Kaikki kirjoittajan Keetongu artikkelit

Sankari ylvään kuusiston, jonka harrastuksiin kuuluu rakentaminen ja parta.
Klaanon Rope

Sota on hornaa

6 kommenttia

Snowman kiipesi kierreportaita Telakan ilmanlaivanvarustamo-pajakompleksin pohjoisosasta törröttävän tornin huipulla sijaitsevaa strategiahuonetta kohti. Ystävällinen ja puolituttu mekaanikkomatoran oli neuvonut paikan päämiehen löytyvän tällä hetkellä juurikin sieltä; Keltaisen miehen toimistosta ja lempipajoista lumiukko oli saanut käydä etsimässä turhaan. Snowie kantoi molemmissa lumikourissaan isoa inkivääriolutkolpakkoa. Olihan sitä pakko nauttia niin kauan kun sitä oli vielä kaupoissa. Tulijuurikupin tekemisestä oli sovittu, mutta kun Tongulle oli ilmaantunut yllättäviä työkiireitä, lumiukko oli päättänyt, että tuopit tulisi kipata Telakan miellyttävässä ympäristössä. Virkistys olisi takuulla maistunut vastahankaisen höyrymoottorin kanssa painineelle jätille. Nyt näytti kuitenkin olevan kyse erilaisista hommista.

Ylhäällä Snowie laski inkiväärikupposet porrastasanteelle ja koputti oveen. “Sisään”, kuului Tongun tuttu matala ääni, mutta siitä ei selvästikään paistanut se tyytyväisyys, mikä jätin äänessä oli havaittavissa muutaman tunnin konehuolto-operaation jälkeen. Inkivääriolut luultavasti auttaisi, joten möykkymies nosti tuopit ja astui sisään. Yhden punaisen tötterösilmän sijasta häntä tuijottikin monen moni silmäpari, joista osa oli hyvinkin tuttuja, osa tuntemattomampia.

Huone oli sama kuin se, jossa joskus toista kuukautta sitten oli pidetty edellinen sotatilannekatsaus. Nyt huone oli kuitenkin huomattavasti täydempi. Iso mahonkinen karttapöytä oli siirretty lähemmäksi peräseinää, jolle vanha piirtoheitin heijasti ylimääräisiä asiakirjoja. Kokous ei kuitenkaan ollut vielä alkanut. Telakan kakkosmies Tehmut järjesteli vielä papereita, ja Keetongun luottomiehet Ternok ja Ontor asettelivat karttapöydälle Walsinatsin veistelemiä puupienoismalleja, jotka kuvasivat kummankin puolen sotavoimia. Ennen Walsinatsin mallit olivat olleet liian groteskeja virallisiin tilaisuuksiin, mutta oli myönnettävä, että poika oli kehittynyt. Toisaalta myös maailma oli osoittautunut luultua groteskimmaksi.

Itse kyklooppi istui nojatuolissa pöydän ja seinän välissä ja nojasi raskaasti rystysillään silmänsä alla olevaan ulokkeeseen, jota nyt ehkä leuaksikin saattoi kutsua. Tongu oli jotenkin happaman näköinen.

“Hip hei”, tämä kuitenkin murahti. “Mitä mies? Meillä on tässä sotakokous alkamassa.”

“Tässä on tätä tulijuomaa, kun taisimme sopia kupin tekemisestä…” lumiukko sopersi epävarmana, “Vaikka taitaa kyllä olla epäkohteliasta juoda näitä kun muilla ei ole mitään.”

“Hmm, ehkä. Mutta tässä maailmassa taitaa olla isompiakin syntejä. Käy nyt istumaan jonnekin kun kerran tulit paikalle. Vaikka pelkään kyllä vähän ettei tästä tule mikään kevyt juttutuokio.”

“Juu no joo. Kylmänähän nämä kannattaa juoda”, Snowie totesi, toi toisen kolpakon Tongulle ja askelsi vikkelästi pitkälle tupapenkille, jonka päätyyn kaikkien tuntema klaanilassankari Suga teki tilaa. Samalle tuolille ei sentään tarvinnut istua. Snowiella olikin huomattavasti Kepeä enemmän massaa.

Penkillä Sugan kanssa istuivat myös toat Troopperi ja Iniko, jotka olivat jo aiemmin osoittaneet kiinnostusta sotimisen strategisempaan puoleen. Tuoleilla toisaalla istui tuttu poliisimies, Nui-Koron siniviittojen mainio ylikomisario Harkel muikeat viiksensä ja Suurkylän valtuutettu seuranaan. Hieman sivummalla istui haaleaa, rukoustekstein koristelua pakaria kasvoillaan pitävä vanha athisti ja vihreä akakukasvoinen matoran, joka oli ilmeisesti veljeskuntalaisia. Tarkemmin mietittyään Snowie tunnisti le-matoralaisen samaksi, joka oli ollut mukana pelastamassa häntä, Ämkoota ja tapiiria sukellusveneeltä lähellä sitä pientä viidakkosaarta. Nimi oli Enki, lumimies sai kaivettua muistinsa syövereistä. Tuttuja olivat myös Ko-Huna-Koron Turaga Uhrak ja muutama muu pohjoisen päällikko, jotka olivat tulleet Klaanin turviin Ma-Wetin tunneleja pitkin.

Huoneen takaseinään vähäisen istumapaikkatilan vuoksi oli pultattu väljä varastohylly, jossa istuskeli jalkojaan heilutellen tusinan verran Laivaston matoreneja. Onu-matoranien määrä oli keskiarvoista suurempi, mutta viime aikoina mukaan oli värvätty myös useita muiden heimojen edustajia. Näistä lumies tunnisti punaisen mekaanikko Garsonin ja po-matoralaisen Brytan. Tongun luotetuimpiin kuuluvat Tehmut, Ternok ja Ontor olivat pomonsa seurassa pöydän ympärillä. Likellä istui myös Guardian, joka tervehti saapunutta lumiukkoa kevyesti kättä heilauttaen. Snowie ei voinut olla hymyilemättä varoen – kaikista sotkuista huolimatta häneen taidettiin luottaa tarpeeksi jäsenenä. Hyvä että tulijuurikuriirina jos ei muuten.

Osa vieraammista ulkopaikkakuntalaismatoralaisista kyllä katsoi hänen mössöön olemukseensa pitkän tovin. Pohjoisen poronsarvipäät ja etelän vanha athisti tuntuivat arvioivan tulijaa katseillaan ennen kuin päättivät, että olivat varmasti nähneet näiden muurien sisällä kummallisempiakin otuksia. Taatusti. Jossain.
“Joten…” lumimies puheli häntä tuijottavalle joukolle. “Mikä meininki? Tai siis, tilanne?”

“Huono”, Tongu totesi. “Hyvin huono. Ei liene tarvetta syvemmille selityksille. Kaikki paikallaolijat tietävät, miksi olemme täällä.”

Kyklooppi nousi seisomaan ja iski tiskin takaa karttapöydän viidakkosaarta esittävään kohtaan kolmisylinteristä ilmalaivaa esittävän punaisen pienoismallin, jonka kärki oli suunnattu kohti Klaanin kaupunkia.

“Olimme valmiita siihen, että pohjoisesta tulee tupaan tuhatmäärin jalkaväkeä ja panssarivaunuja. Tiesimme, että lähimerillä partio sota-aluksia, joille laajamittainen pommitus ei ole ongelma. Mutta yhdessä asiassa olimme turhan toivon varassa.

Me luulimme, että meillä on tämän saaren ilmaherruus.

No, ei siltä näytä.”

Snowie ei voinut olla vilkaisematta Enkin suuntaan. Lumimies itse ei ollut puhunut kenellekään Veljeskuntalaiselle saaren palon jälkeen. Viiltävän heittoveitsen lailla singottu katse metsäläisten uuden johtajan akakusta sai lumimiehen kuitenkin katsomaan poispäin.

“Entä kaikki muut kerrat?” Troopperi kysyi. Tulen henki nojautui puupöytään ja tarkasteli lähitienoiden karttaa. “Jos ötököillä on niin iso lennosto, miksi olemme lyöneet ne kaikkina muina kertoina?”

“Ei Roadaakaan päivässä rakennettu”, Tehmut puuttui keskusteluun, “Asiantuntija-arviomme -ja ihan maalaisjärjenkin- mukaan kyseisen napalmimäärän varustaminen ei käy hetkessä. Vihollisemme ilmavoimat ovat valmistelleen tätä kyseistä tapausta pitkään. Torakat tuskin ostavat räjähteitään Xialta tai muilta asejäteiltä, vaan luultavasti syntetisoivat ne itse. Meillä lienee hengähdystauko ennen seuraavaa iskua, mutta pahoin pelkään, että kerran kun vihollisemme ovat todenneet projektinsa toimivuuden, seuraavaa paloa ei tarvitse odotella niin kauaa.”

“Pistää miettimään…” Iniko tuumi. “Saaren maaperä puhuu minulle ja vastaa kun kysyn. Mitä ne oikein kaivavat maastamme tuliseksi lopuksemme? Mitä tiedämme torakoiden teknologian tasosta tai edes imperiumin laajuudesta?”

“On niitä ainakin ympäri välisaaria…” Snowien ajatukset palasivat taas epäonniseen seikkailuunsa Ämkoon kanssa.

“No. Nyt niiden valtakunta kattaa meidän saaremme pohjoispuolen lisäksi myös tuhkakasan selustassamme”, Tongu miltei parkaisi, “tämä on toivotonta! Meidän aluksemme ovat kulkupelejä, ajoneuvoja mitä lie, pyssyillä varustettuja… Mutta nuo torakoiden helvetinkoneet, ne ovat vain aseita jotka lentävät…”

“Niin, vaikuttaa siltä, että nazorakien ilmalaivoissa on vanhanmalliset kaasusäiliöt, jotka poistavat nostomoottorien tarpeen… Tämä tietenkin vähentää huomattavasti moottori- ja konetehon tarvetta ja mahdollistaa paljon meitä suuremman panostuksen asejärjestelmiin”, Tehmut luki paperia tarkkaillen.

Iniko siristi vihreitä silmiään ja loi merkitsevän katseen Tehmutiin. “Se myös… mahdollistaa asioita, eikö?”

“Kyllä kyllä, pohjoisesta tuomanne tiedot antavat meille vähän toivoa ennakoivaan ensi-iskuun. Näiden… tuoreiden tapahtumien valossa kuitenkin näyttää siltä, että vihollisemme ottavat ilmavoimansa huomattavasti vakavammin kuin aikaisemmin. ‘Tulikärpäsessä’ lienee myös puolustukseen soveltuvaa teknologiaa.”

“Pitää siis toimia nopeasti, tulinuolta vetysäiliöön ja toivoa parasta”, Troopperi totesi ykskantaan.

“Vaikka saisimme tämän ‘Tulikärpäsen’ tuhottua, niin torakoilla on nyt selvästi mahdollisuus asentaa tuhotekniikkansa muihinkin aluksiin! Meillä ei yksinkertaisesti ole tarpeeksi kalustoa suojata Klaania ja täyteenahdettua kaupunkia”, Keetongun oli sanottava, “Vaikka se ei nyt tietenkään tarkoita, ettei meidän pitäisi yrittää… En vain tiedä, riittääkö se.”

“Eikö Kepen asentama Hau-generaattori kuitenkin suojaa meitä napalmilta taivaista? Kuulin, että hän vahvisti sitä hiljattain”, Suga sanoi.

“Se pitää suojassaan vain linnoitusta, enkä usko, että saamme kaikkea kaupungin väkimäärää sen alle. Ennen evakoimista se olisi voinutkin onnistua. Mutta vaikka jäisimmekin henkiin, ei linnoituksesta olisi kovin paljon iloa, jos se olisi keskellä palanutta kylää ja tuhkapeltoja”, Tehmut totesi iskien taas pöytään kylmiä faktoja.

“Joo just”, Tongu murahti. “Niin. Turha kierrellä. Aseveljet, ystävät, ystävien ystävät. Minä en aio katsoa vierestä, kun minun poikaseni poltetaan, tai ammutaan, tai otetaan sotavangiksi. En aio myöskään katsoa vastaan taistellen kun… kaikki teidät lahdataan millä torakoiden tuomionkojeella tahansa. Minulla on… kokemusta kotisaarista, jotka viheliäs hyönteisarmeija syö kaiken polttaen, ja vaikka en voi sanoa olleeni silloin tarpeeksi vanha muistamaan tarkasti, niin olen paennut Tahtorakilla pois varmasta tuhosta ja hävityksestä. Ja palkkioksi sai vuosikauden rauhan, seikkailuja ja ystäviä. Ja nyt näyttää siltä, että torakat haluavat viedä meiltä maamme, rauhamme ja henkemme. Niistä ensimmäinen on karvas mutta siedettävä hinta kahdesta muusta.

Minusta meidän tulisi evakoitua.”

Jätin puheenvuoro sai huoneen räjähtämään puheeksi ja pulputukseksi, jota ei tarkkakorvainenkaan otteeseensa enää saanut. Itse kukin yritti saada vastalauseensa tai kannanottonsa läpi, ja rauhallinen kokoustila koki turboahdetun muodonmuutoksen huutokaupaksi. Kauppatavarana oli oma henki, hintana koti, omaisuus ja ylpeys, ja joillekin vanhoista valtaapitävistä oli viimeinen selvästi kallisarvoisin aarre.

”Okei, okei”, sininen admin jyrähti yhtäkkiä, ”Kiva, että teillä kaikilla on asiaa, mutta otetaanko yksi kerrallaan? Ei luovuta rauhasta ennen kuin olemme edes päättäneet, luovummeko maistamme. Ja jos tämä kokous ei aio mennä mihinkään järkevissä ajoin, ajattelin tehdä torakoiden työn niiden puolesta ja kuolla vanhuuteen. Aloitetaanko niistä, jotka eivät kailottaneet kantaansa äsken kovaan ääneen?”

Hiljaista hyväksyvää mutinaa nousi äänekkäimmistä kuin savua kytevistä kekäleistä. Skakdi suuntasi kouran osoittamaan ensimmäisenä Veljeskunnan edustajaa.

”Enki”, hän lausui rauhallisesti le-matoralaiselle, ”mitä olet mieltä?”

”Veljeskunnan koti on jo poissa”, pieni vihreä soturi murahti. ”Jäljellä on vain sota.”
Entisen viidakon entisen asukin mielipiteisiin ei uskaltanut kukaan puuttua. Pienen matoralaisen silmät paloivat samaa tulta, joka oli syönyt tuhatvuotisen viidakon, mutta tämän ääni oli vivahteeton kuin hänen sanansa olisivat kummuneet jostain aivan muualta.

”Veljeskunta ei astu Bio-Klaanin tielle, jos Bio-Klaani jättää sodan taaksensa.”

Enkin sanojen kylmyys hyysi koko kokoustilaa. Mutta niiden tielle ei heillä tuntunut olevan syytä astua. Jos metsän pikku soturit janosivat kostoa, ei kenelläkään ollut oikeutta sitä estää.

Enkin vieressä istuva vanha athisti otti kohteliaasti vastaan seuraavan puheenvuoron.
”Pyhän Äitimme puolesta voin sanoa vain, että ottivat Bio-Klaani ja sinisen ussalin kansat sitten minkä suunnan tahansa, olemme tukenanne. Ja jos lopulta päädytte jättämään kotinne, on seurakuntamme suurimmista mielentaitajista varmasti apua. Emme voi pommeja tahtoomme taivuttaa… mutta ehkä niiden sotilaiden tahtoa, jotka tulta teitä kohti suuntaavat.”

Guardian nyökkäsi Oraakkelin kannalle. Hän kääntyi Pohjoiskairan asukkien suuntaan.

”Jätimme kotimme jo kertaalleen”, Tahtorakin askelman turaga Kurmana lausui. ”Ja teemme sen uudelleen, jos voimme siten pelastaa elämäntapamme. Mutta saavuimme vasta: väkeni tarvitsee aikaa levätä.”
”Aikaa…” Ko-Huna-Koron turaga Uhrak köhisi. ”Minulta jäi paistos liedelle kun lähdimme.”

Kiire ei tuntunut Klaanissa vielä – mutta tunnelma oli sitäkin ahdistavampi.
”En tiedä…” Snowie mutisi. ”Eikun, olisiko minun pitänyt viitata?”
”Jatka vain”, sininen admin rohkaisi.
”Niin… Mitä nyt olen kierrellyt kaduilla ja linnassa ja telttakylässä ja kahviossa… Minä luulen, että tämä odottelu alkaa olla monille liikaa. Me vain istumme ja odotamme. En varmasti ole ainoa, joka luulee joskus kuulevansa tuhansien torakoiden jalkojen töminän pohjoisesta ihan vain, koska sitähän me odotamme, eikö? Se ei tee hyvää, öh, sielulle.”

Lumimies vastasi levottomasti pöydän ääreen kokoontuneen neuvoston katseisiin.
”Mutta mitäpä minä tietäisin. Jos vaikka keitän meille teetä?” lumimies ehdotti nopeasti. ”Ja kahvia”, hän vielä lisäsi.

”Keitä ihmeessä, tästä voi tulla pitkä ilta”, Guardian totesi rennosti ja kalasteli katseellaan seuraavaa puhujaa. Sen hän löysi taas massavasta keltaisesta jättiläisestä.
”Tongu, jatka.”

“Emme me nyt soutamaan olisi lähdössä, arvon kylänvanhimmat”, Tongu osoitti sanansa Uhrakille ja Kurmanalle. Jätti oli selvästi helpottunut saatuaan sanottua sanottavansa. “Meillä on kyllä isoja ilmalaivoja, voisimme saada ne ilmaan muutamassa päivässä, ja sitten pitäisi vain istua ja odottaa että löydämme paikan jonne jäädä. Vuosien saatossa olemme saaneet paljon ystäviä, etelään voisimme mennä, ehkä titaanien kuningaskuntiin tai jonnekkin Kristallisaarten taakse. Kauppasuhteet toisivat mahdollisuuksia, meidät tunnetaan siellä muttei vihata, ja voisimme pysyä tarpeeksi kaukana Odinan ja Destralin vaikutuspiiristä.”

”Mutta Tongu hyvä”, Troopperi sanoi seuraavaksi, ”onko todella jo aika pakata kamppeet ja juosta pakoon? Olen asunut tällä saarella niin pitkään kuin muistan, ja samonnut nuo metsät läpikotaisin. Tämä on minun saareni – meidän saaremme. Jos jätämme taistelun kesken, myönnämme että torakat olivat oikeassa.”

“Olen periaattessa samaa mieltä enkä halua lähteä”, puuttui puheeseen Ternok, yksi Tongun luotetuimmista alaisista, “Mutta voipi olla, ettei meillä ole täällä kohta metsiä missä samoilla.”

”Jos ne haluaisivat vain polttaa kaiken, eivätkö ne olisi tehneet sen jo?” Troopperi iski ja nostatti joistakin hyväksyviä nyökkäyksiä. ”Selvästi ne haluavat valloittaa saaren, eivät tuhota.”

“Joo, ja minä kuulin, että ne typerykset yrittivät oikeasti kasvattaa metsää Kaya-Wahiin!” sanoi eräs po-matoran laivastolaisen piippuhyllyltä.

Vastaukseksi hän sai yleisen naurunpurskahduksen, joka kuitenkin päättyi pian.
”Torakat puuhaavat omiaan, mutta entä muut Allianssin jäsenet?” Nui-Koron valtuutettu esitti. ”Olemme saaneet elää pitkään rauhassa, mutta taistelu saaresta on jatkunut jo iäisyydet zyglakeja vastaan – olkoonkin, että avoimen sodan ja pommitusten sijaan olemmekin kärsineet perinteisesti lähinnä kadonneista kalastajista ja tärvellyistä pelloista.”

Hänen vieressään istuva ylikomisario Harkel nyökkäsi viikset väpättäen. ”Joku liima niitäkin pitää yhdessä. Vaikka skakdit olisivatkin mukana vain rahan takia, tiedämme varmaksi, että zyglakit haluavat asua saarella sodan jälkeenkin.”
Snowie hääräili pannujen parissa mutta rohkeni puuttumaan taas keskusteluun: ”Eräs vanha ystäväni Lehu-Korosta väitti kivenkovaan, että vanha kansa oli tehnyt kala-apajasopimuksen liskoheimojen kanssa. Jotta kaipa nuokin tahtovat vain elää elämiään, vaikka… no, pahaa verta olisikin välillämme.”
”Pointti huomioitu”, keskustelua johtava Guardian hyväksyi. ”Allianssin eri tahoilla on oltava jossain määrin yhteensovitettavat päämäärät – saaren täystuhoon he eivät tähtää.”

“Mutta zyglakien sotaonni ei ole ollut kummoinen, eikö? Minä en tiedä yhtään mistä siinä niiden sissi-iskun tapauksessa oli kyse, mutta vähän siltä vaikuttaa, etteivät liskot siirry voitosta voittoon skakdien ja torakoiden rinnalla”, Iniko huomioi asiaa mietittyään. ”Kenellä on kattavimmat raportit käymistämme taisteluista?”

Admin raapi leukaansa. ”Same on yrittänyt pitää kirjanpitoa yllä, mutta se on jäänyt vähän sivuprojektiksi. Tongu, luulisin, että kalustoraportaasinne antavat meille täsmällisintä tietoa.”

Keltainen jättiläinen katsahti Tehmutia, joka ymmärsi vinkin. Hän iski eteensä pöydälle paperipinon, jossa kerrottiin Telakan alusten uusimistarpeista ja -syistä.
”Olemme menettäneet useamman aluksen torakoille ja pari skakdeille. Zyglakeista ei ole mainintaakaan.”
”Liskosoturit eivät taistele ampuma-asein”, Suga huomautti. ”Mutta pistää kyllä miettimään… Muistaako kukaan, milloin olemme viimeksi kuulleet mitään zyglakeista? Alkuviikkoina raportteja kohtaamisista suolla oli runsaasti.”

“Hildemarin harhautustehtävä sai vastaansa pelkkiä torakoita ja Gaggulabion moottorisoidun palkkasoturiväen. Se on varsinkin outoa, koska he seilasivat keskellä vetistä suota ja skakdit ajoivat moottoripyörillä. Kyse voi tietenkin olla harhautuksesta, mutta en usko, että Gaggulabio olisi niin hienovarainen… Jos suo-osasto on siirtynyt skakdeille, niin jokin on kyllä pielessä zyglakien rintamalinjojen suhteen”, Iniko kertoi. Hän oli ollut mukana partiossa, joka oli mönkinyt vihollisrintaman takana Hildemarin harhautuksen avustamana.

”Jatketaan zyglakien silmälläpitämistä”, Guardian vastasi. ”Kenellä oli seuraavaksi asiaa?”

“Entä etelän kylät? He varmasti ovat nähneet savun ja kuulleet kumun. Esimerkiksi Ruki-Koro on paljon lähempänä viidakkosaarta kuin me. Luulisi, että he lähettävät jonkun valtuuskunnan neuvottelemaan asiasta”, Nui-Koron valtuutettu sanoi ottaen uuden näkökulman aiheeseen.
”Olen kuullut siltä suunnalta aika ristiriitaisia juttuja”, Snowie kertoili tarjoillessaan kokouksen väelle kuumaa juomaa. ”Juuri Ruki-Korossa vastustetaan kamojen pakkaamista ja lähtöä kuulemma tosi hanakasti, mutta Han-Korolaisia on jo telttoineen täällä.”
“Ruki-Koron pormestari on melko… karismaattinen tapaus. Voi olla, että hän ei ole ensimmäisenä anomassa apua täältä, vaan ehkä enemmänkin syyttämässä siitä, että olette tuoneet sodan varjon kylänsä ylle. Toisaalta hekin tarvitsevat ostajia kaloilleen, elleivät sitten tee hämäriä sopimuksia palkkasoturiskakdien kanssa”, valtuutettu sanoi esittäen myös paikallistason tuntemustaan.
“Juuri kalastushommiensa takia rukikorolaiset eivät takuulla kannata saaren jättämistä. Elinkeinonsa on heille pohja, jolle he ovat elämänsä rakentaneet, vieläkin kovemmin kuin me pohjoisessa, vaikka toki maitamme rakastamme. Porot pakataan tokaksi, jos vanhat jäkälämaat kuihtuvat, mutta kala-apajat, niitä ei voi siirtää sotien tieltä”, vaitonaisena istunut Tahtorakin Askelman ga-turaga Kurmana sanoi. Muut pohjoisen päälikkot nyökkäilivät hyväksyvästi.
”Ja mehiläisetkin mahtuvat ruumaan.”
Sille huomiolle ei juuri kukaan nyökkäillyt hyväksyvästi.

Guardian odotti hetken lisää huomioita. Hän vilkuili pitkään ympäri sotahuonetta, eikä nähnyt innokkaita mielipiteitä taikka helppoja vastauksia vaikeisiin kysymyksiin. Lopulta päätös jäisi hänelle.
Tämä on altaan syvä pää. Sinä pidät meitä kaikkia pinnalla.

Sininen kyklooppi kääntyi kohti keltaista. ”Tongu. Voitko olla varma, että ilma-aluksissa on tilaa koko kaupungin asukeille? Ja saammeko pelastuksemme välineet pysymään ilmassa, jos niiden lastina on lähes koko saaren älykäs ja epävihamielinen elämä?”

“Uskon niin. Ihan oikeasti, tämä ei ole mikään nopea päähänpisto. Minä laskin. Laskin kantavuuden, vetävyyden, pistin pojat hakemaan kaupungintalolta tilastot väkimääristä. Olemme lentäneet näitä aluksia vuosikymmeniä, ja minä olen suunnitellut ne pitkälti itse. Tahtorakia ei ole pidetty ilmassa yli puoleen vuoteen kauppasaarron takia, mutta se lentää kyllä, ja Hydraulinen Vapaus voi sekin kuljettaa satoja, ellei jopa tuhansia. Joutuisimme tietenkin jättämään suurimman osan maallisesta omaisuudesta taakse, mutta sehän nyt on päivänselvää”, jättiläinen selitti Tehmutin latoessa piirrustuksia piirtoheittimeen. Laivaston suuret alukset eivät olleet mitään höyhenluokan hupijahteja. Ne oltiin suunniteltu kuukausia kestäviin kauppamatkoihin.
Skakdi nojaili nyrkkiinsä ja katseli massiivisten alusten poikkileikkauksia ja kantolaskelmia hiljaisena.
”Tongu, olet vanha ystävä ja luotan sinuun… mutta en halua astua hautaan miehenä, joka tuomitsee koko kaupungin kuolemaan. Uskon kyllä, että saisimme kaiken kansan noihin aluksiin, mutta en siihen, että kukaan astuisi niistä enää pois. Jos pakkaannumme sopivasti samaan paikkaan, Rautasiiven täytyy ampua vain enää kahdesti. Yksi laidallinen Tahtorakiin, yksi Vapauteen.”

Skakdin lausunto aiheutti kohahduksia, mutta sanoja ei liiemmin päässyt kenestäkään.

”Jos rauhanomainen päätös olisi vaihtoehto”, Guardian sanoi vielä, ”olisimme ottaneet sen vastaan jo aiemmin. Mutta ykkösmies on luvannut Imperiumille sodan, enkä usko että hän aikoo rikkoa sitä lupausta.”

“Tokihan meillä on etu, ilma-aluksia laivoja vastaan…” Tongu sopersi vielä yhden silmän katse tiukasti papereissa, vaikka hän tiesi jo, että kokous oli päätöksensä tehnyt.
Gee-mies nousi tuoliltaan ja asteli keltaisen jätin vierelle. Vain melankolisen katseen tämän kanssa jakaen skakdi taputti valtaisan kykloopin suurta olkapäätä.
”Olen pahoillani, että paattimme eivät lennä optimismilla”, Guardian sanoi. ”Sinun omallasi niiden ei koskaan tarvisi laskeutua.”

Tongu tuijotti lattiaan. “Mutta voitammeko me tämän asein?” hän sanoi syvällä äänellään ja nosti katseensa johtomieheensä. “Ja jos emme voita, niin mitä sitten tapahtuu?”
”En tohdi edes kuvitella”, skakdi sanoi pudistaen päätään. ”Enkä tahdo katkaista siipiä rauhankyyhkyltä. Jos se yhtään auttaa, sen päätöksen vastuu siirtyy pois sinun olkapäiltäsi. Vaikka niille voisikin laskea puolet Telakan aluksista.”
Guardian kääntyi kohti kokousväkeä, ja puhui nyt kuuluvammin.

”001 pelleineen teki selväksi, että meillä ei ole hyviä vaihtoehtoja jäljellä. Polku, jota tästä eteenpäin astumme risteää vain joko kuolemaan tai voittoon. Eikä minulla ole aikomustakaan valita ensimmäistä. Jos joku näiden muurien kansoista haluaa edelleen jättää saaren… en voi kuin toivottaa onnea. Mutta Bio-Klaanin Laivaston aluksista ei katakombeja tehdä!”

“Meidän tulisi ainakin ottaa strateginen hyöty irti niistä menetyksistä, jota viidakkosaari koki”, Harkel sanoi nyökäten kunnioittavasti adminin puheelle, “Taivaalta tulee tulta. Me vastaamme vedellä. Näyttää siltä, että tämä on viimeinen rintama, josta on mahdoton perääntyä tuumaakaan. Vahvistakaamme siis Bio-Klaani linnoitukseksi, jota maailma ei ole kuunaan nähnyt!”

Guardian nyökkäsi syvään Suurkylän herrasmiehen puheenvuorolle.
”Samaa mieltä noiden rikkaiden ja rotevien viiksien kanssa! En usko kostoon tai siihen, että siitä voisi seurata mitään hyvää… mutta tuomarina uskon oikeuteen. Ja jos Tulikärpänen aikoo sytyttää Välisaarten isoimman nuotion”, hän piti tauon ja antoi katseensa kulkea jokaisen kokouslaisen läpi.

”… niin saa hirviöpaatti minun puolestani luvan grillaantua omassa liekissään.”

Myöhemmin
Tongun paja

Niinhän siinä sitten kävi.

Kokouksen päätös ei ollut yllättävä.

Moukari rämähti teräslevyyn. Kipinät halkoivat ilmaa. Hiki virtaili. Ahjot saivat keltaisen jättiläisen kuoren hohtamaan kirkkaan oranssina.

Ehdotus oli ollut pakko tehdä. Asiasta vaikenemista jätti ei olisi antanut itselleen anteeksi. Tässä sodassa ei ollut tilaa jääräpäisyydelle.

Kuprut suoristuivat. Eihän Tongu Kapuran veroinen seppä ollut, mutta takoja oli kaukana ja joskus hehkuvan teräksen muovaaminen oli ainoa oikea tapa. Ja ainakin kykloopin käsissä moukari heilui tehokkaammin.

Päätökset oli tehty. Keskustelut oli käyty. Asiat olivat loppuu käsiteltyjä.

Jäljellä oli vain Työ.

Teräslevy ei ollut tasainen eivätkä sen reunat edes olleet suoria. Eipä siinä, epätasainen pinta vain pienensi ilmanvastusta. Siinä oli yksi pieni asia, jota vihollisten liikkeet ja keksinnöt eivät saisi muutettua. Jätti laski vasaransa alasinta vasten, tarttui raskailla nahkakintailla levyyn ja upotti sen syvälle kylmään veteen. Puhdistava höyry täytti huoneen, jota ahjon tuli valaisi sameana.

Kuin saunassa.

Sumun keskellä, silmiltä näkymättömissä, keltaisista jättiläisistä viimeinen hymyili.

Ovi naksahti auki. Se kuitenkin suljettiin heti.

Tongu nosti levyn jäähdytysastiasta ja asetti sen telineeseen. Jäähtyvä teräs napsahteli kipakasti. Jätti käveli pajan laidalle, käänsi kammesta räppänät auki ja pyöritteli sitten kinttaillaan kuumaa venttiiliä, kunnes räppänöiden potkurit alkoivat imemään höyryä iltataivaalle. Keetongu avasi oven ja ta-matoran astui sisään kantaen sylissään puolipallon muotoista lasikupua, joka huurtui heti.

“Kiitoksia, pomo”, Garson sanoi ja ojensi kuvun Tongulle, joka pyöritteli sitä sormiensa välissä. Se oli puolisen metriä halkaisijaltaan ja helisi kun sitä napautti.

“Uskomaton. Ei mitään saumoja”, hän sanoi, kaivoi taontaessunsa taskusta öljyisen rätin ja kiillotti lasin.

“Pohjoisen lasinpuhaltajat ovat tosiaan taitavia. Testiemme mukaan tämä kestää helposti torakoiden zamor-ammukset”, ta-matoran kertoi.

Keetongu otti esiin pienen jakoavaimen ja löi lasikupua. Työkalu värähteli ja päästi zinnng-äänen. Se resonoi vesikattiloissa, alasimessa ja muissa metalliesineissä ympäri huonetta.

“Mainiota, kelpo miehiä, ja naisia. Tarvitsemme näitä nyt alkuun neljä, ja yhden isomman ja laakeamman. Vaikka uskon kyllä, että Lohrak-ampujan päivittävät mielellään omat kupunsa heti kun kuulevat näistä.”

“Selvä homma. Minne kuskaamme ne?”

“Kolmosmontulle. Teen tässä parhaillani kansilevyjä. Näihin pitää sitten polttoleikata aukot noille.”

“Aivan, se prototyyppi. Huomasin, että olit purkanut ne vastakkaispyörivät potkurit”, Garson sanoi ottaen kuvun takaisin.

“Liian äänekkäitä. Parempi mennä vain neljällä normaalilla. Siitä puheenollen, tämän vasaroinnin yli ei kyllä saanut mitään selvää, mutta ilmeisesti parakkien puolella tapahtuu?”

“Näin on. Ryhmä ’Rytmitykki’ on päässyt kokeilemaan vehkeitään. Olet muuten hakannut aika lujasti, jos et ole kuullut mitään. Koko Telakka on tärissyt!”

“Toivon todella, että he onnistuvat siinä, mitä yrittävät”, Tongu sanoi ja istahti jäähtyneelle alasimelle, “Helppoa siitä ei tule.”

“Kyllä se siitä, pomo. He ovat kivekovaa tavaraa.”

“Niin, mistäpä minä tiedän, minä olen pelkkä insinööri”, kyklooppi vastasi ja katseli rakasta pajaansa, yhtä monista.

“Ei, pomo. Minä olen insinööri. Sinä olet taitelija.”

“Ha! Vai että taiteilija. Rahti ei lennä kauniilla ideoilla ja ennennäkemättömillä visioilla.”

“Niin, mutta jos me tekisimme kaiken vain puhtaasti käyttötarkoituksen vuoksi, mikä erottaisi meidät torakoiden ilmavoimista, loppuviimein?”

“Jaa, ehkä se, että me emme muuta horisontin viidakkosaaria tuhkakasoiksi. Tule, mennään sinne kolmosmontulle ja jätetään filosofia viisaimmille. Tällä projektilla on kuitenkin takaraja.”

Klaanon Rope

Isä Rusko ja hänen laumansa

6 kommenttia

Bio-Klaani
Suuren Hengen temppeli

Bio-Klaanin kaupungin Suuren Hengen Mata-Antro Isä Rusko hörppäsi kappalaisen keittämää mustaa kahvia ja katseli sakastin ikkunasta etelään. Temppelin puutarhan takana avautui temppelikorttelin alempi katu, Yksi Tie, jolla porotokat kiskoivat viljapaaluja ja athistit yrittivät improvisoida itselleen parempia tiluksia. Klaanin pieni kolmionmuotoinen Ath-kappeli oli käynyt hyvin pieneksi uskonlahkon johdon muutettua hiljattain Klaaniin.

Ei sillä, athistien esiinmarssi ei huolettanut Isä Ruskoa. Suuren Hengen palveleminen työn kautta oli sitä, mihin paikallinen pääväestö oli tottunut. Klaanin Ath-seurakunnan kylämunkki Garmos oli ollut ihan mukava vanha mies, joskin ehkä vähän höperö. Isä Rusko odotti mielenkiintoisia teologisia keskusteluja athistien kanssa. Ehkä hänen pitäisi kaupungin hengenelämän epävirallisena päämiehenä järjestää jonkinlaiset ekumeeniset pullakahvit. Kiven turaga lisäsi merkinnän päiväkirjaansa. Krikettivähemmistön Ohjastavan Silmän sielunpaimen tulisi varmaankin paikalle, jos kahvihetki ei olisi heikäläisten mietiskelymaratonien aikaan; se kyllä rajasi aika monta tuntia päivärytmistä. Sitten oli tietenkin steltiläisten pantheonin sumuoraakkeli, mutta se mies tuntui olevan aina jonkinlaisessa pöhnässä. Isä Ruskon mielestä kaasujen hengitteleminen oli jokseenkin epäilyttävää, mutta kukapa hän oli tuomitsemaan muiden saarien kulttuureja?

Selakhian Tasavallan Sokean Jumalattaren papitar ei ollut seurallisin veikkonen, mutta ehkä hänetkin saataisiin taivuteltua mukaan, jos muukin pappiskunta osallistuisi; Rusko toki tiedosti ryhmäpaineen merkityksen uskonnossa. Sitten olivat tietenkin xialaiset, vortixxit. Vaikka Rusko oli suurten olentojen palvojien kanssa monessa asiassa eri mieltä, oli aina mukava kuulla muiden mielipiteitä. Näin uskonnon sisäinen ilmapiiri pysyi raikkaana ja tuoreena.

Isä nousi työpöytänsä äärestä, työnsi päiväkirjansa sen laatikkoon ja venytteli selkäänsä. Hän nappasi pohjoismantereen hengenmiestyylisen mustan ympyrälierisen hattunsa sakastin naulakosta, suoristi pappikaapunsa etusiipaleet ja astui temppelin pihamaalle. Hän käveleskeli katse taivaissa hitaasti pitkin pienen puiston sorapolkuja miettien dogmatiikkojaan ja uskonkappaleitaan. Ja jälleen, kuten tuhat kertaa aikaisemminkin, hän pääsi samaan lopputulokseen – Itse kukin palveli Mata Nuin suuruutta tekemällä työtä. Niimpä Isä Rusko lakaisi ruskan lehdet puistikon poluilta, kasteli kukkaset, tasoitti Amaja-ympyrän, puhdisti rännit ja siirsi sivuun hellästi mutta vastutattamattomasti kompostin puolelle valloilleen päässeet horsmat ja lupiinit, jotka lupaa kysymättä kansoittivat kirkonmiehen pihamaan.

Niin meni aamupäivä, ja suntio katsoi että näin oli hyvä, sillä hän sai vapaapäivän ja meni vanhaan kievariin puhumaan ensi viikon kohlii-matsista.

Temppelin pihamaa näytti kuin uudelta. Rusko pyyhki hiet otsaltaan pappikaapunsa helmaan, asetteli pyöreälinssiset lukulasinsa naamiolle, haki postilaatikosta päivän Klaanilehden ja tassutteli sakastiin lukemaan sitä kahvikupillinen seuranaan. Perusjutut linnoituksen tilanteesta, evakkopolitiikan eduista ja haitoista, Ruki-Koron voitosta palkkasoturiskakdeja vastaan, sääennuste joka lupasi aurinkoista mutta tuulista. Lehden sivut meinasivat taas irrota. Jälki oli huonompaa nyt kun lehti tehtiin kaupungissa. Kauppapalstalla joku myi Marazonin jalasta tehtyä sateenvarjotelinettä. Ruskon mielestä se kuulosti brutaalilta, hänen uskollinen sateenvarjonsa roikkui sakastin naulassa hatun alla. Sota oli uinut otsikoihin ja käynyt taloksi, mutta enää sillä ei mässäilty. Tavalla tai toisella linnoitus sopeutui.

Sitten, kuin salama kirkkaalta taivaalta, tavanomaisuuden keskeltä nousi yleisönosastokirjoitus.

 

Nimda ja sota: supervoimia ja supervihollisia?

Sota. Sota on otsikoissa ja puheissa. Sota on rakkaidemme pelokkaissa katseissa, pommien runtelemissa rakennuksissa, sanoissa jotka sanotaan kuiskaten. Tämä ei ole kenellekkään uutta. Jo viikkojen takainen pommi-isku koteihimme räjäytti faktan tajuntaamme. Pohjoisen väen evakuoiminen linnoitettuun kaupunkiimme yhdessä pakolaisten tarinoiden kanssa on sitäkin enemmän selventänyt meille asian kokoluokkaa. Laajan saaremme pinta-alasta huomattava osa on jouduttu hylkäämään vihollisen joukkojen tieltä. Osassa kylistä tämä tapahtui liian myöhään, osassa viime hetkillä. Ei liene mahdottomuus, että eteläisemmätkin kylät saavat tuta saman enne pitkää.Ennen sota eli maailmamme ulkopuolella. Jotkut meistä tunsivat vanhan Turagan, jopa Toan, joka oli taistellut pohjoisen suuressa kaupungissa Pimeyden Metsästäjiä vastaan. Metru Nuin tapahtumat ovat muokanneet koko maailman, etenkin sen pohjoisten osien, geopolitiikkaa aivan uuteen uskoon. Zakazin sisällissota elää matoran-väestömme keskuudessa lähinnä kummitustarinoina ja hulluina seikkailukertomuksia, mutta tiedämme, että Klaanin muurien suojassa asuu myös skakdien luotijunan vanhoja matkalaisia. Historiankirjoihin tutustuneet voivat nimetä Metru Nuin sisällissodan rintamalinjoja ja Kuuden Kuningaskunnan sotaponnistusten tuhoja, mutta niiden muisto on hälvenemässä vanhimpienkin muistista. Yksi asia on kuitenkin synkkä mutta selvä. Tämä on tyly maailma. Armeijan marssivat kokonaisten mantereiden ylitse. Miten on pienehkön korpisaaren ja sen rauhaarakastavien kansalaisten laita?

Vihollisen kokonaismäärä on tuntematon. Tiedämme, että jossain Admin-vuoren kallioperässä on Nazorak-imperiumin tukikohta ja pesä, joka tuntuu syöksevän maalle loputtomasti sotilaita kasvatettuna tuomaan vain tuhoa ja vierasta valtaa. Imperiumin maavoimat ovat syöneet ystäviemme kyliä ja Nui-Koron korkeudella saakka. Saaremme ulkopuolen laajoilla meriaavoilla partio laivasto, jonka voima lienee maamahtiin verrattava: Raportit kertovat lippulaivan pommien luoneen Suurkylän kupeeseen kokonaisen järven, ja käsittämättömän joukkomurhan esti vain Bio-Klaanin jäsenten ja pohjoisen päättäjien yhteystyö ja taktikointi. Imperiumin pienempiä aluksiakin on tarpeeksi kauppasaartoa varten, ja ulkomaisten tuotteiden saatavuuden typistyminen on varmasti näkynyt kaikkien ruokapöydissä.

Tässä vaiheessa, hyvät lukijat, toivon, että ette ymmärrä sanomaani väärin ja lopeta lukemista. Minä en ole lietsomassa tappiomielialaa. Yhtenä rintamana kotiemme puolesta taisteleminen lienee tässä vaiheessa ainoa varteenotettava vaihtoehto. Tiedämme, että torakoiden propagandapuoli on yrittänyt ulottaa lonkeronsa riveihimme, mutta minä en edusta heitä. Annan tukeni Bio-Klaanin sotaponnisteluille. Korostan myös, että ilmavoimamme ovat viimeaikaisista menetyksistään (joilla maksettiin lukemattomien evakoiden henki) huolimatta yhä vihollisen ilmakalustoa voimakkaampi ja meidän ja maajoukkojen välissä on kilometrikaupalla Lehu-metsää. Meidän tulee jatkaa taistelua.

On kuitenkin seikka, jota ei tule sodasta puhuttaessa unohtaa. Asian nimi tuli esille jo otsikosta. Kyllä, minä puhun Nimdasta.

Kaikki varmaankin muistavat jo kuukausia sitten tapahtuneen tiedotustilaisuuden, jossa meille ensi kertaa selvisi, että olemme sodassa. Kyseinen uutinen esitettiin lehdistölle ja jäsenille näillä sanoilla juuriadminin, neiti Toa Tawan toimesta:

”Valtaushaluiset Nazorak-joukot ovat mitä todennäköisimmin liittoutuneet lähialueiden yhdistyneiden Zyglak-joukkioiden kanssa. Kaikesta päätellen tämä joukkio on myös palkannut Skakdi-sotaherra Gaggulabion palkkasoturiarmeijan meitä vastaan. Lisäksi tämä Allianssi on saattanut ottaa joukkoihinsa muitakin vihollisiamme, sillä niitä meillä riittää.”

Nyt olemme tietenkin paljon viisaampia. Nazorak-imperiumin uhka on tullut selväksi meille kaikille. Zyglakien toiminta on aiheuttanut joukkoihimme monta uhria, vaikka saanen mainita, etteivät liskon vaikuta enää niin suurelta uhkalta viitaten tapahtumiin, joiden puistattavuus käy yli käsityskykyni; en puhu niistä sen enempää. Skakdi-palkkasoturit tuntuvat olevan jokaisen modernin konfliktin lisäratas, ja juuri tätä kirjoittaessa kuulin uutisia kalastajakylä Ruki-Koron voitosta Gaggulabion miehiä vastaan Kummitusten suolla. Näiden lisäksi puheissa on kulkenut myös jutut lähes tuhoutumattomista vihamielisistä leijulieriöistä ja varjon toasta, joka taltutettiin Admin-tornista kyy mielessä; On tosin huomattava, että raporttien mukaan kyseinen henkilö pakeni myöhemmin. Selvää tietoa asiasta ei ole, mutta ilmeisesti kyseiset tekijät ovat jonkilaisessa yhteistyössä Nazorak-imperiumin kanssa.

Palatekseni asiaan, noiden sanojen jälkeen administon ehkä toiseksi vaikutusvaltaisin jäsen Guardian kertoi meille toisesta tärkeästä asiasta. Admin takana holonäytöllä näkyi kuusi sinihohtoista sirua.

”Tämä tässä on Nimda. Me emme tiedä, mikä se on. Me emme tiedä, mitä se tarkoittaa. Mutta olemme nähneet sen voiman jo kahdesti käytössä ja tiedämme, että joku vihollisliittoumassa, Pimeyden metsästäjissä ja ehkä jopa Makutain veljeskunnassa haluaa nämä osat käsiinsä. Kyseessä on käytännössä yksi tuhoisimpia aseita, mitä maailmaamme on luotu.”

Johon Toa Tawa vielä lisäsi:

”Meidän täytyy löytää se ennen vihollisiamme. Löytää ja tuhota.”

Hätiköity johtopäätös olisi, että sodan iskiessä Bio-Klaani pistäisi etusijalle tarujen artifaktin, jonka olemuksesta se ei ole edes tietoinen, etsimisen samalla, kun kansa joutuisi pakenemaan kodeistaan rautasaappaan alta. Minä en kuitenkaan usko niin. Johtajamme eivät, jos olen oikein ymmärtänyt, ole typeryksiä. Klaani on vuosikymmenten ajan menestynyt luoden turvapaikkaa vainotuille ja nousemaan merkittäväksi kauppatekijäksi mantereiden välisillä merialueilla. En usko, että nimdajahti on yhdentekevää, vaikka siihen käytetään monen voimakkaan soturin panos. Sellaisista Klaanin jäsenistä kuin Killjoysta, Matoro Mustalumesta tai päämoderaattori Umbrasta olisi varmasti hyötyä kotirintamalla, mutta silti he ovat tämän athismin uskonaarteen jäljillä.

Nimda ei selvästikään ole turha taikakalu tai leikin asia. Olemme monet nähneet Kanohi-suurnaamioita toien käytössä: Koristeelliset naamiot saavat sankarimme tekemään mahtavia suurtekoja; Pakari saa voimat moninkertaistumaan, Kakaman käyttäjä voi vaihtaa paikkaansa silmänräpäyksessä. Huna kasvoillaan Toa piiloutuu katseilta, Mirun käyttäjä voi nousta ilmassa korkeuksiin. Athismin tarujen mukaan – ja adminien tiedotuksesta päätelleen – Nimdan sirut pystyvät paljon suurempaan. Tekijät on helppo laskea yhteen: Eikö maailman vahvimman aseen etsiminen olisi sodassa mahdottoman suuren vihollisen edessä ainoastaan looginen teko, jos sitä ei suinkaan hankittaisi tuhottavaksi vaan käytettäväksi?

Voisimme ajatella, että Nimdan sirujen voima on niin kamala, ettei Bio-Klaani käyttäisi sitä edes vääjäämättömän tuhon edessä. Kuitenkin näyttää siltä, että Tawalla on Nimda-ristiretkelleen itse athistien johtajan, Pyhän Äidin siunaus. Matka Ath-Nuilta on ollut pitkä, ja kyseisen uskonnon johtohahmon asema varsinkin eteläisessä maailmassa on valtava. Nyt koko athismin johto on meidän saarellamme, meidän kaupungissamme, kaukana uskonkunnan pääsijoista. Yhtäkkiä näyttää siltä, että Nazorak-imperiumin sodan sijaan olemme keskellä suurempaa palapeliä. Mutta ehkä asiat menevätkin toisinpäin: Nimda aiheuttaa sodan. Ehkä se onkin allianssin todellinen lähtökohta, entä jos Klaanimme etsi siruja jo ennen sotaa? Vaarantaako johtomme selkkaus ath-taruston voimaesineiden kanssa koko saaremme turvallisuuden? Minä en tiedä. Asiaan ei liene yhtä suoraa vastausta.

Mitä siis ajattelen asiasta? Minä luotan Bio-Klaanin johtoon. Minä luotan siihen, että Nimdan etsinnälle on peruste. Toivoisin vain, että johtomme ottaisi asiaan selkeämmin kantaa. Me kannamme oman osamme tässä epävakaassa maailmassa, emme pelkästään uhreina, mutta myös puolustajina, jopa sotilaina. Ehkä ainoa tapa konfliktista ulos on näiden voimakkaiden taikakalujen kautta. Jos näin on, olisi toivottavaa, että johtomme osaisi ilmaista sen meille. Näinä päivinä kaikki toivo on tarpeen.

Professori Glamon, Bio-Klaanin Kansalaisopisto, Yhteiskuntatieteet

 

 

 

Isä Rusko nosti katseensa lehdestä, laski lukulasinsa pöydälle ja katseli iltapäivätaivaalle. Kofotintit nokkivat pihlajanmarjoja. Nimda. Siinäpä vasta kyllä! Suuren Hengen Mata-Antro ei tiennyt aiheesta paljoakaan. Hän epäili josko kylämunkki Garmoskaan oli asiaan kovin perehtynyt. Ne ulkomaalaiset kyllä takuulla tiesivät, mutta Rusko epäili, josko he tällaiselle tavalliselle Mata Nuin papille mitään kertoisivat. Klaanin johtoon ne tuntuivat olleen kyllä syvässä yhteydessä, ja se rauhoitti Ruskoa. Oli hyvä, ettei kylän papin tarvinnut kantaa koko taakkaa harteillaan. Ruskon Toa-vuodet olivat kuitenkin jo kaukana takana, ja nyt hänellä oli vain lukulasinsa ja sateenvarjonsa.

Voisi olla huonomminkin, loppupeleissä.

Mata-Antro kaiveli muistikirjansa työpöydän laatikosta. Niin, se kokous. Sitä ennen lauman kaitsemista. Rusko piti sanavalinnasta. Siinä oli jotain yksinkertaista positiivisuutta. Muutama kaupunkilainen ja klaanilainenkin oli sopinut juttutuokiosta lähiaikoina. Mikäpäs sen parempaa.

Odotellessaan hän soitti harmoonia.

Klaanon Rope

Paluukeikka

8 kommenttia

Bio-Klaani, satama

Pahasti vaurioitunut höyrylaiva lipui laituriin. Jos pyörät olisivat olleet yleisempiä matoranien keskuudessa, se olisi tömähtänyt rauhallisesti tyhjiä kumirenkaita vasten. Nyt BKS Hildemarin ja laiturin väliin jäi vain muutama pari kumisia rapujalkoja. Kukaan ei tiennyt, mistä ne olivat peräisin.

Hai nousi laiturille ja huokaisi syvään. Rukikorolainen vartija parkkeerasi tarakavansa viereen ja taputti tätä kuonoon. Vesiliskoa ei tarvinnut sitoa kiinni. Ga-matoran katsoi Haita tiukalla katseella, joka viesti, että pankkivekselin olisi parasta ilmestyä pieneen siniseen kouraan tai kengurulisko ei pysyisikään rauhallisesti paikoillaan. Ja Hain pitäisi vielä maksaa laivansakin korjaaminen.

Veden Toa mietti, pitäisikö hänen mennä pankkiin vai Admin-siipeen. Periaatteessa tämä oli ollut Klaanin tehtävä, ja Tawa ei varmaankaan jättäisi häntä asiassa yksin… Mutta jotenkin tehtävän kulusta pääadminille raportoiminen kuulosti paljon, paljon pahemmalta kuin skakdimotoristejen saarrettuna oleminen.

Kyber laski kätensä Hain olkapäälle. “Kyllä se siitä, veli. Et sinä tämän asian kanssa yksin ole.”

“Kiitos, Kyber, ihan oikeasti… Mutta en nyt tiedä, kaiken tämän jälkeen.” Ga-matoran naputti jo jalkaansa. Vaderi mulkaisi tätä vihaisena.

“Tawa ymmärtää kyllä”, Kyberi lisäsi, “Tiedät, että hän on sellainen.”

Santor puristeli nyrkkejään sanomatta mitään. Kapher katseli taivaalle. Yksissä tuumin Tanssiorkesteri lähti kohti linnoitusta verokarhu kannoillaan. He kävelivät läpi Admin-aukion, astuivat matalaa profiilia pitäen linnoituksen porteista sisälle ja kysyivät respasta Admintornin tilannetta. Tawa oli kuin olikin paikalla, eikä tämä tieto yllättänyt ketään. Oli yleinen mielipide, että juuriadmin teki liikaa töitä ja että hänen pitäisi siirtää rutiinihommia alemmille tasoille. Oli kuitenkin selvää, että jos toimisto olisikin yhtäkkiä tyhjä, klaanilaiset joutuisivat ennen pitkää paniikin ja epätoivon partaalle. Koko Klaani tuntui nojaavan sähkön toattaren mahonkipöydän peruskallioon.

Hetken oven takan odoteltuaan yhtye ja ruki-korolainen astelivat toimistoon sisään. Vartijat tarkistivat heidät päällisin puolin, vaikka klaanilaiset toki tunnistettiinkin. Tawa istui työpöytänsä takana juuri niin kuin kaikki olivat odottaneetkin. Nöpö järsi perunaa jossain pöydän juuressa ja syöksyi nuolemaan Kapherin varpaita. Peikko nosti rapukääpiön korkealla keikkuvan päänsä päälle.

“Helei”, Tawa aloitti tuttuun tapaansa. “Huomaan, että pääsitte tehtävältä takaisin päällisin puolin kunnossa. Hyvin tehty. Ja sinä olet yksi Ruki-Koron Tyrskyratsastajista, eikö? Olet tervetullut linnoitukseemme.”

Yhtyeen jäsenet kumarsivat hiukan. Ga-matorainen ei. Hän pysyi hiljaa.

“Päivää, neiti admin”, Hai aloitti, mutta piti katseensa johtajan pöydän etupaneelissa. “Kyllä, me olemme kunnossa. Saimme rukikorolaisilta apua Gaggulabion joukkoja vastaan.”

Hai vilkaisi syrjäsilmällä matorania. Tämä kohotti hieman toista kulmaansa.

“Tai no, suoraan sanoen he pelastivat henkemme, kun eksyimme suolle ja moottoripyöräskakdit saartoivat Hildemarin. He menettivät ratsujaan ja haluavat korvauksia, ja piru vie, anteeksi zakazini, he myös ansaitsevat sen. Emme olisi täällä ilman heitä. Olen pahoillani.”

Tässä vaiheessa tyrskynratsastaja astui eteenpäin aivan Tawan pöydän eteen, nyökkäsi ja ojensi juuriadminille kirjeen. “Minä olen Almand, Ruki-Koron Tyrskynratsastajista, kuten huomasitkin. Tuon viestin Toa Nautildalta. Toivomme, että kunnioitatte yhä vanhoja liittosopimuksia tiukentuneessa sotatilanteessa.”

Tawa kiitti ja luki kirjeen, joka oli kirjoitettu Hildemarilla Klaanilaisten katseiden välttäessä. Hän veti lomakkeen pöydän laatikosta, kirjoitti siihen hieman merkintöjä protosorsansulkakynällä ja ojensi sen Almandille.

“Kiitän miehillemme tarjoamastanne avusta taistelussa Allianssia vastaan”, Tawa aloitti (hän ei sentään käyttänyt Nautildan kirjeessä ollutta termiä ‘uhkarohkeat sekundasankarit’) ja lisäsi: “Voit käydä nostamassa sopimuksen mukaisen summan Santorinaukion pankista. Valitettavasti Nui-Koron pankin piste on suljettu miehityksen takia. Syvimmät osaanottoni menettämienne ratsujen puolesta.”

Ga-matoralainen tarkasti lomakkeen ja sujautti sen haarniskansa taskuun. “Kiitoksia teille, admin”, hän sanoi, “Toivon, että keihäänkärkenne pysyvät teräviä. Huomaan, että pohjoisen puolustuksella näin ei ollut.”

Tawan ilme pysyi tyynenä. “Niin. Mutta joskus perääntyminen ja turvan hakeminen on oikea ratkaisu.”

“Sotia ei voiteta piileskelemällä, kuten toallamme on tapana sanoa”, Almand vastasi koppavasti. Tämä oli tarpeeksi Santorille.

“Hyvähän teidän etelässä asuvien on sanoa!” SUPER Toa sanoi turhankin lujasti ja astahti eteenpäin. Hai toivoi, että tämä ei olisi tehnyt niin. “Sinun on parasta olla edes vähän kunnioittavampi neiti juuriadminia kohtaan, matoran!”

“Kaikki hyvin, Santor”, Tawa lausui lujasti, “Kuuntelemme toki mielellämme muiden saaren kylien puolustuspoliittisia kantoja.”

“Se on super toa, neiti”, Santor sanoi, vaikkei kyllä katsonutkaan Tawaa silmiin.

“Super Toa Santor, piti sanomani”, sähkön admin lisäsi ja pyöräytti silmiään väsyneenä.

Almandin oli pakko kokea empatiaa juuriadminia kohtaan. Oli varmasti kamala homma johtaa tälläistä sirkusta varsinkin sodan alla. Toki Ruki-Korossa oltiin kuultu klaanilaisten sankariteoista ja seikkailuista, mutta yleisin mielipide oli, ettei moinen kohkaaminen tuskin johti pitkällä tähtäimellä mihinkään.

“Kiitoksia ajastanne, neiti admin. Kyläni tarvitsee minua. Toivon, että olemme tulevaisuudessa yhteydessä rauhaomaisimmissa merkeissä. Näkemiin!” hän sanoi ja nyökkäsi. Toimiston ovella hän kääntyi vielä seikkailijoiden puoleen ja laukoi: “Älkää eksykö enää suolle!” Ovi sulkeutui ennen kuin kukaan oli lähelläkään keksiä nasevaa vastalausetta, kuten arvata saattoi.

Almand käveli valkoseinäisiä käytäviä pitkin atriumiin ja astui itäportista Admin-aukiolle. Kellotornin taulu näytti puoli yhtä. Matoran asteli kypärä kainalossaan aukion halki ohi pohjoisen evakkojen telttojen ja päiväasioilla olevien asukkaiden vilinän. Pohjoislaidalta vei lyhyt kadunpätkä Santorinaukiolle, joka oli pieni neliskulmainen torintapainen kaupungin pohjoismuurin ja linnoituksen koilliskärjen varjossa. Aukion eteläreunalla oli Selvä Pyy -niminen illanviettopaikka ja sen kaakkoiskulman koverajulkisivuisessa talossa sijaitsi Tawastia-niminen klubi, jossa esiintyivät Klaanin kovimmat Po-yhtyeet. Aukion tärkein rakennus oli kuitenkin sen vastakkaisella laidalla oleva Bio-Klaanin Pankki, joka oli niin steltiläinen että sattui.

Pankin korkeille oville nousi marmoriportaikko, jonka molemmilla puolilla oli kivinen kivileijona. Porrasten yläpään pylväikön päällä lepäsi kolmimainen fasadi, jossa klassiset amorann-hahmot pitelivät palvoen suuria hammasrattaita. Päärakenteen takaa näkyi vielä pyöreäkupolinen holvitorni, jonka pinaakkeli oli huolellisesti kiillotettu.

Jotenkaan rakennus ei kuitenkaan vakuuttanut rahan ja rikkauden vallasta. Ehkä se johtui siitä, että pankki oli pienen kyläkoulun kokoinen. Tai ehkä siitä, että sitä reunusivat korkeammat asuin- ja juottolarakennukset. Mutta luultavasti kuitenkin siitä, että puolen korttelin päässä oli valtava ja arkkitehtuurisesti monipuolinen Bio-Klaanin linnoitus.

No, nirppanokat valittaa, järkinais käy toimeen ja hakee rahansa, Almand ajatteli ja kipusi aika matalat portaat ylös. Sisällä oli kyllä kattokruunut ja tiskit olivat turkoosia nahkaa ja messinkiä, mutta jotenkin kokonaisvaikutelma oli tungettu ja unelias. Tiskin takana poikkeuksellinen lyhyt aristokraatti kiillotti taskukelloaan. Jonoa ei ollut, joten rukilainen asteli hänen luokseen, tervehti ja ojensi vekselin. Aristokraatti hymähti, tarkisti shekin takapuolen, katsoi sitä valoa vasten ja lyllersi holviin. Koska holvi ei kovin suuri ollut, virkailija palasikin pian pienen ratassäkin kanssa. Almand tarkisti säkin painon tiskillä olevalla vaa’alla, näki sen hyväksi, allekirjoitti luovutusasiakirjan, kiitti ja asteli aurinkoiselle aukiolle.

Kun rukilainen nyt kerran oli vieraassa kaupungissa ja kellokaan ei ollut vielä kovin paljon, hän päätti katsella vähän ympäriinsä. Admin-aukion telttaleiristä tyrskyratsastaja osti kolme unssia kylmäsavuporoa (kotopuolessa syötiin lähes aina kalaa) (omilla rahoillaan tietenkin, ei juuri nostamillaan. Minä roistona te häntä oikein pidätte?) ja kyseli Jokkmokk-nimiseltä, poronsarviselta evakolta tietoja pohjoisen tilanteesta. Saaren tilanne vaikutti epätoivoisemmalta kuin Ruki-Korossa uskottiinkaan. Almandin oli kuitenkin pakko myöntää itselleen, että hän tunsi pienen pientä vahingoniloa: Pohjan matoranit kehuskelivat aina olevansa paljon etelärannikon pellejä kovempia ja sisukkaampia.

Uutiset sisäistettyään Almand käveli takaisn satamaan itämuurin vierustaa kulkevaa Moderaattoriväylää pitkin. Lokin karjuivat ja outoon haalariin pukeutunut ukkeli puuhasi jotain hiiltyneen rakennuksen raunioissa. Laituri, jonka vierelle vesikengu ja Hildemar oli parkkeerattu, näytti olevan tupaten täynnä matoraneja. Almand lähestyi kummeksuen hämminkiä. Laiturin päädyssä lipevänoloinen le-matoran möi kansalaisille lippuja, joilla pääsi näkemään aidon Tarakavan. Pientä lisämaksua vastaan liskolle sai syöttää silakan.

Matoran pysäytti kohteliaasti Almandin, kilisytti kassaansa ja väläytti hehkuvan hymyn. “Onko neiti rohkea? Uskaltaako neiti kohdata syvyyksien liskohirviön? Haluaako Hän syöttää behemotille silakan? Kaksi ratasta, erikostarjous vain neidille!”

Almand ei viistinyt edes vastata. Hän päästi lyhyen vihellyksen ja kaksi pientä naksahdusta kielellään. Tarakava lopetti silakoiden ilmasta nappaamisen, lipui rantaan ja täräytti le-matoranin harkitun kevyellä mutta silti vastustamattomalla vasurilla satama-altaaseen. Kansan syvät rivit hurrasivat, kun Almand iski kypärän päähänsä hyppäsi liskon kaulan ali, otti kiinni valjaista, pyörähti vesikengun niskassa olevaan satulaan ja porhalsi kohti ulappaa.

Ruki-Koro
Muutamaa tuntia aikaisemmin

Klaanin lounaisrannikon tuntumassa, paikassa, jossa maa vaihtui mereksi jyrkkänä kalliona, nousi tyrkskyjen keskeltä laajana kallioluotona Ruki-Koron kylä. Kalastajakylä oli luonnonmuovaamaan vallihaudan ja veitsenterävien kallioiden takana hyvin suojassa vihollisilta niin kauan kuin kolmea mantereelle johtavaa kivisiltaa puolustettaisiin. Kylän törmissä oli piilossa monta pientä luonnonsatamaa ja valkamaa, joissa kyläiset pitivät hupipaatteja, troolareita ja kanootteja. Nyt yhdessä niistä oli myös lauma tarakavoja. BKS Hildemar oli jo jatkanut matkaansa jätettyään sotasaaliin ja sankarivainajaliskot satamaan.

Tyrskynratsastajat purkivat varusteita ja irrottivat satuloita vesiliskojen selistä. Kuolleiden eläinten ruhot olivat lautalla satamassa. Tarakavat veivät kuolleet lajitoverinsa pois. Kukaan ei tiennyt, mitä ne vainajilleen tekivät. Liskot eivät olleet kyläläisten kotieläimiä tai lemmikkejä. Ratsun ja ratsastajan välillä oli syvä luottamus, ja tarakavat tulivat kun niitä kutsuttiin näkinkenkätorvilla.

Valkaman laiturin perällä kyyhötti seitsemän skakdipanttivankia jalat ja kädet köytettyinä ja jokseenkin uitettujen koirien näköisinä. Turpiin saaneet palkkasoturit välttelivät pitkän veden toan katsetta tämän arvioidessa tilannetta. Ruki-Korolla ei ollut koskaan aikaisemmin ollut panttivankeja, eivätkä kylän rikostilastot nyt muutenkaan kovin rankkoja olleet. Ei noita röhjäkkeitä kuitenkaan avovankilaan voinut jättää.

“Viekää vangit kalasäilyketehtaan kellariin”, Nautilda sanoi yhdelle matoraneista, “Sen parempaa turvasäilöä meillä ei ole. Ovi nyt kuitenkin on rautaa ja ikkunoissa kalterit eikä kukaan jaksa syödä sitä purkkirukia viikkoa kauempaa.”

“Miten varmistamme etteivät ne karkaa? Olen kuullut, että jos skakdeja on useampi, ne voivat käyttää elementtivoimia”, puhuteltu Tyrskynratsastaja kysyi.

“Niitä voimia taitaa olla vain sodanaikaisilla upseereilla ja erikoistapauksilla, eikä tämä roskasakki liene peruskorstoa kummoisempaa. Joutavat katselemaan tiilenpäitä vaikka loppuiäkseen, jos minulta kysytään. Minä menen nyt arvon pormestarin puheille. Pärjäilkää!”

Toa otti atraimensa. Veden soturin terässaappaiden räpyläkärjet taittuivat pohjan sisään tuoden Nautildalle entistäkin lisää pituutta. Hän käveli ylös kylään kallionhalkeamaan hakattua portaikkoa. Itse Ruki-Koro koostui muutamasta ristikkäisestä kadusta. Asumukset olivat lähinnä perinteisiä lehtimajoja, joskin mukaan toki mahtui muutama kivi- ja puutalokin sekä muita suuremmat kalankäsittely- ja purkkiruokaruukit. Keskusaukiolla oli patsas, joka esitti kerran pormestarin hengen pelastanutta mahtiparantajatoaa. Muistomerkin jalustan kiveen oli vuosia sitten iskettu miekka.

Nautilda astui sisään muita koreampaan ja tilavampaan lehtimajaan, jossa oli monen monta huonetta ja lisäsiipeä. Toan piti kävellä kyyryssä, jottei hänen kypäränsä tekisi reikiä kattoon.

Olohuoneessaan, takkatulen ääressä, istui pormestari. Ga-matoran oli ikääntynyt ja hänellä oli yllään kultainen simpukkapanssari ja pormestarin olkanauha. Nautilda kumarsi hyvin vähän. Pormestari ei kääntynyt toansa puoleen. “Murhaajia mukanaan virta vie, mitä satamaan kulkeutuukaan”, hän sanoi, ja kääntyi sitten nojatuolissaan soturin puoleen. “Istu, ole hyvä”, hän lisäsi nyökäten kohti hieman kolkompaa tuolia. Matoranin silmissä oli viisas katse.

“Olet siis palannut runouden pariin?”

“Satuimpa näkemään laivanne ja saaliinne. Panttivankeja, Ruki-Korossa? Neuvotteluetuudesta voi tietenkin olla apua jos ajat käyvät tiukiksi, mutta kehotan sinua ja ratsastajia oleman käymättä sotajalalle tätä… ‘allianssia’ vastaan kovin innokkaasti. Zyglakit ovat vähäjärkisiä petoja, mutta niiden muiden kanssa voisimme yrittää neuvotellakin. Eikä seitsemän skakdisuuta ruokittavaksi ole mikään ilon aihe tässä vaiheessa vuodenkulkua, vaikkemme niitä lihottaisikaan.”

“Rouva, Allianssi on täysin avoimessa sodassa Bio-Klaania vastaan. Sanovat, että diplomatiaan vastattiin vain ja ainoastaan luodeilla. Ja huhut pohjoisen evakuoimisesta ovat totta ja Kaya-Wahi on Nazorak-imperiumin valtaama. Minusta näyttää siltä, että joudumme turvautumaan aseisiin ennen pitkää.”

“Ehdotatko siis lisää puolustuspainostusta? Tyrskynratsastajat ovat olleet kokonaan sinun projektisi, ja se on vienyt paljon kassavaroja. Oletko mielestäsi oikea henkilö päättämään asiasta? Pitäisikö kalastusvälineistä takoa sotakirveitä?”

Nautilda puri hammasta. Asiat menivät aina näin pormestarin kanssa. Kaikki oli kiinni rahasta, pienistä pirullisista rattaista. Pormestari oli hyvä rahan kanssa. Hänen hallintakautenaan kylän työttömyys oli pudonnut nollaan. Johdolta oli saanut helposti lainan, jolla oli pystynyt ostamaan pienen kalastuspurkin Bio-Klaanista tai pohjoismantereelta, ja eikun verkko vesille ja velat kaloilla kuittatavaksi. Rukilaisilla oli monopoli. Proomut veivät säilykkeitä Klaanin kaupunkiin ja sitä kautta virtaa ylös aina Nui-Koroon asti. Parhaimmillaan Zyglakien hiljaiselon aikaan kauppa ylettyi pohjoisessa aina Tahtorakin askelmalle saakka, ja etelän kauppaliitot ostivat vuosittain suuria saaliita. Tai ostivat ennen.

“Bio-Klaani maksaa meille kyllä palkkion vanhojen kyläsopimusten mukaan”, Nautilda sanoi. Kyläsopimukset olivat olleet pitkälti pormestarin käsialaa. “Lähetin Almandin klaanilaisten matkaan. Hän palaa ennen iltaa. Uskon, että tällä menolla Tyrskynratsastajat maksavat itsensä takaisin.”

“Hmm, onkohan noin? Jos hakkaatte henkilöitä palkkiota vastaan, eikö se tee teistä samalaisia kuin panttivangeistamme? Sinä olet kylämme suojelija, Nautilda. Et palkkasoturi.”

“He ovat ajaneet pohjoisen väen kodeistaan ja polttaneet kylät. Sanovat, ettei Rolho-riissä ole enää kiveä kiven päällä. Tho-Koro tuhottiin täysin jo kuukausia sitten. Minusta tuo ei ole sama asia. Ollenkaan.”

“Olet kuin veljesi. Eikö oma kansasi merkitse sinulle mitään?”

“Rouva, minä haluan vain maailmasta paremman paikan elää. Mitä muuta voimmekaan tehdä?”

“Niin, me kaikki. Sinun tiesi on soturin tie. Mutta onko se Ruki-Koron suunta? Niin en soi käyvän. En nyt enkä huomenna.”

Nautilda nousi, kumasi jopa hieman edellistä vähemmän ja astui ulos. Ilma haisi kalalta ja suolalta. Taivaalla lokin muoto piirtyi mustana vaaleansinistä seesteistä syystaivasta vasten.

Klaanon Rope

Suonsilmä

6 kommenttia

Kummitusten Suo

Höyrypaatti kynti hiljakseen kapeaa suojokea. Kasvustot, näreet ja rangat haittasivat BKS Hildemarin etenemistä. Itse asiassa paatin kapteeni Hai ei ollut oikein varma, missä he olivat menossa. Kummitusten suolla oli sellainen vaikutus matkustavaisiin.

Alun perin vierailu rämeellä ei edes ollut SUPER Toa Santorin & Hildemarin Lossimiesten kiertuesuunnitelmassa. Jokin oli kuitenkin mennyt vikaan Ma-Wetin märissä tunneleissa. Alkuun pakoreissu torakoilta oli mennyt oikein hyvin – Hautajärven viemäriaukko oli tukittu Santorin raudan toan elementtivoimilla. Tulppa ei tosin ollut rautaa, kuuluihan kyseisiin elementtivoimiin muutkin metallit. SUPER Toa oli kuitenkin mielestään jalometallien Toa, joten vesistön pohjassa oli nyt hopeakiekko, jossa oli kultapäällystetty Santorin meksi-korolaisen showpainijalogo. Tunneleihin oli laskettu tarpeeksi vettä, jotta Hildemar pääsi seilaamaan aallolla Hain elementtivoimien avustamana.

Jotenkin Arkistoista otettu Ma-Wetin kartta oli ollut kuitenkin aika lailla vanhentunut. Nyt oltiin pahemman kerran sumussa.

Yhtye oli päätynyt Hildemarin hytteihin viettämään takahuone-elämää lukuunottamatta Haita, joka kökötti ohjaamossa ruorin takana. Rumpujen hakkaamisesta väsähtänyt Vaderi kuorsasi vatsallaan sohvalla. Kapher nojasi kämmeniinsä ja katseli suota laivan pyöreästä ikkunasta. Cyberi näppäili hiljaisia sointuja kitarakirveellään ilman sen suurempaa mielenkiintoa. Santor kyllästyi istumiseen ja asteli turhankin mahtipontisesti laivan kokkaan.

Eipä sieltä paljoa näkynyt. Sumu oli niin sakea, ettei Haikaan saanut sitä kokonaan pois laivan reitiltä. He tosiaan toivoivat, etteivät törmäisi zyglakeihin tai verenhimoisiin rahi-petoihin. Suolla oli kuitenkin rauhallista. Jossain huusi kuikka surumielisesti.

Skakdien leiri Lehu-metsässä

Ilma haisi kärpäsille, ruudille ja moottoriöljylle.

Muoviosa rasahti poikki Agnakkin työntäessä sitä paikalleen. Kohta ilma haisi vielä enemmän moottoriöljylle. Musta litku virtasi vaaleanvihreän skakdinuorukaisen kasvoille. Miksi hiivatissa muoviosat rasahtivat aina rikki kun niiden olisi pitänyt loksahtaa paikoilleen? Agnakk ei edes pitänyt hirveästi moottoripyöristä. Eikä prätkä itse asiassa edes ollut zakazlainen. Se oli liian pieni Xian-ihme, suhteellisen nopea peli, mutta auttamattoman asenteeton. Agnakkin runkoon liimaamat piikit ja maalaamat Irnakk-tribaalit auttoivat vain vähän.

Zakazlaisissa motskareissa ei ollut muoviosia. Niiden osat olivat kylmää terästä, toain luuta ja viattomien matoranien nahkaa.

Palkkasoturinkoltiainen ryömi ylös sorakuopan pohjalle tunkatun moottoripyöränsä alta ja pyyhki naamansa öljyiseen riepuun, joka puhdistui vähän, toisin kuin skakdin naama, joka likaantui entisestään. Iltapäivän aurinko paistoi näille kasvoille paljastaen vaivoin lian alla olevan finni- ja rasvakerroksen.

Valo kuitenkin himmeni pian, kun toinen skakdi kurkisti sorakuopan reunalta irvistäen kieroa hymyä.

”Agnakki, hei, veähän se pyörä ylös ja sukkelaan! Meille olis ’keissi’ niinkun työ nuoret sanotte, tuolla suol! Klaanilaisia, eli iso potti ja iso palkka!”

”Oookei, Pogonn… mutta tuo sytytystulpan kiinnike hitsi vie rämähti taas irti, en tiedä voiko tällä lähteä ajamaan…”

”Huom, poika, VÄÄPELI Pogonn! En minä turhaan siellä sodassa ryöminyt! Ja annahan kun minä katson…” Pogonn marssi nilkaten kuopan pohjalle ja kyyristyi tarkistelemaan Agnakkin kulkupeliä.

”Annahan kun konkari näyttää”, vanha skakdi mutisi, veti kuoreen vähän sähköteippiä ja reikälevyjä tukemaan sytytystulppien kiinikettä, jonka muovisuus sai hänet pudistelemaan päätään.

”Poika poika, minä todella toivon, että saat tästä sotahommasta tarpeeks rahaa kunnon pyörän ostoon… Vaan eipä se olluna helppoa meilläkään ennen, minä aloitin itse polokupyörällä… Se oli ennen sitä sotaa se, tiet oli kunnossa ja tasaset, mikäpä siinä oli peltojen välissä polokea! Että kyllä se siitä, uuttaa pentseeniä tankkiin ja menoksi!” Pogonn läiskäsi nuorukaista selkään.

”Juu, niin se, kiitos vänskä… Jos mie ajan tohon reunalle ja oottelen siellä… Tuleeko tuo Gorak mukaan?”

”No kyllähän se nyt, minkä sille mahtaa.”

Agnakk kaasutti motskarillaan kuopasta ylös ja kaarsi leiritelttojen luo. Siellä oli jo muutamia pyöriä odottamassa mälliä jauhavat skakdit istuimillaan kuin tatit. Oli vihreää ja keltaista, pari mustaa ja neljä oranssia, pitkäharjaisia ja lihaksikkaita. Harvinaisen happaman näköinen palkkasoturi istui tyhjän moottoripyörän kolhiintuneessa sivuvaunussa aggressiivisen näköistä kivääriä kiillottaen. Punainen skakdi ei järsinyt mälliä eikä – yllättävää kyllä – haissut alkoholille. Gorak ei ollut piirunkaan vertaa kiinnostunut ympärillä ärjyvistä prätkistä.

Pogonn istui leppoisasti tyhjän pyörän satulalle ja veti päähänsä pyöreä, haalistuneen sinisen kypärän, jonka otsaan oli ruuvattu lommolla oleva rautatähti. Pyörä sen sijaan oli teräkunnossa; Se oli kiiltävä, ärjyi puhtaasti kuin kivileijona ja aiheutti aina tavatonta kateutta muissa. Se oli vanhaa zakazlaista mallia, aito Harvenn-Daverakk heti sodanjälkeiseltä vuosikymmeneltä. Siinä oli tietenkin pakolliset piikit ja iskimet, mutta muuten ajopeli vaikutti peräti sivistyneeltä. Miehisellä tavalla sivistyneeltä.

Kuin sanattomasta sopimuksesta auringonlaskun ratsastajat painoivat kaasupolkimet pohjaan ja syöksyivät syksyn lakastaman aluskasvillisuuden läpi kohti länttä. Metelin vaiettua metsästä tuli muutama hoto-tulikärpänen syömään pihviaterian jäämiä.

Skakdiratsuväen kiila syöksyi ulvoen läpi metsikköjen ja salojen. Kärjessä ajoi Pogonn Gorak sivuvaunussaan, ja hänen vierellään musta ajolasipäinen Wugum navigoi käyttäen vanhaa xialaista paikanninta. Metsä muuttui jo aarniosta suomaisemmaksi, puut pienenivät ja pohja muuttui petollisemmaksi. Onneksi jo metsän alkuperäiset asukkaat olivat vetäneet pahempien paikkojen yli pitkospuita, joita pitkin olikin jännittävä kaahata letkana. Vuosien kokemuksella ketjukolarien uhka kuitenkin torjuttiin.

Saavuttiin joelle, jonka törmät olivat onneksi toistaiseksi kovaa turvetta. Mättäät lensivät ilmassa ja kofo-sammakot, kurjet ja kuikat pakenivat henkiensä edestä. Kohde läheni, Wugumin koje piippasi yhä tiheämmin. Pian sumusta piirtyikin esiin laivan ääriviivat. BKS Hildemar!
Klaanilaisten paatti ei tosiaankaan pärjännyt nopeudessa helvetin kuudennen piirin motoristeille. Pian hohottavat ja epäsoveliasta kielenkäyttöä kuin kauraa viljelevät palkkasoturit saartoivat jo laivaa. Muutama hurjimmista kaasutti puolilahoa puunrunkoa hyppyrinä käyttäen vastakkaiselle rannalle. Osa skakdeista jalkaantui tähtäillen laivaa aseillaan ja heilutellen sotanuijiaan. Osa pysyi yhä pyörillään paikallaan kaasutellen.

”Nonniin, arkajalat, käpälät kohti taivasta ja ulos sieltä, niin me ei välttisti ammuta teitä kaikkia ihan heti! Vaikka ompi kyllä pakko sanoa, että hyvin te niille ötököille näytitte, kun piti ihan oikeet miehet pyytää apuun!” Pogonn kailotti, ja sai palkkioksi möreän naurunremakan. Klaanilaiset pysyttelivät paatin sisätiloissa.

”Penteleen pentele”, Hai kirosi. Ei näyttänyt hyvältä. ”Kyber, voitko vaikka kuurouttaa nuo penteleet? Jotain pitäisi keksiä tai hukka perii!”

”Sori, mutta käytin voimat toistaiseksi siinä konsertissa”, Kyberi sanoi, katse kitarakirveessä.

”Kyllä me nyt nuo voitamme!” Santor karjahti. ”Olemme kaikki sotureita ja klaanilaisia!”

Kapherin ja Vaderin katseet olivat eri mieltä yhtyeen soturiusasteesta. Matoran ja erakkopeikko eivät olleet juuri vainolaisia vastaan mitelleet. Moottorien jyly yltyi.

”Alkakaahan tulla jo, ipanat! Saate kuustoista sekuntia aikaa eikä yhtäkään yli! Meillä on muutama panssarinyrkki valamiina, ja vanha kunnon Bratakk tykkää tosi paljon ampua panssarinyrkillä! Aplootit Bratakkille!”

Kuului hurraa-huutoja ja muita örinöitä, zakazin julmalla kielellä lausuttuina. Hikipisarat nousivat sankareiden otsille. Hai pelkäsi ystäviensä ja laivansa puolesta.

”Ei taida auttaa! Mutta ainakin skakdien kanssa voi joskus neuvotella, ne ajattelevan itseään toisin kuin torakat. Voisimme lahjoa ne pois ja minulla on vielä voimat tallessa…”

”Ne ovat myös tyhmempiä kuin torakat ja voivat ampua meidän heti,” Kyber sanoi tyhjällä äänellä.

”Joo, mutta kohta ne tekevät laivaan reiän”, Hai vastasi.

”Turha odottaa”, Kapher sanoi.

”Penteleen pentele.”

Kyber ja Hai heittivät aseensa kannelle ja yhtye marssi ulos kädet ylhäällä. Skakdit röhöttivät ja laukoivat loukkauksia Kapherin peikkoudesta, Vaderin matoralaisuudesta, Hain laivasta ja Kyberistä muuten vaan. Mutta Santorin kohdalla palkkasoturit hiljenivät.

”Hei.. Eikö tuo ole yksi niistä Meksikororon painijoista?!”

”On se! Ei muut toat käytä noin tyylikkäitä kuteita!”

”Hei, ne on meidän saalista, ensin ammutaan ja sitten ihmetellään, onko selvä!” yksi karskimmista karjaisi intoilijoille.

”Joo, mutta ensin me otetaan nimmarit prätköihin, eikö jes?”

”SUPERRR TOAA!” Santor huusi täysin tukalasta tilanteesta piittaamatta. Hän sai osakseen hurraa-huutoja.

”Turpa kiinni nyt, vihollisten kanssa ei veljeillä!” iso mustahopeinen skakdi pauhusi.

”Painu helvettiin, ilonpilaaja!”

”Vai pitäisikö sanoa… Paini helvettiin!”

Sitten asiat alkoivat rullaamaan. Kapherin heittämä rumpusetti kolkkasi mustahopeiden skakdin ja kaatoi kolme moottoripyörää. Nopeareaktioisen palkkasoturin ampuma zamor-kärisi ohjaamon ovenkarmit, kun Hai syöksyi sen tieltä ja nappasi miekkansa. Kapher pukkasi vauhdikkaasti itsensä, Kyberin ja Santorin laidan taakse piiloon. Zamoreja alkoi kimmahdella lisää, ja laidat alkoivat reikiintymään. Sankarit yrittivät parhaansa mukaan ryömiä turvallisiin paikkoihin johtojen, vahvistimien ja Kapherin perkussioiden seassa. Keksipurkit ja lasipullot räjähtelivät. Hai lähetti parhaansa mukaan jäämäjäyksiä vihollisten aseisiin ja päihin, mutta kaukotaistelutilanne on skakdien kannalta edullisempi. Tämä tuli erityisen selväksi panssarinyrkin revittyä auki puolet vasemmanpuoleisesta laitapaneelista. Jos ammus olisi mennyt kaksi metriä oikealle, se olisi vienyt Kyberin hengen; Jos se olisi osunut kaksi metriä alaspäin, laiva olisi uponnut kuin tiili.

Suurin osa skakdeista oli innoissaan tapahtumien kulusta. Tälläistä oli kunnon taisteleminen! Agnakk ampui jotenkuten moottoripyöränsä takaa, mutta jätti todellisen työn konkareille. Myös Gorak oli noussut sivuvaunusta ja ampui ilottomana tarkkoja laukauksia, jotka yksi kerrallaan poistivat klaanilaisia suojaavan laitapaneelin kiinnikkeitä.

Suurin osa palkkionmetsästäjistä ei tietenkään harrastanut moista strategisuutta ja kärsivällisyyttä. Wugum heitti komealla kaarella kasapanoksen laivan kannelle. Suuri osa laitaa iskeytyi irti mukanaan koskettimia Kapherin sähköuruista ja paineaallon tempaisema Vaderi.

Tuomionpäivän kyyn nopeudella Gorak syöksyi esiin ja nappasi mustan matoranin niskavilloista ilmaan. Sahalaitainen puukko ilmestyi Vaderin kaulalle.

”Antautukaa heti tai matoralaiselta irtoaa pää”, hän totesi, lujasti mutta huutamatta. Tuli seisahtui. Hai ja Santor kurkistivat hajoavien suojiensa takaa.

Vaderi ei kuitenkaan jäänyt toimettomaksi, vaikka ote tiukka olikin. Kun Gorakin huomio herpaantui sekunniksi, matoran upotti hampaansa tämän ranteeseen. Gorak karjahti tuskasta ja Vaderi linkoontui otteesta. Skakdi syöksyi vihan liekki silmässään kohti turpeeseen kapsahtanutta matoralaista puukko ojassa tappaakseen. Näin olisi takuulla käynytkin, ellei iso, musta nyrkki olisi heittänyt häntä komeassa kaaressa taaksepäin.

Suo kuohui. Joesta nousi toistakymmentä Tarakavaa kuin aikojen alkujen meripedot. Vihreät ja siniset liskot iskivät eläimellisällä nopeudella skakdeja aseista tai tainnoksiin. Osalla niistä ratsasti Ga-matoralaisia virtaviivaiset sukelluskypärät päässään. He heittivät atraimia ja keihäitä kohti skakdeja, joista useimmat olivat tarpeeksi älykkäitä paetakseen kohti moottoripyöriä. Osan Tarakavoista kyljessä roikkui pienempi vesilisko, poikanen, joka ei ollut vielä irrottautunut emostaan. Jälkikasvusivuvaunuissa ratsastavat matoranit keskittyivät harppuuna-ammuntaan.

Pahin ei ollut kuitenkaan vielä takana. Ensimmäisen aallon keskeltä nousi muita suurempi, sininen alfanaaras, jolla ratsasti pisin veden Toa, jonka Hai oli koskaan nähnyt. Naisen haarniska oli hyvin erikoinen ja uimiseen erikoistunut. Selässä oli siipimäiset evät, ja lyhyessä hopeisessa panssarihameessa riippui vakaimina pitkiä, lyhytkahvaisia veitsiä. Päässään hän kantoi korkeaa kypärää, kotilon kuoresta tehtyä, jonka ympärillä kiersi piikkejä kuin merijumalattaren kruunussa. Toan hypätessä akrobaattisesti ratsunsa selässä Hai huomasi tulijan ehkä erikoisimmant aseet: Toan jalkaterissä oli isot räpylät, joiden kärjet oli teroitettu kuin kirveenterät. Kipakka potku olkavarteen sai karskin skakdisoturin ulvahtamaan ja pudottamaan aseensa. Ympärillä Tarakavat hakkasivat sen minkä kerkesivät, ja vaikka palkkasoturien tulitus lähettikin kaksi kenguruliskoa tapaamaan luojiaan, oli skakdien taistelu pitkälti hävitty.

Gorak raahautui Xian-ihmettä kuumeisesti käynnistävän Agnakkin tarakalle. Moottoripyörä käynnistyi köhisten ja skakdit syöksyivät vauhtiin meripedon nyrkkisarjan alta. Puolet palkkasotureista olivat pääsemässä pakoon, loput makasivat vähintäänkin loukkaantuneina turpeessa. Pogonn oli vielä jalkeilla. Hän oli kuin onnen kaupalla väistellyt meripetojen ja ratsastajien nyrkkejä ja teräaseita. Hikipisarat otsallaan vanhus yritti saada Harvenn-Daverakkiin eloa. Turhaan. Moottori oli kuollut. Kaunotar oli hylännyt vanhan miehen.

Veden toa löi Pogonnia atraimensa tylsällä puolella selkään. Vanhus lysähti pyöränsä päälle. Toa nosti palkkasoturin ilmaan ja nosti silmiensä korkeudelle niin, että kypärän piikit olivat painua otsalohkoon.

”Turpa kiinni ja vatsallesi”, Toa sanoi irvistäen, ”tai avaan sinut kurkusta nivusiin kuin taimenen.”

Jäljelle jääneet palkkasoturit makasivat lyötyinä maassa. Klaanilaiset uskalsivat vihdoin nousta laivasta.

”Ööö… Kiitoksia”, Hai sanoi, ”Tuota… Jäämme teille velkaa”, hän sopersi Toalle.

”Niin jäätte. Minä luulin, että te linnoituksen tyypit olette tottuneet tälläiseen… Nämä pirakan penikat olisvat nylkeneet teidät, jos emme olisi osuneet partioimaan täällä. Mutta mitä kolme taistelutaidotonta Toaa, steltinpeikko ja matoran tekevät keskellä kaunista suomaastoa höyrypurtilossa?”

Haista ei tuntunut siltä, että olisi aika alkaa sanomaan vastaan, vaikka ”taistelutaidoton” olikin iskenyt veteraania arkaan paikkaan. Onneksi Santor ei ollut kuulemassa.

”Minä olen Toa Hai, ja tuo on Santor, raudan toa tai SUPER toa tai mikälie, ja äänen toa Kyber, ja iso kaveri on Kapher ja pieni Vaderi. Tulemme Klaanista, kuten jo sanoit, ja kävimme vähän… kiusaamassa torakoita pohjoisessa. Eksyimme sumuun.”

”Kiusaamassa? Rumpusetillä?”

”No on meillä kitara ja basso ja…” Hai aloitti, mutta Toan katse oli vähän liian kova. ”Tai siis, se tuntui ihan hauskalta idealta alunperin.”

”Hauskalta.”

”Joo. Ei sillä mitään voi. Me klaanilaiset olemme vähän sellaisia.”

”Ihmettelen, että olette kestäneet Allianssia vastaan näinkin pitkään. No, oli miten oli, minä olen Toa Nautilda Ruki-Korosta ja nämä ovat Tyrskyn Ratsastajia. Menetimme kaksi Tarakavaa ja yksi poikanen jäi orvoksi. Odotamme, että Tawa maksaa meille asianmukaiset verirahat.”

”Joo toki, otan sydämeni asiaksi katsoa että näin käy”, Hai sanoi ja kumarsi nopeasti.

”Hyvä. Onko muuten totta, että pohjoisen väki on paennut muurienne taakse?”

”Joo. Heidät evakuoitiin sinne toista viikkoa sitten. Torakoiden sotakone etenee, sille faktalle ei voi mitään.”

”Paitsi soittaa musiikkia? No, se siitä. Pohjoisen väki aina uhoaa, miten me etelärannikon kylät annamme kaikessa periksi emmekä tee mitään oikein tai kunnolla. Siitäpähän saivat. Nouskaahan takaisin laivaanne siitä, me ohjastamme teidät rannikolle sumujen läpi. Ette ole ensimmäiset, jotka tänne eksyvät. Meillä kävi tuuri, kun Zyglakeita ei näy missään. Ne ovat paljon pahempia kuin tämä roskasakki.”

Tyrskyn Ratsastajat olivat saaneet Klaanilaisten avustamina jäljelle jääneet palkkasoturit sidottua. Myös moottoripyörät otettiin mukaan sotasaaliina. Hildemar oli yhä seilauskunnossa, vaikka rungon yläosa olikin rei’itetty seulaksi. Vangit heitettiin ruumaan , moottoripyörät ja vesiliskovainajien ruhot lastattiin kannelle. Pian höyry nousi taas Hildemarin piipusta laivan suunnatessa väljemmille vesille nyrkkimatelijasaattueen keskellä.

Kyber ja Vaderi vartioivat vankeja yhden tarakavaratsastajan kanssa. Skakdeja oli seitsemän, joista Pogonn ja pari muuta olivat tajuissaan ja muutamia ruhjeita lukuunotammatta suhteellisen kunnossa. Yksi palkkasotureista ei kävelisi enää koskaan, ja yksi oli menettänyt toisen silmänsä.

”Saamme sulan hattuumme, kun tuomme tämän saaliin Klaaniin!” Vaderi hihkui innostuneena. Hän oli jo toipunut taistelun kauhuista.

”Klaaniin? Älkää viitsikö”, Ga-matoran sanoi, ”Nämä ovat Ruki-Koron sotavankeja. Te olitte vain haitaksi. Meillä tulee tästä roskajoukosta vielä hyötyä, jos joudumme neuvottelemaan. Jos te haluatte omia vankeja niin saatte opetella taistelemaan itse.”

Ilmatila, Nui-Korosta länteen

”Nuoli 1 – siirtykää matkamuodostelmaan. Kuuntelen. Nuoli 1.”

”Nuoli 3 – muodostelmassa. Sumua edessä. Raportti säätutkija 2273:lta. Kuuntelen. Nuoli 3.”

”Nuoli 1 – suo on aina sumussa. Siirtykää latvakorkeudelle polttoaineen säästämiseksi. Kuuntelen. Nuoli 1.”

Kahdeksan kaksitasonazorakia kiisi ulvoen iltahämärässä Lehu-metsän lehväkaton yläpuolella. Suihkumoottorit jyristen lentue läheni skakdijoukon ilmoittamia koordinaatteja kohti. Selvähän se oli, epäpuhtaille skakdeille ei voinut jättää edes helppoa keikkaa. Tämäkin joukkio oli hävinnyt matoran-ipanoille ja rupiliskoille. Moisista nyrkkielukoista ei olisi kuitenkaan vastusta ilmajoukoille. Ilmaa oli turha hakata. Nuoli 1, nimeltään 4600, oli ollut jo alusta asti sitä mieltä, ettei skakdeja olisi pitänyt palkata sotkemaan Imperiumin kuvioita. Oli perin mukavaa antaa siitä opetus käytännössä.

Tultiin suolle. Kaksitasojen välissä olevat valonheittimet valaisivat reittiä. Koodinaatit lähenivät.

”Nuoli 1 – siirtykää taistelumuodostelmaan. Aseet esiin. Leveä kiila. Kuuntelen. Nuoli 1.”

Siivet naksahtivat hieman kauemmaksi toisistaan, Zamor-konekiväärit pistivät esiin. Tähtäimet ilmestyivät kypärien visiirien eteen.

”Nuoli 7 – kaarran vasemmalta. Joki edessä. Kuuntelen. Nuoli 7”.

”Nuoli 1 – kuittaan. Riistaa kohdatessa, 6-2 sarja, nosto ylös. Nuoli 5 oikealta. Kuuntelen. Nuoli 1.”

…

”Nuoli 1 – Nuoli 5? Kuuletko? Kuuntelen. Nuoli 1.”

”Glump.”

”Nuoli 1 – Nuoli 5? Hei? Missä vitonen?”

”Nuoli 2 – Nuo-mitähem- Glump.”

”Haloo? Kakkonen? Vitonen? Missä olette? Seiska?”

”Mmmhöng. Kroaak kroaak kroaak. Kroaak.”

”Hei? Nyt oikeasti pojat, missä te oikein… ”

Jotain isoa, punaista ja erinomaisen tahmeaa osui Nuoli 1:sen visiiriin. Hetken maailma oli punainen ja sitten täysin pimeä.

Pari minuutin kuluttua valtava ja erittäin tyytyväinen Ranama-sammakko sylkäisi ulos kaksi paria metallisiipiä. Sitten se kurnutti niin että suo raikasi.

Klaanon Rope

Konkarit

6 kommenttia

Telakka, toimistotilat

Oli teetauko, hyvin ansaittu rasvaisten koneiden kanssa painittujen tuntien jälkeen. Täällä kiireinen matoran ei aina ollut onnellinen matoran, mutta ainakin hommien hoitaminen kuukausipalkan, rauhan ja omien puolustamisen vuoksi sai Telakan väen tietyntyyppisen tyytyväiseen tilaan. Tee virtasi kuppeihin isosta messinkisestä samovaarista, joka pulpahteli lauhdevesijärjestelmän päällä. Kuumaa vettähän täällä riitti. Ja sitä tarvittiinkin, kun joukkion suurimman jäsenen kuppi oli osimoilleen yöastian kokoinen.

Hailakanviolettia Kaukauta pitävä Ternok siemaili keskittyneesti minttuteetään vierellään aisaparinsa Ontor, joka kuntoutti paranemaan päin olevaa kättään kaatamalla Etelämantereen Rooibosta teatraalisella liikkeellä alas Pakarinsa leipälävestä. Lempinojatuoliinsa ison ilmoitustaulun varjoon rojahtanut Tongu sekoitteli soppakauhalla hunajaa sammiossaan vellovaan appelsiinikanelilitkuun. Tehmut ei levännyt töistään: työporukan nestori kävi läpi tärkeitä papereita siemaillessaan kamomillaansa. Cordak-panoksia ei ollut loputtomiin, Kanoka-kiekoisa oli todellista puutosta ja räjähtävien Madu-hedelmienkin sato oli jäänyt liian pieneksi, mutta lomakkeita kyllä riitti. Harmi vain, että paperilennokeissa ei ollut tarpeeksi puhtia kitiinikuorien lävistämiseen.

Ovi kävi ja Ämtur rojahti sohvalle Ontorin ja Ternokin väliin. Muista laivastolaisista poiketen akakunaama otti termaristaan kahvia ja litki sitä silmiään pyöritellen.

”Eipä ole ollut perin seikkailullista vähään aikaan”, hän aloitti keskustelua taukolaisten kanssa.

”Se on kyllä ihan hyvä”, Tehmut sanoi nostamatta päätään paperitöistä, ”Olemme kuitenkin tässä puolustuskannalla.”

”Ja Torangan menettämisen jälkeen paljon asioita pitää kuitenkin pistää uusiksi,” Ontor jatkoi ja rummutteli nahkasohvan käsinojaa sormillaan. Kane-ran telaketjua. Ei halpa materiaali, mutta Muakan moiseen verrattuna käytännössä ilmaista.

Torangan puheeksi ottaminen sai Ämturin nielaisemaan. Se ei ollut ihan helppo asia. Ämtur oli yrittänyt pelastaa Torangan, käskyistä huolimatta, mutta varsinkin jälkikäteen ajateltuna oli selvää, ettei yhdellä rahtarilla, niinkään etevällä pelillä kuin Ilmaraptorilla, saanut tehtyä paljoa valtavan ilma-aluksen pelastamiseksi. Tehmut oli kirjoittanut hänelle viikon henkistä sairaslomaa, mutta Ämtur oli palannut hommiin kolmen päivän jälkeen. Ei se auttanut, jotain oli pakko tehdä. Röörien putsaus ainakin piti ajatuksen raiteilla, ja Walsinatsin seurassa liikkuminen vakuutti siitä, että oma pää oli ainakin pääosin kunnossa. Vertailukohtia oli hyvä olla.

Porukan pomo huomasi ahdistuksen varjon matoranin kasvoilla. Keltainen jätti vilkaisi silmä tuikkien pikkumiestä. ”Älä turhaan kanna vastuuta Torangasta, kelpo mies”, Tongun bassoääni jymisi, ”olen hyvä siinä mitä teet. Paras pilottimme, sanon minä! Sait Ilmaraptoristakin paljon enemmän irti kuin minä Nynrahilla. Jos meillä olisi tusinan sinun tasoisiasi lentäjiä, torakoiden aluksien suunta olisi pelkästään alaspäin!”

”Ööh… Kiitosta, pomo. Olen aina tykännyt, tai haaveillut, lentämisestä. Laajoista tiloista ja kovasta vauhdista. Sanoivat että se on epätavallista maan matoraneille, vaan ei kyllä päde minuun se luulo.”

”Se hurjastelu makutain raivohullun brakaksen piikkipallon kanssa oli kyllä myös muistamisen arvoisa kokemus, Ternok sanoi, ”mutta ei pidä unohtaa, että myös minä ja Ontor olimme siellä.”

”No tosiaan,” Tongu muisteli, ”ja ketä muita? Ässämme Matoro, vanha kunnon Suga, Hai ja Troopperi ja Blozard, puhumattakaan niistä kahdesta hyvien athistien pampuista, siitä sokeasta papittaresta ja siitä kaapuvanhuksesta! Te liikutte järeässä seurassa, ystävät hyvät!”

Tämä sai aikaan tiettyä tyytyväisyytta sohvalla röhnöttävissä matoraneissa. Tehmut kuitenkin nousi paperipinojen takaa ja selvensi kurkkuaan.

”Ei silti pidä unohtaa niitä, jotka olivat täällä silloin, kun vihollinen iski linnoitukseen. Jonkun on pidettävä kotirintamaa, vaikka te nuoret ehkä haluattekin seikkailla ulkomailla!” Vanhan matoranin silmissä oli huumorin pilkahdus.

”Ha, vanha kunnon Tehmut!” Tongu sanoi vilpittömästi, ”en tiedä miten pärjäisin ilman sinuakaan. Ja Ämtur myös, tehän siellä temppuilitte, että ehdittekin kaikkialle. Kukapa olisi uskonut? Puoli vuotta sitten rahtasimme viljaa ja puutavaraa Pohjoismantereelta.”

”Että elämä voikin mennä uusiski, vaan ehkä ei kyllä hyvällä tavalla”, Ontor sanoi mietteliäästi, ”seikkaileminen on ihan kivaa, mutta sotaa ei voi kytkeä pois päältä.”

”Eikä se seikkaleminenkaan nyt aina niin hurraata huudattanut, vaikka jälkikäteen se siistiltä tuntuukin. Tai siis, jos nyt rehellisiä ollaan, niin kyllä minulla meinasi olla huonot housussa siellä Tset-Äm-Aan tehtaassa Nynrahilla”, Ternok antoi pointtinsa keskusteluun.

”Me kyllä annoimme sille ja sen tehtaalle kunnolla turpiin”, Ontor vastasi, ”eikä sinulla muuten ole housuja. Eikä ollut silloinkaan. Ei kukaan käytä housuja!”

”No, kyllähän Zorakin mies meidät lopulta sai…” Tongu sanoi mietteliäänä, ”Tai siis minut ja Gurtun ja Manun. Päästi kuitenkin menemään. Sitä minä en tajua, en yhtään! Ensin sen… koneet tulivat tänne ja murhasivat. Sitten me menimme sinne ja tuhosimme siltä kunnolla tilusta ja teollisuutta, ja äijä vain päästi meidät menemään. Tai siis, jos joku hihhuli tulisi ja räjäyttäisi minun telakkani merimiinalla, niin voisin kyllä luvata, että läski tummuisi. Enkä minä edes ole mikään väkivaltainen mies!”

”Se juttu minkä tuosta kerroit oli kyllä kumma”, Ontor sanoi, ”Natiseva tikku-ukko? Ovia tyhjässä tilassa? Mietin että mitähän Mata Nuin nimeen ne olivat.”

”Jaa, minä jätän henkimaailman hommat teille matoraneille. Suurien henkien legendoissa ei mainita sanallakaan keltaisia jättiläisiä. Mutta ne ovet tosiaan, ihme homma. Hiekkaa siellä oli, mutta niin oli kyllä siellä luodollakin, joten ei se niin ihme ole. Ehkä sillä lautturismiehellä oli Mahiki, illuusionaamio, huppu päässä niin en nähnyt. Se oli kyllä jo outo tyyppi. En tiedä, kyllähän täälläkin näkee kummallista porukkaa, mutta ei ketään niin… enteilevää. Ei minulla mitään kaunoja ole, hyvinhän siinä kävi ja Geekin sai pitää pyssynsä. Kelpo mies sen perusteella siis.”

”Entä Zorakki? Mitä hän teki teille?”

”Ei paljon mitään”, Tongu vastasi ja katseli kattoon. Hän ei edes pitänyt banaaneista. Ananakset olivat parempia. ”Taisi olla kiinnostunut lähinnä Manusta, mutta siitä miehestä ei meinaa saada selvää vastausta edes iskuporakoneella. Ei sillä että olisin yrittänyt.”

”Taitaa olla parasta jättää nuo kummallisuudet sankareille ja pitää huolta siitä, etteivät torakat pudota pommeja kunnon kansalaisten niskaan”, Tehmut sanoi ja työnsi mapin hyllyyn, ”Ja tauko muuten loppui kolme minuuttia sitten. Ei nosta poikien moraalia jos päällystö vaan istustekelee muistelemassa menneitä.”

”Oikein”, Tongu totesi ja nousi. ”Saisi se Kapherin peikko tulla takaisin, missä sitten viheltääkään. Sille olisi taas vähän miesten töitä tehtäväksi.”

Sivutarinat

Pimeyden Tyyny

2 kommenttia

Bio-Klaanin kadut
4 vuotta sitten

Tihkusade teki öisestä maisemasta vieläkin tummemman. Paaco seisoi luimuilleen pysyäkseen kuivempana samalla, kun joukko moderaattoriryhmän apulaismatoraneja levitti eristysnauhoja rikospaikan ympärille. Bio-Klaani oli monen oudon kulkijan ja seikkailijan turvapaikka, mutta murhatapaukset olivat silti harvinaisia. Matoralaisvainajan ruumis oli peitetty tummalla kankaalla.

Askeleet lähestyivät. Pitkäharjaisen skakdin hahmo piirtyi katuvaloja vasten eristysnauhan luona. Apumatoralaiset pysäyttivät skakdin, joka käytti aurinkolaseja jostain syystä myös yöaikaan.

”Hän on ok, päästä vain”, Paaco huikkasi matoralaisille. Bladis käveli kultavihreän moderaattorin rinnalle samalla kun värvätyn murharyhmän matoralaisten kameroiden salamavalot valaisivat ruumista. Bladis veti peitteen uhriparan pään yltä.

”Hyvä, että pääsit, Bladis. Halusin sinun näkevän tämän”, Paaco sanoi hiljaa.

”Mistä on kysymys?” skakdi kysyi nostamatta katsettaan ruumiista.

”Joku Le-matoran löysi hänet, eikä ole puhunut sen koomin.”

”Onko kuolinsyy selvillä?”

Paaco pudisti päätään. ”En tiedä. Näyttää kuin hänet olisi vedetty lihamyllyn lävitse.”

Moderaattoritiimin ampuma-asevastaava nosti peitteen koko ruumiin yltä ja tutki sen läpikotaisin.

”Saitko mitään selville?” Paaco kysyi. Sadepisarat valuivat Toan kuulokenaamiota pitkin asfaltille.

Bladis nousi seisomaan ja taitteli aurinkolasit vyölleen. ”Tämä matoran ei halunnut kuolla”, hän totesi kääntämättä katsettaan ruumiista.

”Minä tiesin sen. Soittakaa murharyhmälle.” Paaco irvisti. ”Piraka vie, tiesin sen. Perse. Perse perse perse.”

”Onko hän tullut?” Bladis kysyi kiinnittämättä huomiota kollegansa sadatteluun.

”Haimies vai? On,” Paaco vastasi vähän kevyemmin. He kääntyivät katsomaan kujalle päin. Eristysnauhojen läpi päästettiin kolmas hahmo. Tämä oli Toa, jonka kasvoilla oli suuri Rau.

”Haimies…” Bladis aloitti. ”Hai”, toa tervehti.

Bladis ja Paaco tuijottivat tulijaa. ”Hetkinen…” Bladis sanoi ja otti pari askelta lähemmäksi.

”Tämä ei ole haimies.”

”Mitä?” Paaco huusi ihmetellen skakdin takaa.

”Tämä mies on huijari”.

”Mitä ihmettä? Viekää hänet ulos täältä!” Paaco huusi. Perusjäseniä ei kannattanut sotkea moderaattorihommiin.

Avustavat matoranit talustivat sattumalta paikalle eksyneen toan pois. Paaco asteli Bladiksen vierelle.

”Mutta jos tuo ei ollut haimies, niin-”

Bladis nyökkäsi kohti kadunpätkän toista suuntaa. ”Tuolla hän on”.

Autiota toriaukiota vastaan näkyi pitkän viikatteeseen nojaavan selakhiaanin hahmo. Bladis vinkkasi. Same hymyili harvinaista monihampaista hymyään.

”Haimies.”

Klaanon Rope

Kairan Soturit

7 kommenttia

Bio-Klaani
Tornikahvila

Kaikista Toa Muothkan kokemista Bio-Klaanin kaupungin ruokapaikoista pohjoissen kaupunginmuurin kupeessa oleva Tornikahvila oli kaikkein ankein. Ruoka oli liian kevyttä, leipä liian vaaleaa, kalustus epäkäytännöllisen kiemuraista ja tarjoilijat kysyivät joka välissä, oliko hänellä kaikki hyvin; Ihan kuin kokeneella Toa-korpisoturilla menisi huonot jalkapanssareihin heti sivistyksen keskellä. Oli asiassa kuitenkin hyviäkin puolia. Tornikahvila oli nimensä mukainen, eikä pohjoiseen aukeavien ikkunoiden edessä ollut muita rakennuksia. Muothka katseli vuorta. Paikalliset kutsuivat sitä johtajiensa mukaan kuka xialaisittain Mt. Ämkooksi, kuka poliittisista syistä Guartsuvuoreksi. Nuikorolaisille se oli Avermai-Nui, mutta Muothkalle se oli aina ollut Vuori, Vuori isolla alkukirjaimella. Toa ei ollut vuoren asukki. Hän viihtyi pohjoisen ylängöillä ja tuntureilla, joilta vuoren näki aina. Täällä muurit, talot ja usein myös väki olivat tiellä vieden huomion pois maasta. Täältä katsottuna korkeahko poimu maankuoressa kuitenkin oli pala vanhaa elämää, osa jotain ikuista, joka oli ollut Muothkan mukana aina.

11 kuukautta aiemmin

Ulvova tuuli kuljetti talven ensihiutaleita ja pakotti jäkälää särpivän porotokan painautumaan lähemmäksi toisiaan lämpohukan minimoimiseksi. Kulkuset kalkattivat sarvirahien kauloissa, kun näennäisen vapaat elikot kokosivat ravintovaroja talvea varten. Paimentajaa ei näkynyt, syyserotus oli takana ja kevääseen oli vielä monta kuukautta. Tokka oli yksin erämaassa, ja tunturin laelta sitä vartioi vain kömpelö, sammaleisista rakkakivistä koottu kasa, jonka patsaaksi tunnistamiseen vaadittiin verrattain vilkas mielikuvitus. Askeettinen korpitaiteilija oli viimeistellyt luomuksensa asettamalla sen päähän leveät poronsarvet.

Alempana rinteellä suuri punaruskea hahmo lähestyi tokkaa lehdettömän tunturikovikon ja peikonkivirykelmän takaa. Tämä tuhkakarhu oli yleisempää lauhkeiden alueiden alalajia paksuturkkisempi. Alkava talvi ajoi sen ahtaalle, Rol-Horiin mehiläistarhaajat olivat ajaneet sen pois pesiltä ja mustikkasato alkoi kadota hankien alle. Metsästäjän vaistot olivat heränneet voimakkaassa rahi-pedossa, ja naaras puolitoistavuotisen sonnin seurassa oli ajautunut erille tokan pääjoukosta, pois pitkien sarvien kantamalta. Meripihkasilmät kiiluen otso syöksyi juoksuun, epätasaisessa maastossa panikoituneet sorkkaeläimet eivät ehtisi karkuun.

Niiden ei tarvinnut. Tuhkakarhun reitti ei ollut enää samanlainen kuin äsken. Maankieleke iski sitä kylkiluihin, valli erotti sen ateriasta. Kurahten nalle yritti päästä jaloilleen, mutta vaistot hyydyttivät lihakset kuluneen rautaisen kirveenterän painautuessa hitaasti sen kaulaa vasten. Meripihkasilmä kääntyi ylöspäin, tumma varjo peitti utuisen auringon. Parta tuulessa liehuen sarvekas mustaoranssi maan soturi laski vielä toisen jalkansa pedon kyljelle.

”Tule esiin”, Toa Muothka ilmoitti selkeällä ja lujalla äänellä, ”Tiedän missä piileskelet. Tulin edeltä. Tunnen sinut. Tule esiin!”

Tokka juoksi tunturin taakse. Karhu urahti. Muutaman sadan metrin päässä kurussa välähti liekki. Punamusta hahmo nousi esiin kolmen toisiinsa nojaavan peikonkiven alta. Jos Muothka sarvineen ja kirveineen oli kunnoitusta herättävä hahmo, tunturissa matkaaja tuntisi olonsa vieläkin hermostuneemmaksi Toa Ursangan seurassa. Tulen soturi piiti hartioillaan paksua likaisenpunaista turkisvaatetta, joka jatkui pään yli vedetyksi turkishatuksi; Se oli tehty valtavasta nyljetystä tuhkakarhusta. Toan selässä oli salkoase, jossa oli niin nuijalle, hilparille kuin nuijallekin ominaisia piirteitä. Punaiset silmät katselivat hupun pimennossa olevan naamion silmänrei’istä.

”Voit päästää hänet”, synkkä ääni sanoi, ”tiedät kyllä, ettei se saalista enää tuota tokkaa. Vaikka minusta sen kyllä pitäisi. Hän on henkihieverissä. Teikäläisillä riittää kyllä karjaa.”

”Tämä on kansamme elinkeino. Jos annamme petojen mellastaa lauman keskellä, syö talvi pian meidän kodistamme”, Muothka vastasi ja nosti kirveen. Jalan hän piti yhä vaitonaisen karhun kyljellä.

”Sinun kansasi”, Ursanga sanoi, ”laumojen paimentaminen kuluttaa maan. Luonnonkierron on edettävä.”

”Jossain muualla niin voi olla, mutta ei minun silmieni alla! Meillä on tekemistä. Näin sinun laskeutuvat kurua alas, vaikka ystävästäsi päätelleen et huomannutkaan minua. Minulla on pohjoisrinteellä puut, kierrämme sitä kautta. Kurmana on takuulla jo perillä.” Muothka nosti jalkansa, maavalli laskeutui. Suuri tuhkakarhu vingahti ja perääntyi korvat luimussa.

Ursanga ei vastannut, sanoja ei tarvittu. Kaksikko lähti kiertämään tunturia. Lumisade ei ollut kova ja tiheä, suurimmat pilvet olivat vielä kokoontumassa jossain ulappojen yllä, mutta kova tuuli piiskasi niin tunturikiviä kuin saaren pohjoisia rantojakin, joiden viimeissä niemenkärjessä sijaitsi Enkerost, Pohjavarustus, jonka alkuperäinen nimi oli haipunut jo aikoja sitten historian hämyihin. Kerrottiin, että sen oli pystyttänyt lonkeronomadien armeija vartioasemaksi ratsastuksellaan pohjoiseen, mutta kromadien rakennustaidosta kertoi enää musertuneet tornit, rikkonaiset seinät ja laaja säänpieksemä kivilattia, josta tarkkanäköinen tuijottaja saattoi vielä erottaa sotaretkestä kertovia kaiverruksia. Varustus ei enää tarjonnut puolustuksellista hyötyä, eikä siellä ollut edes kattoa pään päälle, mutta pohjolan soturit olivat pitäneet siellä käräjiä niin kauan kun kukaan muisti. Toista tuntia taivallettuaan toakaksikko nousi ylös mutkittelevaa ja jäkäläistä pengertietä. He astuivat aikoja sitten murskaantuneen porttiholvin lohkareiden lomitse. Muothka laski halkonsa hiilenmustaamaan tuulensuojaan ja Ursanga iski niihin sormia napsauttamalla tulen; Hän teki saman myös pitkälle honkapiipulleen. Vanha linnotus oli autio, veden toaa hassuine hattuineen ei näkynyt missään, vaikka yleensä hän saapui käräjille ensimmäisenä.

”Rannikko on jäätynyt sitten edellisen käynnin”, Ursanga sanoi katsellessaan jäiselle ulapalle, ”se on voinut hidastaa häntä, jos hän on lähtenyt uimalla.”

”En usko”, Muothka sanoi, ”Kurmana ei lähtenyt askelmasta. Maa kertoo sen minulle.”

”Eipä auta kuin odotella”, Ursanga totesi ja pössytteli piippuaan.

Tuli ilta, tuli yö. Muothka veti taljan yllensä, Ursangalle kylmyys ei tuottanut ongelmia. Tuli paloi hiilloksella ja lennätti kipunoita yötaivallee tanssimaan punaisen tähden kanssa. Aamun sarastaessa kuului pengertieltä askelmia. Toat nouisivat aseet käsissä muurintyngän päälle.

Alhaalla oli matkamies, tunnistamaton, mutta pitkä. Yllä tällä oli yksinkertainen, kauttaaltaan hiekkakiven värinen haarniska ja kasvoillaan samansävyinen jalo Huna, näkymättömyyden naamio, mutta Ursanga ja Muothka kiinnittivät eniten huomiota värikkääseen monisakaraiseen huopahattuu, joka keikkui toan pienen pään päällä räikeänä vastalauseena hiekanruskeaa vastaan. Kiven Toa nojasi keihääseen, joka oli tavallista Matoran-mallia, joskin kiireessä uudistettu lisäämällä kolme kertaa pidempi varsi. Tulija nosti avokämmenen pystyyn tervehdykseksi.

”Hyvää huomenta, pohjoisen soturit! Minä olen Korpraun. Ööö, Toa Korpraun, anteeksi vain. Tuon surullisen viestin. Askelman herra Harkama on kuollut.”

Kukaan ei sanonut mitään. Muurilla toat laskivat aseensa.

”Hän taisteli kauan”, Muothka sanoi.

”Niin taisteli”, Korpraun vastasi alhaalta, ”Mutta toissa yönä sairaus vei hänen elämänsä. Kurmana jatkaa hänen työtään kylänvanhimpana. Minä olen askelman toa.”

”Antoi myös hattunsa, huomaan”, Ursanga sanoi, ”Tuot surullisia uutisia. Arvaan, että Kurmana kertoi sinulle… käräjistä. Parasta että kiipeät ylös.”

Muothka heitti pari halkoa nuotioon. Ursanga pössytteli piippuaan. Korpraun pyöritteli vasta saamaansa vanhaa hattua käsissään.

”Kurmana sanoi, että Askelman vartijan on käytettävä Hattua”, hän sanoi nostamatta katsettaan päähineestä, ”hän sai sen aikoinaan Harkamalta.”

”Perinteisiin ei tule suhtautua kevytmielisesti”, Muothka vastasi, ”olemme aina eläneet ahtaalla. Emme selviäisi ilman esi-isien keräämää taitoa ja kylänvanhinten elämänkokemusta, toisin kuin etelän ja mantereiden väki, joille Mata Nui on antanut suotuisemmat maat viljellä ja varjella.”

”Oletko katkera?” Korpraun kysyi vanhalta maan toalta.

”Katkera? Minä? En! Täällä voin vaeltaa rakkakivikossa aamun pikkutunteina ja nähdä kaksoisaurinkojen loisteen jäkälillä. Voin seurata tokkaa tunturiin ja kokea hiljaisuuden, josta etelän linnan asukeilla ei ole tietoakaan. Voin tuntea lämpimän kiitollisuuden, kun tuon eksyneen vasan paimenelle syvältä kairasta. Täällä elämä on todellista. Kovaa mutta palkitsevaa.”

”Täältä löytää ystäviä, jotka ovat uskollisia kuin peruskallio, jos osaa etsiä yllättävistä paikoista”, Ursanga lisäsi. Muothka antoi hänelle merkitsevän katseen.

”No, miksi Kurmana valitsi sinut? Kylänne on Pohjan suurin”, Muothka kysyi siirtäen keskustelun takaisin uuteen kiven toaan.

”Eikö tuo ole vähän henkilökohtainen kysymys?” Korpraun kysyi.

”Ei”, Muothk sanaoi. ”Sinun taitaa olla parasta kertoa hänelle säännöistä”, Ursanga sanoi tälle.

”Niin, säännöt”, Muothka sanoi, ”tai miksi niitä nyt haluaa kutsuakaan. Pohjalla on kolme Toaa niin kauan kuin kukaan muistaa; vaikka ketju ei olekaan aina mennyt turagoitumisen ja toa-kivien kautta. Kurmanalla oli tuuria! Mutta hän ansaitsee sen. Mökki kylänperällä, perunamaa, hiljainen elonehtoo, se on paljon pyydettyä soturilta. Vanhalla Muriganilla ei ollut yhtä hyvä tuuri. Hän oli yksi meistä ennen Ursangaa. Zyglakit katkoivat hänen kaulansa.”

”Tiedän”, Korpraun sanoi hiljaa, ”olin paikalla. Ne destralin matelijat heittivät hänen päänsä muurin yli. Minä olin silloin kaupunginvartioston kersantti. Olemme aina eläneet reunalla. Teidän ei tarvitse kertoa minulle kovasta maailmasta.”

”Noin, vastasitkin jo kysymykseen,” Muothka sanoi. Korpraun näki pienen pilkahduksen maan toan silmäkulmassa.

”Ne säännöt”, Ursanga sanoi.

”Aivan, säännöt. Sääntä yksi. Me tapaamme täällä kuudesti vuodessa. Minä tuon puut, Ursanga tuo tulen (mikä ei vaadi häneltä kovin paljon panostusta, sanompa vain) ja toisinaan hunajaa (jonka laillisuudesta ei aina ole takuita). Kurmanalla oli tapana tuoda tuoretta kalaa, mutta emme odota sinulta samaa. Poronjuusto ja kuivaliha kelpaavat hyvin.

Sääntö kaksi. Emme ota koskaan rattaita vastaan palveluksista. Kylien ja kairan asukkaat tarvitsevat meitä ja he tietävät sen. Voit luottaa saavasi kyläläsiltä vastapalveluksia kun sitä tarvitset.

Sääntö kolme. Meidän välillämme ei ole salaisuuksia. Tämä saattaa kuulostaa typeryydeltä, vanhan jäärän höpinältä… Mutta niin on oltava. Tämän saaren kylät ovat laajalla alueella, eivätkä kansalaisten mielipiteet aina vastaa toisiaan. Meidän on tehtävä toisin. Jakautuneina me kaadumme. Jakautumattomina me kaadamme takaisin mereen zyglakien ryöstöretket, ajamme pois roudan talven taittuessa ja nostamme auringon taivaalle kaamoksen jälkeen.”

”Aika dramaattista, eikö vain”, Ursanga sanoi.

”Totta se siltikin on”, Muothka vastasi.

”Seeelvä”, Korpraun sanoi, ”En minä odottanutkaan tämän olevan pelkkää kivipaasien paiskaamista vihollisten niskaan. Enkä minä kyllä osaa edes luoda kiveä, kun näin pitkillä jaloillakin kävely tuottaa vähän vaikeuksia.”

”Asialle pitää tehdä jotain hetimiten”, Ursanga sanoi.

Klink. Klonk. Kop.

Homma alkoi sujua. Korpraun otti keihäänvarrella vastaan Ursangan aseen iskut Muothkan katsoessa vierestä. Po-matoranit olivat tunnettuja voimastaan, mutta toana oleminen nosti sen aivan uudelle tasolle. Kontrollissa oli silti vielä hiottavaa. Tulen toa ei tosiaankaan ottanut tosissaan, mutta ei myöskään kohdellut noviisia kuin kofotintin poikasta.

Ottamalla keihään haarukkaotteeseen Ursanga sai kuitenkin lingottua Korpraunin aseen tieltään ja potkaisi Toaa polveen. Korpraun kellahti karjahtaen muurintynkää vasten.

”Sinun kannattaisi vahvistaa varsi metallilla”, Ursanga sanoi ja auttoi hänet jaloilleen, ”Eikä tuolla lyhyellä terällä tee mitään. Zyglakit nauravat sille.”

”Keihään on tarkoitus olla heitettävä. Se ei saa olla liian raskas tai huonossa tasapainoissa. Näin!” Korpraun selitti. Hän otti heittoasennon, syöksyi eteenpäin muutaman askeleen eteenpäin ja kiskaisi salkoaseen lentoon. Keihän suhahti läpi muurin ainoasta ikkuna-aukosta, jonka kaari oli vielä jäljellä; se jatkoi kauas kairalle.

”Ei paha!” Muothka sanoi ja nousi katsomaan aukosta.

”Kelpo heitto”, Ursangakin kehaisi. ”Vaan nytpä sinulla ei olekaan enää asetta! Kuolit!” hän jatkoi ja tökkäsi Kopraunia rintapanssariin aseensa kärjellä.

”Just joo. Voitin Pohjankisojen keihäänheiton neljänä vuotena putkeen, mutta tuo taisi mennä vieläkin pidemmälle. Vai että ei asetta? Kai minä aina voin luoda uuden kivestä?”

”Ei kannata”, Muothka sanoi, ”moinen kuluttaa elementtivoimat nopeasti loppuun, eikä sinulla olisi edes sitä asetta minkä läpi voisit sen kanavoida.”

”Hmm, entä jos ratkaisu onkin ilmiselvä? Lisää keihäitä? LISÄÄ KEIHÄITÄ?”

”Saattaisi toimia”, Muothka totesi, ”Vaan enpä ole kuullut moisesta taistelutyylistä. Joudut kehittelemään sen itse.”

”Siispä niin teen! Vaan nyt, herrasväki, suonette anteeksi jos käyn noutamassa kepakkoni tuolta alhaalta.”

Korpraun asteli alas pengertietä. Muothka heitti puun nuotioon ja Ursanga kaivoi piippunsa esiin.

He olivat hetken vaiti.

”Pojalla on hyvä asenne. Minun on silti myönnettävä, että Kurmanan… eläköityminen on kova isku. Emme voi enää turvata vesialueita liskoja vastaan niin kuin ennen. Ja hän oli aina meistä kauaskatseisin”, Muothka sanoi katsellen liekkejä. Nuotio ratisi.

”Hän on soturi”, Ursanga totesi, ”Mutta sisimmässään vielä matoran. Hän ei ole kuin me, hän kuuluu kisaansa. Urheilija? Askelmalaiset tuntevat hänet ennestään. Hän on yksi heistä.”

”Kurmanassa oli samoja piirteitä, vaikkei hän koskaan mikään keulakuva ollut”, Muothka totesi, ”veden toista pidetään. Askelma saa hänestä hyvän turagan. Toivottavasti heidän toastaankin tulee hänen arvoisensa seuraaja.”

”Pian pelkkä keulakuvuus ei riitä. Poika saa oppia myös työn tekoa. Eikä turvallisuustilanne ole paranemassa. Liskot liikkuvat jo kaukana suolta. Mutta on muutakin. Yksi nalleista toi luolalle haaskan, jonka se oli löytänyt metsästä. Kaksijalkainen rahi. Ruskea, puoliksi syöty, hankala saada selvää.”

”Jaa, piikikäs kiviapina ehkä? Niitä on Pohjoismantereella, yksi olisi voinut uidan tänne, tai joutua salakuljettajien lastiksi.”

”Tämä kantoi kivääriä.”

”Hmmm”, Muothka mietti ja haroi partaansa, ”Ehkä se oli yksi etelän klaanin väestä? Heillä on kaikenlaisia kummia otuksia riveissään.”

”Jäljet veivät pohjoiseen päin. Löysin leirintapaisen, tämä oli liikkeellä yksin. Oli kerännyt näytteitä. Luulisin tiedustelijaksi. Kantoi tätä. Ei ole Bio-Klaanin tunnus. Heillä on Ussal-rapu.”

Ursanga kaivoi turkishuppunsa olkataskusta vihertävänharmaan pienen esineen. Teräväreunaisessa prenikassa oli keskellä tunnistamaton symboli ja sivuilla hyönteissiivet.

”Jaa, enpä ole kuunaan nähnyt moista. Vai näytteitä? Ehkä se oli yksi niistä tietelijöistä?”

”Tieteilijä jolla on massatuotantokivääri? En usko.”

”Hah, Ursanga, vanha karhu… Sinä tiedät paremmin kuin kukaan, että kairassa asuu olentoja, joiden takia kannattaa kantaa mukana kättä pidempää! Mutta en huolestuisi liikaa. Pakkanen tapaa useimmat tunkeilijat enne pitkää. Ja paras olla mainitsematta asiasta uudelle… veljellemme. Zyglakeissa on jo tarpeeksi vastuuta alkuun. Vähän kerrallaan.”

”Selvä, jos luulet sen olevan paras vaihtoehto. Mutta minusta tämä ei tiedä hyvää.”

Muothka nosti katseensa nuotiosta. Hänen sydämensä jätti iskun välistä, kun hän tajusi tuijottavansa suoraan Korpraunia silmiin. Kiven toa nosti maasta Ursanganin löytämän prenikan.

”Niin, niistä salaisuuksista…”

”Miten sinä siihen ilmestyit?” Vanha Toa kysyi yllättyneenä ja yritti raapia kunniansa kokoon.

”Kanohi Huna, näkymättömyyden naamio”, Korpraun julisti ja antoi prenikan takaisin Ursangalle. ”Jalo, sillä suurnaamiota ei juuri löydy. Kurmana piti Matatun, antoi tämän minulle, käytinhän samanlaista Matoranina. Olisin voinut pistää sinua takaapäin. Luulin, että olisit tarkkaavaisempi. Tämä ei sentään poista ääniä.”

Muothka nousi seisomaan ja kumarsi niin, että parta kosketti kengänkärkiä. ”Kunniasanalla, tunsin oloni turvalliseksi, kun meillä oli nuotio ja sinä olit ulkona vahdissa. Olen… pahoillani äskeisestä.”

Korpraun istui nuotion ääreen. ”Älä turhaan! Minun pitäisi kiittää sinua. Ihan tosissaan, ei tämä ole mitään riemujuhlaa. Vastuuta tosiaan. Vaikka siitä onkin vuosia, muistan miten Muriganin kävi. En halua samaa, kenellekkään enkä itselleni. Mitä hyötyä on kuolla taistelussa? Toivon todella, ettemme saa vielä toista vihollista niskaamme!”

”Tervetuloa vain toailun maailmaan”, Ursanga sanoi ja hymyili ilottomasti.

”Naamioista puheenollen”, Korpraun vaihtoi aihetta ja katsoi Muothkan kanohia, ”En tunnista tuota naamiota. Mikä se on?”

”Poronholhouksen suurnaamio”, Ursanga sanoi nopeasti väliin. Muothka mulkaisi tätä pahasti. Liuhuparran ja sarvien kanssa näky oli melkoinen.

”Sinä pidät likaiset tassusi erossa kansani elinkeinosta”, hän sanoi tulen soturille, ”ja tämä on Kanohi Arnu, sopeutumisen naamio. Se tekee käyttäjästä osan maisemaa. Piilottaa näkyville. Katsokaa.”

Hetken aikaa Korpraunin oli vaikea kohdistaa katsetta Muothkaan. Silmät sanoivat vastaan, Kääntyivät pakostakin nuotioon ja merelle ja pilviin. Sitten tunne lakkasi. Mutta hän ei nähnyt maan toaa.

Siinä, missä toa oli äsken istunut, oli nyt ikivanha patsas. Se oli tuulenpieksemä ja sateen kuluttava, toinen käsi puuttui, mutta korkeassa kypärässä – tai ehkä se oli vain päälaki – oli yhä nähtävillä leveät poronsarvet. Katse lähti taas harhailemaan. Kun hän sai taas tarkennettua, patsas seisoi. Sitten vesi nousi kiven toan silmiin ja tämän oli pakko hieraista niitä. Nyt patsast esitti soturia, joka oli nostanut kivikirveen korkealle. Korpraunin oli pakko kääntää katseensa. Muothka palasi ennalleen.

”Okei… Mutta patsaaksi muuttuminen ei varmaan hirveästi miellytä vaivaiskoivikossa tai rakan keskellä?”

”Vaivaiskoivikossa olen paksu lyhyt puu, jonka oksat näyttävät sarvilta, ja rakassa kivikasa, jonka päälle joku on asettanut sarvet, kuten jotkut ovat saattaneet huomata”, Muothka selitti ja mulkaisi taas Ursangaa, joka yski muka piipunpolttoaan.

”Kuulostaa vähän kuin heikommalta versiolta tästä Hunasta”, Korpraun sanoi ja sormeili naamiotaan.

”Heikommalta? Hätiköity mutta ymmärrettävä johtopäätös. Kyllä, voiman tunteva vihollinen voi tunnistaa minut. Mutta naamiosi on jalo, etkä voi pitää itseäsi näkymättömissä loputtomiin. Äänesi kuuluvat kaikille. Kun sopeudun, ääneni muuttuvat milloin miksikin, tuulen huminaksi puissa, veden kuohuksi rannalla tai maan hiljaiseksi valitukseksi. Sopeutuminen tuo minut lähelle maata, auttaa käyttämään maavoimiani tarkemmin. Tunnistan tulijat jo kaukaa, havaitsen muutokset. Tämä naamio ei ole heikko, kiviveli, mutta se vaatii kärsivällisyyttä.

”Muttamutta”, Korpraun jatkoi, ”vielä yksi kysymys. Nuo sarvet ja parta. Tiedän, että monilla kasvaa karvoja naamiossa, tai parta on osaa naamiota niin kuin minulla, ja että porohusaarit sitovat naamioonsa korkeat sarvet lähtiessään rynnäkköön… Mutta nuo eivät ole kiinni naamiossa, ne näyttävät kasvavan suoraan kallosta!”

Muothka hymyili. ”Sen siitä saa kun sopeutuu liian pitkiä aikoja porotokassa.”

”Empä olisi tuotakaan arvannut! Entä sinun naamiosi? Tuon jalo Ruru, pimeänäön naamio, eikö?” Korpraun kysyi nyt Ursangalta.

”Sehän se. Ja toisin kuin ystävämme Muothka, en aio kertoa sinulle, miten käytännöllinen se on tylsästä ensivaikutelmasta huolimatta. Rehellisesti sanottuna vain Rau olisi epäkäytännöllisempi. Silmäni ovat tottuneet pimeään muutenkin. Kanohi-naamioilla voi saada nopeutta, voimaa, suojausta tai erikoisia kykyjä… Ja minä näen normaalia paremmin pimeässä. Minulla oli ennen Hau. Mutta en vaihtaisi nykyisyyttä niihin päiviin. Ikinä.”

”Mitä tapahtui?” Korpraun kysyi.

Tuli muuttui hiillokseksi, joka valaisi pimenevässä illassa Ursangan hupunsisäiset kasvot. Hän tuprutti savua piipustaan ja alkoi kertomaan tarinaansa.

”Kaukana etelässä, tällä samaisella saarella, oli kylä. On luultavasti vieläkin, elleivät Zyglakit ole syöneet sitä. Kylä oli nimettu veden toan mukaan. Tämä toa ei ollut soturi, vaan parantaja, joka palautti kylän pormestarin elämään liskojen rituaaliveitsestä saadun rankan kuumeen houreista. Parantajaa kunnioitettiin suuresti, mutta hän ei kestänyt sitä. Hän jätti kylän, joka jäi ilman suojelijaa.

Eräänä yönä kaupungin krouvissa levännyt vanha matkalainen jätti maksuksi vain kaksi Toa-kiveä. Hän ei antanut vastauksia eikä kysynyt kysymyksiä, vaan poistui aamukasteen aikaan. Toinen kivistä päätyi minulle, toinen siskolleni, veden soturille. Meillä oli Hau ja Pakari, suojeluksen ja voiman naamiot, ja saimme pidettyä Zyglakit puolustuskannalla.

Mutta samalla pormestarin viisaus himmeni ja hän sortui rikkauksiin. Kalavuosi oli huono, kylä joutui näkemään nälkää. Etelän linnoitukselta ei herunut apua. Pormestarimme kääntyi etelän kauppakiltojen puoleen ja saimme ruokaa, jotta selvisimme.

Kauppakillat vaativat kuitenkin maksua. Meillä ei ollut antaa. Pantiksi kelpasivat vain suurnaamiot.

Pormestari kertoi, että kylässä olisi muitakin voiman naamioita. Me uskoimme, pitkin hampain luovutimme kanohimme, mutta pian sen jälkeen meille selvisi, että voiman naamiot olivat kaksi jaloa pimeänäön naamiota, yksi minulle, yksi siskolleni. Silloin tiemme erosivat. Pormestari ei maksanut omastaan vaikka omisti. Kovia sanoja lauottiin. Minä en kadu mitään. Sulatin tulella parantajan patsaan jalustan ja iskin siihen miekkani, jota käytin puolustaessani kylää. En palannut koskaan.

Kaksi kuukautta vaeltelin erämaassa. Palvelin hetken niin Askelmassa kuin Rol-Horiissakin, mutta palkkasoturin kuva ei sopinut minulle. Halusin vakaampaa pohjaa, kunnioittavaa mutta rehellistä. Viimein löysin oman paikkani vuoren itärinteiden luolilta. Siellä oli ystäviä, jotka kaipasivat tulen suojaa ja lämpöä, vaatimatonta väkeä, joka ei tinkinyt periaatteista. Sinne jäin. Meitä ei ole paljon, mutta olemme vahvoja.”

”Garum Ag Barkhu”, Muothka sanoi hiljaa, ”Tuhkakarhun Palvojat. Heillä olisi paljon opetettavaa meillekin. Sanotaan, että he ovat saaren vanhin matoralaiskansa. Heillä olisi meille paljon opetettavaa.”

”Mutta”, Korpraun aloitti, ”Ei salaisuuksia meidän kesken?”

”Ei salaisuuksia”, Muothka vastasi hymyillen, ”mutta joskus ymmärrämme, milloin on kohteliasta olla kysymättä.”

Nuotio nousi takaisin liekkiin ja lennätti kipunoita ylös taistelemaan nousevaa lumisaderintamaa vastaan. Talven selkä ei taittuisi vielä hetkeen. Vain Mata Nui tiesi, mitä kevät toisi tullessaan.

Klaanon Rope

Po-Musiikkia

4 kommenttia

Nummi Nui-Koron tuntumassa

Boing boing.

Pieni lauma Fusa-kenguruita pompahteli illan hämärissä karulla nummimaalla jyrsien välillä lammasmaisesti ruhonkorsia. Punaharmaiden rahi-otusten oranssit hännät tasapainottivat niiden hyppyjä ja ponnahduksia. Suurin osa laumasta ei juuri piitannut siitä, että läheisen suurkylän asukkaat olivat huomattavasti pidempiä, aseistetumpia ja hyönteismäisempiä kuin ennen. Fusat eivät loppujenkaan lopuksi olleet kovin älykkäitä. Itse asiassa ne eivät edes erottaneet poikasiaan nummisisseistä ja guerillatoraneista. Matoranin kokoiset pikkufusat nukkuivat parhaillaan tyytyväisinä pahvilaatikossa eräässä lähimetsän piilopirtissä. Matoranit taas olivat tehtävällä.

Erään nummikengurun pussista nousi esille vihreä käsi, joka piteli pientä lautasantennia. Kapine oli suunnattu kylää kohti. Kuuli muutama kosahdus. Linja avattiin.

”#Kssh#Mustanpuhuva arkistomyyrä söi hempeän ikuisuuden.#Ksssh#”

”Kompassin avulla ei löydä pimeimpiä paperosseja.”

”#Kscsh#Totuuden sujuvuus murtaa Makutankin leukaluun#Ksshs#”

”Suuri marjasota on parempi kuin maitomainen leväkasvusto. Säädä vasenta nappulaa niin kohina katoaa.”

”Hmm, justiinsa. Se on muuten matomainen eikä maitomainen.”

”Ohhoh.”

”Muuutta pääset läpi tällä kertaa. Muista kuitenkin, että tunnussanat ovat tärkeitä. No niin, mennäänpä sitten asiaan. Pussipiru neljä kuuntelee, kuuleeko Lossimies?”

”Lossimies kuuntelee.”

”Jäärät 7-9 kello kahdeksassa. Sirkkarykmentti kympissä. Meidän puolestani voitte aloitella. Pussipiru neljä lopettaa.”

”Olemme valmiita. Muuten, mites suunnitelma V-”

”Shhh! Ei mennä asioiden edelle. Linjaa voidaan kuunnella. Toivotan onnea. Antaakin sitten paukuttaa. Pussipiru neljä lopettaa. Kaun eläköön Suurkylä!”

Hautajärvi

Hautajärvellä oli aika tavalla sumua.

Se oli kummallista. Muualla lähiympäristössä ei utuisuutta juuri esiintynyt. Ilmakin oli melko tuulinen ja kuulas. Korpraali 40887 ja kersantti 7530 eivät kuitenkaan olleet mitään meteorologeja.

7530 oli noussut kersantiksi olemassa kohtelias upseeriston paikkalla ollessa, pitämällä matalaa profiilia ja pysymällä poissa hankaluuksista. Hän ei ollut koskaan ampunut ketään, napannut sotavankia tai onkinut sotastrategisesti tärkeitä tiedonmurusia. 40887 oli korpraali syystä, jota sotilasarvon myöntäjä ei takuulla muistaisi. Hänellä oli yleensä tapana luikkia menemään jossain kersantin kintereillä ja pysyä yhtenä kappaleena.

Aliupseerien leiri oli kasattu mutaiseen rinteeseen. Tiivistyvä sumu teki paikasta kostean, liukkaan ja kalsean. Telttalaavu kävi kehnosti korsusta, mutta ainakin lämpökivikamiina ja kattoparrusta roikkuva vihertävänvärinen lamppu tasoittivat ankeutta. Torakkapari oli kuitenkin tilanteeseen suhteellisen tyytyväinen. Eipähän oltu taistelemassa.

Kersantti särmi tinaputelista kummallista ruskeaa juomaa. Pahaltahan se maistui, mutta lämmitti ja toi vähän vaihtelua rintamaelämään. Puteli oli peräisin lähistöllä sijaitsevasta matoranien hylkäämästä suurkylästä. Rivisotilaita ei tietenkään päästetty kääpiöääliöiden asumuksiin, sillä päällystö kyllä tiesi, mitä alemmille kannattaa näyttää ja mitä ei. Ympäristöön sulautuva asioilla juokseva kersantti kuitenkin pääsi yllättäviinkin paikkoihin, ja lievää ylipainoa passissa keränneen torakan rintapanssarin väliin sai sujautettua vähän isompiakin kappaleita.

”Aikamoinen sumu”, 7530 totesi ilman sen kummempaa dramatiikkaa.

”Mmm”, 40887 vastasi.

Korpraali yritti tutustuttaa itsensä sätkän ihmeelliseen maailmaan, joka yhdisti korpraaleja kaikkialla multiuniversumissa. Poltettavat rullat muistuttivat jokseenkin skakdien polttamia sikareita, samaan tapaain kuin puolikuollut märkä aasinrukka muistutti mustaa, kiiltäväharjaista oria, joka ajoi moorripyörällä auringonlaskuun. Tämäkin yleishyödyke oli lähtöisin matoranien varastoista. Huhujen mukaan joku kenttämajuri oli myynyt sitä ensin salaa kapteenikunnalle, joilta rullat olivatkin päätyneet yliluutnanttien hyönteiskätösiin, ja metaforinen putoaminen arvoasteikoilla alaspäin oli jatkunut. Huhuissa tuskin oli totuuspohjaa. Majurikoodiin ei kuulunut savukkeiden trokaaminen kapteeneille. Sen asian toteamiseksi ei edes propagandakoneiston tarvinnut tehdä mitään.

”Tai no”, kersantti lisäsi, ”ei se nyt niin sakea ole.”

”Köhhöh”, korpraali vastasi lojaalisti.

”Itse asiassa”, 7530 mutisi hieroen leukaansa, ”ilmahan on varsin selkeä. Minä erotan tuon laivan yhtä hyvin kuin omat sormeni.”

”Minkä laivan?” korpraali kysyi. Sätkän kytevän pään tuijottaminen teki hallaa hämäränäölle.

”No tuon tuossa järven keskellä. Pieni höyrypaatti. Väkeä kannella.”

”Minusta tuntuu, kessu, ettei siellä pitäisi olla laivaa.”

Keskellä hautajärveä tosiaan oli laiva. Vesikulkuneuvoa pystyi parhaiten kuvailemaan sanalla paatti. Se oli höyryvoimalla toimiva, aseistettu vanha rahtialus, tarpeeksi suuri miehistön asunnoksi, muttei liian suuri jokiseilaukseen. Aluksen kyljessä luki matoran-aakkosin BKS HILDEMAR.

Kannella oli väkeä, eikä tosiaankaan normaalimmasta päästä. Siellä oli myös kummallisia kojeita ja hökötyksiä, jotka torakat erottivat paremmin, kun savupiippuun ja laitakaiteisiin kiinnitetyt vihreät ja siniset kohdevalot syttyivät. Valokeilat valaisivat kannella pyörivää sumua ehkä jopa tarkoituksellisen dramaattisesti.

Jykevä voimasointu halkoi ilmaa. Vaikka 7530 ja 40887 olivat hyvän matkan päässä laivasta, yhtäkkinen ääni miltei läimäisi heidän mutaiseen penkereeseen. Sointu hiljeni korkeana rätinänä.

”Terrrrvetuloa, rakkaat musiikin ystävät!” kuului jykevä ääni laivan äänentoistolaitteista. Spotit kohdistuivat kannen keskellä seisovaan pitkään Toaan, jonka selässä oli pitkä ja värikäs viitta ja jonka yksipiikkistä Kanohia peitti erillinen kankainen naamio.
”Tämän Elämä Klaanille -pahantekeväisyyskonsertin teille tarjoavat Keskiuuden Kievarin nurkkapöydässä kerättyllä kolehdilla perustettu Po-musiikkiyhtye SUPER Toa Santor ja Hildemarin Lossimiehet! Ja antakaa myös aplodit illan isännälle, basistillemme Kapteeni Haille!”

Lyhyt bassoriffi vavisutti maata. Korpraali yritti karjua jotain alikersantille, mutta tämä ei kuullut mitään. Riffiä seurannut sähköurkujen ilmoille päästämä taputusefekti ei ollut aivan yhtä uskottava.

SUPER Toa Santorin ja Hain lisäksi yhtyeessä oli myös kolme muuta jäsentä. Kirveskitaristi äänen Toa Cyber oli ollut mukana projektissa jo alusta lähtien ja vastasi kappeleiden sovituksista ja taiteellisista yksityiskohdista.

Rumpujen takan tökötti lyhyt musta Matoran, joka tunnettiin nimellä Vaderi. Yhtye oli ensin epäillyt matoran-koon rumpujen tehoa, mutta Vaderin tanakka komppi olisi saanut ihmeitä aikaan vaikkapa pelkillä ämpäreillä.

Kolmesta syntyikasta ja hassusta perkussiotelineestä kasatun kaaoksen keskeltä nousi suuren valkoisen peikon hahmo. Kapher ei ollut ollut paikalla Keskiuudessa Kievarissa perustamisillanistujaisissa, mutta Klaanissa sana uudesta peikosta kiiri nopeasti, ja pian Kapheria olikin jo pyydetty mukaan. Peikkojen pitkät käsivarret ja sormet olivat omiaan urkuristille, ja hiljaisuudesta nauttiva erakko omasi yllättävän hyvän rytmitajun. Myös musiikin universaalit kirjoittamattomat säännöt vaativat, että yhtyeessä pitää olla sekä pitkä että vaitelias jäsen, joten Kapherin mukanaolo oli vain luonnollista.

Riffi palasi taas, tällä kertaa pidempänä, ja pian soittoon liittyi Hain ja Vaderin rytmiryhmä. Kapher tökkäsi vibraton päälle ja titasi taustasointuja hakaten toisella kädellä narujen päässä roikkuvia keksipurkkeja. Pahantekeväisyyskeikan kappalerepertuaari koostui kaikille tutuista klassikkobiiseistä. Tämä ei tosin merkinnyt mitään elämänsä pesäyhteiskunnassa ja taistelukentillä viettäneille nazorakeille. Cyberin mielestä oli jopa jollain tapaa surullista, etteivät torakat olleet koskaan saanet tutustua soitettaviin kappaleisiin… mukavimma merkeissä. Äänen Toa oli kuitenkin todella tyytyväinen päästessään soittamaan osana kotinsa puolustusta itselleen tärkeitä äänitaideteoksia. Lossimiesten arsenaalin kuului muun muassa Kuusipistoolien räväkkä Anarkiaa Ta-Metrussa, Prototeräsilmalaivan koskettava Paloportaat Artahkalle, Totuusministeriön hilpeyttä herättä Mata Nui Rakensi Mahi-Kärryni sekä Atheon-Papin ponteva Rikomme Lakeja.

Torakat eivät kuitenkaan innostuneet Po’n’roll-musiikista.

Vallatusta kaupungista tunki rantaan lisää joukkoja. Valonheittimiä sytyteltiin. Paikalle tuli upseerikin, muuan majuri, mutta ilma ja päät olivat niin täynnä huligaanimusiikkia, etteivät käskyt menneet perille – itse asiassa ne katosivat heti päästyään läpi punaisena karjuvan majurin pihtileukojen läpi. Kaiken lisäksi alkoi sataa, vaikka äsken ilma oli vielä ollut pilvetön ja kuulas. Basistin elementaalivoimat olivat yleensäkin huomionarvoisa seikka soittajia valittaessa.

”Emme voi ampua kädet korvilla!” kersantti karjui, ”Vihollisilla on pumpulia korvissaan!”

Punakka majuri ei tietenkään saanut puheesta mitään selvää, mutta kääntyi kuitenkin kersantin puoleen, olihan tämä paikalla olevista korkea-arvoisin. Majurillakin oli kädet korvilla.

”Teillä on toisetkin kädet, kersantti!” hän huusi, ja jos ääni jälleen katosikin voimasointujen jytyyn, niin alakäsien hurja viittilöinti sai upseerin viestin perille. Alakädet eivät olleet tarpeeksi pitkät korvien peittämistä varten, mutta majuri sai hamuttua niillä vyöltää upseerimallin zamor-pistoolin. Laiva oli liian kaukana moiselle käsiaseelle, mutta kaksi ilmaan ammuttua laukausta sai kiinnitettyä ympäriinsä juoksentelevan ja mudassa liukastelevan osaston huomion.

Nazorakit järjestäytyivät. Majuri kaivoi esille läpällisen valokivilampun ja alkoi morserakittamaan komentoja. Toiminta oli tietenkin paljon normaalia nazorakilaista hyökkäyssotaa hitaampaa, sillä Manfred ja Abzumo eivät olleet suunnitelleet alakäsiä kranaatinheittimien mutavellissä kokoamista varten. Lisäksi kalusto oli vielä Suurkylässä, eivätkä kaupunginmuurit tosiaan pitäneet kivimusiikkia loitolla.

Raskaamman aseistuksen saapuminen huomattiin myös Hildemarin kannella. Kappaleiden välissä mikrofoonit sammutettiin, tiedot vaihdettiin ja suunnitelmat puitiin. Kapher ja Vaderi, jotka eivät olleet sotastrategioiden asiantuntijoita, pitivät tunnelmaa yllä rumpu- ja urkudueton välijinglellä. Ei olisi tullut kuuloonkaan antaa torakanpenikoille hengähdystaukoa.

SUPER Toa Santor ja Lossimiehet aloitti vielä viimeiden kappaleen. Se oli klaanisaarilaista tuotantoa, Arkistojen juhlavuoden kunniaksi sävelletty Minä Olen Arkistomyyrä. Orkesteri antoi kaikkensa, muutaman torakat tärykalvot repesivät, mutta viimeisen säkeistön aikana korohoron piippu kohosi jo laivaa kohti sunnattuna.

”Kiitoksia paljon, olitte loistava yleisö!” Santor kailotti mikkiinsä kappaleen viimeisten iskujen lennettyä torakoita kohti, ”Olemme pahoillamme, mutta tänä iltana on turha ruinata encorea! SUPERRR TOA!!”

Hai polkaisi bassopedaalin pohjaan. Itse asiassa se ei ollut bassopedaali. Se oli kytkin, joka vapautti Hildemarin pohjaan kiinnitetyt kasapanokset. Niiden osuessa tarkoin määriteltyyn pisteeseen hautajärven pohjalla ajastin saapui nollaan.

Vesipatsas kohosi aivan paatin vierellä, mutta laiva pysyi pystyssä Hain vesivoimien ansioista. Penkereellä majuri karjui alaisilleen ohimenneestä kranaatista, vaikkei ryhmä ollut vielä edes ampunut. Upseeri kuitenkin hiljeni pian käännettyään katseensa rantaviivaan. Se pakeni. Melkoista vauhtia.

Räjähteet olivat tehneet reiän kohtaan, jossa Rautasiiven pommien kraatterin ja Ma-Wetin sivuhaaran välillä oli vain ohut kalliokerros. Hildemar kieppui villisti, mutta Hai sai pidettyä sen tarpeeksi hyvin hallinnassa. Orkesteri pakeni kannen alle turvaan. Vesi alkoi virrata pieneen aukkoon altaan keskellä.

Ko-Metru
Merkityksetön ajankohta

Hissivalo syttyi ja ovet aukesivat. Setarkosin ei vaivaitunut katsomaan, kuka saapui tornihuoneeseen. Luonnonfilosofilla ei juuri käynyt vieraita, ja laajat mielet vaativat runsaasti tilaa ympärilleen. Kristalliset Tiedon Tornit eivät muutenkaan olleet asumuksia, joihin tultiin perhevierailulle mukanaan punaviini, tuore leipä ja kamala tuliaisveistos joiltain Po-Metrun turistimarkkinoilta. Kaiken lisäksi kristallipöytä heijasti selvästi Setarkosin verkkokalvoille kollegansa Seletotsiran valkoisen Rurun. Selatotsira oli kirotun typerä nimi, kun tarkemmin ajatteli. Setarkos ei ollut koskaan tullut ajatelleeksi asiaa, vaikka olikin tehnyt miehen kanssa töitä jo vuosikaudet. Luonnonfilosofointi oli hommaa, jossa sai ajatella jo tarpeeksi työnsä puolesta.

Seletotsira laski laukkunsa oudon kristalliveistoksen viereen ja rojahti työtuolilleen, joka oli täydellisessä 60 asteen kulmassa Setarkosin tuoliin nähden. Rurunaama katseli hetken läpinäkyvien seinien läpi kotikaupunkiinsa ja yritti sitten herättää keskustelua Ko-Matoraneille epätyypilliseen tapaan.

”No, velikulta, mites filosofoinnit sujuvat tällä kertaa? Onko välähtänyt?”

Setarkos selvensi kurkkuaan. Itse asiassa hän oli varsin tyytyväinen saadessaan esitellä uuden aineistonsa.

”Kyyllä, kyyllä, olen saanut tehtyä mullistavia havaintoja! Laskelmani, jotka olen toki tarkistanut moneen kertaan, esittävät varsin mielenkiintoisia tuloksia lavuaariin imeytyvän veden liikkeestä pyöreällä, akselinsa ympäri pyörivällä asuinkappaleella! Hmmm!”

Vain filosofit pystyivät hymisemään huutomerkin kera.

”Hetkinen, Setarkos”, Seletotsira kysyi epäilevänä, ”Miten niin pyöreällä asuinsijalla?”

”No, muistat kai sen Katapulttikadun nelostornissa asuvan matemaatikon teorian siitä, miten pyöreys on kappaleen luonnollisin olotila? Jos olisi pyöreä maailma, jossa asuisi teoreettinen kansa, niin maailman eri puolilla vesi kiertyisi toisaalla oikealle ja toisaalla vasemmalle valuessaan lavuaarista. Tämä johtuu maailman pyörimisestä tasaisesti akselinsa ympäri, joskin niin hitaasti, ettei teoreettinen kansa huomaisi sitä normaalisti. Nimesin ilmiön kori-olo-voimaksi, sillä lavuaarihan on eräänlainen kori, ja ilmiö kuvaa nesteen, tässä tapauksessa veden, olotilaa kyseisessä ympäristössä, eli edellä mainitussa korimaisessa lavuaarissa.”

Seletotsira pyöräytti silmiään ja huokaisi. Hän tiesi olevansa se parivaljakon oikeasti terävä tyyppi.

”Setarkos, Setarkos, Setarkos. Ole kiltti ja unohda tuo teoria. Se on… typerä. Ensinnäkin, pyöreä maailma? Ja kuvistasi päätellen tarkoitat enemmän akilinipallon kuin kanoka-kiekon muotoista maailmaa. Miettisit nyt! Pallomainen maailma? Täysin järjetöntä, Setarkos. Matoranit putoaisivat reunoilta. Vesi valuisi pois saman tien. Tarvittaisiin tuhat veden Toaa pitämään ne paikoillaan. Ja minkälaiset tuet tätä palloa edes pitäisivät ilmassa? Miten sen reunat olisivat mahdolliset? ”

”Hmm, itse asiassa eräät Etelämantereen alkuasukkaat kuvittelivat maailman olevan pallon muotoinen…” Setarkos sopersi, vaikka tiesi ideansa olevan pikku hiljaa tuomittu.

”Hemmetti, nyt sinä ajattelet jo kuin Onu-Matoran! Ole kiltti ja jätä se. Emme saa koskaan apurahaa tuollaisilla tutkimuksilla. Muistatko vanhan Suivurtivin? Hänellä oli torni tuossa muutaman korttelin päässä. Oli. Raukkaparka kehitti teorian, jonka mukaan kaikki elävät kehittyivät nupikkaista, suorakaiteen muotoisista kappaleista, jotka vuosimiljoonien saatossa tarttuivat toisiinsa. Äijä haki rahoitusta, komission herrat luki paperin ja vot, torni pois ja äijä puskafilosofiksi. Ei täällä voi pohtia mitä tahansa. Keskity vaikka liikeratoihin.”

Hautajärvi

BKS Hildemar syöksyi vesiputouksen mukana Ma-Wetin tunneleihin. Vesi ei pyörinyt syöksyessään reikään. Sillä ei ollut mitään syytä tehdä niin.