Satoi lunta. Se ei ollut mitenkään epätavanomaista näillä merialueilla, joissa virtasi kylmät vedet ja meri oli syvää. Taivas oli yhtä harmaan sininen kuin meri alapuolella, kun Nui-Kopenin siivet taittoivat nopeasti matkaa meren ja taivaan välissä. Suuren sinivihreän ampiaisen ruumiinrakenne oli mahdollistanut pitkien merimatkojen taittamisen ilman, että rahin oli tarvinnut pysähtyä kertaakaan.
Mutta tämä Nui-Kopen ei ollut villi. Sillä oli mukanaan matkustaja.
Mustan kaavun helmat lepattivat tuulessa. Siihen verhoutunut hahmo oli vetänyt vaatteen hupun kasvojensa eteen suojaksi kovalta tuulelta ja lumelta. Hahmo istui Kopenin selässä kyyryssä, jottei ilmanvastus olisi ollut liian suuri hänelle. Matkustajalla oli kylmä, vaikkei häntä ollutkaan lähetetty matkaan uiden.
Hän työnsi kaapunsa leveän hihan peittämän käden kaavun taskuun. Käsi tuli ulos taskusta pidellen omituista, sinistä kuulaa. Kuulan toisessa päässä oli hopean värinen, koristeltu nuppi, josta riippui ketjun pätkä. Kuulan keskikohtaan oli kaiverrettu kolmion muotoinen aukko. Aukko ei kuitenkaan ollut pallon pinnassa, vaan sen sisällä. Kristallipalloa muistuttava kuula välkähti sykähdellen sinistä valoa. Mustakaapuinen hahmo tuijotti herkeämättä kolmiota kuulan keskellä. Kun kuulan keskustaa katsoi, näytti aivan siltä kuin pallon reunoilla olisi ollut vaalea utu.
Mustakaapuinen hahmo tuijotti kuulaa herkeämättä. Tuuli ulisi hänen korvissaan, heiluttaen samalla matkustajan huppua. Mutta sitten hahmon katse tuntui terävöityvän, kun välkkyvässä kuulassa tapahtui muutos. Kristallipallon utuiselle, katsojasta poispäin olevalle ulkoreunalle ilmestyi jotain valkoista. Samassa hahmo nosti katseensa pallosta Nui-Kopenin pään yli merelle. Horisontissa siinsi maata.
Suuri Ampiainen saavutti nopeasti maata, joka paljastui saareksi. Kaapuun pukeutunut hahmo ei hypännyt lentävän ratsunsa selästä rantaveteen, vaan hän ohjasi Kopeninsa lumisen rannan takana leviävän metsän ylle. Nui-Kopen kierteli hetken ajan ilmassa, kunnes löysi sopivan aukion laskeutumiseen. Lumi pöllysi valkoisena puuterina maasta hyönteisen siipien aiheuttaman ilmavirtauksen takia. Limen vihreän ja turkoosin kirjavat teräväkyntisen jalat saavuttivat maan ja Nui-Kopen mörähti tyytyväisenä. Kopenin siipien lakattua lyömästä mustakaapuinen hahmo kapusi kömpelösti alas rahin selästä. Näytti hetken siltä kuin sekä hahmo että rahi olisivat venytelleet lentomatkasta puutuneita ruumiinosiaan.
Kaapuun pukeutunut hahmo kaivoi jälleen taskustaan kuulansa, joka oli tällä kertaa valkoinen maaston mukaan. Pallossa näkyi metsän puut mustina pisteinä. Nui-Kopen työnsi päänsä hahmon viereen ja murahti hiljaa. Kaapuun pukeutunut nosti vapaana olevan kätensä ja taputti rahia pari kertaa kevyesti vihreälle päälaelle, suomatta Kopenille sen suurempaa huomiota kuulastaan. Rahi murahti tyytyväisesti.
Tumma olento katseli hieman ympäröivää metsää, kunnes lopulta työnsi kätensä kaapunsa hihojen sisään ja lähti harppomaan syvässä kinoksessa. Hän ei sanonut sanaakaan rahille. Hän tiesi, että Kopen oli hyvin koulutettu ja että se odottaisi aukiolla matkustajansa paluuseen saakka.
Vasta nyt sivullinen katsoja olisi voinut huomata, kuinka luonnottoman laiha kaapuun verhoutunut henkilö oli. Kaapu myötäili ohutta keskivartaloa. Hahmolla näytti olevan pitkä kaula ja melkein olemattomat olkapäät, josta pitkät kädet liittyivät torsoon. Kaavun helmat laahasivat kinoksista, ja kankaan alta paljastuivat lumeen painautuneet, kynnellisten jalkojen jäljet. Hän oli normaalia Toaa hieman lyhyempi, mutta hahmon luiseva olemus sai hänet näyttämään pitkältä.
Metsä oli hiljainen. Puut olivat lehdettömiä, tumman ja valkoisen värisiä, kun lumi oli kerrostunut tummanruskeiden oksien päälle. Metsän hiljaisuus tuntui jopa aavemaiselta. Joku liikaa kauhutarinoita kuunnellut matoran olisi saattanut vähän väliä vilkuilla selkänsä taakse, tai kuvitella puiden taakse tarujen kauhuolennon seuraamaan hänen liikkeitään. Mutta huppupäinen hahmo ei tällaista pelännyt, vaan hupun alla olevat silmät jatkoivat välkkyvän kuulan tuijottamista. Kristallipallo näytti alueen ilmasta päin katsottuna, mutta siinä ei ollut haltijansa harmiksi karttamerkkejä. Hän pälyili ympäriinsä ja yritti erottaa puiden välistä jotain, muttei nähnyt etsimäänsä.
Paitsi kinoksessa olevan kivilaatan.
Hahmo katsoi kivipaasia hetken etäältä, jonka jälkeen hän harppoi sen eteen. Hän puhdisti taulun lumesta, jonka alta paljastui outoa kirjoitusta. Kaapuun pukeutunut henkilö kuitenkin osasi lukea tekstiä.
Ath-Koro.
Vaalea vesihöyry tuprusi hupun sisästä, kun olento hengitti. Mustakaapuinen olento katsoi kivikyltin osoittamaan suuntaan, ja erotti puiden välistä taloja. Hän nosti kuulansa kasvojensa eteen katsoakseen sitä tarkemmin. Sitten hän heristi sitä kuin lumisadepalloa. Lopulta hän tyytyi vain kohauttamaan olkiaan.
Käy se näinkin…
Hän asteli kohti rakennuksia ja löysi lumisateen häivyttämän polunkin, joka johti kylään. Kun hän saapui kylän reunalle, lumisade oli jo loppunut ja taivaan harmaa pilvipeite kirkastui hieman. Hahmo katseli määränpäätään. Kylän puisten talojen ikkunoista näkyi valoa ja liikettä. Kylän jokaisesta talosta johti pieni, lumeen kaivettu polku pääkadulle, joka kulki koko kylän läpi. Talojen ja pääkadun välissä oli siellä täällä suuria nuotioiden sulattamia aukkoja lumesta. Kylän matoranit hakkasivat talojensa edessä puolijäisiä puuklapeja osiin, syöttivät puolijäisiä puuklapeja suuriin nuotioihin ja istuivat mahdollisimman lähellä kokkoja nautiskellen ruokahetkestä.
Huppupäinen hahmo nosti katseensa kylän taloista ylös rakennukseen, joka sijaitsi kylän keskellä. Suuri Temppeli seisoi edelleen ylväänä ja täysin erilaisena kuin ympärillään olevat puutalot. Kuin ylväs kuningas, jota kansalaiset ympäröivät.
Pääkatua pitkin käveli puuklapeja kantava matoran. Hänellä oli keltainen Jalo Komau ja hän oli kääriytynyt lämpimään, turkista tehtyyn takkiin. Hän oli käynyt hakemassa puunhakkaajalta lisää klapeja nuotion lämmikkeeksi, jonka lähellä muut kirjavat matoranit lämmittelivät. Matoran oli kääntymässä pienestä sivupolusta nuotiolle, mutta pysähtyi nähtyään jotain sivusilmällään. Komau-kasvoinen matoran kääntyi katsomaan kylän reunalle ja näki syrjässä seisoskelevan hahmon. Matoran kurtisti hieman kulmiaan ja laski sylistään pinollisen polttopuita lumiseen maahan, josta hänen ystävänsä alkoivat noukkimaan puita nuotioon.
Matoran seurasi, kuinka tuntematon kaapuun pukeutunut muukalainen katseli heidän kyläänsä. Muukalaisen puuhat tuntuivat hänestä epäilyttävältä ja matoranin mielessä kävi epäluulo.
Matoran käveli kiireesti nuotiolta pääkadulle ja ampaisi juoksuun. Hänen täytyi käydä kertomassa asiasta kylän Vartijoille. Hän juoksi kohti Suurta Temppeliä, mutta hänen ei tarvinnut juosta sinne asti, kun näki kylän johtajan rupattelemassa kahdelle muulle matoranille.
”Isä Gunei!” Komau-kasvoinen matoran huusi juostessaan heidän luokseen. Kolmikko kääntyi tulijaa kohti ja yksi heistä astui häntä vastaan.
”Mikä hätänä, ystävä?” Mustaa, punaisilla rukouskuvioilla koristettua Hauta käyttävä matoran kysyi.
”Minä näin kylän lähellä kaapuun pukeutuneen muukalaisen.” Kyläläinen sanoi ”Minusta hän näytti epäilyttävältä, kun hän vain katseli Koroamme. Halusin varoittaa teitä…”
Gunei katsoi lempeästi Komau-kasvoista ystäväänsä. ”Veisitkö minut hänen luokseen?”
Kyläläinen nyökkäsi ja lähti johdattamaan Isä Guneita ja kahta muuta Temppelin soturimunkkia pääkatua pitkin. Kävellessään ripeästi hyistä tietä pitkin Gunein mieleen nousi myös epäuskoisuus. Viimeksi kun Ath-Korossa oli käynyt vierailijoita, se lyhyt vierailu oli päättynyt katastrofiin, kyläläisten joukkohallusinaatioon ja kahden athismin pyhimmän artefaktin katoamiseen vierailijoiden käsiin. Lisäksi uutiset Isä Bartaxin petturuudesta saivat athistin varuilleen.
Soturimunkki ei ehtinyt enempää muistella menneitä, kun häntä johdattanut matoran pysähtyi äkkiarvaamatta. Niin teki Guneikin, ettei olisi törmännyt kyläläiseen. Hän katsahti ensin kysyvästi Komauta käyttävää ystäväänsä, kunnes huomasi katsoa edemmäs tielle.
Matoranin kertoma muukalainen käveli päätietä pitkin heitä vastaan. Tiellä ja talojensa edustalla työn touhussa olleet athistit tuijottivat nyt tulijaa yllättyneesti. Muukalainen käveli kuitenkin rauhallisesti kätensä piilottaneena kaapunsa hihojen sisään, aivan kuin ei olisi huomannut kyläläisten katseita ja supatusta.
Soturimunkit astelivat muukalaisen eteen, kaksi muuta hieman Guneita jäljessä. He pitelivät keihäitä käsissään. He eivät osoitelleet niillä muukalaista, mutta olivat valmiita käyttämään niitä jos tarve tulisi. Gunei oli parin askeleen päässä tulijasta, joka hänkin pysähtyi ja katsoi soturimunkkeja huppunsa sisästä.
Gunei kröhi hieman kurkkuaan. ”Ole tervehditty, tuntematon ystäväni, Ath-Koroon. Olen Isä Gunei, yksi tämän kylän Temppelin munkeista ja vartijoista. Olet tervetullut, mutta mielessäni orastaa huoli. Ystävä, kuka olet ja mistä tulet?”
Gunei tunsi, kuinka muukalainen katsoi nyt häntä kaapunsa sisästä. Sitten tulija vastasi:
”Olen vain matkamies kaukana kotoa. Kuljin pitkän matkan ja pysähdyin saarellenne lepäämään. Kuulin, että tässä kylässä on athistien pyhä temppeli ja minulle olisi kunnia käydä rukoilemassa siellä. Olen siis Isä Athin lapsi itsekin.” Hänen äänensä oli tyyni, mutta lipevä. Hänen sanoissaan oli aistittava hymyä.
Isä Gunein huomio kiinnittyi muukalaisen rinnalla roikkuvaan kaulakoruun. Hupun sisästä tuli kullatut ketjut, joiden päässä riippui kämmentä isompi ja leveämpi kolmio. Guneista medaljongin kolmiokuvio muistutti Athin Kasvojen symboloimaa kolmiota. Kolmion keskellä olikin myös silmä, mutta se oli erilainen. Athin Silmä kuvattiin usein pyöreänä tai kuusikulmaisena, mutta tässä silmä koostui kahdesta kultaisesta puoliaallosta, jotka muodostivat soikion, ja niiden sisällä oli punainen kuula. Isä Gunei ei ollut nähnyt ennen nähnyt, että Athin silmää olisi kuvattu näin.
Hau-kasvoinen munkki hätkähti, kun laiha matkalainen tarttui huppuunsa ja veti sen kasvojensa edestä.
Hupun alta paljastui kuultavan sininen päälaki. Hänellä oli pitkä ja kulmikas leuka ja korkeat poskipäät. Hänen alahuulessaan oli kaksi pitkää hammasta ja suu oli vääntynyt pieneen hymyyn. Kasvoillaan suurten silmien peitteenä hänellä oli erikoiset aurinkolasit. Lasien linssit olivat oikeastaan pallot, joiden etuosa ja silmäaukko olivat tasaiset. Kaksi pallomaista linssia kiinnittyivät toisiinsa ohuella metalliliittimellä ja lasien sangat painuivat käyttäjänsä ohimoille. Aurinkolasit muistuttivat hieman Ussal-rapujen pallosilmiä.
Gunei tunnisti, mitä lajia tulokas oli. Hän oli krikcitiläinen, rauhanomaista pappismiesten lajia, jotka omasivat hypnoottisia kykyjä.
Soturimunkin kämmenet puristautuivat happokeihään kahvan ympärille.
”Sinäkö väität siis olevasi athisti?” Gunei kysyi epäuskoisella äänellä.
Krikcitiläinen nyökkäsi. ”Kyllä. Olen kuullut Athin sanan.”
Gunei vilkaisi sivusilmällään kadun varsille ja pihoille kerääntyneitä, supattelevia matoraneita. Sitten hän mittaili luihua matkalaista päästä jalkoihin.
”Sinä olet krikcitiläinen.”
”Teillä on tarkat silmät.”
”En sano tätä mitenkään loukkaavasti, matkalainen, mutta pelkään etten voi luottaa sinuun. Viimeksi kun täällä kävi vierailijoita, he saivat aikaan aikamoisen sekasotkun. Ja muistaakseni athisteilla on ennestään huonoja kokemuksia sinun lajilaisistasi.”
Krikcitiläisen hymy laantui hieman ja hänen katseensa painui jalkoihin. ”On ikävää, että teille on muodostunut vääristyneitä ennakkoluuloja lajistani. Tiedän, että hän, jonka nimeä ei mainita, oli myös krikcitiläinen ja athisti. Hän tahrasi meidän molempien lahkojen nimet. Mutta voimmeko leimata toisiamme vain sen tähden, että yksi meistä oli tärviö? Eikö Ath itse ota kaikki hänen lapsikseen haluavat avosylin vastaan?”
Gunei punnitsi hänen sanojaan. Hän ei ollut varma, mitä sanoisi. Krikcitiläinen puhui totta suvaitsevaisuudesta, mutta pelko siitä, että kylä joutuisi jälleen vaaraan kaihersi häntä.
”Sinä siis haluat käydä Temppelissämme?” Gunei kysyi.
”Kyllä. Se olisi suuri kunnia.” Krikcitiläinen vastasi.
Gunei näytti hetken mietteliäältä, kunnes nyökkäsi hyväksyvästi ja kääntyi seurakuntansa puoleen.
”Ei hätää, ystäväni! Hän on vain matkalainen, joka haluaa vierailla Temppelissämme! Hän on kuullut Athin sanan ja on täten yksi meistä! Kohdelkaamme häntä siis kuin vertaistamme!”
Matoranit näyttivät aluksi hieman epäuskoisilta, mutta nähdessään soturimunkin rauhalliset kasvot, he rentoutuivat ja palasivat takaisin askareihinsa. Komau-kasvoinen kyläläinen katsoi edelleen hieman epäillen muukalaista, mutta hänkin palasi lopulta töihinsä ystäviensä luo.
Gunei katsoi hetken matoralaisten menoa, mutta hän lopulta luovutti huomionsa krikcitiläiselle. Tämä kumarsi syvään ja virkkoi:
”Olen kiitollinen vieraanvaraisuudestanne ja luottamuksestanne, Isä.”
Gunei silmäili edelleen tulijaa arvellen. ”Tulisin mielelläni esittelemään sinulle kylämme Temppeliä, mutta valitettavasti minulla ja munkkiveljillämme on muita kiireitä.”
Kuultavan siniset kasvot omaava krikcitiläinen nyökkäsi hymyillen. ”Ymmärrän. Rukoilen kyllä mieluummin yksin. Se auttaa minua rauhoittumaan. Mutta luultavammin tapaamme vielä myöhemmin, Gunei.”
Gunei nyökkäsi. ”Temppelissämme on toki vartijamme, mutta uskon etteivät he häiritse rukoushetkeäsi. He eivät ole kovinkaan puheliaita.”
Muukalaisen hymy hälveni vain niin lyhyeksi aikaa, ettei sitä kukaan huomannut.
”Mukava kuulla. Nähdään, arvon munkit.” Tämän sanottuaan kaapuun pukeutunut krikcitiläinen poistui soturimunkkien luota.
Krikcitiläisen loitottua Gunein takana seisseet soturimunkit astuivat lähemmäksi Guneita.
”Gunei. Oletko varma, että häneen voi luottaa?” Toinen heistä kysyi, laskien kämmenensä Gunein olkapäälle.
”Älkää pelätkö, veljeni.” Gunei sanoi itsevarmasti, ”Vaikka hän aikoisikin jotain pahaa tai varastaa jotakin Temppelistämme, Toamme kyllä pysäyttävät hänet.”
Mustaan kaapuun pukeutunut krikcitiläinen jatkoi matkaansa astellen pääkadun reunaa kohti kylän keskipistettä. Talojen pihoilla työskentelevät matoranit edelleen vilkuilivat häntä sivusilmällä, mutta muukalainen ei siitä välittänyt. Mutta kun hän oli ohittanut kylän ensimmäiset talot ja käveli erään mökin varjoon, eikä kukaan ollut näkemässä, krikcitiläisen hymy leveni.
Okei, Gunein löytäminen olikin näin helppoa. Häntä ei tarvinnut edes etsiä…
Kun muukalainen oli saapunut kylään, oli vieno kylmä tuuli yltynyt ja se hajoitti hieman tummia lumipilviä niin, että sininen taivas näkyi paikoittain. Harmaus muuttui valkoisuudeksi kylmän tuulen lepattaessa krikcitiläisen kaavun helmoja, kun hän saapui kylän keskellä olleelle aukiolle.
Aukion keskustassa kohosi suuri, valkoinen temppeli. Temppelin seinät näyttivät olleen tehty kiiltävän valkoisesta teräksestä. Selkeytyvältä taivaalta kajastavat auringonsäteet taittuivat temppelin seinistä, saaden athistien pyhätön miltein hohtamaan.
Krikcitiläinen katseli aurinkolasiensa takaa Temppelin seiniin punaisella värillä kirjailtuja kirjailtuja kuvioita.
Minä olen Ath, rakastava isäsi… krikcitiläinen luki mielessään, työskentelevä matoran on onnellinen matoran…
Krickitiläinen asteli kohti suurin kivipylväin koristeltua etuovea. Lumi narskui hänen jalkojensa alla. Hänen kävelynsä vaikutti rauhalliselta, mutta jokin hänessä oli muuttunut. Hän ei enää hymyillyt. Aivan kuin hän olisi vakavoitunut nähdessään Temppelin.
Hän oli juuri saapumassa kivipylväiden eteen, kun hän pysähtyi.
Aurinkolaseja käyttävän muukalaisen pää kääntyi katsomaan oikealle. Hän katsoi aukion oikealla ulkoreunalla kasvavalle, lehdettömälle puulle.
Oli kuin hän olisi nähnyt jonkun…
Kynnelliset jalat kääntyivät kannoillaan, kun laiha muukalainen vaihtoi suuntaansa. Krikcitiläisen aurinkolasien pallomaiset linssit toimivat hyönteisrahien verkkosilmien tavoin, jotka mahdollistivat laajemman näkökentän niin, että krikcitiläinen pystyi katsomaan melkein jopa selkänsä taakse.
Ja juuri äsken hän oli nähnyt vilauksen puun takana seisovasta, leveäasentoisesta hahmosta, jonka riekaleinen viitta oli liehunut tuulessa.
Krikcitiläinen asteli puun luo. Hän ei nähnyt ketään sen lähettyvillä. Muukalainen nojasi puun runkoon ja kumartui katsomaan sen taakse. Krikcitiläinen näytti nostavan kysyvästi kulmiaan.
Pieni kohta maasta puun takana oli palanut. Lumi oli tummunut noesta ja siitä erottui puuhiilen kappaleita.
Krikcitiläinen katseli palanutta maata kummissaan, mutta päätyi hymähtämään ja kohauttamaan olemattomia olkapäitään.
Ei varmaan mitään…
Krikcitiläinen palasi Temppelin edustalle. Hän käveli suurten kivipylväsrivien muodostaman käytävän läpi ja saapui suuren oviaukon eteen. Hän astui maasta nousevalle, metalliselle kynnykselle ja asteli tummanruskeiden puisten oviparien luo. Puiset ovet nousivat korkealle ja kaareutuivat puoliympyrän muotoisessa holvikaaressa. Krikcitiläinen nosti molemmat kätensä ovia vasten ja työnsi ne auki. Hän saapui pieneen käytävään, joka johti Temppelin päähuoneeseen. Pyhätön pääkammio oli tilava, kahdeksankulmion muotoinen huone. Huoneen keskellä kohosi ympyrän muotoinen koroke. Korokkeen ympärillä oli neljä kaarevaa väliseinää, jotka kaareutuivat kohti korokkeen keskustaa lähestyessään kattoa. Huoneen seinillä oli ovia, jotka johtivat toisiin huoneisiin.
Krikcitiläinen asteli peremmäksi kammioon. Huone näytti valoisalta seiniin kiinnitettyjen soihtujen ja kynttilöiden vuoksi ja katossa olevasta aukosta lankesi päivänvaloa huoneen keskustassa olevalle korokkeelle. Laiha matkamies talsi lähemmäksi huoneen keskustaa.
Krikcitiläisen katse kierteli seinillä olevissa rukousteksteissä ja kolmion muotoisissa symboleissa. Hän nousi korokkeelle vieville portaille ja astui katosta lankeavaan valokeilaan. Hän kurtisti kulmiaan. Temppeli oli hiljainen ja tyhjä, vaikka Gunei oli sanonut, että vartijat olisivat Temppelissä.
Pitänee katsoa muista huoneista, ovatko vartijat kokoontuneet sinne.
Tämän mietittyään krikcitiläinen vilkaisi lasiensa peilaaviin sivuihin.
Hänen lihaksensa jännittyivät ja krikcitiläinen oli hetken hengittämättä.
Muukalainen katsoi lasiensa kautta viistosti taakseen. Huoneen ainoassa hämärässä nurkassa. Seisoi nyt joku.
Krikcitiläinen kääntyi katsomaan hahmoon päin. Hän ei ollut varma, oliko tämä tullut juuri yhdestä huoneeseen johtavista ovista, vai oliko henkilö seissyt siellä koko ajan. Krikcitiläinen kuitenkin häivytti hämmästyksensä äänestään.
”Sinä siellä.” Krickitiläinen sanoi tulijalle, ”Tule esiin.”
Mustakaapuisen hypnotistin äänestä oli kadonnut kaikki nöyristelevyys ja kaunopuheisuus ja nyt hän kuulosti jopa töykeältä.
Näytti hetken siltä, kuin varjoissa seisonut hahmo ei olisi edes kuullut korokkeella seisovan muukalaisen käskyä. Mutta sitten hän liikahti.
Tilavassa huoneessa kaikui puinen kopsahdus, kun hahmon kädessään pitämän kepin pää osui lattiaan. Hahmo astui yhden askeleen lähemmäksi valoa, jolloin varjoista erottui maahan asti yltävä, vihreä kangas. Kuului toinen kopahdus, kun hahmo otti toisen askeleen, käyttäen puista sauvaansa kuin kävelykeppiä. Vasta nyt krikcitiläinen tajusi kepin olevan pitkä ja ehkä hieman lahonneen näköinen airo.
Kops kops kops kuului, kun hahmo käveli lähemmäksi. Hahmo oli myös verhoutunut kaapuun, kuten krikcitläinenkin. Vihreään sellaiseen. Kaavun huppu oli vedetty hahmon kasvojen suojaksi.
Ennen kuin krikcitiläinen ehti edes tajuta, vihreään kaapuun pukeutunut hahmo seisoi korokkeella aivan hänen edessään. Toaa muistuttava hahmo oli krikcitiläistä paljon pitempi. Temppelin vartija tuijotti suoraan huppunsa sisästä krikcitiläisen aurinkolaseihin.
Krikcitiläinen nielaisi hieman huomatessaan hahmon olevan häntä paljon pitempi. Se ei kuitenkaan syönyt tämän itsevarmuutta, vaan hän sanoi:
”Minulle kerrottiin, että tässä temppelissä majailee luvattomia vieraita. Onko se totta?”
Ei vastauksen vastausta. Vihreän kaavun sisältä kuului vain metallista narskuntaa, kun airoa kantava vartija huojui paikallaan. Matkamiestä häiritsi jokin. Minkälainen toa piiloutui kokonaan kaapuun?
Krikcitiläinen ei kuitenkaan luovuttanut. Hän röyhisti rintaansa ja kysyi lujemmalla ja tuimemmalla äänellä:
”Keitä sinä ja kumppanisi ovat ja miksi majailette Athin talossa?”
Vihreäkaapuinen ei vieläkään vastannut. Ainoa ääni jota hän päästi oli ruostunut nakse.
Krikcitiläisen kasvot olivat tuimat. ”Te ette ole tervetulleita tänne. Joten mitäpä jos vaikka kasaisitte kimpsunne ja kampsunne ja lähtisitte vetään jonnekin muualle?” Hän ehdotti kenties hieman pilkkaavalla äänensävyllä.
Nyt kaavusta kuului jotain, mutta pappi ei ollut aivan varma, mitä.
Se alkoi vaivalloisena naksahteluna. Sitten kuulosti siltä kuin ruosteinen metalli olisi raapinut puuhun syviä railoja. Lopulta saranoiden natinan alta tuli henkäys. Kylmä, eloton, tukahdutettu henkäys.
”Emme voi”, kuului lopulta kuivan ja heikon äänen vastaus.
Pappismies hämmästyi hieman vartijan heikosta äänestä. Mutta sitten hänen kasvoilleen muodostui hyväntahtoinen ja rohkaiseva hymy.
”No varmaan me voimme päästä asiasta yksimielisyyteen…” hän vastasi sovittelevalla äänellä, ”Mitäpä jos ottaisit tuon hupun pois? Minusta ainakin on mukavampaa puhua asioista kasvotusten.”
Taas hiljaisuutta.
Naks. Naks.
Vartija otti kaksi askelta kohti krikcitiläistä. Siihen se sitten pysähtyikin.
”Isämme tahto sanoo”, vartija sanoi, ”että emme voi.”
Krikcitiläinen katsoi huppupäistä hahmoa hetken. Sitten hän naurahti. hän pudisteli päätään huokaisten syvään. ”Välillä isän tahtoa on rikottava,” krikcitiläinen nosti kättään ja tarttui laihoilla sormillaan aurinkolasiensa sangasta, ”joko vapaaehtoisesti tai pakosta.”
Laiha pappismies katsoi vartijan hupun sisään siihen kohtaan, missä oletti tämän silmien olevan.
Sitten hän vetäisi aurinkolasinsa magentan väristen silmiensä edestä.
”Sillä nyt, minä komennan sinua.”
Krikcitiläinen ja vartija seisoivat hetken liikahtamatta. Krikcitiläisen silmät hehkuivat purppuraista hehkua, kun hän tuijotti vartijan hupun sisään. Airoa pitelevä hahmo ei liikahtanutkaan. Krikcitiläisen kasvoille nousi leveä virne ja hän rentoutui. Hän taittoi lasiensa sangat ja työnsi ne takkinsa taskuun.
”Katsotaas, millaiset kasvot sinulla on.”
Krikcitiläinen kohotti kätensä ja tarttui niillä vihreäkaapuisen vartijan hupunreunoihin.
Kun sinisen pappismiehen kädet painoivat huppua taaksepäin, hupun sisästä kuului ruostunut nakse. Aivan kuin mekanismi olisi virittynyt.
”Mit-”
LAPSI..
SINÄ SIELLÄ..
LAPSI..
EN PUHU PAPPISMIEHELLE. VAAN SINULLE..
PIENI SÄÄLITTÄVÄ LAPSI. VALONÄYTÖN TOISELLA PUOLELLA..
KATSO LAUTTURIN KAAVUN SISÄLLE..
KÄYTÄ NUOLTA JOLLA OSOITAT..
PAINA HUPPUA..
JA KATSO SILMIIN KUOLEMAA..
PAINA HUPPUA. TEE SE.
Krikcitin silmät suurenivat entisestään ja suu loksahti auki. Tummaviittainen kukkakeppi nytkähti irti huputtomasta vartijasta ja kompuroi kauemmas tästä.
Krikcitiläisen sydän jyskytti hänen rinnassaan, kun hän tuijotti magentan värisillä silmillään vartijan varsin groteskeja kasvoja. Jos niitä siksi saattoi sanoa.
Ruosteisen vieterin nokassa oleva vihreä pää heilui edestakaisin melkeinpä väärällä tavalla leikkisästi. Athisti ei voinut olla tuntemasta inhon ja hämmennyksen väristyksiä, kun hän näki, kuinka toinen vartijan tyhjäkatseisista silmämunista ammotti kahden, toisiinsa ommellun ihon riekaleen välistä. Toinen silmistä taas oli miltein kuin marmorikuula, joka oli uponnut syvälle kasvojen silmäkuoppaan. Vartijan suu taas oltiin ommeltu kiinni paksuilla langoilla. Kuitenkin airoa kantavan vartijan suu oli vääntynyt pelottavaan hymyyn.
Ja erikokoiset silmät tuijottivat takaisin pappismieheen.
Kun säikähtänyt muukalainen tutki vartijan paljastuneita ruumiinosia tarkemmin, hän tajusi vartijan ananaksen muotoisen pään olevan kuin parsitun räsynuken irronnut raaja, joka oltiin päätetty kiinnittää vieterirasiaan. Krikcitiläinen tajusi vasta nyt, ettei vartija ollut Toa.
Sinikasvoinen muukalaisen hämmästyksestä ammolleen auennut suu painui ensin tiukasti kiinni, kunnes päästi venyvän ja inhoa tihkuvan kysymyksen:
”… Mikä Athin ja vielä Atheonin pirun nimeen sinä olet?”
Vartijan sairaalloisen vihreä naama ei värähtänytkään. Se vain kiikkui ruosteisen jousensa päällä pitäen piinaavan raastavaa ääntä, joka sai krikcitiläisen värähtäämään inhosta. Jokin muljahteli olennon kasvoissa. Mustat ompeleet kiristyivät äärimmilleen, kun se yritti avata leukojansa siinä kuitenkaan onnistumatta. Lopulta suusta joka oli ommeltu kiinni pakottautui ulos sanoja, jotka olivat lihan, langan ja metallin tukahduttamia.
”Jalka”, kuului vihlova, heikko hengitys, joka pääsi pakoon olennosta vain vaivoin. ”Jalka Miehen Punaisen.”
Se otti taas askeleen kohti pappismiestä.
Sydän krikcitin rinnassa hypähti jälleen, kun henkiin herännyt vieteriukko liikahti. Kullattua rukouskorua pienillä hartioillaan kannattava kavahti jälleen taaemmaksi. Krikcitiläinen ei ymmärtänyt. Hän tajusi, että kun hän oli ensi kerran yrittänyt hypnotisoida vartijan, hän ei ollut katsonut kaavun peitossa oleviin silmiin, koska huppu olikin tyhjä. Mutta juuri nytkin hän katsoi suoraan airoa kantavaan groteskiin. Punaisen Miehen Jalka ei vaikuttunut vaipuvan krikcitin hypnoottisten silmien transsiin.
Hypnoosini ei tehoa… hänellä on oltava voimakkaampi mielentahto…
Krikcitiläinen seisoi nyt korokkeen peräseinän puoleisen seinän viimeisillä portailla ja vartija kohosi hänen yllään. Oli kuin auringot olisivat menneet taas Temppelin ulkopuolella pilviin, eikä huoneen katossa olevasta reiästä tulvinut enää päivänvaloa. Kahdeksankulmainen huone näytti ensi kertaa synkältä.
Hikipisara kulki pappismiehen otsalla. Lautturi seisoi hänen ja suoran pakotien välissä kohti Temppelin ulko-ovea. Krikcitiläinen ei tiennyt, mitä vartija aikoi tehdä, muttei hän myöskään meinannut jäädä ottamaan selvää.
Pitkät, ohuet ja vapisevat sormet työntyivät mustan kaavun takintaskuun. Muukalainen veti aurinkolasinsa esiin ja vapisevin käsin hän sovitti ne takaisin silmiensä eteen.
”Tuotah… Minusta tuntuu, että muutin mieltäni. Minun puolestani voitte kyllä majailla täällä niin pitkään kuin lystäätte… ” Krikcit sanoi hieman hermostuneella äänellä ”No, josko minä tästä… lähden?”
Airoa kantava vartija ei sanonut tähän mitään. Se vain katsoi athistia portaiden yläpäästä.
Krikcit naurahti hermostuneen kuivasti. Hän astui alas portailta ja käveli hitain askelin korokkeen viertä. Hänen kasvonsa näyttivät ulkopuolisen silmissä katsovan suoraan ulko-ovelle, mutta todellisuudessa krikcitiläinen seurasi herkeämättä vihreää vartijaa. Vartijan likaisen vihreät kasvot eivät seuranneet muukalaista, kun tämä asteli korokkeen välipilarin taakse. Krikcit nopeutti hieman askeleitaan. Valkoinen pilari siirtyi heidän välistään.
Krikcit hätkähti, kun vartijan vieterimäinen kaula oli vääntynyt ympäri, jolloin vartija porasi tuijottavalla katseellaan krikcitin selkää.
Sitten laiha hypnootikko ampaisi juoksuun. Hän syöksyi pienen käytävän läpi Temppelin etuovelle puskien puiset pariovet auki. Pitkä athisti päätyi takaisin lumeen ja pakkaseen. Hän juoksi valkoisen Temppelin kynnyksen yli ja kynnelliset jalat potkivat lunta altaan. Krikcit käänsi hieman päätään niin, että näki lasiensa peilauksen kautta Temppelin ovelle. Airoa kantavan vieteriukon pitkä hahmo näkyi ulos saakka, kunnes auki temmatut pariovet jysähtivät takaisin kiinni.
Kaapuun verhoutunut krikcit ei kuitenkaan hidastanut vauhtia. Hän harppoi pois Temppeliä ympäröivältä aukiolta takaisin pääkadulle. Hintelä pappismies liukasteli kiitäen pienen jäisen alamäen läpi. Mäkeä juuri ylöspäin kävelleet matoranit joutuivat väistymään nopeasti harppovan muukalaisen tieltä.
Krikcitiläisen sydän jyskytti. Räsynukkea muistuttavan vartijan kammottavat kasvot olivat varmaan ikuisiksi ajoiksi syöpyneet hänen hypnoottisille verkkokalvoille. Muukalainen ähisi ja hänen suunsa vääntyi vihaiseen irveeseen.
Okei. Se ei toiminut niin kuin suunnittelin… Se kirottu vanhus! Hän olisi saanut varoittaa minua tuollaisesta. Äh! Pakko kai ottaa suunnitelma B käyttöön…
Kadulla seisseet ja pihoilla nuotioiden ääressä istuneet kyläläiset katsoivat kummissaan tiellä pinkovaa muukalaista. Krikcit vilkuili lasiensa avulla viereisille pihoille ja rakennusten taakse etsien jotakin. Sitten hän hymähti nähdessään vilauksen etsimästään. Muukalaisen pitkät koivet taittuivat menosuuntaan, jolloin hän jarrutti vauhtia jaloillaan. Hän juoksi tien vasemmalle reunalle, josta lähti lumeen tallattu polku kahden hirsimökin välistä. Mökkien takana seisoi osittain purettu tönö, jonka luona hääri kaapuihin pukeutuneita matoraneja. Soturimunkit auttoivat talon kunnostamisessa.
Krikcitiläinen kävi soturimunkkien naamioita läpi katseellaan. Lopulta hän erotti Gunein Haun. Gunei seisoi parhaillaan pienen lyhyen, laudoista kasatun telineen päällä ja naulasi kivisellä vasaralla lautoja hirsiin.
”Isä Gunei!” Hengästynyt krikcit huudahti saaden soturimunkin huomion käännettyä itseensä. ”Minusta tuntuu… että meillä on pieni… ongelma.”
Gunein kasvoille kohosi kysyvä ilme, kun hän laskeutui puiselta telineeltä jalkoihinsa käsillään nojaavan krikcitin eteen. ”Mitä nyt, vieras?”
Aurinkolasinen pappismies puuskutti. Hän veti pari kertaa syvään henkeä ja nosti katseensa lumisesta maasta Gunein silmiin. Krikcit aukaisi suunsa ja nosti kätensä eteensä, kuin aikoen kertoa jonkin todella uskomattoman jutun. Mutta sanat takertuivat kyyryssä seisovan krikcitin kurkkuun. Gunein kasvot olivat entistä kysyvämmät ja odottavammat.
Krikcit katsoi suu puolittain auki Guneita, kunnes hän luovutti. Pappismiehen kädet lopahtivat alas ja hän huokaisi syvään. Yhtäkkiä kaapuun pukeutunut muukalainen astui aivan soturimunkin eteen ja tarttui tämän ranteesta pitkällä kädellään. Kylän Isä ei hölmistyneisyydeltään ehtinyt reagoida, kun krikcitiläinen raahasi jo häntä perässään.
”M-mitä tämä on?” Gunei ärähti. ”Minne sinä viet minua? Päästä irti, senkin kirottu sirkkamies! Tiesin, että olemme oikeassa kaltaisistasi, TIESIN! Päästä irti tai murran käden jolla minua raahaat! IRTI!”
”Joo, joo. Ihan miten vain, kunhan nyt seuraat minua. Tämä on tärkeää.” Krikcit sanoi kiinnittämättä huomiota soturimunkin uhkauksiin. Muukalainen ei puhunut enää niin kunnioittavaan sävyyn Isälle kuin aikaisemmin.
Mökkiä kunnostaneet soturimunkit tuijottivat pöyristyneinä, millä lailla muukalainen retuutti kunnianarvoista Isää. Matoranit lopettivat työnsä ja poimivat karzahnilaiset keihäänsä ja kipittivät perään. Yksi munkeista nappasi Gunein oman happokeihään mukaan, jota Isä itse ei ehtinyt napata.
Jo kolmannen kerran kyläläisten katseet kääntyivät, kun krikcit ja jo hieman rauhoittunut, mutta edelleen muukalaista manaava Gunei kävelivät ripeätä vauhtia päätietä ylös. Päätiellä oli tänään vilske. Viisi rukousmerkein kirjailtuja naamioita käyttävää soturimunkkia yritti pysyä pitkillä jaloillaan harppovan krikcitiläisen perässä. Sininen sirkkamies näki kannoillaan pysyvät soturimunkit lasiensa avulla, muttei välittänyt heidän tuimista katseistaan ja käsissään puristamista keihäistään. Ehkä parempi, että he seurasivat.
Päivä tuntui muuttuneen entistä harmaammaksi, kun seitsikko asteli valkoisen Temppelin aukiolle. Gunei tivasi edelleen selitystä krikcitiltä, mutta päättäväisen näköinen muukalainen nousi Temppelin kynnykselle. Laiha athisti irrotti otteensa Isästään ja vetäisi Temppelin parioven näyttävästi auki. Krikcitiläinen ja häntä seuranneet matoranit astuivat pyhätön kahdeksankulmion muotoiseen, valkoiseen huoneeseen.
”Anteeksi, arvon Isä, mutta miksi teidän ’Toallanne’ on noin kieroon kasvanut kaula!?”
Gunei oli selvästi kysymässä jotain, mutta sitten hän katsoi suuntaan, johon krikcitiläisen sinisen läpikuultava sormi viittoi.
”MITÄ ATHEONIN-”
Rääkäisy kaikui temppelin akustiikassa. Ylipappi värähti taaksepäin, ja niin tekivät myös viisi soturimunkkia. Matoranien moniväriset hohtavat silmät nauliutuivat kymmenen metrin päässä könöttävään kaapuhahmoon, jonka epämuodostunut vihreä pää kiikkui ruosteisen jousen päällä. Ees ja taas. Ees ja taas.
Gunein huuli värisi. ”Mi-mi-MISTÄ TUO TULI?”
Hän katsoi sirkkamunkkia tiukkana. ”PÄÄSTITKÖ SINÄ SEN TÄNNE?”
”En.” Krikcitiläinen sanoi vakavoituneena ”Se oli jo täällä. Hän on yksi Toistanne…”
Gunei värähti kylmyydestä.
”Tiedätkö sinä, Krikcitin mies, mikä tuo on.”
”Tiedän vain, että mikä se ei ole ja mikä te sen uskoitte olevan. Sekä sen, että Luojan olisi pitänyt jättää se tekemättä…” Krikcit sanoi Guneille, kuitenkin aurinkolasien takana silmät nauliintuneena vihreäkaapuiseen vartijaan, joka katseli Temppeliin ilmiintynyttä porukkaa.
Groteski vieteriukko astui heitä kohti. Koko joukko värähti pelästyneenä taaksepäin, mutta olento ei edennyt yhtä askelta enempää.
”Tuo, muukalainen hyvä, on Nukke”, Isä Gunei lopulta sai ulos. Soturimunkit haukkoivat henkeään. ”Voi Ath. Voi Ath, Ath, Ath… meidän olisi pitänyt tietää. Minun olisi pitänyt tietää. Ensin Deltan temppeli… n-nyt täällä. Voi Ath, voi Ath…”
Sairaalloisen vihreä jalka astui taas toisen askeleen. Ja pysähtyi. Sen koko kaavun peittämä torso jäi värähtelemään. Ruosteinen jousi raastoi heidän korviaan.
”… Nihilisti hiljainen… s-s-soutaa halki merien…” Gunei lausui.
Soturimunkit vavahtivat. Krikcitiläinen ei tiennyt, mikä tässä lauseessa oli niin kauhistuttavaa, mutta hän ei voinut olla reagoimatta samalla tavalla.
”… jalka Miehen Punaisen… astuu läpi Ikuisen…”
Kaikki jäivät hiljaisiksi. Koko konkkaronkka tuijotti vieteriukkoa, joka taas astui yhden pitkän, vihlovan askeleen.
Krikcitin suu vääntyi jälleen huolestuneesti alaspäin. ”Mitä- Mitä Nuket ovat? Ja mitä ne tekevät? Ja miksi ne ovat täällä Temppelissä?!” hänen äänestään erottui pelko, kun Nihilisti liikkui heitä kohti.
”M-minä en tiedä, mitä ne ovat”, isä sopersi, ”N-ne etsivät s-siruja j-jollekulle. M-minä en tiedä, mitä ne täällä enää tekevät…”
Askel. Narahdus.
Ommeltu suu yritti taas puhua jotain. Nyt krikcitiläinen ei saanut siitä mitään selvää.
Krikcitiläinen irvisti hermostuneesti. Nukke otti jälleen uuden askeleen eteenpäin, jolloin kuului ruostuneiden mekanismien ja korvia särkevän jousen ritinä. Nihilistin pää heilahti sivulle ja jatkoi heilahdusliikettään edestakaisin. Aurinkolaseja käyttävä pappismies vilkaisi hermostuneesti takanaan oleviin soturimunkkeihin. Krikcitiläisen hämmästykseksi he näyttivät olevan vielä enemmän peloissaan kuin muukalainen itse. Hän oli uskonut, että Ath-Koron soturimunkit olisivat uskaltaneet häätää kummajaisen pyhästä Temppelistään, mutta matoranit vain tärisivät kauhuissaan.
Krikcitin aivosolut alkoivat raksuttaa. Jolleivät muut tekisi mitään, hänen pitäisi keksiä jotain. Riimusta kantava muukalainen pakotti kasvoilleen jälleen tutun, itsevarman virneen, kun kääntyi katsomaan vieteriukkoon. Krikcitiläinen levitti pitkät ja laihat kätensä sivuilleen, kuin esitelläkseen jotain Nukelle.
”Kuule, räsynukke! Mitäs muuten ajattelit tehdä, kun tänne asti ehdit laahustukseltasi?! Huomaa, että me kaikki seitsemän olemme koulutettuja Athin puolesta taistelijoita! Meillä on ylivoima!”
Nihilisti katsoi hiljaa liikkumattomilla helmimäisillä silmillään häneen. Suuta kiinni pitävät langat kiristyivät.
”En ole taistelija”, kuihtunut ääni sanoi hiljaa. Suorastaan myöntyvästi.
Nuken ääni sai krikcitin hymyn säröilemään. Hän yllättyi vastauksesta.
”Sitten… mitä sinä teet?”
Vihreä pää keinahti sivulle löysästi. Ruosteinen narahdus.
”Kuljetan.”
Nihilisti kääntyi ympäri ja asteli syvemmälle temppeliin. Sen pää kuitenkin pysyi samassa asennossa ja tuijotti heitä kaikkia olennon kaikotessakin. Vihreä kaapu valui kliinisen valkoista lattiaa pitkin, kun askel kerrallaan entinen vartija kaikkosi kulman taakse. Siellä kuului oven aukeamisen ääniä.
Ovi lyötiin kiinni. Se kaikui koko temppelin halki.
Temppeliin laskeutui hiljaisuus. Kätensä levittäneen krikcitin kasvoille nousi ensin hämmentynyt, sitten voitonriemuinen ilme. ”Ahhaha! Säikytimme sen tiehensä! Mörkö otti jalat alleen!”
Hetkeäkään epäröimättä yksi soturimunkeista, nuori fe-matoran juoksi nurkan taakse. Hän katsoi seinää ja hänen silmänsä pullistuivat.
”I-isä Gunei”, hän sopersi. ”E-ei tuossa seinässä ole mitään o-ovea.”
Isä Gunei kalpeni.
”Sirkkamies. Tiedätkö sinä. Tiedätkö sinä, mitä olet mennyt tekemään.”
Voitonvirne karisi krikcitin kasvoilta. ”Öh, sain sen lähtemään?” Hän kysyi epävarmalla äänellä. Muukalainen ei ollut enää niin varma, oliko hänen uhkauksensa parantanut vai pahentanut tilannetta. Soturimunkin äänensävy viittasi jälkimmäiseen.
Gunei katsoi häntä tiukasti aurinkolasien takana oleviin silmiin.
”Ne kutsuvat tuota Nihilistiksi, tarina sanoo”, Gunei latoi sanojaan kolkkona, ”koska se on niin vailla jumalaa. Se on niin vailla jumalaa, että eräänä päivänä se vain lakkasi olemasta osa… t-tätä todellisuutta. J-ja kun ei ole osana t-tätä todellisuutta… v-voi toimia sen rajojen u-ulkopuolella.”
Soturimunkki tarttui tiukasti kiinni krikcitin jaloista ja ravisti tätä paljon voimallisemmin kuin niin pienen miehen olisi pitänyt pystyä.
”Se lähtee pois, sirkkamies! J-ja se ei kumma kyllä ole hyvä asia! S-se lähtee hakemaan v-v-v-veljiään ja s-s-siskojaan paikalle! Ja se tekee sen nopeammin kuin k-kukaan!”
Krikcitin ennestään kuultavat kasvot kalpenivat.
”V-voi hitsi.”
Andiri astui lähemmäksi Guneita ja krikcitin pappismiestä. ”Isä. En halua olla jälkiviisas, mutta minä sanoin etteivät vartijat suojele meitä. Mitä me nyt teemme? Toat… tai siis Nuket. Ne tulevat takaisin?”
Isä Gunei näytti epätoivoiselta. ”N-niin. Ne palaavat. Minusta tuntuu, että olit aiemmin oikeassa. Ath-Koro on evakuoitava.”
Krikcitin suu vääntyi vinoon. No, ainakaan minun ei tarvinnut sitä ehdottaa.
Neljättä kertaa saman päivän aikana kylän pääkadulla kiiruhdettiin suuntaan kuin toiseenkin. Koko kylä oli paniikissa. Kuusi soturimunkkia ja krikcitin pappismies yrittivät vaivoin pitää orastavan sekasorron käsissään. Matoranit olivat liiankin vakavissaan nielleet selityksen Isä Bartaxin joukkojen tulosta Ath-Koroon.
Taivas näytti tummenevan samalla, kun tummat savupylväät kohosivat vartioitta jätetyistä nuotioista. Matoranit olivat hylänneet päivittäiset askareensa, jäisten halkojen pilkkomisen ja niiden polttamisen. He häärivät pienissä asumuksissaan ja yrittivät pakata mukaansa kaiken tarpeellisen, kuten soturimunkit olivat heitä kehottaneet. Kuitenkin monet kyläläiset yrittivät ahtaa laukkuihinsa heidän rakkaita tavaroitaan, uskonnollisia esineitään ja tarvetuotteita.
Valot loistivat varsin korkean hirsimökin sisästä. Mökin seinät olivat maalattu punaisiksi. Punainen väri loimusi vielä elävämmin huoneen nurkassa olleen tulisijan liekin vaikutuksesta. Keittiönä ja oleskelutilana toimiva huone oli varsin pieni ja ahdas. Huoneen toisessa päässä oli puinen pöytä, jonka jalat oli tehty pölkyistä. Pöydän yli kulki vasenta seinänviertä puiset rappuset yläparvelle, jossa oli matoranin kokoinen sänky porontaljoineen.
Juuri yläparvelta Suurta Kanohi Hunaa käyttävä ta-matoran kompuroi kiireesti alas. Hän syöksyi ruskean nahkarinkan kanssa keittiön oikealla seinustalla olevan kaapin luokse. Matoran kaatui polvilleen hyllykön eteen ja avasi karmiinpunaisilla sormillaan kaapin oven. Matoran kahmaisi kaapista kasan lasisia tölkkejä syliinsä ja sulloi ne rinkkaansa. Samassa Huna-kasvoinen matoran oli jälleen pystyssä ja syöksyi pöydälle. Hän nappasi pöydälle sijoitetut ruoka-aineet, leivät ja kuivalihat ja kaatoi nekin reppuun.
Hikipisarat virtasivat matoranin otsalla. Hän hengitti raskaasti ja epätasaisesti. Mitä hän vielä tarvitsisi? Oliko hän unohtanut jotain? Mitkä esineet hän raaskisi jättää taloonsa?
Samassa ta-matoran juoksi portaiden päähän ja kiipesi ne ylös takaisin parvelle. Sängyn viereisellä pöydällä oli pieni, Isä Athia esittävä patsas. Patsaan vieressä oli muutama haalistunut kuva matoranin ystävistä. Ta-matoran kaappasi koko pöydän päällystön ja kaatoi kuvat ja patsaan reppuunsa. Huna-naamioinen matoran suorastaan hyppäsi portaat alas huoneeseen. Hän sammutti lieden, juoksi ulko-oven vieressä olleelle naulakolle ja nappasi viittansa. Matoran loi vielä viimeisen silmäyksen pieneen mökkiinsä. Lähtö sattui. Matoran avasi ulko-oven ja jätti rakkaan kotinsa.
Ta-matoran kiiruhti talonsa ulkoportailta hankeen tallatun polun läpi päätielle. Hän kohtasi tiellä sankan joukon kyläläisiä, jotka kantoivat vähäisimpiä tavaroitaan, jotka he ottaisivat mukaan evakkoon. Matoranit kulkivat poispäin kaupungin keskustasta kohti luodetta. Huna-kasvoinen näki tien vastapäässä kahden le-matoranin astumasta pois omasta mökistään, kantaen kepeistä kasatuille paareille omia säkkejään ja pussukoitaan.
Ath-Koron kyläläiset kävelivät sankassa jonossa, pyrkien auttamaan toinen toisiaan lähdössä. Harmaata Zatthia käyttävä po-matoran paimensi risukolla kaupungin toista veto-mahia. Mahin selkään oltiin lastattu painavia vesitynnyreitä ja ruokasäkkejä.
Isä Gunei seisoi päätien laidalla viimeisten mökkien ja metsän välissä. Hau-kasvoinen soturimunkki viittoi karzahnilaisella keihäällään tietä matoraneille, kohti metsää.
”Kiiruhtakaa, ystävät! Meillä ei ole aikaa hukattava! Muistakaa, että Ath suojelee meitä!” Hän huusi pelokkaiden ja epäröivien näköisille kyläläisille. Gunei sattui nostamaan katseensa pakenevien matoranien virrasta ja pääkadusta kohti valkoista Temppeliä. Gunei ei erottanut sen juurella ketään, mutta paha aavistus ja pelko siitä, mitä Nuket saattaisivat tehdä, ahdistivat häntä. Mutta tällä hetkellä soturimunkille tärkeintä oli saada athistit turvaan.
Kylän koillisen puoleisilla kaduilla lyhyiden matoranien virrassa harppoi pitkä krikcitin pappismies. Aurinkolasipäinen muukalainen viittoi pitkillä käsillään ja ohjasi matoraneja kuin liikennepoliisivahki Le-Metrun liikenneruuhkassa.
”No niin! Liikkukaa ripeästi ja rauhallisesti! Ei ole syytä paniikkiin! Hei, sinä. Mitä sin- ei, ei, ei. Ei laivassa ole tilaa keinutuolille! Se on jätet- hei, minne sinä kalpit!? ÄH! Olkoot! Ja se herra siellä vihreässä Calixissa, älä heiluttele sitä kirvestä tuolla lailla!”
Krikcit käännähti kannoillaan katsellen ympärilleen. Hän piti koko ajan lähiympäristöä silmillään lasiensa avulla. Ainakaan vielä hän ei ollut nähnyt jälkeäkään vieteriukkopataljoonasta.
Mustakaapuisen muukalaisen katse kierteli ympäröiviä hirsitaloja, kunnes pysähtyi. Kadun kulmassa seisoskeli kolme hyvin iäkkään puoleista matorania. Yksi Rode-kasvoinen de-matoran, yksi Jalo Mahiki -päinen po-matoran ja kolmas oli Pehkui-kasvoinen ga-matoran. He olivat käyneet jo hitaiksi ja väsyneiksi, eivätkä pysyneet nuoremman väestön vauhdissa. Vanhukset eivät näyttäneet halukkailta astua väentungokseen.
Krikcitiläinen pyöritteli silmiään ja huokaisi syvään.
Seuraavaksi nuori pappismies löysi itsensä harppomassa kyläläisten joukossa kohti metsää. Kolme vanhaa matorania roikkuivat reppuselässä athistin pitkässä, mutta varsin laihassa selässä. Kuultavakasvoinen muukalainen puuskutti kantaen käsissään kaikkien kolmen matkasäkkejä. Krikcitin piti myöntää itselleen, että nämä hommat alkoivat käydä kunnon päälle.
Viimeisetkin evakkoon lähteneet athistit poistuivat heidän rakkaasta kylästä jättäen nuotiotkin vielä roihuamaan ja astuivat metsään. Perässä tulleet onneksi pääsivät astumaan edessä kulkevien syvään lumeen tekemiin jälkiin. Kyläläiset kompastelivat korkeissa nietoksissa, mutta onneksi muut matoranit auttoivat kaatuneet pystyyn.
Soturimunkit olivat asettuneet pakolaisjoukon reunoille suojelemaan puolustuskyvyttömiä athisteja. Valkoista, punaisin rukouskuvioin koristeltua Mirua käyttävä munkki harppoi keihäänsä avulla kyläläisten vierellä, tarkkailen samalla karua metsää.
Kolmea matorania selässään kantava krikcit asteli protoflamingon ohuilla jaloillaan hangessa. Välillä hän meinasi kaatua lumeen, mutta onnistui hammasta purren pitämään tasapainonsa.
Lehdettömien puiden metsä päättyi luoteessa olevaan, lumiseen rantaan. Vaaleanharmaa meri huuhtoi aalloillaan rannan sileäksi hioutuneita kiviä. Osa athisteista oli jo rannalla. Työmiehet ahkeroivat rannan ja metsän tuntumassa olevien lumikasojen luona. He lapioivat lunta pois, jonka alta paljastui kankainen huopa. Athistit tarttuivat huovan reunoista ja onnistuivat siirtämään lumen alle painuneen kankaan pois. Sen alta paljastui pitkä, puinen vene.
Riuskimmat työmiehet ja vähäiset laivankävijät nostelivat pyöreitä tukkeja lumesta esiin kaivettujen laivojen eteen. Kylän toinen veto-mahi oli apuna. Kun tukit oltiin saatu aseteltua rannan poikki vedenrajaan asti, matoranit siirtyivät yhdessä veneen taakse. Kymmenkunta käsiparia työnsivät yhtä aikaa veneen perää. Aluksi vene ei liikahtanutkaan, mutta lopulta veneen pohja alkoi liukumaan pyöreiden puiden yllä. Yhteisvoimin työnnetyt veneet liukuivat yksi kerrallaan kohahtaen veteen.
Veneissä kuusi matorania asettelivat pitkää ja paksua puuta veneet keskiosaan. Köysin ja lihasvoimin he saivat nostettua maston pystyyn ja asetettua sen tukevasti sille varattuun paikkaan. Sitten merenkävijät kantoivat kangaskääröt veneeseen ja nostivat köysillä kiskoen ne mastoihin.
Veneet olivat valmiita lähtöön.
Loputkin kyläläiset saapuivat lumisille rannalle todistamaan näkyä. Kuusi puista purjevenettä rivissä valmiina jättämään tämän lumisen saaren, joka oli ollut vuosikausia heidän kotinsa. Haikein mielin matoralaiset nousivat veneisiin johtavia lankkuja pitkin puisiin paatteihin. Yksi soturimunkki kussakin laivassa auttoi kyläläisiä nousemaan veneisiin ja lastaamaan heidän tavaransa. Joukon perimmäisenä krikcitiläinen laski kantamansa matoranvanhukset rannalle ja auttoi heidät veneeseensä.
Krikcit hengähti hetken, jonka jälkeen hän meni keskimmäisen veneen viereen. Isä Gunei seisoi huolestuneen näköisenä veneen peräpäässä. Hän laskeskeli, kuinka monta kyläläistä hänen veneessään oli ja tarkisti kaiken olevan valmista lähtöön. Gunei kuitenkin huomasi muukalaisen seisovan edelleen rannalla. Soturimunkki lausui hänelle:
”Sirkkamies. Lähde meidän mukaamme! Saarella on liian vaarallista jäädä!”
”Valitan, Isä, mutta minun oma kulkupelini on yhä saapumispaikassani. Sanotaan vaikka, että sen vuokraajat eivät olisi kovin iloisia jos jätän sen tänne.”
Gunei katsoi ensin vastustelevasti krikcitin pappismieheen, mutta lopulta myöntyi. Lopulta hän sanoi:
”Olin ehkä väärässä sinusta aluksi. Tapahtuneen jälkeen luottamukseni koki kovan kolauksen. Mutta kaikista henkilöistä sinä olet osoittanut olevasi luottamukseni arvoinen. Ath sinua siunatkoon!”
Krikcit heilautti vähättelevästi kättään. ”Eipä mitiä. Alkakaa jo mennä. Teillä on varmaan jo kiire.”
Gunei nyökkäsi. Hän heilautti happokeihästään merkiksi muissa viidessä laivassa olleelle soturimunkille. Samanaikaisesti, suuret, kolmion muotoiset purjeet aukesivat. Kolmen laivan purjeet olivat taivaansiniset ja niiden keskellä oli koristeena valkoinen kolmio. Kolmessa muussa laivassa taas purjeet olivat valkoisia ja niissä oli suuri punainen kolmio.
Yltynyt tuuli tarttui purjeisiin ja laivat irtosivat kivikkoisesta rantavedestä. Guneille tuli juuri mieleen eräs asia. Hän kääntyi takaisin rannalla yksikseen seisovaan muukalaiseen.
”Muuten! Et vastannut vielä! Kuka sinä olet!?”
Krikcit hymyili tuttua virnettään.
”Kuten sanoin, olen vain matkamies kaukana kotoa! Mutta, arvon Gunei, uskon sinun vielä kuulevan minusta!”
Luminen ranta jäi kuuden veneen taakse ja hiljalleen ne lipuivat kohti horisonttia taivaan ja meren välissä.
Krikcit jäi hetkeksi seisomaan rannalle. Hänen hymynsä laski hieman.
No niin. Tehtävä on kai suoritettu?
Merituuli heilautteli muukalaisen takinliepeitä samalla, kun harmaa meri työnsi aaltojaan rantaan.
Oli hiljaisempaa kuin koskaan.
Krikcitin pappismiehen hymy hyytyi kokonaan. Ai joo…
Siltä seisomalta hän lähti juoksuun.
Krikcitistä tuntui, että hän vihasi juoksemista.
Muukalainen harppoi pitkillä jaloillaan hangessa niin, että lumi lensi taaksepäin. Onneksi päivällinen lumisade ei ollut pyyhkinyt hänen aiempia jalanjälkiään pois. Hänen Nui-Kopenin laskeutumispaikan löytäminen pelkän karttakuulan avulla olisi ollut tarpeeksi hankalaa.
Athisti hengitti kiivaasti. Hänen magentan väriset silmät heilahtivat villisti puolelta toiselle. Hän ei ollut vieläkään nähnyt vilaustakaan Nukeista. Kumminkin Gunein sanat Nihilistin kyvystä matkata pitivät krikcitin vauhdissa. Muukalainen ei tiennyt, mikä Nukkejen pääprioriteetti tällä hetkellä oli. Jahtasivatko ne Ath-Koron kyläläisiä vai häntä, vai jäivätkö ne vain rauhassa autioituneeseen Temppeliin? Krikcit ei tiennyt. Hän halusi vain päästä pois saarelta.
Jälkiään seuraten muukalainen löysikin tiensä takaisin pienelle aukiolle, jossa sinivihreä Nui-Kopen häntä kärsivällisesti odotti. Hyönteisrahin hengitys huurusi, kun hengästynyt athisti pääsi sen viereen.
”Lääh, puuh. Noniin… Lähdetään ja vähän äkkiä.”
Krikcit oli juuri nostamassa jalkaansa noustakseen Kopenin selkään, kun rahi yhtäkkiä mörähti kumeasti. Krikcitiläinen melkein kaatui hankeen hyönteisen kavahtaessa kauemmas.
”Noh, mikä sinulle nyt tu-”
Krikcitin lause jäi kesken. Hän katsoi lasiensa heijastavasta pinnasta taakseen.
Kaukana lumisten puiden lomassa seisoivat ne.
Krikcit tunsi veren karkaavan raajoistaan ja hänen selkäpiitään kylmäisi muukin kuin ilman kylmyys.
Puiden lomassa, kuusi kaapuihin verhoutunutta hahmoa seisoivat hiiren hiljaa. Kaikki kuusi olivat likimain Toain mitoissa. Osa pitempiä. Osa lyhyempiä. Osa leveämpiä. Osa kapeampia.
Ne eivät tehneet mitään muuta, kuin tuijottivat krikcitiläistä tämän takana.
Krikcit nielaisi. Sitten hän syöksyi Nui-Kopeninsa selkään ja vääntäytyi istuma-asentoon niin nopeaa kuin ehti. Sitten muukalainen vilkaisi jälleen taakseen. Hän meinasi niellä oman kielensä säikähdyksestä.
Liikkumatta ollenkaan, Nuket olivat liikkuneet lähemmäs. Nyt ne seisoivat rivissä aukion reunalla. Krikcit näki nyt, että hahmojen kaavut olivat erivärisiä. Krikcitistä katsottuna oikeanpuoleisimman ja toisiksi pisimmän Nuken kaapu oli harmaa. Tämän vasemmalla puolella krikcit tunnisti Nihilistin vihreässä kaavussaan ja airossaan. Nyt tällä oli kuitenkin huppu jälleen päättömän pään suojana. Nihilisti näytti rivistä pisimmältä. Krikcitistä kuitenkin näytti, että se oli pitempi kuin ennen. Nihilistin vasemmalla puolella taas seisoi tummanruskeaan ja hieman palaneeseen kaapuun verhoutunut Nukke. Tämän asento vaikutti leveältä. Tämän vasemman puoleisen Nuken kaapu oli jonkinlaista säkkikangasta. Säkkikankaisen jälkeen tuli leveä, kokonaan mustaan huppuun pukeutunut hahmo. Hänen rinnallaan seisoi vielä leveämpi Nukke, tummaan viittaan, jonka hihat oltiin kirjailtu punaisin kolmion.
Krikcitin kädet tärisivät. Hän yritti hengittää tasaisesti, mutta ilma jäi kurkkuun. Nuket tuijottivat häneen.
Sitten krikcit huomasi jotain tapahtuvan nukkerivin ympärillä. Kuin Toain taikaiskusta, lumiset puunoksat heidän ympärillä sulivat ja syttyivät punaoransseihin liekkeihin. Liekit kuumensivat ilman epätavallisen kuumaksi, jolloin ilma Nukkejen ympärillä väreili.
Ja silloin krikcit näki Nihilistin kohottavan pitkän, nitisevän kätensä. Erilaisista osista parsittu sormi osoitti Kopenin selässä istuvaan muukalaiseen.
”Lennä…” krikcit sai kuiskattua ”Lennä nyt perkele…”
Nui-Kopen mörähti jälleen pelästyen liekkejä. Sen siivet alkoivat lyömään ilmaa ja sai lumen pöllyämään. Rahi irtosi maasta nousten nopeasti ilmaan matkustajineen, suunnaten pois päin athismin mytologian taruolennoista.
Kopenin kääntyessä pois aukiolta, krikcit vilkaisi taakseen.
Nuket olivat kadonneet.
Suuri ampiainen ylitti eteläisen saaren itäisen rannan. Krikcit huohotti syvään. Hän oli sittenkin selvinnyt.
Huh huh… Sen hemmetin vanhuksen on parasta arvostaa tekojani, kunhan kuulee tästä.
Nui-kopen lensi matalalla vedenpinnan yläpuolella. Se kiiti kohti pohjoista horisonttia nopeaa vauhtia. Krikcitin pappismies huokaisi syvään huojentuneena.
Voisin pitää pikkuisen taukoa pari päivää.
Magentan väriset silmät tuijottivat edessään vilisevään veteen, kiinnittämättä siihen juurikaan huomiota. Ajatukset virtasivat hänen päässään ja hän antoi niiden lipua ohitse tuulen kohinassa. Krikcitiläinen sattui kohottamaan katsettaan edemmäs mereen.
Hän kurtisti kulmiaan.
Krikcit räpytteli silmiään pari kertaa ja kurotti sitten kaulaansa edemmäksi.
Vaaleanharmaassa meressä oli valkoinen piste. Krikcit ei osannut kunnolla sanoa, mikä se oli. Nui-Kopen kuitenkin lensi suoraan sitä kohti ja vaalea piste lähestyi lakkaamatta.
Krikcit erotti pisteen liikkuvan. Itsekin. Se oli jonkinlainen olento, joka… juoksi.
Krikcitin silmät suurenivat lasien takana. S-se juoksee veden päällä…
Hahmo lähestyi yhä nopeammin. Krikcit erotti pitkät, edestakaisen liikkeen vomasta heilahtelevat raajat ja epäsopusuhtaisen vartalon.
Ennen kuin krikcit ehti muuttaa kurssia, hahmo hyppäsi.
Krikcit erotti edessään vilahduksen pitkästä, valkoisesta hahmosta, jonka kohotetut kädet pitelivät kiiltelevää ikimiekkaa. Kasvottomat kasvot tervehtivät athistia.