Useat valonheittimet ja loisteputkivalot valaisivat suuren, kivisen, ympyräisen huomeen seinistä ja katoista käsin. Kaikkialla huoneen reunoilla oli laatikkomaisia tietokoneita litteine näyttöineen. Mustia Nazorakeja hääräsi pitkin poikin erilaisten laitteiden ja papereiden kimpussa. Huoneen toisessa päässä oli pienempi avonainen tila, jossa siaitsi muutama tunneli, jotka johtivat laajempiin verkostoihin. Erästä pientä mineraaleja kuljettavaa ajoneuvoa ajavaa torakkaa käskettiin viemään lastinsa käsiteltäväksi.
Lähetti juoksi portaikkoa pitkin huoneen toisessa päässä olevalle tasanteelle. Muuhun huoneeseen verrattuna se oli melko vähänvalaistu. Tasanteen keskellä, kivisellä situimella istui eräs lähes mustan puhuva Nazorak. Tämän vieressä seisoi toinen. Tämä osoitteli sormellaan erilaisia paikkoja pienellä pöydällä olevaa kartastoa. Pieni valaisin päydän reunalla toimi valonlähteenä.
“Sortumisvaara on suuri”, seisova assistenttitorakka osoitti punaisella merkittyä pistettä. Kivisellä istuimella oleskeleva torakka hieroi leukaansa. Hän aprikoi. “Keskeyttäkää työt väliaikaisesti. Vahvistakaa tunnelin rakenteet. Myöntäkää käytettäväksi niin paljon teräspalkkeja kuin on tarpeen. Mikä on sektori 17:n tunnelin 34 H:n tilanne?” Tasanteelle kavunnut lähettitorakka tömisti jalallaan saadakseen huomiota. Se asettui niin suoraan ryhtiin kuin pysty, tehden kunniaa.
“Herra komentaja. Kontaktimme kyseisen tunnelin työläisiin katkesivat eilen. Lähetimme toisen ryhmän tarkistamaan tilannetta. Ryhmä löytyi tunneliverkoston ulkopuolelta. Kuolleina.” Komentajatorakka havahtui hieman. “…kuolleina?” Lähetti nyökkäsi vaimeasti, jatkaen raporttiaan: “Heidät oli hoideltu melko väkivaltaisesti ja raa’asti. Porayksikkö selvisi lievin vaurioin.”
Komentaja käänsi katseensa suora eteensä, nousten tuolistaan. “Etsikää vapaa ryhmä. Myöntäkää kaivuri 5 heidän käyttöönsä suorittamaan kyseisen tunnelin kaivuutyöt päätköseen. Käskekää heidän ottaa myös pari teknikkoa mukaansa huoltotöitä varten. Toimikaa”, komentaja viittoi vasemmanpuoleisen torakan suuntaan. Tämä otti pöydällä olevan kartan mukaansa, käärien sen rullalle, astellen pian portaikkoa alas. Komentaja asteli hitaasti tasanteen reunalle. Tämän hieno, krominen poraproteesi kiilsi kattovalojen alla. Proteesilla varustetun oikean käden kyynärvarsi oli lähes kokonaan koneistojen peitossa. Erääseen proteesin paneeliin oli kirjattu kuluneilla kirjaimilla kolme numeroa: “418”.
“Klaanilaisia?” “Mitä ilmeisimmin”, lähetti vastasi komentajalleen tietäväisesti.
[spoil]Mitä?? 418 on kokonaan Tongun suunnittelema. Proteesia myöten.[/spoil]
Abzumo heräsi. Tukahduttava massa hänen päällään oli saatava pois, joten hän pinnisti voimansa ja vapautti energiapurkauksen. Kivimurskaa ja järkäleitä lensi pois hänen päältään niin, että hän pääsi nousemaan ylös. Abzumo ei nähnyt juuri mitään, sillä paikassa, jossa hän oli, oli niin pimeää. Silmät tottuivat pian, ja Makuta huomasi olevansa jälleen uudessa luolassa. Hän katsoi ylös; luolan seinät jatkuivat loputtoman näköisinä ylöspäin. Valoa ei kajastanut alas asti. Seuraavaksi Abzumo alkoi etsiä Harmaata Ainetta. Tämä oli hautautunut jonnekin kivikasan alle ja hänet oli löydettävä. Kukaan ei voinut elää ikuisesti, ja Abzumo tiesi, että Aine ei ehkä selviäisi tällaisesta iskusta.
Hän raivasi hieman kiviä pois tieltään, mutta Ainetta ei näkynyt. Makuta murisi harmiintuneena. Oliko hän menettänyt tärkeimmän palvelijansa? Yhtäkkiä kuului kolinaa. Abzumo päätti imeä itseensä hieman alueen varjoa saadakseen lisävoimia ja valaistakseen luolaa. Mitäpä muuta pimeys olikaan kuin valon puutetta? Ei se ole niin yksinkertaista, Zumo ajatteli. Ei valoa synny pimeyttä vähentämällä. Sitten Harmaa Aine astui esiin kivien takaa. Makuta huojentui hieman. Mikä tämä paikka on? rullaluisteleva androidi kysyi. Ilmeisesti putosimme jonkinlaiseen luolaan. Luolaa luolan perään, Aine voihkaisi. Mitä teemme nyt? Jatkamme eteenpäin. Emme me voi muutakaan. Voisimme lentää ylös? Hmm En kylläkään näe valoa ylhäällä. En minäkään. Jatkakaamme nyt vain eteenpäin. He lähtivät kulkemaan luolaa pitkin eteenpäin. He kävelivät jonkin aikaa kenties minuutteja tai ehkä tunteja, sitä he eivät tienneet. Aika ei tuntunut merkitykselliseltä tuossa paikassa. Abzumo huomasi himmeän punaisen hehkun edessään. Hän osoitti sitä sormellaan, ja Ainekin huomasi sen. He kävelivät sitä kohti ja ollessaan tarpeeksi lähellä huomasivat, että se tuli reiästä kalliossa. Reikä oli Toan mentävä, kuin oviaukko. Aivan lähelle tultuaan Abzumo huomasi sen todella olevan sellainen. Oviaukko oli samanlainen kuin ylhäällä labyrintissäkin oli ollut, ei epäilystäkään. Samat olennot olivat tehneet tämänkin oven.
Ovesta he pääsivät käytävään, jossa punainen hehku paljasti jo seinämaalauksia. Käytävä oli suora ja kulmikas, selvästi louhittu kallioon. Aine oli kompastua kynnykseen. Käytävä päättyi kuin seinään. Ovi oli korkealla kallionseinässä, eikä sen jälkeen ollut mitään. Siitä ei päässyt mihinkään, ei sillalle, ei käytävälle, ei minkäänlaiselle korokkeelle. Aivan kuin joku olisi päättänyt louhia reiän korkealle seinään ilman, että sinne pääsee alhaalta tai sieltä pääsee alas, ainakaan turvallisesti.
Heidän eteensä avautui suunnaton näky: maanalainen laavaluola. Se oli valtaisa, ainakin sata metriä korkea ja useita kertoja niin leveä. Laava, joka pohjalla odotti putoajaa, virtasi seinien pienistä reiistä ulos luolasta. Oviaukko oli seinässä lähellä luolan kattoa, kymmenisen metrin päässä siitä. Se näytti olevan ainoa asia, joka oli varta vasten rakennettu luolaan. Eikä ovesta päässyt muualle kuin alas laavaan ellei osannut lentää. Kumpikin oli lumoutunut näkymästä, joka oli avautunut heidän eteensä. Hiekan värisen kiven ja laavan hehkun sekoitus kiehtoi heitä.
Sitten Abzumo terästäytyi. Heillä oli tekemistä. Hän etsi katseellaan toista oviaukkoa. Kenties samanlainen ovi, kuin jossa he juuri nyt seisoivat, löytyisi vastapäisestä seinästä. Etsssi toissssta ovea, hän kuiskasi Aineelle. Hänen äänensä hukkui putoavan laavan solinan alle, mutta Aineen ei tarvinnut kuulla sitä. Hän tiesi, mitä hänen isäntänsä etsi katseellaan. Onko tämä magmaa vai laavaa? Abzumo sanoi pikemminkin itselleen kuin Aineelle. Magmaa, sanoisin, Aine vastasi. Me kai olemme maan alla. Abzumo nyökkäsi. Sitten Aine löysi jotain: yhdellä aukoista, josta laava virtasi ulos, oli samanlainen ovenkarmi kuin sillä ovella, jonka äärellä he seisoivat. Kuin joku olisi tehnyt magmalle uuden uloskäynnin seinään ja koristellut aukon. Aine osoitti Makutalle löytönsä, ja tämä taputti häntä selkään. Miten me pääsemme sinne? Kumpikaan meistä ei kestä laavan kuumuutta. Josss emme voi kävellä lattialla, Abzumo sanoi virnistäen, me kävelemme katossssa. Harmaa Aine näytti hetken täysin pöllämystyneeltä, mutta tointui äkkiä. Minä en taida pystyä, hän myönsi. Minun olisssi pitänyt ssssuunnitella ssssinulle parempi varusssstus, Abzumo harmitteli. No, sinun täytyy sitten roikkua minusssssa. Hän alkoi muuttaa muotoaan. Hänen raajansa vetäytyivät sisään, samoin pää. Pian hän oli täysin pallon muotoinen. Sitten pallo jakautui kahteen osaan, eturuumiiksi ja takaruumiiksi. Takaruumis paisui eturuumiin kutistuessa niin, että takaosa oli pian etuosaa kaksi kertaa suurempi. Sitten eturuumiin pallerosta kasvoi kahdeksan karvaista ja pitkää koipea, ja eturuumiin massa pieneni entisestään. Seuraavaksi Makutan kanohi pulpahti esiin eturuumiin etuosaan. Hämähäkki oli valmis. Kiipeäpässss selkään, Abzumo virkkoi. Aine ei jaksanut yllättyä. Hän oli työskennellyt mestarinsa kanssa vuosikymmeniä. Hän kiipesi hämähäkin selkään, ja kaksikko lähti kiipeämään seinää pitkin. Hämähäkin jalat tarttuivat hyvin kallion pintaan. Abzumo suunnisti kohti vastapäisen seinän oviaukkoa varoen samalla laavaputouksia. Hänen täytyi hypätä muutaman kerran, ja Aineen oli vaikea pysyä kyydissä. Lopulta he pääsivät ovelle, ja Abzumo jatkoi sisään. Hän käveli kattoa pitkin, jolloin Harmaan Aineen täytyi tosissaan pitää kiinni kaikilla raajoillaan pysyäkseen kyydissä. Alla odotti kuuma kuolema.
Kuten he olivat olettaneetkin, käytävä oli suoraksi louhittu. Laava virtasi heidän allaan eteenpäin, ja he seurasivat laavavirtaa. Sitten laava alkoi viettää alaspäin käytävän katon jatkaessa vaakasuorana. Käytävä aukesi toiseen luolaan, pienempään sellaiseen, jossa oli lisää aukkoja laavan virrata ulos. Tällä kertaa yhteenkään ei mahtunut kivirottaa suurempi olento, ellei halunnut uida laavassa, mutta luolan takaseinässä oli tasanne ja uusi ovi. Aine huokaisi helpotuksesta. Enää ei olisi vaaraa. Abzumo käveli kattoa pitkin tasanteelle, antoi Aineen pudottautua ensin alas ja tuli lopulta itse perässä. Sitten hän muutti muotonsa takaisin normaaliksi. Ssssepä oli virkisssstävää, hän naurahti. Aineen selkäpiitä karmi.
Uusi käytävä oli pimeä. Valoa ei tullut muualta kuin takaa, joten Abzumo joutui luomaan pienen pallosalaman valaisemaan heille tietä. He kulkivat hetken aikaa eteenpäin käytävällä. Seinien kaiverrukset ja maalaukset esittivät nyt Matoranien raakoja kuolemia. Aine katsoi niitä epäillen. Mikä tämä paikka mahtoi olla? Sitten he saapuivat risteykseen. Risteys jakoi käytävän kahtia niin, että kumpikin käytävistä lähti viistosti erkanemaan alkuperäisestä, toinen vasemmalle, toinen oikealle. Kummassakin käytävässä alkoi portaat ylöspäin vähän matkan päässä. Kaikista hätkähdyttävin seikka oli seinällä palava soihtu. Kuka sen oli sytyttänyt? Abzumo sammutti salamansa. Soihtuja oli tästä lähtien sytytettynä koko käytävän verran kummassakin käytävässä, tosin jokseenkin harvakseltaan. Mutta mitäpä tuo haittaa, Abzumo totesi itsekseen. Mikä? Ssssoihtujen vähyysss. Näemme kulkea. Kumman sssuunnan ottaisssimme? Aine mietti hetken. Heillä oli viimeksi epäonnea oikenpuoleisen käytävän kanssa. Mennään vasempaan. Hyvä on, Abzumo vastasi, ja he lähtivät vasemmanpuoleiseen käytävään. Portaat odottivat. Ne nousivat jyrkästi ylöspäin. Ylhäällä ei näkynyt valoa. He nousivat pimeyteen.
Skakdien leirissä saaren pohjoispäädyssä vallitsi kireä tunnelma.
“Hittolainen, eikö saarella tosiaan ole ainuttakaan purjehduskelpoista alusta?” skakdi puheli tuohtuneena leirinuotion ääressä. Toinen skakdi huikkasi jotakin epämääräistä juomaa ja kirosi itsekseen. Gaggulabiolle oli lähetetty radiolla viesti tilanteesta ja sieltä oli luvattu, että kyyti saapuisi parissa päivässä. Se aika olisi vain odotettava.
“Kammiossa ei ollut sirua”, musta-asuinen skakdi aloitti puheensa. Sinihopea skakdi istui hänen edessään vihreän teltan sisällä. Teltassa oli kuuma, mutta silti viileämpi kuin ulkona. Jokin ötökkä pörräsi ilmassa. “Mitä siellä oli?” Metorakk kysyi. “Lähinnä ruumiita”, ninja kertoi. “Merirosvoja ja paikallisia munkkeja. Tutkimme ne kammiot, jotka eivät olleet täynnä vettä”
Metorakk iski nyrkkinsä puiseen pöytään. Pöytä romahti. “Klaanilaisilla on Nimda”, hän murisi. “Ja te päästitte ne pakoon” Ninja nro. 1 katsoi viisaimmaksi lähteä teltasta. Hän livahti kuumaan helteeseen pienempään telttaan, jossa muut ninjat olivat suojassa auringolta.
Bio-Klaanin saari Sataman vartiotorni
“Hei, onko tuo Gaggulabion lippu?” Pyytoj kysyi toveriltaan. Ko-Matoran ojensi kiikareita kaverilleen, joka myös katsoi alusta. “Mata Nui, se on vihollisalus!” toinen panikoi. Komaukasvoinen Ko-Matoran syöksyi alkeelliseen radiolaitteeseen. Hän katsoi hetken tornista käsin kaukana lipuvaa mustaa alusta, joka ei näyttänyt merkkiäkään vihamielisyydestä. Hän tarttui kuulokkeeseen ja napsautti päälle toiminnon, joka etsii yhteyden kyseisen laivan radioon. Hän pisti varmuuden vuoksi hätäviestin Laivastolle.
Radiolaite tuuttasi. Lopulta kuului kohinaa ja joku vastasi.
“Olette Bio-Klaanin aluevesillä, skakdit. Kehoitan teitä kääntämään kurssinne, tai aluksemme upottavat teidät”, Pyytoj käski ääni hieman väristen. Hän ei osannut olla tiukan määräilevä.
Toisessa päässä oli hiljaista.
“… skakdit? Mitä hippiä?”
“… teidän laivanne mastossa liehuu Gaggulabion joukkojen lippu”
Toisessa päässä oli jälleen hiljaista.
Kuulokkeesta kuului etäisesti vihaisen matoranin karjuntaa miehistölleen. Kiikareilla näkyi, kuinka lippu putosi mastosta.
Radiossa puhuva ääni vaihtui.
“Haloo, olemme Klaanilaisia. Täällä puhuu Matoro, mukana on moderaattori Umbra ja jäsen Xxonn sekä muita Klaanin liittolaisia. Palaamme epäonnistuneelta tehtävältä. Selitämme aluksemme satamassa”
“Ah, okei. Tulkaa satamaan”, Pyytoj sanoi ja sulki radion. Hän ilmoitti vielä Laivastolle sen olleen väärä hälytys.
Vesi liikehti temppelin pimeällä käytävällä. Sitä valui ja virtasi sisään ja ulos kivisten seinien väleistä, oviaukoista ja ansakuopista. Jokainen temppelin käytävillä astellut soturimunkki tai merirosvo oli joko hukkunut tai paennut henkensä edestä. Pari rotanraatoa kellui pinnalla. Temppelissä ei ollut enää mitään elävää.
Elämän määritelmä oli kuitenkin hyvin joustava. Vesikerroksen rikkoutumatonta pintaa pitkin asteli puhtaan valkoinen hahmo. Sen askeleet eivät aiheuttaneet vedessä edes pienen pientä aaltoa. Sieluttoman sätkynuken kuin toisesta maailmasta tuotu miekka oli veren tahrima, mutta vesi oli haalentanut veriläikkiä hieman. Viimeisetkin valokivet sammuivat, kun luuttomin, löysin liikkein asteleva miekkademoni pääsi käytävän päähän. Marionetti saapui kammioon, jota vesi ei ollut vielä saanut tulvimaan. Muinaisen kammion keskellä oli tyhjä jalusta, jota koristi kirjain delta. Oli kuin valkoinen olento olisi tutkaillut sitä hetken.
Harhakuva rikkoutui, kun jalusta kaatui lattialle itsestään hajoten kappaleiksi. Edes valkoinen kämmen ei ollut nytkähtänyt. Sätkynukke ei voinut katsoa ylös eikä sen olisi edes tarvinnut. Olento nosti silti päänsä yläasentoon ikään kuin vanhasta tottumuksesta.
Kivisestä katosta roikkui pää alaspäin kolme pitkää hahmoa. Jokaisen mittasuhteissa oli jotain pahasti pielessä, jotain epäsopivaa. Mitään ei kuitenkaan näkynyt itse hahmoista, koska ne oli kääritty muumiomaisesti koristeellisiin mutta tummasävyisiin ja uhkaaviin munkkikaapuihin. Ensivilkaisulla hahmot näyttivät suurilta lepakoilta. Suurilta ja hyvin elottomilta lepakoilta.
Katossa oli kolmen hahmon lisäksi kolme terävää, ruosteen ahmimaa koukkua. Kahdesta niistä roikkui tumma kaapu. Hiljaisen radiokohinan myötä huoneeseen astui toinen hahmo. Se oli hirviömäistä sätkynukkea lyhyempi. Sillä oli myös kasvot. Se ei juurikaan korjannut asiaa. Radiokohina voimistui, kun posliiniset hymykasvot liikehtivät esiin varjoista. Jostain oli kuuluvinaan lapsen nauruääni.
Mustan hahmon pupillittomat silmät liikkuivat kuopissaan villisti ja epätasaisesti katsomatta varsinaisesti mitään. Sen pää nousi kuvottavan naksahtelun ja vanhan oven narinan äänin hitaasti pystyasentoon, jolloin kumarassa liikkuva musta nukke näyttäytyi paljon pidempänä. Lopulta sen pää kääntyi yläasentoon, jolloin pupillittomat silmät näkivät kolme kaapuhahmoa.
Vielä yhdestä ovesta asteli huoneeseen kolmas hahmo. Se käveli munkkimaisessa asennossa kädet tummanpuhuvan kaapunsa sisällä. Sen jalkojen raskas askel kaikui onttona kammiossa. Olennon kaavun sisällä kiilsi jokin. Se pysähtyi seisomaan jäykkänä oviaukkoon.
Musta olento vilkaisi kahta muuta huoneessa seisovaa olentoa liukkaasti liikehtivillä silmämunillaan. Sitten se keskitti katseensa takaisin kolmeen roikkuvaan kaapuhahmoon. Mustan olennon toisesta pitkästä kädestä roikkui jotain, jonka se oli raahannut mukanaan huoneeseen. Se ei ollut kaunista ja suurin osa siitä oli jäänyt matkan varrelle. Se, mitä oli vielä jäljellä muistutti erehdyttävästi päätä ja jonkun ylävartaloa. Analyysi vaikeutui hieman, kun käsiä tai silmiä ei ollut löydettävissä. Pienen ja rujon mytyn suu aukesi ja jotain syttyi siinä kohtaa, missä sillä oli joskus ehkä ollut silmät. “Herätys“, suu sanoi levittäen pölyä lattialle. “Leikkitunti alkaa.” Kolme viimeisinä katossa roikkuvaa kaapukäärettä laskeutuivat alas aavemaisen rauhallisesti painovoimaa uhmaten. Ne kääntyivät hitaasti ympäri kunnes olivat jaloillaan. Kuusi olentoa seisoi paikallaan ja pimeys katsoi heihin.
Kun Allianssin skakdien Ninja-erikoisryhmä tutki kammiota tunteja myöhemmin, se oli tyhjä.
Abzumo ja harmaa aine vaeltelivat labyrintissä etsien tietä ulos. Kahdesti Makuta oli kuulevinaan askeleita takaansa, mutta ei kääntyessään nähnyt ketään tai mitään. Kiviset seinät näyttivät joka paikassa samoilta. Aika ajoin Abzumo raivostui ja murskasi seiniä tieltään, mutta käytävät eivät tuntuneet loppuvan.
He olivat vaeltaneet jo tunteja, kun käytävän päästä alkoi kajastaa valoa. He kävelivät tai itse asiassa Aine luisteli kohti kajastusta. Minä kävelen jälleen päin tunnelin päässä olevaa valoa, Abzumo totesi puoliääneen. Herra? Unohda. He astuivat raikkaaseen ulkoilmaan. Abzumo tajusi vasta nyt, kuinka tunkkaista sisällä oli ollut. Hän vilkuili ympärilleen ja havaitsi, että he eivät olleet samalla sisäänkäynnillä, josta olivat astuneet sisään. He olivat kivisessä luolassa, jonka suu aukesi saaren viidakkoon. Viidakko tosin oli matalammalla kuin he, ja se näkyi kaukana. Heidän edessään aukesi jyrkkä mäki, joka vietti alas viidakkoon. Hm. Missä me olemme? Abzumo tivasi. Aine kohautti olkiaan välinpitämättömästi. No, ei parane odotella. Mennään alas, Zumo jatkoi. Harmaa Aine pohti, pääsisikö pian räjäyttämään jotain.
He päätyivät kahlaamaan kulmikkaiden kivien kasassa. Paikalla oli joskus ollut rakennuksia, mutta nyt ne olivat pelkkää kiviromua ja tuhkaa. Kasvillisuus verhosi niitä hyvin suurelta osin. Luolan katto oli jo väistynyt, mutta kallionseinät estivät yhä näkemisen sivuille. Vain edestäpäin vihreyttään hohkaava viidakko houkutteli heitä kutsuvasti kiviraunioista. Abzumo jäi tutkimaan ehjänä säilynyttä seinän palasta, jossa oli kirjoitusta. Harmaa Aine potkaisi tiiliskiven syrjään, mikä oli hankalahkoa rullaluistimet jalassa. Tiilen väistyttyä kivinen lattia paljastui. Aine pohti, mitä järkeä oli ollut rakennuttaa lattiaa kivirakennelmien alle. Olihan niillä omatkin lattiansa. Sitten hän yhtäkkiä havaitsi halkeaman lattiassa. Se oli pitkä ura, joka kiemurteli heidän taakseen. Se oli varmaankin ollut siinä jo vuosisatoja, mutta Ainetta alkoi epäilyttää. Kuule, pomo, minulla on vähän ikävä tunne Vaiti. Abzumo murskasi seinänpalan jalallaan ja lähti kävelemään jälleen eteenpäin. Aine seurasi huolestuneena. Sitten alkoi kuulua narinaa. Abzumo seisahtui kuuntelemaan. Aine katseli maata. He eivät ehtineet edes huutaa hämmästyksestä tai järkytyksestä, kun lattia heidän allaan romahti ja he sekä kivimurska putosivat pimeään tyhjyyteen.
Kolmikko laskeutui loivaa, auringon kellastaman ruohon peittämää mäkeä. Ämkoon lumihuippuinen ja -rinteinen vuori oli heidän takanaan. Tuuli puhalsi heitä vastaan jokilaaksosta, jonka niittyjen ja satunnaisten puiden keskeltä paistoi heidän määränpäänsä, Nui-Koro.
Joen varrelle rakennettu Nui-Koro oli suurin asutuskeskus Klaanin linnakkeen lähiympäristön ulkopuolella. Muurien ja vartiotornien ympäröimän kaupungin kymmenet olki- ja harvemmat tiilikattoiset talot olivat kuin sikoja karsinassa. Kaiken tämän keskellä kohosi emakko, suuri katedraali, jossa kaupungin pormestari piti majaansa. Katedraalin yhteydessä oli myös pieni varuskunta, jonka lipputangossa liehui Bio-Klaanin sinivalkoinen lippu.
Klaanin linnakkeen korkeimmat tornit näkyivät pieninä tikkuina utuista taivasta vasten kaukana edessäpäin. Heillä oli vielä runsaasti matkaa taitettavana. He saapuivat valtatielle. Täälläpäin valtatiekin oli oikeastaan vain muutamien metrien levyinen hiekkatie, jolla heinillä lastatut kärryt köröttelivät verkkaisesti.
Nui-Koro, saaren suurin kaupunki Linnakkeen jälkeen
Pian kaupungin kiviset muurit kohosivat heidän edessään. Suuri puuportti oli kiinni alituisen nazorak-uhan vuoksi. Klaanin tunnuksilla varustettua haarniskaa kantanut vartija päästi kuitenkin järjestön jäsenet passejakaan kyselemättä sisään.
Kaupungin keskusaukion vilkkaudesta päätellen oli markkinapäivä. Kymmenet matoranit, vortixxit sun muut värikkäät olennot kävivät kiivasta tinkimä-inttämistä toistensa kanssa monenlaisista tavaroista ja elintarvikkeista. Auringonpaisteelta suojasivat torikojujen raidalliset katokset, joita jatkui silmänkantamattomiin.
Trio raivasi tietään läpi meluisan torin. Tavaraa tyrkytettiin, kolikot kilisivät, biomekaaniset pulut nokkivat ruuantähteitä maasta ja taapersivat päätään nytkyttäen pakoon kun niitä lähestyi. Paistettujen, biomekaanisten muikkujen rasvainen käry leijui ilmassa. Joku tuli kysymään lanttia alkoholijuomaa varten. Jotkut tuijottivat kummallisen näköistä kolmikkoa, varsinkin eriskummallista Makea, kuin eivät olisi ennen heidänlaisiaan olleet nähneet. No, harva varmaankin oli.
Torin keskellä oli suunnaton vesiallas. Se oli täysin pyöreä, ja varmaan puolipallon mallinen pohjakin sillä oli. Neljättäkymmentä metriä oli sen halkaisija. Sitä ympäröivä kivijalka oli niin matala suhteessa mukulakiviseen aukioon, että altaaseen saattoi kompastua helposti, ja se luultavasti myös tulvi sateella. Sitä ympäröi neljä lipputankoa, joissa liehuivat värikkäät viirit.
Kolmikko saapui pian goottilaismalliselle (vaikka sitä sanaa ei tässä universumissa käytetäkään) katedraalille, joka oli läheltä vielä suurempi ja vaikuttavampi kuin miltä se muurien ulkona vaikutti. Se langetti varjonsa viilentämään kolmannesta koko suuresta torista. Puista pariovea vartioi pari Toia. Heille ilmeisesti maksettiin palkkaa liikkumattomana ja mykkänä pysymisestä. Make tökkäsi toista sormellaan. “Patsaita.”
“Kaupungin kirjasto on tässä katedraalissa”, Kepe kertoi. “En tosin ole varma päästetäänkö sinne ketä tahansa. Meidän täytyy anoa audienssia pormestarilta.” Hän oli juuri astelemassa koputtamaan ovea kun huomasi siihen naulatun paperin. “Suljettu sunnuntaisin”, siinä luki. Kepe hakkasi ovenkarmia päällään.
“Ei kai auta kuin etsiä majatalo”, Snowie ehdotti. Suunnitelma pantiin täytäntöön.
Maisema oli klassisen sumuinen. Muutama suuri laiva kellui paikallaan sidottuna kiinni kahteen suuriin, betonisiin laitureihin. Muutama muu laituri oli autio. Kaikenkokoisia puulaatikoita oli kaikkialla. Muutama niistä nostettiin massiivisen nosturin avulla yhden laivan kannelle. Lastaus oli lähes suoritettu. Vain parisen kymmentä torakkaa oli työskentelemässä. Loput joko vartioivat tai laiskottelivat.
Muutama Nazorak istui pienien laatikoiden päällä erään suuremman laatikon ääressä. Heillä oli käsissään jonkin sortin pelikortteja. Laatikon päällä oli kainelaisia juomatölkkejä ja patukoita. Pienikokoisin, pipomaiseen päähineeseen pukeutunut torakka iski korttinsa pöytään. Ne nähtyään kolme körilästorakkaa laskivat omansa kyrsiintyneinä. Riemuitessaan voittajatorakka ei huomannut pelitovereidensa huomanneen hattunsa alta pilkottavaa korttia. Isokokoisin, ankkuritatuointia olkapäällään kantava torakka lähestyi häntä uhkaavasti…
Eräs Nazorak istui yksin vartiotornin huipulla siaitsevassa pienessä rakennelmassa. Se katseli tylsistyneenä ikkunalasien läpi satamaan. Ilman sumua näköala olisi luultavimmin ollut erittäin nautinnollinen. Torakka naputteli pöytäänsä sormenpäillään. Pöydällä lojui kaikenlaisia papereita, kolkon pöytälampun valaisemana. Tämä päivä oli ollut tylsä. Torakka päästi kyllästyneen huokauksen, kääntäen tuolinsa ympäri. Antaen jaloillaan vauhtia, tämä rullasi tuolillaan huoneen toisessa päässä siaitsevalle jääkaapille, avaten jääkaapin oven, ja ottaen sieltä juomatölkin. Oven suljenttuaan torakka rullasi takaisin työpöytänsä ääreen. Tämä naksautti tölkin auki. Muutama juomapisara jennähti pöydälle. Torakka imaisi ainakin puolet tölkin sisäälöstä kerralla. Siemausta seurasi komea röyhtäisymäinen äännähdys. Torakka nojasi vasemmalla kyynärpäällään pöytään. Tällä kertaa sormien naputtelun kohteeksi joutui juomatölkki. Nazorak oli valmiina uuteen siemaisuun, huomaten kuitenkin jotain merellä. Torakka laittoi tölkin sivuun, avaten työpöytänsä ylälaatikon. Pian tämä sai kahmittua käteensä kiikarit. Se suuntasi kiikarinkatseensa näkemäänsä kohteeseen. Laiva. Se ei näyttänyt yhdeltäkään rekisteröidyltä Nazorakien laivalta. Sitä oli kuitenkin vaikea hahmottaa kokonaan, koska sumu.
Torakka havaitsi punaista kirjoitusta laivan vasemmassa kyljessä. Laiva alkoi tulla paremmin esiin sumusta. Laiva näytti kovasti siltä, jonka Skakdit olivat ilmoittaneet kaapatuksi. Torakka heitti kiikarit pöydälle, syöksyen ylös tuolistaan kohti seinällä olevaa isoa, punaista nappia. Pian hälytyskellot pirisivät pitkin satama-aluetta. Korttihuijaritorakka välttyi täpärästi siltä, että hänen leukansa olisi vedetty niskaan. Kaikki aseen omaavat lähitorakat vetäisivät ne esille, siirtyen pian laiturin luo. Pian laiva ilmestyi kaikkien näköpiiriin. Se liikkui ihan kuin se olisi ajelehtinut. Laivaan oli maalilla ja pensselillä sutaistu teksti “Yön Timo II”. Hitaasti mutta varmasti paatti asettui laiturin viereen. Tunnelma oli jännittynyt. Kaikki olivat hiljaa. “Aluksen miehistö, astukaa ulos paatistanne kädet ylhäällä ja tunnistautukaa, tai avaamme tulen”, johtohahmotorakka huudahti. Pian mustaan kaapuun sonnustautunut hahmo astui laiturille. Nazorakit kohdistivat aseensa piiput tiukasti tähän. Äksen puhunut torakka viittoi hahmoa nostamaan hupun päästään. Kaavun alta ilmestyi tumma käsi, joka laski hahmon hupun alas niskaan.
Torakat laskivat aseensa pettyneenä tunnistaessaan Amazuan. “Yarrrrr”, Amazua nosti hupun alta toisenkin kätensä. Siinä oli iso koukku. “Amazua”, äskeinen torakka totesi, “sinuakin näkee”. Torakka puhui palkkasoturille melko tuttavallisesti, vaikka tätä ei Nazorakien alueilla paljon oltu nähty. Hermostuneet Matoranpiraatit astuivat esiin kapteeninsa perässä. Amazua asteli päättäväisesti laiturin pään portaita ylös. “Yhteys Skakdien päätukikohtaan”, palkkasoturi tokaisi Nazoraksotilaalle. “Entäs nuo”, torakka kysyi palkkasoturin perään. “He ovat… “kumppaneitani”. Kohdelkaa heitä hyvin.” Nazoraksotilaat loivat Matoraneihin ihmettelevän katseen. Amazua asteli kohti viestintäpistettä. Hänestä itsestään hänen äskeiset sanansa kuulostivat vastenmielisiltä. Kumppanuus… pah.
Jäsenmääränsä puolesta kiivasta tahtia vähenevä kaksitasosiipitorakkain parvi hyöri epämääräisesti metsän yläpuolella samalla kun piristeitä nauttineen marakatin tavoin torakan selästä toiseen loikkiva vihreänkirjava Matoran Kaita repi vihollistensa lentovermeitä kappaleiksi. Parin pään verran normaalia matorania kookkaampi hahmo nauroi lujaan ääneen pudotellessaan huutavia torakoita yksitellen viidakon siimekseen.
Yllätyksen suomasta edusta huolimatta Ämkoon veljeskunnan valttikortti ei kuitenkaan ehtinyt pysäyttämään kaikkia lentäjänazorakeja. Yksi jo kertaalleen siipeensä osuman saanut torakkalentäjä päätti käyttää äkkinäisesti syntyneen kaaoksen hyväkseen ja laski kulkunsa kohti viidakon kattokerrosta. Pian torakka kiitikin oksien seassa väistellen parhaansa mukaan puita ja muita esteitä.
Matoran Kaitan armoille jääneet torakat koittivat parhaansa mukaan järjestäytyä vastaiskuun, mutta vastustajan taistelutekniikka tuntui tekevän ajatuksenkin mahdottomaksi. Jonkinlaisen elementtivoiman avuin tuulispään lailla torakoiden kimppuun aina uudestaan ja uudestaan hyökkäävä kolmoismatoran oli jo hetki sitten kohottanut esiin valtavan viikatteen ja ketjuaseen muotoisen aseensa, ja nyt ketjuviikate sekä sitoi että silppusi lentäviä torakoita miltei luonnottomalla nopeudella. Lähitaistelu tällaista vihollista vastaan oli yksinkertaisesti mahdotonta.
Norsupäästäisellä ratsastava kolmikko huomasi saaneensa apujoukoista huolimatta yhden torakan peräänsä. Ämkoo murahti jotain puoliääneen, painosti ratsuunsa lisää vauhtia ja kehotti matoraneja pitämään tiukasti kiinni. Norsupäästäinen yritti uupumuksesta ja lihaskivusta huolimatta tehdä työtä käskettyä ja loikki päättäväisin mielin pakosalle.
Torakka alkoi kuitenkin tulittaa. Nopea rahi onnistui kuin onnistuikin väistämään ammukset, mutta Ämkoo tiesi vallan hyvin tilanteen koituvan ennen pitkää kolmikon tappioksi jos asiaan ei tulisi muutosta.
“Hypätkää kyydistä”, Ämkoo komensi äkkiarvaamatta matorankumppanejaan. “Mit-“, Otlek aloitti, mutta teki työtä käskettyä Enkin kiskaistua tätä olkapäästä. Matoranit katosivat äkkinäisesti viidakon kätköihin samalla kun Ämkoo pakotti ratsunsa vaihtamaan suuntaa.
Torakka ei osannut odottaa tilanteen äkkinäistä muutosta. Kaikesta huolimatta nazorak kuitenkin naurahti. Olihan sillä sentään siivet. Maan tasolla matkaansa taittava kummallinen rahi ei ratsastajansa kanssa pärjäisi lentäjätorakalle alkuunkaan, sillä eihän maasta käsin voinut edes hyökätä…
Tai niin torakka ainakin luuli.
“Hyppää!” Ämkoo komensi päästäistään ja pian valtava kärsäpeto sinkosi itsensä ylipitkien takaraajojensa avulla taivaalle. Loikan aikana Ämkoo tarttui erääseen puuhun heittäytyen sen oksalle ja jättäytyen täten ratsunsa kyydistä. Suuret verenpunaiset silmät omaavan röhkivän eläimen matka taivaalle kuitenkin jatkui, ja Norsupäästäinen lähestyikin torakkaa uhkaavasti.
Nazorakin itsevarmuus koki kolauksen suurten silmien ja törisevän kärsän tullessa hetki hetkeltä lähemmäs. Torakka nielaisi ja ampui räjähtävän ammuksen kohti ilmojen halki kiitävää hirviötä.
“Käytä kärsää!” kuului käsky viidakkopuun oksalta.
Silloin nazorak pääsi todistamaan Norsupäästäisen kenties toiseksi erikoisinta kykyä. Päästäisen kärsä otti lähestyvän ammuksen vastaan, kuului puolityhjän pillimehun ääni ja energia-ammus yksinkertaisesti katosi eläimen sisälle.
“Puske se alas!” komensi Ämkoo seuraavaksi.
Torakka onnistui viime hetkellä väistämään, eikä Norsupäästäinen onnistunut tönäisemään vihollistaan alas taivaalta. Voitonriemuisesti virnuileva torakka latasi aseensa ja valmistautui ampumaan kohti rahia, joka lähti painovoiman vaikutuksesta putoamaan takaisin kohti maata. Torakka painoi liipaisinta ja uusi energia-ammus lähti matkaan aseen piipusta.
Silloin putoavan päästäisen kärsä törähti äänekkäästi ja rahin hetki sitten nielaisema energiapallo lähti lentoon. Kaksi ammusta räjähtivät ilmassa osuessaan toisiinsa ja räjähdyksen aiheuttama tuulispää heitti huutavan torakan alas. Viidakon eri kerrosten läpi kivuliaasti putoava torakka vaikeroi ja tömähti lopulta viidakon pohjalle.
Nazorak nousi viimeisillä voimillaan pystyyn, yski savua ja katseli hädissään ympärilleen vain nähdäkseen viereensä ilmestyneen ja vaarallisesti tuijottavan kärsäeläimen.