Kaikki kirjoittajan Domek artikkelit

Klaanon Rope

Accelerando

9 kommenttia

Kylmä tuuli pyyhki luodon kiviseltä rannikolta hiekkaa. Taivas oli tummanharmaa, ja aurinkojen lämmin valo siivilöityi pilvirintaman läpi vain hyytävän valkeana. Kaksi pitkää hahmoa rannikolla katseli odottaen merelle. Laineet liplattivat kylmästi.
Naistoa siirsi viittaa olkapäidensä ympärille suojatakseen itseään viiltävältä kylmyydeltä. Skakdi hymähti. Hän nosti pitkän takkinsa kauluksia tuulensuojaksi.

“Miksi hän yhtäkkiä päättää kutsua meidät”, Toa-nainen kysyi selkeästi tyytymättömällä äänensävyllä.
Skakdi ei vastannut, ja hymyili kumppanilleen. Toa-nainen ei päättänyt jatkaa.

He huomasivat jotain.
Oli vaikea sanoa, minkä suojissa se oli rantautunut. Rannan valkamaan oli ilmestynyt valkea vene, jonka puu oli kuollutta ja soutaja eloton.
Tummanvihreä, repaleinen kaapu otti tuulta vastaan, ja hihasta paljastuva tikkien peittämä nyrkki piteli kiinni hahmoa pidemmästä tummasta puuairosta. Himmeä silmien hehku katsoi kaavusta.
”Aika mennä”, lautturi sanoi alakuloisella vireellä. Kyse saattoi olla tuulesta, mutta puheessa oli jotain vikaa. Sheelika ei kuullut suun liikkuvan Nihilistin puhuessa. Ja hänen kuulonsa oli hyvä. Se oli aina ollut hyvä.
”Menkäämme siis”, Arstein nyökkäsi hymyillen ja tarttui seuralaistaan kädestä. He astuivat veneeseen, jonka airo sysäsi vesille.
Ja vedet kantoivat sen läpi Ikuisen.

https://www.youtube.com/watch?v=z0GZhCnN87I

Ovi sulkeutui toisaalla. Täällä se aukesi.
Sheelika räpytteli silmiään hämmentyneenä. Hän ei ollut varma, kuinka kauan siinä oli kestänyt. Hän ei ollut ollenkaan varma, kuinka paljon aikaa oli kulunut, ja mihin suuntaan se oli kulunut. Hän voi jopa hieman pahoin. Arstein laski kämmenensä Toan olkapäälle lempeästi.
Valkean veneen pohja suuteli rantaa ja eloton lautturi antoi matkalaistensa mennä. Sheelika katsoi taakseen katsoakseen Nihilistiä vielä kerran, mutta oli liian myöhässä. Lautturi veneineen oli jo mennyt. Kadonnut jälkiä jättämättä.
Toa ja skakdi katsoivat toisiaan hetken silmiin, ja skakdi hymähti hienostuneesti. “Muista olla kohtelias isännälle.”
Jalat kohtasivat rannan, silmät sen auringonpaisteen. Kävely jatkui kohti temppelin suuaukkoa.
Temppelin pimeys söi pian auringon ja sen lämmön.

He olivat kävelleet jo kauan hämärässä. Valokiviä oli käytetty säästeliäästi, ja painostava pimeys peitti tilan katon. Jos kattoa edes oli. Parhaiten valaistu oli marmorilaattainen lattia, jota pitkin Arstein ja Sheelika etenivät. Miehen ja naisen jalat astelivat vuorotellen punaisilla ja mustilla laatoilla. Shakkilautamaista kuviota jatkui loputtomiin, ja tilan avaraa akustisuutta rikkoivat paikoittain vain suuret koristeelliset mustat pilarit. Arstein ja Sheelika eivät nähneet, mihin ne päättyivät. Pimeys toimi tilan kattona, ja oli mahdotonta sanoa mihin tila loppui.
Vaellusta kesti hetken. Lopulta hämärässä tuli vastaan ystävällisesti hymyilevä punainen matoralainen, jonka kasvoilla oli Pakari. Zorak ja Avde nyökkäsivät toisilleen kevyesti. Zorakin katse siirtyi kuitenkin temppelimäisen tilan seiniin.

“Mielenkiintoista. Esi-metrulainen, otaksun? Hyvä ystäväni, makusi on ihailtava. Enemmän kuin mitä voin sanoa eräästä muusta.”
Kuka tahansa olisi ummistanut rivien välissä olevan ivan pilkkeet, mutta nämä kaksi hämärässä hiiviskelevät juonittelijat olivat tunteneet toisensa liian kauan.
“Se oli vitsi, kultaseni”, skakdi sanoi hänen seuralaiselleen. Varjossakin hän tiesi tuon piilevän ärsyyntymisen Toa-naisen tanakassa askeleessa, nuo arat kohdat joiden tunnusteleminen oli usein tuonut lievää iloa jokapäiväisessä yksitoikkoisuudessa.
“Kerro, hyvä Avde. Ovatko auringot nousseet lännestä? Luulin, että pidit enemmän roolista vierailijana? Mutta nyt olenkin täällä ihailemassa näitä upeita arkeologian ihmeitä.”

Avde naurahti kevyesti. ”Niin voisi kai sanoa, Arstein. Minusta tuntui, että oli minun aikani toimia isäntänä. Olen vieraillut saarellasi jo niin monesti, että tuntui vain kohtuulliselta kutsua teidätkin tänne.”
Punaisten silmien katse siirtyi Sheelikaan. ”Hienoa nähdä sinuakin, Sheelika.”
Sheelika vältti katsettaan. Ele oli enemmän symbolinen kuin käytännöllinen, kun isännän ääni kuului melkein kaikkialla.
“Sheelika toivottaa hyvää teillekin”, Arstein sanoi vilkaisematta, “Haa, Olda Tohungan aikainen reliefi. Huomaan, että olet pitänyt paikat kunnossa.”
Avde kohdisti katseensa yönmustaan pylvääseen, jota Zorak oli tutkiskellut. Kivikaiverrus esitti soturia, joka käytti aurinkoja aseinaan. Soturia, joka kohtasi taistelussa itse yön.

”Tarkka silmä, ystäväiseni”, isäntä vastasi innostuneena ja asteli lähemmäs pilaria. Hän laski punaisen kämmenensä reliefin päälle ja tunnusteli sormenpäillään sen uurteita. ”Tunnetko legendan, josta tämä kaiverrus kertoo?”

Zorak von Maxitrillian Arsteinin silmiin syttyi innostus.
“Vanha matoralainen myytti, ennen Uljas-Uuden-Suunnan revisioita. Valon Toa, aurinkojen sankarisoturi joka kantaa pyhintä voimaa. Suuren Hengen ensimmäinen luomus; Valo. Ja kun Suuri Valo sulkee silmänsä maailmalle, tulee sen edustaja kastamaan itsensä sen uudeksi avataraksi. Ja pelastamaan sen KRAlta”, Zorak selitti, “tietenkin, tämä on vanha myytti. Valon Toia on tullut ja mennyt. Kaikki jahtaavat tuota tuomittua haavetta yksi toisensa jälkeen. Muuan Niemimaan lonkeronomadiheimon tarinoissa on kerrottu yhdestä Valon Toasta, jonka Varjo söi elävältä kun tämä haastoi sen ilman totuuden valoa puolellaan. Tietenkin tämä on lonkerolapsien satu varoittamaan heitä riidan haastamisesta. Ironista myös, kuinka tämä pyhä myytti on kaiverrettu näin mustaan kiveen.”

Matoranin näköinen hahmo nyökkäsi. ”Vaikea sanoa, mitä kaivertaja on sillä halunnut kertoa”, Punainen Mies aprikoi. ”Toisten mielestä se kuvaisi sitä, kuinka suurimmassakin pimeydessä valo loistaa läpi ja voittaa.”
Hän siirsi katseensa Sheelikaan, joka kuunteli kärsivällisenä mutta ei välttämättä kiinnostuneena. ”Toiset taas näkevät mustan kiven vain merkkinä siitä, kuinka tuomittu epäonnistumaan tämä valon tuoja on. Kaiverrus ei kuitenkaan kerro, voittaako aurinkojen soturi vai pimeys.”

Avde irrotti kätensä reliefistä. ”Tietenkin kyseessä on vain myytti ja legenda”, hän sanoi neutraalisti. ”Se, kuinka paljon siitä on totta on kuulijasta kiinni. Mitä mieltä olet itse?”
Sanansa hän kohdisti Arsteinille.

Arstein hymähti kysymykselle. “Kaikissa tarinoissa on totuuden jyvänen, ja kaikessa totuudessa on myytin kaiku. Ken tietää mikä on olemassa ja mikä ei”. Skakdi tunnusteli pylvästä ja vilkaisi uudelleen sen hahmoja, “me kaikki teemme mitä parhaiten näemme.
“Mutta, hyvä Avde. Nautin suuresti historiasta, mutta pakko sinulla olla jotain muutakin minulle?” Arstein hymyili.

Avde näytti siltä kuin olisi halunnut kiinnittää huomiota siihen, että Arstein oli juuri viitannut tarinaan historiana, ei myyttinä. Pienet asiat kertoivat paljon. Hän kuitenkin tyytyi nyökkäykseen.
”Käykää peremmälle.”
Punaisen Miehen askelia seuraten kolmikko saapui pienempään, intiimimpään tilaan, joka ei jatkunut kaikkialle. Silti sama musta ja punainen shakkilautakuvio peitti lattian. Seinillä loisti turvallisuutta pimeään tuovia valokiviä, jotka paljastivat kolme kliinisen valkoista tuolia – ja shakkilaudan niiden keskellä.

Avde istui itse laudan toiselle puolelle. Sille, jolla valkoiset pelasivat. Kaksi muuta tuolia oli aseteltu mustien puolelle. Peli ei ollut enää alussa, se oli pahasti kesken. Osa nappuloista oli jo poistettu laudalta, ja musta oli ottanut vahvan aseman laudan keskiössä. Valkoiset nappulat olivat kuitenkin niin tiiviissä muodostelmassa, että mustien olisi vaikea läpäistä sotilaiden muuri kokematta itse menetyksiä. Mustilla oli selkeä ylivoima, mutta tilanne oli silti jumissa.
Kaikki kolme katselivat lautaa.

”Kuten ehkä saatatte tietää”, Avde aloitti tyyneen sävyyn, ”minun ja työnantajani määränpää lähestyy päivä päivältä. Vielä on kuitenkin paljon pohjatyötä, jota minun – ja siis meidän kaikkien – täytyy tehdä saadaksemme tilanne haltuumme suotuisalla tavalla.”
Avde silmäili lautaa intensiivisesti, vaikka tämän äänensävy oli tyyni.

“Mielenkiintoinen asetelma”, Arstein tarkasteli shakkilautaa kuin ei olisi kuunnellut isäntää, ja osoitteli mustia nappuloita. “Saanen kysyä kuka tässä on oppositiona?”

Avde tarttui pöytään, jolla shakkilauta lepäsi. Hän heilautti sitä, ja Arsteinin ja Sheelikan yllätykseksi pöytä pyörähti shakkilautoineen ainoan jalkansa ympäri. Nyt valkoiset olivat vieraiden puolella ja mustat Avden.
”Kuten sanottua”, Avde aloitti, ”siitäkin huolimatta että nautin pelistä, en halua ajatella asioita yhtä mustavalkoisesti kuin sen keksijät. Jokaisessa sodassa on molemmilla puolilla sankareita ja konnia.”
”Niinkö vain sinä aiot pelata heidän molempien puolella?” Sheelika puuttui yhtäkkiä ilme halveksuvana. Toa pudisti päätään synkkänä. ”Tiesin sinut kaksinaamaiseksi, mutta…”
Naisen kämmenet puristuivat nyrkeiksi. Silmäkulma nyki.
Arstein laittoi kätensä Toan olkapäälle, “Kultaseni, muista olla kohtelias isännälle. Älä piittaa pienistä.” Sheelika henkäisi ulospäin turhautuneena.
”Minulla on vain yksi vihollinen, Sheelika hyvä”, Avde sanoi Zorakin lopetettua rauhoittelunsa. ”Se vihollinen on tämä konflikti itsessään. Minä jos kuka haluan nähdä sen loppuvan. En aiheuttanut sitä.”
”Mutta kuitenkin hyödyt siitä”, Sheelika sanoi hiljaa ääni katkeruutta tihkuen. ”Hyödyt heidän verenhimostaan.”
Avde hymyili yhä, joskin hieman alakuloisemmin. Verenhimosta puhumisen ironia oli mennyt kostonhimoiselta Sheelikalta täysin ohi.

”En kiellä sitä, Sheelika. Mutta en myöskään aio tuomita heitä siitä. Valinta oli aina heidän, enkä voisi sitä heidän puolestaan tehdä. Olisi tekopyhää tuomita sellaista, jota en voi muuttaa. Aivan kuten en aio tuomita Arsteiniakaan metodeista, joilla hän toimii.”
“Ei tietenkään“, Zorak hymähti ja tarttui taas Sheelikan olkapäihin, “olemmehan molemmat maailmaa ymmärtäviä aikuisia”.
Sheelika näytti siltä kuin olisi halunnut jatkaa. Hetken hän katsoikin Avdea silmiin, mutta sitten pudisti päätään ja laski silmänsä lattiaan. Shakkilautakuvio ei tuijottanut takaisin.

“Tietenkin sodissa ei asevoima ole kaikkea. Jokainen rykmentti tarvitsee sen tahdin, jolla operoida”, skakdi käsitteli nappuloita ilman, että muutti laudan järjestystä. “Jokaisella on yksi finaali mielessä tässä konfliktissa, eikä sen teema aina ole yhteensopiva. Täytyyhän myös miettiä, hyötyykö yksi puoli varhaisesta finaalista, jos toisen lopetus on johtaa johonkin suurempaan.”
Hän jakoi pitkän merkillisen katseen isännän kanssa. Avde laski leukaansa lähemmäs rintakehäänsä ja katsoi Zorakia kulmiensa alta.
”Täytyy miettiä pitkällä aikavälillä”, Arstein jatkoi tuijotellen shakkilaudan asetelmaa yhä lähempää. ”Orkesteri täytyy suunnitella yhdestä ainoasta soittajasta alkaen.”

”Kas siinä onkin meidän eromme, Zorak hyvä”, Punainen Mies sanoi tuttavallisesti. ”Sinä seisot kapellimestarina korokkeella ja haluat ohjata jokaista soittajaa tekemään juuri niin kuin ennalta sovittiin. Arvostan sitä kyllä. Arvostan sitä enemmän kuin uskotkaan.”
Avde pyöräytti taas lautaa. Valkoiset palasivat hänen luokseen.
”Minä pelaan joskus mustilla, joskus valkoisilla”, hän jatkoi siirrelleen oikeaa kättään harkiten valkoisten nappuloiden yllä. ”Toisinaan olen hyökkääjä, toisinaan puolustaudun. Mutta aina on vastapuoli, joka reagoi ja jonka siirtoja voin vain arvailla. Yksikin nappulan siirto laudalla…”
Avde nosti valkean sotilaan laudalta ja siirsi sitä ruudun eteenpäin. Vain yhden ruudun aloituspisteestään.
Mutta se teki paljon. Se toi tuon valkoisen nappulan mustien rintaman polttopisteeseen. Seuraava siirto voisi muuttaa koko pelin.
”… saa aikaiseksi reaktion. Ja reaktioita en tiedä etukäteen. Pystyin vain töytäisemään oikeaan suuntaan petturia, jonka istutin Bio-Klaanin riveihin. En voisi edes arvatakaan, mihin hänen tiensä lopulta johtaa.”

Avde hymähti. ”Älä huoli, se ei tarkoita että olisin lakannut pitämästä ’pikku apuriamme’ silmällä. Silmäni on siellä missä hänkin.”

Arstein nosti kulmaansa ja katsoi viimein Avdea silmiin. Hän kohtasi hyytävän rauhallisen katseen mitä omahyväisimmällä reaktiolla, kuin hän olisi voittanut korttipelissä suurilla panoksilla.
“Tietenkin, on tuossa omanlainen nokkeluutensa, rakas Avde. Kunnioitan sitä, mutta joskus ’potentiaali’ voi olla vaarallinen kaksiteräinen ase. Tuleva ja arvaamaton luonnostaan kaataa häikäilemättömästi aina parhaimmatkin siirrot. Se myös auttaa, tämä on ilmiselvää, joskus erittäin paljonkin. Improvisaatio, se on tärkeä ominaisuus. Mutta joskus taistellaksesi arvaamatonta vastaan tarvitset lujan, teräksisen perustan. Tuleva ei aina ole ystävällinen, joten et voi kohdata sitä hymy suussa. Taistellakseen tuntematonta muutosta sinun täytyy olla liikkumaton este. Kohtalo vastaan kohtaloa.”
Arstein käsitteli uudelleen shakin nappuloita, tällä kertaa piteli yhtä niistä sormissaan poissa laudalta, ja laittoi sen sittemmin takaisin paikalleen.

”Ymmärrän, jos olet huolissasi ’palkinnostasi’, Arstein”, Avde sanoi lempeästi. ”Älä huoli. Kaikkea en jätä sattuman varaan. Pidän kyllä huolta, että valon Toa päätyy käsiisi tavalla tai toisella.”
Sheelika kiinnitti huomion siihen, että Avde ei tarkentanut, kenestä valon Toasta oli kyse. Salaman ja varjon Toa ei sanonut mitään, mutta kurtisti kulmiaan.
Punainen Mies ei valehdellut. Mutta hän ei myöskään kertonut totuutta. Siitä nainen oli jollain tavalla varma.

“Olet sanasi veroinen, rakas ystävä”, Arstein hymyili “mutta oletan, että haluat vielä jotain vastalahjaksi? Et kutsunut meitä turhaan tänne”. Skakdi viimein vilkaisi Sheelikaa. Toa-nainen oli selvästi hyvin levoton tämän aikana, mutta oli tottelevaisesti pysynyt vaiti. “Kultaseni, haluaisitko sinäkin vielä pyytää jotain isännältä?”
Sheelika nyökkäsi hiljaisena, vaikka ei uskonutkaan että Avde voisi hänen haluamaansa asiaa heti tarjota. Arstein myhäili. Ei tarvinnut kysyä tietääkseen mitä, tai tarkemmin kenet Sheelika halusi käsiinsä. Hän oli kuvitellut kyseisen henkilön kaulan käsiinsä jo useasti.

Avde nojasi syvemmälle tuoliinsa ja laski vasemman kätensä yhden punaisen matoran-panssarinsa alle. Sieltä nousi käden kanssa pieni valkoinen siru, jonka kulmissa viipyili himmeä sinihehku. Sirun keskelle oli kaiverrettu pieni kirjain, γ. Gamma.
”Tiedät aivan hyvin, mitä haluan, Arstein hyvä. Mutta yksin sinä ja kaunokaisesi ette voi sitä minulle antaa, ja se meidän on hyväksyttävä.”
Matorania muistuttava hahmo laski Nimdan sirun takaisin piiloonsa. Nyt kun tiesi mitä etsiä, oli helpompaa nähdä kuulas sinihehku, joka tuli aavemaisesti haarniskan taskusta.
”Olen kuitenkin todella kiitollinen avusta, jonka olen jo sinulta saanut”, Punainen Mies sanoi kumartaen hieman kohteliaasti tuolillaan. ”Ilman teknologiaasi en olisi saanut nazorakien salaisen palvelun kiusallisia vakoilukameroita pois kannoiltani.”
Arstein nyökkäsi omahyväisesti. Sama pulssi, joka oli lamauttanut Klaanin virranjakelun oli hyvin monikäyttöinen.
Se piti vain osata säätää oikealle taajuudelle.

Tämä toi jotain Sheelikan mieleen. Toa-nainen katsoi asiakseen jälleen kysyä jotain. ”Toimititko jo maksuvälineemme sille palkkasoturikenraalille?”
Avde nyökkäsi. ”Hän suoritti tehtävänsä äärimmäisen hyvin. Uskon, että kenraali Labio nauttii uudesta instrumentistaan.”

Arstein päästi ylimielisen naurun. Ainoa hetki, joka ei ollut kastettu limaiseen teennäisyyteen. “Tietenkin. Se on minun käsityötäni. Ja nyt kun mainitsit asian, sallinet minulle luvan kysyä asioita teidän puolelta? Minulla kun on eräs henkilö tai kaksi pelilaudallasi.”
Avde näytti yllättyneeltä. Hän heilautti kättään antaakseen yhteistyökumppanilleen puheenvuoron. ”Välillämme ei ole salaisuuksia, Zorak.”
Sheelika olisi halunnut vain tuhahtaa. Tämäkin lausahdus oli totta vain teknisesti. Sanavalinnat, ne olivat kuolettavan tärkeitä.
“Se ritarikunnan soturi. Tilasi minulta käsiä. Oletan, että hän on vielä kunnossa?”, Zorak sanoi.
Avde näytti riemastuvan. ”Ah, kyllä. En tiennyt sinun kuulleen. Asiakkaasi on löytänyt tiensä Allianssin palkkalistoille. Hän kulkee nykyään nimellä ’Amazua’. Maailma on joskus todella, todella pieni.”
Liiankin pieni, Sheelika ajatteli itsekseen.
“Mitä hän tekee tällä hetkellä?”
”Ilmeisesti lähinnä hanttihommia Allianssin skakdeille”, Avde vastasi. ”Ehdin jo hetken luulla, että hän olisi säikähtänyt läsnäoloani sen verran, että olisi jättänyt tämän konfliktin taakseen… mutta ehkä hän on päässyt jo minusta yli? Kuka tietää. Oli miten oli, seuraan tilanteen kehittymistä mielenkiinnolla.”
Puhuessaan Avde siveli sormellaan yhtä laudan mustaa nappulaa. Hän oli jo tehnyt siirtonsa. Nyt hän odotti vain reaktiota.
”Oliko sinulla muita, joista halusit tietoa?”

Arstein hieroi leukaansa. “Nyt kun mietin, erään hyvin tuntemani henkilön entiseltä kumppanilta taitaa myös puuttua käsi, ellei minulle ole syötetty väärää tietoa.”
Avde hymähti, kun Zorak mainitsi ”hyvin tuntemansa henkilön”. Guardian tuskin puhui Zorakista näin positiiviseen sävyyn.
”Kyllä, puhuin myös Miekkapirun kanssa”, Punainen Mies vastasi. ”Joskin hän ei taida olla enää kovin kummoinen miekkapaholainen ilman miekkakättään. Se oli hinta, joka hänen neutraloimisekseen oli maksettava.”
”Aiotko ostaa hänetkin taskuusi”, Sheelika kysyi välinpitämättömästi, ilman mielenkiintoa. Hän tiesi jo vastauksen.
”Se ei ollut suunnitelmani alkujaan. Joskus hän oli vielä valkoisten puolella, valkoisilla ruuduilla kulkeva lähetti. Hän ei ollut koskaan ostettavissa. Nyt en ole enää yhtään varma. Lähetin oman valkoisen ritarini neutraloimaan hänet, mutta… Ämkoo selviytyi. Ehkä tilanne on muuttunut.”
“Ah, tietysti”, Arstein vastasi, “olenkin ihmetellyt tässä, missä nukkesi on. En ole nähnyt häntä koko tämän ajan.” Arstein vilkaisi valkoista ratsumiestä laudalla ja takaisin Avdeen. “Luotatko minuun tosiaan noin paljon?”

Punainen Mies risti kämmenensä ja katsoi Zorakiin. ”Marionetillani on tärkeämpää tekemistä tällä hetkellä”, hän vastasi. ”Jossain on aina vaarallisten miesten ja naisten vaarallisia käsiä katkottaviksi.”
Karmiininsävyisten silmien hohde katsoi nyt Sheelikan ja Arsteinin olkapäiden välistä.
”Takanasi on ollut koko keskustelumme ajan kaksi ’kaunokaistasi’, Arstein”, Avde sanoi yhtäkkiä painokkaammin kuin aikaisemmin. ”Voisin esittää sinulle saman kysymyksen.”

Hiljaisuus täytti tilan hetkeksi. Sen alta kuului kahden leijuvan olennon vaitonainen humina. Kuusi sinistä silmää tuijotti syvästä mustasta.
Arstein hymähti, tällä kertaa sävy oli hankala purkaa ymmärrettäväksi tunteeksi.”Vähättelet minua, rakas Avde”. Pieni käden liike toi varjoista esiin kahden, tukevan metalliolennon, joiden kylmä katse kohtasi tuon miehen hyytävän tyyneyden. “Harmittomia soittajia nämä. Tuliaisia. Ajattelin soittaa pienen kappaleen ennen lähtöä”, Arstein hymyili, “vai etkö nauti musiikista?”.

Matoranin ilme oli kaikin puolin selittämätön. Oli vaikea sanoa, mitä hän oli selitykseksi odottanut, mutta tämä ei ainakaan ollut se.
”Nautin hyvinkin”, Punainen Mies vastasi ja siirsi katseensa Feterroihin. ”Pahoittelen jos vaikutin epäilevältä.”

Arstein hymyili ja vilkaisi hetken Feterrojansa ja Sheelikaa. Feterroiden mekaaniset käsiraajat taittuivat joksikin muuksi. Soittimiksi. Omalaatuisia mutta silti tunnistettavasti soittimia, jotka metalliolennot alkoivat soittaa metodisesti.

Musiikki oli jotain toisenlaista. Se ei ollut iloinen, ei aktiivinen, mutta samalla ei myöskään melankolinen. Se pysyi eräänlaisessa tyynessä, laskelmoidussa välimaastossa kuin rituaali. Kielisoittimet hoidettiin vain yhdellä käsivarrella, jossa useat sormet hoitivat raajaan liitetyt kielet. Tämä jätti kolme muuta raajaa vapaiksi muille soittimille. Vaskisoittimet puhallettiin Feterroiden käsissä olevien koneiden avulla, tai oli mekaanisesti luotu Feterroiden koneistoista. Kaiken järjen mukaan tämä näyttäisi turhamaiselta, mutta Zorakin käsissä se oli orkesteri. Tunteeton, hyvin rakennettu orkesteri.

Vihreä Skakdi kirosi räkäistä kapakkaa. Apaattinen vastaus sai humalaisen raunion entistä vihaisemmaksi, mutta hänen mielialansa ei ollut riittävä minkäänlaiseen rimpuiluun. Sen sijaan hän sylki oven juureen ja lähti marssimaan niin hyvin kuin hänen jalkansa antoi. Polveen sattui edelleen. Siihen oli sattunut jo kuukausia.

“Gerew?”, ääni kuului skakdin olan takaa.
“nOh MiTäH??”, Skakdi vastasi ja humalainen henkäys pääsi suusta.
“Haluaisitko uuden mahdollisuuden?”
”hÄ?”
“Olisi paketti, jonka haluaisin sinun kuljettavan.”

Postimiehen mielenkiinto heräsi. Kun rahatilanne oli tällainen, voisiko hän edes kieltäytyä. Polveen ammutuille läheteille ei usein töitä herunut.

Meri oli tyyni. Taivas pimeä. Tähdet kiipesivät esiin pimeydestä, kun aurinkoinvalo pakeni horisontin taakse.
Kahden valkoisen jalan askeleet loivat pienen pieniä aaltoja pintaan. Jokin käveli vetten päällä. Jokin kasvoton.
Kasvoton pysähtyi hetkeksi. Se tutki miekkaa, jota piti yhdessä pitkässä ja laihassa kädessään. Miekkaa, joka oli sinisen veren tahrima. Mestari oli halunnut jonkun hiljennettävän.
Joku oli nyt hiljainen.

Kevyellä ranneliikkeellä Marionetti sinkosi veret irti Äären terästä.

Miekka oli parempi kuin mikään.
Valkoinen käsi ei päästäisi siitä irti.

Pimeä ja kylmä ympäröi Miekkapaholaisen. Nazorak-sellin seinien kylmä lyijy ja teräs ympäröi tummanvihreän Toan, jonka silmät hehkuivat punertavina. Hän ei tiennyt, kauanko aikaa oli kulunut siitä, kun Punainen Mies oli käynyt puhumassa hänen luonaan.
Punaisella Miehellä oli ollut paljon tarjottavaa.

Entiselle adminille oli kelvannut vain yksi asia.
Punainen Mies oli luvannut harkitsevansa sitä.

Valokiila tunkeutui ahtaaseen pimeään, kun ovi avattiin. Hahmo astui oviaukkoon.
”Onnitteluni”, vahvasti haarniskoitu nazorak-siluetti sanoi matoraniksi. ”Onnistuit vakuuttamaan kunnianarvoisan Kenraali 001:n. Sinulle on tehtävä… vai pitäisikö sanoa, kohde.”
Virne ei ollut pitkään aikaan poistunut Miekkapirun kasvoilta, mutta nyt hän osoitti sen avaajalle.

Kolme metallipylvästä leijui apeasti rannan yli. Erämaa noiden alla hehkui kuumuudesta, jonka sen päällä astuneet joutuivat kärsimään. Mutta metalliolennot eivät piitanneet. Niiden polttavan kuoren alla oleva tietoisuus määräsi yhden ainoan kohteen. Muu kuin ne itse ei liikuttaisi niiden terästä.

Työskentelevät matoralaiset ovat myös huomaamattomia matoralaisia. Työläiset eivät huomanneet, kuinka heidän silmäkulmassa, katujen varjoissa, piilotteli vieras, musta olento.

Miljoonien alumiinihermostojen seassa, useiden kuparisynapsien keskellä juuri tämä tunne nousi kaikkien noiden yli. Se alkeellinen, eläimellinen impulssi. Se, mikä syntyy siitä kirotusta syleilystä, jossa totuus ja tieto on kumottu ja eliminoitu. Komento, joka syrjäytti jokaisen laskelman, jokaisen metodisen aikeen, tahdin ja toiminnan.

Huuto.

Se kamala, kamala huuto.

Punainen Mies istui haltioituneena tuolillaan kuunnellen Zorak von Maxitrillian Arsteinin koneiden musiikkia. Se oli alusta loppuun Zorakin musiikkia. Koneet toimivat vain välikäsinä, instrumentteina. Nuotit olivat hänen säveltämiään ja tahdin määräsi hän itse. Se oli kuusitahtinen, koko kammion täyttämä kauneus. Mutta ei lämmin kauneus. Kylmä kauneus, kylmä kuin etelän pahimmat pakkaset. Kylmä kuin koneisto, joka teki työnsä kyseenalaistamatta tai välittämättä.

Silti Sheelika vaikutti olevan suorastaan haltioitunut kuunnellessaan kumppaninsa musiikkia. Varjon ja salaman toa tuntui unohtavan koko maailman ympäriltään. Edes hetkeksi nainen jätti koston taakseen. Ei, ei taakseen.
Sisälleen kytemään.

Lopulta Feterrat lakkasivat soittamasta. Mutta melodia soi vielä jossain. Se kumpusi suoraan Arsteinin aivoista.
Avde taputti hitaasti rikkoen hiljaisuuden. Zorak von Maxitrillian Arstein kumarsi syvään, ja takin helmat heilahtivat.
”Kaunis teos”, Avde sanoi rehelliseen sävyyn. Zorak nyökkäsi hieman vaatimattoman näköisenä.
”Haluaisin vain olla kuulemassa, miten se loppuu”, Avde lisäsi ovelasti.

”Rakas Avde”, Zorak sanoi Feterrojen sulkiessa soittimensa taas raajoiksi. ”Mistä tiedät sävellykseni olevan keskeneräinen?”
Avde laskeutui tuoliltaan. Matoran katsoi shakkilautaa ja sitten työkumppaniaan.
”Koska sinulta puuttuu yksi instrumentti.”

Klaanon Rope

Tähdet

4 kommenttia

todella vanha tarina, jonka heitän tähän vain koska en jaksa etsiä sitä uudelleen

[youtube http://www.youtube.com/watch?v=-yzr0XQfxdY&w=150&h=27]
Iltataivas oli langennut entisen valoisan ja varjottoman maan ylle. Jokainen puu ja kivenlohkare olivat vain muodottomia, mustia siluetteja tummansinisen taivaan edessä.
Kaksi pitkää matkalaista kävelivät tasaisella ruohikolla. Jokainen askel märän ruohon päällä tuntui kuin se voisi herättää minkä tahansa olennon, joka lepää juuri varjojen sisällä, mutta ainoastaan hyönteisten äänet vastasivat askeleihin.

Yksi matkalaisista, nuori Toa, oli vielä hieman väsynyt kun oli joutunut kävelemään koko päivän taukoamatta laaksojen ja kallioiden läpi, mutta silti seurasi toisen, lierihattuisen Toan perässä. Lierihattuinen nainen, Valottu häntä kutsuttiin, jatkoi marssiaan, mikä innosti nuoren Toan jatkamaan väsymyksestä huolimatta.
Mutta nuoren Toa ajatukset harhailivat muualla.

”Mitä sinä oikein mietit, Loiste?” Valottu kysyi, hän huomasi kuinka hänen seuralaisensa ei näyttänyt keskittyvän kävelymatkaan.
Nuori Toa ei odottanut kysymystä, mutta päätti vastata siihen.
”Ajattelin vain… Ajattelin mikä tekee meistä Toia?”
Lierihattuinen Valottu pysähtyi ja käänsi päänsä nuorukaisen suuntaan. ”Mietitkö vielä varjoistasi?”
Toa katsoi alas. Häpeissään hän ei uskaltanut katsoa Valottua silmiin ja myöntämään sanoin. Eleet kuitenkin riittivät Valotulle.
Loiste pelkää yhä.

”Ajattelee asiaa näin”, Valottu aloitti, ”päivällä taivaan valaisee auringot, jotka pitävät varjon loitolla. Mutta mitä illalla on?”

Valottu osoitti taivasta kohti. Nuori Toa katsoi ylös.

Yötaivasta peitti lukemattoman määrä tähtiä, jotka valaisivat pimeyden keskellä. Ne näyttivät olevan ainoa syy miksi he näkivät ylipäätänsä mitään illan aikana.

”Oletko koskaan katsonut tähtien täyttämälle iltataivaalle ja ajatellut kuinka kauniita ne ovat? Kuinka ne poistavat pelon ja epävarmuuden olon? Kuinka ne tuovat turvallisuuden ja toivon sinulle? Ja kuinka ne näyttävät kuin suojaisivat meitä pimeydestä?

Sopivasti, jokainen tähti on niin kauan olemassa kuin Toan elämä. Ja jos jokainen Toa katoasi maan päältä, maailma olisi niin paljon pimeämpi ja niin paljon synkempi. Jäljelle jäisi vain pelko ja epätoivo, jota yksikään muu valo maailmassa ei toisi takaisin.

Muista aina se, Loiste.

Muista aina mikä Toa on.”

Sanottuaan tämän, he jatkoivat matkaa.

Klaanon Rope

Muistot kutsusta hiekkarannalla

4 kommenttia

http://www.youtube.com/watch?v=PuKVDJXUQnc

Elohopea veri huuhteli hiekkaa, sen jälki maalasi kiiltävän suoran merta vasten, ja säkenöi oranssin valon kanssa. Suoran päässä, lepäsi yhden nuorukaisen kädessä kuoleva nainen, valottu nainen. Vauhkot anteeksipyynnöt nuorukaisen, Toan, suusta, joko siitä mitä hän teki tai mitä hän ei kykene. Kukaan ei voi kiertää aikaa, mutta Toa ei edes yrittänyt. Hän nyyhki, kuinka hän ei uskaltanut edes siirtää toista vapaata kättään hänen rintakehästä. Hänen kädet olivat hyödyttömät, häntä pelotti liikaa.

”Loiste. Älä tee tätä itsellesi”, Valottu sanoi, mutta heikosti. Se arvokkuus ja tarkoituksellisuus joka kätilöi häntä vuosi hetki hetkeltä pois. Ei sitä voinut pysäyttää, ei nyt eikä tule. Se hetken tuska oli nyt vain autuus ja helpotus.
Mutta Toa vältteli, ja hänen kompurointi vastasi vain rannan tyyneys hänen pilkkana, joka hiersi ja mateli hänen sisällä. Jokainen kyynel hiekassa ja jokainen vapina, se vain ruokki sitä. Jokainen pieni jyvä kohti kuolemanviettiä, jonka olemassa olon nuorukainen alkoi havaita, kunnes se oli siinä. Hänen edessä.
Meren päällä, kuin kallio ja torni, seisoi pitkä, luonnoton hahmo. Hahmo taittoi niskansa ympäri ja paljasti toisen, muinaisen kasvonsa.
Toa ei tiennyt mitä hän katsoi, ja hän pelkäsi sitä, oli pelännyt sitä jokaista yksinäistä hetkeä. Ja siinä se oli.

Hovimestari, Sammion vartija. Iänikuinen palvelija ja edustaja. Piispa jokaisessa Enkelien ristiäisissä, kaksinaamaisissa sekä petollisissa, usein kirjaimellisesti.

”Avhrak”.
Hovimestarin ääni kuului kuin tuuli, kolkko ja tunneton. Mikään ele ei tule luonnosta.

”Avhrak. On aika palata takaisin.”

”Loiste, muistatko mitä kerroin?”, Valottu kuiskasi kylmästi, mutta hänen puheessaan ei ollut hengitystä, ei enää.
Sydänvalon syke oli kuollut, eikä Toa ole edes huomannut sitä. Todellisuuden edessä Toa oli joko valehtelija tai pelkkä narri, naurettava ja säälittävä.

Valottu alkoi liikkua jäikästi ja heikosti.”Muistatko mitä kerroin tähdistä? Valosta ja varjosta?”.
Toan banaalille paniikille ei herunut nyökkäystä tai vilkkua. Ei ollut aikaa haaskata tyhjiin eleisiin. Valotun käsi tarttui hänen vammaan ja toinen nosti hänet hiekasta. Toan kädet vetäytyivät hätiköivästi ja hermostuneesti, kun Valottu oli jaloillaan, ja säpsähti heti peremmäksi pois häneltä ja Hovimestarilta.
”Mitä ikinä tapahtuukin, älä tee mitään. Haluan… Toivon, että vain katsot.” Jännite jokaisessa lihassäissä jatkui vastoin odotuksia, kuin ivaa, mutta Valottu oppi, tai pikemminkin ei osannut piitata. ”Tämä on viimeinen opetukseni”
Leuka ylhäällä ja selkä suorana, hän käveli. Hän kavahti ja irvisti, mutta marssi oli päättäväinen ja tauoton, tiukkeneva nyrkki sen ainoana häviön merkkinä. Kasvokkain hän oli tuon pimeyden kanssa, metrin etäisyys toisistaan. Aalto huuhteli hänen jalkojensa alla, sen hyytävä kylmyys astetta kivuliaampi.

”Avhrak, tiedätkö miksi?”

”Tiedän.”

”Avhrak, olet ymmärtänyt.”

”Kyllä”

”Nimeämispäivänä tulit hakemaan vastauksia. Nimeämispäivänä tulet kohtaamaan ne.”

”Et pelkää?”

”En.”

”Valehtelet, mutta et ole ainoa. Kaikki valehtelevat, jokaikinen. Jopa Varjot piilottavat olemattomuutensa olevien vuoksi. Siksi käytämme naamioita.”
Hovimestari ei piilottanut viittaavuuttaan. Kahdeksan sakaraisen tähden muotoinen varjo levisi Hovimestarin alta, ja alkoi noutaa Valotun mukana.

Toan katse säntäsi, hän yritti kaikkensa pitää huomionsa ja huomion poissa. Säpsähdystä ei pysäyttänyt Toan tiukka ote ranteisiin ja rintaan. Kyyneleet silmien nurkassa hän sulki luomensa ja pyyteli parasta. Voi kuinka hän anoi sitä tietämättömyyttä, mitä hänelle suotiin vain minuutteja sitten.

”Toa, Crestin käyttäjä.”

Toa näki sen. Voi pyhä Henki, hän näki sen. Silmät kuin loputtomat aukot ja keho kuin ruumisarkku, nuorukainen näki Hovimestarin suljetuissa silmissään.

”Toa, Crestin käyttäjä. Hypokriitti suurenmoisin, itseä tuhoava nilkki. Pelkuri ja petkuttaja.” .
Hovimestari häpäisi Toaa, hän kirosi ja kietoi kiehuvalla käsillään Toaa kuin hänen puhdas olemassaolo olisi loukkaus.
Mutta se ei ollut totta, ei Hovimestarille. Ei sille, jonka jokainen saasta ja raja on riisuttu kunnes jäljelle ei ole kuin se raaka voima, joka on aina ollut jokaisen pienenkin ajatuksen ja sanattomuuden takana.

Nuorukainen kävi polvilleen ja käpertyi. Toa kerjäsi, anoi ja itki. Hän ei halunnut nähdä sitä enää. Ei enää sitä pimeyttä. Ei enää sitä läsnäoloa hänen takana, sitä jokaista herjausta piiloutuneena kaiuissa, sitä, sitä epäilyä jokaisessa päätöksessä, sitä häpeää jota hän tuntee jokaisen edessä.
Ei enää sitä pelkoa, jota hän ei kykene nimeämään ja kohtaamaan.

Valottu, hänen hetkellisessä epäilyksessä, vilkaisi taakseen ja näki nuorukaisensa. Aaltojen pistävä kylmyys pyyhki viimeisen kerran, kun Toa-nainen lepäsi hartiansa eikä kyennyt nostamaan enää päätään.

”Tervetuloa tyhjyyteen, Avhrak”, Hovimestari sanoi, ja katosi Toa-naisen kanssa.

Nuorukaisen anelulle ei koskaan vastattu.

Vain yksi vaatekappale jäi vastaukseksi.

Klaanon Rope

Soturi kahleissa

4 kommenttia

Zakaz

Veitsipellava oli ainoa hyötykasvi, joka enää menestyi kuolleessa erämaassa. Se vaati vähiten vettä, kesti auringon polttavan kuumuuden parhaiten, ja siitä voisi tehdä sekä vaatteita, ruokaa että alkoholijuomia. Kolmannen vientituotteen kysyntä ei koskaan päättyisi Zakazissa.
Tämän sitkeän kasvin ainoa vaatimus oli, että se kasvoi vain tietyllä kasvuvyöhykkeellä Syväläisjärven lähellä, joka vain tekisi plantaaseista vielä ihanteellisemman. Kukaan ei ollut tarpeeksi rohkea rikkomaan Skakdien ainoita kirjoittamattomia lakeja ja hyökkäämään lähellekään ainoan vedenlähteen aluetta, eivät erityisesti siivottomat rosvot ja mitättömät sotalordit.

Korkea kysyntä ja yleinen ahneus olivat saaneet pellon olemaan kolme kertaa suurempi kuin mitä yleisesti, mikä teki orjista vielä tärkeämmän kulutushyödykkeen Henkien hylkäämällä maalla. Pelto jatkui kauaksi näköpiiriin, jonka päädyssä ympäröi kehnosti rakennettu matala savimuuri. Seinämän päällä partioi vain pari palkkasoturia laiskasti helteen alla; suurin osa heistä oli keskittynyt maan päälle hengittämään orjien niskaan.

Kahden auringon polte sai viljelmät hehkumaan sokaisevan valkeina. Jopa sisällissodan tulen ja tulikiven jälkeen hedelmällinen maaperä puski näitä sitkeitä kasveja sisuksistaan. Ilma oli silti tukalan kuuma, eivätkä aavikkotuulet tuoneet lännestä helpotusta, vaan kuivaa ilmaa ja jäänteitä kuolevasta hiekkamyrskystä.
Kahleiden kalinan ääni ja kyllästyneen tasainen ruoskan viuhahdus tahdittivat vihreiden jalkojen liikettä pellolla. Orjat olivat työssään. Syväläisinä, merenväkenä ja vähemmän kohteliaassa skakdikielessä ”lahnoina” tunnettu sotaherra Ehlekin laji oli alistettu täälläpäin kaupankäynnin kivisen saappaan alle. Syväläiset noukkivat auringossa kuivuneilla räpylämäisillä käsillään veitsipellavaa ja varastoivat sitä suuriin koreihin piikikkäissä selissään. Luisevien kalamaisten päiden silmäkuoppiin piilotetut siniset silmät räpsyivät tiheään tahtiin. Auringon polte tuntui kalamiesten ja -naisten iholla tuhannen pienen neulan pistelevältä kosketukselta. Orjat läähättivät äänekkäästi, mutta tekivät työtä ripeästi. Taukojen pitäminen kiinnittäisi vain Pomon huomion. Ja Pomoa ei kannattanut suututtaa.

Kannolla istuva valkoinen skakdi heilautteli muakaraippaa laiskasti ilmassa. Syväläisorjat säpsähtivät paikallaan jokaisen ilmaa halkovan ruoskakajahduksen kohdalla. Koskaan ei voinut tietää, milloin Pomo käytti raippaa tahdittaakseen työtä, milloin hän yritti osua orjiin. Jälkimmäisen tapahtumiseksi ei vaadittu välttämättä edes tottelemattomuutta.
”Liikkukaa, vätykset”, Pomo ärähti. ”Te ette näytä nyt ollenkaan siltä, että haluaisitte voittaa Cazann-herran pikku kisan! Jos muistatte, omistajanne lupasi siistiä sisätyötä kartanolla loppuviikoksi sille, joka poimii eniten. Eikö houkuta, lahnat? Eikö houkuta?”

Taas yksi raipanisku rävähti ilmoille ja vihloi suurella rautaketjulla jaloista yhteen kahlitun syväläisjoukon korvia. Eritoten raippa kuitenkin vihloi jonon viimeisen syväläisen alareittä. Orja puri hammasta ja tunsi suolaisen veden silmäkulmassaan, mutta tiesi olla huutamatta. Tuskan äänet saivat Pomon vain innostumaan.

Valkoinen skakdi otti toiseen käteensä vesiletkun. Sen ensisijainen tarkoitus oli ravita auringon polttamaa maaperää ja saada pellava kasvamaan. Toissijainen tarkoitus oli pitää työväki hengissä, sillä kosteissa oloissa viihtyvät syväläiset eivät selviytyneet Zakazin kuivuudessa kovin kauaa kuivumatta rusinan näköisiksi.
Virne skakdin naamalla leveni, kun hän käänsi alumiinista nuppia ja vapautti veden. Litroittain kylmää vettä räjähti voimalla päin syväläisjoukkoa. Ne eivät vaikuttaneet edes huomioivan sitä, vaikka suorastaan jäähileinen vesi raapi niiden ihoa. Olennot olivat tottuneet.

Ketjun keskellä marssivaa matoralaista oli vaikea huomata kookkaiden ankeriastyöläisten keskeltä. Hän ei ollut tottunut vedenjakeluun. Kylmät väreet kulkivat pikkumiehen kehon läpi.

Ilma oli harvoin näin kostea, matoralainen ajatteli. Hän ei ollut tuntenut kylmien vesipisaroiden osuvan hänen ihonsa päälle sen jälkeen asti kun oli asettanut jalkansa Skakdien rannalle. Se soi hänelle virkistyksen, mutta myös hämmensi häntä. Silmät eivät olleet tottuneet kovaan valoon hetkeen. Kuinka kauan hän oli ollut tajuttomana? Päiviä? Viikkoja? Nämä kysymykset harhauttivat työläistä liian pitkään. Ja melkein kuin henget olisivat pilkanneet häntä, nuo vihreät kalamiehet olivat tarrannet katseensa matoralaiseen. Tulenvärinen Työläinen keskellä Syväläisparvea. Kaikissa muissa olosuhteissa tämä olisi päätynyt hänen tuomiokseen, Pegghu ajatteli.
”Pää kylmänä ja keskity”.
Sakea ääni takaa ja ruoskan pistävä ääni sivusta pakotti syväläiset ja matoralaisen miettimisen takaisin maalle. Tilanne oli epämiellyttävä ja ajatusten kerääminen mahdotonta limaisten katseiden alla. Hien ja syväläisten suolainen haju ei auttanut.
“Ma-hatora-hinen, onk tott, että sorme-hesi taipuu mone-hen suhtaain?” viereinen syväläinen kysyi. Hengästynyt ääni ja painava aksentti hautasivat kysymyksen sympatian ja huumorin. Pegghulla oli aina ollut hankaluuksia ymmärtää syväläisiä jopa Klaanin sisällä, mutta teki parhaansa ja kuunteli samalla kun jatkoi poimimista.
“Oho-mpa parempaa kui sisäty-hyö. Luota minä. Minä tie-hedä tämä”, syväläinen jatkoi. “Joho-sukus, nee lai-hita nauloi ruokaahin. Ke-herran lautainen oli toi-holetti.”
Pegghu oli melkein heittää multaa lähimmän Skakdin silmiin, mutta joutui nielemään oikeuden tahtonsa, vaikka kuinka hankalaa tämä olisi. Tilannetta täytyy harkita läpi, oli oltava hänen mantra.
“Mi-hikä siinu nime-hes, Ma-hatora-hinen?” syväläinen kysyi.
“Pegghu. Kaupunginvartija.”
“Mi-hinä ole Kahhah. Pää-hällikö Tuhlikin poika.”, syväläisen ilme muuttui sinä hetkenä synkäksi. “Mi-hinä tulee ko-hostaa heitä kuo-holema. Minu-husta olla heimohoni pää-hälikkö”

***

“Mäski-aika”
Vartija työnsi oven ja maan välisen raon välistä niukasti täytetyn ruoka-astian. Valo taisteli päästäkseen sisään lahonneiden seinien läpi. Hohdon paalut osuivat hiekkaiseen maahan, mutta osa tarttuivat kiinni majan Toaan. Hakattu, rampautettu ja kahlittu; näennäisesti kuollut kaikin puolin, jos hänen sydänvalo ei olisi vielä sykkinyt, vaikka kuinka heikosti. Siitä huolimatta omistajat eivät ottaneet riskejä, vaan lukitsivat ostamansa ruumiin heti pieneen hökkeliin ja jokainen raaja rajattu painavimpiin metalliketjuihin mitä löytyi. Toien kanssa ei koskaan voinut olla varma. Ja kuten eräs skakdien sananlasku kuului; “mitä hiljaisempi kävijä, sitä kovempi räjähdys.”

***

“Miksi ette kapinoi ja karkaa? Teitä on paljon enemmän”, Työläinen kysyi vartijan selän takana.
“Hammasmiehiet olla kui herra aseihisen kanssa. Hallitesee pel-hokolla ja ase-heill”, Kahhah vastasi. “Pa-hakko sanoo, ett kunnitohatan he-hidän me-heentelmiä”

Pegghu ei miettinyt omituisen kunnioittavaa sävyä, millä syväläinen värjäsi lisäystään. Multa roiski raipan osuessaan orjien väli. Pegghu säpsähti kuinka lähellä ruoska oli osua häneen.
“Vielä yksikin sana niin rankaisu-rautaan”, Skakdi sylki matoralaisen eteen ja hihitti räkäisesti itselleen hienosta voiman näytöstään. Orjien pelotteleminen aina päästi höyryjä vähäisestä palkasta.

Matoralainen oppi pian hankaluuden Veitsipellavien keräämisessä. Kasvi oli hyvin syvälle maahan juurtunut, sen varret kovia ja lehdet sahateräisiä. Elleivät Pegghun kämmenet olisi olleet luonnostaan parkkiintuneet, kuten matoralaisilla yleisesti, hänen kätensä olisivat olleet täysin veressä.
Syväläiset olivat tottuneet tähän, heidän arpien täyttämät kämmeneensä todisteina. Jokainen vilkahdus meriväen käsistä tuohdutti Pegghua.
Pian oli ilta, ja vartijat saattoivat orjat lepäämään. Nukkumapaikka oli pelkkä suuri, maahan kaivettu kuoppa, jonka päälle oli ripustettu suuri heinäkatto. Orjien annettiin nukkua ohuen heinäpeitteen päällä. Tilaa oli tuskin tarpeeksi edes selän kääntämiselle, joten useimmat orjat joutuivat olemaan istuma-asennossa tämän takia.
“Hy-iviä ett ole pie-heninen, Pegghu”, Kahhah yritti keventää ilmapiiriä, mutta tuskin tukki omaa yrmeyttään. Työläinen päätti nukkua istuma-asennossa Kahahhin kanssa.

***

Herätys tuli aikaisin aamulla. Auringot olivat hädin tuskin edes nousseet erämaan yläpuolelle, ja vartijat alkoivat jo karjua määräyksiään ja heiluttelivat ruoskiansa.
Matoralaisen selkään sattui, jos ei uniasennosta niin päivän mittaisesta ahertamisesta. Orjille lastattiin korit ja heidät toimitettiin heti poimimaan lisää pellavaa.
Pellavan noukkiminen tuntui yhä vaikeammalta kivuliaan selän vuoksi. Kivulias selkä merkitsi hitaampaa työtahtia, ja hitaampi työtahti merkitsi reippaita raipaniskuja. Osa oli vain varoitusmerkkejä, mutta toinen osa oli iskuja joko selkään ja reiteen. Jokainen ruoskan kalske loi paljon kipua, mutta ei Matoralaisen työtä nopeuttanut, johtuen joko kivuliaasta selkärangasta tai pelkästä kovapäisyydestä tai yhdistelmästä molempia.

Ainoastaan keskipäivällä annettiin orjille vartin pituinen lepoaika. Ruokaa jaettiin niukasti ja tuskin riitti kestämään loppupäivän. Pegghu pureskeli kuivaa näkkileipäänsä ja venytteli lievittäkseen kipuaan. Pian piti palata takaisin raahaamaan sille kartanon häikäilemättömälle pirakan äpärälle ja sen koirille taas.

Hiki valui jokaisen orjan otsalla. Korin hihnat alkoivat hiertää Työläisen olkapäitä, mutta hänen ei päästetty tyhjentämään sitä ennen kuin se olisi täynnä.
Toinen raippa. Matoralainen oli hidastellut.

***

Päivät kuluivat. Kori selkään, täytä kori pellavalla, tyhjennä kori ja täytä lisää. Silloin tällöin olisi Työläistä käsketty täyttämään pellavaöljy säiliöihin ja lastaamaan ne kärryihin. Matoralainen ei koskaan tehnyt tarpeeksi hyvää työtä päästäkseen suorittamaan sisätyötä kartanossa, eikä olisi halunnut kiväärinkään uhalla.
Työstä oli alkanut tulla rutiini, mutta se ei tehnyt raatelusta siedettävää. Rutiinista oli se yksi hyöty, että se antoi matoralaisen paeta omiin ajatuksiinsa. Kaupungissa oli opetettu, ainakin kardinaali-kansleri Dumen käynnistämän “Uuden-Uljaan-Suunnan”-liikkeen jälkeen, että mitä raskaampi työnteko, sitä enemmän hyvää se luo kansalle. Ainoastaan levoton ja kuuliainen Työntekijä tavoittaisi “Noan”, Suuren Henki-Tietoisuuden.
Niin, rituaalien piti olla nopeita ja käsityön meditaatio tehokasta, koska valaistus on juuri käsiesi ulottuvilla; älä päästä sitä karkuun. Mitä se haittaa jos tapaturmia syntyy. Pari pyhimyksen titteliä työläisille, eiköhän se riitä tekemään heidät kylläiseksi. Valtiolle ainakin asiat voivat hyvin.
Ja jos valtio voi hyvin, niin kaikki hyvin.
Mutta mitäköhän valtio olisi sanonut, jos huomaisi entisen kansalaisensa nyt rehkivän hylätylle kansalle Hengen hylkäämällä maalla.

“Ylös siitä senkin skarrarrararin vätys!”

Räkäisten käskyjen jälkeen seurasi riehakas sarja nahkan räiskintää. Vanha kalpea syväläinen ei kyennyt nousemaan enää jaloille, ja joutui hyväksymään kärsimyksen kuten kiltin orjan pitikin.
Muut syväläiset eivät välittäneet, vaan jatkoivat työtään. Vanha mies oli jätetty oman onnensa nojaan.
Mutta Matoralainen ei jättänyt. Vastoin muiden ja jopa hänen omia odotuksiaan hän tarttui kiinni vartijasta. Pellon työskentelijät, pakotetut sekä valinneet katsoivat kuinka kaksi väsynyttä voimaa huusivat käskyjä lopettamiseen kouralla ja nyrkillä. Viljelykasvit loivat ruskean ja vihreän maton, jossa käytiin painia.

Räpiköinti päättyi kuitenkin Matoralaisen häviöön, hän ei yksinkertaisesti riittänyt voittamaan väsymyksen alla paljon kookkaampaa vastustajaansa.
Myrsky kirouksia ja ruoskan satunnaista vihlomista kesti niin kauan, kunnes plantaasin vartijoiden komentaja pysäytti hänet parilla teennäisen ystävällisellä sanalla.
“Mut miks, pomo?! Anna mun nirhata tuo skarararaarararin pi-”
“Kyllä sinä vuoron saat, muttei nyt”, komentaja hymyili. Likaisen punainen Skakdi hymyili pöyhkeilevästi ja tarttui Matoralaisen poskiin. Skakdi tahallisesti teki sormenpäänsä polttavan kuumiksi. Ellei Pegghu olisi ollut Tulen Työläinen, hänen naamionsa olisi saanut monta palovammaa.
“Pikku Työläinen. Olin vihannut kasvojasi jo kauan, siitä asti kun uskalsit näyttäytyä minun reviirille. Ja nyt suorastaan tanssit omasta mahdista?
Pienen pieni Työläinen…
Onko Hakannin opetettava sinua pelkäämään tulta?”

***

“He-herääh, Pegghu”.

Kahhahin matala ääni nouti Matoralaisen tajuihinsa. Hänen haavat vuotivat yhä, siteet olivat jo kokonaan punaisen kastelemia. Päivä oli päättynyt, mutta rangaistuksen jäljet polttivat yhä.

“Hyy-hyvähä, ett ole elo-hossa. Ole ollu tajuhu-tohon kohoko päiehevän”, Kahhah pyyhki veren Pegghun selästä. Kaikki antoivat tilaa Matoralaiselle ja heimopäälikölle.
Suolattujen haavojen aristus nousi takaisin Matoralaisen yrittäessään nousta jaloilleen. Kahhah laittoi Pegghun takaisin makuulle.
“Taha-valihinen Mahriani olisi kuolluhit. Mihite-hen selevihydytit?”
“Olin päättänyt aikoja sitten, että minun täytyi selviytyä”, Pegghu vastasi raskaasti. Kahhah samaistui tunteeseen matoralaisen vastauksen takana, ja nyökkäsi ymmärtäväisesti.
“Ole oi-hekea “nibrazi”, “soturi”. Toihi-sihin kui hammasmiehiet, si-hiinä ole sihisuhukas ja kuhu-nihialihinen. Aivahan kui Ehlek Suhuuri.”

Pegghu yritti olla piittaamatta siitä, että häntä verrattiin sotarikolliseen ja otti ylistyksen vastaan.
“Meidän täytyy päästä pois”
“Mihiten? Mihite-hen luuhulet pahe-kenevasi”, Kahhahin kysymyksen retorisuus oli melkein häikäilemätön.
“Teen kuten eräs tuntemani ystävä on aina tehnyt: Improvisoin.”

“NO NIIN PIRAKAN PENIKAT!” Vartija heitti raskaan säkin orjien nukkumiskuoppaan. “Kalkkipölyä nyt niskaan ettei tauteja leviä!”

Pegghun ajatukset tekivät nyt töitä ylivaihteella kuin öljytty kone. Kahhah ei voinut muuta kuin hykertää.

Klaanon Rope

Tuoppi olutta

6 kommenttia

Zakaz, Kapakka

Sahann: ”Mikokk, toinen tuoppi ol-”
Gerew: ”MiKoKk HeI nYt, ToInEn TUOPPI!
Sahann: … Juupa juu.
Mikokk: ”Gerew, olet saanut tarpeeksi. Eikö sinulla ole töitä?”
Gerew: ”EmMäÄ Ny vÄlItÄ. mUl oN AiNa vApAa-aIkAa nY”
Mikokk: ”Niinpä niin. Taas potkuja? Mitä eukkosikin sanoisi…”
Gerew: ”Ei mUl eNäÄ NaIsIi oO, mIkOkKkK. jÄtTi mUt aIkOi sItTeN PiMpElIpUm hEiHeI”
Mikokk: ”Olen pahoillani, mutta Gerew, on nyt aika…”
Gerew: ”Mä oOn nY PoMo mIkOkK! aNnA MuN KeRrAnKi oLlA Ja aNnA Se sKaRaRaRiN TuOpPi”
—-> Ovi avautuu. Esiin astuu isokokoinen kolmiolasinen Skakdi nuorukainen
Rotakk: ”MIKOKK, nyt kierros jokaiselle! Tänään juhlitaan kunnolla!”
—-> Rotakk puskee Gerewin pois baaripöydän ääreltä
Rotakk: ”Pois tieltä senkin vihernaamainen friikki.”
—-> Gerew ryömii pois
Mikokk: ”Hyvät kaupat sait?”
Rotakk: ”Kautta Irnakin hännän, kyllä vain! Sam, näytä se rahakassi!”
Samukk: ”Tässä pomo.”
—-> Samukk heittää rahakassin baaritiskille
Sahann: ”… Mahdat olla todella ylpeä itsestäsi, Rotakk”
Rotakk: ”Sinä pidät nyt suusi kiinni, vanhus. Sä teit työsi, ei enää sinun ongelma.”
Sahann: ”Toit Toan tänne. Toan. Ymmärrätkö yhtään, mihin ne kykenevät?
Rotakk: ”Minä voitin silti.”
Sahann: ”Mitä jos hn kontaktoi hänen ryhmäänsä? Toat parantuvat nopeasti. Hemmetti, minun ei tarvinnut edes tehdä mitään. Hän palaisi järkiinsä muutamassa viikossa. Mitä sitten teet kun lisää Toia tulee kimpuusi?”
Rotakk: ”Suu kiinni, senkin ikäloppu! Vingut yhtä paljon kuin mun vanhemmat.”
Sahann: ”Sinä pidät sen skarararin suusi kiinni vanhemmistasi.”
Rotakk: ”Ihan sama. Kuolivat kuin koirat kuten ovatki-”
—-> Sahann iskee Rotakkin maahan.
Sahann: ”Ovat skarararin paljon parempia koiria kuin sinä ikinä tulet olemaan senkin mitätön paskiainen!”
—-> Samukk ottaa Zamor pistoolinsa ja osoittaa sillä Sahannia. Mikokk ottaa oman aseen esiin ja osoittaa sillä Samukkia.
Sahann: ”Anna palaa, poika. Tee se. Parempi kuolla täällä kuin jossain skararararin vuoteessa.”
Mikokk: ”No niin Samukk, annat hyvän tohtorin olla nyt…”
—-> Samukk tähtää yhä Sahannia.
Rotakk: ”Sam, anna olla. Lähdetään täältä. Jätetään nämä mätänemään tänne.”
—-> Samukk laskee aseensa ja lähtee Rotakkin kanssa pois rahapussin kanssa.

Kukaan muu baarissa ei ollut tarpeeksi selvinpäin tai tarpeeksi naivii välittämään mistään mitä juuri tapahtui.

Sahann: ”Mikokk, toinen tuoppi.”

Sivutarinat

Ampujat

4 kommenttia

[youtube http://www.youtube.com/watch?v=1Vr-QiYDHJk]
(Musiikki ei valitettavasti toimi upotettuna. Kuunnelkaa se toisesta välilehdestä)
Kuusitoista päivää ilman hyökkääjiä.

Kuusitoista päivää ilman taistelua taistelukentällä, tässä yksinäisen puumajan maalla.

Mutta Zaiggera tiesi paremmin, ja jatkoi odottamista. Jokainen lihas jännittyneenä, kivääri kädessä, ja silmät tarkkana aurinkolasien takaa. Skakdi-nainen taitosi vuosia sitten sodassa jokaisen ruumiillisen impulssin sivuuttamisen. Kuten kaikki hyvät ampujat, hän oli liikkumaton, hiljainen ja hengitti hitaasti. Mikä tahansa väärä liike olisi paljastanut hänet.
Katse pyyhkäisi erämaan läpi, mutta mitään muutosta ei havaittavissa.
Se tarkoitti kahta asiaa, joko he perääntyivät, tai he odottavat. Sotilas tiesi, että perääntyminen oli mahdotonta. Ihminen tulisi kasvokkain kuoleman kanssa jos kääntää selkänsä sotakentältä. Eikä kuolemalla ole kasvoja, toisin kuin sotilailla, vihollisilla.
Hengen silmät alkoivat kääntyä takaisin vuorten taakse. Lintujen ääni jätti jälkensä tyhjällä erämaalla. Pian olisi seitsemäntoista päivää täynnä. Lihas oli myös ajan uhri, se väsyi ja piti tähtäimen epätasapainossa. Vasemmalla kädellä hän otti viereisestä hyllystä lääkeruiskun ja pisti sen oikeaan, lipaisin käteensä. Lääke rauhoittaa lihas jännitettä ja samalla myös vähentää unentarvetta. Nukkuminen piti pitää vähissä, jos halusi herätä vielä elossa.
Samalla, lääke toi muistoja.
Kaikuja.
Kaikuja menneisyydestä, jonka hän vieläkin näkee joka kerta kun hän sulkee silmänsä ja antaa hiljaisuuden ottaa haltuunsa. Mutta hän ei kuule sitä hiljaisuutta, ei enää.

Aseen laukaus oli ainoa asia mikä toi hänet takaisin. Luoti ja ruudin palaminen oli ensimmäinen konstantti ja totuus, jonka hän oppi ja eikä kykene kieltämään. Toinen laukaus, tällä kertaa Zaiggeran kivääriltä.
Hyökkääjän aseen ääni oli tullut kaukaa, mutta ampuja oli täysin näkyvillä sotilaalle. Juuri tuona hetkenä, talon katto romahti hänen takaa. Puiden katkeaminen ja murtuminen huumasi sotilaan yllätyksellä.
Oliko se ampuja vain harhautus? Väijytys? Olivatko he suunnitelleet tätä kauan? Kuka lähetti heidät?
Oliko tämä se päivä, jolloin hän olisi viimein tuotu kasvokkain aseen väärään pään kanssa?

Zaiggera kääntyi hyökkääjää kohti, mutta hänen vastassa ei ollut ase. Ei sotilas, ei palkkasoturi, ei edes Nektannin mekaaniset taistelijat tai räjähde.
Se oli eläin, lintu. Keskellä katon pirstaleita, verta rintakehässä ja siipi rikkoutunut. Haukka oli pudonnut taivaasta katon läpi.
Ampuja olikin vain metsästäjä, joka yritti pyydystää haukan riistaksi, ja nyt hän makaa kaukana erämaalla luoti hänen ohimossa. Haukka vuosi pahasti, ja tuskin kykeni liikkumaan. Se ei eläisi enää kauaa.

Zaiggera laski aseensa ja lähestyi sitä. Eläin oli tullut osaksi ristitulta, jonka kumpikaan osapuoli ei edes tiedostanut toisiaan. Sotilas laski kätensä linnun päähän. Lintu oli vielä lämmin ohuen sulkapeitteensä alla, yritti vielä taistella voittamatonta vastaan.
Sotilas sulki silmänsä ja muisteli erästä laulua, jonka hänen äitinsä oli kerran laulanut hänen lapsuudessa.
Mutta joka kerta hän teki niin, hänen päässä ei kaikunut muita menneisyyksiä äidistään, ei hänen äänestään tai kasvoistaan.
Ainoastaan tulta.
Siinä missä muut haistoivat sateen jälkeisen pölyn, hän haistoi vain ruutia ja palanutta lihaa. Siinä missä muut kuulivat tuulen soinnin ja kuinka maaperä hieroi vasten, hän kuuli vain räjähdyksiä, huutoja.
Huutoja, jotka eivät koskaan päädy ja jonka jokaisen niistä sotilas kykenee nimeämään.
Kitiakk, Jonann, Hokk, Gretak, Grekka, Karren, Kurumm, Reiak, Mazann, Itarak…
Jos yhdenkään nimen kohdalla sotilas yrittää vältellä, ne palaavat takaisin, yhä ja yhä väkivaltaisemmin, kunnes ne valtaavat hänet, kietovat, hukuttavat ja hajottavat, jättäen jälkeen vain kiven murusen keskellä ääretöntä ja iätöntä aavikkoa.

Zaiggera lauloi pehmeästi haukalle ainoa laulun, jonka hän kykeni muistamaan. Haukka hitaasti sulki silmänsä viimeisen kerran ja lopetti hengityksen.
Sotilas käänsi selkänsä takaisin erämaalle, hän polttaisi linnun myöhemmin aamuyöllä. Kivääri kädessä ja täysin aloillaan, hän jatkoi loputonta partiointia.

Yksi päivä ilman hyökkääjiä.

Yksi päivä ilman kuolemaa.

Sivutarinat

Vasellin miekkanmittelö

Yksi kommentti

Kaksi asiaa pidettävä mielessä: Kylmyys ja rauhallisuus. Hylätyillä useinkaan ei puutu ensimmäistä, mutta raivo ei antanut koskaan periksi. Vuosituhansien viha ja kauna on jotain mitä ei voi helposti unohtaa, olisit joko Työläinen tai Hylätty; kaikki elävät olennot ovat samanlaisia. Se miten sitä vihaa kannetaan erottaa Työläisen Hylätyistä. Työläiset piiloutuvat tekopyhyyden taakse ja antavat muiden taistella. Kaksinaamaisuus naamioita käyttävälle kansalle on melkein koomisen ironista. He eivät koskaan taistele itse; kaikki vain selkärangattomia omahyväisiä pelkureita, jotka tulevat aina olemaan ensimmäisiä puukottamaan selkään.

Varjo-olemattomuudet, he ovat rehellisiä, kuten Totuuden täytyy olla.
Aristokraatit ovat taitamattomia ja Kauppiaat ovat ennalta arvattavia.
Tämä tekee Matoralaisista kaikkein halveksittavin. He valehtelevat huijauksistaan niin paljon, että näyttävät melkein rehellisiltä.

Taistellakseen petosta. Olla oikeus.
Hän, jonka nimi tarkoittaa Hylättyjen kielessä ”Värin Henki”, ei pakene tästä velvollisuudesta, jota hän antoi itselleen niin kauan sitten. Jokainen jonka vasarat ja kädet tekivät kunniaa heidän väärälle maailmankuvalle oli vuodattava hurmeettaan niille syntymättömille lapsille, jonka suomut olisivat olleet nykyään kauneimmat ja kunnianarvoisimmat. Haavojen täytyi olla syvä, myrkytetty ja parantumaton, ja sen täytyi tulla hänen miekasta.

***

Nuoren Hylätyn terä oli vastassa vanhan sankarisoturin metalli, joita hän omisti kolme. Kumpikaan eivät nimenneet toisiaan, vaikka molemmat tunsivat roolinsa, verhoen itsensä tyyneyteen.
Heille teräksen ja luun äänen kaiut olivat ainoastaan taustameteli; tärkeintä oli viimeistely.
”Ymmärrät Eteläisen Kalpan? Huvita minua, nuori lisko, mistä opit nämä?” vanha sankarisoturi sanoi, rikkoen itse ensimmäisiä opetuksia aseensa tiestä.
Hylätty kehräsi miekkansa vastustajan ympärille, tarpeeksi ettei vastustaja tekisi samoin, ja sanoi, ”kaartaa minut sanoilla? En olisi odottanut, että rikot valaasi näin aikaisin”
Vanha sankarisoturi nauroi yhtä likaisesti kun hän varasti vastustajan lihan ja veren sen edessään, vieden sen pyhyyden myöhemmin. ”Ymmärrät myös tyyneyden julistuksen? Suutelisin sinua, nuori lisko, kuin kaikkia sinua edeltävien tyttäriä jonka otin, jos et haisisi mereltä ja turmelukselta”.

”Tulen mies joka pelkää vettä? Yllätä minua”

Jokaiseen yritettyyn viiltoon Värin Henki laittoi kansansa kiroukset, jopa ne joita he eivät välttämättä edes ajatelleet, mutta pakotettiin omistamaan hänen toimesta. Vaikka jokainen niistä torjuttiin, joko vastustajan taidon tai tähden antaman mahdottoman onnen takia, se syleili nuoren Hylätyn kuvaa useista itsestään.
Tulen mies ei osannut lukea Hylättyä, mutta hän osasi lukea sen miekasta.
”Taistelet, jotta voisit omistautua itsekkyydellesi? Et ymmärrä kohtaloa jota otat”, ase ruoski kuolleen kaislikosta osan, mutta toinen osa maalasi silti horisonttia keltaiseksi.
Hylätty oli ottanut kaksi askelta taakse ja yksi sivuun, jolloin miekka muodosti vain puolenkuun hänen edessä mikä antoi hänelle mahdollisuuden vastata, ”minä luon kohtalon, ja jos en, minä tuhoan kunnes omani jää.”
Toinen hyökkäys, mutta Hylätty kulmasi teränsä aikaisin. Ja sen takia kolme viiltoa, kaikki eri suunnassa. Vanha sankarisoturi nauroi tälle hajanaisuudelle, hänen aseensa terä ylhäällä ja edessä.
Hän tiesi, kuinka sivallukset ja useat sen jälkeen loivat harhakuvan ajasta sen esittäjille, mutta luovuttaminen ei olisi vaihtoehto. Hylätty ei lopettaisi ellei hänen vastustajansa polvistuisi maassa turhamaisesti keräämässä sitä mitä oli hänellä. Tämä ei olisi loppu, mutta nuorelle liskolle se olisi voitto; voitto, jota sankarisoturi ei voi sallia.
Jokaisella pitkitetyllä miekan vedolla, metallien tanssi jatkui kauemmin. Viidennen aikana vanha sankarisoturi sanoi, ”niinkö mielesi liikkuu, nuori lisko? Etkö häpeä sitä, että alennut samalle tasolle kuin he jotka tuhoavat itsensä työn puolesta? Tiesi on erannut siitä mikä olet, vai sanoisinko toisin päin?”
”Olen kunniallisempi kuin sinä”, nuori Hylätty ei nähnyt sanojen vaan terien läpi. ”Yritä minua”
Ja sillä, vanha tulen mies veti toisen kolmesta miekastaan, ja risteytti ne Värin Hengen terälle. Ase ei enää ollut Hylätyn kädessä, mutta vastustajan ei ollut Vären Hengessä myöskään. Sankarisoturi hykersi, ”pieni Hylätty, sinulla ei ole Kohtaloa.”
Jos vanha sankarisoturi olisi nauranut kovempaa, hän ei olisi huomannut kuinka metalli upottautui häneen. Vasen olkapää oli sivuliitetyn miekan läpäisemä. Vanha sankarisoturi rikkoi valaan uudelleen.
Nuori Hylätty kaivoi kasvien sisältä toisen, jolla pyörsi nopeasti yhden tulen miehen kolmesta miekasta. Liekkien kehä syttyi, paloi ja sammui sankarisoturin nopeassa käden pyyhkäisyssä, ja hän näki ympäröivän tuhkan alta lisää teriä, jotka eivät olleet hänen.

Vanha sankarisoturi sanoi sammuttamatta omaa liekkiä, ”miekkojen levittäytyminen läpi. Kylmyyden mangaiat kaakosta ovat erityisen rakastavaisia tähän tekniikkaan. Mutta heidän tapauksessa kalpat oli ilman lämpöä.”
”Rikot säännöt. Onko tulen miehellä uhrattavaa?” Värin Henki pilkkasi, kun vastustajan toinen käsi roikkui hyödyttömästi, ja hänen toinen luopui vain kuuden miekanvedon sisällä. Vanha sankarisoturi väänsi ilmaa ainoalla kädellään. Hylätty oli nopea, ja hänen askeleet tulen miehen kunniattoman liekkien saavuttamattomissa. Sankarisoturi on luovuttanut miekansa polusta.
”Karzahni, nuori lisko”, vanha tulen mies kirosi, ”mitä tietä oikein kävelet?”
Mutta tulen miehen tähti oli poissa. Vanha sankarisoturi ei ollut polvillaan, mutta se riitti Värin Hengelle.
”Minä kävelen sinun tietäsi”, nuori Hylätty kuiskasi kun miekka eteni tulen miehen läpi enemmän. ”Sinun Kohtalosi on nyt minun kohtaloni. Et ole kunniallinen kuin minä, saatii taidokas.”
Kaksi sivallusta, toinen kulma sivulle. Vanhan sankarisoturin naamio irtosi hänen todellisista kasvoistaan, hänen ruumiinsa maalaamassa tuhkan hurmeella toisaalla.
Nuorta Hylättyä oli nyt enemmän kuin yksi, jokainen edustamassa useita asioita mitä hän ei syntyjään ole tai ajateltu olevan.
Hän julistautuu lajinsa edustajaksi. Hän on nyt Eteläisen Kalpan taitaja. Hän on petoksen tuhoaja. Hän on oikeus ja kunnia.

”Pazazai pa Vasell.”

Klaanon Rope

Tanssin paholaisen kanssa, enkä välitä siitä

5 kommenttia

Tuntematon

Väsyneet lihakset ja kylmä hiki hänen ihonsa, joka vuosi hänen ihonsa ja aseensa päällä kruunasivat hänen yrityksiään pysymään jaloillaan. Veri ja adrenaliini virtasi yhä hänen suonissaan. Sitä, mitä oli enää jäljellä harjoitusmannekiineista olivat vain pahoinpideltyjä jäännöksiä siitä mitä ne ennen olivat.
Puhdas ja täydellisesti symmetrinen valkoinen huone kontrastoi sinisen Toan ja runneltujen nukkejen kanssa.

Useat ajatukset liehuivat Toa naisen päässä, jokainen edellistä hankalampi käsitellä, mutta jokainen niistä tuntui käsittelevän samaa asiaa eri näkökulmista. ”Miksi hänelle kului näin kauan? Mitä hän yritti? Oliko hän unohtanut minut? Miten hän olisi voinut? Miksi hän teki tämän? Mitä minä ajattelin? Miksi paljastin itseni? Olenko tosiaan näin heikko? Miksi?”
Toa kysyi samat kysymykset itseltään kauemmin kuin hän enää pystyy muistamaan, eikä hän ole yhäkään kyennyt löytämään vastauksia, jättäen hänet yhä turhautuneemmaksi ja vihaisemmaksi.

”Huomaan, että olet ahertanut”

Toa nainen ei edes huomannut kun mustaan takkiin pukeutunut Skakdi astui sisään. Toa käänsi katseensa lattiaan eikä enää vilkaissut virnistävää vierasta päin.
Skakdi nosti kulmansa, mutta ei lopettanut hymyilemistään ja laittoi kätensä selkänsä taakse.
”Tiedän mitä ajattelet”, skakdi puhui sävyllä, joka asteli hienovaraisesti ymmärtäväisyyden ja itseriittoisuuden rajamailla. ”Meillä ei ole ollutkaan aikaa puhua toistemme kanssa. Olen ollut valittavan paljon töitä, katsos.”
Toa ei vastannut, mutta kuunteli hartaasti skakdin jokaista sanaa. Skakdi tiesi tämän täydellisesti.
”Tulin tänne vain kertomaan yhden asian, rakas Sheelika”, skakdi käveli pari askelta Toa naisen taakse. ”Pyydän anteeksi. Pyydän suuresti anteeksi.”
Skakdi kumartui Sheelikaa kohti. Toa nainen yllättyi tästä toiminnasta, mutta hän ei pystynyt sanomaan miten. Sheelika käänsi päänsä hieman nähdäkseen skakdita paremmin sivusilmästä, mutta ei katsonut hänen silmiin päin. ”Pyydän anteeksi, etten saapunut ajoissa ja jouduit niiden nöyryyttämäksi”.
Skakdin ilme ja äänensävy oli hyvin määrittämätön, eikä Sheelika tiennyt kuinka vastata hänelle. ”Ymmärrän täysin, jos et anna minulle anteeksi. Ei tämä ole ongelma, jonka voi vain korjata anteeksipyynnöllä; Mutta haluan silti sinun tietävän, että sinä olet tärkeä minulle, Sheelika. Minä välitän sinusta, enkä koskaan antaisi itselleni anteeksi jos jotain tapahtuisi sinulle.”
Monta ajatusta syntyi ja tuhoutui Toa naisen mielessä ja hänen tunteensa ailahteli, eikä hän pystynyt seuraamaan yhtäkään niistä. Hän menetti kaiken kyynsä määrittämään mitä Arstein ajattelee ja mitä hän yrittää. Hän pystyi vain keskittymään Arsteinin sanoihin.
Hän ainoastaan nyökkäsi hiljaisesti vastauksena, mikä riitti skakdille.
”Jos sinulle ei haita, minulla olisi myöhemmin asiaa kanssasi”, Skakdi suoristi selkänsä ja astui huoneesta pois.
”Voit tulla milloin haluat”, ovi sulkeutui skakdin perässä.

Hiljaisuuden rikkoi ääni. Se oli pehmeä ja rauhoittava ääni, mutta puhujaa ei ollut.
Se johtui siitä, että ääni kuului vain Sheelikan ajatuksissa.
”Hm. En olisi kuvitellut hänen osaavan tuon sanan.”
Sheelika hätkähti ääneen, mutta ei sanonut sanaakaan. Hän ei tiennyt kuvitteliko hän kuulevansa jotain vai ei
”Hänellä ei ole tapana myöntää virheitään. Ei sillä, että hän tekisi niitä kovin usein, mutta silti.”
”Missä sinä olet?” Sheelika kysyi, mutta hänen äänensävynsä sai sen kuulostamaan enemmän vaatimukselta. ”Näytä itsesi”
”Juuri nyt, Sheelika, tyttöseni? Kaukana etelässä. Mutta kuten voit huomata, myös pienessä päässäsi.”
”Ulos mielestäni”
”En voi näyttäytyä, koska en ole fyysisesti siellä”, Avde sanoi jättäen huomioimatta Sheelikan käskyn. ”Mutta jos tarvitset keskustelussamme silmät, joihin katsoa… katso peiliin.”
Sheelika oli vihainen, mutta hän halusi silti tietää mitä Avde yrittää ja päätti seurata ehdotusta

Toa nainen kääntyi huoneen ainoaan peiliin, joka lepäsi hänen takana.
”Olet ollut kauan hänen kanssaan, tyttöseni. Voitko silti väittää tuntevasi Arsteinia ollenkaan?”
Sheelikan heijastus puhui hänelle, kädet ristissä ja kasvoissaan ilme, jonka voisi melkein erehtyä empatiaksi jos Toa ei olisi tietänyt parempaa. Hänen peilikuva oli kuin kokonaan toinen henkilö lasin takana.

”En, mutta miksi luulet, että tarvitsen?”
Avde naurahti lempeästi. Ääni tuntui kuuluvan samanaikaisesti kaikkialta, mutta ei kuitenkaan mistään.
”Sheelika, Sheelika, tyttöseni. Se mies on koko elämäsi. On ollut siitä lähtien, kun hän pelasti sinut helvetistä. Siinä ei ole… mitään hävettävää.”
Sheelika ei halunnut myöntää asiaa, mutta tämä oli oikeassa. Hän ei voinut väittää Avdea vastaan. Sheelika pysyi vaiti, vaikka turhautuneisuus repi häntä.
”Kysyn siis uudestaan, tyttöseni. Tiedätkö, mitä se mies haluaa? Tiedätkö, mikä häntä ajaa? Tiedätkö, missä on kapellimestari hänen koko orkesterilleen?”
”Mitä sinä yrität Avde? Mitä ajat takaa?” Sheelika viimein vastasi
Avde piti mietiskelevän hiljaisuuden ja Sheelikan ajatukset saivat hetkeksi rauhaa. Hän yritti koota niitä, mutta pian joku puhui taas.
”Tarvitseeko minun ’yrittää’ mitään, Sheelika?” Avde sanoi kuin loukkaantuneena. ”Entä jos olen vain kiinnostunut? Ymmärrän niin paljon teidän Toa-soturien, skakdien, makutojen… kaikkien mielistä… mutta tämän edessä? Olen sanaton.”
”Mikä… mikä on se näkymätön ketju, joka pitää sinua kiinni hänessä?”
Oli monta tapaa, jolla Sheelika olisi voinut vastata kysymykseen. Jokainen niistä edellistä henkilökohtaisempia ja yhtä hankalia selittää. Hän päätti valita vain yhden niistä.
”Koska hän osaa tanssia”, Sheelika vastasi tyhjentävästi ja yritti piilottaa pilkkaavan virneensä.
Avde jäi hiljaiseksi. Sheelika päätti jatkaa.
”En olettaisi, että ymmärtäisit. Toivottavasti et ole liian pettynyt.”

Avde huokaisi.
”Ja hän määrää tahdin. Jokaiselle askelellesi. Niinkö se on, tyttöseni?”

Sheelikan ilme murtui hieman, mutta ei luovuttanut. ”Onko kaikille asialle sinusta selvä mestari-palvelija rooli?”
”Etkä pysty oikein tanssimaan, ilman tahtia eikö vain?” Avde kietoi kämmenensä ja kumartui hieman.
”Ja seuraat hänen tahtiaan”, Avde sanoi lempeästi. ”Kyseenalaistamatta. Kyselemättä. Sheelika kulta, onko tämä lojaaliutta… vai haluatko vain sisältöä elämääsi?”
Mitä oli vielä jäljellä Sheelikan kärsivällisyydestä alkoi huveta. ”Miksi haluat tietää tämän? Miten hyödyt tästä?”
”Sheelika, sanoinhan jo. En hyödy tästä mitään. Olet henkilö, yksilö. Et nappula laudalla tai instrumentti orkesterissa.

Haluan ymmärtää sinua, tyttöseni. Haluan nähdä, mikä sinua ajaa… mutta en näe”

”Jos olen vain yksilö sinulle, josta et hyödy, miksi sinun tarvitsee ymmärtää minua?”

”Sheelika. Älä väistele kysymystäni.” Avden ääni oli tiukempi ja kylmempi.

”Älä väistä sitten minunkaan; Miksi sinun täytyy tietää minusta jos en ole tärkeä sinulle?” Sheelika vastasi herjahtavalla sävyllä. Hän oli viimein lähellä tilanteen hallitsemista.
”Sheelika”, hiljainen ja kylmä ääni sanoi. ”Minä en missään vaiheessa sanonut, että et olisi tärkeä.”

”Sanoit niin vain itse.” Sheelika ei halunnut antaa Avden vastaväitteen estää häntä, mutta hän oli alkanut kiihkiintyä liian paljon eikä pystynyt kunnolla keksiä hyvää vastausta.

”Mitä ajat takaa?” Sheelika viimein kysyi.
”Voi Sheelika”, Avde sanoi kuin säälien. ”Sitä, että et tiedä itsekään, mitä haluat. Olet yhtä konfliktia ja kostoa. Se helvetti, jonka kävit läpi antoi sinulle loputtomasti raivoa… mutta et ole edes varma, mihin haluat suunnata sitä.
Siispä suuntaat sitä sinne, minne Arstein haluaa. Ja tanssi jatkuu.”

Sheelikan hetkellinen voitontunne alkoi murreta vähitellen, mutta hän yritti hallita itsensä. ”Niinkö sinä asian ymmärrät?”
”Sanon asian niin kuin näen sen, Sheelika. Mutta miten sinä itse näet sen?”
Sheelika ei vastannut kysymykseen. Pikemminkin hän ei kyennyt vastaamaan.
Hän pysyi vaiti.
”Et näe”, Avde sanoi valaistuneena. ”Siksi minä en näe. Teet asioita siksi, koska ne miellyttävät Arsteinia.”
”Ei hänen edes tarvitse käskeä sinua.”
”Mitä tarkoitat?”
Avde huokaisi. ”Tarkoitan sitä, että sinun täytyy katsoa itseäsi silmiin… ja päättää tänään, mitä haluat, Sheelika. Haluatko todella kostaa sille, jota kutsutaan Tawaksi? Vai haluatko vain nähdä Arsteinin hymyilevän?”
Avden sanat iskeytyivät Sheelikaan. Hänen ajatukset tunteet ailahtelivat radikaalisesti.
”Suu kiinni”, Sheelika ei enää yrittänyt hillitä itseään. ”Suu kiinni ja ulos päästäni.”

Yllättäen Avde tuntui tottelevan komentoa ja hiljeni. Hetken harkinnan jälkeen ruumiiton ääni sanoi vielä jotain.
”Ajattele asioita, tyttöseni. Punnitse sitä, mikä on sinulle tärkeää.”
Sitten oli vain hiljaista. Puhe oli lakannut. Hänen peilikuva oli nyt vain sitä; peilikuva. mutta Sheelika tunsi yhä läsnäolon.
Punainen Mies oli vielä paikalla. Ja jos ei ollut, hänen silmänsä tai korvansa ainakin oli. Sheelika ei halunnut ajatella asiaa.

***

[youtube http://www.youtube.com/watch?v=fPOoWVWjzxI&w=650&h=35]

Pimeä huone. Kosketinsoittimen hento ääni. Nämä olivat ensimmäiset asiat mikä jäi Toa naisen mieleen kun hän saapui tänne ensi kertaa. Hän ei itsekään ollut varma oliko huone kokonaan tyhjä vai piilottiko se varjoihinsa jotain, mutta kaikki se tuntui toissijaiselta joka kerta, kun hän kuulee sen melodian.
Von Maxitrillian soitti parrasvalon alla, tällä kertaa hänen kanssaan soitti yksi hänen Feterroistaan. Mekaanisuudestaan huolimatta Feterra oli yllättävän hyvä kosketinsoitossa, mutta tämäkin johtui Zorakin taidoista. Sheelika ei sanonut mitään hetkeen, kunnes skakdi viimein huomasi Toa naisen olevan huoneessa. Hänen suunsa vääntyi hymyyn. Zorak nousi tuolistaan ja antoi Feterran jatkamaan kappaletta.
”Saanko luvan?” Skakdi kumartui ja ojensi kätensä. Sheelika otti tarjouksen.

Hienotekoisuus maalasi koko huoneen ilmapiirin. Kaksi tanssijaa, mies ja nainen. Askeleet, joka toinen, liikkui kuin lintu vedessä; elegantti ja hienovarainen. Ei virheitä eikä vääriä päätöksiä, kukaan ei onnistunut tuhoamaan sitä lankaa jota puolattiin hitaasti yhteen, suurempaan hienostuneisuuden kerään.
Feterran soittaminen muodosti kokonaan oman tanssin. Sen kädet astelivat kevyesti tumman ja vaalean päällä. Se oli baletti, jota vain harva huomaa mutta kaikki tuntevat.
Jokainen aste, jokainen liike ja jokainen uusi nuotti kietoutuivat kuin silkkiä. Erot olivat hiuksenhienoja. Mikään ei tuntunut suunnitetulta, mekaaniselta tai teolliselta. Kaikki oli sulavaa, orgaanista ja elävää, luoden tyynen aallon kahden erilaisen maailman välillä.
Se oli kuin valtameri, johon kaikki sekoittui, mutta mikään ei ollut erilainen tai kovinkaan samanlainen. Kaikki oli täydellisesti yhden synfonian kanssa. Mikään ei poikennut. He sulautuivat yhteen ainoaan liikkeeseen, yhteen ainoaan orkesteriin.

Tämä orkesteri, jonka hän sävelsi.

”Tiedätkö, mitä ajattelin?” Zorak kuiskasi musiikin takaa.
”Kuinka tärkeä olen?” Sheelika kuiskasi takaisin naljailevasti. Arstein kihersi hiljaisesti Toan vastaukseen.
”Sitä myös, mutta mielessäni oli toinen asia”
”Mikä mahtaa sinun päätäsi puristaa?” Toan kujeellinen äänensävy ei katkennut.
”Tarvitsen yleisön. Yleisön, jotka ymmärtävät konserttoni aihelman. Sen ostinaton.” Arstein vei tanssia eteenpäin, eikä näyttänyt menettävän keskitystään hetkeäkään. Hänen silmänsä katsoivat etäisesti. ”Haluan heidät taputtamaan, kun on aika finaalilleni”
”Keitä sinulla on mielessäsi?”
”Vain neljä ihmistä. Yhden heistä jo tunnet henkilökohtaisesti. Loput ovat helppo löytää”
”Eli haluat, että etsin sinulle tämän yleisön?”

”Ei, rakas” Arstein katsoi Toa naisen silmiin. ”Haluan, että löydät ne”

Musiikki jatkui, mutta tanssi oli lähestymässä loppuaan. Kumpikin osa puoli ei näytänyt piitavan tästä.
”Vallanhimoista” Sheelika sanoi matalalla äänellä.
”Nopeat syövät hitaat, kuten on sanottu”, Zorak vastasi miellyttävän voimakkaasti. Hän oli taistelija, se oli hänen luontoa. ”Otetaanko toinen, rakas?”

”Mielelläni”

Musiikki vaihtuu, mutta tanssi ei pääty.