päällään musta haarniskansa, joka itsessään viesti siitä kuinka korkea-arvoinen upseeri hän oli. 666:n musta viitta oli laskettu tuolin selkänojalle. Kapteenin vihreät silmät katsoivat tuimasti mekaanikkoa.
”Istu, ole hyvä.”
Mekaanikko tiesi, että lause oli ollut enemmän käsky kuin kehotus. Ruskea nazorak vilkaisi pöydän edessä olevaa tuolia, joka oli vapaana. Mutta sitten hänen katseensa siirtyi lattiaan tuolin ympärillä. Lattialla oli muutamia lammikoita vihreitä veriroiskeita.

”No niin, arvoisa nazorak 2904. Kerro minulle, missä jäätutkijanne on”, kapteeni sanoi maireasti tuijottaen suoraan mekaanikon silmiin.

2904 nielaisi hermostuneena. Hän vastasi värisevällä äänellä ”E- en tiedä. En ole nähnyt häntä sen jälkeen kun te tulitte tänne…”

Nazorakupseerin suu vääntyi epämiellyttävään hymyyn.
”Vai niin. Oletteko osallinen kapinaan?”

”En! E- en missään nimessä! Rakastan Imperiumia ja haluan palvella sitä. En tiedä mistä puhutte!” Nazorak-mekaanikko hätääntyi.

”Minä haluan uskoa sinua, poikaseni”, kapteeni totesi ja siirtyi tutkailemaan kynsiään, ”mutta me emme ole edelleenkään löytäneet 273:a. Hänellä ei ole paikkaa ulkomaailmassa. Hän ei voi palata minnekään muualle kuin tänne. Meillä on siis vahvat perusteet uskoa, että hän on täällä ja piilottelee.”

”M- mutta Tiedustelupalvelu on ollut täällä monta päivää! Miten t-te ette olisi jo löytäneet häntä? Uskokaa, en tiedä mitään. Minä pyydän…”

”Ei”, 666 sanoi vahvasti ja iski nyrkkinsä pöytään. ”Te olette sen petturin saastuttamia. Ja te valehtelette.”
666 laski kätensä tuolinsa käsinojilla ja huokaisi syvään. ”Valitettavasti emme päässeet sen pidemmälle kuin viimeksikään”, Kapteeni sanoi ”Teidät tuomitaan kuolemaan ilman oikeudenkäyntiä.”
Ennen kuin 2904 ehti käsittää upseerin sanoja, Kapteeni nousi seisomaan ja veti miekkansa huotrasta. Mekaanikko kerkesi nähdä vain vilauksen kiiltävästä terästä. Sitten huone heilahti hänen silmissään. Huone lakkasi pyörimästä, kun nazorak löi otsan lattiaan. Hän tunsi kaulassaan hirvittävää kipua.

Tai siinä kohdassa, missä ennen oli ollut kaula.

2904 kuuli, kuinka hänen loppuosa ruumiista jysähti maahan, kun tuoli kaatui selälleen. Työläinen saattoi vain katsoa sivusilmällä, kuinka toinen agenteista tarttui hänen velton ruumiinsa kainaloista ja retuutti sen ikkunan viereen. Sitten musta nazorak avasi ikkunan. Agentti nosti päättömän ruhon ensin riippumaan ikkunankarmiin ja lopuksi tarttui tämän jaloista. Nazorak työnsi jalkoja ja mekaanikon ruumis tippui ikkunasta näkymättömiin.

2904 aukoi suutaan, muttei saanut mitään sanotuksi. Se saattoi osin johtua järkytyksestä tai osin siitä, että hänen olematonta kurkkuaan kuivasi.
Mutta sitten ikkunan edessä seissyt agentti kääntyi katsomaan lattialla makaavaa irtopäätä. 2904 kakoi suustaan sanoja, kun mustavisiirinen nazorak tarttui irtopäätä tuntosarvista ja nosti tämän ilmaan.
”E- ei. Älkää…” irtopää sai sanotuksi. Mutta avunpyynnöt eivät hetkauttaneet agenttia, vaan tämä heitti pään lopun ruumiin seuraksi.

Irtopää tippui tömähtäen jäiseen maahan. Rakennuksen ulkopuolella oli kirkasta. Vielä jotenkuten tajuissaan oleva 2904 näki, kuinka kaksi agenttia poimivat hänen ruumiinosansa verisestä lumesta ja kantoivat ne jäisen kielekkeen reunalle. Ruumis ja irtopää heitettiin reunan yli isoon pudotukseen.

666 kuivasi miekkaansa kankaanpalaseen. ”Monesko se olikaan?”
Lehtiötä pidellyt nazorak luki muistiinpanojaan. ”Kahdeksas.”
666 pyöritteli silmiään. ”He eivät tosiaan näytä tietävän mitään. Kuka on seuraava?”
Agentti silmäili omaa listaan tukikohdan nazorakeista. ”Seuraava on myös mekaanikko. 2905.”

Kapteeni lopetti miekkansa kiillottamisen.
”Aah, sen tiedemiesäpärän kaveri. Käske tuoda hänet sisään.”

Ovi raottui taas ja ruumiin ulos heittänyt agentti sanoi tukevahkolle kuuluttajalle ”Seuraava”.
Kuuluttaja veti kynällään viivan edellisen sarjanumeron yli. Sitten hän lausui kuuluvalla äänellä:
”Kaksi, yhdeksän, nolla, viisi!”

Korkea-arvoinen agentti katseli ruskeiden työläisten tekemiä rivistöjä odottaen.
Kukaan ei astunut pois rivistä.

”Kaksi. Yhdeksän. Nolla. Viisi.” Kuuluttaja toisti jämerämmällä äänellä.
Kukaan ei vieläkään näyttänyt tulevan esiin. Ruskeiden mekaanikkojen rivissä alkoi kuulua pientä supinaa, vaikka puhuminen oli kielletty.
”Missä se nyt on…”
”En tiedä. Se hommaa kohta meidät kaikki liriin!” Kuiskivat kaksi työläistä toisilleen rivien keskellä.

Tukeva suikkapäinen nazorak alkoi näyttämään jo kärsimättömältä. ”Jos joku tietää, missä nazorak 2905 on, suosittelen kertomaan sen heti!”
Kukaan mekaanikoistakaan ei näyttänyt tietävän, missä kyseinen työläinen oli. Mutta lopulta hallin perällä tapahtui liikettä. Mutta ei mekaanikkojen riveissä. Hallin peräseinältä juoksi ruskea nazorak. Hän oli ollut yksi vuoritukikohdan vartijoista, ennen kuin agentit olivat miehittäneet vartiopisteen. Vartijalla oli päällään beigen ruskea talvitakki ja päässään paksu karvahattu. Vartija oli muutoin normaalin näköinen, mutta hänen hampaansa olivat vinot ja ylikasvaneet.
Nazorak kipitti kovaa vauhtia seinän viereisille rappusi ja kiipesi metallisillalle. Saapuessaan kuuluttajan luo hän repi hattunsa päästään ja teki kunniaa agentille.
”Olen 2832, paikallinen vartija. Minä tiedän, missä kyseinen nazorak on.”
”No missä?” Kuuluttaja kysyi nyrpeänä. Hän ei edes yrittänyt peittää inhoaan vartijan epämuodostuneista hammasriveistä.
”No, minä…” 2832 aloitti hieman kiusaantuneesti, ”vangitsin hänet toissa päivänä hänen oltuaan humalassa. Hän on selliosaston huone 1:ssä.”
Kuuluttaja katsoi nazorakia kärttyisesti. ”No miksette kertoneet siitä aikaisemmin?!”
”Ku- kukaan ei kysynyt…”

Musta nazorak pyöritteli silmiään päässään. ”Te kaksi. Hakekaa nazorak 2905 selliosastolta.” Kuuluttaja sanoi kahdelle visiiripäiselle agentille, ”Ja sinä. Palaa sinne mistä tulitkin.” Hän sanoi huonohampaiselle vartijalle.
2832 puristeli karvahattuaan käsissään laskeutuessaan portaita alas agenttien jäljessä. vartija poistui jälleen huoneen peräseinälle, kun kaksi mustaa agenttia astuivat pois rakennushallista kapealle käytävälle. Käytävä oli synkkä ja sen seinät ja katto oli yhtä lailla tumman sinistä metallia kuten kaikki muukin rakennuksessa. Käytävän varrella oli useita ovia eri työpisteisiin. Kaksi agenttia kävelivät yhden huoneen ohi, jonka ovi oli auki. Pienellä vilkaisulla toinen agenteista näki, että huone oli sisältä päin palanut.
Kaksikko saapui rakennuksen aulaan, joka oli hieman leveämpi ja laajempi kuin aikaisempi käytävä. Lattialla kulki muutamia jatkojohtoja ja katossa roikkui kelmeitä loistelamppuja. Huoneesta oikealle avautui toinen käytävä ja seinän vierestä kulki toiset metallirappuset ylmpään kerrokseen. Portaita vastapäätä oli kuitenkin jykevät metalliovet. Torakkakaksikko asteli ovien eteen ja ne aukesivat sihahtaen, kun toinen heistä painoi pitkällä sormellaan paneelia ovien vieressä.

Nazorakit astuivat kylmään ilmaan. He olivat olleet monta tuntia sisällä hämärässä, ja nyt visiirit tulivat tarpeeseen heidän astuessaan kirkkaaseen valoon. Agentit kääntyivät ovilta vasemmalle ja laskeutuivat liukkaat betoniportaat jäiselle polulle, joka vietti lievästi alaspäin. Polku vei neljän vastaavan risteykseen. Eteenpäin, eli tukikohtaa edestäpäin katsoen oikealle jatkava polku vei päärakennukselle, eli isoon torniin jossa asukkaiden nukkumakapselit ja ruokatila sijaitsivat. Risteyksestä mäkeä ylöspäin jatkui kaartuva polku, joka vei päärakennuksen takana olevalle pienelle varastolle. Risteyksestä pienen mäen alaspäin laskeutui toiset betoniportaat, jotka johtivat suuren kielekkeen reunalla olevalle helikopterikentälle. Mustat nazorakit kuitenkin jatkoivat suoraan päärakennukselle.

Agenttien hengitys höyrysi ilmassa mustien visiirien alta. Taaempana kävellyt agentti ärähti, kun hän joutui pyyhkimään visiirinsä pinnasta muodostuneen huurun.
”Että minä vihaan kylmää.” Hän totesi lopulta toverilleen.
”Älä valita” edessä kävellyt sanoi, ”Me olemme vain töissä täällä, emme huviretkellä.”
”Mutta ei se silti muuta suhtautumistani kylmästä.”
Kaksikko hiljeni jälleen, kun he saapuivat päärakennuksen seinustalle. Mutta he eivät astelleet pääovelle, vaan laskeutuivat seinustan vieressä olevia portaita alas maassa olevaan betonisyvennykseen maanpinnan alapuolelle. Rakennuksen seinässä oli yksi paineovi ja numerokoodilla varustettu paneeli. Kaikille vuoritukikohtaan tulleille agenteille oltiin kerrottu oven avauskoodi, joten etumainen nazorak naputteli heti oikeat numerot paneeliin ja teräsovi aukesi.

Nazorakit astuivat pieneen selliosastoon, joka sijaitsi päärakennuksen kellarissa. Selliosasto oli ehkä pienin, mitä tuossa Imperiumissa löytyi. Vain seitsemän vaivaista putkaa. Eikä suurinta osaa niistä oltukaan käytetty moneen vuoteen. Paitsi yhtä.

Agentti painoi nappia selli nro. 1:n oven paneelissa. Oven lukitus meni pois päältä ja tumma nazorak aukaisi oven. Ensi näkemältä sellissä ei ollut ketään eikä mitään kalusteita – muuta kuin oikeassa nurkassa oleva unikapseli. Kapseli oli pystysuunnassa nazorakia pitempi ja leveämpi, hieman soikion muotoinen. Kapselissa oli vihreä lasikansi ja kapseliin johti johtoja ja putkia lattialevyjen alta.

Toinen agenteista koputti sormellaan laitteen kanteen, kun toinen jäi seisomaan oven eteen ase valmiina. He odottivat hetken, mutta kapseli ei vieläkään auennut. Agentti vilkaisi ovella seisovaa kollegaansa, joka kohautti harteitaan. Nazorak kääntyi kuitenkin takaisi katsomaan kapseliin. Hän tarttui kapselin reunassa olleeseen kahvaan ja väänsi sitä. Kapselin kansi raottui sihahtaen ja vihreä kaasu tuprusi sen sisältä huoneen ilmaan. Agentti nosti kapselin kannen kokonaan ylös. Unikapselin sisältä paljastui kyljellään kuorsaava mekaanikko.
”Ylös!” Agentti komensi tätä. Mutta mekaanikko käänsi hieman kylkeään ja mumisi jotain unissaan. Musta nazorak katsoi hetken ruskeaa mekaanikkoa. Sitten hän tarttui tiukalla otteella tämän tuntosarvesta ja vetäisi 2905:n kapselin reunan yli. Hintelä nazorak rojahti lattialle.
Ruskea nazorak heräsi viimein ja totesi hiljaa: ”On se kumma kun ei edes putkassakaan voi nukkua..”
Hän hieroi unisia silmiään ja kohotti katseensa vain huomatakseen automaattiaseen piipun silmiensä edessä.
”Jaha…”
”Oletko sinä 2905?” Agentti kysyi ihan vain muodollisuuden vuoksi tältä.
”Mhh… En ole nyt aivan varma. Ota nyt noista numeroista selvää.” Juippi totesi hieroen kolahtanutta päätään. Isku lattian kanssa ei yhtään parantanut hänen krapulasta kärsivää päätään.
”No oletetaan, että olet” visiiripäinen nazorak lausui hieman ärtyneenä, ”Me viemme sinut nyt kuulusteltavaksi.”
”O- onko nyt aivan pakko? En niin millään jaksaisi.” Mekaanikko sopersi kammetessaan itseään ylös, ”Voisitteko odottaa huomiseen?”
2905 astui muutaman laiskan askeleen, mutta jäi ottamaan tukea sellin ovesta. Agentti ei enää jaksanut komentaa juopunutta mekaanikkoa vaan survaisi tätä automaattiaseensa tukilla takaraivoon.
”Nyt karzahnin vetelys liikettä siitä!”
Ruskea nazorak ei kuitenkaan astunut enää askeltakaan, vaan alkoi hiljalleen kallistua eteenkäsin. Oven toisella puolella seissyt nazorak joutui väistämään, kun mekaanikko rojahti toistamiseen naamalleen lattialle.
”…”
”…”
”Perkeleen tunari!” Ovella seissyt agentti huusi, ”Millä me nyt tuo saadaan hereille?!”
”No en minä tiedä! Työnnetään sen pää vaikka lumihankeen, jos ei muu auta…”

Ja näin he tekivät.
Saatuaan unisen mekaanikon jälleen jaloilleen, agentit lähtivät taluttamaan häntä kohti työrakennusta. Toinen agenteista käveli Juipin edessä, toinen takana. Noustessaan betoniportaita ylös, taaempi mustista nazorakeista liukastui jäisissä portaissa ja kaatui takamukselleen maahan.
”Voi skarrarin skarrar!” huusi kaatunut agentti, joka oli sama joka aiemmin oli valittanut lumesta.
Portaisiin pysähtynyt 2905 totesi hieman huvittuneesti: ”Jaa. Jääpartio ei ole näemmä hoitanut hommiaan…”
”Mika karzahnin jääpartio?” Ylöskömpivä musta nazorak katsoi kiukkuisesti mekaanikkoon.
”Jäätutkija asetti pari työntekijää pitämän huolen tukikohdan lumitöistä ja jäiden poistosta. Mikäköhän heillä on kun eivät ole hoitaneet hommiaan…”
Juipin edessä seissyt agentti tökkäsi aseellaan mekaanikkoa olkapäähän merkiksi siitä, että tämä jatkaisi matkaa.

Kolmikko astui takaisin aulaan. He kävelivät samaa hämärää käytävää pitkin. Nazorakien ohittaessa yhden aukinaisen oven, Juippi ehti nähdä sivusilmällä huoneeseen. Huoneessa hääri kuusi valkotakkista tiedemiestä pitkän pöydän ympärillä. Juippi ehti juuri ja juuri nähdä puretun ampuma-aseen pöydällä. Mekaanikko tunnisti sen yhdeksi 273:n luomukseksi. Enempää aikaa hänellä ei kuitenkaan ollut kurkkia, kun agentit jouduttivat häntä jo eteenpäin.

Kun he astuivat rakennushallin ovesta sisään, monien mekaanikkojen katseet kääntyivät heidän toveriinsa. Moni heistä ajatteli näkevänsä hänet viimeistä kertaa. Juippi talutettiin portaat ylös ja tukevahkon kuuluttajan ohitse kuulusteluhuoneeseen, jossa 2905 istutettiin tuoliin. Hän katsoi ensin vihaisesti agentteja, kunnes huomasi pöydän päässä istuvan Kapteenin. Juipin silmät paisuivat hieman. Ennen kuin 666 ehti aloittaa, mekaanikko huudahti: ”Oletteko te Kapteeni Puhtaus?”
”… kyllä. Sillä nimellä ne kaiketi markkinoivat”, kapteeni tuhahti yllättyneenä.

Juippi ei meinannut enää pysyä kitiinisessä tukirangassaan. ”Olen nähnyt kaikki teidän elokuvanne ja julisteenne! Mielestäni parhain tarina teistä on se, jossa te voitatte Toista, Zyglakeista ja Steltinpeikoista tehdyn hybridin!”
666 hymähti ja nojasi poskensa nyrkkiinsä huvittuneena. Hän päätti piruuttaan leikkiä mukana kiinnostunutta. ”Ai niinkö! Mukava kuulla.”

2905 hymyili leveästi.
”ja yksi parhaimmista julisteista- mitä tässä tuolissa on? Takamus tuntuu liimaantuvan kiinni.” Nazorak liikahti hieman tuolillaan, muttei huomannut lattiassa olevaa verta, ”Yksi suosikkijulisteistani oli se, jossa seisoitte sen valtavan matoranpääkallokasan päällä!”
Juippi nauroi innoissaan ja Kapteeni liittyi mukaan hänen nauruunsa. Mutta sitten Kapteenin ilme muuttui hetkessä haudanvakavaksi.
”Joko lopetit?”
Juippi hekotti vieläkin, mutta hänen naurunsa hyytyi nopeasti nähtyään 666:n muuttuneen ilmeen.

”Sinä olit käsittääkseni”, 666 lausui myrkyllisesti, ”Jäätutkija 273:n ystävä. Pitääkö tämä paikkansa?”
”Niin taidan olla. Tuli sen kanssa tehtyä asioita yhdessä.” Juippi myönsi.
Musta nazorakupseeri veti esiin koristeellisen tikarin ja alkoi pyöritellä sitä käsissään. ”Kuten suunniteltua kapinaa Imperiumia vastaan?”
Juippi näytti rehellisesti hämmentyneeltä. ”Jaa siis mitä kapinaa?”

”Ystäväsi osallistui kapinointiin Nazorakein Imperiumia vastaan. Hän on yhteiskunnan vihollinen numero yksi. Jos sinulla on jotakin informaatiota hänen olinpaikastaan, puhu nyt, tai voin luvata, että sinä kuolet”, kapteeni sanoi ja heitti tikarin päin Juippia. Tikari osui tuolin selkänojaan aivan torakan pään vieressä. ”Hyvin tuskallisesti.”

2905:n pää kääntyi hitaasti katsomaan tikaria ohimonsa vieressä. ”Sinänsä, kun asian noin ilmaiset… Mutta en ole nähnyt 273:a moneen päivään. Viimeksi, kun näin hänet, taisin olla… Öhm, uninen. Lisäksi minulla on nyt kamala päänsärky, joka ei auta muistamistani. Ja minua harmittaa myös se, että olen hukannut yhden asian.”
”Ainoa kadoksissa oleva asia, joka minua kiinnostaa, hyvä kansalainen”, kapteeni naurahti, ”on torakka kaksi. Seitsemän. Kolme.”
2905:n suu vääntyi hieman hermostuneeseen hymyyn kuultuaan Kapteenin äänenpainon. ”Öhm. Kuulin jotain huhua mekaanikkojen keskuudessa, että Jäätutkija oli häipynyt täältä pari päivää sitten muutaman tyypin kanssa ilmatyynyaluksella…”
Kapteeni Puhtauden takana seisova agentti kirjoitti muistiin kaiken, mitä 2905 kertoi.
”Tiedän kyseisen yksityiskohdan jo. Olin itse paikalla”, 666 sanoi ja huokaisi. ”Kerrohan, poikaseni, olitteko läheisiäkin?”

Ruskea nazorak katseli ympäri huonetta puhuen samalla vähättelevällä äänensävyllä. ”Nooh, tuli sen kanssa tunnettua pitkään… ja joskus saatettiin kertoilla hauskoja juttuja toisillemme. Ja kerran se tais estää minua tippumasta alas päärakennuksen katolta. Kuis niin?”

”Uskotko hänen välittävän sinusta, poikaseni?” 666:n ääni kuulosti lähestulkoon isälliseltä, mikä sai upseerin vaikuttamaan vain entistä uhkaavammalta. Kapteenin silmät sen sijaan hehkuivat kuolemaa. Juippi ei pitänyt tilanteesta lainkaan. Juippi vetäytyi syvemmälle tuoliinsa nojaten selkänojaansa vasten.
”Jaa… Hankala sanoa. Ehkä?”

”Toivottavasti hän välittää sinusta tarpeeksi, jotta sinut on hyödyllistä pitää hengissä, vai mitä sanot?” Kapteeni nauroi julmasti ja napsautti sormiaan, jolloin agentit tarttuivat Juipin isompiin käsivarsiin ja nostivat hänet ylös tuolista.
”Öh, minne minut nyt viedään?” Mekaanikko kysyi varovaisesti.
”Sinut viedään vielä väliaikaisesti takaisin tukikohdan selliosastoon – eri selliin kuin viimeksi. Sen jälkeen pääset A-luokan vankihelikopterilla suoraan tiedustelupalvelun vartioiduimpaan selliin.” 666 naurahti.
Kun agentit retuuttivat Juipin huoneen ovesta ulos, 2905 totesi hiljaa itselleen: ”No saanpahan nukkua vielä hetken…”

Alhaalla hallin lattialla seisseet nazorakit hämmästyivät, kun agentit retuuttivat mekaanikkoa takaisin alas portaita. Hän oli ollut ainoa, joka oli poistunut elävänä tuosta huoneesta. Tuolla nazorakilla oli mitä ilmeisemmin maaginen kyky selvitä kaikista ongelmista.

Saatuaan käskyn lopettaa kuulustelut korkea-arvoiselta Kapteenilta, tumma kuuluttaja keskittyi tarkastelemaan papereitaan. Kuitenkin portaita ylös noussut alempiarvoinen agentti asteli kiireesti hänen luokseen.
”Tutkijan helikopteri on saapunut.”
Kuuluttaja sulki kädessään pitelemänsä kansion mietteissään. Ah, tutkijamme…
Tukevahko agentti antoi alempiarvoisemmalle luvan mennä ja laskeutui itsekin portaat alas hallin lattialle, josta hän käveli käytävän kautta aulaan ja astui ulos.

Lumi pöllysi ja punaiset tuuliviirit ja tuulipussit lepattivat voimakkaasti, kun musta helikopteri laskeutui helikopterikentälle. Lentovälineestä laskeutuvat mustat rapujalat kiinnittyivät jäiseen asfalttiin helikopterin alla. Helikopterin ikkunat olivat tummennetut ja koneen kyljessä oli tummanpunaisella värillä maalattu Imperiumin heptagrammi.
Helikopterin ovi liukui sivuun ja sen matkustamosta laskeutui paksuun talvitakkiin pukeutunut torakka. Tämän perässä koneesta laskeutui kaksi uutta agenttia, jotka kantoivat vaaleanruskean nazorakin matkatavaroita.
Tukevahko agentti laskeutui varovasti betoniportaat laskeutumiskentälle ottamaan tulijoita vastaan. Hän asteli vaaleanruskean nazorakin eteen ja veti käden lippaan.
”Tervetuloa vuoritukikohtaan”, musta agentti toivotti ylpeästi aurinkolaseja käyttävälle nazorakille.

”arvon 273.”

Vaaleanruskea tiedemiesnazorak riisui aurinkolasit vaaleanvihreiltä silmiltään. Hän katseli vuoritukikohtaa hapan ilme kasvoillaan. Hän ei ollut ollut erityisemmin riemuissaan siitä, kun hän oli kuullut että hänet alennettaisiin ja pistettäisiin tämän paikan johtoon. Vain sen takia että hänen edeltäjänsä oli kuollut oltuaan osallisena Imperiumin vastaisessa toiminnassa. Ja nyt hänet pistettäisiin täyttämään petturin paikka.
Tiedemies kääntyi katsomaan kuuluttajaan päin tervehtimättä tätä takaisin. ”Missä huoneeni on?”
Agentti kääntyi katsomaan tornimaista päärakennusta ja osoitti sen ylintä kerrosta. ”Upseeriston tilat ovat yläkerrassa. Työtilanne onkin sitten toisessa rakennuksessa.”
Vaaleanruskea nazorak vastasi hiljaisella nyökkäyksellä. Ainakin hän saisi olla rauhassa alempiarvoisemmista torakoista yläkerrassa. Saisikohan täältä edes kunnon ruokaa?

Juippi makasi selli nro. 2:n unikapselissa. Sen kansi ei kuitenkaan ollut kiinni, eikä nazorak nukkunut. Hän vain tuijotti harmaata kattoa yläpuolellaan. Hänen täytyi myöntää, että vaikka hän oli selvinnyt useista vaikeuksista pälkähästä, tästä tilanteesta hän ei nyt noin vain luistaisi.
”Missähän taskumattini on…”

Klaanon Rope

Bangarang

14 kommenttia

Bio-Klaanin saari, eteläisen metsän raja

273 huokaisi syvään. Hänen kynnellisiä jalkojaan särki. Mutta se, mitä hänen silmiensä edessä kohosi nosti tiedemiehen mielialaa. Hän oli juuri saapumassa Saaren eteläpäässä olevan lahden länsirannalla kasvavalla metsäalueen ja tasangon rajalle. Vaikka Jäätutkija tiesi, että hän alkoi olla vaarallisen lähellä Klaania, hän oli silti helpottunut että pääsisi viimein suojaisaan metsään.

273 oli juuri astumassa eteenpäin, kun hän kuuli aseen varmistimen kilahtavan hänen takanaan. Jäätutkijan takaa kuului matalalla äänellä sanottu, zankrzoran kielinen käsky: ”Kädet ylös.”

Valkoista nazorakia kylmäisi.

”Käänny ympäri. Hitaasti…” ääni jatkoi.

Kaikki kävi niin nopeasti. 273 ei edes kunnolla käsittänyt, mitä oli tapahtumassa. Jäätutkijan valtasi vain jälleen se sama pelonsekainen tunne, jonka hän oli päiviä sitten tuntenut Lehussa katsottuaan itse kuolemaa silmiin. Aluksi hän luulikin, että mustat agentit olivat jäljittäneet hänet. Mutta hänen takanaan oleva nazorak puhui jälleen.
”Ne kädet ylös nyt!”
Vasta silloin 273 havahtui sokistaan ja kohotti kätensä hitaasti ylös.
”Käänny!” ääni jatkoi. Valkoinen tiedemies kääntyi hitain askelin ympäri huomatakseen omaksi helpotuksekseen, ettei nazorak ollut tarujen Kätönen.

Tiedemiestä tähtäsi Ab Strurmgzwehzerr 55 ”Myrskyn tuoja” –zamorkiväärillä aseistautunut ruskea nazorak. Kun 273:n silmät ehtivät tutkia torakan pikaisella katseella päästä varpaisiin, Jäätutkija havaitsi hänet tiedustelijaksi maastoutumispuvun, kevyen asevyön, kasvomaalin ja kypärässä olevien heinänpätkien perusteella.
Vaikka tiedustelija osoittelikin lajitoveriaan tuliaseella, Jäätutkija saattoi huomata että ruskea nazorak oli yhtä hämmästynyt yllättävästä kohtaamisesta.

Tiedustelija katsoi 273:a hetken arvioiden ja tivasi sitten yhtä tiukalla äänensävyllä: ”Mitä teet täällä?”

Jäätutkija ajatteli hetken hätääntyneesti, mutta tajusi nopeasti että hän ei voinut selvitä tilanteesta muuten kuin oveluudella. Joten Jäätutkija pakotti kasvoilleen iloisesti häkeltyneen ilmeen.
”Ah, vihdoinkin! Olen etsinyt nazorakeja jo pari päivää!” 273 huudahti, kun mitään muuta hätävalhetta ei siihen tilanteeseen keksinyt.
Tiedustelijan toinen silmäluomi kohosi epäuskoisesti.
273 oli jo muodostanut päässään pienen sepustuksen. ”Minua ja tiedemiesryhmääni kuljettanut kone ilmeisesti ammuttiin alas. Olen harhaillut täällä tasangoilla jo useamman päivän ja alan olla hieman nälkäinen…”
273 oli jo laskemassa käsiään alas, mutta ruskea tiedustelijatorakka teki kiväärinsä piipulla liikkeen, joka viittasi siihen että tiedemiehen kannattaisi pitää käsiään vielä hetki ylhäällä.

”Valitettavasti en voi täysin luottaa sanoihinne vielä.” Tiedustelija aloitti hieman vähemmän määräilevällä sävyllä siltä varalta, että Jäätutkija olisikin puhunut totta, ”Minun on vietävä teidät partiomme luo ja ilmoittaa Pääesikunnalle tästä. Ja jos puheenne pitävät paikkaansa, niin teitä hakemaan lähetetään kyllä kuljetus.” Nazorak lupaili.

”Niin, tietysti. Tehdään niin kuin protokolla sanoo. Voisitko johdattaa minut leiriinne?”
Tiedustelijanazorak viittoi kiväärillään pohjoiseen päin, mutta antoi 273:n kävellä edessään. Jäätutkija kirosi mielessään, sillä hän oli suunnitellut voivansa nujertaa nazorakin takaapäin. Lievä jääenergialataus niskan tai takaraivon tuntumaan olisi hoidellut sotilaan hiljaisesti pois kantelemasta. Mutta karkulaisen epäonneksi tiedustelija ei ollutkaan niin tyhmä. 273:sta tuntui, ettei hänen pitäisi aliarvioida sotilaiden älykkyyttä.

Maastoutumisvarusteisiin pukeutunut torakka ohjasi lajikumppaninsa metsän ja tasangon reunaa pitkin kahdenkymmenen bion verran ja partion leiri alkoi näkyä. 273:lta alkoi olla jo ideat vähissä. Hänen oli pakko pitäytyä keksimässään juonessa.
Leirissä häärivät nazoraksotilaat kääntyivät ihmeissään katsomaan tulijoita.
”Vieras alikersantille!” tiedustelija ilmoitti.

Sotilaiden tullessa paremmin näkösälle, 273 laski pikaisesti partion kokoonpanon. Seitsemän. Kolme sotilasta, kaksi tiedustelijaa, radiomies ja ilmeisesti johtaja. Perhana! Heitä on liian monta.

He kävelivät parista teltasta koostuvan leirin keskelle, johon oli kyhätty karttapöytä ja öljyllä toimiva tulisija. Karttapöydän ylle kumartunut lippapäinen nazorak osoittautui partion johtajaksi. Tiedustelija kopautti kantansa yhteen heinäiseen maahan ja veti käden lippaan.
”Alikersantti. Löysin hänet kävelemästä tasangolta metsään. Väittää olevansa eksyksissä oleva tiedemies.” Tiedustelija raportoi partion johtajalle.
Alikersantti nyökkäsi ja kääntyi katsomaan 273:a. Hän katsoi repaleiseen työtakkiin pukeutunutta valkoista nazorakia ensin hieman arvioiden. Lopulta hän sanoi:
”Olen alikersantti 1775 ja tämä Maavoimien tiedustelupartio nro. 376. Kuka olette, mistä tulette ja mistä syystä?” Ruskea nazorak kuulusteli valkoista aivan niin kuin tiedustelija aikaisemmin.

”Olen… 327, tiedemies. Olin tiedemiesryhmäni kanssa tulossa lännen saarilta lentoaluksellamme, mutta jostain syystä siihen tuli jotain vikaa ja syöksyi maahan Saaren länsirannikolle. En tiedä, oliko joku Veljeskunnan saaren mahdollisista matoransisseistä sabotoinut konetta vai ampuiko joku Klaanin liittolainen sen alas. Kaikki kävi niin nopeasti…” 273 jatkoi keksimänsä peitetarinan suoltamista. ”Mutta selviydyin kuitenkin törmäyksestä, vaikka taidankin olla ainoa. Olen harhaillut nyt pari päivää tasangolla ja yrittänyt päästä jonnekin suojaisempaan maastoon. Lehuun en ole uskaltanut mennä, koska on huhuttu että siellä on vaarallisia villiraheja.”

Keskustelua seurannut nazoraktiedustelija, joka oli napannut 273:n, kuunteli esimiestään hiljaa. Mutta sitten hän kohotti vaistomaisesti tuntosarviaan ja kääntyi katsomaan metsän sisuksiin.

Alikersantti kuunteli tiedemiehen kertomusta nyökytellen. ”Anteeksi, mutta minun on ensin soitettava Pääesikuntaan varmistaakseni kertomuksenne. Mutta jos kerran olette eksyksissä, niin teitä ei varmaan haittaa jos pyydän jonkun hakemaan teidät takaisin Pesään?” Nazorakkapteeni sanoi.
273 pakotti hiljaisen ”Juuh, tehkää se…” –lauseen hampaittensa välistä.
Voi hitto voi hitto voi hitto! En saanut ostettua lisäaikaa. Jos hän soittaa Pesään, pakoni on ohi. Mutta mitä muka voin tehdä? En pysty taistelemaan heitä kaikkia vastaan…

Alikersantti käveli radiokalustoa värkänneen hintelän nazorakin eteen ja käski tätä asettamaan puhelun osoitteeksi Pääesikunnan. Vaikka alikersantti oli kuullut, että Arkkiagentti oli asettanut valkoisen tiedemiesnazorakin etsittäväksi, hän halusi silti varmistaa pitikö nazorakin kertomus paikkaansa. Jos hän vangitsisi korkea-arvoisen tiedemiehen syyttä, alikersantti itse saattaisi menettää päänsä.
273:n kurkkua kuivasi taas. Valkoinen tiedemies tiesi, että hänen pitäisi toimia pian. Jäätutkija tunsi ladatun zamorpistoolinsa painavan takkinsa rintataskussa. Oli ollut tuuri, ettei tiedustelija arvellut tiedemiehen kantavan aseita.

Alikersantti tarttui paksuun kommunikaattoriin ja nosti sen ohimolleen.

273:n vasen käsi työntyi varovasti hänen työtakkinsa rintataskuun. Hänen ilmeensä oli jännittynyt. Nyt tai ei koskaan…

”Alikersantti!”
Ruskea johtajanazorak kääntyi katsomaan hieman kiukustuneen näköisenä häntä huutaneeseen tiedustelijaan, joka oli uskaltautunut keskeyttää hänen alkamattoman puhelinkeskustelunsa.
”No mitä?!”
”Metsästä kuuluu jotain ääntä”, nazoraktiedustelija vastasi. Alikersantti laski kommunikaattorin kädestään ja kääntyi katsomaan alaistaan kiinnostuneemmin. 273 huokaisi hiljaa helpouksesta.
”Jaa niin mitä ääntä?”
Tiedustelija tähysti silmillään syvemmälle metsään.
”En saa selvää. Mutta se voimistuu koko ajan.

Muidenkin leirissä olevien nazorakien huomio kiinnittyi, kun hekin alkoivat erottamaan metsästä kantautuvan mölyn. Sotilaat tulivat kummissaan tiedustelijan taakse katsomaan samaan suuntaan. Myös 273:kin huomio kiinnittyi siihen.

Nyt he erottivat mitä ääni oli: se oli musiikkia.

”Mitä karzahnia…?”

Musiikin voimistuessa myös sen lähde tuli puiden siimeksestä esiin:
Jonkinlainen ajoneuvo lähestyi nazorakpartiota tuhatta ja sataa, eikä näyttänyt siltä että aikoisi pysähtyä.

Ajoneuvon ohjaamossa istuva rahimainen olento vilkaisi pelkääjän paikalla istuvaa toveriaan.
”VALMIINA?” hän huikkasi infernaalisella äänenvoimakkuudella stereoista jytäävän musiikin yli.
Pelkääjän paikalla istuva, matoraniakin pienempi olento latasi pulttilukolla varustettua, melkein norsukivääristä käyvää tarkkuuskivääriään. Massiivinen kivääri olisi ollut normaalin kokoiselle matoranillekin liian iso ja vielä pienemmän käyttäjän käsissä se näytti lähinnä naurettavalta.
nosti sen tähtäysasentoon ja katsoi kovaa vauhtia lähestyvää nazorakpartiota kiväärinsä kiikarin läpi.
”TORAKAT HOLLILLA!” kiväärimies vastasi musiikin yli.
Tämän kuultuaan keltamusta kissarahi nappasi penkkinsä jalkatilassa kolahdelleen katkaistun energiahaulikon vasempaan käteensä, pidellen ohjaussauvaa edelleen oikealla kädellään ja painaen toisella alatassullaan kaasupoljinta niin, että ajoneuvon moottori jyrähteli yhtä kovaa kuin kajarien basso.

Musiikin aiheuttamasta hämmennyksestä hetkessä selvinnyt alikersantti 1775 tajusi, että uhkaavaa vauhtia lähestyvä ajoneuvo oli mitä ilmeisemmin vihollisjoukkojen hallussa ja että he olivat hyökkäyksen alaisia.
”Sotilaat, taisteluasemiin! Tuo mölymasiina ei aio pysähtyä!”

Kaikki kolme sotilasta, kaksi aseistautunutta tiedustelijaa ja taistelukoulutuksen saanut radiomies asettuivat riviin alikersanttinsa eteen ja ottivat tukevan asennon jaloillaan. Kitiiniset sormet napsauttivat mekaanisen synkronoidusti rynnäkkökivääriensä varmistimet pois päältä ja tähtäsivät ympyrän muotoisten tähtäinten läpi lähestyvää vihollista.
Alikersantti kohotti hitaasti kätensä ylös merkiksi.

Ajoneuvoa ohjannut mustakeltainen olento katsoi Nazorakein Imperiumin taisteluvalmiina olevia sotilaita huolettomasti. Kulkuneuvo oli enää parinkymmenen bion päässä torakoista. Ohjaaja vilkaisi toveriaan, joka myös käänsi katseensa kuskiin. Rahimainen olento nyökkäsi merkiksi. Molempien ajajien kädet laskeutuivat heidän penkkien välissä olevaan tavarasäiliöön ja kaivoivat sieltä itselleen lasit. Yhtä aikaa molemmat tekivät pienen ranneliikkeen, joka sai tummennettujen lasien kullanväriset sangat taittumaan auki. Sen jälkeen molemmat nostivat leveälinssiset aurinkolasit hitaasti silmiensä eteen.
”Swag…” toinen heistä kuiskasi.

1775 heilautti kätensä alas ”Tulta!” –komennuksen saattelemana.

Sekunneissa metsän rajan täytti laukausten äänet ja tulikuumana, noin 2,4:n kion sekuntivauhdilla lentävä lyijy ja zamorit vilisivät ilman halki. Ammukset eivät kuitenkaan olleet kovin tehokkaita, kun ne lähinnä kimposivat liikkuvan laitteen keulasta, joka oli kovaa, kivimäistä materiaalia. Sen verran nazorakein ammukset hätkäyttivät ajoneuvon ohjaajia, että älysivät työntää päänsä hieman alemmas, koska he eivät uskoneet että zamorin reikä kalloissaan näyttäisi kovin hyvältä.

Sotilaiden aseet naksahtelivat tyhjyyttään. Sotilaat olivat juuri tarttumassa reisikoteloissaan oleviin lisälippaisiin, kun huomasivat ajoneuvon olevan vain vajaan kymmenen bion päässä. Lievä pakokauhun aalto iskeytyi sotilaisiin tykinkuulan nopeudella suoraan heitä kohti syöksyvän koneen johdosta. Rivistön takana seisseen 1775:n hampaat vääntyivät irveeseen tajutessaan sotilaittensa tavoin, ettei ajoneuvoa enää pystyisi pysäyttämään.
Alikenraaliakin taajempana seissyt, koko tämän ajan vain sivusta tapahtumaa seuranneen 273:n huulet muodostivat hiljaa lauseen.
”Voi hitsi…”

Ajoneuvo iskeytyi nazorakrivistön läpi. Neljä kuudesta nazorakista onnistui syöksymään juuri ja juuri kulkuneuvon alta, mutta yksi jäi kivuliaan näköisesti mekaanisen koneen alle ja toinen kaatui maahan ajoneuvon puskurin töytäisyn saattelemana. 1775 kerkesi myös syöksyä häntä päin kaartaneen automobiilin alta, mutta kulkupeli repi yhden teltan kiinnitysnarun maasta ja kangaskasa kaatui alikersantin päälle. 273 oli ehtinyt jo juosta toisen teltan taakse piiloon seuraamaan eskaloituvaa tilannetta.

Yksi maahan heittäytynyt sotilas kaivoi reisikoteloaan. Hän sai uuden lippaan käteensä ja työnsi sen rynnäkkökiväärinsä tyhjään lipaskoloon. Sotilas latasi aseensa jälleen toimintavalmiuteen. Sitten punaisenruskea nazorak nousi nopeasti ampuma-asentoon kivääri ojossa ja kasvoillaan raivokas ilme. Tosin se ilme ja tukeva ampuma-asento katosivat, kun ilman halki valtavan jysäyksen saattelemana lentävä ammus pysähtyi keskelle sotilaan rintaan. Ammus repi tiensä nazorakin luontaisen kitiinipanssarin läpi ja muutti sen pieniksi tukirangan säleiksi ja verisen vihreäksi solumössöksi. Tarkkuuskiväärin ammuksesta sydämeensä osuman saanut sotilas kaatui huutaen heinikkoon silmät lautasen kokoisina.

Kun sinistä rurua päässään pitävä kääpiömatoran latasi järkälemäistä kanuunaansa, keltamusta kissarahi antoi tälle suojatulta. Kuljettaja ohjasi ajoneuvoa kääntelemällä toisella kädellään ohjaussauvaa ja ampui ulos työntämässä kädessään olevalla, katkaistulla energiahaulikolla nazorakeja päin. Rahi käänsi ohjaussauvaa ja ajoneuvo kaarsi jäljellä olevien telttojen taakse niin, että teltat olivat heidän ja nazorakien välissä.
Jäljelle jääneet, toimintakykyiset sotilaat ja tiedustelijat saivat ladattua aseensa onnistuneesti ja suuntasivat omat aseensa telttojen välistä vilahtavaan kaaraan. Menopelin sijainnista ei suinkaan voinut erehtyä, sillä siitä lähtevä musiikki kuului edelleen täydellä teholla. Ilman johtajansa (joka edelleen rimpuili itseään vapaaksi telttakankaasta) käskyjä, partion sotilaat eivät keksineet mitään muuta menettelytapaa kuin avata tuli telttojen läpi automobiilia kohti.
Telttojen välissä piilossa kyykkinyt Jäätutkija jouti painamaan päänsä nopeasti alas, ettei nazorakien suojatuli olisi rei’ittänyt häntäkin. 273 kuuli kuinka ajoneuvo ajoi hänen takaa ohi ja ehti silmäkulmastaan nähdä, kuinka sinistä rurua käyttävä kiväärijeppe tähtäsi kanuunallaan häntä. Valkoinen tiedemies ehti juuri kierähtää pois tarkkuuskiväärin hohtavan ammuksen alta.

Automobiilin töytäisemä tarkkailija makasi loukkaantuneena maassa. Hän oli loukannut oikeanpuoleisen kätensä kaatuessaan heinikkoiseen maahan, eikä kulkuneuvon ruhjomassa kyljessäkään ollut kamalasti kehumista. Kivusta huolimatta tarkkailija puri pihtihampaitaan yhteen ja yritti nousta parempaan asentoon. Hän piteli zamorkivääriään ladattuna. Kun hän makasi maastoutumisvarusteissaan matalana, hyökkääjät eivät välttämättä erottaisi häntä ruskean ja vihreän kirjavasta ruohosta. Vihreät silmät olivat valppaana, kun mölymasiina ajaisi seuraavan kerran ohitse.
Keltainen kissarahi väänsi ohjaussauvaa ja kaara kääntyi jyrkästi taas. Ajajat vetivät jälleen päänsä alemmas suojaan, kun nazoraksotilaat ampuivat heitä kylkeen. Valitettavasti kulkuneuvon kyljet eivät olleet tehty samasta aineesta kuin keula, joten automobiilin sivuihin jäi rivi zamorien reikiä. Kuljettajan paikalla istuva olio närkästyi siitä, että hänen vaivalla tuunattuun kulkupeliinsä jäi jälki. Siitä hyvästä kissarahi ampui energiahaulikollaan muutaman laukauksen torakoita päin. Keltamustan olennon täytyi myöntää, että nazorakit olivat hyviä väistelemään.
Huippuvauhtia nazorakien leiriä kiertävä kulkuneuvo kaarsi jälleen yhden kierroksen, mutta silloin haavoittunut tarkkailija oli valmiina. Hän kierrähti selälleen ja avasi tulen kärryä kohti. Tarkkailijan zamorit onnistuivat rikkomaan kaaran pohjassa olleen letkun ja tämän seurauksena kulkuneuvon ohjaajan täytyi vaihtaa äkkiä suuntaa. Maksaakseen kalavelkansa heti pois, kissarahi onnistui sivupeilinsä kautta tähdäten osumaan kituvaan tarkkailijaan. Sininen energiapanos räjäytti nazorakista sisälmykset pihalle.

Alikersantti 1775 onnistui viimein repimään itsensä vapaaksi häneen kietoutuneesta telttakankaasta. Hän oli juuri nostamassa päänsä, kun nazorakin ruskean kallon yli vilahti zamor ja alikersantti painautui heti mahdollisimman litteäksi maata vasten. Jollei partionjohtajalla olisi ollut suurempiakin huolenaiheita, hän olisi varmasti kiidättänyt kyseisen ammuksen ampuneen sotilasnazorakin välittömästi sotilasoikeuteen. Mutta siihen ei nyt ollut aikaa. Alikersantti pääsi kierimään vatsalleen ja onnistui tekemään pienen tilannekatsauksen:
Hyökkääjät olivat onnistuneet hyvin yllättämään partion. Joukkueen radiomies oli jäänyt ajoneuvon alle, kun se oli ensikertaa ajanut rivistön läpi. Yksi sotilas ilmeisesti vuoti parhaimmillaan kuiviin saatuaan luodin rintaansa ja toinen tarkkailijoista oli ilmeisesti juuri räjähtänyt taustalla. Heistä ei siis enää ollut kamalasti hyötyä. Kolme muuta partion jäsentä sinnittelivät vielä väistellen hyökkääjien laukauksia.
Alikersantti punniskeli hankalaa tilannetta. Hyökkääjien ajoneuvo oli ottanut jo hieman osumaa, mutta nazorakkomentaja ei ollut varma, pystyisivätkö hänen sotilaansa pysäyttämään hyökkääjiä. Oli voimasuhteet mitkä hyvänsä, hänen oli ilmoitettava muille partioille meneillään olevasta hyökkäyksestä.
1775 vetäisi päässään olevan lipan tiukemmin päähän ja hiipi kyyryssä leirinjäännösten toiseen päähän. Hän pysähtyi repeytyneen telttakankaan taakse, kun ilmeisesti ajoneuvosta ammuttu energia-ammus räjähti maassa ja ilmassa kaikui edelleen soivan musiikin yli rynnäkkökiväärien pauke ja sotilaiden huutoja toisilleen. Alikersantti kurkisti varovaisesti telttakankaan takaa ja näki maahan kaatuneen radiolaitteiston ja kommunikaattorin. Ne eivät nazorakin onneksi olleet mennyt rikki. 1775 juoksi kyyryssä laitteiden luo ja kaappasi halon kokoisen kommunikaattorin käpäläänsä. Pääesikunnan numero oli jo valmiiksi näppäilty siihen. Alikersantilla kävi mielessä, että olisiko ollut etiketin mukaan sopivampaa ilmoittaa päärintamalle hyökkäyksestä, mutta tajusi ettei etikettisäännöille ollut aikaa. 1775 painoi nappia ja kommunikaattori alkoi hälyttää.

Mutta siinä samassa kommunikaatiolaite nazorakin käsissä hajosi palasiksi. 1775 kavahti ja kääntyi katsomaan taakseen. Hän näki takanaan seisovan valkoisen nazorakin, joka piteli zamorpistoolia ojennettuna kädessään. 273:n kasvoilla oli yllättävän päättäväinen ilme. 1775:n kasvot vääntyivät irveeseen.
”Ai perhana, olin unohtanut sinut.”

273 käännähti ja onnistui pyörähtäessään survaisemaan kyynärpäänsä taaksensa hiipineeseen sotilaan suuhun, joka oli juossut leirin jäännösten keskelle etsimään alikersanttiaan. Jäätutkija jatkoi liikettään, laski painonsa toisen jalan varaan, joka mahdollisti ripeän pyörähdyksen. Kääntyessään sulavasti ympäri valkoinen nazorak tiputti pistoolinsa alemmalle vasemmista käsistään saaden ylemmän vapaaksi. Jäätutkija tarttui vasemmalla kädelleen oikeassa pitämäänsä Alinollahansikkaaseen ja väänsi sen rannekohdassa olevaa, renkaan muotoista käynnistysosaa. Renkaan kääntökulma määritti halutun energian määrän, eli hanskan tehon. Käynnistysosan mekanismien lähettämä impulssi käynnisti voimalähteenä toimivan jään elementaalikiven, josta lähti energiakanavia pitkin elementaalienergia hanskan kämmenpohjassa olevaan laukaisimeen. 273 kosketti hanskan metallisilla sormenpäillä laukaisinta, ja sinertävä sähkön tapainen energia tarttui hänen käteensä.
Kesken pyörähdyksen 273 heilautti kättään, ja hanskan sormiin kerääntynyt energia kaarsi liikkeen voimasta ja osui maahan muodostaen terävistä jääpiikeistä koostuvan vanan energian liikkeen mukaisesti kohti alikersanttia.

1775 hämmästyi maanpakolaisen yllättävästä hyökkäyksestä, mutta onnistui juuri hyppäämään pois jääpiikkien alta. Alikersantti kirosi mielessään, kun ei ollut tajunnut hanskan olevankin ase. Partion ja eritoten sen johtajan asiat alkoivat nyt kunnolla mennä päin hemmettiä.

Kahta muuta nazoraksotilasta edelleen härnäävä moottoriajoneuvokaksikosta myös kuljettaja huomasi, mitä leirissä tapahtui. Kissarahia hieman hämmensi se, miksi nazorakit tappelivat keskenään. Hänestä tuntui, että hänen pitäisi seuraavan kerran estää kivääritoveriaan tappamasta valkoista ötökkää.

273 ehti tällä tempullaan ostamaan sen verran aikaa, että pääsi syöksymään iskusta toipuneen sotilaan puukoniskun kantamalta pois. Sotilas syöksähti eteenpäin ja heilautti uudelleen teräänsä, mutta lähitaisteluase pysähtyi valkoisen tiedemiehen hanskan kämmenpohjaan. Sotilas väänsi ja sai puukosta kaksin käsi pitelevän Jäätutkijan selän kaartumaan taakse. 273 näki silmäkulmastaan, kuinka alikersantti oli napannut pistoolinsa vyöltään ja tähtäsi teräaseesta kamppailevia nazorakeja. Jäätutkijan oli toimittava nopeasti. Valkoinen nazorak irrotti vasemman kätensä otteen taistelukumppanin ranteesta ja tarttui vasurillaan hanskaansa ja käynnisti aseen. Sininen energia välähti 273:n kämmenestä ja sotilas kiljaisi tuskasta. Lataus ei ollut niin iso kuin viime kerralla, mutta se oli tarpeeksi iso jäädyttääkseen terästä pitäneen nazoraksotilaan käden kyynärpäätä myöten. Jäätutkija tarttui kivusta lamaantuneen sotilaan jäätyneeseen käteen ja käännähti niin, että vaikeroiva nazorak jäi hänen ja 1775:n väliin. Ruskea sotilas-parka sai viimeiset naulat arkkuunsa, kun hänen johtajansa ampumat zamorit osuivat torakan selkään.
1775 karjaisi ammuttuaan puolet lippaastaan nazorakin kitiinirankaan. Hän vetäisi vyössään olleen kaarevan miekan ja juoksi petturinazorakia kohti. 273 päästi irti kuolleesta ruhosta käsissään ja valmistautui torjumaan aliupseerin iskun. Aliupseeri kohotti miekkansa korkealle ilmaan raivokas ilme kasvoillaan. 273 latasi hansikkaansa pitäen katseensa tiukasti partionjohtajan kalvassa.

Sitten yhtäkkiä molemmat näkivät sinisen välähdyksen ilmassa ja maa molempien välissä räjähti. Multaa lensi ympäriinsä. Valkoinen tiedemies kääntyi hämmästyneenä katsomaan vasemmalle puolelleen. Kaarakaksikko oli tehnyt selvää lopuista nazorakeista ja nyt oli ilmeisesti heidän vuoro, 273 ajatteli. Energiapanos oli kuitenkin yllättänyt 1775:n niin, että tämä oli horjahtanut ja kamppaili nyt saadakseen tasapainonsa takaisin.
Tämä oli 273:n tilaisuus.
Jäätutkija käännähti kylki horjuvaa aliupseeria kohti. Sitten hän otti kaksi ripeää askelta, pyörähti kokonaan ympäri ja heilautti kättään. Siniset energiasalamat osuivat maahan 273:n vieressä ja nostattivat jääpiikit 273:n liikkeen mukaisesti.

1775 kerkesi nähdä vain 273:n anteeksipyytävät kasvot. Sitten aliupseerin suu avautui ammolleeen, kun tunsi pistävän kivun vatsassaan. Jääpiikit lävistivät nazorakupseerin vatsan. Torakan sätkivät jalat irtosivat maasta jäisten stalagmiittien yhä kasvaessa elementaalienergian vaikutuksesta. 1775 kakoi järkyttyneenä. Hän yritti saada itseään irti piikeistä, mutta se oli mahdotonta. Sätkivä ruskea nazorak saattoi vain katsoa, kun 273 käveli avuttoman upseerin eteen. 1775 katsoi suoraan Jäätutkijan sinisiin silmiin ja yritti sanoa jotain, mutta sanat jäivät rahisevan hengityksen ja kurkusta lähtevien korahdusten alle. 273 katsoi nazorakia silmiin ja saattoi nähdä ennen niin määrätietoisen nazorakin silmissä pelon ja avuttomuuden.
Valkoinen tiedemies tunsi hieman sääliä lajitoveriaan kohtaan. Jäätutkija katsoi kituvaa upseeria hetken empien, mutta sitten hän myönsi itselleen, ettei mitään ollut tehtävissä. 273 loi vielä kerran anteeksipyytävän katseen suoraan aliupseeri 1775:n silmiin. Vaikka nazorak kiemurteli tuskissaan, hän näytti huomaavan lajikumppaneillensa harvinaisen ilmeen vihollisensa kasvoilla. Sitten 273 kohotti hanskakättään. Hän käänsi ranteessa olevaa rullaa ja latasi pienen määrän energiaa hanskaansa. 1775 hiljeni täysin.

Sitten Jäätutkija 273 tarttui hanskallaan aliupseerin päästä.
Kuului vain hiljainen zap-ääni ja torakan ruumis lopetti sätkimisen.

”Anna anteeksi…” tiedemies kuiskasi hiljaa.
Valkoinen nazorak kääntyi ympäri. Hän katsoi hanskakättään ja painoi vasurinsa sormella hanskassa olevaa nappia. Samassa hänen takanaan nazorakruumista kannatteleviin jääpiikkeihin ilmestyi tuhansia säröjä. Kuului rikkoontuneen lasin ääni, kun jää pirstaloitui palasiksi.

Mutta sitten 273 katsoi eteensä, kun autokaksikko porhalsi hänen eteensä niin, että Jäätutkija meinasi horjahtaa selälleen. Sitten ajoneuvon ovi aukesi.
Pieni mataronia muistuttava olento hyppäsi ulos kaarasta. Hän oli ehtinyt vaihtaa tehokkaan kiväärin ruostuneisiin taistelukynsiin ja heiluttelee niitä ilmassa ja näyttää täydeltä idiootilta, hän juoksee nopeinta vauhtia, jota naurettavan pienistä jaloistaan pääsee, ilmeisimmin Jäätutkijaa kohti, sekä huutaa ”NYT TULEE VIELÄ LOPPUHUIPENNUS!”

273 kavahti kauemmaksi. Hän latasi hanskansa valmiiksi pysäyttääkseen tuon pienen hyökkääjän.

Musiikki loppui ja autosta nousi heti sen perään kelta-musta kissarahi, joka huomattavan nopeaa vauhtia rynnisti minimatoronia kohti. Hän otti tätä höyrypäätä niskasta kiinni ja nosti ilmaan sanoen;
”Mitä Mää Sanoin Tosta Albiinotorakasta?”
”MUTTA MÄÄ EN OO KOSKAAN ENNEN TAPPANUT VALKOISTA NAZORAKKIA!” Mataronimainen ilmestys vastasi huutaen, ”Ja Sitä paitsi. Sää Kielsit Ampumisen, Et Suolistamista. Pelle”

273 kohotti toista silmäkulmaansa hieman kysyvästi.
”Aiotteko te hyökätä vai ette?” Hän piti hanskakättään kuitenkin valmiina heittämään jääpiikkiaallon kaksikkoa päin, jos häntä ikävästi katsova pikkumatoran tekisi äkillisen liikkeen.

”KYL-” huusi pikkuotus rahin keskeyttäessä hänet poskiläpsäytyksellä.
”Miksi Mää Ikinä Tekisin Mitään Sellaista, Kaksiseitenkolme?” Vastasi Kissarahi.

Tässä vaiheessa valkoisen tiedemiehen silmät suurenivat hiukan. Hän näytti hölmistyneeltä.
”Mi- mistä tiedät, kuka olen?”

”’Joidenkin Asioiden On Tarkoitus Olla. On Olemassa Loputtomat Määrät Todellisuuksia Rinnakkain. Eläviä Olentoja On Loputtomasti. Yhteiskuntia On Loputtomasti. Kaikkea On Loputtomasti. Silti Olennoilla On Kohtalo. Silti Yksikään Näistä Olennoista Ei Ole Turha. Jokaisella Elämällä Jokaisessa Universumissa On Tarkoitus, Vaikka Näitä Onkin Loputtomasti.’ Nämä Sanat Sain Kuulla Oppi-Äidiltäni, Joka Vasta Opetteli Tekemään Coolilta Kuulostavia Lainauksia, Ja Meidän, Jäätutkija, Kohtalo On Tavata Tasan Tänä Päivänä!” Sanoi kissarahi katsoen hieman kieroon. Hän näytti hieman siltä, että oli itsekkin mennyt sekaisin äsken sanomiastaan.

Sekä valkoinen nazorak että sinistä rurua käyttävä kääpiömatoran katsoivat epävarmasti hymyilevää kissarahia yhtä kysyvästi.
273 yritti kaivella lisää matoranin kielen sanavarastoaan. ”En ole nyt aivan varma, mitä tarkoitat… mutta ilmeisesti emme ole vihollisia. Keitä te olette?”

”Nimeni On Tiikeli. Tai Tiiksie, Millä Nimellä Haluatkaan Sitten Kutsua” sanoi Tiikeliksi itsensä tunnustanut kissamainen olento. Tämä ojensi vapaana olevan kätensä kätelläkseen, kun taas toisessa kädessä oleva pieni matoronmainen olento rimpuili niin kovaa, että onnistui raapaisemaan omaa silmäkulmaansa
”Ainiin, Ja Toi Verenhimoinen Urpo On Joumah. Tarpeetonta Kai Sanoa, Mutta Se Pitää Tappamisesta” sanoi Tiikeli.

273 katsoi eriskummallista parivaljakkoa ensin hieman arvioiden, mutta vakuuttui Tiikelin kissamaisten silmien hyväntahtoisesta katseesta. Hän väänsi hanskansa käynnistysrullan takaisin nolla-asentoon ja ojensi sen sitten kissarahia päin. Jäätutkijan silmät kuitenkin tarkkailivat häntä verenhimoisesti silmäilevää Joumahia, joka oli viimein lakannut rimpuilemasta. Tiikeli tarttui epäröimättä metalliseen hanskaan ja ravisti lujaa.
”Olen Jäätutkija 273.” Nazorak esittäytyi sinisellä kääpiömatoranillekin.
”Hauska tutustua!” Tiikeli vastasi toverinsa puolesta.

Sen jälkeen 273 osoitti kysymyksensä kissarahille:
”Asutteko te täälläpäin, kun noin ärhäkkäästi hyökkäsitte partion kimppuun?”
Ruosteisiä taistelukynsiään pyörittelevä Joumah kuitenkin keskeytti Jäätutkijan kysymyksen. ”Mikä Sä Olet Meiltä Kyselemään?! Ja Mä Olen Kyllä Ihan Pihalla Tästä! Ja Miksi Sä Torakka Hyökkäsit Omies Kimppuun!?” Kääpiömatoran vaati tietää.

Tiedemies hieroi päätään hieman vaivaantuneesti. ”Se on pitkä tarina.”

”Me Lähetään Ny Hatidiin. Ja Tuu Ihmeessä Meidän Mukaan, Se On Upea Paikka” Sanoi Tiiksie viittoen ajouneuvoonsa päin.
”Tarkkuuskiväärillä Saa Kyllä Tehokkaasti Räjäyteltyä Päitä Kappaleiksi, Mutta Miekoilla On Kiva Kun Pääsee Tuntemaan Kärsimystä Ihan Läheltä Käsin…” Sanoi Joumah vihjailevaan sävyyn tiedemiehelle.
”Toi Tyyppi Kyllä Saa Luvan Viettää Kyllä Automatkansa Takakontissa Ihan Kaikkien Yhteiseksi Eduksi.” Sanoi Tiiksie katsoen Joumahiin. 273:sta tuntui, että oli ihan hyvä pitää etäisyyttä pyssysankariin.

Matka sujui rauhallisesti Tiikelin ajaessa ja Jäätutkijan uskoutuessaan uudelle liittolaiselleen matkastaan samalla, kun Joumah kolisteli levottoman oloisesti takakontissa. Uroijegelaiseksi itseään nimittänyt kissarahi vaikutti tiedemiehestä luotettavalta, eikä hän uskonut Tiikelin aikovan kannella 273:sta kenellekään. Ainakaan nazorakeille, päivän aikaisempien tapahtumien perusteella.
Lopulta ilta alkoi hämärtyä metsän puiden yllä, auton lähestyi päämääräänsä. Tiikelille tutun oloinen musiikki alkoi jo soida.

Tiikelin pää pomppi kaukaa kuuluvan bassojytinän tahtiin ja hänen sormensa hakkasivat rattia. Ajoneuvo pysähtyi koruttoman näköisen, osittain maan alla olevan varastorakennuksen eteen. Rakennuksessa oli vain yksi ovi ja yksi tukittu ikkuna. Iloisen näköinen humanoidisudenkorentorahiparivaljakko istui juttelemassa tukitun ikkunan alla. Harmaita seiniä koristeli kyseenalaisilta vaikuttavat spray-maalaukset, joista yksi oli valtavan kokoinen. Siinä luki suttuisilla matorankirjaimilla: ”Huonoa musiikkia sekä huonoa seuraa :DD”. Tiiksie hymyili leveästi.
”Nyt Si Ollaan Perillä! ” Hän sanoi. Pysäköidyttyään auton aurinkolaseja silmillään pitävä kissarahi hyppäsi alas autosta. Valkoinen nazoraktiedemies avasi hieman epävarmasti oven, mutta asteli Tiikelin perään.

Tiiksie käski Jäätutkijaa seuraamaan häntä ja jättämään Joumahin takakonttiin. Molemmat kävelivät metallin harmaille parioville. 273 huomasi toisen oven olevan hieman vinossa ja ovien kahvoissa oli ruostetta.

Tiikeli avasi oven ja molemmat astuivat sisään. Jäätutkija melkein sokaistui hänen silmiään päin lentävästä valokeilasta. Siristellessään silmiään auki, nazorak saattoi erottaa edessään salin. Salissa oli noin sata epämääräisen näköistä olentoa tanssimassa. Jotkut olivat matoraneja, mutta joitakin 273 ei tunnistanut.
Nurkissa oli puisia penkkejä, joissa kyykki muutama vähemmän riehakkaan näköinen asiakas. Salin takana oli kohotettu tiski, jonka takana istui mekaanista rahia muistuttava olento, joka väänteli para-aikaa jonkinlaisen mekaanisen koneen nappeja musiikin muuttuessa sen mukaan. Tiskin takana oli myös valtava äänikoneisto, joista lähti vieläkin kovempi ääni kuin Tiikelin ajoneuvon stereoista. Siellä täällä katossa oli erinvärisiä kohdevaloja ja salin nurkissa oli utuista savua puhaltavia koneita.
Salin vasemmalla seinustalla oli mitä ilmeisemmin baaritiski, joka kumma kyllä nyt oli täysin autiona.

”Sori Et Nyt On Vähän Tällästä Lama-Aikaa, Normaalisti Meillois Kolme Kertaa Enemmän Asiakkaita. Nyt On Vaan Ja Ainoastaan Nää Vakiot. Tymät Klaanilaiset Ja Niiden Sodat Aina Pilaamassa Kaiken Hauskan…” Tiikeli sanoi kovemmalla äänellä pauhaavan teknomusiikin yli Jäätutkijalle.

273 siristeli silmiään ja katsoi salia hieman hermostuneesti. Tänä päivänä hän oli kohdannut enemmän olentoja kuin viimeisinä kahtena viikkona yhteensä. Lisäksi Jäätutkijalle tuli Tiikelin sanoista huono olo. Valkoinen nazorakhan oli itsekkin ollut osallisena tuossa sodassa. Nämä omatunnon syytökset kuitenkin haihtuivat pikaisesti. Heidän kävellessään baaritiskille Jäätutkija tunsi monia pistäviä katseita selässään.
Hieman pelokkaalla äänellä tiedemies kysyi edessään rennosti kävelevältä kissarahilta; ”Onko vakioasiakaskunnallanne kovinkin nazorak-vastainen…?”

”Saattaa Olla Että Ny Vähän Ennakkoluuloja Löytyy, Mutta Ei Oo Syytä Pelätä. Meill’ On Yhteiset Säännöt Ja Niiden Mukaan Mää Oon Ainoo Joka Saa Tappaa Mun Sisään Tuomia Vieraita”, Tiikeli sanoi leppoisalla äänensävyllä, ”Ainiin. Ja Muita Sääntöjä Meill’ Ei Sitten Ookkaan.”

”Ai. No sepä hyvä…” 273 sanoi äänellä, joka ei kuulostanut kovin vakuuttuneelta.

Keltamusta uroijegenilainen hyppäsi tiskin edessä olevalle baarijakkaralle.

”Mää En Oo Tainnu Esitellä Sua Vielä Talon Väelle.” Tiikeli totesi ja kääntyi katsomaan tanssilattialle päin. Tiikeli tilasi itselleen kalliin drinkin baarimikolta, mutta kaatoi sen melkein heti lattialle. Sitten hän otti siinä olleen juomansekoitustikun ja alkoi kilisyttämään sillä lasia kuin lehmänkelloa.
”HEI TYYPIT! MULLOIS VÄHÄN NIINKU VIERAS, NII OIS VÄHÄN NIINKU KOHTELIASTA TAI JOTAIN VÄHÄN NIINKUIN TULLA EES TERVEHTIIN SITÄ! PELLET!” Huusi Tiikeli.

273 säikähti, kun monien huomio kääntyi häneen. Suurin osa tanssilattialla olleista ei kuitenkaan ollut kuullut Tiikelin huutoja musiikin yli. Mutta salin laidoilta alkoi lähestyä muutama hahmo.

Ensiksi Jäätutkijan luokse tuli käveli Joumahin kokoinen ja saman näköinen kääpiömatoran. Olento oli väriltään ruskeavihreä ja hänen käsiensä tilalla oli sakset.
”Jos Toi Ei Ny Osaa Sitä Sanoo, Niin Ton Nimi On Sitten Gamnshu, Kun Se Ei Ite Taida Osata Esittäytyä.” Sanoi Tiikeli Jäätutkijalle.
”MÄÄÄ HALUSIN VAN KäTELLÄ SUA, MUTTEI OO KÄSII!” Parkui Gamnshu melkein itku silmässä.

Sen jälkeen Jäätutkijan luokse käveli samaan lajiin kuuluva, raskaasti panssaroitunut olento, sanoi ”No Hei Ny Sullekkin, Oon Amnshu.” hän yritti ojentaa naurettavan lyhyttä kättään kätelleksäänsä, mutta epäonnistui fataalisesti, ja kompastui omaan lyhyytensä. Noustessaan ylös hän sanoi Jäätutkijalle ”Ja Ihan Pikku Muistutuksena, Kuolema Ei Oo Mikään Kuolemanvakava Asia”

Valkoinen nazorak katsoi oudon näköistä olentoa epävarmasti. Hän kuitenkin kätteli ja totesi sekavasti: ”Njaa, hauska kuulla…”

Sen jälkeen käveli toinen olento raskaassa panssarissa, mutta tämä olento ei ollut lyhyt, vaan suurikokoinen ja ja pelottava soturi. Hän katsoi huvittuneen näköisenä Jäätutkijaa
”No moi hetero, hehheh läppä oli et sää mikään hetero oo.” Ja lähti takaisin penkilleen vielä huvittuneemman näköisenä.

273:n pää kääntyi hitaasti hölmistynyt ilme kasvoillaan, kun soturi käveli poispäin. Tämä porukka alkoi vaikuttamaan yhä enemmän hämärämmltä.

Sen jälkeen DJ:n paikkansa hylännyt mekaaninen olento tuli Jäätutkijan luonkse. Hänellä oli erittäin häiriintyneen näköinen hymy kasvoillaan, hän ojensi kavionsa Jäätutkijalle ja sanoi ”nO oN sE kAI nY hIENOO kU sAADAAN tÄNNEKKIN tUORETTA aSIAKASTA nÄIN lAMA aIKANA. hEI vAAN tÄÄLTÄKIN T.s1RL” Sanoi kyseinen olento ja palasi DJ:n pöydälle.
Tämä rikoi hiljaisuuden pistämällä seuraavan levyn, ”Disko Kituu Vielä”, pyörimään.
”En Kyllä Vieläkään Tiedä Miks Toi Painottaa Aina Vääriä Kirjaimia” Sanoi Tiikeli hieman itsekkin hämmentyneenä

Jäätutkija huokaisi syvään.
”Sattuisiko joku tässä rakennuksessa tietämään mitään Saaren meritilanteesta?” Hän kysyi jo kyllästyneesti poppimusiikkiin ja epämääräisiin tanssijoihin.

”Sitäks Sää Halusit Tietää? No Sitten On Parempi Et Mennään Puhuun Paimenelle, Se On Toi Tyyppi Joka Yrittää Näyttää Tosi Syvälliseltä Ja Synkältä Tossa Kaavussaan” Sanoi Tiikeli ja alkoi kävellä kyseistä ”tyyppiä” kohti

Jäätutija seurasi Tiikeliä, kun hän käveli kaapuun sekä suuhuiviin pukeutunutta mysteeristä henkilöä kohti. Kyseinen henkilö alkoi katsoi Tiikeliä ja sanoi:
”Miksi Sinä Kutsuit Minut Tänne Maallistuneiden Olentojen Joukkoon, Judmin?”
Tiikeli näytti tyynen rauhalliselta kuten aina ja sanoi ”No Vhohhou. Jos Klaanilaiset Tai Pimeyden Pimeä Liiga Aikoo Krashata Tänne, Nii Onhan Se Hyvä Et Meillon Ton-Tyypin-Jonka-Nimeä-Ei-Mainita. Lisäks On Hyvä Olla Joku Joka Oikeesti Osaa Antaa Kunnolla Turpii” Sanoi Tiiksie, ”Ainiin Ja Tällä Albiinolla Ois Kuulemma Sulle Asiaa.”

273 yrittin katsoa kaapuhenkilön hupun sisään, muttei erottanut silmiä sen alta. Tällä kertaa Jäätutkija päätti olla esittäytymättä ja meni suoraan asiaan.
”Sinä siis tiedät, miten tältä saarelta pääisisi pois veneellä?”
Paimenena tunnettu olento pudisti päätään ja tuhahti: ”Tältä Saarelta On Nykyään Mahdotonta Päästä Pois Merelle. Torakoiden Laivat Ovat Saartaneet Koko Saaren, Eikä Niiden Ohi Pääse Tulematta Ammutuksi.”
273 kirosi mielessään hiljaa saamastaan tiedosta. Hän oli laskenut sen ainoan toivon varaan, että etelään päästyään hän pystyisi purjehtimaan pois Saarelta hväljemmille vesille.

”Olet siis aivan varma, ettei saarelta pääse laivalla? Edes pienveneellä?” 273 varmisti.
”Olen. Teikäläisten Laivapiiritys On Tiukentunut.”
Tiikelikin päätti liittyä merikeskusteluun. ”Joo. Se on Hieman Ikävä Juttu. Meikäläistenkin Asebisnekset Hankaloituu, Ku Torakat Piirittää Saarta Eikä Asiakkaat Pääse tänne.”

273 kääntyi katsomaan Tiikeliä.
”Öh, asebisneksiä?” Hän kysyi varovasti.
”Pieni Sivutoimibisnes. Tuottaa Hyvin.” Tiikeli hymähti. Sitten kissarahin huomio kiinnittyi 273:n hanskaan.

”Tuo Hanska Näytti Olevan Aika Voimakas. Mistä Oot Sen Saanut?” Tiikeli kysyi.
273 katsoi alas hanskaansa, josta diskovalot taittuivat. ”Tein sen itse. Olin.. aseseppä.”
”Olikko Hyväkin Siinä? Itekkin On Tullu Viriteltyy Kaikenlaisii Kivääreitä, Moottorisahoja, Autoja, Sekä Kaikkea, Mitä Saa Viritettyy Siihen Kuntoon, Että Se On Klaanin Sääntöjen Mukaan Laiton…” Sanoi Tiikeli ja naurahti vienosti.
”Noh. Omasta mielestä kyllä, mutta minua ei osattu oikein arvostaa…”
”Ei Se Mitään, Ei Minuakaan, Ainakaan Silloin Kun Räjäytin Ison Reiän Klaanin Kahvilan Neljänteen Seinään”
”Oikeastaan voin ymmärtää sen…”

Tiikelin silmissä pilkahti pienoinen innostus. ”Hei. Haluukko Nähä Meiän Asevaraston? Siellä On Paljon Siistejä Aseita.”
Vaikka päivä oli ollut pitkä Jäätutkijalle, tämä päätti suostua. Ja olihan aseiden tutkiminen hänestä kiinnostavampaa kuin korvarääkkäyksen kuuntelu.

Tiikeli vei Jäätutkijan DJ-tiskin takaisesta ovesta. Sieltä johti portaikko käytävään maan alle, jossa oli runsaasti ovia. Tiiksie vei Jäätutkijan muutaman kymmentä metriä vasemmalle ja avasi oven avaimella. Oven takaa paljastui huone, jonka yksi seinä oli täynnä korjailtuja ampuma aseita. Nopealta arviolta siellä roikkui noin parikymmentä ampuma-asetta. Toinen seinä oli taas täynnä lähitaisteluaseita, joita niitäkin oli ilmeisimmin viritelty. Keskellä oli erilaisia tynnyreitä sekä laatikkoja, joissa oli normaalimman näköisiä aseita.Huoneen perällä oli pieni paja, jossa oli täydet varusteet aseiden muokaamiseen ja valmistamiseen, sekä erilaisia aseen osia.
”Vaikka Ite Sanonkin, Tää Huone On Aika Eeppinen, Mutta Mun Suosikki On Kumminkin Mun Musiikkikokoelmahuone. Osa Mun Vinyyleistäkin On Viritetty Klaanin Sääntöjen Vastaisesti.” Sanoi Tiiksie kehuskellen.

273 katseli ammattimaisesti erillaisia tuliaseita seinillä.
”Olet siis muokannut näitä alkuperäisistä aseista?”
”Joo, Haluukko Että Tutustuu Johonkin Aseeseen Tarkemmin?” Vastasi Tiikeli.
”Mikä näistä ampuu zamoreita?”
”Mullon Useampiakin, Mutta Paras On Varmaan Kolmesataakuuskymppinen, Mää Onnistuin Kerran Ampuun Tällä Kolme Nazoa Yhellä Osumalla. Pitää Joskus Yrittää Parantaa Ennätystä” Sanoi Tiiksie ottaessaan suuren tarkkuuskiväärin seinältä ja ojensi sen Jäätutkijalle.
273 loi hieman moittivan katseen Tiikeliin.
”Vaikken pakoilenkin Imperiumia ja nazorakeja, en silti pidä siitä kuinka kerskailet lajilaisteni tappamisella.” Valkoinen tiedemies sanoi tuimalla äänellä.
”Aa Joo. Sori Sori.”

273 nosti kiväärin ampuma-asentoon ja katsoi kiväärin tähtäimen läpi.
”Tämä on hieman painava”, hän totesi, ”tällä on hankala tähdätä, koska se on liian pitkä. Lisäksi tähtäin näyttää olevan hieman vinossa.”
Tiikelin suu vääntyi hieman vinoon.
”Jaa.”
Jäätutkija laski kiväärin takaisin seinustalle ja kääntyi puhumaan talon isännälle.
”Alkaa olla myöhä. Olisin todella kiitollinen, jos voisit tarjota yömajan.”
”Totta Kai Sä Jäät Yöks. Tuu, Mä Näytän Huonees.”

He poistuivat asevarastosta ja Tiikeli johdatti nazorakin käytävän risteykseen, josta kaartui useampi käytävä eri suuntiin. Tiikeli käveli parin oven ohitse. Sitten hän pysähtyi yhden oven eteen ja huikkasi Jäätutkijalle:
”Tää Huone On Vapaa. Saat Majoittua Sinne. Hyvää Päivää!”
Tämän epäloogisen hyvästelyn jälkeen Tiikeli jätti 273:n huoneensa ovelle ja katosi kulman taakse. 273 avasi kevyehkön puuoven ja astui sisään. Huone oli pieni ja siellä oli vain sänky, pieni pöytä ja öljylamppu katosta.
”… on tämä parempi kuin puu.”
Väsynyt nazorak riisui repaleisen työtakin päältään ja laski sen pöydälle. Tiedemies istahti syvästi huokaisten sängylleen. Oli ollut pitkä päivä.
273 päätti antaa väsymyksensä voittaa ja asettui makaamaan selälleen. Huoneen yläpuolelta kuului kuitenkin edelleen basson jytinä ja 273:n huoneen katosta varisi tomua. Jäätutkija ei kuitenkaan antanut sen haitata.
”Eihän sänky yhtä hyvä ole kuin oma unikapseli, mutta…”
Tämän sanottuaan valkoinen nazorak vaipui syvään uneen. Unta hän tarvitsikin, sillä huomenna hän tarvitsisi uuden suunnitelman.

Klaanon Rope

Suuri Pamaus

4 kommenttia

Bio-Klaanin Saari, tasanko

Lehu-Metsän itäpuolella sijaitsevat laajat ruohotasangot aukenivat valkoisen nazorakin edessä. 273 oli kävellyt jo melkein viikonpäivät aukealla maalla ja metsän synkät varjot alkoivat jo jäädä taakse. Karkulaisen matka johti kaakkoon, kohti itäistä merenrannikkoa. Laskelmiensa mukaan 273:n pitäisi alkaa olemaan päämäärässään parin päivän sisällä.

Zyglakien antamat tiedot olivat kuitenkin alkaneet huolestuttamaan valkoista tiedemiestä.
Imperiumin raja alkoi ilmeisesti laajentua etelääkin kohti, mikä tarkoitti sitä, ettei Jäätutkija ollut kauaa turvassa sielläkään kauaa. Varsinkin tasangolla kulkeminen oli todella riskialtista nazorakien tiedustelijoiden vuoksi, mutta 273 oli valinnut reittinsä lähinnä siksi, että se oli nopein tie merelle. Sinänsä tämäkään suunnitelma ei ollut täydellisesti vedenpitävä, sillä 273 tiesi nazorakien pitävän saarta kauppasaarrossa. Riski siitä, että merivoimien partioalukset upottaisivat hänen pakoveneensä olisi siis erittäin suuri.
Toisena haasteena oli lisäksi se, että Jäätutkijan oli saatava vene jostain. 273 mietti, antaisiko hänen moraalinsa myöten sen, että hän varastaisi jonkun matoran-kalastajan veneen. Tosin hän uskoi, että hänen moraalinsa kesti sen paremmin kuin nazorakien zamorit tai Toien elementaali-iskut.

273 kuitenkin päätti kuitenkin lykätä jatkosuunnitelmien miettimisen myöhemmäksi.
Hän katsoi ympärilleen. Ilma oli kirkas ja taivas pilvetön. Viileä pohjoistuuli puhalsi mukavasti valkoisen tiedemiehen selkään ja kutitti hyönteisen herkkiä tuntosarvia. Lakastuneet, vihreän ja ruskean väriset heinät ja ruohot kallistuivat tuulen suuntaisesti.
Talvi oli tulossa. Jäätutkija piti talvesta. Se toi mieleen kodin.

Ruoho rätisi ja taittui nazorakin valkohipiäisten jalkapohjien alla. Yksittäiset kovemmat tuulenpuuskat lepattivat tiedemiehen työntakin repaleisia helmoja välillä. Jäätutkija saattoi kuulla kaukaisuudesta merimetsojen yksittäiset äänet. Jäätutkija päätti pysähtyä kuuntelemaan niitä tarkemmin. Hän kallisti päänsä siihen suuntaan, mistä oli kuullut lintujen äänet.

273 kuitenkin katui sitä heti, kun maan täytti tärykalvoja repivä ja maata tärisyttävä pamaus. Oikein jumalallinen rumpusoolo suoraan Mata Nuin korkeuksista.

Jäätutkija kavahti infernaalista jyrähtelyä ja painoi kalpeat kätensä tärykalvojensa suojiksi. Hän ei edes ollut säikähdykseltään huomannut kaatuneensa takamukselleen ruohikkoon.
MITÄ HELVETTIÄ!? 273:sta tuntui että hänen piti ajatuksensakin tasolla huutaa kuullakseen ne äänen ylin.

Parin raastavalta ikuisuudelta tuntuneen sekunnin jälkeen 273 istui yhä maassa, silmäluomet äärimmilleen revähtäneinä ja kädet edelleen puristuneina kalloaan vasten.
Hitaasti Jäätutkijan molemmat pitemmät kädet irtosivat ohimoista, mutta pysyivät yhä ilmassa. 273:n silmät olivat yhä kuin lautaset. Hän liikautti varovasti päätään ja katsoi hitaasti ympärilleen. Oli hiiren hiljaista.
Valkoinen tiedemies räpäytti kerran silmäluomiaan. Loppuiko se…?

Jäätutkija tajusi istuneensa jo hetken paikoillaan. Hän nousi äkkiä ylös ja katsoi villisti ympärilleen kuin magmamagnusti joka työntää päänsä ylös pesäkolostaan ja tarkkailee ympäristöään. 273:n katse havaitsi suuren savupatsaan kaukana pohjoisessa.
Jäätutkija räpäytti pari kertaa silmiään. Hän kertasi useammat vaihtoehdot läpi päässään. Pommikoneita? Ei, taivaalla ei näy niitä. Tykistökö? Ehkä.

273 oli kaukana savupilarin nousupaikasta, mutta hän ei tuntenut oloaan siltikään turvalliseksi. Tiedemiehestä tuntui, että hänellä alkoi olla kiire. Nazorak kääntyi nopeasti ympäri ja jatkoi juosten matkaansa kohti kaakkoa.

Jäätutkija sadatteli ääneen ja kirosi kaikkia maailman eläimiä, kun oli epähuomioissaan astunut rahin jätökseen. Tässä kohtaa on syytä täsmentää, että kyseinen jätös oli tapiirin.

Klaanon Rope

Älä mene metsään

6 kommenttia

Bio-Klaanin Saari, Lehu-Metsän itäraja

Metsän laita häämötti jo. Jäätutkijalla ei ollut aavistustakaan, kuinka kauan hän oli juossut. Auringot loistivat jo kirkkaina taivaalla, joten kohtaamisesta Kätösten kanssa oli jo useita tunteja. Hän ei kuitenkaan suunnitellut pysähtyvänsä.

Valkoinen Nazorak vilkaisi taakseen. Hän tiesi, ettei tiedustelun kaksikko ollut seurannut häntä, mutta pälyili silti olkansa yli vähän väliä. Tälläkin kertaa takana oli kuitenkin vain metsää. Edessä sen sijaan törmäys.

Jäätutkija kaatui selälleen.

Hän käänsi katseensa äkkiä törmäyksen kohteeseen. Zyglak.

Voi ei…

”Zazi?” törmäyksen kohteeksi joutunut lisko ähkäisi. Se oli massaltaan miltei kolminkertainen torakkaan verrattuna, joten se seisoi yhä tukevasti jaloillaan.

Jäätutkija ei vastannut mitään, vaan nosti välittömästi pistoolinsa. Hän ei uskonut, että Zamorit läpäisisivät liskosoturin paksua nahkaa, mutta arveli, ettei pistooli vasten Zyglakin kasvoja ainakaan huonontanut hänen tilannettaan.

Samassa kun Nazorak sai aseen esiin, hänen ranteensa joutui voimakkaan iskun kohteeksi. Pistooli lensi sivuun.

Hyökkäyksen iskijä paljastui, kun Jäätutkija katsoi vasempaan. Toinen Zyglak oli huitaissut tuliaseen pois torakan otteesta nopealla hännänliikkeellä. Siinä ne seisoivat, kaksi Zyglakia, toinen punamusta ja toinen sinivihreä. Sinivihreä, se, johon Jäätutkija oli törmännyt, oli kaksikosta suurempi. Liskot näyttivät aivan yhtä yllättyneiltä kuin ötökkäkin.
”Zozo ze?” sinivihreä päästi suustaan epäuskoisesti.

Punamusta kaivoi reideltään ison veitsen.

”Seis, odottakaa!” Jäätutkija huudahti. Hän oli pahasti alakynnessä.
”Zozo jo zi zasesa za guzezi zozo raze giindo giize zisazasou za?” tummanpunainen sähisi ja otti muutaman askelen torakkaa kohti. ”Zazada sa zose ga zozo raze zazada zo jozesu zodozadda zizazi ruzuzagii za giide ziragu?”

Puukko lähestyi uhkaavana.

”Radde Mei”, sinivihreä sai sanotuksi. ”Zase sa deigagu giite zizai jozesu.”

Punamusta Zyglak mulkaisi lajikumppaniaan.
”Sadagi sa, zozagai si gosesa zo zisin giiragen”, se sylkäisi, mutta laski teräaseensa.

273 makasi ruohikolla isokokoinen Zyglak-naaras yläpuolellaan. Jäätutkija kävi kuumeisesti läpi zyglakien kielistä sanavarastoaan. Kaikkien Universumin kielien opiskeluun ei Jäätutkijallakaan ollut elämänsä aikana ollut aikaa, joten kyseinen tilanne oli melko kinkkinen kielimuurinsa takia.

Valkoinen nazorak sai kuitenkin sanotuksi ”Älkää tappako! Olen vaaraton…!
Punamusta Zyglak katsoi ärtysästi valkoista hyönetistä.
273 vilkaisi sivusilmällään oikeassa kädessään olevaa hanskaansa. Voi hitsi. Zyglakit ovat immuuneja elementaalienergioille. Hanskani ei siis vaikuta heihin, vaikka pääsisinkin käyttämään sitä… On kai parempi hoitaa tämä rauhanomasin keinoin.
273 nosti aavistuksen verran päätään nousten kyynärpäittensä varaan. ”Saanko nousta?” Hän kysyi arasti.
Sinivihreä Zyglak katsoi kysyvästi punamustaa lajitoveriaan, joka vastasi olankohautuksella.
”Zyugeziza zugoziragen!” Sinivihreä murisi uhkaavalla äänensävyllä.

Valkoinen tiedemies nousi hitaasti jalkateriensä varaan ja ponnistautui ylös. Hän astui askeleen verran kauemmaksi kaksikosta, muttei enempää. Liskonaisen katse näytti terävöityneeltä ja valmistautuneelta hyppäämään tiedemiehen kimppuun, jos tämä yrittäisi paeta.

273 aukaisi suunsa sanoakseen jotain, mutta lause seisahtui ennen kuin se ehti alkaakaan. 273:n silmät katsoivat jonnekin ylös ja hänen suustaan kuului vain mietteliästä muminaa. Hän ei muistanut voida-verbiä.
Lopulta hän sanoi matoraniksi ”Voisimmeko puhua matorania?”

Zyglakit katsoivat toisiaan. Naaraan ilme oli hieman kiusaantunut ja Zyglak-uros raapi niskaansa. Lopulta naaras nyökkäsi.

”Oletko ötököiden tiedustelija?” Zyglak kysyi Nazorakilta.
273 pudisteli päätään. ”En. Ettekä ilmeisesti tekään. Tunnutte välttelevän Nazorakeja, vaikka olette tietääkseni liitossa Imperiumin kanssa.” 273 heitti vastausvuoron liskomiehille.

Tummanpunainen näytti siltä, että sai ajatuksen ja mutisi jotain zyglakien kielellä. Koiras näytti aluksi epäilevältä, mutta hetken supatuksen jälkeen näytti hyväksyvän idean.
”Onko sinulla… karttaa?” naaras-Zyglak kysyi vahvalla aksentilla. Hänelle tuotti selvästi vaikeuksia nöyrtyä puhumaan torakalle.

Jäätutkija hämmentyi. Olivatko liskosoturit eksyneet?
”Ei, ei ole”, hän vastasi.

Zyglakit näyttivät pettyneiltä. Valkoinen torakka kuitenkin jatkoi. ”Mitä te kartalla?”

Kiusaantunut ilme levisi liskojen hammasrikkaille kasvoille. ”Meidän pitäisi päästä vuoren juurelle, mutta emme voi enää kulkea tasankojen poikki”, koiras-Zyglak selitti. ”Aivan liikaa torakoita.”

273 puntaroi vaihtoehtojaan. Hänellä oli erinomainen tuntemus saaresta, aivan kuten useimmilla muillakin tiedemiehillä. Jos hän kuitenkin antaisi liskoille mitä he halusivatkin, mikä estäisi niitä viiltämästä hänen kurkkuaan auki?

273:lle tuli kuitenkin ajatus, joka sai pienen hymyn nousemaan hänen kitiinisille kasvoille.
”Noh, minulla on kyllä suhteelisen hyvät tiedot tämän saaren maantieteestä”, Jäätutkija aloitti rupattelevalla sävyllä ”mutten suostu antamaan tietojani ilman vastapalvelusta…”
Punamusta Zyglakeista kiivastui tiedemiehen puheista. ”Älä unohda, ketkä meistä ovat niskan päällä. Kerro tietosi!”
Koiraslisko katsoi lajitoveriaan hieman säikähtäneenä.

”Uskon, että minusta on enemän hyötyä teille elävänä kuin kuolleena”, 273 vastasi ”ja reaktioistanne päätellen tarvitsette tietojani yht paljon kuin minä teidän. Joten ehdotan vaihtokauppaa.”

Sinivihreä Zyglak supatti punamustalle naaraalle. ”Hän on kyllä oikeassa. Me tarvitsemme häntä.”
Mei-niminen naaras näytti lähinnä ärtyneeltä, mutta myönsi itsekin heidän tarvitsevan tuota torakanplanttua.

Yksissämielin he siis vastasivat vaihtokaupan käyvän.
Mei oli juuri aukaisemassa terävärivisen suunsa kysyäkseen, mutta Jäätutkija keskeytti. ”Antaisitko sen puukon pois?”

”Hm?”

273 hymyili. ”Jos kerran keskustelemme asiallisesti, niin eihän siihen teräaseita tarvitse? Hieman niin kuin luottamuksen osoitukseksi.”

Zyglak tuhahti happamasti. Sitä ei selvästikään kiinnostanut väitellä torakan kanssa.

https://www.youtube.com/watch?v=N_GO-Gl_bcY

Nazorakin pistooli ja Zyglakien veitsi makasivat vieretysten erään puun juurella kauempana omistajistaan.

Kolmikko istuivat hiekkaisella maalla. 273 piirsi pienellä risulla maahan kuvioita ja kaksi Zyglakia istuivat jalat ristiasennossa hänen edessään. Molemmat lisko-olennot olivat kumartuneet tuijottamaan Jäätutkijan heille piirtämää karttaa.

”Kuten varmaan tiedättekin, olemme nyt metsän itärajalla. Metsän luode- ja pohjoispuolella sijaitsee matoralaisten nimittämä ’Kummitusten suo’, mutta ainakin yhdessä kohtaa Vuoren rinne laskee suoraan metsään.” 273 selosti osoitellen samalla tikullaan hiekkaan piirtämiään kuvioita metsästä ja vuoresta.

”Kuljette jotakuinkin samaa reittiä kuin minäkin etelärinteelle”, tiedemies opasti, ”mutta suosittelen kulkemaan metsän reunaa. Metsässä on… ikävämpiäkin asioita, kuin Nazorak-partioita.” Jäätutkijan ääni madaltui lauseen lopussa. Hän katsoi vaistomaisesti taaksensa metsän pimentoihin.
”Älkää menkö syvemmälle metsään, ainakaan tänään.”

Zyglakit katsoivat toisiaan. Jokin valkoisen torakan katseessa vakuutti liskot siitä, että varoitus oli syytä ottaa tosissaan.

”Teidän vuoronne”, 273 lausui. Hänen täytyi saada tietää Allianssin liikehdinnästä mahdollisimman paljon. Vaikka mitä oli saattanut tapahtua hänen harhaillessaan erämaassa.

Zyglakit selittivät Nazorakille tietonsa saaren tapahtumista: torakkarintaman hivuttautumisesta etelään ja evakkojen pakomatkasta. 273 huomasi kuitenkin, että syytä paniikkiin ei ollut. Torakoiden vaikutus ei ollut suurta näin etelässä – loppumatka sujuisi luultavasti ja toivottavasti ilman ainuttakaan lajikumppanikontaktia.

Kun tiedot oli vaihdettu, kolmikko nousivat yhdessä ja 273 ja Mei kävelivät kohti puunjuurta, jolle he olivat jättäneet aseensa. Kun sekä Nazorak että Zyglak kumartuivat yhdessä nostamaan aseitaan, he molemmat sattuivat vilkaisemaan toisiaan. Heidän kummankin ilme näytti epäluuloiselta. kummankaan irrottamatta katsettaan toisistaan kynnellinen ja kitiinimäinen käsi poimivat pistoolin ja veitsen maasta. Sen tehtyään molemmat astuivat askeleen kauemmaksi toisistaan.
Sinivihreä Calibus hieraisi niskaansa tyytyväisenä. Kukaan ei ollut vielä kuollut.

Zyglakit kiittivät vielä saamistaan ohjeista, joskin hyvästit eivät olleet niin surumielisiä kuin joku olisi saattanut odottaa.

273 työnsi rakkaan pistoolinsa takaisin riekaleisen vaatekappaleensa sisään ja heilautti sen olkapäilleen. Hän katsahti edessään avautuvaa ruohotasankoa. Zyglakien antamien tietojen avulla hänen ei vielä tarvinnut kummemmin pelätä Nazorakien rintamaa. Sitten hän vielä käänsi katseensa takanaan häämöttävään metsään. Jäätutkija kuitenkin havaitsi liskoparivaljakon edelleen metsän reunalla. he ilmeisesti kinastelivat jostakin.

273 tunsi vielä velvollisuudekseen varoittaa viimeisen kerran.
”Hei!” Hän huusi. Zyglakit kääntyivät katsomaan häneen.

”Älkää menkö metsään!”

Klaanon Rope

Tuijotusleikki Kuoleman kanssa.

14 kommenttia

Bio-Klaanin Saari, Lehu-Metsä

Aamu valkeni metsän yllä. Ilma ei ollut enää niin lämmin ja aurinkoinen kuin edellisenä vuorokautena. Kylmät, Vuorelta kantautuivat tuulet havisuttivat Lehu-Metsän lehtiä. Jotkut näistä uivertavista tuulista kantautuivat metsän takaisille tasangoille asti ja niiden ulvonta valitti tyhjyydessään. Talvi oli tulossa.
Vaikka taivas oli harmaan pilvinen, oksien välistä pilkahteli muutamia himmeitä valokeiloja, jotka halkoivat metsän tummaa hämäryyttä. Yksi niistä sattui osumaan juuri uinuvan pakolaisen silmiin. Väsyneet silmät reagoivat hitaasti ärsykkeeseen, mutta lopulta nukkunut hyönteinen sai siristeltyä ne auki. 273 hieraisi unisiaan silmiään unesta ja katsahti ylleen. Hänen kattonaan toimi koivun vaaleanvihreät lehdet ja paksut oksat. Hän saattoi erottaa osan taivasta niiden välistä. Sitten valkoinen Nazorak käänsi päätään ja vilkaisi alapuolelleen. Hän hätkähti ja hänen tasapainonsa meinasi horjahtaa. Maankamaraan oli pienoinen pudotus.
”… Ai niin. Nukuin puussa.”

Laskeuduttuaan turvallisesti maahan, hän taivutteli unisesti jalkojaan. Yö puun oksilla oli ollut pitkä ja hermostuttava, mutta jossain vaiheessa aamuyötä 273 oli uskaltanut nukahtaa. Uni teki kuitenkin hyvää. Jäätutkija nosti kätensä niskansa taakse ja taivutti selkäänsä kaarelle hengittäen samalla rentoutuneesti syvään. Sen jälkeen hän venytti kätensä ja levitti läpikuultavat siipensä erilleen ja päästi leveän haukotuksen, joka ääntyi lopussa hellyyttävän kimeäksi kiljahdukseksi samalla kun hänen tuntosarvensa nousivat pystyyn. Valkoinen nazorak taivutti kaulaansa ja pyöräytteli jumissa olevia olkapäitään. Varmaan vain harva matoralainen rahitieteilijä tietäisi että ulkoinen tukirankakin voisi mennä jumiin.

Saatuaan aamujumppansa päätökseen 273 vilkaisi leiriään. Missään ei näkynyt jälkiä siitä että joku olisi käynyt nuuskimassa sillä aikaa kun hän oli nukkunut. Tiedemies heilautti takkinsa päälleen ja varmisti, että kaikki hänen tavaransa oli vaatekappaleen taskuissa. Hän tunnusteli hanskattomalla kädellään toista isoista sivutaskuista. Toisessa oli linkkuveitsi, toisessa taas ladattu Azra. Lämpökivi lämmitti toisessa povitaskussa. Hän tarkisti vielä yhden taskun takkinsa sisäpuolelta, kyljen kohdalta. Juipin taskumatti pullotti siellä.
273:n ajatuksen kantautuivat hetkeksi pois Lehu-Metsän hämäryydestä jonnekin kauas, mutta kuitenkin aivan liian lähelle. Vuorten puhtaan valkoisille rinteille, joitten syleilyssä hänen vanha kotinsa sijaitsi. Jäätutkija huokaisi syvään. Hänellä oli ikävä kotiin. Hänellä oli ikävä entistä elämäänsä.
Vuorella oli aina niin valoisaa, toisin kuin täällä kirotussa metsässä, hän ajatteli. Mitäköhän Juipille on tapahtunut… Häntä saatetaan epäillä osalliseksi koko kapina-jupakkaan. Hänet saatetaan tappaa…
273 puisti päätään. Ei. Nyt ei ole aika miettiä tuollaista. Vaikka hän saattaakin olla vaarassa, en voi auttaa häntä nyt, Jäätutkija yritti vakuuttaa itselleen. Sitten hän hymähti ja hänen kasvoilleen kohosi vieno hymy.
Ja mistäs sitä tietää. 2905 ei kuitenkaan ole mikään eilisen kewan poika. Parhaimmassa tapauksessa hän saattaisi vedättää agentteja tuntosarvesta niin, etteivät he edes huomaisi mitään. Hänhän on aina ollut meistä kahdesta se viekkaampi.

Ja eihän Juippina tunnettu nazorakmekaanikko itsekään mikään puhdas pulmunen ollut, sillä hänet tunnettiin Pesän vartijoiden ja järjestyksen pitäjien keskuudessa oikeana pikkurikollisena, joka valmisti ja myi laitonta alkoholia muiden työläisten keskuudessa. Hän oli saanut itsensä moniin hankaluuksiin, mutta hän useimmiten onnistui keplottelemaan itsensä kuiville. Toisinaan hän oli saattanut piilotella useita päiviä joissakin ilmastointikanavissa tai metrotunneleissa häntä jahdanneita miliisejä.

273:a nauratti. Hänelle tuli selvästi hyvä mieli muistellessaan toverinsa kommelluksia. Mutta sitten hän havahtui taas ajatelmistaan. Jäätutkija muisti, että hänen oli aika jatkaa matkaansa. 273 vilkaisi vielä leirinsä jäännöksiä. Nuotion maahan polttamaa jälkeä ja puuhiilen kekäleitä hän ei kovin pystynyt siivoamaan pois. Fe-Wrin luut ja sulat hän oli edellisenä yönä polttanut myös nuotiossa, ettei niistä jäisi paljoa jäljelle. Ennen sitä, hän oli leikannut linnusta kaiken syötäväksi kelpaavan ja taitellut ne metsäraparperin lehtiin kuljettaakseen lihat mukanaan.
Varmistettuaan vielä kerran, että hänellä oli kaikki mukana, 273 uskoi voivansa jatkaa vaellustaan kohti metsän synkkiä syvyyksiä.

273 asteli muutaman askeleen. Hän varoi maassa kiemurtelevaa puunjuurta. Hän muisteli, että vähän matkan päässä kulki pieni metsäpolku, jota pitkin olisi helpompaa jatkaa eteenpäin. Valkoinen nazorak sattui vilkaisemaan yllään olevien havujen ja oksien läpi. Taivas oli kylmän harmaata pilvimerta. Jäätutkija tiesi alkutalven olevan alkamassa. Hän oli laskeskellut, että hyvällä tuurilla hän saattaisi ehtiä Saaren etelä-rannalle ennen ensilumen tuloa.

Tiedemies kuunteli metsää. Ainoat äänet, jotka hän kuuli, olivat tuulen hiljaa kahisuttamat puut ja hänen omat askeleensa, jotka narskahtelivat aluskasvillisuudessa. Muuten metsä oli täydellisen hiljainen. Metsä näytti hämärältä niukassa valossa. Ainoa ääni kuului tuulesta ja askelista. Tuulen ja lehtien suhahtelu kuulosti rauhoittavalta. Jäätutkija päätti lakata keskittymästä tuuleen ja käveli vain eteenpäin. Hänen askelten naksahtelu pudonneiden oksien päällä kaikui hänen mielessään. Narsk, narsk, naks, narsk, ne kaikuivat. 273 käveli aivan normaalisti eteenpäin. Hänen huomionsa alkoi vain herpaantua. Oli vain hän, ympärillä olevat puut, hämärä ja askeleet. Askeleet, jotka kaikuivat hämäryydessä.

Yht’äkkiä. Äänekäs lehtien humahdus ja oksien taipumisen valittavaa narahtelua.

Tiedemies säikähti hereille. 273 sydän tuntui hypähtävän kurkkuun. Jäätutkija tähyily villisti ympärilleen. Hän tajusi äänen tulleen puista. Kuunneltuaan hetken oksien helähdyksiä, hän rauhoittui. Sen täytyi olla vain äkillinen tuulenpuuska, joka taivutteli puitten latvoja. Valkoinen nazorak huokaisi helpotuksesta. Hän melkein naurahti omalle säikähdykselleen. Säikähtää nyt tuulenpuuskaa puolikuoliaaksi, hän tuhahti itselleen.

273 haravoi katseellaan ympäröivää kasvillisuutta. Hän ei ollut vieläkään löytänyt polkua. 273 alkoi epäillä, että hän oli kulkenut vahingossa väärään suuntaan. Hän kääntyi ympäri ja otti pari askelta. Mutta sitten hän huomasi jotain.
”Miten täällä on näin pimeää…?”
Oli aivan kuin se vähäinenkin valoisuus, mitä puitten lehtien läpi pääsi, olisi kadonnut. 273 näki koko ympäristön tumman sävyissä. Ehkä taivaalla lipuu myrskypilviä. Sää on vaikuttanut epävakaiselta viime päivinä…
Nazorak kuuli oksien natisevan taas äänekkäästi. Tuuli se taas siellä vaan pauhaa, Jäätutkija ajatteli.

Kunnes hän tajusi jotain. Hän ei kuullut tuulta.
273 päätti katsoa ylös metsän katon läpi. Taivas ei ollut harmaa. Ei edes tumman harmaa, vaan täysin musta. Hän ei nähnyt taivasta.
Jäätutkija tajusi viimein. Jokin lentää ylläni…

Valkoinen nazorak ampaisi nopeasti aluksen varjon alta pois ja painui kyyryyn läheisen mättään ja puun taakse. Hän kaivoi ampuma-aseensa taskustaan ja varmisti että se oli toimintavalmiudessa. Turpeen hapan tuoksu pisti 273:n hajuaistiin. Hänen sydämensä tykytti kiivaasti Nazorakin kitiinikuoren alla.
Valkoinen tiedemies nosti päätään hitaasti mättään yli. Tästä kulmasta hän saattoi nähdä pienen osan levitoivan objektin reunasta puitten yllä, jonka hän päätteli jonkinlaiseksi lentokoneeksi. Hänen näkemänsä osa aluksesta oli pikimusta. Se oli enemmänkin kuin vain musta. Aivan kuin sen pinta olisi imenyt kaiken valon mustan aukon lailla, eikä heijastanut mitään takaisin. Sen tähden 273:n oli hankala päätellä aluksen muotoa.
Jäätutkija ei nähnyt moottoreista lähtevää valojäämää eikä kuullut helikopterin propelleista lähtevää jylyä tai mitään, joka olisi saattanut kertoa tiedemiehelle, minkä tyyppinen lentoalus se oli tai miten se pysyi ilmassa. Lentokoneesta ei lähtenyt minkäänlaista ääntä.

273 hengitti hitaasti ja yritti miettiä hermostuneesti, mikä ja kenen alus oli. Sitten Jäätutkijan huomio kiinnittyi aluksen alla olevien puiden latvoihin. Vaikka alus näytti selvästi levitoivan ilmassa, sen alla olevien puiden latvat olivat painuksissa. 273 oli aiemmin luullut että tuuli olisi heiluttanut ja kahisuttanut oksia. Mutta ei, ei se ollut tuuli. Aivan kuin näkymätön voima olisi työntänyt puiden lehmustoja kauemmaksi mystisestä lentokoneesta.

Kysymykset velloivat loputtomana virtana Nazorakin ajatuksissa. Kenen alus tuo on? Onkohan se Nazorakeiden, Klaanilaisten vai jonkun muun puolella? Kuka sitä ohjaa? Ja millaista tekniikkaa se käyttää? Mitä se tekee täällä? Oliko se huomannut minut tai leirin valon illalla?

Hänen ajatukset keskeytyvät, kun tapahtui jotain odottamatonta. Alus liikkui poispäin 273:n olinpaikasta. Nyt tiedemies näki kuinka alus liikkui. Se levitoi sulavasti, huojumatta täysin samalla korkeudella kauemmaksi 273:n näköpiiristä niin, ettei hän enää nähnyt tumman aluksen reunaa. Tiedemies näki enää vain, kuinka puitten painuksissa olleet oksat kohosivat normaaliin asentoonsa yksi kerrallaan sen mukaan, mitä kauemmaksi alus meni ja sen, kuinka uudet oksat joutuivat väistymään sen tieltä.

273 näki, kuin aluksen luoma yön pimeä varjo väistyi aluksen mukana. Mutta läpinäkymättömän verhon altan paljastu jotain.

273:n hengitys salpaantui.

Kaksi hahmoa.

Jäätutkija painui äkkiä mätästä vasten. Hän yritti olla mahdollisimman hiljaa.
Miten en huomannut heidän tuloa?! Tiedemies ajatteli paniikinomaisesti. Tulijat eivät olleet päästäneet ääntäkään, eikä heidän tuloaan ollut pystynyt näkemään varjon läpi. Jäätutkija arveli, että hahmot olivat tulleet lentokoneesta. Oli kuin varjo olisi toiminut heille verhona, jonka turvin he olivat saattaneet laskeutua huomaamatta maahan.
273 yritti parhaansa rauhoittaa itseään. Ei mitään hätää! Ehkä ne eivät huomanneet minua. Mutta mitä he tekevät täällä? Ja keitä he ovat? Ei. Heidän on täytynyt huomata minut. Miksi muutenkaan he olisivat laskeutuneet maahan.
Kaksi ääntä taistelivat 273:n sisällä. Toinen panikoi ja toinen yritti rauhoitella. Nazorak ei ollut ehtinyt nähdä, keitä tulijat olivat. Toinen tiedemiehen päänsisäisistä äänistä kehotti häntä kurkistamaan turvemättään yli, mutta pelko nähdyksi tulemisesta sai hänen kätensä vapisemaan. Mutta enemmän hänen oli saatava tietää, keitä aluksen mahdolliset omistajat olivat. Siksi 273 rohkaisi mielensä, työnsi paniikkinsa syrjään ja nojasi käsillään edessään olevaan mättääseen niin, että pystyi kurkistamaan sen yli.

Tuntematon kaksikko olivat eronnut eri suuntiin. Toinen loittoni paraikaa 273:sta katsottuna poispäin viistoon oikealle, toinen taas käveli vain parin metrin päästä 273:sta vasemmalle. Jäätutkija tunnisti oitis lähemmän kaksikosta. Hän katui heti, että oli katsonut sinne.
Nazorak…

Jäätutkija painui tiukemmin kiinni mättääseen, ettei nazorakiksi osoittautunut huomaisi häntä. 273 hengitystään. Hän ei uskaltanut katsoa.
Ei halvatun narkoleptinen nazo sentään! Tietysti juuri minun tuurillani tänne on eksynyt nazorakeja! Mitä teen?! He eivät saa nähdä minua. Miten pääsen livahtamaan heidän ohi. Heitä on kuitenkin kaksi.
273 yritti kuunnella, missä nazorak käveli, mutta ei kuullut mitään.
Mahdotonta… Hänen on liikuttava äänettömästi.

Jäätutkija ei tiennyt, missä nazorak liikkui. 273 epäröi, mutta hänen oli uskallettava katsoa uudelleen. Valkoinen tiedemies nosti hitaasti valkeaa hipiäänsä varpujen takaa. Hän havaitsi mustan päälaen vasemmalla. Hitaasti mustasta nazorakista paljastui lisää 273:n verkkokalvoille sitä mukaa, mitä korkeammalle tiedemies päänsä kohotti. Hän näki jo nazon yläruumiin

Nazorak oli kylki tiedemiestä kohden. Hän näytti haravoivan katseellaan jotakin maasta. Se tarjosi 273:lle tilaisuuden tutkia torakkaa tarkemmin.
Jäätutkijan huomio kiinnittyi heti nazorakin haarniskaan. Se oli täysin samanlainen kuin näkemänsä aluksen sivu: täysin musta, joka imi itseensä kaiken valon, eikä antanut heijastuksia. Haarniska sai koko nazorakin näyttämään mustalta siluetiltä, kuin kaksiulotteiselta varjolta hämärässä metsässä. Kuin tasolta, joka ei olisi osa tätä maailmaa.
273:n katse siirtyi ylemmäksi tutkimaan torakan kasvoja. Nazorakilla oli päässään musta visiiri, joka oli varsin yleinen Nazorakein tiedustelupalvelun agenteilla. Se ja visiirin takaa paljastuva mustahipiäinen takaraivo viittasivat yhä varmemmin mustahaarniskaisen hahmon olevan 007:n leivissä.

273 painui alemmas ja kirosi hiljaa. He ovat tiedustelupalvelusta! Heidän on täytynyt saada vihiä, että olen elossa! 007 on täytynyt lähettää heidät tänne…

Jäätutkija yritti malttaa mielensä ja estää pelon valtaamasta häntä. Kaikki olisi hyvin, jos hän pysyisi hiljaa. Hän yritti nieleskellä kurkkuunsa nousseen ahdistuksen. Tiedemies yritti vielä kerran kurkistaa katsoakseen agenttia tarkemmin.
Jäätutkija kohotti päätään kolmannen kerran. Hän näki visiirin peittämän pään, rintakehän, lantion ja…

Kädet.

273 katsoi agentin käsiä. Hänen silmänsä laajenivat.

Ne kädet olivat siniset.

Juuri silloin 273:n mieleen hiipi kamala muisto. Muisto helikopterimatkasta kapinallisten kanssa vuoritukikohtaan, kun Arkkiagentin salamurhayritys oli epäonnistunut. Jäätutkija oli ollut ohjaimissa ja kuunnellut matkustajatoveriensa kinastelua. Silloin 16765, kapinan alkuperäinen ideoija, oli lausunut runon, jonka jokainen Nazorak hyvin tunsi. Se oli tiedustelupalvelun kertoma runo, jonka tarkoitus oli ollut pelotella kaikkia niitä, jotka uskalsivat asettaa kyseenalaiseksi yhteiskunnan johtoportaan mahdin. Muistutuksena kaikille niille, jotka luulivat ettei tiedustelupalvelu saisi heidän aikeistaan selvää.

”’Kätöset nuo siniset…’”

273:n suu avautui hieman. Kylmät väreet kulkivat hänen selässään. Tuntui kuin jokin kylmä olisi noussut tiedemiehen vatsanpohjasta nieluun asti. Jäätutkija ei uskaltanut hengittää. Hänen katseensa oli vain nauliutunut mustan nazorakin sinisiin käsiin. 273 ei olisi koskaan uskonut näkevänsä heidät.
Jäätutkija ei ollut koskaan varsinaisesti pelännyt runoa ja uskonut, että se oli ollut vain tiedustelupalvelun keksimä pelote, tai korkeintaan jonkun sisäisen tiedustelun osaston salainen peitenimi, mutta.
Ei tällaista.

Ei mitään tällaista.

Katsoessaan nazorakin käsiä tarkemmin, hän tajusi niiden olevan mekaanisia. Samassa Jäätutkija muisti asian, jota hän ei ollut ajatellut aikoihin.
Kun 273 oli vielä joskus, monia vuosia sitten toiminut Pesässä pelkkänä laboratorioavustajana ylemmille tiedemiehelle, hän oli sattunut kuulemaan puhuttavan ”koodi sinisestä”. Jäätutkijalla ei ollut silloin ollut kiinnostusta eikä haluakaan tunkea nokkaansa kyseiseen aiheeseen, koska 273 jos joku tiesi, että joitakin Imperiumin salaisista projekteista ei oltu tarkoitettu uteliaiden tutkijoiden kuolevaisille kuuloelimille. Liian tarkkakorvaiset olisivat maksaneet niistä tiedoista hengillään. Mutta nyt, kun hänen muistinsa alkoi valokuvamaisen tarkkuudella nappaamaan otteita pienen nazorakin pienestä elämästä ja kun tiedemies yhdisti vähäiset tiedonjyväsensä mosaiikkimaiseksi kuvaksi, hän toivoi ymmärtävänsä enemmän.

Mutta näillä vähäisillä tiedoilla ja tiedemiehen vihreillä aivosoluilla pääteltynä, Jäätutkija tiesi nyt mustien nazorakien olevan myös sidoksissa Imperiumin salaisiin tieteellisiin projekteihin.
Se teki tilanteesta entistä pahemman 273:n kannalta.

Mutta sitten valkoinen nazorak huomasi piileskelemänsä lajikumppaninen liikahtavan. Jännitys kourasi 273:n vatsanpohjaa, kun hän seurasi kuinka musta nazorak liikahti. Äsken se oli tutkinut hieman kyyryssä edessään ollutta maastoa, mutta nyt se oikaisi selkänsä. Se pysyi kuitenkin aivan liikahtamattomana. Jäätutkija painui tiukemmin mätästä vasten ja kaivoi takkinsa taskusta pistoolinsa.
Mutta piiloon hän ei mennyt. Vaikka tiedemiehen sisäinen pakokauhu ja itsesuojeluvaisto huusivat häntä painumaan matalaksi, 273 ei halunnut päästää nazorakia silmistään. Hänen täytyi saada tietää, mitä se aikoi.
Nazorakin pää liikahti.
Mutta 273 katui heti päätöstään.

Poistavat kielletyt ajatukset…

Hitaasti, runon säkeistöt kaikuivat hänen mielessään. Niiden sanoma alkoi tuntumaan painostavammalta ja painostavammalta. Sana sanalta, Jäätutkijan mieli toisti runon sanoitukset yhä pahaenteisemmältä kuulostavalla äänellä. 273 ei pystynyt ajattelemaan järkevästi. Eikä toimimaan. Häntä pelotti liikaa.

Mutta hänen oli tehtävä jotain. Hän pakotti itsensä keskittymään ja kohdisti ajatuksensa yhteen kiinteään asiaan. 273:n nosti kädessään olevan pistoolinsa koholle ja päästi äänettömästi varmistimen. Hänen kätensä vapisivat. Jäätutkija ei ollut ollenkaan varma, olisiko hänen Azra WZ 36 –zamorpistoolista mitään hyötyä hänelle, mikäli agenteilla oli käytössään Nazorakein parasta tekniikkaa. 273 tietty olisi pystynyt käyttämään Alinollahanskaan heihin, mutta 273 ei tiennyt kuinka hyvin se vaikuttaisi. Se tässä oli pahinta.
Valkoinen tiedemies ei tiennyt vihollisestaan mitään.


Kätöset nuo siniset…

273 yritti saada pakottaa itsensä painautumaan äkkiä alas, muttei kyennyt. Pienikin liike ja agentti näkisi hänet. Jäätutkija rukoili itseltään, mutta hänen jalkansa eivät liikkuneet. Hänellä oli hyvin kuuma. Jäätutkija saattoi vain nähdä, kuinka musta siluetti kääntyi hitaasti runon säkeistöjen samalla kaikuessa hänen mielessään. Oli kuin kaikki nazorakien pahimmat painajaiset olisivat käymässä toteen. Säkeet kaikuivat hänen muuten tyhjässä päässä.
273:n silmän laajenivat ammolleen.

Hän veti pienen henkäyksen.

Musta nazorak katsoi mustan visiirinsä takaa suoraan häneen.

Vievät päästäsi tiedon jyväset.

Pelko valtasi 273:n. Hänen sydämensä jyskytti. Hän ei uskaltanut räpäyttää silmiään, eikä hengittämään. Jäätutkijan kurkkua kuivasi ja hänestä tuntui siltä kuin hänen jalkansa olivat betonia. 273 ei pystynyt liikkumaan. Paniikkireaktio sai kaikki maailman ajatukset nyt pyörimään valkoisen tiedemiehen päässä, lamaannuttaen hänet.
Se näkee minut! Ei helvetti se näkee minut! En pääse pakoon. En pysty edes liikahtamaan. Se katsoo aivan suoraan minuun. Miksei se tee mitään? Mitä se odottaa?! Se näkee minut! Koodi sininen, Kätöset nuo siniset, SINISET KÄDET!

273:n vapisevat kädet pitivät asetta koholla. Tiedemies puristi pistoolin kahvaa kuin viimeistä oljenkortta.

Kiihtyvät sydämenlyönnin kaikuivat valkoisen nazorakin päässä ja hän tunsi otsassaan veren tykytyksen. Jäätutkijasta tuntui siltä, että hän saattaisi pyörtyä minä hetkenä hyvänsä. Ehkä 273 oikeasti toivoi sitä. Ettei hänen olisi tarvinnut katsoa agentin kasvotonta visiiriä. Koko metsä, sen pimeys ja latvojen yllä puhertava tuuli tuntui katoavan tiedemiehen maailmasta. Hän ei enää erottanut mustan nazorakin takana olevaa maisemaa. Oli vain kaksi lajikumppania, valkoinen ja musta, jotka tuijottivat toisiaan.
Mustan nazorakin katse oli niin painostava, että 273 meinasi minä hetkenä hyvänsä antaa ylen paineen alla.

Jäätutkijan silmät alkoivat hämärtyä. Hän kuitenkin näki silmäluomiensa läpi jotain.

Ohi kiitäviä näkyjä. Hetkiä hänen elämästään elämästä. Pimeitä luolia. Teräsrakennelmien hämähäkinverkkoja. Satapäisiä väkimassoja ja kaikuvia Na Zora –huudahduksia. Satanistiselta rumputulelta kuulostavia, kaikuvia jalkapohjien kolahduksia. Punainen lippu, jota koristi Pyhä heptagrammi ja Nazorak-siluetti. 001:n ylväät, mutta tuimat kasvot. Laboratoriovälineitä ja sumeita, valkoisiin asuihin pukeutuneita olentoja.

Jäätutkijan elämä vilisi hänen silmiensä editse.
273 yritti sulkea silmänsä niiltä, muttei pystynyt. Osa muistoista olivat sellaisia, joita 273 ei olisi halunnut nähdä uudelleen.
Musta nazorak katsoi edelleen häneen.

Kaikuvaa naurua. Pimeä huone. Vihreä veripisara liukui kiiltävän terän reunaa pitkin. Digitaalisia kirjaimia. Kaksois-Auringot, jotka lipuivat yhä kiihtyvällä vauhdilla taivaanrannan halki yhä uudelleen ja uudelleen. Lukuiset sinisille papereille piirretyt suunnitelmat mitä monimutkaisimmista laitteista ja aseista, jotka paloivat ja kuihtuivat pois. Alinolla-hansikkaan ensimmäinen luonnos. Rätisevästä ja kohisevasta radiosta kuuluvat zankrzoran kieliset propaganda-lähetykset. Apua anovia tuskan huutoja. Lisää armeijan sotilaita marssimassa. 219:n virnistävät kasvot. Arkkiagentin ensimmäinen vierailu vuoritukikohdassa. Elementaalikiven rauhoittavan kirkas säteily sekavan varaston hämäryydessä. Juipin härskit tarinatuokiot ja hänen juomansa kirpeä maku kurkussa. Aurinkojen laskun kaunis iltarusko värjäsi kimmeltävät hanget punaisiksi. Kaivuuporan rikkoutumisen ääni. Kuusiraajainen hahmo, jonka vakuuttelevat sanat saivat 273:n kiusaukseen. Helikopterimatkan syyttävä tunnelma. Mustavisiiriset agentit. Teloituskomitea. 219 säilä kädessään. Jäätutkijan oma hymy.

Kaikki nämä muistot johtivat tähän hetkeen. Tähän painostavaan, pelonsekaiseen ja kohtalokkaaseen hetkeen. Kaikkien niiden ohikiitävien muistojen taustalla kaikui tämä hetki. Runon säkeistöt ja sydämen tykytys. Ne kaikuivat ja kaikuivat. Jäätutkija tuijotti agentin mustaa visiiriä. Hän näki oman peilikuvansa heijastuvan siitä. Hän näki omat kasvonsa. Hän näki ilmeensä, joka kasvoillaan hän ei olisi halunnut kuolla.

273:n koko ruumis vapisi. Tältäkö siis tuntuu kuolla, hän mietti.
273 tiesi kuolevansa. Se oli vain ajan kysymys. Jollei hän kuollut Imperiumin pelätyimpien demonien käsissä, hän kuolisi sydämensä pysähtymiseen.

Jäätutkija tunsi olevansa tuskissaan. Hän ei jaksanut enää pelätä. Hän vain toivoi, että se olisi jo ohi. Hän oli luovuttanut. 273 vain rukoili, että pääsisi tuskastaan. Syvällä sisimmissään hän vain toivoi pääsevänsä tästä.
MITÄ ODOTAT!? TEE SE!

Mutta sitten.

Musta Nazorak käänsi päänsä pois. 273 ei ehtinyt edes käsittää mitään, kun musta agentti oli kääntänyt katseensa pois polvillaan seisovasta tiedemiehestä.

Mi- Mitäh…?

Vaikka se hetki, kun musta nazorarak oli katsonut häneen oli tuntunut useilta minuuteilta, se oli todellisuudesta kestänyt vain muutaman sekunnin. Jäätutkija ei vieläkään kuitenkaan uskaltanut irrottaa silmiään visiiripäisestä torakasta, joka loittoni jo turvalliselta tuntuvan matkan päässä.
Lopulta 273 selvisi saamastaan sokista ja havahtui hetkeen. Hän oli kuitenkin aivan ymmällään. Jäätutkija oli ollut aivan varma, että tulisi kuolemaan. Hän oli katsonut itse Kuolemaa silmittömille silmille ja se oli kääntynyt ensin.

Miksi se ei tappanut minua. Se- Se vain kääntyi pois… Eikö se pitänyt minua minään uhkana? Miksi se säästi minut? Sehän näki minut…

Tiedemies vilkaisi käsiään ja huomasi vasta nyt, että tärisivät holtittomasti. 273:n sydän hakkasi edelleen kuin juoksevalla muokalla. Adrealiini kohisi vihreän ja violetin kirjavissa suonissaan. Helpottuneisuuden lämmin tunne värähteli hänen valkoisen kehonsa läpi. Se tuntui nazorakista niin hyvältä, että 273 olisi voinut vaikka ampua itsensä siihen paikkaan. Jäätutkija haukkoi henkeä ilmanpuutteesta kärsiville keuhkoilleen. Se hetki tuntui niin hyvältä. 273 tunsi olevansa elossa.

Saatuaan itsensä jälleen hallintaansa, 273 uskaltautui jälleen vilkaisemaan siihen suuntaan, minne agentti oli mennyt. Nazorakin siniset silmät saattoivat hädin tuskin erottaa kahta mustaa siluettia puiden hämäryyden katveesta. Ne molemmat loittonivat paikasta, jossa Jäätutkija oli piilossa. 273:lla kävi ohikiitävän hetken ajan mielessä kysymys, että minne ne olivat menossa. Hän kuitenkin karkotti äkkiä uteliaisuuden mielestään ja käski itseään rynnätä pois nyt, kun kuoleman kätöset olivat kääntäneet selkänsä.
Jäätutkija yritti nousta vapiseville jaloilleen, mutta pysyi kuitenkin vielä kyyryasennossa. Hänen ensimmäiset askeleensa olivat hoipertelevia, mutta hän onnistui olemaan kaatumatta. Valkoinen nazorak puikkelehti pajujen ja pensaiden läpi pysyen mahdollisimman alhaalla. Hän katsoi aina välillä olkansa yli agentteja, joita ei enää nähnyt. Ryömittyään muutaman metrin pystykävelijälle hämmästyttävän nopeaa vauhtia, hän nousi täyteen mittaansa ja juoksi niin lujaa kuin kynnellisistä jaloistaan pääsi. Vauhdissa hän napautti pistoolinsa varmistimen takaisin päälle, mutta piti sitä edelleen vasemmassa kädessään. 273 hypähti kaatuneen puunrungon ylitse ja jatkoi matkaansa katsomatta taakseen.

Klaanon Rope

Nälän stimuloimaa rahiutta

6 kommenttia

Bio-Kaanin saari, Lehu-Metsä

Jäätutkija oli kuin olikin onnistunut laskeutumaan Klaanin saaren keskustaa jäisillä lakeuksillaan hallitsevan, entisen Klaanin adminin Ämkoon mukaan nimetyn vuoren rinteitä alas ilman etteivät tiedustelupalvelun agentit olleet löytäneet häntä. Häntä itseäänkin hämmästytti se, mikseivät etsintäpartiot olleet havainneet häntä, vaikka hän tiesikin että tiedustelupalvelun helikoptereissa olevan ruumiinlämpöskannerit kohteitten ja lämpöjälkien havaitsemiseen. Hän oli tätä mietittyään tyytynyt päättelemään, että lumimyrsky oli onnistunut peittämään hänen jälkensä.

Mutta nyt valkoinen nazorak hiippaili Lehu-Metsän suurien puitten kätköissä. 273 oli lähinnä pyrkinyt kulkemaan lähellä metsän reunaa ettei eksyisi syvemmälle metsän siimekseen. Tiedemies oli kiirehtinyt mahdollisimman kauas metsän reunalla olleelta paloalueelta. Tulipalon jäljet olivat niin tuoreita, että 273 uskoi tuhojen mahdollisten aiheuttajien voivan olla vielä jossain lähistöllä, joten Jäätutkija oli kävellyt koko yön metsässä.
Vaikka päivä olikin jo valjennut, metsä oli edelleen pimeä ja äänetön. Tiheästi kasvavien havu- ja lehtipuiden latvat estivät aurinkojen valoa pääsemästä metsän pohjalle vain pieninä pisteinä. metsässä oli todella hämärää. 273 saattoi erottaa jostain kaukaa metsän reunalta puiden välistä näkyvän päivänvalon. Vihreä hämäryys ei kuitenkaan häirinnyt Jäätutkijaa, jonka verkkosilmät olivat tottuneet myös pimeässä näkemiseen.

Kuitenkin kaksi asiaa eivät tuntuneet hänestä hyvältä metsässä: Siellä oli liian hiljaista. Hän ei ollut nähnyt yhtäkään lintu- tai maarahia missään lähistöllä. Ei edes hyönteisiä. 273 oli olettanut metsän kuhisevan elämää. Ja toisekseen, mikä harmitti tiedemiestä niin vietävästi, oli se, ettei lähistöltä ei löytynyt yhden yhtäkään marjaa taikka sientä kasvavaa pensasta. Jäätutkija oli luottanut siihen, että hän selviytyisi metsän antimilla etelään asti, mutta jokin asia oli ilmeisesti syönyt sekä eläimet että ruokakasvit.

273 mutristi suutaan ja kurtisti kulmiaan. Hänellä oli kova nälkä. Hän oli luottanut siihen että metsästä löytyisi edes jonkinlaista ruokaa hengissä pysymisiksi. 273 olisi kyllä saattanut jatkaa puuruokalinjaansa, mutta puolet petäjistä eivät oikein tahtoneet olla hyväksi ruoan sulatukselle.

Kuitenkin metsän hiljaisuudesta kantautui Nazorakin kuuloelimiin ääniä. 273:n aistit valpastuivat heti ja hän pysähtyi. Hän painautui kumaraan ja nojautui vieressään ollut puuta vasten. Hänen tuntosarvensa kohosivat pystyyn ja hänen siniset verkkosilmänsä vilahtelivat villisti puolelta toiselle. 273 kohotti päätään varovasti katsoakseen pensaikkojen ja puitten välistä kauemmaksi metsään. Hän ei ensin nähnyt mitään, mutta sitten parin kuusen takaa käveli hahmo.

273:n olo huojentui, kun huomasi, ettei tulija ollutkaan Nazorak, vaan rahi.
Puitten kätköistä asteli kookas linturahi. Se kuului kanalinturahien heimoon, jotka elivät pääasiallisesti maassa. Niiden pitkät jalat ja terävät kynnet koostuivat metallisesta protodermiksestä, mutta keskiruumista koristivat kauniit punaruskean ja sinisen väreissä koreilevat sulat. Sen pyrstösulat olivat pitkät ja niissä erottui aiempien värien lisäksi mustia pilkkuja. Sen nokassa oli metallinen panssaristo ja linnun silmät hehkuivat punakan oransseina.

Lintu asteli varovaisin askelin aluskasvillisuudessa. 273 tunnisti linnun Fe-Wri –nimiseen lajiin. Laji tunnettiin syövän marjoja ja pieniä hyönteisiä ja se oli arka matoraneja ja muita lajeja kohtaan, mutta se myös tarvittaessa puolustaisi reviiriään raivokkaasti.

Kuitenkin ajatus nuotiolla kärisevästä Wrin-lihasta sai Jäätutkijan nuolemaan pitkällä kielellään pihtihampaitaan. Siitä oli niin pitkä aika kun hän oli viimeksi syönyt lihaa. Tai mitään kunnollista ylipäätään. Hän tarkkaili lintua piilostaan ja pyrki olemaan rapistelematta oksia.

En kyllä varmasti saisi sitä kiinni, jos yritän suoraan hyökätä sen kimppuun… 273 mietti. Zamor-pistoolilla saisin sen kyllä helposti ammuttua, mutten haluaisi tuhlata vähiä zamoreitani turhaan. Minun on keksittävä jokin toinen keino…

Jäätutkija muisteli, mitä muuta hän tiesi lajista. Vaikka niillä onkin isot siivet, ne lähinnä lennähtävät puitten oksille turvaan tai tunkeilijan kimppuun. Niillä on hyvä kuulo ja näkökin. 273 ei kuitenkaan voinut jatkaa miettimistään pitkään, kun hän huomasi että Fe-Wri ei ollut enää siinä missä se oli hetki sitten. Valkoinen Nazorak nousi hieman kumaraiseen asentoon tähytäkseen, mihin lintu oli mennyt. Kuitenkin äänekkäät nokan kloksaukset kertoivat linnun olevan lähellä.
Tiedemies siirtyi varovasti pensaikossa eteenpäin ja näki taas rahin, joka oli siirtynyt tutkimaan koloa läheisen puun rungossa.

Seuratessaan linnun puuhasteluita 273:n muistiin palautui yksi yksityiskohta linnusta: Vaikka Fe-Writ olivatkin arkoja raheja, ne pitivät kiiltelevistä asioista, joita linnut keräilivät ja veivät pesäänsä. 273 hymyili, kun samalla Nazorak sai loisto idean miten hän saisi rahin napattua.

Fe-Wri –lintu käveleskeli hiljaa metsikön hämäryydessä. Sen viimepäivät metsässä olivat olleet hankalia kun nälkäinen metsän kansa oli rynnännyt kymmenpäisenä joukkona sen kotireviirin läpi ja rahi oli joutunut piiloutumaan puihin metsästäjiä. Vaikka metsän kansa olikin jo palanut kyläänsä, linturahi oli edellistäkin tarkkaavaisempana.
Fe-Wri työntyi tyhjäksi kalutun ruusumarjapensaikon piikkisten oksien läpi. Näytti siltä kuin koko alue oltaisiin syöty typötyhjäksi. Jollei rahi löytäisi ruokaa omalta reviiriltään, sen täytyisi hiipiä syvemmälle metsään tai Lehu-metsän ulkopuolella olevalle tasangolle.

Linnun mekaanisista jaloista ei lähtenyt juuri ääntäkään, kun se hiipi aluskasvillisuudessa ja tähyillen eri suuntiin punertavilla silmillään. Se oli jälleen ottamassa uutta varovaista askelta, mutta se keskeytyi. Rahi nosti päänsä ylös ja sen katse kiinnittyi jonnekin metsän hämäryyteen. Se oli huomannut jotain.

Lintu liikkui varovasti hiljaa kohti päämääräänsä. Välillä se kierteli pensaitten ja puiden lomassa mutkikasta reittiä. Se oli oppinut ettei pidä rynnätä suoraa päätä tuntemattomaan. Välillä rahi käännähti nopeasti katsomaan taakseen ja sivuilleen, mutta kuitenkin lähestyi koko ajan. Viimein se näki, mikä linnun huomion oli kiinnittänyt: se oli nähnyt sinisen hehkun erään ison männyn kyljestä. Hehku näytti tulevan aivan matoranin käden menevästä reiästä. Fe-Wri tähyili ympärilleen ja sitten puuta. Varmistuttuaan ettei ketään ollut lähettyvillä, rahi otti muutaman askeleen lähemmäksi. Lintu asteli männyn juurelle ja päästi hiljaisen ”klok klok klok” –äänen tyytyväisenä. Se työnsi nokkansa uteliaana puun rungossa olevaan aukkoon. Linnun sulat melkein nousivat pystöön näkemästään. Sen silmiin osui tasainen sininen hehku. Elementaalikivi.

Mutta aavistamaton rahi ei ollut yksin. Sillä saalistaja vaani sitä ylemmällä puussa. Sen päättäväiset siniset silmät hehkuivat hämärässä lehmuksessa. Kaikki oli mennyt 273:n suunnitelmien mukaan.

Jäätutkijan suunnitelma oli mennyt paremmin kuin hän oli uskonut. Tiedemies oli irrottanut elementaalikivensä Alinollahanskansa kotelosta ja laittanut sen puun koloon syötiksi. Hän oli samalla tyhjentänyt työtakkinsa taskut tavaroistaan ja piilottanut ne erään mättään ja pensaan väliin. Nyt hän istui männyn oksalla pidellen pitkää takkiaan sylissään kaikilla neljällä kädellään. Hän kaivoi takkinsa rintataskusta yhden esineen. Hänen linkkuveitsensä. 273 taittoi sen terän auki ja asetti veitsen poikittain suuhunsa. Hän tarvitsisi vapaat kädet. Hän katsoi vielä alas varmistaakseen ettei Fe-Wri ollut lähtenyt. Ei, se oli yhä paikoillaan yrittäen noukkia elementtikiveä kolosesta, muttei onnistunut. Adrenaliini alkoi kiertää Jäätutkijan suonissa. Hän hengähti muutaman kerran hiljaa.
Sitten hän hyppäsi.

273 syöksyi ilman halki kohti maata. Rahilintu veti päänsä kolostaan juuri ajoissa nähdäkseen vain valtavan valkoisen hyönteisen ja saman värisen rievun, ennen kuin tämä liikkuva objekti käytännössä melkein liiskasi linnun alleen. Fe-Wri päästi korvia hivelevän, pelästyneen rääkäisyn. 273 yritti vangita pyristelevää lintua takkinsa sisään, mutta vahvoilla jaloillaan rahi onnistui potkaisemaan itsensä Nazorakin otteesta. Se ei jäänyt katsomaan, kuka hyökännyt sen kimppuun vaan juoksi suoraan pakoon. Jäätutkija kirosi hiljaa. Siten hän hyppäsi pystyyn ja ryntäsi linnun perään jättäen takkinsa maahan.

Fe-Wri kipitti minkä metallisista jaloistaan pääsi. Se sukelsi risukon läpi ja pujahti pienen ojan kautta vasemmalle. Se uskoi eksyttäneensä hyökkääjän. Mutta sitten se näki jonkun vilahtavan vasemmalla puolellaan puitten takana. Sitten 273 syöksähti sen eteen tömähtäen maahan nelin kontin. Hyönteisrahi yritti tarttua linturahiin oikealla kourallaan, mutta lintu kerkesi väistää edessään viuhahtavan kämmenen. Lintu päästi uhmakkaan kirkaisun ja syöksyi 273:a päin iskien tiedemiestä kynsillään kasvoihin. Nazorak ulvahti kivusta. Fe-Wri pyrähti siivillään Nazorakin päältä tämän yli jatkaakseen pakoaan saalistajalta. Se pyrähti maasta puun oksalle ja siltä toiselle.
273 katsoi linnun menoa hieraisten silmäänsä kanalinturahin iskettyä kynsillään siihen ja puhisi veitsi suussaan: ”Juokse vain, kyllä minä saan sinut!”
Nazorak ponkaisi vahvoilla jaloillaan uudestaan juoksuun juosten melkein neljällä jalalla. Hänen hengityksensä kiihtyi. Nazorakin syke tuntui hänen otsassaan ja hänen suuhunsa erittyi kitkerää sylkeä. Adrenaliinin tuoma kuntopiikki tuntui hyvältä. 273 ei ollut koskaan itse metsästänyt elävää olentoa, mutta nälkä ja selviytymisvietti tekivät hänestä entistäkin päättäväisemmän. Hän aikoi syödä tänään hyvin.

Valkoinen Nazorak hyppäsi pensaikkojen läpi ja syöksyi kohti puuta, josta hän otti vauhtia ja kimmahti takajaloillaan muuttaen suuntaa. Hän alkoi jälleen saavuttaa lintua. 273 liikkui kuin rasvattu tikarihämähäkki puitten lomassa. Hän näki jälleen Fe-Wrin edessään. Lintu ei ilahtunut yhtä paljoa jälleen näkemisestä. 273 hypähti puun runkoa vasten ja syöksyi sen kautta linnun niskaan kaataen sen. Jäätutkija puristi rahin rintaansa vasten ylemmillä käsivarsillaan ja yritti pidätellä sätkiviä jalkoja alemmilla käsillään kaukana itsestään. Fe-Wri yritti kiemurrella ja potkia itseään irti, mutta 273 oli vanginnut sen otteeseensa. Lintu rääkyi kuin syötävä. Nazorak sai pideltyä lintua hetken niin että sai napattua linkkuveitsen suustaan oikeaan käteensä. Sitten hän tarttui lintua kaulasta pihtihampaillaan. Kanalintu pyristeli yhä voimakkaamin epätoivoisena. 273 oli kuitenkin voittanut. Nazorak piti rahista kiinni kaikin voimin ja asetti linkkuveitsensä linnun kurkulle.
Metsän täytti kimeä kiljahdus

Nuotio rätisi. Paistetun lihan tuoksu täytti pimenevän metsän. Kuu ja tähdet loistivat melkein pilvettömällä taivaalla puitten lehtien välistä. Nuotion liekit välkkyivät oranssina ja niiden luoma valo loi pitkiä varjoja puihin ja maahan.
Valkomusta hahmo istui lämpimän tulen ääressä. Hän puraisi palasen saalistamansa linnun rintapalasta, joka oli kerinnyt paahtua tikun päässä kypsäksi. Nazorakin mielestä nuotiolla paahtunut kanalintu oli paljon parempaa kuin mitä yhdessäkään upseeriston hienostoravintolassa pystyi valmistamaan. 273 haukkasi vielä toisen, isomman palan kyltymättömänä ja ryysti päälle raikasta vuoristopurosta otettua vettä 2905:n taskumatista. Jäätutkija laski putelin viereensä ja laskeutui makuulleen kovia kokeneen työtakkinsa päälle. Takin helmat olivat repaleiset ja se oli tahriintunut vereen ja multaan.

273 irrotti reidessään sidetarpeen virkaa toimittaneen plastroninsa ja taivutti jalkaansa ilmaan. Zamorin tekemä haava oli umpeutunut jo ja sen tilalle oli kasvanut uusi kitiinikerros. 273 hymyili. Hän oli parantunut jo täysin kapinassa saamistaan vammoista. Nazorak työnsi kuitenkin vaatekappaleensa takkinsa taskuun, koska se tuoksahti voimakkaasti vereltä ja lihaskudokselta. Hän nousi jälleen istumaan heittääkseen nuotioonsa muutaman risun jotka hän oli kerännyt metsästä ja palasi jälleen mukavaan makuuasentoonsa, laittaen kätensä päänsä tueksi. Hän oli löytänyt paikan josta saattoi nähdä taivaan ja tähdet puitten oksien ja lehtien läpi.

Loppujen lopuksi, kun hän ajatteli, niin kaikki oli mennyt tähän asti yllättävän hyvin. Hän oli selvinnyt putoamisesta ja vuoren karuista jääkentistä, löytänyt ruokaa ja päässyt metsään ilman että kukaan oli häntä huomannut. Kaikki alkoi yön pimetessä näyttää valoisammalta.

273 hymähti. Jos kaikki menee hyvin, saatan päästä ilman sen kummempia selkkauksia metsän läpi. Entä sen jälkeen? Noh, voisin tietty aina jatkaa matkaani aina saaren etelä-rannikolle saakka. Sitten minun pitäisi hommata jostain itselleni vene. Voisin matkata sillä vaikka Eteläiselle Mantereelle. Siellä voisin rauhassa miettiä seuraavaa siirtoani.

Nuotiossa palavat puut raksahtelivat yön hiljaisuudessa. Jäätutkija silmäisi vielä vartaassa olevia Fe-Wri –paistoksia, mutta palasi jälleen mietteihinsä.
Jos ruumistani ei piakkoin löydy, tiedustelupalvelu varmaan uskoo minut kuolleeksi…

Jäätutkija käänsi päätään ja katsoi kylkensä vieressä makaavaa hopeista taskumattia, johon oli painettu Nazorak-tunnus. 273 tarttui siihen hellästi ja nosti juomapullon kasvojensa eteen.

Mitenhän kotopuolessa menee, tiedemies mietti. 007:n agentit varmaan pitävät sitä tarkasti silmällä… Monia työläisiäni luultavasti epäillään osallisiksi kapinaan. He ovat joutuneet pahaan pulaan takiani.
273:n pitkät ja luihut kitiinisormet puristuivat matin ympärille.
Eniten huolestuttaa, että 2905:lle käy jotain minun tekojeni takia…

273 katsoi vielä hetken juomapullon kyljessä nuotion punertavissa väreissä hohtavaa Nazorakien Imperiumin tunnusta. Hän laski sen kasvojensa edestä ja piilotti putelin huolellisesti takkinsa povitaskuun. Hän ei jaksanut ajatella ikäviä asioita enempää. Päivä oli onnistunut hyvin ja hän kaipasi unta.

Nuotion lepattavat liekit olivat himmenneet vain vaivoin hehkuvaksi hiillokseksi. Pieniä savun kiehkuroita nousi vielä tuhkan ja puuhiilen seasta. Valkoinen Nazorak näytti nukkuvan rauhallista unta.
Mutta sitten hänen silmänsä revähtivät auki.
Hän nousi äkkiä pystyyn. Jäätutkija oli varma, että oli kuullut jotain. 273:n tuntosarvet nousivat ilmaan varautuneesti. Metsä oli taas niin ahdistavan hiljainen niin kuin päivälläkin. Ei ääntäkään. Metsän vihreä hämäryys oli vaihtunut läpipääsemättömäksi pimeydeksi. Vaikka Nazorak näkikin pimeässä, hän ei silti pitänyt siitä.

Mutta sitten hän kuuli taas jotain. Hiljaista rapinaa. Aivan kuin jokin olisi liikkunut pensaikossa. Mutta 273 ei erottanut mitään liikettä metsässä. Hän ei kuitenkaan halunnut jäädä siihen.

Jäätutkija keräsi tavaransa takkinsa taskuun, tallasi viimeiset hehkuvat hiilet sammuksiin ja kapusi lähimmäisenä olevaan leveäoksaiseen puuhun. Hän asettui makaamaan leveimmän löytäneensä oksan päälle ja ripusti takkinsa roikkumaan viereisen oksan tyveen. Nazorak vilkaisi alleen ja lähiympäristöön, muttei kuitenkaan nähnyt ketään. Mutta hän halusi kuitenkin pelata varman päälle.

Hän työnsi valkoisen kätensä yhteen työtakkinsa taskuista ja veti sieltä esiin pistoolinsa. 273 asetti sen varovasti rintansa päälle ja napsautti varmistimen pois. Hän tiesi, ettei saisi nukutuksi sinä yönä.

Klaanon Rope

Palanut maa

3 kommenttia

Bioklaanin saari, Mt. Ämkoon rinne

Yksinäinen matkaaja oli kulkenut Mt.Ämkoon lounaan puoleisia rinteitä. Hän ei ollut uskaltautunut laskeutumaan suoraan mereen viettäviä lännen puoleisia rinteitä, vaan jatkanut matkaansa suoraan etelään korkeammissa maastoissa. Hän oli pyrkinyt pysymään koko ajan liikkeessä ja hän oli levännyt vain harvoin. Valkoinen Nazorak oli aina onnistunut löytämään jonkun pienen kallionkolon tai kivimurikan jonka alle hän saattoi öisin piiloutua. Myös länsirannikolta suoraan vuorelle nouseva usva ja höyry olivat myös auttaneet pakolaista huomaamattomassa ja pitkässä matkassaan.
Auringot olivat nyt kuitenkin nousseet keskipäivään asti ja ne paistoivat pitkästä aikaa pilvettömältä taivaalta. 273 käveli ruskeiden sammalten ja lyhyen ruohon päällystämää mäen nyppylää ylös.

273 oli iloinen siitä, että pystyi nyt kävelemään melkein ilman ontumista ja melkein kaikki hänen vakavammat haavansa olivat parantuneet ja niiden päälle oli kasvanut uusi kitiinikerros vaurioituneen tilalle.
Helppoa vaellusretki ei kuitenkaan ollut ja suurimmaksi vaikeudeksi oli noussut tyhjänä ammottava vatsa. Valkoinen Nazorak oli elänyt, liian pitkältä ajalta tuntuneen puolitoista viikkoa pelkästään vähäistä vuoristokasvillisuutta järsimällä ja vuoristopuroista juomalla. Hän oli niin sanoakseen elänyt rahin elkein. Vaikka torakat olivatkin kaikkiruokaisia, ei vähäinen kasvisruokavalio kovin nälkää pitänyt loitolla. Nytkin 273:n vatsaan vihloi nälän tylsät hampaat, ja hän oli uupunut pitkästä matkan teosta.

Mutta nyt hän ei jaksanut murehtia nälkäänsä, sillä hänen eteensä aukeni mieltä kohottava näky: karu vuorikasvillisuus alkoi vaihtua pitkiksi männyiksi ja kelottuneiksi hongiksi, . 273 hymyilytti, sillä nyt hän alkoi tietää tarkalleen, missä oli. Hän oli saapunut vuoren ja Lehu-metsän rajalle.

Muistaakseni Nazorakien joukot eivät ole aikoihin uskaltautuneet kulkea metsän halki. Luultavasti metsässä liikkuvien vaarallisten rahien tai tiheän aluskasvillisuuden takia. Lisäksi tiedustelupalvelun kopterit tai klaanilaisten ilmavoimat tuskin näkevät metsän sisuksiin. Eli voinen kulkea metsän halki ainakin ilman sitä pelkoa että jäisin kiinni, 273 tuumi.
Lisäksi ajatus pensaikoissa kasvavista mehukkaista marjoista ja herkullisista sienistä sai hymyn leviämään pitkästä aikaa tiedemiehen kalpeille kasvoille.

Kuitenkin 273 huomasi jotain, joka sai hänen hymynsä laantumaan. Yhden puun latva oli hiiltynyt. 273 asteli lähemmäksi palanutta puuta. Onko salama iskenyt siihen?
Kun Jäätutkija katsoi ympärillään olevia puita, hän huomasi etteivät nekään olleet kunnossa. Siellä täällä oli paikoittain melkein kokonaan palaneita puita. Kun 273 laskeutui rinnettä alemmas, hän näki että palamisen lisäksi joistakin puista oli irronnut runsaasti oksia ja jotkut olivat jopa katkenneet keskeltä kahtia tuntemattoman voiman vaikutuksesta. Siellä täällä oli puunsälöjä ja kaatuneita tukkeja.

Jäätutkija asteli muutamien honkien välistä niin, että hän saattoi nähdä alemmas rinteeseen. Hänen eteensä aukeni mykistävä näky.

Alemmaksi vuoren rinteelle aukesi täysin aukea paikka. Aukio ei ollut luonnollinen metsäaukea, vaan siinä, missä ennen oli saattanut kasvaa puita ja aluskasvillisuutta, oli nyt palaneita kantoja ja puunkappaleita. 273 katsoi näkyä hämmästyneenä. Jäätutkija ei pystyn sanomaan, mikä tuntematon voima olisi voinut saada tämän aikaan.

Näin laaja tuho ei voi olla vain yhden salamaniskun seurausta, Jäätutkija ajatteli.
Valkoinen Nazorak mietti. Pitäisikö hänen kiertää alue mahdollisemman kaukaa, vain laskeutua alemmas katsoakseen paikkaa tarkemmin. Hän tiesi, että hänen ei pitäisi ottaa turhia riskejä paljastumisen vuoksi. Mutta uteliaisuus tiedemiehessä oli herännyt, ja jos hän tutkisi alueen tuhoja, hän saattaisi saada selville sen, että mikä (tai mahdollisesti kuka) oli aiheuttanut ympäristölle näin groteskia vahinkoa. Lopulta uteliaisuus voitti Nazorakin vainoharhaisuuden ja hän alkoi varovaisin askelin laskeutumaan rinnettä alemmas.

Kun hän asteli rinnettä alas, hän huomioi, että ympärillään oleva hävitys olikin paljon monimuotoisempi: palaneiden puiden lisäksi kohoneva maa oli monesta kohtaa myllääntynyt kuoppaiseksi ikään kuin räjähdysten seurauksena ja maa-ainesta oli lennellyt sinne tänne. Hän joutui kiertelemään hieman siksakkia väistelläkseen mättäisiin syntyneitä, syviä ja ilmeisesti palaneitakin kuoppia. Kävellessään alemmas Jäätutkija katseli samalla varautuneesti ympärilleen. Oli jotenkin ahdistavan hiljaista. Paikka näytti aavemaiselta, eikä hiljaisuus saanut 273:a tuntemaan oloaan yhtään turvallisemmaksi.

Hän oli nyt miltein aukion keskellä. Hänen edessään maassa oli laaja tumma alue, josta ruoho ja sammal olivat kärventyneet pois. Nazorak kumartui polvilleen palaneelle maalle. Hän katsoi ensin ympärilleen varmistaakseen, ettei kukaan ollut ilmaantunut hänen lähelleen ja varmistuessaan siitä, hän painoi päänsä lähelle maan pintaa. Hän nuuhkaisi pari kertaa. Vaikka ympäristön palamisesta oli ilmeisesti ainakin päivä tai kaksi, hän saattoi haistaa multaan tarttuneen savun hajun tarkalla hajuaistillaan. Mutta Jäätutkija huomasi myös jotain muuta. Jonkin toisen hajun, joka sai 273:n kurtistamaan kulmansa.
Kaasua… 273 ajatteli. Hänen selkäkuortaan kylmäisi. Täällä on siis ollut joku muukin…

273 kavahti heti pystyyn. Hän haravoi katseellaan koko alueen ympäriltään niin kauas kuin hänen verkkosilmänsä kantoivat. Hän kaivoi povitaskustaan Azransa ja napsautti sen varmistimen pois päältä. Hänen hengityksensä oli kiihtynyt ja hän osoitteli aseellaan ympäriinsä etsien mahdollista vihollista. Olisiko se jonkin puun takana? Metsän reunassa? Vuoren rinteellä? tiedemies ajatteli hermostuneena.

Hän ei ollut varma, oliko joku tehnyt ympäristölle tällaista tuhoa vain syötiksi 273:lle, vai oliko täällä tapahtunut jotain muutakin. Hävitys saattoi myös olla taistelun tulosta. Maassa olleista kaasujäämistä ja savun hajusta päätellen metsä oli palanut vasta, joten Jäätutkija päätteli, ettei tuhon aiheuttaja voinut itsekkään olla kaukana.

Valkoinen Nazorak pyöri hitaasti ympyrää, yrittäen vartioida jokaista suuntaa ainakin hetken. Olen kuin maalitaulu näin aukealla paikalla. Minun on mentävä metsään. Sieltä minua ei niin helposti näe. Mutta mahtaako itse vaara piillä siellä? Voin helposti jäädä ansaan sinne. Äh, en voi kuitenkaan jäädä näin avoimelle paikalla. On pakko mennä metsään.

273 piti asettaan edellään ojossa, katsellen edelleen varuillaan ympärilleen kävellessään kuitenkin nopeasti kohti metsän reunaa. Hän ei kuitenkaan huomannut vähän matkan päässä ollutta metalliröykkiötä, jota sitäkin oli tuli ja jokin muukin voima kohlinut.

Klaanon Rope

Tiellä ken vaeltaa

7 kommenttia

Loivaa vuoristopolkua kulki alaspäin riutunut olento. Sen pitkän, tiedemiehen työtakin helmat olivat repeytyneet ja riekaleiset. Takin rinnuksissa oli useita tummanvihreitä verijäämiä. Ennen niin korea ja puhtaan violetti huivi toimitti nyt sidetarpeen virkaa hyönteismäisen olennon vasemmassa reidessä. Vaikka useat hänen haavansa olivat jo arpeutuneet ja lakanneet vuotamasta, valkoisen torakan liikkeet olivat vielä silti hitaat ja kömpelöt.

Nazorakin pitkävarpaiset jalkaterät kolahtelivat kiviin ja välillä liukastelivat jyrkemmässä maastossa. Jäätutkija oli onnistunut löytämään itselleen oksantyngän tuekseen muuten noin karulta kasvillisuusalueelta. 273:n siniset verkkosilmät olivat sumeat ja väsyneet. Hän oli laskeutunut jo muutaman päivän vuoren alimpia rinteitä alas vuoren luoteisilta rinteiltä kohti lounaaseen, kohti merta. Hän oli uupunut myös senkin takia, että oli joutunut ylittämään hankalakulkuisia solia ja kivikkoja ja vielä puolikuntoisena, sekä kaiken lisäksi oli joutunut olemaan liikkeessä myös öisin Tiedustelupalvelun etsijöiden ja helikoptereiden pelossa.

273 ei tiennyt tarkkaa olinpaikkaansa, vaikka hän olikin ollut mukana kartoittamassa vuorta ja sen lähimaastoa. Hän oli yrittänyt päätellä sijaintiaan öisin tähdistä, mutta jos tarkkoja ollaan, ei hän ollut kovin etevä tähtien avulla suunnistaja. Valkoinen tiedemies oli aina pitänyt omista kartoistaan, koska niitä oli helppo käyttää ja ne olivat luotettavia.

Väsymyksestä huolimatta 273 yritti koko ajan olla varuillaan. Hän oli alkanut tulemaan vainoharhaiseksi. Hän pelkäsi jatkuvasti, että nazorakien tiedusteluhelikopteri lentäisi horisontista ja löytäisi hänet. Hän ei voinut olla aivan varma, että jatkaisiko 007 etsintöjä vai toteaisiko Arkkiagentti tiedemiehen kuolleeksi sitten, kun hänen ruumistaan ei löydy.
Jäätutkijaa huoletti myös se, miten epäonnistunut kapinayritys tulisi vaikuttamaan vuoritukikohdassa olevien työläisten tulevaisuuteen. Kun kapinaryhmä oli paennut 273:n laboratorioon, niin he olivat ajaneet samalla kaikki vuoritukikohdan nazorakit vaaraan.

273 huokaisi syvään. Eniten hän pelkäsi kuitenkin parhaan ystävänsä puolesta. Tosin 2095 oli monesti tehnyt pikkurikoksia Pesässä ja onnistunut piilottelemaan vartijoilta, joten hän kyllä osaisi tarvittaessa pitämään huolen itsestään.

Ainoa asia, josta Jäätutkija oli sataprosenttisen varma, oli se, että hänellä oli skararararin nälkä.

Valkoinen tiedemies piteli tyhjänä kipristelevää vatsaansa. Hän oli aluksi arvellut sen olevan kipua vatsaan ja rintaan tulleista halkeamista, mutta oli nyt tajunnut, ettei hän ollut syönyt moneen päivään. Hän kaivoi takkinsa rintataskusta 2905:n taskumatin ja aukaisi sen korkin. Hän kohotti sen ilmaan suunsa ylle, mutta sieltä tipahti pieni pisara nestettä. Juomakin oli loppu. 273 hengitti raskaasti kylmää vuoristoilmaa keuhkoihinsa. Häntä heikotti ja hän päätti istua läheiselle, keskisuurelle kivelle.

Voih, mistä saisi ruokaa…? Nazorak mietti.
Nazorak etsi katseellaan maastosta jotakin, joka kelpaisi syötäväksi. Lähimaasto koostui vain kivikosta ja paljaassa maassa oli siellä täällä sammalia ja kuollutta ruohoa. Siellä täällä kasvoi kitukasvuisia pensaita ja pieniä puita. Jäätutkijan huomasi kivenmurikoiden lomassa hyppelehtivän kofo-tiaisen etsimässä pensaiden pudottamia siemeniä ravinnoksi itselleen. 273:n katse pysyi tiukasti siinä. Lintu ei näyttänyt pitävän raihnaista kulkijaa mahdollisena saalistajana, vaan jatkoi ruokansa etsimistä.
Nazoraklainen viritti aistinsa äärimmilleen. Hän paransi kätensä otetta tukenaan pitämästä kepakosta. Pieni lintu oli vain parin askeleen päässä.
Vielä hieman lähemmäs…
Tiainen katseli varautuneesti hyönteisrahia. Se kuitenkin uskaltautui tulemaan parin hypähdyksen verran lähemmäksi. 273 kumartui hieman eteenpäin, alkoi nojaamaan oksanpätkäänsä, jännitti loukkaantuneita jalkojaan…
Vielä hieman…
Biomekaaninen lintu tuijotti valkoista tiedemiestä suoraan silmiin. Sitten Jäätutkija syöksyi eteenpäin. Hän kohotti oikean kätensä ottaakseen linnun kiinni, mutta hänen tukenaan ollut oksa ei kestänyt tiedemiehen painoa ja se katkesi. Syöksy jäi odotettua lyhyemmäksi ja lintu ehti pyrähtää pakoon.
273 tömähti mukulakivien päälle kivuliaasti. Hänen vatsaansa sattui silmittömästi. Nälkiintynyt maanpakolainen päästi hiljaisen, ulvahdusta muistuttavan äännähdyksen.

Valkoinen nazorak yritti nousta vapiseville käsilleen, mutta lysähti takaisin maahan. Nyt hän tiesi, ettei ainakaan saisi napattua mitään eläintä saaliikseen tuossa kunnossa. Mutta lähimaasto oli niin karu, ettei siellä ollut marjoja tai muita kasveja syötäväksi. Jäätutkija onnistui vääntäytyä ylös ja istui takaisin kivelleen.

Aamuyö oli jo kääntymässä aamuksi, mutta mereltä päin vuoristoon nouseva sumu himmensi auringon osittain. Kuitenkin sumun läpi katsottuna saattoi nähdä kaksoisaurinkojen kirkkaat ääriviivat ja kultaiseksi värjääntyneen horisontin.

273 istui kivellään ja huohotti. Hänen hengityksensä höyrysi ilmassa.

Mutta hänen ajatukset keskeytyivät, kun hän kuuli rasahduksen. Hän ei ollut huomannut ajatuksiltaan, että lähellä, hänestä vasemmalle olleelle neulaspensaalle oli kiivennyt arkistomyyrä. Se oli ilmeisesti löytänyt yön kylmyyden palelluttaman hyönteisen tai hämähäkin. 273 huomasi, että kaikki puhtaassa luonnossa kävivät omaa eloonjäämiskamppailuaan.
Jäätutkija seurasi pientä rahia, joka mutusti vielä pienempää rahia. Nazorak arveli, että niillä molemmilla oli ollut nälkä. 273 nosti oikean kätensä vatsalleen. Sitä kurni.
Hän piti katseensa edelleen myyrässä. Hän työnsi vasemman kätensä takkinsa taskuun ja veti sieltä esiin zamorpistoolinsa. 273 katseli sitä hetken arvioiden.
Siinä on vain muutama zamor… En tiedä, voinko tuhlata niitä. Jos joudun taisteluun, minulla on sitä enemmän mahdollisuuksia mitä enemmän minulla on varusteita käytettävissä, mutta…
Hänen katseensa painuin. Hän piteli tuskaisesti alemmilla käsillään vatsaansa.
… jos en saa ruokaa, minä näännyn.

Jäätutkija katsoi ensin asettaan, sitten pensaikossa edelleen istuskelevaa rahia. Hänen katseensa muuttui lopulta päättäväiseksi. Hän ojensi kätensä ja tähtäsi arkistomyyrää. Se oli saanut saaliinsa jo syötyä, ja nuuhki oksaa, jonka päällä istui – pien se lähtisi pois.
273 yritti tähdätä sitä. Mutta jokin oli pielessä: ase tuntui painavammalta kuin ennen ja hänen kätensä tärisi. Nazorak yritti vakauttaa kätensä, mutta se ei onnistunut. Arkistomyyrä oli kääntynyt oksalla valmiiksi hyppäämään pois. 273 yritti hengittää hitaasti ja rauhoittua. Nyt tai ei koskaan… hän toisti itselleen.
Mutta arkistomyyrä ehti hypätä pois. Se kipitti pensaikon toiselle puolelle ja katosi kivenlohkareiden sekaan. Jäätutkijan tilaisuus oli mennyt.

273 katsoi hetken aikaa tärisevien käsiensä lävitse valunutta tilaisuutta murtuneena. Hän ei voinut uskoa, että pieni rahi oli vain hypännyt hänen osumakantaman ulkopuolelle.
Tiedemies työnsi aseensa takaisin takkinsa sisään. Hän nojasi hitaasti taaksepäin ja lopulta kaatui selälleen maahan. Hänen valkoiset, kitiiniset kätensä laskeutuivat sinisten silmien päälle. Hänen vatsaansa koski. Hän hengitty syvään ja yritti rauhoittaa itseään, yritti olla joutumatta epätoivoon. Mutta se ei ollut helppoa. Epäonnistuminen seurasi toista. Riutunut nazorakin raunio olisi vain halunnut luovuttaa.
Mutta hän ei voinut. Hänen oli jatkettava eteenpäin, vaikka se kuinka vaikealta tuntuisikin. Kun yksi reitti on suljettu, on vain etsittävä uusi. 273 piteli alimmaisia käsiään vatsansa päällä. Nyt ei ole aika murehtia itsesäälissä, hän ajatteli.

Nouseminen takaisin ylös oli hidasta ja vaivalloista. Tiedemies yritti vielä väsyneesti miettiä mahdollisia ravinnon lähteitä. Hän tutki tarkemmin ympäristöä katseellaan. Kiviä, hieman pienempää kiveä, polku, pensas, lisää kiveä.
273 pysähtyi ja katsoi uudelleen pensasta, jonka vähäisillä oksilla arkistomyyrä oli kiipeillyt. Sen lehdet olivat vahapintaisia neulasia ja kaarna näytti paksulta ja syiseltä. Marjoista tai hedelmistä ei ollut tietoakaan. Jäätutkijan mieleen nousi idea, mutta hän ei pitänyt siitä. Mutta muitakaan vaihtoehtoja ei ollut.

Rampa tiedemies kompuroi kasvin viereen ja oli vähällä ettei hän itse kaatunut sen päälle. 273 hoippui ja istahti aivan neulaskasvin juureen tutkiakseen sitä lähempää. Hän tarttui kippuraiseen oksaan ja käänteli sitä kädessään kasvoillaan ilme, että tulisi katumaan seuraavaa tekoaan. Hän venytti oksaa niin pitkälle kuin se antoi myöten ja kumartui hieman eteenpäin. Hänen liikkeensä tuntui osittain jäävän kesken, kun hän alkoi empiä. Mutta hän päätti niellä ylpeytensä – ja vähän muutakin.
273 avasi haluttomasti suunsa ammolleen, työnsi oksan pään kitaansa ja sulki sen. Hän veti oksan pois hampaittensa välistä, jolloin hänen suuhunsa jäi tukko kitkeriä neulasia. Jäätutkijan ilme näytti siltä, kuin hän olisi halunnut sylkeä purukalustonsa sisällön maahan. Hän pakotti itsensä nielemään pistelevät neulaset, mutta alkoi yskimään saman tien, kun osa niistä tuntui jääneen kiinni nieluun.
Yskimisen ohessa hänen suustaan pääsi myös lastillinen zankrzoran kielisiä kirosanoja.

Loputkin kuivat neulaset nieltyään nazorak löi itseään pari kertaa rintaan ja sylkäisi karvaan makuista sylkeä maahan. Se ei ollut ehkä kaikkein maittavin ateria, mutta ei muutakaan ollut. Nyt 273 ymmärsi, mitä ”luonnon antimet” tarkoitti. Hän kaivoi taskustaan linkkuveitsensä ja rupesi leikkaamaan pensaan oksaa poikki saadakseen paremman otteen ruoastaan. Hän nyppi vahapintaisia neulasia puusta ja järsi torakan hampaillaan sen kuorta. Hän irvisteli puun ja neulasten makua, mutta nieli kaiken kuitenkin alas. Eipä hänellä ollut muutakaan syömistä. Ennen kuin hän oli syönyt riittävästi, siis siihen asti ennen kuin antaisi ylen, hän parahti:
”Karzahni…”