Elohopea veri huuhteli hiekkaa, sen jälki maalasi kiiltävän suoran merta vasten, ja säkenöi oranssin valon kanssa. Suoran päässä, lepäsi yhden nuorukaisen kädessä kuoleva nainen, valottu nainen. Vauhkot anteeksipyynnöt nuorukaisen, Toan, suusta, joko siitä mitä hän teki tai mitä hän ei kykene. Kukaan ei voi kiertää aikaa, mutta Toa ei edes yrittänyt. Hän nyyhki, kuinka hän ei uskaltanut edes siirtää toista vapaata kättään hänen rintakehästä. Hänen kädet olivat hyödyttömät, häntä pelotti liikaa.
”Loiste. Älä tee tätä itsellesi”, Valottu sanoi, mutta heikosti. Se arvokkuus ja tarkoituksellisuus joka kätilöi häntä vuosi hetki hetkeltä pois. Ei sitä voinut pysäyttää, ei nyt eikä tule. Se hetken tuska oli nyt vain autuus ja helpotus.
Mutta Toa vältteli, ja hänen kompurointi vastasi vain rannan tyyneys hänen pilkkana, joka hiersi ja mateli hänen sisällä. Jokainen kyynel hiekassa ja jokainen vapina, se vain ruokki sitä. Jokainen pieni jyvä kohti kuolemanviettiä, jonka olemassa olon nuorukainen alkoi havaita, kunnes se oli siinä. Hänen edessä.
Meren päällä, kuin kallio ja torni, seisoi pitkä, luonnoton hahmo. Hahmo taittoi niskansa ympäri ja paljasti toisen, muinaisen kasvonsa.
Toa ei tiennyt mitä hän katsoi, ja hän pelkäsi sitä, oli pelännyt sitä jokaista yksinäistä hetkeä. Ja siinä se oli.
Hovimestari, Sammion vartija. Iänikuinen palvelija ja edustaja. Piispa jokaisessa Enkelien ristiäisissä, kaksinaamaisissa sekä petollisissa, usein kirjaimellisesti.
”Avhrak”.
Hovimestarin ääni kuului kuin tuuli, kolkko ja tunneton. Mikään ele ei tule luonnosta.
”Avhrak. On aika palata takaisin.”
”Loiste, muistatko mitä kerroin?”, Valottu kuiskasi kylmästi, mutta hänen puheessaan ei ollut hengitystä, ei enää.
Sydänvalon syke oli kuollut, eikä Toa ole edes huomannut sitä. Todellisuuden edessä Toa oli joko valehtelija tai pelkkä narri, naurettava ja säälittävä.
Valottu alkoi liikkua jäikästi ja heikosti.”Muistatko mitä kerroin tähdistä? Valosta ja varjosta?”.
Toan banaalille paniikille ei herunut nyökkäystä tai vilkkua. Ei ollut aikaa haaskata tyhjiin eleisiin. Valotun käsi tarttui hänen vammaan ja toinen nosti hänet hiekasta. Toan kädet vetäytyivät hätiköivästi ja hermostuneesti, kun Valottu oli jaloillaan, ja säpsähti heti peremmäksi pois häneltä ja Hovimestarilta.
”Mitä ikinä tapahtuukin, älä tee mitään. Haluan… Toivon, että vain katsot.” Jännite jokaisessa lihassäissä jatkui vastoin odotuksia, kuin ivaa, mutta Valottu oppi, tai pikemminkin ei osannut piitata. ”Tämä on viimeinen opetukseni”
Leuka ylhäällä ja selkä suorana, hän käveli. Hän kavahti ja irvisti, mutta marssi oli päättäväinen ja tauoton, tiukkeneva nyrkki sen ainoana häviön merkkinä. Kasvokkain hän oli tuon pimeyden kanssa, metrin etäisyys toisistaan. Aalto huuhteli hänen jalkojensa alla, sen hyytävä kylmyys astetta kivuliaampi.
”Avhrak, tiedätkö miksi?”
”Tiedän.”
”Avhrak, olet ymmärtänyt.”
”Kyllä”
”Nimeämispäivänä tulit hakemaan vastauksia. Nimeämispäivänä tulet kohtaamaan ne.”
”Et pelkää?”
”En.”
”Valehtelet, mutta et ole ainoa. Kaikki valehtelevat, jokaikinen. Jopa Varjot piilottavat olemattomuutensa olevien vuoksi. Siksi käytämme naamioita.”
Hovimestari ei piilottanut viittaavuuttaan. Kahdeksan sakaraisen tähden muotoinen varjo levisi Hovimestarin alta, ja alkoi noutaa Valotun mukana.
Toan katse säntäsi, hän yritti kaikkensa pitää huomionsa ja huomion poissa. Säpsähdystä ei pysäyttänyt Toan tiukka ote ranteisiin ja rintaan. Kyyneleet silmien nurkassa hän sulki luomensa ja pyyteli parasta. Voi kuinka hän anoi sitä tietämättömyyttä, mitä hänelle suotiin vain minuutteja sitten.
”Toa, Crestin käyttäjä.”
Toa näki sen. Voi pyhä Henki, hän näki sen. Silmät kuin loputtomat aukot ja keho kuin ruumisarkku, nuorukainen näki Hovimestarin suljetuissa silmissään.
”Toa, Crestin käyttäjä. Hypokriitti suurenmoisin, itseä tuhoava nilkki. Pelkuri ja petkuttaja.” .
Hovimestari häpäisi Toaa, hän kirosi ja kietoi kiehuvalla käsillään Toaa kuin hänen puhdas olemassaolo olisi loukkaus.
Mutta se ei ollut totta, ei Hovimestarille. Ei sille, jonka jokainen saasta ja raja on riisuttu kunnes jäljelle ei ole kuin se raaka voima, joka on aina ollut jokaisen pienenkin ajatuksen ja sanattomuuden takana.
Nuorukainen kävi polvilleen ja käpertyi. Toa kerjäsi, anoi ja itki. Hän ei halunnut nähdä sitä enää. Ei enää sitä pimeyttä. Ei enää sitä läsnäoloa hänen takana, sitä jokaista herjausta piiloutuneena kaiuissa, sitä, sitä epäilyä jokaisessa päätöksessä, sitä häpeää jota hän tuntee jokaisen edessä.
Ei enää sitä pelkoa, jota hän ei kykene nimeämään ja kohtaamaan.
Valottu, hänen hetkellisessä epäilyksessä, vilkaisi taakseen ja näki nuorukaisensa. Aaltojen pistävä kylmyys pyyhki viimeisen kerran, kun Toa-nainen lepäsi hartiansa eikä kyennyt nostamaan enää päätään.
”Tervetuloa tyhjyyteen, Avhrak”, Hovimestari sanoi, ja katosi Toa-naisen kanssa.
Veitsipellava oli ainoa hyötykasvi, joka enää menestyi kuolleessa erämaassa. Se vaati vähiten vettä, kesti auringon polttavan kuumuuden parhaiten, ja siitä voisi tehdä sekä vaatteita, ruokaa että alkoholijuomia. Kolmannen vientituotteen kysyntä ei koskaan päättyisi Zakazissa.
Tämän sitkeän kasvin ainoa vaatimus oli, että se kasvoi vain tietyllä kasvuvyöhykkeellä Syväläisjärven lähellä, joka vain tekisi plantaaseista vielä ihanteellisemman. Kukaan ei ollut tarpeeksi rohkea rikkomaan Skakdien ainoita kirjoittamattomia lakeja ja hyökkäämään lähellekään ainoan vedenlähteen aluetta, eivät erityisesti siivottomat rosvot ja mitättömät sotalordit.
Korkea kysyntä ja yleinen ahneus olivat saaneet pellon olemaan kolme kertaa suurempi kuin mitä yleisesti, mikä teki orjista vielä tärkeämmän kulutushyödykkeen Henkien hylkäämällä maalla. Pelto jatkui kauaksi näköpiiriin, jonka päädyssä ympäröi kehnosti rakennettu matala savimuuri. Seinämän päällä partioi vain pari palkkasoturia laiskasti helteen alla; suurin osa heistä oli keskittynyt maan päälle hengittämään orjien niskaan.
Kahden auringon polte sai viljelmät hehkumaan sokaisevan valkeina. Jopa sisällissodan tulen ja tulikiven jälkeen hedelmällinen maaperä puski näitä sitkeitä kasveja sisuksistaan. Ilma oli silti tukalan kuuma, eivätkä aavikkotuulet tuoneet lännestä helpotusta, vaan kuivaa ilmaa ja jäänteitä kuolevasta hiekkamyrskystä.
Kahleiden kalinan ääni ja kyllästyneen tasainen ruoskan viuhahdus tahdittivat vihreiden jalkojen liikettä pellolla. Orjat olivat työssään. Syväläisinä, merenväkenä ja vähemmän kohteliaassa skakdikielessä ”lahnoina” tunnettu sotaherra Ehlekin laji oli alistettu täälläpäin kaupankäynnin kivisen saappaan alle. Syväläiset noukkivat auringossa kuivuneilla räpylämäisillä käsillään veitsipellavaa ja varastoivat sitä suuriin koreihin piikikkäissä selissään. Luisevien kalamaisten päiden silmäkuoppiin piilotetut siniset silmät räpsyivät tiheään tahtiin. Auringon polte tuntui kalamiesten ja -naisten iholla tuhannen pienen neulan pistelevältä kosketukselta. Orjat läähättivät äänekkäästi, mutta tekivät työtä ripeästi. Taukojen pitäminen kiinnittäisi vain Pomon huomion. Ja Pomoa ei kannattanut suututtaa.
Kannolla istuva valkoinen skakdi heilautteli muakaraippaa laiskasti ilmassa. Syväläisorjat säpsähtivät paikallaan jokaisen ilmaa halkovan ruoskakajahduksen kohdalla. Koskaan ei voinut tietää, milloin Pomo käytti raippaa tahdittaakseen työtä, milloin hän yritti osua orjiin. Jälkimmäisen tapahtumiseksi ei vaadittu välttämättä edes tottelemattomuutta.
”Liikkukaa, vätykset”, Pomo ärähti. ”Te ette näytä nyt ollenkaan siltä, että haluaisitte voittaa Cazann-herran pikku kisan! Jos muistatte, omistajanne lupasi siistiä sisätyötä kartanolla loppuviikoksi sille, joka poimii eniten. Eikö houkuta, lahnat? Eikö houkuta?”
Taas yksi raipanisku rävähti ilmoille ja vihloi suurella rautaketjulla jaloista yhteen kahlitun syväläisjoukon korvia. Eritoten raippa kuitenkin vihloi jonon viimeisen syväläisen alareittä. Orja puri hammasta ja tunsi suolaisen veden silmäkulmassaan, mutta tiesi olla huutamatta. Tuskan äänet saivat Pomon vain innostumaan.
Valkoinen skakdi otti toiseen käteensä vesiletkun. Sen ensisijainen tarkoitus oli ravita auringon polttamaa maaperää ja saada pellava kasvamaan. Toissijainen tarkoitus oli pitää työväki hengissä, sillä kosteissa oloissa viihtyvät syväläiset eivät selviytyneet Zakazin kuivuudessa kovin kauaa kuivumatta rusinan näköisiksi.
Virne skakdin naamalla leveni, kun hän käänsi alumiinista nuppia ja vapautti veden. Litroittain kylmää vettä räjähti voimalla päin syväläisjoukkoa. Ne eivät vaikuttaneet edes huomioivan sitä, vaikka suorastaan jäähileinen vesi raapi niiden ihoa. Olennot olivat tottuneet.
Ketjun keskellä marssivaa matoralaista oli vaikea huomata kookkaiden ankeriastyöläisten keskeltä. Hän ei ollut tottunut vedenjakeluun. Kylmät väreet kulkivat pikkumiehen kehon läpi.
Ilma oli harvoin näin kostea, matoralainen ajatteli. Hän ei ollut tuntenut kylmien vesipisaroiden osuvan hänen ihonsa päälle sen jälkeen asti kun oli asettanut jalkansa Skakdien rannalle. Se soi hänelle virkistyksen, mutta myös hämmensi häntä. Silmät eivät olleet tottuneet kovaan valoon hetkeen. Kuinka kauan hän oli ollut tajuttomana? Päiviä? Viikkoja? Nämä kysymykset harhauttivat työläistä liian pitkään. Ja melkein kuin henget olisivat pilkanneet häntä, nuo vihreät kalamiehet olivat tarrannet katseensa matoralaiseen. Tulenvärinen Työläinen keskellä Syväläisparvea. Kaikissa muissa olosuhteissa tämä olisi päätynyt hänen tuomiokseen, Pegghu ajatteli.
”Pää kylmänä ja keskity”.
Sakea ääni takaa ja ruoskan pistävä ääni sivusta pakotti syväläiset ja matoralaisen miettimisen takaisin maalle. Tilanne oli epämiellyttävä ja ajatusten kerääminen mahdotonta limaisten katseiden alla. Hien ja syväläisten suolainen haju ei auttanut.
“Ma-hatora-hinen, onk tott, että sorme-hesi taipuu mone-hen suhtaain?” viereinen syväläinen kysyi. Hengästynyt ääni ja painava aksentti hautasivat kysymyksen sympatian ja huumorin. Pegghulla oli aina ollut hankaluuksia ymmärtää syväläisiä jopa Klaanin sisällä, mutta teki parhaansa ja kuunteli samalla kun jatkoi poimimista.
“Oho-mpa parempaa kui sisäty-hyö. Luota minä. Minä tie-hedä tämä”, syväläinen jatkoi. “Joho-sukus, nee lai-hita nauloi ruokaahin. Ke-herran lautainen oli toi-holetti.”
Pegghu oli melkein heittää multaa lähimmän Skakdin silmiin, mutta joutui nielemään oikeuden tahtonsa, vaikka kuinka hankalaa tämä olisi. Tilannetta täytyy harkita läpi, oli oltava hänen mantra.
“Mi-hikä siinu nime-hes, Ma-hatora-hinen?” syväläinen kysyi.
“Pegghu. Kaupunginvartija.”
“Mi-hinä ole Kahhah. Pää-hällikö Tuhlikin poika.”, syväläisen ilme muuttui sinä hetkenä synkäksi. “Mi-hinä tulee ko-hostaa heitä kuo-holema. Minu-husta olla heimohoni pää-hälikkö”
***
“Mäski-aika”
Vartija työnsi oven ja maan välisen raon välistä niukasti täytetyn ruoka-astian. Valo taisteli päästäkseen sisään lahonneiden seinien läpi. Hohdon paalut osuivat hiekkaiseen maahan, mutta osa tarttuivat kiinni majan Toaan. Hakattu, rampautettu ja kahlittu; näennäisesti kuollut kaikin puolin, jos hänen sydänvalo ei olisi vielä sykkinyt, vaikka kuinka heikosti. Siitä huolimatta omistajat eivät ottaneet riskejä, vaan lukitsivat ostamansa ruumiin heti pieneen hökkeliin ja jokainen raaja rajattu painavimpiin metalliketjuihin mitä löytyi. Toien kanssa ei koskaan voinut olla varma. Ja kuten eräs skakdien sananlasku kuului; “mitä hiljaisempi kävijä, sitä kovempi räjähdys.”
***
“Miksi ette kapinoi ja karkaa? Teitä on paljon enemmän”, Työläinen kysyi vartijan selän takana.
“Hammasmiehiet olla kui herra aseihisen kanssa. Hallitesee pel-hokolla ja ase-heill”, Kahhah vastasi. “Pa-hakko sanoo, ett kunnitohatan he-hidän me-heentelmiä”
Pegghu ei miettinyt omituisen kunnioittavaa sävyä, millä syväläinen värjäsi lisäystään. Multa roiski raipan osuessaan orjien väli. Pegghu säpsähti kuinka lähellä ruoska oli osua häneen.
“Vielä yksikin sana niin rankaisu-rautaan”, Skakdi sylki matoralaisen eteen ja hihitti räkäisesti itselleen hienosta voiman näytöstään. Orjien pelotteleminen aina päästi höyryjä vähäisestä palkasta.
Matoralainen oppi pian hankaluuden Veitsipellavien keräämisessä. Kasvi oli hyvin syvälle maahan juurtunut, sen varret kovia ja lehdet sahateräisiä. Elleivät Pegghun kämmenet olisi olleet luonnostaan parkkiintuneet, kuten matoralaisilla yleisesti, hänen kätensä olisivat olleet täysin veressä.
Syväläiset olivat tottuneet tähän, heidän arpien täyttämät kämmeneensä todisteina. Jokainen vilkahdus meriväen käsistä tuohdutti Pegghua.
Pian oli ilta, ja vartijat saattoivat orjat lepäämään. Nukkumapaikka oli pelkkä suuri, maahan kaivettu kuoppa, jonka päälle oli ripustettu suuri heinäkatto. Orjien annettiin nukkua ohuen heinäpeitteen päällä. Tilaa oli tuskin tarpeeksi edes selän kääntämiselle, joten useimmat orjat joutuivat olemaan istuma-asennossa tämän takia.
“Hy-iviä ett ole pie-heninen, Pegghu”, Kahhah yritti keventää ilmapiiriä, mutta tuskin tukki omaa yrmeyttään. Työläinen päätti nukkua istuma-asennossa Kahahhin kanssa.
***
Herätys tuli aikaisin aamulla. Auringot olivat hädin tuskin edes nousseet erämaan yläpuolelle, ja vartijat alkoivat jo karjua määräyksiään ja heiluttelivat ruoskiansa.
Matoralaisen selkään sattui, jos ei uniasennosta niin päivän mittaisesta ahertamisesta. Orjille lastattiin korit ja heidät toimitettiin heti poimimaan lisää pellavaa.
Pellavan noukkiminen tuntui yhä vaikeammalta kivuliaan selän vuoksi. Kivulias selkä merkitsi hitaampaa työtahtia, ja hitaampi työtahti merkitsi reippaita raipaniskuja. Osa oli vain varoitusmerkkejä, mutta toinen osa oli iskuja joko selkään ja reiteen. Jokainen ruoskan kalske loi paljon kipua, mutta ei Matoralaisen työtä nopeuttanut, johtuen joko kivuliaasta selkärangasta tai pelkästä kovapäisyydestä tai yhdistelmästä molempia.
Ainoastaan keskipäivällä annettiin orjille vartin pituinen lepoaika. Ruokaa jaettiin niukasti ja tuskin riitti kestämään loppupäivän. Pegghu pureskeli kuivaa näkkileipäänsä ja venytteli lievittäkseen kipuaan. Pian piti palata takaisin raahaamaan sille kartanon häikäilemättömälle pirakan äpärälle ja sen koirille taas.
Hiki valui jokaisen orjan otsalla. Korin hihnat alkoivat hiertää Työläisen olkapäitä, mutta hänen ei päästetty tyhjentämään sitä ennen kuin se olisi täynnä.
Toinen raippa. Matoralainen oli hidastellut.
***
Päivät kuluivat. Kori selkään, täytä kori pellavalla, tyhjennä kori ja täytä lisää. Silloin tällöin olisi Työläistä käsketty täyttämään pellavaöljy säiliöihin ja lastaamaan ne kärryihin. Matoralainen ei koskaan tehnyt tarpeeksi hyvää työtä päästäkseen suorittamaan sisätyötä kartanossa, eikä olisi halunnut kiväärinkään uhalla.
Työstä oli alkanut tulla rutiini, mutta se ei tehnyt raatelusta siedettävää. Rutiinista oli se yksi hyöty, että se antoi matoralaisen paeta omiin ajatuksiinsa. Kaupungissa oli opetettu, ainakin kardinaali-kansleri Dumen käynnistämän “Uuden-Uljaan-Suunnan”-liikkeen jälkeen, että mitä raskaampi työnteko, sitä enemmän hyvää se luo kansalle. Ainoastaan levoton ja kuuliainen Työntekijä tavoittaisi “Noan”, Suuren Henki-Tietoisuuden.
Niin, rituaalien piti olla nopeita ja käsityön meditaatio tehokasta, koska valaistus on juuri käsiesi ulottuvilla; älä päästä sitä karkuun. Mitä se haittaa jos tapaturmia syntyy. Pari pyhimyksen titteliä työläisille, eiköhän se riitä tekemään heidät kylläiseksi. Valtiolle ainakin asiat voivat hyvin.
Ja jos valtio voi hyvin, niin kaikki hyvin.
Mutta mitäköhän valtio olisi sanonut, jos huomaisi entisen kansalaisensa nyt rehkivän hylätylle kansalle Hengen hylkäämällä maalla.
“Ylös siitä senkin skarrarrararin vätys!”
Räkäisten käskyjen jälkeen seurasi riehakas sarja nahkan räiskintää. Vanha kalpea syväläinen ei kyennyt nousemaan enää jaloille, ja joutui hyväksymään kärsimyksen kuten kiltin orjan pitikin.
Muut syväläiset eivät välittäneet, vaan jatkoivat työtään. Vanha mies oli jätetty oman onnensa nojaan.
Mutta Matoralainen ei jättänyt. Vastoin muiden ja jopa hänen omia odotuksiaan hän tarttui kiinni vartijasta. Pellon työskentelijät, pakotetut sekä valinneet katsoivat kuinka kaksi väsynyttä voimaa huusivat käskyjä lopettamiseen kouralla ja nyrkillä. Viljelykasvit loivat ruskean ja vihreän maton, jossa käytiin painia.
Räpiköinti päättyi kuitenkin Matoralaisen häviöön, hän ei yksinkertaisesti riittänyt voittamaan väsymyksen alla paljon kookkaampaa vastustajaansa.
Myrsky kirouksia ja ruoskan satunnaista vihlomista kesti niin kauan, kunnes plantaasin vartijoiden komentaja pysäytti hänet parilla teennäisen ystävällisellä sanalla.
“Mut miks, pomo?! Anna mun nirhata tuo skarararaarararin pi-”
“Kyllä sinä vuoron saat, muttei nyt”, komentaja hymyili. Likaisen punainen Skakdi hymyili pöyhkeilevästi ja tarttui Matoralaisen poskiin. Skakdi tahallisesti teki sormenpäänsä polttavan kuumiksi. Ellei Pegghu olisi ollut Tulen Työläinen, hänen naamionsa olisi saanut monta palovammaa.
“Pikku Työläinen. Olin vihannut kasvojasi jo kauan, siitä asti kun uskalsit näyttäytyä minun reviirille. Ja nyt suorastaan tanssit omasta mahdista?
Pienen pieni Työläinen…
Onko Hakannin opetettava sinua pelkäämään tulta?”
***
“He-herääh, Pegghu”.
Kahhahin matala ääni nouti Matoralaisen tajuihinsa. Hänen haavat vuotivat yhä, siteet olivat jo kokonaan punaisen kastelemia. Päivä oli päättynyt, mutta rangaistuksen jäljet polttivat yhä.
“Hyy-hyvähä, ett ole elo-hossa. Ole ollu tajuhu-tohon kohoko päiehevän”, Kahhah pyyhki veren Pegghun selästä. Kaikki antoivat tilaa Matoralaiselle ja heimopäälikölle.
Suolattujen haavojen aristus nousi takaisin Matoralaisen yrittäessään nousta jaloilleen. Kahhah laittoi Pegghun takaisin makuulle.
“Taha-valihinen Mahriani olisi kuolluhit. Mihite-hen selevihydytit?”
“Olin päättänyt aikoja sitten, että minun täytyi selviytyä”, Pegghu vastasi raskaasti. Kahhah samaistui tunteeseen matoralaisen vastauksen takana, ja nyökkäsi ymmärtäväisesti.
“Ole oi-hekea “nibrazi”, “soturi”. Toihi-sihin kui hammasmiehiet, si-hiinä ole sihisuhukas ja kuhu-nihialihinen. Aivahan kui Ehlek Suhuuri.”
Pegghu yritti olla piittaamatta siitä, että häntä verrattiin sotarikolliseen ja otti ylistyksen vastaan.
“Meidän täytyy päästä pois”
“Mihiten? Mihite-hen luuhulet pahe-kenevasi”, Kahhahin kysymyksen retorisuus oli melkein häikäilemätön.
“Teen kuten eräs tuntemani ystävä on aina tehnyt: Improvisoin.”
“NO NIIN PIRAKAN PENIKAT!” Vartija heitti raskaan säkin orjien nukkumiskuoppaan. “Kalkkipölyä nyt niskaan ettei tauteja leviä!”
Pegghun ajatukset tekivät nyt töitä ylivaihteella kuin öljytty kone. Kahhah ei voinut muuta kuin hykertää.
Sahann: ”Mikokk, toinen tuoppi ol-”
Gerew: ”MiKoKk HeI nYt, ToInEn TUOPPI!
Sahann: … Juupa juu.
Mikokk: ”Gerew, olet saanut tarpeeksi. Eikö sinulla ole töitä?”
Gerew: ”EmMäÄ Ny vÄlItÄ. mUl oN AiNa vApAa-aIkAa nY”
Mikokk: ”Niinpä niin. Taas potkuja? Mitä eukkosikin sanoisi…”
Gerew: ”Ei mUl eNäÄ NaIsIi oO, mIkOkKkK. jÄtTi mUt aIkOi sItTeN PiMpElIpUm hEiHeI”
Mikokk: ”Olen pahoillani, mutta Gerew, on nyt aika…”
Gerew: ”Mä oOn nY PoMo mIkOkK! aNnA MuN KeRrAnKi oLlA Ja aNnA Se sKaRaRaRiN TuOpPi”
—-> Ovi avautuu. Esiin astuu isokokoinen kolmiolasinen Skakdi nuorukainen
Rotakk: ”MIKOKK, nyt kierros jokaiselle! Tänään juhlitaan kunnolla!”
—-> Rotakk puskee Gerewin pois baaripöydän ääreltä
Rotakk: ”Pois tieltä senkin vihernaamainen friikki.”
—-> Gerew ryömii pois
Mikokk: ”Hyvät kaupat sait?”
Rotakk: ”Kautta Irnakin hännän, kyllä vain! Sam, näytä se rahakassi!”
Samukk: ”Tässä pomo.”
—-> Samukk heittää rahakassin baaritiskille
Sahann: ”… Mahdat olla todella ylpeä itsestäsi, Rotakk”
Rotakk: ”Sinä pidät nyt suusi kiinni, vanhus. Sä teit työsi, ei enää sinun ongelma.”
Sahann: ”Toit Toan tänne. Toan. Ymmärrätkö yhtään, mihin ne kykenevät?
Rotakk: ”Minä voitin silti.”
Sahann: ”Mitä jos hn kontaktoi hänen ryhmäänsä? Toat parantuvat nopeasti. Hemmetti, minun ei tarvinnut edes tehdä mitään. Hän palaisi järkiinsä muutamassa viikossa. Mitä sitten teet kun lisää Toia tulee kimpuusi?”
Rotakk: ”Suu kiinni, senkin ikäloppu! Vingut yhtä paljon kuin mun vanhemmat.”
Sahann: ”Sinä pidät sen skarararin suusi kiinni vanhemmistasi.”
Rotakk: ”Ihan sama. Kuolivat kuin koirat kuten ovatki-”
—-> Sahann iskee Rotakkin maahan.
Sahann: ”Ovat skarararin paljon parempia koiria kuin sinä ikinä tulet olemaan senkin mitätön paskiainen!”
—-> Samukk ottaa Zamor pistoolinsa ja osoittaa sillä Sahannia. Mikokk ottaa oman aseen esiin ja osoittaa sillä Samukkia.
Sahann: ”Anna palaa, poika. Tee se. Parempi kuolla täällä kuin jossain skararararin vuoteessa.”
Mikokk: ”No niin Samukk, annat hyvän tohtorin olla nyt…”
—-> Samukk tähtää yhä Sahannia.
Rotakk: ”Sam, anna olla. Lähdetään täältä. Jätetään nämä mätänemään tänne.”
—-> Samukk laskee aseensa ja lähtee Rotakkin kanssa pois rahapussin kanssa.
Kukaan muu baarissa ei ollut tarpeeksi selvinpäin tai tarpeeksi naivii välittämään mistään mitä juuri tapahtui.
(Musiikki ei valitettavasti toimi upotettuna. Kuunnelkaa se toisesta välilehdestä)
Kuusitoista päivää ilman hyökkääjiä.
Kuusitoista päivää ilman taistelua taistelukentällä, tässä yksinäisen puumajan maalla.
Mutta Zaiggera tiesi paremmin, ja jatkoi odottamista. Jokainen lihas jännittyneenä, kivääri kädessä, ja silmät tarkkana aurinkolasien takaa. Skakdi-nainen taitosi vuosia sitten sodassa jokaisen ruumiillisen impulssin sivuuttamisen. Kuten kaikki hyvät ampujat, hän oli liikkumaton, hiljainen ja hengitti hitaasti. Mikä tahansa väärä liike olisi paljastanut hänet.
Katse pyyhkäisi erämaan läpi, mutta mitään muutosta ei havaittavissa.
Se tarkoitti kahta asiaa, joko he perääntyivät, tai he odottavat. Sotilas tiesi, että perääntyminen oli mahdotonta. Ihminen tulisi kasvokkain kuoleman kanssa jos kääntää selkänsä sotakentältä. Eikä kuolemalla ole kasvoja, toisin kuin sotilailla, vihollisilla.
Hengen silmät alkoivat kääntyä takaisin vuorten taakse. Lintujen ääni jätti jälkensä tyhjällä erämaalla. Pian olisi seitsemäntoista päivää täynnä. Lihas oli myös ajan uhri, se väsyi ja piti tähtäimen epätasapainossa. Vasemmalla kädellä hän otti viereisestä hyllystä lääkeruiskun ja pisti sen oikeaan, lipaisin käteensä. Lääke rauhoittaa lihas jännitettä ja samalla myös vähentää unentarvetta. Nukkuminen piti pitää vähissä, jos halusi herätä vielä elossa.
Samalla, lääke toi muistoja.
Kaikuja.
Kaikuja menneisyydestä, jonka hän vieläkin näkee joka kerta kun hän sulkee silmänsä ja antaa hiljaisuuden ottaa haltuunsa. Mutta hän ei kuule sitä hiljaisuutta, ei enää.
Aseen laukaus oli ainoa asia mikä toi hänet takaisin. Luoti ja ruudin palaminen oli ensimmäinen konstantti ja totuus, jonka hän oppi ja eikä kykene kieltämään. Toinen laukaus, tällä kertaa Zaiggeran kivääriltä.
Hyökkääjän aseen ääni oli tullut kaukaa, mutta ampuja oli täysin näkyvillä sotilaalle. Juuri tuona hetkenä, talon katto romahti hänen takaa. Puiden katkeaminen ja murtuminen huumasi sotilaan yllätyksellä.
Oliko se ampuja vain harhautus? Väijytys? Olivatko he suunnitelleet tätä kauan? Kuka lähetti heidät?
Oliko tämä se päivä, jolloin hän olisi viimein tuotu kasvokkain aseen väärään pään kanssa?
Zaiggera kääntyi hyökkääjää kohti, mutta hänen vastassa ei ollut ase. Ei sotilas, ei palkkasoturi, ei edes Nektannin mekaaniset taistelijat tai räjähde.
Se oli eläin, lintu. Keskellä katon pirstaleita, verta rintakehässä ja siipi rikkoutunut. Haukka oli pudonnut taivaasta katon läpi.
Ampuja olikin vain metsästäjä, joka yritti pyydystää haukan riistaksi, ja nyt hän makaa kaukana erämaalla luoti hänen ohimossa. Haukka vuosi pahasti, ja tuskin kykeni liikkumaan. Se ei eläisi enää kauaa.
Zaiggera laski aseensa ja lähestyi sitä. Eläin oli tullut osaksi ristitulta, jonka kumpikaan osapuoli ei edes tiedostanut toisiaan. Sotilas laski kätensä linnun päähän. Lintu oli vielä lämmin ohuen sulkapeitteensä alla, yritti vielä taistella voittamatonta vastaan.
Sotilas sulki silmänsä ja muisteli erästä laulua, jonka hänen äitinsä oli kerran laulanut hänen lapsuudessa.
Mutta joka kerta hän teki niin, hänen päässä ei kaikunut muita menneisyyksiä äidistään, ei hänen äänestään tai kasvoistaan.
Ainoastaan tulta.
Siinä missä muut haistoivat sateen jälkeisen pölyn, hän haistoi vain ruutia ja palanutta lihaa. Siinä missä muut kuulivat tuulen soinnin ja kuinka maaperä hieroi vasten, hän kuuli vain räjähdyksiä, huutoja.
Huutoja, jotka eivät koskaan päädy ja jonka jokaisen niistä sotilas kykenee nimeämään.
Kitiakk, Jonann, Hokk, Gretak, Grekka, Karren, Kurumm, Reiak, Mazann, Itarak…
Jos yhdenkään nimen kohdalla sotilas yrittää vältellä, ne palaavat takaisin, yhä ja yhä väkivaltaisemmin, kunnes ne valtaavat hänet, kietovat, hukuttavat ja hajottavat, jättäen jälkeen vain kiven murusen keskellä ääretöntä ja iätöntä aavikkoa.
Zaiggera lauloi pehmeästi haukalle ainoa laulun, jonka hän kykeni muistamaan. Haukka hitaasti sulki silmänsä viimeisen kerran ja lopetti hengityksen.
Sotilas käänsi selkänsä takaisin erämaalle, hän polttaisi linnun myöhemmin aamuyöllä. Kivääri kädessä ja täysin aloillaan, hän jatkoi loputonta partiointia.
Kaksi asiaa pidettävä mielessä: Kylmyys ja rauhallisuus. Hylätyillä useinkaan ei puutu ensimmäistä, mutta raivo ei antanut koskaan periksi. Vuosituhansien viha ja kauna on jotain mitä ei voi helposti unohtaa, olisit joko Työläinen tai Hylätty; kaikki elävät olennot ovat samanlaisia. Se miten sitä vihaa kannetaan erottaa Työläisen Hylätyistä. Työläiset piiloutuvat tekopyhyyden taakse ja antavat muiden taistella. Kaksinaamaisuus naamioita käyttävälle kansalle on melkein koomisen ironista. He eivät koskaan taistele itse; kaikki vain selkärangattomia omahyväisiä pelkureita, jotka tulevat aina olemaan ensimmäisiä puukottamaan selkään.
Varjo-olemattomuudet, he ovat rehellisiä, kuten Totuuden täytyy olla.
Aristokraatit ovat taitamattomia ja Kauppiaat ovat ennalta arvattavia.
Tämä tekee Matoralaisista kaikkein halveksittavin. He valehtelevat huijauksistaan niin paljon, että näyttävät melkein rehellisiltä.
Taistellakseen petosta. Olla oikeus.
Hän, jonka nimi tarkoittaa Hylättyjen kielessä ”Värin Henki”, ei pakene tästä velvollisuudesta, jota hän antoi itselleen niin kauan sitten. Jokainen jonka vasarat ja kädet tekivät kunniaa heidän väärälle maailmankuvalle oli vuodattava hurmeettaan niille syntymättömille lapsille, jonka suomut olisivat olleet nykyään kauneimmat ja kunnianarvoisimmat. Haavojen täytyi olla syvä, myrkytetty ja parantumaton, ja sen täytyi tulla hänen miekasta.
***
Nuoren Hylätyn terä oli vastassa vanhan sankarisoturin metalli, joita hän omisti kolme. Kumpikaan eivät nimenneet toisiaan, vaikka molemmat tunsivat roolinsa, verhoen itsensä tyyneyteen.
Heille teräksen ja luun äänen kaiut olivat ainoastaan taustameteli; tärkeintä oli viimeistely.
”Ymmärrät Eteläisen Kalpan? Huvita minua, nuori lisko, mistä opit nämä?” vanha sankarisoturi sanoi, rikkoen itse ensimmäisiä opetuksia aseensa tiestä.
Hylätty kehräsi miekkansa vastustajan ympärille, tarpeeksi ettei vastustaja tekisi samoin, ja sanoi, ”kaartaa minut sanoilla? En olisi odottanut, että rikot valaasi näin aikaisin”
Vanha sankarisoturi nauroi yhtä likaisesti kun hän varasti vastustajan lihan ja veren sen edessään, vieden sen pyhyyden myöhemmin. ”Ymmärrät myös tyyneyden julistuksen? Suutelisin sinua, nuori lisko, kuin kaikkia sinua edeltävien tyttäriä jonka otin, jos et haisisi mereltä ja turmelukselta”.
”Tulen mies joka pelkää vettä? Yllätä minua”
Jokaiseen yritettyyn viiltoon Värin Henki laittoi kansansa kiroukset, jopa ne joita he eivät välttämättä edes ajatelleet, mutta pakotettiin omistamaan hänen toimesta. Vaikka jokainen niistä torjuttiin, joko vastustajan taidon tai tähden antaman mahdottoman onnen takia, se syleili nuoren Hylätyn kuvaa useista itsestään.
Tulen mies ei osannut lukea Hylättyä, mutta hän osasi lukea sen miekasta.
”Taistelet, jotta voisit omistautua itsekkyydellesi? Et ymmärrä kohtaloa jota otat”, ase ruoski kuolleen kaislikosta osan, mutta toinen osa maalasi silti horisonttia keltaiseksi.
Hylätty oli ottanut kaksi askelta taakse ja yksi sivuun, jolloin miekka muodosti vain puolenkuun hänen edessä mikä antoi hänelle mahdollisuuden vastata, ”minä luon kohtalon, ja jos en, minä tuhoan kunnes omani jää.”
Toinen hyökkäys, mutta Hylätty kulmasi teränsä aikaisin. Ja sen takia kolme viiltoa, kaikki eri suunnassa. Vanha sankarisoturi nauroi tälle hajanaisuudelle, hänen aseensa terä ylhäällä ja edessä.
Hän tiesi, kuinka sivallukset ja useat sen jälkeen loivat harhakuvan ajasta sen esittäjille, mutta luovuttaminen ei olisi vaihtoehto. Hylätty ei lopettaisi ellei hänen vastustajansa polvistuisi maassa turhamaisesti keräämässä sitä mitä oli hänellä. Tämä ei olisi loppu, mutta nuorelle liskolle se olisi voitto; voitto, jota sankarisoturi ei voi sallia.
Jokaisella pitkitetyllä miekan vedolla, metallien tanssi jatkui kauemmin. Viidennen aikana vanha sankarisoturi sanoi, ”niinkö mielesi liikkuu, nuori lisko? Etkö häpeä sitä, että alennut samalle tasolle kuin he jotka tuhoavat itsensä työn puolesta? Tiesi on erannut siitä mikä olet, vai sanoisinko toisin päin?”
”Olen kunniallisempi kuin sinä”, nuori Hylätty ei nähnyt sanojen vaan terien läpi. ”Yritä minua”
Ja sillä, vanha tulen mies veti toisen kolmesta miekastaan, ja risteytti ne Värin Hengen terälle. Ase ei enää ollut Hylätyn kädessä, mutta vastustajan ei ollut Vären Hengessä myöskään. Sankarisoturi hykersi, ”pieni Hylätty, sinulla ei ole Kohtaloa.”
Jos vanha sankarisoturi olisi nauranut kovempaa, hän ei olisi huomannut kuinka metalli upottautui häneen. Vasen olkapää oli sivuliitetyn miekan läpäisemä. Vanha sankarisoturi rikkoi valaan uudelleen.
Nuori Hylätty kaivoi kasvien sisältä toisen, jolla pyörsi nopeasti yhden tulen miehen kolmesta miekasta. Liekkien kehä syttyi, paloi ja sammui sankarisoturin nopeassa käden pyyhkäisyssä, ja hän näki ympäröivän tuhkan alta lisää teriä, jotka eivät olleet hänen.
Vanha sankarisoturi sanoi sammuttamatta omaa liekkiä, ”miekkojen levittäytyminen läpi. Kylmyyden mangaiat kaakosta ovat erityisen rakastavaisia tähän tekniikkaan. Mutta heidän tapauksessa kalpat oli ilman lämpöä.”
”Rikot säännöt. Onko tulen miehellä uhrattavaa?” Värin Henki pilkkasi, kun vastustajan toinen käsi roikkui hyödyttömästi, ja hänen toinen luopui vain kuuden miekanvedon sisällä. Vanha sankarisoturi väänsi ilmaa ainoalla kädellään. Hylätty oli nopea, ja hänen askeleet tulen miehen kunniattoman liekkien saavuttamattomissa. Sankarisoturi on luovuttanut miekansa polusta.
”Karzahni, nuori lisko”, vanha tulen mies kirosi, ”mitä tietä oikein kävelet?”
Mutta tulen miehen tähti oli poissa. Vanha sankarisoturi ei ollut polvillaan, mutta se riitti Värin Hengelle.
”Minä kävelen sinun tietäsi”, nuori Hylätty kuiskasi kun miekka eteni tulen miehen läpi enemmän. ”Sinun Kohtalosi on nyt minun kohtaloni. Et ole kunniallinen kuin minä, saatii taidokas.”
Kaksi sivallusta, toinen kulma sivulle. Vanhan sankarisoturin naamio irtosi hänen todellisista kasvoistaan, hänen ruumiinsa maalaamassa tuhkan hurmeella toisaalla.
Nuorta Hylättyä oli nyt enemmän kuin yksi, jokainen edustamassa useita asioita mitä hän ei syntyjään ole tai ajateltu olevan.
Hän julistautuu lajinsa edustajaksi. Hän on nyt Eteläisen Kalpan taitaja. Hän on petoksen tuhoaja. Hän on oikeus ja kunnia.
Väsyneet lihakset ja kylmä hiki hänen ihonsa, joka vuosi hänen ihonsa ja aseensa päällä kruunasivat hänen yrityksiään pysymään jaloillaan. Veri ja adrenaliini virtasi yhä hänen suonissaan. Sitä, mitä oli enää jäljellä harjoitusmannekiineista olivat vain pahoinpideltyjä jäännöksiä siitä mitä ne ennen olivat.
Puhdas ja täydellisesti symmetrinen valkoinen huone kontrastoi sinisen Toan ja runneltujen nukkejen kanssa.
Useat ajatukset liehuivat Toa naisen päässä, jokainen edellistä hankalampi käsitellä, mutta jokainen niistä tuntui käsittelevän samaa asiaa eri näkökulmista. ”Miksi hänelle kului näin kauan? Mitä hän yritti? Oliko hän unohtanut minut? Miten hän olisi voinut? Miksi hän teki tämän? Mitä minä ajattelin? Miksi paljastin itseni? Olenko tosiaan näin heikko? Miksi?”
Toa kysyi samat kysymykset itseltään kauemmin kuin hän enää pystyy muistamaan, eikä hän ole yhäkään kyennyt löytämään vastauksia, jättäen hänet yhä turhautuneemmaksi ja vihaisemmaksi.
”Huomaan, että olet ahertanut”
Toa nainen ei edes huomannut kun mustaan takkiin pukeutunut Skakdi astui sisään. Toa käänsi katseensa lattiaan eikä enää vilkaissut virnistävää vierasta päin.
Skakdi nosti kulmansa, mutta ei lopettanut hymyilemistään ja laittoi kätensä selkänsä taakse.
”Tiedän mitä ajattelet”, skakdi puhui sävyllä, joka asteli hienovaraisesti ymmärtäväisyyden ja itseriittoisuuden rajamailla. ”Meillä ei ole ollutkaan aikaa puhua toistemme kanssa. Olen ollut valittavan paljon töitä, katsos.”
Toa ei vastannut, mutta kuunteli hartaasti skakdin jokaista sanaa. Skakdi tiesi tämän täydellisesti.
”Tulin tänne vain kertomaan yhden asian, rakas Sheelika”, skakdi käveli pari askelta Toa naisen taakse. ”Pyydän anteeksi. Pyydän suuresti anteeksi.”
Skakdi kumartui Sheelikaa kohti. Toa nainen yllättyi tästä toiminnasta, mutta hän ei pystynyt sanomaan miten. Sheelika käänsi päänsä hieman nähdäkseen skakdita paremmin sivusilmästä, mutta ei katsonut hänen silmiin päin. ”Pyydän anteeksi, etten saapunut ajoissa ja jouduit niiden nöyryyttämäksi”.
Skakdin ilme ja äänensävy oli hyvin määrittämätön, eikä Sheelika tiennyt kuinka vastata hänelle. ”Ymmärrän täysin, jos et anna minulle anteeksi. Ei tämä ole ongelma, jonka voi vain korjata anteeksipyynnöllä; Mutta haluan silti sinun tietävän, että sinä olet tärkeä minulle, Sheelika. Minä välitän sinusta, enkä koskaan antaisi itselleni anteeksi jos jotain tapahtuisi sinulle.”
Monta ajatusta syntyi ja tuhoutui Toa naisen mielessä ja hänen tunteensa ailahteli, eikä hän pystynyt seuraamaan yhtäkään niistä. Hän menetti kaiken kyynsä määrittämään mitä Arstein ajattelee ja mitä hän yrittää. Hän pystyi vain keskittymään Arsteinin sanoihin.
Hän ainoastaan nyökkäsi hiljaisesti vastauksena, mikä riitti skakdille.
”Jos sinulle ei haita, minulla olisi myöhemmin asiaa kanssasi”, Skakdi suoristi selkänsä ja astui huoneesta pois.
”Voit tulla milloin haluat”, ovi sulkeutui skakdin perässä.
Hiljaisuuden rikkoi ääni. Se oli pehmeä ja rauhoittava ääni, mutta puhujaa ei ollut.
Se johtui siitä, että ääni kuului vain Sheelikan ajatuksissa.
”Hm. En olisi kuvitellut hänen osaavan tuon sanan.”
Sheelika hätkähti ääneen, mutta ei sanonut sanaakaan. Hän ei tiennyt kuvitteliko hän kuulevansa jotain vai ei
”Hänellä ei ole tapana myöntää virheitään. Ei sillä, että hän tekisi niitä kovin usein, mutta silti.”
”Missä sinä olet?” Sheelika kysyi, mutta hänen äänensävynsä sai sen kuulostamaan enemmän vaatimukselta. ”Näytä itsesi”
”Juuri nyt, Sheelika, tyttöseni? Kaukana etelässä. Mutta kuten voit huomata, myös pienessä päässäsi.”
”Ulos mielestäni”
”En voi näyttäytyä, koska en ole fyysisesti siellä”, Avde sanoi jättäen huomioimatta Sheelikan käskyn. ”Mutta jos tarvitset keskustelussamme silmät, joihin katsoa… katso peiliin.”
Sheelika oli vihainen, mutta hän halusi silti tietää mitä Avde yrittää ja päätti seurata ehdotusta
Toa nainen kääntyi huoneen ainoaan peiliin, joka lepäsi hänen takana.
”Olet ollut kauan hänen kanssaan, tyttöseni. Voitko silti väittää tuntevasi Arsteinia ollenkaan?”
Sheelikan heijastus puhui hänelle, kädet ristissä ja kasvoissaan ilme, jonka voisi melkein erehtyä empatiaksi jos Toa ei olisi tietänyt parempaa. Hänen peilikuva oli kuin kokonaan toinen henkilö lasin takana.
”En, mutta miksi luulet, että tarvitsen?”
Avde naurahti lempeästi. Ääni tuntui kuuluvan samanaikaisesti kaikkialta, mutta ei kuitenkaan mistään.
”Sheelika, Sheelika, tyttöseni. Se mies on koko elämäsi. On ollut siitä lähtien, kun hän pelasti sinut helvetistä. Siinä ei ole… mitään hävettävää.”
Sheelika ei halunnut myöntää asiaa, mutta tämä oli oikeassa. Hän ei voinut väittää Avdea vastaan. Sheelika pysyi vaiti, vaikka turhautuneisuus repi häntä.
”Kysyn siis uudestaan, tyttöseni. Tiedätkö, mitä se mies haluaa? Tiedätkö, mikä häntä ajaa? Tiedätkö, missä on kapellimestari hänen koko orkesterilleen?”
”Mitä sinä yrität Avde? Mitä ajat takaa?” Sheelika viimein vastasi
Avde piti mietiskelevän hiljaisuuden ja Sheelikan ajatukset saivat hetkeksi rauhaa. Hän yritti koota niitä, mutta pian joku puhui taas.
”Tarvitseeko minun ’yrittää’ mitään, Sheelika?” Avde sanoi kuin loukkaantuneena. ”Entä jos olen vain kiinnostunut? Ymmärrän niin paljon teidän Toa-soturien, skakdien, makutojen… kaikkien mielistä… mutta tämän edessä? Olen sanaton.”
”Mikä… mikä on se näkymätön ketju, joka pitää sinua kiinni hänessä?”
Oli monta tapaa, jolla Sheelika olisi voinut vastata kysymykseen. Jokainen niistä edellistä henkilökohtaisempia ja yhtä hankalia selittää. Hän päätti valita vain yhden niistä.
”Koska hän osaa tanssia”, Sheelika vastasi tyhjentävästi ja yritti piilottaa pilkkaavan virneensä.
Avde jäi hiljaiseksi. Sheelika päätti jatkaa.
”En olettaisi, että ymmärtäisit. Toivottavasti et ole liian pettynyt.”
Avde huokaisi.
”Ja hän määrää tahdin. Jokaiselle askelellesi. Niinkö se on, tyttöseni?”
Sheelikan ilme murtui hieman, mutta ei luovuttanut. ”Onko kaikille asialle sinusta selvä mestari-palvelija rooli?”
”Etkä pysty oikein tanssimaan, ilman tahtia eikö vain?” Avde kietoi kämmenensä ja kumartui hieman.
”Ja seuraat hänen tahtiaan”, Avde sanoi lempeästi. ”Kyseenalaistamatta. Kyselemättä. Sheelika kulta, onko tämä lojaaliutta… vai haluatko vain sisältöä elämääsi?”
Mitä oli vielä jäljellä Sheelikan kärsivällisyydestä alkoi huveta. ”Miksi haluat tietää tämän? Miten hyödyt tästä?”
”Sheelika, sanoinhan jo. En hyödy tästä mitään. Olet henkilö, yksilö. Et nappula laudalla tai instrumentti orkesterissa.
Haluan ymmärtää sinua, tyttöseni. Haluan nähdä, mikä sinua ajaa… mutta en näe”
”Jos olen vain yksilö sinulle, josta et hyödy, miksi sinun tarvitsee ymmärtää minua?”
”Sheelika. Älä väistele kysymystäni.” Avden ääni oli tiukempi ja kylmempi.
”Älä väistä sitten minunkaan; Miksi sinun täytyy tietää minusta jos en ole tärkeä sinulle?” Sheelika vastasi herjahtavalla sävyllä. Hän oli viimein lähellä tilanteen hallitsemista.
”Sheelika”, hiljainen ja kylmä ääni sanoi. ”Minä en missään vaiheessa sanonut, että et olisi tärkeä.”
”Sanoit niin vain itse.” Sheelika ei halunnut antaa Avden vastaväitteen estää häntä, mutta hän oli alkanut kiihkiintyä liian paljon eikä pystynyt kunnolla keksiä hyvää vastausta.
”Mitä ajat takaa?” Sheelika viimein kysyi.
”Voi Sheelika”, Avde sanoi kuin säälien. ”Sitä, että et tiedä itsekään, mitä haluat. Olet yhtä konfliktia ja kostoa. Se helvetti, jonka kävit läpi antoi sinulle loputtomasti raivoa… mutta et ole edes varma, mihin haluat suunnata sitä.
Siispä suuntaat sitä sinne, minne Arstein haluaa. Ja tanssi jatkuu.”
Sheelikan hetkellinen voitontunne alkoi murreta vähitellen, mutta hän yritti hallita itsensä. ”Niinkö sinä asian ymmärrät?”
”Sanon asian niin kuin näen sen, Sheelika. Mutta miten sinä itse näet sen?”
Sheelika ei vastannut kysymykseen. Pikemminkin hän ei kyennyt vastaamaan.
Hän pysyi vaiti.
”Et näe”, Avde sanoi valaistuneena. ”Siksi minä en näe. Teet asioita siksi, koska ne miellyttävät Arsteinia.”
”Ei hänen edes tarvitse käskeä sinua.”
”Mitä tarkoitat?”
Avde huokaisi. ”Tarkoitan sitä, että sinun täytyy katsoa itseäsi silmiin… ja päättää tänään, mitä haluat, Sheelika. Haluatko todella kostaa sille, jota kutsutaan Tawaksi? Vai haluatko vain nähdä Arsteinin hymyilevän?”
Avden sanat iskeytyivät Sheelikaan. Hänen ajatukset tunteet ailahtelivat radikaalisesti.
”Suu kiinni”, Sheelika ei enää yrittänyt hillitä itseään. ”Suu kiinni ja ulos päästäni.”
Yllättäen Avde tuntui tottelevan komentoa ja hiljeni. Hetken harkinnan jälkeen ruumiiton ääni sanoi vielä jotain.
”Ajattele asioita, tyttöseni. Punnitse sitä, mikä on sinulle tärkeää.”
Sitten oli vain hiljaista. Puhe oli lakannut. Hänen peilikuva oli nyt vain sitä; peilikuva. mutta Sheelika tunsi yhä läsnäolon.
Punainen Mies oli vielä paikalla. Ja jos ei ollut, hänen silmänsä tai korvansa ainakin oli. Sheelika ei halunnut ajatella asiaa.
***
Pimeä huone. Kosketinsoittimen hento ääni. Nämä olivat ensimmäiset asiat mikä jäi Toa naisen mieleen kun hän saapui tänne ensi kertaa. Hän ei itsekään ollut varma oliko huone kokonaan tyhjä vai piilottiko se varjoihinsa jotain, mutta kaikki se tuntui toissijaiselta joka kerta, kun hän kuulee sen melodian.
Von Maxitrillian soitti parrasvalon alla, tällä kertaa hänen kanssaan soitti yksi hänen Feterroistaan. Mekaanisuudestaan huolimatta Feterra oli yllättävän hyvä kosketinsoitossa, mutta tämäkin johtui Zorakin taidoista. Sheelika ei sanonut mitään hetkeen, kunnes skakdi viimein huomasi Toa naisen olevan huoneessa. Hänen suunsa vääntyi hymyyn. Zorak nousi tuolistaan ja antoi Feterran jatkamaan kappaletta.
”Saanko luvan?” Skakdi kumartui ja ojensi kätensä. Sheelika otti tarjouksen.
Hienotekoisuus maalasi koko huoneen ilmapiirin. Kaksi tanssijaa, mies ja nainen. Askeleet, joka toinen, liikkui kuin lintu vedessä; elegantti ja hienovarainen. Ei virheitä eikä vääriä päätöksiä, kukaan ei onnistunut tuhoamaan sitä lankaa jota puolattiin hitaasti yhteen, suurempaan hienostuneisuuden kerään.
Feterran soittaminen muodosti kokonaan oman tanssin. Sen kädet astelivat kevyesti tumman ja vaalean päällä. Se oli baletti, jota vain harva huomaa mutta kaikki tuntevat.
Jokainen aste, jokainen liike ja jokainen uusi nuotti kietoutuivat kuin silkkiä. Erot olivat hiuksenhienoja. Mikään ei tuntunut suunnitetulta, mekaaniselta tai teolliselta. Kaikki oli sulavaa, orgaanista ja elävää, luoden tyynen aallon kahden erilaisen maailman välillä.
Se oli kuin valtameri, johon kaikki sekoittui, mutta mikään ei ollut erilainen tai kovinkaan samanlainen. Kaikki oli täydellisesti yhden synfonian kanssa. Mikään ei poikennut. He sulautuivat yhteen ainoaan liikkeeseen, yhteen ainoaan orkesteriin.
Tämä orkesteri, jonka hän sävelsi.
”Tiedätkö, mitä ajattelin?” Zorak kuiskasi musiikin takaa.
”Kuinka tärkeä olen?” Sheelika kuiskasi takaisin naljailevasti. Arstein kihersi hiljaisesti Toan vastaukseen.
”Sitä myös, mutta mielessäni oli toinen asia”
”Mikä mahtaa sinun päätäsi puristaa?” Toan kujeellinen äänensävy ei katkennut.
”Tarvitsen yleisön. Yleisön, jotka ymmärtävät konserttoni aihelman. Sen ostinaton.” Arstein vei tanssia eteenpäin, eikä näyttänyt menettävän keskitystään hetkeäkään. Hänen silmänsä katsoivat etäisesti. ”Haluan heidät taputtamaan, kun on aika finaalilleni”
”Keitä sinulla on mielessäsi?”
”Vain neljä ihmistä. Yhden heistä jo tunnet henkilökohtaisesti. Loput ovat helppo löytää”
”Eli haluat, että etsin sinulle tämän yleisön?”
”Ei, rakas” Arstein katsoi Toa naisen silmiin. ”Haluan, että löydät ne”
Musiikki jatkui, mutta tanssi oli lähestymässä loppuaan. Kumpikin osa puoli ei näytänyt piitavan tästä.
”Vallanhimoista” Sheelika sanoi matalalla äänellä.
”Nopeat syövät hitaat, kuten on sanottu”, Zorak vastasi miellyttävän voimakkaasti. Hän oli taistelija, se oli hänen luontoa. ”Otetaanko toinen, rakas?”
Matkustajan kädet lepäsivät hänen aseensa päällä. Hänen ei tarvinnut ohjata venettään, joka rauhassa ui kohti harmaata ja punaista rantaa. Matkustaja oli Toa, mutta ilman Suvaa. Hän puki säkkikankaisen anorakin päälle ja peitti punertavan huivinsa kasvojaan. Viimeiseksi hän laittoi paksut pihkasta tehdyt suojalasit silmiensä eteen. Vene rantautui viimein tuohon kirottuun maahan.
Trem Kromin Niemen tuhkamyrskyt piiskasivat kaikkia, jotka lähestyivät sen terävien kristallitähkien puutarhaan. Tulivuoret syöksi kekälettä, ja karkeat kivipölyt piilottivat maanpinnan.
Toa piti tummasta lierihatustaan kiinni vapaalla kädellään, hänen toinen kätensä tiukasti kiinni sauvassa. Jokainen askel upposi syvälle maahan, tehden matkasta raskaan ja tukalan.
Jos Toalla olisi ollut Hau, hän olisi pystynyt suojaamaan itsensä ankarasta sorasateesta ja voinut olla käyttämättä sumeita lasejaan. Akakulla hän olisi voinut oikeasti nähdä suojalasien läpi.
Nyt kun Toa ajattelee, mikä tahansa muu kanohi kuin hänen Suurta Avohkiin näköisyyttä kopioiva naamio olisi edistys. Mutta ikävä kyllä, Toalla ei ollut Suvaa, eli ei muita naamioitakaan.
Toan punainen huivi tanssi raa’an myräkän tahdissa, joka innosti myös muutkin vaatekappaleet Toan päällä tekemään samoin, paitsi hänen hattunsa, jota Toa piti hoivansa alla henkilökohtaisesti.
Toa vaelsi ilman selvää päämäärää paksun tuhkan läpi kuin eksynyttä rahin pentua, joka kadotti silmänsä.
Rajuilma ei taantuisi viikkoihin, Toa toisti itselleen mielessä. Hänen marssinsa ei hidastunut, vaikka jokainen hänen lihassäikeensä kaipasi lepoa. Toa ei pitänyt lukua kuinka kauan hän oli kävellyt painavan pölykerroksen läpi, kuinka monta kuivia ja vääntyneitä varpuja hän oli ylittänyt ja kuinka monta kidenastoja hän oli kohdannut.
Hänen kävi näitä numeroita mielessään, mutta ei peittänyt sillä keskittymistään tarpeeksi, joten hän huomasi vieraan äänen tavallisen kekäleen ja tuhkan välissä.
Toa otti puolustavan Veden elementin asennon ja lähestyi äänen lähdettä.
Punakäärme nousi ylös soran alta, jonka väri oli sulautunut onnistuneesti punertavaan ympäristöön. Rahi sihisi hyökkäävästi saalista. Sen useat piikit kipinöivät intensiivisesti.
Toa otti askelia hitaasti sivuun, hän oli valmiina. Punakäärme ei ottanut nälkäisiä katseitaan pois saalistaan.
Ennen kuin kumpikaan huomasi, toinen heistä oli kaatunut maahan, hänen verensä kastellen harmaata hiekkaa. Heidän korvansa eivät olisi voineet poimia myräkän keskeltä tuon aseen ääntä, mutta he olisivat voineet kuulla toisen toonin.
”VALOTTU!”
Toa katsoi toista sankari-soturia, joka liukui mäeltä ja juoksi hänen viereen.
”Viime tapaamisesta ollut jo aikaa, Valottu!” vihreä, Suurta Volitakia kantava Toa huohotti innostuneesti. Toa ja Toa. Trem Kromin niemessä ei usein törmätty kahden Sankareihin yhtäaikaa.
”Nidhiki. Iltapäivää sinullekin.”
Valottu pyyhki tuhkan pois suojatakistaan ja ripusti sen naulakkoon. Miellyttävä viileys, joka kulki ellipsin muotoisessa huoneessa oli hyvin rauhoittava tukahduttavan retken jälkeen. Myrskyn ääni kuului yhä talon ulkopuolelta.
Nidhiki kaatoi lasi kylmää ja laittoi sen savipöydälle. Toat istuivat pöydän ääreen.
”No, miten matkasi on ollut?” Nidhiki kysyi ja siemaisi hieman juotavaansa.
”Sama kuin ennenkin. En ole ehtinyt seurata mitä muualla maailmassa tapahtuu” Valottu vastasi ilman Toalle.
”Ahaa”, Nidhiki otti toisen kulauksen. ”Täällä asiat ovat pysyneet myös aika samana. Tosin, Ivek ja Tuvanista tuli pari, tuhkahirssisato on ollut tuottoisa, Rahit ovat kiusanneet asukkaita kuten tavallista ja De-kansa on yhä omien piirinsä keskellä…”
Ilman Toa kertasi tapahtumiaan, vaikka häneltä ei olisi kysytty. Kesti hetken ennen kuin hän vaihtoi aihetta.
”Hei, oletko vieläkään lukenut sitä kirjaa jota ehdotin, se ”Veden lukijan ilta”?” Ilman Toa kysyi hyväntuulisesti.
”En”, Valottu vastasi lakonisesti.
”Mitää, julmaa”, Nidhiki kihersi ystävällisesti. ”Et koskaan lue, mitä ehdotan.”
”Ei ole ollut aikaa.”
”Mutta ei sinulla ole kiire.”
”En löytänyt kirjatoreilta.”
”Mutta se on menestyskirja.”
”Ai.”
Valottu ei yllättävästi muuttanut tyyntä äänensävyään kertaakaan keskustelun aikana, mikä huvitti Ilman Toaa suuresti.
Hän ei lopettaisi aikoihin ellei Valottu olisi jatkanut puhumista.
”Olen kyllä kuullut, että Suuressa Kaupungissa on syntynyt selkkauksia”
Nidhiki lopetti selittämisen ja siirtyi pois aiheestaan. ”Muistat kai Rauhan Akolyytit?”
”Muistan. Varakuraattori Lumihan oli nostanut pienen mellakan kun Jaatikko oli hiljennetty hänen Dumen hallinnon kritiikin takia”, hattupäinen Toa vastasi, eikä hetkeäkään paljastanut katsettaan hattunsa varjon alta.
”Niin, siitä kuinka Dumen opetukset ei seuraa Ylpeää-Vanhaa-Suuntaa. No, Vaurauden Arkkitehtien sisällä on syntynyt ristiriitoja. Kuulema osa ovat alkaneet sympatisoida Degohin ja muiden loogikkojen ja tiedemarkiisien kanssa.”
”Ei ihme. Dumen uudistukset ovat olleet radikaalisia. Ylpeästä-Vanhasta-Suunnasta erkaneminen tarkoittaisi koko yhteiskunnan toimintajärjestelmän muuttamista”, Valottu vastasi mietteliäänä.
”Jep, mutta Dume on pitänyt kyllä pitänyt mellakat erittäin hyvin kurissa, joten suurta kaaosta ei ole vielä syttynyt. Kuulema Degoh on jopa suunnittelemassa uuden kommuunin rakentamista”, Nidhiki jatkoi selittämistä ja joi loputkin juomansa. ”On myönnettävä; Dumen alla ei ainakaan syty kolmatta Suurta Puhdistusta.”
Valottu pysyi hiljaa.
”Asioita, joita olen kuullut mitä Makutat tekivät ja Parven tuoma massamurha hyytää minua yhäkin”, Nidhiki mainitsi ohikulkevasti, mutta Valottu oli syvällä omien ajatuksien sisällä.
Hän muisteli sitä, mitä hänen ei pitäisi.
Nidhiki huomasi pian Toan yhtäkkisen hiljaisuuden ja yritti vaihtaa uudelleen aihetta.
”Hei, Kaupungista puheen ollen; muistat kai Ihitin, joka muutti sinne? ”
”Luulin, että kaikki Matoralaiset täällä pelkäävät sinua?”
”Auts, tuo sattuu”, Nidhiki yritti kuulostaa piittaamattomalta, mutta Valottu tiesi.
Nidhiki nousi ylös tuolistaan ja meni toiseen huoneeseen etsimään jotain. Pian hän palasi takaisin pöydälle, hän toi mukanaan ympyrän muotoisen metalliesineen johon oli kirjailtu lyhyen numerosarjan.
”Katso mitä hän lähetti minut, suoraan Tieto-Torneilta”
Toa katsoi hetken pöydän päällä lepäävää esinettä.
”Sen nimi on Kanoka. Se on kyllä vielä prototyyppi, mutta kuulema tulee olemaan vallankumouksellinen.”
”Lautanen. Hyvä tietää, että vanha Matanin kieli elää vielä”, Valotun äänensävy muuttui asteittain hienovaraisesti, ja alkoi puhua itselleen. ”Te kete veore conoga harai suma rasin weraki. Inai avoh te eluni raura kuara mai…”
”Hei nyt, eivät kaikki ole yhtä vanhoja ja tietämyksellisiä kuin sinä”, Nidhiki sanoi ja piteli kiekkoa tiukasti kädessä. ”Älä sitten koske tähän”
”En minä aikonut”, Toa vastasi, vaikka hän ei edes kysynyt kiekkoa. ”Sitä paitsi, mitä vikaa kristallisoijissa oli?”
”Valottu hei. Et voi sanoa rehellisesti, että niitä jalkajousia käytetään vielä? Ne ovat raskaita ja kömpelöitä antiikkia”
”Mutta ne toimivat”
”Miten vain”
Tuhkamyrsky jatkui, kuten keskustelukin.
”Oletko vieläkin yksin? Siis, vieläkin vapaana ilman tiimiä?” Nidhiki kysyi
”Kyllä”
”Ei yhtään paikkaa jota suojella”
”Ei”
”Oletko yrittänyt asettua?”
”En voi”
Tässä vaiheessa keskustelu oli muistuttanut enemmän kuulustelulta, mutta ilman Toa oli ainoa joka ei huomannut sitä.
”Miksi nämä kysymykset yhtäkkiä?”
”No, sinä et yleisesti käy täällä. Tai no, et käy täällä enää yhtä yleseisti, joten ajattelin vain. Sinä et tunnu sellaiselta, joka tulee ilman syytä. Minulla on omat ihmiset jota suojella. No, ne hieman pelkäävät minua, mutta silti ja no, halusin vain…”
Ilman Toa alkoi kompastella omiin sanoihin.
”Mitä tarkoitat?” Valottu kysyi kääntämättä päätään.
”Äh, unohda. Unohda mitä sanoin”, Nidhiki vaihtoi pian taas puheenaihetta yrittäen kuulostaa niin rentoutuneelta kuin mahdollista. Mutta Toa tiesi, mitä Nidhiki piilotti.
”Et luota minuun”, Valottu sanoi. ”Vaikka olemmekin tavanneet aika usein.”
”Miten niin?” Ilman Toa yritti vastata rauhallisesti.
”Olet silmäillyt asettasi koko ajan ja pitänyt sitä kätesi lähettyvillä”
Nidhiki nielaisi hermostuneesti. Hän ei tiennyt milloin ja kuinka kauan Toa oli katsonut häntä silmiin hattunsa alta. Miten hän näki hattunsa alta? ”Äh, öh…”
”Ymmärrän, miksi et luota minuun”, Valottu jatkoi. Nidhiki ei yrittänyt puolustaa itseään ja pysyi vaiti.
”Tulin tänne vain lyhyeksi ajaksi. Minä en palaa enää takaisin tämän käynnin jälkeen”, Toa yhtäkkiä mainitsi, mikä yllätti ilman Toan. Nidhiki halusi kysyä, saada enemmän tietoa irti, mutta hän tiesi ettei siitä tulisi mitään. Valottu ei koskaan vastaisi suoraan.
Kumpikaan ei seurannut ajan virtausta siinä kiusallisessa hiljaisuudessa, ja pian kuin huomasivatkaan, oli aika lähdettävä. Valotun lopettaessa hän nousi ylös tuolistaan ja puki anorakin päälle.
”Pitääkö sinun lähteä?” Nidhiki viimein kysyi.
”Kyllä”, Valottu vastasi ilman selitystä, mutta ilman Toa ei enää yrittänyt repi enemmän tietoa irti. Ennen kuin Valottu ehti avata oven, hän puhui taas.
”Olen ajan saatossa muodostanut epäilyksen, joka liittyy siihen mitä tein. En tiedä olenko oikeassa vai en, mutta osa minusta kuitenkin on onnistunut uskottaman minun olevan oikeassa. Tämän takia en voi enää käydä täällä.
Olet vielä nuori, mutta sinulla on edessäsi vielä paljon, ja tulet kantamaan suuren vastuun kanssasi. Tulet joutumaan tilanteisiin, jossa kyseenalaista itseäsi.
Mutta muista: Älä ajattele, että olet muita huonompi. Sinulle annettiin tämä voima syystä. Älä kuvittele hetkeäkään, että et ole sen arvoinen.”
Nidhiki ei sanonut mitään. Useita ajatuksia vieri hänen päässä. Mitä Valottu puhuu? Mitä hän tarkoittaa? On hän aina ollut tyyni, mutta miksi yhtäkkiä tämä? Minkä takia se, mitä hän sanoo vaikuttaa enemmän kuin pitäisi?
”Älä tee samaa virhettä kuin minäkin…
Hyvästi.”
Trem Kromin kylät eivät koskaan olleet pelkkä kokoelma taloja ja koteja muurin takana, ellei niitä olisi rakennettu laaksojen väleihin tai olleet Whetalaisia lonkeronomadeja, joita oli nykyään kaikki alla niemimaassa Kalmahin epäonnistuneen nousun jälkeen.
Sen sijaan, kylät olivat rakennettu yhden, paljon suuremman katon alle, jolloin yksi asutuskunta oli ulkopuolisille kuin yksi suurempi, manas-ravun muotoinen rakennus.
Oraalisen perinteen mukaan osa vanhimmista kyläkoteloinneista ovat manas-rapuja, joita Legendaarinen Kahdeksan olivat päihittäneet varhaisimmissa aikakausissa, mutta kukaan ei ole varmistanut tätä muuna kuin paikallisena satuna.
Kylän asutukset olivat arkkitehtuuriltaan samankaltaisia Olda Tohungan tyyliin, mutta paljon aaltoilevimpia ja orgaanisempia muodoiltaan.
Hieman kauempana kylästä oli myös vanha Steltiläinen linnoitus, joka oli vain varjo entisestä itsestään. Nykyään se on muistutus Aristokraattien epäonnistuneista ja turhamaisista valloitusretkistä, todistaen yhä uudelleen kuinka he eivät tulisi koskaan kopioimaan kunniakkaiden esi-isiensä saavutuksia.
”Saisinko tuon laatikon takaisin?” kaapuun pukeutunut sciludomilainen osoitti Valotun kantamaan ruskeaa laatikkoa, jonka hän löysi matkalla.
Valottu antoi laatikon ilman kysymyksiä. Sciludomilainen juoksi heti kun sai kyntensä siihen ja nauroi maanisesti samaan aikaan.
Tuhansia ääniä kuului joka suunnassa, jokainen niistä taisteli, kamppasi ja kietoi toinen toisensa. Mainokset, ilmoitukset, varoitukset ja ehdotukset väänsivät ja kiersivät, ne olivat ainoa kieli jota puhuttiin kaupanteon valloittamassa foorumissa, jossa raha aina liikkui nopeammin kuin ihmisetkin.
Jokainen kävijä olivat yltä päältä peitetty paksuun suojatakkeihin, turbaaneihin ja viittoihin, kantaen päällä samat pihkasta tehdyt suojalasit. Kukaan ei halunnut joutua Trem Kromin rajuilman saaliiksi. Ruskean, harmaan ja hiekan värisävyihin pukeutuneet asukkaat olivat vaikea erottaa toisistaan eikä koskaan tiedä milloin edessä törmää joku yhdestätoista matoralaiskansoista, selakhilaiseen veteraaniin, skakdi-palkkasoturiin, karkotettuun lonkeronomadien paimeneen, tai silloin tällöin Krikcit-Pappimieheen ja vortixx vapaakauppiaaseen, jonka onni oli viimein ehtynyt.
Jokainen myyntikoju laittoi esille vain harvoin samoja esineitä. Käsityöt, työkalut, elintarvikkeet, aseet; jokainen oli jaettu omaan kojuun, joka myi vain yhtä tiettyä. Siinä missä ensimmäinen olisi myynyt ruukkuja, olisi toinen myynyt pelkästään lautasia ja kolmas kulhoja, ja niin edelleen.
”Saisiko neidille olla upea takki?” Ba-Matoralainen kauppias kysyi. Valottua ei ole tunnistettu Toaksi kiitos hänen lierihatun ja paksun viitan. Hänet olisi voinut ihmiskasassa helposti luulla toisen muun lajin edustajaksi.
”Tämän takin on suoraan tuotu Metru-Nuilta. Tämän takki on tehty seuraten vanhan Eliitin tyyliä!” myyjä mainosti innokkaasti takkia. Takki oli mustan ja hiekanharmaa, jossa on koristeltu vain vähän mutta ytimekkäästi. ”Hei hetkinen, sattuuko neiti olemaan Toa?”
Valottu katsoi hetken takkia, ja vastasi.
Sieltä alkoi Destral, Eni TRAHLVA, nimi jota inhosivat.
Tullut oli ruskeaa laatikkoa kantava, epämuodostunut syntipukki, kuten oli kerrottu ennen. Kadonnut-Mutta-Löytynyt temppelipalatsi, jonka rotundat ovat usvaa, avasi raskaat ristikonsa jota koristi hulluiksi jokeltavat entis-sankarit.
Teroitetut usvaseinät, kirotun ja kyselevän, sekä elämää varastavien mutta ei ryöstelevien asukkaat halasivat säälittävän olennon liiallisuutta, myös lihallisesti.
Se pilkkasi ja sylki, mutta ruma ja olematon ei niellyt, kuten oli oppinut kuolleiden ritarien ja elävien kanslerikuntien valheista. Ennen kaikkea, hän pilkkasi ja sylki myös, ja repi.
Tullut on Kra, Za, Vo, ja ennen kaikkea, Xi/Ul, mutta ei Cu. Ei koskaan Cu.
Hän joka ei ole hän kylpi tai oli kylpenyt Vastakohdan sisällä ennen syntyä tiesi ja tunsi tilattoman Huoneen. Huoneen tunsi vain osa, jotka vain luulevat tuntevansa. Ainoastaan Kra tuntee ja tietää Huoneen.
Kra-Za-Vo-Xi/Ul- Cu:n pojat, tyttäret, veljet, siskot ja veli-siskot ovat täällä.
Kaikki paitsi yksi veli.
Aina paitsi yksi veli; Aspektin varastaja, Mangaia-Ate-En.
Varjo-olemattomat hyväilivät tunteilla, joita eivät käsittäneet tai omistaneet. Täällä ja viidessä muissa ajassa ja paikassa eivät pukeudu narrin ja valheen kasvo-vereen. Metaforat tiivistetty alkukantaan ilman tarkkuutta ja kulmia, ilman saastaisten väijytystä. Kaikki ansaittu on alistettu, mutta kaikki mitä oli on palannut.
Itsettömät omahyväisyydet väänsivät, repivät ja rakensivat käsillään kasvojaan ja lihastaan uudelleen ja uudelleen, luoden tanssin, joka viettelee kohtalomattomat, syleilee heitä ja heittävät heitä kunnes menettävät.
Tanssin keskellä lukemattomat sukupolvet syntyivät ja kuolevat ennen kuin lausuvat ensimmäisen Totuuden lauseen.
Aineellisuus, sana joita eivät aineettomat yritä ymmärtää, kalvetaan eläviltä, ja sen jäljet rakastettu.
Ainoa, joka ymmärsi aineellisuuden, oli naurettu kunnes syntyi halkeama, jonka jälki on aiheuttanut useiden Tohunga-kylien puremaan itsensä maattomaksi.
Kra, joka on kaikissa, puhui penumbran muotoisten ziggurattien sisällä ja itsensä kokoisissa syövereissä. Musta Polton päällä ei koskaan ollut täytetty kenenkään toonilla, jos koskaan tuleekaan.
Yksi pojista, jonka selkä oli kiteytynyt savu ja ase väisteli ilman taitoa, oli likainen ja oppimaton ja kysyi matriisissaan:
”Jos kaikki yksi oli ja on, ja totuus on aina ollut mutta vasta; miksi Kurjuus ja Ix? Vai onko Kra vain kra?” poika huusi kuin leikkisi nimetöntä eläintä, jota esiintyi vain Sumu-Aristokraattien unipeileissä.
Varjo-olemattomat, jotka eivät olleet tarpeeksi, kaikuivat takaisin pojalle Cu ja hylkivät sen Faxon-merkit.
Mutta Kra, Za, Vo ja Xi/Ul ei ollut Cu, ei koskaan ollut eikä koskaan tule, jatkaa ikuista joka-nielaisevaa katsomista.
Myöhemmin itseä omistamattomat kiisivät alas aikaa petkuttavilta minareeteiltaan ja tunkivat tuhannet terät likaiseen poikaan, kunnes tämä kaatui tuhansiksi, jättäen yhden.
Näistä tuhansista syntyisi Yhdeksänsataayhdeksänkymmentäyhdeksän Sadattelut, jonka vitsaus elää yhäkin Ikuisen Meren tuulettomissa kukkuloissa ja Kaupungin unohdetuissa syövereissä.
Varjo-olemattomat sivelivät itseään jäljelle jääneen pojan kappaleen minuudella, suoristaen rehellisyydellä kaikki mitä oli jäänyt.
Kra-Za-Vo-Xi/Ul- Cu ei avannut itseään, koska ei tarvinnut.
Kaikki ja yksi tiesivät. Kurjuus ja Ix oli yhtä valhe kuin tieteet, emootiot, toiveet ja toivot itsekkäiden itsettömien.
Kuolevien hammasrattaiden, protonien ja teollisuuden puutarhat kultivoitiin piilottamaan ilman rehellisyyttä, sen markiisit ja kreivit paljastettu, toisin kuin Turvan paronit ja vapaaherrat, jonka herttuakunta elää toimintahäiriössä.
Kurjuus elää, mutta Kra tietää ja ei tiedä, sillä Kra on kaikki ja yksi ja yksittäinen sekä ei. Se ei ole tärkeää.
Silloin Kra avasi tuhannet tahdottomuuden, turmeluksen ja tautien portit toista kertaa, jotka piilottivat yksi toisensa jälkeen enemmän salaisuuksia totuuksista, ja päästi Huoneeseen ruskeaa laatikkoa kantavan epämuodostuneen syntipukin, sen ruman ja säälittävän.
”Minä olen Avohkii. Sinä olet kra ”, suloton syntipukki taisteli konsepteja, ideoita ja totuuksia joita ei ymmärtänyt.
”Minä olen Kra, mutta sinä et Avohkii. Sinä olet Avhrak. Whet rawou Mata-Kaduk-Ka pahe en. Minä synnytin sinut”, vastasi varjot, jotka syleilivät muinaista ja kuollutta.
Avhrak, joka on Valon Irvikuva, heitti Petettyjen hampaista löydetyn laatikon olinaaltojen läpi ja kirosi valheellisilla valoilla.
Valheet eivät kukistaneet Totuutta ja sen konsepteja, joten iva ja egon mullistus oli ainoa kaiku.
”Nimeämispäivä oli nyt, mutta kaukana”, ilki valeminuus samalla kun hukkasi menneisyys-nykyisyyden, kunnes nälkäisin tuhosi jotta voisi synnyttää olemattoman hän-itsensä uudelleen.
”Mieli mieli aina mieli”, valeminuus, joka ei osannut kuin mädäntyä, lauloi lahonneen nurkkauksen sisällä.
Silloin oli konflikti, jossa herjaukset ja absoluutit kietoutuivat, sulautuivat ja kutoutuivat äärelliseen mutta mahdottomaan ajatuksen horrostilaan, jonka vaikutus alkaa Ikuisen Meren kuihtumisesta ja päättyy ensimmäisen Ta:n ja Po:n synnyssä.
Kra avasi itsensä opettaakseen vastenmielisen olennon ja parantaa sen tietämättömyyden.
”MAKUTA ON”, Kra julkaisi astuessaan hoikkana tornina Mustaan Polttoon kolmannen kerran ja paljasti Totuuden.
Väreily syntyi, jonka argumentit aiheuttivat nuorimpien ja typerimpien Ce:n kansan ruoskimaan näköisyyksiään ja puhuivat valheita saadakseen totuuksien kaiun katoamaan, kunnes hajosivat todellisuudesta.
Inika-Aina-Satunnainen joutui maalaamaan Eni TRAHLVAn ympärille useita uusia merkityksiä leikattujen ei-tulevien muodoissa.
Epämuodostunut syntipukki avautui Rauta Kotelostaan ennen kuin Kra oli kertonut toisen lauseensa, paljastaen itsensä olemassaolottomuuden pilkan kohteeksi.
Itsettömät itsekkyydet repivät sen hätiköinnissä rakennetut koisiivet, ja ahmivat Valheen, ja kaiken minkä jäi tuosta ulos heidän syleilystään, kohtaamaan uudelleen todellisuus tuon kamalan totuuden uudistamana.