Kaikki kirjoittajan Manfred artikkelit

ANKKASAATANA
Retro

Zakaz 22: Teräskallio

Kommentoi

[spoiler=Gurp ja Manf esittävät:]Hurratkaa! Ja muistakaa nauraa oikeissa kohdissa. Käsky.[/spoiler]

Zakaz
Zaiggeran mökin savuavat jäänteet

Horisontista kaikuva sireenimäinen ujellus toistui jaksoittain vielä kahdesti. Warrek, Guardian, Zaiggera ja Manu olivat astuneet ulos täysin rei’itetystä ja kattonsa menettäneestä mökistä ja kuuntelivat nyt ääntä. Hetken kuuntelun jälkeen nelikko sai paikallistettua äänilähteen. Hälytys kaikui jostain Zakazin suuren keskusjärven suunnalta, mutta huomattavasti lähempää. Järvelle oli vähintään viiden tunnin matka.

”Ilmahälytyssireeni”, Zaiggera sanoi puoliksi kuiskaten. ”Joku kuuli meidät.”

Warrek oli polkemassa yhtä Zaiggeran pihamaan palavista ruohomättäistä sammuttaakseen sen. ”Eikä ihme, heh. Sääli vain pihamaatasi. Ja taloasi.”
Zaiggera kohautti olkapäitään ja laittoi kiväärinsä nojaamaan jalkaansa siksi aikaa, että sai sidottua harjansa ulospäin repsottavat suortuvat.
”Samantekevää. Ajattelin muutenkin muuttaa.”
”Siistiä”, Warrek sanoi hilpeästi. ”Minne?”

”Teräskalliolle”, Zaiggera sanoi osoittaen toisella kädellään jonnekin kauas. ”Välittömästi. Siellä on Nektann-torni, jonka kellari saa kelvata suojapaikaksi. Olen käynyt siellä kerran.”
”Hei”, Warrek sanoi nostalgisena, ”eikö se torni räjähtänyt aivan päreiksi?”
Zaiggera keskeytti kenraalinsa tyynesti poimien kiväärin takaisin tiukkaan ja järkkymättömään otteeseensa. ”Kuten sanoin, kenraali. Kerran.”

Rannikkoon tiiraileva Guardian näytti pohdiskelevalta. Hän kääntyi kohti Zaiggeraa. ”Kuinka kaukana tämä kallio on?”
”Kolme kilometriä ja neljäsataa metriä. En tiedä, kuinka kaukana Nektannin joukot ovat, mutta meidän pitää juosta.”
Warrek naurahti. ”Juosta? Mistä lähtien Zakazin paras tarkka-ampuja on juossut pakoon?”
Zaiggera kääntyi kohti kenraaliaan. ”Tuo on ilmahälytys, kenraali. Luodit loppuivat ja zamoreja on kuusi. Kuudes on tyhjä.”
Warrek puri huultaan. ”Skarrarar. Olet…kai oikeassa.”
”Hetkinen”, rintakehäänsä pitelevä Makuta Nui sanoi. ”Emme me voi paeta suojaan. Meidän pitää olla Nynrahilla pian!”

Zaiggera katsoi Manua arvioivasti. Warrek tuhahti.
”En tiedä sinusta, mutta minä en halua kuolla.” Manu risti kätensä rinnalleen.
”Kukapa tahtoisikaan kuolla. Meidän, minun ja Guartsun, on vain lähdettävä tältä saarelta. Nyt. Lähimpään satamaan, jossa varastamme veneen.”
”Varastamme?” Guartsu sanoi.
”Joo?”
”Miksi?”
”Ei ehdi vuokrata.”
”Eikö tosiaan?”
”Ehkä ehtisi, mutta haluatko maksaa?”
Zaiggera ja tämän kenraali katsoivat kaksikkoa hetken. Sitten nais-Skakdi sanoi:
”Me menemme kalliolle, minä ja Warrek. Menkää te, minne teidän täytyy.”
Warrek näytti ilahtuneelta. Guardian ei.
”Täytyy olla jokin keino, jolla voimme yrittää paeta yhdessä”, hän pohti.
”Luultavasti niitä on satoja”, Manu sanoi. Guardian mulkaisi häntä vihaisesti.
”No, lähdetäänpäs, Zaiggera-kulta”, Warrek sanoi hilpeästi. Liian hilpeästi tilanteen vakavuuteen nähden.
”Keksin kyllä jotain”, Makuta sanoi ja laittoi aivonsa töihin.
Hän alkoi ravata ympyrää. Guardian katseli hieman ympärilleen.
”Ne tulevat pian”, hän sanoi sitten. Kaksi muuta Skakdia nyökyttelivät.
”Nektann ei jätä meitä henkiin”, Warrek sanoi pohdiskelevasti. Sitten Manu yhtäkkiä hypähteli heidän luokseen ja julisti:
”Hih, me juoksemme tuonne kukkulan huipulle! Sitä ne vähiten odottavat.”
Muut katsoivat häntä kuin vajaamielistä.
”Me kuolemme”, Warrek sanoi.
”Ne tulevat lentokoneilla”, Makuta jatkoi. ”Lentokone lentää ja liitää ympäriinsä ja sitten pum räjäyttää meidät.”
Guardian oli hiljaa. Warrek tuhahteli itsekseen. Zaiggera pyöritti silmiään.
”Mutta me emme kuole, jos ne eivät tiedä, minne me menemme. Lentokone lentää korkealla.”

”Manu”, Guardian sanoi katse suunnassa, josta ilmahälytyssireeni oli kaikunut. ”Minusta tuntuu, että sinun pitäisi ottaa rauhallisemmin.”
Makutan silmät liikkuivat villisti kuopissaan.
”Mmmmmiksi, aaarteeni?”
”Koska luulen, että henkäisit aavistuksen sitä kredipselleeniä.”
”Ai”, Makuta sanoi ymmärtäväisenä. ”Jos me nyt kuitenkin. Juoksemme. Pakoon.”
Guardian kuunteli hetken aavikon hiljaisen tuulen alta vähitellen erottuvaa matalaa jyskettä. Jotain oli tulossa ja sillä oli selvästi kiire. Sininen skakdi katsoi Zaiggeraa ja Warrekia vuorotellen. ”Tiemme ilmeisesti eroavat.”

Warrek hymyili hieman haikeana. ”No nyt jo. Kylläpä aika kuluu nopeasti.”
”Niin”, Guardian sanoi. ”Kiitos kaikesta. Teille molemmille.”
Zaiggera nyökkäsi. ”Teillä on sota taisteltavana. Menkää ja voittakaa se.” Sen sanottuaan Zaiggera lähti kävelemään jo hitaasti kauas Warrekista.
”Hei, sinä!” Manu huusi heilutellen toista kättään ja osoittaen rintakehänsä ympärillä siteenä toimivaa huivia. ”Unohdit riepusi.”
Zaiggera pysähtyi vielä hetkeksi. Hän kääntyi ja katsoi makutaa hetken. ”Pidä se.” Sillä sekunnilla Zaiggeran katseessa oli hetken jotain merkillistä. Pian hän kuitenkin jatkoi matkaa.
”Kenraali, tule”, Zaiggera huusi vielä käsi puoliksi kiväärillään.
”Ihan pian, kulta!” Warrek huudahti takaisin pirullinen virne kasvoillaan. Hän katseli hetken jossain kaukana häämöttävän Hopeisen meren suuntaan kuin pohtien jotain. Sitten hän avasi suunsa.
”Tuolla jossain kukkulan takana on joku rupuinen kalastajakaupunki. Se on pienempi kuin se, mihin olimme aiemmin menossa, mutta saa kelvata. Jos muistan oikein, yksi tyyppi on minulle palveluksen velkaa. Viekää siltä vene puolestani. Ai niin, ja jos eksytte, tunnistatte reitin niistä vanhoista tornitykeistä.”

Guartsu kohotti kulmaansa. ”Olethan varma, että ne ovat miehittämättömiä?”

”En”, Warrek vastasi ovelasti. ”Mutta minä ja Zaiggera voimme kiinnittää Nektannin pirulaisten huomion. Meillähän on vielä sentään kuusi ammusta.”
”Anteeksi, Warrek”, Guardian sanoi. ”Mutta ei käy.” Hän tuijotti jo kauempana kävelevää Zaiggeraa hetken epäröivän näköisenä kuin odottaen. Sitten hän vilkaisi Manua ja kuiskasi tälle jotain.
Manu otti kaapunsa alta esiin toisen käsistään. Nazorak-henkinen kämmen oli puristunut nyrkkiin. Makutan suu vääntyi pirulliseen virneeseen. Hän avasi nyrkkinsä.
Makutan nyrkissä oli kuusi revolverin kokoluokkaan sopivaa zamor-kuulaa. Warrekin silmät laajenivat.
”Zaiggera niin tappaa teidät jos huomaa.”
”Entä jos et kerro”, Guardian sanoi vaimeasti ottaen kuulat Manun kädestä ja sovittaen niitä Zaiggeran mökistä mukaan ottamansa revolverin sisään.

”Kelpaahan tuo, eversti”, Warrek sanoi vilkuillen asetta. ”Mutta miksi?”
”Ammun ilmaan ja houkuttelen ne peräämme”, Guardian sanoi, vaihtaen äänensävynsä pian huomattavasti synkemmäksi. ”Teillä ei olisi mitään mahdollisuutta kokonaista armeijaa vastaan.”
”Mitä väliä?” Warrek kysyi tiukasti. ”Teitä tarvitaan sodassa, joka saa sisällissodan rähinät näyttämään yhdeltä skarrararin baaritappelulta. Minä olen vain vanha juoppo. Ja lisäksi…”

Warrek oli hetken hiljaa ja poikkeuksellisen vakavana. ”Minun tässä pitäisi kiittää teitä. Ilman teitä olisin vielä tuhoamassa päätäni Rukissa. Olen velkaa teille jo kerran.”
Warrek näytti alistuneelta. ”Antakaa minun skarrarar vieköön maksaa takaisin ystävilleni.”

Manu näytti selventäneen päänsä ainakin hetkellisesti. ”Tarjoa meille juotavaa joskus. Nyt ei ole aikaa.”
Keltainen sähkön skakdi naurahti. ”Makutan ketale. Anteeksi ennakkoluuloni. Sinä olet ihan jees.”
Jyrinä horisontissa voimistui. Vieläkään ei ollut täysin selvää, minkälaiset joukot Nektann oli lähettänyt perään, mutta armeija ei selvästikään ollut pieni. Sininen skakdi-sotaherra ei ollut liikuttanut joukkojaan hetkeen näin voimakkaasti.
Warrek alkoi astella jo kauemmas Makuta Nuista ja Guardianista, mutta hänen askelissaan oli tietty epävarmuus.
”Pysykää skarrarar vieköön hengissä, kamut.”
Manu hymähti. ”Ja juokse skarrarar sinä nyt aivan skarrararin nopeasti, että saat hänet skarrarar kiinni.”
Warrek naurahti ennen kuin lähti juoksemaan. Guardian näytti Warrekille vielä sotilastervehdykseen ja hymyili haikeasti samalla kun molemmat skakdit alkoivat kadota jonnekin kauas.
Zaiggeran perässä juoksi nyt kauas yksi ainoista henkilöistä, joita Guardian kunnioitti johtajahahmoinaan. Sisällissota oli kuitenkin ollut ohi jo vuosikymmeniä. Veri oli vuodatettu. Menetykset oli kärsitty. Panssarissa roikkuvien tähtien määrällä ei ollut enää väliä.
Zaiggeran perässä ei juossut Guardianin kenraali, vaan myös hänen vanhin ystävänsä.

* * *

Jyrinä voimistui.
”Skarrararararrar”, Manu sanoi kuin testiksi.
”Jep”, Guartsu sanoi. ”Tiedätkö sinä edes, mitä tuo tarkoittaa?”
”En, mutta pidän siitä.”
Guardian oli hetken hiljaa.
”Se tarkoittaa sitä osaa Mata Nui -lehmän suol-”, Guardian ehti sanoa ennen kuin makuta keskeytti hänet siirtämällä kätensä skakdin suun eteen.
”…minä sanoin pitäväni siitä. Älä pilaa tätä.”
”…hyvä on”, Guardian sanoi. Kaksikko alkoi astelemaan kohti kukkulaa, jonka takana ilmeisesti odottaisi joukko vanhoja ilmatorjunta-Nektanneja ja pieni kalastajakaupunki. He eivät vielä juosseet, mutta pian olisi aika sille.

”Minulla on kuusi ammusta”, Guartsu sanoi. ”Kun ammun ensimmäisen, juoksemme.”
”Ja sitten ammut aina parinsadan metrin välein?” Manu kysyi.
”Bingo. Koska mehän haluamme tulla huomatuiksi.”
”Pidän tästä.”
Guardian siirsi pistooliaan vähitellen ylös. Hän epäröi hetken. Sitten liipaisin painui alas ja aseen laukeamisen kajahdus täytti ilman kaikuen kauas. Pian makuta ja skakdi juoksivat strutsimaista vauhtia kohti edessä häämöttävää kukkulaa.

Hetken juostuaan Guartsu ampui uudestaan taivaalle. He jatkoivat kohti kukkulaa. Aavikkoinen maisema vilisi taustalla. Taustalta alkoi kuulua vaimeaa ryminää. Se voimistui koko ajan. Pian sen jälkeen, kun Guardian oli ampunut kolmannen ammuksen taivaalle, Manu teki ikävän havainnon.
”Ggggguuuuaartsu.”
”No?”
”Tuota noin. Niillä on Muakat.” Guardian vilkaisi taakseen. Parisenkymmentä Skakdia ratsasti Muakoiden selässä heidän perässään.
”SKARRARARRARARRAR!”
”Sitä minäkin ajattelin”, Manu sanoi. Guardian ei vaivautunut ampumaan neljättä ammusta taivaalle; hän laukaisi sen suoraan Skakdeja päin. Etummaiset lensivät ratsujensa selästä, ja muut joutuivat hajaantumaan, jotteivät olisi talloneet kumppaneitaan.

Pian he saapuivat kukkulan rinteelle Skakdit kannoillaan. Muakat väsyivät jo ennen rinteen puoltaväliä. Kissapetoja ei ollut kestävyyskuntoa vaativiin metsästyksiin tarkoitettu. Nyt Skakdivihulaislauma joutui jatkamaan jalan. Tästä karkulaiskaksikko oli hyvillään. Seuraavaksi Guartsu ampui viimeisen ammuksen ryhmän etunenässä olevan Skakdin silmään. Tämän pää räjähti radikaalisti. Manu virnisti omalle ajatukselleen: Skakdi ei enää soittaisi suutaan, kun menokin oli niin päätöntä. Sitten Makutan ilme muuttuikin surulliseksi.
Eihän se ollut edes hauska juttu…
Skakdit saavuttivat kaksikkoa uhkaavasti. Hiekkainen kumpare oli hankala nousta. Samalla, kun Manu ja Guardian tarpoivat ylöspäin, he myös potkivat hiekkaa Skakdeja päin. Manun päähän pälkähti idea. Hän jäi hetkeksi seisomaan paikoilleen ja mittailemaan etäisyyksiä. Guartsu huomasi tämän ja pysähtyi itsekin hetkeksi.
”Mitä sinä teet? Juokse!”
”… hiekkamäärän massa… ja tilavuus… Mitä?”
”Vauhtia!”
”Odotas”, Makuta virkkoi ja kyykistyi asettaen kätensä maahan. Skakdien ollessa noin kolmen metrin päässä Makutasta maa heidän allaan romahti. Halkeama oli viedä Makuta Nuinkin mukanaan, mutta Guartsu juoksi auttamaan hänet ylös. Skakdit yrittivät selvittää solmuun menneet ruumiinsa. Manu pyyhki hikeä otsaltaan.
”Taisin arvioida hiekan vakiotiheyden väärin”, hän mutisi. Guartsu tökkäsi häntä olkapäähän ja lähti jälleen juoksemaan kohti kukkulan huippua. Manu seurasi pian perästä.

Skakdit pääsivät kuitenkin nopeasti ylös. He oppivat jotain ja hajaantuivat leveämmälle alalle. Ei kulunut kuin hetki, ja kaksikko oli jo kumpareen huipulla. He olivat tosin arvioineet ”kukkulan” koon hieman väärin. Se oli koholle nousevaa maastoa Zaiggeran mökiltä katsottuna. Se kuitenkin vietti jyrkästi alaspäin suureen kanjoniin. He olivat ehkä sadan metrin korkeudella kanjonin pohjan tasaiselta maaperältä katsottuna.
”Oho”, Manu sanoi.
”Oho”, Guartsu vahvisti. ”Tämä ei tainnut kuulua suunnitelmaasi?”
”Ei”, Manu myönsi, ”mutta äkkiäkös minä tästä laskeskelen.”
Hän mittaili rinnettä katseellaan. Skakdi-sotilaat lähestyivät uhkaavasti.
”Hmm… ehkä noin seitsemänkymmenen asteen kulmassa…”
”Aika loppui”, Guartsu sanoi ja väisti ensimmäisen Skakdin miekaniskun. Manu katsoi taakseen ja näki, että heidät oli piiritetty. Joka suunnasta tuli Skakdeja – paitsi tietysti alhaalta. Makutan mieleen piirtyi kaksiulotteinen kuva rinteestä ja sen laskeutumiskulmista.
”Okei, tuosta voisi päästä alas”, hän sanoi.
”Ai?” Guartsu vastasi.
”Minulla on suunnitelmakin. Tosin, tässä suunnitelmassani on puute.”
”Kuinka niin?”
”Tarvitaan lumilauta.”
”…”
”Eikö vain olekin puute.”
”Me olemme aavikoituneella saarella.”
”No onko sitten olemassa hiekkalauta tai jotain vastaavaa?”
”Ei, enpä usko.”
”Sitähän minäkin.”
Dialogin aikana kaksikko oli väistellyt iskuja ja jakanut sellaisia. Paljain nyrkein vain oli vaikea taistella miekoilla varustautuneita vihollisia vastaan. Manu vahvisti seuraavan nyrkiniskunsa varjoenergialla, ja uhri kaatui kuolleena maahan. Guardian hakkasi pyssynsä lappeella vastustajaansa päähän. Syntyi kalahtava ääni, joka sai Guartsun selän kylmille väreille. Sehän tästä vielä puuttuikin, että hän rikkoisi uuden aseensa. Tosin olihan se kestänyt lukuisia kalautteluja ennenkin.
”Täällä ei ole lautoja”, Guartsu sanoi hengästyneenä.
”No mitä skarrararraria me sitten teemme?” Manu huudahti. Silloin eräs Skakdi sai haavoitettua Guardiania. Tämä kaatui maahan. Manu ampui haavoittajaa varjosäteellä. Guardian perääntyi kohti Manua. Kumpikin oli aivan rinteen reunalla. Skakdit perääntyivät hieman. Yksi, ilmeisesti porukan johtaja, astui esiin.
”Teidät on voitettu. Ainoa mahdollinen tie on alas.”
”Itse asiassa”, Manu sanoi.
”Me olemme menossa sinne”, Guardian jatkoi, kuin yhteisestä sopimuksesta. Skakdi katsoi heitä hieman yllättyneenä.
”Te ette mene mihinkään. Te kuolette. Nyt.” Skakdi heilautti miekkaansa tappavaan liikkeeseen. Manu ei ehtinyt reagoida, kun Guardian vetäisi hänet taaksepäin. He molemmat lensivät rinteeseen. Skakdi ryntäsi reunalle katsomaan, mitä oli tapahtunut.

* * *

Aivan rinteen reunaa lähimpänä seisova skakdi tuijotti näkemäänsä hetken aivan hiljaa. Muitakin palkkasotureita kerääntyi vähitellen reunalle. Osa heistä oli kiivennyt kukkulan jyrkkää rinnettä useiden kalliiden takaa-ajominuuttien ajan ennen kuin oli päässyt rinteen reunalle näkemään jotain täysin mykistävää. Yksikään skakdi ei ollut aivan varma, olisiko tilanteessa pitänyt kiroilla vai nauraa.

Jyrkkää mäkeä alas kiisi jotain vauhdilla. Tämä mäkeä alas kiitävä jokin syöksi perässään ilmaan hiekkaa pilvimäiseksi vanaksi liikkuessaan rinnettä pitkin nopeuksilla, jotka saivat sen näyttämään jonkinlaiselta pölyohjukselta. Moni skakdi, joka ei ollut vielä ymmärtänyt näkemäänsä ensikatsauksesta, liikkui kanjonimaisen jyrkän rinteen tasaisimpia osuuksia alas varovaisesti nähdäkseen paremmin.
Parempi katsaus valaisi, että mäkeä alas liikkui sininen skakdi, joka seisoi mustaan, tummanruskeaan ja erilaisiin punasävyihin verhoutuneen makutan päällä. Toinen skakdin jaloista oli makutan teräväkyntisten jalkojen taipeiden päällä, kun toisella taas se otti tasapainoa makutan selästä. Makuta kiisi täristen mäkeä alas skakdi päällään. Pimeyden olennon jalat menivät mäkeä pitkin edellä, mutta katseensa se piti taaksepäin. Valtaisa hiekkapilvi peitti suurimman osan makutan kasvoista, mutta sen silmien punahehkuinen ja mulkosilmäinen katse erottui kaukaakin.
”Blrblrblrbrlrrrlblrblrbrlrblrbrl…”

Palkkasoturien johtaja ei ollut erityisen sanavalmis yksilö, mutta harva olisi keksinyt tilanteeseen parempaa sanottavaa kuin hän.
”Mitä.”

Guardianilla oli täysi työ pitää hallinnassaan ”lauta”. Hän tasapainoili melko taitavasti, mutta vauhti oli selkäpiitä karmiva. Lauta ei myöskään ollut mielissään tapahtumasta.
Minä en ole hiekkalauta!
Manu ei tietenkään pystynyt sanomaan juuri mitään. Hiekkaa meni suuhun. Mäki oli pitkä. Manun näköalaan kuuluivat jyrkänteen reuna, jolta yhä pienemmäksi käyvät Skakdit katselivat hölmistyneinä, hiekkaiset rinteet, jotka täyttivät sivustat sekä – kaktus. Manu olisi pitänyt kiinni haaroistaan, jos olisi voinut.

Hiekka näytti kimmeltävän auringon paahteessa. Kuumuus ei kuitenkaan vaikuttanut ylinopeudella kiitävään kaksikkoon. Guartsu yritti vältellä suuria lohkareita, mutta pienemmät kivet sattuivat Makuta Nuihin aika ikävästi. Pian Manu huomasi jotain: ilmeisesti Muakat oli saatu raahattua ylös, ja nyt muutama Skakdi lähti heidän peräänsä niillä ratsastaen. Oli selvää, että isot eläimet eivät voineet selvitä sellaisessa mäessä juosten, joten ne luhistuivat mahalleen ja Skakdit joutuivat liukumaan niiden avulla eteenpäin.

Hoh, nyt Skakdeillakin on omat lautansa, Manu viestitti Guartsulle. Tällä ei ollut juuri aikaa kiinnittää asiaan huomiota. Guardianin kaikki keskittyminen oli kääntynyt ohjaamisen puoleen. He nimittäin tulivat kanjoniin.
Liike-energia on liian suuri, Manu ajatteli. Me jatkamme yhä. Vaikka enhän minä näe eteeni, kun takapääni kiitää kiihtyneenä suoraan –
POIS PÄÄNI SISÄLTÄ!
Älä huuda.

Skakdit saavuttivat jo kaksikkoa. Niillä oli enemmän massaa ratsuissaan kuin Guardianilla, joten niiden saama nopeuskin oli suurempi. Manu pyöritteli kaavoja päässään, mutta Guardianin onneksi vain juuri omassa päässään. Hän ei kaivannut fysiikkaa sotkemaan ohjausta. He nimittäin saapuivat kohtaan, jossa kallio kapeni tunneliksi. Skakdi-parat törmäsivät kallion seinämiin, ja vain yksi pääsi tunneliin heidän kanssaan. Hänkin tosin löi päänsä yhä mataloituvaan kattoon ja kuoli. Tunneli vei suoraan kallion läpi. Tultuaan ulos tunnelista Guartsu ei voinut muuta, kuin jatkaa suoraan hyppyriin – suuntaa ei ehtinyt muuttaa. Manu kiljaisi heidän lentäessään korkealle ilmaan. He laskeutuivat kuitenkin onnellisesti, tai Manun tapauksessa vähemmän onnellisesti. Hän putosi mahalleen pää menosuuntaan. Guartsu lätkähti hänen selkänsä päälle, ja matka jatkui.

Käännyttyään täysin ympäri Makuta Nui kykeni vihdoin avaamaan suunsa. Ensi töikseen hän sylki suustaan ulos hiekkaa useiden minuuttien ajan. Jos hiekan joukosta erottui välillä yksittäinen sana, se oli todennäköisesti yksi monenlaisista kirosanoista, joita makuta oli opetellut tämän matkan aikana. Syljettyään kaiken hiekan suustaan tämä lautana toimiva makuta karjaisi vihdoin sanoja, joista Guartsu sai jotain selvää.
”Seuraavatkorgh ne meitääääääähh?”
Guardian käänsi päätään. ”Pari muakatonta! Ne yrittävät juosta perässä, mutt-”
”PÄÄ ALAS.”

Guartsu ei kyseenalaistanut eteen katsovan kulkuneuvonsa komentoa vaan kyykistyi niin alas kuin oli mahdollista ilman, että menetti tasapainonsa. Uuden, lyhyemmän tunnelin katossa roikkuvan terävän monimetrisen stalaktiitin kärki kulki arviolta kymmenen senttimetrin päästä kyykistyneen Guardianin päälaesta. Skakdi odotti joitakin sekunteja kyyryssä.
”Iiih”, hän sanoi yksinäinen silmä pyöreänä ja selkä vielä osittain kyyryssä.
”Hyvähyvähyvä”, Manu sanoi ääni kasvavassa paniikissa, ”mutta HYVÄ JUMALA KATSE TIEHEN.”

Guardian teki työtä käskettyä ja huomasi kauhukseen, kuinka tämän tunnelin keskellä oli valtava kivipaasi. Vartija karjaisi ja ohjasi vauhdikkaasti ”kulkupelinsä” sivuun jalkaliikkeellä, joka sai Manun sisuskalut kääntymään epämiellyttävästi. Kaksikko väisti kivipaaden juuri ja juuri puolen metrin päästä.
”HYVÄ POIKA”, Makuta Nui karjui raivolla, joka muutti hänen lausahduksensa sanomaa aavistuksen verran. ”JATKA SAMAAN MALLIIN!”
”Sen te-e-E-E-eeeeen!”
Tunnelin epätasainen pikkukivimaasto vaikeutti kaksikon välisen keskustelun sujuvuutta hieman.

Tunnelin suuaukko ilmestyi kaksikon eteen ja auringonvalo häikäisi pian molempien silmiä. Kanjoniksi muuttunut mäki jyrkkeni ja kaksikon vauhti kiihtyi, mutta skakdipalkkasotureja ei ollut enää näkyvillä.
”Me…me…memememe karistimme ne!” Guartsu huudahti voitokkaana heilauttaen kättään ja melkein horjahti pois Manun päältä.
”Hyvääääääääääääh….” Manu korisi, ”mutta mitäh nuo ovat?”
”Mitk…aiiiiii. Nuo.”

https://www.youtube.com/watch?v=KiPBDoSo-90

Hieman kauempana oli havaittavissa kaksi suurta metallista tornia. Tornien etäisyys toisistaan oli useita satoja metrejä, mutta massiivisuudestaan johtuen ne erottuivat kauas. Jossain lähempänä rantaa hahmottui vielä yksi torni. Kaikkien terästornien huipulla oli neljän suuren taivasta kohti katsovan kanuunan rykelmä, joka ei ollut uhkaava pelkästään kokonsa takia. Kuten kaikki Nektannin luoma tai hänen toiveestaan luotu, se oli myös täynnä suuria teriä, joiden ainoa järkevä tarkoitus oli saada muuten hyvin askeettinen ulkomuoto näyttämään äärimmäisen tappavalta.
Nektann-ilmatorjuntatykki kiilsi auringonvalossa terineen. Hetken aikaa Guartsu havaitsi yksittäisen skakdin kiipeävän tornin tikkaita pitkin, kun pieni rykelmä muita seisoi tornin alla ja näytti karjuvan toisilleen.
Kun skakdi oli tornin huipulla, se katosi pieneen luukkuun. Valo syttyi ilmatorjuntatykin sisällä.

”Tuo”, Manu sylki ulos. ”Tuo kääntyy – meitä – kohti.”
”Hah!” Guartsu huudahti parhaansa mukaan. ”Tuo on hyökkääviä ilmalaivoja vastaan. Ei se edes käänny niin alas, että se voisi osua meihin!”
Jotain vihreää alkoi syttyä vähitellen jokaisen kanuunan sisällä. Guardian oli hiljaa kymmenen sekuntia.

”…toisaalta…” hän köhi, ”…ei se tietenkään estä niitä yrittämästä…”

Skakdit olivat valmiina. Joku hyökkäysryhmästä oli ilmoittanut radiopuhelimitse, että vaarallinen kaksikko saapuisi luolastosta pian. Nyt Nektann-tykit olivat valmiina ampumaan Makutan ja petturi-Skakdin seulaksi. Ensimmäiset ammukset lähtivät liikkeelle salamannopeasti. Manun ajatukset pelasivat ainakin jotenkuten, ja hän tökkäsi kädellään vasemmalle sivulle, jolloin kaksikko heilahti oikealle. Ammus osui aivan heidän viereensä, mikä sai Manun lennähtämään ilmaan ja pyörähtämään 540 astetta. Siispä hän lensi selälleen maahan, ja Guartsu sai pysyttyä kyydissä pienen ilmalennon jälkeen. Tornit lähestyivät uhkaavasti. Pari ammusta lensi Guartsun pään yli. Hän katsoi Manun kasvoihin; tämä tuijotti nyt häneen kuluttaessaan selkäänsä maanpintaa vasten.
”Et pystyisi pientä suojakilpeä tekemään?” Guartsu uteli. Vastaukseksi Makuta loi jonkinlaisen pienen energiakentän sinisen Skakdin pään yläpuolelle. Juuri ajoissa torjumaan vihreän räjähdyksen, joka siihen ammuttiin. Ammus kimposi kilvestä suoraan maahan heidän allaan ja teki isonlaisen kraatterin. Seurauksena siitä Manun naamio täyttyi hiekalla ja heidän vauhtinsa hidastui.

He olivat nyt tornien välissä. Skakdit eivät yrittäneetkään enää tähdätä ilmatorjuntatykeillä heitä vaan ottivat esiin kiväärinsä. Luoteja sateli hiekkalautailevan Guartsun niskaan. Suojakilpi rätisi hetken ja katosi.
”Vältä kuolemista”, Manu sanoi. Guartsu horjahti luodin osuessa häntä ja yritti tukea toista jalkaansa maahan, joka vilisi heidän allaan. Niinpä Guardian osui pää edellä maahan ja kierähti Manun kanssa yhdeksi sekavaksi jalkojen ja käsien sotkuksi. Kasa jatkoi yhä matkaansa rinteitä pitkin. Pian se kuitenkin saapui ammusten saattelemana äkkijyrkkään pudotukseen.

Guardian putosi pehmeään kohtaan ja vieri hiekkasärkkää pitkin kalliota päin. Hän oli menettää tajunsa, mutta pään lyöminen kallioon auttoi virkistämään ajatukset. Ensi töikseen hän nousi huojuvasti seisomaan ja antoi rankasti ylen. Hetken kaottuaan paikoillaan hän päätti yrittää nousta uudestaan seisomaan. Maailma pyöri. Hän odotti jonkin aikaa maailman pysähtymistä. Viimein hän sai selvää ympäristöstään: hän oli kymmenisen metriä korkeassa kuilussa. Hetken hän hoiperteli ympäriinsä, mutta löysi sitten kohdan, johon oli pudonnut. Vähän matkan päässä siitä oli ruumiin muotoinen kuoppa. Guartsu katsoi kuoppaan. Siellä makasi kuopan reunojen muotoinen Nazorakin palasista koottu ruho kasvot alaspäin.
”Ei enää koskaan”, hiekan tukahduttama ääni sanoi. Guardian lysähti istumaan siihen paikkaan, jossa sattui olemaan – kovan, kivisen kohdan päälle. Se sattui. Sitten hän tajusi luodin, joka oli iskeytynyt hänet jalkaansa. Irvistäen hän tunsi jälleen kivun aallon. Tunto alkoi palata lihaksiin.

Manu punnersi itsensä vaivalloisesti ylös polvilleen. Sitten hän yritti ravistella hiekkaa pois.
”Skarrar”, hän sanoi lyhyesti. ”Hiekkaa naamion sisällä. Hiekkaa sisäelimissä. Hiekkaa pöksyissä. Elämä kohtelee kaltoin.”
Guartsu hymähti ja hieroi luodin osumakohtaa. Sitten hän vilkuili hieman ympärilleen. Hän ei ollut varma, oliko sittenkin ollut tajuttomana, sillä auringonlasku värjäsi kallion ja hiekan punertavaksi. Siis sen verran, mitä rotkoon valoa tuli. Katsoessaan ylös Guartsu näki valoa, joten hätää ei ollut. Kuilu oli melko matala suurimpiin, jopa sadan metrin syvyisiin kanjoneihin verrattuna.

Manu oli irrottanut naamionsa tyhjentääkseen sen hiekasta. Hänen vihreä antidermiksensä alkoi valua ulos. Hän tökki sitä sormellaan takaisin sisään. Sitten hän laittoi Kraahkaninsa takaisin paikoilleen.
”Pitäisikö meidän lähteä jonnekin?” hän kysyi huokaisten. Guardian nyökkäsi.
”Kumpaan suuntaan?” Makuta jatkoi.
”En tiedä. Suuntavaistoni petti tämän lautailun jäljiltä… Mutta koska aurinko laskee länteen, tuo on lähin suunta, jonne meidän kannattaa lähteä”, Guardian vastasi osoittaen suuntaa, jonne he pian lähtisivät. Kunhan vanha Vartija saisi luodin irti.

Retro

Zakaz 20: Tuki turpasi ja mene asemiin

Kommentoi

Zakaz, Nektannin linnoitus

Nektann käveli ympäri tummaa huonetta. Hänellä oli paljon ajateltavaa. Entinen vartija, Guardian, oli riehunut baarissa Warrekin kanssa. Nektann oli jo vuosia etsinyt syytä saada pidättää Warrekin. Nyt se tarjoutui hänelle, ja hänellä oli myös mahdollisuus napata vartija. Lisäksi asiaan oli sotkeentunut joku Makuta. Jättipotti.

Huone oli melkein kokonaan musta; seinät olivat mustat, samoin lattiaa peittävä koristeellinen matto. Huoneessa oli musta tuoli ja musta pöytä. Nämä kalusteet olivat huoneen ainoita. Sysimusta ovi oli raollaan. Huoneen mustasta katosta roikkui musta kynttiläkruunu, jonka mustavahaiset kynttilät oli sytytetty. Lisäksi ovea vastapäätä olevalla seinällä roikkui suuri plasmanäyttö.

Eihän Nektann yleensä oleskellut tässä hyvin tummanpuhuvassa huoneessa. Se oli vain erityisiä tarkoituksia varten. Nektann ei oikeastaan edes pitänyt mustasta väristä, mutta hänen sisutusarkkitehtinsä oli vakuuttanut, että neuvotteluun tarkoitetussa huoneessa mustuus tekisi vaikutuksen vastapuoleen.

Kello tikitti, ja aika tuli täyteen. Nektann avasi laitteiston ja asettui huoneen mustaan valtaistuinmaiseen tuoliin. Senkin oli tarkoitus osoittaa, että hänellä oli valtaa. Nektann kyllä piti enemmän kullalla vuoratusta istuimesta. Mutta se ei olisi sopinut huoneen tyyliin.

Näyttöön ilmaantui tumma hahmo. Nektann kiinnitti huomiota siihen, kuinka mustaa myös vastapuolella oli. Ilmeisesti tämä hahmo oli yhtä mustasta pitävä kuin Nektannin sisustaja. Näytössä näkyi nyt tumma, pitkä hahmo, jonka silmät hohtivat – kuinka ollakaan – punaisina. Nektann siristeli silmiään nähdäkseen hahmon piirteitä tarkemmin, mutta hän ei erottanut juurikaan muuta kuin tämän ääriviivat ja punaisena hehkuvat silmät.

”Nektann”, hahmo sanoi, ”miten tilanne edistyy?”
”Pari miestäni menehtyi Warrekin entisen luutnantin luodeista. Voitko kuvitella, hän oli nainen.” Vaikka Nektann ei sitä varsinaisesti nähnytkään, hän tiesi hahmon kohottavan kulmiaan.
”Oli?”
”Ja on yhä. Emme saaneet häntä hengiltä. Mutta uudet sotilaani ovat miehittäneet alueen. He eivät poistu hengissä alueelta.”
”Hienoa, Nektann. Minä vakuutan sinulle, että tämä lämmittää sydäntäni.” Nektann epäili tätä suuresti.
”Kunhan muistat”, hahmo lisäsi vielä, ”että Makuta Nui lähetetään minulle. Joko elävänä tai kuolleena. Haluan todisteet siitä, että hän on menettänyt henkensä teidän käsissänne.”
”Kyllä”, Nektann tokaisi. ”Luultavasti lähetämme sinulle silvotun ruumiin. Vaikka…” Sotalordi tärisi pidätetystä hihityksestä. ”… se Makuta näytti jo valmiiksi aika silvotulta. Näin hänen kuvansa.” Musta hahmo kavensi silmiään.
”Hän yrittää varmasti seuraavaksi Nynrahille.”
”Miksi hän sinne yrittäisi?”
”Se ei kuulu sinulle. Tärkeintä on, että hän ei pääse sinne.”
”Hyvä on sitten. Muut saan kai pitää voitonmerkkeinä?”
”Pidä. Minä en tee mitään kahden Skakdin ruumiilla. On kuitenkin tärkeää, että myös Guardian kuolee. Hänestä voi olla minulle ja… kumppaneilleni arvaamatonta haittaa. Ja hyvin arvattuakin haittaa, itse asiassa.” Nektann pyöritti silmiään.
”Siispä hankin sinulle Makutan ruumiin. Warrekin pään säästän itselleni ja Guardianin heitän tuliseen pätsiin.”
”Miten vain. Ota yhteyttä, kun työsi on tehty. Ja muista, että minä en maksa sinulle tyhjästä.”
”Selvä, oi suuri ja mahtava Makuta”, Nektann sanoi sarkasmia tihkuvalla äänellä. Abzumo ilmeisesti irvisti ja katkaisi yhteyden. Nektann hymyili. Hän sai jopa sanan ”Makuta” kuulostamaan loukkaukselta.

Zaiggeran mökki

Guardian vilkuili hermostuneena laudoitetun ikkunan lautojen välistä ulos. Hän luuli nähneensä jotain. Tunti ja viisikymmentäkahdeksan minuuttia oli kulunut siitä, kun Zaiggera ja Manu olivat kadonneet yläkertaan. Warrek oli hetki sitten lähtenyt pöydästä ”tarkastelemaan tupaa”. Eli toisin sanoen etsimään viinaa. Guardian katsoi taas kelloaan. Minuutti.

Tuskaisen minuutin kuluttua luukku avautui. Nais-Skakdin alaruumis ilmestyi näkyviin. Pian yläpää seurasi käsissään kuin uudesti syntynyt ampuma-ase. Manua ei vielä näkynyt. Zaiggeran kasvoilla oli voitonriemuinen ilme. Sitten kuului kolahdus. Zaiggera jätti pyssyn erään lipaston päälle ja pisti päänsä takaisin yläkertaan. Guardian hillitsi halunsa rynnätä aseen kimppuun heti.

Sitten kuului kiljaisu:
”Ei, älä koske siihen!”
Räjähdys. Kuului lasin särkymisen ääntä. Ja jotain muutakin taisi särkyä. Katossa olevasta aukosta virtasi savua. Zaiggera astui alas tikkailta ja yski. Pian jotain putosi alas yläkerrasta. Manuhan se oli.
”Minähän sanoin…” Zaiggera aloitti. Manu keskeytti hänet:
”Se oli pelkkä rikkinäinen romu.”
”Se oli kallis!”
”Ehkä pimeällä keskiajalla.”
”Senkin barbaari, hävitit kalliin laitteeni!”
”Minä olen hyvin sivistynyt Makuta. Äläkä sinä lyö minua, kun minäkään en lyö sinua. Olen pasifisti. Aina, kun siitä on minulle hyötyä siis.”

Guardian keskeytti väittelyn polkaisemalla lattiaa niin, että kuului tömähdys. Zaiggera muisti aseen ja nosti sen lipaston päältä. Sitten, yhtäkkiä, hän heitti sen päin Guardiania. Guartsu nappasi sen refleksinomaisesti ilmasta.
”Siinä nyt on kiväärisi”, Zaiggera sanoi ylpeänä, ”entistä ehompana.”
Guardian mumisi kiitokset irrottamatta katsettaan aseesta. Zaiggera nauroi vaimeasti.
”Tuo tuli varmasti suoraan sydämestä”, hän sanoi ivallisesti. Ennen kuin Guardian ehti vastata, Warrek kirkaisi. Manu tukahdutti halunsa kommentoida, että Warrek kiljui kuin pikku tyttö, sillä Warrek saapui heidän luokseen huutaen: ”HYÖKKÄYS!”

Luotien ääniä alkoi kuulua. Kaikki suojautuivat. Ikkunat nimittäin räsähtivät rikki. Laudat, jotka olivat peittäneet ikkunoita, olivat pian täynnä reikiä. Zaiggera toimi nopeasti. Hän poimi oman kiväärinsä, latasi sen nopeasti ja heitti Guardianille ammuksia. Guartsu latasi oman aseensa pitkästä aikaa. Manulle ja Warrekille nainen heitti kiväärit, joita hänellä oli useampia.
”Osaatko käyttää?” Skakdi sanoi Makutalle. Warrek otti sijainnin erään ikkunan alla.
”Tietysti minä osaan”, Manu sanoi. ”Minähän keksin nämä aseet.” Zaiggera kohotti kulmiaan.
”No hyvä on, en keksinyt, mutta osaan kyllä käyttää.”
”Hyvä.”
”Toisaalta siitä on vuosia, kun olen viimeksi käynyt Zakazilla… eikä minun silloinkaan tarvinnut tarttua Skakdien aseisiin. Mutta teoriassa osaan kyllä kaiken. Käytännön tasolla teorioita voi soveltaa, mutta yleensä lukuarvojakin on approksimoitava, jotta…”
”Tuki turpasi ja mene asemiin!”
Manu näytti loukkaantuneelta, mutta asteli nopeasti viimeisen ikkunan alle. Katsoessaan ulos ikkunasta hän näki, että heitä tähtäsi ainakin kymmenen Skakdia. Ja hänellä oli vain noin kahdeksankymmenen asteen näkyvyys. Hyökkääjiä oli vielä enemmän.
”Ei auta muuta, kuin panna kovat kovaa vasten”, Guardian sanoi ja ampui ensimmäisen luodin. Yksi hyökkääjistä menetti päänsä. Muut alkoivat ammuskella vielä hanakammin. Lisäksi kaatuneen Skakdin tilalle astui uusi.
Ei näytä ollenkaan hyvältä, Manu ajatteli. Ja lisäksi minusta tuntuu, että Zaiggera on minulle vihainen.

Retro

Zakaz 18: Aavikon kukka pelastaa

Kommentoi

Zakaz, erämaa

Kaksi Muakaa läähätti keskellä autiomaata. Manu huomasi erään hänen vieressään seisovan kaktuksen muuttuvan tuhkaksi. Hän hieroi hetken silmiään. Ehkä se oli kangastus. Guardian ja Warrek ratsastivat hänen vieressään aivan yhtä läkähtyneinä kuin hänkin. Pian heidän täytyi pysähtyä jälleen juottamaan ratsuille vettä. Viimeisetkin pisarat katosivat niiden kitoihin. Guardian kirosi hänen ja Warrekin ratsua, joka imi enemmän vettä kuin Makutan ratsu. Asialle ei kuitenkaan voinut mitään.

Pian he olivat taas matkalla. Ehkä tunnin he olivat jo matkanneet, kun Guardian sanoi:
”Tuolla se on.” Kaikki katsoivat seuraavan dyynin takana erottuvaa hökkeliä. Se näytti vanhalta ja oli melko kaukana. Manu kannusti ratsunsa nopeampaan käyntiin. Muut kiristivät tahtia hänen mukanaan.

Kun heidän ja pienen mökin välillä oli enää muutama sata metriä, Manu pystyi jo erottamaan joitain yksityiskohtia. Mökki oli rakennettu puusta, sillä oli musta peltikatto ja ikkunat oli naulattu umpeen. Ainoa elämästä kertova merkki oli pyykkinaru, joka oli kahden kepin varassa pystytetty mökin vierelle. Sillä roikkui musta vaate, jonka muotoa ei saanut selville.

Sitten, yhtäkkiä, jostain ammuttiin. Guardianin ja Warrekin ratsuun osui. Muaka kaatui kuolleena maahan. Kaksikko lennähti kyydistä kivuliaan näköisesti. Kumpikin raapi maata, Guardian menetti tajuntansa ja Warrek upposi kaulaansa myöten hiekkaan. Makuta Nui kääntyi katsomaan, mitä oli tapahtunut. Sitä hänen ei olisi pitänyt tehdä, sillä vauhkoontunut Muaka nousi takajaloilleen nähdessään viiden Skakdin lähestyvän sitä. Yksi hyökkääjistä ampui Muakaa mahaan, minkä seurauksena tämä kaatui Manun jäädessä valtavan eläimen alle. Makuta ehti vain parkaista ennen kuin jäi puristuksiin.

Viisi mustaa Skakdia lähestyi nyt Warrekia, joka oli saanut päänsä pois hiekasta. Nyt hän sylki suustaan hiekkaa ja ravisteli sitä ympäriinsä. Hyökkääjät katselivat esitystä huvittuneena. Yksi heistä meni Guardianin luo ja tökkäsi tätä kiväärillään. Kaksi niistä otti esiin köyttä ja alkoi sitoa Warrekia, joka kiroili ja räyhäsi heille. Loput kaksi menivät Manun Muakan luokse ja alkoivat nostaa Rahia. Kun tiikeriä oli saatu ylös muutaman kymmenen senttimetrin verran, sen alta syöksyi varjoenergian aalto. Kummaltakin Skakdilta lensi jalat alta. Tästä seurasi, että Muaka putosi takaisin Manun päälle. Hän ei pitänyt tilanteesta.

Guardian alkoi virota. Warrekin suu oli tukittu. Manu oli Muakan alla. Viisi hyökkääjä-Skakdia tähtäsi aseillaan Guartsuun. Tämä piteli oikealla kädellään päätään ja nojasi vasemmalla maahan. Avatessaan silmänsä hän huomasi tilanteen ja nosti kätensä ilmaan. Yksi Skakdeista, ilmeisesti johtaja, vilkaisi toisia ja hymyili. Sitten hän sanoi:
”Ylös.”
Guardian totteli. Hänet tutkittiin läpikotaisin. Sama oli jo tehty Warrekille, minkä jälkeen tämä oli tainnutettu väkivaltaisesti nuijanukutusta käyttäen. Vaimeaa muminaa kuului Makuta Nuin Muakan alta. Guardiankin sidottiin. Ja tiukasti hänet sidottiinkin. Hän tunsi nimittäin pulssin käsissään. Se ei voinut olla hyvä asia.
”No niin, Guardian”, sanoi mustien Skakdien johtaja yhä hymyillen. Sinun on aika tehdä tiliä Nektannille. Warrekin päästä hän voisi myös olla tyytyväinen. Makutaa emme uskalla vielä päästää ulos tuolta, mutta eiköhän iso kiho jotain hänellekin keksi.

Sillä välin Manu oli huomannut, että olo kävi tukalaksi. Ehkä hänen pitäisi ikään kuin murtaa vastustajat sisältäpäin. Hän kurotti mieltään kohti Skakdeja, mutta huomasi, että näiden mielien ympärillä oli jonkinlainen muuri. Johtaja-Skakdi hymyili.
”Ystävänne yrittää tutkia päidemme sisustoja. Hän ei valitettavasti onnis-” Skakdi keskeytti puheensa ja tarttui päähänsä. Manu tunsi voitonriemua – hetken. Kaksi hänen lähellään ollutta Skakdia oli nostanut Muakan ruumista uudelleen ja pudottanut sen alas noin metrin korkeudelta. Se sattui.

Johtaja nousi ylös maasta.
”Pirullinen Makuta”, hän ärisi. ”Kirottuja olkoot kaikki Makutat ikuisesti.” Guardian ei voinut estää hienoista hymyä. Tästä hyvästä hän sai iskun kasvoilleen.
”Virnuile sinä vain, Vartija. Pian saan nähdä, kuinka sinut teloitetaan. Minä nautin siitä, Guardian.”
Warrek mulkoili hyökkääjiä vihaisesti. Guardian taas keskittyi mökkiin. Hän zoomasi kiikarisilmällään sitä kohti.
”Lämpökamera”, hän mutisi. Musta Skakdi käänsi katseensa häneen.
”Et sinä piru parka mitään löydä”, hän sanoi välinpitämättömästi. ”Zaiggera ei ole asunut tuossa läävässä vuosiin.”
Skakdin pään lävisti luoti. Guardian virnisti.
”Ei tosiaankaan.”

Muut Skakdit katsoivat nopeasti taloa. Ikkunasta oli työntynyt esiin kiväärin piippu. Pian Manua vartioivat Skakdit saivat maistaa luotia. Kaksi viimeistä yritti paeta, mutta hekin saivat kohdata kohtalonsa. Makutan onnistui ryömiä pois häntä musertavan taakan alta. Hän vilkuili mökkiä kohti. Tämä Zaiggera lienee hyvä ampuja, kun osuu tuolta, Manu ajatteli. Sitten hän käveli Guardianin ja Warrekin luokse ja katkoi näitä sitovat köydet.

Mökin ovi oli avautunut. Sitten he kuulivat äänen, kuin kuiskauksen, mutta kuitenkin se kantoi heidän korviinsa asti.
”Tulkaa sisään. Nopeasti. Niitä saattaa olla lisää.”

Retro

Helmekan teloitus

Kommentoi

Nazorak-tunnelit, vankityrmä

Pieni, kivinen selli. Ikkunoita ei ollut. Täydellinen pimeys. Sellainen syö Matorania. Helmeka ei enää tiennyt, millaista elämä oli ollut ennen pimeyttä.

Sitten, eräänä päivänä, pimeys loppui. Pieni valon kajastus hiipi sisään oven raosta. Ovi avautui. Helmeka syöksähti kohti valonpilkahdusta. Kiitokseksi hän sai potkun kasvoilleen. Sisään oli astunut olento. Helmeka ei nähnyt tätä kunnolla, sillä hänen silmänsä eivät olleet saaneet valoa moneen viikkoon.

Olento tarttui Helmekaa kurkusta ja veti tämän ulos pienestä sellistä. Ketjut irrotettiin, ja pikku Matoran pääsi hieromaan painuneita ranteitaan ja nilkkojaan. Hän ei kuitenkaan saanut nauttia kauan aikaa uudesta tilanteesta, joka oli kaikin puolin parempi kuin selli, jossa hän oli ollut.

Olento, ilmeisesti Nazorak, kuljetti Helmekan jonnekin. Hänet vietiin ulos. Hän tunsi kylmän ulkoilman. Hän pystyi aistimaan Makutan pahuuden lähellään. Hän alkoi väristä pelosta. Pian hän kuuli julman, sihisevän, kylmän äänen.

”Joko olet päättänyt ssssuosssstua paljassstamaan assssioita, pikkuinen? Kosssska en pysssty tunkeutumaan kaikkein ssssyvimpiin ajatuksssiisi, joudumme tekemään ikäviä assssioita.”
”Älkää”, Matoran aneli hiljaa. ”En… en ole näh-nähnyt… v-valoa moneen viik-viikkoon…”
Makuta tuhahti.
”Olit sellissä kymmenen päivää. Nyt saat kertoa meille kaiken, mitä tiedät Bio-Klaanista.”
”En minä… tiedä…

… mitään.”

Makuta napsautti sormiaan; Helmeka kuuli sen. Hänet heitettiin päin pylvästä. Hänen kätensä sidottiin pylvään taakse niin, ettei hän päässyt irti. Hänen näkönsä alkoi pikku hiljaa palautua. Nyt hän erotti jo hahmoja.
”Jos et suostu yhteistyöhön, meidän on tehtävä äärimmäisiä tekoja, rakas Helmeka.”
Matoran värisi. Hän näki jo, että hänen edessään seisoi iso joukko olentoja.

Matoran olisi hieronut silmiään, jos hänen kätensä olisivat olleet vapaat. Mutta ne eivät olleet. Hänet oli sidottu selkä paalua vasten kädet paalun taakse. Helmeka kuuli naksahtavia ääniä. Aivan, kuin aseita olisi ladattu. Hän yritti tihrustaa edessään seisovaa sotlasriviä. Sitten hän räpytteli hieman ja yritti tarkentaa.

Jokaisella torakalla oli käsissään zamorkivääri. Helmeka kauhistui tajutessaan sen.
”Mitä te teette?” hän huusi peloissaan.
”Sinut teloitetaan”, Makuta sanoi hymyillen. Helmekan sydän oli pysähtyä. Makuta sanoi jotain torakoiden kielellä. Muutama sotilas, joka ei ollut rivissä, tuli Helmekan luo ja sitoi tämän silmät. Juuri, kun hän oli alkanut taas nähdä. Makuta hihitti hieman. Sitten hän sanoi:
”Teloitus pannaan täytäntöön. Nyt. Tulta.”

Kuului laukausten ääntä. Helmeka kiljui erittäin äänekkäästi.

Makuta käveli Matoranin luokse ja repaisi siteen tämän silmiltä. Pieni ruumis kyhjötti maassa. Siteen poistuttua Helmeka avasi silmänsä. Hän oli elossa. Uskomatonta. Mutta äskeinen oli ollut ehkä kammottavin kokemus hänen koko elämässään.
”Minä… olen… e-elossa?” hän sanoi kysyvästi.
”Olet”, Makuta tuhahti. ”Paukkupanoksia.”
Helmeka ei uskonut, että hänellä oli ollut onnea.
”Et voi enää koskaan tietää, milloin kuolet, rakas ystävä”, Makuta sanoi ilkeästi. Helmeka huohotti yhä. Sitten hänen silmänsä kääntyivät nurin ja hän pyörtyi.

[spoil]Gurvanalle: Huomasin, etten tiedä, minne meidän on tarkoitus mennä… Joten päätin postata tämän pätkän.[/spoil]

Retro

Zakaz 16: Nektannin palkkamurhaajat

Kommentoi

Baari

Guardian heräsi hätkähtäen salaman iskuun. Manu istui ikkunan vieressä ja katseli ropisevaa sadetta. Guartsun katsoessa kelloa tämä hyppäsi alas ikkunalaudalta.
”Ne tulevat. Ne etsivät meitä.”
Skakdi katsoi Makutaa kysyvästi.
Tämä avasi oven ja osoitti hänelle viereistä huonetta. Guardian raahasi Warrekin mukanaan toiseen huoneeseen. Manu asetteli tyynyjä vuoteille peittojen alle. Sitten hänkin hiippaili toiseen huoneeseen. He sulkivat oven. Huone oli samanlainen kuin heidän omakin huoneensa, paitsi että se oli tyhjä. Guartsu heitti Warrekin sängylle ja istahti itse toiselle. Manu katseli ulos ikkunasta.

Hetki kului. Sitten kuului hiljaisia askeleita, jotka juuri ja juuri erottuivat sateen äänten alta. Kuului oven narahdus viereisestä huoneesta. Sitten ääni, kuin miekkoja olisi vedetty huotristaan. Sen jälkeen alkoi kuulua sivallusten ääniä. Raivon karjahduksia. Manu kääntyi pois ikkunasta ja sulki verhot. Nopeita askeleita. Sitten ne olivat poissa.

”Nektannin palkkamurhaajat”, Manu sanoi hiljaa. Guartsu nyökkäsi. Heidän ei ollut enää turvallista jäädä Zakazille. Yhtäkkiä Warrek heräsi.
”M-mitäh?” hän mumisi. Guardian nosti pöydällä olevan vesikannun ja tyhjensi sen sisällön entisen sotalordin naamalle. Warrek pärski hetken ja iski sitten nyrkillä Guardiania naamaan. Tämä mätkähti maahan.
”Auts”, Guartsu sanoi noustessaan ylös. ”Minähän vain herätin sinut.”
”Ei olisi tarvinnut”, Warrek sanoi kiukkuisesti.
”Aamu sarastaa pian. Tarvitsemme veneen”, Makuta Nui sanoi. Warrek ravisti päätään. Vettä roiskui ympäriinsä. Guartsu heitti hänelle pyyhkeen. He alkoivat tehdä lähtöä.
Noin kahdenkymmenen minuutin kuluttua kolmikko oli ulkona. He lähtivät kulkemaan kohti satamaa, josta he voisivat etsiä sopivan venekauppiaan tai -vuokraajan.

Retro

Zakaz 15: Makuta Nuin monet murheet

Kommentoi

”On synkkä muttei kovin myrskyinen yö. Pakkasta on kaksi astetta. Kello tikittää puolenyön jälkeen. Tunnelma on rauhallinen. Minä olen Iunatu Kam ja tämä on Ustraug&Iunatu show. Seuraavana vuorossa kappale nimeltä Give Your Life for Rock ’n’ Roll.”

Skakdit katselivat Manua, joka piteli juomapulloa kuin mikkinä suunsa edessä. Jotkut näyttivät kummastuneilta, toiset pyörittelivät silmiään. Kolmannet näyttivät ärsyyntyneiltä.

Warrek kittasi kymmenennettä tuoppiaan karhuhaita, kunnes sammui. Guardian katseli paikkaa, jossa he olivat. Se oli pienempi kuin Kuollut Ruki mutta myös rauhallisempi. Sitten Manu yhtäkkiä kysyi:
”Saanko laboratorion?”
”Laborator- mitä?”

”Manuseni”, Guardian sanoi ja joi pienen kulauksen tuopistaan. ”Uskallanko kysyä, miksi?”
Manu hymyili pahaenteisesti.
”Haluan jatkaa… harrastustani. Muistahan, että minulta evättiin jo yksi.”
Guardian vakavoitui.
”Älä vain sano, ett䅔
”Tawa ei antanut minun tuoda urkupillejä sisään!” Manu keskeytti.
”Hmm. Miksiköhän ei. Hienot urut.” Guardian ryyppäsi jälleen lasistaan. ”Mutta laboratorio. Sinä ja geenimuuntelu, sehän on ollut aiemminkin niin hyvä yhdistelmä?”
”Jos viittaat siihen pinkkiin jänikseen, olin tuskin mukana.” Manu irvisti. Skakdit pelasivat nyt vaihteeksi korttia. Manu pidättäytyi menemästä mukaan peliin. Häviäminen ei ollut Skakdien mielestä hyvä asia. Sitä se ei ollut myöskään Makuta Nuin mielestä.

Guardian kohotti kulmaansa ankean näköisenä. Hän näytti ikään kuin pettyneeltä siitä, että Manu ei ollut ymmärtänyt täysin. Sitten hän siirsi molemmat kätensä suunsa ympärille ja muodosti sormillaan hyönteismäiset leuat. Guardian irvisti ilkeämielisesti ja teki parhaan mahdollisen imitaationsa Nazorakin sotahuudosta. Manu naurahti hieman, käänsi sitten katseensa Guardianiin ja sanoi:
”Kerronko, mitä tapahtui todella?”
”Voi, kaikin mokomin.”

Ensimmäinen muna kuoriutui. Olimme erittäin tyytyväisiä.
”Kyllä. Täydellissä”, sanoi Abzumo ja otti munan käteensä.

”Lopeta nauraminen, jos haluat kuulla, perhana”, Manu sanoi. Guardian hykerteli hetken, mutta jatkoi sitten kuuntelemista.

”Sen nimeksi tulee ’0001’”, sanoin minä. ”Me järjestämme tämän armeijan niin, että toisena syntynyt torakka on ’0002’ ja niin edelleen.”
”Ei”, Abzumo vastasi. ”Hänen nimensä on Steve.”
”…”
”Kylläh.”
”Miksih. Mehän suunnittelimme, että organisoimme tästä armeijan, joka valloittaa koko universumin.”

”Hei, viekää pois tuo sammunut käppänä. Se vie tilaa tuosta penkiltä”, huusi baarimikko. Manu ärsyyntyi keskeytyksistä. Guardian huojui hieman nostaessaan Warrekin jalat ilmaan. Manu tarttui Warrekin käsistä, ja he raahasivat sitten Warrekin huoneeseen, jonka he olivat varanneet pubin yläkerrasta. He nostivat Warrekin resuiselle sängylle ja istahtivat omille punkilleen. Siinä he vain istuivat kumpainenkin ajatellen omiaan. Sitten Makuta jatkoi. Tai olisi jatkanut, ellei Guardian olisi nukahanut sängylle. Makuta huokaisi ja meni myös itse makuulle.
Mitähän Klaaniin kuuluu? hän ajatteli itsekseen. Sitten hän päätti vilkaista. Hän oli säilyttänyt mielensisäisen linkin kaikkiin tiimiläisiinsä, jotka olivat olleet mukana nazoraktukikohtaan tunkeutumisessa. Nyt Makuta Nui otti yhteyden Matoroon. Hän oletti tuntevansa Klaanin, mutta tunsikin jotain aivan muuta. Hän tunsi vuosisatojen takaisen pimeyden, synkkyyden, joka huokui kivisistä seinistä ja tummanpunaisista ja -vihreistä, himmeistä lampuista.

Matoro, missä sinä olet?
… Mitäh?
Sinä et ole Klaanissa. Minne olet itsesi raahannut?
Matoro tunnisti äänen päänsä sisällä Manuksi. Hän ei ollut tosiaankaan odottanut kuulevansa sitä.
Mitenhän tämän nyt selittäisi. Olen… Destralilla.
”DESTARILLA?” Manu huusi ääneen. Guardian hätkähti hereille ja veti aseen sänkynsä vierestä. Hetken hän katseli ympärilleen huohottaen. Warrek kuorsasi edelleen lattialla, jonne kaksikko oli hänet jättänyt. Makuta Nui seisoi sänkynsä vieressä selvästi järkyttyneenä.

MITÄ PIRUA SINÄ TEET SIELLÄ?
Se on pitkä juttu. Etsiskelen tietoja Makutasta nimeltä Itroz. Koetan pysyä hengissä. Tämän paikan sisustus on muuten harvinaisen tylsä.
Se ei olekaan niin helppoa. Sinä luultavasti kuolet sinne.
No, tähän mennessä on mennyt ihan hyvin…
Ketä muita olet ottanut mukaasi tapattamaan itseään?
Semmoiset heput kuin Xxonn ja KooGeeBee. Jälkimmäinen on käynyt täällä kerran ja siitä viisastuneena jäi veneeseen, Matoro ajatteli. Mutta hei, haluaisitko helpotata hommaani ja tehdä dramaattisen paljastuksen siitä, että olet Itrozin elämänkerturi?
Minä tuskin tunsin häntä. Kaikki, mitä hänestä tiedän, on suurin piirtein asuinpaikka ja kuolinsyy.
Asuinpaikkaa minä tässä etsiskelen. Tai siis stereotyyppistä ”pahan tiedemiehen salaista laboratoriosaarta”.
Eikä mieleesi juolahtanut, että olisit voinut odottaa minun paluutani sen sijaan, että tapattaisit itsesi paikassa, josta ei voi selvitä hengissä ellei ole Makutain veljeskunnalle uskollinen MAKUTA?

Guardian katseli Manua ihmeissään. Mitä tämä puuhasi? Hän käveli tämän luokse. Manu vilkaisi häneen yhdesti ja hieroi otsaansa. Guardian istahti hänen sängylleen ja jäi odottamaan.

No siis, ensinnäkin, olen selvinnyt jo kerran Destralilta. Toiseksi, en osaa odottaa. Kolmanneksi, olet ties missä kadonneena ilman varmuutta elossa olemisestani, Matoro sanoi. Manu aikoi sanoa jotain, mutta Matoro ehti ensin:
”Elossa” tarkoittaa tässä yhteydessä asiallisessa ruumiissa olemista.
Viimeksi, kun selvisit Destralilta, sinulla oli mukanasi kaksi Toaa, jotka olivat myös erittäin kokeneita. Nyt sinulla on mukanasi… Matoran?
Matoro ei vastannut. Hän ei ollut oikeastaan sen kummemmin ajatellut, mitä Destralilla odottaisi. He olivat nyt tulleet edellisiä synkempään käytävään. Siellä ei ollut valoa juuri ollenkaan. Edellisten käytävien valoa kajasti sinne hieman, mutta muuten se oli aivan pimeä. He kulkivat varovaisesti.

Seinä näytti epäilyttävästi pimeyttäkin mustemmalta. Se tuntui hyllyvän, kuin se olisi valmistettu limasta. Musta, limainen seinä, josta valui jotain mustaa. Yhtäkkiä seinästä syöksähti kymmeniä lonkeroita, jotka tarttuivat sekä Matoroon että Xxonniin. Kaksikko yritti pyristellä vastaan, mutta seinä veti heitä itseään kohti. Lonkerot tunkeutuivat heidän suihinsa. Ne kiertyivät heidän ympärilleen. Pian seinä otti heidät omakseen.

Yhteys katkesi. Makuta nui jäi seisomaan pöllämystyneenä sänkynsä viereen. Guardian katsahti häneen. Hän istui sängylle ja näytti siltä, kuin olisi nähnyt juopuneen Matoranin lakana yllään kadulla.
”Mitä tapahtui?” Guardian kysyi.
”Matoro”, Manu vastasi. Guardian katsoi häntä kysyvästi. ”Matoro on Destralilla. Ja jokin juuri tunkeutui hänen mieleensä ja katkaisi mieliemme välisen yhteyden.”
Guardian pohti tätä hetken. Sitten hän sanoi:
”Selviävätkö he?”
”En… tiedä. Luultavasti eivät.”
Guardian nyökkäsi surumielisenä. Heidän täytyisi vain toivoa.

Retro

Zakaz 14: Makuta Nuin karmaisevat laulut

Kommentoi

Kuu auringolta taivaan varastaa.
Horisontti punertaa.
Olen valmis savuiseen
yöilmaan astumaan.

Maa nukkuu unta kaiken peittävää.
Tänä yönä selviää
salaisuudet jotka maailmankaikkeudenkin avaavat.

Huuma joka siivillensä nostaa lentämään,
kuuma elinvoima sekoittaen pään.

”Viitsishitkö lopettaa?” Warrek sanoi. ”Lauluäänesi on karmaiseva.”
Manu näytti loukkaantuneelta.
Guardian pudisti päätään heidän vieressään.

He istuivat kivellä kaukana baarista ja katselivat tähtiä. Sitten Manu sanoi yhtäkkiä:
”Olen ollut kuukauden ilman saunaa… Sellainen syö miestä.” Skakdit olivat hiljaa. Hetken kuluttua Warrek sanoi:
”Guardian”, hik, ”en olisi uskonut, että liikut Makutan seurassa. Luulin sinun olevan itseään kunnioittava Skahdi.”
”Skahdi…” Manu mutisi. Guardian oli hiljaa. Lopulta hän sanoi:
” Warrek. Sinuna en puhuisi huonossa seurassa liikkumisesta.”
”Et kai shinä suinkhaan vihjaile mitään, Guartsu, ystäväiseni?”
”En toki”, Guardian sanoi kylmästi. Manu päätti ottaa tilanteen haltuunsa.
”Mitä, jos minä tarjoaisin sinulle ryypyn jossain toisessa baarissa?” hän ehdotti Warrekille. Tämä katsoi häntä epäluuloisena, mutta näytti selvästi harkitsevan.
”Montako tuoppia?”
”Montako juot?” Warrek näytti ponnistelevan ajatellessaan tilannetta.
”Liian hyvä tarjous”, Warrek tuhahti. Manu hymyili. Warrek lähti saapastelemaan kohti asutusta Manu kannoillaan. Guardian huokaisi ja seurasi.

Nazorakien luolasto

Makuta Abzumo ei ollut mielissään vakoojiensa tiedoista. Sekä Avde että kenraali salasivat jotain häneltä. Hän halusi mieluiten pitää kaikki langat kynsissään, mutta hänen kumppaninsa eivät olleet luotettavia. Oli aika alkaa etsiä seuraavaa Nimdan sirua. Ilmeisesti klaanilaiset olivat saaneet Nazorak-tukikohdan sirun.

Makuta saapasteli jälleen 001:n toimistoon. Tämä murahti ja kääntyi hänen puoleensa.
”Mitä nyt olet vailla?”
”Minä tahtoisin… tehdä pieniä kokeita.”
”Anteeksi?”
”Minä olen luoja.”
”…”
”Kyllä vain. Ja minä luon. Lisää.”
”…?”
”Steve, älä kyseenalaista.”
”Minä olen kenraali 001.”
”Ei, Steve. Minä olen isäsi.”
”Mitä pirua?”
”Käytän siis hieman labraa, jos sallit.”
”Käytä”, 001 tuhahti. ”006 ei ole saanut mitään aikaan koko viikkona.”
Abzumo hymyili ja katosi sitten ovesta. 001 kääntyi takaisin papereihinsa. Siniset kädet olivat saaneet työnsä päätökseen trooppisessa tukikohdassa.
Hienoa, 001 ajatteli. Nyt minulla on aikaa keskittyä polttavampiin asioihin.

Abzumo käveli kohti tunnelin päätä, joka sijaitsi eräällä pienellä saarella kymmenisen kilometrin päässä pääsaaresta. Hän nousi ylös kivisen rakennuksen sisällä. Muutama torakka nukkui vartiossa. Abzumo katseli paikkaa. Kiviset, rumat seinät olivat matalat – Abzumo löi päänsä kattoon. Torakat olivat töhrineet seinät täyteen graffiteja luullessaan, että kukaan ei juuri koskaan käyttänyt sitä uloskäyntiä. Mutta juuri nyt Abzumo tarvitsi sitä, ja torakat saivat maksaa hengellään.

Hetken Makuta odotteli. Sitten hän kuuli ulkoa askelia. Kolme vaimeaa koputusta kuului puisen oven takaa. Makuta avasi sen. Lyhyt, punainen Skakdi, joka pukeutui mustaan, hupulliseen viittaan, seisoi oven takana.
”Anteeksi, että myöhästyin tämän pienen hetken, herrani”, Sakdi sanoi. Makuta hymyili.
”Ei se haittaa, Moltraz, jos sinulla on haluamani tieto.”
”Tietysti.” Skakdi kaivoi pienestä repustaan paperikäärön, jonka hän sitten ojensi Makutalle. Tämä otti käärön Moltrazilta ja alkoi lukea sitä. Moltraz odotti kärsivällisesti. Luettuaan koko tekstin Makuta hymyili ja yhtäkkiä käärö liehahti mustiin liekkeihin. Moltraz hätkähti.
”Saat seuraavan tehtävän, ystäväiseni”, Abzumo sanoi edelleen hymyillen.

Retro

Zakaz 12: Auringonlaskun kanjoni

Kommentoi

Zakaz, Kanjoni

Kaksi väsynyttä lehmää käveli – tai pikemminkin laahusti – varjoisan kanjonin poikki. Niiden ratsastajat olivat epäluuloisia kanjonin takia. Se oli erittäin syvä ja varjoisa. Siellä voisi vaania ties mitä salamurhaajia. Nyt oltiin Zakazilla eikä kuulunut asiaan olla varomaton. Ainakaan, jos tahtoi pysyä hengissä.

Guardian tarkasteli kiikarisilmällään ympäristöä koko ajan. Makuta taas hautoi päässään uusia ideoita. He kulkivat pitkän kanjonin pohjalla melko pitkään, sillä pitkä kanjoni oli pitkä. Makuta leikitteli tuolla lausahduksella hetken. Sillä välin Guardian havaitsi jotain kivien takana jonkin matkan päässä.

”Meillä taitaa olla seuraa”, Guartsu sanoi hiljaisella äänellä. Makuta nyökkäsi. Guardianin tilalle asettui pieni illuusio-Skakdi samalla, kun Guardian itse pudottautui erääseen suureen lohkeamaan tiellä.

Makuta jatkoi matkaa kahden lehmän ja illuusion kanssa. Guardian hiippaili halkeamaa pitkin suurien kivien taakse ja lähti kiertämään mahdollisen väijyttäjän taakse. Hän kurkisti varovaisesti oman kivensä takaa väijytyspaikkaa. Siellä piileksi jokin, jonka yllä oli rähjäinen, ruskea kaapu. Kädessään olento piteli suurta tikaria. Guardian hiippaili sen taakse pistooli kohotettuna. Kun hän oli saapunut olennon taakse, hänen teki mieli sanoa: ”Freeze!” Sen sijaan hän sanoikin:
”Laske tikari rauhallisesti maahan ja nosta kätesi ylös, näkyville. Minulla on ase.”

Olento totteli. Se laski tikarin hitaasti ja nousi sitten. Guardian tosin huomasi pistoolinsa piipun olevan olennon kädessä. Olento katsoi häntä punaisilla silmillään. Guardian piteli hyödytöntä metallikappaletta kädessään. Olento paiskasi piipun menemään. Sen hupun raosta ei näkynyt mitään. Pelkkä synkkä, musta varjo näytti tuijottavan Guardianin silmiin. Olento uhkui synkkää voimaa. Guardian tunsi olonsa epämukavaksi. Olento oli nyt kääntynyt kokoaan hänen puoleensa. Se tuntui tuijottavan häntä, vaikka Guardian ei nähnytkään sen silmiä.

”Kuka on ystäväisemme?” kuului ääni kivien takaa. Olento kääntyi. Makuta käveli tätä vastaan – mutta pysähtyi kuitenkin turvallisen välimatkan päässä. Hetken aikaa olento seisoi liikkumatta paikoillaan. Sitten se levitti hitaasti kätensä ja perääntyi varjoisaan nurkkaukseensa. Guardian ja Makuta näkivät sen katoavan pimeään halkeamaan.

Kului hetki. Kului toinenkin. Sitten Guardian puhui.
”Mikä se oli?”
”En tiedä.”
”Sinulla lienee kuitenkin aavistus?”
”On. Mutta en sano mitään tässä vaiheessa.”
”Hyvä on.”

He kääntyivät takaisin lehmien puoleen. Ongelmaksi osoittautui niiden puute; lehmät olivat poissa. Ne näkyivät kauempana: kaksi pientä hahmoa juoksi horisontissa poispäin. Jokin oli ne säikyttänyt.
”Ilmeisesti jatkamme kylään jalan”, Guardian tuhahti. Parivaljakko puki mustan kaavun päälleen ja lähti tarpomaan kohti kylää, joka oli aivan lähellä, kanjonin vieressä. Pian he saapuivat ulos kanjonista. Aurinko oli jo painumassa mailleen. Kylä näkyi matalammalla heidän alaan levittäytyvällä tasangolla.