Kaikki kirjoittajan Manfred artikkelit

ANKKASAATANA
Retro

Tiede ei odota, Stephen

Kommentoi

[spoil]Guartsu kirjoitti puolet[/spoil]
Nazorak-pesä
Laboratorio

Laboratorion valkoiseen oveen koputettiin varovaisesti. Ainoa vitivalkoisessa tiedehuoneessa sillä hetkellä työskentelevä henkilö ei vaivautunut edes huomioimaan koputtajaa. Makuta Abzumo tuijotti työpöydällä lojuvaa läpinäkyvää lasimaljaa ja sen kemikaalisisältöjä pitkään hiljaa.

Ovi avautui. Nazorakien tutkimusten johtajan, Tohtori 006:n hiekanruskea pää ja läpinäkyvän suojahansikkaan alla oleva hyönteiskäsi tulivat varovaisesti esiin oviaukosta. Tohtori katsoi Makuta Abzumon suuntaan ja oli jo avaamassa suutaan, mutta keskeytti puheensa ja vetäytyi suojaan oven taakse, kun lasinen koemalja pirstoutui aivan hänen päänsä vieressä. Moniväriset nesteet valuivat pitkin seinää sekoittuen keskenään ja muodostaen aivan uusia värejä.
Epäonnistuneen koenesteen taakseen heittänyt Abzumo seisoi nyt työpöydän edessä nojaten siihen molemmilla käsillään. Hän heilautti muutamalla aggression voimistamalla kädenliikkeellä työvälineet pöydältä lattialle. Yksi mikroskoopeista menetti linssinsä.

006 katsoi makutan aiheuttamaa tuhoa kiristellen torakanhampaitaan, mutta ei sanonut sanaakaan. Hän päätti uskaltautua ovesta kokonaan sisään. Tohtori hiipi laboratorion marmoriselle lattialle hyönteismäisillä jaloillaan ja sulki oven takanaan mahdollisimman hiljaa. Torakkatohtori etsi pitkään sanoja, mutta ei tiennyt miten aloittaa. Uhkaava varjomainen makuta näytti poikkeuksellisen vihaiselta epäonnistumisestaan.

006:n ei tarvinnut miettiä kauaa. Makuta naurahti uhkaavasti.
”Kuulen sinut.”
006 nielaisi. Makuta oli kääntynyt tuolissaan katsomaan häntä.
”Näen sinut”, hän jatkoi. ”Tunnen sinut. Aistin sinut. Sinä et voi kulkea minnekään minun tietämättäni, jos niin haluan.”
”No, tuota…” 006 sanoi epävarmasti. Makuta teki välinpitämättömyyttä osoittavan eleen kädellään ja jatkoi puuhiaan.
”Minun täytyy vielä muuttaa tuota geeni䅔

006 katseli tuhoja, jotka Makuta oli läsnäolollaan aiheuttanut. Työvälineitä oli lattialla, muutama lasikaappi oli rikki ja eräs hyvin kallis laite oli hajotettu. 006 ei toisaalta ollut koskaan edes käyttänyt laitetta, sillä se ei kuulunut hänen toimenkuvaansa. Se oli jonkinlainen termodynaaminen vempele.
”Voi, sinulla on paljon opittavaa, pikkuinen”, Makuta Abzumo sanoi hiljaa. 006 vilkaisi häneen päin.
”Anteeksi?” Makuta käänsi kasvonsa torakkaan.
”Kuulehan, Stephen, tulepa tänne.”
006 harkitsi tarkkaan, mennäkö vai ei. Lopulta hän päätti, että olisi vaarallisempaa olla menemättä. Makuta odotti, että torakka saapui hänen luokseen. Sitten hän laittoi kätensä 006:n olalle ja sanoi:
”Mitä näet, poikaseni?” 006 laittoi kummastuneena silmänsä mikroskoopille. Siellä lillui joitain tunnistamattomia molekyylejä.
”Öh…” tohtori sanoi. ”Mössöä?”
Makuta katsoi häntä uhkaavasti ja sanoi: ”Juuri niin.” 006 oli hämmentynyt.
”Mösssssöä”, Makuta jatkoi. 006 yritti peittää huvittuneen ilmeensä.
”Tarvitsemme tehokkaammat välineet, Stephen.”
”Mistä me niitä saamme?”
”Minä en tiedä, poikani. Siksi minä sanon tästä sinulle. Sinä hankit meille välineet.”
Sanoiko Makuta me?
”Minäkö siis”, 006 aloitti, ”saan osallistua tutkimukseen?”
”No mutta tietyssssti ssssaaat! Mitä minä tekisssin ilman päteviä työntekijöitä. Voin olla varma, että olet parempi mies tehtävään kuin Charlie-parka oli.”
006 oli varma. Lisäksi hän ei oikeastaan pitänyt siitä, että Makuta antoi hänen olla mukana hänen omassa tutkimuksessaan.

Varastosta löytyi tarpeeksi tarkkoja laitteita. Makuta oli tyytyväinen. Hän kutsui sisään laboratorioapulaisiakin. Nämä olivat peloissaan ja pudottelivat tavaroita. Makuta raivosi näille, kun kallista välineistöä meni rikki, vaikka oli vielä tunteja sitten tehnyt itse yhtä pahaa tuhoa.
”Nyt, Stephen, me teemme tämän. Tieteen vuoksi.”

”Tilanne on seuraavanlainen”, Makuta aloitti, kun kaikki oli valmista. ”Me siirrämme tämän uuden geeniperimän tähän uuteen torakan yksisoluiseen alkioon – jos sitä voi vielä alkioksi kutssssua. Sitten me laitamme hänet pika-kasvuun, kuten Le-Matoran ssssanoisi.” Hän lausui sanana ”Le-Matoran” erittäin halveksivasti. Niin ikävältä se kuulosti, että 006:n täytyi estää puistatus.

Sillä välin, kun torakkatiedemiehet siirsivät geeniperimää, Abzumo itse suoritti tutkimusta viereisessä huoneessa. Hänen edessään oli hiiltynyt Nazorakin ruumis. Se oli kuollut taannoin taistelussa Klaania vastaan. Abzumo otti skalpellin ja leikkasi Nazorakin pään auki. Hän tutki hieman hermojen liittymiskohtia ja etsi aivoista paikkoja, joissa hermot kiinnittyivät eri alueille. Aivot eivät olleet kärsineet erityisen merkittävästi, sillä ruumis oli ollut säilössä kylmässä. Nazorakit olivat kyllä vakuuttaneet, että tämä kylmä paikka ei ollut ollut jääkaappi. Abzumo ei uskonut. Ainakaan sen jälkeen, kun oli tyhjentänyt torakoiden ajatukset omaan päähänsä ja murhannut nämä erittäin julmasti.

Hetken kuluttua Abzumo oli saanut työnsä päätökseen. Hän ei ollut edelleenkään varma, mihin geeniin oli piilotettu ohje siitä, että ruumiissa tuli olla tuntoaisti, eikä asia tainnut olla niin yksinkertainen, mutta lähemmäs päästiin koko ajan. Abzumo käveli steriilin valkoisen huoneen ovelle, avasi sen ja huusi:
”Tahdon tuoreet aivot! En ruumista.” Sen jälkeen hän meni takaisin laboratoriohuoneeseen. Siirto oli valmis. Superkasvu oli käynnistetty. Supertietokoneen edessä istuva 006 katsoi Makutaa merkittävästi. Abzumo käveli hänen luokseen.
Jos minun on pakko luottaa palvelusväkeeni, luotan mieluiten pätevimpään mahdolliseen torakkaan, Abzumo ajatteli. Yhden miehen tiedemieheily ei ole kovin tuotteliasta, mikä on valitettavaa.

”Mitä olet saanut aikaan?” Zumo kysyi. Muut torakat katsoivat vaivihkaa häneen ja pyörittelivät silmiään. 006 ei ollut saanut mitään aikaan: hän oli istunut koneella ja tarkkaillut tilannetta. Kukaan ei kuitenkaan sanonut mitään ääneen. Hierarkiaa ei käynyt kyseenalaistaminen. Eikä myöskään Makutan tahtoa. Saattoi menettää päänsä jo pelkästä ajattele-

Eräs torakka sai pian kokea hirveän kuoleman.

”Kasvu on aloitettu”, 006 sanoi välikohtauksen loputtua.
”Hienoa, hienoa”, Abzumo tokaisi ja istahti jakkaralle, joka oli erään melko tyhjän pöydän ääressä. Hän katseli hetken ääniä ja kuunteli valkoisuutta. Steriili huone, torakoiden takit ja suurin osa välineistöstä oli valkoista. Miksi se oli valkoista? Miksei vaikka keltaista. Valkoiseen tarttui värikin niin hyvin. Toisaalta, niin keltaiseenkin. Miksei vaikka musta?
”Musta on hyvä väri”, Abzumo sanoi puoliääneen.
”Anteeksi?” 006 kysyi.
”Ei mitään”, Abzumo tuhahti. ”Tuokaapa paperia.”
”Ööh…”
”NYT.”
Paperia tuotiin.
”Kukahan idiootti keksi papyruksen.”
”Tuo ei ole…”
”Tiedän, että sssse ei ole. En minä ssssanonut, että ssssse olissssi, enhän, rakassss?”
”Ette”, 006 huokaisi ja palasi tietokoneen ääreen mallintamaan DNA- ja RNA-molekyylejä. Makuta otti esiin kynän ja alkoi raapustaa paperille jotakin. 006 ei voinut olla osoittamatta uteliaisuuttaan, vaan nousi hetken kuluttua ja katsoi, mitä Makuta puuhaili. Tämä oli kirjoittanut jo sivun verran kaavoja, joita tiedemiestorakka ei tajunnut.
”Öhm”, hän sanoi epävarmasti. ”Mistä tuo tulee?” Makuta käänsi katseensa 006:ta päin.
”Oletko sinä perillä matematiikassssta?”
”Luulisin olevani…”
”Siispä sinä ymmärrät, että jos tämän funktion raja-arvo…”

Useimmat laboratorioapulaiset tukkivat korvansa korvatulpilla. Välillä niiden läpi kuului sellaisia sanoja, joita he eivät ymmärtäneet – eivätkä halunneetkaan ymmärtää. 006 nyökkäili Makutan keskittyessä selittämään seikkaperäisesti työtään. Ehkä noin tunnin kuluttua eräs Nazorak tuli nykimään 006:ta hihasta.
”Höm, sir, eiköhän tuo olisi jo aika valmis?” 006 kääntyi katsomaan vielä muutama tunti sitten alkiona esiintynyttä olentoa.
”Älä käännä selkääsi, kun puhun sinulle, Stephen!” Abzumo ärisi nousten seisomaan. Sitten hän näki toukan.
”Ihana”, hän tokaisi ja käveli sen luo. ”Mitäs tämä mahtaa osata?”
”Tuota noin…” 006 sanoi. ”Sillä on kidukset.
”No sehän ei ollut tarkoitus.”
”Ei kai?”
”Ei todellakaan. Tiesin, että näin nopeaa kasvavat toukat voivat olla epävakaita, sillä menetelmät eivät ole vielä täysin turvallisia, saati sitten tarpeeksi kehitettyjä, mutta että kidukset…”
”Eikö se johdu DNA:sta?”
”Luultavasti. Sinä epäonnistuit sen kanssa, Stephen.”
”Mutta tehän…”
”Hiljaa. Minä valmistelen seuraavan genomin itse.”
Kuten teit tälle edellisellekin, 006 ajatteli.
Pari tuntia kului. Kun Abzumon käsittelemä genomi valmistui, pari lähettitorakkaa haki laboratorioon toukan alkioita hautomosta. Tiedemiesmakuta ja nazorakien tiederyhmän johtaja käsittelivät alkioiden aivolohkoja, mutta eivät saaneet paljoa aikaiseksi.
Tunnin kuluttua seuraava perimä oli valmis. Abzumon ei ollut tarvinnut muokata edellistä juurikaan – hän oli löytänyt kidusten koodit tietokoneelta ja poistanut ne DNA:sta. Sitten hän oli muokannut kohtaa, jossa hän oletti määriteltävän jotain tuntoaistista. Sitten hän sattui vilkaisemaan kelloa.
”Jaha, ruoka-aika.” Torakat huokaisivat helpotuksesta. Neljäntoista tunnin työvuoro ilman taukoja oli rankkaa.
”En minä teille puhunut, orjat”, Abzumo ärjäisi. ”Takaisin töihin!”
Monen torakan suu loksahti auki. He katsoivat, kun Makuta käveli ovelle, avasi sen ja katosi ulos. Ovi meni kiinni. Vankilan ainoa poispääsy katosi. Julmuri kun vielä lukitsi oven ulkoapäin.

Tohtori 006 rojahti työpöytänsä edellä olevalle tuolille ja huokaisi. Hän otti suojahansikkaansa pois ja heitti ne työpöydälle yhden vastikään puhdistetun petrimaljan viereen. 006 suoristi ja napitti valkoista suojatakkiaan, jonka päälle oli roiskunut hetki sitten kirpeänhajuisia ja monivärisiä kemikaaleja. Tiedemiestorakka nojasi kyynärpäät edellä työpöytään ja hieroi kämmenillään silmiään.
”Johtaja 006”, yksi tiedemies-nazorakeista sanoi kysyvällä äänensävyllä. ”Oletteko…kunnossa?”

”Kyllä”, 006 sanoi hiljaa. ”Jatkakaa telomeerikokeiluja. Minä…tulen ihan kohta.”

Tiedemies-nazorak nyökkäsi hämmentyneen näköisenä ja käveli takaisin kokeen pariin. Tohtori 006 vilkaisi luotettavimpien tiedemiestensä joukkoa, joka keskittyi vielä työhönsä.
Torakkatohtori ihaili alaistensa ahkeruutta, mutta hänen skeptisyytensä kasvoi hetki hetkeltä.
Makuta Abzumo oli 006:n mielestä täysin sekaisin, mutta torakkatohtori ei uskaltanut sanoa tätä makutalle suoraan. Tämä mystinen makuta tiesi genetiikasta ja etenkin nazorakien anatomiasta ihailtavan paljon, mutta oli torakkatohtorin mielestä aivan liian arvaamaton, epäsivistynyt ja julma.
Joitakin tunteja sitten nazorakien tutkimusten ylijohtaja ja genetiikkatietoinen makuta olivat yhteistoimin yrittäneet parantaa syntyvän toukan aivotoimintaa aikuisen tasoiseksi. Syntyessään jo ruumiillisesti ja mieleltään täysin aikuinen nazorak-sotilas olisi osa täydellisen sotilaan määritelmää. Kun toukkaiän yli saataisiin hypättyä täysin, vastasyntyneitä sotilaita voisi lähettää taistelukentille heti asekoulutuksen päätyttyä.

Abzumo ja 006 olivat onnistuneet osittain. He olivat saaneet aikuisen nazorakin aivot sijoitettua munahautomosta haetun toukka-alkion sisään. Koe ei ollut yllättäen tappanut alkiota ja se olikin puhunut ensimmäiset kaksi sanaansa miltei välittömästi.
Sanat olivat olleet ”tappakaa minut”. 006 oli ollut oksennuksen partaalla, mutta krokotiilimaisella hammasrivillä hymyilevä Abzumo oli sanonut kokeen onnistuneen puoliksi.

Sanomattakin oli selvää, että 006 ei pitänyt uudesta työkumppanistaan ja nautti tästä hiljaisesta taukohetkestä huomattavasti.
Stephen, 006 ajatteli hymyillen itsekseen. Hän pakotti ryhtinsä sotilaallisemmaksi ja suoristi takkiaan arvokkaan näköisenä.
Mikä se luulee minun olevan. Vielä minä sille…

006 lopetti ajatuksen ennen kuin se ehti alkaakaan. Hän tiesi valehtelevansa itselleen.
Torakkatohtori veti yhden paperin siististä pinosta pöydälle silmiensä eteen ja napsautti takkinsa etutaskussa roikkuvan mustekynän korkin irti. 006 tökkäsi kynän keskelle paperia ja ryhtyi piirtämään.
Paperille ilmaantui karkean yksinkertaisia kuvia soluista, kromosomeista ja geeneistä. 006 ei ollut täysin varma, mitä edes yritti piirtää. Hänen katseensa harhaili ympäri laboratoriota. Monenlaiset ajatukset sinkoilivat nazorak-tohtorin aivoissa ja mitä pidempään hän mietti, sitä kauemmas hän etääntyi alkuperäisestä aiheestaan. 006 nyrpisti naamansa ärtyneeksi ja läimäytti itseään otsalle, keskittäen katseensa takaisin paperiin.

Telomeeri, hän pohti hieroen leukaansa. Telomeeri, telomeeri, telomeeri. Ikääntyminen.

006 naputti otsaansa kynän tylpällä päällä. Sitten hän tökkäsi mustekynän takaisin kiinni paperin ja piirsi jotain ellipsimäistä. Sen oli tarkoitus muistuttaa nazorak-munaa, mutta 006 ei ylpeillyt piirtotaidoillaan erityisesti.
Ikääntyminen. Entä jos toukkavaiheesta aikuiseksi kehittyminen tapahtuisi jo…munassa?
Tohtori 006 piirsi tikku-ukkomaisen nazorak-sotilaan munan sisään.
Se vaatisi hormonitoiminnan lisäämistä ja aikaistamista. Mutta henkinen kasvu ei ole sellainen asia, jota voisi vain…vauhdittaa.
006 liikutteli kynää paperilla huomaamattaan ja sotki käytännössä kaiken jo piirtämänsä. Hänen katseensa oli keskittynyt yhteen työpöydällä lojuvista muistilapuista, mutta hän ei varsinaisesti katsonut sitä. Edes muiden tiedemiesten ahkera testailu ja jostain pesän syvyyksistä kaikuva sotilasmarssi ei harhauttanut häntä pohdinnastaan.

Mitenköhän saisimme valmiiksi aikuisia mieliä vastasyntyneiden kehoihin, 006 pohti. Hänen silmänsä laajenivat. Ei. Ei aivonsiirtoa. Ei tuon äskeisen jälkeen.
006 nousi äänekkäästi tuoliltaan ja pudotti kynän pöydälle. Hän siirsi tuolin siististi pois kävelyväylältä, työpöydän alle. 006 käveli ympäri laboratoriota hieroen leukaansa. Muiden tutkijoiden mielestä 006 näytti hieman poissaolevalta. Osa katsoikin Tohtoriin huolestuneina ennen kuin Yli-intedentti 082 kehotti koko joukkiota palaamaan telomeerientsyymin monistamisen pariin.

006:n kasvoille vääntyi ilme, josta näki, että kaikesta huolimatta hän nautti ongelmien ratkaisemisesta. Hän ei hymyillyt, sillä se saisi hänet näyttämään mielenvikaiselta. Torakkatohtori pysähtyi tyhjennettyjen alkiotankkien eteen.
Mutta…mieli. Aivojen kapasiteettia ja kasvua voimme takuulla jotenkin vahvistaa hormoneilla, mutta itse mieli. Miten saada laajennettua tajunnan rajoja.
006 pysähtyi. Hän tunsi olevansa läpimurron rajoilla. Häneltä puuttui vain jokin todella ilmiselvä. Torakkatohtori sulki silmänsä ja hieroi otsaansa molemmin käsin hyvin keskittyneen näköisenä. Ratkaisu oli aivan hänen hyppysissään.

Laboratorion ovi paukahti auki väkivaltaisesti ja ajatuksiinsa uppoutunut 006 hätkähti. Hän pomppasi paikallaan ja inahti perin epämiehekkäästi, kääntyen siinä samassa ympäri. Nähdessään Makuta Abzumon laboratorion oviaukossa häntä huvitti kiroilla tälle ja näyttää äärimmäisen ärtyneeltä, mutta torakkatohtori päätti hillitä itsensä. Jopa ajatukset voisivat olla vaarallisia.
Makutan petomainen katse liikkui nykivästi ympäri huonetta. Käärmemäiset hampaat pilkistivät hirviön suusta. Se hymyili.
”Takaissssssin töihin, Ssssstephen hyvä. Tiede ei odota.”

006 nyökkäsi ja veti kämmenensä suojatakkinsa hihojen sisään lannistuneen näköisenä. Hihoihin piilotetut kämmenet puristuivat nyrkeiksi.

Retro

Zakaz-epilogi: Abzumon kosto

Kommentoi

Zakaz

Nektann makasi pöydän alla. Miten hän oli sinne päätynyt, sitä hän ei tiennyt. Hän tiesi vain, että jokin oli hyökännyt ja tarkka-ampunut viisitoista hänen kolmestakymmenestä sotilaastaan. Heihin oli iskenyt paniikki, ja muutama jalkoihin jäänyt Skakdi oli tallautunut kuoliaaksi. Nektann olisi kyllä poistunut pöydän alta, mutta eräs soturi nimeltä Bodyrakk oli päättänyt tuupertua kyseisen pöydän päälle. Pöydän jalat olivat musertuneet suuren Skakdinjärkäleen alle, ja Nektann oli jumissa. Kaiken lisäksi salaperäinen sala-ampuja ammuskeli lisää hänen sotilaitaan – ainakin äänistä päätellen.
Ei olisi pitänyt luottaa siihen Makutaan, Nektann ajatteli. Lisäksi olimme varomattomia omalla maaperällämme. Sitä virhettä en tee toiste.

Hetkisen kuluttua Nektann oli saanut raahattua ruhonsa pois pöydän alta. Tarkka-ampuja päätti osua häntä jalkaan. Sotalordi karjaisi hypähtäen pystyyn. Hän kuitenkin kaatui saman tien jalkaan sijoitetun luodin takia. Nektann kierähti nopeasti pois näkyviltä suuren tynnyrin taakse. Hän oli onnellinen vartioaseman kalustuksesta, vaikkakin se kattoi vain muutaman tuolin, pöydän ja pari tynnyriä.

Nektann vilkuili ympärilleen etsien katseellaan sala-ampujaa, joka oli verottanut vartioaseman ryhmästä jo yli puolet. Hän käytti strategista ajattelukykyään etsiäkseen parhaat tarkka-ammuntapaikat. Erään pienen mäennyppylän huipulla kasvavan kaktuksen takana oli sotalordin mielestä kolmanneksi paras paikka tarkka-ampujalle. Siispä tämä luultavasti olisi siellä. Paras paikka oli huono paikka, koska sinne voitiin odottaa väijytystä. Toiseksi paras paikka oli vielä liian hyvä paikka, jos ampuja oli hyvä. Toisaalta ehkä juuri siitä syystä tarkka-ampuja valitsisi ensimmäisen paikan; jos sitä odotettiin, sitä ei oikeasti odotettu. Nektann lakkasi sotkemasta päätään mokomilla ajatuksilla ja otti esiin löytämänsä zamor-singon. Sitten hän laukaisi kohti mahdollista tarkka-ammuntapaikkaa. Kuului räjähdys. Suojautunut Nektann nousi esiin tynnyrin takaa ja vilkuili kukkulalle. Ammuskelun ääniä ei enää kuulunut.

”Sotilaat, ilmoittautukaa!” Nektann huusi. Kymmenen ääntä vastasi.
Perhana. Kaksi kolmasosaa kuoli…
Skakdit tulivat esiin piiloistaan.
”Kuoliko se”, joku pohti.
”Ehkä. Toivottavasti”, Nektann vastasi.
Ja piru periköön sen Makutan, joka päätti hyökätä minun kimppuuni!

Retro

Nynrah osa 11: Matkan pää

Kommentoi

Kirikori II

Ilma-alus oli saapunut sankan sumun vyöhykkeelle. Keetongu ei nähnyt, minne ohjata. Hänen täytyi luottaa täysin navigaatiolaitteistoon. Omiin silmiin ei ollut luottamista.

Guardian istui tuolissa huolestuneen näköisenä. Manu lillui edelleen lasisessa purnukassaan.
Eikö ole ironista, hän sanoi, että minä olen lasipurkissa. Guardian katsahti häneen.
Jos minä olisin omassa ruumiissani, minä –
”Tiedetään”, Guartsu huokaisi silmiään hieroen. ”Olisit hävittänyt tämän sumun.”
Olin kyllä sanomassa, että olisin voinut kuurata tuulilasin, mutta miten vain.

He lensivät sumussa muutaman tunnin ajan. Kaikki näytti yksitoikkoisen samalta sumussa. Guardian koetti nukkua hetken. Pian tuli vaihdon aika. Guardian tarttui ruoriin, Tongu painoi pehkuihin. Ehkä parinkymmenen minuutin kuluttua Ternok sanoi:
”Herra Guardian, me olemme nyt viidenkymmenen kilometrin päässä Nynrahista.”
”Sepäs mukava uutinen”, Guartsu vastasi väsyneenä. ”Käypä herättämässä Tongu.”
Kun Tongue herää, kielipeli alkaa, Manu sanoi hihittäen.

Hetken kuluttua keltainen jättiläinen talsi heidän luokseen. Edestäpäin kajasti valoa. Sitten, yhtäkkiä, sumu loppui. Muutaman metrin välillä se hälveni olemattomiin. Nyt he näkivät meren ja heidän edessään odottavan saaren.

Saari, jonka he näkivät, ei ollut mikään kaunis näky. Ilmasta käsin näkyi monia tulipaloja. Savupatsaat nousivat korkealle Nynrahin taivaalle. Rakennuksia näkyi palasina siellä, missä asutusta oli. Kasvillisuus oli suurimmaksi osaksi liekeissä.
”Mitä tämä on?” Guardian kuiskasi ja iski nyrkkinsä pöytään. Keetongu sulki ainoan silmänsä hetkeksi ja avasi sen sitten uudestaan. Näky oli todellinen.
Ai oliko täällä jokin ongelma, vai? Manu ivasi.

He alkoivat laskeutua Nynrahia kohti. Mutta heidät yllätti joukko lentäviä pikku aluksia. Ne olivat lautasen muotoisia ja ampuivat heitä kohti. Mikä pahinta, ne olivat liian pieniä maalitauluja.
”Ne vahingoittavat jotakin ja pahasti, jos emme pian laskeudu”, Tongu ärisi tarttuen ohjaimiin. Koko alus huojui ja tärisi. Guardian kaatui lattialle kompastuttuaan tuoliin. Manu purkki putosi lattialle ja kieri Tongun jalkojen juureen. Keltainen rahi yritti kaikin voimin joko karistaa tai tuhota hyökkääjät. Hän ohjasi alusta vasemmalle ja oikealle, mutta pienet lentävät lautaset pysyivät heidän kannoillaan. Ne olivat aivan aluksen vasemmalla puolella ja ampuivat reikiä Kirikori II:n kylkeen.
”En saa niitä karistettua!” Tongu huudahti. Guardian oli noussut pystyyn ja koetti nyt pitää asemansa. Hän ei onnistunut, vaan aluksen keikahtaessa viidenkymmenen asteen kulmaan vaakatasosta lensi toiselle puolelle alusta ja iski päänsä ikkunalasin läpi.

Manun ajatukset sinkoilivat sinne tänne purkin pyöriessä lattialla ympäriinsä. Mikä kummallisinta, Guartsu aisti hänen päässään pyörivän erilaisia monimutkaisia yhtälöitä ja kaavoja.
”Manu, eikö matematiikalle löydy parempiakin ajankohtia?”
”G, me joudumme pakkolaskeutumaan!” Tongu murahti ja käänsi vasemmalle. Muutaman kymmentä robottilentäjää murskaantui aluksen kylkeen. Suunnilleen saman verran jäi jäljelle. Tongu huudahti voitonriemuisena, mutta ei ehtinyt iloita kauan, kun jostain kuului posahdus.
”Aha. Ne hajottivat höyryventtiilin…”
”Ja se on…?” G kysyi.
”Paha asia”, Tongu vastasi.

He laskeutuivat kohti kallioista maaperää. Rysähdys oli kova, mutta kovin paljon vahinkoa se ei aiheuttanut Kirikori II:lle. Hetken kuluttua sekä Guardian että Keetongu olivat aseistautuneet ja raahanneet itsensä ulos aluksesta. Sitten alkoi ammuskelu. Kymmenisen lentävää lautasta lensi heitä kohti. Ne eivät tähdänneet klaanilaiskaksikkoon vaan maassa röhnöttävään alukseen. Muutaman he ampuivat alas suoralta kädeltä, mutta robotit viisastuivat ja alkoivat tehdä monimutkaisia liikesarjoja. Niihin oli nyt huomattavasti vaikeampi osua.

Alukselle oli aiheutunut jo paljon vaurioita, kun robotteja oli ilmassa enää kolme. Ne päättivät, että oli järkevää alkaa ampua kaksikkoa, joka oli tuhonnut suurimman osan niiden hyökkäysjoukoista. Yksi paljasti kaksi terää kyljissään ja syöksyi Guardiania kohti. Tämä olisi silpoontunut kahteen osaan, ellei Tongu olisi heittäytynyt sen päälle niin, että se lensi maahan ja rysähti klaanilaisen painon alle.

Sillä väli Guartsu harjoitti tarkka-ammuntaa kiikarisilmineen ja vartija-kivääreineen. Lopulta enää yksi lentävä lautanen oli jäljellä, mutta se ei hyökännytkään, vaan lähti pakoon.
”Se ei saa päästä karkuun!” Guartsu henkäisi. Hän yritti juosta sen perään ja ampua sitä vielä, ennen kuin se katosi kallioiden taakse. Keetongu pyyhälsi ähisten hänen vierelleen. Hetken he vain seisoivat paikoillaan. Sitten he kääntyivät mustunutta alustaan kohti. Palanut puu oli reikiä täynnä, mutta alus oli varmaan yhä, ja varsinkin korjauksen jälkeen, lentokykyinen.

”Mitäs nyt?” Tongu sanoi.
”En tiedä”, Guartsu vastasi.
Ehkä noudatte minut täältä?
”Ai, juu”, Guardian sanoi vaisusti. Vaikka eihän Manu sitä kuullut. Guardian ja Keetongu kävelivät sisään alukseen. Matoranit tulivat pois pöydän alta, ja Guardian nosti Manun purkin ylös.
Sain laskettua lentorata ja mahdolliset pakkolaskupaikat, mutta kukaan ei tainnut kuunnella minua…
Guartsu kohautti olkiaan. Keetongu sanoi:
”Oli vähän kiire…” Manu tyytyi hymähtämään vastaukseksi.
”Mitä meidän nyt pitäisi tehdä?” toinen Matoraneista kysyi.
Ei kai auta muu, kuin alkaa tutkia, mitä on tapahtunut. Ja kannattaa välttää kuolemista.
Guardian pyöritteli silmiään ja sanoi:
”Joku näyttää vallanneen tämän saaren, ja –”
Hyvä huomio, Manu kommentoi.
”– ja meidän täytyy selvittää, kuka ja miksi.” Tongu nyökkäsi.
”Meidän pitää pelastaa saaren Matoranit ja vapauttaa heidät alistajien hirmuvallasta. Kuka ikinä tekikään nuo robotit…”
… oli fiksu mies, Manu jatkoi Tongun virkkeen loppuun.
”Olin sanomassa täysi idiootti”, Tongu hörähti.
… ai.
”Mitä me teemme?” Matoranit kimittivät yhteen ääneen.
”Teidän taitaa olla pakko tulla mukaamme”, Guartsu sanoi. ”Täällä on vaarallista.”
”Eli meidän täytyy jättää Kirikori?” Tongu sanoi haikeasti.
”Kyllä”, Guardian vastasi, ”ainakin vähäksi aikaa. Onhan meidän poiskin päästävä.”
Jos mitään poispääsyä on.
”Pessimismiä tuollainen.”
Realismia.
”Eli pessimismiä.”
Ehkä arkimerkityksessään. Entä, jos olen ontologinen realisti?
Guardian ei vaivautunut vastaamaan.

He astuivat ulos aluksesta. Kirikori II:sta nousi savua. Vielä pahemmin savusi ympäristö. Minne tahansa he katsoivat, he näkivät savupatsaan, jos toisenkin. Kasvillisuus oli joko tulessa yhä edelleen tai palanut maan tasalle. Nynrahilla oli olut hiekkaranta ja trooppista kasvillisuutta, mutta nyt tilalla oli tuhkainen hiekkakerros ja palaneita käppyröitä. Taivas näytti violetilta ja valkoiset pilvet pyyhkivät sitä kuin pyyhekumi paperia. He olivat laskeutuneet jonkinlaisen kylän viereen. Kylä oli tuhoutunut hiljattain. Savuavia rakennuksia oli muutama, ja suurin osa oli romahtamispisteessä tai jo luhistunut. He kävelivät kylän halki. Ei ristin sieluakaan näkynyt matkan varrella. Guardian pälyili epäilevänä ympärilleen. Hän oli odottanut tapaavansa vihollisia heti siltä seisomalta, kun he astuivat ulos aluksesta toisen kerran. Keetongu katseli murheellisena tuhottuja maisemia. He saapuivat pienelle järvelle.
Oletan, että tämän järven vesi ei tavallisesti ole… punaista, Manu totesi. He jatkoivat kävelyään eteenpäin. Edessä kohosi pienoinen kukkula, jonka huipulle he päättivät kiivetä nähdäkseen, mitä edessäpäin oli. Epäluuloinen Guardian ryömi rinteen ylös ja kurkisti varovasti toiselle puolelle kukkulaa. Maisema jatkui samanlaisena näköesteisiin asti. Näitä olivat suuret siirtolohkareet sekä palaneet puut.

Guartsu viittoili seuralaisilleen, että oli turvallista tulla. Keetongu, joka kantoi Manun purkkia, ja Matoranit hänen jäljessään kipittivät rinteen huipulle. Sitten he jatkoivat eteenpäin palaneeseen metsään. Tropiikin kulottunut kasvillisuus oli puolittain elossa, mutta noen peitossa. Jotain oli tapahtunut Nynrahin saarella. Eikä se varmasti ollut ollut miellyttävää kenenkään mielestä.

Zakaz

”Kuinka niin ssssinulla ei ole heitä?”

Nektann huokaisi ja vilkaisi olkansa yli sotureitaan. He kaikki seisoivat tykkitornilla, jonka luota klaanilaiset olivat ovelasti paenneet. Sotilaat olivat hermostuneita. He seisoivat rivissä Nektannin takana ja pälyilivät johtajaansa sekä toisiaan. Nektannin edessä oli suurehko näyttö, jonka sisuksista pällisteli Abzumon julma pärstä.
”Minulla ei ole niitä”, Nektann sanoi, ”koska ne pääsivät karkuun.”

Abzumo kohotti kulmaansa ja asetti hetken kuluttua kätensä leualleen, jota alkoi hivellä mietteliään näköisenä.
”Sssse ei ole vaihtoehto, Skakdi.”
”Mitä sinä puhut”, Nektann sihahti. ”Minä teen mitä tahdon. Nyt näyttää vain siltä, että sinä jäit ilman vankejasi ja minä ilman rahojani.”
”Ei aivan niinkään, Nektann.”
”EI?”
”Ei.”
Nektann oli turhautunut sananvaihtoon ja purkaakseen kiukkuaan iski tajuttomaksi sotilaan, joka eturivissä oli yrittänyt kurkkia hänen keskusteluaan. Sitten hän kääntyi takaisin Makutan puoleen ja karjui:
”Sinä väität, että tämä ei ole ohi! Mitä sinä kuvittelet, saastainen Makuta? Että minä aikoisin yrittää uudelleen? Minun ei olisi alun alkaenkaan pitänyt yrittää tehdä kauppaa sinun kaltaisesi typerän pellen kanssa! Minulle ei ole aiheutunut muuta kuin harmia. Ja kyllä, halusin tekosyyn tapattaa Warrekin, mutta se ei vain ole tarpeeksi Makutan kanssa asioimiseen! Minä tarvitsen jotakin, mikä pitää minut iskussa. Haluan päästä tapattamaan jonkun. Sellaisia me Skakdit olemme. Mutta minä en päässyt, mikä turhauttaa minua erittäin isosti, enkä edes saanut rahojani! Ja nyt minä joudun puhumaan vielä lisää sinun kanssasi, Makuta. Minua kyllästyttää puhuminen. Skakdeja ei ole tehty puhumaan! ME OLEMME TAPAJIA!”
Makuta kuunteli raivoamista hetken, mutta kohotti sitten kätensä. Nektann vaikeni heti. Abzumo hymyili ilkeästi ja sanoi:
”Sssssanoinko min䅔 Hän piti taukoa. ”… että sinä ssssaisit yrittää uudestaan?”
”Mitä sin䅔
”Sssssanoinko minä, että sinä joutuisit puhumaan kansssani vielä lisää?”
”No mitä skarrarrarrin väliä sil-”
”Ssssssssssssanoinko minä”, Abzumo kuiskasi, ”että sssssinä ssssselviäisit hengisssss䅔
Hän alkoi nauraa hiljaa.
”… ssssselviäisit hengissä tämän kessssskusssstelun jälkeen?”
Nektann oli aivan hiljaa ja vain mulkoili Makutaa. Tämäkin oli hiljentynyt ja katseli Nektannia suoraan silmiin. Oli hiljaista kauan. Sotilaat alkoivat hermostua. Monet kiemurtelivat paikoillaan paahtavassa auringossa. Useat Skakdit pohtivat, kuinka paljon kello mahtoi olla ja kuinka kauan he ehtisivät vielä istua baaritiskillä.

Lopulta Makuta puhui jälleen.
”Minä oletin, Nektann, että ssssinä onnissstuissssit. Mutta ssssinä et onnissstunut. Ssssinä petit luottamuksssseni etkä ssssaaanut eliminoitua kolmea henkilöä, joissssta kakssssi oli Sssskakdeja ja ykssssi… Makuta, jolla ei ollut voimiakaan. Minä ehdin jo toivoa, että ssssaisssin haluamani ja lähetin jopa erään palvelijoisssstani hakemaan sssssitä.”
Nektann vilkuili nopeasti ympärilleen.
”Mitä sinä olet tehnyt, Makuta?” hän sylkäisi. Makuta katsoi edelleen hänen silmiinsä.
”Hyvässsti, Nektann. Sssse on ohi.”
Sitten helvetti pääsi irti.

Retro

Nynrah osa 7: Guardianin lentokoulu (ja pyhä sota)

Kommentoi

Tuntematon saari

”Veljet, sisaret”, puhetta pitävä, mustaan kaapuun verhoutunut Matoran lausui suureen luolaan kokoontuneelle yleisölleen. ”Meitä on kohdannut suuri tragedia. Meidän sieluntoverimme Ath-Nuin saarella ovat kärsineet suunnatonta vääryyttä: heidän pyhäinjäännöksensä on varastettu!”
Kaavullisessa väkijoukossa kuohui.
”Sen lisäksi trooppisen saaren ystävämme on teurastettu viimeiseen mieheen ja naiseen – sekä lapseen. Isä Bartax joutui uhraamaan heidät paremman hyvän puolesta. Nimittäin samasta syystä, joka kalvoi arkisten alueiden ystäviämme! Nimdan sirut eivät ole turvassa.”

”Mitäkö me teemme? Meidän on käytävä sotaan. Keräämme kaikki uskovaiset ja lähdemme uskonsotaan pakana-Klaania sekä torakkasortajia vastaan!”
Väkijoukko hurrasi. He lähtisivät viimein sovittamaan vääryydet.
”Ei”, sanoi hiljainen, mutta kuuluva ääni jostain luolan takaosasta. Yhtä lailla kaapuun pukeutunut hahmo astui esiin väkijoukon takaa. Se käveli korokkeelle, jolla puhuja seisoi.
”Lakkaa kiihottamasta kansaasi, veli Kernok.”
”Isä”, Kernok henkäisi. ”Te olette…”
”Minä tiedän, mitä minä olen. Ja te lakkaatte vihan lietsomisen. Vielä ei ole aika hyökätä. Te näitte, mitä meille tapahtui, kun kiivauksissani lähetin heidät kaikki kuolemaan. Se ei saa toistua.”
”Kyllä”, toinen sanoi vapisevin äänin. ”Minä perun sanani.” Hän yskäisi ja kääntyi sitten kansan puoleen.

”Me emme hyökkää. Asiat muuttuivat. Mutta voitte odottaa toimintaa lähiaikoina. Pysykää valmiina. Rohkeutta teille, veljet ja sisaret!”
Pettyneenä mutta hämmentyneenä Matoranit palasivat koteihinsa ja töidensä pariin.
”Kertokaa”, Kernok sanoi, ”mitä tapahtui.”
”Kaikki aikanaa, veli”, Bartax sanoi. ”Nyt minä tarvitsen ison kupillisen vahvaa yrttiteetä.”
”Kyllä, isä, heti.”

Kirikori II

”Nyt herätys, me lähdemme!” Keetongu huusi. Oli aikainen aamu. Guardian hieroi silmäänsä unisena.
”Mmmit䅔
”Me lähdemme nyt, jotta ehdimme löytää koilisväylän ylihuomenna.”
Sinä. Minut. Herättää. Miksi.
”Olisit mennyt ajoissa nukkumaan.”
Vaikea nukkua, kun ei pysty edes sulkemaan silmiään.
”Sinulla ei ole silmiä!”
Siinä se vaikeus piileekin.
”…”
Jopa suuri ja mahtava Keetongu kumartaa sananmahtini alla!
”Äh, hiljaa siinä”, Guartsu ähkäisi noustessaan ylös punkastaan. Hän oli nukkunut tuoleista improvisoidulla sängyllä Keetongun torkkuessa kapteenin tuolissa. Matoranit olivat molemmat nukkuneet moottorin päällä.

Puolisen tuntia kului, kun kaikki paitsi Manu söivät aamiaisen ja alus laitettiin lähtövalmiuteen. Ruokaa oli vähän, mutta siitä riittäisi vielä näiden kahden päivän ajaksi jonkin verran. Keetongu alkoi ohjata alusta kohti koillista. Toinen Matoraneista oli aina lappamassa hiiliä uuniin ja toinen oli navigoimassa Tongun kanssa. Guardian hyräili itsekseen erästä sävelmää.
”Kun pääsemme koilisväylän ohi, kaikki muuttuu helpommaksi”, Tongu sanoi.
”Tuota noin”, Guartsu sanoi pohdiskelevasti. ”Miksi se on koilisväylä? Eikä sen pitäisi olla koillisväylä?”
”Ei”, Tongu totesi.
”Miksihän ei?”
”En tiedä. Mutta se ei ainakaan johdu kirjoitusvirheestä papereissa.”
”Aha. Selvä.”
Kaikki valehtelevat, Manu tuumaili. Tongu soi hänelle häijyn mulkaisun ainoalla silmällään.

Heidän tullessaan Xian yläpuolelle Guardian katseli alas industrialistiselle saarelle. He eivät uskaltaneet lentää aivan Xian päällä, mutta melko lähellä sitä he olivat. Tehtaiden piipuista nousi savua. Saasteet olisivat tulleet sisään alukseen, mutta suodattuivat pois Tongun nerokkaista tuuletusjärjestelmistä.
”Mitä pikemmin pääsemme ohi, sitä todennäköisemmin kukaan ei huomaa meitä”, Tongu sanoi värisevällä äänellä. Guartsu nyökkäsi.

He pääsivät Xian ohi ilman välikohtauksia.
Mikä oli epätodennäköistä, Manu sanoi.
”Me kaikki tiedämme sen”, Guartsu tuhahti.
Tiedän, että tiedätte.
”Hyvä tietää.”
”Meidän tulee vielä ylittää useita kymmeniä saaria”, Tongu sanoi. Matoranit vaihtoivat jälleen vuorojaan. Guardian alkoi tutkia Tongun karttoja. Mielenkiinnon vallassa hän selasi Xian alueiden tarkkoja ilmakuvien perusteella laadittuja piirroksia. Manu päätti huvitella tappamalla kärpäsiä mielensä voimalla. Kun yksi tipahti haukottelevan Guartsun suuhun, tämä käski Makutan lopettaa.
Ei saa edes huvittaa itseään tylsässä lasipurkissa…
”Tiputella nyt toisten suihin kärpäsiä!” Guardian ärisi.
Minkä minä sille voin, että sinä avaat suusi juuri, kun kärpänen kuolee sen yllä?

Illan lähestyessä Keetongu sanoi:
”Minusta meidän täytyy ottaa vuorot. Kaikkien on nukuttava, joten joidenkuiden meistä on oltava myös hereillä. Ja koska vain neljällä meistä on ruumis – ”
HAH HAH HAA!
” – meidän neljän täytyy pitää vuoroja niin, että kolme on aina hereillä.”
Guardian nyökkäsi. ”Kuulostaa järkeenkäyvältä. Tosin Manu olisi viides. Eipä siitä mitään hyötyä olisi.”
Skakdi on hiljaa.
”Ja minun myös täytyy opettaa sinut lentämään”, Tongu jatkoi. Guardian kohotti kulmiaan.
”Eikö jompikumpi noista pikkumiehistä voi hoitaa lentämisen?”
”Lentämiseen tarvitaankin kaksi.”
”Ai. No ne voivat tehdä sen yhdessä.”
”Miksi muuten minulla olisi navigaattori aina mukana ohjaamassa? Ei koko ajan tarvitse olla kahta miestä lentäjän paikoilla istumassa, mutta pääsääntöisesti tämä on kahden henkilön ohjauksen vaativa alus. Ja sinä lennät, koska minä haluan sinun lentävän. Ja koska jonkun on lapettava hiiliä.”

Muutaman tunnin kuluttua Guartsu osasi jo lentä Kirikori II:sta. Hieman epävarma hän oli, mutta homma hoitui mallikkaasti. Kun vuorot oli sovittu, Keetongu meni nukkumaan. Guardian vihelteli hiljaa toisen Matoraneista räplätessä kompassia. Hiilien lappamisen ääniä kuului konehuoneesta.
Minä voin laulaa pääsi sisällä, jos olet nukahtamaisillasi, älä huoli.
”Voi kiitos.”
Mitä vain, kultaseni.
”… joskus en tajua sinua.”
En minäkään. Eikö se ole jo aika hyvin?
”Tjaa.”

Niin kului ensimmäinen ilta ennen koilisväylän löytymistä.

Retro

Nynrah osa 6: Manuutta tähtitaivaan alla

Kommentoi

Hopeinen meri

Ilma-alus laskeutui pienelle saarelle. Saari oli niin pieni, että puolet siitä jäi aluksen leveyden alle. Siinä olisi vain pieni kiitorata seuraavalle päivälle. Saari oli trooppinen; palmut varjostivat pieniä patsaita, joita makasi ympäriinsä pikkuisella maanläntillä. Keetongu hyppäsi ulos aluksen ovesta ja katseli ympärilleen.
”Tänne jäämme yöksi”, hän julisti. ”Olipa onni, että löysimme tämän. Tämä on niin pieni, ettei täällä varmasti ole miinoja. Ei tosin ruokaakaan…” Guartsu tuli myös ulos kantaen Manun purkkia.
”Okei”, Skakdi sanoi. ”Milloin on lähtö?”
”Aamulla.”
”Niin, tietysti, mutta…”
”Niin?”
”Kellonaika?”
”En tiedä. Sitten kun herään.”
”Aha.”
Guartsu laski Manun maahan ja istahti itsekin hiekkaiselle rannalle.
”Tyypillinen hiekkasaari, jossa kasvaa vain kookospalmuja…” hän mutisi.
Voithan sinä syödä kookospähkinöitä, jos haluat.
”Tosiaan”, Guartsu vastasi Manun ajatukseen. Sitten hän huusi Tongulle: ”Hei, otetaan mukaan muutama kookospähkinä. Niistä saa sentään jonkin verran ravintoa.”

Tongu ja Matoranit hankkivat parikymmentä pähkinää alas palmuista. Hetken kuluttua, kun he olivat päättäneet työnsä Guartsun istuskellessa hiekalla, Tongu sanoi:
”Taidan mennä sisälle nukkumaan. Muistakaa tekin mennä ajoissa, ettei aamulla väsytä liikaa.”
”…” Guartsu vastasi.
Gurvana ei pidä siitä, että joku muu kuin Tawa käskee häntä kuin pikkulasta, Manu sanoi.
”Purkki on hiljaa”, Guardian murahti.

Tähdet alkoivat näkyä pilvien takaa. Guartsu makasi selällään katsoen niiden kimallusta.
Tähdet, Makuta Nuin ääni kuiskasi Guardianin päässä. Niin kauniita.
Guardian käänsi katseensa kohti Manun lasipurkkia. Vihreä nestekaasu pyöri purkissa hitaasti.
Koko elämämme ajan meitä Makutoja ovat kiinnostaneet maailmankaikkeus ja sen synty.
Pilviä ei enää näkynyt juuri ollenkaan.
Tämän maailmankaikkeuden salat… elämän tarkoitus… kaikki, Makuta jatkoi. Mikä olisikaan sen mielenkiintoisempaa, kuin saada selville, mihin tämä kaikki pyrkii. Eikö olisi mahtavaa, jos pystyisi tietämään kaiken? Kuka tahansa Makuta antaisi siitä vaikka oikean kätensä… ja kasvattaisi sen jälkeen uuden. He eivät todella ymmärrä, mikä merkitys tällä kaikella on.
Makuta oli hetken hiljaa. Guardian käänsi katseensa takaisin tähtiin.

Jos minä johtaisin Makutain vejeskuntaa, olisimme valinneet aivan toisenlaisen suunnan. Tutkimustyöhön panostettaisiin enemmän. Me selvittäisimme tämän maailman salaisuudet sen sijaan, että vainoaisimme Universumin kansaa kateuden sokaisemina.
Kauniit, sokaisevat tähdet.
Voi, me emme tiedä yhtikäs mitään. Me loimme vain itse sellaista tietoa, mitä tarvitsimme. Ja ”Suuri Henkemme” loi meille tietoa. Mutta minä en usko. En usko enää mihinkään. En ainakaan, ennen kuin löydän tarkoituksen. Abzumo oli toinen mielenkiintoinen persoona. Mutta hänen tiedonjanonsa ei ollut todellista. Hän haluaa vain hallita ja tuhota.
Guartsulle tuli sellainen tunne, että Manu olisi huokaissut, jos olisi voinut.
Millainen maailma voisikaan olla, jos tuhoa ja hävitystä ei olisi. Jos minä en olisi tehnyt menneisyyteni virheitä, olisiko Klaanissa nyt rauha?
”Zyglakit…” Guartsu mutisi.
Eivät pystyisi yksin juuri mihinkään. Nazorakeja on hyvin monta.
”Kuinka monta?”
Epäilen, että useampi tuhat. Guardian hätkähti.
”Se on paljon.”
Valitettavasti. Jokainen tekee virheitä. Mutta mitä vaikutusvaltaisempi ja viisaampi henkilö on, sitä pahemmat seuraukset virheillä on. Tämän olen oppinut.
Guardian nyökäytti päätään hiekassa.
”Minullakin on siitä hieman kokemusta”, hän sanoi hiljaa.
Me olemme sokeita protodiitteja maan tomun seassa, Manu kuiskasi. Kenelläkään meistä ei ole todellista voimaa. Millä hetkellä tahansa meidänkin päällemme voisi pudota taivaalta suuri kivinen kappale, joka murskaisi koko tämän pienen saaren. Toisaalta aivan yhtä todennäköistä olisi, että Nazorakien asevarasto räjähtäisi ja koko heidän tukikohtansa palaisi maan tasalle. Tai, Manu naurahti, ehkä he eivät pääsisi pinnalle, vaikka kuinka palaisivat. Jos minä päättäisin, he palaisivat ikuisesti jossakin hyvin ikävässä paikassa.
”Hmm…” Guardian hymisi katsellen yhä tähtiä. Ne eivät juuri liikkuneet. Vain yksi tähdenlento pyyhälsi hänen näkökenttänsä ohi. Guardianin kasvoille nousi hymy.
”Mikä on elämän tarkoitus?”
Manu oli hetken hiljaa.
Odottamaton kysymys. Minä olen etsinyt vastausta siihen koko ikäni. Ehkäpä on niin, että jokainen määrää itse oman tarkoituksensa. Tai sitten sen päättää kohtalo. Niin tai näin, meidän ei ole järkevää ajatella, ettei meillä olisi vapaata tahtoa. Jos jokin on määrännyt ennalta kaiken tapahtuvan ja tiedämme sen, elämästä menee maku, eikö totta. Mikäli asia näin on, en halua tietää elämän tarkoitusta.
Guardian sulki silmänsä. Manun purkista huokui kyynisyyden tunnetta hänen viestittäessään:
Eikö olisi oikein sopivaa, jos me olisimme vain työläisiä, jotka pitävät elossa jotakin siivoojarobottia? Kuin soluja. Olisimme osa isompaa tarkoitusta – joka olisi siivota planeetta. Ja ehkäpä koota palapelejä…
”Mistä saat päähäsi noita sekopäisiä ideoita?”
En ole varma. Ehkä ne tulevat alitajunnasta.
”Olet oikeastaan melko mielenkiintoinen tyyppi, jos näin voidaan sanoa.”
Otan tuon kohteliaisuutena.
”Ota.”

Sitten Guardian nousi, poimi Manun hiekasta ja käveli sisään ilma-alukseen rauhallisin mielin. Tähdet jatkoivat kimalteluaan kirkkaalla taivaalla muutaman ohuen pilvenhattaran välillä leijaillessa niiden edestä. Palmut huojuivat hienoisen tuulen vaikutuksesta. Tuntui, kuin koko maailmankaikkeus olisi saanut hetken hengähtää.

Retro

Nynrah osa 2: Tervetuloa kyytiin

Kommentoi

Kirikori II, muutama kilometri pohjoiseen Zakazin rannikosta

Vähitellen hopeiseen horisonttiin uppoavat ilta-auringot pesivät meren yllä verkkaista tahtia liitävän ilmalaivan virtaviivaista ulkomuotoa. Kirikori II ei vaikuttanut ulkoapäin olevan suuressa kiireessä, mutta sen sisällä kolme hahmoa teki vielä ahkerasti työtään kahden uuden matkalaisen tarkkaillessa.

”Tervetuloa kyytiin”, Keetongun kumea ääni kaikui ketterän aluksen etupäästä. Keltainen jättiläinen kääntyi kevyesti kohti Makuta Nuita ja Guardiania vilauttaakseen hymyänsä, mutta piti kätensä vakaasti ohjaimissa.
Manu päätti rysähtää tuoliin. Guardian istahti myös.
”Nynrahille, Tongue”, Manu yskäisi.
”Sinne olemme menossa”, Tongu vastasi.
”Kuinka sattuikaan”, Guardian sanoi hieroen silmiään.

Skakdit olivat jääneet kauas taakse. Samoin teki pian koko Zakazin saari. He lensivät meren yllä kohti Nynrahia. Matkaa oli jäljellä vielä kolme kertaa enemmän, kuin Klaanista oli ollut Zakazille. Kun Keetongu oli varma, että he olivat tarpeeksi kaukana ollakseen turvassa, hän jätti ohjaamisen Matoraneille ja kääntyi tuolissaan Guardiania ja Makuta Nuita päin. Guardian kuorsasi omassa tuolissaan ja Makuta Nui oli valunut lätäköksi lattialle. Nazorakien palasia lojui tuolilla ja lattialla.
”Ei näytä kovin hyvältä”, Tongu totesi puoliääneen. Hän alkoi etsiskellä astiaa. Hän löysikin lasisen purnukan, johon hän lapioi vihreän mönjän lattialta löytämällään rikkalapiolla.
”Ja kuka on jättänyt alukseen rikkalapion…” hän mutisi työskennellessään. Matoranit olivat, kuin eivät olisi kuulleetkaan. Toinen heistä oli heittämässä heittämässä halkoja tulipesään ja toinen ohjasi alusta Tongun puuhaillessa.

Yön laskeutuessa Guardian heräsi. Hän näki Keetongun istumassa kapteenin penkillä ja ajavan itse. Manu taas kyhjötti lasipurkissa viereisellä pöydällä. Guartsu räpytti silmäänsä ja pyyhki liinalla mekaanisen silmänsä linssiä.
”Et sitten kestänyt Nynrahille asti?” hän murjaisi Manulle. Tämän suunnalta huokui vihamielisiä ajatuksia.

Keetongu käännähti jälleen Guartsuun päin.
”No teillä ei näyttänyt hyvin menevän”, hän sanoi hilpeästi.
”Ei”, Gurtsu myönsi tuskaisesti. ”Minulla on luoti…”
Keetongu katseli odottavasti. ”Niin? Missä?”
”En sano enempää.”
”Aha.”

Hetken he kaikki olivat hiljaa. Matoranit juttelivat keskenään. Sitten Keetongu nousi ylös.
”Näyttäisi siltä, että saavumme pian Xialle.” Guartsu valpastui.
”Meidän ei ole ehkä järkevää laskeutua Xialle. Olisiko lähellä pienempää saarta?”
”Luultavasti”, Tongu vastasi. ”Hei Ternok, onko Xian eteläpuolella sopivia saaria?”
Matoran vilkaisi karttoja, jotka hän oli penkonut laatikoista.
”On tuolla parikin.”
Tongu käveli Ternokin luo ja katseli karttoja itse. Guardiankin meni mukaan katselemaan. Manu ei pitänyt tilanteestaan. Hän ei nähnyt, mistä puhuttiin.

”Jospa menemme tuonne?” Guartsu sanoi osittaen yhtä kartan saarista.
”Kelpaa”, Keetongu sanoi. ”Sinne siis.”
Tahtoo ruumiin.
”Niin minäkin tahtoisin”, Tongu vastasi. Sitten hän istahti takaisin kapteenin pallille, kun alus laskeutui pienehkölle saarelle Xian eteläpuolella.

[spoil]Gurp kirjoitti osan alusta.[/spoil]

Retro

006:n kipu

Kommentoi

Nazorak-luolasto

006 ei pitänyt tilanteesta laisinkaan. Hän seisoi laboratorionsa ulkopuolella kuuntelemassa, kuinka hullu Makuta turmeli hänen laitteistoaan ja välineistöään. 006 ei olisi halunnut päästää Abzumoa sisään, mutta auktoriteettia ei käynyt uhmaaminen. Tiedemiestorakka huokaisi ja istahti konttorituoliinsa käveltyään toimistoonsa. Hän lajitteli hetken papereitaan, mutta lakkasi lopulta teeskentelemästä itselleen, että asiat olisivat olleet kunnossa. Ne eivät olleet. Hän oli henkilökohtaisesti sitä mieltä, että kenraali teki pahan virheen liittoutuessaan sadistisen Makutan kanssa. 006 oli nähnyt, mitä tämä hirviö oli tehnyt eräälle Matoran-paralle, joka lojui yhä tyrmässä. Hän oli kerran vienyt ruokaa tälle, mutta katunut tekoaan heti, kun oli melkein jäänyt kiinni. Torakoiden luonteeseen ei sopinut sellainen käytös.

Makuta Abzumo oli saanut eteensä kaiken tarvittavan tutkiakseen Nazorakin genomia.
”Tiedätkös, Charlie”, Makuta virkkoi vieressään seisovalle Nazorak-avustajalle, ”te olette puutteellisia.”
”Niin ovat kaikki olemassa olevat olennot”, toinen vastasi nyrpeänä. Makuta vähät välitti vastauksesta.
”Minä tein virheen”, hän mutisi. ”Jos olisin ryhtynyt toimeen yksin – ilman sitä petollista Mukau-lehmänlannan syöjä䅔
Nazorak kuunteli puolella korvalla Makutan jupinoita.
”… kyllä. Puutteet. Ne pitää poistaa. Sanohan, Charles” Makuta sanoi yhtäkkiä. ”Mitä puutteita Nazorakeihin luotiin?” Apuri häkeltyi moisesta kysymyksestä.
”Minä… tuota”, hän takelteli. ”Öh, tunteet?” Makutan silmät kiiluivat pelottavasti.
”Tunteitahan te olette ilmeisesti yrittäneet poistaa. Työ on hankala, mutta mahdollinen. Hyvin mahdollinen. Noh, Charlie, muita heikkouksia?”
Nazorak mietti hetken. Sitten hän vastasi:
”Kuolevaisuus. Se on heikkouksista suurin, ja sitä ei voi poistaa. Keneltäkään.”
”Lienet oikeasssssa, ysstävä hyvä”, Makuta naurahti. Hänen äänensä oli kylmä ja vailla iloa. Nazorak ei tiennyt, pitäisikö hänen hymyillä vai pysyä ilmeettömänä. Makuta katseli vielä hetken mikroskoopin avulla soluja, joita oli tutkinut. Sitten hän veti silmänsä irti linssistä ja alkoi hivellä leukaansa mietiskelevänä.
”Kuolevaisuus… mikä meidät tappaa.” Nazorak ei tiennyt, oliko kysymys tarkoitettu hänelle, mikäli se kysymys oli. Hän ei kuitenkaan uskaltanut jättää vastaamatta:
”Verenhukka. Kudosvauriot… tärkeiden elinten toimintojen lakkaaminen.”
”Sinähän olet fiksu poika. Ehkä minä sentään tein jotain oikeinkin”, Abzumo sanoi. Nazorak ei pitänyt äänensävystä, vaikka sen tarkoitus oli ilmeisesti olla ystävällinen.
”Siinä olet oikeassa, että näitä heikkouksia ei poissstamaan pyssssty. Mutta… mikä essstää taistelemassssta, kunnessss kuolee?” Makuta ravasi hetken ympyrää. Sitten hän pysähtyi. Hänen kasvoilleen levisi groteski virnistys. Hän tarttui läheisellä pöydällä olevaan sirkkeliin ja ryntäsi Nazorakin luo. Tämä ei ehtinyt edes yrittää pakoa; Makuta oli liian nopeasti antanut aikeensa ilmi.
”Nyt, Charles”, Makuta sanoi häijysti, ”tämä sattuu.”

Nazorak aloitti kirkumisen, kun Makuta käynnisti sirkkelin. Tämä alkoi sahata poikki Nazorakin kättä. Tämä pyristeli, mutta turhaan. Makuta jatkoi julmaa työtään, kunnes ”Charlie” oli käsipuoli. Tämä tunsi hirvittäviä tuskia, mutta pysyi vielä tajuissaan.
”Miltä nyt tuntuu?” Abzumo sanoi nauraen ilkeää naurua. Nazorak voivotteli ja itki lattialla.
”Olet heikko typerys!” Makuta huusi. ”Sinä tunnet kipua, ja se on kaikista suurin heikkoutesi! Vaan eipä ole tulevilla sukupolvilla!”
Sitten Makuta tarttui jälleen sirkkeliin hullun kiilto silmissään ja sahasi Nazorakin toisenkin käden irti. Tämä vaipui tajuttomuuteen verenhukan vuoksi jo ennen, kuin hänen toinenkin raajansa oli poissa. Makuta potkaisi labran oven auki ja heitti kädettömän Nazorakin vartijoita kohti.
”Viekää se pois, se on täyttänyt… tarkoituksssssensssssssa.”
Vartijat raahasivat tiedotonta, lähes kuollutta Charlie-parkaa pois Makutan hirvittävän naurun kaikuessa tunnelissa.

Retro

Zakaz 22: Manulautailu

Kommentoi

[spoiler=Gurp ja Manf esittävät:]Hurratkaa! Ja muistakaa nauraa oikeissa kohdissa. Käsky.[/spoiler]

Zakaz
Zaiggeran mökin savuavat jäänteet

Horisontista kaikuva sireenimäinen ujellus toistui jaksoittain vielä kahdesti. Warrek, Guardian, Zaiggera ja Manu olivat astuneet ulos täysin rei’itetystä ja kattonsa menettäneestä mökistä ja kuuntelivat nyt ääntä. Hetken kuuntelun jälkeen nelikko sai paikallistettua äänilähteen. Hälytys kaikui jostain Zakazin suuren keskusjärven suunnalta, mutta huomattavasti lähempää. Järvelle oli vähintään viiden tunnin matka.

”Ilmahälytyssireeni”, Zaiggera sanoi puoliksi kuiskaten. ”Joku kuuli meidät.”

Warrek oli polkemassa yhtä Zaiggeran pihamaan palavista ruohomättäistä sammuttaakseen sen. ”Eikä ihme, heh. Sääli vain pihamaatasi. Ja taloasi.”
Zaiggera kohautti olkapäitään ja laittoi kiväärinsä nojaamaan jalkaansa siksi aikaa, että sai sidottua harjansa ulospäin repsottavat suortuvat.
”Samantekevää. Ajattelin muutenkin muuttaa.”
”Siistiä”, Warrek sanoi hilpeästi. ”Minne?”

”Teräskalliolle”, Zaiggera sanoi osoittaen toisella kädellään jonnekin kauas. ”Välittömästi. Siellä on Nektann-torni, jonka kellari saa kelvata suojapaikaksi. Olen käynyt siellä kerran.”
”Hei”, Warrek sanoi nostalgisena, ”eikö se torni räjähtänyt aivan päreiksi?”
Zaiggera keskeytti kenraalinsa tyynesti poimien kiväärin takaisin tiukkaan ja järkkymättömään otteeseensa. ”Kuten sanoin, kenraali. Kerran.”

Rannikkoon tiiraileva Guardian näytti pohdiskelevalta. Hän kääntyi kohti Zaiggeraa. ”Kuinka kaukana tämä kallio on?”
”Kolme kilometriä ja neljäsataa metriä. En tiedä, kuinka kaukana Nektannin joukot ovat, mutta meidän pitää juosta.”
Warrek naurahti. ”Juosta? Mistä lähtien Zakazin paras tarkka-ampuja on juossut pakoon?”
Zaiggera kääntyi kohti kenraaliaan. ”Tuo on ilmahälytys, kenraali. Luodit loppuivat ja zamoreja on kuusi. Kuudes on tyhjä.”
Warrek puri huultaan. ”Skarrarar. Olet…kai oikeassa.”
”Hetkinen”, rintakehäänsä pitelevä Makuta Nui sanoi. ”Emme me voi paeta suojaan. Meidän pitää olla Nynrahilla pian!”

Zaiggera katsoi Manua arvioivasti. Warrek tuhahti.
”En tiedä sinusta, mutta minä en halua kuolla.” Manu risti kätensä rinnalleen.
”Kukapa tahtoisikaan kuolla. Meidän, minun ja Guartsun, on vain lähdettävä tältä saarelta. Nyt. Lähimpään satamaan, jossa varastamme veneen.”
”Varastamme?” Guartsu sanoi.
”Joo?”
”Miksi?”
”Ei ehdi vuokrata.”
”Eikö tosiaan?”
”Ehkä ehtisi, mutta haluatko maksaa?”
Zaiggera ja tämän kenraali katsoivat kaksikkoa hetken. Sitten nais-Skakdi sanoi:
”Me menemme kalliolle, minä ja Warrek. Menkää te, minne teidän täytyy.”
Warrek näytti ilahtuneelta. Guardian ei.
”Täytyy olla jokin keino, jolla voimme yrittää paeta yhdessä”, hän pohti.
”Luultavasti niitä on satoja”, Manu sanoi. Guardian mulkaisi häntä vihaisesti.
”No, lähdetäänpäs, Zaiggera-kulta”, Warrek sanoi hilpeästi. Liian hilpeästi tilanteen vakavuuteen nähden.
”Keksin kyllä jotain”, Makuta sanoi ja laittoi aivonsa töihin.
Hän alkoi ravata ympyrää. Guardian katseli hieman ympärilleen.
”Ne tulevat pian”, hän sanoi sitten. Kaksi muuta Skakdia nyökyttelivät.
”Nektann ei jätä meitä henkiin”, Warrek sanoi pohdiskelevasti. Sitten Manu yhtäkkiä hypähteli heidän luokseen ja julisti:
”Hih, me juoksemme tuonne kukkulan huipulle! Sitä ne vähiten odottavat.”
Muut katsoivat häntä kuin vajaamielistä.
”Me kuolemme”, Warrek sanoi.
”Ne tulevat lentokoneilla”, Makuta jatkoi. ”Lentokone lentää ja liitää ympäriinsä ja sitten pum räjäyttää meidät.”
Guardian oli hiljaa. Warrek tuhahteli itsekseen. Zaiggera pyöritti silmiään.
”Mutta me emme kuole, jos ne eivät tiedä, minne me menemme. Lentokone lentää korkealla.”

”Manu”, Guardian sanoi katse suunnassa, josta ilmahälytyssireeni oli kaikunut. ”Minusta tuntuu, että sinun pitäisi ottaa rauhallisemmin.”
Makutan silmät liikkuivat villisti kuopissaan.
”Mmmmmiksi, aaarteeni?”
”Koska luulen, että henkäisit aavistuksen sitä kredipselleeniä.”
”Ai”, Makuta sanoi ymmärtäväisenä. ”Jos me nyt kuitenkin. Juoksemme. Pakoon.”
Guardian kuunteli hetken aavikon hiljaisen tuulen alta vähitellen erottuvaa matalaa jyskettä. Jotain oli tulossa ja sillä oli selvästi kiire. Sininen skakdi katsoi Zaiggeraa ja Warrekia vuorotellen. ”Tiemme ilmeisesti eroavat.”

Warrek hymyili hieman haikeana. ”No nyt jo. Kylläpä aika kuluu nopeasti.”
”Niin”, Guardian sanoi. ”Kiitos kaikesta. Teille molemmille.”
Zaiggera nyökkäsi. ”Teillä on sota taisteltavana. Menkää ja voittakaa se.” Sen sanottuaan Zaiggera lähti kävelemään jo hitaasti kauas Warrekista.
”Hei, sinä!” Manu huusi heilutellen toista kättään ja osoittaen rintakehänsä ympärillä siteenä toimivaa huivia. ”Unohdit riepusi.”
Zaiggera pysähtyi vielä hetkeksi. Hän kääntyi ja katsoi makutaa hetken. ”Pidä se.” Sillä sekunnilla Zaiggeran katseessa oli hetken jotain merkillistä. Pian hän kuitenkin jatkoi matkaa.
”Kenraali, tule”, Zaiggera huusi vielä käsi puoliksi kiväärillään.
”Ihan pian, kulta!” Warrek huudahti takaisin pirullinen virne kasvoillaan. Hän katseli hetken jossain kaukana häämöttävän Hopeisen meren suuntaan kuin pohtien jotain. Sitten hän avasi suunsa.
”Tuolla jossain kukkulan takana on joku rupuinen kalastajakaupunki. Se on pienempi kuin se, mihin olimme aiemmin menossa, mutta saa kelvata. Jos muistan oikein, yksi tyyppi on minulle palveluksen velkaa. Viekää siltä vene puolestani. Ai niin, ja jos eksytte, tunnistatte reitin niistä vanhoista tornitykeistä.”

Guartsu kohotti kulmaansa. ”Olethan varma, että ne ovat miehittämättömiä?”

”En”, Warrek vastasi ovelasti. ”Mutta minä ja Zaiggera voimme kiinnittää Nektannin pirulaisten huomion. Meillähän on vielä sentään kuusi ammusta.”
”Anteeksi, Warrek”, Guardian sanoi. ”Mutta ei käy.” Hän tuijotti jo kauempana kävelevää Zaiggeraa hetken epäröivän näköisenä kuin odottaen. Sitten hän vilkaisi Manua ja kuiskasi tälle jotain.
Manu otti kaapunsa alta esiin toisen käsistään. Nazorak-henkinen kämmen oli puristunut nyrkkiin. Makutan suu vääntyi pirulliseen virneeseen. Hän avasi nyrkkinsä.
Makutan nyrkissä oli kuusi revolverin kokoluokkaan sopivaa zamor-kuulaa. Warrekin silmät laajenivat.
”Zaiggera niin tappaa teidät jos huomaa.”
”Entä jos et kerro”, Guardian sanoi vaimeasti ottaen kuulat Manun kädestä ja sovittaen niitä Zaiggeran mökistä mukaan ottamansa revolverin sisään.

”Kelpaahan tuo, eversti”, Warrek sanoi vilkuillen asetta. ”Mutta miksi?”
”Ammun ilmaan ja houkuttelen ne peräämme”, Guardian sanoi, vaihtaen äänensävynsä pian huomattavasti synkemmäksi. ”Teillä ei olisi mitään mahdollisuutta kokonaista armeijaa vastaan.”
”Mitä väliä?” Warrek kysyi tiukasti. ”Teitä tarvitaan sodassa, joka saa sisällissodan rähinät näyttämään yhdeltä skarrararin baaritappelulta. Minä olen vain vanha juoppo. Ja lisäksi…”

Warrek oli hetken hiljaa ja poikkeuksellisen vakavana. ”Minun tässä pitäisi kiittää teitä. Ilman teitä olisin vielä tuhoamassa päätäni Rukissa. Olen velkaa teille jo kerran.”
Warrek näytti alistuneelta. ”Antakaa minun skarrarar vieköön maksaa takaisin ystävilleni.”

Manu näytti selventäneen päänsä ainakin hetkellisesti. ”Tarjoa meille juotavaa joskus. Nyt ei ole aikaa.”
Keltainen sähkön skakdi naurahti. ”Makutan ketale. Anteeksi ennakkoluuloni. Sinä olet ihan jees.”
Jyrinä horisontissa voimistui. Vieläkään ei ollut täysin selvää, minkälaiset joukot Nektann oli lähettänyt perään, mutta armeija ei selvästikään ollut pieni. Sininen skakdi-sotaherra ei ollut liikuttanut joukkojaan hetkeen näin voimakkaasti.
Warrek alkoi astella jo kauemmas Makuta Nuista ja Guardianista, mutta hänen askelissaan oli tietty epävarmuus.
”Pysykää skarrarar vieköön hengissä, kamut.”
Manu hymähti. ”Ja juokse skarrarar sinä nyt aivan skarrararin nopeasti, että saat hänet skarrarar kiinni.”
Warrek naurahti ennen kuin lähti juoksemaan. Guardian näytti Warrekille vielä sotilastervehdykseen ja hymyili haikeasti samalla kun molemmat skakdit alkoivat kadota jonnekin kauas.
Zaiggeran perässä juoksi nyt kauas yksi ainoista henkilöistä, joita Guardian kunnioitti johtajahahmoinaan. Sisällissota oli kuitenkin ollut ohi jo vuosikymmeniä. Veri oli vuodatettu. Menetykset oli kärsitty. Panssarissa roikkuvien tähtien määrällä ei ollut enää väliä.
Zaiggeran perässä ei juossut Guardianin kenraali, vaan myös hänen vanhin ystävänsä.

* * *

Jyrinä voimistui.
”Skarrararararrar”, Manu sanoi kuin testiksi.
”Jep”, Guartsu sanoi. ”Tiedätkö sinä edes, mitä tuo tarkoittaa?”
”En, mutta pidän siitä.”
Guardian oli hetken hiljaa.
”Se tarkoittaa sitä osaa Mata Nui -lehmän suol-”, Guardian ehti sanoa ennen kuin makuta keskeytti hänet siirtämällä kätensä skakdin suun eteen.
”…minä sanoin pitäväni siitä. Älä pilaa tätä.”
”…hyvä on”, Guardian sanoi. Kaksikko alkoi astelemaan kohti kukkulaa, jonka takana ilmeisesti odottaisi joukko vanhoja ilmatorjunta-Nektanneja ja pieni kalastajakaupunki. He eivät vielä juosseet, mutta pian olisi aika sille.

”Minulla on kuusi ammusta”, Guartsu sanoi. ”Kun ammun ensimmäisen, juoksemme.”
”Ja sitten ammut aina parinsadan metrin välein?” Manu kysyi.
”Bingo. Koska mehän haluamme tulla huomatuiksi.”
”Pidän tästä.”
Guardian siirsi pistooliaan vähitellen ylös. Hän epäröi hetken. Sitten liipaisin painui alas ja aseen laukeamisen kajahdus täytti ilman kaikuen kauas. Pian makuta ja skakdi juoksivat strutsimaista vauhtia kohti edessä häämöttävää kukkulaa.

Hetken juostuaan Guartsu ampui uudestaan taivaalle. He jatkoivat kohti kukkulaa. Aavikkoinen maisema vilisi taustalla. Taustalta alkoi kuulua vaimeaa ryminää. Se voimistui koko ajan. Pian sen jälkeen, kun Guardian oli ampunut kolmannen ammuksen taivaalle, Manu teki ikävän havainnon.
”Ggggguuuuaartsu.”
”No?”
”Tuota noin. Niillä on Muakat.” Guardian vilkaisi taakseen. Parisenkymmentä Skakdia ratsasti Muakoiden selässä heidän perässään.
”SKARRARARRARARRAR!”
”Sitä minäkin ajattelin”, Manu sanoi. Guardian ei vaivautunut ampumaan neljättä ammusta taivaalle; hän laukaisi sen suoraan Skakdeja päin. Etummaiset lensivät ratsujensa selästä, ja muut joutuivat hajaantumaan, jotteivät olisi talloneet kumppaneitaan.

Pian he saapuivat kukkulan rinteelle Skakdit kannoillaan. Muakat väsyivät jo ennen rinteen puoltaväliä. Kissapetoja ei ollut kestävyyskuntoa vaativiin metsästyksiin tarkoitettu. Nyt Skakdivihulaislauma joutui jatkamaan jalan. Tästä karkulaiskaksikko oli hyvillään. Seuraavaksi Guartsu ampui viimeisen ammuksen ryhmän etunenässä olevan Skakdin silmään. Tämän pää räjähti radikaalisti. Manu virnisti omalle ajatukselleen: Skakdi ei enää soittaisi suutaan, kun menokin oli niin päätöntä. Sitten Makutan ilme muuttuikin surulliseksi.
Eihän se ollut edes hauska juttu…
Skakdit saavuttivat kaksikkoa uhkaavasti. Hiekkainen kumpare oli hankala nousta. Samalla, kun Manu ja Guardian tarpoivat ylöspäin, he myös potkivat hiekkaa Skakdeja päin. Manun päähän pälkähti idea. Hän jäi hetkeksi seisomaan paikoilleen ja mittailemaan etäisyyksiä. Guartsu huomasi tämän ja pysähtyi itsekin hetkeksi.
”Mitä sinä teet? Juokse!”
”… hiekkamäärän massa… ja tilavuus… Mitä?”
”Vauhtia!”
”Odotas”, Makuta virkkoi ja kyykistyi asettaen kätensä maahan. Skakdien ollessa noin kolmen metrin päässä Makutasta maa heidän allaan romahti. Halkeama oli viedä Makuta Nuinkin mukanaan, mutta Guartsu juoksi auttamaan hänet ylös. Skakdit yrittivät selvittää solmuun menneet ruumiinsa. Manu pyyhki hikeä otsaltaan.
”Taisin arvioida hiekan vakiotiheyden väärin”, hän mutisi. Guartsu tökkäsi häntä olkapäähän ja lähti jälleen juoksemaan kohti kukkulan huippua. Manu seurasi pian perästä.

Skakdit pääsivät kuitenkin nopeasti ylös. He oppivat jotain ja hajaantuivat leveämmälle alalle. Ei kulunut kuin hetki, ja kaksikko oli jo kumpareen huipulla. He olivat tosin arvioineet ”kukkulan” koon hieman väärin. Se oli koholle nousevaa maastoa Zaiggeran mökiltä katsottuna. Se kuitenkin vietti jyrkästi alaspäin suureen kanjoniin. He olivat ehkä sadan metrin korkeudella kanjonin pohjan tasaiselta maaperältä katsottuna.
”Oho”, Manu sanoi.
”Oho”, Guartsu vahvisti. ”Tämä ei tainnut kuulua suunnitelmaasi?”
”Ei”, Manu myönsi, ”mutta äkkiäkös minä tästä laskeskelen.”
Hän mittaili rinnettä katseellaan. Skakdi-sotilaat lähestyivät uhkaavasti.
”Hmm… ehkä noin seitsemänkymmenen asteen kulmassa…”
”Aika loppui”, Guartsu sanoi ja väisti ensimmäisen Skakdin miekaniskun. Manu katsoi taakseen ja näki, että heidät oli piiritetty. Joka suunnasta tuli Skakdeja – paitsi tietysti alhaalta. Makutan mieleen piirtyi kaksiulotteinen kuva rinteestä ja sen laskeutumiskulmista.
”Okei, tuosta voisi päästä alas”, hän sanoi.
”Ai?” Guartsu vastasi.
”Minulla on suunnitelmakin. Tosin, tässä suunnitelmassani on puute.”
”Kuinka niin?”
”Tarvitaan lumilauta.”
”…”
”Eikö vain olekin puute.”
”Me olemme aavikoituneella saarella.”
”No onko sitten olemassa hiekkalauta tai jotain vastaavaa?”
”Ei, enpä usko.”
”Sitähän minäkin.”
Dialogin aikana kaksikko oli väistellyt iskuja ja jakanut sellaisia. Paljain nyrkein vain oli vaikea taistella miekoilla varustautuneita vihollisia vastaan. Manu vahvisti seuraavan nyrkiniskunsa varjoenergialla, ja uhri kaatui kuolleena maahan. Guardian hakkasi pyssynsä lappeella vastustajaansa päähän. Syntyi kalahtava ääni, joka sai Guartsun selän kylmille väreille. Sehän tästä vielä puuttuikin, että hän rikkoisi uuden aseensa. Tosin olihan se kestänyt lukuisia kalautteluja ennenkin.
”Täällä ei ole lautoja”, Guartsu sanoi hengästyneenä.
”No mitä skarrararraria me sitten teemme?” Manu huudahti. Silloin eräs Skakdi sai haavoitettua Guardiania. Tämä kaatui maahan. Manu ampui haavoittajaa varjosäteellä. Guardian perääntyi kohti Manua. Kumpikin oli aivan rinteen reunalla. Skakdit perääntyivät hieman. Yksi, ilmeisesti porukan johtaja, astui esiin.
”Teidät on voitettu. Ainoa mahdollinen tie on alas.”
”Itse asiassa”, Manu sanoi.
”Me olemme menossa sinne”, Guardian jatkoi, kuin yhteisestä sopimuksesta. Skakdi katsoi heitä hieman yllättyneenä.
”Te ette mene mihinkään. Te kuolette. Nyt.” Skakdi heilautti miekkaansa tappavaan liikkeeseen. Manu ei ehtinyt reagoida, kun Guardian vetäisi hänet taaksepäin. He molemmat lensivät rinteeseen. Skakdi ryntäsi reunalle katsomaan, mitä oli tapahtunut.

* * *

Aivan rinteen reunaa lähimpänä seisova skakdi tuijotti näkemäänsä hetken aivan hiljaa. Muitakin palkkasotureita kerääntyi vähitellen reunalle. Osa heistä oli kiivennyt kukkulan jyrkkää rinnettä useiden kalliiden takaa-ajominuuttien ajan ennen kuin oli päässyt rinteen reunalle näkemään jotain täysin mykistävää. Yksikään skakdi ei ollut aivan varma, olisiko tilanteessa pitänyt kiroilla vai nauraa.

Jyrkkää mäkeä alas kiisi jotain vauhdilla. Tämä mäkeä alas kiitävä jokin syöksi perässään ilmaan hiekkaa pilvimäiseksi vanaksi liikkuessaan rinnettä pitkin nopeuksilla, jotka saivat sen näyttämään jonkinlaiselta pölyohjukselta. Moni skakdi, joka ei ollut vielä ymmärtänyt näkemäänsä ensikatsauksesta, liikkui kanjonimaisen jyrkän rinteen tasaisimpia osuuksia alas varovaisesti nähdäkseen paremmin.
Parempi katsaus valaisi, että mäkeä alas liikkui sininen skakdi, joka seisoi mustaan, tummanruskeaan ja erilaisiin punasävyihin verhoutuneen makutan päällä. Toinen skakdin jaloista oli makutan teräväkyntisten jalkojen taipeiden päällä, kun toisella taas se otti tasapainoa makutan selästä. Makuta kiisi täristen mäkeä alas skakdi päällään. Pimeyden olennon jalat menivät mäkeä pitkin edellä, mutta katseensa se piti taaksepäin. Valtaisa hiekkapilvi peitti suurimman osan makutan kasvoista, mutta sen silmien punahehkuinen ja mulkosilmäinen katse erottui kaukaakin.
”Blrblrblrbrlrrrlblrblrbrlrblrbrl…”

Palkkasoturien johtaja ei ollut erityisen sanavalmis yksilö, mutta harva olisi keksinyt tilanteeseen parempaa sanottavaa kuin hän.
”Mitä.”

Guardianilla oli täysi työ pitää hallinnassaan ”lauta”. Hän tasapainoili melko taitavasti, mutta vauhti oli selkäpiitä karmiva. Lauta ei myöskään ollut mielissään tapahtumasta.
Minä en ole hiekkalauta!
Manu ei tietenkään pystynyt sanomaan juuri mitään. Hiekkaa meni suuhun. Mäki oli pitkä. Manun näköalaan kuuluivat jyrkänteen reuna, jolta yhä pienemmäksi käyvät Skakdit katselivat hölmistyneinä, hiekkaiset rinteet, jotka täyttivät sivustat sekä – kaktus. Manu olisi pitänyt kiinni haaroistaan, jos olisi voinut.

Hiekka näytti kimmeltävän auringon paahteessa. Kuumuus ei kuitenkaan vaikuttanut ylinopeudella kiitävään kaksikkoon. Guartsu yritti vältellä suuria lohkareita, mutta pienemmät kivet sattuivat Makuta Nuihin aika ikävästi. Pian Manu huomasi jotain: ilmeisesti Muakat oli saatu raahattua ylös, ja nyt muutama Skakdi lähti heidän peräänsä niillä ratsastaen. Oli selvää, että isot eläimet eivät voineet selvitä sellaisessa mäessä juosten, joten ne luhistuivat mahalleen ja Skakdit joutuivat liukumaan niiden avulla eteenpäin.

Hoh, nyt Skakdeillakin on omat lautansa, Manu viestitti Guartsulle. Tällä ei ollut juuri aikaa kiinnittää asiaan huomiota. Guardianin kaikki keskittyminen oli kääntynyt ohjaamisen puoleen. He nimittäin tulivat kanjoniin.
Liike-energia on liian suuri, Manu ajatteli. Me jatkamme yhä. Vaikka enhän minä näe eteeni, kun takapääni kiitää kiihtyneenä suoraan –
POIS PÄÄNI SISÄLTÄ!
Älä huuda.

Skakdit saavuttivat jo kaksikkoa. Niillä oli enemmän massaa ratsuissaan kuin Guardianilla, joten niiden saama nopeuskin oli suurempi. Manu pyöritteli kaavoja päässään, mutta Guardianin onneksi vain juuri omassa päässään. Hän ei kaivannut fysiikkaa sotkemaan ohjausta. He nimittäin saapuivat kohtaan, jossa kallio kapeni tunneliksi. Skakdi-parat törmäsivät kallion seinämiin, ja vain yksi pääsi tunneliin heidän kanssaan. Hänkin tosin löi päänsä yhä mataloituvaan kattoon ja kuoli. Tunneli vei suoraan kallion läpi. Tultuaan ulos tunnelista Guartsu ei voinut muuta, kuin jatkaa suoraan hyppyriin – suuntaa ei ehtinyt muuttaa. Manu kiljaisi heidän lentäessään korkealle ilmaan. He laskeutuivat kuitenkin onnellisesti, tai Manun tapauksessa vähemmän onnellisesti. Hän putosi mahalleen pää menosuuntaan. Guartsu lätkähti hänen selkänsä päälle, ja matka jatkui.

Käännyttyään täysin ympäri Makuta Nui kykeni vihdoin avaamaan suunsa. Ensi töikseen hän sylki suustaan ulos hiekkaa useiden minuuttien ajan. Jos hiekan joukosta erottui välillä yksittäinen sana, se oli todennäköisesti yksi monenlaisista kirosanoista, joita makuta oli opetellut tämän matkan aikana. Syljettyään kaiken hiekan suustaan tämä lautana toimiva makuta karjaisi vihdoin sanoja, joista Guartsu sai jotain selvää.
”Seuraavatkorgh ne meitääääääähh?”
Guardian käänsi päätään. ”Pari muakatonta! Ne yrittävät juosta perässä, mutt-”
”PÄÄ ALAS.”

Guartsu ei kyseenalaistanut eteen katsovan kulkuneuvonsa komentoa vaan kyykistyi niin alas kuin oli mahdollista ilman, että menetti tasapainonsa. Uuden, lyhyemmän tunnelin katossa roikkuvan terävän monimetrisen stalaktiitin kärki kulki arviolta kymmenen senttimetrin päästä kyykistyneen Guardianin päälaesta. Skakdi odotti joitakin sekunteja kyyryssä.
”Iiih”, hän sanoi yksinäinen silmä pyöreänä ja selkä vielä osittain kyyryssä.
”Hyvähyvähyvä”, Manu sanoi ääni kasvavassa paniikissa, ”mutta HYVÄ JUMALA KATSE TIEHEN.”

Guardian teki työtä käskettyä ja huomasi kauhukseen, kuinka tämän tunnelin keskellä oli valtava kivipaasi. Vartija karjaisi ja ohjasi vauhdikkaasti ”kulkupelinsä” sivuun jalkaliikkeellä, joka sai Manun sisuskalut kääntymään epämiellyttävästi. Kaksikko väisti kivipaaden juuri ja juuri puolen metrin päästä.
”HYVÄ POIKA”, Makuta Nui karjui raivolla, joka muutti hänen lausahduksensa sanomaa aavistuksen verran. ”JATKA SAMAAN MALLIIN!”
”Sen te-e-E-E-eeeeen!”
Tunnelin epätasainen pikkukivimaasto vaikeutti kaksikon välisen keskustelun sujuvuutta hieman.

Tunnelin suuaukko ilmestyi kaksikon eteen ja auringonvalo häikäisi pian molempien silmiä. Kanjoniksi muuttunut mäki jyrkkeni ja kaksikon vauhti kiihtyi, mutta skakdipalkkasotureja ei ollut enää näkyvillä.
”Me…me…memememe karistimme ne!” Guartsu huudahti voitokkaana heilauttaen kättään ja melkein horjahti pois Manun päältä.
”Hyvääääääääääääh….” Manu korisi, ”mutta mitäh nuo ovat?”
”Mitk…aiiiiii. Nuo.”

Hieman kauempana oli havaittavissa kaksi suurta metallista tornia. Tornien etäisyys toisistaan oli useita satoja metrejä, mutta massiivisuudestaan johtuen ne erottuivat kauas. Jossain lähempänä rantaa hahmottui vielä yksi torni. Kaikkien terästornien huipulla oli neljän suuren taivasta kohti katsovan kanuunan rykelmä, joka ei ollut uhkaava pelkästään kokonsa takia. Kuten kaikki Nektannin luoma tai hänen toiveestaan luotu, se oli myös täynnä suuria teriä, joiden ainoa järkevä tarkoitus oli saada muuten hyvin askeettinen ulkomuoto näyttämään äärimmäisen tappavalta.
Nektann-ilmatorjuntatykki kiilsi auringonvalossa terineen. Hetken aikaa Guartsu havaitsi yksittäisen skakdin kiipeävän tornin tikkaita pitkin, kun pieni rykelmä muita seisoi tornin alla ja näytti karjuvan toisilleen.
Kun skakdi oli tornin huipulla, se katosi pieneen luukkuun. Valo syttyi ilmatorjuntatykin sisällä.

”Tuo”, Manu sylki ulos. ”Tuo kääntyy – meitä – kohti.”
”Hah!” Guartsu huudahti parhaansa mukaan. ”Tuo on hyökkääviä ilmalaivoja vastaan. Ei se edes käänny niin alas, että se voisi osua meihin!”
Jotain vihreää alkoi syttyä vähitellen jokaisen kanuunan sisällä. Guardian oli hiljaa kymmenen sekuntia.

”…toisaalta…” hän köhi, ”…ei se tietenkään estä niitä yrittämästä…”

Skakdit olivat valmiina. Joku hyökkäysryhmästä oli ilmoittanut radiopuhelimitse, että vaarallinen kaksikko saapuisi luolastosta pian. Nyt Nektann-tykit olivat valmiina ampumaan Makutan ja petturi-Skakdin seulaksi. Ensimmäiset ammukset lähtivät liikkeelle salamannopeasti. Manun ajatukset pelasivat ainakin jotenkuten, ja hän tökkäsi kädellään vasemmalle sivulle, jolloin kaksikko heilahti oikealle. Ammus osui aivan heidän viereensä, mikä sai Manun lennähtämään ilmaan ja pyörähtämään 540 astetta. Siispä hän lensi selälleen maahan, ja Guartsu sai pysyttyä kyydissä pienen ilmalennon jälkeen. Tornit lähestyivät uhkaavasti. Pari ammusta lensi Guartsun pään yli. Hän katsoi Manun kasvoihin; tämä tuijotti nyt häneen kuluttaessaan selkäänsä maanpintaa vasten.
”Et pystyisi pientä suojakilpeä tekemään?” Guartsu uteli. Vastaukseksi Makuta loi jonkinlaisen pienen energiakentän sinisen Skakdin pään yläpuolelle. Juuri ajoissa torjumaan vihreän räjähdyksen, joka siihen ammuttiin. Ammus kimposi kilvestä suoraan maahan heidän allaan ja teki isonlaisen kraatterin. Seurauksena siitä Manun naamio täyttyi hiekalla ja heidän vauhtinsa hidastui.

He olivat nyt tornien välissä. Skakdit eivät yrittäneetkään enää tähdätä ilmatorjuntatykeillä heitä vaan ottivat esiin kiväärinsä. Luoteja sateli hiekkalautailevan Guartsun niskaan. Suojakilpi rätisi hetken ja katosi.
”Vältä kuolemista”, Manu sanoi. Guartsu horjahti luodin osuessa häntä ja yritti tukea toista jalkaansa maahan, joka vilisi heidän allaan. Niinpä Guardian osui pää edellä maahan ja kierähti Manun kanssa yhdeksi sekavaksi jalkojen ja käsien sotkuksi. Kasa jatkoi yhä matkaansa rinteitä pitkin. Pian se kuitenkin saapui ammusten saattelemana äkkijyrkkään pudotukseen.

Guardian putosi pehmeään kohtaan ja vieri hiekkasärkkää pitkin kalliota päin. Hän oli menettää tajunsa, mutta pään lyöminen kallioon auttoi virkistämään ajatukset. Ensi töikseen hän nousi huojuvasti seisomaan ja antoi rankasti ylen. Hetken kaottuaan paikoillaan hän päätti yrittää nousta uudestaan seisomaan. Maailma pyöri. Hän odotti jonkin aikaa maailman pysähtymistä. Viimein hän sai selvää ympäristöstään: hän oli kymmenisen metriä korkeassa kuilussa. Hetken hän hoiperteli ympäriinsä, mutta löysi sitten kohdan, johon oli pudonnut. Vähän matkan päässä siitä oli ruumiin muotoinen kuoppa. Guartsu katsoi kuoppaan. Siellä makasi kuopan reunojen muotoinen Nazorakin palasista koottu ruho kasvot alaspäin.
”Ei enää koskaan”, hiekan tukahduttama ääni sanoi. Guardian lysähti istumaan siihen paikkaan, jossa sattui olemaan – kovan, kivisen kohdan päälle. Se sattui. Sitten hän tajusi luodin, joka oli iskeytynyt hänet jalkaansa. Irvistäen hän tunsi jälleen kivun aallon. Tunto alkoi palata lihaksiin.

Manu punnersi itsensä vaivalloisesti ylös polvilleen. Sitten hän yritti ravistella hiekkaa pois.
”Skarrar”, hän sanoi lyhyesti. ”Hiekkaa naamion sisällä. Hiekkaa sisäelimissä. Hiekkaa pöksyissä. Elämä kohtelee kaltoin.”
Guartsu hymähti ja hieroi luodin osumakohtaa. Sitten hän vilkuili hieman ympärilleen. Hän ei ollut varma, oliko sittenkin ollut tajuttomana, sillä auringonlasku värjäsi kallion ja hiekan punertavaksi. Siis sen verran, mitä rotkoon valoa tuli. Katsoessaan ylös Guartsu näki valoa, joten hätää ei ollut. Kuilu oli melko matala suurimpiin, jopa sadan metrin syvyisiin kanjoneihin verrattuna.

Manu oli irrottanut naamionsa tyhjentääkseen sen hiekasta. Hänen vihreä antidermiksensä alkoi valua ulos. Hän tökki sitä sormellaan takaisin sisään. Sitten hän laittoi Kraahkaninsa takaisin paikoilleen.
”Pitäisikö meidän lähteä jonnekin?” hän kysyi huokaisten. Guardian nyökkäsi.
”Kumpaan suuntaan?” Makuta jatkoi.
”En tiedä. Suuntavaistoni petti tämän lautailun jäljiltä… Mutta koska aurinko laskee länteen, tuo on lähin suunta, jonne meidän kannattaa lähteä”, Guardian vastasi osoittaen suuntaa, jonne he pian lähtisivät. Kunhan vanha Vartija saisi luodin irti.