Klaanon

Tekijä: Manfred

  • Discoevil

    Yökerho, Bio-Klaani

    Manu astui sisään yökerhoon, jossa oli kuullut kerrottaneen Ämkoon veljeskunnan edustajan häntä odottavan. Paikka oli tunkkainen ja hieman savuinen, mutta kuitenkin tilavahko ja hyvin täysi.
    Ja mitähän eroa on pubilla, baarilla, kapakalla ja tavernalla. Enpä ole ikinä ajatellut asiaa… Manu ajatteli huvittuneena. Vaikkakin tämä on yökerho.

    Violetista siniseen välähtelevät värivalot ja diskopallo korkealla katossa, jumputtava musiikki ja iloisina/humalaisina heiluvat Matoranit piristivät päivää mukavasti. Näyttöruudut näyttivät lähikuvia sieltä täältä salia. Diskoteekki oli täynnä tanssivia Matoraneja erilaisissa puvuissa, jotka yrittivät ilmeisesti olla vaikuttavia. Manu oli pannut merkille, kuinka portsari oli ajatellut, ettei hänen ollut soveliasta astua sisään pukukoodin takia. Eipä tämä silti ollut uskaltanut pysäyttää Makutaa, joka oli vain astellut sisään hymyillen.

    Musiikki oli niin kovalla, että rakennus vavahteli. Manu mietti, saapuisikohan naapurustosta valituksia myöhemmin seuraavana päivänä – tai saapuiko valituksia usein muutenkin. Hän etsiskeli katseellaan istumapaikkoja ja huomasikin pian mustien nahkasohvien ympäröimän pienen katoksen diskoteekistä kauempana. Hän käveli niiden luokse pelottaen eräällä sohvalla istuneen kuhertelevan parin pois ja valtasi alueen. Hän istahti kaikista leveimmälle sohvalle ja nosti jalkansa pöydälle.
    ”Tarjoilija!” Manu huusi. Kukaan ei tullut paikalle. ”Epäkohteliasta. Vaikka en ole juuri pyörinyt yökerhoissa. Ehkä tällaisissa ei ole tarjoilijoita.”
    Manu alkoi seuraavaksi pohtia, miltä häntä etsivä Matoran mahtoi näyttää. Le-Matoran tämä varmasti olisi, mutta täällä ei voinut juuri erottaa ketään, sillä kirkkaat valot värjäsivät jokaikisen paikallaolijan valon spektrin korketaajuuksisimmilla väreillä.

    Manu päätti kyllästyä ja sukeltaa diskoteekin tanssijoiden joukkoon. Tanssijoihin ei muodostunut sellaista Makutan mentävää aukkoa, kuten olisi voinut olettaa; väki ei edes huomannut Manua, ennen kuin tämä tuli kohdalle. Tutkien Matoranien naamoja Manu hiippaili läpi massojen, jotka heiluttivat käsiään ja hytkyivät musiikin tahdissa. Värivalot muuttuivat nyt häijyn vihreiksi ja sokaisivat Makutan hetkeksi. Nyt jokainen näytti Le-Matoranilta, mikä ei tehnyt Manun työtä yhtään helpommaksi.
    ”No hemmetti soikoon, miksi minun pitää etsiä Matoran, joka halusi etsiä minut.”

    Kiivauksissaan Makuta heitti erään tyttöparan ilmaan niin, että tämä oli törmätä diskopalloon. Muutaman senttimetrin päähän diskopallon pinnasta tämä jäikin eikä näin ollen törmännyt siihen. Pudotus oli kuitenkin korkea, ja vaistomaisesti naispuolinen Matoran otti kiinni lasisesta pallosta. Nyt joukkoon tuli selkeä rako, joka jätti Makutan omaan rauhaansa. Matoranit katsoivat säikähtäneenä Manua, joka hymyili valloittavasti naisen edelleen roikkuessa pallosta ja kiljuessa. Ääni kuitenkin jäi suurimmaksi osaksi musiikin alle.
    ”Etsin… jotakuta, joka halusi nähdä minut”, Manu sanoi vakavasti, tarpeeksi kovaa, jotta hänet kuultiin musiikin yli. Lähimmät Matoranit pudistivat päitään ja vetäytyivät kauemmas. Manu kohautti olkiaan ja jatkoi kulkuaan diskoteekin keskeltä reunaa kohti. Matoranit tekivät nyt tietä paremmin, ja Manu hymyili niin monelle kuin ehti.
    Olisi helpompi, jos tietäisin edes hänen nimensä, Manu ajatteli synkeänä. Oli tämäkin tapa tuhlata iltaa.

    Pian Makutaa kuitenkin onnisti, sillä häntä vastaan huojui Matoran, joka ei näyttänyt aivan täysipäiseltä. Se nosti kättään kuin natsitervehdykseen, hikkasi ja sieppasi Manun käden uhkarohkeasti omaansa alkaen kätellä innokkaasti.
    ”Päivää, herra Makuta”, hän sanoi iloisella ja kovalla äänellä, ”nimeni on Tedni.” Sitten hän hikkasi ja veti Manun läheiseen pöytään.
    ”Meidän pitää puhua”, Tedni sanoi vakavasti.
    ”Tai jospa odottaisimme hieman, jotta minun ei tarvitsisi puhua alkoholin alaisen pienen apinan kanssa?” Tedni ei huomannut loukkausta vaan jatkoi puhumista.
    ”Herrani Ämkoo tarvitsee apuasi.”
    ”Ahaa, ja sinut lähetettiin kertomaan siitä minulle?”
    ”Hän halusi sinut saarelleen. Mutta asia ei enää kuulemma ole niin yksinkertainen. Sinne ei voi mennä.”
    ”Kuinka niin?” Manu sanoi kiinnostuneena.
    ”Noh”, Tedni aloitti – hänen päänsä näytti alkavan jo selvitä, ”tilanne vaikuttaa siltä, että – HEI SINÄ, MINÄ AION VIELÄ TANSSIA KANSSASI – niin, siis, Nazorakien joukot ovat hyökänneet saarellemme.”
    Manu yritti olla välittämättä seuralaisensa kummallisesta käytöksestä naisia kohtaan ja keskittyä kuulemaansa, mikä oli vaikeaa, sillä Tedni yritti karata erään – ilmeisesti tämän mielestä – sievän Ga-Matoranin perään. Manu iski kouransa Tednin käsivarteen ja murahti:
    ”Äläpä karkaa mihinkään, hihhuli. Meillä on puhumista. Mitä Mäksä sanoi sinulle?”
    Tedni näytti hetken hämmentyneeltä, mutta sitten hän tuntui muistavan jotakin ja sanoi:
    ”Hän vain sanoi tarvitsevansa apuasi ja halusi sinut saarelle. Eipä hän muuta sanonut. Mutta ethän sinä voi mennä sinne, koska evakuaatio on kesken.”
    ”Evakuaatio?”
    ”Klaani auttaa evakuoimaan Veljeskunnan joukot saarelta. Emme voi estää Natsoja valtaamasta saarta.”
    ”Surullista”, Manu sanoi, vaikkei kyllä ollut huolestunut saaren kohtalosta. Mitä Mäksä halusi? Manun mieleen tuli kymmenen erilaista vaihtoehtoa, joista kymmenen hän sulki pois ja hämmentyi itsekin.

    ”No niin, eiköhän tämä ollut tässä”, Tedni sanoi, hikkasi kerran ja yritti taas paeta. Manu muutti hänen painonsa niin suureksi, että hänen voimansa eivät riittäneet nostamaan häntä tuolilta. Tuoli romahti kasaan.
    ”Äläpä hoppuile. Milloinka tämä piiritys alkoi?”
    ”Mmmitäh, älä minulta kysy. Kysy klaanilaisilta, ne tietävät.”
    ”Niin tiedät sinäkin. Ja minä kysyn sinulta.”
    Tedni näytti loukkaantuneelta.
    ”Mitä minä muka voin kertoa. Minä tahdon tanssimaan.”
    Manu kohotti kulmaansa ja lausui: ”Milloin piiritys alkoi?”
    ”On siitä jo aikaa”, Tedni sanoi raapien päätään. ”Ajantajuni on hämärtynyt.”
    ”Baarien ja yökerhojen takiako?”
    ”Hei, tämä on ensimmäinen kunnon yökerhomesta, jonne pääsin.”
    ”Sen uskon. Te selibaatissa elävät ninjapojut ette varmasti tapaa mitään järkevää siellä saarellanne.”
    ”Pilkkaatko minua, Makuta?”
    ”Kyllä pilkkaan, etkä sinä voi asialle yhtikäs mitään.”
    Tedni puri hammasta ja voihkaisi, koska lattia satutti hänen selkäänsä.
    ”Tuolta tuntuisi olla liian lihava”, Manu virkkoi virnistäen ilkeästi nähtyään Tednin ilmeen. Tämä mulkaisi häntä pahasti ja sulki sitten silmänsä. Manu päätti palauttaa normaalipainon Matoran-paralle ja nousi pöydästä. Tedni tunsi keventyvänsä reilusti ja nousi hänkin, tosin paljon hiljempaa, sillä hänelle oli tullut lihassärkyä.

    ”Mitäs tässä seuraavaksi”, Manu sanoi esittäen kysymyksen lähinnä itselleen. Tedni kuitenkin vastasi: ”Sinun täytynee odottaa, että Ämkoo saapuu Klaaniin.”
    Manu virnisti. ”Minä teen, mitä haluan.”
    Tedni kohotti kulmaansa Manun kääntyessä hänestä poispäin. Makutan katsoessa muualle Tedni päätti hiippailla takaisin tanssivien joukkoon. Hän hivuttautui hitaasti parin juttelevan Ta-Matoranin taakse ja katosi väkijoukkoon. Manu hymyili itsekseen.
    ”Ehkä on aika muuttaa tämän paikan tyyliä”, hän tuumasi hihittäen ja hiippaili ovelle, jossa luki: ”Pääsy kielletty henkilökunnalle.” Sanojen ”kielletty” ja ”henkilökunnalle” väliin oli kirjoitettu punaisella tussilla pilkku ja sana ”vain”. Hiljaa Makuta avasi oven ja astui sisään sulkien oven perässään.

    Tedni ehti keskelle diskoteekkiä ja äkkäsi jopa ex-tanssiparinsa. Tämä ei näyttänyt yhtään niin helpottuneelta kuin Tedni oli nähdessään Le-Matoranin.
    ”Mene pois”, tämä vinkaisi, mutta Tedni tarttui tätä kädestä ja polvistui.
    ”Suo minulle illan viimeinen vals- hm, dubstep.”
    Ga-Matoran näytti kiusaantuneelta katsoessaan maassa matelevaa Le-Matorania. Tedni päätti ottaa sen myöntävänä vastauksena, nousi seisomaan ja pyöräytti partneriaan 1440 astetta ympäri. Kirkaisten tämä kaatui lattialle ja tönäisi samalla erään tanssivan parin nurin. Nämä katsoivat häntä vihaisena, ja hän taas katsoi Tedniä vielä vihaisempana. Tedni taas ei näyttänyt huomaavan mitään tapahtuneen vaan jammaili musiikin tahtiin itsekseen. Ga-Matoran nousi ja läiskäisi Tednin naamaa kämmenellään. Le-Matoran kosketti poskeaan kädellään loukkaantuneena ja tuijotti väkijoukon sekaan katoavaa kumppaniaan.
    ”Mikä noita naisia vaivaa?” hän pohti ääneen.

    Sitten jotakin tapahtui. Valot muuttivat yhtäkkisesti väriä tummanpunaisiksi ja räikeän pinkeiksi. Tavanomainen lasipallo katossa vetäytyi katon sisään ja sen tilalle laskeutui erikoinen ilmestys – piikikäs diskopallo. Värivalot aloittivat hektisen välkkymisen, ja musiikki muuttui täysin: diskojumputus päättyi ja tilalle tulivat kitara, muhkea basso, terävät syntetisaattorit ja kaikuvat rummut. Kaiuttimia lähimpänä olevien Matoranien korvat räjähtivät veriseksi mössöksi äänenvoimakkuuden kasvaessa räjähdysmäisesti.

    Keskeltä diskoteekin lattiaa nousi korkoke, jonka huipulla seisoi Makuta Nui.
    ”DISSSSCOEEEEEVILLLLHHH!”
    Matoranit näyttivät epäuskoisila ja pelokkailta, mutta kukaan ei uskaltanut liikkua. Makuta katseli tasaisesti koko väkijoukkoa. Sitten hän kirkaisi:
    ”Pelkäättekö astua kynnyksen yli? TANSSIKAA, NUKET, TANSSIKAA!”
    Matoranit aloittivat kömpelön näköisen ja pelokkaan tanssin Makutan lyödessä käsiään yhteen musiikin tahdissa.
    ”Nyt on oikea meininki, rakkaat ystävät!”
    Näyttöruuduilla alkoi vilkkua lähikuvia Makutasta, joka tanssi – ja lauloi – itsekin korokkeellaan (DJ istui köytettynä siivouskomerossa).

    Muutamat värivaloista kohdistuivat värittämään seinille hehkuvia siluettikuvia Makuta Nuista, ja muut pyörivät ympäri ja ympäri diskopallon heijastellessa teräviä punaisia valotäpliä ympäriinsä vinhaa vauhtia. Muutama Matoran oli jo saanut jonkinlaisen kohtauksen ja makasi lattialla. Muut yrittivät varoa heitä, mutta se oli vaikeaa, koska kaikki tönivät toisiaan väistääkseen lattialla makaavia.

    Myrkylliset soinnut, luut murskaksi.
    Punaista, kuumaa, höyryävää.
    Hikeä, verta ja ”KIRKUKAA.

    HAHAHAHAHA!”

    Brutaali ääni, kuolettavan jumputtava.
    Polttavat laserit ja piikikkäät peilipallot.
    ”DISCOEEEVILLLLLHH!”

    Matoranit vilkuilivat tanssinsa lomasta lannettaan pyörittävää Manua kuin tämä olisi seonnut – ja ken tietää, ehkä tämä olikin.
    ”TEHKÄÄ TAIDETTA, HENGITTÄKÄÄ TAIDETTA, KUUNNELKAA TAIDETTA, OLKAA TAIDETTA!

    TANSSITAAN!

    MEHU? KENELLÄ ON MEHU?

    NÄETKÖ RAHAN, TYKKÄÄTKÖ RAHASTA?”

    Matoranit katselivat hämmentyneenä Makutaa, joka pyöri vinhasti akselinsa ympäri jokaisessa ulottuvuudessaan. Kuin yhteisestä sopimuksesta kaikki ryntäsivät yhtä aikaa ovelle ja yrittivät tungeksia ulos. Muutamassa minuutissa koko diskoteekki oli tyhjä.

    Manu katseli pettyneenä tyhjyyttään ammottavaa salia.
    ”Ehkä he eivät pitäneet musiikista.”

    [spoil]Trolololol. Jos huvittaa, voi musiikin toki kuunnella loppuun. :3[/spoil]

  • Kirjeenvaihtoa zakazlaiseen tapaan

    Muutama vuosi sitten…

    Arvoisa Zorak von Maxitrillian Arstein VIII,

    Projekti etenee halutulla nopeudella. Testikohde on osoittanut kyvykkyyttä kahden elementtivoiman hallinnassa. Tulen elementtivoimat toimivat nyt yhtä hyvin kuin alkuperäinen painovoimakin. Hän on kuin kuka tahansa Toa-soturi, paitsi, että hänen kaksi elementtiään tekevät hänestä nyt erikoisen, mikä mahdollistaa paremmin Antisuoja II:n käytön.

    Antisuoja II on myös valmistunut aikataulun mukaan. Se on säädetty aktivoitumaan, kun vastassa on Zairyhin kaltainen olento. Kuitenkin olen huomannut, että sen voi aktivoida myös satunnainen vaaran tilanne, mutta silloin myös aktivoitumisen tulos on satunnainen. Tällaisia satunnaisuuksia ei kuitenkaan ole usein, joten kyseisestä ”lisäominaisuudesta” ei ainakaan liene haittaa.

    Projektin tulokset tulevat näkyviin kuukausien, huonolla tuurilla muutaman vuoden, kuluttua. Olen vakuuttunut, että panoksenne projektin onnistumisessa on pitkän ajan kuluessa ollut erittäin tuottoisa ja kannattava.

    Lupaan pitää teidät ajan tasalla projektin tuloksista. Testihenkilö sijoitetaan kuukauden sisällä.

    Ystävällisin terveisin,
    Jouera

  • Nynrah osa 48: Avden ja Arsteinin mysteeri

    Alus liitämässä meren yllä jossain tuolla kaukana

    ”Olemme juuri ohittaneet Tren Kromin niemimaan”, ilmoitti Tongu. Matoranit eivät olleet kyenneet pysymään aloillaan, vaikka Keetongu oli jopa käskenyt niitä lepäämään. Ternok ja Ontor olivat palanneet lappamaan hiiltä masiinaan, ja Guardian istui tekemättä mitään. Hän tunsi olonsa turhautuneeksi, koska ei oikein pystynyt mihinkään sillä hetkellä. Hän saattoi vain katsella ulos ikkunasta ja tarkastella Pohjoisen mantereen työntämää uloketta Steltin ja Klaanin saaren välissä. Makuta Nui istui lattialla ja näytti meditoivan.
    Eihän tuosta ikinä tiedä, Guartsu ajatteli itsekseen. Ehkä se vain esittää, ja oikeasti se…

    ”Guartsu”, Makuta Nui sanoi yhtäkkiä kuin olisi lukenut Guardianin ajatukset. Ja ehkä hän tekikin niin, skakdi muistutti itselleen. Jos hän teki, tiedänkö minä?
    Manu tuijotti nyt mietteliäänä ulos ikkunasta.
    ”Mitä?” Guardian kysyi vilkuillen haikeana samasta ikkunasta ulos, josta Makutakin katseli taivasta.
    ”Puhuiko hän sinulle?” Manu kysyi katsoen Guardiania silmiin vaihteeksi vakavasti.

    ”Arstein?” Guardian vastasi vilauttaen hampaitaan inhoten. ”Kyllä. Älä muistuta minua siitä muakan äpärästä.”
    Manu pudisti päätään.
    ”Tarkoitan Punaista Miestä”, Makuta sanoi ovelasti hymyillen. Guardianin katse jäätyi. Hän nousi ryhdikkäämpään asentoon tuolillaan ja katsoi Manua hiljaa. Keetongu vilkuili kaksikkoa hämmentyneenä ohjaamon takapeilistä.
    ”Mistä sinä tiedät Avdesta?” Guardian sanoi hämmentyneenä. Manu vastasi tähän kysymykseen pääasiassa aivan yhtä hämmentyneellä ilmeellä.
    ”Ai”, Makuta sanoi vilauttaen pientä hymyä. ”Hänellä on nimikin.” Makutan hymy pysyi tämän kasvoilla, mutta epäilevä katse siirtyi Guardianiin.
    ”Ennen kuin kysyt, minä puhuin hänelle”, Manu sanoi virnuillen. ”Pidimme keskustelun filosofiasta ja psykologiasta ja aika-avaruudesta. Se oli avartavaa, vaikka hän ei monia näkemyksistäni jakanutkaan. Sitten siirryimme lautapeleihin! Ja… ja biljardiin. Ja korttipeleihin.”
    Makuta vilkuili veitsimäisiä sormenkynsiään.
    ”Sotilas”, Makuta sanoi yhtäkkiä väliin kuin maansa myyneenä. ”Sotilas, joka loi kuningattaren…”
    ”Mene asiaan”, Guartsu keskeytti kiireisenä. Skakdin kämmen puristui merikartan ympärille. Paperinpala rypistyi kasaan.

    Manu säpsähti ja läimäytti itseään otsalle. Oli kuin Makuta olisi lyönyt jonkin kytkimen pohjaan. Vakavuuskytkimellä kesti pieni hetki aktivoitua.
    ”Oli miten oli”, Manu sanoi. ”Minä katsoin häneen. En siis katsonut silmillä, koska en saanut niitä auki. Mutta minä…”
    Makutan punaisten silmien katse keskittyi hetkeksi Guartsuun ja Keetonguun.
    … yksinkertaisesti katsoin, kuului kaiku skakdin ja keltaisen jättiläisen alitajunnasta.

    ”Mitä näit?” Guardian kysyi ihmeissään. Hän ei pystynyt enää edes yllättymään Manun telepaattisista viesteistä. Vuosien kokemus Visokin puheesta oli lopulta varmistanut sen.
    Makuta hymyili. ”Kaiken”, hän sanoi. Ilme muuttui nopeasti surumielisemmäksi. ”Ja en mitään. Ei valoa eikä varjoa. Kuilun, joka katsoi minuun. Kädet, jotka koskettivat aivojani. Muuttuvan labyrintin, jonka seinät olivat tuskaa, kärsimystä ja painajaisia. Asioita, jotka olivat niin sairaita, että edes minä en olisi niitä voinut keksiä. Salaisuuksia ja silmät pois polttavia totuuksia.”
    Makuta piti hämmentyneen tauon. Hänen katseensa oli lasittunut.
    ”Ja sitten yhtäkkiä tunsin oloni aivan kuin rauhoittuneeksi.”

    Keetongun suuri silmä keskittyi horisonttiin ja karttoihin, mutta takapeilin heijastuksesta näki, että hän oli kuunnellut. Guardian nojasi kyynärpäällään ikkunalautaa vasten ja hieroi leukaansa mietteliäänä.
    Makuta Nui hymyili hieman pirullisesti. ”Niin. Mistä sinä sitten tiedät Avdesta, Gurvana hyvä?”
    Keetongu käänsi päätään hieman taaksepäin ja kohotti yksinäistä kellertävää kulmakarvaansa.
    ”Minuakin kiinnostaisi kovasti.”
    Sininen skakdi huokaisi ja hieroi leukaansa pohdiskelevana.
    ”Tiesin, että teiltä ei voisi piilotella tätä loputtomasti”, Guardian hymähti laskien kämmenensä ikkunalaudalle. ”Kumpikaan teistä ei ollut Klaanissa, kun hän pääsi sisään, mutta varmasti kuulitte huhuja. Oli kai pitkään ihan liian helppoa väittää yleisölle, että kaikki sen yön tapahtumista oli Arsteinin pönttöjen syytä.”

    Manu nyökkäsi. Hän muisti, mitä oli tapahtunut, kun hänen iskuryhmänsä oli palannut Klaaniin. Kuoleminen sattui aina. Ja hän oli kuullut epämääräisiä huhuja jonkinlaisesta mustasta massasta ja sen pysäyttämättömästä rynnäköstä läpi Klaanin. Mustan massan katoaminen admin-siiven puolelle osui epäilyttävän hyvin yhteen Visokin paljon puhetta aiheuttaneen katoamisen kanssa.
    ”Pitäisikö minun selvittää, minne hän meni?” Manu sanoi mietteliäänä.
    ”Kuka?” Guardian sanoi hämmentyneenä. Manu katsoi häntä häiriintyneen näköisesti.
    ”Sanoinko sen ääneen? Unohda.”
    Guardian kohotti toista kulmaansa ja jatkoi:
    ”Kun Avhrak Feterrat tulivat sisään, myös jotain muuta pääsi Klaanin muurien sisäpuolelle. Jotain, joka kutsui itseään nimellä Avde.”
    Keetongu katseli peilin kautta skakdia, joka innostui kertomaan tarinaansa.

    ”Avde…” Guardian aloitti, mutta keskeytti sitten. Jokin häiritsi Guardiania. Hän ei ollut aiemmin koskaan pelännyt Avdea, mutta nyt skakdin olkapäitä painoi jotain suurta. Jotain synkkää.
    Pahinta oli, että Guardian ei muistanut mitään. Arsteinin öljynhajuisen konepajan jälkeen ja ennen luodolta heräämistä oli skakdin muistissa musta aukko. Mitä tahansa olisi voinut tapahtua sillä välillä, eikä Guardian muistaisi sitä.

    ”En ole koskaan välittänyt pahemmin taistelusta. Toisin kuin luulette, minä en nauti tappamisesta. Teen sitä vain pakon edessä. Haluan mieluiten mahdollisimman monen elävän.

    Haluatteko te pakottaa minut?”

    ”Kuten olette ehkä päätelleet”, skakdi jatkoi yhä hieman hämillään, ”Avde hyökkäsi Klaaniin Arsteinin koneiden varjolla. Feterrojen tehtävä oli luullakseni vain aiheuttaa pelkkää kaaosta ja vahinkoa, että Avde pääsisi tekemään… tehtävänsä admin-siiven puolella. Me taistelimme häntä vastaan.”
    Keetongu vilkaisi taakseen. Guardian näytti hämmentyneeltä. Manu nousi seisomaan, nosti tuolin seinän vierestä ja asetti sen Guardianin tuolia vastapäätä. Sitten hän istahti.

    ”Se olento, mikä se sitten olikaan, yritti saada meidät epäilemään itseämme. Hän yritti myös tappaa meidät, vaikka väitti muuta”, G informoi kurtistaen kulmiaan.

    ”Annan anteeksi muun luonteessa, jopa synnit, hyvät ystävät, mutta tekopyhyyttä en siedä. Hyväksykää se, mitä olette.”

    Manu huomasi Guardianin reaktion.
    ”Oletko sinä ihan kunnossa?”
    ”Olen. Ei tämä mitään.”

    Vaikka Guardianin pää oli pyyhitty tyhjäksi siitä, mitä tajunnan mustina tunteina oli tapahtunut, muisti skakdi kuitenkin tunnetiloja. Yksi niistä oli ollut pelkoa.
    Oli todella kauan siitä, kun Guardian oli pelännyt aidosti. Sisällissota oli kredipselleenin ja veren tuoksullaan kehittänyt skakdista sen, mikä hän nykyään oli. Oli vaikea pelätä enää mitään, kun oli katsonut pahuutta silmiin ja selviytynyt hengissä.

    Silti Guardian muisti noista tyhjistä tunneista vain pelkoa. Skakdi jäi hetkeksi miettimään. Hän ei välttämättä edes halunnut tietää, mitä oli tapahtunut. Silti hänen olisi yksinkertaisesti pakko tietää.

    ”Mutta rakkaat ystävät, nämä hetket saavat minutkin ajattelemaan päätöksiäni kahdesti.”

    user posted image
    ”Mutta nyt aika rientää. Pyydän anteeksi, että joudun poistumaan. Ei hätää, ystäväni kyllä pitävät teille seuraa.”

    user posted image

    ”Avde pakeni. Visokki juoksi hänen peräänsä. Emme nähneet häntä enää sen jälkeen”, Guardian lopetti tarinansa äänensävy synkkänä. Manu hieroi leukaansa mietteliäästi.
    ”Musta massa. Täynnä lonkeroita. Kymmenittäin punaisia silmiä”, Guardian kuiskasi ja kylmät väreet kulkivat hänen lävitseen. Skakdi ei ollut enää edes varma, oliko se pelkoa vai inhoa.
    ”Kuulostaa huvittavalta”, Manu sanoi. Guardian irvisti hänelle.
    ”Sinä sanoit puhuneesi hänelle.”
    ”Niinhän minä tein.”
    ”Milloin. Missä.”
    ”Uskoakseni siinä välissä, joka on päässäsi tyhjä.”
    Guardian mietti hetken.
    ”Ennen kuin päädyimme luodolle?”
    ”Kyllä.”
    Seuraavaksi Keetongu sanoi:
    ”Minäkään en muista siitä mitään. Jokin tuli hakemaan meitä. Sitten päädyimme saarelle.”

    Makuta Nui räpsytteli silmiään mietteliään uneliaana ja kumartui kohti Keetongua.
    ”Näitkö, mikä meitä tuli hakemaan?”
    Keetongu nyökkäsi hetkellisesti. ”Kyllä”, keltainen jättiläinen sanoi nopeasti, mutta päätyi kuitenkin pudistamaan päätään. ”Ei, en kunnolla. Se pukeutui tummanvihreään kaapuun ja se oli ruma. Kaapu peitti sen melkein kokonaan, mutta se haisi oudolta.”

    Makuta Nui ja Guardian tuijottivat Keetongua hämillään.
    ”Luottakaa rahin hajuaistiin”, Keetongu sanoi ja osoitti yksisilmäisiä kasvojaan.
    ”Missä sinulla edes on nen-” Manu aloitti ääni tihkuen epäuskoa ja kasvot vääntyneenä ääriasentoon. Loput lauseesta muuntautui epäselväksi muminaksi Guardianin nyrkin tukkiessa Makutan suun.
    ”Mitä haistoit?” Guardian kysyi kiinnostuneesti nousten hieman tuoliltaan.

    Keetongu kytki Ilmaraptori I:n autopilotille napsauttamalla kolmea kytkintä ohjaamon katossa. Kahden ilmakuopan jälkeen kyyti tasautui niin tasaiseksi, että kahvia olisi ollut turvallista juoda. Jos sitä olisi ollut.
    Sitten keltainen jättiläinen kääntyi tuolillaan kokonaan kohti Makuta Nuita ja Guardiania. Hän kumartui, että pystyi puhumaan niin, että Ternok ja Ontor eivät kuulisi.

    ”… oli kuin… se ei olisi ollut elossa.”
    Guardian hiljeni hämmentyneenä. Hän laskeutui taas istumaan, mutta nyt lähemmäs Keetongua. Makuta Nui näytti pohdiskelevalta.
    ”Onko se mahdollista?” Keetongu kysyi katsoen Manua. Guardian päätyi vihdoin ottamaan nyrkkinsä ulos Makutan suusta.
    ”Pthyi”, Makuta sanoi. Käärmemäinen kieli lojui ulkona suusta. Se kuitenkin vetäytyi niljakkaasti sekunneissa takaisin pimeyden olennon kitaan. ”Tietty on. Monilla Kanohi-naamioilla voi liikuttaa kuolleita ruumiita haluamansa mukaan. Joku voisi tosin kutsua sellaista naamiota moraalittomaksi.”

    Keetongu pudisti päätään. ”En minä siitä puhu”, rahi sanoi. ”Raadon hajun tämä nokka tunnistaisi. Tämä ei ollut sellaista. Se ei ollut kuollut. Se ei vain ollut eläväkään.”
    Oli hetken piinaavan hiljaista. Ternok ja Ontor huhkivat moottorin luona autuaan tietämättöminä puheenaiheesta.
    ”Eikö tuollaisissa asioissa ole yleensä aika vaikea olla ’jotain siltä väliltä’?” Guardian sanoi epäuskoisena.
    ”Älä kysy minulta”, Keetongu sanoi kohauttaen olkapäitään. ”Minä en tiedä enää ollenkaan, mitä on meneillään.”

    Makuta Nui ja Guardian vilkaisivat toisiinsa. Guardian oli rojahtanut nojaamaan hiukan eteenpäin ja hieroi leukaansa tuijottaen mietteliäänä lattiaa. Makuta Nui näytti olevan ymmärryksen äärirajoilla.
    ”Öh”, Manu äännähti vilauttaen hampaitaan. ”Minulla on aavistus.”
    ”Mistä niin?” Keetongu kysyi korjaten ilma-aluksen lentosuuntaa hieman toisella kädellään.
    Makuta Nui nielaisi hieman. Muut valmistautuivat monologiin. ”Ette varmaan tienneet, että Nimda oli legendana olemassa jo kauan ennen minun lajini kapinaa Mata Nuita vastaan. Se kiinnosti Abzumoa aina todella paljon. Minä kehotin aika monta kertaa sitä sihisevää lepakonnaamaa unohtamaan myytit ja keskittymään telomeraasitesteihin, mutta jokin Abzumoa niissä teksteissä vain kiinnosti.”

    Makuta Nuin katse muuttui jääksi. ”Nimda-myyteissä puhuttiin paljon mielenhallinnasta. Sitä sihisijää kai kiinnosti aina ajatus täydellisen tottelevaisesta armeijasta. Minun olisi pitänyt arvata.”
    Keetongu ja Guardian pureskelivat Manun sanoja hetkellisesti. Ei kestänyt kauaa, ennen kuin ”Na Zora”-huudahdusten kuoro ja hyönteisjalkojen marssi soivat sekä skakdin että jättiläisen päässä taukoamatta.
    ”Oli miten oli, Ath-uskonnon Nimda-mytologia ei ollut se, mikä häntä eniten kiinnosti”, Manu jatkoi poikkeuksellisen vakavana. ”Hän piti matoranien tarinoina levittämää perimätietoa tärkeämpänä. Ja osa siitä perimätiedosta kertoi Nimdan kuudesta vartijasta. Niitä kutsuttiin Nukeiksi.”

    ”Nukeiksi?” Guardian toisti kurtistaen kulmiaan.
    ”Hei, en minä tätä juttua keksinyt”, Manu sanoi vaitonaisesti.
    ”Väitätkö, että se kaapuhirvitys voisi olla yksi niistä?” Keetongu kysyi.
    ”En, mutta kuvailusi osuu vähän liian hyvin yhteen Abzumon lukemien satujen kanssa. Ne tulivat ’toiselta puolelta’, joten ne eivät olleet eläviä eivätkä kuolleita. Niiden groteskin ulkomuodon piilottivat vain niiden kaavut.”

    Guardian hymähti. ”Olenko ilonpilaaja, jos sanon että tämä on minusta johtopäätöksenä vähän liian suora”, skakdi sanoi nojaten syvemmälle tuoliinsa. ”Tämä perustuu lähinnä siihen, mitä Tongu on meille kertonut. Kumpikaan meistä ei ole nähnyt tällaista olentoa.”
    Kun Guardian oli sanonut sanottavansa, hänen silmänsä pullistuivat. Makuta Nui hymyili hetkellisesti voitonriemuista virnettä.
    ”Paitsi että?” Manu sanoi hiljaa.
    Guardian räpytteli silmiään hetkellisesti hämmentyneenä. Hän kääntyi hitaasti kohti Makuta Nuita.
    ”Paitsi että olemme.”

    Zakaz
    Aavikko
    Noin viikko sitten

    Auringot saivat aavikon kiehumaan. Hyödytön metallinpala, joka oli ennen ollut revolveri poltti Guardianin kättä. Loput aseesta oli sinisen skakdin edessä seisovan, ruskeaan kaapuun verhoutuneen hahmon kourassa. Klaanin admin katsoi ruskean ja rähjäisen kaavun sisälle, ja kaapu katsoi takaisin.
    Hiekanruskea kaapuhahmo oli pimeyden peittämä. Kaavusta ei kuulunut muita ääniä kuin hidas hengitys. Oli kuin kaavun sisällä oleva olento olisi nuuhkinut lämmintä ilmaa, jota aavikon tuuli viilensi vain hieman.

    Kaapuhahmo käänsi päätään hieman vinoasentoon. Se nuuhkaisi jälleen. Kaavun sisällä olevan olennon niska naksahti sen pään liikkuessa. Naksahtelu kuulosti hieman jätättävältä kellolta.

    Guardian katsoi kaapuun. Skakdi keskittyi hetkeksi kiikarisilmällään olennon sisälle.

    Skakdi katui hetken aikaa sitä, että oli katsonut.

    ”Kuka on ystäväisemme?” kivien takaa esiin hiipivä Makuta Nui kysyi Guardianilta. Olento kääntyi katsomaan Makutaa, mutta vain hetkeksi. Pian olento perääntyi varjoisaan nurkkaukseen aavikolla seisovien kallioiden välissä.
    Hetkessä olento oli jo poissa. Se katosi käärmemäisin liikkein pimeyteen eikä enää palannut.

    ”Mikä se oli?” Guardian kysyi hetken päästä.
    ”En tiedä.” Manu vastasi.
    ”Sinulla lienee kuitenkin aavistus?”
    ”On. Mutta en sano mitään tässä vaiheessa.”
    ”Hyvä on.”

    Ilmaraptori I

    Klaanilaiskolmikko oli jälleen hiljaa. Keetongu vilkaisi välillä hieman huolestuneesti Ternokin ja Ontorin suuntaan. Kun Ternok päätti välillä vilkaista, mitä koneen ohjaamossa tapahtui, oli Keetongun pakko vääntää kasvoilleen tekohymy.
    ”Miten sujuu, kääpiöt?” Keetongu kailotti hymyillen matoran-kaksikolle.
    ”Hyvin, Pomo!” hiestä märkä ja noen peittämä Ternok huusi takaisin sotilastervehdyksen kera. ”Tämä kaunotar kiihtyy kohta sellaisiin nopeuksiin, että lennonjohto luulee meitä ohjukseksi!”
    ”Suuret puheet”, Guardian sanoi naurahtaen. ”Vaadin saada nähdä tämän.”
    ”Oliko tuo käsky, arvon herra eversti admin Guardian?” Ternok kysyi innokkaana suoristaen ryhtiään. Guardian kääntyi tuolillaan ympäri ja katsoi Ternokia virnuillen.
    ”Oli. Pökköä pesään.”

    ”Kyllä, herra!” Ternok huudahti riemuissaan ja palasi Ontorin luokse hommiin. Kohta hiiliä kalahteli metallia vasten kaksinkertaisella vauhdilla.
    Manu, Tongu ja Guartsu vilkuilivat toisiaan.
    ”Ternok ja Ontor eivät ole pelkureita”, Keetongu sanoi kädet puuskassa. ”He osaisivat kyllä käsitellä tätä.”
    Guardian kohautti olkapäitään. ”Minusta tuntuu, että tästä tietää nyt jo tarpeeksi moni. En olisi ehkä saanut puhua teillekään. Tiedätte kyllä, että tästä pidetään sitten suut kiinni.”
    Keetongu nyökkäsi syvään ja Makuta Nui teki vetoketjueleen suullaan.
    ”Oli miten oli.”, Guardian huokaisi rummuttaen polveaan sormillaan. ”Joku Avden kätyreistä on jäljittänyt meitä koko tämän matkan ajan. Minkälaisia tuntemuksia tämä herättää teissä?”
    ”Sellaisia, että kaikki ei ole kunnossa”, Keetongu vastasi hämääntyneenä.
    ”Lähinnä jonkinlaista mielenkiintoa”, Manu sanoi vilauttaen pientä virnettä.
    ”Sinun tapauksessasi sairasta”, Guardian lausui katse ulkona ikkunasta.
    ”Tunnet minut liian hyvin”, Manu sanoi virnistäen. Viimeinkin kotiin.

  • Kakkostopicin eka viesti

    Klaanon

    Siitä on jo vuosia, kun Tawa ja Visokki perustivat Bio-Klaanin. Vuosia, vuosikymmeniä, vuosisatoja. Vuodet ovat kuluneet suurimmaksi osaksi rauhan merkeissä – ellei lukuun oteta muutamaa vakavaa välikohtausta. Klaanin historian aikana niitäkin on ollut. Elämä ei aina ole ollut ruusuilla tanssimista. Puhumattakaan siitä, kuinka vaikeaa ruusuilla tanssiminen on. Klaani on rauhan tyyssija. Sinne hakeutuvat ovat yleensä rauhaa kaipaavia Matoraneja, työnsä päättäviä Toia, hylkiöitä, syrjittyjä olentoja. Klaani on turvapaikka niille, jotka sitä hakevat.

    Näiden vuosien aikana olemme saaneet rakennettua suunnattoman linnoituksemme saaren etelärannikolle. Lisäksi hieman Bio-Klaanin linnoituksesta pohjoiseen sijaitsee suuri Arkistomme, johon keräämme kaiken tiedon. Arkistoissa minäkin istun kirjoittamassa tätä muistelmaa. On hienoa tietää, että on paikka, minne mennä, missä asua – ilman pelkoa hyökkääjistä, jotka ryöstävät kodit ja tappavat asukkaat. Ilman Bio-Klaania suurin osa meistä olisi kuollut. Onneksi Klaani ottaa suojiinsa apua tarvitsevat. Mata Nuin ritarikunnalta, Makutain veljeskunnalta tai Pimeyden metsästäjiltä pakenevat saavat turvapaikan. Yksikään noista järjestöistä ei vie meiltä ystäviämme.

    Näin päätän tämän luvun muistelmissani ja siirryn jatkamaan tärkeiden paperikääröjen järjestelyä ystäväni ja kollegani Gahlok Van kanssa. Eläköön Bio-Klaani ikuisesti.

    — Arkistonhoitaja Vaehran

    Klikkaa tästä päästäksesi osaan I.

    Informaatiota

    Johdantomuistelman ja koko aloitusviestin laati Makuta Nui.

  • Tulehan, Christopher

    Nazorak-pesät

    006 heräsi mitä epämiellyttävimmällä tavalla: kapteeni 666 oli kumartuneena hänen ylleen ja hönkäili kuumaa ilmaa hänen kasvoilleen. Ruumiin lemu sai tohtorin melkein oksentamaan.
    ”Mmmitä sinä teet?” 006 parkaisi.
    ”Minut lähetettiin hakemaan sinut”, toinen vastasi pahansuovasti. ”Tule mukaan. Sinulle on töitä.”
    006 pakottautui nousemaan sängystään. Hän oli nukkunut vasta kaksi tuntia tehtyään vuorokauden ajan töitä.
    ”Mitä te haluatte?” hän sopersi 666:lle, joka käveli jo pois huoneesta.
    ”Pue jotain yllesi, tieteilijä”, kapteeni sanoi välinpitämättömästi ja jäi ovelle. 006 otti tuolin päältä työtakkinsa ja veti sen huolimattomasti unenpöpperössä päälleen. Sitten hän raahautui mustan Nazorakin perään.

    He kävelivät käytäviä pitkin, kunnes tulivat huoneeseen, jonka 006 tunnisti Abzumon uusiksi tiloiksi. Tämä oli saanut yhden valtaisimmista huonetiloista, mitä pesästä saattoi löytää. Se sisälsi valtaisan suuren salin ja muutaman pienen huoneen. Tämä oli yksi pienistä.
    ”Odota hetkinen”, 666 sanoi. Sitten hän katosi seuraavasta ovesta. 006 katseli ympärilleen. Yksi öljylamppu valaisi huoneen, jossa hädin tuskin mahtuisi olemaan kolme henkilöä. Se oli vain välitila käytävän ja huoneen välillä. Orgaaninen katto ja seinät näyttivät elävältä. Metallitukirakenteet huojuivat hieman samassa tahdissa kuin seinät.

    Sitten 666 saapui takaisin.
    ”Tule”, hän tiuskaisi viittoen kädellään tohtoria siirtymään eteenpäin. Tämä kompuroi seuraavan oven kynnyksen yli. Kun hän kohotti katseensa, hän toivoi koko sydämellään ja sielullaan, mikäli hänellä sellainen oli, ettei olisi katsonut.

    Huone oli avara, mutta silti aika pieni – ehkä kymmenen metriä joka suuntaan. Neljä pilaria piteli huonetta osaltaan pystyssä, ja lattialla oli vettä. Joka oli punaista.
    Seinällä roikkui viiden Matoranin päätön ruumis. Lisää ruumiita oli lattialla, ja ne olivat vuodattaneet verensä lainehtimaan 006:n jalkojen senhetkiseen sijaintiin. Katosta roikkui kettinkien varassa muutama ruumis lisää.
    666 hymyili ilkeästi.
    ”Eikö ole kaunista”, hän sanoi lumoutuneena näystä. 006 oli oksentaa siihen paikkaan. Hän ymmärsi hyvin kapteenista lähteneen ruumiin hajun.
    ”Mmmmitä sinä teit?” hän kysyi epäuskoisena.
    ”Älä oksenna, tohtori”, 666 sanoi nähtyään toisen ilmeen. ”Sinun pitää pitää oma aineksesi erillään tästä kaikesta.”
    ”Kuinka niin?” 006 kysyi ottaen tukea pylväästä. Veri oli värjännyt hänen jalkansa tumman punaisiksi. 666 hymyili nyt hänelle erittäin innostuneena.
    ”Sinä tutkit jokaisen ruumiin. Otat DNA-näytteet ja toimitat ne labraan.”
    ”Mmmmiksi?”
    ”Siitä minulla ei ole aavistustakaan, ystäväiseni. Teen vain työtäni.”
    ”Ja hyvää työtä ssssssinä teetkin”, kuului kolmas ääni 006:n takaa. Tämä kääntyi hitaasti katsomaan taakseen.

    Makuta Abzumo seisoi suoraan hänen takanaan niin, että hän olisi pystynyt koskettamaan tätä kädellään. Makuta katsoi suoraan alaspäin 006:ta, joka vapisi.
    ”Hei, Sssstephen”, Abzumo sanoi pirteästi. ”Kuulitko jo tehtävänantossssi?”
    006 nielaisi ja nyökkäsi sitten kerran. Abzumon naamalle levisi virne.
    ”Hienoa, hienoa. Tulehan, Christopher”, hän jatkoi. 666 poistui ovesta. ”Pidä hausssskaa, Sssstephen.”

    006 jäi yksin. Hän ei tiennyt, mitä tehdä. Mistä hän saisi välineet työhönsä? Miten kauan hänen pitäisi olla ruumishuoneella, joka oli täynnä Matoraneja? Mistä nämä olivat peräisin?
    Miettien näitä asioita 006 kiiruhti yhdelle huoneessa olevista ovista – näitä oli kaikkiaan kaksi sen yhden lisäksi, josta hän oli tullut sisään. Yhdestä sivuhuoneesta näytti löytyvän välineistöä ja toisesta tietokoneisto.
    006 huokaisi. Hänen olisi parasta alkaa hommiin. Hän käveli tietokonehuoneeseen, istahti tulille, käynnisti koneen ja oksensi sen taakse.

    Christopher…

  • Nynrah osa 45: Traumat

    Vielä joskus,
    joskus jossain

    Tongu avasi hitaasti ainoan silmänsä. Hän ei nähnyt mitään, pimeys verhosi hänen näkönsä. Hän makasi jollain karhealla, ja hänen jalkojaan nuoli jokin märkä – ilmeisesti meri, sillä aaltojen ääni kantautui hänen korviinsa. Karhea alusta saattoi olla hiekkaa. Silmä alkoi jo nähdä jotain. Valkoisia täpliä taivaalla.
    Tähdiksihän niitä kutsuttiin. Näkökentässä oli myös sirppimäinen kellertävä kappale, joka heijasti valoa jättiläisen silmään. Hetken maattuaan raukeana paikallaan Tongu huomasi näkökenttänsä rajalla punaista hehkua. Hän oli myös kuulevinaan hienoista rätinää meren kuohunnan keskellä, joten hän pinnisti voimansa ja nosti itsensä ylös kosteasta hiekasta.

    Guardian istui parin metrin korkuisen kivimuodostelman vieressä. Kivimuodostuma oli kaareva, kuin leveä hautakivi, joka kaareutui heistä poispäin. Guardianin vieressä oli nuotio, jossa kasa kosteaa puutavaraa paloi kitsaasti. Guartsu yritti hieman tuulettaa pahanhajuista savua pois käsillään, mutta se puski hänen naamalleen.

    Kivimuodostuma ei ollut täysin tasainen, vaan siihen oli kiinnittyneenä useita erivärisiä valokiviä, jotka hohtivat kauniisti yössä. Tongu katsoi kivisen luonnonihmeen yli ja näki merta. Hän päätti kävellä muodostuman taakse katsomaan, oliko saari tosiaan niin pieni kuin se hänestä näytti olevan. Guardian katseli Tongun menoa ja puraisi merilevää, jota oli pieni kasa hänen vieressään. Sitten hän irvisti ja sylkäisi tuleen.

    Tongu katsoi kivimuodostuman taakse. Sen takapuolella oli niin ikään valokiviä, mutta rantaviiva oli aivan kiinni siinä. Saari oli ehkä kymmenen neliömetrin kokoinen. Masentava ajatus. Tongu käveli takaisin nuotion luokse. Sitten hän huomasi seisovansa jonkin mustan vetelän aineen päällä.
    ”Onko tuo…” Tongu kysyi hämmentyneenä, ”… raakaölyä?”
    ”Se on Manu”, Guartsu vastasi värittömällä äänellä.
    ”Plurpl”, Manu sanoi.
    ”Aaaahaaa”, Tongu sanoi ristiriitaisin tuntein ja perääntyi pois mustan aineen päältä. Guartsu hymyili itsekseen ja heitti yhden puista tuleen. Se sihisi ikävästi ja räsäytti Guartsua päin kipinän.

    ”Missä me olemme?” Tongu kysyi. Guardian kohautti olkiaan. Hän istui hiekassa, nojasi laiskasti kallionmuodostelmaan toinen jalka ojennettuna suoraksi ja toinen koukussa kalliota vasten ja mussutti merilevää, joka ilmiselvästi ei miellyttänyt maullaan skakdia. Tongu istahti nuotion toiselle puolelle ja huokaisi. Makuta Nui yritti kasata itsensä.

    Onnistuttuaan saamaan kiinteän olomuotonsa Manu jäi makaamaan maahan.
    ”Essentia. Eksistenssi”, hän tuhahti. Hän katseli jälleen tähtiä, jotka olivat kiehtoneet häntä vuosisatojen ajan. Astronomia oli kiehtonut häntä vuosisatojen ajan.
    ”Ja astrologia on humpuukia”, Manu sanoi virnistäen. Tongu käänsi katseensa häneen ja hymyili hennosti. Keltainen kyklooppi yritti selvittää ajatuksiaan. He olivat keskellä ei mitään – keskellä merta pienellä hiekkaisella luodolla, jossa oli vain kaunis kivimuodostelma. Syötävänä vain merilevää, jota sai pyydystämällä matalastakin vedestä.
    Guardianin jäljellä olevat varusteet – vartijakivääri ja kaksi revolveria – makasivat vähän matkan päässä nuotiosta. Muut tavarat olivat menneet. Juomaleilit, Warrekin tietojen perusteella tehdyt muistiinpanot… Vaikka eihän Guardian enää niitä tarvinnut, hän tunsi jo Zorak von Maxitrillian Arstein kahdeksannen tarpeeksi hyvin.

    Kuin olisi lukenut skakdin ajatukset, Manu sanoi yhtäkkiä:
    ”Perämies on sairas. Hyvin sairas.”
    Tongu näytti huvittuneelta, mutta Guardiania ei naurattanut. Hän ei myöskään sanonut mitään.
    ”Minä vannon, että kostan hänelle. Kostan hänelle vielä vaikka se olisi viimeinen tekoni. Tai en nyt sentään, häpeä on aina vähemmän tuskallista kuin kuolema.”
    ”Lieneekö noin?” Tongu sanoi mietteliäästi.
    ”En tiedä”, Manu myönsi, ”enkä kyllä aio kokeilla.”
    Guardian heitti jälleen uuden puupalikan tuleen. Tongu käänsi katseensa takaisin nuotioon Manun maatessa edelleen selällään hiekassa katsellen tähtiä.
    ”Ensin minä suolistan sen. Sitten leikkaan sen kaikki raajat irti… tai hetkinen, se taitaisi kuolla jo suolistuksessa. Sen pitää kärsiä. Paljon. Hmm.”
    Manun suunnitellessa raakuuksiaan Tongu pohti edelleen heidän tilannettaan. Kuka heidät voisi ikinä löytää täältä?

    Manu oli lopettanut puhumisen, kun nuotio sammui. Guardian oli kääntynyt kivimuodostelmaa vasten makuuasentoon niin, että hän oli selkä nuotioon päin. Tongukin yritti asettua nukkumaan, muttei voinut, sillä valokivet häikäisivät häntä.
    Manu nousi seisomaan huterin jaloin ja asteli varovasti epätasaisella maaperällä nuotion jäännösten luokse. Sitten hän istahti selkä merelle päin ja katseli kaksikkoa, joka yritti nukkua kivimuodostelman helmoissa.
    ”Miten te sytytitte tuon nuotion?” Tongu kysyi lopulta, kun hänelle oli käynyt selväksi, ettei sinä yönä tulisi uni.
    ”G:llä on erämiehen taidot”, Manu tokaisi. Hän kumartui Guardianin ylle ja huomasi tämän nukkuvan kevyesti. Varmistuttuaan asiasta Manu virkkoi:
    ”Vaikka minä taisin avittaa häntä pienellä kipinällä…”
    Tongu soi Manulle hymyntapaisen ja nousi sitten takaisin istuma-asentoon.

    ”Se Arsteinin piru pitäisi pistää tosiaan kappaleiksi”, hän murahti kaunaisesti.
    ”Sinustakinko? Sitten meitä on neljä.”
    ”Neljä?”
    ”Minusta tuntuu, että hän ei voi muuta kuin vihata itseään.”
    ”Mitä hän teki sinulle?”
    ”Hän on sairas, sen sanon. Minulta kesti tunteja liottaa itsestäni kaikki valokiven muruset tuonne veteen.”
    ”Ahaa”, Tongu huokaisi ja veti polvensa rintaansa vasten. Sitten hän kysyi:
    ”Mitä sinä näit kredipselleenin jälkeen?”

    Manu oli hiljaa pitkän tovin. Tongu ajatteli, ettei hän aikoisi vastata, mutta sitten Makuta sanoi hienoisella äänellä:
    ”Minä taidan hieman pelätä itseni menettämistä.”
    ”Pelkäätkö… kuolemaa?”
    ”En, en minä sitä.”
    ”Mitä siis?”
    Manu huokaisi. Hän nousi seisomaan ja venytteli niin, että hänen selkärankansa naksui. Sitten hän käveli muutaman askeleen ympyrää vettä kohti ja palasi takaisin. Seuraavaksi hän rojahti makaamaan hiekkaan.
    ”Minä en halua olla, kuten muut. Se on typerää. Että kaikki ovat samanlaisia. On typerää, miten monet tahtovat olla jonkin tietyn mallin mukaisia – samanlaisia keskenään. Suurin osa meistä pyrkii tietynlaiseen suosiossa olevaan rooliin. Kaikki haluavat olla ’muodin mukaisia’. Minä en halua. Ehkä minä olen jonkinlainen antisankari. Mutta en minä halua mikään makutakaan olla. En minä voi mitään sille, mikä olen, mutta en halua olla osa massaa, johon kaikki kuuluvat. Pimeys.”
    Tongu katsoi Makutaa pitkään. Tämä vain makasi silmät ummessa hiekassa kädet ja jalat levitettyinä kuin meritähti. Sitten hän avasi silmänsä ja tuijotti jälleen tähtitaivasta.
    ”Minä olen, mitä olen. En voi sille mitään. Mutta yritän olla sitä omalla tavallani. Ja aina silloin tällöin minusta tuntuu – itse asiassa aika usein, että minä en ehkä ole ihan kunnossa. Olenko minä hullu? Ehkäpä jotenkin sekaisin?”
    Tongu katsoi makutaa ja koetti miettiä, oliko tämä tosissaan puheissaan.
    ”Olen vuosien varrella tullut johtopäätökseen, että minä olen äärimmäisen sekaisin. Eikä se aina ole niin mukavaa. Mutta en anna sen haitata. Minua ohjaavat päämäärät ovat tarpeeksi selkeitä, jotta voisin elää niiden mukaisesti. Ja minusta tuntuu… nyt loppujen lopuksi… että on ihan siistiä olla hyvis.”
    Hänen kasvoilleen levisi haalea hymy, näin Tongu uskoi, mutta se katosi heti, jos sitä oli ikinä ollutkaan.
    ”Tähdet ovat kauniita”, hän jatkoi.
    ”Niin”, Tongu mutisi.
    ”Ne ovat jotain paljon suurempaa kuin voisimme kuvitellakaan… Ajatella, että jotkut uskovat niiden olevan reikiä jossain suuressa katossa. Kuinka typerää.”
    ”Jokaisella uskomuksensa.”
    ”Niin. Minä uskon tähtiin. Minä tiedän, että ne ovat suuria. Suurempia kuin voimme edes kuvitella. Ne tuottavat energiaa. Kuten auringot. Ne pyörittävät ydinfuusioreaktiota.”

    Tongu uskoi seuraavaksi tulevan selostusta ydinfuusioreaktion toiminnasta, mutta Manu ei ikinä jatkanut puhettaan. Hän vain makasi paikallaan, kunnes aurinko nousi.
    Siitä Keetongu ei kuitenkaan saanut tietää mitään; hän oli nukahtanut.

    Kun Tongu nukkui sikeästi, Manu katsoi nousevaa aurinkoa ja sanoi hiljaa:
    ”Pimeä ja valo kohtaavat… ja Punainen Mies nousee meren takaa.” Sitten hän hymyili sanoilleen ja sulki silmänsä.

  • Veli Yaius

    Eteläinen manner, eräs satama

    Oraakkeli oli juuri saapunut pienellä purjeveneellään Eteläiselle mantereelle. Oli sumuinen ilma, mutta sumunkin läpi kiiltelivät tähdet taivaalla. Matoran katseli puisia rakennuksia ja huokaisi. Jossain oli vielä kaunista ja koskematonta, kaikkea eivät makutat olleet vielä pilanneet. Hän nousi laiturille ja kiinnitti veneensä köyden. Sitten hän hyppäsi takaisin veneeseensä ja alkoi kaivella tavaroitaan. Hänen pitäisi löytää rahaa majatalopaikkaa varten.

    Siinä samassa hän kuuli huudon.
    ”Hohoi!”
    Se kuului mereltä. Oraakkeli suoristi selkänsä ja kohotti katseensa. Satamaa kohti purjehti toinen pieni purjevene, jonka matkustajaa ei sumussa näkynyt. Oraakkeli uskoi erehtyneensä luullessaan tämän huutavan häntä ja jatkoi tavaroidensa penkomista. Kun hän oli löytänyt rahapussinsa, hän kuuli nimeään huudettavan.
    ”Oraakkeli!”
    Nyt hän kääntyi katsomaan tulijaa, jonka vene lipui hänen veneensä viereen. Kyseisessä veneessä seisoi toinen Ath-munkki. Oraakkeli uskoi nähneensä hänet aiemminkin.
    ”Sinähän olet Oraakkeli, etkö olekin?” tulija sanoi, vaikka kysymys taisikin olla kaikin puolin turha.
    Oraakkeli kohotti kulmiansa ja nyökkäsi.
    ”Olen yrittänyt tavoittaa sinua koko matkasi ajan”, toinen vastasi puuskuttaen hieman.
    Oraakkeli astui veneestään rantahiekalle. ”Kerroin lähdöstäni vain itse Pyhälle Äidille”, matoran-munkki sanoi tyynesti, mutta epäileväisyyttä äänessään. ”Mistä tiesit etsiä minua?”
    Toinen Matoran empi. Sitten hän sanoi: ”Näin aluksi, nimeni on Yaius.” Tämän sanottuaan hän ojensi kätensä.

    Oraakkeli tarttui tiukasti matoranin käteen, hymyili hetkellisesti ja piirsi toisella kädellään ilmaan Isä Athin kuvion. ”Tervehdys, veli Yaius.”
    ”Tulin… varoittamaan sinua”, Yaius sanoi varovasti. Hänen kasvoillaan oli vakava ilme, jota oli vaikea tulkita. Oraakkeli vakavoitui ja laski äänensä melkein kuiskaukseksi. ”Veli hyvä. Jos tiedät, mihin olen menossa, tiedät taatusti myös, että en tarvitse varoituksia tehtäväni vaarallisuudesta.”
    ”Minä tiedän, että sinä et tarvitsisi varoituksia, mikäli tietäisit, miten asiat ovat. Jos menet Nynrahille, kuolet hetkessä. Näin kävi Bartaxin siellä oleville kannattajille.”
    Oraakkeli hämääntyi. Hänen katseensa jäätyi.
    ”Ovatko… he…” Oraakkeli kuiskasi. Yaius katsoi häntä silmiin. Oraakkeli näki totuuden tämän silmissä ja nielaisi kuuluvasti.
    ”… kaikkiko?”
    Yaius nyökkäsi vakavana. Sitten hän jatkoi:
    ”Lauma Rahksheja vartioi saarta, koska – kuulemani mukaan – ne saivat vihiä Rautaisen kuoleman valmistuksesta saarella.”
    Oraakkeli sulki silmänsä ja henkäisi syvään. Hän etsi jotain sisimmästään.
    ”Rauha heidän sieluilleen ja mielilleen”, munkki sanoi hiljaa. Hän pohti, millaista olisi ollut kuolema Makutain palvelijoiden käsissä. Ne olivat armottomia, julmia, tappavia. Oraakkeli tiesi sen. Yaius nyökkäsi jälleen.
    ”Bartax ei yritä enää tappaa näitä klaanilaisia, jotka olivat Nynrahilla. Mutta…”
    Oraakkeli avasi silmänsä ja katsoi Yaiusta silmiin. ”Mutta mitä, veljeni?”

    Yaius empi jälleen. Oraakeli näki hänen pyörittelevän ajatuksiaan päässään. Yaius mietti, miten muotoilisi asiansa.
    ”Minä… olen itsekin osa Bartaxin kannattajistoa, mutta viime aikoina… hänen toimintansa on alkanut arveluttaa minua.”
    Hän sulki silmänsä. ”Minusta tuntuu, että hän aikoo murhata Pyhän Äitimme.”
    Kylmä hiki valui pitkin matoran-papin muinaista sinistä Pakaria, mutta Oraakkelin ilme pysyi tyynenä. Hän otti muutaman askeleen kohti Yaiusta.
    ”Ei hän tekisi sitä.”

    Oraakkeli mietti. Hänen päähänsä palautui satunnaisia osia Bartaxin puheista. Isä Bartax oli edustanut aina uskonnon ääripäätä. Hän oli ollut aina vahva, karismaattinen ja aggressiivinen johtajahahmo. Niin hän oli asemaansa kiivennytkin. Ja vaikka Oraakkeli ei ollut Bartaxin kanssa kaikesta samaa mieltä, hän arvosti tätä. Viime aikoina jotain oli kuitenkin muuttunut. Bartaxin opit olivat alkaneet painottaa aivan uudenlaisia puolia uskonnosta. Ei kestänyt kauan, ennen kuin Atheonin nimi ei ollutkaan enää vain kirous. Lopulta huhut siitä, että Bartaxin olisi pitänyt olla jo kuollut, muuttivat kaiken. Hän oli kuollut, mutta hän käveli yhä. Oraakkeli ei voinut enää katsoa hiljaa sivusta.

    ”Veli Yaius”, Oraakkeli sanoi varoen.
    Yaius katsoi Oraakkelia silmiin.
    ”Minusta tuntuu, että ne varjostavat minua”, hän sanoi hitaasti katsomatta taakseen.
    ”Arvelin juuri samaa”, Oraakkeli kuiski vilkuillen matoran-munkin olan yli. ”Kerropa, veli Yaius. Häiritseekö sinua, jos… siirrän tämän keskustelun vähän yksityisemmäksi?”
    Yaius kurtisti kulmiaan, mutta nyökkäsi sitten.
    Oraakkeli sulki silmänsä hitaasti ja laski kätensä Yaiuksen otsalle.

    Yaius tunsi jotain. Hän tunsi läsnäolon. Hän tunsi toisen mielen läsnäolon oman päänsä sisällä. Tämä oli hänelle uusi tunne. Hän ei ollut ennen saanut kokea mielen kosketusta, miksipä olisikaan. Ensimmäinen asia, joka hänen mieleensä tuli Oraakkelin ajatuksista, oli erikoinen. Toinen mieli oli erikoinen, jos hän vertasi sitä omaansa. Hän ei ollut tuntenut muita mieliä, joten uusi kokemus oli – erikoinen. Ja Oraakkeli tunsi synkkyyttä Yaiuksen mielessä. Hän ei uskonut tämän valehtelevan – tai valehdelleen – missään vaiheessa. Kaikki oli totta, ulkoisten merkkien ja ajatusten pintakerroksen perusteella.

    Kuuletko minua? sanoi Oraakkelin telepaattinen ääni Yaiuksen päässä. Toinen hätkähti hermostuneesti, mutta nyökkäsi sitten. Jälleen jotain uutta.
    Olet aivan oikeassa, Yaius, Oraakkeli viesti. Meitä kuunnellaan tuon sumun takaa. Aistin neljä hahmoa. Jos onni ja isä Athin varjelus on mukanamme, yksikään niistä ei ole telepaatti.

    Bartax piileskelee Eteläisen mantereen rannikolla, Yaius viestitti hetken hiljaisuuden jälkeen. Hän pohti, mitä nämä neljä mahtoivat puuhata pimeydessä nyt, kun eivät enää kuulleet heitä.
    Minun täytyy siis mennä sinne. Onko sinulla tarkkaa sijaintia?
    Kyllä. Piirsin sen karttaan ja nimesin paikan, Yaius sanoi, kaivoi taskustaan resuisen paperinpalasen ja ojensi sen Oraakkelille. Hänen otsaltaan valui hikipisara. Oraakkeli kurtisti kulmiaan kuin Yaius hetki sitten.
    Oletko kunnossa?
    Minulla on ikävä tunne…
    Minun on syytä lähteä takaisin. Jos Bartaxin aikeet ovat ne, mitä kerroit, on kiire. Hän voisi toteuttaa suunnitelmansa milloin tahansa.
    Yaius nyökkäsi. Hän vilkuili ympärilleen. Oraakkeli oli näkevinään vilahduksen pimeässä.
    ”Lähtekäämme molemmat nyt eri teille”, Oraakkeli sanoi nyt ääneen kuitenkin erittäin hiljaa, melkein kuiskaten. ”Olkoon Ath kanssasi.”
    ”Samoin sinun”, vastasi Yaius ja kiipesi takaisin veneeseensä. Samoin Oraakkeli hyppäsi omaansa. Hän irrotti köyden ja olikin heti lähtövalmis. Yaiuksen köydet taas olivat sotkussa ja hän alkoi, selvitellä niitä.

    Oraakkeli sytytti lyhdyn, otti airot ja alkoi soutaa pois satamasta. Yaius ei ollut vielä ehtinyt poistua laiturilta, kun Oraakkeli oli kymmenisen metrin päässä satamasta. Hän katseli Yaiuksen venettä pitäen silmällä munkin liikkeitä. Yhtäkkiä Yaius näytti ponkaisevan pystyyn ja pyrkivän ulos veneestä. Silloin suuri liekkisoihtu valaisi sataman Yaiuksen veneen räjähtäessä valtaisalla voimalla. Oraakkeli katsoi kauhuissaan, kuinka hänen äsken tapaamansa Matoranin vene katosi liekkimereen ja laituri syttyi tuleen. Ilmassa leviävä paineaalto puhalsi kuumaa ilmaa Oraakkelin kasvoille ja pakotti tämän sulkemaan silmänsä hetkeksi. Kaupungissa herättiin, ja hetken kuluttua väkeä alkoi tulla rannalle. Liekkien valossa lamaantunut Oraakkeli, joka oli lopettanut soutamisen, näki, kuinka jotkut osoittelivat hänen venettään kohti. Luulisivatko he, että hän oli räjäyttänyt laiturin?

    Oraakkeli oli järkyttynyt. Hänen ei olisi pitänyt vain jättää mahdollisia kuuntelijoita huomiotta. Olisi pitänyt arvata heidän yrittävän murhata Yaiuksen.
    Se oli myöhäistä nyt.

    Rauha hänen muistolleen.

    Oraakkeli jatkoi soutamista yrittäen olla katsomatta liekehtivää satamaa. Hänen täytyisi pysäyttää Bartax, ennen kuin tämä aiheuttaisi lisää kuolemia. Ath-uskonto oli vaarassa.

    [spoil]Gurvana kirjoitteli Oraakkelin reploja ja vähän muutakin.
    Lisäksi, jos musiikki ei ole jo loppunut, se kannattanee pysäyttää.[/spoil]

    Nazorak-pesät

    Helmekan päässä oleva pussi poistettiin ja hänet istutettiin tuoliin. Hän ei jaksanut vastustaa. Hän ei jaksanut pohtia, miksi näin kävi. Hän ei jaksanut liikkua. Hän ei jaksanut.

    Hän oli suuressa salissa. Huoneen korkeat seinät olivat mustat, samoin lattia – ja kattoa Matoran ei erottanutkaan korkeuksista, sillä oli niin pimeää, että kaikki musta katosi mustuuteen. Samoin teki hänen järkensä ja mielenkiintonsa mitään kohtaan.

    Vihreitä spiraalimaisia pilareita nousi korkeuteen suunnilleen kymmenen metrin välimatkoin. Niiden sisällä näytti virtaavan jotain nestettä, joka teki ne sen värisiksi, kuin ne olivat. Helmeka erotti särkevillä ja puolisokeilla silmillään, että jokin lillui lähimmän putken sisällä olevassa nesteessä.

    Keskellä huonetta oli leikkauspöytä. Sen ympärillä oli leikkausvälineistöä, kuin koko salin keskusta olisi ollut leikkaussali. Tämä alue ei vienyt kaikkea salin tilaa, vaan Helmeka, joka alkoi nähdä yhä paremmin, huomasi, että erilaisia tietokoneistoja löytyi ympäri huoneen.
    ”Tiede”, kuului synkkä ääni jostain Helmekan takaa, ”on haussskaa.”
    Makuta Abzumo käveli Helmekan eteen kylmän rauhallisesti.
    ”Luulit varmaankin, että olin unohtanut ssssinut, rakasss ysssstäväni. Mutta en minä unohda.”

    Helmeka nostettiin tuolistaan. Hänellä ei ollut voimaa vastustella. Hänet nostaneet hahmot sitoivat hänet leikkauspöytään käyttäen kettinkejä, joilla hänen jalkansa ja kätensä kahlittiin jonnekin.
    ”Meillä on paljon tehtävää. Voi olla, että elämänhalusssi on poissssa, Helmeka, mutta minä olen varma, että sssse on vain hyvä assssia ssssinun kannaltassssi.”
    Makuta saapasteli leikkauspöydän eteen. Joka puolella häärivät oudot olennot valmistelivat tutkimuksen alkamista.
    ”En ole ikinä ennen yrittänyt luoda mitään tämän kaltaissssta, yssstäväissseni, mutta jossss Suuri Henki pyssstyi, miksssen pysssstyisssi minäkin.”
    Abzumon naamalle levisi sairas virnistys.
    ”Ja ssssitä varten tarvitsssemme nyt sssssinua. Elämässssi voi päättyä pian, mutta pidämme huolen, että muisssstossssi ssssäilyy ikuissssessssti.”

    Helmeka ei välittänyt. Hän ei enää välittänyt Makutasta, tuskasta, kärsimyksestä, kivusta, väsymyksestä. Hän vain oli.

    Omituiset olennot, jotka tekivät töitä tietokoneilla, valmistelivat leikkausvälineitä, tekivät työtä Makutan puolesta, olivat jotain, mitä Helmeka ei ollut ikinä ennen nähnyt. Ne eivät olleet Rahksheja, ne eivät olleet Visorakeja. Ne eivät olleet Exo-Toia, eivät mitään, mitä Makutalla voisi olla palveluksessaan. Ne olivat mustia, Toan muotoisia. Niillä ei ollut kasvoja, ei yksityiskohtia. Ne olivat vain mustia. Niillä oli pitkät sormet, joilla jotkin näpyttelivät näppäimistöjä ympäri huonetta. Niiden kädet olivat pidemmät kuin jalat, ja niiden ruumis oli myös pitkä, Abzumon olomuotoa reilusti pidempi. Makuta olikin lyhyin henkilö huoneessa. Lyhyin, joka seisoi.

    Helmeka ei kuitenkaan välittänyt. Tästäkään. Abzumo hymyili Helmekalle.
    ”Ei kiinnosssta, vai mitä. Ehkä niin on parempi. Tämä nimittäin voi olla tussskallisssta.”

    Helmeka tunsi, kuinka jokin mustista olennoista iski veitsen hänen käsivarteensa. Hän ei jaksanut huutaa, parkaista, kiljaista, inistä, älähtääkään.
    Veri hädin tuskin valui. Abzumo katseli tunteettomasti, kuinka palanen Helmekasta asetettiin analysoitavaksi. Suurelle näyttöruudulle yhdellä seinistä – näytön leveys oli useita kymmeniä metrejä, samoin korkeus – ilmestyi kuvaa DNA-ketjusta. Abzumo myhäili.
    Kesti minuutin, sitten toisen.
    Viiden minuutin kuluttua yksi mustista olennoista sanoi pelkistetyllä robottimaisella äänellä:
    ”Koko genomin emäsjärjestys selvitetty. Intronit tunnistettu ja silmukoitu. Lopullinen aines kerätty tietokantaan.”
    ”Hieno, hienoa”, Abzumo sanoi maireasti. ”Nyt sitten jatkotoimenpiteet.”

    Lisää näppäilyn ääni kantautui Helmekan korviin. Hän ei jaksanut välittää Makutan sanoista. Eikä kivusta. Enää. Ikinä.
    Hän halusi nukkua. Väsymyksellä ei ollut väliä, mutta mitä muutakaan sitä tekisi.

    ”Täsmääkö se?” kysyi Abzumo lopulta. Yksi mustista olennoista nyökkäsi.
    ”Tällä on samat kuin muillakin”, olento sanoi. Abzumo nyökkäsi.
    ”Tietysti, tietyssssti, mutta olihan sssse tarkisssstettava. Hän tosssiaan on käyttökelpoinen tuollaisssenaankin.”

    Sitten kuului repeämisen ääni, nesteen valumista ja tömähdys. Abzumo kääntyi selin Helmekaa päin ja sanoi:
    ”Ah, kuoriutumissssaika, viimein!”
    Sitten hän käveli pois Helmekan näkökentästä. Helmeka ei jaksanut ajatella asiaa sen enempää.
    Hän lepäsi.

  • Hildemar 10: Päätös

    Bio-Klaani

    Tawa asteli käytävällä nukkuva Nöpö sylissään. Alkuilta oli tavallista hiljaisempi, eikä kahviossakaan ollut juuri väkeä norkoilemassa, kuten tavallisesti. Tawa huokaisi ja istahti erään pöydän ääreen.
    Hän tilasi laimean minttuteen ja pohti, oliko hänelle mahdollisesti tulossa nuha.

    Hetken juomaansa siemailtuaan hän huomasi Matoron, joka saapui kahvion ovesta sisään. Tämä äkkäsi Tawan, joka istui yksinään, ja käveli tämän pöydän luokse.
    ”Saanko istua seuraksi?”
    ”Martti, sinua juuri kaipasinkin”, Tawa sanoi. Matoro istuutui. Hänen perässään seurasi Bloszar ja leijuva turkoosi akvaario.
    ”Mmmikä tuo on?” Tawa kysyi hämmentyneenä osoittaen sanansa Bloszarille.
    ”Olen Tronie!” hihkaisi akvaarion asukki. Tawa hätkähti kuullessaan kalan puhuvan ja miltei hyppäsi kattolamppuun.
    ”Oletko varmasti kunnossa, Tawa?” Matoro kysyi huolestuneena.
    ”Kyllä, kyllä”, Tawa sanoi ja yritti näyttää vakuuttavalta. ”Minulla olikin teille asiaa.”
    ”Kävimme juuri hankkimassa menopelin reissullemme”, Matoro selosti. Bloszar nyökkäsi täydentävästi. Tronie teki voltteja akvaariossaan.
    ”Ahaa”, Tawa sanoi hitaasti. ”Millä te olette lähdössä?”
    ”BKS Hildemarrilla, Hain laivalla.”
    ”Mitä asiaa sinulla meille oli, Tawa?” Bloszar kysyi. Tawa näytti vaivaantuneelta.
    ”Sadje vaatii, että te otatte mukaanne Nimdan sirun. Betan”, Tawa sanoi ahdistuneelta kuulostavasti. Sekä Matoro että Bloszar yllättyivät.

    ”Ja minä ajattelin”, Tawa jatkoi, ”kysyä teidän asianosaisten mielipidettä.”
    Kumpikin oli hetken hiljaa Tawan katsoessa heitä tutkailevasti. Troniekin keskittyi tuijottamaan kaksikkoa.
    ”No, minun mielestäni”, Matoro sanoi lopulta, ”sirun ottaminen on riski.”
    Tawa kohotti kulmaansa.
    ”Todellako?”
    ”No… joo”, Martti sanoi punastuen hieman. ”Munkkien taholta asian ymmärtää, mutta jos molemmat sirut katoavat matkan aikana, tilanne on paha. Mutta en usko, että kukaan oikein pystyisi pöllimään sitä sirua meiltä. Joten mikäs siinä.” Sitten Matoro tilasi itselleen luumupiirakan.
    ”Minä en pidä ideasta”, Bloszar myönsi. ”Jätetään mieluummin tänne.”
    ”Tokihan, jos sitä voidaan välttää, olisi parempi jättää se tänne”, Matoro sanoi. Tawa näytti mietteliäältä.
    ”Pitäisikö minun luottaa nyt siihen, että osaatte pitää sen hallussanne.”
    ”No hei, ne ovat Matoraneja”, Matoro sanoi kohauttaen olkiaan. ”Mitä mahdollisesti voisi tapahtua?”
    ”Se, että ne eivät ole Matoraneja”, Tawa kuiskasi pahaenteisesti. Matoro katsoi häneen kysyvästi.
    ”Mitä, jos tässä on koira haudattuna?” Tawa jatkoi. ”Jos joku yrittää kaapata sirun matkan aikana.”
    ”Sitten me suojelemme sitä”, Matoro tokaisi.
    ”Niin kyllä teemme”, Bloszar vahvisti, ”jos se siru on mukana.”
    ”Jätätte minut kahden vaiheille”, Tawa voihkaisi.
    ”No kysy Hailta ja muilta”, Matoro sanoi hilpeästi. Hän oli juuri nyt hyvällä tuulella saatuaan eteensä ruoka-annoksensa. Hänellä oli nälkä.
    ”En minä jaksa!” Tawa huudahti. ”Haluan tehdä päätöksen nyt.”
    ”Siis tee”, Bloszar tokaisi. Tawa raapi vasemmalla kädellään niskaansa ja kurtisti kulmiaan tuskastuneena.

    Tawa painautui syvälle tuoliinsa. Hän mieti asiaa monelta kannalta, muttei sanonut mitään. Lopulta hän tyytyi tokaisemaan:
    ”Viekää se.”
    Matoro oli yllättynyt.
    ”Me siis… otamme sen?”
    ”Niin te teette. Varmistamme, että saamme Epsilonin. Jos koko juttu on huijausta, minä olen tehnyt virheen.”
    Matoro katsoi hetken Tawaa silmiin. Sitten hän nyökkäsi. Bloszar katseli hieman haikeana Nöpöä, joka tuhisi yhä Tawan sylissä.
    ”Lähdemme huomenna”, Matoro ilmoitti. Tawa nyökkäsi hänelle.
    ”Toimitan sen sirun teille siis huomenna.”
    Sitten Bloszar ja Matoro lähtivät valmistautumaan seuraavaa päivää varten. Tawa jäi yksin kahvioon. Ketään muuta ei siellä enää ollut.

    Tawa silitti Nöpön päätä pikku rahin nukkuessa kevyesti. Hänen ajatuksensa kääntyivät häntä eniten huolestuttavaan asiaan.
    Visokki, missä olet? Me tarvitsemme sinua.

    [spoil]Tawa kirjoitti puolet. Eikun… teki päätöksen Nimdan sirun ottamisesta mukaan.[/spoil]

    Sijainti tuntematon, valkoinen huone

    ”Kredipselleeni”, Manu sanoi itsekseen kammiossa, joka oli miltei jo sokaissut hänet. ”Vihaan sitä.” Hän pohti, mitä Keetongulle ja Guardianille oli mahtanut tapahtua, kun ovi aukeni puhtaan valkoisen seinän keskellä ja sisään käveli mustaan pukeutunut skakditiedemies.
    ”Ah, Arsestein, viimein. Pieni piriste tämän huoneen synkkyyteen”, Manu sanoi ivallisesti painottaen sanoja ”piriste” ja ”synkkyys” nähdessään Arsteinin, joka asteli suoraan hänen luokseen. Zorak ei vastannut Manulle muulla kuin hyvin ylimielisellä hymyllä. Hän puki päälleen valkoisen takin ja käveli Manun vieressä olevalle metallipöydälle, jonka päällä oli kirurgivälineitä. Manu alkoi aavistaa pahaa.

    ”Oletko varma, että sinulla on oikeanlainen koulutus tuohon hommaan, Perämies?” hän sanoi ilkeästi. Hänellä oli kokemusta epäpätevistä tohtoreista – olihan hän itsekin sellainen.
    ”Tiedätkö, miksi olet täällä, pikku Makuta?” Zorak sanoi hyvin hiljaisesti päätä kääntämättä Manuun päin.
    ”Olisiko tällä kenties jotain tekemistä sen kanssa, että kaappasit minut?”
    ”Puhdistaaksesi itsesi synneistä”, Zorak vastasi kuin Manu ei olisi juuri sanonut mitään. Zorak kääntyi Manuun päin kirurgiveitsi kädessä.
    ”Vai synneistäni. Sinä olet tämän keskustelun likaisempi osapuoli, jos saan huomauttaa. Sinä olet murhannut varmasti jo satoja pikku matoraneja elämäsi aikana, kun taas minä vain kymmeniä. Ja laita tuo veitsi pois. En pidä siitä lainkaan.”
    Makutan kasvojen ilme alkoi olla huolestunut. Zorak alkoi hykertää hieman häiriintyneesti nähdessään Makutan ilmeen.

    ”Olet murhannut paljon enemmän, kuin kymmentä matoralaista.”
    Manu oli hetken hiljaa.
    ”Voi olla, että olen. Mutta minä en orjuuttanut Nynrah-haamuja ja yrittänyt saada heitä rakentamaan tuomionpäivän koneita, joilla voisi yrittää vallata koko univerAAARGH!”
    Zorak työnsi veitsen Makutan rintakehään ennen kuin tämä ehti lopettaakaan. Makuta katsoi tuskaisin ilmein skakdia, joka virnisti hänelle. Sitten hän sylki verta Zorakin päälle. Valkoinen takki likaantui verestä tummaksi.
    ”Mitä sinä kuvittelet hyötyväsi siitä, että silvot minua? Minua, makutaa, joka pystyy kasvattamaan takaisin raajansa ja ulokkeensa.”
    Zorak pyyhki veren päältään. Takki jäi kuitenkin likaiseksi.
    ”Tyypillistä sinun kaltaiseltasi likaiselta olennolta”, Zorak sanoi ja työnsi veistä vain syvemmälle. ”Vai oletko edes olento?”
    Manu irvisti. Sitten hän sanoi niin sarkastisesti kuin kykeni: ”En. Olen hallusinaatiosi sen jälkeen, kun päätit nauttia liikaa kredipselleeniä, jota niin rakastat. Pian muutun satapäiseksi lonkerohirviöksi. Ja pyyhin sinulla takamukseni, rakas Zorak.”
    Zorak vain nauroi pilkkaavasti Makutalle. Hän nauroi tämän typeryydelle ja sille, miten tämä ei voinut pitää suutaan kiinni edes tällaisessa tilanteessa.
    ”Luulet yhä olevasi maailman huipulla, pikku Makuta”, Zorak sanoi inhottavasti osoittaen sormellaan Makutaa ja hymyillen pirullisesti. Manu yskäisi. ”Ja… sinä luulet… että olen päässäsi, niinkö?”
    ”En”, Zorak vastasi kuivasti. Sitten hän otti toisen veitsen ja viilsi sillä syvän aukon Makutan vasempaan käsivarteen. Manu voihkaisi, mutta yritti tukahduttaa äänensä. Hän epäonnistui.
    ”Tiedätkö, minkälainen ’olento’ olet, Makuta?”
    Zorakin lopetettua seurasi toinen, vaakasuora viilto Makutan käsivarren läpi. Manu ähkäisi tuskasta kuuluvasti, ja Zorakin virne leveni.
    ”Ja minä luulin olevani sairas”, sai Manu vaivoin sanottua. ”Mitä ajattelit… tehdä, kun olen… vuotanut ulos?”
    Zorak hykersi uudelleen.
    ”Ajattelitko vain seisoa katsomassa… kun… antidermikseni tunkeutuu sieraimiisi ja… suuhusi… korviisi… tukehduttaa ssssinut.”
    Zorak nauroi häiriintyneesti Makutalle. ”Sitähän sinä pelkästään olet. Pelkkää kasa vastenmielistä limaa, joka leikkii kaikkien kustannuksella.”

    ”Luulette olevanne niin paljon korkeammalla kuin kaikki muut”, hän jatkoi pienen tauon jälkeen.
    ”Sekö sinua riivaa? Se, että… me… olemme teitä… kaikin puolin parempia? Me teimme teidän lajistanne… mitä olette”, Manu vastasi. Zorak käänsi katseensa Manuun päin. Hänen silmissään paloi puhdas viha ja kostonhimo.

    Zorak alkoi viiltää ja sivaltaa Makutan kehon läpi ja repi lukemattomia syviä haavoja häneen. Skakdi hengitti raskaasti. Hän alkoi nauraa. Manu yskäisi jälleen. Verta lennähti Zorakin takille uudestaan, mutta tällä kertaa skakdi ei alkanut pyyhkiä sitä pois. Verta valui myös puhtaanvalkealle lattialle. ”Nyt sinäkin näytät todellisen luontosi”, Zorak kuiskasi intohimoisen raivontäytteisellä äänellä.
    ”Te olette kaikki eläimiä. Eläimiä, jotka me loimme”, Manu sylkäisi takaisin. Lisää yskimistä.
    ”Tsot tsot, pikku Makuta”, Zorak vastasi ivaten Makutan haavoja. ”Eläinkin puree omistajaansa nurkkaan ajettuna.”
    Zorak repäisi toisen aukon Makutan rintakehän läpi.
    ”Kostonhimo, Arsestein?” Manu kysyi kuiskaten, eikä pystynyt puhumaan kovin pitkiä aikoja kerrallaan. ”Viha? Mitä sinä hyödyt tästä?”
    ”Monellakin tapaa, pikku Makuta” Zorak vastasi. ”Juuri nytkin minä hyödyn monella tavalla. Myös sinä hyödyt tästä.”
    ”Kuvitteletko, että tappamalla minut… saat Spiriahin teot tekemättömiksi?” Manu sanoi pilkallisesti. ”Ja minä en käsitä… Zorak… miten minä hyödyn siitä, että… sinä silvot minua.”
    Zorak hymyili inhottavasti Makutalle: ”Jotta tiedät paikkasi tässä maailmassa.”
    ”Minä tiedän paikkani”, sanoi makuta ja väänsi kasvoilleen virnistyksen ja irvistyksen välimuodon. ”Se on sinun yläpuolellasi.”
    ”Sitten, hyvä Makuta, kerro minulle”, Zorak puhui pilkkaavasti. ”Miksi sitten olet täällä?”
    ”Ehkä minun… pitäisi kysyä sinulta”, Manu sanoi pyöräyttäen silmiään. ”Miksi… en ole… ilma-aluksessa, jossa olin ennen heräämistäni?”

    Zorak hymähti.
    ”Teidän ’eläimenne’ saattavat olla paljon korkeammalla kuin te luulette.”
    Zorak otti pöydästään kahdelta koukulta näyttävän välineen.
    ”Minä tavallaan toivon, että elän tarpeeksi kauan voidakseni iskeä tuon työkalusi sinuun.”
    ”On aina hyvä pitää toivoa yllä, vaikka kuinka… epätodennäköistä se olisi.” Zorak työnsi metallikoukut Makutan vasemman käden haavaan ja avasi niillä haavan suuremmaksi. Manu parkaisi ja haukkoi sitten henkeään.
    ”Epätodennäköisinkin voi tapahtua, sinä iloinen herrasmies”, hän sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen tuskissaan.

    Zorak otti pöydästä jonkinlaisen kemikaalien täyttämän muovipussin ja työnsi siitä ohuen putken läpi. Putken toisen pään hän työnsi Makutan oikeaan käsivarteen. Manu katseli putkea hetken. Sitten hän sulki silmänsä.
    ”Kemia on erittäin mielenkiintoista, rakas Arsestein, mutta sinun pitäisi valita koehenkilösi hieman tarkemmin.”
    ”Tiedän, mutta sitten ajattelin… Kuka sinun kaltaistasi tarvitsee?”
    Manu naurahti hiljaa. ”Minä itse.”
    Huvittunut virne ilmestyi Zorakin kasvoille. ”Minä itse? En tiennytkään, että Makutoilla on yksilöllisyyttä.”
    Zorak otti pöydästä suurimman kirurgiveitsen.
    Hän laittoi terän keskelle Makutan ruumista, missä sydänvalon olisi pitänyt olla ja alkoi leikata.
    ”Typerys”, Makuta sylkäisi yhtäkkiä niin, että Zorak hätkähti. ”Sinä et tiedä, mistä puhut.”
    Zorak lopetti leikkuun ja katsoi Makutaa silmiin.
    ”Sinä olet Makuta. Sinä olet osa väistämätöntä pimeyttä. Miten sinä tiedät, ettei sinun minuutesi ole vain harhakuvaa, joka piilottaa totuuden, jota et uskalla kohdata?”
    Zorak palautti otteensa veitseen. Manu näytti kuin jäätyneen paikalleen. Hän muisti hallusinaatiot. Hän muisti kredipselleenin vaikutuksen. Hän muisti, mitä oli pelännyt.
    Olenko minä osa jostain suuremmasta?
    Missä on yksilöllisyyteni?
    Ehkä hän on oikeassa. Ehkä minä olen. Ehkä minä olen vain muurahaisyhdyskunnan työläinen, joka tekee, miten kuningatar käskee.
    Ehkä minua ei ole. Pimeys. Mitä pimeys on?
    Mutta täytyyhän minun olla, jos minä olen tässäkin. En ole veljeskunnan asioilla. Olen omana itsenäni. Minä itse.
    Arsestein.
    Minua ei niin vain manipuloida. Sitten Manu sanoi skakdille myrkyllisellä äänellä: ”Jos minä olen osa isoa massaa, sinä olet massatuotantoa, skakdiystäväni.” Zorak hyräili.
    ”Näetkö? Me taidamme sittenkin olla tasoissa.”

    Zorak viilsi syvän aukon Manfredin rinnan läpi ja työnsi useita putkia sen sisään.
    ”Ehkä niin”, Manfred kuiskasi. ”Minä olen sairas murhaaja. Mutta sinä olet sairaampi.”
    Skakditiedemies kytki putken toisen pään jonkinlaiseen koneeseen, joka oli yhdistettynä lasitankkiin.
    ”Nyt haluan osan tuosta minuudestasi.”
    ”Idiootti”, tuhahti makuta halveksivasti ja irvisti tuskasta. ”Sinä et ole tiedemies. Olet sadisti. Tiede on hauskaa.”
    ”Anna veresi minulle. Anna minulle Antidermis”, Zorak sanoi piittaamatta yhtään Makutan puheista. Hänen silmiensä kiihko sai Manun voimaan pahoin.
    ”Mitä sinä saasta kuvittelit sillä tekeväsi?” hän kysyi terävästi, muttei niin terävästi, kuin olisi toivonut pystyvänsä.
    ”No, kuten itse sanoit.

    Tiede on…

    hauskaa.”

    Zorak käynnisti koneen ja alkoi varastaa Makutan antidermistä. Kun lasinen tankki alkoi hurista hitaasti, Manu alkoi tuntea jonkinlaista imua haavassaan, johon putki oli kiinnitetty. Vihreän sameaa nestettä alkoi virrata hitaasti tankkiin. Samalla hänen kehoonsa alkoi muista putkista virrata kemikaaleja, jotka näyttivät siltä kuin ne lamaannuttaisivat ja jähmettäisivat Makutan veren. Makuta Nui tuijotti herkeämättä skakditiedemiestä silmiin. Sitten hän sulki omansa hitaasti. Sitten Zorak alkoi kuulla naurua, joka tuntui tulevan kaikkialta huoneesta.
    ”Zzzorak von Maxitrillian Arsssstein. Kahdeksssassssss.”

    ”Sssinä leikit sssssuuremmilla assssioilla kuin ussssskotkaan.”
    Nauru, joka aluksi oli ollut matalaa ja käheää, kiihtyi nyt dissonanssisesti kirkkaaksi ja kimeäksi kirkunaksi, kunnes vaipui hiljaisuuteen. Zorak katseli Makutaa hämmentyneesti. Hän tarkkaili konetta samalla, eikä antanut katseensa erkaantua Makutasta. Kone oli yhä toiminnassa, kuin mitään ei olisi tapahtunut.
    ”Täällä on niin valoisssaaaa… kuin olissssime ydinfuussssion kesssskellä. Mitäpä muuta varjo olisssssikaan kuin valon puutetta.”
    Makutan värit alkoivat tummentua. Kaiken sotkeva veri alkoi muuttua mustaksi, kuin siihen leviäisi jotain värjäävää ainetta.
    ”Mutta toissssaalta… mitäpä muuta valo onkaan kuin varjon puutetta.”
    Zorak piti itsensä valmiina varmuudenvuoksi. Katossa olevan kristallikynttiläkruunun kynttilät sammuivat huomaamattomasti. Makuta avasi jälleen silmänsä. Punainen hehku oli voimakasta ja melkein kokonaan jo mustaksi muuttuneesta ruumiista hyvin erottuvaa. Silmät vainosivat Zorakia.
    ”Voit leikkiä pahaa noitatohtoria, Arsssstein, mutta sssssinun on hyvä muisssstaa, kuka on todellinen varjojen messssstari.”
    Makutan ruumis oli jo täysin mustaa massaa. Haavoihin johtavat putket jäivät siihen kellumaan kuin säilötty silmämuna etikkaan. Manun ruumiista alkoi kasvaa mustia lonkeroita, jotka alkoivat heilua ympäriinsä hallitsemattomasti. Samalla makutan koko ruumis muuttui veltoksi massaksi ja alkoi pursuta yli pöydän laitojen.
    Zorak perääntyi vähitellen taaksepäin ja tarkasteli tilannetta hätkähtäneenä.

    Huoneen valot alkoivat himmetä. Tuntui, kuin huoneen keskellä olevalla pöydällä makaava musta massa olisi absorboinut kaiken valon huoneesta. Zorak katseli järkyttyneenä, kuinka musta massa valui alas leikkauspöydältä ja alkoi liikkua häntä kohti. Lonkerot tavoittelivat hänen kurkkuaan. Zorak käynnisti nopeasti huoneen turvallisuusjärjestelmän. Makuta Nui lipui yhä lähemmäs Zorak von Maxitrillian Arstein VIII:tta, joka oli perääntynyt huoneen ovelle. Makuta oli peittänyt massallaan koko pöydän ja valunut siitä vielä yli. Yhtäkkiä siinä kohtaa, missä oli ennen luultavasti ollut rintakehä, avautui verenpunaisena törröttävä suuri silmä. Valtava pupilli tuijotti skakdia herkeämättä eikä päästänyt katsettaan tästä sillä välin, kun lonkerot lähestyivät Zorakia.

    Turvajärjestelmän käynnistämisen seurauksena huoneen seinistä ilmestyi tykkejä, jotka tähtäsivät Makutaa päin ja ampuivat. Makuta ei näyttänyt huomaavan siihen kohdistuneita ammuksia. Itse asiassa ammukset katosivat mustan tahmean massan sisään. Makutan silmä kääntyi yhden tykin suuntaan, ja siitä sinkoutui sokaiseva verenpunainen säde, joka räjäytti tykin kappaleiksi. Sama toistui nopeasti muillekin tykeille, ja seiniin jäi muutama savuava reikä. Zorak tunsi kylmän hien valuvan otsaltaan. Juuri sillä hetkellä Zorak ehti muistaa varmuuden vuoksi hihassaan olevan ässän. Skakdi hakkasi viereistä seinää, jolloin seinä avautui pudottaen suurikokoisen kiväärin hänen kätensä ulottuville.

    Arstein nappasi kiväärin ja ampui heti Makutaa. Kivääristä lensi sähköistetty valokivestä muokattu ammus, joka onnistui osumaan varjomassaan. Alkoi kuulua hirvittävää korvia riipivää kirkumisääntä, joka oli tehdä Zorakin kuuroksi. Lonkerot olivat kietoutuneet valokiviammuksen ympärille ja peittäneet sen, mutta se hehkui mustan varjomassan läpi. Ääni vaipui hitaasti hiljaisuuteen, ja musta massa alkoi kerääntyä ammuksen ympärille kuin se olisi imenyt kaiken massan huoneesta itseensä. Massasta muodostui epämääräisen hahmon tukiranka, jonka sisään kaikki vetäytyi. Siinä vaiheessa, kun Zorak pystyi erottamaan Kraahkanin pään kohdalta Makutaa, tämä alkoi nauraa mielipuolisesti. Kun makutan muoto oli täysin palautunut ennalleen, nauru yhä vain jatkui. Kun Zorak uskaltautui menemään lähelle, Makuta Nui jatkoi nauramistaan. Skakdi tarkasteli Makutaa nyt läheltä – kuitenkin turvallisen välimatkan päästä. Lopulta tämä lopetti nauramisen ääni särkyen ja lyyhistyi kasaan valokiven viereen.

    Zorak silmäili hetken Makutan kehoa ja sitä, mitä oli jäljellä huoneesta.
    Huone itsestään oli hämmästyttävän ehjä, mutta useimmat tavarat huoneen sisällä olivat tuhoutuneet Makutan toimesta. Arstein tarkisti Antidermistä pumppaavan koneen. Lasitankissa ei ollut enää antidermistä, ja mitä ainetta ikinä olikaan sen sisällä, hän oli varma, ettei se antaisi paljonkaan hyödyllisiä testituloksia. Zorak arveli, ettei Makuta tainnut sittenkään olla pelkkää vastenmielistä limaa. Hän katseli hetken Makutan kaatunutta ruumista. Hän oli nähnyt Makutan silmiin. Hän oli nähnyt tämän silmissä tyhjyyden, joka on vastassa kaikkeen, mikä on olemassa.
    Zorak päästi heikon hykerryksen.

    Skakdi poistui huoneesta ja käski oven ulkopuolella odottavia Avhrak Feterrojaan upottamaan Makutan uudelleen protodermiksen sisään. Sitten hän asteli käytävää pitkin ulos huoneesta hiljaa hyristen.

    [spoil]user posted image[/spoil]