Turaga katseli kaihoisasti merelle. Joskus hän oli ollut kovakin merenkävijä. Silloin joskus. Turaga pystyi yhä muistamaan ne merisairaudet, mitä hän oli kärsinyt. Hiljakseltaan laiva lipui tyynellä merellä. Turaga Nidhiki palasi tärkeältä, erittäin tärkeältä reissulta Eteläisiltä Saarilta. Nyt laiva palasi takaisin Klaanin saarelle suuri lasti kyydissään. Ruuma oli täynnä tynnyreitä, joissa oli sinappia. Sinappi oli kallisarvoista, herkullista ja ennenkaikkea väkevää TURKANEN -sinappia. Sitä klaanilaisten herkkua.
Linnut lauloivat Nidhikin hyräillessä vanhoja lauluja. Matoran-miehistö makoili riippumatoissaan. Joskus muutama kuorsauksentapainen havahdutti Nidhikin mietteistään, mutta pian hänen ajatuksensa löivät jälleen tyhjää. Mikään ei voisi estää TURKANEN -sinapin tuoksun ja maun palaamista Klaaniin. Vaikka Nidhikillä oli mennyt monta kuukautta neuvotteluihin, lomailemiseen ja asukkien ruokapöytien tyhjentämiseen, oli nyt tullut aika palata. Nidhiki tarkasteli kaksipiippuista katkaistua haulikkoaan, kun laivan kapteeni, Harmobod asteli Nidhikin taakse. “Saari siintää jo”, Harmobod mörähti muhkean kaksoisleuan pomppiessa edes takaisin piipun polton myötä. Harmobod oli kuin tynnyri, valtava panssarointi teki hänestä käsittämättömän lihavan näköisen, hän käveli takakenossa, poltellen piippua ja kaksoisleuan pomppiessa puolelta toiselle. “Ole valmiina laskemaan purjeet”, Nidhiki sanoi ja laittoi nopeasti haulikkonsa viittansa taakse ja kääntyi ympäri. “Meidän täyt -” Harmobod aloitti, mutta Nidhiki keskeytti hänet: “Harmobod, vanha ystäväni. Olet vain lihonut entisestään. Ehkä minun täytyy antaa purjeiden laskemistehtävä jollekin muulle.” Harmobod aukoi harmittomana suuntaan, kun laiva yllättäen pysähtyi valtavan rysäyksen saattelemana. Harmobod kömpi ylös lattialta toistaen “Turkanen, turkanen, turkanen!” mennessään. Nidhiki jäi makaamaan veneen puulattialle, ja käännähti katsomaan oikealle. Lentävä Nazorak nousi veneen kyljestä laskeutui kannelle. Samaan aikaan niitä alkoi tulla lisää joka puolelta, tähystäjä-Matoran säikähti ja putosi tornista kannelle murskaantuen. Nidhiki oli pitänyt koko ajan haulikkoaan kädessä, nyt hän otti sen esiin ja ampui toiselle puolella ollutta Nazorakia, joka lennähti laidan yli. Turaga nousi keppinsä varassa ylös huohottaen, ja tokaisi. “Ihan kuin ennen vanhaan”, ja iski kepillään lähintä Nazorakia kuljuun.
GK katsahti ylöspäin hirviömäistä näkyä, aivan kuin hän olisi unohtanut, että vastassa oli kuitenkin makuta, tässä tilanteessa aika hemmetin kova makuta, joka ei tosin osannut olla niinkuin makutan kuuluu.
Yritätkö sinä vielä jotain vai astunko vain päällesi?,makuta kysyi juuri ja juuri selkokielellä. Tee mitä teetkin, sinä kuitenkin epäonnistut, Gekko vastasi yrittäen näyttää pelottomalta. Jalka läsähti maahan ja toa syöksyi alta pois vain huomatakseen joutuneensa hirviön kynsiin.
Ja nyt kirppu, minä syön sinut! Epäilenpä, unohdit näes, että tämä on tavallaan vain unta. Ja unessa kaikki on mahdollista! Makuta jäi vähempiä toanpuheita miettimättä ja päästi irti otteensa jonka seurauksena tämä tipahti kohti amottavaa kitaa. GK sai heitettyä miekkansa pedon kitaan joka haavoitti sitä. Toa hyppäsi takaisin alas maahan ja oli nyt aseeton. Eikö sinun kuuluisi taistella samoin kuin minunkin, olemmehan niin samanlaisia, GK huusi miekkaa nieleskelevälle makutalle. Olkoon sitten kun niin kovasti sitä haluat makuta kutistui normaaliin kokoonsa ja heitti miekan syrjään.
Nyrkein. Kanohisi on jo palasina Omasta tahdostani Pidätkö sinä tästä? GK:n nyrkki mäjähti vasten makutan kasvoja. Makuta löi toaa rintaan kovalla paineella ja tämä potkaisi makutan toisen käden puoliksi irti. GK löi vasemalla kädellään ja kova metalli iski mojovasti makutan kasvoihin repien kanohin viimeisetkin palaset irti. Näky ei ollut kaunis, päästä alkoi valumaan kuviteellista vihreää nestettä ja makuta yritti tukkia sitä, otti miekan takaansa ja heitti varoittamatta GK:n oikeaan käteen joka katkesi vuodattaen maahan verivanan toan huutaessa tuskasta.
Sinä otit miekan, annapas kun minäkin otan. makuta hätkähti ja toa alkoi osoittamaan kättään tämän suuntaan. Miekan kappaleet työntyivät ulos makutan rinnasta aiheuttaen hyvin vahingollista tuhoa, makuta huusi tuskasta ja kaatui maahan. Antidermiksen valuminen kiihtyi yhtä vuolaaksi kuin veri GK:n kädessä. Sinä, ei tämä voi päättyä näin surkeasti, et sinä voi voittaa, voittosi on vain Avden ansiota. Ilman häntä olisit yhä nesteenä astiassa odotamassa pelastusta, turhaan, makuta kähisi.
Näin surkeasti sinun kannaltasi kaiken olikin tarkoitus tapahtua. Sinä tosiaan onnistuit vain rampauttamaan oikean käteni. Surkeaa
Sinä hirviö…, makutan katse kiinnittyi lattiaan enään koskaan nousemasta siitä. GK potkaisi kehon tyhjyyteen. Sitten koko tila alkoi kirkastua niin kirkkaaksi kuin mahdollista, eikä toa osannut erottaa enään sormiaansakkaan. Hyvästi ikuisuuksiksi, paras mieli voitti, GK heitti viimeiset sanansa omaan mieleensä.
Sairashuone Valkoinen keho makasi edelleen tajuttomana sairasvuoteella Paaco oli jo tunteja yrittänyt herättää sitä ja alkoi jo luopua toivosta, että Gekko koskaan löytyisi.
Minun pitää saada tämä itse pois tästä. Sehän painaa kuin synti. Ai niin, lienee mahdollista vain irroittaa nämä mekaaniset osat, eli jalat, ja toinen käsi. Kuinkakoham monta rempsukkaa tässäkin oli-, Paaco oli aukaisemassa ensimmäistä toisen jalan kiinnikeistä kun keho hätkähti. Paaco otti aseensa nurkasta ja osoitti sillä kehoa. Vihreät silmät avautuivat. Paa… Paaco? Avaa siteet, minä tässä. Mistä minä tiedän, että sinä olet siinä kun hädin tuskin olen oppinut tuntemaan sinua, Paaco vastasi mietteliäästi.
Katso, käteni nosta sitä hieman. Vasentako? Oikeaa Paaco koski käteen ja yritti nostaa sitä, mutta kkului vain pieni risahdus ja kuollut käsi kierähti lattialle.
Kuvitteletko, että sellainen idiootti makuta tekisi näin ihan huvikseen, siis irrottaisi oman kätensä?
Missä sinä olet ollut näin kauan..? Niin pitkä tarina, että en jaksa kertoa sitä koska kuolisit tylsyydestä. Jos nyt voisit niin siteiden irrottaminen voisi olla ihan kiva asia
Nyt hyvä? Voisit vielä etsiä minulle jostain- -Uuden käden? Tismalleen …
[spoil]Ihmiset siellä on jopa Portal 2 viitaus.[/spoil]
Aallot keinuivat. Aalloilla keinui. Aalloilla keinui laiva. Laiva oli matkalla jonnekin.
Jostain kuului hyminää, laulua. Sitten tuskan kiljaisu. Hyminä jatkui. Rumpujen pauhu sai lokin pelästymään.
Suuri kaleeri lipui ohi pienen luodon, jolla lintu istui. Linnun päälle roiskahti vettä, jolloin se lähti kirkuen lentoon.
Laiva oli Makuta Abzumon.
Rummut löivät tahtia, soutajat soutivat.
Makuta itse istui hytissään tutkimassa karttoja, jotka hänelle oli tuotu. Hienoa työtä, Aine. Kiitos, herrani. Abzumo oli löytänyt kartasta heidän määränpäänsä ja etsi nyt paikkaa, jossa he olivat paraikaa. Löydettyään sen hän laski, kuinka kauan matka luultavasti kestäisi. Sssaavumme perille oletettavassssti huomenna, kunhan pysssymme nykyisessssä vauhdissssamme. Kerron orjapiiskurille, että hänen on pidettävä tahti, Aine sanoi kepeästi. Teepä sssssse.
Harmaa Aine ei ollut täysin varma, mikä oli matkan tarkoitus, mutta hän luotti siihen, että hänen johtajansa tiesi, mitä halusi. Siispä hän vain totteli käskyjä. Hän luisteli ulos kapteenin hytistä, sen jälkeen asteli portaat alas soutajien luokse ja herätti orjapiiskurin huomion läiskäisemällä tätä takaraivoon. Matoran kääntyi pieksijäänsä päin nöyrästi. Harmaa Aine hymyili ilkeästi. Hänen herransa oli julma mies, mutta melko nerokas: oli erittäin ilkeää laittaa yksi Matoraneista ruoskimaan ystäviään, jotta nämä pysyisivät tahdissa, jota toinen soutamattomista Matoraneista iski rummulla. Moni Matoran oli peräisin Metru Nuilta, mutta kolmekymmenpäiseen joukkoon mahtui myös Klaanin asukkaita, joita Skakdit olivat tuoneet sotasaaliinaan.
Tämä sama tahti on säilytettävä, Aine murahti osoittaen sanansa sekä rummuttajalle että orjapiiskurille. Tahti oli selvästikin epämiellyttävän nopea, sillä orjat voihkaisivat ääneen. Harmaa Aine tarttui orjapiiskurin ruoskaan ja sivalsi salamannopeasti lähintä soutajaa. Tämä kirkaisi kuuluvasti, mikä sai Aineen lyömään uudestaan. Teidät kaikki pitäisi ruoskia oikein kunnolla niin, että selkänahkanne irtoaisi kokonaan! rullaluisteleva olento karjui. Soutajat vapisivat. Aine oli tyytyväinen suoritukseensa ja paiskasi ruoskan päin piiskuria niin, että tämä sai haavan kasvoihinsa. Jokainen Matoran vapisi pelosta, kun lasikuvun sisällä lilluvat rullaluistelevat aivot katosivat takaisin portaisiin. Miksi me olemme joutuneet tänne! Mata Nui, miksi hylkäsit meidät? parkui joku. Orjapiiskuri yritti hyssytellä häntä, mutta oli liian myöhäistä. Tumma hahmo ilmaantui oviaukosta, josta Harmaa Aine oli juuri kadonnut. Herra, älkää, voihkaisi orjapiiskuri. Makuta Abzumo katsoi häntä halveksien. Kuka täällä itkee jumalaanssssa? hän kysyi kylmästi sihisten. Matoranit osoittivat syyllistä yksimielisesti; he olivat oppineet, että Makuta Abzumolle ei kannattanut valehdella. Hän sai aina tietää totuuden, joko hyvällä taikka pahalla. Makuta vilkaisi syyllistä häijysti ja nosti hänet ylös joukosta. Matoran hytisi. Kai ssssssinä ymmärrät, Makuta sihisi, että toivoa ei ole? Mata Nui ei sssssinua pelassssta, vaikka ei nukkuisssssikaan ikiunta. Hän ei kossskaan palaa, eikä edessss välittäisssssi kaltaisssesssstasssi pienesssstä ja mitättömässsstä olennossssssssssta. Matoran painoi päänsä. Hänen ruumiinsa oli muuttunut värittömän harmaaksi kaiken sen jälkeen, mitä hän oli kokenut, joten hänen elementtiään ei voinut päätellä ruumiin väreistä. Harmaa, ehkä ruskeaan vivahtava jalo kanohi Akaku oli arpinen ja nuhjuinen. Ottakaa tästä oppia, pikkuiset, Abzumo sanoi ja nuolaisi alahuultaan. Matoran, joka roikkui hänen kourassaan, päästi valittavan vinkaisun.
Laiva jatkoi kulkuaan samaa vauhtia jättäen kuitenkin jälkeensä verivanan. Ilkeät merirahit yrittivät napata suihinsa veden pinnalla kelluvaa verta, mikä näytti erittäin huvittavalta Abzumon mielestä. Hän palasi hyttiinsä. Ikävät välikohtaukset olivat aina mukavia.
Aine kuljeskeli kannella komentamassa Visorakeja, jotka hoitivat kaikkia tehtäviä. Aine oli julma johtaja, ja Visorakit tiesivät sen. Ensimmäinen perämies oli vedetty kölin ali edeltäneellä matkalla. Alhaalta kuului edelleen tuskan kiljahduksia, kun Matoran-orjapiiskuri pakotti itsensä ruoskimaan ystäviään selvitäkseen hengissä. Harmaa Aine naputteli sormiaan puista kaidetta vasten rummun tahdissa. He lähestyivät määränpäätään.
Muutaman tunnin kuluttua saari ilmaantui horisonttiin. He olivat ehkä jopa etuajassa. Harmaa Aine sai kuulla saaren näkyvyydestä tähystäjä-Visorakilta, joka kapusi alas mastosta. Sitten hän meni ilmoittamaan kapteenille. Abzumo oli mielissään ja päätti kiristää yhä tahtia. He ehtisivät rantaan samana päivänä. Matoraneille se tarkoitti lisää työtä ja tuskaa sekä lihasten repeilyä. Mutta pian he saisivat levätä.
Valkoinen turaga tapitti nyrpeänä asuinsijansa vierellä avautuvaa bambumetsikköä. Vielä hetki sitten vehreiltä näyttäneet bambut olivat kärsineet pahasti torakan mielivaltaisen ammuskelun voimasta ja maasto suorastaan savusi.
Bakmein tuima katse siirtyi seuraamaan metsikön seassa astelevaa kolmikkoa. Ämkoo keskusteli vakavana kahden matoranin kanssa, eikä Bakmei varsinaisesti nauttinut siitä, että oleili kuuloetäisyyden ulkopuolella.
“Eli siis”, Ämkoo aloitti kerratakseen kuulemansa. “Otlek, sinut lähetettiin päämajasta ilmoittamaan minulle tilanteesta, kun taas Enki huomasi tilanteen ollessaan partioimassa rannikolla?” “Kyllä”, matoran-kaksikko vastasi kuin yhdestä suusta. “Ajattelin, että olisi fiksumpaa tulla ilmoittamaan asiasta sinulle suoraan”, Enki lisäsi. “Olisi ollut turhaa poiketa tukikohdan kautta kun olin kerran jo siivillä.” “Ymmärrän”, Ämkoo vastasi.
Otlek oli ehtinyt selvittää Ämkoolle kaiken tietämänsä. Oli selvää, että nazorakit olivat vakavissaan saaren miehityksen suhteen, eikä aikaa ollut hukattavana. Tilanne oli suorastaan hälyttävä.
“Niitä torakoita?” Bakmei kysyi kohottaen hieman kulmiaan Ämkoon asteltua vanhuksen tykö. “Kyllä”, turagan oppilas sanoi miltei nöyrästi, jatkaen: “Miehittävät saarta tälläkin hetkellä. Mitä aiot tehdä?” Bakmei murahti vastaukseksi ja kääntyi majaansa kohden. Hetken kuluttua vanhus huusi Ämkoon ja matoranit kantoavuksi.
– – –
“Piilopaikka vesiputouksen takana”, Otlek ihmetteli ääneen. “Melkein liian ilmiselvää.” “Vaiti, kloppi”, kaikui turagan äreä vastaus luolan perukoilta. Korkean putouksen takana avautuva luola oli kieltämättä miltei klisee tällaisessa maastossa, mutta paikkaa oli mahdotonta havaita ulkosalta käsin. Bakmei tuntui luottavan kovasti piilopaikkaansa, eikä turagalla ollut selvästikään pienintäkään aikomusta jättää saarta.
“Meidän lienee syytä mennä”, Ämkoo lausui ja kumarsi hillitysti turagan suuntaan. Bakmei tuijotti oppilastaan pitkään, asteli sitten tämän tykö ja sanoi: “Koulutuksesi on vielä kesken.” Ämkoo nyökkäsi ja kääntyi lähteäkseen. Matoranit odottivat jo ulkona.
– – –
Ämkoon suustaan päästämä terävä vihellys sai valtavan rahin juoksemaan innoissaan esiin puiden kätköistä. Suunnattoman suurilla verestävänpunaisilla silmillä varustettu kärsäkäs olento tuijotti omistajaansa hetken onnellisena, käänsi sitten suuret silmänsä matoraneja kohti ja örähti. Norsupäästäinen aisti ilmassa jännitystä, eikä se oikein osannut olla muuta kuin innostunut.
Ämkoo kaiveli ratsunsa selkään nostettuun satulaan remmein kiinnitettyä laukkua ja kiskoi sieltä esiin paksun mustan kankaan. Admin heitti viitan ylleen, kaivoi esiin vielä tummennetun rautasoljen ja kiinnitti vaatteen sitten päällensä. Lopuksi Ämkoo veti syvän hupun päänsä suojaksi, loikkasi keveästi valtaisan eläimen selkään, ja selitti: “Ne eivät saa tunnistaa minua. Meidän on kuljettava varoen.” “Palaammeko suorinta tietä tukikohtaan?” kysyi Enki. “Emme suorinta…”, Ämkoo vastasi matoranien kavutessa Norsupäästäisen kyytiin. “…vaan nopeinta”, ninjaveljeskunnan päällikkö sanoi sitten virnistäen. Ämkoo iski ratsuunsa vauhtia, ja ruskea kärsäpeto lähti kiitämään huimaa vauhtia eteenpäin.
Kipu palautti Matoranin varjoa muistuttavan olennon päähän muistoja sen kiitäessä poispäin Klaanin saaresta ilman päämäärää tai kontrollia liikkeestään.
Zairyhin saari, kauan aikaa sitten
“Nimeni on Diereue”, Diereue sanoi ja katsahti kuulijoihinsa. Sekalainen joukko Matoraneja oli kerääntynyt pienen kukkulan ympärille. Diereuen takana seisoi muutama hänen lajinsa jäsen. Diereuen kummallakin puolella olevia metallitankoja koristi tuntemattomalla kielellä kirjoitetun iskulauseen täyttämä lippu.
“Edustan saarellanne maan alla asuvaa lajia”, Diereue sanoi pienen tauon jälkeen. Matoranien joukko katseli kummastuneena ympärilleen. Metsään rakennetun kylän johtajat eivät olleet kertoneet mitään toisesta lajista. Toki jokainen Matoraneista muisti legendan siitä, miten joukko Skakdeja, Toia ja Vortixxeja oli saapunut saarelle ja lahjoittanut Matoraneille teknologiaa, joka oli kuitenkin hävinnyt ajan saatossa. Puhujassa ei näkynyt mitään merkkejä mistään Matoranien tuntemasta lajista: suurimmaksi osaksi mekaaniselta näyttävä Diereue seisoi liikahtamatta. Vain tummansininen viitta liikahteli. Takana seisovien lajin edustajien viitat liikehtelivät samaan tahtiin.
“Lajini vetäytyi tälle lähes autiolle saarelle saadakseen olla rauhassa. Aluksi olimme vain sekalainen joukko eri lajeista olevia henkilöitä. Me muutimme itsemme. Me harjoittelimme mielenvoimia. Me altistimme itsemme vaarallisille kokeille ja muokkasimme itseämme kunnes meitä ei enää tunnistettu Toiksi, Skakdeiksi tai Vortixxeiksi. Me teimme sen, koska meillä on yhteinen tavoite”, Diereue sanoi ja piti pienen tauon.
“Täydellisyys. Ja luuletteko, että pääsemme siihen hallitessamme vain pientä osaa saaresta?”
Matoranien joukosta kuului hiljaista keskustelua.
“Ja siksi teidän on lähdettävä.”
“Me emme lähde minnekkään!” yksi Matoran huusi. Pian loputkin Matoranit huusivat täyttä kurkkua toistensa päälle.
“Me tavoittelemme rauhaa. Annamme teille Toa-kanistereita ja Toa-kiviä, jotta voitte puolustautua uudessa asuinpaikassanne. Me olemme voimakkaampia kuin luulette. On oma etunne toimia toiveidemme mukaan”, Diereue sanoi välittämättä Matoraneista. “Sen lisäksi tarvitsemme yhden vapaaehtoisen hoitamaan käytännön asioita.”
“Nareu”, joku Matoran sanoi. Muutama muu Matoran nyökytteli. Yksi saaren johtajamatoraneista oli varmasti hyvä neuvottelemaan heille etuja pakollisessa muutossa.
Ravnin käveli kivitalu kädessään sataman vartta. Hän raapusti oikealla kädellään tottuneesti saapuvien laivojen rahtitietoja. Onu-Matoran pyyhkäisi hikeä otsaltaan ja käveli juuri saapuneen, suurikokoisen aluksen viereen. Tänään aurinko porotti yllättävän kuumasti taivaalta.
Eräänlainen siltana toimiva ovi avattiin tumman laivan kyljestä. Väsyneen näköinen Ta-Matoran hyppäsi puulaiturille. “Tässä nää lootat Xialta ny ois”, matoran sanoi ja viittoi Ravninia sisään laivaan. Tumman, vanhan rahtilaivan ruuma oli todella kuuma ja ilma tuntui ummehtuneelta. Vanha höyrykattila puhkui nurkassa. Hiilen lappaajat olivat kannella ansaitulla tauolla.
Ravnin ei pitänyt lainkaan höyrylaitteiden parissa työskentelystä. Hän hoiti miellelään siistejä kirjurin hommia ennemmin kuin läkähtyi höyrylaivassa tai kaivoksessa.
Onu-Matoran avasi yhden puisen laatikon ja kurkkasi sisään. Eräänlaiseen muoviin oli upotettu kuusi järeää Xialaista miinaa. Ravnin nyökkäsi ja merkitsi jotakin muistiin. Hän viittoi mukanaan tulleita Po-matoraneja kantamaan laatikon ulkoilmaan hänen itsensä jatkaessa lastin tarkastusta.
Seuraavat neljä laatikkoa olivat täynnä miinoja. Nämä kolmekymmentä raskasta miinaa on tarkoitus asentaa jonkin matkan päähän Linnakkeesta. Seuraavissa kymmenessä laatikossa oli kauan odotettuja kanoka-kiekkoja sekä Laivastolle Cordak-ammuksia. Ravnin jatkoi. Hän availi tottuneesti puulaatikoita, vilkaisi sisällön ja sulki laatikon. Seuraavista laatikoista löytyi koottava Zakazlainen ilmatorjuntatykki. Viimeisissä laatikoissa oli vielä satunnaisia aseita ynnä varaosia. Onu-Matoran merkkasi koko lastin saapuneeksi, huikaksi vettä juomapullostaan ja asteli ulos laivasta.
Matoran oli ymmärrettävästi huolissaan tulevaisuuden kannalta. Torakoita kerrottiin olevan vaikka kuinka paljon ja lisäksi niillä on kuulemma valtavan tuhovoimaisia aseita. Klaanilla ei ollut edes varsinaista armeijaa, vaikkakin vapaaehtoisia oli jo alettu kouluttaa. Käytännössä Linnakkeen puolustus kuitenkin oli täysin Laivaston ja Klaanin muurien vastuulla. Mutta kuten oli Yö Kauhuna nähty, vihollisella oli etulyöntiasema kaikessa muussa.
Matoran huokaisi aatteilleen ja asteli viileään varastohalliin seuraamaan Turkanen-sinapin varastointia.
Yliluonnollisen kokoinen merimetso heilutti päätään villisti puolelta toiselle pidellen nokassaan kauhuissaan huutavaa ilmailutorakkaa. Torakan kaksitasosiivillä varustettu rakettireppu oli kärsinyt pahasti vahinkoa jättiläislinnun ja nazorakin väkivaltaisessa yhteentörmäyksessä ja laite olikin jo täydessä räjähtämispisteessä.
Nazorak-lentäjä syöksyi räjähdyksen voimasta kauas viidakon kätköihin. Repekk-lintu yskäisi nokastaan savuavia koneenkappaleita ja käänsi sitten pitkänokkaisen päänsä toista, vielä ilmassa leijailevaa torakkaa kohti. Torakka otti vaistomaisesti hieman korkeutta päästäkseen keskellä jokea virtauksesta välittämättä seisovan merilinnun ulottumattomiin.
Repekkin selässä istuva matoran Enki heitti nopeasti köyden veden varassa kärvistelevälle kumppanilleen. Otlekin tarttuessa pelastusköyteen lähti jättiläislintu liikkeelle muutamalla väkivahvalla siiveniskulla ja pian merimetso olikin taas ilmassa.
“Aika mainio ajoitus”, Otlek kiitti ottaessaan tukevan asennon Enkin takana. Akaku-kasvoinen pelastaja tuhahti ja sanoi: “Tämä ei taida olla vielä oli.”
Ja eihän se ollutkaan. Enki oli onnistunut hoitelemaan toisen ilmatorakoista ainoastaan yllätyksen suoman edun turvin. Repekkistä ei olisi vastusta raskaasti aseistautuneelle lentäjänazorakille, sillä valtavasta koostaan huolimatta lintu oli ainoastaan kestävä ratsu ja kuormajuhta, ei niinkään taistelija. Merilintu tiesi tämän vallan hyvin itsekin, eikä se uhmakkaasta katseestaan huolimatta edes suunnitellut hyökkäystä takanaan lentelevää torakkaa vastaan.
Enki komensi Repekkin pudottautumaan alas putouksen suuntaan. Valtavan kokonsa puolesta lintu olisi mitä helpoin maali siipitorakan tykille, eikä tilanteen ihmettely paikallaan olisi muutenkaan erityisen fiksu veto. Lintu teki työtä käskettyä ja syöksyi kohti vellovaa vesimassaa sulkien siipensä ja ojentaen kaulansa.
“Turha yrittää päästä pakoon”, ajatteli torakka. Nazorak nosti tykkiään ja lähti linnulla ratsastavan matorankaksikon perään.
“Se saavuttaa meitä!” huusi Otlek lintua ohjaavalle ystävälleen katsellen hätääntyneenä olkansa yli. Enki ei kuitenkaan vastannut, vaan puristi otettaan jättiläislinnun ohjaksista. Enki vaikutti miltei häiritsevän määrätietoiselta tilanteen vaarallisuudesta huolimatta.
Repek kaarsi jyrkästi saavutettuaan putouksen alaosan. Linnun vatsa hipoi joen terävää kivikkoa tämän iskiessä lujasti siivillään säilyttääkseen valtaisan nopeutensa. Maaston muuttuessa avarammaksi saattoi kuitenkin nazoraksotilas kasvattaa omaa nopeuttaan, ja torakka pysyikin helposti merilinnun kannoilla.
Sitten torakka ampui. Enki onnistui täpärästi ohjaamaan Repekkin sivuun hehkuvan ammuksen tieltä. Kauempana siintävässä bambumetsikössä räjähti.
“Tuon luulisi riittävän”, Enki murahti. “Riittävän mi- se ampuu taas!” kuului Otlekin vastaus. Enki ohjasi Repekkin jyrkästi ylemmäs, ja lintu saikin uudemman kerran väistettyä torakan ammuksen.
Nazorak nauroi hiljaa kypäränsä sisällä. Hyönteismäinen olio huomasi, että pakenijoitten ratsun voimat alkoivat hiljaa hiipua. Oli vain ajan kysymys milloin lintu saisi osuman ja urheat matoranit jäisivät torakan armoille.
Siinä samassa lentäjänazorakin kasvoille levisi hölmistynyt ilme. Torakka tuijotti ihmeissään kun matoranit hyppäsivät alas linnun kyydistä keskelle bambutiheikköä. Luulivatko hölmöt pikkumiehet todellakin kykenevänsä piiloutuvaan metsikön sekaan? Tarvittaessa nazorak olisi valmis pommittamaan vaikkapa koko pöheikön matalaksi, joten matoranien suunnitelma vaikutti suorastaan naurettavalta.
Torakka hidasti vauhtiaan ja pyörähti muutamaan kertaan bambumetsän yläpuolella. Sitten torakka laskeutui metsikön edustalle, kohotti hihittäen tykkinsä ja ampui muutaman laukauksen.
Räjähdyssarja sai kaikki lähistön linnut pakenemaan kauhuissaan taivaalle. Jopa kauas horisonttiin parasta aikaa katoava merimetso kaakatti hädissään.
“Mahtavatko olla vielä hengissä… Nooh, varmistetaan”, torakka ajatteli ääneen ja kohotti asettaan uudemman kerran. “Tai jos ei.” “Häh?”
Punainen energiakoura tarttui torakan aseeseen ja painoi tämän leveän piipun kurttuun. Hämmästynyt torakka päästi irti aseestaan, muttei ehtinyt edes kääntää katsettaan vieressään seisovaa tummaa hahmoa kohti. Nopea sivallus Ämkoon miekasta riitti irrottamaan torakan pään tämän moniraajaisesta ruumiista ja nazorakin ruskea ruumis valahti kuolleena maahan.
Gurvanaattori & Manfredduh esittävät: SUPERMARJA II
Nazorakein laboratoriot
006 huokaisi. Ei mitään. Ei mitään kokonaiseen kahteenkymmeneen tuntiin. Oliko tämä hänen tutkimuksensa loppu? Näin lähellä onnistumista?
Sitten Abzumo ryntäsi sisään ja tyrkkäsi hänet tietokoneen ääreltä. Hän alkoi nauraa voitonriemuisena. Keksin sen keksin viimein Keksit niin mitä? Hiljaa, orja. Minä ajattelen. 006 oli tyrmistynyt. Mitä tapahtui Stephenille? Ei, nimiä ei saanut ajatella Abzumo vetäytyi taemmas. Tietokoneen näytöllä oli nyt kuva jonkinnäköisestä pitkästä molekyylirakenteesta. Makuta tarkkaili sitä hetken ja syöksyi jälleen sen luokse. Näppäily jatkui.
Hetken kuluttua Makuta lysähti peremmälle tuoliinsa. Tietokoneen näytöllä oli paljon tekstiä ja kuvia pitkistä molekyyleistä. Hah, onnisssstuin viimein. Missä niin? Muutin Nazorak-DNA:n binääridataksi.
006:n päätä oli alkanut pikkuhiljaa särkeä. Nyt särky oli jo melko paha. Eikö meidän ollut tarkoitus saada uudet torakat kuin vanhoiksi tekijöiksi tai jotain? Abzumo istui hiljaa. Hän oli hiljaa pitkän aikaa. Kiitossss tässstä ajatuksssesssstahh. 006 kavahti taaksepäin. Minä tuota menen tauolle, hän sanoi ja käveli ulos labrasta pidellen päätään. Muu tutkimusryhmä tuli häntä vastaan käytävässä. Naureskeleva joukko sai hänen päänsä miltei räjähtämään. Hän käveli käytäviä pitkin hetkisen, kunnes pysähtyi miettimään, minne oli edes matkalla. Hän päätti jatkaa toimistoonsa.
Toimiston valkoisten seinien hohto tuntui puhdistavan torakkatohtorin ajatuksia ja vähentävän kipua. 006 istahti valkoisen pöytänsä takana lojuvaan valkoiseen työtuoliin. Oikeastaan oli melko ärsyttävää, että kaikki oli valkoista. Nazorak käänsi katseensa seinille kiinnitettyihin valokuviin. Suurin osa kuvista oli otettu hänen onnistuneista projekteistaan. Moni niistä oli ollut hänen itsensä mielestä hirveä, mutta jollain tavalla hän oli ylpeä jokaisesta.
Pöydällä lojuvat paperit odottivat hänen kosketustaan. 006 tiesi, että hänellä ei periaatteessa ollut varaa yhteenkään levähdystaukoon, aikataulu oli täydenlaatuinen. Hän ei kuitenkaan jaksanut välittää velvollisuuksistaan juuri nyt.
006 hätkähti hereille viestintuojan saapuessa. Hän ei ollut huomannut nukkuneensa, mutta ainakin päänsärky oli suurimmaksi osaksi tiessään. Makuta Abzumo haluaa sinut labraan, viestintuoja sanoi värisevin äänin.
Kerrottuaan sanottavansa viestinviejä veti päänsä pois oviaukosta ja pamautti oven kiinni. Unestaan hieman raukea 006 vilkaisi kelloa ja virkistyi välittömästi tajutessaan olevansa pahasti myöhässä. Hän nousi salamannopeasti seisomaan, suoristi suojapukunsa ruttuja huolimattomasti ja hieroi silmiään. Torakkatohtori köhäisi ja ryntäsi ulos toimistostaan.
Käveltyään ripeästi pesän käytävien läpi ja tervehdittyään hätäisesti muutamaa vastaantulevaa tuttua torakkaa Tohtori 006 saapui laboratorion ovelle. Hän pysähtyi oven eteen mietiskelevän näköisenä, yrittäen hautoa aivoissaan sopivan uskottavaa tekosyytä myöhästymiselleen. Tohtori hieroi käsiään yhteen ja teki hermostuneita hyönteismäisiä naksahteluääniä suullaan. Olin auttamassa aseteknikoita, 006 ajatteli. Niin sen täytyy olla. Ennen kuin torakkatohtori otti askeleen kohti laboratorion suurta ovea, se aukeutui. 006 irroitti kätensä toisistaan ja suoristi ryhtiään. Pieni, valheellinen hymy muodostui hänen kasvoilleen. Se kuitenkin muuttui hämmästykseksi, kun Tohtori näki, keitä ovesta tuli.
Kaksi mattamustaa, silmänsä kiiltävillä visiireillä piilottanutta Nazorakia astui ovesta. Niiden askeleet olivat ripeitä, mutta äänettömiä. Torakat eivät tehneet elettäkään huomioidakseen Tohtori 006:ta, eikä edes niiden hengitys kuulunut. Kaksi Nazorak-agenttia ohittivat 006:n silmänräpäyksessä ja jatkoivat määrätietoisesti läpi käytävän. 006 keskitti katseensa hetkeksi agenttien sinisiin, metallipintaisiin käsiin. Hän vilkaisi niitä ja katsoi sitten taas laboratorion ovea.
“Mitäköhän..”, 006 mietti ääneen. Hän kääntyi vielä katsomaan kohti äänettömästi liikkuvia Nazorak-agentteja, mutta hämmästykseen ei nähnyt niitä enää käytävällä. Tohtori 006 kohautti olkapäitään ja astui sisään laboratorion ovesta. Hänen päähänsä palautui eräs tarttuva laulu, jota salaiseen palveluun koulutettaville toukille tavattiin soittaa.
Kätöset nuo Siniset Mukanaan vievät kielletyt aatokset
Kätöset nuo Siniset Päästäsi poistavat muistin jyväset
006 yritti olla ajattelematta asiaa. Hän sulki oven takanaan.
Jotain oli tapahtunut laboratorion valkoiselle värimaailmalle. Mitään ei oltu muutettu, mutta katonrajassa yleensä hehkuvat kirkkaat lamput olivat pois päältä. Laboratoriossa ei kuitenkaan ollut täysin pimeää, sillä suuren vihreän valon aavemainen hehku valaisi huoneen ja toi huoneeseen aivan omanlaisensa tunnelman. Suuri vihreä valo tuli valtavasta suorakulmion muotoisesta tankista, jonka edessä Makuta Abzumo seisoi. Hän katsoi sen sisältä tulevaa hehkua tiiviisti eikä reagoinut mitenkään Tohtori 006:n saapumiseen. Tohtori 006 sulki oven varovaisesti ja katsoi valtavasta tankista hehkuvaa vihreää valoa haltioituneena. Hän nuuhkaisi laboratoriossa leijailevaa kemikaalien hajua ja yritti päätellä itsekseen, mitä aineita huoneessa oli käytetty. Abzumo seisoi paikallaan. Hän koski valtavan vihreänhehkuisen tankin lasista pintaa ja katsoi sen sisälle, täysin hiljaa.
006 tutki ympäristöä. Laboratoriossa ei ollut muita. Suojapuvut ja valkoiset takit joko roikkuivat naulakosta tai lojuivat työtuoleilla, ja useita työvälineitä oli jätetty sekaisesti ympäri laboratoriota. Vaikutti siltä, että tiedemiehillä oli ruokatauko. Tohtori otti muutaman varovaisen askeleen kohti Makuta Abzumoa ja vihreänhehkuista tankkia, tutkien sitä ja sen sisältöä hyönteissilmillään. “Tervetuloa takaissssin, toveri”, Makuta Abzumo sanoi ivallisesti kääntymättä. “Kaunissssta, eikö?”
Makutan sanoista hätkähtänyt torakkatohtori etsi hetken vastausta. “Ky…kyllä kai. En ole koskaan nähnyt…mitään tällaista. Saanen kysyä, mitä…”
“Visorak-hautomo”, Abzumo vastasi kuuntelematta 006:n änkyttävää vastausta. “Ssssäälittävät hautomokoneenne olivat liian pieniä.” “Kyllä niihin Nazorak-munat mahtuvat”, Tohtori 006 sanoi poikkeuksellisen koppavasti. Abzumo ei kuunnellut moista vaan tarttui kiinni Tohtorin niskasta ja veti pelästyneen tohtorin lähemmäs hautomokonetta. Niin lähelle, että 006 näki.
Hautomokoneessa oli suuria munia. Ne olivat aivan liian suuria kuuluakseen Nazorakeille, mutta niiden rakenteessa ei ollut mitään, joka olisi muistuttanut Visorakeista. Munien paksun kuoren läpi valaiseva vihreähehkuinen hohde paljasti, että niiden sisällä liikkui jotain. “Eivät enää, Ssssstephen”, Abzumo sanoi koko hammasrivi esillä. “Edessssänne on uusssi aika.” Tohtori 006 katsoi näkemäänsä suu auki. Nazorakien munia. Suuria nazorakien munia, joiden sisällä ei liikkunut toukka, vaan jotain, jolla oli kuusi pitkää raajaa. Syntymättömien nazorakien siluetit keinuivat munien sisällä. Ne nukkuivat.
006:n kasvoille vääntyi leveä hymy. Hän tuijotti pieniä mutta ruumiillisilta mittasuhteiltaan täysikasvuisia, syntymättömiä nazorak-sotilaita. “…se…se siis toimi?” Vieläkin epämiellyttävästi Tohtori 006:n olkapäästä kiinni pitävä Abzumo nyökkäsi pitkään ja laajaliikkeisesti. Hirviömäiset hampaat pilkistivät makutan suusta. “Kaavat tässssmäsivät, tohtori. Me onnisssstuimme. Tieteen nimisssä.” 006 irrottautui hienovaraisesti Abzumon otteesta ja suorastaan nojasi hautomon lasiseinämään tutkaillakseen valmiita munia vielä tarkemmin. Aiempi aivokoe toukalla ja kuolleella nazorak-sotilaalla muistui vähitellen torakkatohtorin mieleen. Hän oli vielä hieman skeptinen, mutta innokas. “Mihin muu geenitutkimusryhmä meni?” 006 kysyi huomaamattaan, vaikka keskittyi yhä katseellaan tiiviisti muniin.
“Ssaamattomat vätykssset”, Abzumo naurahti. “He saivat siirron toisiin tehtäviin.” 006 nyökkäsi, vaikka ei kuunnellut. Hän tutki vihreähehkuisen hautomon sisällä liikehtivää kahdeksaa Uuden Sukupolven munaa mahdollisimman monesta kuvakulmasta. Kaksi munista oli hieman muita pienempiä, mutta niiden sisällä liikehtivät sotilaan suurikokoiset sikiöt eivät näyttäneet yhtään muita heikommilta.
006 kääntyi kohti Abzumoa. Tiedemieskaksikko katsoi toisiaan pitkään, joskin 006 vältteli hieman Makutan verenpunaista katsetta. Abzumo hymyili. “Oikein hienoa”, 006 sanoi hiljaisen innostuneena. “Mutta…” “Tiedän, Sssstephen. Väität, että jokin voi vielä epäonnissssstua.” Makuta otti muutaman askeleen kohti torakkatohtoria. Hän kumartui epämiellyttävän lähelle ja vilautti käärmemäistä kieltä hampaidensa välistä. “Mitä sssssanot? Herätetäänkö testiksi pari vauvaa?” 006 nielaisi ja nyökkäsi.
Abzumo otti pitkän, mustan, teräväpäisen kepin ja avasi sitten säiliön kannen. Heitä lähinnä oleva muna liikkui varovasti. Abzumo tökkäsi sitä kepillä. Valkoinen, läpikuultava munankuori räsähti rikki. Sitten alkoi kuulua epämiellyttävää, korvia riipivää kirkunaa munan sisältä. Pitkäkynsinen koura tunkeutui ulos vastasyntyneestä halkeamasta. Sitten toinen. Yhdessä ne repivät munankuoren rikki. Vihreästä säiliöstä, munankuorien seasta, nousi jotakin. 006 kavahti taemmas. Munan sisältä oli kuoriutunut aikuinen Nazorak. Itse asiassa se ei ollut vain aikuinen se oli ylivertainen verrattuna tavallisiin Nazorakeihin. Sen ruumis oli lihaksikas ja roteva, se oli 006:ta päätä pidempi. Sen alemmat kädet olivat yhtä suuret ja vahvan näköiset kuin ylemmätkin, ja siivet näyttivät pitkiltä ja hoikilta, täysin ylivoimaisilta verrattuna 006:n tynkiin, joskin hän ei ollut koskaan ollut mikään kehonrakentaja. 006 huomasi kadehtivansa uuden sukupolven vastakuoriutuneen tuntosarvia, jotka olivat pitkät ja kaarevat. Torakan ulkoinen tukiranka oli vahvan näköinen ja kova, ja se olisi varmasti kiiltänyt, jos ei olisi ollut pimeässä huoneessa vihreän liman peitossa. Vihreänä hohtivat myös Nazorakin silmät, jotka tuijottivat Abzumoa erittäin tiiviisti. Olennon hampaat naksuttelivat erinäisiä äännähdyksiä silmien siirtäessä katseensa Makutasta tohtori 006:een. Sitten, 006:n täydeksi yllätykseksi, torakka puhui: Mmmitä mmitä minä en uurrrggghh. Hm, täysin onnistunut kokeilu onnistui täysssssin, Abzumo sanoi myhäillen. 006 perääntyi hieman taaemmas, Makutan varjoon.
Vastasyntynyt Nazorak selvästikin koetti ruumistaan tekemällä muutaman kummallisen liikkeen ja vääntämällä raajojaan ja siipiään jos jonkinlaisiin asentoihin. Abzumo katseli hetken haltioituneena vierestä. Sitten yhtäkkiä hän hätkähti ja kääntyi 006:n puoleen. Me teimme sssen, Sssstephen, me teimme sen. Nyt voimme ilmoittaa Stevelle ja hänen nukkehallinnolleen kuinka onnistuneita kokeemme loppujen lopuksi olivat. M-mitä hän, 006 sanoi osoittaen limaista torakkaa, joka toi hänen mieleensä sanan juggernaut, oikein tekee nyt? Abzumo katseli hetken mietteliäänä. Sitten hän yllättäen iski silmää ja naurahti: No me tietysssti lähetämme hänet, ja muutkin, vahvistamaan itseään erikoisravinnolla ja ah, kuinka nopeasti ne aikuistuvatkaan koulutukseen. Tietysti jonkinlaista taitoa niillä toki jo on, koska ne ovat henkisesti miten sen nyt ilmaisssisi valmiita. Kuin uudelleensyntyneet. Jos tiedät, mitä tarkoitan.
006 katsoi hämillään vastasyntyneen torakanjärkäleen puhtaan vihreisiin silmiin. Hän ei ollut varma, ymmärsikö enää mitään. Torakkatohtori otti muutaman varovaisen askeleen kohti suurta uuden sukupolven hyönteisolentoa ja tutkaili tätä tarkalla katseellaan. “Ei”, 006 sanoi itsevarmempana kuin pitkiin aikoihin. Hän käänsi selkänsä jättitorakalle ja katsoi Makuta Abzumoa silmiin otsa rytyssä. “Ei?” Abzumo kysyi yllättyneenä. “Ei”, 006 sanoi. “Kaikella kunnioituksella, mutta… sinä tiedät, että se on mahdotonta.”
“Ruumiinrakenne, helppoa”, 006 sanoi astellen verkkaisesti ympäri laboratoriota. “Hormonitoiminnan kiihdytys, lastenleikkiä. Lopullinen kehitys aikuiseksi jo alkiovaiheessa, pelkkää matematiikkaa. Mutta…” Tohtori 006 nieleskeli hetken. Hän hieroi otsaansa molemmin käsin. Hikipisara valui pitkin Nazorakin kitiinistä kuorta. 006 kääntyi takaisin kohti makutaa, joka katsoi torakkaa ylimielisenä. 006 hätkähti hieman makutan murhanhimoista ilmettä, mutta yritti pitää ajatuksensa silti selkeinä. “…tarkoitan…tarkoitan…” 006 naputti itseään otsaan melko aggressiivisesti. Hän lopetti sen siinä vaiheessa kun se alkoi sattua. “Tarkoitan, että… mieli. Et voi millään väittää, että tuolla torakalla on aikuisen tasoinen älykkyys.”
“Kyllä voin”, Abzumo sanoi. Hän laski kämmenensä juuri kuoriutuneen torakkajärkäleen otsalle. “Ehkä he eivät vielä tiedä misssstään mitään, mutta…potentiaali löytyy. Näissssä aivoissssa on kokemusssta vuosssilta, vaikka pienoinen on vasta minuutteja vanha.”
006:n kädet puristuivat nyrkkeihin, mutta hän piilotti ne kaapunsa sisälle. “Sinä tiedät, että se ei ole mahdollista!” hän sanoi äänekkäästi, mutta yritti hillitä äänensävynsä. Makuta oli tappanut vähemmästäkin. “Me kokeilimme siirtää sen kuolleen soturin aivoaineksen vastakuoriutuneen toukan päähän ja…ja…se vain vaikeroi meitä tappamaan itsensä!”
“Niin, niin”, Abzumo sanoi pirullinen hymy kasvoillaan. “Koe, joka onnissstui puolikssssi. Mutta opimme sssiitä jotain, emmekö oppineetkin?” 006 viuhtoi käsiään puhuessaan. “Vai opimme? Opimme, että vanhaa mieltä ei voi vain siirtää uuteen kehoon.” 006 käveli ympäri laboratoriota. Hän potkaisi äkkinäisessä ärtymyksessään yhtä tuoleista, mutta huomasi sekunnin päästä satuttaneensa vain omaa jalkaansa. Abzumo naurahti hillitysti ja asteli kohti torakkatohtoria. “Eikö, rakasss Ssstephen?” Abzumo kysyi. “Tiedät itssssekin, että mielet ovat vahvoja.”
006 rauhoitteli hengitystään parhaansa mukaan. Hänen selkäänsä pitkin kiiri tuskaisa kylmän tunne Abzumon lähestyessä. “Ehkä niin…” torakkatohtori sanoi. “Mutta aivot eivät ole. Yksinkertainen… muisto aivojen poistattamisen tunteesta tai vanhan ruumiin kuolemasta on tarpeeksi käristämään aivot. Mieltä itsessään ei voi siirtää, vaikka se varmaan olisikin kivuton vaihtoehto.” 006 hieroi kipeää jalkaansa. “Muistikuva siitä kivusta tuhoaa aivot.”
006 päästi irti jalastaan. Hän huomasi lopettaneensa hengittämisen. Jokin oli iskenyt. Se oli odottanut hänen tajuntansa syvyyksissä hetken, mutta nyt hän aisti sen. Kylmä tunne kiipi pitkin torakkatohtorin koko ruumista. Hän ei räpäyttänytkään silmiään.
Muistikuva siitä kivusta tuhoaa aivot.
Muistikuva siitä kivusta…
Muistikuva…
006:n sydän hakkasi kuin sotarumpu. Hänen kätensä tärisivät kaavun hihojen sisällä. Torakkatohtori kääntyi kohti suuren laboratorion hieman raollaan olevaa ovea. Ultraviolettivalon sinihehku ja neljän jalan äänettömät askeleet palautuivat hänen päähänsä.
Kätöset nuo Siniset Mukanaan vievät kielletyt aatokset
Sydämentykytys jatkui piinaavana. Hengitystään edelleen pitelevä 006 käänsi katsettaan ympäri laboratoriota. Hän keskitti katseensa sekalaisesti ympäri huonetta lojuviin vitivalkoisiin laboratoriotakkeihin.
Mihin muu geenitutkimusryhmä meni?
Muiden Nazorak-tiedemiesten lämmin ja inhimillinen naurunremakka kaikui etäisesti 006:n muistoissa. Hän kääntyi hitaasti kohti paikallaan seisovaa Uuden Sukupolven ensimmäistä tuotosta ja keskitti katseensa tämän päälakeen. Tohtori 006 huomasi pian, että vastasyntyneen torakan päässä oli pieni leikkausarpi.
Kätöset nuo Siniset Päästäsi poistavat muistin jyväset
Leikkausarpi.
Ssaamattomat vätykssset. He saivat siirron toisiin tehtäviin.
006 muuttui lumenvalkoiseksi. Hänen tuntosarvensa laskeutuivat lannistuneina alas.
…toisiin tehtäviin…
…toisiin tehtäviin…
Torakkatohtori siirsi vihreiden silmiensä katseen vielä Makuta Abzumoon. Tämä seisoi hiljaa paikallaan ja punaisten silmien hirviömäinen hehku valaisi 006:n kasvot. Abzumo hymyili koko hammasrivillään. Sitten 006 muisti vielä omat sanansa. Sanat, jotka olivat saaneet hirviömäisen makutan miettimään monta minuuttia hiljaa.
Eikö meidän ollut tarkoitus saada uudet torakat kuin vanhoiksi tekijöiksi… …tai jotain?
Toisiin tehtäviin.
006 tarttui kaksin tärisevin käsin kiinni suustaan. Vihdoin minuutin pitkä hengittämättömyys räjähti hänen suussaan äänekkääksi hyperventilaatiokohtaukseksi. Tohtorin kalpeiden kasvojen keskeltä tuijottavat vihreät silmät sinkoilivat pitkin huonetta. Ne katsoivat ympäri huonetta lojuvia valkoisia laboratoriotakkeja, yksinäisenä seisovan Uuden Sukupolven torakan päässä olevaa leikkausarpea ja sitten taas Makuta Abzumon pirullista hymyä. Raskaasti hengittävä 006 otti useita askelia taaksepäin perääntyen hirviömäisestä makutasta joka askeleella. Lopulta tohtori törmäsi yhteen työpöydistä voimakkaasti, henkäisten kovaan ääneen. Työkaluja ja lasisia koeastioita putoili lattialle ja pirstoutumisäänet kaikuivat läpi huoneen. Makuta Abzumo ja hänen uusin lapsensa eivät edes vaikuttaneet huomioivan tätä.
006 tuijotti jalkojaan ja näki, kuinka ne tärisivät. Hän ei pystynyt kuvittelemaan muuta kuin kaukaisia kauhunhuutoja. Avunhuutoja. Anomista siitä, että muistia ei pyyhittäisi. Torakkatohtori sai lannistettua hyperventilaatiokohtauksensa. Hän hengitti kuitenkin yhä äänekkäästi, mutta sai pakotettua yksittäisiä tavuja ulos suustaan. “Mi-mi”, 006 yritti köhiä. “Mi-miksi…”
Makuta Abzumo paljasti koko hammasrivinsä. “Ssssiksi, että ssse toimi. Olemme onnisssstuneet, Sssstephen. Meillä on Uusi Sukupolvi. Lopuissa noissssta munisssta odottaa sssukupolvi täydellissssiä taistelijoita, jotka on ssssiunattu aikuissssen Nazorakin aivoilla.”
006 ei vaikuttanut tyytyvän vastaukseen. Hän tärisi kauttaaltaan ja pakotti jälleen äännähdyksiä hengityksensä alta. “Mi-mi-mi…”
Abzumo otti askeleen kohti 006:tta. “Mikssssi juuri he? Ssssiksi, että he olivat kaikesssta huolimatta torakoisssssta älykkäimpiä. Kenen tahanssssa aivot eivät olissssi välttämättä selviytyneet Kätösssten muistinpyyhkäisystä ja sssiirrosta uuteen ruumiisssseeen. Lissssäksi olisi ollut…vaivalloissssta hakea aivoja jossstain… kauempaa.” Abzumo lausui sanan “kauempaa” inhoten.
Tämäkään ei kelvannut 006:lle. “Mi-mi-miksi…”
“Mikssssi sssäästin ssssinut tässstä tiimistä?” Abzumo kysyi sihisten tavallisen ylimielisesti. “Hyvä kyssssymysss, Stephenini. Ehkä sssiksi, koska olet alasssi parasss. Ehkä yksinkertaissssesti vain sssiksi, että pidän sssinusta!”
006 ei avannut suutansa enää kysyäkseen mitään. Hän nosti vapisten päänsä kohti Abzumoa ja nyökkäsi, muodostaen suullaan äänettömästi sanan “kiitos” mutta pitäen katseensa yhä jaloissaan. 006 eli. Hän oli elossa. Hänen muistiaan ei ollut pyyhitty ja hänen aivonsa olivat vanhalla paikallaan. Torakkatohtori oli peloissaan, mutta hänellä ei ollut mitään valittamista. Hänen mielessään pyöri kuitenkin edelleen yksi kysymys. Se oli kysymys, jota Abzumo ei ollut ymmärtänyt, vaikka oli kuullut sen moneen kertaan. Se oli kysymys, jota Abzumo ei suuresta älykkyydestään huolimatta tulisi koskaan ymmärtämään. Jos makuta joskus ymmärtäisi sen, se ei enää pystyisi katsomaan itseään peiliin. Makuta Abzumo ei kuitenkaan tulisi koskaan ymmärtämään tätä kysymystä. Hän saattaisi vastata siihen “Tieteen vuoksi”, mutta ei tulisi ymmärtämään sitä.
Kysymys oli yksinkertaisesti “miksi”.
001 saapui kokoushuoneeseen perin närkästyneenä siitä, että joku oli kutsunut hänet hänen omaan kokoushuoneeseensa, vaikka hän itse oli ainoa, jolla oli lupa tehdä niin. Ja mistä syystä? Makuta Abzumolla oli jonkinlainen uutinen kerrottavaksi koko johtoportaalle. Tämä oli ennenkuulumatonta. Uutisoinnin pystyi hoitamaan muillakin tavoilla.
Torakkakenraali istahti paikalleen pöydän päähän. Hänestä seuraavaksi istui amiraali 002, joka oli kiitänyt paikalle kutsun käydessä. 003 ei ollut päässyt paikalle. Sen sijaan vasta nimitetty maanalaisten joukkojen komentaja, uusi 004, oli paikalla. Suurin osa torakoista aina 001:stä 020:aan asti oli paikalla. Välistä puuttui muutamia, kuten 003 ja 006, jota ei ollutkaan näkynyt hetkeen. Siniset Kädet seisoivat pimeimmässä nurkassa 007:n takana. Hän ei istunut pöytään vaan vartioi kaikkea omalta paikaltaan. 008, 009 ja 010 istuivat seuraavina 002:sta. Puuttuvien paikat jätettiin tyhjiksi. Myöskään 005 ei ollut paikalla, mutta hänellä oli työnsä.
Kun Nazorakein ylin johto oli paikalla, kaikki vain odottivat, mitä tuleman piti. He odottivat ärsyyntyneinä ainakin kymmenen minuuttia, ennen kuin mitään tapahtui. 001 harkitsi jo poistumista aikansa tuhlaamisen sijaan, kun Makuta Abzumo ilmestyi oviaukosta ja pamautti oven kiinni erittäin lujaa. Huoneeseen, joka oli juuri hetki sitten ollut juttelevien torakkakomentajien pulinan takia viihtyisä ja kotoinen, hiljeni nyt täysin, ja tunnelma synkkeni hetkessä mustaksi, luultavasti Makutan takia.
Minulla on teille sssssuuria uutissssia. Kaikki käänsivät katseensa Makutaan. 001 ei voinut olla huomaamatta, että tämä käyttäytyi, kuin olisi ollut heidän kaikkien yläpuolella. Abzumo oli ilmeisesti huomannut, mitä kenraali oli huomannut ja hymyili pirullisesti hänelle. No älä anna meidän odottaa, kenraali 001 sylkäisi. En ajatellutkaan. Makuta Abzumo napsautti sormiaan välinpitämättömän näköisenä. Ovi avautui jälleen. Valot himmenivät. Ovesta marssi sisään Nazorakeja, jotka kuljettivat isoja, vihreinä hehkuvia lasialtaita Visorak-hautomoita. Komentajien joukosta kuului uteliasta mutinaa. Abzumo myhäili, Abzumo myhäili.
Huoneeseen tulleet torakata, uudet tutkimusryhmän jäsenet, jättivät lasiastiat suoriin riveihin pöydän eteen. Makuta saapasteli niiden luokse ja asettui kahden keskimmäisenä väliin. Pöytä oli aivan hänen edessään ja 001 kauimpana hänestä. Hän heilautti kättään edes katsomatta uusiin tiedemiehiin, ja nämä poistuivat. Ovi meni jälleen kiinni.
Huoneessa ei ollut juuri lainkaan valoja; kaikista suurin valonlähde oli vihreä hehku, joka tuli säiliöistä. Lähimpänä olevat komentajat, jotka itse asiassa olivat kaikista alimmassa asemassa, mikä näkyi heidän sijoituksestaan pöydässä, saisivat ensimmäisinä kokea, mitä sisältä tulisi. Lähimmät yrittivätkin kiinnostuneina vilkuilla, mitä voisivat nähdä lasiseinien sisällä. Abzumon virne levisi yhä leveämmäksi hänen nähdessään torakoiden reaktiot. Jopa 001 alkoi kiinnostua, mitä Abzumolla oli näytettävänään, ja hänellä oli jo jonkinlainen aavistuskin, samoin kuin 002:lla. Kumpikin oli tehnyt omat johtopäätöksensä.
Olisssssikohan aika paljassssstaa, mitä täältä löytyy? Abzumo sanoi raukeasti. Torakat, jotka olivat kaikista lähimpänä, jäykistyivät. Lasiastioiden kannet avautuivat. Valaistus lisääntyi. Nyt jokainen pystyi näkemään, että ne sisälsivät joukon munia valtaisampia kuin he olivat ikinä nähneet. Ne olivat aikuisen Nazorakin kokoisia ja heiluivat edestakaisin. Moniin oli ilmestynyt säröjä. 001 havaitsi yhden munan olleen rikki jo valmiiksi, eikä sen sisältöä näkynyt missään.
Pian ensimmäinen munista rikkoutui. Tumma nyrkki iskeytyi kuoren läpi murskaten siihen ison reiän. Pian munan sisällä oleva Nazorak repi itseään suojaavan kuoren kokonaan auki. Muissa tapahtui sama, mutta hitaammin. Nazorak-komentajat katsoivat äimistyneinä ulos tullutta näkyä: tavallista lihaksikkaampi ja suurempi, täysikasvuinen Nazorak, jonka limaiset siivet kimalsivat vihreässä hehkussa, ärjäisi lujaa. Sen alemmat kädet, jotka olivat yhtä suuret kuin ylemmätkin, repivät viimeisiä kuorenpalasia hänen ympäriltään. Torahampaat naksuttelivat kuin jonkinlaista salaviestiä. Tuntosarvet olivat komeammat kuin yhdelläkään huoneen komentajista, minkä moni oli pistänyt merkille.
Sitten, kaikkien yllätykseksi, uusi tulokas puhui: Missä ? Makuta vastasi sille: Olet nyt herrojessssi edessssä. Sssinä tottelet heitä kaikkia. Niin on ollut ja niin on aina oleva. Juggernaut katseli ympärilleen ja venytteli raajojaan. Komentajat katsoivat uskomatta silmiään. Mitä tämä on ? 002 kuiskasi. Abzumo myhäili edelleen. Urgh, vastakuoriutunut sanoi. Minä muistelen Sinä et muista, Abzumo sanoi. Sinä et muista mitään. Eikö vain? Nazorak hieroi päätään hämmentyneenä. Sitten se pudisti päätään. Abzumo kääntyi poispäin. Torakkakomentajat katsoivat häntä vaikuttuneena. Siinä on täydellinen sotilas, joka pystyy taistelemaan yötä päivää monen vuorokauden ajan. Se pärjää vähemmällä ruoalla ja unella kuin muut, se on valmis taisteluun heti kuoriuduttuaan. Se on valmis sekä fyysisesti että psyykkisesti.
006 oli ollut oksennuksen partaalla jo puolisen tuntia. Hän ei voinut uskoa, mitä oli tapahtunut. Järkytys oli iskenyt häneen hitaasti, ja kiitollisuus eloon jäämisestä oli jo melkein täysin poissa. Hänen ajatuksensa pettivät hänet. Se paskiainen se se Hän halusi päästä pois. Hän ei ollut mennyt Uuden Sukupolven esittelytilaisuuteen. Hän ei ehkä olisi kestänyt siellä kunniaansa menettämättä.
Hän huojui pois karusta ja koruttomasta toimistostaan takaisin laboratorioille päin. Tunnelien synkkyys tarjosi unohdusta, mutta se ei kestänyt pitkään. Kun hän näki jälleen paikan, jossa oli nähnyt Sinisten Käsien poistuvan karmean tekonsa jälkeen, hänen teki mieli hajottaa kaikki kalliit laitteet ja lasiset ikkunat. Sitä hän ei kuitenkaan tehnyt, koska eihän siitä olisi mitään hyötyä ollut eikä se olisi edes parantanut hänen pahaa oloaan.
Hän käveli poispäin siitä laboratoriosta, jossa Uusi Sukupolvi oli luotu. Toinen ovi vei toiseen laboratorioon, ja sinne hän pyrki. Hänen piti päästä tekemään jotain, mikä saisi hänet unohtamaan. Hän avasi oven ja oksensi. Oven takana oli kaikki, mikä oli jäljellä geenitutkimustiimistä: veristä mössöä ja ruumiinkappaleita. Jokaisen päässä oli iso viiltohaava ja iso kuoppa siinä, missä aivojen olisi kuulunut olla. Suurimman osan pää ei ollut enää kiinni muussa ruumiissa. 006 katsoi näkyä järkyttyneenä vielä hetken, paiskasi sitten oven kiinni ja juoksi takaisin käytävään niin lujaa kuin jaloistaan pääsi.
Erikoisruoalla heissstä tulee vielä voimakkaampia ja suoritussskykyissssempiä. Erikoisssruokavalio voi alkaa välittömässssti sotilaan kuoriuduttua. Ovatko ne nyt siis valmiita minua varten? 002 kysyi epäuskoisena. Abzumo hymyili yhä. Kyllä vain. Ja siis täysin toimintakykyisiä? 001 tivasi. Aivan niin. Entä miten tähän tulokseen päästiin? Abzumon hymy vain leveni. He ovat jo kerran eläneet. He elävät uudesssstaan. Eli? kenraali ja amiraali kysyivät yhtä aikaa. Eli minun oli siirrettävä tiedemiesryhmä uusiin tehtäviin. Komentajien silmät laajenivat. Missä on 006? sanoi 001 käheällä äänellä. Voi, hänellä ei ole hätää. Hän taissssi vain ikään kuin järkyttyä sssiitä, mitä muille hänen ryhmässssään tapahtui. Huone alkoi tyhjentyä. Jotkut olivat hyvinkin järkyttyneitä siitä, mitä Abzumo oli tehnyt tiedemiesryhmälle, mutta suurin osa ei ollut välittävinään. Ei tietenkään saanut näyttää heikolta kenraalin edessä. Heikkous oli tappavaa. He olivat kuolemaa vahvempia. He, joiden veri on puhdasta.