Kaikki kirjoittajan Manfred artikkelit

ANKKASAATANA
Retro

Pelastakaa Admin Visokki

Kommentoi

Daxia, vuosia sitten

Joku puhalsi torveen. Soitin kajahti voimakkaasti äänen halkoessa ilmaa ja kiiriessä linnoitukseen. Mata Nuin ritarikunnan sotilaita ryntäsi ulos linnoituksesta. Kaksi hahmoa juoksi linnoituksen pihaa pitkin vailla varsinaista päämäärää. Heidät oli huomattu. He eivät tunteneet saarta kovinkaan hyvin eikä kumpikaan ollut suostunut tehtävälle, koska olisi ollut erityisen mielissään päästessään tekemisiin Mata Nuin ritarikunnan kanssa. Kummallekin heistä oli myrkkyä olla mokomien kanssa tekemisissä.

Kaksikko katosi sisään ikkuna-aukosta, joka oli heidän päänsä yläpuolella kivisessä seinässä. Kumpikin hahmo oli pukeutunut mustaan viittaan ja piti huppua päässään, jottei heitä tunnistettaisi. Toinen hahmoista otti esiin köyttä ja heitti sen pään tikariin sidottuna ikkunasta. Tikari upposi kiviseinään kuin veitsi voihin, ja hahmot kiipesivät ylös juuri ajoissa välttyäkseen paikalle ryntäävien sotilaiden huomion. Jälkimmäisenä sisään kiivennyt katsoi vielä kerran alas sotilaisiin ja kihisi vahingonilosta.

Ämkoo otti hupun päästään.
”Manfred, tule pois sieltä ikkunalta.”
Toinenkin hahmoista otti huppunsa alas. Makuta Nui katsoi Ämkoon vihreää Miru Nuvaa, joka virnisti hänelle.
”Hm, minua epäilytti alusta alkaen koko tehtävä, ja nyt meidät on huomattu.”
”Sellaista on elämä, Manny.”
”Ei ehkä olisi pitänyt suostua.”
”Olen samaa mieltä, mutta turha enää on valittaa.”
Makuta nyökkäsi ja istuutui lattialle. Käytävä oli kivinen ja pimeä. Vain ikkuna valaisi hieman.

”Minut lähetettiin tälle matkalle”, Manu sanoi hiljaa. ”Minä hyväksyin. Mutta miksi sinä halusit mukaan?”
”Sanotaan vaikka, että tulin katsomaan taas perääsi”, Ämkoo vastasi salaperäisesti.
”Eikö viime kerta riittänyt?”
”Viime kerta oli totaalinen epäonnistuminen meidän molempien osalta…”
”Niin.”

Hetken oli hiljaista. Kumpikin ajatteli Boletusta, joka oli karkotettu Klaanista tämän tekemien murhien takia.
”Halusitko sinä puhua siitä?” Manu kysyi. Ämkoo pudisti päätään.
”Enpä oikeastaan. Mutta ehkä olisi syytä. Se oli hyvin ikävä päivä.”
”Jatkakaamme matkaamme.”
Makuta lähti kävelemään käytävää pitkin. Ämkoo huokaisi ja kiirehti perään. He olivat koko ajan varuillaan, sillä mistä tahansa saattoi hyökätä ritarikunnan agentti.

”Minä en ikinä antanut hänelle anteeksi”, Mäksä myönsi heidän kävellessään.
”Minä en edes harkinnut. Piru vieköön, hän silpoi ne metsästäjät palasiksi. Vaikka täytyy myöntää, että pystyisin itse samaan”, Manu sanoi.
”Pystyminen ja haluaminen ovat kaksi eri asiaa.”
”Minä en ole kostonhimoinen Klaanilaisten suhteen. Heidän joukossaan minulla ei tosin ole monia ystäviäkään.”
”Olemmeko me ystäviä?”
”Minä en tiedä.”
”Oletko aina noin kireä ja vakava?”
”Sitä sietää miettiä, arvoisa administraattori.”
”Älä kutsu minua noin.”
”Hyvä on sitten.”

Pimeys oli väistynyt, he näkivät edessään valoa. He saapuivat pyöreään huoneeseen, jonka kiviseinissä oli kymmenkunta kalteriovea. Kalterien takana istui muutama vanki, mutta suurin osa selleistä oli tyhjillään.
Mikseivät nämä ole Tyrmässä, Manu pohti.
”Mikseiväthän nämä ole Tyrmässä”, Ämkoo sanoi ääneen.
”Jaa-a.”

He kulkivat kohti sitä ainoaa ovea, joka oli tehty puusta. Hetken oven takana kuunneltuaan Ämkoo avasi varovasti sen. Ketään ei näkynyt. Vangit olivat tulleet katsomaan, mitä tapahtui. Manu saapasteli yhden sellin luokse ja iski nyrkkinsä keskelle vangin naamaa, jolloin tämä kaatui maahan kuin kivi.
”Miksi noin teit?” Ämkoo tivasi.
”Minä pidin huolta, ettei se tee hälytystä. Näistä ei koskaan tiedä.” Sanottuaan sen hän iski toisenkin sellin vangin tajuttomuuteen. Ämkoo urahti. Hänen oli hyväksyttävä Makutan toimintatapa, koska se ei sotinut mitään hänen tietämäänsä Klaanin sääntöä vastaan.
Kaksikko käveli puisesta ovesta ja veti sen perässään kiinni. Sitten he tarkastelivat käytävää hieman tarkemmin. Käytävä oli muutaman kymmenen metrin pituinen ja sen toisessa päässä oli samanlainen ovi. Käytävän kiviseinät olivat osittain levän peitossa, ja jostain tuli palaneen käryn lemahdus. Ämkoo nyrpisti nenäänsä. Makuta mulkaisi häntä.
”Ottaako haju päähän, vai?”
”Hiljaa siinä.”
”Ehkä olenkin, mutta sitä ennen sanon toki, mitä aion.”
”Taisit tehdä sen jo.
”Niin tein.”
”Yritätkö ärsyttää matkakumppaniasi ja johtajaasi?”
”Sinä et edes halua olla johtajani, tiedät sen itsekin.”
Ämkoo pysähtyi kesken askeleen. Makuta Nui jatkoi kävelyään. Ämkoo kokosi ajatuksensa ja kiiruhti hänen kannoilleen.
”Sinä pirulainen luet ajatukseni!”
”Sinä pirulainen osaat itse samanlaisia asioita.”
”En samalla tavalla kuin sinä.”
”Me olemme kaikki erilaisia.”
”Ehkä niin, mutta sinun on silti toteltava minua.
”No tottahan toki, Ylhäisyytenne.”
Ämkoo pudisti päätään toivottomasti. Sitten hän raotti käytävän toista ovea, jolle he olivat saapuneet. Varovasti hän kurkisti siitä sisään. Ei ketään. Hän viittasi Makuta Nuille kädellään ja astahti uuteen huoneeseen. Se oli myös pyöreä, mutta siellä ei ollut ainuttakaan selliä. Katossa oli puinen, pyöreä ristikko, jonka kaltereiden välistä olisi mahtunut Matoran, mutta ei kumpikaan heistä. Seinässä oli kaksi oviaukkoa, jotka kumpikin veivät omiin käytäviinsä. Avoimien käytävien päissä näkyi kaksi uutta puuovea. Heidän takanaan oleva ovi oli ainoa puinen siinä huoneessa.

”Minne nyt?” Manu kysyi.
”Te menette Tyrmään, arvon herrat”, sanoi ääni, jonka he olivat kuulleet aiemminkin. He käännähtivät katsomaan taakseen. Ovesta, josta he olivat juuri tulleet, oli tullut joku muukin heidän jälkeensä. Punaiseen ja violettiin panssariin verhoutunut ritarikunnan agentti tuijotti suoraan heihin. Manun mielestä hän näytti panssareineen kovin paljon lakastuneelta kukalta. Suurta kanohi Volitakia hänen kasvoillaan vääristi irvistys.
”Saastat”, hän sylkäisi. ”Mitä te kuvittelitte tekevänne tullessanne meidän täydellisen hyvin vartioidulle ja piilotetulle saarellemme?”
”Olipa hyvin piilotettu. Emme tainneet löytää sitä”, Manu letkautti.
”Mene pois, Marloden”, Ämkoo sanoi kylmästi. ”Et voi voittaa meitä kahta.”
”Ehkä en minä yksin, mutta me voimme.”
Siinä samassa käytävien päiden ovet räjähtivät auki ja suuri joukko ritarikuntalaisia marssi sisään.
”Ette saa hämähäkkiänne”, Marloden sanoi halveksien.
”Me tulimme noutamaan Visokin takaisin ja sen me myös teemme”, Ämkoo sanoi uhkaavasti. Marloden ei edes hätkähtänyt hänen vihaa uhkuvaa ääntään.
”Meillä on käyttöä teidän telepaatillenne, älkää huoliko. Emme me häntä tapa. Vielä.”
”Tiedän, millainen Makutain veljeskunta on”, Manu sanoi, ”mutta en tiennyt ritarikunnassa olevan näin paljon samaa sen kanssa.”
”Pidä sinä saastaiset veljeskuntasi!” Marlodenin haarniskan väriskaala muistutti ikävästi Makuta Nuita hänestä itsestään ja Makuta Abzumosta. Ja heidän yhteistyöstään.
”Minä en kuulu Makutain veljeskuntaan.”
”Ehkäpä me sitten luovutamme sinut heille, kunhan olemme teurastaneet ystäväsi”, Marolden käkätti. Makuta heristi sormeaan hänelle kuin pienelle lapselle, joka oli tehnyt tuhmasti.
”Te ette tapa yhtikäs ketään.” Ritarikuntalaiset latasivat kuitenkin aseensa. Kaikki tähtäsivät huoneen keskellä seisovaan kaksikkoon.
”Emmekö?” Marloden sanoi ivallisesti. ”Minusta tuntuu, että tapamme. Yhteiseksi hyväksi.”
Makuta osoitti häntä sormellaan ja kirkui:
”Sinä et tiedä yhteisestä hyvästä mitään! Sinun ei pitäisi edes kuulua koko ritarikuntaan, mokoma saastainen Helryxin rakki!”
”Manu, ehkei tuo ole viisasta”, Ämkoo kuiskasi.
”Vai viisasta? Vieläkö minä en osaa ottaa tilannetta vakavasti, Mäksä? Sanopa se!”
Marloden vilkaisi kaksikkoa ja hymyili pahansuovasti.
”Minun merkistäni”, hän sanoi joukoilleen. Makutan sormi osoitti yhä häntä, ja tämä käänsi katseensakin häneen.

”Marloden, minä olen kuitenkin Makuta, ja sehän tarkoittaa jotakin, eikö.” Makutan sormesta sinkoutui ohut, purppuranpunainen säde, joka osui suoraan Marlodenin otsaan aiheuttaen valtaisan kipunameren. Koko huone täyttyi punaisesta valosta ja aika tuntui hidastuvan. Jokainen, joka oli kääntänyt katseensa Marlodeniin ajoissa, näki, mitä tälle tapahtui. Ritarikuntalaisen pää halkesi. Halkeama haarautui monta monituista kertaa, ja pian koko pää oli halkeamien peitossa. Hetken hän näytti leijuvan ilmassa. Sitten pää räjähti pienen pieniksi palasiksi. Aivokudos räjähti pitkin seiniä, kallonpalat lensivät sotilaiden päälle. Koko huone värähti voimakkaan shokkiaallon iskeytyessä heidän lävitseen.

Ämkoo ei ikinä jäänyt toimettomaksi. Hän oli käyttänyt tämänkin tilanteen hyväkseen. Hän oli sinkauttanut puisen kalterikaton tiehensä ja hypännyt reiästä katolle. Telepaattisesti hän saattoi Manun tilanteen tasalle, ja pian tämä hyppäsi perässä.
”Ritarikuntalaiset toipuivat hemmetin nopeasti”, Manu sanoi. Kuin hänen sanojensa vahvistukseksi kattoreiästä ammuttiin kymmeniä laukauksia. Kaksikko lähti juoksemaan kattoa pitkin. Pian heidän perässään juoksevat sotilaat ampuivat heitä päinä ja he saivat väistellä luoteja ja lasersäteitä. He juoksivat, minkä kintuistaan pääsivät, mutta niin tekivät ritarikuntalaisetkin. Makuta Nui suoritti pienen muodonmuutoksen: hänen yläruumiinsa surkastui ja jalkansa vahvistuivat ja luultavasti saivat kestävyyttäkin lisää. Hullunkurisen näköiseksi muuttunut Makuta sieppasi Ämkoon kyytiinsä ja rynnisti nopeasti eteenpäin. Ritarikuntalaiset jäivät taakse, ja Manu hyppelehti katolta toiselle. Lisää ritarikuntalaisia löytyi rakennusten välistä. Jotkut alkoivat heitellä kranaatteja. Pommituksen keskellä yksi kranaateista osui heidän eteensä ja sinkosi heidät korkealle ilmaan.

Manu muuttui ilmalennon aikana siivelliseksi, mikä sai hänen koko muun ruumiinsa näyttämään surkastuneelta, sillä hänellä ei ollut ollut siipiä pitkään aikaan ja massasta oli puutetta. Ämkoo sai kiinni hänen jalastaan, ja kaksikko kiisi kohti suurta tornia, joka kohosi muita rakennuksia korkeammalle. He eivät ehtineet tornille asti, sillä heidät ammuttiin alas. Manun siivet reikiintyivät ikävästi, ja he menettivät korkeutta, kunnes törmäsivät torniin. Pudottuaan alas Manu sulautti siivet itseensä ja oli jälleen järjellisen näköinen. Yhtäkkiä he huomasivat olevansa ritarikuntalaisten piirittämiä. Esiin astui valkoinen hahmo, jolla oli yllään punaisia ja sinisiä panssareita – sekä karisman naamio.
”Tervehdys, Trinuma”, Ämkoo sanoi happamasti.
”Hei vain, Ämkoo, luopio”, Trinuma vastasi.
”Hei täältäkin”, Manu sanoi. Trinuma ei vaivautunut vastaamaan.
Puhuta sinä sitä, niin keksin jotain, Manu viestitti Ämkoolle.
”Mikä sinut tuo meidän kimppuumme?” Ämkoo tiuskaisi.
”Te tapoitte ystäväni.”
”Sekopää se oli”, Manu ei voinut olla sanomatta. Ämkoo potkasi häntä nilkkaan.
”Minun tehtäväkseni siis lankesi teidän pidättämisenne”, Trinuma jatkoi ponnettomasti.
”Ahaa”, Ämkoo sanoi aprikoiden. ”Etkö aiokaan tappaa meitä?”
”Minua on kielletty tappamasta teitä.”
”Oliko Marlodeniakin? Sillä siihen hän pyrki.”
”Minä en tiedä, mitä hän aikoi tehdä kanssanne. Tiedän vain, että otan teidät kiinni ja pidätän.”
”Ahaa?”
Siinä samassa sekä Ämkoo että Makuta Nui putosivat alempaan kerrokseen katon pettäessä heidän allaan. Manu oli salakavalasti leikannut heidän ympäriltään katon irti silmäsäteellään. Kaksikko oli taas juoksussa käytävää pitkin. Trinuma hypähti reiästä muutaman sotilaan kanssa ja lähti takaa-ajoon.

Edestäpäin avautui ovi ja sisään rynni ritarikuntalaisia Ämkoon ja Makuta Nuin tielle. Sehän ei heitä hidastanut, vaan Mäksä veti miekkansa ja Manu loi sellaisen kädestään. He raivasivat sotilaita edestään ja välttivät ammuksia. Jokun kranaattikäsi lipesi, ja suurin osa vartijoista kuoli räjähdyksessä. Manu ja Ämkoo olivat siinä vaiheessa jo toisella puolella ovea. He olivat jälleen tulleet käytävälle, joka haarautui viiteen eri suuntaan. Heidän tulokäytävänsä oli kuudes.
”Ja mihin nyt”, Ämkoo tokaisi enemmän itselleen kuin Manulle.
”Tämä koko paikka näyttää olevan pelkkää käytävää”, Makuta huokaisi. ”Kuten kaikki muutkin pahislinnoitukset.”
”Oletko varma, ettemme me ole niitä pahiksia tällä kertaa?” Ämkoo virnisti.
”Mitä, jos olemmekin? Ehkä pahistelu on kivaa.”
”Tai jos ei.”
”No, minä olin pahis muutaman tuhatta vuotta. Kukaan ei pitänyt minusta.”
”Ei millään pahalla, mutta kukaan ei edelleenkään pidä sinusta.”
”Siksikö, kun räjäytin Marlodenin pään?”
”Ei…”
Heidän takaansa kuului melua. Vartijat saapuisivat hetken kuluttua. Ämkoo paiskasi puisen oven kiinni ja Manu hitsasi sen kiinni kiveen. Tai ainakin yritti. Puu syttyi palamaan ja kivi vain mustui. Puuoven roihahtaessa voimakkaasti Manu joutui hyppäämään kauemmas. Sitten, yhtäkkiä, heidän mieliinsä saapui heikko viesti.
Ämkoo? Sinäkö?
Ei. Vain kurja Makuta, Manu vastasi.
Pää kiinni, Manu. Kyllä, Visokki. Minä täällä.
Ja Makuta Nuikin näemmä, Visokki viestitti.
Jee, minä.
Missä olet? Ämkoo kysyi.
Olen testihuoneessa numero 23. Pitäkää kiirettä, ne voivat vielä palata.
Mitähän mahtoivat olla ne?
”Ja missähän se huone numero 23 on…” Manu murahti. Ämkoo kohautti hartioitaan. Heidän takanaan liekehtivä ovi pirstoutui. He juoksivat sattumanvaraiseen käytävään. Toisessa päässä oli jo tutunnäköiseksi käynyt puinen ovi. He juoksivat läpi sen kummemmin varomatta – suoraan vihollisparven keskelle. Ritarikuntalaiset näyttivät häkeltyneiltä, mutta sitten useat tarttuivat aseisiinsa. Manu ehti nähdä huoneesta vain sen, että siellä oli puisia pöytiä ja pöydillä ruokaa.
Nälkä.
JUOKSEEEEEH! Ämkoo kiljui hänen päässään.

He palasivat takaisin, ja yllättyneet takaa-ajajat kärsivät tappion uudestaan. Trinuma ehti väistää Makuta Nuin piikittelevää kättä ja syöksähti pyöreän huoneen reunalle. Manu juoksi toiseen käytävään ja Ämkoo toiseen. Kummankin perään lähti lauma sotilaita, jotka ammuskelivat ja räjäyttelivät ympäriinsä. Manu juoksi seuraavan oven läpi jättäen Makutan muotoisen reiän puuhun. Seuraava huone oli tyhjä. Siellä oli vain ovi kolmeen muuhun huoneeseen ja oviaukot kahteen uuteen käytävään. Huoneiden yllä kylteissä luki ”19”, ”20” ja ”21”. Manu katseli kiinnostuneena kahta käytävää. Kumpaan hänen pitäisi jatkaa?

Sillä välin Ämkoo oli joutunut käytävään, joka kiersi mutkan kautta sinne, mistä oli alkanutkin. Sotilaat olivat melkein kiinni hänen takapuolessaan hänen yrittäessään uudestaan karkuun.
Tämä ei todellakaan kuulunut suunnitelmiini…

Makuta Nui oli valinnut oikein. Hän oli löytänyt toisesta käytävästä huoneen numero 23 ja piiloutunut siihen. Sotilaat olivat menneet tutkimaan muita huoneita. Manu katseli ympärilleen. Huone oli hyvin valaistu. Keskellä seisoi leikkauspöytä, johon Visokki oli sidottu avuttoman näköisesti. Tämä käänsi katseensa häneen, ja hän meni leikkaamaan siteen poikki.
Kiitos, Makuta Nui, Visokki huokaisi hänen mielessään. Missä Ämkoo on?
”Sano Manu vain”, Makuta tokaisi ja avasi huoneen oven. Sen edessä seisoi sotilas. Hän paiskasi oven nopeasti kiinni.
”Ehkä menemme ikkunasta”, hän sanoi, eikä voinut mitään itselleen, vaan hihitti vähäsen. Visokki kohotti kulmiaan. Sitten he tunkeutuivat pienen lasisen ikkunan läpi, mikä oli hankalahkoa Visokille. Ovi, joka oli kalahtanut lukkoon, oli pian tiessään sotilaiden raivatessa tietä. He ehtivät ampua Manua, joka meni ikkunasta Visokin jälkeen. Hän kiljaisi luodin osuessa hänen takamukseensa. Visokki oli jo liikkeellä. Hän oli matkalla pois rakennuksien luota.
Sain Visokin, tule pois sieltä, Manu viestitti Mäksälle.
Yritä itse minun tilanteessani!
Aha, eli tulen apuun?
Siinä samassa Ämkoo syöksyi ilmiliekeissä – kirjaimellisesti – ulos ikkunasta lähellä heidän sijaintiaan. Ikkunalasin pirstaleet liekehtivässä panssarissaan hän juoksi kohti Makuta Nuita ja Visokkia, jotka katsoivat hölmistyneinä tavallisesti niin rauhallista Ämkoota.
Toisaalta, kukapa ei riehuisi, kun housut ovat tulessa, Manu pohti. Ämkoo kieri hetken maassa sammuttaakseen liekit ja jäi siihen läähättämään. Manu potkaisi häntä. Mäksä nousi ylös ja pudisteli itseään.
”Hyi, mitä porukkaa”, hän sylkäisi.
”Sanopa muuta”, Manu myönsi.
Pidetään kiirettä, Visokki pyysi anelevasti. Niinpä kolmikko lähti vuorille päin, kohti klaanilaisten alusta, joka odotti piilotettuna. Viimeiseen asti sotilaat jahtasivat heitä, mutta he pääsivät pakoon lentoaluksella turvallisesti.

”Pirullisen ovela juoni Mata Nuin ritarikunnalta”, Mäksä huokasi, kun he olivat turvallisesti ilmassa.
Heitä ei pitäisi aliarvioida, Visokki sanoi.
”Mitä ne tekivät sinulle?” Manu kysyi.
Yrittivät selvittää, miksi pystyn, mihin pystyn, Visokki sanoi väristen. Manu ymmärsi. Joka Visorakilla ei ollut telepaattisia kykyjä.
”Pidä kiirettä, ruoja!” Manu äyskähti pilotti-Matoranille, joka oli odottanut aluksella. Tämä ei noteerannut Makutaa, sillä oli tottunut moiseen jo tulomatkalla.
Kolme Bio-Klaanin jäsentä palasivat takaisin saarelleen jälleen yhden onnistuneen retken jälkeen.

[spoil]He, sori Mäksä, että käytin hahmoasi vähän kuin luvatta, mutta takaumahan tämä.[/spoil]

Retro

Nynrah osa 35: Makuta Nui soittaa kotiin

Kommentoi

Nynrah, Takomon piha

Makuta Nui astui ulos Takomon ovesta ja tarkasteli ympäristöään hieman tarkemmin, kuin metallisen panssarioven takaa oli voinut nähdä. Rakennusten yläpuolelle kohoavat puut notkuivat, ja osa oli edelleen liekeissä. Usealta suunnalta virtasi savua taivaalle, joka näytti erittäin violetilta. Aurinko, joka sekin oli näkyvissä, ei juurikaan valaissut, mitä nyt loi violettia hehkuaan. Violetti ei miellyttänyt Makutaa. Se toi hänen mieleensä Abzumon. Kiviset ja metalliset rakennelmat seisoivat paikoillaan uhkaavina. Manu mietti, mitä tehdä seuraavaksi.
Hmm, jonkun on evakuoitava Matoranit.

Hän lähti kävelemään kohti parakkeja, joissa oletti Nynrah-haamujen asustelevan. Ketään ei näkynyt; Feterrat olivat luultavasti menneet muualle, mistä Manu oli todella tyytyväinen. Hiljaa hän hiippaili aukion poikki parakin ovelle. Sisältä ei kuulunut ääntäkään. Hän avasi hitaasti oven ja kurkisti sisään.

Sitten joku löi häntä paistinpannulla päähän. Hän suoristautui täyteen mittaansa ja katsoi, kuka uskalsi tehdä sellaista. Yhtäkkiä Matoran-joukko oli hänen kimpussaan. Hänet kaadettiin maahan ja häntä hakattiin mitä eriskummallisimmilla asevalinnoilla, kuten jakoavaimella, taikinakulholla, sienipuimurilla ja suolistoimurilla. Makuta Nui ei aikonut sietää sellaista. Hän vapautti kehostaan energia-aallon, joka paiskasi pikku miehet ympäri huonetta. Sitten hän nousi nopeasti ylös.
”Kukaan ei liiku!” hän karjaisi. Matoranit jähmettyivät paikoilleen. Manu oli tyytyväinen.
”Minä en suinkaan ole vihollisenne, vaan ystävistänne paras.” Matoranit vilkuilivat toisiaan ja sitten häntä epäluuloisena.
”No, ehken paras… ainakaan paras mahdollinen… mutta tuota…”
”Mitä tahdot, Makuta?” sanoi joku.
”Minä. Hmm. En ole varma. Mikähän oli syyni tulla…”
”Etkö tiedä?” Matoran kysyi hämmästyneenä.
”Minä unohdin”, Manu myönsi.
”…”
”Ai niin. Juu, minun piti evakuoida teidät.”
”Me emme kaipaa evakuointia”, tiuskaisi joku joukon keskeltä. Muut nyökyttelivät.
”Kaipaattepa”, sanoi uusi ääni, ovensuulla seisova Matoran. Hän oli Q.

”No olipa sinulla aika saapua”, Manu huikkasi. ”Miten Gurvanaattori ja Kielimies pärjäävät?”
”Ovat elossa”, Q totesi.
”Q, miksi vehkeilet tämän Makutan kanssa?” sanoi yksi haamuista, Komauta kantava Matoran.
”Siksi, koska hän auttaa meitä. Hän on Bio-Klaani jäsen.”
”Niin, ruojat. Olen Klaanista. Kuunnelkaa johtajaanne.”
”Mikä saa sinut uskomaan, että hän on johtajanne, Makuta?” sanoi joku uhkarohkea.
user posted image
Matoranit kavahtivat taaksepäin.
”Noin on parempi”, Manu sanoi myhäillen. ”Nyt. Mitä meidän pitäisi tehdä?”
”Meidän on jätettävä saari joksikin aikaa oman turvallisuutemme tähden”, sanoi Q.
”Ei!” huusi joku. ”Emme voi jättää saartamme!”
”Hiljaa, Elte. Meidän on ajateltava henkeämme”, Q tokaisi.
”Kuunnelkaa häntä, jos ette minua”, Manu sanoi.

Q istahti tynnyrille, jonka muut olivat raahanneet esiin. Manu katseli huonetta. Seinät olivat karun harmaat ja koko huone tyhjä lukuun ottamatta muutamaa tynnyriä ja laatikkoa.
”Oletteko täällä piilossa?” Manu kysyi. Q nyökkäsi.
”No, mitä nyt tehdään”, Makuta jatkoi.
”Eikö sinulla ollut suunnitelmaa?” Elte tivasi. Manu hymyili.
”No onhan minulla toki. Höm höm, tehän olette kuolemanvaarassa.”
”Niin?” Elte tiuskaisi.
”Tulkaapa kaikki tänne niin minä absorboin teidät. Teidän ei tarvitse kärsiä enää Avhrak Feterrojen käsissä, ja minäkin hyödyn.”
Hiljaisuus laskeutui.
”Ei ehkä ole ihan hyvä aika vitseille”, Q kuiskasi huolestuneena.
”Ei se mikään vitsi ollut vaan kehotus.”
”Nyt tehdään näin”, Q sanoi, ”että te kaikki lähdette ja vähän äkkiä livohkaan täältä. Makuta voi hälyttää apua jostakin tuolla seinässä olevalla puhelimella.”
”Ah, rakastan puhelimia”, Manu sanoi sarkastisesti. ”Niillä voi soittaa, kuten rakkailla uruillanikin.”
Q alkoi evakuoida Matoraneja. Makuta Nui katseli hetken toimitusta ja asteli sitten puhelimelle. Se oli vanhanaikainen ja varmaankin käytöstä poistettu. Makuta katsoi sitä inhoten ja otti luurin varovasti käteensä. Puhelin oli mitä ilmeisimmin joskus ollut tehtaan sisäisessä käytössä, joten sillä ei ehkä voisi soittaa ulkopuolelle. Mutta pian sillä voisi.
Makuta hymyili omalle pirullisuudelleen. Hän ei ollut mikään mekaanikko, mutta hän oli aikoinaan laittanut Metru Nuin Turaga Dumen ajanvarauspalvelun puhelinnumeron ohjautumaan Chiroxin yksityiseen puhelimeen. Chirox oli ollut raivoissaan monta vuotta siitä hyvästä, mutta Manulla oli ollut hauskaa.
”Hmm, katsotaanpa…” hän mutisi itsekseen. Q heitti häneen vilkaisun. Manu alkoi hihittää itsekseen. ”Tuosta tuo johto tuonne, jos muistini ei petä, ja eihän se koskaan… ja sitten tämä tuonne…”
”Tuollainen käytös on minusta erityisen infantiilia, Q”, eräs haamu ilmoitti. Q huokaisi.
”Menehän sinäkin, jo.”

Manu sai ainakin jotain toimimaan, sillä nyt luuri piippasi tyhjää.
”Ei teillä sattuisi antennia olemaan?” Manu huikkasi Q:lle, joka oli ainoana jäljellä rakennuksessa. Q ei vastannut vaan käveli ulos ovesta. Manu näytti hetken pettyneeltä, huokaisi ja heitti puhelimen lattialle. Sitten ovesta lensi sisään antenninpätkä. Manu katsoi ovensuussa seisovaa Matorania kiitollisena ja otti antennin. Hetken sählättyään hän päätti olevansa valmis ja painoi yhtä nappuloista. Sitten hän nosti luurin korvalleen ja nosti peukaloaan Q:lle.

Haloo?
”Tuota noin, tänne Nynrahille on hyökätty ja me tarvitsisimme vähän apua”, Manu sanoi puhelimeen.
Mitä? Nynrahilla?
”Kyllä, kyllä. Etkö sinä kuuntele, kuka lienetkin.”
Ihanko hyökkäys?
”Hyökkäyspä hyvinkin. Invaasio. Devastaatio. Korporaatio. Tai siis…”
Odottakaa. Lähetämme Rahkshi-partion.

Manu oli hiljaa. Q katsoi häntä kysyvästi. Puhelimeen vastannut sulki oman puhelimensa ja luuri piippasi tyhjää.
”Kenelle minä juuri soitin.”

Retro

Nynrah osa 33: Abzumon laavatemppeli intermission

Kommentoi

Nynrah, takomo, käytävä

Avhrak Feterrat rymistelivät halki käytävien. Harmaat kiviseinät olisivat näyttäneet monien mielestä tylsiltä, mutta Feterrat eivät kiinnittäneet huomiota asiaan. Käytävän päässä olevan oven kehykset olivat kaikesta poiketen erittäin kauniit puusta veistetyt karmit. Feterrat eivät kiinnittäneet siihenkään erityistä huomiota metsästäessään Makutaa. Ne kulkivat oviaukosta seuraavaan käytävään.

Kun metallihirviöt olivat kadonneet kulman taakse, Makuta Nui palautti alkuperäisen muotonsa. Puinen karmi muuttui sulavasti Makutan muotoiseksi kappaleeksi. Yksityiskohdat palasivat haarniskan muotojen mukana; prototeräksiset piikit ja punamusta väritys. Kanohi Kraahkan palasi paikalleen Makutan kasvoiksi. Makuta Nui palautti mieluisimman olemuksensa. Mutranit vihreys oli poissa.

”Ehkei sitten ollutkaan niin huono idea tekeytyä ovenkarmiksi”, Makuta totesi itsekseen ja naksautti niskaansa ensin vasemmalle ja sitten oikealle. Sitten hän lähti kulkemaan siihen suuntaan, josta Avhrak Feterrat olivat tulleet.

Trooppinen saari, temppeli

Abzumo näki valoa käytävän päässä.
Kuinka ironista, hän ajatteli. Nytkö minä näen valon käytävän päässä ja menen sitä kohti?
Portaat olivat loppuneet hetki sitten ja kaksikko käveli tasaisella käytävällä. Edestäpäin tosiaan kajasti punahehkuista kajoa. Oviaukkoa lähestyessään Makuta alkoi tuntea voimistuvan kuumuuden. Huone, johon he olivat saapumassa, alkoi erottua yhä selvemmin.

Pian he olivat jo tulleet oviaukosta sisään huoneeseen, jonka seinät olivat samaa kiveä kuin kaupungin rakennukset. Samanlaisia kaiverruksia oli näissäkin seinissä ja samanlaiset maalaukset kuvasivat samanlaisia hahmoja. Kasvillisuutta ei tosin näillä seinillä ollut, ja jos joskus oli ollut, se oli kuihtunut kuumuudessa. He seisoivat kivisellä sillalla, joka kannatteli heitä laavan yllä. Laava peitti huoneen lattian, eikä Abzumo pystynyt arvioimaan sen syvyyttä. Kivinen silta jatkui huoneen toiseen päähän, jossa oli uusi, kivinen oviaukko. Oviaukon alla oli myös aukko, josta laava pystyi siirtymään toiseen huoneeseen.
”Täällä näyttää perin vaaralliselta”, Harmaa Aine totesi. Abzumo vaiensi hänet kätensä heilautuksella ja nuuhkaisi ilmaa.
”Jatkamme matkaa”, hän sihahti ja lähti kävelemään kohti uutta oviaukkoa. Aine tarkasteli kaiverruksia ja maalauksia. Moni niistä esitti Toa-soturia lävistymässä seipääseen. Aine alkoi aavistaa pahaa.

Seuraava huone oli valtava. Oviaukon kummallakin puolella oli tilaa varmaankin viitisenkymmentä metriä ennen seinää. Noin sata metriä oli matkaa myös vastapäiselle seinälle. Keskellä huonetta oli kivinen rengas, joka oli kuin jatkoa sillalle, jolla he seisoivat. Kehän etäisyys jokaisesta seinästä oli kymmenisen metriä Abzumon arvioiden mukaan. Silta yhdistyi kehään siis kymmenisen metrin päässä seinästä, jonka oviaukosta he olivat juuri kulkeneet. Samalla tavalla kehä yhdistyi vastapäiseen seinään, jossa oli samanlainen oviaukko. Heidän allaan oli samalla tavalla laavaa kuin edellisessä huoneessa.

Kivikehän keskellä laavasta kohosi suuri jalusta. Jalustalla seisoi patsas, jonka joku oli murskannut rikki polvista ylöspäin. Patsaan oikeasta jalasta oli jäljellä hieman enemmän kuin toisesta, melkeinpä nivusiin asti, muttei ihan. Jalat olivat irvokkaat, karvaiset ja sorkalliset. Ilmeisesti patsas oli esittänyt ehjänä jonkinlaista sorkkajalkaista rahia, joka oli kohonnut takajaloilleen.

Makuta Abzumo hymähti nähdessään patsaan. Hän ei välittänyt katsella sitä hetkeä pidempään ja jatkoi kivikehää pitkin huoneen toiselle puolelle. Mennessään hän vilkaisi seiniä, jotka olivat nyt kaiverruksettomia. Aine luisteli hänen jäljessään varoen visusti laavaan putoamista.

Seuraava oviaukko johti heidät kolmeen osaan haarautuvaan käytävään. Käytävien lattiat eivät edelleenkään kattaneet koko alaa, ja alla näkyi laavaa, mutta seinät estivät toisiin käytäviin näkemisen. Abzumo katseli mietteliäänä jokaista käytävää vuoron perään. Harmaa Aine ei pitänyt tilanteesta.
”Minkä valitsemme?” hän kysyi hermostuneena.
”Minusta tuntuu, että tämä on…” Abzumo sanoi hiljaa.
”… labyrintti?” Aine päätti lauseen. Abzumo nyökkäsi.
”Eli mitä teemme?” Aine kysyi.
”Me menemme johonkin noista. Emmekä eroa eri käytäviin, siinä ei olisi järkeä.”
”Hyvä on.”
Abzumo päätti valita keskimmäisen käytävän. Se johti suoraan eteenpäin eikä haarautunut kertaakaan. Laavan hehku valaisi hiukan, mutta käytävillä oli melko pimeää. Pian he huomasivat, että vastaan tuli vain seinää. Makuta oli ärsyyntynyt.
”Mikä hemmetin järki on tehdä käytävä, joka ei oikeasti edes eksytä kulkijaa vaan pelkästään saa hänet turhautumaan ja juoksemaan useita kymmeniä metrejä turhaan!”

He kulkivat takaisin. Mutta saapuessaan paikalle, jolta he lähtivät, he eivät nähneetkään ovea, joka vei kivikehän ja edesmenneen patsaan huoneeseen. Ei, edessä oli seinä, ja sekä oikealle että vasemmalle johti käytävä. Abzumo raapi hieman päätään. Aine tuhahti. Hän tiesi, että jotain tapahtuisi. Hetken mietittyään Abzumo kohautti olkiaan ja sanoi:
”Me jatkamme oikealle, koska satun olemaan oikeakätinen.”
”Ahaa.”
Kaksikko jatkoi siis oikealle. Mutkittelevat käytävät veivät ja veivät eteenpäin, haarautuivat useista kohtaa ja kiemurtelivat ja silmukoituivat ja liittyivät toisiinsa. Pian kaksikon suuntavaisto oli täydellisen hävitetty labyrintin suhteen eikä kumpikaan tiennyt, missä he olivat tai olivat olleet.

He olivat kulkeneet ehkäpä tunnin verran, kun Makuta yhtäkkiä pysähtyi.
”Kerro minulle, Aine, miksi tässä vaeltelussa on järkeä”, Abzumo sanoi.
”Öh. Siinä ei ole?” Harmaa Aine vastasi kysyvästi.
”Aivan”, Abzumo totesi. Sitten hän asetti kätensä seinää vasten ja sulki silmänsä. Hän tunsi energian virtaavan itseensä.
”Hmm… tämä paikka… täällä on jotain…”
”…?”
Abzumo odotti vielä hetken. Sitten hän tuhahti itsekseen. Seinä räjähti rikki heidän kohdallaan. Harmaa Aine säpsähti yllättyneenä. Abzumo käveli reiästä toiseen käytävään ja räjäytti seuraavankin seinän.
”Käyhän se noinkin”, Aine mutisi. He jatkoivat suoraan. Kolmen seuraavan rikkinäisen seinämän jälkeen he näkivät jotain käytävässä. Se oli suuri hahmo, ulottui melkein kattoon asti, joka sentään oli kahden Toa-soturin yhteenlasketun pituuden korkeudella. Hahmo liikkui nopeasti heitä kohti.
”Mikähän ssssse mahtaa olla?” Abzumo pohti.

Hän ei ehtinyt ajatella pidempään, kun hahmo törmäsi häneen ja iski hänet seuraavan seinän läpi. Harmaa Aine vilkaisi ylös. Olento oli suuri rahipeto. Sillä oli Kane-Ran pää ja Zyglakin ruumis. Jaloissa oli sorkat kuin härällä. Kädet olivat pitkäkyntiset ja valtavat.
Tätä se patsas siis esitti… Aine ajatteli ja perääntyi seinän reiästä takaisin edelliseen käytävään. Abzumo ryömi esiin sieltä, minne oli lentänyt iskun voimasta.
”Piru periköön mokoman härkäpään”, hän ärjäisi ja ampui varjoimpulssin petoa kohti. Tämä lensi selälleen lattialle, mutta nousi heti entistä raivokkaampana.
”Ei näytä hyvältä, herra!” Aine huikkasi. Abzumo katsoi häneen ärtyneenä.
”Pelkuri, piilotellako yrität?”
”Eeeen toki. Minä vain suojauduin.”
”No tule auttamaan minua tämän karjun hoitelemisessa!”
”Kyyyll䅔

Yhdellä hetkellä he valmistautuivat taisteluun härkäotusta vastaan. Seuraavalla he juoksivat käytävää pitkin karkuun ärjyvää petoa.
”Ei tässä näin pitänyt käydä”, Abzumo murisi.
”Siihen ei näköjään tehonnut RKP99-räjähde…” Aine valitti.
”Eikä rahinhallinta…” Abzumo sanoi.
Härkä jahtasi heitä labyrintin keskelle, tai ainakin paikka näytti keskukselta. Se oli pyöreä huone, josta lähti kymmeniä ovia eri suuntiin. Keskellä seisoi patsas, joka esitti samaa härkää. Härän käsi oli ojennettuna ylös pitelemään soihtua. Soihdussa ei tosin juuri nyt ollut liekkiä. Makuta ja androidinen lasikupu juoksivat patsaan luokse. Härkä puski heitä kohti. Kumpikin hyppäsi pois alta, jolloin härkä puski sarvensa kiinni patsaan rintaan. Abzumo huomasi tilaisuutensa tulleen ja aloitti koreografiansa. Spektrin violetin ääripään sävyt alkoivat pomppia kipinöinä hänen levitettyjen käsiensä välillä ja muodostivat kipinöivät pallon, joka muistutti planeetta kiertoratoineen. Abzumo kohotti katseensa härkään. Se oli saanut sarvensa irti ja kääntyi häntä päin. Abzumo työnsi energiapallonsa kohti härkää.

Pallo nielaisi härän pään, joka katosi olemattomiin, kun pallo räjähti. Abzumo suojautui hyppäämällä sivuun ja putosi samalla melkein laavaan. Hän jäi roikkumaan kivisen lattiakaistaleen reunalle. Harmaa Aine piilotteli toisella puolen patsasta. Abzumo vilkaisi ylös. Päätön härkä seisoi paikallaan. Makuta päätti kiivetä ylös ja astella sitten katsomaan kättensä työtä. Noustuaan hän huomasi, että härkä oli hänen vierellään. Se tarttui häntä kyljistä molemmilla käsillään, ja hän ähkäisi kuuluvasti.
”Miten se piru on yhä elossa”, hän voihkaisi. Harmaa Aine ampui ohjuksen härkää kohti. Otus päästi otteensa ja Abzumo lennähti syrjään. Härkä oli viimein kuollut.
”Hyvää työtä, Aine”, Abzumo onnittelil. ”Nyt. Mitä täällä kammiossa on?”
”Ei mitään?” Aine sanoi.
”… ei mitään”, Abzumo myönsi.
”Miksi me tulimme tänne?” Aine kysyi. Abzumo ei vastannut. Hän istahti härän jäännösten päälle.
Miksi se ei ole täällä? Sen piti olla täällä. Oliko koko saari huijausta? hän ajatteli.
”Lähtekäämme, Aine.”
Harmaa Aine ei ollut varma, mitä hänen herransa ajatteli, mutta oli onnellinen päästessään pois tästä paikasta.

Retro

Nynrah osa 31: Kolibrin lento

Kommentoi

Nynrah, Takomo, pannuhuone

”Nyt, katsokaa tarkasti”, Manu huikkasi ja alkoi muuttaa muotoaan. Lonkerot vetäytyivät sisään. Samoin raajat. Pää sulautui vartaloon. Haarniskan muoto katosi kokonaan ja pian jäljellä oli musta, vetelä Makuta Nuin massainen lammikko. Feterrat tuijottivat sitä kuin olisivat olleet hämmentyneitä. Sitten, yhtäkkiä, musta nestemäisehkö kasa pomppasi ilmaan ja muotoutui salamannopeasti uudestaan. Pian Kraahkan-naamion ympärille oli muodostunut virtaviivainen, täysin sysimusta ruumis, joka näytti Guardianin mielestä jonkinlaiselta kolibri-rahilta. Keetongu ajatteli täysin samaa, sillä hän oli vieläpä nähnyt sellaisia raheja luonnossa.

Olennon sisältä alkoi kuulua syvää naurua, jonka korkeus nousi nopeasti kimeäksi. Sitten ääni otti paikkansa Makuta Nuin äänialalta ja puhui.
”Heeeei, onko teillä Feterra-pojilla kiire? Tai no mistä minä tiedän, kumpaa sukupuolta te edustatte, mutta yritän järkeill䅔 Feterrat eivät jääneet kuuntelemaan vaan alkoivat ampua. Manu räpytti nopeita mustia siipiään ja lähti pakoon. Feterrat yrittivät osua ympäri huonetta poukkoilevaan lintumaiseen Makutaan, ja sillä välin Guardian ja Keetongu johdattivat Matoranit piiloon muutaman huoneessa olevan tynnyrin taakse. Manu ampaisi ulos katossa olevasta aukosta ja suurin osa Feterroista seurasi hänen perässään. Yksi jäi jäljelle vartomaan huoneeseen. Guardian ei pitänyt siitä.
”Miten pääsemme eroon mokomasta?” hän kysyi kuiskaamalla muilta. Ontor kohautti hartioitaan. Keetongu mietti hetken. Sitten hän otti tynnyrin, joka suojasi heitä ja heitti sen Feterraa päin. Tynnyri joutui Feterran pään lävistämäksi ja jäi roikkumaan robotin hartioiden väliin pää sisällään. Feterra pyörähti ympäri ja yritti selvittää, mitä oli tapahtunut. Sillä välin Guartsu ja kumppanit pakenivat huoneesta oven kautta. Pian Feterra kuitenkin sai tynnyrin päästään, huomasi heidän paenneen, hajotti oven ja lähti perään.

Sillä välin Makuta Nui pörräsi ylemmän kerroksen käytävillä Feterroja pakoon. Nämä tulittivat seinät täyteen reikiä. Makuta ampaisi kattoon ja lähti sitä pitkin takaisin tulosuuntaansa. Hän ohitti Feterrat ylhäältäpäin ja palasi lattian tasolle viimeisen Feterran takana. Taemmat Feterrat, jotka olivat koko ajan tähdänneet Makutaan, jysäyttivät toverinsa täyteen reikiä sarjatulellaan yrittäessään osua suuntaansa muuttanutta kolibria. Manu hihitteli mennessään, ja kovaonninen Feterra jätti muun seurueen lähtiessään suojaan.
Pirullinen Arsestein varmasti korjauttaa tuonkin, Manu ajatteli harmissaan.

Retro

Abzumon laavatemppeli: Rauniokaupunki

Kommentoi

Trooppinen viidakko

Matoran olisi voinut kuvailla laaksoa erittäin kauniiksi. Moni olisi voinut kutsua paikkaa paratiisiksi. Toat olisivat ihailleet maisemia, raunioituneen kaupungin jäänteitä ja hikoilleet kuumuudessa. Jopa Vortixxit olisivat saattaneet tuntea jotain positiivista sisällään. Skakdit olisivat iloisena lähteneet tutkimaan, olisiko raunioiden joukossa aarteita.

Makuta Abzumo katseli laaksoa kukkulan laelta lumoutuneena. Alas vietti kivinen polku, jota hän pian kävelisi. Olisihan raunioitunut kaupunki toki mainio arkeologinen tutkimuskohde, mutta Abzumo ei harrastanut moista. Hän oli todellisuudessa kiinnostunut vain päämäärästään. Mutta kyllähän muinoin kukoistaneen kaupungin jäännökset saivat kenet tahansa lumoutumaan.

Aikoinaan niin mahtava kaupunki oli ilmeisesti rakennettu kokonaan hiekan värisestä kivestä, sillä kaikki raunioituneet rakennukset olivat beigen sävyisiä. Kävellessään lähemmäs Makuta huomasi, että jokaiseen rakennelmaan – oli se sitten kokonainen, mikä oli harvinaista, tai ei – oli tehty seinämaalauksia ja -kaiverruksia. Kävellessään kivistä polkua ja työntäessään saniaisen oksia pois tieltään Abzumo pohti, mikä oli tuhonnut kaupungin joskus vuosituhansia sitten – sillä niin kauan aikaa tämä selvästikin oli ollut raunioina. Harmaa Aine luisteli varovaisesti kivipolkua pitkin hänen jäljessään ja aiheutti hienoisen äänen, kuin pikkukiviä olisi murennettu myllynkivillä.

Pian he saapuivat rakennusten keskelle. Suurin osa taloista oli sortunut kasaan. Monet tornit olivat vain puolittain pystyssä. Köynnökset olivat jopa kokonaan peittäneet joitain taloja. Kuitenkin suuri palatsi, joka oli ilmeisesti kaupungin keskustassa, mutta näkyi heidän sijaintiinsa asti, oli suurimmaksi osaksi ehjä. Suuret kupolikatot ja koristeelliset kaaret olivat hyvin kauniita. Kaiverretut hahmot, esineet ja tapahtumat olivat taidokkaita taideteoksia. He kävelivät syvemmälle mysteerilliseen kivirakennelmien joukkohautaan. Kaupunki oli suuri. He näkivät myös monia patsaita, jotka esittivät Toa-sotureita puolustamassa kaupunkia trooppisilta raheilta, ja Matoraneja tekemässä arkisia töitään. Kun he olivat tulleet suunnilleen keskellä, Harmaa Aine äkkäsi joen. Joen, jossa virtasi laavaa. Hän osoitti löytönsä Abzumolle, joka kiirehti tutkimaan laavavirtaa. Se jakoi kaupungin kahteen puoliskoon. He lähtivät seuraamaan sitä yläjuoksulle, sillä se kiinnosti Makutaa jostain Aineelle tuntemattomasta syystä kaupunkia enemmän.

He saapuivat kaupungin rajalle. Kaksi korkeaa minareettia kehystivät laavavirtaa kauniisti. Taakse jäivät palatsit ja rauniotalot, suuret sipulikattoiset tornit ja suuret holvikaaret. Ruohikkoinen maa paljastui jälleen esiin, kun kiviset kadut, joiden välistä toki pursusi ruohoa, jäi taakse. Yksittäiset palmupuut olivat kasvaneet kaupungin sortuneiden muurien sisällä, mutta sen ympärillä kasvillisuus levittäytyi erittäin laaja-alaisesti. Olihan rauniokaupunki toki tiheän viidakon ympäröimä.

Seurattuaan kymmenisen minuuttia laavavirtaa he saivat näkyviinsä aukion. Aukiota rajasivat kalliot, jotka olivat nousseet maasta salakavalasti kasvillisuuden seasta. Harmaa Aine katseli ympärilleen. Kallioiden seinämät olivat, kuten kiviseinätkin, kasvillisuuden peitossa, ja muutamia trooppisia puita kasvoi kallioseinän sulkeman pienen, pyöreähkön aukion sisällä. Keskellä aukiota oli laava-allas, jonka reunat oli kivetty ja johon valui laavaa korkealta kallionhuipun takaa. Kun he saapuivat laava-altaalle, he näkivät, että laavaputouksen takana oli kallioon upotettu rakennuksen julkisivu. Keskellä sitä oli kaareva oviaukko, jossa näkyi laavan hehkussa pimeyteen lankeavien vääntyneiden kiviportaiden alkupää. Oven molemmin puolin seisoi kaksi patsasta, jotka näyttivät vartioivan ovea. Patsaat esittivät kahta suunnilleen identtistä kissamaista rahia. Ne näyttivät siltä, että jos ne olisivat olleet eläviä, Harmaa Aine ei olisi tahtonut kohdata niitä. Ne näyttivät jo nyt tarpeeksi eläviltä terävine hampaineen ja kynsineen.

Abzumo silmäili hetken puuta, jossa kasvoi jättiläisluumuja, mutta päätti sitten, etteivät luumut kiinnostaneet häntä. Hän alkoi tarkastella patsaita, joita Aine oli juuri äsken puinut mielessään. Aine vilkaisi laavaputousta. Se aiheutti kohinaa osuessaan altaaseen. Aine pohti, mikä mahtoi pitää laavan sulana ja notkeana.
”No niin, menkäämme sssisään”, Abzumo sanoi. Kumpikaan ei ollut puhunut pitkään aikaan, ja Aine säpsähti äänen kuullessaan. Hän rullaili Abzumon luokse, ja yhdessä kaksikko katosi ovesta kallionsisäisen rakennuksen pimeyteen.

Retro

Abzumon laavatemppeli: Safari

Kommentoi

Saari

Orjakaleeri oli työnnetty pitkälle rantahiekkaan. Aallot iskivät hiekkaiseen rantaan trooppisen saaren huokuessa lämpöään. Makuta Abzumo käveleskeli samaisella hiekalla katsellen palavia taloja, jotka olivat olleet hetki sitten rannan läheisyydessä. Athiin uskovia typeryksiä kaikki tyynni.

Harmaa Aine ei pitänyt hiekasta. Ne tarttuivat rullaluistimiin. Hänen pitkä takkinsa olisi varmaankin ollut äärimmäisen hiostava tällaisessa paikassa, mikäli Aine olisi tuntenut jotakin androidikehollaan. Hänen lasikuvun alla lilluvat aivonsa ajattelivat, kuinka epämiellyttävää sellainen olisi.

”Aine”, Abzumo lausui virnistäen. ”Otitko vankeja?”
”Kyllä, herra. Yhden.”
”Mukavaa, että ajattelet asioita.”
”Sitä varten minulla aivot on.”
”Tosiaan. Missä hän on?”
”Veimme hänet laivalle. Voitte vilkaista häntä heti halutessanne.”
”Vie minut hänen luokseen heti.”

Makuta ja hänen pitkätakkinen luomuksensa palasivat laivaan. Makuta jäi kannelle odottamaan sillä välin, kun Harmaa Aine haki vangin ruuman sellistä. Saari oli melko iso. Sen rannat olivat hiekkaiset, mutta muutaman sadan metrin päässä vesirajasta alkoi vihreys. Kasvillisuus peittikin koko maan saaren keskeltä niin tiheästi, että lentävät tiedustelijat eivät olleet nähneet siellä mitään erikoista. Ja juuri erikoista Abzumo etsi.

Sitten Harmaa Aine palasi vanki mukanaan. Tämä oli itsepäisen näköinen Ta-Matoran, jolla oli päässään tummanoranssi voimaton kanohi Garai. Makuta tiesi, että tämä ei murtuisi, mutta aina oli hyvä yrittää.
”Hyvää päivää”, Abzumo sanoi hilpeästi. Matoran mulkoili häntä. ”Ette vaikuta järin kohteliaalta”, Makuta jatkoi.
”Pah”, Matoran murahti.
”Pitääkö minun opettaa sinulle, kuinka ollaan kohteliaita?”
Matoran vääntyi mielensisäisestä tuskasta kaksinkerroin. Irvistäen hän kuitenkin nosti päätään ja sanoi: ”Voi anteeksi, herra isoherra.” Sitten hän sylkäisi Abzumon kasvoille. Abzumo katsoi hetken pientä Matorania, pyyhki sitten kanohinsa Harmaan Aineen takin helmaan ja nosti Matoranin ilmaan.
”Ssssssinä et ssssiisssss halunnut elää tämän enempää? Mikä ssssssssssääli hukata hyvä opassssss.”
Matoran näytti hetken hämmentyneeltä, mutta vakavoitui heti ja sulki silmänsä. Abzumo kuitenkin pakotti hänet avaamaan ne uudestaan. Sitten hän jähmetti pikku Matoran-paran aivan paikoilleen.
”Tämä ssssattuu”, hän sanoi. Sitten hän muodosti käteensä sysimustan pallon energiaa ja syöksi sen jähmettyneeseen Matoraniin, joka hajosi pirstaleiksi kuin lattialle putoava lasiastia.

Harmaa Aine olisi irvistänyt, jos olisi voinut. Tuo mahtoi tehdä kipeää. Abzumo puhalsi savuavaa sormeaan.
”Jatkakaamme matkaamme, Aine”, hän virkkoi. Aine nyökkäsi.
”Emmekö ota Rahkshi-partiota mukaan?” hän kysyi, kun Abzumo näytti olevan jo lähdössä takaisin maihin.
”Emme. Menemme kahdestaan.”
Aine oli hämmästynyt, muttei näyttänyt sitä.
”Selvä on, herra.”

Kaksikko marssi sinne, missä hiekkainen maasto muuttui viheriöiväksi nurmeksi. Makuta tarkasteli kasvillisuutta hetken. Siitä ei päässyt hevillä läpi. Hän huokaisi. Kaikki täytyi tehdä itse.
Pian mustat liekit nuolivat tiensä läpi kasvuston tiheimmän kohdan antaen Abzumolle ja Aineelle tilaa kulkea läpi. Safari alkoi.

Retro

Athin kirkon skisma

Kommentoi

Tuntematon sijainti, kokoussali

”Ystävät, olen sitä mieltä, että meidän on puututtava tapahtumien kulkuun.”

Puhuja oli tummaan kaapuun pukeutunut Matoran; hänen kasvojaan ei näkynyt viitan hupun alta, ja koko hänen olemuksensa oli verhoiltuna mustaan vaatteeseen. Hän istui pitkän pöydän – sen äärelle mahtui istumaan kymmenisen henkilöä hänen itsensä lisäksi – päässä. Pöydän ääressä istui yhdeksän muuta Matorania, joiden kasvoja eivät tosin peittäneet huput, vaikka heilläkin oli yllään mustat kaavut. Pöytä oli syvän tummanruskea, ja sen jalkoihin oli kaiverrettu jonkun muinaisen Matoranin taiteellinen sielu. Puhujan päästä pöytää laskettuna kolmas paikka oikealta oli ainoa tyhjä. Muiden luona istui kirjavakanohinen joukko mustakaapuisia uskovaisia.

”On valitettavan epäonnista, että edesmennyt isä Bartax ei ehtinyt mukaamme tähän kokoukseen, jossa päätämme koko seurakuntamme tulevaisuudesta.” Puhuja piti lyhyen tauon, ennen kuin jatkoi:
”Tämä on ensimmäinen kerta tuhansiin vuosiin, kun me kaikki kokoonnumme yhteen päättämään, mitä tehdä. Nimdan sirut ovat uhattuna. Meidän aikojen alussa tekemämme uhraukset saattavat olla vaarassa. Olisi ikävää nähdä satojen Matoran-taistelijoiden kuolleen turhaan…”

Ovi avautui. Vartija-Matoraneja syöksyi estämään tunkeilijan pääsyä sisään, mutta kokousta johtavan Matoranin tunnistettua tulijan vartijat irrottivat otteensa ja vetäytyivät nöyrästi takaisin nurkkaan itsensä verhonneen miehen käskystä.
”Isä Bartax”, hän virkkoi, ”olette elossa.”
”Te ette vaikuta yllättyneeltä, mestari”, Bartax vastasi.
”En. En vaikuta.”
Muuta salissa istuvat katsoivat nyt Bartaxia kiinnostuneina. Bartax itse tarkasteli kokoustilaa. Tummat seinät olivat kuin missä tahansa Athiin uskovien kokoussalissa, mutta tämä oli isoin olemassa oleva. Antiikkinen kattokruunu piteli kuutta kynttilää pöydän yläpuolella luomassa hieman valoa varjoisaan klaustrofoobikon painajaiseen; huoneen ahtaus ahdisti jo täysin terveitä Matoraneja, mikä kertoi hyvin paljon tavallisten kokoussalien luoneesta, kun tämä, jossa he olivat, oli niistä suurin. Kyseinen seikka oli isä Bartaxin mielestä ennemminkin mielenkiintoinen kuin ärsyttävä, sillä itse hän ei tuntenut oloaan ahdistuneeksi, oli tila sitten kuinka ahdas tahansa, kunhan siellä pystyi hengittämään. Toisaalta tilassa istui nyt yhteensä yli kaksikymmentä Matorania, kun mukaan laskettiin kokoukseen tulleiden lisäksi vartijat, jotka oli toki koulutettu olemaan pelkäämättä missään olosuhteessa.

”Kokous jatkuu”, julisti pöydän pää. ”Isä Bartax, onko teillä uutisia?”
”Kyllä, mestari, minulla on”, Bartax sanoi kiihkeästi. ”Olemme saaneet tiedon, että pakanajärjestön johtajista yksi on matkustanut Nynrahille tuntemattomasta syystä ja että koko saari on julman Skakdin vallassa. Tämä raakalainen valmistaa jonkinlaisia tappajarobotteja, joilla hän voisi vallata halutessaan monia muitakin saaria. Lisäksi hänellä on yhteyksiä johonkuhun, joka on todettu sirujen kanssa työskenteleväksi jollain tavalla.”
”Kiitos, Bartax. Tietosi voivat osoittautua hyödyllisiksi. Sitten isä Ariez, teilläkin lienee tietoja.”
Mestarista vasemmalla viides Matoran, tummanruskeaa jaloa Faxonia kantava Po-Matoran, nyökkäsi ja alkoi puhua.

”Olemme saaneet tiedon, että myös toinen siru on varastettu. Deltan temppeli oli tyhjä. Paikalle ilmaantui joukko klaanilaisia sekä merirosvoja, vaikkakaan ne eivät raporttien mukaan kuuluneet samaan porukkaan. Lisäksi Deltan sanotaan olleen poissa jo ennen heidän käyntiään, mutta eihän sitä koskaan tiedä.”
Huppuhahmo nyökkäsi hitaasti. Sitten hän sanoi hiljaa:
”Entäpä sinä, Gunei.” Pöydän päästä aivan ensimmäisenä oikealla nousi seisomaan pieni, mustaa Hauta kantava hahmo. Ath-Koron ylipapin, Isä Gunein katse siirtyi munkista toiseen. Mustakaapuisen matoranin punaisten rukoustekstien täyttämällä naamiolla oli väsyneisyyttä ja epävarmuutta. Gunei nielaisi hitaasti ennen kuin avasi suunsa.
”Minä…me…Ath-Koro…tuota”, Gunei aloitteli, mutta ei saanut valmiita lauseita aikaiseksi. Joskus karismaattisena miehenä tunnetun ylipapin väsyneet kasvot antoivat ymmärtää, että kaikki ei ollut aivan kunnossa. Jo muutenkin hankalaksi elinpaikaksi osoittautuneella jääsaarella ei ollut mennyt erityisen hyvin viime viikkoina.

Mestari katsoi Guneita pitkään ymmärtäväisenä. Hän yritti johdatella Onu-Matoranin puhetta.
”Missä Pyhä Beeta on, Gunei?”

Gunei ei vastannut. Hän katsoi Mestaria hetken väsymyksestä punertavilla silmillään.
”Se…se…”

Joku Gunein takana ei jaksanut enää katsella tai kuunnella tätä. Mustalla kaavulla vartalonsa peittänyt, antiikkista sinistä Pakaria kantava Matoran käveli Isä Gunein viereen. Matoranin kasvoilla oli vakava ilme.
”Suokaa anteeksi Isälle, Mestari”, punaisten rukoustekstien täyttämää sinistä muinaisnaamiota kantava Matoran sanoi kohteliaasti. ”Ath-Korossa ei ole mennyt hyvin sen jälkeen, kun menetimme Beetan Pimeyden metsästäjille. Ravinto on vähissä ja kylmyys tuhoaa karjaa.”

”Oraakkeli”, Mestari sanoi kaapunsa sisältä. ”Uskaltaudut siis näyttäytymään meille edelleen?”

Oraakkeliksi kutsuttu sininaamioinen Matoran nyökkäsi. ”En koe häpäisseeni itseäni tai Athin rakkautta, arvon Mestari.”

Mestari hymähti. ”Rohkeaa. Pidän siitä. Erittäin rohkeaa. Varsinkin kun ottaa huomioon, kenet toit saarellenne.”
Pappien ja munkkien joukossa oli hetkellistä supinaa. Isä Ariez nousi seisomaan ja katsoi Oraakkelia pitkään.
”Sinäkö kutsuit Miekkapaholaisen?” hän kysyi totisena. Ariezin äänensävy kasvoi pian äänekkääksi paasaamiseksi. ”Sinätkö toit pyhään kyläänne Makutan? Sellaisen demonin, jota vastaan isä Athin enkelit taistelevat?!”
Oraakkeli nosti kättään varovaisesti ylös pyytääkseen puheenvuoroa. ”Kyllä. Mutta saanen korjata, arvon Isä Ariez… ’Miekkapaholainen’ tunnetaan myös Toa Ämkoona.”
Ariez tuhahti. ”Siinä miehessä ei ole enää mitään Toaa.”

Oraakkeli nyökkäsi ymmärtäväisesti. ”Ehkä ei, arvon isä. Mutta hän pelasti saaren Nazorakeilta. Klaani ei ole vihollisemme.”

”Klaaniko ei ole vihollisemme?” Bartax kuiskasi. ”Etkö sinä tiedä, mitä Miekkapaholainen ja hänen valkoisen sulava toverinsa tekivät?”
Oraakkeli pakotti kasvoillen hymyntapaisen.
”Minun käsittääkseni he ikään kuin yrittivät estää sitä nukkea saamasta siruanne, isä Bartax hyvä.”
”He olisivat varastaneet sirun”, Bartax sylkäisi. ”Emme tiedä, mitä Bio-Klaani aikoisi tehdä Nimdan siruilla – kenties yhdistää ne saadakseen koko Universumin hallintaansa – mutta sen minä vakuutan sinulle, petturi, että Bio-Klaani ei ole ystävä.”
”Ystävä”, Gunei kuiskasi hiljaa. Oraakkeli piteli kättään hänen olallaan ystävällisesti. Mestari puuttui puheeseen:
”Ystävät, meidän ei tule riidellä. Meidän pitää ratkaista pulmamme: Nimda ei ole enää turvassa, ja meidän on siirrettävä jäljelle jääneet sirut.”
”Onko niitä jäljellä enää?” kysyi Ariez.
”Onhan meillä, Ariez, onhan meillä”, sanoi lihavahko, hilpeä plasman Matoran, kasvoillaan oranssi Kadin-naamio, jonka poikki kulki viistosti leveä, valkoinen juova. Miehen kaapu oli höllempi kuin muiden, ja hän näytti olevan ainoa positiivisella tuulella oleva huoneen joukosta.
”Vakuutan, että meidän temppelimme Nimda-siru on tallessa. Se ei ole poistunut sieltä ikinä, eikä kukaan ole mennyt sisään sataan vuoteen.”
”Toivon, että olet oikeassa, Bothana”, Ariez murahti, ”toivon sinun itsesi vuoksi.”
”Uhkailetko sinä minua, toveri?” Bothana sanoi viekkaan kysyvästi.
”Ei hän uhkaile, rakas Bothana”, mestari sanoi ja huokaisi. ”Tai ainakaan minä en sitä soisi.”
Ariez kavahti hieman taemmas tuolissaan. Mestari veti hupun päästään. Sen alta paljastui suuri kanohi Shelek, hiljaisuuden naamio, moraalittomana pidetty kanohi. Shelek oli kokenut kovia: siinä oli kolhuja, naarmuja, lommoja. Se oli alun perin ollut ehkä kultainen, mutta nyt se oli himmeä kuin haalistunut taideteos, jota oli säilytetty varastossa vuosisatoja.
”Julistan kokouksen päättyneeksi”, Shelek-päinen Matoran sanoi. Huoneessa olijat alkoivat liikehtiä poistuakseen. Mestari lysähti tuolinsa takaosaan odottamaan, että kaikki poistuisivat. Ennen kuin nämä ehtivät poistua, hän pyysi Bartaxia ja Guneita jäämään. Oraakkeli jäi Gunein mukana, vaikkei Mestari olisi välittänyt hänen jäävän.

Mestari nousi tuolistaan. Hän oli vanha mielenvoimien Matoran – nainen, vaikkei hänen puheestaan sitä voinut päätellä, sillä se oli iättömän ja sukupuolettoman kuuloista. Hänen silmänsä olivat sokeita ja tuijottivat milloin minnekin, useimmiten ei keskustelukumppaniin.

Bartax vääntelehti levottomasti. Tätä hän oli odottanut.
”Sinulla lienee minulle asiaa, Bartax”, Mestari sanoi väsyneesti.
”Niin on.”
Gunei vilkuili hermostuneesti Bartaxista naiseen, joka sattui tuijottamaan häneen päin.
”Minä vaadin lupaa tehdä hyökkäyksen Nynrahille”, Bartax töksäytti. Mestari ei näyttänyt yllättyneeltä.
”Miksi sinun pitäisi saada lupa?”
”Minä… minä vaadin saada käyttää hyväkseni tämän tilaisuuden hävittää Klaanilaisten päämiehen. Hän aiheuttaa meille vielä paljon harmia, jos häntä ei nitistetä, sanokaa minun sanoneen.”
Oraakkeli puuttui puheeseen:
”Sanoinhan, ettei Klaani ole vihollisemme. Heidän vihollisensa ovat meidän vihollisiamme.”
”Ahaa?” Bartax tuhahti ivallisesti. ”Ja keitähän ne meidän todelliset vihollisemme sitten oikein ovat?”
”Nazorakit”, Oraakkeli kuiskasi, ”Makuta Abzumo… Punainen mies… ja…”
”Ja?” Bartax tivasi, mutta Oraakkeli ei ennättänyt vastaamaan.
”Nuket”, Mestari sanoi. Hänen äänensä kiiri varmasti salin toiseen päähän ja se kaikui aavemaisesti. Bartax värähti.
”Hmm, antaa olla”, hän sanoi. ”Minä edelleenkin vaadin lupaani.”
”Tee, mitä teet, Bartax”, Mestari sanoi, ”mutta vastaat myös teoistasi. Athille.”
”Oi, sen teen varmasti, Mestari”, Bartax pilkkasi. ”Sen teen varmasti.”
Sitten hän marssi pois huoneesta pystypäin. Gunei vilkaisi hänen peräänsä ja istahti takaisin tuoliinsa. Oraakkeli katsahti Mestariin.
”Etkö aio pysäyttää häntä?”
”Hänen kostonhimonsa tuhoaa hänet, ja hän tekee itsestään Atheonin palvelijan. Minä en voi puuttua siihen”, nainen vastasi. Hän näytti vanhalta ja väsyneeltä.
”Ymmärrän”, Oraakkeli vastasi.
”Pidä sinä varasi”, Mestari jatkoi. ”Muut eivät pidä siitä, mitä olet tehnyt. Heistä voi tulla Bartaxin jälkeen yhä vastustavampia Klaanin suhteen, vaikka he eivät vielä vastustakaan ystäviämme.”
”Otan neuvostasi vaarin, Mestari.”

[spoil]Guartsu kirjoitteli tuosta Gunein ja Oraakkelin ympäriltä.[/spoil]

Retro

Abzumon laavatemppeli: Kun on piiskaa, tahtoa piisaa

Kommentoi

Meri

Aallot keinuivat. Aalloilla keinui. Aalloilla keinui laiva. Laiva oli matkalla jonnekin.

Jostain kuului hyminää, laulua. Sitten tuskan kiljaisu. Hyminä jatkui. Rumpujen pauhu sai lokin pelästymään.

Suuri kaleeri lipui ohi pienen luodon, jolla lintu istui. Linnun päälle roiskahti vettä, jolloin se lähti kirkuen lentoon.

Laiva oli Makuta Abzumon.

Rummut löivät tahtia, soutajat soutivat.

Makuta itse istui hytissään tutkimassa karttoja, jotka hänelle oli tuotu.
”Hienoa työtä, Aine.”
”Kiitos, herrani.”
Abzumo oli löytänyt kartasta heidän määränpäänsä ja etsi nyt paikkaa, jossa he olivat paraikaa. Löydettyään sen hän laski, kuinka kauan matka luultavasti kestäisi.
”Sssaavumme perille oletettavassssti huomenna, kunhan pysssymme nykyisessssä vauhdissssamme.”
”Kerron orjapiiskurille, että hänen on pidettävä tahti”, Aine sanoi kepeästi.
”Teepä sssssse.”

Harmaa Aine ei ollut täysin varma, mikä oli matkan tarkoitus, mutta hän luotti siihen, että hänen johtajansa tiesi, mitä halusi. Siispä hän vain totteli käskyjä. Hän luisteli ulos kapteenin hytistä, sen jälkeen asteli portaat alas soutajien luokse ja herätti orjapiiskurin huomion läiskäisemällä tätä takaraivoon. Matoran kääntyi pieksijäänsä päin nöyrästi.
Harmaa Aine hymyili ilkeästi. Hänen herransa oli julma mies, mutta melko nerokas: oli erittäin ilkeää laittaa yksi Matoraneista ruoskimaan ystäviään, jotta nämä pysyisivät tahdissa, jota toinen soutamattomista Matoraneista iski rummulla. Moni Matoran oli peräisin Metru Nuilta, mutta kolmekymmenpäiseen joukkoon mahtui myös Klaanin asukkaita, joita Skakdit olivat tuoneet ”sotasaaliinaan”.

”Tämä sama tahti on säilytettävä”, Aine murahti osoittaen sanansa sekä rummuttajalle että orjapiiskurille. Tahti oli selvästikin epämiellyttävän nopea, sillä orjat voihkaisivat ääneen. Harmaa Aine tarttui orjapiiskurin ruoskaan ja sivalsi salamannopeasti lähintä soutajaa. Tämä kirkaisi kuuluvasti, mikä sai Aineen lyömään uudestaan.
”Teidät kaikki pitäisi ruoskia oikein kunnolla niin, että selkänahkanne irtoaisi kokonaan!” rullaluisteleva olento karjui. Soutajat vapisivat. Aine oli tyytyväinen suoritukseensa ja paiskasi ruoskan päin piiskuria niin, että tämä sai haavan kasvoihinsa. Jokainen Matoran vapisi pelosta, kun lasikuvun sisällä lilluvat rullaluistelevat aivot katosivat takaisin portaisiin.
”Miksi me olemme joutuneet tänne! Mata Nui, miksi hylkäsit meidät?” parkui joku. Orjapiiskuri yritti hyssytellä häntä, mutta oli liian myöhäistä. Tumma hahmo ilmaantui oviaukosta, josta Harmaa Aine oli juuri kadonnut.
”Herra, älkää”, voihkaisi orjapiiskuri. Makuta Abzumo katsoi häntä halveksien.
”Kuka täällä itkee jumalaanssssa?” hän kysyi kylmästi sihisten. Matoranit osoittivat syyllistä yksimielisesti; he olivat oppineet, että Makuta Abzumolle ei kannattanut valehdella. Hän sai aina tietää totuuden, joko hyvällä taikka pahalla. Makuta vilkaisi syyllistä häijysti ja nosti hänet ylös joukosta. Matoran hytisi.
”Kai ssssssinä ymmärrät”, Makuta sihisi, ”että toivoa ei ole? Mata Nui ei sssssinua pelassssta, vaikka ei nukkuisssssikaan ikiunta. Hän ei kossskaan palaa, eikä edessss välittäisssssi kaltaisssesssstasssi pienesssstä ja mitättömässsstä olennossssssssssta.”
Matoran painoi päänsä. Hänen ruumiinsa oli muuttunut värittömän harmaaksi kaiken sen jälkeen, mitä hän oli kokenut, joten hänen elementtiään ei voinut päätellä ruumiin väreistä. Harmaa, ehkä ruskeaan vivahtava jalo kanohi Akaku oli arpinen ja nuhjuinen.
”Ottakaa tästä oppia, pikkuiset”, Abzumo sanoi ja nuolaisi alahuultaan. Matoran, joka roikkui hänen kourassaan, päästi valittavan vinkaisun.

Laiva jatkoi kulkuaan samaa vauhtia jättäen kuitenkin jälkeensä verivanan. Ilkeät merirahit yrittivät napata suihinsa veden pinnalla kelluvaa verta, mikä näytti erittäin huvittavalta Abzumon mielestä. Hän palasi hyttiinsä. Ikävät välikohtaukset olivat aina mukavia.

Aine kuljeskeli kannella komentamassa Visorakeja, jotka hoitivat kaikkia tehtäviä. Aine oli julma johtaja, ja Visorakit tiesivät sen. Ensimmäinen perämies oli vedetty kölin ali edeltäneellä matkalla. Alhaalta kuului edelleen tuskan kiljahduksia, kun Matoran-orjapiiskuri pakotti itsensä ruoskimaan ystäviään selvitäkseen hengissä. Harmaa Aine naputteli sormiaan puista kaidetta vasten rummun tahdissa. He lähestyivät määränpäätään.

Muutaman tunnin kuluttua saari ilmaantui horisonttiin. He olivat ehkä jopa etuajassa. Harmaa Aine sai kuulla saaren näkyvyydestä tähystäjä-Visorakilta, joka kapusi alas mastosta. Sitten hän meni ilmoittamaan kapteenille. Abzumo oli mielissään ja päätti kiristää yhä tahtia. He ehtisivät rantaan samana päivänä. Matoraneille se tarkoitti lisää työtä ja tuskaa sekä lihasten repeilyä. Mutta pian he saisivat levätä.