Arkistot kuukauden mukaan: lokakuu 2013

Klaanon Rope

Tiedeprojekteja

2 kommenttia

Nazorak-pesä

Kuusi sotilasta seisoi keskellä avaraa kammiota katsellen suurimman laboratorion ovea. Heidän oli lähetetty vapauttamaan tilat kuolleen makutan palvelijoiden käytöstä, mutta epäilys oli iskenyt heihin. Laboratorion ovi oli nimittäin juuri auennut ja sieltä marssi ulos pikimustia varjomaisia olentoja, täysin kasvottomia ja helposti unohdettavia. Ne kävelivät aina pareittain kantaen isoja kanistereita käytäviä pitkin jonnekin heille tuntemattomaan sijaintiin.
”Tuollaiseen mahtuisi joku meistä sisään”, sanoi yksi sotilaista muille osoittaen kahden Insinöörin kanniskelemaa säiliötä. Se oli tummaa metallia ja kovin säännöllisen muotoinen pallo. Pinnassa oli jonkinlainen kuviointi ja ilmeisesti avausmekanismi, mutta eivät sotilaat niistä ymmärtäneet. Heille se näytti joltakin, mihin heidät voisi tunkea sisään, eikä ajatus miellyttänyt ketään heistä.
”Minä sanon, että mennään vain sisään ja sanotaan, että johtoportaan määräyksestä laboratorio annetaan 006:n käyttöön”, ehdotti joku. Muut kannattivat ideaa, ja he kulkivat yhdessä ovelle.

Laboratorio oli yllättävän tyhjä. Yhdessä nurkassa oli iso kasa säiliöitä, mutta muutoin koko valtava huone oli riisuttu paljaaksi. Metalliseinät paistoivat ankeina, ja jäljellä oli yksi ainoa suuri näyttöruutu keskellä leveintä seinää. Pari Insinööriä näkyi kantavan pois lasisia väliseiniä ja paria tietokonetta, mutta muutoin Abzumon tiederyhmä oli jo poistunut huoneistosta. Yksi mustista otuksista ei näyttänyt olevan tyytyväinen heidän oleskeluunsa ovensuussa ja tuli sen suoraan sanomaan.
”Teidän ei ole lupa olla täällä”, sanoi persoonaton ääni kylmästi, ja torakat vavahtivat kuin yhtenä miehenä.
”Älä sinä sano meille, missä meidän on lupa olla!” kivahti yksi sotilaista hieman turhan kipakasti. ”Meillä on määräys häätää teidät pois tästä tilasta.”
”Teidän ei ole lupa olla täällä”, Insinööri toisti täsmälleen samalla äänensävyllä kuin aiemmin. ”Ulkopuoliset terminoidaan.”
”A-anteeksi?” parahti takarivissä pysytellyt torakka heikosti.
”Ulkopuoliset terminoidaan”, Insinööri toisti jälleen yksitoikkoisesti ja kuin sanojensa vakuudeksi tarttui lähintä torakkaa otsasta. Sekunnin murto-osissa sähköinen purkaus muutti Insinöörin uhrin tuhkaksi. Muut viisi kavahtivat taemmas erittäin nopeasti kauhistuen siitä, miten heidän toverilleen oli juuri käynyt.
”Sinulla ei ollut mitään oikeutta”, yksi heistä aloitti, mutta hänet keskeytti uusi ääni: ”Sinuna en vastustaisi tuota olentoa.”
Kapteeni 666 seisoi heidän takanaan. Nopeasti torakat järjestyivät paremmin ja tekivät kunniaa.
”Musta Insinööri on saanut määräyksensä”, kapteeni tuhahti ja risti käsivartensa, kaikki ne. ”Te ette voi muuttaa niiden tehtävänantoa mitenkään.”
”Mutta saimme määräyksen ylemmiltä tahoilta”, rohkeni yksi joukosta kyseenalaistaa.
”Ylemmältä taholta kuin Makuta Abzumo?” 666 tuhahti huvittuneesti. Sotilaat katsoivat vaivautuneina toisiaan.
”Makuta on kuollut”, sanoi se, joka oli kiivastuksissaan saanut Insinöörin tappamaan toverinsa. Kapteeni nauroi hänelle avoimesti, ennen kuin totesi: ”Usko, kun sanon, hölmö. Makuta on antanut käskynsä, ja nuo tottelevat vain häntä. Projekti etenee, kunnes se on valmis.”
Niine sanoineen musta nazorak käveli pois heidän luotaan viitta liehuen ja katosi johonkin käytävään.
”Tuota, nehän ovat muuttamassa”, yksi torakoista totesi, mihin toinen vastasi: ”Meinaatko?”
”Jospa jätämme ne muuttamaan rauhassa ja… menemme tästä… pois?” toinen jatkoi välittämättä toverinsa ivasta. Idea sai kannatusta, ja pian yhdellä mielellä vajavaistunut kuusikko katosi omille teilleen.

Bio-Klaani

Verstaan ovi avautui hitaasti, ja Summerganon kurkisti oviaukosta varovaisesti sisään. Pimeä ja pölyinen huoneisto huokui epäystävällisyyttä.
”Ei täällä ole käynyt kukaan sen jälkeen, kun lähdit”, toa mutisi. Jos joku olisi kuullut hänet, hänen olisi varmasti luultu mutisevan itsekseen tai – vielä pahempaa – puhuvan omalle päälleen, mutta todellisuudessa hän osoitti sanansa mielensä sisuksissa kuin parasiittinä lymyilevälle makutalle. Hänen ei olisi tarvinnut puhua lainkaan, sillä Makuta Nui kykeni tarkkailemaan hänen ajatuksiaan, mutta hänestä tuntui helpommalta päästää sanat ulos suustaan kuin normaalissa keskustelussa.
Kepe ei ole vieläkään palannut, ilmeisesti.
”Ei ole, ei.”
Hienoa! Tuhotaan kaikki todisteet!
”Mistä?” Suga ihmetteli etsiessään valokatkaisijaa. Hänen sen löydettyään valot räpsähtivät päälle ja huoneessa oleva kaaos paljastui.

Useat hyllyt olivat kaatuneet ja työtasot nurin. Esineitä lojui siellä täällä pitkin poikin lattioita, jotkin hajalla, toiset yhä kokonaisina mutta ruhjoutuneina. Se, että seiniin kiinni pultattuja asioita makasi maassa, vihjasi, että niiden päällä oli hypitty, kun ne olivat vielä olleet seinissä kiinni. Kaiken lisäksi lattiassa näkyi veritahroja, ilmeisesti tuntemattoman kamppailun jäljiltä. Tilanne vaikutti olleen vakava.
”Mitä”, Summerganon sai pöyristykseltään sanotuksi, ”helvettiä.”
Tämä… tuota noin. Eeeeeh.
”Mitä täällä on tapahtunut?”

Iggystä ei näkynyt jälkeäkään. Manu ei osannut huolestua sen puolesta eikä viitsinyt välittää ajatuksiaan Sugalle, jottei tämä turhaan huolestuisi siitä mahdollisuudesta, että tuon täysin hyödyttömän olennon oleminen oli ehkä muuttunut ei-olemiseksi.
Älä siitä välitä. Minulla oli täällä… pieni kokeilu. Se olisi voinut kenties auttaa meitä kukistamaan nazorakien uhan. Mutta… ööh, se taisi päättää, ettei ollut kiva maata lasiputken pohjalla.
”Sinä siis päästit jonkin väkivaltaisen geneettisen kokeen irti Verstaaseen?” Suga kysyi pöllämystyneenä.
En, Manu vastasi närkästyen. Minä loin väkivaltaisen geneettisen kokeen, ja se pääsi irti Verstaaseen. Siinä on ero.
”Voi Mata Nui!” Suga huudahti. Hän käveli sille ovelle, jonka takaa otus oli murtautunut ulos – eikä ilmeisesti ollut voinut jättää ovea kiinni saranoihin –, ja tutkiskeli näkemäänsä. Lattialla oli paljon särkynyttä lasia suuren astian murenemisen jäljiltä. Astian sisällä ollut neste oli aikaa sitten haihtunut ja jäljellä oli vihertäviä läiskiä lattiassa. Verstas oli kaaoksessa. Lattia oli veriläiskien ja vihertävien läikkien peitossa. Katastrofaalista.
Kepe tappaa minut, Manu tuumaili, ja Suga oli yhtä mieltä eikä viitsinyt edes yrittää peittää sitä.
”Minne uskot sen menneen?”
Varmasti se on seurannut Iggyä jonnekin tuonne syvyyksiin eikä enää koskaan palaa, toivottavasti ainakin.

Ennen kuin Manu ehti paremmin tajuta, mitä oli juuri sanonut, Suga voihkaisi ja tivasi sitten, miksi hän oli jättänyt Iggyn yksin otuksen kanssa. Harmitellen, ettei hänen ollut onnistunut pimittää Iggyn viimeisintä tiedossa olevaa sijaintia kämppäkaveriltaan, Manu vastasi:
No en minä tiennyt, että se kasvaa niin nopeasti tai on niin väkivaltainen kuin veritahroista voi päätellä! Minä loin asian, ja se oli… juttu.
”Aha.”
Parasta lähteä täältä. Mutta ensin! Etsipä sekasotkun keskeltä kirje, jonka jätin Kepelle ja tuhoa se.
”En taida viitsiä.”
Viitsit sinä, tai aiheutan päänsärkyä.
Tuhahtaen Suga tutkiskeli sekasortoista huoneistoa ymmärtäessään, että makutan uhkaus oli perin kirjaimellinen, mutta pian jopa Manu joutui myöntämään, että jos paperinpalasta oli jäljellä enää mitään, sitä ei ikinä löytyisi, ellei Manu sitten halunnut Sugan siivoavan sotkua, mihin tämä ei aikonut suostua. Niinpä he poistuivat Verstaasta mahdollisimman vaivihkaisesti, sillä Manu ei halunnut vahingossakaan tulla nähdyksi sen lähellä siltä varalta, että häntä syytettäisiin tapahtuneesta.
Niin kuin oikein olisikin, Suga ajatteli. Eikö hänellä käy mielessä, että hän on pääni sisällä aika turvassa?
Entä, jos minua vastaan on punottu salaliitto ja sinä olet osa sitä?
Suga ei viitsinyt huomauttaa ajatuksen järjettömyydestä, sillä Manu pystyi sen varmaankin näkemään ilman, että hän ajatteli sen ääneen.

Turvallisen matkan päässä Suga sattui vilkaisemaan ikkunasta ulos ja huomasi pitkän jonon matoraneja taittavan matkaa satamasta kohti Klaanin linnaketta.
Athisteja, Manu ajatteli. Jos Suga olisi halunnut konkretisoida ajatuksen ääniaalloksi, kyseessä olisi varmaankin ollut sihahdus, mutta siihen sisältyi sellainen mielenkiinnon häivähdys, ettei sitä olisi mitenkään saanut kuulumaan sihahduksesta. Koska kehon motoriikkaa hallitseva mieli oli myös kiinnostunut Ath-uskonnon harjoittajien saapumisesta Klaaniin, Suga lähti kävelemään kohti aulaa. Manun henkilökohtaisia ajatuksia Suga ei kuitenkaan kyennyt kuulemaan.
Suunnitelma voikin edetä hieman odotettua nopeammin.

Klaanon Rope

Kahdenkeskistä luottamusta

4 kommenttia

Nazorak-pesä

Gaggulabio oli tylsistynyt. Hänen tylsyyteensä oli myös sekoittunut raivoa ja turhautumista tehottomista alaisista sekä toiminnan puutteesta. Mikä pahinta, hänen varastonsa Steltiläisiä sikareita alkoi olla melkein lopussa.

“Onko siitä palkkasoturin nahjuksesta kuulunut mitään?” kenraali kysyi sivummalta olevilta hänen luokseen pinnalta saapuneilta sotilailta. Hän piti leveitä skakdinkoipiaan pöydällä nojaten suurella tuolillaan niin taa, että sen etujalat olivat ilmassa.

“Ei, kenraali. Ei mitään uutisia Amazuasta”, ruskea Akkon-niminen skakdi vastasi. Kyseinen lisko-olio sääteli juuri toverinsa kanssa jotakin Zakazlaista laitetta huoneen nurkassa, jota käytettiin paperisten dokumenttien kopiointiin. Gaggulabion sihteerin työ oli rangaistus, jonka saattoi saada esimerkiksi laiskottelusta vartiovuoroissa. Kyseinen viran jälkeen onnettoman skakdin sormet olivat yleensä täysin arvilla, sillä kone oli täynnä piikkejä (huhutaan, että Nektann oli tilannut ensimmäisen mallin) eikä se toiminut koskaan niinkuin piti. Mutta palkkasoturi pitivät palkkashekeistä, jotka olivat hieman veren tahrimia. Se pitää yllä verenhimoa, Metorakk totesi aina.

“Onko Metorakkista mitään”, Labio jatkoi. Hänen kenraaliluutnanttinsa poissaolo häiritsi vielä enemmän kuin Amazuan poissaolo. Tämäkin oli osallistunut jollekin tehtävälle jonkun vahkin kanssa, ja oli ilmeisesti palaamassa nyt ties mistä. Tai juuttunut ryöstelemään onnettomia, viattomia matorankyliä paluumatkallaan, joka oli Metorakkin luonteenlaadun tuntien täysin mahdollinen syy myöhästymiselle.

Kenraali murahti ja kaivoi uuden sikarin. Hän oli käynyt 001:n puheilla joitakin tunteja sitten. Hyökkäykselle linnakkeeseen ei oltu vieläkään määritetty tarkkaa ajankohtaa, hän sai kuulla. Nazorakien valmistelut olivat kuulemma kesken, hänelle sanottiin. Hän huomautti niistä tuhansista torakoista ja mauttoman isotykkisistä laivoista, jotka vain tuntuivat parveilevan Klaanin ympärillä. 001 ei ollut vaivautunut väittelemään palkkasoturin kanssa. Gaggulabiolla ei oikeastaan olisi pitänyt olla valittamista – nazorakit maksoivat hänelle ja hänen miehilleen koko ajalta täyden hinnan. Valitettavasti Klaanin saarella alkoholia oli skakdi-armeijan tarpeisiin äärimmäisen heikosti, erityisesti kuukausien ryöstelyn jälkeen. Skakdien luonnollisiin vietteihin kuului halu tappaa, ja kun se jäi tyydyttämättä, kurinpito alkoi olla entistä vaikeampaa. Poltettavat matorankylätkin alkoivat loppua.

“Käske Zilaggia tilata lisää sikareita siltä välittäjäpelleltä”, Labio murahti. Toinen hänen avustajistaan nyökkäsi ja lähti. Gaggulabio sai hetken mielenrauhan keskittyessään paksuun sikariinsa ja sen sisältämiin ah-niin-epäterveellisiin kemikaaleihin, jotka imeytyivät hänen romminpolttamiin sisuskaluihinsa.

Avustajan palaamiseen ei kestänyt kauaa. Gaggulabio loi oviaukossa kysyvänä odottavalle skakdinuorukaiselle vihaisen mulkaisun. Oli ilmiselvää, että skakdi ei ollut käynyt lähelläkään Zilaggin työpistettä.
Skakdin ääni oli epävarma ja varovainen. ”Kenraali?”
Vastaukseksi hän sai vain kenraalinsa murahduksen ja piinaavan tuijotuksen.
”Ke-kenraali. Teille on vieras. Tuota, käskenkö varaamaan tapaamisajan vai…”

“Kuka se on?” Labio murahti. Hän kuitenkin tunsi itsensä hieman tyytyväiseksi. Vieraat toivat ainakin vaihtelua tylsyyteen.
Skakdikenraali sai vastauksensa, mutta ei välttämättä ollut tyytyväinen siihen. Ainakaan tylsyys ei virnuillut hänelle samalla omahyväisen itseriittoisella tavalla kuin henkilö, joka astui oviaukkoon viestinviejäskakdin viereen.
”Huomenta”, sanoi Avden pehmeä ja matala ääni. Sinistä Pakaria kantava matoran oli ilmestynyt ääntäkään päästämättä oviaukkoon.

Labion silmät suurenivat. Hän laski jalkansa pöydältä ja tuolin etujalat pamahtivat lattiaan.

“No sinuahan ei olekaan hetkeen näkynyt, varjopoika”, Labio tervehti ja viittasi avustajansa pois.
”Ei sinuakaan”, Avde sanoi astuen sisään oviaukosta. ”Kiirettä kentällä, kenraali?” Labio ei pitänyt tavasta, jolla Punainen mies sanoi viimeisen sanan.

“Olisikin”, Labio vastasi. “Tule toki istumaan”, hän viittoi Avdea ovelta pöytänsä ääreen.
Avde asteli kivilattiaa pitkin kohti tuolia, joka oli selvästi suunniteltu skakdeja ajatellen. Varjo kohtasi ovenkahvan. Jokin matoranin varjossa liikahti eri tavalla kuin matoran itse, ja toimiston ovi napsahti huomaamatta kiinni.
”Labio hyvä”, Avde sanoi upoten aivan liian suureen tuoliin. ”Meillä on neuvoteltavaa.”

“Sisältyykö siihen asioiden tappamista?” Labio kysyi äänensävyllä, josta ei voinut täysin sanoa oliko hän vakavissaan.
”En tiedä”, Avde sanoi hymähtäen. ”Jos koet, että sinulla on tarvetta sisällyttää siihen sitä. Se ei ole kuitenkaan lähtökohtamme.”
“Olen pelkkänä korvana, mikäli meillä skakdeilla ylipäätään olisi näkyvät korvat”, Labio vastasi kiinnostuneena.
Avden puheen sävy muuttui kohteliaasta salamyhkäiseksi.
”Gaggulabio hyvä. Saatan tarvita apuasi jossain. Kenraali 001 ei jostain syystä… luota minuun eräässä pienessä asiassa.”
“Torakat nyt eivät muutenkaan ole mitään yhteistyökykyisyyden mallikappaleita”, skakdi tuhahti.
”Osaat selvästi ymmärtää ongelmani”, Avde hihkaisi. ”Oli miten oli. Haluan, että järjestät minulle hetken Allianssin tuoreimman ’hankinnan’ kanssa.”
Punainen Mies porautui katseellaan skakdipalkkasoturin päähän yrittäen lukea tämän reaktioita. Gaggulabio ei koskaan pitänyt siitä. Miksi jokainen keskustelu Pesässä oli muuttunut raivostuttavaksi korttipeliotteluksi?

“Miekkapiru. Sitäkö petturiako tarkoitat?” Labio kysyi.
”Toa Ämkoo, kyllä”, matoran vastasi. ”Haluan vaihtaa muutaman sanasen hänen kanssaan. Muutaman vain.”
Gaggulabio kumartui lähemmän Avdea. Hän aloitti matalalla äänellä: “Minä en pidä sinusta, me molemmat tiedämme sen. Vielä vähemmän pidän pienistä suunnitelmistasi, jotka toimisivat ehkä shakkiottelussa. Haluat käyttää tätä toaa omiin tarkoitusperiisi. Haluat hänet yhdeksi nappulaksesi, etkö vain?”
”Uskalias oletus, ystävä hyvä”, Avde sanoi nyökäten. ”En kiellä, etteikö olisi monia tapoja, joilla voisin itse hyötyä Ämkoosta ja hänen kyvyistään. En kuitenkaan mitenkään voisi omia niitä itselleni. Gaggulabio, olen toiminut vain lopullista voittoamme ajatellen.”

“Jos tarkoitusperäsi ovat niin rehelliset, mikseivät ötökät halua auttaa sinua?”
”Nazorakit ovat epäluuloista kansaa. Mitä voi toisaalta odottakaan rodulta, joka on karttanut muita rotuja jo niin pitkään… paitsi taistelukentällä.”
” Kaikki tässä pesässä tuntuvat karttavan sinua, ystävä hyvä. Oletko huomannut, että kukaan ei oikeasti luota sinuun pätkääkään?” Labio vaahtosi. Hänestä tuntui hyvältä kerrankin sanoa jotakin Avdelle vastaan – normaalisti heidän verbaaliset shakkipelinsä olivat Labion kannalta nöyryyttäviä.
Avde otti syytökset vastaan yllättävän lempeästi. Se, miten Gaggulabion sanat eivät saaneet punaisessa matoranissa aikaiseksi reaktion reaktiota sai skakdikenraalin lähinnä ärtyneemmäksi.
”Ja sitä”, Avde sanoi alakuloisemmalla äänensävyllä, ”syytä sille en voi ymmärtää, ystäväiseni. Voitko rehellisesti sanoa, että olen tehnyt jotain ansaitakseni tuon kaiken epäluulon? Kaikki, mitä olen sanonut sinulle koskaan on ollut täysin totta tavalla tai toisella. Lähetin käteni Miekkapaholaisen perään, kun tilanne sitä vaati. Ja niin Miekkapaholaisen miekkakäsi irtosi tämän olkapäästä. Kutsuin liittolaiseni murtamaan Bio-Klaanin turvallisuudentunteen. Ja tieto, jota olen teille tuonut… et voi väittää sitä muuksi kuin arvokkaaksi.”
Avde kumartui lähemmäs Gaggulabion istuinta ja vilautti hymynpuolikasta. ”Labio hyvä, olenko antanut sinulle syitä olla luottamatta minuun?”
“Sinä kätkeydyt varjoihin ja… ei, sinä olet varjo. Kukaan meistä ei voi ymmärtää sinua. Emme tiedä kuka oikeasti olet tai mistä tulet. Sinä ilmestyt yllättäen, teet silmänkääntötemppuja, tiedät liikaa. Kuten silloin Allianssin ensimmäisessä kokouksessa, kun ilmestyit niine silminesi. Sinua pelätään, koska sinua ei ymmärretä. Sinuun ei luoteta, koska sinua ei ymmärretä. En usko että asia voisi muuttua. Allianssi arvostaa palveluksiasi, muttei kykene luottamaan sinuun.”

”Tarvitseeko sinun ymmärtää minua?” Avde aprikoi. ”Oletko koskaan kyseenalaistanut palkanmaksajasi tavoitteet, Gaggulabio? En usko, sillä sellainen olisi huonon palkkasoturin merkki. Sinun ja miestesi ei tarvitse sekaantua siihen, mikä minä olen ja mistä tulen. Ne yksityiskohdat ovat hidasteita sujuvalle yhteistyölle.”
Avde levitti kätensä tuolin käsinojille. ”Minä, Labio hyvä, olen yksi helpoimmin ymmärrettävistä miehistä, jotka tulet tuntemaan. Minulle ei ole väliä, mistä yhteistyökumppanini tulevat, kuinka paljon he tietävät, kuinka monta miestä ja naista he ovat tappaneet. Voin pitää heistä, ja sillä ei ole väliä. Voin olla pitämättä heistä, ja sillä ei ole väliä. Voin kyseenalaistaa heidän moraalinsa, mutta sillä ei ole väliä. Todellisuudessa väliä on vain sillä, että olemme menossa samaa määränpäätä kohti.”

Punaisen miehen silmät muuttuivat viiruiksi. ”Ja tuo polku määränpäähämme on pitkä ja kivinen, eikä se helpottunut sillä, että Abzumo hukkui Hopeiseen mereen ilmalaivassaan. Meillä ei ole varaa sisäisiin ristiriitoihin.”

“Mitä minä saan tästä? Sinulla on parasta olla tarjottavana jotakin, josta en voi kieltäytyä. Tehtäväsi ei ole helppo eikä erikoisalaamme, mutta kunhan sovimme hinnasta, se saattaa onnistua”, Labio kyllästyi kiistelemään etiikasta. Hän haistoi nyt vain voitot, joita hän voisi Avdelta saada. Avde ei näyttänyt olevan anteliaalla päällä, mutta hänellä ei varsinaisesti ollut vaihtoehtojakaan.
”Toivoin, että sinulla olisi itselläsi ollut mielessä jotain”, Avde sanoi hieroen leukaansa. ”Uskon voivani järjestää hyvin monenlaisia asioita.”

Gaggulabio pohti vaihtoehtojaan. Hänellä tai hänen joukoillaan ei ollut pulaa rahasta, aseista tai muista hyödykkeistä. Hän mietti hetken mahdollisuutta määrätä Avde laittamaan nukkensa Kuralumen perään, mutta hylkäsi ajatuksen. Kuralumi ei yksinkertaisesti kuollut, joten moinen kauppa olisi tuhlausta. Sitten hän keksi.

“Sinä tunnet erään, joka kutsuu itseään ZMA:ksi, eikö totta?” Gaggulabio kysyi.
Punainen matoran ei vastannut välittömästi, vaan nosti kulmiaan suorastaan yllättyneenä. Hetken ajan Labion kasvoilla oli voittajan virne.
”Mahdollista”, Avde sanoi. ”Mistäköhän sellaista päättelit, Gaggulabio?”
“Se yö. Kun sinä pienine metallipurkkeinesi kävitte Klaanissa. Klaanilaiset ovat selvitelleet tätä ZMA:ta. Hän on olemassa, sen tiedän. Tiedän myös, että hänellä on teknologiaa. Teknologiaa, jolle kunnianhimoinen skakdikenraali keksisi vaikka mitä käyttötarkoituksia.”
”Pyydät aika suuria asioita. Voin jo vannoa, että hän mieluummin ampuu itseään päähän kuin luovuttaa sinulle yhtään…” Avde piti pienen tauon puheessaan, ”kaunokaisistaan. Mutta Arstein on luonut vuosien varrella hyvin monenlaista teknologiaa. Luulen, että pienen suostuttelun myötä voin luvata miehillesi uusia leikkikaluja. Katsotaan, mitä voin tehdä asialle.”

“Avde, tiedätkö mitä. Yhdestä asiasta minä pidän sinussa. Sinä olet omatoiminen.”
Punainen matoran risti sormensa ja naurahti kuivasti. ”Kukaan ei ole koskaan antanut minulle mitään suoraan käteen, Gaggulabio. Olen joutunut tekemään työtä voittojen edestä ja toiminut aina lähellä tapahtumien ydintä. Olen yhtä paljon tämän pelin nappula kuin sen pelaaja.”
Avden äänensävy oli innostunut. Hän oli saamassa sitä, mitä halusikin.
”Onko meillä sopimus?”

“Siltä se hieman vaikuttaa”, Labio totesi hyväksyvästi. “Alan järjestellä sinulle tapaamista. Kuinka kauan haluat olla miekkapirun kanssa kaksin?”
”Kymmenen minuuttia riittänee”, Avde sanoi. ”Jos sanakin tästä kantautuu 001:n tykö, en halua antaa hänelle enemmän syitä epäluuloisuuteen. En halua antaa hänelle sitä kuvaa, että yrittäisin napata hänen tuoreen pikku makutansa omiin näppeihini.”
“Älä huoli, tämä pysyy meidän välillämme. Miksi minä nyt pilaisin kaupat, joista kumpikin hyötyy?”
”Niinpä, niinpä.” Avden katse vaelteli toimiston seinillä. ”Jos oletamme, että minulla on kaipaamasi… kauppatavara seuraavan 36 tunnin sisällä, miten haluat sen toimitettavan?”

Gaggulabio veti auki kartan Klaanin saaren pohjoisosista (hänen kaunis, oman seinän vienyt suunnitelmakartta oli hajonnut liiallisen alkoholin nautinnan seurauksena). Hän osoitti pitkää vuonoa joidenkin kiojen päässä Nazorakien satama 05:sta.

“Alukseni saapuvat tuolta satamasta tähän”, Gaggulabio sanoi ja osoitti vuonoa. “Emme toki halua häiritä ötököiden omien laivojen huoltoa. Vaihdamme tavaran tasan 36:n tunnin kuluttua.”
Avde nosti kätensä ylös ja tuijotti karttaa mietteliäänä.
”Herättää liikaa huomiota, jos saavut sinne itse”, matoran sanoi. ”Kaksi liittoumamme avainhenkilöä noin syrjäisessä pisteessä. Olisi ehkä parasta, jos lähettäisit vähemmän tunnistettavan hakijan.”

“Lähetän asialle luottomieheni”, Gaggulabio vannoi. “Saanet vierailusi vähintään vuorokauden sisään. Alan järjestelemään asioita.”
”Mainiota. Luotan, että järjestät kohtaamiseni toan kanssa välittömästi varmistettuasi kauppatavaran saapumisen.”
Avde loikkasi tuoliltaan alas ja laskeutui kiviselle lattialle vähin äänin. ”Hyvä, että löysimme yhteisen sävelen, Gaggulabio. Minusta on perin valitettavaa, kuinka vähän olemme saaneet jutella.”
Sinikasvoinen ta-matoran nyökkäsi kiven skakdille ja asteli tämän toimiston ovea kohti.

Gaggulabio kuuli Avden sulkevan oven perässään. Kenraali huomasi olevansa erittäin tyytyväinen. Hänen hymyilemiseen luoodut hampaansa taittuivat skakdien tavaramerkkivirneeseen. Hän pääsisi suunnittelemaan operaatiota.

Klaanon Rope

Lähetti ja kuningatar

6 kommenttia

Telakka, uloin sisäpiha

Yön sinisyys oli väistynyt. Kuusi pimeän sinen turvin lentänyttä tummanpuhuvaa varjoa laskeutui kivipohjaiselle lentokentälle aamuaurinkoiselta taivaalta, ja suurten lintujen siivet piiskasivat tuulta laskeutumiskohtaa ympäröivien Laivaston matoranien kasvoille. Sekalainen joukko kirjavia laivastolaisia katseli ihmeissään Veljeskunnan lintuja, jotka kaikessa valtavuudessaan ottivat maankamaran kuitenkin vastaan sulavasti ja pehmeästi. Yleensä tälle puolelle laskeutui vain Laivaston rautalintuja.

Veljeskunnan suurten ratsujen niskasulista laskeutui ryhmä le-matoraneja Enki kärjessä, jonka jälkeen esiin asteli Guardian. Skakdi heilautti Vartija-kiväärin selkäänsä tottuneesti nahkaisesta remmistä tiukasti kiinni pitäen. Koko joukko näytti taistossa ryvettyneeltä, ja metsikön kosteus ja taistelu olivatkin häivyttäneet Kanoheille ja skakdin kasvoille maalatut naamiovärit lähes olemattomiin.
G pysähtyi lintujen laskeutumista tarkkailleen joukkion eteen. Joukossa ei ollut vain laivastolaisia matoraneja, vaan myös muita klaanilaisia. Admin tunnisti sekavan klaanilaismassan joukosta Dinemin, Troopperin ja joitakin vartiopuolen steltiläisiä. Myös pieni kuppikunta Veljeskunnan matoraneja oli katsomassa synkän hiljaisina.

Joku on ilmeisesti vihjannut tulostamme, Guardian pohti. Väkijoukko katsoi adminia ja le-matoralaisia viidakkoshinobeja kasvoillaan ja naamioillaan voitonriemua. Viesti Kaya-Wahin taistelusta oli kulkenut nopeasti.

Guardian katsoi väkijoukkoa intensiivisesti ja nosti kättään heiluttaakseen. Silloin laukesi valtava suosionosoitusten hyöky. Klaanilaiset hurrasivat ja taputtivat kovaäänisesti. Joku joukossa, ehkä Troopperi, alkoi huutamaan adminin nimeä kovaäänisesti. Ei kestänyt kauaa, että hurraava ja taputtava joukko liittyi yhtenä kuorona mukaan.
”GUARDIAN! GUARDIAN! GUARDIAN!”

Suosionosoitusten kiljunta vaimeni hieman, kun väkijoukko hajaantui keskeltä kahtia. Klaanilaisjoukkojen väliin muodostui polku, jota pitkin asteli Tawa. Toa oli jo huomattavasti terveemmän näköinen, vaikkakin tämän katseessa oli vielä kalpeutta. Sininen visiiri piilotti paljon.
Keltaisen sähkön toan olkapäät ja selän hautasi suuri violetti kangas, jotain viitan ja kaavun väliltä. Juuriadmin pysähtyi sinisen skakdin eteen, hymyili hieman ja nyökkäsi tälle.
”Helei.”

”Ei hätää, yhtenä palasena edelleen”, Guardian naurahti.
”Kyllä minä tiesin”, toa vastasi varmana. ”Tuletko?”
Gee nyökkäsi ja kaksikko lähti kävelemään edelleen hurraavan väkijoukon välistä kohti linnaketta ja ylläpitosiipeä. Maisemat vaihtuivat vauhdilla. Guardian ei halunnut jäädä liian pitkäksi aikaa innokkaina vaahtoavan klaanilaisjoukon sekaan. Klaanilehden haastattelu oli viimeinen asia, jota hän kaipasi tähän tilanteeseen.
”Onko sinulla jotain tekemistä tämän…” Guartsu sanoi osoittaen lentokentällä olevaa joukkiota peukullaan. ”… vastaanottokomitean kanssa?”

Siihen hän ei saanut muuta vastausta Tawalta kuin hymyn. Juuriadmin puhui hiljaa.
”Ajat ovat vaikeita. Ensiksi Feterrojen yö, sitten pommitukset, sitten ne zyglakit ja se, mitä niille kävi… ja tämän kaiken jälkeen sekä Ämkoo että Saraji pettivät meidät todella näkyvästi. Eivätkö klaanilaiset sinusta kaipaa kaikkien näiden kauhujen jälkeen jotain pysyvää?”
He saapuivat admin-siiven ala-aulan luo. Guardian veti oven auki ja jäi hetkeksi katsomaan Tawaa silmään. Tawa ei astunut ovesta, vaan vastasi kysyvään katseeseen ja pysähtyi.
”Yritätkö sinä tehdä minusta jotain sotasankaria?” skakdi kysyi hämmentyneenä.
”Ei minun tarvitse”, Tawa vastasi hymyillen aidosti. ”Kansa tietää, että sinä olet tekemässä jotain. Älä teeskentele, että maineesi ei olisi kirinyt kauas. He tietävät, että sinä et lepää ennen kuin sota on ohi. Itseasiassa… Paaco jopa kertoi, että on ehdotettu Mt. Ämkoon uudelleennimeämistä sinun mukaasi.”
”Älä viitsi.”
He ohittivat suuret panssarilasiset ikkunat ja ovet, jotka johtivat eri kokoustiloihin. Suurin osa tiloista oli nykyään tyhjiä. Tawa pysäytti erään ikkunan kohdalla matkanteon ja osoitti pohjoista horisonttia. Jonnekin kauas piirtyi petoliskon hammasta muistuttava vuorenhuippu.
”Guartsuvuori”, Tawa naurahti väsyneesti hymyillen. Myös Guardianin ilme oli väsynyt, mutta ei hymyilevä.
”Nyt hei.”
”Guartsuvuori!” Puna helotti Tawan naamiolta. Toan ääni oli ratkiriemukas.
”Sinä et ilmeisesti aio päästää tuosta irti.”
Tawa pudisti päätään. ”Guartsuvuori!”
”Ha ha ha”, Guardian hekotti niin kuivasti kuin vain aavikkosaaren kasvatti osasi. ”Hyvä on. Pidetään tuolle kivinäppylälle nimiseremonia ensi pyhänä. Jos olemme vielä hengissä silloin.”
Kaksikko jäi tutkimaan horisonttia ikkunalasin läpi vielä hetkeksi. Oli vaikea olla ajattelematta Allianssin päättymätöntä marssia. Pohjoinen kävi ahtaammaksi ja ahtaammaksi päivä kerrallaan. Entinen Ämkoo- ja ilmeisesti nykyinen Guartsuvuori oli jo melkein torakoiden hallinnassa.
Eivät ne silti vain pohjoisesta hyökkää, Guardian mietti. Yksi täyslaidallinen Rautasiiven kannelta linnoituksen ytimeen ja se on siinä. Jos selviydymme siihenkään asti.

Ajatuskulku vei vain synkkyyteen ja tappioon, ja Gee tiesi molempien adminien ajattelevan samoilla linjoilla. Hän tökkäsi yhä horisonttiin tuijottavaa Tawaa kevyesti olkapäähän ja nyökkäsi toalle, kun sai tämän kääntymään. Kaksikko jatkoi sanaakaan sanomatta matkaansa punamattoisia käytäviä pitkin.
”Missä Visu on?” sininen skakdi kysyi avatakseen keskustelua johonkin suuntaan.
Tawa kohautti olkapäitään. ”Viimeksi kun kuulin, hän yritti kammeta Manua ulos Sugan päästä.”
Guardian oli positiivisen pöllämystyneen näköinen. ”Tuo ei varmaan muutu yhtään ymmärrettävämmäksi, vaikka selittäisit.”
”Ei”, Tawa pudisti päätään hymyillen lempeästi.
”Niin arvelinkin. Entä moderaattorit? U on Matoron kanssa Metru Nuilla, eikö?”
Tawa nyökkäsi. ”Make on toipumaan päin. Samesta ja Bladiksesta ei ole kuulunut hetkeen. Olen ehkä vähän huolissani, mutta mitä asialle voi tehdä?”
”Ei kai tässä voi kuin odotella”, Guardian huokaisi. Sen jälkeen hän tajusi salamannopeasti jotain. Jotain hälyttävää.
”… onko Paaco yksin vastuussa kaikista moderaattorien Klaanin sisäisistä asioista?”
Tawa nyökkäsi syvään. Geen katse pysähtyi.
”Miksi linnoitus ei ole vielä ilmiliekeissä?”
Guardianin heitto sai Tawan naurahtamaan jälleen. ”Älä huoli. Kaikki on kunnossa. Usko tai älä, Paaco on vakavoitunut viime aikoina. Luotan häneen.”
”Jos sinä luotat, se riittää”, skakdi sanoi.

He saapuivat vanhaan komentokammioon, ja paksu ovi kalahti tiiviisti saranoilleen. Feterrojen yönä käyttökelvottomaan kuntoon pahoinpidelty ylläpidon pääkonttori oli ollut remontissa viimeisen kuukauden ajan. Se oli valmistumassa vasta nyt.
Käytännössä kaikki sisätilat oli jouduttu rakentamaan uudelleen. Pehmeän mäntypuinen lattia oli vaihtunut militaristisemman betoniseen kiveen, ja seinälautojen lämmin punainen tammi viileän siniseen metalliin. Guardianin katse siirtyi kulmasta kulmaan. Poissa olivat adminien seinille ripustamat taulut monenlaisine kehyksineen. Niiden tilalla oli rypäs uutuuttaan hehkuvia näyttöpäätteitä. Vanha pitkä kokouspöytä oli korvattu ankean bunkkerimaisella ja kiiltävän mustalla suorakulmiolla.
Skakdi huokaisi. Viimeinenkin teeskentely siitä, että rauha oli vielä mahdollisuus oli lähtenyt rakennuksesta vanhan komentokammion mukana.
Tawa ei voinut olla tutkimatta Guardianin reaktiota.
”Et taida pitää siitä?”
”En. Mutta eiköhän se aja asiansa.”
Guardian otti Vartija-kiväärin selästään, veti auki taisteluvyönsä ja laski molemmat tuolille kokouspöydän ääreen. Sitten hän istui toiselle tuolille. Tawa seurasi esimerkkiä.

Punaiset silmät tuijottivat kokoussalin ovea. ”Onko varma, että kukaan ei kuule?”
”On”, Tawa vastasi laskien violetin viittavaatteensa hellästi tuolinsa selkänojalle. ”Miten niin? Miksi halusit minut tänne?”
”Minä olen ajatellut”, Gee sanoi nieleskellen sanojaan. ”Ajattelin jo tämän operaation aikana, että minun pitää ehkä tehdä jotain aivan skarrararrin vaarallista ja tyhmää.”
Tawa käänsi päänsä vinoon ja näytti kummastuneelta. ”Jatka.”
”Minun pitää käydä Veljeskunnan saarella.”
Naisen kulmat kurtistuivat ärtyneiksi. Tawa ei jäänyt kyselemään varovaisesti, vaan pisti tiukasti lähes välittömästi. ”Oletko hullu? Se on menetetty! Sinne meneminen olisi itsemurha!”
Gee laski katseensa alas ja nosti kätensä ikään kuin pyytääkseen puheenvuoroa. ”Tiedän, tiedän. Torakat ovat miehittäneet kaikki rannat. Selviytymismahdollisuuteni eivät ole kovin isot meriteitse. Mutta… minusta tuntuu, että minun täytyy käydä puhumassa Valkoiselle turagalle.”

”Bakmeille?” Tawa kysyi viuhtoen käsillään vihaisena. ”Gee. Mitä takeita sinulla on, että edes löydät hänen piilopaikkansa?”
”Ei kai mitään.”
Tawan äänensävy kiihtyi. ”Ja mitä takeita on sille, että nazorakit eivät ole jo löytäneet häntä?”
”Ei kai mitään.”
Guardian ei kuulostanut erityisen varmalta suunnitelmastaan, ja sen näki myös katseesta, jolla hän myönsi olevansa vahvassa alakynnessä.

Tawa oli kysymässä vielä jotain. ”Ja miten sinä edes-”, hän aloitti, mutta näki vastauksen puutteen jo skakdin punaisesta silmästä ja keinopunaisesta kiikarisilmästä. Tawa huokaisi ja sulki suunsa hetkeksi.
”Minun on pakko puhua hänelle”, Guardian sanoi. ”Luulin ymmärtäväni Ämkoota. Olin kai väärässä… mutta turaga Bakmei koulutti hänet. Hän on ehkä ainoa elävä henkilö, joka tietää, millainen Ämkoo oli ennen kuin hänestä tuli Miekkapiru.”
”Etsitkö syytä sille, miksi hän teki mitä teki”, Tawa kysyi rauhallisempaan, ymmärtäväiseen sävyyn, ”vai haluatko vain ymmärtää häntä?”
”Minä en tiedä”, Guartsu vastasi. ”Ehkä molempia. Minä en ymmärrä pettureita, vaikka olen tuntenut… useammankin.”
Skakdin ääni säröili viimeisellä sanalla. Tawa katsoi poispäin Guardianin silmistä. ”Ymmärrän.”
Guardian näytti keräilevän ajatuksiaan hetken ennen kuin jatkoi.
”Bakmei tietää, miten hän taistelee. Jos aion kohdata hänet itse, minun täytyy oppia tuntemaan hänen jokainen tekniikkansa.”
”Onko sinun pakko mennä sinne itse?” Tawa kysyi. ”Siihen kuolemanloukkuun?”
”Valkoinen turaga ei suostu puhumaan aivan kenelle tahansa.”
”… miksi siis sinulle?”
”Eihän hänellä kovin montaa hyvää syytä ole. Minä olen hänen oppilaansa entinen taistelutoveri. Ja jos se ei kelpaa… no, minulla on jäljellä enää vain yksi silmä, jonka hän voi repiä irti.”

Tawa ei näyttänyt taikka kuulostanut ollenkaan vakuuttuneelta. ”Gee. Toivon, että tiedät, mitä olet tekemässä.”
”En minä yleensä”, Guardian vastasi vilauttaen virnettä. ”Sano minua hulluksi, mutta… minusta tuntuu, että universumilla on minulle jotain suunnitelmia. Se on ainoa syy sille, miksi olen vielä hengissä.”
Tawan äänensävy oli kylmä ja täysin vivahteeton. ”Olet hullu.”
”Tuota sanot aika usein. Mutta… en tiedä. Kuvittelepa. Olin taas lähellä kuolemaa viime yönä. Nazorak oli ampua minua päähän, mutta viime hetkellä yksi veljeskuntalaisista hyppäsi eteen.”
Tawa hiljeni hetkeksi odottamaan sanoja tyhjyyden täytteeksi.
”Taas joku muu kuoli minun paikallani. Joku uhrautui minun puolestani. Vain näin mielipuolisessa maailmassa tällainen tappaja jatkaa porskuttamista, kun muut kuolevat ympärillä. Tajuatko nyt, miksi en pidä siitä, että minusta tehdään jotain sotasankaria?”

”Kyllä, mutta…” Tawa sanoi. ”Ehkä he tarvitsevat sen. Ehkä he tarvitsevat sankareita, koska muuta toivoa ei ole. Ehkä he tarvitsevat jonkun, johon tietävät voivansa luottaa.”
”Ehkä. Mutta en tiedä, voinko olla se henkilö.”
Sininen skakdi nojasi syvemmälle tuoliinsa ja näytti uppoutuvaan suunnitelmiinsa.
”Minun täytyy miettiä vielä, miten pääsen Veljeskunnan saarelle huomaamatta. Ehkä nyt ei ole aika sille.”
Tawa nousi myös tuoliltaan ja nosti violetin viittakankaan hartioilleen. ”Gee. Sinä olet parempi mies kuin uskot olevasi. Yritä välillä ymmärtää se.”
Sininen skakdi kääntyi Tawaa kohti. ”Kiitos.”

Adminit nyökkäsivät toisilleen hyvästiksi ja Tawa kääntyi oven suuntaan astellakseen pois. Juuri kun keltainen Toa oli komentokammion ovella, Guardian kuitenkin avasi suunsa.
”Tawa.”
Nainen pysähtyi ja vilkaisi Guardiania. ”Niin.”
”Vielä yksi juttu”, sininen skakdi köhi ja viittoi Tawaa luoksensa. Juuriadmin käveli hitaasti Tuomaria kohti. Seuraavan kysymyksensä Gee kysyi kuiskaten. Skakdin ilme oli nyt suorastaan hyökkäävä.
”Mikä on minun nimeni?”
Tawa näytti yllättyneeltä. Hän kuitenkin kumartui varoen Guardianin pään viereen ja kuiskasi jotain pieneen ääneen. Skakdin silmät nauliutuivat paikoilleen.
Adminit jakoivat jälleen pitkän vaivaannuttavan hiljaisen katsekontaktin.
”Pääsinkö läpi?” toa kysyi. Guardian räpytteli silmäänsä ja haki ajatuksiaan.
”Kyllä.”
”Sinä… et ole tainnut kuulla tuota nimeä itse hetkeen?” Tawa kysyi.

Guardian pudisti päätään. ”En. Se… oli outoa.” Muistikuvat vyöryivät vanhan zakazilaisen päähän. Ne olivat muistikuvia ajasta, jolloin joku oli vielä kutsunut häntä tuolla nimellä. Nyt ne tuntuivat kuin huonosti muistetuilta unikuvilta, jotka sekoittuivat toisiinsa irrallisina pätkinä. Kokonaisuudet olivat hämärtyneet ja yksityiskohdat pistivät päänsä esiin varjoista.

”Älä yritä pakoilla niitä muistoja”, Tawa sanoi hiljaa. ”Ne eivät lakkaa olemasta.”
”Joskus toivon, että lakkaisivat”, Gee sanoi turhautuneena. ”Oli olemassa skakdi, joka vastasi tuohon nimeen. Sitten se skakdi kuoli, ja samana päivänä syntyi skakdi, joka vastasi minun nimeeni. Minä olen kaksi eri miestä, Tawa. Minulla on molempien muistot, vaikka välillä en tiedä, olenko kumpikaan.”
Tawa nyökkäsi ymmärtäväisenä. Hän tiesi, miltä se tuntui. Liiankin kirjaimellisesti.
”Mutta jatkat taistelua.”
Sotilaan kasvoilla oli raukea, mutta tyytyväinen ilme.
”Voinko muutakaan?”

Komentokammion keskustelu hiljeni niihin sanoihin ja jätti adminit niihin mietteisiin. ”Mene nukkumaan”, Tawa sanoi vielä. ”Sinulla oli pitkä yö.”

Klaanon Rope

Upotettuja aarteita

Yksi kommentti

Vahkikomentokeskus

Le-matoralainen työntekijä asetti kahvikuppinsa ruskealle puupöydälle ja avasi sanomalehden. TILA VAKAA, ilmoitti viereisellä pöydällä sijaitseva keskustietokoneen näyttö. Ja se oli hienoa. Hengenvaarallisen toimintavirheiden määrä vahkijärjestelmässä oli viime vuosina kääntynyt rajuun laskuun Nuparun ahkerien korjauksien takia. Nyt useimmat työpäivät kuluivat kahvia juodessa ja sanomalehtiä lukiessa.

Ovelta kuului koputus. Keskeytys täydellisesti alkaneeseen aamuun. Le-matoran harmitteli mukavan asentonsa menettämistä ja nousi ylös. Muidenkin tietokoneiden näytöt olivat lopettaneet virheistä valittamisen. Joku vahki jossain oli havainnut tuntemattoman materiaalin ja lukkiutunut, mutta sellaisia rutiinivirheitä tapahtui sensorien epätarkkuuden takia usein.

Oven avauduttua matoranin pään kohtasi Kapuran nyrkki. Työntekijä kaatui parahtaen lattialle ja menetti tajuntansa välittömästi. Tuo ei kuulunut asioihin, joiden matoran oli kuvitellut odottavan ovella. Komentokeskuksen oven lukko vaikutti aika vahvalta, mutta Kapura päätti lisätä painavia huonekaluja. Koskaan ei voinut olla liian varovainen. Tajuton le-matoran ei onneksi jäänyt kaipaamaan työpöytänsä entistä asettelua.

Viimein Kapura päätti, että ovi pysyisi lukossa tarpeeksi kauan. Hänelle komentokeskusta esitelleet matoranit saattaisivat päästä ulos siivouskomerosta, mutta oven murtamiseen kuluisi enemmän aikaa. Toisten kolkkailu toana on melkein huijausta, Kapura ajatteli. Kukaan täällä ei kuvitellut tajuttomuuden seuraavan pian toan nähdessään. Pimeyden metsästäjien tai skakdien taas olisi miltei mahdotonta suorittaa samanlainen tehtävä.

Kapura istui päätietokoneen ääreen sidottuaan työntekijämatoranin sähköjohdoilla kolmanteen työpöytään. Tila vakaa? Ei kauan. Tulen toa etsi käsiinsä tiedoston, joka sisälsi tiedot vahkien tavoittelemista rikollisista. Kapura varmuuskopioi sen ja tyhjensi alkuperäisen.

Metru Nui

Komentokeskuksen signaali kulki läpi metrujen ja tavoitti jokaisen vahkin. Ne pysähtyivät hetkeksi lataamaan päivityksiä. Kaikki vahkit, jotka olivat ajamassa takaa rikollisia, huomasivat listan tyhjyyden ja aloittivat jonkun toisen työtehtävän. Pian saapunut seuraava päivitys sisälsi myös estot uusien rikollisten lisäämiseksi.

Uusi päivitys. Rikollislista menetti hetkellisen tyhjyytensä.

nurukan::bio-klaani::murha(matoro::bio-klaani)
deleva::bio-klaani::murha(matoro::bio-klaani)

Pian saapuivat myös uusien rikollisten tiedot. Seurasivat käskyt, jotka kielsivät kaikki tehtävät rikollisten kiinniottoa lukuunottamatta.

Vahkit lähtivät liikkeelle.

Komentokeskus

Kapura hihitti. Matoron haamu mainitsi jotain kostosta ja oikeudesta. Le-matoran oli pysynyt tainnoksissa. Kapura nousi ylös työpöydän ääreltä ja käveli ympäri komentokeskusta. Hänen täytyisi aloittaa jatkon suunnitteleminen. Matoron ja Umbran kuolema palasi hänen mieleensä. Syyllisiä hän voisi rankaista, mutta eloon hän ei voisi uhreja palauttaa.
Lopeta tämä pelleily, ääni sanoi. Kapura katsoi kohti Matoron haamua, mutta ei löytänytkään olettamaansa äänen lähdettä. Sen sijaan komentokeskuksen seinille oli ilmestynyt juuria. Niitä juuria.
Kapura hikoili.
”Mene pois. Sinä annoit minulle sen viruksen.”

”Voi karzahni, nyt se puhuu siellä yksikseen. Skarrarrar me päästettiin joku hullu komentokeskukseen”, oven takainen tila parahti. Umbran haamuko se siellä kiroili? Ei tietenkään, se olisi liian typerää. Nurukan ja Deleva pääsivät pakoon! Heidän eloonjättämisensä oli ollut suuri virhe. Ja juuret liikahtelivat seinillä. Kapura työnsi huonekaluja pois tieltään ja istui huoneen keskelle, jotta niiden heilahtelevat päät eivät saavuttaisi häntä.
”Menkää pois. Te tapoitte heidät.”

Le-matoran oli alkanut nyyhkyttää jossain. Missä, tarkalleen? Komentokeskus alkoi muuttua yhä sekavammaksi. Osa siitä alkoi muistuttaa erästä saarta. Ja juuret tulivat siitä osasta. Ne tunkeutuivat tiheän viidakon läpi. Voi karzahni. Matoron haamu totesi jotain etäistä. Äänet oven takana kasvattivat lukumääräänsä. Joku taisi iskeäkin siihen. Mutta Kapuraa huoletti enemmän huonen vastakkainen osa, jossa saari ja juuret valtasivat komentokeskusta.

Juuri kosketti Kapuraa takaa. Tulen toa nousi äkkiä ylös. Tilanteelle oli tehtävä jotain. Metru Nuin vahkijärjestelmän komentokeskus, oikeuden ja koston tila, oli valloitettu. Miksi päänsärky oli vain niin kova? Se johtuu viruksesta. Nurukan ja Deleva astelivat Kapuraa kohti saaren hiekkarannoilta. Se oli ohi.

Kapura laskeutui kylmälle lattialle ja sulki silmänsä.

Kapura

Onnistuit näemmä saamaan mielenterveytesi taas hirveään kuntoon.


Lainaan sitä Matorania ja teen pari asiaa. Mutta haluat varmaan tietää, miten Abzumon kanssa kävi? Yritän myös selventää päätäsi jotenkin. Meillä on puhuttavaa.

Meri

Zairyhin ja Liittolaisen merimatka keskeytyi. Zairyh katseli alas odottaen Liittolaisen ilmoittavan pysähdyksen syytä. Alhaalla näkyi… raunioita. Jotain isoa. Se jokin iso oli vielä melkein yhtenä kappaleena. Irronneet osaset olivat levittyneet ympäristöön muodostaen mekaanista ja orgaanista sotkua raunioiden ympärille.

“OLEMME PERILLÄ”, Liittolainen ilmoitti mukavalla kirkumisäänellään. Sekavien värien ja muotojen massa aloitti hitaan laskeutumisen. Kaksikon lähestyessä merenpintaa Zairyh pystyi näkemään alla häämöttävän kappaleen paremmin. Se näytti piikikkäältä alukselta, todennäköisesti lentoon suunnitellulta. Zairyh laski ruumiinsa veteen pitäen yhä kiinni Liittolaisesta. Kuului sähinää sen laskeutuessa veteen.

Zairyh ja Liittolainen käyttivät fyysisiä rakenteitaan kohteen etsimiseksi. Lonkerot ja reiät todellisuudessa haravoivat Arkkienkelin raunioita. Työ oli hidasta etsittävän alueen koon vuoksi. Zairyh aisti vain sekalaista roskaa. Ei mieliä. Paitsi…

Melkein rakennelman keskustasta paistoi voimakas mieli. Ja Nimda.

Zairyh mietti, miten viestittää löydöstä Liitolaiselle. Juuri kiertyi todellisuusreikälonkeron ympärille ja veti siitä. Zairyh raahasi juurtensa yhtymäkohtaa kohti Arkkienkelin pintaa. Liittolainen seurasi helposti notkean rakenteensa ansiosta. He löysivät matoraninmentävän reiän, josta kaksi fyysisesti hyvin mukautuvaa olentoa mahtui mainiosti sisään valtavan hirviöplaneetan sisään.

Koska sen paremmin Zairyhin kuin Liittolaisenkaan ei tarvinnut hengittää, veden vallassa olevien pimeiden käytävien läpi kulkemisen hitaus ei haitannut heitä. Kumpikaan ei voinyt täydellisessä valonpuutteessa saada minkäänlaista näköhavaintoa, mutta Zairyh suunnisti mielensä perusteella vetäen Liittolaisen epämääräistä massaa perässään.

Ehkä siinä meni tunti tai ehkä useampikin, mutta lopulta he saapuivat käytävään, johon oli jäänyt ilmatasku. Hetken verran sitä kuljettuaan Zairyh kykeni näkemään mustuuden keskellä heikon punertavan hohteen. He alkoivat olla perillä.

Punainen hohde tuli suuresta, pyöreästä kammiosta, jonka keskellä lepäsi orgaanisista putkista ja kaapeleista riippuen liikkumaton orgaaninen massa. Sen ala- ja yläpuolella oli pyöreä kuilu, ikään kuin kammio olisi luotu keskelle koko Arkkienkelin halkaisevaa sylinteriä. Zairyh tunsi juurensa osuvan johonkin tahmeaan ja päätteli sen olevan orgaanisen möhkäleen verta, möhkäleen, joka näytti suurelta, surkastuneelta sydänlihakselta. Zairyh ei osannut paikallistaa punaisen hohteen lähdettä, mutta suuri kammio kylpi siinä valossa, joka ei näyttänyt tulevan mistään. Huoneen seinät olivat tummaa metallia, ja varjot kätkivät sen laidat ja muiden käytävien sisäänkäynnit, mikäli huoneeseen johti muita käytäviä.

Joueran liittolainen liikahti tavalla, jonka Zairyh olisi voinut tulkita hermostuneeksi, jos ei olisi tiennyt paremmin. Häntä itseään kylläkin hermostutti, sillä jokin liikkui kammion perällä. Tuo olento lähestyi heitä, ja materia väistyi sen tieltä. Olento lipui ilman halki ja sydämen näköisen asian läpi, kuin tämä olisi pelkkää väreilevää ilmaa. Zairyh näki nyt, mitä hänellä oli vastassaan.

Kanohi Avsan takaa tuijotti punainen, verenhimoinen silmäpari. Makutan haarniskassa oli useita viiltojälkiä ja repeämiä, reikiä ja lommoja, ja sieltä täältä vammojen ympäriltä musta prototeräs oli halkeillut ja murentunut. Makutan rinnassa oli miekan mentävä aukko, josta pursusi ulos vihertävänmustaa kaasumaista ainetta – tai saattoi se olla nestettäkin, joka lillui ilmassa jonkin aikaa ja siirtyi takaisin haarniskan sisään jostain muusta reiästä. Makutan tumma viitta oli repaleinen ja roikkui toisella olkapäällä kätkien makutan oikean käden. Vasen käsi sen sijaan oli täysin näkyvissä, ja sen sormet liikkuivat, nytkivät, kuin etsien jotain, mihin tarttua kiinni, vaikka roikkui muuten rentona paikallaan.

”Ken assstuu minun vetiseen hautaani?”
“Zairyh. Leikataanko välistä pois kaikki turhat latteudet. Tarvitsen lainaan Nimdasi”, Zairyh sanoi katsellen eteensä kammion siedettävässä näkyvyydessä. Hän levitti mahdollisimman huomaamattomasti juuriaan ympärilleen valmistautuen mahdolliseen taisteluun.
”Zairyh”, makuta maisteli sanaa. ”Zairyh, Zairyh. Kuka sssinä olet pyytämään minulta sssellaisssta? Miksssi minun pitäisssi antaa siru yhdessstä maailmankaikkeutemme mahtavimmisssta artifakteisssta sssssinulle?” Zairyh tiesi, että makuta puristi oikeassa kädessään piilossa viitan alla Nimdan sirua.
“En odota sinun suostuvan päämääräni perusteella, joten jospa minä vain kerron, miten sinä hyödyt tästä”, Zairyh vastasi ja piti pienen tauon. “Sirun avulla minulla on mahdollisuus saada haltuuni ainakin toinen.”
Zairyh mietti vielä hetken sitoutumistaan. Tämä olisi merkittävä päätös.
“Ja olen valmis tuomaan kummatkin sinulle.”

Kuului naurua. Varjot nauroivat hänelle. Koko Arkkienkeli nauroi hänelle. Yksi äänistä, varmaankin Abzumon oma ääni, vaikkei sitä suoraan voinut päätellä äänilähteestä, vastasi lopulta.
”Epäilemättä sssinä tiedät, ettei minulla ole mitään sssyytä luotta sssanaasi, Zairyh.”
“Minä voin myös osoittaa pätevyyteni ottamalla sirun voimakeinoin”, Zairyh sanoi. “Liittolainen?”
Pikselimössö äännähteli hyväksyvästi ja lähestyi makutaa.
”Mielenkiintoissssta”, Abzumo sihisi hiljaisella äänellä. ”Fysiikan lait eivät toimi normaalisssti ympärilläsi, pikkuinen.”
Liittolainen ei jäänyt odottelemaan, vaan kohdisti iskun kohti makutaa, joka ei väistänyt vaan lensi iskun voimasta huoneen toiselle puolelle. Varjot nauroivat jälleen. Liittolainen hyökyi makutaa kohti ja hyökkäsi jälleen. Zairyh, joka tarkkaili taistelua etäämmältä, ei ollut täysin varma, missä Liittolainen oli ja mitä tämä teki, mutta Abzumo näytti saavan iskuja sieltä täältä. Varjot lakkasivat nauramasta, mutta hohotuksen tilalle levisi kuolettava hiljaisuus, joka tuntui painostavalta. Ehkä se satuttaisi heitä, jos he oleskelisivat liian kauan siellä sanomatta sanaakaan. Ainoat äänet kuuluivat Abzumosta, joka torjui silloin tällöin iskun, ja Liittolaisesta, joka tuntui väräjöivän jonkinlaista matalaa bassotaajuutta.

Abzumo oli järjestänyt huoneen rakenteen uudestaan molekyylitasolta asti, ja nyt metalliset seinät, joiden takaa paljastui orgaanista kudosta, olivat muuttuneet tuhansiksi pieniksi sirpaleiksi, jotka lävistivät ilmaa ja Joueran liittolaista, mutta tämä ei ilmeisesti tuntenut kipua. Jotkin sirpaleet katosivat oudosti ja ilmestyivät jossain aivan muualla taas esiin, ja Zairyh oli siksi lähes saanut oman osansa tappavasta metallisateesta.
”Mikä ssssinä olet, pikkuinen?” Abzumo sylki Liittolaisen viiltäessä hänen käteensä syvän haavan. ”Masssssasi ei kaareuta aika-avaruutta tarpeeksi, kuten pitäissssi.”
Liittolainen ei vastannut vaan jatkoi hyökkäystään. Abzumon silmät leimahtivat, ja yhtäkkiä Zairyh kykeni näkemään paremmin kuin oli kyennyt sen jälkeen, kun he laskeutuivat mereen. Tuntui, kuin koko tila olisi yhtäkkiä valaistu usealla kirkkaalla lampulla. Abzumon ympärillä sen sijaan oli säkkipimeää, ja valon ja varjon raja väreili epänormaalisti. Sellaista rajaa ei luonnollisesti ollut olemassakaan. Liittolainen paiskautui ilmeisesti seinään Zairyhin takana, ja yhtäkkiä makuta oli tämän edessä. Zairyh nosti katseensa makutan karmeisiin kasvoihin, jotka hymyilivät irvokkaasti.
”Peli päättyi”, Abzumo sanoi maireasti myrkytettyä hunajaa tihkuvalla äänellä.
”Ei”, Zairyh totesi, mutta ei tuntenut itseään yhtä varmaksi, kuin hänen sanansa antoivat ymmärtää.

Äkkiä Abzumo iskeytyi suoraan sydänlihaksen sisään, ja seuraavaksi koko hökötys putosi kuiluun repeydyttyään liitoksistaan. Liittolainen joko liisi, valui tai sykähteli makutan perään, ja pian kuilusta alkoi kantautua räjähdyksiä merkkinä jatkuvasta taistelusta. Sitten Zairyh tunsi jonkin koskettavan mieltään. Jonkin epämiellyttävän. Tukahduttava, raskas tietoisuus, josta tulvi pahantahtoisuutta kuin avoimesta kaulavaltimosta verta. Terävät jäänsirpalemaiset täsmäajatukset viilsivät Zairyhin mieltä suojaavaa ajatusten kilpeä kuin veitset.
Pieni ystäväsi on erittäin vaikuttava taistelija. Hänen fyysinen olemuksssensa on sssanoinkuvaamattoman arvaamaton, kaikui ääni Zairyhin päässä. Ja sssssinä olet mieli. Henkinen puoli. Josss kukissstan sinut, väissstyykö tämä fysiikan irvikuva kimpussstani?

Me olemme täysin eri olentoja, Zairyh viestitti. Sinulle ei ole ulospääsyä tästä tilanteesta. Minäkin pystyn taistelemaan.
Ssssaan pian ssselville, pyssstytkö.
Zairyh tunsi suojaustensa alkavan pettää, kun jokin tuntematon voima iski lujaa makutan mielen takaa, jokin makutan tietoisuudesta irrallinen voima. Nimda.
Zairyh pisti kapuloita makutan rattaisiin: hän ei aikonut antaa tämän voittaa niin helposti. Kun Abzumon mielen lonkerot kietoutuivat Zairyhin mielen ympärille, ne saivat huomata, että niiden uhri oli kuin ruusu; myrkylliset piikit lävistivät Abzumon hyökkäyksen ja pakottivat tämän perääntymään hieman.
Mielesssi rakenne on… mielenkiintoinen. Mikä oikein olet? Alkueliö, kasssvi kentiesss?
Zairyh ei vastannut. Abzumon väkivaltainen tietoisuus ruhjoi tietään piikkipensaaseen pelkällä raa’alla voimalla ja selvitti kaikki Zairyhin suojakerrokset monimutkaisilla matemaattisilla algoritmeilla, mistä Zairyh olisi ollut suhteellisen kiinnostunut tietämään lisää, ellei tilanne olisi ollut niin kovin hälyttävä. Zairyh kävi vastahyökkäykseen: kenties hyökkäys olisi paras puolustus tätä vihollista vastaan? Tehokkaimpana pitämänään ratkaisuna Zairyh vapautti mielensisäisen käänteisfotosynteettisen hyökkäyksen Abzumon mielen suojakerroksiin. Pimeys tuntui väistyvän ja siirtyvän Zairyhin energiavarastoihin, mutta puhdasta inhoa kuvastavan tunnelatauksen vastaanotettuaan Zairyh huomasi kaiken liikkeen vastapuolen mielessä päättyvän.

Sitten aivan yhtäkkiä tuli tuska. Makuta oli sisällä.
Vääränlainen hyökkäysss, pikku kasssvi, karmea ääni ilkkui. Minä olen pimeysss. Minä olen jokainen varjo ympärillässsi.

J̻͕͖̺ͭ́A̯̪͙͍̩̤͑ͨͤͪ̽ͤ̾ͧ̄.͇̥͓̪̼͉ͥ̒ͬ̎ͫ̌͑ͅ ̲͚̆͐̈N̩̬̺̖̏ͫ̏̉Y͙̦͍̫ͥͩT͙̜̊̑͋̌̐ͦ͐̀.͍̜̖̻̥̪͋͋̉̔͂ͥ̉̎ ̣̤͍͌͂ͯ̋̎S̥̤̮͍̩̒́͂Ȋ̘̹̫͖͇̪̤͔͎̈́̅͌̄͐̏̀N̼͙̜͖͈̩̪͚ͨ̍ͥͦ̋ͅÄ̙̠̘̯̠̙͈ͮ͋̒.̲͚̤̮͊ͦͯ͂ͦͅͅ ̫̼̱̮͕̞̪̤͆ͯͯ̅̑̌̈ͮK̙̜͍̙̫̱͙̓̔U̜̤ͪ̅͋̈́̊́͐O̯͕͍̩̹̭͓̯̍̾̔̈ͮL͍̝͖̘̫̘̱ͮĔ͕̖̤͉̻̝̙͛ͭ̚T̜̱̃͒ͪ͆.͖͉̍̑ͣ̆ͨ͋͌ͭ ̞̘̓̄ͣͤ̃ͤͧH͔̹̩̓̋͌͑̓ͫ̈͆ͫY͙̩̖̲̯ͫV̩̭̓ͮͦ̈ͩ̃̋̅̚Ä̬̼̃ͬ̊͂S̬̘͈̋̔̊̓̋̍S̳̰̥͊͑ͭS̮̦̫̻̻͚̩̲̓̓͒ͨ̉T͙̀̾̄̑ͨĨ͕̯̲ͩͩ.̩̫̝̻̥͉͙͆͗̌

Zairyh luotti mielensä eriskummallisen rakenteen pitävän hänet hengissä vielä hetken ja päätti kokeilla vielä yhtä keinoa. Hän avasi kaikki suojauksensa, päästi irti kaikista hyökkäyksistä, tyrkytti mielensä pintakerroksiin syvimmät ajatuksensa. Makutan tietoisuus puristi yhä lujasti hänen omastaan, mutta terävät kynnet eivät enää repineet hänen mieltään kappaleiksi. Abzumo näki nyt kaikki Zairyhin motiivit ja päämäärät.

Sitten se hellitti. Zairyh oli selvinnyt kohtaamisesta suhteellisen ehjin nahoin.
Hyvä on, vai niin, kuului ääni jostain. Josss asia on näin, ehkäpä sssitten…
Zairyh kokosi fyysisen olomuotonsa hieman parempaan asentoon; hän oli lyyhistynyt taistelun aikana melko pahasti kokoon. Kun hän kohotti katseensa jälleen kerran, hän näki makutan edessään. Liittolaisen sijainnista hänellä ei ollut tietoa. Mikä kaikkein erikoisinta, makuta ojensi hänelle valkoista metallista sinisenä hehkuvaa sirua.
”Osoititte kyvykkyytenne taissstelusssa”, Abzumo totesi, ”ja tiedän, että ainakin sssinä, pikku kasssvi, ussskot sssiihen, mitä sssanot.”

“Tiesin sinun päätyvän järkevään vaihtoehtoon”, Zairyh sanoi helpottuneena ja otti sirun vastaan lonkerollaan. Sen sininen hehku lähetti kasvin vartaloon lämpöä meren allakin. Liittolainen sähisi etäisesti jostain.
“POISTUMMEKO?”
“Toki”, Zairyh sanoi vilkaisten vielä Abzumon suuntaan. “Meillä on tapaaminen Metru Nuilla.”

Komentokeskus

Työntekijämatoran viimeisteli muutokset Vahkien käyttäytymismalliin Zairyhin mielikontrollin alaisena tämän juurten liikahdellessa hänen päänsä päällä. Työn valmistuttua le-matoran köytti itsensä ja vaipui sekavaan, unenomaiseen tilaan. Oven toisen puolen työntekijät olivat siirtyneet suuriin voimakeinoihin. Milloin mikäkin huonekalu hakkasi ovea, joka pysyi visusti kiinni Zairyhin juurten lukitsemana. Ärtyneitä huutoja ja uhkauksia kuului yhtenään.

Zairyh siirsi huomionsa Kapuraan. Tulen toa makasi yhä lattialla vapisten. Zairyh kuljetti juuriaan ympäri Kapuran kehoa ja mietti mahdollisuuksiaan. Suurin osa reaktiosta lieni stressiä ystävien oletetun kuoleman ja murhaajien jahtaamisen takia. Niihin Zairyh pystyi vaikuttamaan. Kapuran mieli sai osakseen pieniä mielellisiä tökkäyksiä, jotka yrittivät laimentaa vainoharhaisuutta. Pian juuret poistuivat työnsä tehneenä. Toa heräilisi aikanaan.

Zairyhin lonkeromaiset ulokkeet skannasivat huoneen ja löysivät sopivia koloja, joista tunkeutua syvemmälle Metru Nuin rakenteisiin. Juurten kasvattaminen oli hidasta, joten nopein toimintatapa oli levittäytyä äärimmilleen yhteen suuntaan ja kokeilla risteyskohtien käännöksiä samalla etsien kohteiden mieliä.

”Zairyh”, Kapura sanoi hetken etsimisen jälkeen. Istumaan noussut toa näytti krapulasta kärsivältä.
”Ei nyt”, kasvi vastasi. ”Etsin Matoroa ja Umbraa.”
”He ovat kuolleita”, Kapura sanoi vaimeasti. ”He… Nurukan ja Deleva tappoivat heidät. Tai… jokin. He ovat poissa.”
”Vainoharhasi menee toivottavasti ohi pian”, Zairyh kommentoi. ”Valjastin Vahkit etsimisen avuksi. Jäljet heistä löytyvät pian. Poistin myös ohjeet jahdata Nurukania ja Delevaa rikollisina. Kostonhimo ja paranoia ovat ilmeisesti huono yhdistelmä.”

Kapura huokaisi. ”Se tuntui järkevältä silloin. Tai ei ehkä järkevältä. Väistämättömältä? Olisi ollut typerää luottaa kahteen muka sattumalta eloonjääneeseen.”

”Miten voit vieläkin uskotella itsellesi, että vainoharhaiset päätelmäsi ovat yhtään realistisia?” Zairyh kysyi. ”Pakko kai on, jos haluaa ajatella, että vakavat mielenterveysongelmat vain hiovat rationaalisuuden äärimmilleen aiheuttamatta mitään ongelmia.”

”Puhutaan jostain muusta”, Kapura pyysi. ”Tiedät mielenlukemisilla kai, että tiedän viruksesta?” Zairyh teki eleen, jonka Kapura päätteli älykkäiden kasvien nyökkäykseksi. ”Minusta olisi kummankin edun mukaista, jos Joueran tappamista lykättäisiin, kunnes selviää, voiko hän tehdä sille mitään.”

”Tämä liitto on olemassa vain, koska me haluamme tuhota Joueran. Koska haluamme kostoa siitä, että hän on leikkinyt elämillämme”, Zairyh vastasi lievän vihaisena. ”Tässä vaiheessa on myöhäistä kääntyä takaisin. Sinun ainakin. Voin viimeistellä kaiken hätätapauksessa vähemmänkin hienovaraisesti. Minun tarvitsee vain löytää Itroz ja tehdä vaihtokauppa.”

”Silti”, Kapura intti. ”Aiotko todella tappaa hänet välittömästi? Mitä hyötyä siinä on?”

”Ajattele vaikka niiden metafiktiokertomustesi kautta”, Zairyh sanoi. ”Jouera on käytännössä meidän luojamme, tai ainakin se, joka loi kaikki pahat asiat. Kun sankarilla on tilaisuus tappaa kirjailija, epäröikö hän? Saavuttaako hän rauhan kerronnan kanssa?”

”Joskus niin tapahtuu”, Kapura sanoi.

”Se silta poltettiin ensimmäisenä”, Zairyh sanoi. ”Jouera on mahdoton ja vaarallinen pitää elossa täysin turvallisesti. Hänen mielensä on kokeilujen kautta… sitkeä. Kuolema ei häntä pysäytä, jos se ei ole tarkoin suunniteltu, koska hän kykenee kiinnittymään toisten ruumiisiin ja jopa hallitsemaan niitä. Vangittuna hän voisi yksinkertaisesti tehdä itsemurhan valmisteltuaan siirtymää huolellisesti ja ottaa haltuunsa jonkun keho. Kuolevainen hän on lähinnä intensiivisessä taistelussa tai kaikkien kuollessa.”

”Me keksimme jonkin keinon”, Kapura sanoi. ”Suunnittelet hankkivasi mahdollisimman monta sirua Nimdasta, vai mitä?”

”En ajattele jättäväni hänelle yhtään ylimääräistä sekuntia”, Zairyh sanoi kylmästi. ”Nyt on jo liian myöhäistä. Hyväksy kyvyttömyytesi vaikuttaa, ja ehkä minä teen parhaani viruksen poistamiseksi yksin.”

”Ja. Sinulla on siru nyt, vai?” Kapura kysyi.
”On”, Zairyh vastasi ytimekkäästi ja epäröi. Kapuran suhtautuminen oli yllättänyt hänet. Tulevaisuuden liitto Abzumon kanssa ei vaikuttanut järkevältä uutiselta kertoa juuri nyt. Kapura jouduttaisiin todennäköisesti hylkäämän Metru Nuin jälkeen. Ylimääräinen silmäpari Klaanissa tosin ei haittaisi Abzumoakaan.

”Siirry. Raivaan tien. Metru Nuin tietokantoja on hämätty. Yritä kuluttaa aikaa jotenkin, kunnes Vahkit tai minä löydämme Itrozin”, Zairyh sanoi kylmästi ja lähetti juurensa oven läpi työntekijämatoranien kiljuessa hämmästyneenä. Vahkit jatkoivat Metru Nuin haravoimista Matoron ja Umbran varalle. Kapura käveli ulos rakennuksesta miettien hajoavaa liittoa ja mahdollisuuksia, joita hänellä oli viruksen poistamiseksi.

Ne hupenivat koko ajan.

—

Kuten voi päätellä, Manu kirjoitti myös. Lisäksi Mato avusti viimeistelyssä.

Klaanon Rope

Aggression arkkitehtuuri

12 kommenttia

Klaani
Telakka

Bio-Klaanin telakan varastohallin numero seitsemän edessä vartova veljeskunnan matoranien joukko sai vihdoin odottamansa. Le-matoranien tuima tusina tarkkaili äänettömänä skakdia, joka käveli heitä kohti. Kuten matoranien naamioita, jämeräleukaisen skakdisoturin ihon sinisyyttä oli häivytetty noenmustilla kasvoväreillä. Lähestyessään metsäninjojen joukkoa Guardian kiristi taisteluvyönsä remmejä ja sulki taskuja, joiden sisältä paljastui lippaita, teräaseita, ammuslaatikoita, tainnutuskranaatteja. Klaanin admin pysähtyi kymmenen metrin päähän veljeskuntalaisjoukosta. Enki ja Guartsu katsoivat toisiaan silmiin hetken.
Enki kumartui yhdelle polvelle ja laski leukansa rintaan, mutta piti katseensa yhä Guardianin silmissä. ”Admin.”
Guardian veti kätensä lippaan. ”Lepo.” Matoran nousi äänettömästi takaisin seisomaan.

”Minulle on kerrottu”, Guardian lausui niin kovaa, että koko joukko varmasti kuuli, ”että te olette Ämkoon veljeskunnan parhaat miehet. Onko se totta?”
Adminin kysymys ei saanut vastausta eikä edes nyökkäystä. Le-matoranit jatkoivat synkeän äänetöntä tuijotustaan suoraan eteenpäin.
”Hyvä,” Guardian hymähti. ”Ette menneet ansaan. Muotoilen toisin. Ketä Veljeskuntanne palvelee?”
Sillä sekunnilla kolmentoista le-matoranin joukko polvistui adminin edessä. ”Sinistä Ussalia”, lausui metsänväki yhtäaikaisesti ennen kuin nousi taas.
”Hienoa”, Guardian sanoi ja antoi lyhyet aplodit. ”Tiedätte, että mies, jota ennen suojelitte ei enää ansaitse suojeluanne. Älkää huoliko. Petturi tuodaan oikeuden eteen.”
Skakdi otti Vartija-kiväärin selästään. Aseen metalliosien ympärille oli kääritty mustia kankaita, lehtiä ja oksia. Piipun alla oli lehtien rykelmä, jonka sisälle oli piilotettu pistin.
”Tänään ei vain ole se päivä. Tuhonkyyn pesään ei kannata pistää kättään. Ensiksi kyy pitää houkutella ulos, eikö vain?”
Veitsenterävä kolmentoista salamurhaajan hiljaisuus. Guardian hymyili.
”Minusta tuntuu, että tulen pitämään teidän kanssanne työskentelemisestä. Valjastakaa linnut.”

Enki vihelsi ja linnut tulivat. Kaksi sulavaa gukkoa syöksyi ohjuksen lailla veljeskuntalaisia kohti kunnes pysäyttivät laskeutumisensa kaikilla neljällä kolibrimaisesti värisevällä siivellään. Kolme uljasta Borungan kasuaaria laskeutui verkkaisesti lentoliskomaisilla siivillään.
Viimeisenä saapui yönmusta merimetso, joka avasi nokkansa ja päästi äänen, joka sirpaloisi jäätä. Koollaan se sai kaikki viisi muuta veljeskunnan lintua näyttämään pieniltä.
Linnut katselivat ratsastajiaan tummilla silmillään hiljaa ja kyseenalaistamatta.

Valtavien siivenvärähdyksien kajahtaessa joukkio nousi.

Nazorak-pesä
Pohjakerrokset

Kenraali 001:llä oli kiire.
Nazorak-valtakunnan ylin johtaja asteli koristeellisten salien läpi Pesäasiainministeri 008 seuranaan. Saleissa oli autiota. Neljän hyönteisjalan askeleet kaikuivat kauas punapuisella lattialla.
Nämä rubiininpunaisten verhojen ja nazoralaisella realismilla maalattujen taulujen koristamat avoimet juhlatilat olivat aivan pesärakenteiden alaosassa. Salit olivat harvoin käytössä sotatilan aikaan – juhlimiselle ei ollut aikaa eikä tarvetta. Pyhäpäivät ovat rauhaa varten, sanoi eräs vanha nazorakien sananlasku. Sikäli kun torakkasoturit enää kauaa tuntisivat sanaa ”rauha”. Totuusministeriö pyrki karsimaan koko sanan pois väestön puheesta seuraavan kymmenen tuhannen vuoden aikana. Aika, jolloin Nazorak-imperiumi ei ollut sodassa oli aikaa, jolloin Nazorak-imperiumi oli hävinnyt sodan.
Häviäminen ei mahtunut Kenraali 001:n maailmankuvaan.

”Juhlatilat kaipaavat uudistusta”, 001 tuhahti.
”Ymmärrän, herra kenraali”, 008 sanoi kirkkaan asiallisella sävyllä. Pesäasiainministeri kantoi neljässä kourassaan paperipinoja ja kansioita. ”Mitä teillä oli mielessä?”
”Niiden täytyy lähteä. Äiti muni taas uuden pesueen. Väestö kasvaa. Tilaa ei ole.”
”Ymmärrän täysin. Puhun asiasta Arkkitehti 093:n kanssa.” Pesäasiainministeri ei voinut olla kiinnittämättä huomiota johtajansa sanavalintaan.
Äiti?
Tunnepitoiset sanavalinnat sopivat 001:n hyönteismäisten leukojen väliin vielä huonommin kuin väriltään majesteettisen tuliset verhot juhlasalin takaseinälle. Kukaan ei ollut ilmeisesti kyseenalaistanut maanalaisen, ikkunattoman huoneen verhoja rakennusvaiheessa. Ei ollut myöskään Pesäasiainministerin tehtävä kyseenalaistaa kenraalinsa sanoja.

Punainen viitta ja tumma takki liuhuen kaksikko saapui avarasta tilasta ahtaampaan. Seinät olivat täynnä koristekehyksisiä tauluja, jotka esittivät nazorak-armeijan suurimpia sotasaavutuksia. Propagandaa propagandan jälkeen. 001 vilkaisi seiniä tuhahtaen. Hän ei nauttinut Totuusministeriön tuotoksista.
Totuuden esittäminen kauniissa ja iskevässä muodossa oli kansaa varten. Esikunta ei kaivannut taas yhtä muistutusta Ministeri 005:n yli-innokkaasta sotahistorian hekumoinnista.

”Mihin saliin hänet on sijoitettu?” Kenraali 001 pisti väliin.
”Kuudenteen, herra Kenraali”, 008 vastasi. ”Uskomme, että tilanne on hallinnassa.”
”Ja entä jos se ei ole?”
”Herra Kenraali”, 008 vastasi. ”Kohde ’Ämkoo’ on lukittu paikoilleen pudonneen Toa-tähden ytimestä taotuilla kahleilla. Paikalla on ryhmä erikoisjääkäreitä. Jos ’Miekkapiru’ edes liikahtaa tavalla, jota ette halua, voin vannoa hänen elinajanodotteensa putoavan kolmeen sekuntiin.”
”Tämä toa tappoi Yliluutnantti 955:n”, Kenraali 001 sanoi tylysti. 008 vietti tovin nieleskellen sanojaan ja sylkeään ennen kuin muotoili ajatuksensa sanoiksi.
”Voin vannoa, että mihinkään… sellaiseen ei ole tällä kertaa mahdollisuuttakaan. Toa on heikompi kuin jääsaarella.”
008:n katse valui Kenraalin vyöllä lepäävään upseerinmiekkaan. ”Lisäksi… olettehan kohdanneet uranne aikana vahvempiakin vastustajia.”

Kenraali 001 hymähti, mutta ei hymyillyt. Hän ei ollut täysin vakuuttunut tilanteesta.
”Olenko, 008?” hän kysyi. ”Olenko todella?”
Pesäasiainministeri ei kokenut parhaaksi alkaa nuoleskelemaan johtajansa taistelutaitoja kehuilla.

Kysymys jäi leijailemaan ilmaan, kun kaksi torakkaa avasi suuret mustat tammiovet ja astui aikaisempia pienempään ja huomattavasti riisutumpaan saliin. Kolme tusinaa koko imperiumin parhaimpiin taisteluvarusteisiin sonnustautunutta sotilasta osoitti huoneen keskellä olevaa pikimustien metalliketjujen kasaa. Sotilaat eivät värähtäneetkään edes tervehtiäkseen imperiumin numero ykköstä.
Joukon johtaja, karski ja arpinen torakkayliluutnantti oli ainoa, joka tervehti. Nazorakin jalat napsahtivat tiukan sotilaalliseen asentoon ja katsekontakti ei pettänyt, vaikka värähtikin hieman.
”Herra Kenraali 001”, torakkaupseeri rykäisi. ”185. erikoisjääkärikomppanian 6. joukkue, johtajana yliluutnantti 989. Koodinimi ’Miekkapiru’ valmiina kuulusteluihinne.”
001 nyökkäsi sanaakaan sanomatta, ja yliluutnantti palasi asemiinsa. Torakkaerikoissotilaat seisoivat ringissä kukin noin seitsemän metrin päässä huoneen keskipisteestä. Kiväärien tähtäimet olivat lukittuneet vihreään hahmoon.

Ämkoo oli kiinni jokaisesta kolmesta raajastaan suurissa yönmustissa pilareissa samanlaisella yönmustalla ketjulla. Toan vihreä pää lojui leuka edellä tämän rintaa vasten. Kasvonpiirteitä oli vaikea erottaa, mutta Miekkapirusta ei voinut erehtyä. Hänen niskassaan oli yhä musta nahkainen upseerintakki, jota hän käytti kuin viittaa. Hetkeäkään epäröimättä 001 asteli sotilaiden ringin sisäpuolelle. 008 avasi suutaan epäröiden.
”Herra Kenraali, en usko, että teidän kannattaa mennä noin-”
”Vaiti.”
Yksi sana riitti muuttamaan huoneellisen torakoita synkäksi massaksi hiljaisuutta. Tummanvihreät silmät arvioivat tummanvihreää Kanohia, joka tuijotti lattiaa.

”Toa Ämkoo”, Kenraali 001 sanoi. Nazorak lausui matoran-kieltä vahvalla aksentilla, mutta taitavasti. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Ämkoo ei liikahtanutkaan.
”Sinua puhuteltiin, saasta!” yksi torakoista ringissä karjaisi zankrzoraksi ja heilautti kivääriään uhkaavasti. Tästä hyvästä hän sai vain Kenraali 001:n kylmän viiltävän katseen. Sotilas suorastaan vetäytyi kuoreensa puhtaan häpeän voimasta.
”Katso minua kun puhun sinulle”, nazorak tuhahti tiukasti ja otti yhden päättäväisen askeleen lähemmäs ketjuja ja niistä roikkuvaa toaa.
Ämkoo nosti päänsä verkkaisesti ylemmäs. Punaisten silmien vänkyrä katse tuijotti nyt suoraan 001:n silmiin. Niiden alla olevassa suussa oli hienovarainen, mutta sitäkin häiritsevämpi virne.

”Väitit haluavasi vaihtaa puolta tässä sodassa. Minun pitäisi tappaa sinut siihen pisteeseen.”
Miekkapiru ei reagoinut. Oli kuin toa olisi ollut puolustusasennossa, odottaen vain vastustajansa seuraavaa iskua.
”Mutta tämän kerran saat mahdollisuuden. Annan sinulle mahdollisuuden vakuuttaa minut.”
Kiinnostus virtasi Miekkapirun vihreään Miruun.
”Annan sinulle mahdollisuuden, koska menetimme juuri makutamme”, Kenraali 001 sanoi tuimasti. Hän veti upseerinmiekan vyöltään hitaasti. Sinertävä terä kiilsi kattolamppujen Ämkoohon kohdistetussa valossa. Metalli ei ollut virheetöntä ja lommotonta. Sillä oli taisteltu ja tapettu.
Väärä sana ja terä löytäisi tiensä Ämkoon sydämeen. Miekkapirun virne leveni entisestään.
”Kysyn sinulta nyt, Miekkapaholainen. Tuleeko sinusta meidän toamme… vai meidän makutamme?”
Petollinen kysymys, 008 ajatteli. Ja samalla paras mahdollinen.

Kenraali 001 ja Toa Ämkoo arvioivat toisiaan. Tilanne ei ollut täysin tasapuolinen. Mikä tahansa huono siirto Klaanin entiseltä adminilta voisi riittää erikoisjoukoille syyksi avata tuli. Kaikkein mieluiten Kenraali kuitenkin tappaisi Miekkapirun tähän pisteeseen henkilökohtaisesti.
Miekkapiru hymyili. Hän oli huomannut, että 001 pysytteli mieluummin hänen oikean kätensä puolella. Tarinat varjokädestä olivat ilmeisesti matkanneet komentoketjun päähän asti.

Kysymys oli ansa. Ämkoo ei voinut nähdä suoraan, minkä vastauksen torakkaimperiumin ylin johtaja halusi.
Joskus oli vain otettava loikka.

Ilmatila

Yötaivas saaren yllä huokui syksyistä syvää siniviolettia. Talven kylmän sinistä taivasta värjäsi vielä jäänne kesän aurinkojen kullankeltaisesta kajosta. Kuusi valtavaa tummanpuhuvaa lintua kolasi auramuodostelmalla syysyön sinisyyttä. Siivet eivät värähtäneetkään, kun linnut antoivat tuulen kuljettaa itseään kohti määränpäätä.
Kunkin linnun niskassa törröttäviä sulkia vasten oli painautunut kaksi matorania. Paitsi matkaa johtavan, auran keskellä lentävän suuren merimetson, sillä sen selässä könöttivät äänettöminä Guardian, Enki ja toinen, nimeään käyttämätön veljeskunnan ninja.

Hiljaisuus oli odottava. Sanallinen kommunikaatio oli jätetty pois jo kilometrejä sitten lentoonlähtöpisteessä. Tuuli kantoi sanoja kauas, ja torakat kyllä kuulisivat.
Linnun sulkapeite ei tuonut lämpöä Guardianille, jonka kasvoja ja harjaa taivaankannen tuulet raapivat. Musta huivi peitti skakdin suun ja puolet tämän kasvoista. Guardianin ainoa oikea silmä näytti siltä, kuin skakdi olisi nukkunut, mutta mekaaninen vasen silmä valvoi ja teki töitä. Vihreällä valolla kiiltävän konesilmän katse skannaili maastoja.

Yökatse. Pois.
Vihreä himmeni lähes huomaamatta pois ja punainen otti valtaa. Punainen teki kuitenkin tietä oranssille, kun Guardian ajatteli seuraavan komentonsa. Lämpö. Päälle.
Keltaiset, punaiset ja oranssit lämpöjäljet erottuivat yön kylmän sinisessä maailmassa. Renkaiden urat ja raskaiden kävelijätankkien jalanjäljet kulkivat järjestelmällisissä marssirivistöissä. Välillä torakat olivat jalkautuneet ajoneuvoistaan tutkiakseen maastoa jalan. Joku hölmö tiedustelija oli ilmeisesti ollut kaatua metsässä ja ottanut tukea läheisestä honkamännystä.
Tämän Guartsu tiesi siitä, että havumetsän reunalla seisovan honkamännyn kyljessä oli ilmiselvä lämpöjälki nazorakin kämmenpohjasta. Oli päiviä, jolloin skakdi ei täysin vihannut kylmää anidiumin kosketusta entisen silmänsä kohdalla.

Sininen vasen nyrkki nousi pystyasentoon valtavan merimetson tummien sulkien joukosta. Linnuilla ratsastavien matoranien katseet siirtyivät yksi kerrallaan nyrkkiin. Nyrkki aukesi, ja G osoitti jokaisella sormellaan suoraan alas. Merkki oli annettu.

Muodostelman vasemman puolen taaimmaisesta linnusta putosi kuusikkoon jotain. Kaksikin jotain. Ne tarrasivat kiinni satavuotisen kuusen huipusta ja valuivat runkoa pitkin jonnekin metsän synkkyyteen. Lintu irtosi lentomuodostelmastaan.

Parinkymmenen metrin päässä seuraavan linnun ratsastajat heittäytyivät metsikköön. Sitten seuraavan. Lopulta jäljellä oli vain joukkoa johtanut valtava merimetso.
Havut varisivat, kun kaksi matorania laskeutui sulavasti oksille. Aarniokuusen huippu taipui, kun Guardian seurasi perässä.
Jahti oli käynnissä.

Metsä

”Loukku 1, kaikki kunnossa. Ansa 2?”

Näkyvyys varjoihin sonnustautuneiden puunrunkojen hallitsemassa metsämaisemassa oli olematon. Nazorak-vartijoilla oli kuitenkin tarkat silmät ja sitäkin tarkemmat kuuloelimet. Havumetsän hiljaisuudessa kuului vain hienoinen tuulenvire, yölintujen viserrystä ja vartijajoukon suojaaman leirin etäiset äänet. Jos Hoto-tulikärpänen laskeutuisi ruohonkorrelle kilometrin päässä, se kuuluisi.
Radioliikenteen hiljainen särinä täytti liikkumattomina vartiopisteissään tarkkailevien nazorak-sotilaiden kypärät.
”Ansa 2, kaikki kunnossa.”
”Loukku 1, sain. Rysä 3?”

Kanavan hiljaisuus toi mieleen vaahtoavan kosken ja vesimassojen vyöryn.
”Loukku 1 kutsuu Rysä 3:a.”
Ei sanaakaan.
”Ansa 2 täällä, tarkistan Rysä 3:n vartiopaikan.”
”Loukku 1, sain.”

Nazorak-vartija lähti etenemään sivuttain pusikossa pitäen kiväärinsä yhä vartiointisuuntaansa. Rysä 3:n vartiopaikka oli mäen länsipuolella ja Ansa 2:n itäpuolella. Vartiopaikkojen välillä ei olllut suoraa näköyhteyttä.
”Ansa 2 kutsuu Loukku 1:tä.”
”Loukku 1 kuulee.”
”Rysä 3:n vartiopaikka tyhjä, tutkin tarkemmin.”
”Pirun 7850, taas varmaan nukahtanut pystyyn. Anna sille kunnon potku sinne, mistä panssarointi on heikoin.”
”Jatkan etenemistä.”

Radioliikenteessä kuului oksien katkeamista ja havujen kahinaa haarniskointia vasten.
”Ansa 2, Rysä 3 tyhjä.”
”Kokonaan tyhjä? Se hyödytön vätys on jättänyt tulematta kokonaan?”
”Ansa 2, pyydän Loukku 1:n vartiomiestä pysymään protokollan mukaisessa radioviestinnässä.”
Loukku 1:n vartiomies alkoi menettää malttiaan.
”Minä pidän huolta, että se elukka saa tästä hyvästä esitutkintaa! Luuletko, että minulla on turvallinen olo, kun selustan vartiomies jättää tulematta?”
”Ansa 2, tutkin vartiopisteen.”

Rapeat askeleet kivikkoa, kantoja ja syksyn lehtiä pitkin kuuluivat radioon asti.
”Ansa 2 täällä. Vartiopoterossa on… jotain…”
”Loukku 1 kuulee. Mitä?”
”Ansa 2… kummallista, näyttää aivan köydeltä… odota, katson, mihin se vie…”
Ansa 2:n viestiliikenne katkesi siihen. Ensimmäisen poteron vartiomiehen kuulo kävi kohta äärimmillään, kun radioliikenteen täytti kolinan, naksahduksien ja korvia särkevän särinän sekoitus. Lopulta kohina katosi kokonaan ja linjalle jäi vain täysi hiljaisuus.
”Loukku 1, kuuleeko Ansa 2? Mitä tapahtui? Loukku 1, Ansa 2?”

Yön sinisyyttä valaisi joukkueen verran nazorak-silmiä vihreäsävyisin ahdistunein silmin. Kiväärien piiput osoittivat aarniometsän syvyyteen. Paniikinomaisesti heiluvat taskulamput avasivat pimeyttä etsien jotain poikkeavaa. Mitään ei ollut. Oksien varjot piirtyivät rungoille, runkojen varjot piirtyivät metsäaukioille. Ainoa liikehdintä valon ja varjon kohtaamispisteessä oli neulasten aavemainen havina.
”Mitä luojan nimeen täällä edes-”
Nazorak-upseeri ei ehtinyt tajuta, että jumaluuksiin viittaavat sanavalinnat olivat ankarasti kiellettyjä totuusministeriön viimeisimpien linjauksien mukaan. Sanoja ei voinut enää ottaa takaisin, eikä hänen suunsa enää uusia päästäisikään.
Tuhonkyyn myrkyillä valeltu heittoveitsi hänen kurkunpäässään piti siitä huolta. Nazorak lakkasi liikkumasta kolmen sekunnin jälkeen. Kuolemiseen kestäisi ehkä vielä tunteja. Upseerin lähimmät alaiset katselivat kauhuissaan johtajansa aggressiivista kakomista. Lopulta tämä lyyhistyi ruohomättäitä vasten.

Hiljaisuus oli täynnä pakokauhua. Joukkueen varajohtaja ei epäröinyt vaan otti komennon lähes välittömästi.
”VALONHEITTIMET! VALAISKAA METSÄ!”
Muiden suojatessa pieni partio nazorakeja teki työtä käskettyä ja raahasi valtavat valonheittimet metsikön reunalle.
Kukaan nazorak-leirin vartiomiehistä ei ollut varma, mitä viimeisen puolen tunnin aikana oli tapahtunut. Kaikki oli alkanut radioyhteyden katkeamisesta eteläsektorin vartiomiehiin. Yksikään heitä etsivistä partioista ei ollut palannut. Lopulta komentoteltan viestiaseman voimajohto ja akut olivat löytyneet rikkinäisinä.
Torakkajoukkue oli yksin Kaya-Wahin metsän ytimessä ilman ainuttakaan toimivaa viestiyhteyttä Pesään.
Ja metsässä oli jotain.

Valonheittimet räjähtivät sokaisevasti käyntiiin. Kirkkaan valkoiset valokiilat eivät jättäneet senttiäkään puuta, maata, sammalta risua tai männynkäpyä paljastamatta. Havumetsän tummat sävyt muuttuivat sokaisevan valkoisten sävyjen tanssiksi. Metsässä ei ollut hahmon hahmoa. Ainoa liike tuli pienestä varislinnusta, joka lähti pelästynein siivenrävähdyksin lentoon. Muutama torakkasoturi oli jo vetäistä liipaisimesta puhtaan säikähdyksen voimasta.

”Kädet ylös!” juuri joukkueenjohtajaksi ylennetty torakkakersantti karjaisi. Se oli yksi harvoja lauseita, jonka hän osasi matoraniksi. ”Kädet ylös tai ammumme!”
Havupuut vastasivat. Tuuli raapi neulasia kylmyyden kuivaamia runkoja vasten.
”Herra kersantti”, kersanttia lähinnä oleva hintelä tiedustelija kuiskasi. ”Olivatko ne… voisivatko ne olla…”
”Kakista ulos, sotamies”, kersantti ärisi. Aseen tähtäys vapisi hänen hengityksensä mukana, mutta hän ei halunnut näyttää sitä.
”Niitä. N-n-nälkäläisiä! Ne-ne-ne paistavat meidät ja syövät meidät elävältä ja tekevät k-k-kuoristamme k-kypäriä ja…”
Vapiseva sotamies sai vastaukseksi vain läimäyksen takaraivoonsa kersantilta. ”Ryhdistäydy! Meillä on kiväärit, niillä on vain pari veistä!”

Torakka ei ehtinyt huomata ironiaa, kun kylmä teräs lennähti ja jäi väristen seisomaan tämän takaraivoon. Tuhonkyyn myrkky syöksähti virtaamaan kersantin suoniin, ja jo silloin oli liian myöhäistä. Nazorakin vihreät silmät lasittuivat ja kuivuivat paikoilleen, ja kuori halkeili kuivuudesta. Kuvottava musta vaahto virtasi nazorakin kidasta ennen kuin tämä kaatui mättäälle jokainen lihas jännittyneenä.
Joukkueen nazorakit katselivat jo toisen johtajahahmonsa makaavan hytkyvänä ja vaahtoavana nurmikolla. Leuat loksahtivat auki. Nazorakit painuivat puunrunkoja vasten ja tutkivat silmät villeinä pyörien ympäristöä. Nyt veitsi oli tullut pohjoispuolelta. Mikään suunta ei ollut turvattu.
Puolet kirkkaista valkoisista valokanuunoista ammuttiin leirin pohjoispuolelle. Komentoteltan liepeet liehuivat tuulessa valon ja varjon rajamailla. Pohjoisessakaan ei ollut ainuttakaan elävää olentoa.
Nazorakit alkoivat kuiskailemaan toisilleen vainoharhaisina. Supina täytti pimeyden.

”T-t-tuota… ku-kuka on varavarajohtaja?” aivan kersantin vasemmalla puolella seisova sotamies kysyi. Hän ei saanut katsettaan irti kankeasta, tyhjästä kuoresta, joka oli joskus ollut hänen esimiehensä.
”Minä”, joukkueen toinen kersantti kuiskasi nostaen kätensä pystyyn. Hän oli jo ottamassa päättäväisesti joukkoa komentoonsa ja ohjaamassa näitä suoja-asemiin ennen kuin tajusi ensimmäisen ja viimeisen virheensä.
Hänen ei olisi pitänyt nostaa kättään pystyyn.

Seuraava ammus tuli etelästä, mutta se ei ollut hiljainen tai näkymätön. Punaisena hehkuva tulikuuma plasma-ammus räjähti ulvoen terästä repivää ääntä. Se syöksähti pystyyn kuolleiden männynrunkojen välistä suoraan kohti joukkueen uutta johtajaa ja valaisi lentomatkallaan kahden sekunnin ajan ympäristönsä.
Plasma-ammus räjähti kersantin keskivartaloa vasten ja heitti tulikuumana hehkuvan nazorak-ruhon metsän ytimeen. Kersantti rääkäisi pitkästi ja vuolaasti, eikä lopettanut huutamista laskeuduttuaankaan.
”AAAAAAAAMPUKAAAAA!”
Sotilaat eivät epäröineet, joskin sillä oli vähemmän tekemistä kersantin suoran käskyn kuin paniikkireaktion kanssa. Parikymmentä nazorak-kivääriä avasi sarjatulen metsikön ytimeen. Oksat sirpaloituivat zamorien kosketuksesta, puut rei’ittyivät, pensaat riekaloituivat. Multa pölähteli ilmoille. Näkyvyys heikkeni entisestään. Torakat vaihtoivat lippaita.

Pimeydestä tuli vain seitsemän ammusta, mutta ne olivat aivan tarpeeksi. Yksi kerrallaan valonheittimien lamput sirpaloituivat ja muuttivat valkoiset valopilarit massaksi mustuutta.
Nazorakit eivät hellittäneet liipaisimiaan. Suuliekit valaisivat metsikön reunaa sekuntien ajan. Zamorin ja lyijyn rätinä kaikui havupuiden runkoja pitkin ja täytti koko metsän. Jos kersantti huuteli vielä mättäältään jotain, yksikään sotamiehistä ei sitä kuullut.

Suuliekkien tasainen sarjarätinä jätti rakoja, joissa metsä oli täysin pimeä. Metsän reuna valaistui vain pariksi sekunniksi kerrallaan.
Lopulta lippaat alkoivat loppua ja osa torakoista alkoi käpälöimään reisitaskustaan uusia.

Silloin pimeys muodosti vain viideksi sekunniksi käytäviä, joita pitkin hyvin pienet jalat kykenisivät kävelemään. Pikkuruisten jalkojen askellus kävi varjosta varjoon, kun kiväärien pauhu söi joka ikisen äänen.
Torakkasotilas rääkäisi hyytävästi huomatessaan pienen veitsen porautuvan akillesjänteeseensä. Nazorak menetti tasapainonsa ja löi päänsä kivikkoon. Tämän taisteluparina toimiva alikersantti tunsi kylmän metallin ensiksi vasemman olkapäänsä kohdalla, josta se siirtyi niskan kautta oikealle olkapäälle. Ja sen jälkeen alikersantti lakkasikin tuntemasta yhtään mitään.
Vielä täysin tietoinen pää putosi otsa edellä juurikkoon ja näki hetken ajan oman vartalonsa seisovan lamaantuneena.
Ja sen olkapäillä seisoi tummanvihreä, Akaku-kasvoinen matoran, joka heilautti terävällä ranneliikkeella pikkuruisen katanansa terältä ryöpyn vihreää verta ennen kuin loikkasi takaisin pimeyteen.

”Ne tulevat kaikkialta!” hajanaisia laukauksia metsän reunaan viskova torakkasotamies kiljui. Hän oli viimeisellä lippaallaan ”Kaikkialta!”
Zamor-revolverin kajahdus. Pieni kuula lävisti panikoivan sotilaan olkapään, ja tämän kivääri lipesi otteesta ja kalahti kivistä mätästä vasten.
Eräs vanhempi sotamies kaivoi käsikranaatin vyöltään ja oli viskaamassa sitä jo metsän uumeniin. Musta metalli välähti kuunvalossa, ja hänen heittokätensä irtosi käsivarresta ennen kuin kranaatti kämmenestä. Torakka ulvoi ja meni maahan kätensä mukana. Sokka kilahti männynjuurta vasten.
Sokaiseva välähdys täytti leirin keskiön ja kolme torakkaa rääkäisi viimeisen kerran.

”Kuolkaa, Destralin hirviöt!” kuului karjunta erään nazorakin suusta. Tämä sotilas ei ollut lakannut taistelemasta. Sekunnin ajan hänellä oli tähtäimessään suuri sininen hahmo metsän uumenissa. Sotamies ei väittänyt tietävänsä paljoa komentoketjuista, mutta hän osasi tunnistaa operaation johtajan, kun näki sellaisen. Hänellä oli vain yksi luoti. Se olisi käytettävä kunnialla.
Liipaisimen kylmä metalli kalahti lämpimää kädensijaa vasten ja ase lauloi viimeisen laulunsa, kunnes aseen pesä kumisi tyhjyyttään.
Zamor osui ja tappoi. Mutta ei kohdettaan. Kookkaan sinisen hahmon edelle syöksähti pienempi, tummanvihreä matoranin hahmo. Sekuntia aiemmin niin sulavaliikkeinen metsäninja muuttui välittömästi osumasta löysäksi marionetiksi, joka lässähti katajaa vasten eikä enää liikkunut.
Pieni voittajan hymy muodostui nazorak-sotilaan kasvoille. Se lähti sieltä siinä samassa, kun sininen hahmo avasi tulen.
Nazorakin eleetön ruumis lensi laajassa kaaressa taaksepäin ja törmäsi pimeää valonheitintä vasten sirpaloiden jo rikkinäistä lamppulasia. Valonheitin kaatui rytinällä maahan.

Taistelu oli ohi. Melkein koko joukkueellinen nazorakeja makasi maassa joko uikuttaen tai liikkumattomina. Kadonneet vartijat ja varomattomat jääkärit roikkuivat puista köysillä tai yrittivät epätoivoisesti hivuttaa jalkojansa irti metsäsoturien kymmenistä tappavista ansoista. Pieni partio torakkasotureita oli menettänyt itsehillintänsä ja paennut käytettyään kaikki neljä lipastaan.
Vielä tietoinen nazorak-alikersantin pää makasi otsa mätästä vasten ja vilkuili ympärillensä. ”M-m-minä tapan teidät kaikki! Esille, pelkurit!”
Alikersantti ei ollut tiedostanut vielä täysin, että hänellä ei ollut enää vartaloa. Tilanne oli vähintäänkin kiusallinen. Hän oli kuitenkin äärimmäisen yllättynyt, kun pelkurit tulivat esille.

Torakan vihreät silmät pullistuivat ja kulmahampaat ja pihdit kiristyivät natisten toisiaan vasten, kun hän näki yhden neljästä tunnetusta kasvosta, joita hänet oli opetettu vihaamaan jo vuosia. Oli pimeää, ja skakdin piirteitä ei tunnistanut täysin, mutta sen vasemman silmän kohdalta törrötti hopeinen kiikari. Joukkio tummanvihreitä matoraneja pudottautui puista ja nousi pensaista. Jos ne eivät olisi liikahtaneetkaan, torakka ei olisi havainnut ainuttakaan.
Irtopää nielaisi, minkä se havaitsi todella kiusalliseksi siinä vaiheessa, kun kaula loppui kesken.

”Onko menetyksiä?” yksi metsäninjoista kysyi. Se oli matorania, sen alikersantti tunnisti. Viestintäaliupseerien oli käytävä matoranin peruskurssi sotavankien kuulustelua varten.
”Yksi”, Guardian vastasi hiljaa. Siinä samassa alikersantti näki, että käsivarsillaan skakdi kantoi liikkumatonta matoranin ruumista. ”Hän heittäytyi luodin tielle.”
Veljeskuntalaiset laskivat päänsä rintaansa vasten. Yksi heistä painoi kämmenensä sydänvaloaan vasten ja lausui viisi sanaa maailman pienimmällä äänellä.
”Mata Nui antaa ja ottaa.”
Skakdi laski veljeskuntalaisen ruumiin mättäälle. Pimeydessä ilmeet kasvoilla jäivät näkemättä.

”Mikä oli hänen nimensä?” Guardian kysyi varovaisesti.
”Erys”, vastasi Akaku-kasvoinen matoran, joka oli irroittanut alikersantin pään.
”Erys”, Guardian toisti maistellen sanaa. ”Hänen nimensä oli Erys”, skakdi kuiskasi, ilmeisesti itselleen.
Sininen skakdi laskeutui ruumiin viereen ja sulki pienet vielä himmeästi sinisinä hohtavat silmät.

”Mitä sinuun taas tulee”, Guardian sanoi voimakkaammin, ja nazorakin irtopää hätkähti. ”Meillä on vähän juteltavaa.”
”Minä…” nazorakin pää köhi. Hän puhui matorania hyvin vahvasti korostaen. ”Minä puren sinulta toisenkin silmän, törkyveri! Minä-”
Pää päästi vinkaisun, kun se nostettiin ilmaan tuntosarvistaan. Pian ex-nazorak roikkui aivan Guardianin pään korkeudella ja pääsi katsomaan suoraan kasvoihin, jotka olivat virnuilleet Totuusministeriön julisteista todella helposti vihattavina.
”Nappuloistasi päätellen olet jonkin sortin viestiupseeri”, Guardian sanoi kysyvästi.
Nazorak pakoili skakdin katsetta. Hän ei voinut olla tuntematta itseään hyvin pieneksi.
”Aliupseeri, skakdin saasta…” hän mutisi kuulostaen paljon uhmakkaammalta kuin ilmeestään päätellen oli.
”Selvä, selvä”, Guardian sanoi virnuillen. ”Minä olen Guardian. Se ei ole oikea nimeni. Oikeaa et kuule. Hauska tutustua. Kuka sinä olet?”

”Alikersantti 6723”, torakan pää pihisi. ”Theeta-komppanian 5. panssarijoukkueen viestintäaliupseeri… palveluksessanne, limainen lisko.”
”Lisko?” Guardian tuhahti huvittuneena. ”Alikersantti hyvä, minulla on melkein kirjaimellisesti pääsi vadilla, enkä silti kutsuisi sinua torakaksi.”
”Veresi on liian epäpuhdasta edes valutettavaksi Nazorak-imperiumin maaperällä!” alikersantti rääkäisi. Hän muisti kuulleensa jotain samantapaista jossain Ministeri 005:n puheessa. Totuusministeriö osasi sanoa sanottavansa vaikuttavasti.
”Pidän verestäni siellä missä se on”, Guardian heitti. ”Oli miten oli, alikersantti hyvä. Saatamme tarvita apuasi keskusviestijärjestelmän korjaamisessa.”

”Ei ikinä!” alikersantti rääkäisi. ”Tehkää pahimpanne! Minulta ette saa mitään!”
”Tjaa-a”, Guartsu sanoi heilutellen alikersanttia hieman tämän tuntosarvista. ”En ihan näe, miten voit kävellä tilanteesta ulos.”
Alikersantin kielitaito ja kärsivällisyys alkoivat saavuttaa rajaa. ”Oliko tuo… oliko tuo vitsi? Pilkkaatko minua, saastainen hirviö!”
”En, mutta näen tässä kaksi vaihtoehtoa. Voimme jättää sinut tänne leiriin ja antaa jollekin nälkäiselle tuhkakarhulle helpon iltapalan. Kokeile ihmeessä puhua tiesi ulos siitä tilanteesta.”
Alikersantti vinkaisi.
”… taiiii sitten voimme käynnistää tuon viestintäjärjestelmän ja antaa sinulle mahdollisuuden kutsua tänne partion omiasi. Heti kun olen lähettänyt oman viestini, tietty.”

”Mu-mu-mutta…” torakka sanoi ääni vapisten. Irtopää päästi paniikissaan satunnaisia zankrzorankielisiä lauseita, joista klaanilaisjoukko ei saanut selvää. Lopulta puhuva pää sai kasattua ajatuksen sanoiksi. ”Mutta e-eivätkö ne joka tapauksessa tapa minut, jos saavat tietää, että epäonnistuin ja autoin teitä?”
Guardian kohautti olkapäitään. Nazorak ei kuulostanut olevan ollenkaan tietoinen oman kansansa menettelytavoista. Harva nazorak oli. Koko yhteiskunta vaikutti olevan salaisuuksia salaisuuksien päällä.
”En voi luvata mitään, mutta. Voin vannoa, että päällystöänne kiinnostaa kohta todella paljon, mitä täällä tapahtui. Ja sinä olet todennäköisesti luotettavin lähde siihen.”

Alikersantti vilkuili hermostuneena ympäriinsä. Oliivinvihreät silmät hyppivät veljeskuntalaisesta toiseen. Ystävänsä menettäneistä eliittininjoista ei löytynyt sympatiaa nazorakille, jonka ruokailujärjestelyt olivat muuttuneet juuri astetta vaikeammiksi. Pihtihampaat puristuivat tiukasti yhteen.
”HYVÄ ON!” pää ärähti ääni hermostuneesti hinkuen. Se jupisi hengityksensä välissä todella hiljaa jotain nazorakinkielistä ja töykeää. ”Keskusviestiaseman korjaaminen on… oikeastaan aika suoraviivaista. Älkää satuttako!”
”Näytä tietä”, Guardian sanoi hymyillen ja käveli kirjaimellisesti pää kainalossa komentotelttaa kohti.

Nazorak-pesä

Salin tummat ovet paukahtivat juhlavasti auki ja suuremman tilan akustiikka kohtasi käytävän vaiennetun ahtauden, kun Kenraali käveli Pesäasiainministeri vanavedessään ulos. Nazoralainen upseerimiekka napsahti huotraansa. Sinertävä terä ei ollut tahriutunut Miekkapirun violettiin vereen.
”Näytätte vakuuttuneelta, Kenraali”, 008 sanoi kohottaen kulmiaan ja korjaten alas valahtanutta monokkeliaan.
”Olenkin”, 001 myönsi.
”Luuletteko, että voitte luottaa häneen?” Pesäasiainministeri kokeili kepillä jäätä. Kenraali 001 hymähti.
”Älä koskaan luota kehenkään, joka on pettänyt jo kerran, 008. Jos hän olisi yksi omistamme, hän olisi jo kuollut.”
”Eikö se ole teistä liian iso riski, herra Kenraali?” Pesäasiainministeri aprikoi ääneen. ”En usko, että hän ajaa muuta kuin omia etujaan…”
”Kiitos mielipiteestäsi”, Kenraali sanoi tundran viimaisella sävyllä. ”Aikomukseni ei ole päästää Toaa silmistäni hetkeksikään. Jos hän tekee mitään raportoimatta ensin henkilökohtaisesti minulle, hänet teloitetaan. Saitko?”
008 nyökkäsi, avasi kantamansa muistilehtiön ja raapusti siihen jotain sulkakynällä.

”Tämä on kiehtovaa, 008”, Kenraali sanoi puristaen kouransa nyrkkiin. ”Vihollisen linjat murenevat jo ennen kuin edes iskemme. Toivon vain, että se ei tapahtuisi liian aikaisin…”
001 pysähtyi käytävän reunalle ja lepuutti silmiään eräässä maalauksista.
”Kaipaan taistelukosketusta.”
”Niin moni muukin, herra Kenraali”, 008 sanoi. ”Tutkimusten mukaan yli 70% väestöstä ei malta odottaa pääsevänsä suuriin taistelukosketuksiin.”
”Koko saaren valtaaminen on aikaavievää”, Kenraali sanoi kulmat kurtistuneena. ”Mutta emme voi muuta. He tuntevat etelän paremmin kuin me. He ovat asuneet siellä jo vuosikymmeniä.”
”Linnoitus ei kaadu helpolla, herra Kenraali.”
”Ei. Sitä toivonkin. Olemme ottaneet vastaan liikaa tappioita tällä saarella, 008.” 001 ei käyttänyt näin rehellistä äänensävyä puheissaan kansalle eikä etenkään Esikunnan pääkokouksissa. ”Kansakunta tarvitsee tämän taistelun, ei legendoja menneisyyden voitoista. Tarvitsemme tulta, lyijyä ja verta. Vihollisten verta.”
008 nyökkäsi pitkään. Siinä samassa hän huomasi, että mustan nahkatakin taskussa värisi jokin.
”Pahoitteluni, herra Kenraali”, tummanruskea nazorak sanoi ja otti arkaaisen kommunikaattorin vapaaseen käteensä. Muhkeasta metallilaatikosta sojotti pitkä kokoontaittuva antenni ja rujo mikrofoni. Ministeri nosti kommunikaattorin päänsä vierelle.

”008, pesäasiainministeriö”, hän vastasi virallisen jäykästi ja tarkkaan artikuloiden. Radioliikenne oli huonolaatuista, joten puheen täytyi olla selkeää.
”Herra Ministeri, Majuri 404 informaatioteknologian virastosta”, viestin vastasi. ”Theeta-komppanian kadonnut panssarijoukkue otti vihdoin yhteyttä.”
”Majuri, tiedätte kyllä keneen otitte yhteyttä”, 008 sanoi happamana. ”Teillä ei ollut mitään syytä kertoa tästä komentoketjun yläpäähän asti. Teillä on omat esimiehenne, ja pidän huolen, että he saavat tietää tästä.”
Kommunikaattorin toisen pään nazorak kuulosti hermostuneelta. ”Herra… herra Ministeri, toisessa päässä oleva henkilö vakuutti asiansa olevan erittäin kiireellinen. Halusi meidän yhdistävän suoraan esikuntaan. Hänellä on kuulemma… kiireellistä asiaa itse Kenraalille!”
”Kenraali 001:llä ei ole aikaa kuunnella jokaisen sotilaan raporttia”, 008 sanoi pitäen yllä pakotetun asiallista sävyään. Hän yritti piilotella kyllästyneisyyttään. ”Pahoittelut.”

”008”, Kenraali puuttui. ”Anna kommunikaattori.”
Nahkatakkinen ministeri yllättyi, vaan ei epäröinyt ja ojensi vaivalloisen näköisen radiopuhelimen suoraan johtajansa kouraan. 001 siirsi kommunikaattorin päänsä vierelle.
”Yhdistä suoraan”, hän sanoi puhelimeen.
Linjan täytti rätinä ja linjojen vaihtamista yleensä seuraava hidastempoinen piippaus. Lopulta himmeä kilahdus kertoi, että linja oltiin vaihdettu.
”Kenraali 001, pääesikunta”, nazorak sanoi kommunikaattoriin.

Toiselta puolelta ei kuulunut nimitunnisteita, vaan naurahdus.
”Kenraali”, sanoi ääni matoraniksi. Se ei kuitenkaan ollut matoranin ääni, vaan skakdin. ”Siitä on aikaa.”
008 hätkähti huomatessaan 001:n ilmeen. Nazorakin hyönteismäisille kasvoille ilmestyi patoutunutta vihaa, polttavaa raivoa. Kenraali paljasti hirviömäiset pihtileukansa. Hänen silmäkulmansa kurtistuivat. Nazorakin ääni pysyi kuitenkin laskelmoidun rauhallisena.
”Eversti Guardian”, nazorak vastasi. ”Olenkin halunnut keskustella.”
”Minä oikeastaan en”, Guardian vastasi tylysti. ”Anna Ämkoolle.”
”Ei onnistu.”
”Mitä te tarjositte hänelle, 001? Millä ah-niin-kunniallinen Toa-koodi taipui?”

”Uskoakseni näette tilanteen ironian, eversti hyvä”, Kenraali sanoi tyynesti. ”Toa, vieläpä miekan tietä seuraava Toa-ritari taipui imperiumimme nyrkin alla… mutta skakdi, petturien ja varkaiden kasvatti on kunniallisin mies tällä puolella sakaroita.”
Guardian ei kuulostanut huvittuneelta. ”Mata Nuin tähden… lopeta välillä vain puhuminen. Se ei sovi sinulle.”
”Missä olette, Eversti? Mistä tämä puhelu tulee?”
”Kaya-Wahin etelärinteiltä”, Guardian sanoi itsevarmasti. Kenraali 001 vilkaisi 008:aa silmin kiireellisen näköisenä, mutta ennen kuin kumpikaan ehti reagoida, skakdi jatkoi. ”Tiedän, tiedän. Pommittakaa vaikka koko metsä. Kun ehditte toimia, olemme jo kaukana.”
001 joutui myöntämään, milloin ei ollut etuasemassa. ”Arvatenkin. Mutta Eversti, meidän on kohdattava pian. En ole kohtuuton. Olen valmis tekemään myönnytyksiä tulevan asemanne suhteen. Tämän ei tarvitse olla joukkomurha.”
”Salli minun esittää vilpitön epäilykseni”, Guardian huokaisi. ”Ei sillä. Olen samaa mieltä. Meidän täytyy kohdata. Ihanteellisesti ensimmäisenä nyrkkini kohtaa otsasi.”

Kenraali 001:n olemus pysyi muuten tyynenä, mutta hänen kämmenensä puristui tiukasti kommunikaattorin ympärille kuin kuristusotteeseen.
”Kohdatkaamme taistelukentällä, Eversti.”
”Enemmän kuin varmasti, 001.”, Guardian sanoi. ”Ai niin, vielä yksi juttu. Tässä leirissä on vielä joitakin selviytyjiä. Teitä varmaan kiinnostaa kuulla heidän kantansa tapahtumiin. Lisäksi… täällä on viesti, jonka haluan sinun välittävän.”
”Miekkapaholaiselle, arvatenkin”, Kenraali sanoi.
”Ämkoolle, kyllä. Soveltuu se sinuunkin.”
Puhelu katkesi niihin sanoihin. 001 tuijotti intensiivisesti 008:aa silmiin. ”Lähetä puhdistusryhmä.”
008 ei epäröinyt.

Tunteja myöhemmin Kenraalille ja Pesäasiainministerille esiteltiin kaikki, mitä Kaya-Wahin leiristä oltiin saatu pelastettua. Kalusto oli hajotettu korjauskelvottomaksi asti ja suurin osa sotilaista oli mennyttä, mutta parista selviytyjästä saatiin sanoja irti. Irtopäinen alikersantti kertoi hermostuneesti henkilökohtaisesti Kenraalille hyvin yksityiskohtaisen tarinan siitä, miten skakdi-admin oli ollut yllättäen täysi haka nazorak-viestijärjestelmien kanssa ja jättänyt viestintäaliupseerin henkiin pelkästä armosta. Kaikki eivät nielleet tarinaa.

Toinen selviytyjä oli pahoja palovammoja kokenut kersantti, joka vapisi pienimmästäkin kolahduksesta tai paukahduksesta. Tämä nazorak-aliupseeri kertoi heränneensä vasta tunteja hyökkääjien lähdön jälkeen valtavaan kipuun takareidessään.
Kersantti näytti varovaisesti uikuttaen jalkaansa. Nazorakin ruskeaan kuoreen oli kaiverrettu veitsellä matoran-kirjaimia. Haavat näyttivät tuoreilta ja äärimmäisen kosketukselle herkiltä.
Lukiessaan viestin kokonaan Kenraali 001:n kasvoille piirtyi puhdasta, hallitsematonta raivoa ja inhoa.

VAHTIKOIRA ON IRTI
PERSUKSENNE OVAT UHATTUINA

”Kertokaa Miekkapirulle”, 001 sanoi kihisten raivosta. 008 yritti olla reagoimatta juuri lukemaansa.
”Kertokaa mitä?”
”Kertokaa, että Guardian haastaa hänet.”