Kaikki kirjoittajan Manfred artikkelit

ANKKASAATANA

Zakaz 18: Aavikon kukka pelastaa

Zakaz, erämaa

Kaksi Muakaa läähätti keskellä autiomaata. Manu huomasi erään hänen vieressään seisovan kaktuksen muuttuvan tuhkaksi. Hän hieroi hetken silmiään. Ehkä se oli kangastus. Guardian ja Warrek ratsastivat hänen vieressään aivan yhtä läkähtyneinä kuin hänkin. Pian heidän täytyi pysähtyä jälleen juottamaan ratsuille vettä. Viimeisetkin pisarat katosivat niiden kitoihin. Guardian kirosi hänen ja Warrekin ratsua, joka imi enemmän vettä kuin Makutan ratsu. Asialle ei kuitenkaan voinut mitään.

Pian he olivat taas matkalla. Ehkä tunnin he olivat jo matkanneet, kun Guardian sanoi:
”Tuolla se on.” Kaikki katsoivat seuraavan dyynin takana erottuvaa hökkeliä. Se näytti vanhalta ja oli melko kaukana. Manu kannusti ratsunsa nopeampaan käyntiin. Muut kiristivät tahtia hänen mukanaan.

Kun heidän ja pienen mökin välillä oli enää muutama sata metriä, Manu pystyi jo erottamaan joitain yksityiskohtia. Mökki oli rakennettu puusta, sillä oli musta peltikatto ja ikkunat oli naulattu umpeen. Ainoa elämästä kertova merkki oli pyykkinaru, joka oli kahden kepin varassa pystytetty mökin vierelle. Sillä roikkui musta vaate, jonka muotoa ei saanut selville.

Sitten, yhtäkkiä, jostain ammuttiin. Guardianin ja Warrekin ratsuun osui. Muaka kaatui kuolleena maahan. Kaksikko lennähti kyydistä kivuliaan näköisesti. Kumpikin raapi maata, Guardian menetti tajuntansa ja Warrek upposi kaulaansa myöten hiekkaan. Makuta Nui kääntyi katsomaan, mitä oli tapahtunut. Sitä hänen ei olisi pitänyt tehdä, sillä vauhkoontunut Muaka nousi takajaloilleen nähdessään viiden Skakdin lähestyvän sitä. Yksi hyökkääjistä ampui Muakaa mahaan, minkä seurauksena tämä kaatui Manun jäädessä valtavan eläimen alle. Makuta ehti vain parkaista ennen kuin jäi puristuksiin.

Viisi mustaa Skakdia lähestyi nyt Warrekia, joka oli saanut päänsä pois hiekasta. Nyt hän sylki suustaan hiekkaa ja ravisteli sitä ympäriinsä. Hyökkääjät katselivat esitystä huvittuneena. Yksi heistä meni Guardianin luo ja tökkäsi tätä kiväärillään. Kaksi niistä otti esiin köyttä ja alkoi sitoa Warrekia, joka kiroili ja räyhäsi heille. Loput kaksi menivät Manun Muakan luokse ja alkoivat nostaa Rahia. Kun tiikeriä oli saatu ylös muutaman kymmenen senttimetrin verran, sen alta syöksyi varjoenergian aalto. Kummaltakin Skakdilta lensi jalat alta. Tästä seurasi, että Muaka putosi takaisin Manun päälle. Hän ei pitänyt tilanteesta.

Guardian alkoi virota. Warrekin suu oli tukittu. Manu oli Muakan alla. Viisi hyökkääjä-Skakdia tähtäsi aseillaan Guartsuun. Tämä piteli oikealla kädellään päätään ja nojasi vasemmalla maahan. Avatessaan silmänsä hän huomasi tilanteen ja nosti kätensä ilmaan. Yksi Skakdeista, ilmeisesti johtaja, vilkaisi toisia ja hymyili. Sitten hän sanoi:
”Ylös.”
Guardian totteli. Hänet tutkittiin läpikotaisin. Sama oli jo tehty Warrekille, minkä jälkeen tämä oli tainnutettu väkivaltaisesti nuijanukutusta käyttäen. Vaimeaa muminaa kuului Makuta Nuin Muakan alta. Guardiankin sidottiin. Ja tiukasti hänet sidottiinkin. Hän tunsi nimittäin pulssin käsissään. Se ei voinut olla hyvä asia.
”No niin, Guardian”, sanoi mustien Skakdien johtaja yhä hymyillen. Sinun on aika tehdä tiliä Nektannille. Warrekin päästä hän voisi myös olla tyytyväinen. Makutaa emme uskalla vielä päästää ulos tuolta, mutta eiköhän iso kiho jotain hänellekin keksi.

Sillä välin Manu oli huomannut, että olo kävi tukalaksi. Ehkä hänen pitäisi ikään kuin murtaa vastustajat sisältäpäin. Hän kurotti mieltään kohti Skakdeja, mutta huomasi, että näiden mielien ympärillä oli jonkinlainen muuri. Johtaja-Skakdi hymyili.
”Ystävänne yrittää tutkia päidemme sisustoja. Hän ei valitettavasti onnis-” Skakdi keskeytti puheensa ja tarttui päähänsä. Manu tunsi voitonriemua – hetken. Kaksi hänen lähellään ollutta Skakdia oli nostanut Muakan ruumista uudelleen ja pudottanut sen alas noin metrin korkeudelta. Se sattui.

Johtaja nousi ylös maasta.
”Pirullinen Makuta”, hän ärisi. ”Kirottuja olkoot kaikki Makutat ikuisesti.” Guardian ei voinut estää hienoista hymyä. Tästä hyvästä hän sai iskun kasvoilleen.
”Virnuile sinä vain, Vartija. Pian saan nähdä, kuinka sinut teloitetaan. Minä nautin siitä, Guardian.”
Warrek mulkoili hyökkääjiä vihaisesti. Guardian taas keskittyi mökkiin. Hän zoomasi kiikarisilmällään sitä kohti.
”Lämpökamera”, hän mutisi. Musta Skakdi käänsi katseensa häneen.
”Et sinä piru parka mitään löydä”, hän sanoi välinpitämättömästi. ”Zaiggera ei ole asunut tuossa läävässä vuosiin.”
Skakdin pään lävisti luoti. Guardian virnisti.
”Ei tosiaankaan.”

Muut Skakdit katsoivat nopeasti taloa. Ikkunasta oli työntynyt esiin kiväärin piippu. Pian Manua vartioivat Skakdit saivat maistaa luotia. Kaksi viimeistä yritti paeta, mutta hekin saivat kohdata kohtalonsa. Makutan onnistui ryömiä pois häntä musertavan taakan alta. Hän vilkuili mökkiä kohti. Tämä Zaiggera lienee hyvä ampuja, kun osuu tuolta, Manu ajatteli. Sitten hän käveli Guardianin ja Warrekin luokse ja katkoi näitä sitovat köydet.

Mökin ovi oli avautunut. Sitten he kuulivat äänen, kuin kuiskauksen, mutta kuitenkin se kantoi heidän korviinsa asti.
”Tulkaa sisään. Nopeasti. Niitä saattaa olla lisää.”

Helmekan teloitus

Nazorak-tunnelit, vankityrmä

Pieni, kivinen selli. Ikkunoita ei ollut. Täydellinen pimeys. Sellainen syö Matorania. Helmeka ei enää tiennyt, millaista elämä oli ollut ennen pimeyttä.

Sitten, eräänä päivänä, pimeys loppui. Pieni valon kajastus hiipi sisään oven raosta. Ovi avautui. Helmeka syöksähti kohti valonpilkahdusta. Kiitokseksi hän sai potkun kasvoilleen. Sisään oli astunut olento. Helmeka ei nähnyt tätä kunnolla, sillä hänen silmänsä eivät olleet saaneet valoa moneen viikkoon.

Olento tarttui Helmekaa kurkusta ja veti tämän ulos pienestä sellistä. Ketjut irrotettiin, ja pikku Matoran pääsi hieromaan painuneita ranteitaan ja nilkkojaan. Hän ei kuitenkaan saanut nauttia kauan aikaa uudesta tilanteesta, joka oli kaikin puolin parempi kuin selli, jossa hän oli ollut.

Olento, ilmeisesti Nazorak, kuljetti Helmekan jonnekin. Hänet vietiin ulos. Hän tunsi kylmän ulkoilman. Hän pystyi aistimaan Makutan pahuuden lähellään. Hän alkoi väristä pelosta. Pian hän kuuli julman, sihisevän, kylmän äänen.

”Joko olet päättänyt ssssuosssstua paljassstamaan assssioita, pikkuinen? Kosssska en pysssty tunkeutumaan kaikkein ssssyvimpiin ajatuksssiisi, joudumme tekemään ikäviä assssioita.”
”Älkää”, Matoran aneli hiljaa. ”En… en ole näh-nähnyt… v-valoa moneen viik-viikkoon…”
Makuta tuhahti.
”Olit sellissä kymmenen päivää. Nyt saat kertoa meille kaiken, mitä tiedät Bio-Klaanista.”
”En minä… tiedä…

… mitään.”

Makuta napsautti sormiaan; Helmeka kuuli sen. Hänet heitettiin päin pylvästä. Hänen kätensä sidottiin pylvään taakse niin, ettei hän päässyt irti. Hänen näkönsä alkoi pikku hiljaa palautua. Nyt hän erotti jo hahmoja.
”Jos et suostu yhteistyöhön, meidän on tehtävä äärimmäisiä tekoja, rakas Helmeka.”
Matoran värisi. Hän näki jo, että hänen edessään seisoi iso joukko olentoja.

Matoran olisi hieronut silmiään, jos hänen kätensä olisivat olleet vapaat. Mutta ne eivät olleet. Hänet oli sidottu selkä paalua vasten kädet paalun taakse. Helmeka kuuli naksahtavia ääniä. Aivan, kuin aseita olisi ladattu. Hän yritti tihrustaa edessään seisovaa sotlasriviä. Sitten hän räpytteli hieman ja yritti tarkentaa.

Jokaisella torakalla oli käsissään zamorkivääri. Helmeka kauhistui tajutessaan sen.
”Mitä te teette?” hän huusi peloissaan.
”Sinut teloitetaan”, Makuta sanoi hymyillen. Helmekan sydän oli pysähtyä. Makuta sanoi jotain torakoiden kielellä. Muutama sotilas, joka ei ollut rivissä, tuli Helmekan luo ja sitoi tämän silmät. Juuri, kun hän oli alkanut taas nähdä. Makuta hihitti hieman. Sitten hän sanoi:
”Teloitus pannaan täytäntöön. Nyt. Tulta.”

Kuului laukausten ääntä. Helmeka kiljui erittäin äänekkäästi.

Makuta käveli Matoranin luokse ja repaisi siteen tämän silmiltä. Pieni ruumis kyhjötti maassa. Siteen poistuttua Helmeka avasi silmänsä. Hän oli elossa. Uskomatonta. Mutta äskeinen oli ollut ehkä kammottavin kokemus hänen koko elämässään.
”Minä… olen… e-elossa?” hän sanoi kysyvästi.
”Olet”, Makuta tuhahti. ”Paukkupanoksia.”
Helmeka ei uskonut, että hänellä oli ollut onnea.
”Et voi enää koskaan tietää, milloin kuolet, rakas ystävä”, Makuta sanoi ilkeästi. Helmeka huohotti yhä. Sitten hänen silmänsä kääntyivät nurin ja hän pyörtyi.

[spoil]Gurvanalle: Huomasin, etten tiedä, minne meidän on tarkoitus mennä… Joten päätin postata tämän pätkän.[/spoil]

Zakaz 16: Nektannin palkkamurhaajat

Baari

Guardian heräsi hätkähtäen salaman iskuun. Manu istui ikkunan vieressä ja katseli ropisevaa sadetta. Guartsun katsoessa kelloa tämä hyppäsi alas ikkunalaudalta.
”Ne tulevat. Ne etsivät meitä.”
Skakdi katsoi Makutaa kysyvästi.
Tämä avasi oven ja osoitti hänelle viereistä huonetta. Guardian raahasi Warrekin mukanaan toiseen huoneeseen. Manu asetteli tyynyjä vuoteille peittojen alle. Sitten hänkin hiippaili toiseen huoneeseen. He sulkivat oven. Huone oli samanlainen kuin heidän omakin huoneensa, paitsi että se oli tyhjä. Guartsu heitti Warrekin sängylle ja istahti itse toiselle. Manu katseli ulos ikkunasta.

Hetki kului. Sitten kuului hiljaisia askeleita, jotka juuri ja juuri erottuivat sateen äänten alta. Kuului oven narahdus viereisestä huoneesta. Sitten ääni, kuin miekkoja olisi vedetty huotristaan. Sen jälkeen alkoi kuulua sivallusten ääniä. Raivon karjahduksia. Manu kääntyi pois ikkunasta ja sulki verhot. Nopeita askeleita. Sitten ne olivat poissa.

”Nektannin palkkamurhaajat”, Manu sanoi hiljaa. Guartsu nyökkäsi. Heidän ei ollut enää turvallista jäädä Zakazille. Yhtäkkiä Warrek heräsi.
”M-mitäh?” hän mumisi. Guardian nosti pöydällä olevan vesikannun ja tyhjensi sen sisällön entisen sotalordin naamalle. Warrek pärski hetken ja iski sitten nyrkillä Guardiania naamaan. Tämä mätkähti maahan.
”Auts”, Guartsu sanoi noustessaan ylös. ”Minähän vain herätin sinut.”
”Ei olisi tarvinnut”, Warrek sanoi kiukkuisesti.
”Aamu sarastaa pian. Tarvitsemme veneen”, Makuta Nui sanoi. Warrek ravisti päätään. Vettä roiskui ympäriinsä. Guartsu heitti hänelle pyyhkeen. He alkoivat tehdä lähtöä.
Noin kahdenkymmenen minuutin kuluttua kolmikko oli ulkona. He lähtivät kulkemaan kohti satamaa, josta he voisivat etsiä sopivan venekauppiaan tai -vuokraajan.

Zakaz 15: Makuta Nuin monet murheet

”On synkkä muttei kovin myrskyinen yö. Pakkasta on kaksi astetta. Kello tikittää puolenyön jälkeen. Tunnelma on rauhallinen. Minä olen Iunatu Kam ja tämä on Ustraug&Iunatu show. Seuraavana vuorossa kappale nimeltä Give Your Life for Rock ’n’ Roll

Skakdit katselivat Manua, joka piteli juomapulloa kuin mikkinä suunsa edessä. Jotkut näyttivät kummastuneilta, toiset pyörittelivät silmiään. Kolmannet näyttivät ärsyyntyneiltä.

Warrek kittasi kymmenennettä tuoppiaan karhuhaita, kunnes sammui. Guardian katseli paikkaa, jossa he olivat. Se oli pienempi kuin Kuollut Ruki mutta myös rauhallisempi. Sitten Manu yhtäkkiä kysyi:
”Saanko laboratorion?”
”Laborator- mitä?”

”Manuseni”, Guardian sanoi ja joi pienen kulauksen tuopistaan. ”Uskallanko kysyä, miksi?”
Manu hymyili pahaenteisesti.
”Haluan jatkaa… harrastustani. Muistahan, että minulta evättiin jo yksi.”
Guardian vakavoitui.
”Älä vain sano, ett䅔
”Tawa ei antanut minun tuoda urkupillejä sisään!” Manu keskeytti.
”Hmm. Miksiköhän ei. Hienot urut.” Guardian ryyppäsi jälleen lasistaan. ”Mutta laboratorio. Sinä ja geenimuuntelu, sehän on ollut aiemminkin niin hyvä yhdistelmä?”
”Jos viittaat siihen pinkkiin jänikseen, olin tuskin mukana.” Manu irvisti. Skakdit pelasivat nyt vaihteeksi korttia. Manu pidättäytyi menemästä mukaan peliin. Häviäminen ei ollut Skakdien mielestä hyvä asia. Sitä se ei ollut myöskään Makuta Nuin mielestä.

Guardian kohotti kulmaansa ankean näköisenä. Hän näytti ikään kuin pettyneeltä siitä, että Manu ei ollut ymmärtänyt täysin. Sitten hän siirsi molemmat kätensä suunsa ympärille ja muodosti sormillaan hyönteismäiset leuat. Guardian irvisti ilkeämielisesti ja teki parhaan mahdollisen imitaationsa Nazorakin sotahuudosta. Manu naurahti hieman, käänsi sitten katseensa Guardianiin ja sanoi:
”Kerronko, mitä tapahtui todella?”
”Voi, kaikin mokomin.”

Ensimmäinen muna kuoriutui. Olimme erittäin tyytyväisiä.
”Kyllä. Täydellissä”, sanoi Abzumo ja otti munan käteensä.

”Lopeta nauraminen, jos haluat kuulla, perhana”, Manu sanoi. Guardian hykerteli hetken, mutta jatkoi sitten kuuntelemista.

”Sen nimeksi tulee ’0001’”, sanoin minä. ”Me järjestämme tämän armeijan niin, että toisena syntynyt torakka on ’0002’ ja niin edelleen.”
”Ei”, Abzumo vastasi. ”Hänen nimensä on Steve.”
”…”
”Kylläh.”
”Miksih. Mehän suunnittelimme, että organisoimme tästä armeijan, joka valloittaa koko universumin.”

”Hei, viekää pois tuo sammunut käppänä. Se vie tilaa tuosta penkiltä”, huusi baarimikko. Manu ärsyyntyi keskeytyksistä. Guardian huojui hieman nostaessaan Warrekin jalat ilmaan. Manu tarttui Warrekin käsistä, ja he raahasivat sitten Warrekin huoneeseen, jonka he olivat varanneet pubin yläkerrasta. He nostivat Warrekin resuiselle sängylle ja istahtivat omille punkilleen. Siinä he vain istuivat kumpainenkin ajatellen omiaan. Sitten Makuta jatkoi. Tai olisi jatkanut, ellei Guardian olisi nukahanut sängylle. Makuta huokaisi ja meni myös itse makuulle.
Mitähän Klaaniin kuuluu? hän ajatteli itsekseen. Sitten hän päätti vilkaista. Hän oli säilyttänyt mielensisäisen linkin kaikkiin tiimiläisiinsä, jotka olivat olleet mukana nazoraktukikohtaan tunkeutumisessa. Nyt Makuta Nui otti yhteyden Matoroon. Hän oletti tuntevansa Klaanin, mutta tunsikin jotain aivan muuta. Hän tunsi vuosisatojen takaisen pimeyden, synkkyyden, joka huokui kivisistä seinistä ja tummanpunaisista ja -vihreistä, himmeistä lampuista.

Matoro, missä sinä olet?
… Mitäh?
Sinä et ole Klaanissa. Minne olet itsesi raahannut?
Matoro tunnisti äänen päänsä sisällä Manuksi. Hän ei ollut tosiaankaan odottanut kuulevansa sitä.
Mitenhän tämän nyt selittäisi. Olen… Destralilla.
”DESTARILLA?” Manu huusi ääneen. Guardian hätkähti hereille ja veti aseen sänkynsä vierestä. Hetken hän katseli ympärilleen huohottaen. Warrek kuorsasi edelleen lattialla, jonne kaksikko oli hänet jättänyt. Makuta Nui seisoi sänkynsä vieressä selvästi järkyttyneenä.

MITÄ PIRUA SINÄ TEET SIELLÄ?
Se on pitkä juttu. Etsiskelen tietoja Makutasta nimeltä Itroz. Koetan pysyä hengissä. Tämän paikan sisustus on muuten harvinaisen tylsä.
Se ei olekaan niin helppoa. Sinä luultavasti kuolet sinne.
No, tähän mennessä on mennyt ihan hyvin…
Ketä muita olet ottanut mukaasi tapattamaan itseään?
Semmoiset heput kuin Xxonn ja KooGeeBee. Jälkimmäinen on käynyt täällä kerran ja siitä viisastuneena jäi veneeseen, Matoro ajatteli. Mutta hei, haluaisitko helpotata hommaani ja tehdä dramaattisen paljastuksen siitä, että olet Itrozin elämänkerturi?
Minä tuskin tunsin häntä. Kaikki, mitä hänestä tiedän, on suurin piirtein asuinpaikka ja kuolinsyy.
Asuinpaikkaa minä tässä etsiskelen. Tai siis stereotyyppistä ”pahan tiedemiehen salaista laboratoriosaarta”.
Eikä mieleesi juolahtanut, että olisit voinut odottaa minun paluutani sen sijaan, että tapattaisit itsesi paikassa, josta ei voi selvitä hengissä ellei ole Makutain veljeskunnalle uskollinen MAKUTA?

Guardian katseli Manua ihmeissään. Mitä tämä puuhasi? Hän käveli tämän luokse. Manu vilkaisi häneen yhdesti ja hieroi otsaansa. Guardian istahti hänen sängylleen ja jäi odottamaan.

No siis, ensinnäkin, olen selvinnyt jo kerran Destralilta. Toiseksi, en osaa odottaa. Kolmanneksi, olet ties missä kadonneena ilman varmuutta elossa olemisestani, Matoro sanoi. Manu aikoi sanoa jotain, mutta Matoro ehti ensin:
”Elossa” tarkoittaa tässä yhteydessä asiallisessa ruumiissa olemista.
Viimeksi, kun selvisit Destralilta, sinulla oli mukanasi kaksi Toaa, jotka olivat myös erittäin kokeneita. Nyt sinulla on mukanasi… Matoran?
Matoro ei vastannut. Hän ei ollut oikeastaan sen kummemmin ajatellut, mitä Destralilla odottaisi. He olivat nyt tulleet edellisiä synkempään käytävään. Siellä ei ollut valoa juuri ollenkaan. Edellisten käytävien valoa kajasti sinne hieman, mutta muuten se oli aivan pimeä. He kulkivat varovaisesti.

Seinä näytti epäilyttävästi pimeyttäkin mustemmalta. Se tuntui hyllyvän, kuin se olisi valmistettu limasta. Musta, limainen seinä, josta valui jotain mustaa. Yhtäkkiä seinästä syöksähti kymmeniä lonkeroita, jotka tarttuivat sekä Matoroon että Xxonniin. Kaksikko yritti pyristellä vastaan, mutta seinä veti heitä itseään kohti. Lonkerot tunkeutuivat heidän suihinsa. Ne kiertyivät heidän ympärilleen. Pian seinä otti heidät omakseen.

Yhteys katkesi. Makuta nui jäi seisomaan pöllämystyneenä sänkynsä viereen. Guardian katsahti häneen. Hän istui sängylle ja näytti siltä, kuin olisi nähnyt juopuneen Matoranin lakana yllään kadulla.
”Mitä tapahtui?” Guardian kysyi.
”Matoro”, Manu vastasi. Guardian katsoi häntä kysyvästi. ”Matoro on Destralilla. Ja jokin juuri tunkeutui hänen mieleensä ja katkaisi mieliemme välisen yhteyden.”
Guardian pohti tätä hetken. Sitten hän sanoi:
”Selviävätkö he?”
”En… tiedä. Luultavasti eivät.”
Guardian nyökkäsi surumielisenä. Heidän täytyisi vain toivoa.

Zakaz 14: Makuta Nuin karmaisevat laulut

Kuu auringolta taivaan varastaa.
Horisontti punertaa.
Olen valmis savuiseen
yöilmaan astumaan.

Maa nukkuu unta kaiken peittävää.
Tänä yönä selviää
salaisuudet jotka maailmankaikkeudenkin avaavat.

Huuma joka siivillensä nostaa lentämään,
kuuma elinvoima sekoittaen pään.

”Viitsishitkö lopettaa?” Warrek sanoi. ”Lauluäänesi on karmaiseva.”
Manu näytti loukkaantuneelta.
Guardian pudisti päätään heidän vieressään.

He istuivat kivellä kaukana baarista ja katselivat tähtiä. Sitten Manu sanoi yhtäkkiä:
”Olen ollut kuukauden ilman saunaa… Sellainen syö miestä.” Skakdit olivat hiljaa. Hetken kuluttua Warrek sanoi:
”Guardian”, hik, ”en olisi uskonut, että liikut Makutan seurassa. Luulin sinun olevan itseään kunnioittava Skahdi.”
”Skahdi…” Manu mutisi. Guardian oli hiljaa. Lopulta hän sanoi:
” Warrek. Sinuna en puhuisi huonossa seurassa liikkumisesta.”
”Et kai shinä suinkhaan vihjaile mitään, Guartsu, ystäväiseni?”
”En toki”, Guardian sanoi kylmästi. Manu päätti ottaa tilanteen haltuunsa.
”Mitä, jos minä tarjoaisin sinulle ryypyn jossain toisessa baarissa?” hän ehdotti Warrekille. Tämä katsoi häntä epäluuloisena, mutta näytti selvästi harkitsevan.
”Montako tuoppia?”
”Montako juot?” Warrek näytti ponnistelevan ajatellessaan tilannetta.
”Liian hyvä tarjous”, Warrek tuhahti. Manu hymyili. Warrek lähti saapastelemaan kohti asutusta Manu kannoillaan. Guardian huokaisi ja seurasi.

Nazorakien luolasto

Makuta Abzumo ei ollut mielissään vakoojiensa tiedoista. Sekä Avde että kenraali salasivat jotain häneltä. Hän halusi mieluiten pitää kaikki langat kynsissään, mutta hänen kumppaninsa eivät olleet luotettavia. Oli aika alkaa etsiä seuraavaa Nimdan sirua. Ilmeisesti klaanilaiset olivat saaneet Nazorak-tukikohdan sirun.

Makuta saapasteli jälleen 001:n toimistoon. Tämä murahti ja kääntyi hänen puoleensa.
”Mitä nyt olet vailla?”
”Minä tahtoisin… tehdä pieniä kokeita.”
”Anteeksi?”
”Minä olen luoja.”
”…”
”Kyllä vain. Ja minä luon. Lisää.”
”…?”
”Steve, älä kyseenalaista.”
”Minä olen kenraali 001.”
”Ei, Steve. Minä olen isäsi.”
”Mitä pirua?”
”Käytän siis hieman labraa, jos sallit.”
”Käytä”, 001 tuhahti. ”006 ei ole saanut mitään aikaan koko viikkona.”
Abzumo hymyili ja katosi sitten ovesta. 001 kääntyi takaisin papereihinsa. Siniset kädet olivat saaneet työnsä päätökseen trooppisessa tukikohdassa.
Hienoa, 001 ajatteli. Nyt minulla on aikaa keskittyä polttavampiin asioihin.

Abzumo käveli kohti tunnelin päätä, joka sijaitsi eräällä pienellä saarella kymmenisen kilometrin päässä pääsaaresta. Hän nousi ylös kivisen rakennuksen sisällä. Muutama torakka nukkui vartiossa. Abzumo katseli paikkaa. Kiviset, rumat seinät olivat matalat – Abzumo löi päänsä kattoon. Torakat olivat töhrineet seinät täyteen graffiteja luullessaan, että kukaan ei juuri koskaan käyttänyt sitä uloskäyntiä. Mutta juuri nyt Abzumo tarvitsi sitä, ja torakat saivat maksaa hengellään.

Hetken Makuta odotteli. Sitten hän kuuli ulkoa askelia. Kolme vaimeaa koputusta kuului puisen oven takaa. Makuta avasi sen. Lyhyt, punainen Skakdi, joka pukeutui mustaan, hupulliseen viittaan, seisoi oven takana.
”Anteeksi, että myöhästyin tämän pienen hetken, herrani”, Sakdi sanoi. Makuta hymyili.
”Ei se haittaa, Moltraz, jos sinulla on haluamani tieto.”
”Tietysti.” Skakdi kaivoi pienestä repustaan paperikäärön, jonka hän sitten ojensi Makutalle. Tämä otti käärön Moltrazilta ja alkoi lukea sitä. Moltraz odotti kärsivällisesti. Luettuaan koko tekstin Makuta hymyili ja yhtäkkiä käärö liehahti mustiin liekkeihin. Moltraz hätkähti.
”Saat seuraavan tehtävän, ystäväiseni”, Abzumo sanoi edelleen hymyillen.

Zakaz 12: Auringonlaskun kanjoni

Zakaz, Kanjoni

Kaksi väsynyttä lehmää käveli – tai pikemminkin laahusti – varjoisan kanjonin poikki. Niiden ratsastajat olivat epäluuloisia kanjonin takia. Se oli erittäin syvä ja varjoisa. Siellä voisi vaania ties mitä salamurhaajia. Nyt oltiin Zakazilla eikä kuulunut asiaan olla varomaton. Ainakaan, jos tahtoi pysyä hengissä.

Guardian tarkasteli kiikarisilmällään ympäristöä koko ajan. Makuta taas hautoi päässään uusia ideoita. He kulkivat pitkän kanjonin pohjalla melko pitkään, sillä pitkä kanjoni oli pitkä. Makuta leikitteli tuolla lausahduksella hetken. Sillä välin Guardian havaitsi jotain kivien takana jonkin matkan päässä.

”Meillä taitaa olla seuraa”, Guartsu sanoi hiljaisella äänellä. Makuta nyökkäsi. Guardianin tilalle asettui pieni illuusio-Skakdi samalla, kun Guardian itse pudottautui erääseen suureen lohkeamaan tiellä.

Makuta jatkoi matkaa kahden lehmän ja illuusion kanssa. Guardian hiippaili halkeamaa pitkin suurien kivien taakse ja lähti kiertämään mahdollisen väijyttäjän taakse. Hän kurkisti varovaisesti oman kivensä takaa väijytyspaikkaa. Siellä piileksi jokin, jonka yllä oli rähjäinen, ruskea kaapu. Kädessään olento piteli suurta tikaria. Guardian hiippaili sen taakse pistooli kohotettuna. Kun hän oli saapunut olennon taakse, hänen teki mieli sanoa: ”Freeze!” Sen sijaan hän sanoikin:
”Laske tikari rauhallisesti maahan ja nosta kätesi ylös, näkyville. Minulla on ase.”

Olento totteli. Se laski tikarin hitaasti ja nousi sitten. Guardian tosin huomasi pistoolinsa piipun olevan olennon kädessä. Olento katsoi häntä punaisilla silmillään. Guardian piteli hyödytöntä metallikappaletta kädessään. Olento paiskasi piipun menemään. Sen hupun raosta ei näkynyt mitään. Pelkkä synkkä, musta varjo näytti tuijottavan Guardianin silmiin. Olento uhkui synkkää voimaa. Guardian tunsi olonsa epämukavaksi. Olento oli nyt kääntynyt kokoaan hänen puoleensa. Se tuntui tuijottavan häntä, vaikka Guardian ei nähnytkään sen silmiä.

”Kuka on ystäväisemme?” kuului ääni kivien takaa. Olento kääntyi. Makuta käveli tätä vastaan – mutta pysähtyi kuitenkin turvallisen välimatkan päässä. Hetken aikaa olento seisoi liikkumatta paikoillaan. Sitten se levitti hitaasti kätensä ja perääntyi varjoisaan nurkkaukseensa. Guardian ja Makuta näkivät sen katoavan pimeään halkeamaan.

Kului hetki. Kului toinenkin. Sitten Guardian puhui.
”Mikä se oli?”
”En tiedä.”
”Sinulla lienee kuitenkin aavistus?”
”On. Mutta en sano mitään tässä vaiheessa.”
”Hyvä on.”

He kääntyivät takaisin lehmien puoleen. Ongelmaksi osoittautui niiden puute; lehmät olivat poissa. Ne näkyivät kauempana: kaksi pientä hahmoa juoksi horisontissa poispäin. Jokin oli ne säikyttänyt.
”Ilmeisesti jatkamme kylään jalan”, Guardian tuhahti. Parivaljakko puki mustan kaavun päälleen ja lähti tarpomaan kohti kylää, joka oli aivan lähellä, kanjonin vieressä. Pian he saapuivat ulos kanjonista. Aurinko oli jo painumassa mailleen. Kylä näkyi matalammalla heidän alaan levittäytyvällä tasangolla.

Zakaz 10: Ken lehmällä ratsastaa

Zakaz, joutomaa

Tasaisella aavikoituneella seudulla talsiva Skakdi oli matkalla lähimpään kylään. Se oli kaukana. Hänen kävelyvauhtinsa oli hidas. Hän oli vanha ja turvautui kävelykeppiin. Mutta sitten hän tallautui lehmän jalkojen alle.

Guardian ravasi lehmällään päin suurta kaktusta ja parkaisi.
”Et sinäkään ole tainnut ajella vähään aikaan, G”, Manu naureskeli. Hänen ajokkinsa käveli verkkaisesti juuri sinne, minne hän itse halusi.
”Senkin pirullinen Makuta”, Guardian raivosi. ”Käytät rahinhallintavoimiasi!”
”Niin teen”, sanoi Manu ivallisesti.
”En sittenkään haasta sinua kilpailuun”, Guardian tuhahti. ”Huijaisit.”
”Niin tekisin.”
”…”
”…?”
”Hurr.”
”Anteeksi?”
”Ei mitään.”
”Selvä.”

He tallustivat vielä tunteja. Sitten he pysähtyivät pitämään taukoa. Aurinko porotti kuumasti. Guartsu lypsi heille hieman maitoa.
”Olemmeko vielä kaukanakin määränpäästämme?” Makuta Nui kysyi.
”Emme. Pian olemme itse asiassa perillä. Tuolla kanjonin takana sijaitsee kohteemme.”
”Onhan sinulla jonkinlainen suunnitelma siltä varalta, että jokin menee pieleen?”
”Hmmm-hmm.”
”On?”
”On”, Guartsu sanoi, mutta lisäsi mielessään vielä: … toivottavasti…

Liigan tukikohta

Kuka se oli?

”Mnä… n… tedä… aaargh!”

Kuristettu torakka lensi päin seinää, johon törmätessään se levisi luonnottomasti vihreäksi tahmaksi. Abzumon silmät hehkuivat raivosta.
”Kysyn uudestaan, torakat. Kuka se oli?”
Muut torakat vakuuttelivat häntä syyttömyydestään.
”Minä en usko teitä, saastat! Te tiedätte, ketä täällä kävi!”
Eräs torakka yskäisi heikosti ja alkoi sitten puhua.
”Me emme ole ne, jotka olivat silloin vahtivuorossa.”
”Ette tosiaan”, Makuta tuhahti halveksivasti.
Hän käveli huoneen toiseen päähän ja katseli ruhjoutuneen torakan jäännöksiä. Nazorakista jäänyt tahma valui seinää pitkin. Se näytti erittäin ällöttävältä muiden Nazorakien mielestä. He pelkäsivät Makutaa, eivätkä suotta: tämä oli murhannut jo useamman miehen paluunsa jälkeen. Yksi näistä oli ollut heidän ystävänsä, tai niin ystävä, kuin Nazorakeilla voi olla.

Makuta mutisi itsekseen. Torakoiden silmät seurasivat pelokkaina. Sitten hän yhtäkkiä huudahti:

”Kysyn viimeisen kerran:

KUKA HEMMETTI TUHOSI MINUN HUONEENI?”

Torakat vapisivat.
”Saa-saanemme hake…a vahtivuorossa olleet?” kysyi torakoista sillä hetkellä korkea-arvoisin.
”MENE”, sylkäisi Abzumo.

Pian torakka palasi mukanaan vahtivuorolaisista toinen.
”Teille toimitettiin jotakin, herra”, vartija sanoi ja nielaisi kuuluvasti.
”Ja mitä ssssssssse oli?” Abzumon silmät olivat pelkät viirut. Hänen kielensä lipoi huulia. Torakan polvet tutisivat.
”Teille tuotiin… Toa… joka… tavallaan… pa-pa-pa…”
”Pa-pa-pa?” Makuta toisti halveksuen.
”Pakeni”, torakka parkaisi ja lysähti maahan nelin kontin. Makuta polkaisi hänen päänsä murskaksi.
”Missä toinen on?” hän kysyi säälimättömästi.
”Ehti tehdä itsemurhan, ennen kuin noudin hänet, herra”, torakkakomentaja sanoi. Hän odotti iskua, mutta sitä ei tullut. Makuta mietti.
”Millainen se Toa oli?”
”Emme tiedä, herra”, komentaja sanoi varovasti. ”Tapoitte juuri ainoan tietolähteen…”
”Hiljaa, saasta. En tarvitse neuvojasi!” Torakka värähti ja vetäytyi sivuun, kun Abzumo paiskasi oven saranoiltaan ja poistui huoneesta.

Se on varmasti jokin typerä klaanilainen, joka onnistui toimittamaan itsensä lahjapaketissa. Se oli salajuoni, jonka avulla ne sotkivat huoneeni. Murrrr.

”Tarvitsen viisisataa torakkaa”, Abzumo kajautti saapuessaan 001:n kammioon. Tämä kohotti katseensa papereistaan ja mulkoili Makutaa hämmästyneenä.
”Et saa.”
”Saan.”
”Et.”
”Minä tarvitsen ne. Otan kiinni klaanilaiset ja petturit, jotka juoksentelevat ulkona.”
”Mitä sinä hourailet? Olisimme saaneet ne jo kiinni.”
”Ette näköjään saaneet! Ne ovat tuhonneet minun huoneeni
”Jospa sinä nyt häipyisit häiritsemästä puuhiani!”
”Hyvä on, Steve, jos et kerran usko minua.”
”Älä kutsu minua Steveksi!”

Makuta marssi pois raivoissaan.

Zakaz 8: Makuta Nui rypee itsesäälissä

Makuta Nui käveli ja mietti.

Hän mietti hieman elämäänsä. Mitä se oli ollut? Pelkkää samaa tyhjää Matoranien suojelua ja Rahien luomista. Terry-poju petti Miserixin ja ryhtyi hallitsemaan. Manu ei jaksanut enää veljeskunnassa. Se oli rappiolla.

Minä tiedän, kuka olisi paras Makuta johtamaan sitä, Manu ajatteli.

Tietysti. Kukapa olisi parempi. Abzumo julistettaisiin kuolemaan heti, kun paras mahdollinen johtaja olisi vallassa. Mutta huipulle oli pitkä matka. Siihen tarvittaisiin – torakoita. Suuri armeija voisi pysäyttää Makutat. Helposti. Mutta ei siitä mitään tulisi, projekti epäonnistui.

Manu vihasi. Hän vihasi veljeskuntaansa. Hän vihasi Matoraneja, Toia, Turagoita. Ja torakoita. Ja Abzumoa. Sihisijä ei ansaitsisi elää. Ansaitsiko Manu? Ei. Ei kukaan ansaitsisi. Koko Universumi ansaitsi kuoleman.

Kuka oli luonut kaiken?

Kuka oli luonut heidät?

Olivatko he ylipäätään olemassa?

Oliko mitään olemassa?

Miksi tuo kivi yritti kommunikoida hänen kanssaan?

Näiden kysymysten pohtimiseen meni muutama tovi. Ei sillä, että millään olisi ollut mitään väliä.

Itsesääliin sortuminen ei ollut hyväksi. Sitä paitsi pitkittynyt syyllisyydentunne vaikuttaisi negatiivisesti mielenterveyteen. Kukapa sellaista haluaisi?

Kenen mielenterveys oli kunnossa? Eksistoiko mielenterveys?

Typerät kysymykset herättivät vain lisää kysymyksiä. Näin ollen Manu päätti olla pohtimatta Universumia hetkellä, jona Rahkshit olivat piirittäneet hänet eräällä eteläisellä saarella. Ne olivat halpatuotannossa syntyneitä, ensimmäisen asteen Kraatoista tehtyjä haarniskoita. Niitä hallitsevat oliot olivat varmasti yhtä heikkoja.

Ja pian ne olivat kuolleita. Ne eivät mahtaneet mitään Makutoista omaperäisesti parhaimmalle. Tämä oli mielipide, mutta sitä ei toki sopinut kyseenalaistaa. Varsinkaan itse.

Manu keräsi ajatuksensa. Se ei ollut vaikeaa, kun myrsky heitti vettä hänen päälleen. Guardian yritti ohjata venettä ankarien luonnonvoimien yrittäessä tuhota heidät. Manu hymyili hetken, ennen kuin ryhtyi jälleen tähystämään, mitä edessäpäin näkyili.

Pitäisikö minun aloittaa uusi projekti? Manu pohti. Luoda jotain uutta, torakoiden kaltaista?

Hän hymyili.

Tällä kertaa en epäonnistuisi.

”Mitä sinä virnuilet, me kuolemme tänne!”
”Ai, tosiaan. Anteeksi, G.”
Manun jatkaessa tähystämistään hänen aivonsa työskentelivät uuden idean parissa.

Mwahahahahaha.