Vartija pyöritti kuluneelle puupöydälle levitetyn Bio-Klaanin saaren taas rullalle. Laivoja, sotakoneita ja sotamiehiä kuvanneet pikku puupalikat valuivat napisten kasaan, kun Guardian nosti kellastuneen ja haperoituneen saaren kartan rullana pystyyn. Yhä mietiskelyssään kynsin ja hampain roikkuva mies käänsi päänsä hitaasti oviaukossa odottavaan. Hän sujautti kartan lipastoon ja lähti astelemaan ovea kohti.
”Ovatko pojat valmiina?” skakdi kysyi ääni väsymyksen painosta laahaten.
”Kyllä, admin”, Same nyökkäsi. ”Bladis ja Make ovat mukana. Paaco ei liity joukkoon. Hän on työskennellyt koko viikon ZMA:n nauhan salauksen parissa.”
”Näin vähän toivoinkin”, Guardian totesi sulkien työhuoneen oven perässään. Päivänpaiste paljastui admin-tornin käytäville asti – tällaisia syyspäiviä oli hiljainen odottelu tarjonnut rannikon kansalle riittämiin. Kauniita ja tuhkantuoksuisia.
”Same”, Gee aprikoi hetken tähän katsomatta, ”en ole koskaan juuri kiittänyt sinua työstä, jota teet.”
Selakhin nyökkäys siihen oli hädin tuskin tunnistettavissa sellaiseksi. ”Eikä tarvitsekaan.”
”Ehkä niin. Mutta haluan silti kiittää.”
”Et kutsunut minua tänne asti vain kertomaan sitä, ethän?” Same kysyi toteavaan sävyyn.
Nokkela pikku hai.
Vartija kääntyi ympäri ja nojasi kädellään seinälaattoja vasten katkaisten Samen tien. ”Enpä.”
Moderaattori odotteli hetken selitystä vaatien. Tällä ei selvästikään ollut aavistustakaan, mistä todella oli kyse.
”Mikä mättää, Same?” skakdi lopulta kysäisi.
”Missä?”
”Et kuulemma ole ollut nykyiseen hommaasi ihan tyytyväinen.”
Selakhin kallossa raksutti rataskoneisto, ja hai havahtui ja huokaisi.
”Ei aivan niinkään, admin. Koen vain, että… minusta olisi enemmän hyötyä toisaalla.”
”Ai? Tulikärpäsen iskuko tuollaista sai miettimään?”
”Sekin”, valkea viikatemies totesi hiljaa. ”Kuulin vain eilen, että hätäkokouksissa saatettiin kysyä taisteluraporttieni ja vahvuuslaskelmien perään.”
Guardian hykersi kuivasti. ”Joo, tulivat kyllä puheeksi. Mutta en oleta, että sinulla on aikaa niihinkin tämän penteleen petturitutkinnan kylkiäi-”
”Ne ovat valmiita, admin.”
”Niin”, skakdi mömisi, ”tietty.” Nukkuisit joskus, Guardian halusi sanoa.
Tarkemmin ajateltuna hänellä ei ollut päteviä todisteita, että kalpea kulkija olisi koskaan juuri uinunut. Sininen admin oli melko vahvasti sen puolella, että Same nukkui lähinnä päivisin, jos silloinkaan. Puuarkussako?
”Selakhian sota valmisteli minut tähän”, moderaattori jatkoi tiukasti. ”Uskon pystyväni ennustamaan nazorakien seuraavat siirrot. Ei vaadi varmastikaan paljoa päättelyä ja laskutoimituksia määrittää, kuinka monta tonnia napalmia Tulikärpänen pystyy lastaamaan ja laukaisemaan, ja olen ehkä jo asian jäljillä… ehkä jopa seuraavan kohteen. Uskon pystyväni aavistamaan imperiumin seuraavat siirrot. Oma vahvuutemme ei ole valtava, mutta yllätys on edelleen etumme. Vihollinen toimii suuren koneiston lailla, ja he eivät tunne kaikkia-”
”Korttejamme?” skakdi töksäytti. ”No kun siinähän se vitsi on, että varmaan tuntevatkin.”
”… en… aivan ymmärrä”, Same sanoi hiljaa.
”Jos niillä piruilla olisikin vain ylivoima”, skakdi pudisti päätään, ”mutta kun sen pikku bonuksen lisäksi niillä on ollut – aivan tämän koko kaaoksen alusta asti – informaatiokuninkuus.”
Siihen selakhialaisen oli pakko myöntyä. Vihreä katse laskeutui heidän molempien jalkoihin.
”He tietävät kyllä enemmän meistä kuin me heistä.”
”Sehän tässä minua niin häiritseekin”, Guartsu totesi yskäisten kämmeneensä. ”Petturit, molemmat niistä. He ovat yrittäneet pelata meitä pettureilla pussiin jo alusta asti. Ensin kauhujen yö, sitten Ämkoo. Minä en pidä kaavoista, eikä kaksi tapausta vielä kaava olekaan, mutta näetkö kaavan?”
”En ole kai vain halunnut nähdä sitä, admin.”
”Tämä koko sotku… koko monttu on kaivettu juuri meitä varten. Sotilaallista ylivoimaa vastaan tappelu olisi jo itsessään tarpeeksi, mutta siihen päälle tuntuu että miljoona torakkakättä rakentaa meitä varten isoa henkilökohtaista keskisormea. Sheelika! Meitä ammuttiin naamaan sopivasti vielä Sheelikalla, Same.”
Nimen maininta sai valkoisen hahmon selvästi hieman epämukavaksi.
”Sheelika on ehkä ainoa oikea kortti, joka Tawaa vastaan voidaan käyttää. Kuka tietää meistä näin paljon, Same?”
Selakhi ei vastannut heti.
”Selvästikään emme itse.”
”Aivan! Joku ajaa meitä tien päähän. Me olimme tätä ennen turvassa, Same, koska kukaan ei vain tiennyt meistä mitään! Tämä oli turvapaikka, koska tämä oli piilopaikka.”
”Se on selvästi muuttunut”, selakhi myöntyi kädet puuskassa. ”Siksi haluat, että pysyn petturitutkinnassa kiinni? Koska… jollain tapaa mielestäsi petturista kaikki alkoi?”
”Alkoiko?” Guardian sanoi hiljaa. Niin. Alkoihan se tavallaan minun tapauksessani.
Guardian ei ollut varma, oliko Selakhian luutnantti tietoinen Viimeisen Vartijan kaikin puolin henkilökohtaisesta kannasta omien pettämiseen. Lisää hassuja puolia siinä, että on enemmän tarina kuin mies. Ei voi olla aivan varma, kenelle satu on kerrottu.
”Sitä minä vähän mietinkin”, hän mutisi. ”Oliko ongelma aina jo itämässä meissä itsessämme. Niin, että niiden täytyi oikeasti vain ruokkia sitä. En vain tiedä. En edes tiedä. Mistä kaikki sitten alkoi? Silloin kun pari hullua paatissa hyökkäsi siru kourassa meitä kohti? Vai silloin, kun aiempi oppipoikasi löytyi järjettömänä metsästä?”
Guardian ei ollut koskaan uskonut täysin Samen särkymättömään katseeseen. Siinä oli aina ollut ainakin yksi pieni särö. Ja hetken skakdia ehti todella kaduttaa Doxin mainitseminen.
”Sinä olet tuossa paras, Same”, Gee yritti pehmentää. ”Jos nappaamme sen lurjuksen, josta tämä kaikki lähti… tukimme ehkä tietovuotomme. Saamme ehkä joskus vielä rakennettua itsellemme turvallisen pikku kuplan. Emme ehkä tänne, mutta… jonnekin. Katveeseen isoilta punaisilta silmiltä pimeydessä.”
”Ymmärrän kyllä. Mutta… siksikö haluat tulla vilkaisemaan pajaa? Haluatko olla mukana tutkimuksessa syvemminkin?”
”En halua olla tässä liian mukana”, skakdi myönsi. ”Osittain henkilökohtaisista syistä.”
”Ymmärrän.”
”En usko, että osaisin pysyä asian suhteen hirveän neutraalina. Mitä Kapuraan tulee… ei kai sillä, että hän olisi mitenkään muita ehdokkaita epäilyttävämpi. Sen tuomion jätän ensi sijassa sinun käsiisi.”
”Onko tässä siis kyse jostain muusta?” Same onki.
Niinpä.
Guardianin hiljaisuus jätti ilmaan tunteen, josta Same yritti parhaansa mukaan saada kiinni. Mutta hänellä ei ollut yleensä tapana kyseenalaistaa johtajaansa.
”Minulla on vain aavistus, että hänen pajassaan on asioita, joita haluan vilkaista.”
”Ymmärrän”, Same sanoi, ja yritti ymmärtää. ”Menemmekö?”
Tulen takojan takomon teräsovi pysäytti heidän tiensä. Mutta niin se ei tekisi enää kauaa.
”Jumanskarrar! Eikö tämä ole muka oikeasti laitonta?” Bladis naurahti vekkulisti.
”Ei meille”, oven parissa ahkeroiva Same vastasi siihen.
Bladis naksautti niskojaan. ”Saisi kyllä olla vähän laitonta.”
”Minä olen laki”, sininen skakdi sanoi hiljaa viereltä, ja onki moderaattoreista kevyitä hymähdyksiä.
Sahaterä selakhin käsissä pureutui piinaavaan nirskeen ja karskeen myötä syvemmälle metalliin. Make odotti näkyvästi hermostuneen näköisenä Bladiksen takana.
Ja rautalukko petti.
”No niin, Kapura”, Guardian sanoi hiljaa. ”Irstaat parituskaaviosi ovat meidän.”
”Öh, mitkä?” Make sanoi hieman hämillään.
Hetken kolme vanhempaa miekkosta ehtivät luulla sitä vitsiksi, mutta sitten se upposi. Kuin sahaterä lukkoon.
”… kerron hänelle”, Bladis tokaisi kovaan ääneen.
Same jakoi hänen kanssaan murhaavan katseen. ”Älä.”
He laskeutuivat portaita hämärään tilaan. Kaikkien ennakko-odotuksien vastaisesti Bladis pyörineen saatiin alas kolmen miekkosen voimin ilman fyysistä vahinkoa ja zakazlaisia ärräpäitä.
Silmiltä (paitsi siltä mekaaniselta) kesti hetken tottua pimeään (Make etsi valonkatkaisinta, muttei löytänyt), mutta kun näköelimet olivat tottuneet…
… olisivat he kuvailleet Pajassa vallitsevaa ilmapiiriä kaaokseksi.
Suorakulmion muotoisen huoneen joka seinää vasten oli työpöytätilaa, tai siis jotain sen kaltaista paperipinoihin piilotettuna. Keskellä oli iso taso, jossa dokumenttien sekamelskalle teki seuraa jokin, joka näytti… moottorisahalta?
Seppä oli ilmeisesti osannut odottaa tungeksijoita, sillä aseen päällä oli lappu (”ÄLÄ KOSKE! SAATTAA AMPUA PLASMAA JA RÄJÄHTÄÄ!!”).
”Uuuuh!” vierelle rullannut Bladis virnisti sormet syyhyten.
”Ei”, oli Samen kanta.
Pöytien ja tasojen alla oli kasapäin laatikoita, joiden sisältö jäi ensi silmäyksillä epäselväksi, mutta ainakin kanoheita oli yhdessä, joka oli lähellä ovea.
Tunkeilijoiden mieliala koki välittömän laskun yksinkertaisesti siitä tavaran määrästä, joka heillä oli edessään. Kapura ei ollut vaivautunut jättämään kivoja ohjeita siitä, miten tutkinnoissa edetä – laatikoissa ei ollut nimilappuja ja jokainen paperipino näytti koostuvan täysin satunnaisesti valikoiduista lappusista ja kirjoista.
Guardian astui eteenpäin näkökyvyltään parhaana ja kumartui nostamaan paperista viestiä pajan omistajalta.
”Arvoisat Pajaan tunkeutujat”, skakdi luki. ”Kuka teidät tänne päästi?? Joka tapauksessa pitäkää hauskaa omaisuuteni tonkimisessa. Tai sinä, jos teitä on yksi. Sekoitin kaiken tärkeän roolipelidokumentteihin ja asetilauksiin! Terveisin Kapura, joka ilmoittaa rikoksestanne ylläpidolle välittömästi palattuaan.”
”Nokkela äijä!” Bladis naurahti. ”Tarjoan sille kahvit jos ei ole petturi.”
Etsivät vilkaisivat toisiaan, ja sitten huoneen muotoista roina- ja rompevuorta ympärillään.
”… oikeastiko?” tutkittavan määrää kauhisteleva Make virkkoi huulta purren.
”Voin värvätä tähän työhön osaavan joukon”, Same sanoi. ”Meiltä tähän saattaisi rehellisesti kulua koko viikko.”
Guardian hieroi suurta leukaansa. ”Siitä vain. Mutta haluan tehdä pintapuolisen vilkaisun itse.”
Same huokaisi ja nyökkäsi. Hän käveli erään työpöydän ääreen ja sytytti sen ylle asetetun lampun. Ilmeisesti seppä tarvitsi työssään hyvää valaistusta, vaikkei sen ylimmältä ystävältä vaikuttanutkaan. Työtasolle oli jätetty jotain metallista, joka ei näyttänyt oikein miltään. Tarkemmalla tarkastelulla se vaikutti jonkinlaisen harppuunalaukaisimen epäonnistuneelta prototyypiltä.
”Aika uskomaton mekanismi… kuinkahan monta yötä hän on tämän parissa valvonut”, Same mietti tapansa vastaisesti ääneen.
Hopeinen skakdi kolusi laatikollista kanohi-romua pöydän toisella puolella.
”No skarrararr, mitäpä sitä ei parhaan kaverinsa hyväksi tekisi?”
”Niinpä”, Same hymähti.
Tutunoloinen paperipinkka seisoi harppuunalaitteen vieressä. Se oli nielaissut sisuksiinsa pari kirjaa, joista toinen käsitteli metallityötä ja toinen merirosvouden historiaa.
Moderaattori tarttui päällimmäiseen paperiarkkiin. Se paljastui suherretuksi diagrammiksi, jossa kymmenet nuolet osoittivat yksittäisillä kirjaimilla merkittyjä kohteita. K niin kuin Kapura, V niin kuin..? Vai käsittelikö paperi vain roolipelejä? Same käänsi sen ja luki nopeasti läpi listan, joka vaikutti kuvaavan roolipelaajille sattuvia tapahtumia riippuen nopan silmäluvusta. Oliko roolipelipuoli vain hämäystä, vai oliko toinenkin puoli pimeän huoneen lempiajanvietettä varten?
”Same? Täällä on… piirroksia”, sanoi Make etäämmältä. ”Ja joku kaavio, jossa on klaanilaisten nimiä? Mitäköhän hän tällä tarkoittaa? ’Make’, ’Äks’, ’Paaco’…”
Bladis katsoi Samea.
Same katsoi Bladista.
Bladis Samea.
Same Bladista.
Gee pudisti päätään hiljaa selkä heihin päin.
”Kerron hänelle”, rautaskakdi sanoi.
”Älä”, Same vastasi.
”Älä”, Gee myöntyi.
Päätettyään äänettömästi että kukaan ei tosiaankaan (ei tod.) skarrararr kerro kenellekään helvetti soikoon mistään skarrarin PARITUSKARTOISTA jumanskarrar mitään, he jakaantuivat taas etsintöihinsä; Vartija veteli toisella puolella huonetta työtasojen alle tungettuja laatikoita esiin ilmeisesti vailla kiinnostavia tuloksia. Pyörätuolimotoristi selasi paperipinoa moottorisahan vieressä, mutta loi aina välillä siihen katseen, jota oli vaikea tulkita hämärässä.
Tai olisi ollut, jos kyse ei olisi ollut Bladiksesta.
”Same?” Make toisti epävarmana nurkasta. ”Näitä piirroksia on… aika paljon. Kannattaisikohan näitä tutkia?”
Selakhi käveli lohikäärmetoan luo ja otti käsiinsä tämän ojentaman pinon. Ensimmäisessä paperissa oli lyömäase, jonka sisällä oli putki. Todennäköisesti plasman ampumiseen? Piirroksen kohde oli hylätty nopeilla lyijykynänliikkeillä paperin halki. Kenties itseironisena hetkenä toa oli raapustanut alareunaan ”keksi jotain muuta kuin plasmaa”.
Seuraava piirros esitti kalliota, joka katsoi synkkänä aaltoilevaa merta. Sen päällä oli tummia hahmoja, mutta haimies hylkäsi tarkemman tarkastelun huomattuaan ”VALAISTUSNAATTI”-tekstin alanurkassa. Roolipeliä. Seuraavakin oli asetilaus (joskin yllättävän hyvännäköisestä viikatteesta). Kuinka kauas heidän täytyisi kaivautua löytääkseen jotain olennaisempaa?
Make kävi läpi omaa pinoaan. Erittäin karkea luonnos laivasta merellä. Taivaalle oli suherrettu jotain, jonka saattoi tulkita kasaksi pilviä. Lohikäärmetoa ei keksinyt ilmeistä roolipeliyhteyttä (vaikka sellainen oli toki mahdollinen), joten huvikseenko seppä oli tämän piirtänyt? Alhaalta paljastui lisää vastaavia… Saari, horisontissa pieni alus… Kaksi laivaa… Näkymä kannelta… Tosin Make kuvitteli tunnistavansa siinä kuvatun matoranin aiemmasta teoksesta. Arviointi oli vaikeaa; piirtojälki oli nopeaa. Tällaisilla ei seppä voittaisi hirveästi taidepalkintoja.
Seuraava Samen tarkastama oli uusi roolipelisuunnitelma, mutta tämäkin oli hylätty perinteisellä lyijykynäsuherrosta naamaan-menetelmällä. Yläreunaan oli merkitty kirjaimet MN. Metru Nui, sepän ja Matoron matkakohde? Moderaattori arveli dokumentin mahdollisesti merkittäväksi ja yritti saada tekstistä selvää. Se oli jaoteltu useaan lohkoon, jotka oli otsikoitu PO, GA ja AA. Ajatusviivat ilmoittivat ilmeisesti roolipelin tapahtumia (”- mtrn 4: reitti AA”), mutta mikään ei vaikuttanut erityisen epäilyttävältä. AA-lohko jäi tyhjäksi. Sen jälkeen seppätoa oli hylännyt suunnitelman.
Jos näissä oli mitään, se oli hyvin kätketty. Same selasi pinonsa loppuun yrittäen löytää piilomerkityksiä asetilauksista ja pelikuvioista, mutta hänet vain täytti etäinen tunne siitä, että Pajan omistaja olisi ollut tästä hyvinkin huvittunut.
”Löysitkö mitään, Make?”
Mutta Samen kutsuma moderaattori oli jäänyt katsomaan jotain pinostaan. Selakhi käveli lohikäärmeen luo ja otti hänen kädestään kuvan.
Tämä oli tussityö ja satunnaisia tuherruksia huolellisempi. Se esitti harmaan kiven täyttämää käytävää, jonka toisessa päässä ryömi pois kuvasta matoran, joka… vuosi verta? Kyllä, sitä oli lattiallakin. Ja siniset verijäljet johtivat käytävän toiseen päähän, jossa… jossa…
… seisoi oviaukossa jokin valkoinen ja piirteetön?
Haimies kurtisti kulmiaan. Tämä alkoi jo näyttää ihan merkitsevältä.
”Ja tämän toisella puolella… oli joku…”, Make sanoi ja ojensi moderaattorikollegalleen paperiarkin, johon oli kirjattu monta riviä kattava tekstinpätkä.
”… joku runo?”
Same luki.
Et huutaa saa, et paetakaan
Papereita oli lisää, ja selakhi ei ollut satavarma, olivatko ne oikeassa järjestyksessä. Osan niistä toiselle puolelle oli piirretty… lisää asioita.
kun Nuket tulevat hakemaan
Järkesi ovea kolkuttaa
Pian kaikki lukot aukeaa
Ja noiden sanojen keskellä haimiehen katse oli nauliutunut yhteen muotoon. Yhteen suorastaan raivokkaasti kynillä paperiin raavittuun hahmoon, joka oli tummanharmaata, ruskeaa ja punaista. Punainen hallitsi paperia. Olivatko… olivatko nuo liekkejä?
Rujo naamio katsoi haimiestä sepän kynän sytyttämästä loimusta.
Kuten se oli kerran aiemminkin katsonut.
Kaya-Wahi.
Reaktiotaan piilotellen selakhi sujautti hahmon toisen paperin taakse. Mutta Maken katseesta hän tiesi, että nuori mies oli jo nähnyt saman. Kaksi moderaattoria, vanhempi ja nuorempi, jakoivat katseen joka teki sanat turhiksi.
”Pakko kyllä vähän yllättyä”, Guardian sanoi kädet puuskassa mittaillen tilaa katseellaan. ”En väitä todella tunteneeni Kapuraa, mutta… odotin että paikka olisi näyttänyt…”
”Siistimmältä?” Same täydensi johtajaansa puristaen paperipinoa hieman poissaolevana.
”Näh”, Guardian vastasi kulmat kurtussa. Ja jakoi Samen ja Maken kanssa pitkän hiljaisen tuijotuksen.
”Tasapainoisemmalta”, hän lopulta vastasi.
Same nyökkäsi hiljaa. Hain hiljainen katse antoi löydön painon upota syvälle. Miten.. miten Kapura tiesi siitä? Mikä helvetti se oli edes ollut? Ja pahinta, olivatko he ottaneet takojan käsittelyn tarpeeksi vakavasti aiemmissa tutkinnoissa?
Runon kolkkoja säkeitä silmillään mittaillen selakhialainen sujautti paperit siististi omaan kansioonsa.
Guardian suki sormillaan pitkää harjaansa.
”En olisi halunnut olla oikeassa, mutta… minulla oli vähän epäilys. Kuulin joskus vähän asioita ja…” sininen skakdi kuiski ja oli hetken hiljaa. ”Jatkakaa etsintöjä.”
Etsinnät jatkuivat, ja etsivät hajaantuivat. Mutta vasta nyt varjosti Pajan salaisuuksien kaivelua epämiellyttävä tunne siitä, että vastaukset olisivat kuin olisivatkin kätkettyinä johonkin valtavan pinon luonnoksia plasmaa ampuvista aseista ja roolipelisuunnitelmien alle. Olivat ne sitten miten epämiellyttäviä tahansa.
Ja jos toalla oli oikeasti vastauksia, eivät ne lojuneet työpajaan tunkeutuville mieluisammalla paikalla.
Oliko epäjärjestys pelkkä puolustusmekanismi… vai tiesikö tämä jotain, joka oli saanut hänet näin epätasapainoiseksi? Samesta alkoi tuntua, että oikea vastaus oli yhdistelmä kumpaakin.
”Nyt löytyi jotain jännää”, huikkasi laatikkoja lattialle laskeva Bladis. Selakhiaani vilkaisi tätä kohti ja huomasi, että Pajan keskelle asetetulle pöydälle oli levitetty avonaiseksi taiteltu valtava paperi. Aiemmin roina, rompe ja eräänlainen plasmaa ampuva moottorisaha olivat peittäneet sen täysin alleen.
Samen ilme kysyi, että oikeastiko. Bladiksen ilme vastasi, että oikeasti. Samoin eräänlainen plasmaa ampuva moottorisaha tämän käsissä.
”Ei”, Same sanoi katse aseessa.
”Joo joo, mutta se ei ole se juttu! Katso tätä pirun juttua!”
Bladiksen vapaa käsi viittoi valtavan arkin yli. Ja ”pirun juttu” se todellakin oli. Maken leuka loksahti auki.
”Ööööh…”
Arkilla oli nimikin.
NUKENTEKIJÄN HAUSKA JEKKU – eli miten sotkeuduimme omiin naruihimme
Haimies astui näkyä kohti ja erotti… nimiä? Ja nuolia, jotka yhdistivät niitä toisiinsa.
GUARDIAN, ilmoitti paperi. Ja nuoli yhdisti sen kohteeseen TAWA.
Same silmäili ympäri sekavaa diagrammia ja erotti muitakin nimiä… loput admineista (jos mukaan laskettiin se yksi entinen)… moderaattorit, jopa hänen oma nimensä. SAME, luki paperissa. Ja nuoli kohti BLADISta, jonka nimi oli etäämmällä.
”Mitä Qwynen nimeen minä katson…” selakhiaani mutisi. Ja sillä hetkellä katsellessaan johtajaansa Same tiesi, että tämä oli löytänyt sen, mitä olikin etsinyt.
”Voi seppä”, Guardian huokaisi hiljaa. ”Minä en olisi ihan halunnut uskoa.”
Salaliittoteoreetikon muistiinpanot levittäytyivät adminin ja moderaattorien silmien edessä. Muita klaanilaisia. UMBRA, DOMEK, KEPE… KISSABIO? Kuka skarrar se oli?
Guardian tuijotti intensiivisesti nimiä. Nimiä nimissä. Nimiä yhdistettynä toisiin nimiin. Nimiä valtoimenaan virtaavana jokena. Nimiä muodostamassa nimien ketjuja, jotka kahlitsivat nimiä nimiin. Nimiä vangittuna nimien hämähäkinseittiin.
Nimiä rattaina kellopeleissä, kahlittuna pyörään.
Tätä rautaa oli seppä kauimmin takonut. Se oli yhä kuuma.
AVDE. ZAIRYH.
JOUERA. DESABLE.
ARUPAK.
Arupak? Arupak?
Tarkemmalla tarkastelulla valtava arkki olikin satakunta pienempää, joita oli huolellisesti kursittu tilkkutäkiksi ja laajennettu jokaiseen suuntaan, johon sille rakennettu kasvusto oli halunnut levittäytyä. Ja vainoharhan juuret olivat levittäytyneet kaikkialle.
Muiden moderaattorien vain tuijottaessa hiljaisina nimien verkostoa nojasi Guardian sen päälle molemmilla käsillään. Skakdi tuijotti mielettömyyden valkoista kudosta, jota tulen toa oli parsinut pajansa keskellä. Vanhimmat arkeista – keskimmäisimmät – olivat kellastuneita ja käpertyneitä, ja pari niistä oli rutattu joskus aiemmin mytyiksi ja heitetty roskikseen… mutta palautettu myöhemmin osaksi kaaviota. Ajatusten polut olivat jatkuneet joka suuntaan, vaikka osa niistä oli jo katkaistukin. Skakdi ei voinut olla ajattelematta, kuinka monia kuukausia tämän hirviön kasaaminen oli kestänyt.
”Täällä on maininta Ritarista, joka rikkoi Nimdan”, Same pusersi hampaidensa välistä, ”Mistä hän voi tietää tämän… miten hän on voinut vetää näitä viivoja toisiinsa.”
”Haluan vartion tämän pajan ovelle”, Guardian käski suoristaen ryhtinsä. ”Kukaan, edes seppä itse, ei astu sisään ilman lupaani. Ottakaa kaikki materiaali tiukkaan syyniin. Jos resursseista on pulaa, rekrytoikaa muitakin. Ja jos ja kun seppä palaa Metru Nuilta, tuokaa hänet välittömästi luokseni.”
”Same”, Bladis totesi vakavana, ”Laitetaanko T ja T hommiin?”
Selakhi nyökkäsi. ”Lienee parempi.”
”Tee ja tee…?” Make kysyi sormi huulilla.
Bladis rullasi pojan vierelle ja läimäisi tätä toverillisesti selkään. ”Katsos, poju… ensimmäinen opetus komentoketjusta: on olemassa tyyppejä sinun alapuolellasi siinä!”
”Aha?”
”Tätäkö etsit?” Same kysyi hiljempaa Guardianin viereltä. ”Tämäkö sinulla oli haussa?”
”Tämä”, skakdi vastasi. ”Vaikka en voi väittää tietäväni, mikä piru se on.”
”Onko tässä mielestäsi ratkaisun avain? Koko mysteeriin?”
”Edes johonkin niistä kaikista lukoista. Oli miten oli, minua ja Kapuraa odottaa vähintään mielenkiintoinen keskustelu.”
Sepän särkynyt mieli oli rakentanut jotain, jota kukaan heistä ei uskaltanut yrittää käsittää. Mutta juuri nyt… tällä sekunnilla se minkä Guardian jossain toisessa mielentilassa olisi kuitannut vain puhtaana hulluutena… juuri nyt se puhui hänelle. Ja jos se oli hulluksi tulemista, ehkä hänen olisi korkea aika ottaa se vastaan.
Kuten kerran Kapurakin oli ymmärtänyt, ymmärsi nyt myös viimeinen Vartija.
Ymmärsi niitä. Ymmärsi nukkeja.
Ja sitä, miten joku oli jo kauan kutonut hänestäkin sellaista.
Jos Punaiselta mieheltä kysyttiin, oli pöytä hänen ja hänen keskustelutoverinsa välissä liian pitkä.
Jos Kenraali 001:ltä kysyttiin, olisi se saanut olla pidempikin.
”Hyvä tavata pitkästä aikaa, Kenraali.”
”Vai niin.”
Ovenpuoleisella seinällä seisoi matemaattisen tarkka rivistö kenraalinkaartilaisia imperiumin uusimpien ja tappavimpien aseiden kantajina. Zamor-karbiinit ojossa pistin edellä kattoa kohti nuo sotilaat tuijottivat vastapäistä seinämää elottoman oloisina. Kenraalinkaarti hylkäsi lieskan ja liekin päivinä Ensimmäisen vain käskettäessä.
Avde antoi hymyilevän katseensa levätä rivistössä hetken ennen kuin käänsi hitaasti päätänsä taas Ensimmäiseen.
”Meillä on hieman erilainen käsitys kahdenkeskeisestä keskustelusta, Kenraali.”
”Niin on.”
Hiljainen tuhahdus hyönteisleukojen välistä. Mikään keskustelu Punaisen miehen kanssa ei ollut kahdenkeskeinen. Se oli ensimmäinen asia, jonka Puhtaiden esikoinen oli liittolaisestaan oppinut. Mutta hän ei jäisi tälle huonommaksi. Katse hiljaa yhä matoralaisessa 001 nosti kätensä ylös pöydän kiiltävän tummasta pinnasta ja lähetti yhdellä heilautuksella kaartilaiset ulos. Sekuntiakaan he eivät harkinneet.
Jos Kenraali halusi kohdata tuhatsilmäisen luonnottomuuden yksin, he eivät vastustaisi. Sota oli karsinut kaartista ne, joilla oli omia mielipiteitä ja intohimoja. Vain puhtaimmat jäivät.
”Onko nyt parempi?”
”Huomattavasti, ystävä.”
”En ole ystäväsi”, kenraali murahti. ”Kukaan täällä ei ole.”
”Ikävä kuulla. Onko kukaan sinun ystäväsi, Kenraali?”
Hyönteissilmän kitiiniluomi nyki. Punaisen kanssa jokainen keskustelu oli peli. Avde käänsi jokaisen sanan aseeksi tavalla, jota kenraali kyllä arvosti. Ja tavallaan hän silti halusi heittää punaisen kääpiön toukille aina kun se tapahtui.
Nyt oli kuitenkin hänen siirtonsa.
”Minulla ei ole ystäviä, Avde. Se on valinta. Minulla on perhe.”
Napakymppi. Tämä nostatti Punaisessa miehessä hämmennystä, jota edes ikivirnuileva matoralainen ei saanut piiloon. Hämmennystä, joka sai torakkakenraalissa aikaan voitontunteen.
”Perhettä ei valita, Avde. Perheeseen synnytään.”
”Perhe, Kenraali?” matoralainen kurtisti yllättyneenä kulmiaan.
”Oletko yllättynyt, Avde?” 001 hymähti hiljaa. ”Siitä, että minunlaiseni käyttää tuota sanaa?”
”Siitä, että kaltaisesi edes tuntee sen”, suu sinisessä naamiossa kuiski. ”Minua kutkuttaa, että yleensä puhut kansakunnan tai valtion puolesta… mutta nyt sinulla on perhe?”
”Ne ovat minulle yksi ja sama. Ne ovat kielessämme yksi ja sama. Älä luule, että olen heittäytynyt tunteelliseksi, Avde – perhe on yhtä Imperiumin kanssa. Se on minulle kaikki kaikessa, ja jokainen sotilaani on osa perhettä. Jokainen heistä kuolee imperiumin vuoksi.”
”Oletko itse valmis kuolemaan perheesi vuoksi?”
Synkeä hyönteispää nousi niin, että sen kantaja katsoi Punaista miestä leukojensa alta.
”Ratas koneistossa. Ilman sitä eivät muut rattaat pyöri. En aio tulla korvatuksi heikommalla rattaalla, Avde. Jos minä kaadun jonain päivänä, kaatuu Imperiumikin. En salli sitä… enkä kuvittele sinun ikinä ymmärtävän.”
”En kuvittele itsekään”, Avde hymyili ja antoi katseensa vaellella mietteliäästi. ”Ajattelutapasi on tavallaan kaunis. Olen yllättynyt. En vain voisi kuvitella, että perhe voi toimia siten, että sen pää lähettää sisaruksensa kuolemaan.”
”En lähetä heitä kuolemaan. Lähetän heidät tappamaan.”
”Kuinka monta vuosikymmentä olet hionut tuota sotilaallista retoriikkaa, 001? Se hurmaa minut kerta toisensa jälkeen. Kuinka monta vuotta on vaatinut hioa noin virheetön ilmeettömyys, ja tarvitseeko sinun enää edes yrittää pitää sitä yllä? Oletko alkanut uskoa siihen jo itsekin?”
”Uskon siihen”, sanoi jäinen hyönteisääni, ”koska se on totta, Avde.”
”Totta kuin Totuusministeri 005:n sanat voitoistasi?”
”Hah. Jos voit elää sellaisessa maailmassa, jossa totuuksia on vain yksi, olet naiivimpi kuin olen koskaan kuvitellutkaan.”
”Totuuksia on vain yksi, Kenraali. Tiedän sen, koska olen katsonut siihen”, matoralainen sanoi haltioituneena. ”Ja sinäkin… noh, tiedät, että totuuksia on vain yksi, mutta sinulle se vain sattuu olemaan totuus, jonka voit päättää.”
Syvä hiljaisuus. Molemmat antoivat toisensa vastauksen olla, vaikka kumpikaan ei sitä hyväksynyt. Vain pesä sykki painokkaasti piskuisen hetken.
”Olet kummallinen pieni mies, ja huvitat minua”, sanoi 001 ilman huumorin teeskentelyäkään. ”Mutta en kutsunut sinua siksi. En anna aikaani narreille…”
”En yllättynyt. Miksi kutsuit minut?”
Vanhan sotilaan tummat sormet puristuivat pöydän pintaa vasten.
”Koska en luota sinuun.”
Avde näytti synkeän pettyneeltä, mutta ei yllättyneeltä. ”Sääli. Miksi et?”
”En luota kehenkään, joka ei kanna vertani… tai jota en voi ostaa. Ja sinua en ole koskaan voinut ostaa. Kerro minulle, miten ostaa mies, joka ei halua mitään materiaalista?”
”Se, minkä haluan on hyvinkin materiaalista. Et vain usko siihen.”
”Sinä et halua sotia tätä sotaa”, 001 sylki.
”En yritä väittääkään muuta, Kenraali.”
”Miksi sitten edes istut siinä?”
Avde hymyili niin rehellistä hymyä, että se peitti allensa rehellisyytensä syyt.
”Kuvittele, jos voisit saada rauhan yhdellä kuolemalla. En usko että näet ikinä, miksi kukaan niin tekisi, mutta yritä edes kuvitella. Yksi kuolema, joka estäisi tuhansia, miljoonia jälkeisiään. Eikö se olisi kunniallinen teko? Niin minä tämän sodan näen. Samassa suhteessa siihen, mitä on tulossa. Sota, joka päättää kaikki jälkeisensä ennen niiden alkamistakaan. Verenvuodatus, joka pysäyttää paljon itseään pahemman. Eikö se olisi kaunista?”
Kenraali 001 ei vastannut, eikä Avde sitä häneltä odottanutkaan.
”Tietenkin saatan olla vain idealisti, Kenraali.”
”Niin olet”, sanoi ääni, jonka suusta ’idealisti’ olisi kirosana. ”Enkä ymmärrä, miksi haluaisit sellaisena työskennellä kanssani.”
”Luuletko, että päämäärämme sulkevat toisensa pois?” Avde kysyi. ”Voin vakuuttaa, että silloin et ymmärrä päämäärääni. Voi, kuinka helppoa olisi, jos maailma olisi vain musta ja valkoinen. Hyvät olisivat hyviä ja pahat pahoja…”
”Olisivat?”, 001 tokaisi karheasti kuin yrittäen esittää huvittunutta. ”On me ja ne. Toivon omaksi parhaaksesi, että olet meitä.”
”Mielipide, joka sinulle sallittakoon. Mutta minun laudallani on musta, valkoinen ja punainen, ja sekin on vain yksinkertaistusta. Kaikki valkoisetkaan eivät ole oikeastaan samalla puolella.”
”Niinpä, Punainen”, Kenraali puristi kouransa näkyvästi nyrkkiin. Aika jonka hän oli halunnut tähän keskusteluun varata oli ylitetty jo kolmesataa sekuntia sitten. ”Olemmeko me samalla puolella? Mitä olet tuonut minulle Arsteinisi koneiden lisäksi? Strategisia ohjeita?”
”Lähetin myös Miekkapirun siipirikkona luoksesi, Kenraali”, shakkimestari sanoi nöyränä.
”Niin. Teit sen epäonnistumalla Miekkapirun tappamisessa. Ja hänen rekrytoimisensa osaksi puhtauden armeijaani jäi kokonaan omille sotilailleni… enkä voi olla miettimättä, jätitkö eversti Ämkoon henkiin vain omia tarkoituksiasi varten.”
Punaisen miehen punainen katse loisti pöydän yli samaa totuttua vaivaannuttavaa rehellisyyttä hehkuen.
”Et usko, että minäkään ajattelisin niin pitkälle, Kenraali. Pelaan vain niillä nappuloilla, jotka minulle annetaan.”
”Kuten hänellä?”
”En voi sitä kieltää. Mutta käyttäisinkö häntä sinua vastaan, tai voisinko edes? Kenraali, en ole vain loinen lihassasi. Voimme elää symbioosissa, kuten olemme tähänkin asti eläneet.”
”Siksikö sinä tätä kutsut? Imbesilli leipuri ja kuollut makuta ja zyglak toivat minulle edes armeijan. Missä sinun armeijasi on? Oliko se kenties polttamassa viidakkoa? Niittääkö se mainetta Nui-Koron kentillä? Miten kuvittelet, että antaisin mielipiteillesi arvoa osana tätä liittoumaa, jos et edes sodi sotaa sotilailla?”
”Kenraali hyvä, toiset armeijat eivät hyökkää linnakkeisiin”, Avde kuiski tyytyväisenä. ”Toiset armeijat hyökkäävät mieliin.”
001 ei sanonut siihen mitään.
”Tulet kyllä huomaamaan minun armeijani marssin, kun on sen aika… ja voin kertoa, että se marssii jo. Se marssii paikoissa, joista en voi sinulle kertoakaan. Sinä jos joku tiedät näkymättömien sotilaiden tärkeyden. Pelko on suurin aseistasi. Vai etkö väitä, että sillä tapaa kaitset perhettäsikin?”
Ja hyönteisen katse oli terävä kuin hänen ikivanha sapelinsa.
”Eikä se ole halventamista, Kenraali. Ihailen tapaa, jolla olet istuttanut itsesi sotilaidesi mieleen. Me teemme aivan samaa asiaa. Vaikkakin… sinä valheilla, minä totuudella. Silti välillä tuntuu, että minullakin olisi sinulta opittavaa.
He kuolisivat vuoksesi, Kenraali, ja ovat varmasti kuolleetkin. Kuolevat tälläkin hetkellä jossain tuolla, metsissä tai merellä. He eivät pidä sinua veljenään, ja miksi pitäisikään? He pitävät sinua jumalana. Enkä tiedä, voinko syyttää sinua perheellesi valehtelusta, jos uskot siihen oikeasti itsekin.”
Tuijotus oli virittynyt kuin pöydän yli suunnattu varsijousi.
”Yhdellä sormien napsautuksella saisit kenraalinkaartisi hiljentämään minut, eivätkä he kyseenalaistaisi. Minä kunnioitan sinua – jopa sitä sinua, joka valheiden takaa paljastuu. Tunnet mielenhallinnan voiman, vaikka et Nimdaan uskokaan. Elät ja hengität kontrollia. Parsit kokonaisen kansakunnan nukketeatteriksesi, ja olen vaikuttunut siitä. Sinun kaltaisesi kädessä sirut kirjoittaisivat todellisuuden uudelleen. Sen verran olet isältäsi perinyt.”
”Minulla ei ole isää”, 001 sanoi hiljaa.
”Niin… jos noin haluat sen muotoilla. Minulla on, tietyssä isyyden merkityksessä”, Avde sanoi hiljaa, ”ja ’isäni’ työnsi minut polulle, jota nyt kävelen. Siinä taidamme olla samanlaisia, 001… emmekä kumpikaan voi lopettaa, sillä tuo polku on kaikki, mitä meillä on.”
Hetken hiljaisuus.
”Kiitos mielipiteestäsi”, hyönteismies punaisessa viitassa sanoi laskien koko kyynärvartensa pöytää vasten. ”Poistu.”
Avde ei sanonut vastaan. Hän nousi tuoliltaan ja käveli rauhallisin askelin oviaukolle. Ennen siitä astumistaan hän kääntyi Allianssin johtajaa kohti ja katsoi tätä vielä pitkään nyökäten kunnioittavasti. 001 ei katsonut takaisin.
”Haluan todistaa, että olemme ystäviä, Yksi. Haluan todistaa, että meillä on sama polku. Iskin jo särön vihollistesi yhtenäisyyteen. Pian rikon sinulle heidän hyveistään toisenkin.”
Punaisen ilme oli synkeän rehellinen.
”En. En tule.”
”Siinä taidamme olla erilaisia”, hyönteisen hampaat kiristyivät, ”Avde.”
Matoralainen nyökkäsi. Punainen mies oli hetkessä poissa ja jälleen kerran Ensimmäinen oli yksin. Hän nosti pöydällä olevan kätensä ylös ja hieroi suurta otsaansa. Avden poistuttua jyskytys oli taas pinnassa, ja se toi mukanaan kivun silmien välissä. Mihinpä se olisi kadonnutkaan.
Kenraali, en ole vain loinen lihassasi.
001 nousi tuoliltaan. Puhtauden kieli kaikui äreänä huoneessa.
”Polvenkorkuinen saasta.”
Torakka veti haarniskansa rintapanssarin raosta esiin mustan metallilaatikon ja napautti ruoskamaisella heilautuksella esiin sen valtavan antennin. Hyönteissormenpäät rullasivat metallista valintakiekkoa kunnes taajuus asettui.
001 sammutti laitteen.
Juuri nyt ”nyt” tarkoitti nyt. Kenraali laski päässään sekunteja tilan oven seuraavaan aukeamiseen. Niitä ehti kulua tasan 328 ennen kuin hengästynyt ministeri rämähti monokkeli huurussa sisään.
”Lepo. 008, hanki Amiraali 002:lle kuljetus ja majoituspaikka seuraavaksi kahdeksi vuorokaudeksi esikuntatiloista.”
”Sain… ja herra Kenraali, voinko… voinko puhutella?” pesäasiainministeri kysyi ja nosti esiin mukanaan tuomaansa tuhtia asiakirjakansiota.
Uudelleensijoituksia. Ravinnonhankintaa. Rakennusinvestointeja. Ensimmäinen katsoi paperipinoa pitkään.
”Et”, kuului ääni jolla määrättiin pommituksia.
008 veti syvään henkeä ja nielaisi. ”… herra Kenraali, voinko poistua?”
”Ulos.”
Käsky kävi. Pesäasiainministeri 008 oli ulkona tilasta kahdessa ja puolessa sekunnissa. 001 kyllä tiesi. Hän oli hyvä laskemisen kanssa. Hän oli aina ollut. Niin pyöritettiin valtakuntaa.
Jyskytys päässä oli joskus sillä tapaa hyvä. Se oli hänen viisarinsa.
001 oli oppinut jo aikaisin, että sen iskujen väliin mahtui lähes kokonainen sekunti. Sillä sekunnilla hän rytmitti elämäänsä. Taistelukentällä siihen mahtui sata kuolemaa. Tohtori 006:lla oli kuulemma lääke, joka veisi kyllä kivun pois, mutta tuskin jyskettä.
Eikä 001 olisi sitä halunnutkaan. Hänen suonissaan ei saisi kiertää mikään muu kuin hänen oma verensä.
Oli Avde ollut oikeassa yhdestä asiasta. Hänelläkin oli jotain, josta pitää kiinni.
Mutta siitä ei hän ikinä antaisi kunniaa millekään isälle.
Kello oli kaksi.
Päivän kirkkaus pilvistyisi pian. Juuri nyt hoitajan pieni käsi puhdisti kankailla vuotavaa haavaa skakdin kyljessä. Aamu oli alkanut vamman vuotamisella. Sen ei olisi kai pitänyt enää tehdä niin.
”Etkö tosiaan halua puudutusta? Muistat kuitenkin, miltä tämä tuntuu.”
Skakdi istahti sängylle valmiina. ”En ymmärrä sellaisten päälle, lekuri. Auttaisiko se oikeastikin?”
”Hmh. Se kyllä riippuu annoksesta.”
”Minun pitää olla ilmaisukykyinen alle tunnin päästä.”
”No, luulen että pystyt ainakin huutamaan aika kovaa…”
Silmäpuoli tuijotti valkopunanaamioista tohtoria.
”Jätän väliin”, skakdi murahti.
”Sitten en taida voida mitään.”
”Voit”, Guardian sanoi. ”Ole ihan skarrararrin nopea.”
Toan ilme vakavoitui ja tämä jakoi pienen katseen hoitajamatoranin kanssa. Instrumenttisalkku aukesi.
Valkoiset torahampaat natisivat toisiaan vasten. Skakdin sormet puristuivat pedinreunoihin, kun tohtori Kupen työ alkoi.
”Kannattaa ajatella mukavia asioita”, lääkintä-toan rauhallinen ääni virkkoi. ”Minä pääsen sillä tapaa yleensä aika pitkälle.”
”Sssselvä pyy!”, skakdi ärähti.
”Niin, se on kuulemma mukava illanviettopaikka. Ajattele ihmeessä vaikka kivaa iltaa siellä. Fexia Nui Band taisi esiintyä siellä ihan vastikään? Aika jännää, että saivat niin ison profiilin orkesterin sota-aikana sisään. Xialaisomistajilla on kyllä temppunsa, sen myönnän…”
”GNNNNGH.”
”Mutta voithan sinä jotain muutakin miettiä. Mistä nyt vain tuleekin hyvä mieli. Miten olisi vaikka koiranpennut? Pörröiset energiavuhvelit isoine silmineen. Oletko koiratyyppejä?”
”GNNNNNNNNNNNNGH.”
”Eikö? Itse en kyllä ole, täytyy myöntää. Mukavia raheja, mutta hieman liian äänekkäitä makuuni. Kissoja sitten?”
”GNNGGGGH.”
”Ei?”
Pikkuruinen neula sukelsi Vartijan kylkeen kuin haavalla leikitellen. Käsi joka kudosta kutoi ei tärissyt, mutta arka haavauma vihloi ja riipi kivun rankkasateena koko skakdin kyljen läpi. Guardian yritti vapauttaa padot ja löytää kivuttomia ajatuksia.
Useamman kuin yhden löytäminen kivun keskellä oli haaste. Hyvä haaste. Sellainen haaste, joka piti aivot liikkeellä ja keskittymisen poissa pitkästä, jääkylmästä neulasta, joka möyri madon lailla hänen kyljessään… hetkinen, se minkä hän juuri tunsi saattoi olla itse lanka… e-hei, mitä se tuolla teki… ei kai sen pitänyt-
”GNNNNNGH.”
”Hyvin se menee”, tohtori Kupe kannusti sängyn vierellä. ”Tämä ei kestä enää kauaa!”
”GNNNNNNNNNNNNNGH.”
”Kas noin”, kanohi Kelaeta kantava mies sanoi reippaasti. ”Yilda, uusi side, kiitos.”
Narujen liike kyljessä lakkasi. Tuore ja pinkeä lankamato vanhassa haavassa jännittyi kuin soittimen kieli. Kupe laski neulan käsistään, sulki silmänsä ja keskittyi. Pyöreä kanohi toan kasvoina alkoi hohtaa punahehkuisena kipua pois loihtien.
Guardian hieroi otsaansa samalla kun po-matoralainen hoitajatar kiinnitti näppärin sormin hänen kylkeensä haavalapun ja puristavan siteen.
”Kiitos”, vesipullosta vettä hörppivä ja kasvojaan pyyhkeellä pyyhkivä Guardian henkäisi, ”Onko asia näin kunnossa?”
Tohtori Kupe istahti Guardianin istumasijana toimivaa sänkyä vastapäiselle tuolille. Toa nosti kulmiaan katse papereissaan ja nyökkäili syvään kynällä leukaansa naputellen. Punainen pysty- ja poikkiviiva muodostivat miehen valkoiselle kanohille ristin.
”Ole varovainen tuon kanssa”, Kupe sanoi vilkaisten sidettä skakdin kyljessä. ”Vähän varovaisempi kuin aiemmin.”
”Sen verran kun pystyn, lekuri. En ole juuri ehtinyt lepäillä.”
”Sentään se ei ole ehtinyt tulehtua, siitä olet pitänyt huolen. Luulen että voit jatkaa tavalliseen tapaan, mutta yritä nyt ainakin olla nukkumatta sen päällä.”
Vartija nyökkäsi. Pari hassua tapahtumantäyteistä kuukautta oli kulunut siitä, kun Nynrahilla räjähtänyt xialainen merimiina oli singonnut metallisen teräspalkin skakdin kyljen läpi. Siitäkin huolimatta, että luita ei ollut murtunut tai sisäelimiä vahingoittunut, ja Tongu oli antanut pikaista ensiapua, alkoi vamma taas ajoittain punoittaa ja vihloa.
Guardian oli melko varma että niin kuuluikin tapahtua. Varsinkin moottoripyörän päältä putoamisen tai turaga Bakmein kivenkovien nyrkkien jälkeen.
Joko adrenaliini peitti säryn aina alleen tai skakdi vältteli sen tajuamista tietoisesti. Eteenpäin oli mentävä, ja arvet olivat polulla takana.
”Voisin kyllä kirjoittaa sinulle tuosta päivän sairaslomaa”, lääkintä-toa totesi.
”No hyvä”, skakdi hymähti, ”lähetän ne pahiksille. Tietävätpähän olla hyökkäämättä silloin.”
”Ah”, Kupe huokaisi, ”ei sitten.”
”Ei, voisin minä ihan oikeastikin tehdä niin. Pidennän elämääni jokaisella sekunnilla, jonka tuhlaan pahan diktaattorikuoriaisen aikaa.”
Lääkäri naurahti. ”Ehkä niin. Kirjoitan sinulle vielä viikon annoksen bonu-lerua kipuihin, jos…”
”Taidan pärjätä ilmankin.”
Kupe napsautti kynänsä terättömäksi yllättyneen näköisenä ja työnsi sen rintapanssarinsa etutaskuun. ”No, ei väkisin”, hän sanoi ja nousi seisomaan. ”Sinulla lienee jo kiire seuraavaan taistoon?”
Skakdi läimäisi kätensä polvilleen, naurahti ja nousi sängyltä. ”Heh ja hah. Et tiedäkään. Kiitos taas teille. Olette pitäneet minut hengissä hyvin tähänkin asti.”
Hoitajamatoran Yilda hymyili hieman, ja niin hymyili Kupekin.
”Haavat eivät ole ongelma”, Kupe tokaisi. ”Kuolleita en osaa korjata.”
”Jos joku koskaan väittää osaavansa, kuuluu todennäköisesti selliin.”
”Heh.”
Guardian napsautti varustevyönsä kiinni, ja sen kylkitaskut peittivät haavalapun lähes kokonaan alleen. Skakdi nyökkäsi tohtorille ja hoitajalle ja vilkaisi kelloa tohtorin toimistossa. Kiireisen iltapäivän tärkein tapaaminen oli edessä, eikä hän halunnut odotuttaa tätä kovin pitkään.
”Ensi kertaan, tohtori.”
”Toivottavasti ei liian pian”, Kupe hymyili.
Niinpä niin, Guardian mietti astellessaan jo sairaalasiiven käytäviä pitkin. Kyllä sinuunkin mahtuu tuota uskoa aika paljon.
Skakdi jatkoi matkaansa ala-aulan kuhinaa kohti. Tihkusade alkoi jo pestä käytäväin ikkunoita. Päivän seuraava kohtaaminen sisältäisi paljon paperityötä ja viiksivahaa.
Ja ehkä jopa enemmän jälkimmäistä.
Kello oli kuusi.
Admin-tornia ruoskineet sateet lopettivat vihdoin työnsä. Kuten kaksi miestäkin.
”… mutta eiköhän tämä ollut tässä”, Harkel lausui viiksiensä alta ja tasasi paperinivaskan reunat kabinetin puupöytää vasten. Arkkien sivut asettuivat muodostelmaan kuin toivottavasti ne sotilasrivistötkin, joita asiapaperit koskivat. ”Selitän komentoketjun Siniviitoille heti huomisella.”
Guardian murahti hyväksyvästi kaupungin karttoja katsellen. Viikon sisään Suurkylän poliisivoimat tulisivat olemaan itsenäinen mutta eheä osa Bio-Klaanin puolustusta. Hetki oli väsynyt, mutta ylpeä edellämainittujen toimijoiden nokkamiehille.
Sininen skakdi tarkkaili, kun Nui-Koron po-matoran pakkasi papereita ja kuulakärkikynänsä siististi salkkuun.
”Älä kerro tätä Tawalle”, Guardian kähisi hiljaa, ”mutta olen ehkä vähän kaivannutkin sotilaallisen tarkkaa työskentelyä.”
Faxon-kasvoinen ylikomisario hekotteli lyhyesti. Kaksikko oli löytänyt nopeasti yhteisen sävelen. Toimisipa tiimityö samoin poliisipäällikkö Arnopin kanssa, Harkel huokaisi sisäisesti. Sotaveteraani skakdi päihitti korruptoituneen siniviitan mennen tullen – entisestä pormestarista puhumattakaan.
”Olet varmaan kuullut”, skakdi jatkoi vielä, ”että huomenna Telakan tiloissa pidetään kriisipalaveri viidakkosaaren takia.”
Viiksi-faxoninen nyökkäsi ja nosti salkustaan nahkaista muistikirjaa ja avasi sen kirjanmerkin kohdalta.
”Olen hyvinkin”, hän sanoi laukun sulkien. ”Arvoisa valtuutettumme liittyy myös seuraan.”
”Kuten kuuluukin. Ihailtavaa, kyllä. Oman kaupunginvaltuustomme edusmies ei koskaan vaivaudu sota-asioihin…”
”Valitettavaa, valitettavaa”, viiksekäs virkkoi.
Jokin pysäytti zakazlaisen miettimään puupöytään nojaillen. Kiikarisilmän olemus puhui unettomuudesta, jota tämä ei edes yrittänyt piilotella. Poliisi ei tätä ihmetellyt – eihän tuuli ollut vielä ehtinyt hajottaa edes savupilveä horisontin yltä. Admineista sinisimmällä oli takuulla ollut muutakin mietittävää, ja olihan tämä kaupungin tällä hetkellä toisiksi vaikutusvaltaisin henkilö.
”Maistuuko ylikomisariolle viski?”
Ja ilmeisesti toisinaan myös melkoisen väsynyt henkilö. Ylikomisario katseli adminin esiin nostamaa ruskeaa pulloa.
”Ilo huomata, että Rapujoen tässäkin päässä osataan arvostaa hyvää tavaraa.”
Kallista litkua sisältävä puteli laskeutui pöytään. Viimekertainen eli Guardianin mielessä yhä kirkkaana ja niin kovaäänisenä ja hikisenä, mutta hän uskoi arvostelukykynsä pitävän. Eihän sotatilassa ja resurssien niukkuuden vallitessa kehdannut näin kallista tavaraa paljon juodakaan.
Silloin Zakazilla, kun vartija ei vielä ollut oman komentoketjunsa kärjessä, se ei kyllä ollut ollut mikään este. ”Hulluhan sotaa kävisi selvinpäin!”, kaikui Warrekin motto muistojen sinessä.
Miekkoset nostivat lasinsa ylös etsien jotain sanottavaa. Edes jotain, minkä kunniaksi niitä kilistää. Hetken kysyvän tuijottelun jälkeen uupunut skakdi totesi:
”Viiksillenne.”
Harkel nyökkäsi hyväksyvästi – hän oli tottunut tähän.
Kaksikko maisteli juomiaan hetken aikaa. Neste lämmitti suuta ja ruokatorvea. Guardianin yllätykseksi hiekankeltainen matoralainen kaivoi vyöltään pienen lehtiön ja rustasi siihen jotain. Poliisi huomasi skakdin kysyvän katseen.
”Teen makumuistiinpanoja. Kehittää makuaistia.”
Zakazlainen hymähti kummissaan. ”Hauska idea. Mitä kirjoitat?”
Harkel maiskutteli hetken verran viimeisiä makuja suussaan. ”Rikas ja roteva.”
”Ensimmäistä attribuuttia voisi olla enemmänkin”, Guardian analysoi ja tuijotti lasiinsa. ”Tongun ja Sugan hartiat ovat yhteensä varmaan kahdentoista torakan veroiset, mutta pelkkä rotevuus ei pudota Tulikärpästä. Lisäresurssit kyllä maistuisivat.”
Poliisi laittoi muistiinpanovälineensä syrjään. ”Henkilökohtaiset pahoitteluni siitä.”
Siniset kulmat kohosivat. Harkel katsoi asiakseen selittää itseään enemmän.
”Jos olisimme kuunnelleet varoituksianne ajoissa, Nui-Koro olisi taatusti evakuoitu järkevämmin. Olisimme saaneet enemmän ruokaa ja muita tarvikkeita mukaamme.”
”Niin, no”, viskikurkusta sanoja puskeva skakdi sanoi, ”jos olisin ollut nuorena poikana vähän pitkäkatseisempi ja vähemmän naiivi, ei toista silmääni tarvisi pitää yöllä laturissa. Minkäpä tuolle enää voi.”
”Totta. Mutta kun katsoo katujen leipäjonojen pituutta… Pistää miettimään, mikä tilanne olisi, jos koko sato olisi saatu mukaan.”
Pistipä se skakdinkin miettimään. Saaren lounaisosien hedelmälliset alueet kykenivät yhä ruoantuotantoon, mutta Allianssin ilmavoimien viimeisimmän tempun jälkeen Apajarannan alueet vaikuttivat yhä turvattomammilta.
”Sinun syytäsi se ei joka tapauksessa ole”, Guardian pysyi sanojensa takana. ”Kuuleman mukaan jopa edesautoit auktoriteettiongelmienne kanssa?”
Harkel nyökkäsi varovaisen tyytyväisenä. Jossain Bio-Klaanin linnakkeen alla paha pormestari kirosi sellissään ylikomisarion nimeä.
Skakdi siemaisi varoen lasistaan. ”Toivottavasti olet onnekkaampi meidän kanssamme. Tosin arvon turaga ei tainnut asettaa rimaa kovin korkealle, joten siihen ei varmaan paljoa tarvita.”
”Vanha Tahae…” Harkel huokaisi. ”Luulen, että hän oli vallan kahvassa liian kauan. Kellään ei ollut hänestä pahaa sanottavaa, kun hän oli vielä toa.”
Guardian keskittyi kuuntelemaan – ylikomisario oli selvästi miettinyt asiaa pitkään ja hartaasti.
”Suurkylä on ollut jo vuosia rauhan tyyssija. Turaga Tahaen valtakausi oli hyvinvoinnin aikaa.”
Viiksikyttä piti pienen paussin ja heitti loput viskit kurkustaan alas. ”Hän kävi ahneeksi, koska hänelle tarjottiin siihen liian helppo tilaisuus. Vuosikymmenet moraalittomuus kasvoi hänessä, mutta olin silti vilpittömän yllättynyt kun selvisi, että hän oli valmis käyttämään myrkkyjä ja palkkatappajia teitä vastaan.”
Sininen admin ei ollut tähänkään päivään asti varma siitä, miten Kepe ja Snowie olivat selvinneet ammattimurhamiesten hyökkäyksestä. Harkel jatkoi mietteitään.
”Mutta hän ei ollut hirviö – moraaliton mies vain.”
”Raja on usein häilyvä, usko pois.”
Harkel kurottautui laskemaan tyhjän viskilasin pöydälle. ”Sinulle tuo on varmasti totta. Mutta Suurkylän matoranit… Täkäläisetkin…”
Ylikomisario naulasi katseensa sotaveteraaniin. ”Me tarvitsemme sinua. Sinä teet hirviöistä miehiä ja pahasta voitettavan. Minä ja Siniviitat, me olemme vain lainvalvojia. Hyviä siinä, mitä teemme, mutta Nazorakit ja Allianssi… Tämä on altaan syvä pää.”
Faxon-kasvo teki kunnioittavan kumarruseleen. ”Sinä pidät meitä kaikkia pinnalla.”
Sininen skakdi otti kunnianosoituksen vastaan kuin napakan vasurin leukaan – hämmentyneenä ja pöllämystyneenä.
”Kiitos kovasti, ylikomisario… mutta ei millään pahalla, emmehän me edes tunne? Asetat aika paljon luottamusta yhteen mieheen pyssyineen.”
”Heh heh, en minä oleta sinun niitä torakanretkuja omillasi rei’ittävänkään”, poliisisetä naureskeli. ”Mutta kaikki joille olen puhunut ja oma vainuni sanovat samaa – että edessäni istuu mies, jolla on langat tukevasti käsissään ja joka tietää mitä tekee. Äläkä väitä vainuni valehtelevan!”
”Ehkä olen vain mainio huijari.”
”Kenties. Mutta se ei muuta sitä tosiseikkaa, että moni täkäläinen olisi valmis laittamaan vaikka henkensä likoon puolestasi. Äläkä ota sitä liian henkilökohtaisesti – sinä nyt kuitenkin olet tämän sirkuksen paras sotatirehtööri.”
Se tuntui pysäyttävän skakdin. Komisario Harkel ei ollut aivan varma, oliko Vartija todella kuullut hänen neuvonsa olla ottamatta asiaa liian henkilökohtaisesti. Tai oliko sillä ollut juuri väliä.
Admin pyöritteli hetken aikaa ruskeankultavaa nestettä lasinsa pohjalla ennen kuin siemaisi kipakan juoman kokonaan.
”Olisin, tiedätkö, toisinaan mieluummin edes melko hyvä rauhantirehtööri.”
”Enkä yhtään ihmettele, miksi”, po-poliisi pohti. ”Mutta me rauhan ajan miehet olemme kaltaisillesi paljon velkaa… ja tulee olemaan kunnia vartioida sitä rauhaa, jonka voittonne saarelle tuo.”
Gee hymähti hiljaa. Skakdi ei selvästikään tiennyt täysin, miten suhtautua itseään näkyvästi vanhemman herrasmiehen kunnianosoituksiin, mutta hänellä ei ollut virtaa taikka halua heittäytyä nokkeluuksiin. Olisiko komisario edes ymmärtänyt sellaisten päälle? Mies oli niin aito, että Guardian havaitsi itsensä haluttomaksi pilailla tämän kustannuksella.
Sellaisia tapauksia oli yksi sadassa.
”Ylikomisario. Mitä te teette silloin harvoin kun ehditte heittää viitan naulakkoon?” skakdi pohti yhtäkkiä ääneen, ja lisäsi vielä: ”Onko teillä harrastuksia? Siis… viiksien lisäksi.”
Poliisi suoristi ryhtiään. ”En tahdo ylpeillä, mutta rohkenen väittää olevani Suurkylän parhaita harrastelijakokkeja”, Harkel ilmoitti asialliseen sävyyn. ”Mikään ei maistu pitkän työpäivän jälkeen kuin itse paistettu munuaispiiras.”
”Uskon. Viimeksi kun itse ehdin valmistaa itselleni ruokaa, se taisi olla vielä osittain elossa. Tuli vähän kiire.” Raa’an viidakkoliskon maku palautui skakdin suuhun ja tämä puri hammasta. ”Ihan mielenkiinnosta, ylikomisario. Jos sinulla olisi tänä päivänä vaihtoehtoja, olisitko mieluummin poliisi vai kokki?”
”Kysyt vuosikymmeniä myöhässä – ei tällaisella vanhalla sedällä ole enää riittävästi näkökulmaa oman elämänsä hahmottamiseen minään muuna kuin mikä se on. Mutta entä sinä?”
”Luulen, että valmistamilleni zakazlaisille makuelämyksille ei olisi markkinarakoa näinkään monikulttuurisessa kaupungissa…”
”Sodan- vai rauhan tirehtööri? Jos voisit olla jotain muuta kuin mitä olet… Kuka olisit?”
Skakdi rummutti pöytää sormillaan. ”Siinä, että on mies ilman nimeä on jännittäviä puolia”, hän hymyili hieman. ”Voisin olla kuka tahansa. Voisin perustaa pienen farmin ja herätä aikaisin aamulla lypsämään lehmät. Voisin perustaa pikku kanalan ja tarjoilla meheviä grillikoipia. Voisin aloittaa musiikkiharrastuksen…”
”Oletko sinä mies ilman nimeä?” viiksekäs kysäisi.
”Sinulle, ehkä. Suurimmalle osalle kyllä.”
”Hmh.”
”Mitä tulee siihen, mitä haluaisin tehdä”, Guardian haki sanoja.”Jos en eläisi tätä elämää, mitä nyt elän, käyttäisin varmaan aikani hiljaiseloon. Ilman sen kummempaa vastuuta kenenkään muun elämästä. Jossain luonnon keskellä ilman kuulevaa korvaa ajatuksilleni. Sepä se vasta olisi helppoa.”
Miksi hän avasi sieluaan pohjoisen poliisisedälle? Ne olivat ne viikset, eikö niin? Viikset olivat lämpimän vastaanottavaiset. Tai ainakin vastaanottavaisemmat kuin valkoisen turagan ikimiekkoja terävämmät murhapuikot.
”Mutta en ole koskaan ollut kovin hyvä helpoissa asioissa”, skakdi sanoi ja vetäisi pikkuputelin korkin uudestaan auki. ”Kippis sille, ylikomisario.”
Harkel hymyili. ”Vanhoille koirille vailla uusia temppuja.”
Kaksi vanhaa hurttaa joivat juomansa kabinetin musteenhajussa ennen kuin jatkoivat tuttuja polkujaan.
Guardian tiesi, että huominen päivä olisi tätäkin raskaampi. Sitä ennen olisi hengitettävä.
Kello oli kahdeksan.
Illalla kuitenkin, vasta. Pidemmälle skakdi ei ollut aivan vielä ehtinyt.
Tummanpuhuva juoma höyrysi pöydällä, kun admin selasi viikkoja vanhaa Klaanilehteä pienen katukahvilan terassilla. Satamakadulla vieressä matoralaisten ja muidenkin kulku näytti tuulessa tanssivalta kukkakedolta. Värien myrsky puhui montaa eri kieltä ja murretta, ja kävi kauppaa ruokailusta ja majapaikoista.
Älyllisissä olennoissa, etenkin matoralaissukuisissa, oli kumma suunnitteluvirhe, jota Guardian ei ollut koskaan osannut käsitellä. Matoraneilla koroissaan ja vahkeilla metruissaan oli polttava tarve asetella samanväriset palikat vierekkäin. Niin tuntui tapahtuvan ympäri sakaroita siitäkin riippumatta, mikä palikka todella sopi parhaiten mihinkin aukkoon.
Yhtälö oli lopulta kovinkin helppo: kun samanvärisiä palikoita vain survoi tarpeeksi samaan paikkaan, oudoimman muotoiset rusentuivat muiden alle täyttämään pienemmät välit. Tärkeintä oli pitää yllä väriä. Kuninkaallinen ja ruhtinaallinen väri ei hypännyt silmään, kunhan se vain oli samaa väriä, ja siinä silmä lepäsi.
Varsinkin jostain ylhäältä tornista katsottuna.
Suunnitteluvirhe oli pääsyt kaivautumaan madon lailla niin syvälle heihin kaikkiin, että silloin kun asian näki toimivan toisin, silmät eivät pitäneet siitä. Miksi nuo palikat eivät olekaan pääväreissä? Miksi tämän värisiä palikoita on myös tässä päässä katua, jos suurin osa niistä on tuolla toisessa päässä? Eihän tällaisessa värimyrskyssä tiennyt, mihin katseensa laskea!
Väriongelma oli jollain taikatempulla päätynyt olemaan maailman ongelmista vakavin siitäkin huolimatta, miten hyvin eri väriset palaset yhteen lopulta loksahtaisivat.
Skakdi katseli hetken laivastolaisjoukosta otettua mustavalkokuvaa Klaanilehden takasivulla ja löysi maailman ongelmista vakavimmalle yksinkertaisen ratkaisun.
Taas yksi asia, jossa koirat ovat meitä parempia, hän mietti sulkien lehden pöydälle. Mies joi haalentuneen kahvinsa loppuun ja nousi.
Suuri bio-klaanilainen sotasankari astui kahvilakatoksen suojasta kadulle kansan keskelle. Punaisen admin-kiven puuttuminen ei huijannut kovin monia. Viimeinen Vartija tunnettiin ilmankin – olihan miehen mukaan nimetty vuori. Viimeinen Vartija teki hirviöistä miehiä, ja miehistä voitettavia. Viimeinen Vartija ja suuri pelastaja pitäisi heidät kaikki pinnalla maailman hirmutuulten satametrisissä aallokoissa.
Voi, Harkel. Toivottavasti et ole ehtinyt puhua ajatuksistasi ihan hirveän monelle.
Ja siinä nostikin päätään esiin toinen älyllisten olentojen, ja etenkin matoralaisen kansan suurista suunnitteluvirheistä: halu uskoa sankareihin. Näyttivät sankarit miltä tahansa.
Guardian vilkaisi katua astellessaan katseita, jotka vilkaisivat häntä. Mies luki tuntemattomien kasvojen ja kanohien huulilla sen, mitä kansa luuli hänen nimekseen. Eversti, Vartija, Tuomari. Silmien tuikkeesta vanha sotilas näki saman sekoituksen kunnioitusta ja pelkoa, joka nousi syvistä riveistä esiin ajoista synkimpinä.
Kupe korjaa eläviä olentoja, minä laitan sellaisiin luoteja. Meistä kahdesta minä olen suuri bio-klaanilainen sankari.
Eikä hän halunnut vastata kunniaan, mutta tiesi että hänen täytyisi. Kättään heilauttaen maalasi nimetön mies kasvoilleen kuvan hymystä, jota kansa ei tuntenut tarpeeksi hyvin nähdäkseen sen läpi.
Ja se sytytti liekin. Hetkessä jo pois kävellyt skakdi kuuli tuntemattomien suiden laulavan hänen nimellään.
”GUARDIAN! GUARDIAN! GUARDIAN!”
Ja heidän huutonsa jatkuivat seuraten skakdia katuja pitkin, kunnes hän oli jo kaukana. Ylistyshuudot, joita hän muistelisi lämmöllä silloin, kun joutuisi laittamaan luodin parhaaseen ystäväänsä.
No. Suurin osa maailman sankareista on varmaan oikeasti aika kamalia. Parempi kai työskennellä sillä, mitä annetaan.
Taival iltapilvien alla ja kummastuneiden katseiden välistä jatkui sivukaduilla lännemmäs ja lähemmäs admin-tornia. Päivän päättyessä suuri bio-klaanilainen sotasankari päätti vielä mennä puhumaan sankareistaan suurimmalle.
Omalle pelastajalleen.
Kello oli liikaa.
Kuninkaallista sängynpäätyä muistuttava rautakaide oli ainoa asia, joka erotti Tawan satametrisestä pudotuksesta. Nainen nojasi selällään kaiteen oksamaisiin tankoihin admin-tornin parvekkeen kivellä istuen. Korkeuksia viilsi kylmä tuuli, mutta lämmin violetti viitta lepäsi naisen päällä peittona ja verhosi hänet olkapäihin asti. Silmät visiirin takana heijastuivat tornin ikkunalaseista väsyneinä, kun toa kapusi katseellaan ylös rakennusta aina fuksian pilviselle taivaalle asti.
Lasiovet aukesivat ja sulkeutuivat. Tutut kynsikkäät varpaat astelivat parvekkeelle. Toa ei kääntynyt katsomaan.
”Terve”, Guardian sanoi ylempää.
”Hei”, Tawa sanoi hiljaa, ja haukotteli.
Skakdi istahti varoen Tawan vasemmalle puolelle nojaamaan samaan kaiteeseen ja antoi käsiensä levätä polvillaan. Juuriadmin tunsi metallin ottavan sinisen sotasankarin painon vastaan, ja tajusi vasta silloin kuinka kevyen asian varaan oli elämänsä jättänyt.
”Ajattelitko rikkoa tämän?”
”Tietenkin”, skakdi virnuili. ”Petokseni paljastuu sinulle vasta viime elinhetkilläsi, Valkoinen Kuningatar. Nojaamalla kaiteeseen juuri sopivan kevyesti syöksen sinut mukanani turmioon alas norsunluutornistasi! Ha ha!”
”Voih eih”, viittaan kääriytynyt toa näytteli huonosti mukana. ”Tähän se päättyy.”
”Na Zora!” skakdi karjaisi vähintään hieman epäkorrektisti. ”Crescendo! Shakkimatti!”
”Pirullinen shakkimestari”, Tawa inahti hiljaa, ”vapisen edessänne.”
Guardian naurahti ja jäi hetkeksi hiljaa nojaamaan sulkien silmänsä.
”Siinäkö ajattelit nukkua?” toa tuhahti.
”Näh.”
Klaanikaupungin äänet saavuttivat heidät korkeuksiinkin asti rautakaiteen läpi. Kaduilla heidän allaan kuhisi ääniä vuorokaudenajasta riippumatta. Pakolaiset teltoissaan, katukeittiöt tekemässä ruokaa yönkin läpi. Ja Fexia Nui Band esiintyi jo ties kuinka monetta iltaa Selvän Pyyn katon alla. Vaan oliko sillä toisaalta muutakaan paikkaa mennä.
”Vai kuningatar”, Tawa mutisi itsekseen muistellen Visokin sanoja ajasta Avden luona. ”Minä olen sillä laudalla kuningatar, Visu ratsu ja sinä kuulemma lähetti.”
Guartsu avasi silmänsä ja rummutti polviaan. ”Voi pojat. Kuka onnekas on kuningas?”
”Kunpa tietäisin.”
”Onko se Ämkoo? En hirveästi luota siihen kuinka hyvin Punainen Nauru tai Syvä Mies shakkia tajuaa, jos kuningas on Ämkoo.”
”Ei”, Tawa kaiveli muistiaan, ”ei se ollut hän… Visun mukaan Ämkookin oli Avdelle lähetti.”
”Niinkö se toimii? Valkoisilla ja mustilla liikkuva lähetti… eivät koskaan voi kohdata taistelukentällä”, skakdi mietti. Hänen äänensä puhkui sarkasmia. ”Hyvin ennustettu, Avde. Hyvin ennustettu!”
Pieni hiljaisuus.
”Ei se kyllä sitä tarkoita”, Tawa sanoi. ”Kaksi eri ruutujen lähettiä eivät vain voi tappaa toisiaan…”
Guardian antoi sen upota hetken, ja Tawa antoi hänen miettiä. Adminit jakoivat katseen.
”Avdekin on näemmä optimisti”, skakdi lopulta iski.
”Toivon, että joskus sinäkin voisit olla.”
”Niin. Onneksi olen nimittänyt siihen hommaan sinut.”
Tawa hymähti hiljaa.
”Se ei silti kerro meille”, skakdi pohti, ”kuka piru on olevinaan valkoinen kuningas.”
”Ei niin. Vaikka kyllä minua kiinnostaisi, kenelle Avde on luvannut käteni ja puoli valtakuntaa.”
”Mitä turhia”, G nauroi. ”Sittenhän näet alttarilla.”
Kuninkaan kaatamalla voittaa pelin… kenet hän haluaa voittaa? Ketä ilman häviämme? vaelsi miete Tawan mielessä, jonka vasta Guardianin uudet yössä vaeltelevat sanat katkaisivat:
”Mutta niin… mitä sinä edes teet täällä ylhäällä?”
Tawa haki sanoja hämillään.
”En nuku, lähinnä.”
”Vähän sama ongelma. Johtuuko se”, Gee osoitti etusormellaan kaiteen läpi heidän selkiensä taakse, sinne missä he molemmat tiesivät linnun muotoisen savupilven hajoavan päivä päivältä hiljaiseen tuuleen. Mutta ei tarpeeksi nopeasti.
”… tuosta?”
”Siitäkin”, Tawa päästi suustaan pyöräyttäen vihreitä silmiään taivaalta kivilattialle. ”Gee, minä yritän kyllä ajatella muuta, mutta… ne kaikki kasvit ja eläimet. Ne kaikki tuhannet käärmeet ja perhoset ja brakasit ja ravut, ranamat ja kuoriaiset…”
Tawa nosti pitkän keltaisen kätensä violetin viittansa alta ja hieroi lannistuneena otsaansa. ”Kaikki poissa.”
”Jep… ei ole minusta yhtään outoa sanoa, että tuo on oikeasti kamalin asia minkä ne ovat tähän asti tehneet.”
”Eipä niin”, Tawa vastasi. ”Miten veljeskuntalaiset reagoivat? Oletko puhunut heille?”
”En. Mutta veikkaisin, että melko huonosti. He pitivät saarta kuitenkin kotinaan.”
”Ymmärrän kyllä”, nainen huokaisi. ”Entä Bakmei?”
Guardian pudisti päätään. ”Jos osaisin nähdä tunnetta sen ukon silmissä, olisin sen sillä samalla rannalla nähnyt. Mutta tajuan kyllä edes, että on aika vaikeaa elää niin pitkään, että ehtii nähdä kaiken kuolevan ympäriltään. Ämkookin taitaa olla ainoa hänen oppilaansa, joka vielä elää. Ja sekin minun pitää ehkä korjata.”
Tawa hymähti ilottomasti ja haki mukavampaa asentoa viittapeittonsa suojissa.
”En voi edes kuvitella sellaista elämää”, vo-toa mietti hiljaa.
”No… minä tavallaan voin.”
”Niin. Ja kyllä sinä siitä vaarista jollain tasolla taidat pitääkin?”
”Elin ukon kanssa viikon ajan”, Guardian myönsi. ”Skakdina minut on kai rakennettu pitämään mielivaltaisen väkivallan uhkaa äärimmäisen hurmaavana.”
Kaiken synkeydenkin keskellä Tawa naurahti heleästi. ”Aika suloista.”
”Hiljaa, nainen”, väsynyt vartija vaikeroi.
”Hiljaa, nainen? Löisin sinua, mutta skakdit taitavat ottaa sellaisenkin sitten kai flirttailuna.”
Gee puristi kätensä voitokkaana nyrkkiin. ”Ha-haa! Olen vihdoin löytänyt tawankestävän voimakentän!”
Keltaisen haun vihersilmät kurtistuivat ja toa tuhahti. ”Kielsin itseltäni vain lyömisen. Olet aika huono muistamaan, että osaan myös ampua sähköä sormistani.”
”H-heh”, skakdi hymähti nostaen kulmaansa. ”Sata prosenttia kaikista johtajistani koko elämäni aikana on osannut tuon tempun. Sinä olet kyllä ainoa, joka on uhannut sillä.”
”Sata prosenttia?” Tawa sanoi epäuskoisena. ”Minä ja Warrek?”
”Sata prosenttia!”
”Ai minä ja Warrek olemme sata prosenttia?”
”Sata!”
”… osasiko Varjottu tehdä sen tempun…?”
”… sata prosenttia!”
”Hei, Varjottu oli minua ennen pomosi. Ei unohdeta sitä. Olen kuullut kyllä jotain propagandaa, että hänen katseensa tuhoaa kaiken, mutta…”
”… sata prosenttia…”
”Sinä tykkäät näistä omista kaavoistasi ihan liikaa”, Tawa virnuili. ”Silloinkin kun ne eivät ihan toimi.”
”Luuletko että koskaan pidin sitä isoa rumaa draakkia oikeasti johtajanani?” Guardian puolusteli uhmakkaasti suoristaen istuessaan selkänsä. ”Sata prosenttia! Varjottu oli monia asioita, mutta ei kovin miellyttävä tyyppi.”
”Uskon kyllä. Sinulla on ollut melkoinen onni pomojen kanssa…”
”Kieltämättä”, Guardian tokaisi salamaa nopeammin. ”Yksi on aika hassu keltainen juoppo…”
Tawa tiesi välittömästi, mihin tämä oli menossa, ja halusi vain jo lyödä miestä etukäteen. Lauseen lopun lähestyessä kaksi kolmasosaa skakdin kasvoista muuttui pirulliseksi virneeksi.
”… ja se toinen on Warrek.”
Toa oli vain hetken hiljaa. Tämän visiiri-Haulle piirtyi se ilme, josta ei voinut koskaan olla ihan varma, kuinka tosissaan se piti ottaa.
Pilailun jättämä hiljaisuus muuttui nopeasti lyijynraskaaksi, ja skakdi tiesi että vaadittaisiin melkoisia taikuuksia sen keventämiseen. Ja hän ei ollut taikuri. Hän ei ollut toa tai velho tai noita. Vaan silti hän tunsi sähkön toan tarpeeksi hyvin aistiakseen jonkin painon tämän yllä.
Ja oli hänellä joidenkin asioiden suhteen aika hyvä muistikin.
”Siitäkin, sanoit”, G muisteli. ”Mistä muusta siinä oli kyse? Miksi et nuku?”
Viittansa alla lepäävä toa nousi istumaan suorempaan ja violetti kangas valahti hänen syliinsä. Kullankeltaisilla kyynärpäillään hän otti polvistaan tukea ja nojasi hiemaan eteenpäin katseessaan piilossa väsymyksen takana tunteita, joita skakdi ei uskaltanut tulkita, tai osannut.
”On jotain muutakin. Tuho tuo minulle mieleen aina yhden henkilön”, Tawa sanoi hiljaa. ”Ja niin paljon kuin haluaisin ajatella päässeeni kauas hänen luotaan… joka päivä tuntuu enemmän ja enemmän siltä kuin eläisin hänen varjossaan.”
Nainen huokaisi väsyneenä ja suojautui itseensä ristimällä käsivartensa.
”Ja olen tuonut teidät kaikki mukanani sinne.”
Sävystä Guardian näytti tietävän, kenestä oli puhe, vaikka ei koskaan tulisi sitä ymmärtämään. ”Tawa… ei sinun tarvitse.”
”Kyllä minun tarvitsee”, toa lausui. Sähkön neito oli hetken hiljaa.
”Sillä minusta tuntuu, että se, mitä Sheelikalle tapahtui, oli”, nainen keskeytti. Kylmyys puri Tawaan ja hän hieroi käsivarsiaan pitääkseen sen poissa.
”Tarkoitan… siinä, mitä Sheelikalle tapahtui… ei ollut mitään sattumaa. Juuri silloin kun lähetimme hänet pois täältä…” Tawa vetäisi syvään henkeä ja sanoi toisen nimen, jota hän ei ollut aikoihin sanonut. Se nimi sai kylmyyden puremaan Guardianiinkin.
”Makuta sai hänet. Makuta teki hänelle hirveitä asioita. Makuta meni hänen päähänsä… ja käänsi kaiken siellä ympäri. Makuta teki Sheelikasta sellaisen kuin halusi. Tiedätkö, miksi hän teki sen, G?”
”En”, skakdi sanoi kasvoillaan kylmää ikijäätä. Toa Sheelikaa kohtaan jo vuosia jäätynyt viha ei säröillyt, mutta skakdi tiesi että oli olemassa paljon Arsteinin neitoa pahempaakin. ”En voi edes kuvitella.”
”Koska sillä tapaa hän pääsisi minun ihoni alle. Siitä siinä oli aina kyse. Hän otti isoimman virheeni ja teki siitä… en tiedä… monumentin kaikelle missä olen epäonnistunut.”
Skakdi katsoi toaa pitkään ja yritti nähdä ja kuulla kaiken, mitä raottuvan salaisuuksien arkun kannen alta hehkui. Siihen arkkuun hänellä ei ollut avainta, eikä hän tiennyt saisiko hän sitä koskaan.
”Hän teki Sheelikalle niin, koska tiesi että se sattuisi minuun.”
”Jos vaadittiin joku niin paha tekemään Sheelikasta sellainen”, Guardian lopulta sanoi katsellen taivasta, ”mikään siitä ei ole sinun syytäsi. Mikään siitä ei koskaan ollut.”
Johtajansa katseesta mies ei nähnyt, miten paljon sanat todella upposivat. Sähkön toa avasi visiiriään ja hieroi silmiään sen alla.
”Niin kai. En vain… tiedä. Hetken aikaa kaikki ehti näyttää taas valoisalta. Hetken aikaa vaikutti siltä että meillä on mahdollisuus, ja sitten tuho nosti taas päätään.”
”Minä olen vähän tottunut siihen.”
Tawa kääntyi miestä kohti, ja odotti selitystä. Skakdi jatkoi.
”Aina kun jälkeenpäin mietin elämääni, huomaan keskittyväni siihen, kuinka paljon paremmin kaikki joskus ennen oli. Jokainen päivä tässä pimeydessä muuttaa yhden päivän lisää muistoissani menneisyydessä niin paljon valoisammaksi. Ja kaikki ne päivät pimeässä muuttuvat vain synkeäksi usvaksi, joka lopulta haihtuu pois.” Sinisen taa, Tawa mietti.
”Ja jokainen askel eteenpäin pimeydessä saa minut muistamaan, kuinka paljon paremmin kaikki aiemmin oli”, Gee jatkoi, ”mutta viime aikoina minusta on alkanut tuntua, että mikään ei koskaan oikeastaan ollut paremmin.”
”Gee…” Tawa voihkaisi.
”Älä ymmärrä minua väärin”, Guardian yritti pelastaa. ”Ehkä elämä vain ylipäätään on sitä? Ehkä sen ei kuulu tästä oikeasti muuttua paremmaksi. Ehkä elon tie on pitkiä kävelyjä pimeydessä kahden pienen valotuikun välissä. Menetyksiä ja niistä toipumista, vanhojen haavojen nuolemista. Elämä on niitä pikkuruisia ilon hetkiä kahden tragedian välissä.
Ja siinä piileekin se syvin tragedia, jota emme oikein osaa laittaa sanoiksi taikka oikeastaan edes älytä. Suunnitteluvirhe meissä kaikissa. Kun käännymme katsomaan polkua, jonka olemme kulkeneet, emme näe sitä kaikkea pimeää, jossa vaelsimme jalkamme verille…
… vaan vain ne valonpilkkeet, joita kohti kävelimme kaiken aikaa.”
Tawa käänsi päänsä katsomaan fuksiaa taivasta.
”Niin kuin tähdetkin.”
”Niinpä niin. Vähän kuin tähdet.”
”En ole kyllä viime aikoina osannut katsoa tähtiä”, Tawa huokaisi tuskastuneena. ”Vain tuota kaikkea pimeyttä niiden ympärillä. Minusta on tuntunut jo hetken, että se on edelleen voittamassa.”
”Tietenkin on”, Guardian sanoi varmana. ”Niin se on tainnut olla aina.”
Ja jälleen keltainen toa katsoi ystäväänsä shokissa.
”Lopussa tuo pimeys taitaa vain tulla alas taivaankannelta ja syödä meidät kaikki. Minä vain yritän hyväksyä sen, ja kävellä valopisteitä kohti niin kauan kuin niitä on.”
”Minä… minä en käsitä, miten sinä saat tuon kaiken pessimismin kuulostamaan niin hyvältä”, Tawa kuiski aidosti hämillään.
”Olen kai vain sillä tapaa hurmaava, että huijaan itseänikin. Mutta siksi teillä optimisteilla on meitä. Koska vaikka sitä kuinka yrittäisi kierrellä, maailma on täynnä pahoja mulkeroita. Ja ilman minun kaltaisiani sinun kaltaisesi syyttäisivät itseään siitä kaikesta pahasta. Koska satut nyt vain olemaan sellainen.”
”Millainen?”
”No. Noin… hyvä.”
”Älä viitsi. Sinäkö et ole?”
”Sinun kaltaisiesi kuuluu pysyä hyvinä, koska minun kaltaiseni eivät ole”, skakdi sanoi, ”ja minun kaltaiseni tarvitsevat sinun kaltaisiasi, koska, en tiedä, laittaisimme varmaan kuulan omiin kalloihimme ilman.”
Tawaa ei se juuri naurattanut, ja sen Guardian näki. Mutta ei hän ollut sitä vitsiksi tarkoittanutkaan.
”Anteeksi, en ole kovin hyvä tässä rohkaisussa. Muille osaan valehdella… en sinulle.”
”Ei se”, Tawa sanoi ja alkoi sitoa viittaa taas olkapäilleen. ”Ei se mitään.”
Skakdi ponnisti itsensä ylös parvekkeelta ja ojensi kätensä auttamaan toankin seisomaan. Tawa nosti kätensä, kieltäytyi kohteliaasti ja nousi itse.
Hetken aikaa he seisoivat parvekkeella ihaillen kaupungin valoja.
”Kiitos kuitenkin”, Tawa sanoi, ”Siitä että yrität.”
”Näh, olen aika kamala siinä. Mutta ajatus siitä, että jokin satuttaa sinun optimismiasi saa minut rehellisesti sellaiselle päälle, että voisin vaikka heittää koko helvetin saaren aurinkoon.”
”Rauhoitu, Reidak”, Tawa naurahti.
”En ikinä.”
Kello oli aivan liikaa.
”Painu pehkuihin, Tawa”, Guardian lopulta sanoi.
”Ehkä pitäisi, Guardian”, hän vastasi. ”Ehkä pitäisi.”
Vasta skakdin mollotuksesta Tawa päätteli, että oli vastauksena tälle sanonut aivan jonkun muun nimen kuin ”Guardian”.
”Hän sanoi nähneensä kaiken”, Guardian sanoi mietteliästäkin mietteliäämmällä äänellä. ”Hän ei voinut puhua mistään muusta kuin Ämkoosta.”
”Olikohan hän Ämkoon seurassa kun kaikki tapahtui”, Enki jatkoi kurtistaen kulmiaan. Sitten Enki kumartui hieman lähemmäs potilaan kasvoja. ”Kuka sinä edes…”
Kuului jokunen pakotettu yskäisy ja potilas avasi silmänsä arpeutuneen mahiki-naamionsa takana.
”Meneur”, matoran sanoi väsyneellä äänellä, jonka Enki tunnisti oitis. ”Nimeni on Meneur.”
Enki tuijotti toipilasta hieman hämmästyneenä suoraan silmiin. Guardian tunsi itsensä erittäin ulkopuoliseksi kahden le-matoranin katseenvaihdon aikana, rykäisi sitten ja sanoi:
”Ilo nähdä, että olet tajuissasi. Huomaan, että kykenet puhumaan. Haluatko jatkaa siitä mihin jäit?”
Mahiki-kasvoinen veljeskuntalainen käänsi katseensa hitaasti puhuneen adminin tykö. Meneur katseli Guardiania hetken jokseenkin arvioivan näköisenä, hengitti hetken syvään ja nyökkäsi sitten.
Matoran puhui pitkään ja hartaasti. Se selitti surumielisellä äänellä olleensa paikalla kun eliittinazorakin kanssa käydyn kamppailun jäljiltä heikko Ämkoo oli jättäytynyt nazorakeille vangiksi ja vaatinut neuvotteluja. Saaren rannalla oltiin Meneurin kertoman mukaan käyty hyvin lyhyt neuvottelu, jonka päätteeksi Ämkoo oltiin lyöty kahleisiin ja viety nazorakien ilmalaivaan.
Mutta siinä ei tietenkään ollut kaikki.
Koskapa olisi.
Bio-Klaani, linnoituksen piha
Pieni varpusparvi säikähti lentoon, kun illuusion naamiota kasvoillaan kantava le-matoran asteli hitaasti linnoituksen pihamaata pitkin. Pienen vihreänmustan soturin liikkeistä paistoi kipu ja tuska.
Meneuriksi itseään nimittänyt matoran oli jo päässyt pois Klaanin sairasosastolta, mutta hän ei silti ollut vieläkään täysin toipunut Viidakkosaaren taistelussa saamistaan haavoista ja ruhjeista. Tuon tuosta joutui matoran pysähtymään hengähtääkseen, vain jatkaakseen sitten hidasta mutta päättäväistä matkaansa kohti erästä linnoituksen monista puistoista. Tumma veri paistoi matoranin rintakehän ympärille käärittyjen siteiden läpi, ja soturin kaulalle revennyt syvä haava oli vähällä revetä auki tikeistään. Matoran kuitenkin tiesi, että häntä tarvittiin muualla. Sairaslevolle ei ollut aikaa.
Veljeskuntalainen vähät välitti vastaantulijoiden oudoista ja epäilevistä katseista. Klaanin matoranit olivat aina pelänneet Ämkoon veljeskuntalaisia. Miekkapaholaisen puolenvaihdon myötä olivat viidakkosaaren vihreät miehet muuttuneet Klaanin kansalaisten silmissä vieläkin epäilyttävimmiksi, eikä matoran voinut syyttää saaren asukkaita saamistaan reaktioista. Epäluuloisuudelle oli hyvä syy.
Mahiki-kasvoinen kohotti katseensa ja huomasi, että häntä vastaan harppoi kaksi tämän veljeä. Rau-kasvoiset le-matoranit kumarsivat kevyesti ystävälleen, ja sitten toinen heistä tarttui ruhjottuun toveriinsa.
”Ibra, Raham”, matoran puhutteli veljiään. ”Ilo nähdä teitä.”
Kaita-kolmikon entiset jäsenet nyökkäsivät vastaukseksi.
Matka kävi hitaasti, mutta lopulta matoran-kolmikko pääsi perille linnoituksen laidalla sijaitsevan pienen puistoalueen tykö. Veljeskuntalaiset astelivat varovasti harmaantuneelle nurmelle jatkaen matkaansa pienen lammen ohi, kapean hiekkatien yli ja lopulta paksuna kasvavan vanhan tammen juurelle. Nälkäinen orava seikkaili puun yläosissa havisuttaen sen lehtiä. Pilvisellä taivaalla soi kyyhkyn kujerrus.
”Löysimme sen täältä”, Raham puhui ja viittoi puun toiselle puolelle. ”Kaivoi onkalon yhdessä yössä, eikä suostu poistumaan sieltä.”
Kolmikko kiersi puun toiselle puolelle. Silloin he näkivät maahan kaivetun valtavan kuopan, joka näkyi muuttuvan käytäväksi ja jatkuvan syvälle maan alle. Kaivaja oli repinyt puun juurakon tieltään, ja onkalon suuaukko oli kauttaaltaan muhkuraisten multakasojen peitossa. Näky muistutti matoraneja viidakossa eläneiden karhujen pesistä.
Matoranit laskeutuivat sisään pimeään onkaloon. Syvemmällä maan alla loisti muutamien pienten valokivien valo, ja etäältä kuului hiljaista puhetta ja kuiskailua. Ja raskasta tuhinaa.
Harmaalla multalattialla istuva pieni ja tarkkaan valittu entisten veljeskuntalaisten joukko hiljeni Ibran ja Rahamin auttaessa haavoittuneen veljensä peremmälle. Mahiki-kasvoinen le-matoran käänsi hitaasti päätään ja laski läsnä olevien kumppaneidensa määrän katseellaan. Vihreät veljet nousivat yksi kerrallaan seisomaan, nyökkäsivät saapujan suuntaan, ja laskeutuivat taas istumaan luolan lattialle.
Luolan perimmäiseen nurkkaan kootun heinistä ja risuista rakennetun pesän päällä makaava rahi-olento ei sen sijaan tehnyt saapuneelle matoranille kunniaa. Suuri Norsupäästäinen tervehti tulijaa ainoastaan laiskalla katseella ja kärsänsä heilautuksella.
”Se ei ole hievahtanutkaan tuosta sen jälkeen kun sai pesänsä valmiiksi”, luolan seinään nojaileva Enki puhui katsellen kärsäkästä petoa. ”Se ei syö, ja se näyttää päivä päivältä väsyneemmältä.”
Mahiki-kasvoinen hymähti.
”Antakaa sen olla”, hän puhui. ”Ehkä se tarvitsee nyt lepoa.”
Matoran viittoi kaita-kaksikon istumaan muiden veljien sekaan. Sitten toipilas asteli varovasti lähemmäs päästäistä ja silitti hiljaa sen pitkää kuonoa. Päästäisen toisen valtavan silmän katse käväisi matoranissa. Sitten rahi sulki silmänsä, ja olennon raskas hengitys muuttui hiljaiseksi kuorsaamiseksi. Matoran istahti Päästäisen vierelle ja nojasi selkänsä sitten eläintä vasten. Toipilas saattoi tuntea suuren rahin lämmön.
”Tedni sai hankittua tavaran”, yksi matoraneista puhui ja nosti sitten esiin rapistuneen ruskeaan paperiin käärityn paketin. ”Joskin nyt se sankari makaa sairasosastolla.”
Muutama matoraneista oli alkaa nauraa, mutta haavoittuneen veljen pistävä katse sai nämä vaikenemaan.
”Kuulin Tednistä”, matoran puhui ja ojensi kätensä pakettia pitelevän ystävänsä tykö. ”Hän toimii eri tavalla kuin me muut, mutta häneen voi aina luottaa.” Toipilas tarttui rapisevaan pakettiin ja pyöritteli sitä sitten käsissään.
”Toivon, että teistä kaikista voi sanoa samaa.”
Veljeskuntalaiset nyökkäilivät katsellen vuoron perään toisiaan. Sitten nämä jäivät hiljaa seuraamaan, kun heidän toverinsa avasi suurehkon paketin.
Matoran tarttui kasvoillaan lepäävän illuusion naamion reunaan ja riuhtaisi sen sitten pois irti. Ensimmäistä kertaa koskaan matoranin toverit näkivät veljensä ikääntyneet ja monien taistelujen haavoittamat harmaat kasvot. Kanohi mahikin väri haalistui, kun matoran laski sen vierelleen kävelleen Enkin käsiin.
”Meneur”, Enki lausui ja nosti mahikin päänsä ylle. ”Hän antoi henkensä veljiensä puolesta.”
”Meneur”, muut matoranit vastasivat kuorossa. ”Kunnia Meneurille”, he sanoivat.
Harmaanruskeat paperikääreet putosivat kahisten lattialle. Mustanvihreä matoran hengitti syvään ennen kuin painoi paketista paljastuneen naamion päähänsä.
Sitten hän puhui.
”Veljet”, Leiter sanoi. ”Meidän täytyy puhua Ämkoosta.”
Nazorak-pesät
Hyönteissuu joi seitinohuesta kristallilasista tummanpunaista nestettä. Kitiinikuorinen käsi laski lasin pöydälle.
”Eversti”, Kenraali 001 sanoi kuuluvasti. Huoneen akustiikka kantoi hänen ääntään kaikkialle.
”Herra Kenraali”, miekkapiru vastasi.
Avaran ruokasalin lattia kiilteli lähes tyhjänä, ja ainoastaan yksi pöytä oli sijoitettu sen keskelle. Tummanruskea hyönteinen ja tummanpuhuva toa tuijottivat toisiaan sen yli. Tulenpunainen ja tummanruskea koristivat ylimystön ruokailutiloja, kun seinät alleen hautasivat komeat verhokankaat, Imperiumin heptagrammeja kuhisevat ryijyt ja Taiteen ja kulttuurin ministeriön tuotokset. Jos näillä seinillä olevissa maalauksissa ei ollut kuvattuna suurta taistelua, sitä ei oltu taisteltu.
Eikä kyllä edes niitä kaikkia, joita maalaukset kuvasivat.
Suuri juhlava ateria odotti Miru-kasvoisen pirulaisen edessä pöydällä vielä koskemattomana. 001:llä ei ollut selvästi aikomusta kehottaa uutta everstiään tarttumaan sen pariin. Muodollisuus samalla tapaa kuin tapaamispaikkakin.
He olivat salissa kahdestaan. Kenraalinkaartilaiset olivat jättäytyneet ulkopuolelle.
”Olet ollut yhteistyökykyinen, eversti”, 001 sanoi vivahteettomasti. ”Sen tietää siitä, että olet vielä hengissä.”
Hyönteisupseeri ryysti pitkään lisää tummanpunaista juomaa.
”Käsittääkseni toimitit jo Tiedustelupalvelulle kaikki tietosi vihollisen sisäisestä puolustuksesta.”
Miekkapaholaisen punainen katse kierteli hetken aikaa pitkin ruokasalin seinäkoristeita. Sitten miekkamiehen katse palasi nazorak-kenraaliin, ja tämän kasvoilla käväisi varovainen virnistys.
“Kaikki”, Ämkoo toisti tuijottaen nazorak-johtajaa suoraan silmiin.
001 nyökkäsi. ”Kuten kuuluukin. Mutta et ole joukoissani tiedon takia. Aikasi tulee toimia pian. Tiedäthän, miksi lähetän sinut juuri Vahtikoiran perään, eversti?”
Ämkoo tarttui ainoalla kädellään pöydällä edessään seisovaan korkeaan lasiin. Sen sijaan, että Klaanin petturi olisi nostanut lasin huulilleen, pyöritteli miekkamies lasia hitaasti edessään kuin tutkien siinä olevaa nestettä. Hetken verran juomalla leikittyään laski Miekkapiru sen kuitenkin takaisin pöydälle.
“Minä olen paras aseenne Guardiania vastaan”, Ämkoo puhui. Miekkamies ei pelännyt käyttää entisestä ystävästään itselleen tutumpaa nimeä. “Vain minä voin nujertaa hänet.”
”Vihollisemme ei ole armeija, eikä koskaan voi sellaista teeskennellä. Kun ussal-kuningattaren rakki lopetetaan, kaatuu korttitalo heidän käsiinsä”, kenraali lausui ja piti pienen tauon. ”Sähkön toa ei ole suuri marsalkka, eikä sitä ole myöskään sairas luonnonoikku visorak. Siitä voin olla varma. Mutta voinko olla varma, että et anna…”
Seuraavan sanansa hyönteinen pakotti hammasleuoistaan inhoa tihkuen. ”… sentimentaalisuuden seisoa tielläsi?”
Aivan liian suuri musta nahkamantteli oli syödä miekkamiehen sisäänsä kun tämä nojasi tuolillaan taaemmas.
“Minä en ole yksi heistä”, toa puhui. “En koskaan ollut. Niin kauan kuin sopimuksemme pitää, minä olen heidän vihollisensa.”
Muuta vastausta ei 001 olisi hyväksynytkään.
”Kun aika tulee, et lähde taisteluun yksin. Uusi aseveljesi seisoo vierelläsi, kun viet vanhalta pään.”
Miekkapirun kasvoille kiipesi epätietoinen ilme kun tämä maisteli kenraalin sanoja.
Nuiva hymähdys pakeni kenraalin suusta. ”Olet kohdannut hänet aiemmin. Tuntui luontevalta valita joku, joka… tietää miten taistelet.”
Entinen klaanilainen oli hetken vaiti.
“Meillä on varmasti hauskaa yhdessä”, vastasi Miekkapiru sitten kuivasti.
Hyönteissilmät kurtistuivat petoeläimen viiruiksi. ’Hauska’ ei selvästi kuulunut Kenraalin sanavarastoon, eikä siinä ollut kyse kielitaidosta.
”Hyvä”, hän kuitenkin tuhahti.
Vakavakatseinen vihersilmä nousi tuoliltaan ja alkoi askeltaa kohti salin suuria puuovia Ämkoon istuimen ohi.
Hän kuitenkin pysähtyi aivan toan istuimen taakse ja odotti pienen hetken hiljaisena.
”Eikö ruoka maistu, eversti?” kenraali kysyi kääntymättä. ”En myrkyttäisi omia sotilaitani.”
Entinen admin jähmettyi paikoilleen. Toan katse laskeutui edessään odottavaan jo jäähtyneeseen ruokalautaseen, ja vihreäkasvoisen miehen silmät kapenivat.
“Tiedän”, miekkamies vastasi lopulta hiljaa, tarttuen samalla lautasen rinnalla odottaviin aterimiin.
“Onhan meillä sopimus.”
”Niin”, hymyili sininen Pakari-kasvo Ämkoolle. ”Niin meillä on.”
Matoralaisen tuijotus vastasi polttorautaa. Olihan se jo hänet jo hehkullaan merkinnytkin.
Ja punaiset ne silmät olivatkin. Jos miekkapaholainen oli oppinut jotain Avden silmistä, niin ainakin sen, että tämä ei koskaan räpäyttänyt niitä.
Se oli asioita, jotka huomasi vasta kun ne puuttuivat kokonaan.
Punaisella miehellä se ei ollut ainoa laatuaan.
Sentään nyt silmiä oli vain kaksi. Paitsi jos ne loput kymmenentuhatta olivat juuri nyt hänen takanaan.
Kukapa sitä tietäisi. Pimeää sielläkin.
Pimeässä ne kukkivat.
Avde seisoi Ämkoon edessä pienen pimeän tilan keskellä. Paljolla asuintilalla ei ollut nazorak-imperiumi Miekkapirua siunannut, eikä valollakaan. Valon puute oli hänen keskustelukumppanilleen eduksi. Puute, sitä hänen keskustelukumppaninsa lähinnä olikin. Kuorta.
Karu puinen pöytä huoneesta sentään löytyi. Ämkoo olisi voinut sängylle istuessaan laskea pöydälle kyynärpäänsä, jos sen puoleinen kyynärpää olisi ollut olemassa muulloinkin kuin varjona. Juuri nyt pöydällä höyrysi kaksi kupillista pikimustaa.
Avde istui pikkuiselle jakkaralle pöydän äärellä ja katsoi hymähtäen kahvikupposia.
”Minuako varten, Ämkoo? Huomaavaista. Varsinkin, koska en ilmoittanut tulostani.”
“Voi, ilo on kokonaan minun puolellani”, puolimakuta puhui. Miekkapaholaisen silmissä paloivat Yuurein tulivuoren liekit. Tämän tummanpunaisena hohkaava katse uhmasi urheasti Avden olemusta. “Minä kahvittelen niin mielelläni hyvien ystävieni kanssa.”
Avden punainen kämmen tarttui kuppiin kuin ei olisi ollut täysin varma, miten se toimi. Tai kohteliaisuutena. Koska niin kuului tehdä. Jos jotain, Punainen mies oli kohtelias.
”Ensimmäisellä kerralla kun kohtasimme, varjosti tilannetta… kiusallinen kiire. Olen tyytyväinen että nyt meillä on enemmän aikaa puhua”, punainen mies nosti kahvikupin huulilleen. Ämkoo tiesi, että juoma oli vielä tulikuumaa.
Ja niin tiesi Avdekin. Mutta se ei näemmä muuttanut mitään.
Tietenkin. Miksi olisi muuttanutkaan.
Punaisessa miehessä oli vain kaikki tarpeellinen. Eikä suunsa polttaminen ollut kohteliasta.
”Herra kenraali kutsuu sinua kuulemma nykyään everstikseen. Melko imartelevaa hänen kaltaiseltaan.”
“Sotilasarvot eivät ole koskaan olleet minun juttuni”, miekkamies myönsi ilman ilmettä, vetäen samalla kahvinsa lähemmäs. “Mutta onhan se toki kohteliaisuus. Olen tavannut useita hyviä everstejä.”
”Voi, niin minäkin. Guardian on hyvä mies”, Avde hymähti. ”Sääli, että hänen kaltaisensa eivät tapaa olla… pitkäikäisiä. Tässä maailmassa ei pääse pitkälle hyvänä everstinä.”
Ämkoo pudotti kahvinsa sekaan kaksi palaa sokeria, ja kaatoi siihen sitten tilkan maitoa pienestä metallisesta kannusta. Sitten toa poimi kahvilautaselleen pöydältä pienen vohvelin.
“Toivottavasti minusta ei sitten tule liian hyvää everstiä”, Ämkoo vastasi hämmentäen juomaansa pienellä hopealusikalla. Petturin mitäänsanomaton katse pysytteli Avdessa.
”Kunhan vain jatkat polkua, jonka arvon 001 sinulle viittoo. Vaan mistä puhuitte hänen kanssaan, jos sopii kysyä?”
Ämkoon tasainen ilmeetön tuijotus olisi saanut kenet tahansa muun tässä vaiheessa kiusaantuneeksi. Piru pysyi hetken hiljaa, tapittaen punaisilla silmillään keskustelukumppaniaan. Mietittyään hetken vastaustaan vastasi Ämkoo sitten:
“Ruuasta.”
”Ei kuulosta aihepiiriltä, jossa hänellä olisi paljon sanottavaa”, Avde totesi kulmaa kummastuneena nostaen. ”Hänen mieliaihepiirinsä ovat lyijy, teräs, tuli ja veri. Emme puhu koskaan erityisen pitkään.”
Matoralaiselta näyttävä otti toisen pitkän hörpyn kuumasta juomastaan turhia puhaltelematta. Ämkoo mietti hetken, pitäisikö hänen keskustelukumppanilleen vihdoin kertoa, että kuuman nesteen kuului sattua.
”Mutta arvostan häntä siinä, missä hän on hyvä”, pikkumies jatkoi. ”Ja haluamme – sinä haluat – pitää hänet iloisena. Heh, tai ainakin tyytyväisenä.”
“Hän on tyytyväinen niin kauan, kun minä leikkaan oikeita asioita”, Ämkoo puhui. “Se olisi toki helpompaa kunnon terällä.”
Miekkamiehen neutraali tuijotus valui hitaasti huoneen nurkkaa kohti. Nurkassa seinää vasten lepäsi torakoiden Ämkoolle takoma upseerimiekka. “Torakkateräs on minulle romumetallia. Ymmärtänet.”
”Hyvinkin.”
Avde ei näyttänyt edes yrittävän piilotella sitä, että keskustelu oli johdettu sinne minne hän oli aina halunnutkin. Matoranin kaltaisen kuoren sisällä oli kaavio, solmu tai verkosto jonka olemuksen avaaminen ei miekkapirulta välttämättä edes onnistuisi, mutta hän tiesi kyllä milloin synkeä shakkimestari kulki hänen kanssaan samaa polkua.
”Ovatko nazorakit kyselleet miekastasi?” Avde kysyi hiljaa.
Ämkoo tuijotti yhä nurkassa lojuvaa torakkaterää.
“He tietävät, että en luota heihin tarpeeksi tuodakseni miekkaani heidän eteensä. Piilotin sen viidakkosaarella paikkaan, josta he eivät sitä ikinä löydä.”
Toan katse palasi matoralaiseen.
“Eli kumpikin Ikiteristä on nazorakien tavoittamattomissa.”
Avde nyökkäsi syvään. ”Myös sinun tavoittamattomissasi”, hän sanoi äänellä, joka jäi puolitiehen empaattisesta. ”Miltä se sinusta tuntuu?”
Ämkoo nosti kahvikuppinsa ja otti pitkän kulauksen.
“Tiedän, että se on vain väliaikaista.”
”Se miekka ja sen sisar… niitä parempia en ole eläissäni nähnyt”, Avde lausui. ”Kenraali veisi sen ilomielin pois käsistäsi, jos hänelle siihen tilaisuuden antaisit. Hän näkisi niiden arvon, kyllä. Hän tunnistaisi terän, jonka metallissa sadan sen kaataman sielut vielä kirkuvat kuorona. Mutta hän ei ikinä pystyisi näkemään, miksi se miekka on sinulle niin tärkeä.”
Ämkoo ei vastannut siihen kuppinsa takaa mitään.
”Tuoko ikimiekka sinulle siihen kuolleen opettajan takaisin, miekkapiru?” punainen kysyi.
Ämkoo laski kahvikuppinsa taas pöydälle. Toan suu pysyi kiinni, ja tämän katseesta oli mahdotonta löytää niin mitään tunnistettavissa olevaa reaktiota. Miekkapiru tuijotti Avdea pitkään hiljaa, pysytellen paikallaan kuin patsas. Näytti siltä, että Ämkoo ei aikonutkaan vastata millään muulla kuin epäluonnollisen pitkällä tuijotuksella.
Ja siihen punainen mies lähinnä hymähti ja otti pitkän hörpyn kupistaan.
”Ehkä kerrot minulle jonain päivä totuuden. Sitä ennen sinun täytyy myöntää se itsellesikin.”
Kuppi laskeutui tyhjänä pöydälle. Tyhjänä. Tyhjä oli hyvä sana Avdesta puhuttaessa. Ehkä ainoa oikea.
”Kiitos kahvista. Luotan siihen, että nazorakit eivät tiedä tämän keskustelun tapahtuneen.”
Ämkoo ei elehtinyt vieläkään.
”Hyvä”, Avde vastasi. Huoneen ovi aukesi ja joku asteli sisään. Sitä ei kuullut askelista.
”En koe suurta poltetta miekkojasi kohtaan, Ämkoo”, punainen mies hymyili, ”mutta haluan että Alku ja Ääri ovat käsissä, joita voin ohjata.”
Askelia. Askelia. Ei edelleenkään ääniä. Mutta askelia. Jonkin painostava, painava läsnäolo. Jonkin lähestyminen. Jokin astuisi kohta esiin.
”Ja toivon, että sinun kätesi ovat sellaiset.”
Ämkoon katse upposi puoliksi juotuun kahviin. Jokin ilme koitti kiivetä toan miru-kasvoille, mutta miekkasoturi onnistui taistelemaan sitä vastaan. Toan suupieli värähti, mutta tasoittui sitten, ja miekkapiru nosti vihreät kasvonsa ylemmäs. Sitten miekkamies käänsi kekäleinä hehkuvat punaiset silmänsä hitaasti äänettömiä askelia kohti. Nähdessään saapujan Ämkoo tunsi, kuinka tämän taistelijan kehon jokainen lihas tuntui jäykistyvän.
Toa henkäisi nähdessään Marionetin. Siitä tuntui olevan jo ikuisuus.
Avde nousi hiljaa tuoliltaan ja asteli valkoisen luonnottomuuden vierelle.
Jos Punaisessa miehessä oli vain kuori, ei ollut sätkynukessa sitäkään.
Pitkät löysät raajat roikkuivat vain itsensä kannattamina.
Toisessa kädessään terä joka oli tappanut enkelinkin.
Ja puhtaan valkoiseen päähän ei ilmestynyt kasvoja, vaikka niihin kuinka pitkään katsoi.
”Toiseen kertaan, Ämkoo”, sanoi Avde lempeään sävyyn. Mutta sitä ei Miekkapiru huomannut.
Sillä kun katsoi tyhjyyteen tarpeeksi kauan, alkoi siitä löytää sen, minkä siihen oli itse tuonut.
Oman pelkonsa.
Bio-Klaani, ampumarata
Halli oli tyhjentynyt iltaa myöten. Valkea vaan paikoin ruudin tummentama kivi valaistui punaiseksi ja oranssiksi. Metalli kitisi yhdessä nurkkauksessa, ja miesääni hyräili itsekseen.
Tyhjä lipas ammotti avattuna sinisen skakdin sylissä tämän istuessa ammuslaatikon päällä. Aavikon sotilas hankasi öljyisellä rätillä lippaan avonaista jousta puhtaaksi.
Ja oli pudottaa sen kuullessaan takanaan tutun äänen.
“Rakki. Hanki minulle vene.”
Turaga Bakmei näytti juuri yhtä yrmeältä kuin aina ennenkin. Guardian ei yllättynyt siitä, että valkomusta vanhus oli onnistunut ilmestymään hänen taakseen aivan ääneti. Bakmei pyöritteli pitkiä viiksiään sormillaan, ja näytti erittäin kärsimättömältä.
”Voisitteko sinä ja viiksesi hetken vaikka vain odottaa ihan rauhassa. Olen kuitenkin odotellut teidän väkivaltaista korkeuttanne jo nelisen päivää, eikä mitään ole hirveämmin kuulunut.”
…olisi Guardian halunnut sanoa, mutta tajusi viime hetkellä olevansa tilanteessa, jossa Valkoisella Turagalla ei ollut ketään, joka tämän olisi ollut pakko tappaa häntä ennen. Pystyt tähän, Gee. Hengitä syvään äläkä viisastele.
”… asia selvä”, hän lopulta sanoi työntäen jousta vauhdilla takaisin lippaan sisään. ”Lieneekö sopivaa kysyä määränpäätä?”
Bakmei ohitti sinisen skakdin kysymyksen täysin. Vanhus heilahti ripeästi ympäri ja lähti sitten harppomaan kokoiselleen pitkin askelin sinne mistä oli tullutkin.
“Ruudin haistelu on pehmittänyt pienet aivosi”, kuului turagan solvaus kauempaa. “Pidä kiirettä. Minä en aio vartoa sinua koko päivää!”
Gee kirosi hiljaa mielessään ilmeisesti nyt harvinaisen peruuntunutta iltaohjelmaansa. Kummemmin vetelehtimättä skakdi nykäisi taisteluvyön panoslaatikon päältä niskaansa, työnsi lippaat takaisin oikeisiin taskuihin ja heilautti Vartija-kiväärin selälleen. Kun hän viimein ehti turagan vauhtiin, oli tämä ampumaratojen etuovilla.
Liikaa sanoja jakamatta kaksikko suuntasi kivisiltojen yli ja satamaa kohti. Laituri 6:n kohdalla skakdi vilautti körmylle vartiopeikolle punaista admin-kiveä ja valitsi mieleisensä purjeveneen.
”Ei mitään kiirettä”, skakdi mutisi kiertäen tiukkaa köyttä irti laiturista, ”mutta tässä vaiheessa olisi hyvä tietää suunta.”
Vanhus hyppäsi luonnottoman ketterästi pienen purjealuksen kyytiin. Sitten Bakmei hyökkäsi purjeen kimppuun, ja sen parissa puuhatessaan vanhus murisi viimein:
“Hautasaaret. Vie minut sinne.”
”No ei kai nyt ihan vielä, turaga”, Guardian sanoi. ”Kun teistä vielä ääntäkin lähtee.”
Merituuli puhalsi syysillassa hiljaisena ja omien sanojen sisältö upposi skakdiin hitaasti.
Näin kauan sinä kestit. Hyvä homma.
Olisit saman tien kysynyt, pitääkö lapiokin ottaa mukaan.
Nyt se ainakin tulee tarpeeseen.
Bakmei kiristi paksua köyttä tiukkaan puristettujen nyrkkiensä välissä, ja vanhus näytti ilmeensä perusteella miettivän, että kuristaisiko Guardianin nyt vaiko heti. Täysin luontonsa vastaisesti turaga kuitenkin jätti adminin henkiin, ja heitti köydet skakdin käsiteltäviksi.
“Avaa vielä kerrankin suusi ilman, että kysyn sinulta mitään”, Bakmei puhui katsellen merelle, ja jatkoi: “niin syötän sinulle nuo typerän näköiset hampaasi yksitellen.”
Kuolinilmoitukseni tulee näyttämään vielä tosi nololta joku päivä.
Lepää rauhassa, parahin ylläpitäjä. Kuolinsyy: nokkeluus.
Kaipaamaan jäivät kanssa-adminit paitsi se yksi vihreä perkele.
Purjevene lähti kiusallisessa hiljaisuudessa halkomaan aaltoja kohti luodetta. Valkea turaga laski matkasäkkinsä veneen pohjalle, ja nojaili sitten aluksen keulaan samalla kun tuuli tarttui tämän pitkinä heiluviin viiksiin. Bakmei hukkui mietteisiinsä, ja Guardian oli aistivinaan vanhuksen mielialassa jotain outoa.
Tulikärpänen
Sotakoneen ikkunalasin edessä seisoi sarvipää, joka ei ollut nazorak.
Miekkapiru kuuli nazorak-ilmalaivaston lippulaivan moottorikuoron ylimmältäkin kannelta kaiken puun ja teräksen läpi. Kolmen ilmalaivan muodostama kimeera lensi valtavat moottorit natisten ja tulta ja tulikiveä puskien iltaisen meren yllä etelää kohti. Pauhu oli hirvittävä, mutta jollain tapaa kolme riitaisaa moottoria puhalsivat yhteen helvetillisen kuumaan hiileen täydellisessä harmoniassa.
Toa tai matoran olisi kutsunut lentävää linnaketta kaitaksi, mutta piru ei ollut ollut matoran taikka toa aikoihin.
Vihreän mirun punaiset silmät katselivat Tulikärpäsen komentosillan suurista ikkunoista. Taaempana näkyi himmeä valojen keskittymä, jossa hän oli joskus hetken asunut. Vielä taaempana vuorenhuippu joka oli joskus hänen nimeään kantanut. Jossain luoteessa säteet paljastivat kaksi huippua meressä, joiden sisällä lepäsivät kuolleet.
Kenraaliluutnantti 003 karjui sillalla komentoja, joiden kieltä piru ei ymmärtänyt. Molemmat auringot olivat laskussa, mutta jyrisevä moottorimyrsky tuoreen everstin alla ei ollut menossa unten maille.
Sillä oli määränpää.
Määränpää alkoi olla jo tyhjä Imperiumin kalustosta. Skakdit olivat lähteneet jo aikapäiviä sitten.
Toinen hahmo asteli Ämkoon vierelle ja katsoi samaan suuntaan kuin hänkin.
”Tiedätkö, mihin olemme menossa?” kenraali 001 sanoi.
Nahkatakkiviittainen toa nyökkäsi.
001 oli hetken hiljaa.
”En voi kuvitella, että tietäisit, miksi”, nazorakin matala ääni sanoi hiljaa. ”Eversti. Haluan varmistaa, että välillämme vallitsee luottamus, jota vaadin kaikilta Imperiumin lapsiltakin.”
“Tunne on molemminpuolinen, herra kenraali”, Miekkapiru vastasi vaimeasti. “Mutta tietäkää se, että niin kauan kuin olemme sopimuksestamme yksimielisiä, olen yksi teistä.”
”Sisällämme ei virtaa sama veri”, 001 sanoi kylmästi. ”Eikä tule koskaan virtaamaankaan.”
Hetkellinen hiljaisuus. 001 kääntyi katselemaan auringonlaskun maalamaa taivasta ja pilviä, jotka olivat kuin suuria tulipalloja.
”Voidakseni luottaa sinuun on minun nähtävä sieluusi, eversti. Minun on nähtävä, oletko puhdas. Ja minun on nähtävä, pystytkö muuttumaan siksi, mitä sinulta vaadin… vai oletko ollut sellainen aina, vaikka et sitä ehkä tiennytkään.”
Miekkapiru ei tuntunut haluavan sanoa siihen mitään. Hänen kenraalinsa jatkoi.
”Mistä olet kotoisin, eversti?”
“Ette tuntisi paikkaa, vaikka kertoisin”, miekkamies vastasi, paljastaen kuitenkin: “Lohya-korosta. Pieni ja useimmille tuntematon saari.”
”Samanlaiselta nousin kaksoisaurinkojen valoon minäkin”, 001 sanoi ilottomasti. ”Vaan sillä ei ollut nimeä. Miksi olisikaan. Nimeä en ottanut minäkään.”
Kolmen ilmalaivan liitokset natisivat maanjäristyksen voimalla.
”Sille saarelle kasvatimme ensimmäisen pesämme. Pesä oli tarpeeksi suuri pitämään lämpimänä ja turvaamaan koko nuoren kansani. Ruokimme pesää, ja pesä ruokki meitä. Kuuntelimme sen sydämen sykettä ja annoimme sen kasvaa. Annoimme sen täyttää pienen synnyinpaikkansa ja niellä alleen kaiken sen, mitä se tarvitsi elääkseen… ja pitämään meidätkin elossa.”
Aura gukkoja liisi Tulikärpäsen suurten ikkunoiden yli, kiertäen kuoleman kolmion kaukaa.
”Mutta lopulta saari ei ollut tarpeeksi. Ei meille, eikä pesällekään. Ruoka loppui. Pesä kuivui ja kuihtui paikalleen, kunnes se kuoli käsiimme ja jätti vain kylmän kivisen luodon.
Ja noin vain, kotini oli poissa. Eikä mikään taika tai naamio sitä takaisin toisi.”
Torakkajohtajan äänensävyssä ei ollut paljoa tulkittavaa. Vuosikymmenten sotiminen oli hionut ylimääräisen pois.
”Aina ja vääjäämättä tulee aika päästää irti, eversti.
Aina ja vääjäämättä tulee aika haudata mennyt ja astua tulevaisuuteen.
Polttaa vanha kasvualustaksi uudelle.
Koteloitua ja syntyä uutena, parempana.”
Puhtauden kenraalin vihreät silmät hakivat piinaavasti katsekontaktia Ämkoon omien kanssa.
”Pystytkö siihen?”
Miekkapirun terävä katse pysyi aluksen ikkunoissa levittäytyvässä maisemassa. Toa nyökkäsi hitaasti.
Hautasaaret
Guardian oli Klaanin ympäristön merikarttoja joskus tutkiessaan pannut merkille sen, että Hautasaaria oli kaksi. Skakdi tunsi entisen admintoverinsa tarinoista pohjoisella Hautasaarella käydyn kohtalokkaan taistelun, ja myös siellä sijaitsevan toa Atyan haudan. Hautasaarista eteläisempi oli kuitenkin Guardianille tuntematon. Admin muisteli Ämkoon kutsuneen saarta joskus nimellä ’Holvisto’, ja tuota nimeä siitä käytettiin myös Klaanin kartoissa.
Juuri nyt Guardian ja valkoinen turaga laskeutuivat veneestään Holviston harmaalle rannalle. Väritöntä rantahietikkoa hajottivat maasta kasvavat noenmustat kivijärkäleet, joiden terävät huiput tavoittelivat onnettomina aurinkojen värjäämien pilvien täyttämää iltataivasta. Skakdi katseli rauhallisena aaltoilevalle merelle, ja huomasi näkevänsä horisontissa Bakmein kotisaaren. Adminin mieli mustui, kun tämä ajatteli viidakkosaarella viliseviä nazorak-sotilaita. Turaga sen sijaan ei katsonut merelle. Bakmein katse tutki rannan lohdutonta kivikkoa, kun vanhus muisteli aikaa jolloin oli käynyt saarella viimeksi. Siitä oli kauan, hyvin kauan.
Tumma rantakallio muuttui hieman etäämpänä jyrkäksi mäeksi. Bakmei nosti tavaransa selkäänsä, ja lähti sitten sanaakaan sanomatta kulkemaan kallioista mäkeä kohti. Guardian oli vähällä sanoa jotain, mutta skakdi koki viisaammaksi vain pysyä hiljaa ja kulkea turagan mukana.
Ilta-auringot yrittivät maalata saaren maastoon edes vähän väriä, mutta kullankeltainen valo onnistui siinä heikosti. Lokkien ja suulien parvet kaartelivat keskenään raakkuen taivaalla, tarkkaillen saaren rannasta loittonevaa omituista kaksikkoa. Valkea turaga näytti välillä tarkistavan, että Guardian seurasi tämän mukana. Admin harppoi sukkelasti kulkevan vanhuksen perässä. Sankka sumu alkoi vallata maiseman, ja Guardian oli tuon tuosta vähällä hukata valkean turagan raskaan udun sekaan.
Siellä täällä saaren kivisestä maaperästä työntyi esiin valtavia mustia kivipaasia, jotka olivat kuin suuria teräviä hampaita. Guardian ihmetteli suuria kiviä, ja hänellä kesti sumun vuoksi pitkään huomata, että osa suunnattomista paasista näytti katsovan takaisin. Sumun keskeltä Guardiania tuijottivat valtavat kiviset siivekkäiden matoranien muotoon hakatut patsaat. Noiden suurten suojelushenkien naamiot muistuttivat lintujen kasvoja, ja ne nostivat vahvan näköiset kouransa korkealle taivaita kohti. Suurten patsaiden seassa kohosi maasta myös pienempiä kiviä, joiden karkeaan pintaan samanlaisia toismaailmaisia olentoja oli myös kaiverrettu.
Sumun seassa vartiotaan pitävät kiviset pedot johdattivat skakdia ja turagaa yhä syvemmälle saarelle. Sumu kävi yhä sankemmaksi. Tuulen ja merilintujen loittonevat äänet muuttuivat harmaan maiseman seassa pelottavan kuuloiseksi vaikerrukseksi.
Yhtäkkiä turaga Bakmei pysähtyi. Guardian siristi silmäänsä ja katsoi ylöspäin. Heidän edessään seisoi kaksi linnunkasvoista vartijaa, joista kummallakin oli kuusi kättä. Vartijoiden takana kohosi mustaakin mustempi kalliohuippu, jonka kärki katosi jonnekin korkealle kohoavan sumun keskelle.
Kivijätit vartioivat kallion kylkeen hakattua synkkää oviaukkoa. Oviaukon ympärillä tanssi joukko linnunkasvoisia kaiverruksia, joista osa näytti enemmän toilta, osa taas enemmän eläimiltä. Niiden kivinen kuollut katse pureutui Guardianin selkäytimeen, ja skakdi tunsi olonsa hyvin epämukavaksi.
Bakmei kiskoi valkean turaga-sauvansa selästään ja iski sen maahan. Sauvan päähän syttyi tuttu valkea valo, ja vanhus asteli peremmälle. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun Guardian seurasi valkeaa turagaa ikiaikaiseen pimeyteen, mutta hänellä ei ollut syytä kyseenalaistaa sitä nytkään.
Ehkäpä tunnetun todellisuuden vanhin ja vihaisin kääpä tietää jostain minua enemmän.
Oviaukon toisella puolella ei Guardianin yllätykseksi odottanut ahdas käytävä, vaan korkea halli, jonka kattoa kannattelivat väkevät kivipylväät. Pylväiden ympärillä kiipeilivät Guardianille jo liiankin tutut linnunkasvoiset demonit. Ne näyttivät kiipeilevän ja kamppailevan keskenään salin herruudesta, aseinaan erilaiset miekat, keihäät ja kynnet.
”Kuka tämän on rakentanut… ja milloin”, Guardian mietti ääneen. Bakmeilta ei tavalliseen tapaan vastausta irronnut.
Yhtäkkiä turaga täräytti sauvansa uudemman kerran salin kiviseen lattiaan. Turaga-sauva ampui laajenevan sädekehän joka suuntaan, ja siinä samassa koko sali täyttyi valkeankeltaisesta valosta. Guardianin ainoalla silmällä kesti jonkin aikaa tottua yhtäkkiseen välähdykseen, ja valopallot sinkoilivat hetken pitkin skakdin näkökenttää.
Lopulta skakdin näkö palasi, ja Guardian huomasi ensi kertaa haudat.
Hautakiviä oli kuusi, ja ne kaikki sijaitsivat tasaisten välimatkojen päässä toisistaan salin reunoilla. Ne kohosivat korkealle salin kaiverruksin koristeltua kattoa kohti, ja hautakivet olivat nekin kauttaaltaan kaiverruksien peitossa. Eniten niissä pisti kuitenkin adminin silmään kiviin louhitut kasvot.
Guardian asteli varovasti lähimmän kiven tykö. Ei, kasvot eivät olleet louhitut.
Vainajan kanohi-naamio menneiden aikojen takaa katseli Guardiania tyhjillä silmäkuopillaan, eikä se ollut harmaa ja metallinen.
Kanohi oli valinnut käyttäjänsä, ja kuollut tämän mukana.
Muodoltaan harmaa kivettynyt kanohi ei muistuttanut yhtäkään skakdin tuntemaa naamiota. Se koostui kulmikkaasta kypärästä, kapeasta visiiristä sekä jonkin suuren kissapedon kitaa muistuttavasta jykevästä leukapanssarista.
Zakazilainen katseli ympärilleen ja huomasi, että muitakin hautakiviä koristivat kanohi-naamiot aikojen takaa. Nämä kuusi hautaa olivat toien hautoja.
Vaiko sittenkin viisi hautaa.
Skakdin ihmetellessä hautaholvia oli Bakmei astellut perimmäisenä odottavan hautapaaden tykö. Tuota kiveä ei koristanut kanohi-naamio, vaan sen pinnalla lepäsivät tyhjät kiviset toa-kasvot. Bakmei pysähtyi suuren kiven juurelle, tuijotti sen kasvoja hetken ankaran näköisenä, ja kääntyi sitten tarkistamaan, että Guardian katsoi.
Sitten Bakmei laski matkasäkkinsä maahan ja kääntyi kaivamaan sieltä jotain. Guardian näki vanhuksen laskevan seitsemäntoista vanhaa paperikääröä kiven eteen hallin lattialle. Suljettuaan säkkinsä nosti turaga kääröt yksi kerrallaan suuren kiven taakse pois näköpiiristä. Sitten vanhus heitti matkatavaransa taas selkäänsä, ja lähti käymään hallin muinaishautoja läpi yksi kerrallaan.
Skakdi katseli kiveä pitkään tohtimatta kysyä kääröjen tarkoitusperästä. Jos niillä sellaista ylipäätään oli, kukapa sen tiesi. Holvissa valkoinen turaga oli venematkaakin etäisempi ja hiljaisempi, mutta yhä samalla tapaa kylmän tarkoituksenmukainen.
Guardian ymmärsi. Hänkään ei viihtynyt kuolleiden kanssa.
Hiljaisen hetkisen päätteeksi turaga oli pysähtynyt kunkin viiden haudan kohdalla. Vanhus vältti kääntämästä kasvojaan sinistä matkakumppaniaan kohti komentaessaan tätä hiljaa:
“Ulos.”
Guardian tiesi totella. Vanhuksen hautaholviin kutsuma valo alkoi himmetä, ja skakdi katseli ympärilleen vielä viimeisen kerran. Sitten admin astui holvin oviaukolle, ja ulos sen toisella puolella odottavaan sankkaan usvaan.
Hautaholvissa oli jo melkein pilkkopimeää. Valkoinen turaga kääntyi sen oviaukolla hautoja kohti vielä kerran, vei oikean nyrkkinsä sydänvalonsa päälle, ja nyökkäsi syvään. Sitten Bakmei asteli ulos Guardianin perään.
Kuoleman kivikäytävien jälkeen meri-ilma tuntui entistäkin puhtaammalta. Horisontti söi jo aurinkokaksosia itseensä ja aallot tanssittivat venettä karun kivisaaren karulla rannikolla.
Sininen skakdi kääntyi varoen turagaa kohti.
”Lienee aika mennä”, hän sanoi hiljaa, ”ehdimme vielä satamaan ennen pimeää.”
Turagan mietteliäs katse seurasi aurinkojen tasaista laskeutumista taivaanrannan taa.
“Ala siis jo mennä”, tuhahti vanhus sitten vastaukseksi hieroen viiksiään.
Skakdi avasi hämmentyneenä suutaan sanoakseen jotain. Ehkä vastalauseen, hän ei itsekään ollut aivan varma. Mutta lopulta admin nieli sen, mitä oli ulos päästämässä.
Niinpä tietenkin.
Eipä hänellä ollut oikeutta vastustaa maailman vanhimman miehen tahtoa.
”Arvon turaga”, Guardian sanoi ennen kuin muisti Bakmein kannan tuohon sanapariin. Ehkä sillä ei ollut juuri nyt väliä. ”En tiedä, kuinka paljon minunlaiseni voi luvata, mutta… teen kaiken, minkä voin Ämkoon pysäyttämiseksi.”
Vaikka todellisuudessa hän halusi sanoa ”Yuurein makutan pysäyttämiseksi”. Se olisi mahdollista, eikö niin? Hän tappaisi petturin ja demonin ja pelastaisi ystävänsä tämän sisältä, eikö niin?
Siihen tuskin Valkoinen Turagakaan osaisi vastata.
“Uskon sen”, turaga vastasi hiljaa. “Mutta en tiedä uskonko sen riittävän.”
”Ainakin olette rehellinen. Voitteko olla rehellinen minulle yhdestä asiasta?”
Turagan katse pysyi auringonlaskussa, ja vanhus pysyi vaiti. Hiljaisuus oli kuitenkin erilaista kuin aiemmin. Guardian tiesi turagan kuuntelevan.
Skakdi asteli varoen turagan vierelle katse yhä tiukasti tämän vuosisatoja nähneissä silmissä.
”Ikimiekat. Ovatko ne teistä sen arvoisia? Sen kaiken, mitä Ämkoo on niiden eteen tehnyt… ja pelkään pahoin että on vielä tekemässä.”
“Iki ei ole pelkkä miekka”, turagan raskas ääni vastasi tuimana.
Skakdi kurtisti kulmiaan. Kumpi miekka?
Vielä joskus löydän muinaisen viisaan vanhuksen, joka sanoo kaikki asiat suoraan. Skarrararr.
Turaga jatkoi.
“Se on soturin sielu. Mitä itse olisit valmis tekemään sielusi pelastamiseksi kadotukselta?”
Guardian jäätyi hetkeksi paikalleen.
”En tiedä, turaga”, sisällissodan kasvatti sanoi hiljaa. ”En ole aivan varma, onko omassani paljon pelastettavaa.”
Bakmei ei vastannut sanallakaan. Turagan ilme tämän valkeilla kasvoilla muuttui, kun tämä huomasi jotain horisontissa.
Ja kun Guardian kääntyi sitä kohti, hän haukkoi henkeään. ”Miksi helvetissä ne…”
Tumman täyttäessä horisontin tuijottelivat sitä Zakazin mies ja valkea vanhus.
Ja he molemmat tiesivät, että paluuta ei ollut.
Klaani, ranta
Auringot jatkoivat varmaa sukellustaan tehden tilaa lähestyvälle yölle. Taivas roihusi keltaisena ilta-aurinkojen loisteessa, mutta kaunista maisemaa tahri mereltä nouseva varjo.
Pieni aaltojen alta noussut keras-rapu tarkkaili epäluuloisena rantakalliolla oleilevia le-matoraneja. Matoraneja rahi ei kiinnostanut. Jokaisen veljeskuntalaisen katse oli nauliintunut kauas merelle.
”Ovatko ne perkeleet tosissaan”, johtajansa takana seisova Enki ähisi puristaen kätensä tiukasti nyrkkiin. Leiter istui joukkion edessä aivan veden tuntumassa, siristäen silmiänsä miru-naamionsa takana.
”Älkää antako tunteidenne ottaa valtaa”, veljeskunnan Johtaja puhui. ”Suunnitelma pitää.”
”Suunnitelma pitää”, toistivat Ibra ja Raham. Enki ei kuitenkaan yhtynyt sanoihin, vaan kirosi hiljaa ääneen. ”Ovatko ne karzahnin perkeleet tosissaan?”
Viidakkosaari
Ilmatila
Kolme sotakonetta kävivät töihin yhtenä. Imperiumin kolmipäinen lohikäärme avasi kitansa ja päästi tulen valloilleen.
Hirviömäinen ilmalaivakimeera oli päätynyt taas saalistuspaikalleen, jonka se oli vihollisista puhdistanut. Nyt sen kolme moottoria alkoivat syöstä plasmaa ja tulikuumaa fosforia viherparatiisin ylle. Mitään säästämättä. Tasa-arvoisena.
Valtava tulipallo laskeutui ikiaikaisen sademetsän päälle. Roihu nieli kaiken vihreän. Paratiisilinnun paniikinomainen kirkaisu peittyi sen alle. Tulen kuumuus sai aluskasvilllisuuden käpertymään sekunneissa. Puhaltava tuuli hajotti kaiken tuhkaksi.
Kädelliset loikkivat kirkuen pakoon puita pitkin. Mutta pakoa ei ollut. Oli vain liekit.
Eivätkä liekit katsoneet, minkä söivät.
Tulikärpäsen ylimmältä kannelta tuijottelevalle punasilmälle ei luonnon ääniä enää kuulunut. Ainoastaan tuli, ja pirun uuden kenraalin puhe.
”Puhdistamme kaiken, mitä emme tarvitse, eversti”, 001 sanoi hiljaa. ”Emme tarvitse viidakkoa.
Ennemmin tai myöhemmin tulevaisuuden on aika niellä menneisyys.
Ja sen pysäyttämiseksi täytyisi olla jumala.
Eikä jumalia ole. Ja vaikka olisi, ne palavat siinä missä muutkin.”
Miekkapiru ei vastannut.
”Eversti, joudun kysymään sinulta vielä kerran. Oletko valmis?”
Toa katseli, kuinka alhaalla levittäytyvä vihreä maisema muuttui puu kerrallaan hehkuvaksi liekkihelvetiksi.
“Olen”, Ämkoo vastasi käheällä äänellä, pitäen katseensa leviävässä liekkimeressä.
“Olen, herra kenraali.”
Pitkä nahkatakki liehui tuulessa, kun Miekkapaholainen katseli entisen maailmansa muuttuvan tuhkaksi.
Admin-torni
Keltainen nainen katseli visiirin takaisin silmin savupilveä, joka pirstoi horisontin. Tawan silmät eivät värähtäneetkään, kun hän tuijotti tulta ja tulikiveä, joka oli joskus ollut Veljeskunnan saari. Vierellään hänellä oli vanhin ystävänsä ja sylissään poikanen, joka oli herännyt kevyestä unesta.
Ja he kaikki olivat yhtä autuaan tietämättömiä siitä, mitä juuri tapahtui.
”Miksi ne”, Tawa sanoi hiljaa. ”Miksi ne tekisivät noin?”
Visorakilla ei ollut paljoakaan sanottavaa. Kuulin kyllä, että ne olivat siirtäneet omia joukkojaan pois saarelta, mutta…
Kaupungin muureilla kansa katseli tulta ja haistoi savun, eikä toa tiennyt, mitä sanoa heille. Mutta väkijoukosta ei huutanut paniikki, vaan hiljainen vääjäämätön ymmärrys. Äänetön shokki, joka lipui tajunnan ylle kuin suuri ristikkotähtäin taivaalla. Kuin linnun muotoinen savupilvi.
”Se on viesti”, Tawa lopulta sanoi visorakille. ”Ne haluavat lähettää viestin.
Tulikärpänen ulvoi kaukana vertahyytävästi kaiken altaan polttaen. Ja Tawa pelkäsi, että jonain päivänä se tekisi niin Klaanin yllä.
Ja he kaikki tiesivät, että paluuta ei ollut.
Oli vain polku. Eikä toa halunnut nähdä, mihin se johti.
Vain yhden hetken miljoonassa hetkessä ehti Musta Kuu loistaa.
Ja kaiken hyvän poistaa.
Vaan nyt olivat syntisen sarvet säpäleinä.
Kruunu kappaleina.
Sirppi sirpaleina.
Ja vallan haamut kilistivät katkaistuja kahleitaan.
Ei missään
Varkaan Valtaistuin vapisi Vihollisen vasamain voimasta. Valtakunta vaikeni.
Kylmä tuuli oli halkaissut maailman.
Näkymättömät kädet olivat vetäneet irti kaiken, minkä olivat ehtineet. Ja siihen niillä oli ollut ikuisuuksia ainakin kolme.
Nyt kaikki maailman riekaleet leijailivat taivaanrannassa värittöminä ja myrskyin murtamina. Jossain muualla maaperästä irti revenneet vuoret ja kaupungit olisivat syöksyneet tuhoonsa taivaalta.
Mutta ei täällä.
Täällä hallitsi jälleen sama Valtias kuin ennen Varastakin, ja Varkaan aikana.
Anarkia ainoana Auringon alla. Aavikon Aaveet Ahjon armoilla.
Luonnonlait olivat ohi.
Kaikki lait olivat. Jumalkuninkaan temppeli oli haljennut kuin sen valtaistuimen haltijan musta kruunu.
Vaan lumenvalkeaan aavikkoon oli viilletty sunnaton arpi, jonka oli täyttänyt musta meri, loputon meri.
Rantaviivaa pitkin käveli eksynyt sielu. Sielu, joka oli kaukana kotoa. Ja toisaalta lähempänä sitä kuin koskaan. Sillä täällä oli paratiisi ja ihmemaa.
Täällä oli turvallista.
Mustat jalat olivat astuneet Ikuisen suola-aavikon tuuliin jostain muualta. Ovesta, jonka toisella puolella oli se, mikä oli. Ja tällä puolella se, mikä ei. Vaikka niillä ei kovin paljoa eroa ollutkaan.
Tai jos oli, ei vaeltaja sitä tiennyt.
Sillä hän ei tiennyt enää edes missä oli.
Mutta hän osasi kyllä arvata.
”Сипериа?” Vaeltaja virkkoi valkoisuudessa.
Eihän tässä maassa perunoita saisi kasvamaan.
Mutta se ei ollut hänelle mitään uutta.
Ja täällä oli edes rauhallista, Vaeltaja ajatteli. Tai ei nyt kovin, mutta tarpeeksi.
Rauhallisempaa kuin painajaisten parantolassa.
Ja värejäkin oli ainakin yksi enemmän kuin kaukana kotona.
Usva oli mustan meren yllä myrkynvihreää. Haihtuessaan aamukasteen ja aurinkoin tieltä se paljasti satojen metrien syvyyksistä pohjamudista aina korkealle pinnan yläpuolelle nousevan mustan torahampaan. Synkeästä valurautaverkostosta tehdyn piikkimäisen tornin terävän kärjen valosilmä välkkyi raudan sisällä ulvovan koneiston tahtiin.
Mustan tornin ahnaat porat pureutuivat päivä päivältä syvemmälle lahdenpohjaan imien sedimentin alta sinne aikain alussa piilotetut nestemäiset aarteet. Jumalatko, Suuret olennotko ne sinne olivat kätkeneet? Mata Nui itse kaikkivoipuudessaan? Vai oliko maaperän musta aarre jäännettä jostain aiemmasta, jostain niin vanhasta, että siitä eivät osanneet runoilla edes turagoista ikiaikaisimmat?
Vaan lienikö sillä väliäkään. Oli tumma neste sitten tiedettä tai taikuutta, se oli tuonut maailmaan valonsa ja lämpönsä mukana kuolemaa. Näillä vesillä liikkuivat enää vain keinotekoiset kalat tulevaisuuden aseineen.
Kalamiehet velipoikineen olivat siirtyneet toisille vesille jo aikain alussa.
Oliko Tulinoita, Tulentuoja, vanhan Xian murha ja uuden Xian äiti tehnyt oikein lahjoittaessaan jumalten työkalut Xian kansalle? Ne harvat oppineet, jotka ensimmäisten vuosien liskokeisarinnan tarinaa vielä tunsivat, eivät voineet näihin kysymyksiin vastata. Oliko oikein suunnata tähtiä kohti, jos sinne nousu polttaisi maan jolta he lähtivät?
Jos Voitonhampaan herralta kysyttiin, oli.
Voitonhampaan herra oli pystyttänyt metallihirviön osoittamaan kohti kaikkien maailmankaikkeuden sairaiden vitsien ja mielivaltaisten oikkujen kuninkaita ja kuningattaria, Suuria olentoja.
Ja jonain päivänä hän nousisi ylös ja kättelisi luojiaan.
Ensiksi hänen oli kuitenkin noustava nukkumasijastaan.
Putkiviiksinen aristokraatti avasi silmänsä maiskutellen virkeänä suutaan. Hyväkuntoinen terävä hammasrivistö aukesi sivistyneeseen haukotukseen, kun pitkä tumma mieshahmo nousi ylös ruhtinaalliselta vuoteeltaan, jonka molempiin selakhianmäntyisiin päätyihin oli kaiverrettu steltiläistä sotahistoriaa.
Ah, kuinka Randarak Kultainen kukisti jalkapäädyn kaiverruksissa herrasmiesten kaksintaistossa itse kromidiruhtinas Yaddith Tuhatsilmän! Tai olisi todellisuudessa kukistanut, jos Randarak ei olisi ollut liian kiireinen olemaan enemmän humalassa kuin kukaan koskaan, ja Yaddith liian kiireinen olemaan täysin fiktiivinen.
Ah, kuinka kauniista tummasta puusta hiotut jalat lauloivat kuvillaan laulua itse Usva-Tortakan löytöretkistä kauas etelään, joilla hän oli kasvattanut steltiläisen suurimperiumin kattamaan puolet kartoitetusta universumista!
Niistä uljaista retkistä, joilla hän kävi pystyttämässä lippunsa saarille silloin kun kukaan ei ollut katsomassa. Retkistä, jotka olivat suuren menestyksen jälkeen loppuneet todella vihaisen kykloopin nyrkkien alle.
Ah, kuinka päädyn toisella puolella Ritonkho Rohkea marssi kohti taisteluista uljainta, johon hän ei koskaan marssinut tajuttuaan että syväläisiä vastaan oli jokseenkin epäkäytännöllistä taistella ilman laivaa.
Muhkeita putkiviiksiään sukien aristokraatti ei voinut olla miettimättä, että suurin osa steltiläisestä historiasta oli, kuten sivistyneistö (johon hän kuului) tapasi sanoa, eräänlaisen valitettavasti täysin fiktiivisen mutta sitäkin uljaamman kavioeläimen ravinnonhankinnan ja ruuansulatuksen tuottamaa jäteainesta.
Mutta niin oli historia ylipäätään. Mutta koska hän oli voittaja – ei, voitto itse, jonain päivänä hän muuttaisi asian.Jonain päivänä!
Suuri musta sotisopa kiilsi kauniina vuoteen vieressä, ja pitkä ja hoikka aristokraatti astui siihen tomeruutta hehkuen. Muhkeat panssarit loksahtivat moottorien ja servojen sysäämänä kiinni toisiinsa. Tuhtien viiksiensä alta terävähampaisesti virnuillen aristokraatti antoi rintapanssarin porautua äänekkäästi hänen päätään isompiin olkapanssareihin. Koko kokonaisuuden kruunasi niskan päälle lopuksi kalahtava valtava selkäsuojus.
Ruhtinas myhäili ihaillen haarniskaansa peilistä. Niin tyylikäs muotokieli! Niin kaunis rakenne! Niin uljas automaatio! Niin puhdas teräs!
Eleganttius oli taitolaji, ei, taide, ei, lahja, joka suotiin vain harvalle. Aristokraatti hymyili katsellen valtavia olkapanssareitaan. Joku tyylitajuttomampi Roadan pikkukreivi olisi automatisoinut olkapäät vaikka syöksemään suuria määriä höyryä – tai jos huonon maun kiistattomalta mestarilta, Voitonhampaan herran työkumppanilta ja polttoainevastaavalta kysyttiin, tulta.
Eikö kukaan ymmärrä tyylitajua?, aristokraatti mietti viikset höyryten. Eikö kukaan ymmärrä KAUNEUTTA?
Näine ajatuksineen napsautti hän auki kyynärvarsissaan olevat pulttilukot, jotka saivat kaksitoista valtavaa, kuolettavan terävää teräspiikkiä räjähtämään ulos haarniskan olkapanssareista. Valtava teräksestä ja tuskasta tehty pensas oli haarniskoista uljain, kaunein ja paras, paitsi ehkä silloin harvoin kun joku lukkojärjestelmän herkkyydestä tietämätön päätti tökätä aristokraattia veljellisesti olkapäähän ja sai huomionosoituksestaan palkinnoksi kolmekymmentä kiloa terävää rautahammasta suoraan rystysiinsä, mikä tapahtui onneksi harvoin paitsi että aina.
Mutta taiteen edestä täytyi kärsiä! Yleensä. Mieluiten jonkun muun.
Näine mietteineen rautahaarniskan kantaja marssi puulattia jokaisen askeleen alla vavahtaen ikkunalle. Ah, mitkä näkymät lasin takaa paljastuivatkaan! Usva pakeni aurinkoin tieltä ja paljasti punaista, oranssia, keltaista ja sinistä. Tämän kauneuden aamun täydellisyyttä rikkoivat vain taivaan harvalukuiset mustat pilvet. Mutta mitä oli virheettöminkään timantti ilman yhtä pientä säröä? Ei todellinen!
Sellaista ymmärsivät vain tämän aristokraatin kaltaiset. Ne, jotka käsittivät taiteen. Ne, jotka käsittivät kauneuden. Ne meistä, joilla oli tyylitajua.
Tyylitaju tarkoitti valtavan karun mustan valurautaisen keskisormen rakentamista juuri sille merialueelle, josta se varmimmin näkyi etelä-Xian kalleimmille rantatonteille.
Huolehdittuaan suuhygieniastaan ja suittuaan viiksensä edustuskuntoon – kippuraisiksi spiraaleiksi, kuin merten muinaiskotiloiksi – Voitonhampaan herra napsautti sormiaan makuuhuoneen oviaukolla. Oviaukon koneisto vastasi, ja tankin panssaroinnista tehdyt lyijyjötkäleet siirtyivät valtavien mekaanisten kourien ja rattaiden raahaamina tieltä. Ylpein askelin tiederuhtinas asteli harvinaisten taulujen välistä ja kristallikynttelikön alta ruokasaliinsa.
Punainen valo välkähti oven yllä. Aristokraatti laskeutui runsaine taistelupanssareineen kymmenmetrisen ruokapöydän päähän entisistä Kalmahin uruista tehdylle valtaistuimelleen. Viikset värisivät tämän nuuhkaistessa ilmaa, joka tuoksui keittiöstä leijuvalle aamiaisen aromille. Rasva tirisi keittimessä. Mekaaniset pikkukädet putkilonkeroiden päissä käänsivät räiskäleitä ja rikkoivat pannulle daxialaisen tiikeristrutsin munia.
Toinen pitkä mekaaninen lonkerokoura löysi tiensä keittiöstä asti huoneen seinustalle ja pudotti neulan levylle, joka rahisi, napsahteli ja lopulta täytti huoneen musiikilla.
Aristokraatti hymyili. Peikko-ooppera Suurten henkien Aamunkoiton kylmiä väreitä nostattava loppuhuipennus käynnistyi vaskisoittimien pauhulla. Jumalten ensimmäinen poika sai kuulla totuuden syntyperästään, nousi hirmuista isäänsä vastaan ja poltti tämän elävältä … mutta menetti liekeissä kotinsa, ja rikkoi uskonsa lopullisesti.
Oopperan hätkähdyttävä kauneus vei aristokraatin mukanaan joka kerta. Musiikkia, musiikkia hänen korvilleen, kirjaimellisesti. Kauneinta ääntä maailmassa, tai siis heti kuudenkymmenenkuuden sisäkkäin pakatun xialaisen merimiinan laukaisun jälkeen.
Maailman muuttaminen. Taivaiden tavoittelu. Sen ajatuksen hyväksyminen, että jumalat eivät olleet täydellisiä. Mutta myös siihen uskominen, että jokin voisi olla.
Kyllä. Kaikkiin tuhatvuotisen teoksen aiheisiin hän tunsi syvää samaistumista. Järjestelmä oli mätä. Johtajat matoja, jotka söivät tiensä sen läpi!
Ja kaikki olivat liian pelokkaita hautaamaan mätänevän raadon.
Mutta hän vielä näyttäisi kaikille.
Lopulta karzahninkoirat nousisivat kivien alta ulvoen kuita kohti ja nielisivät vanhan ajan ruumiin. Ja silloin alkaisi uusi aika. Voiton aika.
Mutta ehkä ihan ensiksi olisi kuitenkin se ruoka-aika.
”M-1X!” piikkipanssaroitu ylimys karjaisi muhkeasti. ”Enkö ole tehnyt nälkäni legendaarista tasoa TARPEEKSI SELKEÄKSI?”
Yksinäinen sininen silmä leijuvan ellipsidroidin päällä kurkisti keittiöstä ja piippasi hyväksyvästi.
”Upeuden ydin, poika hyvä!” miekkonen hohotti nyrkkejä voitokkaina puiden. Siihen vastauksena valkoinen droidi singahti sisäänrakennetun levitaatio-kanokansa kieputtamana keittiötöihin.
Joku oli kysynyt joskus tiedeherralta, miksi hän oli asentanut sotilastason vahki-tekoälyn keittiöajastimeen. Hän oli vastanut kysymällä, että ha ha ha ha, mikä vahki-tekoäly, minä teen kaikki laitteistoni aivan itse ja omien suunnitelmieni perusteella, ja miten niin vain sotilastason? Sellaiseenhan ei kelpaisi mikään modernia ohjushallintajärjestelmää huonompi, ja kuka imbesilli klovni jättäisi käyttämättä nurkissa lojuneen Krana Su:n siinä samalla? Ja siis, öh, en minä sellaista siis tekisi, ai, näytänkö sinusta muka tyypiltä, joka asentaisi Takea-hain otsalohkoon tankkitason laseraseen koska se tuntui sillä hetkellä hyvältä idealta?
… mitä hän ei ollut myöskään tehnyt.
Sillä kuka niin tekisi kun laserin voisi asentaa hain kidan sisälle? Vähän jotain saatanan perspektiiviä.
Viiksimies lepuutti innosta kiiluvia silmiään ruokasalinsa seinillä riippuvissa taideteoksissa. Muinaisia tähtikarttoja, maalauksia kupolien taivaista, ja kokoelman ehdoton kruununjalokivi: Muukalaisen kallo.
Panssarilasikaappi ruokapöydän toisessa päässä aivan suuria ikkunoita vasten sisälsi sen, mitä kryptoilijat kautta matoralaisen maailman vakaasti uskoivat muukalaisen viimeiseksi jäämistöksi.
Aristokraatti nousi tuoliltaan ja käveli lasikuution luokse. Oliko taivaalta todella laskeutunut olento toisesta maailmasta? Kallo muistutti osittain sorsalintua, mutta sen nokan välistä pilkisti kuin talttamaisia hampaita.
Kiekonheittäjät. Koneratsut. Muukalaiset toisista tähtijärjestelmistä.
Hän halusi uskoa.
Ja jonain päivänä hän sellaisen löytäisi. Olivatko oudot valoilmiöt jossain Välisaarien yläpuolella – ETENKIN sen kirotun Bio-Klaanin saaren yläpuolella – muka sattumaa?
Ha! Ha!
Näin aristokraatti olisi typerälle skeptisyydellesi nauranut. Ja nauroikin melko makeasti.
Naurettuaan hyvän tovin tiedeherra asteli kappaleen loppuhuipennuksen lähestyessä ruokasalinsa ikkunalasin ääreen ja ihaili tapaa, jolla tyynen meren kaunis heijastus loi maailmaan neljä aurinkoa yhtä aikaa. Kyllä, aamu oli täydellisin aikoihin tummista pilvistäkin huolimatta.
Tai siis. Tummista pilvistä?
Kun hän tarkemmin mietti, siinä oli kuin olikin jotain vikaa.
Eihän sen nimittäin edes pitänyt olla mahdollista. Säälaitteiston piti pitää moinen kurissa ja taivaat kirkkaina. Eihän- eihän se käynyt päähän!
Aristokraatti huokaisi sivistyneesti ja nosti yhden mustan sormen pystyyn. Hän vei sen haarniskansa valtavalle kaula-aukolle ja painoi pohjaan sinisen napin.
”Säätutkija!” Steltin miehen tuhti ääni tokaisi sisäänrakennettuun mikrofoniin. ”Herätys, vanha veikko!” ”Huomenta, pomo”, toisen steltiläisen, mutta ei aristokraatin, ääni vastasi linjalta. ”Kaikki kunnossa?”
”Kyllä, kyllä, mutta… sääsatelliittimme, ystävä hyvä! Toimivatko ne kunnolla?”
”Tavalliseen tapaan, lekuri?”
”Ah, no sehän on sitten selvä, toveri hyvä. Kiitos panoksestasi, kiitos panoksestasi. Jatka samaan malliin.”
”Ai. Ei mitään, pomo, kiitos kovasti, pom-”
”KUULITHAN ÄÄNENI SARKASTISUUDEN?” Voitonhampaan herra korotti ääntään, mutta sivistyneesti paitsi ettei oikeastaan. ”Ei ole ollenkaan selvä! On selvän vastakohta! Selvän antiteesi! Selvän arkkivihollinen! Tämä asia vei ’selvän’ VAIMON ja POTKAISI ’SELVÄN’ KOIRAA! Tämä asia on ’ANTI-SELVÄ’!”
Säätutkija odotti kohteliaasti esimiehensä paasauksen loppuun. Kuten yleensäkin. ”… epäselvä, pomo?”
”Voi sen… VOIHAN SEN NIINKIN SANOA.”
”Niin, öh. Niin voi. Mistä kiikastaa?”
”Ah, veikko hyvä, peikko hyvä, ei sen kummempaa kuin että muuten kauniissa auringonlaskussani on ARKKIMAKUTAN TYHJÄÄ SYDÄNTÄ MUSTEMPIA PILVIÄ. Ajattelin, että saattaisit tietää jotain asiasta!”
Naputusta. Laitteiston piippausta linjan toisesta päästä. ”Tarkistin asian, pomo.”
”Ja?”
”Nämä eivät ole sadepilviä. Eivätkä varsinaisesti pilviäkään. Koostuvat näemmä… metallihiukkasista? Enempää en voi tällä laitteistolla kertoa.”
Aristokraatti hieroi leukaansa mietteliäänä. ”Ah, mitäköhän kirottua ne sitten… samapa tuo. Ryhdy toimiin! Kyllä nekin säänhallintajärjestelmää tottelevat!”
Säätutkija ei väittänyt vastaan. Harva asia ei totellut Voitonhampaan säänhallintajärjestelmää, joka koostui sädeaseista ja vapaavalintaisesta määrästä ohjuksia.
Lisäksi se mittasi oikein nätisti ilmankosteuden ja rikkipitoisuuden, ja tänä aamuna ensimmäinen olikin 69%, ja jälkimmäinen 75%.
Sellaista oli asua julkeassa valurautaisessa poraustornissa Xian lähellä.
Vaan olivat aamut täällä silti kauniita.
Eivät kyllä niin kauniita, että Voitonhampaan lairdi olisi niitä tämän pidempään jaksanut tuijotella. Vaan kuuden ruokalajin aamiainen ei valmistunut selvästi satunnaisesta keittiöön mulkoilusta huolimatta juuri vauhdikkaammin, joten teollinen yliherra ei voinut kuin tappaa aikaa.
Ei, ei hieno herrasmies ’tappanut aikaa’. Hieno herrasmies ei tehnyt mitään harkitsemattomasti tai hetken mielijohteesta, paitsi välillä oli pakko vähän innostua ja sitten olikin hailla laserit kidassa. Mutta hieno herrasmies tappoi aikansakin tarkkaan ja harkitusti – ei, taposta ei voitu puhua. Tässä oli kyseessä metodinen, etukäteen kylmästi ja laskelmoivasti joka liikettä ja siirtoa myöten suunniteltu minuuttien kylmäverinen murha.
Aristokraatti painoi oranssia nappia kauluksessaan ja avasi linjan toiselle uskolliselle palvelijalleen.
”Poika!” ”Ниин, херра?”
Pojan ääni oli lohduton jo ilmankin mekaanista ritilää, jonka läpi se suodattui. Useimmat universumin suuret herrat ja rouvat eivät suostuneet palkkaamaan alaisuuteensa shasaaleja jo näiden onnellisuutta ja pirteyttä tuhoavan yleisolemuksen takia. Mutta tämä poika oli sentään aloitekykyinen, eikä hangannut turhia vastaan, paitsi ehkä ihan vähän, mutta ei oikeastaan tarkoituksella.
”Huomenta vain sinullekin, ilopilleri!”
Masentunutta särinää. ”Херра. Ен ыммäррä. Ен ыммäррä илоа, мутта. Еихäн илоа вои сурвоа пиллереихин. Илоа еи вои валмистаа пиллеримуодосса.”
Aristokraatin tummille kasvoille levisi hymy. ”Aivan, aivan… totta turiset!” ”Сен верран кун илоа ыммäррäн. Сен еи питäиси олла махдоллиста. Ило он абстракти, субйектиивинен кäсите. Силлä еи оле тодистеттаваа фыысистä оломуотоа.”
”Haa haa haa! Kyllä, samaa mieltä!”
Voitonhampaan herran korteksiin ei mahtunut laisinkaan, miksi shasaaleja pidettiin masentavana seurana kaikkialla yli merten ja halki historian. Hänelle pojan huomiot aiheuttivat pelkkää iloa ja piristystä pitkiin työpäiviin.
”Ha ha ha! Niinhän sinä teet! Hyvää työtä nimittäin, poikaseni! Jatka samaan malliin!”
Shasaalit, aristokraatti ajatteli. Lystikästä väkeä.Toivat aina uudenlaista valoa eläm-
Niin, niistä valoista.
Sillä hetkellä ruokasalin – ei, koko Voitonhampaan valot sammuivat sekunniksi ainoastaan syttyäkseen vaivalloisesti uudelleen. Suurten henkien aamunkoittokin lakkasi pauhaamasta pieneksi, kiusalliseksi hetkeksi.
”M-1X!” ylimys paasasi. ”Jälleenkö? Melkoinen sattuma, kun ottaa huomioon että JUURI EILEN annoin sinulle HYVIN PERUSTEELLISEN selostuksen siitä, miksi Felnas-käämejä ja munavatkainta ei pidetä kytkettyinä päälle samaan aikaan! Mutta SATTUUHAN NÄITÄ.”
Yksisilmäinen hovimestaridroidi näytti kutistuvan pelkästä nolostuksen voimasta.
”Hyvä että ymmärrät!” viiksiniekka nauroi höyryä viiksistään suihkuttaen. Aristokraatti huokaisi ja istui jälleen pitkän puupöydän ääreen. Hän painoi nyt vihreää nappia kaulanjuuressaan.
”Voro! Kuulolla?”
”Oui?” vastasi ääni joka oli sulaa kuin voi pannulla.
”Oletko alakerrassa?”
”Oui.”
”Voisitko tulla ylös?”
”Non, monsieur. Ruokinta kesken.”
”Mitä sinä ruokit siellä, protosorsiako?” aristokraatti nauroi. ”Pelkkä vitsi, näin herrasmiesten kesken. Haidenko vatsat siellä kurnivat?” ”Oui.”
”Mutta toveri hyvä… meillä oli työharjoittelija sitä pikkuvirkaa varten!”
”Oui. Oli.”
Syvä hiljaisuus. Meri kuohui radiolinjalla. ”Hän kyllä ruokki ne, monsieur. Muttei kovin pitkäksi aikaa.”
Hermostunut hymy levisi aristokraatin kasvoille. ”H-hahaha! Siinä vasta mies! Hoiti hommansa. Omistautui työlleen!”
Linjalta kuului sädeaseiden ääniä. Ikkunasta vilkaistessaan Steltin aristokraatti näki samojen valoammuksien polttavan hohteen aamutaivaalla. Sitten hait karjuivat.
Suurin osa meribiologeista oli varma, että takea-haiden ei pitänyt karjua.
Eivät ne yleensä karjuneetkaan. Voitonhampaan herra oli korjannut asian.
”Melko vihaisia tänään, monsieur. Johtunee nälästä. Harjoittelija ei ollut iso mies.”
”Ammattijärjestöjen ei tarvitse tietää”, ylimys sanoi haudanvakavana. ”Oui.”
”Ssssselvä. Hoida homma, miekkonen hyvä. Onhan asia tällä kunnossa?”
”Ei oikeastaan, monsieur.”
Asia oli selvästi kunnossa.
Voitonhampaan herra soitti viimeiselle aktiiviselle luottomiehelleen painamalla vielä keltaista nappia.
”Huomenta, professori!” hän tokaisi innokkaana. ”Mitä Fissioaseman aamuun kuuluu?” ”Ah, tuota, hyvää, hyvää, herra tohtori!” tunnistamattomaksi moukaroitu mutta terävä aksentti sanoi vilpittömän innokkaana. Tämä yhteys oli heikompi – tulihan puhelu aivan toiselta puolelta kupolia. ”Meinasihan täällä mennä kyllä heti alkuun vähän, heh, ’plörinäksi’ kuten kaikki nuorukaiset nykyään sanovat, heh! Olin unohtanut jäähdytysputket irti iltahuollon yhteydessä ja, arvaahan sitä mitä siinä kävi, siinä samassa kun menin ensikäynnistystestien jälkeen ’luovalle kahvitauolle’, alkoi koko paikka hehkua melko iloisen vihreänä!”
”Kelpo mies, kelpo mies! Sattuuhan noita. Mutta sait tilanteen kuitenkin haltuun?”
”No itseasiassa, heh, se on vielä päällä, mutta sain ytimen ulkokerrokset suljettua toisiltaan, joten eiköhän tämä tästä!”
”Mainiota, mainiota. Tällä selvä?”
”Tällä selvä! Tosin, jos… se ei ole liikaa pyydetty… niin voisin tarvita uusia raajoja… nykyiset ovat alkaneet kuplia…”
”Eiköhän asia hoidu, professori hyvä. Työpäivän jatkoja!”
Ja näin Voitonhampaan herra oli aloittanut taas yhden tehokkaan työpäivän. Suuryrityksen pyörittäminen vaati visioita, joita moni ei päähänsä saisi mahtumaankaan.
Tai siis, suuren hengen nimeen, luuliko joku että taivaskupolien kattoon rakentaminen olisi helppoa? Ei nimittäin ollut!
Aika kului. Lopulta peikko-oopperalla huoneen täyttänyt levysoitin hiljeni, ja aristokraatti tirautti silmäkulmastaan yksinäisen miehisen kyyneleen. Tarina kosketti häntä syvältä.
Vaan lopulta aamiaisen aika saapui. M-1X liisi sisään pikkuruisena mekaanisena ellipsinä yksinäinen konesilmä tyytyväisen näköisenä. Robotin mukana sisälle leijaili tiikeristrutsimunakkaan mehevä haju. Vasta avatun siniviinipullon hedelmäinen tuoksahdus.
Ah, siniviini. Ylimys tunsi sen aromeissa itä-Steltin lempeän kesäilman. Pehmeän tanniinisen maun.
Steltiläisen orjaluokan jalat polkemassa meheviä stra-mana-marjoja. Ylimys irvisti.
No, maailman muuttaminen oli hidasta työtä.
Ja ei hän viinin makua halunnut muuttaa. Syytä tuottajia, älä tuotetta! Järjestelmä oli mätä, mutta oliko se mikään syy kaataa hyvää juomaa pois?
Aamiaisesta nautiskellessaan Voitonhampaan aristokraatti koki päivänsä ensimmäisen todellisen yllätyksen. Tällä kertaa joku soittikin hänelle. Niin ei käynyt usein.
Tumma haarniskalordi pyyhki suupielensä, laski aterimensa lautasensa viereen ja painoi välkkyvää nappia haarniskansa kaula-aukossa.
Hento xialainen miesääni puhui, ja aristokraatin suupielet nousivat ylöspäin. Ei hän kaikkia vortixxeja halveksunut. Tällä oli näkemystä. ”Päivää. Häiritsenkö, kreivi?” liskomies linjalla kysyi kohteliaasti.
”Radak!” aristokraatti vastasi innokkaasti toistaen keskustelua, jonka luette toista kertaa ikinä. ”Täällä se on kylläkin huomenta. Aikavyöhykkeet, hyvä mies! Ei, et häiritse ollenkaan, kunhan vain… nautiskelin aamiaistani aurinkoinnousussa.”
”Olen kuullut niistä käytettävän lähinnä termiä ‘kupolit’. Mutta! Minulla on vähän kuulumisia tästä suunnasta. Ja ongelmia, mitkä saattavat tarvita apuasi.”
Ongelmia, liskomies oli sanonut.
Ongelmia, aristokraatti pyöritteli päässään.
”Ongelmia, Radak.”
”Ystävämme Odinalta.”
Varjottu, hullu draakki! Tietenkin! Siihen aristokraatti huokaisi, ja kovempaa huokaisivat hänen viiksensä. Ne pursottivat suuren höyrypilven aamiaispöydän ylle.
”Tyylitajuton barbaari! Mitä hän nyt on mennyt tekemään?”
”Minusta tuntuu, ettei häntä enää kiinnosta sopimuksemme. Hän on aivan liian innostunut Suurten Olentojen Sirusta. Haluaa sen itselleen.”
Voitonhampaan herra tuijotti ikkunasta horisonttiin kuunnellen vortixxin huolestuneita sanoja. Ja näki taas yhä selkeämmin synkät pilvet, joita ammuttiin sädeaseilla yläilmakehästä, vaikka siitä ei apua ollutkaan.
Ja sitten hän muisti, mitä pilvet tietenkin olivat.
Voi… voitto. Tai oikeastaan sen vastakohta. Voiton antiteesi. ’Epä-voitto’?
Semantiikkaa. Pirut siitä. Laseria sekin tottelisi.
”Ah, sinulla on sellainen ongelma. Hankalaa, hankalaa. Kovin hankalaa! Tiedätkö, mikä minun ongelmani on tänään aamulla ollut? Näiden kirottujen valojen välkkymisen lisäksi, JOTA EN SUINKAAN AJATELLUT PYYTÄÄ KETÄÄN LÄSNÄOLIJAA KORJAAMAAN?”
M-1X piippasi kovaäänisesti keittiössä ja valot palautuivat jälleen.
”Jokin monimutkainen tieteellinen dilemma, otaksun?”
”Kyllä, kyllä! Niin voisi kenties sanoa, viisas ystäväni. Taivaanrannassani on niinsanotusti…”
Gukkoaura katosi pilven sisälle eikä tullut toiselta puolelta ulos. Aristokraatti nielaisi.
”… tummia pilviä. Ja jos kyse olisi vain säästä, sille olisi ratkaisu – olethan nähnyt ‘parannellun versioni’ metrulaisesta säänhallintajärjestelmästä. Mutta pelkään pahoin, että nämä pilvet saattavat olla pikemminkin kokoelma lihaasyöviä nanobotteja, jotka vapautin vahingossa viime viikolla tankistaan.”
Mekaaninen röyhtäisy kajahti halki taivaan ja pian mustasta pilvestä satoi kiloittain linnunluita. Ylimys yritti kohdistaa katseensa jonnekin korkealle taivaalle ja piti peukkuja Säätutkijan tähtäykselle.
”… eivätkö säänhallintajärjestelmäsi lasersäteet toimisi niihin aivan yhtä hyvin, kuin ne toimivat pilviin?”
Vanha kunnon Radak. Jollain tapaa liskomies osasi ajatella kuin aristokraatti. Rationaalisuus, se puuttui niin monilta!
”Nopeaa ajattelua! Eivät ole toimineet vielä. Mutta minä vähän tässä mietin, että entä jos minun ongelmani voisi… korjata sinun ongelmasi….”
”Hmm. Ajatuksessa on perää, vaikka en yleensä lihaasyövien nanobottien käyttämistä pidä kovin moraalisena ratkaisuna. Minulla oikeastaan on yksi kohde, jossa voisit suorittaa niillä vaikka jonkinlaisen kokeen. Ja siten ratkoa minun ongelmani!”
”Hei hei hei, Radak hyvä, näin herrasmiesten kesken, jos Odinan roisto sellaista kysyy, en käyttänyt koskaan sanoja ’salamurha’, ’attentaatti’, ’terroriteko’ tai ’lihaasyövät nanobotit’.”
Voitonhampaan herra ei ollut myöskään koskaan käyttänyt sanoja ”Artakha”, ”hallittu muistinpyyhintä”, ”kiertoratapommitus”, ”vahki-tekoäly” tai ”ydinjätteen uusiokäyttö”.
”Kolmea ensimmäistä et kyllä käyttänyt muutenkaan.”
”En tietenkään. Ja… jos nyt tosissaan ollaan… tietyt finanssiasiat saavat minut miettimään, onko Varjotun suututtaminen kovin kehityskelpoinen ratkaisumalli. Tai Varjotun syöttäminen lihaasyöville nanoboteille. En juuri maininnut Varjotun syöttämistä lihaasyöville nanoboteille.”
Voitonhampaan herra muistutti itseään henkisesti, että tuhoaisi kaikki todisteet dokumentin ”Suunnitelma B: Näin syötän Varjotun lihaasyöville nanoboteille” olemassaolosta. Mahdollisesti jo aamiaisen jälkeen.
Tai… olisi muistuttanut, jos hän olisi koskaan kirjoittanut sitä. Luulitteko saavanne hänet nalkkiin, ha!
”En usko, että lihaasyövät nanobotit lavertelevat osallisuudestasi.”
Optimistisen ja rationaalisesti ajattelevan lisäksi Radak oli näemmä myös huvittavan naiivi!
”Ei niistä pirulaisista ikinä tiedä. Radak, tosissasiko sinä tätä ehdotat? Vaikka olemme vanhoja kumppaneita, minä kuitenkin… pyöritän yhtiötä! Itseoppineena yritysmaailman kruunuttomana kuninkaana koen itseni… AUKTORITEETIKSI ja ASIANTUNTIJAKSI siitä asiasta, että maksajaa ei kannata syöttää lihansyöville nanoboteille, JOITA EN JUURI MAININNUT JA TÄMÄ YHTEYS ON SITTEN TÄYSIN SUOJATTU.”
“Oikeastaan minäkään en missään vaiheessa käyttänyt sanoja ’salamurha’, ’attentaatti’ tai ’terroriteko.’ Ongelmaani on luultavasti mahdollista saada myös hieman vähemmän lihaasyöviä nanobotteja sisältävä ratkaisu.”
Aristokraatti toivoi sillä hetkellä ratkaisuunsa hieman vähemmän lihaasyöviä nanobotteja sisältävää ongelmaa. Vaikka hän ei Radakin heittoa ollut huomioinutkaan.
”JA jos joku Artakhan Käden – älkää teeskennelkö, ette te mitään lakkautettuja ole – vainukoira kuunteleekin tätä linjaa, lupaan suunnata niskaanne ne lihaasyövät nanobotit JOITA EN OLE KEHITELLYT-krhm. Niin, niin. Kerro ihmeessä, Radak.”
“No siis. Kuten sanottua, siru. Odinalainen haluaa sen itselleen, ja se olisi suuri sääli tiedemaailmalle. Hän lähetti yhden amatöörijoukon tänne, eivätkä he ole enää kauaa ongelma – mutta lähteeni kertoo, että hän aikoo lähettää lisää ryöväreitään ja murhaajia perääni Metru Nuille. Arvelen, että sinulla voisi olla idea, jolla tehdä vaikkapa meriportit Metru Nuille vaikeiksi väyliksi Metsästäjille?”
”No, sinä tiedät ’parannellut takeani’…” aristokraatti sanoi vaatimattomana, mutta hänen hymynsä hyytyi heti kun hait karjuivat taas Voitonhampaan juurella. Punainen laser paloi hetken viivana hänen ikkunansa ohitse.
“… ne olivat… ainutlaatuinen kokemus. Hämmästelen edelleen tapaa, jolla kytkit niiden tietoisuuden säänhallintajärjestelmääsi. Se oli todella inspiroivaa!”
Ai niin, siitä. Se piti kai kytkeä joskus poiskin. Mieluiten jopa ennen kuin hait tajuaisivat, miten taivaskoneita käytettiin etäältä.
”Voi, imartelet minua, Radak. Oli miten oli, kalat eivät välttämättä… ole vaihtoehto. Kaivannet jotain hienovaraisempaa?”
“Paristakin syystä. Se ei saa olla mitään kovin ilmiselvää. Ja tiedäthän, minä en pidä kuolemien aiheuttamisesta. Se tuntuu niin sivistymättömältä.”
”Voi, olen täysin samaa mieltä. Ehkä voimme hidastaa Varjotun rosvojen tietä diplomaattisemmin keinoin.”
“Mitä sinulla on mielessäsi, parahin tohtori?”
”No… minulla on ollut tässä viime vuosina harrasteprojektina tietynlainen liikuteltava antigravitaatiokenttä. Olen onnistunut lähettämään sillä jo jopa joidenkin tonnien painoisia objekteja taivaisiin. Tästä ei sitten puhuta. Kukaan ei saa yhdistää minua siihen energiahurttajuttuun.” Laikarakk, piruparka, aristokraatti ajatteli ja piti mielessään pienen hiljaisen hetken karvaiselle ystävälleen.
“Muistaakseni virallinen selitys sille oli se jäävuori täynnä Frosteluksia, ja se toimi aika hyvin. Mutta jatka toki. Mitä ajattelit singulariteettigeneraattorillasi tehdä?”
”Eiiii, minä ajattelin että sinulla olisi joku ajatus, toverini! Ja… en sano, että sinun pitäisi lähettää Pimeyden metsästäjien armada Punaisen tähden luo, mutta…”
Hetken hiljaisuus.
Hämmentynyt.
“… en tainnut huomata niitä ‘diplomaattisempia keinoja.’”
”Hah! Jos minulle tarjottaisiin mahdollisuus suunnata tähtiin, olisin enemmän kuin kiitollinen!”
“Paitsi että… et ole päässyt vielä tähtiin. Kun rakennutit sen aseman Zakazin kupolin taivaalle, muistaakseni katto osoittautui hankalaksi esteeksi. Mutta ehkä saamme vielä katon auki, kun pääsen käsiksi Suurten Olentojen Siruun.”
”On minulla siihen katon murtamiseen toinenkin tapa- MITÄ NYT? OLETIN LAMPPUONGELMAN KENTIES KORJANNEEN ITSENSÄ, mutta olenhan minä aiemminkin väärässä ollut!”
Nolostuneempia piippauksia. Valot palautuivat jälleen. Voitonhampaan herra oli hämmentynyt – näin monta kytkentävikaa saman aamun aikana? Kyllä hänkin mielellään välillä testaili Felnas-käämejä päälle tai pois, mutta tämä alkoi olla jo liikaa.
“Mitä jos katsotaan sitä hieman myöhemmin. Juuri nyt tarvitsen vain Metru Nuin ilman liskomafian kätyreitä.”
”Ja haluat sen tapahtuvan ilman väkivaltaa? Rakastan haasteita, Radak!”
“Odinan ystävämme ottaa väkivallan hänen alaisiaan kohtaan hieman henkilökohtaisesti.”
“En voi muistaa niitä kaikkia. Valaisetko?”
Rautahaarniskainen titaani hymähti itsevarmana. Eihän hän ollut esitellyt Radakille kuin vajaan neljäsosan niistä kaikista?
”Noh, tämän suunnittelin aikoinaan potilaiden puuduttamiseen, mutta tapahtui tietynlaisia… komplikaatioita. Pikku apurieni lähettämä värähtely saattoi aiheuttaa pidempiaikaisen turtuneisuustilan kuin… alunperin tarkoitin. Mutta tiedäthän sinä, Radak hyvä, että minä en heitä koskaan mitään pois?”
“Minusta on todella inspiroiva ajatus, miten päätät tehdä tuota tarkoitusta varten nanokoneita, kun valtaosa kollegoistasi käyttää aivan tavallisia kemikaaleja tarkoitukseen.”
”Miksi kaikki muut ovat niin laiskoja?” steltiläinen murahti pitkät mustat kädet puuskassa.
“Kaikki eivät voi olla kaltaisiamme tieteen uranuurtajia.” Tämä palautti hymyn paronin kasvoille.
”Eivät, eivät. Vain harva meistä voi seurata Tulinoidan jalanjälkiä jumalten luolaan. Vaan saammeko pian käsiimme avaimen sinne, Radak?”
“Jos saamme pidettyä sen draakin erossa tästä kaikesta, kyllä. Saatamme saada avaimia useamman.”
Aristokraatin naurahdus sai tämän tummat putkiviikset suorastaan käpertymään kerälle. Hän puristi kätensä himoitsevasti nyrkkeihin kuin kahden mielen sirun ympärille.
”Kelpo mies, Radak! Kelpo mies! Mutta miten ajattelit pitää muut ahnaat kädet irti tämän maailman vaarallisimmasta aseesta? Odinan kummisetä ei ole ainoa joka luulee olevansa siihen oikeutettu.”
“Metru Nui on nykyään yllättävän sulkeutunut. Jos pystyt estämään metsästäjien pääsyn tänne, minulle ei tule ongelmia.”
”Lähetän nanopilven luoksesi heti kun saan sen vain vapautettua! Toivottavasti… tuulet ovat suotuisia…”
“… säänhallintajärjestelmä, unohditko sen?”
”Siinäkin… saattaa olla mutkia kuin-”
Kuin hänen viiksissään, olisi hän jatkanut, mutta…
”VALOOOOOOOT.”
Ohjustekoälyä, leijukiekkoa ja bohrokin aivoja sisällään kantava keittiötyöläinen näytti olevan vilpittömästi häpeissään. Suuren mustan tornin mustaa ruhtinasta kävi jo vähän tätä sääliksi.
”Kiitos!” finanssiherra tokasi sähköjen palattua jälleen kerran kuvioihin. ”Niin, niin! Ehkä en anna tuulien hoitaa tätä työtä. En ole vielä nimittäin onnistunut rakentamaan… kokonaista ilman toaa.”
Häneltä puuttui siihen vielä raajojen lisäksi suurin osa sisäelimistä. Toverit mustassa pörssissä olivat joutuneet olemaan viime aikoina varovaisempia.
”Lähetän toisiksi parhaimman mieheni asialle.”
Ja toisiksi parhaimmalla miehelllään hän tarkoitti luonnollisesti sitä miehistään, jolla oli toisiksi muhkeimmat viikset, eli Voroa.
“Kiitos. Autat huomattavasti mielenrauhaani. Minun puolestani tässä oli kaikki.”
”Minun ei!”
Nyt aristokraatti oli vasta pääsemässä vauhtiin. Hän ei ollut saanut puhua tästä vielä kenellekään.
”Radak, Radak, emme ole päässeet puhumaan aikoihin. Nyt kun sinulla on Metru Nuin kaltainen ihanteellinen testausympäristö, ajattelin että voisit toimia betatestaajana muuan salaisessa sivuprojektissani. Kuvittele tämä: poliisivoimat, mutta ROBOTTEINA!”
Tik. Tok. Radakin mielipide jäi sanomatta.
“… eikö…”
Paroni otti tämän käskynä jatkaa mainospuhetta.
”Kuvittele! Kaikki tavallisen lainvalvojan hyvät puolet, eikä yhtään niistä heikkouksista! Ei moraalisia rajoitteita! Ei väsymystä! Ei kroonista donitsiaddiktiota!
“… mutta…”
”Ja et ole edes kuullut parasta osaa: MIELISAUVOJA! Sauvoja, jotka ampuvat mielisäteitä – säteitä, jotka vaikuttavat mieliin! Se on oikeastaan aivan petollisen nerokasta kaikessa yksinkertaisuudessaankin, ja minua rehellisesti… hämmentää, miksi kukaan ei ole keksinyt ideaani edes tässä ummehtuneessa ja paikalleen jumiutuneessa tiedemaailmassa, jossa elämme! Mitä sanot, Radak? Minulla on pari prototyyppiä, ja uskon että ihastut nimeen, jonka olen jo ehtinyt…”
Voitonhampaan paroni, kreivi ja tohtori tajusi vasta silloin puhuvansa tyhjälle linjalle.
”… patentoidakin?”
Mutta… eihän sen pitänyt olla mahdollista? Haarniskan viestin toimi kunhan Voitonhampaan sisäinen tukiasema oli vielä-
Valotkaan eivät olleet päällä. Se olisi pitänyt huomata ehkä aiemminkin. M-1X piipitti paniikissa keittiössä kytkimiä hakaten.
Aristokraatti keksi tälle vain kaksi mahdollista syytä.
Noh, kolme. Ehkä hait olivat vihdoin tajunneet miten sääsatelliitit toimivat.
Okei, neljä. Ehkä lihaasyövät nanobotit olivat ryhtyneet syömään myös mekaanista ainesta.
Tai siis viisi. Ne metallia syövät nanobotit olivat myös vielä nimittäin vapaana, vaikka ylimys oli lähettänyt shasaalipojan niiden perään ”haavihommiin”.
Mutta vahvimpana vaihtoehtonaan Voitonhampaan herra uskoi…
… sabotaasiin!
Sabotaasiin!!!
Mihin hän ei uskonut oli kuitenkin musta metallinen nyrkki, joka oli juuri ilmestynyt huoneiston oven väärälle puolelle. Nimittäin juuri aristokraatin puolelle.
”Sssssinääää…” tämä mumisi ovea kohti viikset jännittyneinä.
Ovea muodostava puuaines säpälöityi, kun käsi hapuili tiensä ovenkarmille ja tarttui siihen kaikella puristusvoimallaan. Asia, joka oli hetki sitten vielä ollut Voitonhampaan herran kattohuoneiston pääovi, väistyi nyt pakolla sen läpi astuvan teknoperkelöitymän päätöksestä siirtää olemuksensa sen tyylikkäimmin sisustetulle puoliskolle.
”Ssssssinä!!!!”
Aristokraatti nousi irvistäen pystyyn tuoliltaan ja puristi kätensä tiukasti nyrkkeihin. Hän tiesi jo, kuka oli tulossa, ja halusi olla valmiina. Musta piikkipanssarinen haarniska vaarallisena hän tepasteli esiin pöytänsä takaa, naurahti muhkeasti ja taputti käsiään yhteen. M-1X kuuli käskyn ja veti vivusta.
Ovella seisova punamusta sotasaatana suoristi selkänsä hieman liian matalien ovenkarmien läpi saavuttuaan. Nyrkit tiukasti yhteen puristettuina ilmeetön kypärä tuomitsi kattohuoneiston haltijaa, joka oli kuitenkin valmiina kohtaamiseen.
”Ha! ARVASIN!” aristokraatti karjaisi saapujalle.
Ja sillä sekunnilla valtava metallinen koura syöksähti seinän salapaneelista aristokraattia kuvaavan maalauksen takaa. Se heitti hänen käsiinsä suuren kaksikärkisen keihään, jota aristokraatti pyöräytti sulavasti käsissään. Musta, valoa imevä energia virtasi kärkien välissä.
”HA!”
Toinen metallinen koura, edellistä vieläkin suurenmoisempi laskeutui katosta pirstoen kristallikruunun sirpalesateeksi tieltään. Se asetti syvälle aristokraatin päähän mahtavan mustan silinterihatun – yritysmaailman kiistattoman kuninkaan loisteliaan kruunun!
”HAAAA!”
Ja vielä yksi robottikoura kuuli käskyn. Sen jumalainen tehtävä oli toimittaa Voitonhampaan herran vasemman silmän päälle suuri ja ylväs monokkeli.
”KENRAALI KILLJOY!” Voitonhampaan herra huudahti töykeästi saapuneelle vieraalleen pahaenteisesti naurahtaen.
Vihreähehkuisen haarniskansa raoista Metru Nuin entinen kenraali viimein lausui nimen, jota hän ei koskaan olisi enää halunnut joutua lausumaan.
”DOKTOR VIKTOR VON NEBULA!”
Sitten räjähti.
Suuri tulipallo valaisi Voitto Korporaation johtajan mahtavan ja piikikkään siluetin taustan. ”Oletko tullut KOHTAAMAAN TURMIOSI, Kenraali?” aristokraatti nauroi kovaäänisesti tajuamatta, että sillä hetkellä Mustan Käden entinen kenraali kuuli lähinnä ”sad-dam”. Ja ehkä myös ”batang”.
Irtaimiston ja säpälöityneiden huonekalujen palaset kimpoilivat niin mustahaarniskaisen aristokraatin selkäpanssareista, kuin Killjoyn kasvoistakin. Näennäisesti aseistamattomana saapunut sotakralhi nosti sormensa syyttävästi kohti viiksekästä panssarikraattia.
“Sinä tiedät, että en normaalisti suostuisi kohtaamaan sinua kasvotusten, senkin pöhöttynyt varas. Mutta sinun täytyi mennä taas rajan yli. Sinun oli aivan pakko työntää ylisuuri hattusi peliin, johon sinulla ei ole asiaa.”
DOKTOR VIKTOR VON NEBULA virnuili koko terävällä ja äärimmäisen hyvin hoidetulla hammasrivillään. Ei hän ollut turhaan käynyt Haederan yliopiston hammaslääketieteen opintoja.
”Ja näin julkeasti tohtii puhua itse ruokarauhani rikkoja! Mutta älä huoli, Nui-Kralhi! Tunnettuna herrasmiehenä sallin sinun liittyvän aamiaisseurakseni! M-1X! Olisitko ystävällinen ja… kattaisit pöydän vieraallemme!”
DOKTOR VIKTOR VON NEBULAN kovaääninen nauru piilotti taatusti alleen kaikki paronin pahaenteiset taka-ajatukset, tai siis ainakin siihen asti kunnes keittiöstä vedettiin vipu. Siinä samassa servot kauniin antiikkipöydän sisällä syöksivät kymmeniä mustia teräshampaita puupinnan läpi, ja lattian piilotettu metallijousitus antoi laulaa.
Suuri pöytä heilahti Killjoyta kohti valtavana murskaimena mustien piikkien meri puusta törröttäen.
Punamusta metsästäjä loikkasi kaikin voimin kohti kattoa ja iski molemmat nyrkkinsä siitä läpi jääden roikkumaan ilmaan. Molemmat jalkansa kohti sinkoutuvaa ansaa ojentaen Killjoy käynnisti jalkojensa rakettimoottorit juuri oikealla hetkellä. Kuolonpöytä vaihtoi ilmasta väkivaltaisesti suuntaa sinkoutuen vaarallisesti kieppuen takaisin kohti keittiötä, jonne se lopulta pysähtyi.
Metalli murskasi teknojätin alle jäävää puulattiaa tämän elopainon laskeutuessa takaisin sille. Ärsyyntynyt kenraali ei hellittänyt syytöksissään. Ei varsinkaan aristokraatin tempauksen jälkeen.
“Sinä et edes välitä? Sinä olit aina piikki lihassamme, mutta markkinavoimien hyväksikäyttö ja massatuhoaseet ovat kaksi hyvin eri asiaa. Olen saanut tarpeekseni.”
”Kenraali, kenraali!” DOKTOR VIKTOR VON NEBULA sanoi vaihtaen singulariteettisauvaansa rennosti kädestä toiseen, ”minusta tuntuu, että aloitimme tänään jokseenkin huonolla jalalla. Voisimme korjata asian esimerkiksi…”
– valtava musta rautajalka räjähti katon läpi Killjoyn yläpuolella –
”… nyyyyt!”
Tällä kertaa Killjoyn ei tarvinnut turvautua turhauttavaan akrobatiaan, vaan punamusta hahmo polvistui yhden polvensa varaan salamannopeasti ja antoi metallisen outouden laskeutua suosiolla päälleen. Yhteentörmäyksestä kuuluva ääni muistutti sitä, kuin joku olisi lyönyt kongiin täysillä voimillaan. Killjoyn haarniskan nivelistä kuului muutama huolestuttava rasahdus satojen kilojen painon yllättäessä tämän, mutta puku kesti. Ja juuri tarpeeksi pitkään, jotta Killjoy sai kerättyä voimansa.
Selkänsä salamannopeasti suoristettuaan rautajalka aloitti uuden matkan, ja tällä kertaa suunta oli suoraan ylös. Jossain kaukana kaksikon yläpuolella kajahteli, kun aristokraatin toinen ansa tuhosi metallisen ulkokaton rakenteita.
“Joko riitti? Vai oletko valmis vastaamaan typeryyksistäsi?”
Putkiviikset DOKTOR VIKTOR VON NEBULAN kasvoilla kiertyivät jäykkinä yhä tiukemmiksi spiraaleiksi, kun hän irvisti vihaisesti… mutta sai hienon ja kohteliaan herrasmiehen tavoin palautettua tyynen asiallisuutensa ja vieraanvaraisen hymynsä.
”Kenraali Killjoy! Mehän olemme vanhoja tuttuja! Eihän meidän tarvitse tapella”, aristokraatti painoi pitkällä sormellaan haarniskansa kaula-aukon sisälle, ”vorojapoikahälytyskerroksessa32tuokaakarboniittikivääritjapariraskastakhiroksiinikanuunaakiiitoooos. Ota ihmeessä tuoli, vanha ystävä –”
– paronin käsi viittoi halki huoneen osoittaen kaikkia ruokasalin tuoleista, joista huomattavasti käytännössä jokainen oli puusäleinä –
”– ja istu alas! Meillä on selvästi paaaaljon puhuttavaa.”
Killjoy pudisteli päätään tyytymättömänä ja painoi sormensa kypäränsä oikean puolen antennille.
“Brez. Keskeyttäkää tavaroiden lastaus hetkeksi ja laittakaa silmät kovaksi. Asepuolelle tulossa mahdollisia kohteita. Älkää säästelkö mitään. Pistäkää paukkuen.”
Killjoy odotti radioyhteyden päässä puuhaavan selakhikolmikon vastauksen ennen, kuin asteli tylysti aristokraatin ohitse ruokasalin ovelle.
“No entäs nämä tuolit sitten? Vielä lisää temppuja? Oletko sinä todella niin peloissasi, että olet ansoittanut koko kotisi? Antaa palaa. Pistä pahintasi. Voin tuhota loputkin irtaimistostasi, jos se saa sinut tyytyväiseksi.”
”Tuolit? Ansoitettuja?” aristokraatti tuhahti vilkuillen sivuilleen. ”Minä sinä minua oikein pidät? Typerä idea! Toisin kuin te Mustan Käden tympeät funktionalistit, minulla on silmää tällaisille asioille –”
DOKTOR VIKTOR VON NEBULAN monokkeli ampui kuolettavan lasersäteen Killjoyta päin.
Tällä kertaa Killjoy ei ehtinyt tehdä mitään Voitto Korporaation herran vähäeleisen hyökkäyksen edessä. Ei sillä, että hänen olisi tarvinnut. Sama värähtelevä hehku, jolla Killjoy oli naamioinut itsensä ristelyille ja suojautunut viettelevän vortixxin varjoilta värähteli jälleen. Laser imeytyi haarniskan ympärillä olevaan kenttään ja katosi.
“Annas kun kerron sinulle hieman meistä Käden funktionalisteista”, kenraali uhitteli, “Ionihaarniska. Pirun kätevä kaikkea sellaista vastaan, jotka sisältävät valoa tai varjotemppuja. Ei sinun varallesi suunniteltu, ei missään nimessä. Mutta näyttää tepsivän hyvin epäkäytännöllistä mahtailua vastaan.”
No nyt mentiin henkilökohtaisuuksiin! Pöyristys valtasi steltiläisen hammaslääkäri/asekehittelijä/avaruusparoni/filantroopin viiksekkäät kasvot. Harva uskaltautui halventamaan hänen lasereitaan! Ja vielä harvempi käveli siitä ulos ilman rangaistusta.
Mutta suora hyökkäys ei selvästi tähän soturiin toiminut. DOKTOR VIKTOR VON NEBULA laski päänsä etukumaraan. Kyllä, nyt hänen oli maalattava kasvonsa asiallisuudella. Verhouduttava Suureen Ystävällisyyden ja Herrasmiesmäisyyden kanohiin. Kanohiin, jonka nimi olisi Kanohi Doktor Viktor von Nebula, jos se olisi olemassa muuallakin kuin metaforien tasolla.
Hän tuudittaisi Nui-Kralhin turvallisuudentunteeseen… ja iskisi sitten! Kyllä! Tätä suunnitelmaa punamusta soturi ei osaisi odottaa, ei varmana, vaikka DOKTOR VIKTOR VON NEBULA olikin sitä hetken ajateltuaan päästänyt vahingossa ulos kumean naurunremakan.
”Vaikuttavaa, Killjoy! Tiedäthän, että me Voitto Korporaatiossa olemme aina olleet vaikuttuneita kyvyistäsi ja teknologisesta lahjakkuudestasi? Vaikka en Mustan Käden teknologian suuri ihailija olekaan-”
“Ihailija?” Killjoy tyrskähti kuin loukattuna, “No et todellakaan. ‘Jumalointi’ olisi lähempänä. Älä yritä ottaa kunniaa itsellesi, olen jo käynyt läpi varastosi. Suurin osa tavarasta on meiltä, etkä ole edes yrittänyt piilottaa sitä. Vai luulitko, että logon pois raaputtaminen on vakuuttava tapa tehdä tuotteesta omasi?”
”VAIKKA EN MUSTAN KÄDEN TEKNOLOGIAN SUURI IHAILIJA OLEKAAN”, paroni toisti hurmoksessa. Killjoy oli typertynyt. Hän ei ollut ollenkaan varma, oliko tämä kuullut ainuttakaan hänen sanoistaan. ”… uskon että yrityksillämme olisi paljon opittavaa toisiltaan yhteistyön saralla! Kyllä, ehkä olen aina aliarvioinut sinut ja toverisi? Ehkä tekin ansaitsette kulkea kanssani Tulinoidan polkua! Jättää taakse Teräksen Ajan, astua kohti Voiton Aikaa! Aloittaa kanssani hyperkopernikaalisen kumouksennytkiirettäniidensaatanankhiroksiinikanuunoidenkanssavorominultaloppuuhiljalleensanottava, ja AVATA KANSSANI TAIVAAT!”
Killjoyn päässä pyöri paljon asioita. Suurin osa niistä sisälsi ajatuksia, joilla ei ollut mitään tekemistä papattavan aristokraatin kanssa. Sen lisäksi, ettei entisen kenraalin kärsivällisyyttä oltu tehty kestämään tällaista, oli Killjoyn reaktio samalla myös puutunut. Kuinka kauan hän jaksaisi olla kuuntelematta tämän solkotusta?
”Kuules”, hän aloitti varovaisesti, punniten sanojaan tällä kertaa tarkoin, “Kaltaisesi herrasmies osaa kyllä varmasti ajatella yhteistä hyvää. Jos me aiomme seurata tätä… Tulinoitaasi, niin odotan sinulta vastavuoroisuutta. Joten pirulauta, vastaa kysymyksiini ja sitten katsomme, mitä teemme sinun kanssasi.”
Kypäränsä alla hampaitaan kiristelevä kenraali ei seurannut diplomatian tietä mielellään, mutta kenties Voitonhampaan tohtorin imagoon vetoaminen olisi tie vastauksiin.
Aristokraatin virnuileville kasvoille asti erehtyi pikkuriikkinen hitu sitä tajuamista, että hän oli saattanut itse olla keskustel- kanssakäynnin aggressiivisempi osapuoli. Räjähtäviin rakettiammuksiin mieltynyt kralhi ei ollut nimittäin laukaissut vielä ainuttakaan sellaista koko aamun aikana.
Mutta omaksi puolustuksekseen… ei ollut DOKTOR VIKTOR VON NEBULAKAAN.
Se ei johtunut tosin yrittämisen puutteesta. Vorolla kesti tavallista kauemmin. Oli siis pelattava aikaa ja mentävä barbaarisen skorpionisoturin ehdoilla.
”Kysymyksiisi? Ilomielin! Minulla, Killjoy hyvä, on kaikki vastaukset mitä tulet koskaan tarvitsemaan. Tai siis. Melkein. Ei sellaisia, joita minun ei pitäisikään tietää. Kaikki ne vastaukset, jotka minun on kannattavaa tietää. Tiedäthän.”
Killjoy huokaisi syvään, joskin vain puoliksi helpotuksesta. Teknomies tunsi aristokraatin tarpeeksi hyvin tietääkseen, että hän vain luultavasti pelasi aikaa. Se ei kuitenkaan tarkoittanut, etteikö hän saisi tästä kuitenkaan mitään irti. Niine tuumineen Killjoy nosti vasemman kätensä vaaka-asentoon ja heijasti sen tietokoneen hologrammiheittimestä kolmiulotteisen oranssina hehkuvan kuvan.
“Olen jo käynyt läpi kaikki tiedostosi. Olet ollut viisas jättäessäsi kaikki tärkeimmät yksityiskohdat pois, joten saat hieman auttaa minua.
Molemmat tuijottivat ylösalaisin käännetyltä nelijalkaiselta pilvenpiirtäjältä näyttävää valoshowta. Killjoy vilkuili kuitenkin aristokraattia sen läpi ja jatkoi viimein itse aiheeseen: “Mikä helvetti on Baterra-asema?”
Aristokraatin suu muuttui pitkäksi viivaksi ja tämän silmät pullistuivat. Suuret putkiviikset valahtivat lannistuneina alas. Mahtipontinen paroni tuijotti kenraalin kädessä pyörivää hologrammia joitakin piinallisia sekunteja ennen kuin levitti kasvoilleen aamun leveimmän hammashymyn. Viikset nousivat jälleen ojoon kuin kaksi voimamiehen pullistuvaa hauista.
”H-hahahaha! Killjoy, Killjoy, ei minunlaisenikaan kouluttautunut mies voi kaikkea tietää! E-en minä ole kuullut mitään mistään Feterra-asemast…”
Hymy hyytyi jälleen kun paroni tajusi sanansa.
”Baterra-asemasta! Vaan, ei sillä! Unohda se toinen juttu! Jota en koskaan sanonut! Joten ei tarvitse unohtaa! E-hei!”
Killjoy tuijotti takeltelevaa herrasmiestä typertyneenä. Sormea napauttamalla kralhisoturi sulki projektorinsa ja otti yhden uhkaavan askeleen kohti haarniskoitua monokkelisoitujaa. Pienen hetken viileänä päänsä pitänyt Killjoy menetti malttinsa heti möläytyksen myötä.
”Tämä ei ole mikään peli, DOKTOR VIKTOR VON NEBULA.”
”Tässä ei ole kyse imagosta tai lakisyytteestä. Tässä on kyse siitä, kuinka moni kuolee sen hammassaatanan käsissä, jolle sinä näitä leluja rakennat. Koska jos sinun puuhasi auttavat sitä pirulaista kivirotankin verran, niin olen valmis pudottamaan liikaa puhuvan pääsi hartioiltasi. Taas.”
Viiksekäs irvisti. ”En tiedä, miten asiat ovat siellä Metru Nuilla, mutta meillä Voitto Korporaatiossa kunnioitetaan potilaita ja vaitiolovelvollisuut- taiiii SIIIIIIIIS. Heh heh, mikä hammassaatana? Minä en ole eläissäni työskennellyt ainoankaan saatanan TAI hampaikkaan kanssa”, Haederan yliopiston vuosikurssin MMXCVII priimus ja hammaslääketieteen kunniatohtori totesi ehdottoman vakuuttavasti.
Killjoy ei edes kuunnellut tohtorin viimeisiä sanoja, sillä triplaselakhinen informaatio hänen korvassaan oli huolestuttavaa. Voitonhampaan asevarastoja tyhjentävät siskokset olivat löytäneet jotain erikoista, mutta kaipasivat vielä hetken tarkistaakseen asian.
“Eli väitätkö sinä”, Killjoy palasi asiaan, “että sinulla ei ole mitään tekemistä aikojemme suurimpien teknologisten saavutusten kanssa?”
Kralhi päätti jatkaa diplomaattisia kokeilujaan.
“Koska kun minä katson näitä tiedostoja, niin minä näen pilvenpiirtäjän roikkumassa maailman katosta. Minä olen hajottanut lyhyen elämäni aikana melko pirusti asioita. Mutta en koskaan mitään sellaista.”
Paroni vilkaisi kevyesti olkapäänsä yli (huomattavan vaarallinen asia tehdä kaikkien niiden piikkien takia) ikkunoita kohti ja katsoi taas kralhin ilmeettömään kypärään.
”Vai… aikojemme suurimpien teknologisten saavutusten oikein…” hän mutisi viiksiensä alta imarreltuna, ”… noooo, kenraali, minun on myönnettävä että toisinaan, kuten aidon herrasmiehen kuuluukin, tapaan vitsailla. ’Huumori’-syistä. ’Hauskuustason’ nostamiseksi. Kuten äsken saatoin tehdä. Tai olla tekemättä, jos niin ei ole suvaittavaa. Mutta kuitenkin. Mutten kuitenkaan.”
Selakhien selitys Killjoyn kommunikaattorissa häiritsi tätä taas. Punamusta kypärä kääntyi hetkeksi sivuun, miehen kuiskatessa “Tutkikaa vielä. Minun täytyy olla varma”, vastaukseksi. Kralhin outoa kääntyilyä seuraava paroni sai pian vastaansa taas ilmeettömän läpitunkevan tuijotuksen.
“Hyvä on”, Killjoy mutisi pettyneenä ympäripyöreälle selitykselle, “Jos sinä et kerro, niin entäs sinä. Sinähän näet täällä kaiken, etkö vain?”
Aristokraatti kääntyi katsomaan Killjoyn osoittamaan suuntaan, jossa merkillisen muotoinen keittiövälinettä muistuttava leijuva robotti oli saanut tarpeekseen kytkimien hakkaamisesta.
”Haha, pahoittelen”, aristokraatti hymähti. ”M-1X-Su ei ole varustettu puheenmuodostusytimellä. Mutta hän osaa ehdottomasti tehdä parhaan tiikeristrutsimunakkaan, jota olen koskaan maistanut!”
Leijuva yksisilmäinen robomunakello heilutti vaatimattomasti Killjoylle yhtä lonkeron päässä olevaa kättä ja piippasi.
”Haluatko teetä, kenraali? Kyllä sinä varmaan haluat. M-1X-Su, keitäpä vieraallemme teetä”, aristokraatti sanoi. Ja vastauksena ellipsimäinen kone leijaili hiljaa takaisin keittiön puolelle.
Killjoy mulkoili hiljaisesti piipittävää konetta sen poistuessa. Hänen etsimänsä vastaukset olivat mitä luultavimmin sen sisässä. Ainakin, jos hänen visiiritietokoneensa automaattisia analyysejä oli uskominen. M-1X-Sun sisältö oli juuri sitä, mitä entinen kenraali oli uumoillutkin löytävänsä.
Selakhien päästä ei ollut hetkeen kuulunut mitään. Tieto, jota Killjoy odotti oli elintärkeää. Ja rehellisesti hän myös odotti mitä tahansa tekosyytä päättää toistaiseksi hyvin tulokseton ja turhauttava keskustelu.
”Joten siinäkö kaikki? Tässäkö kaikki, mitä DOKTOR VIKTOR VON NEBULA –”
”– minulle tarjoaa? Teetä ja kasan huonosti käärittyjä valheita? Näidenkö kanssa minun pitäisi täältä poistua?”
”No… ajattelin tarjota sinulle teen kanssa myös leipää…” kaiken hienovaraisuuden arkkivihollinen sanoi aivan liian vaitonaisesti.
Ja silloin räpyläjalat läpsähtivät useamman kuin kahden räjähdyksen möykyttämän ruokasalin oviaukolle.
Killjoy kääntyi ja näki oven jäänteiden päällä seisovan viiksekkään barrakudanaamaisen syväläisen, jonka päälaella oli hieno baskeri ja olkapäätä vasten puolet tämän pituudesta pitkä patonki.
”Bonjour”, syväläinen sanoi sulavasti.
“Mikä Karzahni –”
Syväläinen osoitti herkullisen näköisen tuoreen leivonnaistuotteen kralhikenraalia kohti ja otti vihreillä koivillaan leveän haara-asennon. Ja silloin patongin pää aukesi.
Entisen Mustan Käden kenraalin elämän ensimmäinen khiroksiiniraketti räjähti tämän naamalle.
Kuin jumalten vasaralla lyötynä kasa punaista ja mustaa metallia lensi järkyttävän äänen ja valtaisan paineaallon harjalla nyt entisten ruokasalin ikkunoiden läpi. Kauas, kauas pois.
Savukiehkurat leijailivat ilmassa. DOKTOR VIKTOR VON NEBULA pudotti hätäisesti singulariteettisauvansa lattialle, ryntäsi Killjoyn muotoisen moukarin voimasta särkyneiden ikkunoiden luo ja nosti pystyyn molempien käsiensä keskimmäiset sormet.
”EI SAATANA!” kaunopuheinen steltiläinen huusi sivistyneesti ulos ikkunasta. ”SUORAAN NAAMAAN! JUMALAUTA! NIIN HIENOA! SIITÄS SAIT! OPITPAHAN KÄYTTÄYTYMÄÄN! Hyvää työtä, Corrodér! Erinomaista työtä!”
”Oui.”
Aristokraatti jakoi arvokkaan herrasmiesmäisen ylävitosen vierelleen astelleen syväläisen räpyläkäden kanssa. Myös M-1X-Su-munakellodroidi oli uskaltautunut osittain ulos keittiöstä ja tuijotti repeytynyttä seinää ja paljastunutta aamutaivasta värisevänä pallerona.
”Vihdoin!” DOKTOR VIKTOR VON NEBULA kailotti taputtaen kätyrinsä patonkia, ”vihdoin pääsin näkemään tuollaisen käytössä!”
”Olen harjoitellut, monsieur”, baskeripää vastasi, ”mutta teinä katsoisin ulos ikkunasta.”
”Tietenkin, tietenkin! Siitä tulee nimittäin melkoinen näky! Hait saavat ainakin vihdoin syötä… vääää…”, tohtorin äänenpaino laski lauseen loppua myöten ja silmät pullistuivat. Hän veti ylisuurta hattuaan yhä syvemmälle päähänsä. Ja molemmat Voitto Korporaation viiksivallut tuijottivat näkyä liikahtamatta.
”Se lentää vielä.”
”Oui.”
”Pitäisikö sen lentää?”
”Johtunee jalkaraketeista, monsieur.”
”Älä viisastele esimiehellesi! Miksi se lentää vielä?”
”Näyttää myös aika vihaiselta, monsieur. Vaikka en kypärästä voi paljoa sanoakaan.”
”E-hehehe… no, poika hoitaa ilmatorjunnan –”
He olivat melko varmoja että sillä hetkellä ikkunan ohi lensi vauhdilla roottorireppuinen shasaali, joka yritti epätoivoisesti ravisuttaa vihreää selakhiagenttia kimpustaan.
”ХЕРРА ПАРОНИ, ЙОС СИИТÄ ЕИ ОЛЕ ЛИИКАА ВАИВАА НИИН ВОИСИН КАИВАТА АПУА…” tämän konesuun kaiutin kailotti kovempaa kuin kukaan shasaali oli koskaan saanut ääntään kuulumaan.
”Hienoa, poika!” DOKTOR VIKTOR VON NEBULA huusi perään. ”Samaa mieltä! Kyllä sinä sen yksin taltutat!”
”Monsieur”, syväläinen paronin vierellä sanoi varoen valmistellen lausetta, jonka sanominen minkä tahansa muun yrityksen palkkalistoilla olisi edes kysymyksiä herättävää, ”valmistelen patongin toista ammusta varten.”
Paronin seinään ilmestyneen reiän tasalla leijuva raivosta kihisevä teknosaatana ei kaikesta huolimatta tehnyt elettäkään räjähteeseen vastaamiseksi. Ohikiitävän hetken ajan viiksivallut ehtivät tuijottaa paikallaan leijailevaa näkyä rauhassa. Sen hetken päätyttyä syväläinen oli sinkoutunut kaksikymmentä metriä taaksepäin panssarintorjunta-ammuksen aiheuttaman paineaallon viedessä tämän mennessään.
”SACRE BLEU!” kuului loittonevana kaikuna jonkin vihreän poukkoillessa käytävää pitkin.
Voitto Korporaation herran oli tyytyminen väkivaltaiseen selälleen kaatumiseen. Harmaa, Killjoyn tasalle noussut nynrahvalmisteinen hävittäjä oli avannut tulen juuri sopivalla hetkellä. Aristokraatin huoneistossa oli sen omistajan lisäksi nyt enää piipittäen takaisin keittiöön perääntynyt robottinen hovimestari.
Hiiltyneestä maalista koostuva läiskä Killjoyn haarniskan etuosassa oli äkkiä kumartunut hammaslääkärin yläpuolelle ja pudotusaluksen sivuluukusta kralhin vierelle oli loikannut yksi kolmesta selakhista. Tällistä maassa toipuva steltläinen sai tätä tuijottavan kaksikon keskustelusta vain vaivoin selvää.
“Kaikki hyödyllisen näköinen on pakattu kyytiin, Joy”, totesi Brezeistä selkeästi pirteimmällä päällä oleva. Hän oli ainoa, joka oli suostunut tuomaan Killjoylle löydösten uutiset.
“Varmistitteko te sen?” Killjoy tivasi aiemman radiokeskustelun lopputulemaa. Selakhi nyökkäsi varovaisesti.
“Lastasimme kaiken mukaan.”
Killjoy murahti. Selakhi hyppäsi takaisin alukseen. Agentti jätti oven auki valmiiksi Killjoyta varten.
Mutta entisen kenraalin piti saada varmuus. Hänen piti kuulla se Voitto Korporaation kasvojen omasta suusta. Punamustat kädet nostivat tohtorin väkisin Killjoyn kasvojen tasolle. Kysymys oli hyvin yksinkertainen.
“Miksi sinulla oli tiedepäällikkö Nizin henkilökohtaiset esineet holvissasi?”
”Ei, isä”, DOKTOR VIKTOR VON NEBULA mutisi silmät puoliummessa, ”k-k-kyllä slizeroideja on oikeasti olemassa… isä, ne merimiinat ovat oikein hienoja…”
“Niin”, Killjoy tuumasi, “Niin minä vähän ajattelinkin.”
”Ja ssssitä paitsiiii”, tällistä turta tohtori turisi, ”teknisesti ottaen sain roinasi henkilöltä, joka on nykyään myös tiedepäällikkö Niz…”
Kralhi laski aristokraatin hoippuville jaloilleen ja putsasi tämän kauluksen räjähdysten aiheuttamasta metallinpölystä. Punamusta metsästäjä asteli kylmänviileästi takaisin aristokraatin asunnon puolelle ja kääntyi sitten takaisin kohti korkeuksissa ujeltavan reiän edustalla huojuvaa herrasmiestä.
“Ensi kertaan.”
Ja vain toinen metsästäjän puristetuista nyrkeistä oli oikeasti esillä. Toinen oli vetäytynyt jonnekin kauas. Tilalla oli vain energiaa sylkevä kanuuna.
Yhä pudotusaluksen ovella odottava Brez katsoi, kuinka naamaton, eloton aristokraatin ruumis sinkoutui alas Voitonhampaan tornin huipulta. Savuava kanuunakäsi laskeutui rauhallisesti. Killjoy huokaisi syvään. Tornin puhdistamisessa oli jäljellä enää yksi vaihe.
“Sinä lähdet mukaan”, kralhi totesi keittiössä piilevälle M-1X-Sulle, joka ei paljoa mahtanut punamustalle kouralle, joka tarttui tätä pienestä metallisesta raajasta.
Kun hyvin mekaanisesta ja miltei täysin mekaanisesta osasta koostuva kaksikko oli astunut kahden Brezin kanssa pudotusalukseen, kuului tornin huipulta vain hiljainen digitaalikellon piipitys. Killjoy ei ollut turvautunut rannetietokoneensa tiputtamiseen pitkiin aikoihin, mutta tämä oli erikoistapaus, joka ansaitsi päätöksekseen ilotulituksen.
“Meillä on Brezin koordinaatit”, vihreähopeinen selakhi-pilotti totesi, “Tippui sen roottorihepun kyydistä. Kelluu parinsadan metrin päässä.”
“Äkkiä sitten”, Killjoy mutisi, “Näissä vesissä on haita.”
Jossain kaukana alukseen asettautuneen viisikon takana kohosi palavasta öljystä ja romahtavasta Voitonhampaasta koostuva tulipallo. M-1X-Su kalisteli kovaäänisesti tarvikekaapissa, jonne Brezeistä haarniskansa raoista vettä kaateleva oli sen survonut. Killjoy tutki listaa, jonka selakhit olivat koonneet Voitto Korporaation holveista saaduista tarvikkeista. Yksi niistä oltiin kuitenkin tuotu aina koneen matkustajatilaan asti.
Mannekiinin päällä oli toan kokoiselle naiselle selkeästi tarkoitettu asia, joka oli samaan aikaan valkoinen laboratoriotakki, että vaaleansininen kevyt haarniska. Killjoy ei voinut estää itseään kääntämästä katsettaan siihen vähän väliä. Toisaalta hän ei edes halunnut tietää, kuinka DOKTOR VIKTOR VON NEBULA oli saanut Nizin työtakin mustiin käsiinsä. Ehkä hänen ei kuitenkaan tarvinnutkaan. “Baterra-asemaksi” paljastunut löydös painoi entisen kenraalin mieltä kaikkein pahiten. Jos Voitto Korporaatio oli tukenut Purifierin toimia, oli Nascoston tiimillä edessään paljon enemmän, kuin mihin he olivat valmistautuneet.
“Tuo… pirun botti… rasittaa minua suunnattomasti. Eikö sitä saa mitenkään sammutettua?” ärjyi hopeisesta saappaastaan desitolkulla nesteitä poistava Brez. Kaapista kuului tosiaan yhä kolinaa. Mietteisiinsä uppoutunut Killjoy oli unohtanut sen hetkeksi.
“Tuskin. Sen sisällä on krana.”
Ohjaamosta käänsivät katseensa kaikkien muiden Brezien päät. Killjoyta vastapäätä istuva irvisti inhosta.
“Mitä pirua?”
“Ja minä kävin läpi lisää näitä Hampaan tietoja. Ilmeisesti se ei ole ainoa Voitto Korporaation asema. Niitä on ainakin kolme, mutta niiden sijainnit on salattu. Eli saattaa mennä hakuammunnaksi.”
“Miksi pirussa näiden piraattien jahtaaminen on niin tärkeää?” pohti ohjaussauvojen kanssa kiireisin Brez, “Eikö meidän kuulunut iskeä suoraan sen saamarin puhdasveikon mössöön ytimeen?”
Killjoy oli taas kääntynyt takaisin listansa pariin. Laseraseiden määrä saaduissa tavaroissa oli hälyttävän suuri.
“Se pirun hammaslääkäri on ollut hieman kiireisempi, kuin arvasimme. Yksi näistä asemista on asetettu yksistään krana-tutkimuksiin. Aloitamme sieltä, mistä saamme vastauksia… kunhan löydämme sen ensin.”
Siihen yhdelläkään selakhi-siskoksista ei ollut mitään sanottavaa. Kohti Nascostoa kurssin ottanut alus jätti peräänsä tuhon vanan, mutta ehkä myös jotain positiivista. Xialaisten rantatonttien arvo oli juuri noussut dramaattisesti.
Sen juurella, joka vielä vähän aikaa sitten oli Voitonhammas
Voitto Korporaation viiksekkäällä tunnuksella merkitty kumivene tuhon keskellä oli aloittanut etsinnät heti, kun viesti oli saapunut. Pikkupaatin nokassa romun keskeltä ruumiinosia kahlaava keltainen hahmo, yksisilmäinen ja laboratoriotakkinen kuikelo oli nähnyt paronin haarniskaan kuuluvia piikkejä ajelehtimassa hänen ohitseen. Heidän täytyi olla lähellä.
Veneen takaosassa istui kaksi muuta tohtorin luottomiestä. Painava sininen steltinpeikko ohjaili toisella kädellään veneen vaatimattomasti kurnuttavaa perämoottoria, kun taas roottorireppuinen ja oransseihin panssarilevyihin verhottu kyborgishasaali katseli raunioita alakuloisin silmin lätsänsä alta.
”Се еи менныт хывин”, oranssipanssarinen lätsäpää sanoi lohduttomalla puolimekaanisella äänellä ritiläsuunsa läpi. ”Микääн еи коскаан мене хывин.”
”Noh”, veneen keulassa virnuileva hintelä kyklooppi maiskutteli, ”Olisihan se voinut huonomminkin mennä.”
”Hän ampui pomolta naaman irti”, sääaseman syvän sininen steltinpeikko sanoi hiljaa. ”Aika töykeää.”
”Niin no, sattuuhan tuollaista”, professori vastasi, ”Mutta ei se mikään maailmanloppu ole.”
Meteorologipeikko murahti. ”Niin. Ei kai.”
”Ei niin. Siis hymyä huuleen, työtoverit”, professori sanoi täysin epäironisesti myös kyborgishasaalille, ”sentään ilma on kaunis, eikö olekin?”
”Pitää p-”, säätutkija oli vastaam…
”Митä каунеус едес он”, shasaali keskeytti.
”-aikkansa”, … assa ja saikin vihdoin vastattua.
”Oikein, oikein kaunis”, keltainen professori hymähti. ”Jos ei lasketa noita tummia pilviä…”
Kyklooppi ja peikko – professori ja säätutkija – olivat tulleet molemmat pitkän matkan omilta asemiltaan hämmästelemään Voitonhampaan mereen laskettuja raunioita. Shasaali taas oli vieläkin melko tuupertuneen näköinen ilmojen halki käydystä nyrkkitappelusta, jossa hän oli pärjännyt huomattavan hyvin. Tai ei niin huomattavan. Mutta oli ainakin hengissä. Enemmän tai vähemmän. No ehkä vähemmän. Mutta silti hengissä.
”Mitään tietoa Corrodérista?” peikko kysyi.
”Ah, kyllä, kyllä”, kärjessä könöttävä Fissioaseman radioaktiivisen kellertävä tiedemies mutisi skannaillen merta punasilmällään, ”lääkintä-vikhit kaapivat häntä tälläkin hetkellä seinänpalasesta. Eiköhän vanha viiksekäs ole taas koivillaan viikossa tai parissa. Vaikka pitäisi kasvattaa uudet koivet.”
”Vikhit”, peikko sanoi typertyneenä. ”Niinkö.”
”Aivan! Eikö ole sinustakin nerokas nimi?”
”Eikö se ole… aika paljon kuin…”
”Hyvinkin paljon kuin muinais-matoraninsana vahki, joka tarkoittaa lakia! Mutta yhdistettynä pomon nimeen. Petollisen yksinkertaista. Mistä se mies näitä keksii?”
”N-niin… niin kai.”
Steltinpeikko olisi jakanut pitkän katseen shasaalitoverinsa kanssa jos ei olisi tiennyt lähinnä masentuvansa siitä.
”Mutta en ehkä hakenut ihan sitä, proffa”, sääaseman steltiläinen jatkoi lopulta.
”No… mitäs hait?”
”Ovat aika vihaisia”, steltinpeikko tokaisi. ”Parempi että vain jatkamme etsintöjä.”
Ja kovin olivatkin. Voitto Korporaation parannellut takeat loikkivat mereen vajoavien rautahampaan raadon riekaleiden yli karjaisten hirviömäisiä sotahuutoja. Ja jokaisella vihasta roihuavalla huudolla ne vapauttivat ilmaan punaisten turmansäteiden valosateen.
”Paha… väittää vastaan…”, professori vastasi. ”Oho. Hei? Mitä. Bingo!”
Ja silloin hän näki sen, mitä he olivat etsimässäkin. Sen ulkomuoto oli niin erikoinen, että oli ihme, ettei hahmo ollut huomannut sitä aikaisemmin. Laboratoriotakkinen yksisilmä naksautti metallisen tavarasalkkunsa auki ja otti vain hieman radioaktiivisella kuplivalla lonkerokädellään esiin säilytysastian löydöksensä turvaksi.
Siinä etsinnän kohde kellui. Veden päällä kevyenä, mutta groteskina. Ja ennen kaikkea vihaisena.
Näky oli hämmentävä ja jopa puistattava. Kuinka monesti merellä vastaan ajelehtikaan musta krana?
Matoralainen kansa oli kerääntynyt todistamaan ihmettä.
Ihmeen loihtisi esiin noita.
Noita seisoi kivikirkon portailla kansan edessä. Suuren dyynimuurin lailla po-matoralainen kansa ympäröi tulinoitaa, tulinoidan oppipoikaa ja ennen kaikkea tulinoidan ihmettä.
Portaikon juurella oli pieni järvi, jonka muoto oli levinnyt täydellisen, virheettömän pyöreäksi. Noidan suuri taikarinki oli kuin vettä, mutta mustaa kuin enkelit.
Noidan oppipoika, koristeelliseen tulenpunaiseen kaapuun kääritty matoralainen kierteli taikaympyrää heitellen käsissään olevasta kannellisesta laatikosta pyöreään ja täydellisen mustaan järveen… jotain. Pieniä hiutaleita, lumenkaltaisia ja kevyitä… mutta aavemaisen sinihohtoisia. Matoralaisen askeleet olivat ketteriä ja joustavia, mutta ennen kaikkea tottuneita.
Hänelle tämä ei ollut teatteria. Hän teki vain, mitä tulinoita pyysikin hänen tekevän. Hän ei kyseenalaistanut noidan tahtoa, vaan seuraisi tätä kuolemaankin… ja minne tie sen jälkeen veisikään.
”Valmista, neiti.”
Noita nyökkäsi syvään hymyillen, ja oppipoika astui sivuun.
Vaikka noita ei ollut rodultaan matoralainen, nämä osasivat silti arvostaa tämän kauneutta samalla tapaa kuin tähtitaivaan ja hirmumyrskyjen taikaa. Liskotar punaisissa kankaissa avasi suuren kirjan ja katsoi sillä olevia taikamerkkejä, mustaa kiellettyä kieltä. Matoranit vavahtivat sen edessä nähdessään sen.
Mutta ei, noidalle ne eivät olleet taikaa. Noidalle ne olivat numeroita, kirjaimia, laskelmia. Suuri liskonainen heilautti harjaansa, laski vasemman kätensä kirjan päälle ja luki hiljaa sanoja, joita matoralaiset eivät ymmärtäneet.
Sitten hän katsoi heitä vaaleanpunaisilla silmillään.
”Oletteko koskaan miettineet”, tumma ääni sanoi hiljaa, mutta sai kansan silti haukkomaan henkeään. Tulinoita ei usein puhunut – useimmiten hän antoi oppipojan puhua puolestaan.
”Että yritätte turhaan etsiä taikuutta siitä, mitä pelkäätte”, hän jatkoi. ”Yritätte taltuttaa tuntemattoman tekemällä siitä paholaisen! Mutta minä olen tullut kertomaan teille, että taikuus elää teissä kaikissa.”
Hän osoitti sormellaan orvokinsinistä otsaansa. ”Ajatelkaa, mihin kaikkeen pystytte vain ajattelemalla. Omassa mielessänne olette kaikki luojia. Siellä se, mitä ei koskaan ollut, voi muuttua todeksi.”
Tulinoita sulki kirjan, mustan, synkeän loitsukirjansa, ja siinä samassa musta järvi syttyi tuleen. Kiven kansa kavahti taaksepäin pelokkaana, kun suuri lämpö tavoitti heidän kehonsa ja naamionsa.
”Olen lahjoittanut teille tulen, joka palaa kuukausia”, lausui portaita alas laskeutuva noita loimun yli. ”Talvi on tulossa, ja siitä tulee pahimpanne tähän asti. Kun routa pyyhkäisee mantereen yli-”
Hän osoitti vapaalla kädellään rinkiin, joka oli ollut mustaa mutta oli nyt tulta. ”- tuo on pelastuksenne. Tuo on toivonne ja elämänne!”
Varovainen pelokkuus muuttui vähitellen hurraukseksi. Lopulta yksi matoralainen uskaltautui huutamaan tulinoidan nimeä. Ja kohta huusivat loputkin.
Selecius, Selecius, kaikui po-matoralainen ylistyshuuto. Tulentuoja, noita suuri.
Ja tanhut ja juhlat iänikuisen loimun ympärillä jatkuivat myöhäisyöhön asti. Aurinkoin annettua kuille tilaa ja taivaan punakajon vaihduttua yön sinituikkeeksi istui noita hiljaa kivikirkon portailla katsoen suurta tulta väsymättä. Oppipoika istui tämän vieressä pää syvällä hupussa. Matoralaisesta ei voinut olla varma, nukkuiko tämä.
Vain yksi po-matoran uskaltautui lähestymään taiantaitajia.
”Astu lähemmäs, poika”, noita sanoi saaden po-matoranin säikähtämään. ”Ja älä pelkää.”
”Arvon rouva tulinoita”, ruskea Rau-kasvo haparoi sanojaan. ”Voinko… voinko puhutella?”
”Ystävä hyvä”, tulentuojan oppipoika sanoi, ”et puhuttele noitaa laisinkaan. Vaan adoriumia.”
Kielten lahjan naamiota kantava kylännuori hätkähti. ”Anteeksi, adorium, anteeksi, velho”, hän sai ulos. Vortixx-nainen ei voinut olla hymyilemättä tälle.
”Hänkään ei ole velho”, liskotar sanoi tyynesti, ”häntä kutsutaan ’tohtoriksi’, koska hän… hoitaa muita. Parsii haavat. Auttaa. Mikä on nimesi?”
”K-Kezen”, matoran sanoi varoen.
”Ilo tavata, Kezen”, nainen sanoi lempeästi.
”Minunkin puolestani”, ’tohtoriksi’ kutsuttu matoran antoi äänensä soljua.
”Niin, niin”, po-matoran takelteli. ”Se, mitä puhuitte tänään sai minut miettimään asioita…”
Ruskea rau-kasvoinen nuorukainen näytti epävarmalta, mutta innokkaalta. Toisesta silmästä paistoi toivo, toisesta pelko. Lopulta toivo voitti, ja hän sai äänensä kuulumaan.
”… otatteko lisää oppipoikia?”
Vortixx hämmästyi, ja sitten naurahti. ”En usko, että voit auttaa minua samalla tavalla kuin rakas tohtorini Delek, sillä hän on ainutlaatuinen siinä, mitä tekee. Mutta olet selvästi rohkea, ja minulla on käyttöä rohkeudelle. Haluaisitko olla toa?”
”Mu-mutta-” Kezen sopersi, ”eihän se vain toimi niin, arvon… adorium?”
Tulinoita hymyili hetken. Vastauksena hän vain laski pitkäsormisen kätensä kaapunsa kankaisiin ja toi viitastaan esiin kiven, joka hehkui eloisaa, pyhää kajoa. Kezen haukkoi henkeään ja otti askeleen lähemmäs pientä lohkaretta.
”Se voisi toimia”, vastasi nainen, ja aikain yli palavan nuotion hehku heijastui tämän silmistä.
Ja silti edes tuo punainen loimu, joka paloi kylän sydämessä – kuten Tulinoidankin – ei vanginnut Kezenin katsetta paremmin kuin toa-kiven hehku. Pala maaperää ja luontoa itseään, jonka sisällä paloi voima muokata luontoa – voima tulla itse luonnoksi.
”A-adorium”, Kezen änkytti ottaen tahtomattaankin yhä enemmän askelia kohti toa-kiveä noidan kauniissa kädessä. ”Arvon adorium, eihän sen pitäisi olla mahdollista? Toan… toan kuuluisi antaa tämä minulle, eikö niin? Koska niin on ennalta kirjoitettu. Koska se on… no, kohtaloni?”
Siniharjainen nainen jakoi hymyä tihkuvan, mutta ymmärtäväisen katseen hupustaan pälyilevän matoralaistohtorin kanssa.
”Tarel-Koron Kezen”, tulinoita Selecius sanoi lempeästi, ”jos aiot astua nuo portaat ja vastaanottaa lahjani, sinun tulee hyväksyä, kuinka vähän tiedät… ja kuinka vähän voit edes tietää.”
”M-minä ymmärrän sen kyllä, suuri tulinoita”, nuori kiven mies sopersi, ”se, mitä näytitte tänään… en uskonut että se saattoi edes olla mahdollista. Ja… olen pahoillani, jos uskomukseni hämärtävät katsettani. Mutta teidän täytyy tietää, että tätä päivää ennen ne olivat kaikki, mitä minulla vielä oli. Te korjasitte asian, ja haluan tietää lisää. Haluan tietää kaiken, minkä voi tietää… vaikka sitä ei paljoa lopulta olisikaan.”
Tulinoita nousi kiviportailta ja antoi alas laskeutuvan mahtavan punaisen kankaan sivellä niiden pintaa astellessaan Kezeniä kohti. Matoran värähti ihmetys rau-kasvoillaan – noita oli läheltä vielä suurikokoisempi kuin hän oli väkijoukosta arvellut.
Ja hetkessä pyhän hohteen toa-kivi laskeutui Xian naisen varmoista käsistä Tarel-Koron nuorukaisen huomaan.
”Toa”, Kezen sanoi kiven voima kourassaan ja henkeään haukkoen. ”Toanko te siis tarvitsette? Minä… ymmärrän, adorium, mutta mihin?”
”En ehkä tarvitse vain toaa”, liskonainen Selecius vastasi rauhallisesti. ”Mutta tarvitsen sankarin, joka auttaa viemään loppuun työni. Rohkean ja avarakatseisen soturin ja suojelijan, joka etsii käsiini jotain pyhää.”
Tulinoidan äänenvoimakkuus laski.
”Naamioista voimakkaimman. Kanohin, jonka epätoivoinen soturi pirstoi kerran kuuteen osaan ja antoi sirpaleiden kulkea maailman tuulissa kauas sisaristaan. Jotain pyhää, joka kuuluu yhteen, ja, jos olen oikeassa, haluaa yhteen.
Voitko kuvitella, mitä siihen metalliin on taottu, Kezen? Siihen metalliin on taottu totuus – kaikki totuudet. Toistensa kanssa ristiriitaiset totuudet. Totuudet, joiden totuus perustuu valheellisuuteen.
Ja viimeinen totuus. Todellisin. Suurin. Puhtain. Kaikkinielevin.
Kezen, haluan että sinusta tulee toani.
Haluan että etsit minulle nämä sirpaleet. Haluan että autat minua rakentamaan uudelleen sen, minkä Ritari rikkoi. Ja, kun aika on kypsä, saavutat kohtalosi ja luovutat voimasi eteenpäin yhdessä tällaisista kivistä.
Ja silloin kun sirujen sininen tuli on sinut karaissut ja kävelet vierelläni turagana, en voi enää kutsua sinua oppipojakseni.”
Näitä sanoja. Tämän kaltaisia suuria sanoja Xian Noidalta. Mahtavalta keisarinnalta, jota kullasta tehdyt sotilaat suojelivat. Ja nämä sanat sanoi suuri sininen nainen Tarel-Koron nuorelle Kezenille. Noita oli luvannut hänelle jotain, mitä hän ei voinut kuvitella kenenkään voivan luvata.
Noita oli luvannut hänelle oman tähden yötaivaalle.
”Tämä… tämä on niin paljon, oi ylistetty, oi adorium… en tiedä, mitä sanoa.”
”Siihen en usko, Kezen”, adorium Selecius vastasi. ”Sinä tiedät tismalleen, mitä sanoa. Kyllä vai ei?”
”… onko minulla lopulta vaihtoehtoja, suuri noita?” kysyi pieni olento suuressa ja pelottavassa maailmassa, messinkinen ratas kosmisessa koneistossa.
Liskotar hymyili ja nosti vaaleanpunaisten silmiensä katseen yötaivaalle seuraamaan siellä kiiluvaa valtavaa punasiirtymää, joka kulki vääjäämätöntä reittiään tähtikuvioista jokaisen läpi. Ja vaikka tähdet kuolivat pois toiensa mukana tai hajosivat uusien ryppäiksi, ei kohtalon punainen ratsu hidastanut vääjäämätöntä matkaansa.
Vaan kykenikö se siihen itsekään?
”En tiedä”, tulinoita sanoi matoralaisille ja yölle itselleen, ”Otammeko yhdessä selvää?”
Kirjojen keskellä
Siinä se nyt oli.
Kirja pöytää vasten, sen selkämys täydellisen suorassa linjassa puunsyitä pitkin.
Vaehranin jämerä toakäsi pyyhki pölyt kannen mukaunnahkan päältä. GV oli noussut tuolilleen seisomaan ja tuijotti kirjaa kuin menneisyyden haamua, manan mailta palannutta. Jumalan nyrkki – Xian historia maailmamme sodissa oli tuotu takaisin turvapaikkaansa Bioarkistoihin.
”Siinä se nyt sitten on”, hyönteisherra sanoi. ”Palapelin puuttuva pala.”
”Ehkä ei mitään niin dramaattista”, tulen toa sanoi hieroen suuren Hunansa leukaperiä. ”Mutta ehkä edes soihtu, jolla uskaltaudumme vähän syvemmälle tähän luolaan.”
Gahlok Va kohautti olkapäitään avaten Jumalan nyrkin etukannen. ”Noh… Tulinoidan luolaan? Jumalten kammioon? Kuulostaa kyllä edelleen aika dramaattiselta.”
Vaehran hymyili pientä hymyä. ”No, ehkä. Mutta voitko syyttää minua? Tämä tutkimus on muuttunut jokaisella uudella tiedonjyvällä yhä jännittävämmäksi. Kuvittele, kuinka vähän materiaalia meilläkin oli tästä aiheesta… ja kun ottaa huomioon, mitä kaikkea hyllyistämme löytyy, se on käsittämättömän kummallista!”
Se GV:n oli pakko myöntää, vaikka hän ei sitä usein ajatellutkaan. Siinä missä Bio-Klaani suojasi muureillaan satojakin pakolaisia, karkureita ja kansojensa viimeisiä, oli Bioarkistoista tullut vaivihkaa pakolaisten ja etsintäkuulutettujen salatun tiedon turvapaikka. Vapaan sanan viimeisiä linnakkeita. Minkälaisia arkistoijia he olisivatkaan, jos he valikoisivat historiasta itseään miellyttävimmät osiot?
Sininen kirjatoukka katsoi toveriaan jopa hieman maireana. ”No, myönnän… ja olethan sinä jonkinlainen tulivelho itsekin.”
Vaehran hymähti. Hän oli jo muistuttamassa, ettei ollut sen enempää velho kuin kukaan muukaan tulen toa. Hän ei vain kanavoinut tulta, valoa ja lämpöä palavan miekan tai tulinuolien kautta. Vaehranin tulitaikuus ilmensi itsensä kirjoilla – sanoilla ja merkeillä. Yhdellä pergamenttiin raapustetulla ja ääneen lausutulla sanalla hän saisi sytytettyä vahakynttilän pöydällä. Toisella hän tukahduttaisi sen liekin.
Vaan silloin Vaehran muisti, että GV:lle jokainen tulen toa oli yhtä lailla velho kuin hänkin. Taikuus oli niin helppoa unohtaa silloin, kun sitä eli ja hengitti. Mutta se oli aina läsnä.
”Heh… ehkä niin”, hän vastasi. ”Tarkoitatko, että kokisin jonkinlaista samaistumista Seleciusin tarinaan?”
”No, ehkä?” hyönteinen sanoi naputtaen sormillaan pöydän pintaa, ”en tiedä. Henkilöstä ja järjestöstä joita tutkimme on ollut vähän… ristiriitaista tietoa.”
Vaehran hymähti. ”Niinpä. Sadut puhuvat tulinoidasta joka teki kaiken vain suojellakseen tiedon tulta. Xian historia ei puhu mitään. Suga puhui ystävästään, joka… oli järjestön kokeellinen sotilas?”
”Kyllä”, GV sanoi selaillen kirjaa läpi myrskytuulen lailla. Kultainen armeija, Selecius-joukot. Keinotekoiset toat identtisine naamioineen. ”Arvon adorium riisti ehkä viattomien tahdon luodakseen itselleen armeijan. Haluammeko varmasti samaistua häneen?”
”Vai riistikö?” Vaehran mumisi. ”Entä jos hekin olivat vapaaehtoisia?”
GV ei ollut edes harkinnut tätä vaihtoehtoa, ja sen aiheuttama hämmennys näkyi hänen kasvoiltaan.
”Niin… ehkä.”
”Vaikka olemme molemmat hyvin lukeneita ja oppineita, GV, pelkään pahoin että emme ole itsekään aivan immuuneja stereotypioille. Nyky-Xia on tulkinnut Seleciusin tarinaa miten se on itse vain halunnutkin. Mutta jos nämä asiat ovat niin vanhoja kuin luulemme – uskomattoman vanhoja – ne pitää laittaa historialliseen kontekstiinsa.”
Hyönteiskita huokaisi. ”Jota ei ole.”
”Ei ehkä ilmiselvässä paikassa…” Vaehran hymyili ja nosti selvemmin esiin muinaista satukirjaa vasemmassa kädessään, ”… mutta siksi etsimmekin rivien välistä.”
”No, onko siitä ollut jotain apua? Mitä tuo kirja edes kertoo Tulinoidan tarinasta?” GV:n ääni oli varovainen. Hän ei ehkä löytänyt itsestään tarpeeksi uskoa, mutta ei halunnut pilata arkistojen toan aitoa intoa.
”Olen ainakin… löytänyt lisää aukkoja täytettäväksi”, Vaehran sanoi ja käänsi esiin Tulinoidan kauniisti kuvitetun sadun. Käsinkirjoitettujen ympyräkirjainmerkkien yläpuolella oli kuva pitkäharjaisesta liskonkasvoisesta naisesta, joka laskeutui alas kalliota outoon valoon kourassaan avain, ja nousi sieltä ylös kädessään tulenliekki.
”Seeeeelvä”, GV tokaisi. ”Mitäs palikoita ajattelit näihin aukkoihin tunkea?”
”Vortixx laskeutuu jumalten luolaan, palaa sieltä noitana. Olen… miettinyt, että Nimda, tai ainakin yksi sen siruista saattaa olla tulkittu tässä sadussa avaimena.”
”… tai sitten tulena joka sieltä tuotiin?” GV:n ei tarvinnut esittää kiinnostunutta, vaikka hän ei osannut Vaehranin sanoihin uskoakaan.
”Sekin on kyllä mahdollista. Mutta se jättää meille aivan toisen kysymyksen…”
Vaehran käänsi yhden sivun taaksepäin ja paljasti kuvan, joka oli vanhanaikaisuudestaan ja karusta ilmeestään huolimatta tietyssä yksinkertaisuudessan puistattava. Vortixx-nainen polvistui pimeyden edessä, ja pimeydestä muodostunut käsi ojensi hänelle avaimen.
”… mistä ihmeestä hän avaimensa sai? Tämä osa satua on puhuttanut xialaisia mytologiantutkijoita ilmeisesti jo aika pitkään.” Sitten hän laski sormensa yhden lauseen alle ja alkoi toistaa. ”Musta hahmo muodoton antoi etsijälle tehtävän: ”
”Ota vastaan avain, lapsi. Laskeudu kammioon Isien ja Äitien. Sieltä olet tulesi löytävä.”
Vaehran nosti katseensa kirjasta ja sulki sen.
GV:n suu loksahti auki.
”… musta hahmo muodoton… Syvä Nauru? ’Avde’? Hän joka käski petturia viemään kirjojamme?”
”Ehkä. Ehkei. En tiedä hänestä tarpeeksi sanoakseni mitään… mutta olen etsinyt pitkään linkkiä tämän tuntemattoman vihollisen ja adorium Seleciusin välillä. Visokki voisi tietää… mutta en ole vielä viitsinyt esittää hänelle kysymystä jota en aivan osaa kysyä. Ja tiedän ehkä, että meillä ei ole mitään todisteita siitä, että Selecius edes olisi tämä tulinoita. Mutta minusta tässä on jotain, ja haluan ehdottomasti kuulla sinunkin mielipiteesi.”
”Rehellisenkö?” GV sanoi pieni varovainen virne kasvoillaan.
”Ehdottoman.”
Tuolillaan seisova GV nosti molemmat kätensä ilmaan dramaattisesti. ”Sinä olet ehkä sulattanut pääsi vahingossa jollain tuliloitsulla. Eikä minulla ole viikkoihin ollut aavistustakaan, mitä sinä kaivelet, tai mitä… viivoja piirrät asiasta toiseen. Mutta meitä kahta ei ole selvästi koskaan ohjelmoitu ihan samalla tavalla.”
Jo se, että GV puhui ”ohjelmoinnista” sai Vaehranin hunalle hymyä. Hän ei ollut valinnut sinistä hyönteiskasvoa kakkosmiehekseen sen takia, että tämä olisi hänen kanssaan samaa mieltä.
”Ei. Ei ole. Tiedän että teen melkoisia harppauksia ajattelussa… mutta jokin tässä polussa tuntuu vain oikealta.”
”Jatka sinä sitten sitä”, Gahlok Va töksäytti laskeutuen taas istumaan ja veti kaksin käsin Jumalan nyrkin luokseen. ”Minä yritän parhaani mukaan hakea tuolle tästä opuksesta jotain järkiperusteita. Tästä ja niistä kymmenestä muusta, joista ei kyllä ole ollut tähänkään asti apua.”
”Kuulostaa siltä, että… saatat jopa uskoa siihen mitä sulaneella päälläni horisin”, Vaehran hymähti.
”Rehellisesti sanottuna en vieläkään”, GV sanoi, ”mutta kellot… tikittävät ja tuo on kaikki, mikä meillä on. Keskity sinä tulinoitaasi ja kaivelemaan menneisyyttä. Minä ajattelin keskittyä tiukasti nykyhetkeen. Ehkäpä haarukoimme sen totuuden vihdoin esiin sitä mukaa kun sinä myönnät olevasi väärässä ja lähestyt nykypäivää ja minä myönnän olevani väärässä ja lähestyn menneisyyttä.”
”Hyvä idea”, hän sanoi ja nousi tuoliltaan. ”Katsotaan, kumpi meistä on vähemmän väärässä.”
”Juuri oikea asenne, tuplasalama.”
Ja palapeli alkoi ehkä kasautua vihdoin.
Vaikka he eivät sitä itse tienneetkään..
Se, mikä oli ollut musta ja hahmoton – se millä oli avaimet kaikkiin lukkoihin – alkoi saada vähitellen muotoa.
Nuori punainen arkistoija kaivautui menneisyyteen.
Toan kädet levittivät menneiden kuukausien mietteet ja aatokset pöydälle. Yhdessä nuo sadunpätkät ja aukot tiedossa ehkä muodostaisivat kuvan Tulinoidasta. Sitä hän ei voinut tietää, mutta hänen täytyi saada uskoa.
Iätön sininen arkistoija kaivautui nykyisyyteen.
Tämän kädet selasivat läpi historiallisen niteen ja yrittivät kalastaa historian myrskyisistä meristä selityksen nykyisyydelle. Samat nimet toistuivat uudelleen ja uudelleen. Samat nimet olivat muovanneet historiaa. Toiset tahtomattaan. Toiset tarkoituksella.
’Kelbuuno-Malcirem’.
’Noidan tyttäret’.
’Novaratas’.
’Voitto Korporaatio’.
Pienokaisia, jotka olivat astelleet korkeuksiin nousemalla jättiläisen olkapäille. Yhdessä nykyisyyden rippeet ehkä todistaisivat, että adorium Selecius oli ollutkin olemassa.
Ja ehkä oli myös Xian tulinoita. Sitä hän ei voinut uskoa, mutta hänen täytyi saada tietää.
Aivan toinen punainen mies – liekkejä viljelevä kuoleman kone, jonka kohtalo ei antanut olla enempää – liisi meren yllä määränpäänään Tulinoidan vanha kotimaa.
Sininen ja hopeinen mies – sininen kuin aavikon yö ja hopeinen kuin sen dyynit – täytti kuutta toa-kivestä taottua luotia ruudilla, joka sekin kantoi Tulinoidan vanhaa nimeä.
Saman linnoituksen muureissa sininen ja valkoinen ritari kuunteli vain omatuntonsa ääntä, jonka oli antanut rappion enkelin hetkeksi hukuttaa alleen. Mutta ei antaisi enää ikinä.
Nyt taistelun kovettama toa odotti uudessa kodissaan viestiä vanhalta ystävältä, joka saattoi olla viimeinen Seleciusin lapsi, äitinsä mukaan nimetty. Viimeinen kultaisen armeijan sotilas.
Ystävältään toa halusi vastauksia.
Punainen ja musta petonainen kuunteli rappion enkeliä, jonka oli kutsunut mieleensä, eikä edes kauan sen jälkeen kun oli karkoittanut petollisen shakkimestarin sieltä.
Ja enkelinsä kanssa visorak mietti Punaista Miestä. Nukkeherraa, joka teki kaikkensa poistaakseen menneen ja sammuttaakseen tiedon tulen. Häntä, joka vei kirjat – ja muistotkin mukanaan.
Enkeliltään visorak halusi vastauksia.
Ja Xian etelärannikolla kahden auringon kauniiseen aamuun heräsi Tulinoidan jalanjälkien kulkija, tämän perillinen.
Kellarin puuovi narisi auki ja mustavioletti onumatoran rynni huohottaen sisään kirjahyllyrivien välistä. Vaehranin ja Gahlok Van kummastuneet katseet kohdattuaan kuriiri käänsi heille selkänsä salaman vauhdilla ja juoksi takaisin puuovelle, tällä kertaa koputtaakseen sitä.
Kop kop.
”Tuotaaa… sisään?” GV ryki hampaikkaiden hyönteisleukojensa välistä.
Nyt onumatoralainen asteli sisään vaatimattomammin yhä kuitenkin huohottaen ja Calixiltaan hikeä pyyhkien. Kuriiri noteerasi vasta nyt käsissään olevan paperipinon sekaisuuden ja ryttyisyyden ja piilotti mytyn selkänsä taakse.
”Herrat Va ja Vaehran”, matoralainen köhi ja joutui odottamaan että keuhkoissaan oli tarpeeksi ilmaa jatkaakseen, ”pikaviestiä moderaattorisiivestä.”
Tulen toan ja eräänlaisen hyönteistontun leuat laskivat sentin lähemmäs näiden rintakehiä.
”Niiiiiiin?” GV ähisi silmät innosta tuikkien.
”Jatka, ole hyvä?” toa sanoi asiallisena.
”Moderaattorit Same ja Make ovat palanneet vihollisrintaman takaa”, kuriiri läähätti, ”Kaya-Wahista kirjajahdiltaan.”
Molemmat arkistoherrat hengittivät syvään ja raskaasti sanoja odotellen. Punaisempi ja pidempi näytti kylmän rauhalliselta, kun taas sininen pikkumies vapisi innoissaan. Mustavioletti matoran näytti hieman ahdistuvan näiden tuijotuksesta ja haparoi selkänsä takana piilottelemaansa paperipinoa.
”He… he… löysivät ’Killjoyn’ mökin rauniot, ja…”
Jännittynyt hiljaisuus. GV halusi ilmeestään päätellen kärsimättömyyksissään heittää kuriiria päähän käännösopuksella.
”… ja he toimittavat kirjan teille. Se on… täysin kunnossa.”
Pitkä toa ja pätkä ötökkäukko katsoivat toisiaan kaksi sekuntia ja molempien kasvoille vääntyi virneistä hulvattomin. Parissa sekunnissa Vaehran oli kaapannut lyhyen kollegansa tiukkaan halaukseen ja pyöritti tätä ilmassa ympäri huonetta.
Asiallisuudestaan tunnettu arkistojen päämies nauroi nyt riemukkaammin ja kovempaa kuin kukaan oli koskaan kuullut.
”Kyllä! Kyllä! Kyllä!!!”
”HEEEEEEE-E-HE-HEEE”, ilmassa viuhuva Va vastasi siihen.
”Minä tiesin että se löytyisi!” Vaehran riemuitsi kieputtaen GV:tä yhä kovempaa. ”Miiinäää tiesiiiin!”
”EEEEEEE-HEHEHEH-EEEEEEEHRIIITTÄÄÄÄÄ”, sinisen otuksen äänessä oli samanaikaisesti sekä yletöntä riemua että puhdasta kauhua.
Kun kuriiri tajusi, että häntä ei enää ylitsepursuavan ilakoinnin keskellä juuri huomioitu, livahti hän hyllyjen välistä ovelle.
Bio-Klaani, admintorni
Uuttera ja jaksava talonmies Toba uitti moppiaan hetken vesisangossaan jatkaen admintornin käytävän lattian luuttuamista. Säyseän ba-matoranin vain lievästi nuotin vierestä menevä vihellys kaikui lievästi tyhjillä avoimilla käytävillä. Aina kun linnakkeen käytäviltä kuului omaperäistä ja sympaattista vihellystä, moni kykeni tunnistamaan Toban olevan työvuorossa.
Talonmies oli päättänyt avata yhden käytävän ikkunoista antaakseen raikkaan syysilman virrata rakennuksen läpi. Niin maanläheinen kuin Toba olikin, Klaanin linnakkeessa maanpaossa asuminen ei ollut niink-
“KHÄÄÄK!” Toba lennähti säikähtäneenä selälleen valkomustan selakhin lennähtäessä tyylikkäästi sisään avoimesta ikkunasta. Matoran toipui pian säikähdyksestään tunnistaen hahmon nopeasti yhdeksi järjestön moderaattoreista. Toinen, punaoranssi siivekäs puolirahi seurasi pian perässä.
“Anteeksi häiriö, työläinen”, Make yritti kuulostaa viralliselta, “olisimme voineet käyttää oveakin, mutta meillä on hieman kiire.” No, eihän siinä mitään… Toba nyökkäili.
Moderaattorikaksikko lähti kävelemään muina miehinä käytävällä modesiipeä kohti.
“No huhhuh, olipa siinä reissu…” Make totesi hieman tekopirteällä äänellä tunnelman keventämiseksi. Vaikka hieman optimistinen puolirahi kykeni varsin hyvin myöntämään kuinka ristiretki oli suurilta osin aika perseestä.
Same ei kuitenkaan vastannut. Mutta se ei tullut Makelle niinkään yllätyksenä. Hänen esimiehensä oli ollut yhtä vaitelias ja melkein jopa välinpitämätön koko paluumatkan. Siitä asti, kun kaksikko oli mökiltä poistuessaan nähnyt… sen.
Make itse oli ollut halukas peittämään näkemänsä mieleensä jonkinlaisena harhana. Puolirahin aistit tai vaistot eivät olleet sen koommin värähtäneetkään koko loppumatkan aikana, vaan hän näki itse Kaya-Wahin samana asumattomana erämaana kuin aiemminkin. Mutta Samen reaktio sai Maken itsensäkin jonkin verran epäileväksi. Moderaattoriurallaan hän oli oppinut luottamaan Sameen ja muihin jopa enemmän kuin itseensä, ja jos Samella oli hätä panssarissa niin silloin saattoi olla piru merrassa…
Samea puistatti henkisesti. Hän ei ollut saanut hetkeäkään sielunrauhaa epämääräisen kohtaamisen jälkeen. Hän ei ollut nukkunut tai syönyt. Hän ei ollut tuntenut voivansa laskea huomiotaan hetkeksikään. Hänellä oli ollut kova tarve päästä takaisin Klaaniin niin pian kuin mahdollista. Hän ei ollut päässyt eroon siitä tunteesta, että häntä ja Makea olisi tarkkailtu mökiltä lähtien. Joku… Jossain…
Taukohuoneen ovi paukahti auki ja matkalaiset havahtuivat ilmeisestikin tauolla olevaan Bladikseen ja Paacoon. Hetken Makea ja Samea huomioimatta korsto pyörillä ja valvontakameroiden kiistaton kuningas viskoivat paperipalloja rivistöön kahvikuppeja Samen pöydällä.
Plop, sanoi ruttuinen paperi solahtaessaan kupin sisään.
”Jes! JES! KYL-LÄ!” Paaco hihkaisi nyrkkejään puiden.
”Skarrararr!” skakdi manasi. ”Ei kuule kelpaa! Meni seinän kautta!”
”Ai häh, mistä lähtien se oli muka kielletHEI SAME!”
”Hei”, kuului alavireisen otsanauhasissin hammasrivien takaa. ”Tauollako olette?”
”Jep”, sanoi Paaco, mutta tismalleen samalla hetkellä Bladis taas: ”Ei?” Kaksikko vilkaisi toisiaan kulmat kurtussa.
Same sulki oven takanaan. ”Asia selvä. Voisitte siirtää nuo kahvikupit jollekin toiselle pöydälle.”
Sen sanottuaan selakhi asteli vaitonaisena omalle pöydälleen, jota Paaco ja Bladis alkoivat jo tyhjentää kupeista. Valkean haimiehen taistelupari näytti kovasti siltä, että olisi halunnut heittää tälle jotain vähintäänkin puolipirullista, mutta hillitsikin itsensä. Same ei näyttänyt olevan huumorituulella.
”Pentele kun te palasitte nopeasti”, Bladis sanoi siirtäen katseensa vielä ovella seisoskelevaan Makeen.
”Make, moi!” Paaco sanoi hymyillen. ”Mitä mies?”
“Mikäpä tässä, siipiä ja kinttuja väsyttää ja on vähän nälkäkin. Kahviosta nopeasti haetut minisämpylät oli vähän laihoja eväitä…”
“No pentele, eihän sellainen käy päähän!” Bladis torasi hampaat irvessä. “Tuollaista leivosvajautta ei voi kompensoida kuin kunnon munkkikahveilla!”
“Jee!” Paacon railakas hurraus täytti ilman.
“Jee.” Make yhtyi vähän vaitonaisemmin.
Puolirahi annosteli metallilusikallaan Ojoy- kaakaojauhetta vähän tavallista isompaan maidolla täytettyyn kuppiinsa hämmennellen kunnes juoma oli sopivan ruskeaa. Make laski lusikan syrjään siemaisten aikailematta. Maken lempijuoma ei ollut menettänyt merkitystään.
“Muistuttakaa etten lähde uuteen reissuun ihan heti”, liskopoju älähti nautittuaan kunnon kulauksen.
“Sopii, täällä alkoi olla vähän tylsää kun seurana on ollut vaan jalkarikko”, Paaco totesi ennen kuin puraisi donitsiaan.
Bladis vilkaisi toaa maireasti “Jaa.”
*NUMS*”Ei pahalla.”*NUMS*
“Onkos täällä tapahtunut mitään erityisen mielenkiintoista”, Make kysäisi.
“Noh, Gee on palannut.”
Make ja kyökin puolella seikkaileva Same nostivat näkyvästi kulmiaan pyörätuoliskakdin toteamukselle.
“Aijaa…?” Make hämmästeli. Puolirahi itse ei ollut viettänyt Klaanin tällä hetkellä ainoan miespuolisen adminin kanssa niin paljoa aikaa että olisi erikseen huomannut tämän olevan poissa. Hän kun ei ollut tulleeksi nopean Geen lähtömaininnan lisäksi huomannut noteerata koko asiaa.
“Jjep”, Bladis varmisti. “Se toi sieltä korpiseikkailultaan tuliaisena jonkin kra mangai -viiksivallun.”
“Entä onko kaduilla tapahtunut enään minkäänlaisia levottomuuksia? En haluaisi enää tinatölllejä päähäni…” Make hieroi hieman otsaansa.
“Niinno, ehditte olla poissa lähinnä kolmisen päivää, joten mitään erityistä ei ole ehtinyt tapahtua. Ainakaan mitään kovin rajua ei ole ehtinyt tapahtua että itse moderaattoreille oltaisiin ilmoitettu mitään. Toat ja muut lienee valvoneen järjestystä tarpeeksi. Onneksi ei täällä sentään niinkään tylsää ole ollut.”
“Nii-iiin”, Paaco viisasteli, “räjähtävät naiset ja seksikkäät moottoripyörät ovat pitäneet sinulle seuraa.”
“No et sinäkään erityisemmin valitellut.”
Make tuntui hetken yrittävän olla nauramatta – ja tukehtumatta siinä samalla leivokseensa. Vakavoiduttuaan noviisiraattori oli esittämässä jatkokysymyksiä, mutta taukohuoneen ovelle ilmestyneellä henkilöllä oli selvästi kiireisempiä sellaisia.
”Tepä kiireellä takaisin tulitte”, Guardianin karhea ääni kaikui. Kukin moderaattori käänsi hämmästyneenä katseensa, kun hieman väsynyt mutta tomerasti harppova sininen skakdi ilmestyi näköpiiriin. ”Kaya-Wahiin ja takaisin kolmessa päivässä?”
Make yski hetken pullanmuruja kurkustaan yrittäen keksiä jotain sanomista.
“Niin, ööh, tuota, herra admin, söör, me tuotanoin, öm, löysimme sen kirjan ja että tuota noin…”
“Löysimme Killjoyn mökin jäänteet ja siinä samassa kadonneen kirjan. Makea toki saamme kiittää kirjan nopeasta löytymisestä.” Same raportoi asiallisesti. “Kävimme jo toimittamassa kyseisen kirjan suoraan GV:lle ja Vaehranille.”
Puolirahin pää laskeutui hieman sekä imartelun että esimiehen edessä iskeneen sanapulan seurauksena.
“Mutta kirja ei ollut ainoa merkittävä löytö”, selakhi jatkoi kaivaen laukustaan likaisen, hopean, suorakulmaisen esineen, jonka hän laski moderaattorien taukohuoneen keskelle.
Sininen skakdi otti kolme pitkää askelta pöydän luokse ja katsoi kulmat hieman kurtistuen pientä laitetta, jonka kyljestä hän erotti selvästi kirjaimet ”ZMA”.
Same jatkoi. ”Yritin saada sitä toimimaan paluumatkalla, mutta nauha sisällä on taidettu peittää jonkinlaisella salauskoodilla.”
Kahvikuppiaan tiiviisti loppuun ryystävä Paaco nosti toisen kätensä letkeästi ylös kuin vuoroa pyytäen. ”Kokeilen availla sitä tuossa myöhemmin kun saan ohjelmistot uudelleenasennettua”, toa tokaisi. ”Ei se nyt kovin kova homma voi olla.”
Guardian näytti tuijottavan laitetta hetken intensiivisesti mietiskellen. Moderaattoreille ei ollut salaisuus, että admin oli kohdannut mysteereihin verhotun ”ZMA:n” jo kerran taistelussa henkilökohtaisestikin.
Yhtä hyvin he tunsivat sinisen skakdimiehen ja Kaya-Wahin erakko Killjoyn kireät välit. Se, että tämä noilla kolmella kirjaimella sinetöity mekaaninen laite oli löytynyt punaisen jättiläisen mökistä herätti aivan uudenlaisia kysymyksiä.
”Hyvä on. Ryhdy availemiseen heti kun voit”, Gee sanoi ojentaen suorakulmion toalle. ”Sitä ennen haluan tämän todistusaineistoholviin puolen metrin lyijykerroksen suojaan, okei?”
”Okei.”
”Okei.
”Okei.”
”Njees.”
”Ja heti kun olette tehneet sen valtavan urakan”, Gee sanoi päästäen kasvoilleen jo hieman virnettä, ”minä olen vähän sillä tapaa hurjalla päällä, että tänään voisitte pitää vapaaillan.”
Leukansa pöydälle painaneen Maken naamion päälaen taakse kääntyvät ulokeasiat laskeutuivat hieman taaksepäin puolirahin kulmien kohotessa.
Viherkultaisen toan kumpikin kämmen lämähti pöydälle ajan nopeudella toan viestiessä suurilla silmillään “Et ole hiivatti tosissasi!?”
Bladis nosti omaa kulmaansa kädet niskan taakse taiteltuna. “Eikös meillä ole ollut niitä tässä viime aikoina jo vaik-”
“HYST HYST!” Paaco pisti äkkiä väliin.
”Saatte ihan itse luvan päättää, missä kuppia nostatte”, Guardian naurahti. ”Tarjoan tänään koko lystin.”
Bladiksen olisi ilmeestä päätellen saanut tätä riemastuneemmaksi vain moottoripyörillä ja ilmatorjuntaohjuksilla ja näiden yhdistelmillä. ”Ylistetty olkoon Viimeinen Vartija!” tämä lausui kuin turaga seurakuntansa edessä.
”Joo joo”, Gee tokaisi. ”Päättäkää jo paikka tai muutan mieleni.”
”Selvä pyy!” Bladis ja Paaco huusivat yhteen ääneen.
”Selvä pyy”, Guardian vastasi.
”… selvä pyy?” Make sanoi epävarmana.
Selvä Pyy
https://www.youtube.com/watch?v=GaogGMfvDEA
Admin oli antanut moderaattoreille tälle illalle vain yhden käskyn:
”Jos teillä ei ole hauskaa, saatte turpaan.”
Hiljaisuus meni Selvään Pyyhyn kuolemaan. Rytmi ja svengi biojärisyttivät maailmaa kun illan yhtye Fexia Nui Band antoi palaa eksoottisilla soittimillaan. Kattovalaistuksen punaisen ja oranssin välke herätti henkiin kaupungin toiseksi isoimman tanssilattian, vaikka meno ja meininki olikin vielä alkuillasta vaatimattomampaa.
Järjetön jumputus tärisytti ikkunalaseja.
Neljä moderaattoria rysähti baaritiskille ja sai välittömästi tuoppeja pinoavan naisvortixxin huomion.
“Än yy tee nyt” Paaco antoi merkin. Kolme moderaattoria iskivät oikeat kyynärvartensa yhteen tahtiin poikittain baaritiskin reunalle.
“Skrerrere”, Bladis äksyili ollessaan liian lyhyt.
”Onko tämä nyt sellainen poliisitapaus?” tarjoilijatar kysyi modekööriä hymysuin tarkkaillen.
”Ei! Pahempaa!” viidenneksi rämähtävä sininen skakdi sanoi riemuissaan nyrkkiään tiskiin puiden. ”Ylläpidon piikkiin tuopit neljälle!”
Make nosti sormensa hieman kiusaantuneena ylös. “Öööh, itse voisin aloittaa jollain vähän kevyemmällä.”
Hana vapautti mallasjuoman puutuoppiin yksi kerrallaan ja punaharjainen liskotar liu’utti juoman Paacolle, Samelle, Makelle ja Bladikselle. Skakdi ja toa nappasivat omansa ahnaasti kouraansa, selakhi lähinnä kohteliaisuutena ja puolirahi aukaisi Krikcit- päärynälimonadipullonsa korkin.
”Hei! G-mies!” Paaco haki adminin huomiota kovaäänisesti. ”Lupa litkiä?”
Tiskiin kyynärpäällä nojaileva silmäpuoli katsoi alaisiaan hymyillen hieman ja nosti molemmat peukalonsa pystyyn. ”Antakaa mennä.”
Bladis ja Paaco katsoivat toisiaan ja molempien suupielet repesivät valtaviksi virneiksi. Kuin yhteismielen ohjaamana kaksikko veti rankansa suoriksi, vapaat kätensä lippaan ja antoi palaa duettona:
”SELVÄ PYY!”
Make joi makeaa (höhöö) virvokettaan melko tyytyväisen näköisenä. Samen selakhi-Haulla oleva ilme viesti, että tästä tulisi pitkä ilta.
Paikan tanssilattia oli jotenkin ilmaistuna villiintynyt. Bladis veteli ujoo kulmaa rullaistuimensa kahdella isommalla takarenkaalla. Paacon joraamiseen liittyi paljon lanteiden heiluntaa ja kyynärpäiden vispaamista. Tämä oli yksi moderaattoritoan itse keksimiä tanssiliikkeitä, jonka hän oli ristinyt tyyliin “Haikara kutemassa”. Vaikka viherkultainen toa olikin nauttinut ehkä puolitoista tuopillista, alkoi alkoholilla olla jo vaikutuksia moderaattorin hieman heikkoon viinapäähän.
“Camoon evribodi let’s tuuusi muuuusi!” Toan lantio vauhkoili kuin viidakko sähkön voimalla.
Make nojaili vaiteliaana seinää vasten siemaillen välillä limonadiaan. Ehkä hänessä oli jotain väärin, mutta puolirahi ei ollut ikinä erityisemmin päässyt sisälle lattialla satunnaisesti höllymisen konseptiin. Yhtä lailla mallasjuomaa vailla oleva sininen skakdi käppäili tiskiltä puolirahin luokse ja nojasi tämän vierellä seinään.
”Eikö sinua huvita mennä mukaan…” skakdi kysyi rahimiehestä yllättävän tuttavallisesti, ”… siihen mitä helvettiä tuo sitten onkaan.”
Gee keskittyi vastausta odotellessaan tuijottelemaan hämmentyneenä Paacoa, joka ilmeisesti joko imitoi tuhonkyyn soidinkiemurtelua tai sai jonkinlaista sairaskohtausta lattialla.
“No ööh…” Make aloitti vaiteliaasti, osittain miettien pitäisikö hänen viherkultaista kollegaansa varten tilata ensiapua, sekä adminin kasuaaliudesta. “…en en rehellisesti ihan tajua mikä tuossa on niin kivaa. Tyypit tulevat pieniin pitopaikkoihin viemään itseltään kontrollin pois ja heilumaan satunnaisesti.”
Samaan aikaan Bladis rikkoi fysiikan lakeja keksittyään xialaisen moonswalkingin pyörätuolisovituksen.
”Kontrollin?” Guardian kysyi kuin haluten kommentoida sanavalintaa. ”Ei, kyllä minä ymmärrän. Vähän liiankin hyvin. Ehkä ihan hyvä että joku varmistaa että nämä kaksi pääsevät hengissä kotiin.”
Puolirahi ei myöntänyt miettineensä sanavalintansa takana vähän jotain muuta. Make veti uudet huikat limonadipullostaan. Samalla hän huomasi ensimmäistä kertaa, kuinka admin vilkuili varovasti hänen vatsa-arpeaan.
”Tuo on minulle uusi”, hän sanoi osoittaen sormella. ”Tohdinko kysyä, mitä tapahtui?”
Maken suu kääntyi alassuin melkein välittömästi. Hän oli ahdistuksensekaisella jännityksellä odottanut milloin skakdi olisi tullut kysyneeksi aiheesta…
Vaan sillä hetkellä sinisen skakdin ilmeestä näki, että hän tajusi mitä oli tekemässä. Ja Make uskoi johtajansa tietävän, että jokaisella arvella oli tuskainen syntytarina.
”Hetkinen, mitä skarrararria minä utelen?” admin ärähti itselleen kovaäänisesti. ”Hauskaahan tänne tultiin pitämään! Pitääkö minun kohta antaa itselleni turpaan?”
Puolirahin oli kieltämättä hankala pitää ikävää naamaa adminin vieressä. Hän oli usein pyrkinyt paikkaamaan mielipahaansa ottamalla pienistäkin asioista mahdollisimman paljon naurua irti.
“Hehheh…” Make totesi puoliaidosti.
”Kyllä me sinulle täältä hupia tai edes henkevää juttuseuraa revimme”, Guardian totesi itsevarmuutta uhkuen, ”vaikka pitäisi käydä koko juottola läpi. Eikö niin?”
Maken oli hieman hankala suhtautua adminin toverillisuuteen, hän itse kun oli pyrkinyt pitämään oman suhtautumisensa jämäkkään entiseen sisällissotaeverstiin mahdollisimman ammatillisena. Ehkä koska Bladikselta ja Samelta kuullut sotajutut olivat täyttäneet hänen päänsä hatarilla mielikuvilla.
“En oikein tiedä…” puolirahi vastasi. “Suurimman osan ajasta olen päätynyt juttelemaan ventovieraiden kanssa silloin kun he ovat tarvinneet apua. Moderaattorihan kun sentään olen, tai ainakin nimellisesti, kai se on kuitenkin velvollisuuteni.” Makella oli saapumisestaan lähtien ollut oma hankaluutensa sopeutua Klaanin tapaiseen sosiaaliseen konstruktioon. Hänellä oli muiden moderaattorien lisäksi ehkä kourallinen muita Klaanilaisia joita hän kykeni kutsumaan ystävikseen, ja niidenkin suhteiden hierominen oli ollut omalta osaltaan hankalaa ja kivikkoista.
”No ei sinulta ainakaan tunnollisuutta puutu”, Guardian hymähti ja tökkäsi puolirahia kevyesti nyrkillä olkapäähän. ”Kappas. Katso kuka sieltä tulee.”
Sieltä tuli Bladis. Tapansa mukaan pyörätuolipilotti hidasti vauhdikasta rullailuaan lähinnä tömähtämällä seinään adminin ja moderaattorin välissä.
”Miiiikäää meininkiiiiii!” hopeinen irvihammas huusi aivan liian äänekkäästi ollakseen vielä täysin selvinpäin.
Maken rahinkorvat saivat toipua hetken desibelivyörystä. Rullailijaskakdin huomio kiinnittyi heti punamustaan moderaattoriin ja siihen kuinka tämä ei ollut vielä siirtynyt pois sokerihapponesteistä.
“Ota tuosta, liskopoju”, kaikkien janoisten sankari tarjosi lasista tuoppia puolimatelijan näppeihin. Make siirsi epäröivän katseensa siniseen adminiin. No maista nyt ainakin kun kerran tarjotaan.
Make tarttui vankasti tuopin alapäähän ihan vain ettei pudottaisi sitä. Puolirahi nosti kirkasta juomaa sisältävän lasin kasvojensa tasalle. Neste oli hyvin terävän hajuista. Hän epäröi hetken. Hän oli kuullut paljon jälkimaininkeja siitä mitä kaikkea humalatila yleensä teki keholle ja mielelle. Hän ei useinkaan henkilökohtaisista syistä pitänyt niistä tarinoista. Noh, ei kai yksi kulaus sentään…
Make veti yhden nopean huikan tuoppilasista. Moderaattori nielaisi.
Liskopoju alkoi täristä ja yskiä juoman vahvan ja katkeran maun seurauksena. Moderaattori puistatteli hetken päätään vahvasti roikotellen kieltään. Vierestä seuraavat skakdit hohottelivat.
“Ööh, ei ehkä ole minun juttuni tämä…” Make ojensi lasin takaisin Bladiksen käteen.
”Se on tottumuskysymys, kuule!” tämä vastasi nauraen hänelle. ”Kyllä minä sinut opetan siitä vielä tykkäämään.”
Hän kääntyi pyörillään Geetä kohti. ”No mutta miksi sinä et juo?”
”Ah”, Guardian vastasi hämillään. ”En toissapäiväisen jälkeen.”
”Ai, miten niin?” Bladis virnuili epäuskoisena. ”Mitä tapahtui?”
Pitkä, merkitsevä katse.
”Et sinä oikeasti!” raudan skakdi riemastui.
”Joo minä oikeasti.”
”Matanauta!” moderaattori nauroi ratkiriemukkaasti. ”Luulin Viimeisen Vartijan Vihoviimeistä Viinapäätä vähän paremmaksi!”
Guardian pudisti päätään poikkeuksellisen huumorintajuttoman näköisenä. ”Varo ettet ole itse huomenna samassa tilassa.”
”Hah! Älä kuule huoli. Koodinimi Partaterä on huomenna ihan yhtä terävänä kuin aina!”
”Varmasti.”
Make seurasi skakdien sanavaihtoa huvittuneena – ja helpottuneena siitä, että hänen oma maistaisensa ei sentä- “…oho.” puolirahi ehti kauhistella ehkä alle sekunnin.
”HRÖÄÄÄÄÄÄÄÄGH.”
Kirkas ja lämmin leimahdus syöksyi yllättäen ulos Maken kurkusta. Viereiset skakdit sekä muutama lähettyvillä oleskellut illanviettäjä havahtuivat äkilliseen esitykseen.
Lievästi kauhistunut Make peitti pelästyneenä suunsa reaktionomaisesti. Hän tuntui hetken odottavan miten ihmeessä muut reagoisivat.
“…oho”, Bladis totesi vaisusti. “Siinä taisi tosiaan olla riittävästi sinulle.”
Make nosti kätensä hiljaa suunsa edestä imaisten piilotetun hätäisesti limonadipullonsa lopun sisällön. Varmuuden vuoksi…
”Jooooo”, Guardian sanoi hampaat yhdessä. ”Ei sovi kaikille ei. Käypäs sinä nyt kuitenkin hakemassa itsellesi lisää. Minä ajattelin vähän puhua vielä pojan kanssa.”
Rautapoju kääntyi pyörillään vetäen kätensä lippaan.
”SELVÄ PYY!” hän karjaisi nauraen omalle vitsilleen. ”SELVÄ PYY!” jostain tanssilattian keskeltä Paaco vastasi.
Guardian tuhahti hyvämielisesti kääntäen päänsä takaisin puolirahia kohti. Melunkin keskeltä hän kuuli Bladiksen törmäävän tiskiä päin.
”Oliko tulista?” hän kysyi ottaen äskeisen Maken mielestä astetta liian kevyesti.
Mutta liskopoju ei tahtonut pilata esimiehensä juhlamieltä. Hyväähän tämä vain tarkoitti.
“Nooh, ehkä hitusen…” noviisiraattori totesi vaimeliaasti. Nyt häneltä oli kuitenkin juoma lopu.
Admin näytti keskittyvän tuijottamaan taas tanssilattiaa. Hän tökki teräväkyntisellä sormellaan Makea olkapäähän. Puolilisko yritti noukkia katseellaan hytkyvien raajojen ja torsojen kaaoksesta sitä, mitä hänen esimiehensä yritti hänelle näyttää.
Osoittiko Gee kenties Paacoa? Paacon löytäminen tuntui entistä vaikeammalta. Toa oli viimeistään tässä vaiheessa iltaa niin pitkällä suoniensa alkoholipesussa, että oli jo saattanut alkaa käyttää naamiovoimaansa. Pelkkä ajatuskin pelotti.
”Tuossa lähempänä”, Guardian sanoi kääntäen kirjaimellisesti Maken päätä kourallaan. ”Katso. Löysin sinulle juttuseuraa.”
Kauempana bilehileiden suurimmasta keskittymästä tanssi epävarman näköisenä räikeän …vaaleanpunainen tulen toa. Hetken mietittyään puolilisko tunnisti tytön yhdeksi selliosaston vartijoista. Geetee. Geetee oli tämän nimi.
Vaaleanpunaisen Haun ilmeenä oli hermostunut hymy, aivan kun tämä ei olisi aivan varma oliko oikeassa paikassa. Tanssiseuraa tällä ei ainakaan ollut.
“Öööh…” Make käänsi katseensa takaisin skakdiin epäluuloisena.
”Et sinä oikeasti minun seurassani koko iltaa halua viettää”, skakdi sanoi ilkikurisesti taputtaen moderaattoria olkapäälle. ”Anna mennä. Se voi olla hauskaakin.”
Liskoäyän katse siirtyi alassuin tämän pyöritellessä etusormiaan toistensa ympärillä. “Mmmutta ehkä hän ei kaipaa seuraa…”
”No ehkä kaipaakin? Kuka tulee tähän läävään tanssiakseen yksin? Kokeile nyt. Hän on vanginvartija, sinä moderaattori. On teillä varmasti paljon tylsiä yhteisiä työasioita puhuttavaksi.”
“En ihan tiedä. Tuskin nyt kukaan varsinkaan haluaa tällaisessa paikassa sen enempää työas-”
”On se nyt saatana!”
Sinisen skakdin hahmon ottanut raivotornado syöksi Maken kaksin käsin suoraan vaaleanpunaista tulen toaa päin.
“Iik!” vaaleanpunaisen toan suusta pääsi vaimea pelästynyt kiljaisu.
Melkein rähmälleen suoraan tytön päälle kaaduttuaan Make tajusi pian katsovansa tulen toan pelästyneitä kasvoja vähän turhankin läheltä. Harva osasi sanoa erottuiko puolirahin poskilta lisäpunaisuutta.
Moderaattori hengähti nolostuneesti suoristaen asentonsa.
“Öööh…” Make vilkuili sivuilleen. “Hyvää iltaa…”
“…terve.” Geetee vastasi rauhallisesti.
”Olkaa hyvät!” admin karjui marssien kaksikon ohi kuin sotaan lähtien.
No voi nyt hemmetti Make kirosi päässään.
Geetee seurasi uteliaana kuinka Gee katosi väkijoukkoon. Nais-toa kääntyi vaiteliaasti hermostuneen näköistä siivekästä hahmoa päin. Tämä yritti pakottaa hermostuneelle naamalleen hymyä.
“…joten”, Make aloitti, “oletko käynyt usein tällaisissa paikoissa viime aikoina?”
“Noh, tuota, aina välillä.” Geetee totesi yhtä vaimeliaasti kuin aiemmin. Tulen toa hieroi ujona toista käsivarttaan.
Make yritti kehitellä jonkinlaista jatkumoa päässään.
“Niin, siellä vankien seassa varmaan on usein aika ankea mieli…?” puolirahi keksi kysyä.
“Totta. Mutta onneksi te urheat moderaattorit olette auttamassa meitä turvaamaan rauhan.”
Make hieroi niskaansa. Häntä alkoi vähän kiusaannuttaa. “Jjep. Me teemme kyllä parhaamme. Jos joku pahantekijä pääsee valloilleen, pidämme huolen että saat lisää vartioitavaa.”
Tulen toan kasvoille levisi nätti hymy tämän kikatellessa liskopojun lauseelle Maken yllätykseksi.
“Haluatko tanssia?” Geetee kysyi.
“Ööh, tuota, en minä… taino, miksei.”
Moderaattori alkoi seurata vierestä nais-toan vaikuttavia tanssiliikkeitä. Puolirahin keinotekoinen jämäkkyys alkoi pikku hiljaa kadota tämän alkaessa itsekin päästä rytmiheilumisen sisään lähinnä olkapäitään heilutellen Geeteen sulavien, suorastaan taipuisien liikehdintöjen rinnalla.
Kello oli liikaa.
Kohta se olisi ihan helvetin liikaa.
Bladis rullaili kohti kollegaansa. Jos häneltä itseltään kysyttiin, hänen renkaansa menivät luotisuoraa viivaa pitkin. Renkaan alle jäänyt bilehiletoran saattoi olla eri mieltä.
“Mmmmuiten yollain woi olla kaks shamanlaista Bluadista sheinällä…” Paaco örisi tiskiä vasten nojaten.
”Mmmmhitä skrallarallarallalleitä sää shoperrat”, Bladis argumentoi.
Sitten intellektuaalisen keskustelunavauksen viljellyt kaksikko keräili ajatuksiaan jumputuksen keskellä pienen hetken.
Bladis ei ollut ihan varma, mutta hänen mielestään Paacon naamio ei yleensä hohtanut kirkkaan vihreänä. Ja Paaco ei sitä näyttänyt huomaavan.
Zium. Kanohi Mahikin ikiaikainen magia sai muusikkotoan näyttämään yhden sekunnin ajan hemaisevalta vortixx-kaunottarelta.
Toisen sekunnin ajan suurelta ja lihavalta vesijyrsijältä.
Kolmannen ajan jonkinlaiselta nahkasohvalta.
Yläkerroksen parvekkeella saattoi hetken levähtää. Mieletön jumputus kuului vaimeampana, mutta ei paljoa. Same ei siitä valittanut, vaan seisoi kaiteen äärellä lepuuttaen yöeläinmäisiä silmiään taivaan tummissa pilvissä.
Selakhin katse laskeutui läheiseen melko täyteen tuhkakuppiin. Hänen oli melkein hankala muistaa milloin oli itse viimeksi päätynyt polttamaan. Niin hän oli tehnyt usein enimmäkseen kovan paineen alla. Viime aikoina moderaattori oli kuitenkin kyennyt pitämään tupakkatarpeensa kurissa, mutta viime ajan tapahtumat olivat tuntuneet saavan Samen melkein väkisinkin miettimään taas sauhujen siemaisemista.
“Tupakka tappaa.”
Selakhi kääntyi oven suuntaan nähdäkseen ovenpieleen rennosti nojaavan sinisen skakdin. Hän nyökkäsi tälle asiallisesti tervehdyksenä.
”Siksipä olen yrittänyt vähentää”, hoikka valkohai vastasi.
”Voi olla ihan tervettä.”
Guardian käveli moderaattorien varajohtajan vierelle juuri tätä katselematta ja nojasi kyynärpäät edellä ja kädet ristissä kaiteeseen. Skakdin katse keskittyi myöskin jonnekin kauas.
Selakhian luutnantti ja Etelä-Zakazin nimetön eversti eivät juuri puhuneet. Molemmat olivat tulleet hakemaan viileästä syysilmasta lähinnä happea ja tilaa ajatuksilleen. Meluisa yökerho ei ollut ajatusten paras kehto.
Eivät kahden sodan kasvatin välit muutenkaan kovin lämpimiä olleet. Kumpikin muistutti toistaan joka päivä oman verisen sisällissotansa ajoista.
Mutta Same oli yksi parhaita ellei paras siinä, mitä teki, ja skakdi kunnioitti tätä siitä hyvästä.
”No”, zakazilainen lopulta kysyi, ”miten poika pärjää?”
Same hämmästyi äkillistä kysymystä, ja mietti liiankin pitkään, kuka ’poika’ oli. ”Hm? Ah. Hyvin tähän asti.”
”… mutta?” Guardian kysyi.
Same yritti löytää tapaa sanoa asiansa hienotunteisesti.
”Mutta pelkään, että hän on liian kiltti.”
”Onko se huono asia?” skakdi kysyi hymähtäen. ”Tarvitsettehan te hyviäkin kyttiä.”
Same ei kieltänyt esimiehensä väitettä, mutta tämä näki selvästi hänen ilmeestään että jotain oli yhä pielessä. ”Sota ei ole hänen kaltaistensa paikka”, selakhilaani totesi lopulta.
”Kenen paikka se on?” Gee naurahti siihen ironisesti. ”Meidän?”
Same tiesi, että sanojen taisteluun ei tämän sotilaan kanssa kannattaisi lähteä. Osittain, koska tämä oli oikeassa. Mutta silti hän ei voinut olla samaa mieltä.
”En vain tiedä, onko hänestä siihen mitä aiemmin ajattelimme. Ei muuta.”
Guardian rummutti hetken mietiskelevänä sormiaan kaidetta vasten. ”Se ei välttämättä ole huono asia”, hän heitti merkitsevän katseen otsanauhasankarille. ”Huolestuisit enemmän Yeetutkija 162:sta.”
”Hmh?” Same sanoi aidosti hämmentyneenä. Skakdi jatkoi rupattelua sitä huomaamatta.
”Onhan siitä valittaminen aika ristiriitaista, tiedän. Tawa perusti tämän paikan ihan vain että juuri hänen kaltaisensa saisivat turvaa. Mutta voiko minua syyttää, että en luota nazorakiin mekossa aivan välittömästi?”
”-ja Manunkin voisi muuten saman tien lukita johonkin pikkelssipurkkiin ihan kaiken varalta, mutta-”
”Nazorakiin.”
Guardian katsoi Samea.
Same katsoi Guardiania.
Guardian Samea.
Same Guardiania.
Sininen skakdi tajusi astetta liian myöhään, että kaikki informaatio ei välttämättä kulkenut moderaattorien varajohtajallekaan asti.
Hän tajusi myös, että hänellä ei ollut mitään mielenkiintoa selittää koko asiaa tässä ja nyt.
Hymy hyytyi. Guardianin katse laskeutui viereisellä tasolla olevaan tuhkakuppiin.
”Nazorakiin”, Same sanoi. Enempää hän ei sitä ehtinyt toistella.
Suuren skakdikouran riuhtaisemana tuhkakuppi irtosi alustaltaan. Sen savuisa sisältö singahti ilmojen halki valtavana pilvenä mustaa varjoa, joka peitti Samen johtajan kokonaan alleen.
”…”
Mustaa pölisevä hahmo väänsi kasvoilleen mielenvikaisen virneen.
”TAPAAMME KESKIMMÄISTÄ KERTAA IKINÄ!
”. . .”
Ja sitten hän meni, hei hei.
Hiljalleen laskeutuva tuhkapilvi ja suuri musta kädenjälki kaiteessa jäivät Samen ainoaksi seuraksi parvekkeella.
Tummakasvoinen hahmo loikkasi moderaattorin suureksi hämmennykseksi terassin kaiteen yli viereisen talon tiilikatolle asti. Kuin takapuskuriin ammuttu fosforigaselli hahmo loikki pitkin ja kepein askelin kattojen pimeyteen.
