Kaksi Muakaa läähätti keskellä autiomaata. Manu huomasi erään hänen vieressään seisovan kaktuksen muuttuvan tuhkaksi. Hän hieroi hetken silmiään. Ehkä se oli kangastus. Guardian ja Warrek ratsastivat hänen vieressään aivan yhtä läkähtyneinä kuin hänkin. Pian heidän täytyi pysähtyä jälleen juottamaan ratsuille vettä. Viimeisetkin pisarat katosivat niiden kitoihin. Guardian kirosi hänen ja Warrekin ratsua, joka imi enemmän vettä kuin Makutan ratsu. Asialle ei kuitenkaan voinut mitään.
Pian he olivat taas matkalla. Ehkä tunnin he olivat jo matkanneet, kun Guardian sanoi: Tuolla se on. Kaikki katsoivat seuraavan dyynin takana erottuvaa hökkeliä. Se näytti vanhalta ja oli melko kaukana. Manu kannusti ratsunsa nopeampaan käyntiin. Muut kiristivät tahtia hänen mukanaan.
Kun heidän ja pienen mökin välillä oli enää muutama sata metriä, Manu pystyi jo erottamaan joitain yksityiskohtia. Mökki oli rakennettu puusta, sillä oli musta peltikatto ja ikkunat oli naulattu umpeen. Ainoa elämästä kertova merkki oli pyykkinaru, joka oli kahden kepin varassa pystytetty mökin vierelle. Sillä roikkui musta vaate, jonka muotoa ei saanut selville.
Sitten, yhtäkkiä, jostain ammuttiin. Guardianin ja Warrekin ratsuun osui. Muaka kaatui kuolleena maahan. Kaksikko lennähti kyydistä kivuliaan näköisesti. Kumpikin raapi maata, Guardian menetti tajuntansa ja Warrek upposi kaulaansa myöten hiekkaan. Makuta Nui kääntyi katsomaan, mitä oli tapahtunut. Sitä hänen ei olisi pitänyt tehdä, sillä vauhkoontunut Muaka nousi takajaloilleen nähdessään viiden Skakdin lähestyvän sitä. Yksi hyökkääjistä ampui Muakaa mahaan, minkä seurauksena tämä kaatui Manun jäädessä valtavan eläimen alle. Makuta ehti vain parkaista ennen kuin jäi puristuksiin.
Viisi mustaa Skakdia lähestyi nyt Warrekia, joka oli saanut päänsä pois hiekasta. Nyt hän sylki suustaan hiekkaa ja ravisteli sitä ympäriinsä. Hyökkääjät katselivat esitystä huvittuneena. Yksi heistä meni Guardianin luo ja tökkäsi tätä kiväärillään. Kaksi niistä otti esiin köyttä ja alkoi sitoa Warrekia, joka kiroili ja räyhäsi heille. Loput kaksi menivät Manun Muakan luokse ja alkoivat nostaa Rahia. Kun tiikeriä oli saatu ylös muutaman kymmenen senttimetrin verran, sen alta syöksyi varjoenergian aalto. Kummaltakin Skakdilta lensi jalat alta. Tästä seurasi, että Muaka putosi takaisin Manun päälle. Hän ei pitänyt tilanteesta.
Guardian alkoi virota. Warrekin suu oli tukittu. Manu oli Muakan alla. Viisi hyökkääjä-Skakdia tähtäsi aseillaan Guartsuun. Tämä piteli oikealla kädellään päätään ja nojasi vasemmalla maahan. Avatessaan silmänsä hän huomasi tilanteen ja nosti kätensä ilmaan. Yksi Skakdeista, ilmeisesti johtaja, vilkaisi toisia ja hymyili. Sitten hän sanoi: Ylös. Guardian totteli. Hänet tutkittiin läpikotaisin. Sama oli jo tehty Warrekille, minkä jälkeen tämä oli tainnutettu väkivaltaisesti nuijanukutusta käyttäen. Vaimeaa muminaa kuului Makuta Nuin Muakan alta. Guardiankin sidottiin. Ja tiukasti hänet sidottiinkin. Hän tunsi nimittäin pulssin käsissään. Se ei voinut olla hyvä asia. No niin, Guardian, sanoi mustien Skakdien johtaja yhä hymyillen. Sinun on aika tehdä tiliä Nektannille. Warrekin päästä hän voisi myös olla tyytyväinen. Makutaa emme uskalla vielä päästää ulos tuolta, mutta eiköhän iso kiho jotain hänellekin keksi.
Sillä välin Manu oli huomannut, että olo kävi tukalaksi. Ehkä hänen pitäisi ikään kuin murtaa vastustajat sisältäpäin. Hän kurotti mieltään kohti Skakdeja, mutta huomasi, että näiden mielien ympärillä oli jonkinlainen muuri. Johtaja-Skakdi hymyili. Ystävänne yrittää tutkia päidemme sisustoja. Hän ei valitettavasti onnis- Skakdi keskeytti puheensa ja tarttui päähänsä. Manu tunsi voitonriemua hetken. Kaksi hänen lähellään ollutta Skakdia oli nostanut Muakan ruumista uudelleen ja pudottanut sen alas noin metrin korkeudelta. Se sattui.
Johtaja nousi ylös maasta. Pirullinen Makuta, hän ärisi. Kirottuja olkoot kaikki Makutat ikuisesti. Guardian ei voinut estää hienoista hymyä. Tästä hyvästä hän sai iskun kasvoilleen. Virnuile sinä vain, Vartija. Pian saan nähdä, kuinka sinut teloitetaan. Minä nautin siitä, Guardian. Warrek mulkoili hyökkääjiä vihaisesti. Guardian taas keskittyi mökkiin. Hän zoomasi kiikarisilmällään sitä kohti. Lämpökamera, hän mutisi. Musta Skakdi käänsi katseensa häneen. Et sinä piru parka mitään löydä, hän sanoi välinpitämättömästi. Zaiggera ei ole asunut tuossa läävässä vuosiin. Skakdin pään lävisti luoti. Guardian virnisti. Ei tosiaankaan.
Muut Skakdit katsoivat nopeasti taloa. Ikkunasta oli työntynyt esiin kiväärin piippu. Pian Manua vartioivat Skakdit saivat maistaa luotia. Kaksi viimeistä yritti paeta, mutta hekin saivat kohdata kohtalonsa. Makutan onnistui ryömiä pois häntä musertavan taakan alta. Hän vilkuili mökkiä kohti. Tämä Zaiggera lienee hyvä ampuja, kun osuu tuolta, Manu ajatteli. Sitten hän käveli Guardianin ja Warrekin luokse ja katkoi näitä sitovat köydet.
Mökin ovi oli avautunut. Sitten he kuulivat äänen, kuin kuiskauksen, mutta kuitenkin se kantoi heidän korviinsa asti. Tulkaa sisään. Nopeasti. Niitä saattaa olla lisää.
Samaan aikaan majan pihamaalle ilmestyi kolme miespuolista hahmoa. Miehistä kaksi jäi odottamaan ulkosalle kun kolmas asteli majan tykö, potkaisi oven kappaleiksi ja astui peremmälle.
Turaga Bakmei laski syömäpuikot puiselle pöydälle ja kääntyi katsomaan tulijaa mitä rauhallisin ilme kasvoillaan. Turaga kohotti hieman kasvojaan nähdäkseen paremmin edessään seisovan olennon liskomaisen pään.
”Ämkoo?” olio kysyi. Turaga ei vastannut.
Kaksi muuta vortixxia asteli pitkin pihaa ja tarkkaili ympäristöä. Lopulta toinen avasi suunsa. ”Sse ei taida olla tuolla.” ”Ei.” ”Mikä Ridhukkilla kesstää?” ”Sse taitaa kuulustella. On aina ollut hyvä ssiinä.”
Vortixx Ridhukk oli elämänsä aikana päässyt seuraamaan politiikkaa. Ridhukk oli aikoinaan oppinut, että ensin kannatti pyytää kiltisti. ”Missä sse on?” vortixx kysyi ja odotti turagan vastausta. Vastausta ei kuulunut. Riddhuk vaihtoi suunnitelmaa ja potkaisi pöydän nurin. Bakmein ateria levisi majan savilattialle. ”Misssä se on?”
Bakmei tapitti lattialla kierivää riisikulhoa.
Ulkosalla odotellut kaksikko otti vaistomaisesti askeleen taaemmas kun Ridhukk juoksi karjuen ulos majasta. Samaan aikaan Bakmei nosti kulhon lattialta, laski syömäpuikoilla lävistetyn silmän huolellisesti kulhoon ja nousi sitten seisomaan.
Kukaan ei ollut koskaan ennen uskaltanut häiritä turaga Bakmein ruokailua.
Metsästä kuului salaperäisiä ääniä. Siritystä, havinaa. Normaaleja viidakko-ääniä.
Kolme telttaa seisoivat pystyssä miltei pystysuoran kalliorotkon reunamilla. Sammutettu nuotio savusi vielä hieman. Teltat olivat juuri pimentyneet.
Matoro koitti rentoutua. Tämä saari karmi hänen selkäpiitään. Täällä hänen naamionsa aloitti oikkuilun. Täällä hänen harppuunatemppunsa miltei epäonnistui. Piraatit olivat päättäneet leiriytyä, joten niin piti heidänkin.
Saari oli suurempi miltä se aluksi vaikutti. Täällä saattaisi kulua useampikin päivä, ajatteli Matoro. Metsässä rasahti jotakin. Jään Toan päässä vallitsi ristiriitaiset tunteet. Ruumis halusi nukkua. Hän ei ollut nukkunut kunnolla pitkään aikaan. Pää ei pystynyt nukkumaan. Saarella oli jotakin, joka painosti Matoron mieltä. Jotakin tuntematonta ja pelottavaa. Unessa mieli oli täydellisen haavoittuvainen iskuille, Martti tiesi. Äks kuorsasi kasvot teltan seinään päin. Matoron silmät – tai oikeammin silmä – painuivat välillä väkisin kiinni. Hänen päänsä oli täynnä ajatuksia. Lopulta hän veti naamionsa irti kasvoiltaan ja asetti sen viereensä.
Matoro nukahti.
Oli pimeää. Jono toia astelivat pimeää luolaa pitkin eteenpäin. Joku heistä kuiskasi jotakin. Toinen nyökkäsi. Matoro hiippaili tiiminsä – tai pikemminkin ”tiimin, jonka osa hän oli”, hänhän ei ollut sen johtaja – kanssa näissä pimeissä luolissa. He olivat matkalla kohti erään Xialaisen salakuljettajan piilopaikkaa samaisen teollisuussaaren viemäreissä. Radak saisi maksaa tekosistaan pohjoisella matoran-saarella.
Maan Toa kiipesi nopeasti tikkaita ylöspäin. Hän iski nyrkkinsä läpi ylläolevasta luukusta ja hyppäsi ylös huoneistoon. Karax vetäisi järeän poransa esiin ja osoitti sillä punamustaa vortixxia.
Muut Toat kiipesivät ylös. Heitä oli yhteensä kuusi. Johtajana toimi itsevarma Salaman Toa Rali. Hänen temperamenttinsä oli yhtä sähköinen kuin elementtinsä. Matoro oli tuolloin vielä valkoinen keholtaan, kuin normaali Jään Toa. Hän oli vielä suhteellisen kokematon soturi. Karax oli kokenut ja uhkarohkea Maan Toa, joka oli paljon normaalia Maan Toaa agressiivisempi ja väkivaltaa ihannoivampi. Nike oli tiimin toinen Maan Toa. Hän oli pirteä ja ystävällinen, ehkä hieman höpsö. Magan taasen oli Magnetismin Toa joka oli äärimmäisen innostunut tähtitieteestä. Kuudes oli…
Matoro heräsi nopeasti. Hänen unensa oli katkennut kuin seinään. Hän muisti kirkkaasti tiimin kuusi toaa. Hän tajusi silloin että muisti vain viisi tiimiläistä. Hän ei myöskään muistanut miksi hänen haarniskansa oli muuttanut väriä. Jään Toa kelasi hämmentyneenä muistojaan yön pimeydessä. Kaikki oli kristallinkirkasta aluksi. Pimeydenmetsätäjäsodan jälkeen hänen muistonsa hämärtyivät, tuli kuin lävitsepääsemätön usva. Seuraava muistikuva oli kuva hänestä mustahaarnikaisena soturina.
* * *
Retkue oli ollut liikkeellä jo useamman tunnin. Aurinko porotti viidakon yllä armottomasti, mutta onneksi suuret puut tarjosivat viilennystä varjoina. Matka jatkui vääjäämättömästi syvemmälle saaren sisuksiin. Maasto oli jo alkanut nousta, ja laivalta tähystetty kukkula alkoi olla lähellä. Sieltä näkisi helposti laboratorion sijainnin.
Matoro mietti yöllä tajuamiaan asioita. Aivan kuin hänen muististaan puuttuisi osia. Tai ehkä tämä oli vain normaalia huonomuistisuutta. Matkalla joukko oli löytänyt yhden sudenkuopan, jonne kaksi piraattia oli pudonnut. Oli kulunut pitkä tovi ennenkuin kaksikko oli saatu ylös. Se oli ollut jonkun tekemä ansa.
Notfun pyyhki hikeä naamioltaan. Hänen kolmikolkkansa alta roikkui valkoinen harso jonka tarkoitus oli viilentä häntä. Jokeen kasteltu kangas kuitenkin oli pian ilman lämpöinen. Trooppiset itikat surrasivat kiinnostuneina matkalaisten ympärillä.
”Tämä on kehnoin kehnoista saarista joille olen kehnosti joutunut”, Notfun valitteli kahdelle Klaanilaiselle vähän hänen takanaan. ”Olen aivan samaa mieltä”, Matoro valitti. ”Tyypit, vähän positiivisuutta!”, Äks ilmoitti väliin. Matoro mietti. Koska joku oli käskenyt häntä olemaan positiivinen? Yleensä hän sanoi noin.
Silloin yksi piraatti kaatui huutaen maahan. Matoran oli kiitänyt muiden edellä ja nyt makasi maassa tajuttomana. Mitään erikoista ei näkynyt.
”… mitä?”, Äks kysyi. ”Älä minulta kysy”, Martti vastasi ja lähti kohti pyörtynyttä.
Silloin hän tunsi sen taas. Sana ”Nimda”- tunkeutui hänen mieleensä valtavina aaltoina. Toa kompastui ja yritti ylläpitää mielensä suojausta. Hän muisti tämän tilanteen. Näin oli käynyt ennen hänen naamionsa ensimmäistä äksyilyä. Jään Toa iskeytyi multaan naama edellä. Hän piteli päätään ja keskittyi suojaamiseen. Sekalaiset sanat kuten ”Itroz”, ”Mieli” ja ”Makuta” iskeytyivät kohti hänen mielensä muuria Nimdojen saattelemana. Toa koitti saada liikutettua jäseninään. Hän nousi ylös ja otti askeleita taaemmas.
Pommitus katosi.
Notfun, Äks ja merirosvot katselivat ihmeissään tapahtunutta. ”… mit”, Äks aloitti. ”Mielensisäinen hyökkäys”, Jään Toa vastasi vakavana. ”Mistä se tuli”, toinen Klaanilainen kysyi.
”En tiedä”, Matoro vastasi. Notfun näytti siltä kuin hän olisi täysin ulalla tapahtumista. Niin hän tosin olikin.
Matoro yritti aktivoida naamiotaan. Cencord aktivoitui hitaasti. Toa sulki silmänsä ja keskittyi. Naamio loi näkyviin muiden mieliä. Hän yritti tutkia mikä oli hyökännyt. Toan suljettujen silmien sisään muodostui kuva maastosta, jossa mielet hehkuivat sinisinä aaveina. Se oli vain yksi tapa miten kanohia käytettiin. Sillä voi myös suojata mielen sekä lukea ajatuksia. Ja varmasti muutaki, mitä Matoro ei ole ikinä kokeillut. Hän suuntasi tutkimuksensa kohti paikkaa, jossa kaikki oli tapahtunut. Hän ei havainnut kuin toveriensa mielet lähistöllä.
”Minä luulen että olemme lähellä laboratoriota”, Matoro sanoi hiljaa.
Oli Keetongun toisen matkapäivän aamu. Keetongu oli seurannut Laivaston Matoranien juhlintaa radion kautta ohjauksen lomassa eilisen illan. Nyt oli kuitenkin aika palata arkeen, sillä Nynrah oli vielä kaukana.
Matka oli sujunut rauhallisesti. Ainoat huomattavat elonmerkit olivat olleet muutama Kahu-lintu ja alapuolella uinut Viiltovalasparvi. Kirikori II:n peräsin oli kuitenkin vaurioitunut pahoin Nazorakein tulituksessa ja se haittasi aluksen ohjaamista varsinkin jyrkissä käännöksissä. Keetongu suunnitteli laskeutumista seuraavan Matoran-kaupungin kohdalla. Onneksi Pohjoismanner oli suhteellisen sivistynyt paikka.
Hansikaslokerosta löytyneen kartan mukaan seuraava suurehko kaupunki oli parinkymmenen kilometrin päällä mantereen pohjoisrannikolle virtaavan joen suistolla. Keetongu kaivoi esiin yksilinssisen kiikarinsa. Kaupunki näkyi hyvin ylhäältä käsin. Se oli jonkin verran suurempi kuin Klaania ympäröivä Matoran-kylä ja vaikutti suunnilleen yhtä teollistuneelta.
Keetongu laski aluksensa kaupungin laidalla sijaitsevaan ilma-alusten hangaariin. Hän antoi korjaaja-Matoranille muutaman mutterin ja käski tämän korjaamaan aluksen peräsimen Ternokin ja Ontorin kanssa. Siinä kestäisi aikansa, joten Keetongu päätti kierrellä kaupungilla ennen lähtöä. Hän hyppäsi jonkinlaisen kiskobussin kyytiin (se toimi pahalta haisevalla ja hyvin äänekkäällä moottorilla) ja suuntasi keskustaan.
Kulkupeli pysähtyi kymmenen minuutin kuluttua kaupungin keskusaukion liepeille. Siellä oli suihkulähde, joka esitti kolmea Toaa jonkilaisen katoksen alla. Jalustassa oli kuparilaatta, johon oli painettu Matoran-aakkosin:
GENDOPOLIKSEN SUURET TOA-SANKARIT TOA ARESTON TOA KONDUK TOA XOPPOS Lähtivät puolustamaan oikeutta Metru Nuille
Vesi suihkusi murheellisesti rapistuneiden kivitoien käsistä.
Keskusaukion ympärillä oli normaaleja kaupunkiasioita. Nuhruinen baari, Rahiliike, majatalo, tekniikkapuoti (Sisällissodan aikaiset Ehlek Kombi-mikroaltouunit puoleen hintaan!) ja sekatavarakauppa, joka näytti jatkuvan pitkälle maan alle.
Keetongu astui sekatavarakauppaan. Hän ei ollut nähnyt semmoista tavaranpaljoutta edes Klaanin syysmarkkinoilla. Mahin kallosta tehty lyömasoitin, Kanohi Mahikilla toimiva televisio ja valtava teleskooppikäsi olivat vain muutamia tavaroita, jotka kiinnittivät Keetongun huomion. Tiskin takana istui Akakua kantava Po-Matoran, jonka vasemman silmän päälle oli pistetty neliluuppinen kiikari. Seitsemänsilmäisen Matoranin vaikutelma oli kerrassaan psykoottinen. Matoran tutki jotain suurta varpaankynneltä näyttävää eikä huomannut Keetongua.
”Öhh. Huomenta?” Keetongu kysyi.
Parinkymmenen sekunnin kuluttua Matoran irrotti katseensa esineestään ja vilkaisia Tongua.
”Huomenta huomenta! Mitä saisi olla? Ostatko halpoja postikortteja!”
”Ehh, kunhan katselen. Mutta tuota… Onko sinulla yhtään Nimdaa myytävänä?”
Matoran mietti hetken. Sitten hän johdatti Keetongun alakertaan ja siellä olevaan syvennykseen, jonka edessä oli helmiverho. Syvennyksessä oli korkeita hyllyjä täynnä erilaisia tavaroita, joista Keetongu tunnisti muutaman soittimiksi. Myyjä kiipesi korkeille tikapuille ja otti eräältä hyllyltä kumman vekottimen. Se oli koottu ontoksi kaiverretusta Kikanalon sarvesta, kahdesta nahkapussista ja suuttimesta.
”Tämä”, myyjä sanoi nostaen laitteen päänsä korkeudelle, ”on Nimba. Eteläisten Matoran-heimojen soitin, jota käytetään paimenessa tuhkakarhujen karkoittamiseen. Kahdeksantoista mutteria, kymmenen paketoituna.”
Keetongun ilme oli sanoinkuvaamaton.
Puolen tunnin päästä hän oli jo koneessaan matkalla kohti Nynrahia. Myyjämatoran tutki varpaankynnen riimukirjoituksia.
[spoiler=SnorpGurp-Allianssi tiedottaa:] Teimme tämän käytännössä puoliksi.[/spoiler]
Admin-siiven kokoustila
”OTTAKAA SE POIS!”
Vertahyytävä kiljaisu tuli Kepen suusta. Kyseinen suu oli kiljuntahetkellä osittain jonkin mustan ja muodottoman peitossa. Groteskin loisen lähdettyä lentoon kokoustilassa oli räjähtänyt pienimuotoinen kaaos. Lintumainen pimeyden olento oli tähdännyt alkuperäisen suunnitelmansa mukaan Tawaan, mutta akrobaattinen sähkön Toa oli ollut liian nopea loiselle. Nyt parasiitti roikkui Kepen kasvoilla pidellen tästä kiinni pitkien linnunjalkojensa terävillä kynsillä ja tunkien päätään Kepen naamion suuaukosta sisään. Kepe sinkoili ympäri huonetta yrittäen epätoivoisesti repiä hirviömäistä lintua kasvoiltaan.
Loisen alkuperäinen isäntä, Snowman, makasi vielä sängyllään liikkumattomana ja silmät kiinni. Kaiken kaaoksen keskellä valkosinipunainen lääkintä-Toa Kupe tutki Snowien elintoimintoja ja sai huojennuksekseen huomata, että lumiukko oli vielä elossa. Hoitaja-matoran puolestaan suojautui parhaansa mukaan Kupen taakse ja vaikeroi hiljaa.
Make suoritti valtaisan loikan kohti villisti pyörivää Kepeä, ja huitaisi väkivaltaisesti kädellään parasiittia. Se irrotti otteensa tiedemiestoasta, ja lennähti huoneen kattoon. Lintumainen iljetys liiteli ympäri huonetta, tiputellen välillä sysimustia sulkia. Ne kuitenkin liukenivat tummaksi mönjäksi maahan osuessaan.
Tawa sinkautti kädestään sähkönpurkauksen, joka ei kuitenkaan osunut nopeaan kohteeseensa. Huoneen kattoon kärventyi pieni reikä sähkön voimasta, ja Klaanilaiset heittivät itse kukin omia elementaalihyökkäyksiään kohti parasiittia. Musta lintu liikkui kuitenkin aivan liian nopeasti, ja sekasortoisessa tilanteessa se teki äkkinäisen käännöksen kohti Tawaa.
Keltainen Toa sukelsi ketterästi sivuun, ja käännähti juuri parahiksi kohti parasiittia kierähtääkseen pois uuden hyökkäyksen alta. Tällä kertaa tilannetta tyynesti tarkkaillut Same syöksähti tuulen lailla eteenpäin, ja heilautti viikatettaan. Kukaan ei nähnyt osumaa, mutta kaikki Klaanilaiset näkivät linnun mustan muodon viipaloituvan kahtia.
Toinen palasista kieri Kepen jalkoihin. Hän poimi sen käteensä, ja huomasi olevansa kolmen punaisen silmän tuijotuksen kohteena. Öh. Tämä taitaa olla sen siipi.
Tawa ja moderaattorit kokoontuivat toisen palan ympärille. Se oli yksisiipinen ja liikkumaton närhi, jonka kuvottavat jalat sojottivat kattoon. Luonnottoman linnun pitkien ja laihojen jalkojen päissä seisovat terävät kynnet olivat puristuneet tiukasti yhteen sen viimeisellä hetkellä. Moderaattorit ja Tawa kumartuivat yksi kerrallaan katsomaan olentoa lähempää. Vielä kasvojaan yhdellä kädellä pitelevä Kepe lähestyi närhen putoamiskohtaa huomattavasti varovaisemmin kuin piiloutuen huomaamattaan moderaattorien selän taakse. ”Elääkö se?” Kepe kysyi. Make oli jo tökkäämässä testiksi parasiittia rahimaisella sormenkynnellään, mutta Samen suuri valkoinen koura pysäytti hänet. ”Älä. Se voi huijata.”
Make vilkuili lintua epäluuloisena. ”Miksiköhän se näyttää ihan nä…” ”Älä”, Tawa keskeytti. ”…älä mitä?” ”Älä sano sitä sanaa.” Same kääntyi Tawaa kohti. ”Mitä sanaa?” ”N-sanaa”, Tawa kuiskasi. ”Miksen?” Make kysyi hämmentyneenä. ”Koska se on typerä”, Tawa sanoi tympeänä. Make nyökkäsi hitaasti. Tawa nousi ylös ja otti muutaman askeleen kohti sänkyä, jolla vähitellen heräilevä Snowman makasi. Make, Same ja Kepe kuitenkin vahtivat liikkumatonta parasiittia tiiviisti. Tawa nappasi metallisen elintoimintoskannerin Kupen kädestä ja asteli takaisin parasiitin luo. Hän ojensi näytöllisen laitteen kyljessä olevan johdon Samelle, mutta piteli itse skanneria kädessään, nollaten parilla napinpainalluksella sen Snowmanista saamat lukemat. Same avasi johdon päässä olevat pihdit ja kytki ne kirurgisen varovaisesti kiinni parasiitin kaulaan. Tawa painoi nappia ja skannaus käynnistyi.
Napinpainallusta seurasi pitkä hiljaisuus. Lääkintäskanneri piipitti tasaisesti ja Tawa ja hänen taaksensa kerääntyneet Kepe, Kupe ja lääkintämatoran katsoivat lukemia Tawan olan yli. Same ja Make halusivat kääntyä katsomaan, mikä lukemissa kiinnosti, mutta tiesivät Tawan käskeneen heidät pysymään vartiossa. Pian Tawan katse laajeni. Hänen silmänsä olivat suorastaan jäätyneet skannerin näyttöön. Pian Kepe, Kupe ja hoitaja-matoran huomasivat samat tulokset. Kaikista voimakkaimmin viestiin reagoi hoitaja-matoran, joka näytti päättäneen vaihtavansa alaa. Make huomasi reaktiot ja hätääntyi hieman. ”Mitä? Mitä nyt?”
Tawa ei vastannut. Hän laski skannerin käsistään ja katsoi välillä parasiittia. Sitten hän katsoi näyttöä. Siinä kohtaa, missä näytöllä olisi pitänyt olla lukemia loisen elintoiminnoista, toistui yksi ja sama viisikirjaiminen sana uudelleen ja uudelleen. KUOLE
”Tiedättekö”, Kepe sanoi puoliksi itselleen, ”minä korjasin tuon laitteen viat toissapäivänä. Sen eiii pitäisi tehdä tuota.” ”Sinunmmmmf vikashiiii”, Snowien puudutusaineiden turruttama ääni sanoi refleksinomaisesti. Kepe oli jo vastaamassa tähän, mutta ymmärsi, että puoliksi koomassa oleva väittelytoveri ei olisi kovin haastava vastustaja. Tawa sammutti skannerin ja laski sen lattialle. Hän kyyristyi lähemmäs parasiittia ja nielaisi. Tawa avasi suunsa ja mietti hetken. Hän aikoisi tehdä jotain, joka tuntuisi monelle äärimmäisen epäloogiselta tavalta suhtautua tilanteeseen. Hän yrittäisi neuvotella.
”Helei”, Tawa sanoi niin rauhallisesti kuin vain pystyi, ”kuka sitten oletkaan, kuulet varmaan.” Tawa luuli jo sammuttaneensa elintoimintoskannerin, mutta huomasi olleensa väärässä, kun kone päästi piipittävän sydänkäyrä-äänensä kuudesti. Kirjaimia ilmestyi taas ruudulle.
KUULEN
unesi
Make huomasi olennon vasemman jalan nytkähtävän hieman. Tawa ei kiinnittänyt huomiota liikkeeseen vaan yritti etsiä sanoja suuhunsa. ”Onko sinulla nimi? Voinko…kutsua sinua joksikin?”
ei
enää
Tawa nyökkäsi. Hän yritti vaikuttaa mahdollisimman ymmärtäväiseltä, vaikka vaistot sanoivat muuta. ”Voimme jättää sinut henkiin. Pyydän, kerro vain, mitä sinut käskettiin tekemään.”
Koneen piipitys jatkui. Tällä kertaa Kepe huomasi laskea sen tahdin sormillaan ja jäätyi hetkeksi huomatessaan jotain. Kepen mielessä oli kysymys, jonka hän olisi halunnut kysyä, mutta nyt ei ollut oikea hetki. Piipitys lakkasi. Neiti ei tiedä Valkoinen Kuningatar ei tiedä ei tiedä eikä ymmärrä
Tawa veti pitkään henkeä. ”Myönnän, että olet oikeassa. Siksi kysynkin. Pyydän, puhu meille.”
Käsky. noudatan
”Syö kuningatar.”
”Miksi herrasi haluaa tappaa minut?” Tawa kysyi aavistuksen hiljempaa. Piipitys tiivisti tahtiaan. Ei enkeli tappamisesta puhunut
neutraloiminenkin on vaihtoehto niin Lähetille tehtiin
”Kuka ’lähetti’?” Make kuiskasi. Tawa ei vastannut vaan näytti keskittyneen ruudun viestiin täysin. Same siirtyi Maken pään viereen ja puhui niin hiljaa kuin pystyi. ”Näitkö Ämkoon käden?”
mutta ei enkeli myöskään kieltänyt kuole
Sana ”kuole” alkoi jälleen toistua ruudulla. Parasiitin jalka nytkähti taas. ”Sinä et tapa enää ketään”, Tawa sanoi vankasti. Yksisiipisen pikkulinnun uhkauksiin oli vaikea uskoa.
Ehkä en enkeli sanoi, että joku muu haluaa sen kunnian
tiedät kuka Tawa hiljeni. Hän katsoi poispäin laitteen näytöstä ja uppoutui hetkeksi ajatuksiinsa. Tämän kymmenien sekuntien hiljaisen hetken keskeytti Kepe, jolla oli selvästi jotain tärkeää kysyttävää. ”…anteeksi, mutta tämä jäi vaivaamaan minua pahasti. Miksi närhi?” Tawa katsoi adminin suoraa käskyä rikkonutta teknikko-Toaa hieman tympeänä. Hän kuitenkin kääntyi takaisin kohti parasiittia, kun sydänkäyräskanneri puhui jälleen mekaanisella kielellään. Tarvittiin jotain jotain, jonka hän vastaanottaisi alitajuisesti ilman että ymmärtäisi sen ulkopuoliseksi
”…närhi”, Make sanoi ääneen kuin maistellen sanaa. ”Närhi”, Same toisti kuin vastauksena Makelle.
valkoinen ystävänne tykkää linnuista
Tarvittiin jotain, jonka hän luulisi omaksi ajatuksekseen
Tokkurainen Snowman nousi sängyssään hieman pystympään asentoon. ”Mmitä shiiiiielä tapahtmmmf?” ”Todistamme juuri, kuinka sinun mieleesi voi istuttaa valtavan demoninärhen, etkä sinä huomaa mitään”, Kepe palautti siirtämättä kuitenkaan katsettaan parasiitin mustasta olemuksesta.
Kupe kuitenkin painoi Snowien takaisin makuuasentoon, katsoen lumiukkoa tuimasti ja nyökäten hänen avonaista rintakehäänsä kohti. ”Ihamm pikhu juttmmf” valkea Klaanilainen aloitti, mutta vaikeni Kupen uuden, entistäkin äkäisemmän katseen alla.
Tawa kumartui varovasti vielä hieman lähemmäs mustaa lintua. ”Pyydän, kerro meille. Missä Visokki on?”
Älä huoli
Nauru pitää hänestä
hyvää huolta
”Tawa”, Same puhutteli johtajaansa. ”Pidä pää kylmänä. Se yrittää provosoida. Älä tee mitään tyhmää.”
Huomaako neiti edes
kuinka sen kädet puristuvat nyrkkiin
Make tarttui Tawaa olkapäästä, ja sanoi rauhoittavimmalla äänellään: ”Tawa, ota iisisti.”
Vai onko kysymys siitä
että neiti ei välitä
”Mmmftä siellä tapahtmhtuu?”
Onhan se toki ymmärrettävää
kun paras ystävä
ei ole enää paras ystävä
Tawa kumartui entistä likemmäs kohti yönmustaa parasiittia. ”Mitä teit Visokille?”
hih hih hih
Keltaisen Adminin kasvojen ja demonisen närhen ruumiin välinen matka pieneni hetki hetkeltä. ”Nyt, viimeisen kerran. Missä. Viso-” ”SKRIÄÄÄÄÄÄÄH!” Yhtenä mustana pyörteenä musta parasiitti syöksähti Tawan kasvoille. Admin lennähti syöksyn voimasta taaksepäin, ja kompastui selälleen lattialle. Hänen käsistään sinkoamat salamat eivät keskeyttäneet närhen kirkunan ja naurun sekaista huutoa.
Ilman halki suhahtava ja mustaan hirviöön osuva viikate sen sijaan lopetti naurun. Se lopetti myös närhen liikehdinnän, ja irrotti sen Tawan kasvoilta.
Same katsoi työnsä tuloksia: maassa retkottavat närhenpuolikkaat koettivat vielä hieman sätkiä, mutta pääosin ne näyttivät kovin toimintakyvyttömiltä.
Tawa tarttui Maken tarjoamaan käteen, ja nousi jaloilleen. ”Kiitos. Minä..” Maken kasvojen pieni hymy riitti hyvin vastaamaan Tawan häkeltyneeseen katseeseen. Pian Klaanin johtajan ilme kuitenkin palautui peruslukemille, ja hän asteli mustan linnun osasten luo. Moderaattorit, Tawa ja Kepe kokoontuivat parasiitinpalasten ympärille. Snowie koetti vielä hieman kurkotella, mutta lopetti taas tuntiessaan Kupen käden olkapäällään. Hoitajamatorankin uskaltautui esiin vuoteen takaa. ”Se… Se on nyt… Kuollut?”
Same työnsi hitaasti viikatettaan kohti loisen kahta irtonaista osaa, kun muut pysyivät hieman kauempana, mutta aivan yhtä valmiina toiminaan. Valkoinen moderaattori pisti hirviömäisen linnun molempia kappaleita vuorotellen viikatteensa terällä. Musta massa höllyi kuvottavasti maata vasten, mutta pysyi paikallaan. Olennon useat verenpunaiset silmät olivat nauliutuneet auki ja tuijottivat eri suuntiin. Make astui lähemmäs olentoa. ”O…onhan se kuollut? Oikeasti tällä kertaa?”
Kepe kohautti olkapäitään ja katsoi huoneen keskellä lattialla makaavaa näytöllistä laitetta. ”Voisimme tietty kokeilla elintoimintoskanneria. Jos Same ei olisi juuri rikkonut sitä…skanneriosaa.” Seuraavaan tapahtumaan Kepe ei ollut varautunut. Skanneri piippasi jälleen kuudesti, tällä kertaa hitaammin. Kupen silmät laajenivat ja hän kääntyi katsomaan. ”Ette ole tosissanne.”
Moderaattorit, Kepe ja Tawa seisoivat paikoillaan. Laitteen ääni kuului kaikkien korviin, mutta kukaan ei aluksi uskaltanut ottaa ratkaisevaa askelta sitä kohti. Lopulta Kepe ymmärsi velvollisuutensa ja asteli laitteen luo. Hän kyykistyi ja otti laitteen käsiinsä. Näyttöä sotkeva lumisade häiritsi viestin näkemistä, mutta ruudulla oli jälleen tekstiä. Tawa hätkähti hetken hiljaisuuden jälkeen omista ajatuksistaan. ”Mitä se viestii?” hän sanoi Kepelle, pitäen katseensa silti entisen loisen kuvottavissa palasissa. Kepe luki ruudun tekstiä itsekseen. Sumean näytön lukeminen osoittautui yllättävän vaikeaksi, mutta Toa kaivoi haarniskastaan pienen muistilehtiön ja kynän ja yritti tulkita tekstiä parhaansa mukaan.
Keskellä mielen pimeyden Vain yksi näkee totuuden
tuo Mies Punainen
Kepen ilme oli merkillinen. Piipityksen päätyttyä laitteen näyttö sammui lopullisesti. Melkein samalla hetkellä loisen kaikki kolme groteskia monisilmäistä kappaletta nytkähtivät epäluonnollisesti. Kepen lattialle pudottama siipi aukeili ja sulkeutui vauhdikkaasti ja loput sen ruumiista yritti epätoivoisesti kasata itseään. Olento päästi nokastaan lintumaisia ääniä. Äänet tosin kuulostivat kuuluvan vähintään neljälle eri linnulle eivätkä ne olleet selvästi päättäneet, kenen vuoro oli huutaa milloinkin. Sätkiminen voimistui. Loisen niljakas iho alkoi muuttua entistä nestemäisemmäksi, kunnes musta olento oli muuttunut käytännössä kolmeksi lätäköksi varjomaista nestettä, jossa uiskenteli useita silmiä. Vähitellen silmät sulkeutuivat kokonaan.
Lintumaiset kiljahdukset olivat loppuneet. Lattiatasolla oli kuitenkin vielä havaittavissa hiljainen ääni. Joku olisi voinut kutsua sitä nauruksi. Vähitellen viimeisetkin äänet katosivat jonnekin tyhjyyteen.
Hetken oli hiljaista. Huoneessaolijat katselivat kolmea lätäkköä. He huomasivat kaikki yksitellen, että ne alkoivat selvästi pienentyä.
”…no…” Make sanoi puoliksi huojentuneena ja puoliksi oikeasti peloissaan, ”se oli aika outoa.” ”Samaaah mmmffieltä.”
”Onhan tämä hieno kivi”, Ämkoo mutisi käännellen turagan tarjoamaa esinettä kädessään. Kivi oli pitkä ja sileä. Sen pinnalla saattoi erottaa monimutkaisia koristekuvioita, jotka muistuttivat Ämkoon mielestä kovin paljon vanhaa riimukirjoitusta. Siitä huolimatta kivi oli vain kivi, eikä Toa ymmärtänyt hyötyvänsä murikasta millään tavalla.
”Sisälläsi vellova Makuta-henki estää Toa-voimiesi käytön, eikö vain?” Bakmei kysyi ja istahti vieressään kököttävän kannon päälle. ”Samalla Toa-olemuksesi estää sinua käyttämästä Makutan sinulle sallimia voimia. Olet pelkkä heikko välimuoto.”
Ämkoo mulkaisi turagaa, muttei osannut sanoa mitään. Bakmei oli oikeassa. Kanohi-haarniskan menetettyään Ämkoo kykeni hetkellisesti käyttämään elementtivoimiaan, mutta samalla Toa menetti kaiken kontrollin Makutan suomiin varjovoimiin. Mikä pahinta, elementtitekniikoiden käyttö muuttui päivä päivältä vaikeammaksi, eikä Ämkoo enää taitanut edes naamionsa käyttöä. Toan sisäiset energiat sotivat toisiaan vastaan, eikä kumpikaan elementti ottanut toimiakseen.
”Minulla saattaa olla ratkaisu”, Bakmei sanoi ja kohotti sauvaansa. Turaga läimäisi sauvansa kärjellä Ämkoon rintakehää ja jatkoi: ”Jos sisäiset voimasi eivät enää kykene yhteiseloon, otetaan toinen niistä pois.”
Ämkoo otti vaistomaisesti askeleen taaksepäin. Toa ei ymmärtänyt täysin Bakmein ideaa, kunnes sattui katsahtamaan uudestaan pitelemäänsä kiviesineeseen.
”Hetkinen.” ”Kyllä.” ”Tarkoitatko sinä, että..?” ”Se voisi toimia.” ”Mutta mitä jos ei..?” ”Harva tietää.”
Ämkoo irvisti turagalle ja vilkuili pitelemäänsä kiveä epäilevän oloisesti. Bakmein ehdotus oli erittäin riskialtis. Jos Ämkoo luopuisi Toa-energiastaan, mitä jäisi jäljelle? Normaalitilanteessa Toa muuttuisi turagaksi, mutta…
”Jäljelle jäisi vain varjo”, Bakmei sanoi tarkkailtuaan hetken ajan Ämkoon mietteliäitä kasvoja. ”En usko, että siitä seuraisi sitä mitä pelkäät.” ”Mutta…” Ämkoo aloitti, mutta mietti hetken sanomisiaan. ”Mikä minusta sitten tulee? Makuta?” ”Ota selvää”, Bakmei totesi kylmästi, nousi seisomaan ja lähti tallustamaan majaansa kohti. Oli turagan ruoka-aika.
Ämkoo tuijotti vuoroin Bakmein etääntyvää selkää ja pitelemäänsä potentiaalista Toa-kiveä. Ilman Toa oli kaikin puolin hämillään.
Toan hämmennyksen keskeytti kuitenkin taivaalta kuuluva vihellys. Pian matoran Enki pudottautuikin haukkarahin selästä johtajansa viereen. Enki irroitti vyölleen sitomansa raskaan rauta-avaimen ja ojensi sen Ämkoolle.
”Kiitos”, Ämkoo sanoi hiljaa ja tutkiskeli avainta. Esineen varteen kaiverretut kuviot kertoivat Toalle oitis sen, että kyseessä oli juuri se avain, jota Ämkoo oli komentanut alamaisensa noutamaan.
”Lähdemmekö matkaan heti?” Enki kysyi samalla kun ratsastajaa vailla oleva haukka laskeutui Ämkoon vierelle. ”Lähdemme. Meidän täytyy tosin pitää kiirettä, sillä en halua turagan…”
Ilmojen halki kiitävä heittoveitsi katkaisi Ämkoon lauseen. Ilman Toa loikkasi nopeasti ratsunsa kyytiin ja kohosi sitten Enkin kanssa taivaalle. Turaga Bakmei viskeli kaksikon perään ikivanhoja kirosanoja puiden samalla nyrkkiään.
”Minä palaan pian!” Ämkoo huusi turagalle kohottuaan bambumetsikön yläpuolelle. Ämkoo vilkaisi vielä kerran avaimeen kirjailtuja kirjaimia, ja lausui sitten puoliääneen:
Metsäauko oli kaaoksessa. Valtava, tuntematon rahi oli hyökännyt metsiköstä joukon kimppuun.
Matoro makasi selällään saniaisten ja aluskasvillisuuden joukossa. Hän tarkensi katsettaan nopeasti liikkuvaan olentoon. Hän kaiveli päästään tietojaan raheista. Pitkä häntä. Neljä raajaa. Korkea pää. Matelijamainen olemus.
Protocairn, hän muisti. Lohikäärmerahi, joka oli tarujen mukaan syntynyt puhtaasta energiasta. Olento oli väkivahva ja agressiivinen. Hyökkäsi äärimmäisen helposti. Niihin tepsii kylmyys.
Matoro loi silmäyksen taistelukentälle. Protocairn juoksi ympäriinsä sekopäisenä, syösten välillä erinäisiä lieskoja suustaan. Piraatit ja Klaanilaiskumppani olivat joko maassa tai juoksivat ympäriinsä aukiota. Monet piraatit olivat yrittäneet ampua tai tehdä muuta vastaavaa rahille. Joku oli peräti heittänyt sitä polttopullolla. Tulirahia polttopullolla. Äly hoi, Matoro ajatteli. Hän tiesi että moista rahia ei voitettaisi niin vain. Se joko eksytettäisiin tai siltä paettaisiin.
Toa näki Äksän nousevan kasvien joukosta ylös. Hän pyrähti Klaanilaisen luo. ”Martti, tuohon ei tehoa edes tämä hehtaaripyssy. Mikä se on?”, Äks kysyi heti. ”Protocairn. Sen panssaria on turha yrittää murtaa tällä kalustolla. Yritetään harhauttaa se”, Matoro aloitti. ”Auta kiinnittämään sen huomio!”
Hetken oudon viittelöinnin ja huudon jälkeen agressiivinen lohikäärme oli huomannut parivaljakon. Se kääntyi kuopien maata ja lähti syöksymään kohti uusia saaliitaan. Matoro ja Äks pyrähtivät juoksuun kohti tiheämpää puustoa. Korkeat puut hidastivat lohikäärmettä hieman, mutta se oli silti äärimmäisen nopea. ”Pyritään tarpeeksi kauas!”, Matoro puhui huohotukseltaan. ”Muistatko sen suuren rotkon jonka ohitimme?” Äks näytti nyökkäävän.
Protocairnin pitkät, piikikkäät kädet tavoittelivat juoksijoita. Matoro keskittyi elementtivoimaansa, ja alkoi luoda jäätä maahan. Pian jään ilmestyttyä jokainen heistä menetti liikkeidensä hallinnan ja liukui pitkin Matoron kokoajan luomaa jäätä. Jurkänne alkoi olla edessä. ”Äks! Lähemmäs! Harppuunoin tuon puun!”, Matoro huusi. Aalto tulta tasapainonsa menettäneeltä Protocairnilta poltteli hänen selkään.
Jää oli loppunut, mutta alamäki ennen jyrkännettä alkanut. Hiekka antoi periksi eikä siitä saanut otetta millään. Jään Toa ojensi mustan kätensä. Kuului naksaus.
Sitten kaksi Klaanilaista ja valtava rahi tunsivat lentävänsä painottomana kohti valtavan rotkon pohjaa. Matoron ilme oli tyrmistynyt. Harppuunatemppu oli epäonnistunut. Mitä? Hän takoi kämmenessään olevaa harppuunanäppäintä. Sillä silmänräpäyksellä laitteen moottori lähti käyntiin ja ampui terän satunnaisesti. Hiekkaa pöllähti koneen sisuksista.
Matoron kädessä tuntui, kun hänen ampumansa haka sai otteen. Hänestä tuntui sekunnin siltä, että hänen oikea kätensä irtoasi. Sitten hän oli hetken paikallaan ilmassa ja syöksyi väkisin ylöspäin, osuen ensin jyrkänteen kiviseen reunaan. Hän pysäytti välittömästi kelauksen ja katsoi alas. Hän ei nähnyt Äksään tai rahia. Vain kylmänsinisen merenvuonon.
Ylhäältä kuului piraattien huutoja.
… mutta tunnen, että jotain pahaa tapahtuu…
Sitten hän huomasi jonkun nousevan pintaan vedestä. Helpottunut huokaus.
Kesti pitkä tovi ennenkuin kumpikin heistä oli taas ylhäällä. Piraatit olivat tehneet leirinuotion ja grillasivat siinä metsästämäänsä Brakas-apinaa. Joku matoran hoilasi juopuneena laulujaan. ”Ennen oli miehet rautaa ja laivat… laivantekoainettaa!” ”Laivat tehdään puusta, mäntti!” ”Ei kaikki. Olen nähnyt rautaisia.” ”Niin, unissasi. Eihän rauta kellu.” ”Missä tynnyrissä sinä olet elänyt?” ”Rommitynnyrissä, kiitos kysymästä.” ”…”
”Mitä minä sanoin. Harpuunassani oli hiekkaa. Se on äärettömän huono merkki”, Matoro selitti istuen kannolla. ”Eikö harppuuna ole se juttu, jolla ammutaan valaisiin jotain, jolla voi räjäyttää ne?”, Notfun selitti itsekseen.
”Martti, ei se harppuunatemppukaan voi onnistua joka kerta. Se on tosiasia!”, Äks vastasi. ”Muttakun minun harppuunatemppuni onnistuu joka kerta”, Matoro vastasi. ”Se on yksi niitä asioita maailmassa, joka ei muutu… paitsi nyt.”
”Keskeytän teidän juttunne ja kysyn että missäs se laboratorio niinkun on?”, Notfun tuli väliin. ”Emme tiedä kunnolla”, Matoro aloitti. ”Mutta saari ei ole kovin iso. Luulen että kannattaa pyrkiä saaren korkeimmalle paikalle, mistä näkee helposti rakennukset.”
”Ja sieltä löydämme aarrekartan”, Notfun jatkoi kullankiilto silmissä. ”Luulen niin”, Matoro vastasi. ”Hei. Kannattaisikohan meidän leiriytyä nyt kun yökin tulee kohta?”, Äks keskeytti. Matoroa puistatti ajatus nukkumisesta. Hän oli pitänyt nytkin melkein kokoajan yllä mielensuojausta. Nukkuessa olennon mieli on avoin kaikelle.
”Jatketaan kuitenkin matkaa syvemmälle saareen”, Martti ehdotti. Taustalta kuului epävireistä JOU HOU ME OLLAAN ROSVOI- laulua. Aurinko alkoi olla jo lännessä. Saarelle laskeutuisi pimeys muutamassa tunnissa.
Yön Timo II
Musta purjevene lipui ankkuroidun laivan viereen. Joku hahmo selvästi kiipesi jotenkin puista laivan kylkeä pitkin ylös. Hetken kuluttua vene vajosi veteen. Hahmo hyppäsi yhden normaalin pelastusveneen pressun alle piiloon.
Kolme manaattia ja kaksi mursua aapuivat Rozmin saaren rannalle. Elukoitten päältä tulivat monta piraattia, Jään Toa Matoro, Xxonn ja laivaston kapteeni, Notfun.
”Yarr”, karjaisi kapteeni, ”Nyt etsimään sitä aaretta, niin päästään sitten syömään sitä Turskaa”
Piraatit olivat innostuneina siitä.
”Muuten. Sammuttivatko ne sen nuotion?”, Notfun kysyi Perämies-Jarditilta.
”En ole varma”, Jardit vastasi, ”Minä en katsonut, sen jälkeen kun sanoit sen heille. Me lähdettiin, ilman että vilkaistiin taakse”
”No, ei se mitään. Jos he jättivät sen, niin sammutetaan se kun palataan”
Kun piraatit olivat lähtemässä eteenpäin, Äksä huomasi, että Matoro seisoi paikallaan rannalla. Hän meni puhumaan Toalle.
”Mitä sinä siinä seisot?”
”Minäkö? Minä… vain ajattelen”
”Ajattelet mistä?”
”Eeeikö olisi parempaa, että annettaisii piraattien etsiä Nimdaa? He näyttävät nauttivan siitä”
”En voi uskoa tätä. Sinä pelkäät!”
”Mitä? Minäkö? Höpsis!”
”Matoro. Me tultiin Bio-Klaanista asti Destralille. Meidät teleportattiin meidät sieltä aavikkosaarelle, jossa oli Matoranien ja Visorakkien välinen sota. Me paettiin sieltä, toiselle aavikkosaarelle, jossa piraatit kaappasivat meidät, joilta me paettiin lentävillä manaateilla. Sitten meidät pelasti sinaappikuljetus juuri viimeisellä hetkellä. Aiotko luovuttaa nyt? Kun ollaan päästy jo näin kauas?
”Et tajua”, Matoro vastaa pelottuneena Äksälle, ”Ensimmäisen kerran, kun minä aloin kuulla outoja asioita naamiosta, oli kun minä kävin juuri tältä näyttävällä saarella”
”Mitä siitä? Luuletko, että juuri sen, takia jättiläisrahi tulee ja syö sinut?”
”Ei sitä. Mutta tunnen, että jotain pahaa tapahtuu.”
”Sinä vain pelkäät”, Äks vastasi tylysti Matorolle.
”Noh. Tuletteko?”, Notfun kysyi kaksikolta.
”Tule nyt”, Äks rohkaisi Matoroa, ja kun Matoro tunsi itseensä kohtaan sääliä, hän lähti eteenpäin. Piraatit alkoivat seurata häntä. Matoro otti kartan käteensä ja osoitti merkittyä kohtaa siinä.
”Joku on merkinnyt tuonne jotakin”, hän aloitti, vaikka vielä pelkäsi hieman, ”uskon, että laboratorio on siellä”
”Kurssi sinneppäin, siis”, kapteeni vastasi.
Piraatit menivät sinne, innoissaan niin kutsutusta aarteesta. Matkan aikana, pari pikkurahia oli hyökännyt miehistöön kimppuun tai pari kertaa oli pieni osa maata pettänyt heidän jalkojensa alta, mutta he olivat kaikki säästyneet putoamiselta.
”Yarr”, Notfun huudahti parin tunnin päästä, ”Vielä vajaat pari kilometriä”
Muut pirsstit innostuivat tästä ja alkoivat juosta eteenpäin, vaikka moni heistä oli väsynyt. He yhtäkkiä pysähtyivät, kun kuulivat kovan tömäyksen vähän matkan päästä. He käänsivät päänsä hitaasti ja pelästyneinä. Kuului toinen tömäys. Sitten isi rahi ryntäsi viidakosta heitä päin. Piraatit alkoivat huutaa apua ja juoskennella ympäriinsä. Rahi oli suurempi, kuin Kane-ra-tiikeri, punainen ja iso kita sillä oli. Ja se oli nälkäinen.
Miten sankarimme selviytyvät tästä? Pelastaako Matoron koukku heidät taas? Vai tapahtuuko jotain muuta? Jos he he selviytyvät. Se selviää TBS:n/Jaken ensi viestistä.