Jään Toa istui hieman kumarassa hänen pyörivällä, tummanvihreällä työtuolillaan. Puinen työpöytä hänen edessään oli, kuten tavallisestikin, täynnä papereita, kyniä ynnä muuta tavaraa. Pöydän ääressä istujasta katsoen ovi oli sivulla. Suoraan takana oli suhteellisen suurikokoinen ikkuna, josta avautui näkymä Klaanin kaupunkiin ja tasangoille. Suoraan ikkunan vieressä oli kaappi ja vanha arkku. Yhdessä nurkassa oli pitkä ja selvästi jonkun mukavuudenhaluisen omistama sänky. Tämän lisäksi huoneesta löytyi kirjahylly täynnä erilaisia teoksia.
Matoro nojasi ainoaan ehjään käteensä päällään. Kirkas aurinko paistoi hänen selkäänsä. Toa oli näennäisesti rauhallinen, mutta hänen päänsä sisällä oli vilinä. Miten Kapura oli tiennyt Nukke-runosta? Miksi hän halusi runon?
Monet viime aikojen asioista olivat stressanneet Matoroa. Huhut petturista. Torakka-hyökkäys. Yleinen kireä ilmapiiri. Nuket ja epäonnistunut Nimda-retki. Käsi. Enää Klaani ei tuntunut turvalliselta paratiisilta.
Jään Toalla oli omasta mielestään hyvä paineensietokyky, mutta se koski vain tilanteita, joissa piti toimia. Se hänen rakastamansa adrealiininpurske sai hänet kestämään mitä vain. Tavallisista, arkielämän asioista hän tuntui stressaavan enemmän kuin oli tarpeen.
Yksi asia tulvi aina Matoron mieleen. Vaikkei hän halunnut ajatella sitä, se tuli hänen mieleensä. Nuket. Nyt Kapura vaati häntä palauttamaan mieleensä ne asiat. Totta kai hän toteuttaisi Kapuran oudon pyynnön. Olihan tämä Tulen Toa auttanut niin valtavasti kaikkia. Matoro yritti palauttaa mieleensä Runon alkua. Hän muisti elävästi seinän, pimeän kammion… Verellä kirjoitetut sanat.
Et huutaa saa, et paetakaan Kun Nuket tulevat hakemaan
Matoro kirjoitti hitain vedoin sanoja paperille.
Järkesi ovea kolkuttaa Pian kaikki lukot aukeaa
Sanat tulivat kuin itsestään Matoron mieleen. Se oli pelottavaa, outoa.
Nihilisti hiljainen Soutaa halki merien Jalka Miehen Punaisen Astuu läpi Ikuisen
Matoro tunsi haluavansa lopettaa muistelun, muttei voinut. Runo rullasi itsestään eteen päin hänen mielessään.
Polttouhri näkee sinut Näkee kaikki, näkee minut Valpas hahmo varjojen Tuntee poltteen liekkien
Jokainen sana sai Matoron tärisemään entistä voimakkaammin. Hän ei ollut pelännyt pitkään aikaan ennen nukkeja.
Vie äänesi, huutosi, itkusi Vatsastapuhujan nauru soi Tunteesi, mielesi, sielusi Ilman suuta et huutaa voi
Hän ei tiennyt, mitä runossa oli. Mitä nukeissa oli. Se oli jotain, jota kuolevainen ei voinut käsittää.
Rautaneito varjoton Katse tuskan, turmion Ja näkökentän takana Hän aina odottaa
Nuket eivät olleet tästä maailmasta. Ne eivät voineet. Miten mikään tästä maailmasta oleva voisi olla näin… karmeaa.
Ja itse Linnunpelätti Tuo painajaisten lähetti Se haistaa aina pelkosi Ja tulee luoksesi
Sanat tuntuivat uppoutuvan suoraan mieleen, kaikkien mielensujausten ja naamioiden läpi. Niistä ei voinut siirtää pois ajatuksiaan.
Ja Sätkynukke valkoinen Ei anna sinun kitua Käsi Miehen Punaisen Jo alkaa veri maistua
Kun viimeinen sana oli ilmestynyt paperille, Matoro tunsi olonsa äärimmäisen huojentuneeksi. Kuin valtaisa taakka ja paha olo olisi kaikonnut tuohon paperiin.
Jään Toa taitteli paperin niin, ettei tekstiä nähnyt ulkopuolelta. Hän pujotti sen kirjekuoreen, joka yhdellä kädellä tehtynä on yllättävän vaikeaa. Lopuksi hän kirjoitti siihen Kapuran nimen ja vei postikonttoriin.
Auringonsäteiden hienovaraisesti tummentamat valkoiset seinät ja lattiat olivat nähneet parempia päiviä. Nämä paremmat päivät olivat olleet todennäköisesti hyvin monia vuosia sitten. Vuosikymmeniä, vuosisatoja. Isä Ath ei laskenut.
Valtavan temppelirakennuksen muinaiset seinät nousivat korkeuksiin asti. Monia metrejä paksun, karaistumattomalle silmälle tuntemattoman bunkkerimaisen steriilin seinämateriaalin läpi kulki vuosisatojen siihen repimiä halkeamia. Majesteettista katedraalia ympäröivä viidakko työntyi hitaasti mutta varmasti läpi halkeamien, sisälle temppelin pyhyyteen. Munkit eivät edes yrittäneet enää harventaa halkeamista sisään kasvavia köynnöksiä ja satavuotisen paksuja oksia, jotka kylpivät katedraalin kuperasta, muodoltaan silmää muistuttavasta kattoikkunasta sisään huokuvassa auringonvalossa.
Muinaisen kauniista seinistä sisään tunkeutuvat erilaiset ja eriväriset köynnökset ja viidakkokasvit kietoutuivat harmonisesti toisiinsa. Miellyttävästi kukkiva kasvusto vaikutti kurottautuvan hitaasti mutta varmasti joka puolelta temppeliä kohti auringonvalon päälähdettä, Athin kaikkinäkevää silmää.
Taivaansinistä, antiikkista rukoustekstein koristeltua Pakaria kantava munkki marssi läpi valtavan salin pitkin pitkää, sinistä mattoa. Tämä matoran tunnettiin vain Oraakkelina. Hänellä oli lahja. Toiset kutsuivat sitä Isä Athin siunaukseksi uskolliselle palvelijalleen. Toisten mielestä se oli Atheonin, Maailmojen Repijän kirous ylimieliselle miehelle.
Oraakkeli itse ei osannut ajatella sitä kumpanakaan. Hän oli ollut kontaktissa ympäröiviin mieliin jo vuosia. Vuosikymmeniä. Vuosituhansia. Isä Ath ei laskenut.
Oraakkelin lahjan siunaus oli se, että sen kautta oppi ymmärtämään jokaista pientä mieltä. Matoran-munkki oppi hahmottamaan kaikki näkökannat. Hän näki haaveet, unelmat ja tavoitteet ja sen, mitä kukin olisi valmiina tekemään niiden eteen. Toiset olivat valmiina tekemään enemmän. Paljon enemmän.
Yksittäinen ajatus, toive tai haave olisi tarpeeksi kaatamaan valtakuntia. Yksittäinen ajatus voisi määrittää aikakausia. Ajatuksien pohjalta perustettiin uskontoja. Ajatuksista aloitettiin sotia. Vain Mestari näki tämän Oraakkelia paremmin. Vanha nainen ei nähnyt silmillään, mutta hän näki uskollaan. Mieli toimi Pyhän Äidin silminä. Hän näki sinne, minne Oraakkelinkaan katse ei ylettynyt. Athismin Pyhä Äiti näki katseellaan jopa sellaisiiin pimeyden ja tyhjyyden syvyyksiin, joissa tavallinen mieli palaisi tuhkaksi ja jäisi Atheonin ravinnoksi.
Oraakkelilla oli kiire. Hän tarvitsi Mestarin katsetta.
* * *
Katedraali Mestarin kammio
Katoltaan puolipallon muotoisen kammion puhdas valkoisuus ei hahmottunut täysin, koska ikkunat oli suljettu eikä trooppista lämpöä hehkuvien kaksoisaurinkojen valo päässyt sisään. Huoneen ovettomasta sisäänmenoaukosta huokui kuitenkin lämmintä valoa. Oraakkeli astui varovaisesti oviaukkoon ja nuuhkaisi sisältä leijailevaa rukouskynttilöiden ja suitsukkeiden tuoksua. Monenväriset mutta hengitettyinä täysin harmittomat savut täyttivät huoneen ilman niin, että näkeminen vaikeutui.
Huone ei ollut esteettisesti erityisen kaunis, eikä sille ollutkaan tarvetta. Mestariksi ja Pyhäksi Äidiksi kutsuttu matoran-nainen ei ollut nähnyt silmillään moniin vuosiin. Vuosikymmeniin. Vuosisatoihin. Isä Ath ei laskenut.
Valkoisilla lattioilla makasi muutama punainen tyyny, joita jokaista koristi kultaisella ompeleella ikuistettu Athin silmä. Huoneen ainoa pöytä oli askeettinen ja näytti kuuluvan kirkon sijaan jonkinlaiseen tehtaaseen. Kuusisakarainen kynttilä seisoi pöydällä palaen hitaasti. Aivan huoneen perällä liekehti takka, jonka edessä lattialla oli suuri punainen rukousmatto. Kultaista muinaisnaamiota kantava Pyhä Äiti istui matolla ristiasennossa ja katse liekeissä.
“Pyhä Äiti”, Oraakkeli sanoi arvokkaasti. “Pyydän lupaa astua sisään.”
“Lupa myönnetty, Oraakkeli”, Mestari sanoi. Täysin hiljaa meditatiivisessa tilassa istunut Ath-uskonnon ylin johtaja vaikutti liikahtavan ensimmäistä kertaa tunteihin. Oraakkeli kumarsi kevyesti, vaikka Mestari ei tätä elettä näkisikään. Sitten hän astui huoneen oviaukosta sisään. Mestari ei tehnyt elettäkään kääntyäkseen Oraakkelia kohti, vaan piti katseensa edelleen takan lämpimissä liekeissä.
“Jokin estää näkyni, Mestari”, Oraakkeli sanoi huomattavasti hiljaisemmin. “On kuin edessäni olisi jonkinlainen… synkkä pilvi.” Mestari henkäisi rauhallisesti sisään ja ulos. “Taidan tietää, mitä tarkoitat, Oraakkeli hyvä. Mitä luulisit sen olevan?”
Oraakkeli hymyili hyvin huomaamattomasti. “En voi kuin arvailla, Mestari. Näkyni ovat olleet hyvin epäselviä jo monen päivän ajan.”
“Minulle se on kuin olisin menettämässä näköni, ystäväiseni. Sinulla ei liene siitä kokemuksia. Tarvitset kykyjäsi eri tavalla…”
Oraakkeli otti muutaman varovaisen askelen kohti Pyhää Äitiä. “Minulla on kyllä arveluksia, Mestarini.”
“Ehkä niin, ehkä niin”, Mestari vastasi. “Mikä onkaan perimmäinen syysi tulla tapaamaan minua?” hän kysyi keskittyen sielunsa silmällä silti edelleen jonnekin kauemmas. Jonnekin, jossa oli rauhallisempaa.
“Ensiksi ajattelin, että joku vahvempi estää minua näkemästä tarkoitusperiään”, Oraakkeli spekuloi varovaisesti. “Te tietäisitte taatusti tällaisesta telepatiasta enemmän, arvon Pyhä Äiti. Pian kuitenkin mieleeni tuli, että ehkä näin jonkun mielessä jotain niin synkkää, että se on pimentänyt näköni useiksi päiviksi.” Oraakkeli antoi Pyhän Äidin maistella tätä mielikuvaa hetken aikaa ennen kuin jatkoi kysymyksellä. “Voisiko se olla mahdollista, Mestarini?”
“Mikä vain on mahdollista…” Pyhä Äiti luennoi ymmärtäväisellä äänellä, “mieli on mahdollisuuksien ja mahdottomuuksien pesäke, joka kuhisee ajatuksia siitä, mikä on ja mikä voisi olla. Ehkäpä sinä puhut nyt Punaisesta miehestä?” Oraakkeli oli hetken hiljaa ymmärrettyään, kenestä Mestari oli puhunut. Hän huokaisi, sulki silmänsä ja keskittyi hetkeksi sisimpäänsä hengittäen syvään. Kun Oraakkeli avasi silmänsä, ensi töikseen hän pudisti päätään hitaasti. “En tiedä, Mestari”, Oraakkeli myönsi. “Näköni on ollut synkkä sen jälkeen kun yritin katsoa kokouksessa…” Oraakkeli haki sanoja hetken. “… Isä Bartaxiin.”
Mestari istui edelleen samassa meditoivassa asennossa, mutta ei vastannut sanallakaan. “Pyhä Äiti, Mestarini”, Oraakkeli lausui syvää arvostusta ja yllättävää vakavuutta äänensävyssään. “Aion kysyä jotain, mutta teidän ei ole pakko vastata.”
Tämän kuultuaan Ath-uskonnon Pyhä Äiti kääntyi ensimmäistä kertaa Oraakkeliin päin tämän keskustelun aikana. Pian Oraakkeli tuijotti suoraan ajan hampaan syömän muinaisen kultanaamion silmiin, jotka tuijottivat sokeina eteenpäin. “Tiedättekö te, mistä on kyse?” Oraakkeli kysyi vakavasti. Mestari oli jälleen hetken hiljaa.
“Rehellisesti sanottuna minä en tiedä”, Mestari joutui myöntämään ja ensimmäistä kertaa pitkään aikaan Oraakkeli kuuli naisen äänestä, kuinka vanha tämä oli. “Enkä ole varma, haluanko tietää. Hänelle on tapahtunut jotain sen jälkeen, kun hänet oletettavasti… tapettiin hänen omalla saarellaan. Minulla on epäilyksiä, mutta en voi todellakaan sanoa mitään varmaa.”
Oraakkeli nyökkäsi syvään ymmärtäväisenä. “Ymmärrän, Mestarini. En voi vaatia enempää. Minulla on kuitenkin vielä yksi pyyntö.” Mestari näytti yllättyneeltä, mutta viittoi Oraakkelia jatkamaan. “Pyydän lupaa lähteä Bartaxin perään.”
Ath-uskonnon Pyhä Äiti huokaisi syvään. Vanhan naisen väsynyt katse siirtyi hitaasti takaisin takan liekkeihin. “Jos sinun on pakko.”
Oraakkeli otti muutaman varovaisen askeleen lähemmäs Mestariaan. “Bartax ei tiedä, mitä tekee. Moni hyvä soturimunkki… moni hyvä mies tai nainen tulee vielä kuolemaan tuolla ristiretkellä.”
“Minusta tuntuu, että hän tietää hyvinkin pitkälle, mitä tekee”, Mestari sanoi synkästi, “mutta ehkä olet oikeassa. Ehkä jonkun on hyvä yrittää pysäyttää hänet.”
Oraakkeli hymyili jälleen hienovaraisesti kerran. Vanha soturimunkki kumarsi syvään Pyhän Äitinsä edessä ennen kuin otti muutaman askeleen kohti kammion oviaukkoa. “Teen parhaani. Kiitos, Mestari.”
Mestari hymähti kevyesti ja keskittyi jälleen mielensä silmään. Kuten Oraakkelikin, myös hän oli nähnyt paljon pimeyttä viimeaikoina. Oli asioita, jotka jopa hänen tasoisensa telepaatin oli pyrittävä unohtamaan. Jos niitä ajattelisi liikaa, voisi menettää järkensä.
“Oraakkeli”, Mestari sanoi niin hiljaa, että vain Oraakkeli pystyisi kuulemaan. “Ole varovainen.”
Tiikeli kalasti rantakalliolla vain muutama Fikou seuranaan. Hän oli onkinut jo useita, mutta ei malttanut poistua milloin minkäkin syyn takia. Kalojaa hän olisi halunnut saada. Toivoen ja toivoen. tunnit vierivät Tiikelin kalastellessa turhaan. lopulta hän oli aikeissa lähteä.
“Vielä Hetki.” hän huokaisi, huomatessaan erään Fikoun käpertyvän hänen lämpimälle hartialleen. Tiikeli painoi hienoa musiikkia soimaan uudella Kohliipallollaan, johon oli asennettu MP3, räjähteitä ja valokiviä.
Silloin koukkuun tarttui jotain suurta.
Tiikeli yritti katsoa kasvillisuudesta likaantuneen veden läpi, mutta ei pystynyt hahmottamaan, mikä onkeen tarttui.
Fikout alkoivat käydä levottomiksi. Ne alkoivat perääntyä takaisin synkän metsän suojaan, mutta silloin vesi alkoi kuplia. Tiikelin uteliaisuus alkoi käydä sietokyvyn yläpuolella.
“Haha, Lulz…” hän huusi kuplivalle vedelle ja poimi hetken mielijohteesta maasta Kohliipallonsa joka oli varustettu MP3-soittimella, räjähteillä ja valokivillä, jonka heitti keskelle kuplia tietäen, että tulisi joskus vielä katumaan tekoaan. Saalis olisi tärkeämpi kuin mikään omistamansa soitin.
Kuplat alkoivat hävitä, jo eikä musiikin lisäksi kuulunut mitään. Olihan kyseessä sentään “Explodes With Music”- malli. Silloin Tiikeli uskoi kolkanneensa vonkaleen. “Tämä Voi Periaatteessa Olla Näin Helppoa, Olen Tyhmempiäkin Fisuja Nähnyt Mutta Silti Jotenkin Epäilyttää…”
Vedestä hyökkäsi nopeasti järkyttävän pitkä rahi, joka sieppasi säikähtäneen Tiikelin mukaansa veteen. Hän kuitenkin toipui nopeasti ja valmistautui puraisemaan pienehköillä ja tylpillä hampaillaan, jotka kuitenkin olivat kiinni vahvassa leuassa. Hän osui silmään. Niin kauheaa makua ei voisi sanoin kuvailla.
Rahi alkoi kiljumaan, eikä kivuistaan ymmärtänyt Tiikeli ehtineen uida takaisin pinnalle. Rahi ei ollut tuntenut kipua vuosiin.
Tiikeli yritti kiivetä liukasta kalliota ylös, mutta hän ei pystynyt siihen. Hänen olisi pakko uida matalalle.
Rahin silmästä vuotanut neste oli saastuttanut laajan alueen, ilman merkkejä tyrehtymisestä. Itse rahi taasen oli alkanut sietää kipua silmässään ja suunnisti puolisokeana kohti Tiikeliä.
Rahi oli omassa elementissään nopea uimari ja näin ollen saavutti Tiikelin hetkessä. Rahi iski nopeasti hännällään Tiikelin päin kalliota, jossa hänen selkänsä painautui terävää kalliota päin.
Tiikelin ilmavarat hupenivat nopeasti hänen yrittäessään paeta. hän alkoi nähdä elämän kulkevan kuvina silmissä ja oli jo luopumassa toivosta.
Kallion raosta tuli öljyä. Tämän huomattuaan Tiikeli muisti hänen mielijohteesta heittämänsä Kohliipallon MP3:lla, pommeilla ja valokivillä, jota ei muistanut sammuttaa. musiikki kuului läheltä, se oli tarttunu rahin vesikilpeen kuulokkeista. Tiikeli yritti kurottautua, mutta ei pystynyt siihen. hän joutuisi päästämään kaiken ilman vapaaksi. … Ja niin hän teki.
Rahi katsoi ainoalla silmällään tyytyväisenä hidasta kuolemaa, hellittäen otettaan Tiikelistä ja alkoi lähestymään häntä suullaan hitaasti, nauttien hetkestä.
Tiikeli tunsi vapautuvansa Rahin otteesta ja nappasi Kohliipallon MP3:lla, pommeilla ja valokivillä. Hän laittoi eeppisimmän tuntemansa kappaleen soimaan ja valmistautui räjäyttämään vihollisensa.
Hän painoi kielletyn punaisen napin päin terävää kiveä, jolloin hän tunsi ihanaa lämpöä vaimenevassa musiikissa. Tämä lämpö sai Rahin palamaan elävältä, mutta Tiikelistä se tuntui vain ihanalta.
Kunnes lopulta hänen taju himmeni.
Sillä hetkellä Gorserkkeri nimeltä Joumah hyppäsi käpälät edellä veteen pelastaakseen kissaystäväänsä. Ottaessaan Tiikelin kainaloonsa, huomasi hän liekehtivän Rahin ja rupesi naureskelemaan ilkeästi katsellen tapahtumaa silmät kiiluen ja nautiskellen. Hän ei voinut Gorserkkerin luonteelleen yhtään mitään. Joumahille tulikin pakottava tarve repiä Rahilta ainakin yksi raaja irti, ja onnistui sivussa unohtamaan täysin Tiikelin, vaikka hän oli Joumahin kainalossa.
Joumah kaivoi toisen taistelukynsistään esille ja aloitti repimään palavalta Rahilta toisen käden irti. Nauttien tilanteesta niin paljon kuin Gorsekkeri voisi raajan repimisestä nauttia. Hän oli aikeissa irroittaa toisenkin häden, mutta silloin hän muisti Tiikelin. Joumah alkoi hätääntyä ja ui niin nopeasti kuin pystyi rannalle.
Ranta oli vain muutaman parinkymmenen Bion päässä, mutta sekin matka olisi voinut olla Tiikelille kohtaloksi. Hän oli täysin paniikissa. Hän ei pystynyt ajattelemaan, että Tiikeli saattoi olla jopa kuollut!
Kauniilla, lämpimällä ja hiekkaisella rannalla rankan uinimatkan päässä hän heitti Tiikelin päälle ämpärillisen vettä, mutta se ei toiminut. Sen jälkeen hän heitti Tiikelin päälle ämpärillisen olutta, mutta Vsekään ei toiminut, tästä Joumah alkoi olla erittäin peloissaan.
Tiikeli olisi kuollut. Ei enää olisi olemassa sitä hienoa musiikkimiestä. Hänen viimeinen oljenkortensa täytyisi ottaa käyttöön. Niinpä hän viskasi Tiikeliä päin tynnyrillisellä Stiimpäkki-Huumeetta, josta Tiikeli säpsähti pystyyn.
“OLET ELOSSA!” Joumah huusi onnesta ellipsinä.
“Kiva Tietää Näin Kolmelta Aamuyöstä” Vastasi Tiikeli erittäin sekavalla äänellä. Joumah tiesi ettei Tiikeli olisi seuraavat kaksi kuukautta sekaisin siitä määrästä Stiimpäkkiä. Mutta hän ei jaksanut välittää. Hänelle oli tärkeintä, että Tiikeli oli (fyysisesti) kunnossa.
[spoil]Tiikeli kirjoitti ja oli Tiikelinä Tiikelin paikalla. Kaikki kunnia hänelle.[/spoil]
Bio-Klaani, verstaan ovella Bloszar oli jättänyt verstaan oven auki, jotta näkisi millaisia osia hän voisi uuteen haarniskaansa pistää. Toa tunsi rakennellessaan jonkun seuraavan häntä. Ehkä se johtui vain oranssisilmäisestä varjoissa liikkuvasta hahmosta.Silloin ulkoa kuului tykin laukaisun tapainen ääni. Allianssi? Bloszar säikähti.
Vartiossa ollut Matoran oli saanut verkkoon jotain mitä oli metsästänyt. Lentävän akvaarion. Täydellisen kulmattoman jatkuvassa muodonmuutoksessa olevan jään tapaisesta kirkkaasta, turkoosista aineesta vamistetun kauniisti sisustetun akvaarion. Akvaarion sisällä oli ankeriasmainen rahi, joka oli kirkas. Niin kirkas ettei sen väriä voinut tunnistaa. Ankerias näytti pitävän kiinnijäämisestä. Se näytti pitävän kaikesta ja kaikista.
“Yay!” kuului hihkaisu suunnasta, jonka voisi sanoa olevan kaikkialla.
“Sinä, uusi Toa olet vastuulla tästä riiviöstä.” Matoran sanoi komentavalla, mutta silti arvostavalla äänellä. “Äläkä kerro sille mikrobeista. Muuten se täytyy taas aivopestä.”
Bloszar katseli kummissaan outoa rahia ja sen akvaariota. “Mitä mieltä Kepe nyt olisi?”
Peelo katseli ympärilleen. Veljeskuntalainen, vihreähkö matoran oli johdattanut heidät kapeaa tunnelia pitkin huoneeseen, jota valaisi muutama soihtu. Kummallista siinä oli se, että soihdut näyttivät lahonneen, ja tuntui kuin ne olsiivat olleet siinä vuosisatoja. Silti ne jotenkin onnistuivat vielä palamaan harvinaisen kirkkaasti. Huonetta koristi pari tuolia ja muutama pöytä, joiden päälle oli levitetty papereita, joihin oli rustattu jotain.
Peelo kääntyi katsomaan KooBeeta suhteellisen kiinnostuneen näköisesti. Häntä nauratti, mutta samalla ihmetytti KooBeen käytös, jolloin hän käänsi katseensa Gekkoon. Gekko näytti erittäin turhautuneelta KooBeehen, ja vaikutti erittäin mietteliäältä. Peelo oli jo kysymässä vaivasiko häntä jokin, mutta sama vihreähkö matoran avasi huoneen päässä sijaitsevän pölyisen oven, ja huikkasi joukkiolle “Alkakaa tulla, ei tässä ole koko iltaa aikaa ihmetellä”. Peelo katsahti taakseen käytävälle, josta he saapuivat huoneeseen. Muut olivat jo ovella, kunnes Gekko kääntyi katsomaan taakseen, ja älähti “Tule jo”.
Peelo säpsähti hieman, ja kaivoi vyöltään esiin radiopuhelimen. Hän heitti sen Gekolle, ja Gekko nappasi sen ilmasta refleksinomaisesti. “Mitä minä tällä?” hän kysyi, johon Peelo vastasi nopeasti “Menen ulos vartioon. On parempi jos joku vahtii ettei niitä torakan pirulaisia änkeä niskaamme”. Gekko nyökkäsi, ja oli jo sulkemassa oven, kunnes hän tokaisi “Sinä sitten tulet ehjänä takaisin”. Gekko riuhtaisi oven kiinni, ikään kuin yrittäen saada sitä tiukemmin kiinni.
Peelo lähti astelemaan käytävää pitkin takaisin.
Veljeskunnan Linnakkeen salaoven lähettyvillä
Peelo pukkasi luukun olkapäällään auki, ja hypähti ylös. Hän tarkisti ettei lähistöllä ollut ketään, sulki luukun, ja peitti sen oksilla ja lehdillä. Tämän jälkeen hän katsahti ympärilleen, ja huomasi puun, jota pitkin näytti helpolta kiivetä. Hän asteli sen luokse, tarrautui alimpiin oksiin kiinni, ja alkoi kiivetä puun runkoa ylös. Hän saapui oksiston luo, ja istahti siihen. Hän poimi kiväärinsä selästään, asetti siihen 12 ammuksen lippaan, ja laittoi piipun päähän pitkähkön äänenvaimentimen, saaden aseen näyttämään entistä pidemmältä. “Nyt eivät kuule mitään muuta kuin ystäviensä tuskistelut… jos ehtivät”, hän mietti itsekseen, ja syystä. Kivääri oli kuin jousipyssy, ja ammuttaessakin kuului vain pieni napahdus, jonka äänenvaimennin kadotti täysin. Kiväärin pitkähköön kylkeen oli maalattu tuulenpuuska, jonka päässä oli virnuileva pääkallo, ja tuulenpuuskan kuvan alle oli kirjoitettu pienellä, mutta tyylitellyllä tekstillä “kuoleman puhallus”.
Peelo asetti kiväärin olalleen, ja katsoi öistä taivasta. Sade peitti kirkkaana hohtavat tähdet, mutta pilvenreunojen välistä pilkisti kirkkaana hahkuva tähti sieltä täältä. Mietteliäänä hän katsahti alas, tarkistaen näkyykö ketään. Ainoa mitä hän näki, oli tiheää viidakkokasvustoa, jonka seassa hän havaitsi kuolleen rahin. Rahia hän ei tunnistanut, mutta hän oli varma että se oli kuollut kohtaamisesta Nazorakien kanssa.
Peelo sääli tätä rahia. Se oli pieni, ja näytti puolustuskyvyttömältä. Nazorakit ovat julmia, eivätkä selvästikänä anna kellekään, tai millekään armoa. Hän käänsi katseensa takaisin taivaalle, ja katseli syvästi miettien tähtiä, jotka näkyivät pilvien alla siellä täällä. Häntä näkymä muistutti siitä kuinka pahuus ja kuolema on peittänyt tämän maailman, mutta kaiken sen pahuuden seassa piili toivo. Toivo selviytymisestä, ja paremmasta maailmasta. Sade vain yltyi, ja piiskasi Peelon kasvoja, ikään kuin pilkaten tätä.
Hänen ajatuksensa siirtyivät toisaalle. Klaaniin, ja sen asukkeihin. Hän oli ollut Klaanissa pitkään, muttei ikinä käynyt edes tervehtimässä. Hädin tuskin hän tunsi ketään kunnolla, ja tässä hän silti oli, tärkeällä tehtävällä Klaanin toimesta. Hän luotti klaanilaisiin. Mutta luottivatko he häneen.
Siinä samassa pieni oksa napsahti poikki samaisesta puusta hänen vierestään. Peelo säpsähti, ja oli jo valmiina iskemään mahdollista vihollista kasvoihin. Mutta ei, se oli vain oksa.
Peelo katsahti taas alas, mutta tällä kertaa, siellä oli viiden Nazorakin partio. Peelo siirsi muutaman lehtien peittämän oksan päälleen, piilottaen itsensä, ja kaivoi esiin radiopuhelimen.
Blozi lensi katsomoon viidettä kertaa. Hän oli vahingoittunut pahasti. Hänen vasen kätensä vuosi koko ajan verta, eikä hän pystynyt enää juoksemaan. Vartalossa oli lommoja ja hänen oikea silmänsä oli paisunut. Hänen vastustajansa, Shaldok, ei ollut vahingoittunut juuri yhtään. Se teki tästä hommasta juuri vaikean. Blozin vartalossa oli viiltoja, joista vuoti verta. Shaldokilla näytti olevan todella terävät kynnet. Hän ampui räjähtävän ammuksen katsomoon, n. metrin päähän Blozista. Tulen Toa lensi suoraa olentoa kohti, joka sitten oikealla hetkellä, löi hänet takaisin katsomoon. Blozi tosin lensi tällä kertaa katsomon läpi. Hänestä tuntui, että selkä murtui juuri. Hän nousi jälleen ja mietti mitä tehdä. Joka kerta, kun hän oli onnistunut vahingoittamaan tuota, oli häneen sattunut takaisin 50 kertaa kovemmin.
Hän nousi ja katsoi Shaldokia. Tuo olento, tuo hirviö oli joskus ollut hänen paras ystävänsä. Monet vuodet, olivat he olleet kaveruksia, jotka olivat kohdanneet ties mitä. Nyt hänen pitäisi taistella tuota vastaan.
Miksen voi herätä? Blozi ajatteli. Hän oli yrittänyt monta kertaa, mutta ei onnistunut. Hänestä tuntui, että jokin tai joku piti häntä vankina omassa unessaan.
Oletpas heikko. Heikko… heikko…. heik…. koo….
Tuo ääni kuului joka puolelta.
“Lopeta!” Blozi huusi. Ääntä ei enää kuulunut. Hän huomasi makaavansa. Sängyllään. Hänen selkäänsä särki. Ja silloin. Hän huomasi, että hänellä oli ne samat vammat, täsmälleen samoissa paikoissa, kuin hänen unessa.
“Mitä ihmettä?” Blozi ajatteli. Hän nousi ja huomasi kivun kaksinkertaistuneen. Hän käveli hitaasti. Ja silloin hän tiesi, minne mennä.
Verstas
Blozi avasi Verstaan oven. Hän tiesi mitä hänen piti tehdä. Hänen vanha haarniskansa ei olisi kestänyt enää yhtään iskua. Hän päätti rakentaa v2 haarniskastaan. Avattuaan oven, huomasi hän varjoissa jonkun olennon. Hän oli liian lihaksikas ollakseen Matoran ja liian lyhyt ollakseen Toa. Hänen oranssit silmät olivat pelottavat. Hän näytti kantavan Komauta.
“Mitä teet Verstaassa?” se kysyi, vaimealla äänellä.
“Rakennan paremman version haarniskastani. Tarvitsen uuden”, Blozi vastasi.
“Sitten voin auttaa”, olento sanoi. “Minulla on vanha haarniska tuolla. Voimme korjata sen ja paranella sitä. Ja näytät tarvitsevan aseita.”
Blozi hymyili ja ajatteli, että tapahtuipa hänelle jotain hyvääkin.
“Käydäänpä sitten töihin”, Tulen Toa sanoi ja otti jakoavaimen.
Bio-Klaani Troopperi istuskeli puisessa tuolissa huoneensa nurkassa, ja veti esiin miekkansa. Hän katsoi sitä hetken. Se oli pitkä, teräksestä taottu kahden käden miekka, jonka väistintä koristivat pronssiset, monimutkaiset kuviot. Hän veti esiin hiomavälineet, ja alkoi teroittaa sitä. Aamu sarasti idässä, ja ensimmäiset valonsäteet tunkeutuivat Troopperin ikkunasta vaaleiden verhojen läpi huoneeseen. Eilen oli Matoro pyytänyt hänet tehtävälle, ja tänä aamuna heidän tuli tavata ja keskustella asiasta tarkemmin. Miekan terä teroittui pikku hiljaa. Terässä oli monia naarmuja, tämä ase oli palvellut Troopperia pitkään, hän muisti kun hän takoi sitä. Sillä Troopperi oli aikanaan ollut seppä, tavallinen Ta-Koron lähellä, palaneen metsän reunoilla asunut työläinen. Hän oli monia aseita takonut, mutta tämä oli ehdottomasti hänen suurin mestariteoksensa. Miekan kahvassa välkehti kirkkaasti pronssi, se ei ollut tummunut ajan myötä. Ajatuksiinsa uppoutunut Troopperi säikähti, kun hänen oveensa koputettiin.
“Hyvää huomenta.” Oven takana oli kuriiri. Hänellä oli painava paketti kädessään.
“Tämä tuli aamulla pajalta, se oli määrä tuoda tänne.”
Troopperi kiitti, ja otti paketin. Siinä oli Klaanin asepajojen sinetti, kaksi miekkaa ristissä Nöpön kuvan alla. Hän avasi paketin. Se sisälsi useita teräksisiä, punaisilla gukonsulilla sulitettuja vasamia hänen varsijouseensa. Troopperi asteli takaisin pienelle työpajalleen, ja jatkoi valmisteluja. Pian hän oli valmistautunut alustavasti matkalle.
Matoro käveli rauhallisesti aamuisen Klaanin käytävillä. Hän pähkäili, kenet nappaisi mukaan kuudenneksi. Lisäksi hänen pitäisi tänään käydä katsomassa, joko Kapura olisi saanut hänelle uuden miekan.
Siispä Jään Toa päätti mennä ensin tapaamaan Kapuraa, jos hän vaikka lähtisi mukaan Nimdansaattotehtävälle. Klaanin iänikuiset vaaleanharmaasta kivestä kaiverretut kierreportaat alkoivat pikku hiljaa tympiä. Matoro kirosi sitä nazorakia, jonka pommi oli tuhonnut hissiin menevät sähköjohdot.
Aivan liian monen portaan jälkeen Matoro koputti huoneen numero 338 oveen. Kapura avasi ja Jään Toa tuli lyhyesti tervehtien sisään. “Tota, kaksi asiaa”, Matoro aloitti. “Mennään istumaan”, Kapura sanoi väliin. Pian kaksi Toaa istuivat Kapuran huoneiston takkatulen loisteessa. “Niin, siis. Ensin. Onko miekkani valmis?” Matoro aloitti. “Ei ole. Myöskään harppuunan osat eivät ole valmiit. Nyt minulla on ollut paljon töitä”, Tulen Toa selitti. Klaanin taitavimpana seppänä hän sai hoidettavakseen Laivaston aluksien monimutkaisimmat osat ynnä muut. “… okei. Sinä tuskin pääset tulemaan eräälle tehtävälle, liittyen Nimdaan?” Kapura mietti hetken. “Ei, en pääse”, Kapura vastasi lyhyesti. “En välitä pätkääkään Nimdasta” Matoro jätti kysymättä Kapuran oudosta mielenmuutoksesta. Hänhän oli ollut vain vajaa kuukausi sitten hakemassa Nimdaa Metsästäjien käsistä Xialta. “Mutta minulla on sinulle yksi asia”, Kapura jatkoi. “Runo. Nukeista.”
Matoro ei voinut peittää hämmästystään. Miten Kapura tiesi asiasta? Välittömästi tämän ajatuksen jälkeen Matoron mieleen palasi häilyviä kuvia: verellä kirjoitettu runo, Taripin luuranko, Kezenin elävä ruumis, valkoinen nukke, patsas, vettä…
“Nuk-” Matoro sopersi. “Miks- mit- Miten sinä tiedät?” “Sanotaanko, että pikkulinnut visersivät, että näit runon. Haluan tietää, mitä siinä runossa sanottiin”, Kapura kysyi rennosti.
Matoro yritti tasata ajatuksensa. Yhtäkkiä niin luotettavan ja ystävällisen oloinen Toa vaikutti pelottavalta.
“Saat sen… joku päivä. Nyt minulla on muuta”, Matoro yritti siirtää ajatuksensa pois Temppelin tapahtumista. “Mutta niin joo, harppuunani ei siis valmistu ajoissa. Mitä jos… voisitko tehdä jokaista osaa neljä kappaletta?” “Mitä meinaat?” “Tee osat neljään harppuunaan” “Okei, eiköhän se onnistu”, keskustelu sujui taas aivan kuin mitään outoa ei olisi tapahtunut.
Noin viidentoista minuutin kuluttua Matoro oli taas Klaanin käytävillä. Hän halusi jotakin tekemistä, joka peittäisi ajatukset Nukeista. Hän ei halunnut ajatella niitä.
Hyvin pian Matoro huomasi myös Killjoyn ja hänen seurueensa kävelevän käytävällä. Matoro otti pari juoksuaskelta.
“Hei, Joy”, Matoro huudahti, puoliksi tervehtien, puoliksi kiinnittäen Killjoyn huomion. Killjoy nykäisi edellä juoksevaa Sarajia olkapäästä, saaden tämän pysähtymään. Joy käski muita odottamaan, samalla kun hän itse asteli takavasemmalta tulleen Matoron luokse.
“Onko sinulla hetki aikaa?” Matoro kysyi, mennen suoraan asiaan. Joy vilkaisi sivummalle jääneitä tovereitaan, nyökkäsi näille ja kääntyi sitten takaisin Matoron puoleen. “Riippuu, kerro asiasi.” “No siis. Klaania pyydetään apuun yhden Nimdan sirun turvallisessa saattamisessa Klaaniin. Luulen, että tehtävä alkanee tässä parin päivän sisään. Mitäs sanot?”
Killjoy ei voinut olla peittämättä hämmästyneisyyttään. “Siru? Tänne? Miten te oikein järjestitte tämän?” “Rehellisesti sanottuna minä en tiedä. Tänne saapui eilenn aamulla eräs Ath-munkki, joka kertoi, että he haluavat siirtää yhden sirun Klaaniin. Sain vain tehtäväksi kerätä joukon klaanilaisia suojamaan kuljetusta.”
Joy katseli ympärilleen ja varmisti ettei lähettyvillä ollut ulkopuolisia. Tämän jälkeen hän madalsi ääntään, haluten pitää keskustelun mahdollisimman huomaamattomana. “Kuulostaa liian epäilyttävältä. Minkä takia he yhtäkkiä ilmestyvät paikalle tarjoten sirua… en pidä ideasta en yhtään… ja siksi voisin hieman perehtyä asiaan.” “… mitä tarkoitat?” Matoro kysyi, myös hieman matalemmalla äänellä.
“En ole aivan varma. Koko tuo tarjous vain haiskahtaa ja pahasti. Aivan liian hyväntahtoista, aivan merkilliseen aikaan. Minä lähden mukaan. Jos valmistaudumme hyvin ja olemme varuillamme, voimme ehkä saada selville jotain ennen kuin vahinko ehtii tapahtua”, Killjoy murahti. Hän alkoi kuitenkin havaitsemaan levottomuutta takanaan. Hän näytti pienellä sormiliikkeellä, että hänellä menee vielä pieni hetki.
“Hmmm… selvä. Nyt kun sanot, se matoran alkaa vaikuttaa hieman epäilyttävältä. Mutta joo, informoin varmaan lisää kun saan tietää lisää. En tiedä vielä koska meidän on määrä lähteä, joten tavoitanko sinut Klaanista lähipäivinä?” Killjoy nyökkäsi. “Lähden käymään mökilläni, toivon voivani pelastaa sieltä jotakin. Palaan iltahämärissä, löydät minut huoneestani jos asiaa tulee.” Tämän sanottuaan Joy kääntyi takaisin Sarajin ja Creedyn luokse, viittoillen näille matkan jatkumisesta. “Ai niin”, Killjoy muisti viime hetkellä, “Maksa se televisio.” “…” Matoro ei vaivautunut vastaamaan. Hän lähti takaisin päin, kohti Klaanin aulaa ja Sadjen väliaikaista huonetta kertoakseen, että sai tiimin kokoon.
Tulen Toa väisti juuri ja juuri tulleen iskun hirviöltä, joka muistutti Shaldokia, hänen entistä tiimitoveria.
“Shaldok, kuuntele, ei meidän tarvitse taistella”, Blozi sanoi.
Olento ei vastannut, vaan jatkoi iskujaan. Blozi huomasi areenalla muutaman kiven, ja heitteli niitä. Hän tarvitsisi idean. Kuinka hän voisi voittaa ystävänsä, joka aikoi tappaa hänet?
Olento ei piitannut kivistä, vaan käveli Blozia kohti. Blozi otti nuijansa esiin ja lähti hyökkäykseen. Hän väisti Shaldokin kourien iskun ja löi sitten nuijalla tätä vatsaan. Samassa, hän hyppäsi, otti teränsä esiin ja löi niillä selkään. Selässä oli piikkejä, jotka antoivat sähköiskun Blozin, joka lennätti hänet kauas.
Odotin sinulta parempaa, kuului jostain ääni. Shaldokin huulet eivät liikkuneet. Blozi ampui Tulella olentoa, mutta ei saanut aikaiseksi suurta vahinkoa. Hän juoksi Shaldokia kohti, hyppäsi oikeassa kohtaa. Hän otti Zamor-plasmakanuunansa esiin ja ampui Shaldokia. Tämä riitti tekemään vahinkoa tarpeeksi, jotta Shaldok kaatuisi. Blozi oli hengästynyt. Hän kävi hakemassa nuijan, mutta silloin tunsi sähköiskun. Hän lensi n. 5 metriä taaksepäin ja osui katsomoon.
“Vai on täällä katsomokin?” Blozi ajatteli. “Onneksi niissä ei ollut ketään.”
Olento käveli Tulen Toaa kohti. Blozi sillon kiipesi ylöspäin katsomoa ja ponnisti seinästä. Hän tippui alaspäin, otti Zamor-plasmakanuunansa esiin ja ampui. Shaldokiin osuivat n. puolet ammuksista. Blozi ajatteli koko ajan, miten voittaisi tuon. Se oli hänen tiimitoverinsa, entinen Maan Toa, joka oli ollut häntä vahvempi jo silloin ja parempi taistelija. Nyt tuo oli mutatisoitunut hirviöksi, jolla oli suuret voimat ja yllättävä nopeus. Olento ei puhunut ollenkaan ja Blozi tiesi, ettei sen iskut olleet parhaimpia, mihin Shaldok pystyi. Hän otti teränsä ja liukui Shaldokin jalkojen juuresta hyppäsi ja löi olentoa päähän terillään. Olento huusi, mutta huitaisi Tulen Toan pois niskastaan. Blozi lensi jälleen, ja osui areenan luoteisosaan.
Hän nousi, ja ampui Tulta aseistaan. Hän tarvitsisi suunnitelman ja pian.