Klaanon

Avainsana: Tiikeli

  • Loikkaus

    Bio-Klaanin saari

    Muuri näytti isolta vihreälinssisten yökiikarien läpi. Sen päällä paloi soihtuja ja hehkui valokiviä. Siellä täällä kivisen suojarakennelmalla kohosi muurin arkkitehtuurista suuresti poikkeavia, teknisiltä näyttäviä ilmatorjuntatykkejä. Tykkien piiput osoittivat muurin ulkopuolelle kaikkiin ilmansuuntiin. Tasaisin väliajoin muurin huipulla näkyi kävelevän vartijoita vahdinvaihdossa.

    273 laski silmiinsä epäsopivat kiikarit alas. Hän makasi vatsallaan kyynärpäittensä varassa. Urogejegeläisten lainaama musta kaapu peitti hänen riekaleisen työtakin alleen. Jäätutkija katsoi arvioiva ilme kasvoillaan Klaanin linnaketta.
    Nazorakin oikealla puolella makoili Tiikeli, jonka hänkin piteli silmillään samanlaisia kiikareita. Tosin väärin päin.
    ”On Se Kyllä Pienentynyt Viimekerrasta.” Tiiksie hämmästeli.
    Tiikeli oikealla puolella taas istui Joumah, joka valitteli sitä, miksei hän ollut saanut kiikareita.

    Vielä samana iltana, kun Jäätutkija oli puhunut Hatidin väen kanssa, hän, Tiikeli ja Joumah olivat keränneet tarvittavat varusteet ja lähtivät Tiikelin menopelillä öiselle ajelulle. Tällä kertaa 273 oli pyytänyt matkamusiikiksi hieman klassisempia kappaleita, jonka johdosta urogejeget laittoivat soimaan kymmenen tunnin version kappaleesta ”Mitä on rakkaus?”. Jo toisen tunnin kohdalla 273 oli painanut kätensä ristiin ja ajatellut hiljaa: Mata Nui, Suuret Olennot, Äijärakk tai Qynen. Jos olette olemassa, pyydän, rikkokaa tuo radio…
    Mutta yksikään mainituista jumaluuksista ei tehnyt taivaallista väliintuloa, eikä radiokaan siis mennyt rikki, mikä riitti ateisti-torakalle todisteeksi siitä ettei jumalaa ollut olemassa.
    Kolmikko oli saapunut Klaanin kaupungin lännen ja lounaan välisille laitamille, jotka olivat ruohotasankoa. Kaupungin muurin tullessa näkyviin, Tiikeli oli sammuttanut radion ja ajovalot ja parkkeerannut kaaransa pienen mäen nyppylän taakse, ettei heitä nähtäisi. Nyt sekalainen trio tarkkaili muureja nyppylän laelta.

    273 kääntyi katsomaan vieressään olevaan Tiiksieen.
    ”Kerros vielä”, tiedemies aloitti ”millainen se sinun ystäväsi on?”
    ”Se On Ihan Makee Tyyppi. Mä Tutustuin Siihe Ku Oltiin Vielä Klaanilaisii. Kun Mä Ja Muut Urogejeget Häippästiin Klaanist, Mä Pyysin Sitä Mukaan Muttei Se Lähtenyt. Se On Rehti Yrittäjä. Joskus Vähä Liianki Rehti. Sano Että On Onnellinen Asuessaan Klaanis. Enhän Mä Ymmärrä Miksi, Mutta Kunnioitan Sen Päätöksiä.”
    ”Sanoit, että hän voisi mahdollisesti auttaa minua pääsemään Klaanin adminien puheille?”
    ”Joo. Hän Omistaa Kukkakaupan Ja Juuriadmin On Yks Hänen Vakioasiakkaitaan. Uskon Ett’ Hän Auttaa Sua, Kun Sanot Että Oot Mun Frendi.” Keltamusta kissa sanaili.

    273 kääntyi taas katsomaan edessäpäin siintäviä muureja. Hän mietti vielä kerran, oliko tämä sittenkin järkevä ajatus. Ei tietenkään, hän mietti, mutta ainoa ajatus mikä oli.

    ”Noniin. Käydääs suunnitelma vielä kerran lyhykäisyydessään läpi. Te kaksi ajatte muurin juurelle ja kiinnitätte vartijoiden huomion. Sillä välin minä yritän kauempana kiivetä muurin yli kyhäämillämme varusteilla. Kun pääsen muurin päälle, laskeudun vaijerilla sen sisäpuolelle. Sen jälkeen soitan teille radiopuhelimella, että olen päässyt onnistuneesti sisälle ja te voitte palata takaisin Hatidiin. Loppu riippuukin minusta.
    ”Ok.” Tiikeli totesi.
    273 käännähti kyljelleen napatakseen vieressään olleen pienen kassin. Hän vilkaisi sen sisälle ja kaivoi kaksi nyrkin kokoista laitetta. Laitteesta pilkotti johtoja sieltä täältä. Laite näytti olevan rakennettu liittämällä yhteen ohuen näytön, jossa oli kolme nappia kissan korviin sopivat nappikuulokkeet, ja radiopuhelimen.
    ”Oletko varma että nämä radiopuhelimet toimivat? Näyttävät aika mielenkiintoisilta.”
    ”Nää On Mun Omatekemät ÄmPeeKolme-Kommunikaattorit. Sillä Voi Soittaa Dubsteppiä Samalla Ku Soittaa. Joskus Tein Samanlaisen Johon Oli Sisäänrakennettu Pommi.” Tiikeli esitteli keksintöään. Ajatus musiikkisoittimen käynnistymisestä väärällä hetkellä ei miellyttänyt Jäätutkijaa.
    No ainakin sillä saisi hämättyä vartijoita. Nazorak ojensi toisen puhelimista urogejegelle.

    Sitten 273 kääntyi katsomaan Joumahiin, joka hieroi innoissaan käsiään yhteen ja katsoi silmät kiiluen kohti Klaania.
    ”Ja muistakaa, ettei klaanilaisia saa vahingoittaa.” 273 suuntasi sanansa enemmän Ruru-kasvoiselle kuin Tiikelille.
    Joumah näytti pettyneeltä. ”Saanks Mää Ny Ees Tappaa Yhen Pikku Mataronin?”
    ”Teidän tarkoitus on vain harhauttaa heidän huomionsa toisaalle. Klaanin johtajat eivät varmaan katsoisi sitä hyvällä, että joku klaanilainen olisi kuollut minun pyrkiessäni heidän puheilleen.”
    ”Saanksmää Sit Repiä Raajoja? Tai Pahoinpidellä?” Empi Joumah toiveikkaasti.
    ”Et.” Jäätutkija päätti keskustelun.

    Joumah alkoi murjottaa, mutta 273 ei välittänyt siitä. Nazorak nosti yökiikarit takaisin silmilleen ja vilkaisi vielä kerran kaupungin muureja.
    ”Okei. Lähdetään?” Hän kysyi kahdelta kolmasosalta porukasta.
    ”Joo. Lähetään Viemään Sut Poliisivaltion Hoiviin.” Tiikeli totesi.
    273 tarttui mustan kaapunsa huppuun ja veti sen valkean päänsä suojaksi. Valeasu ei ollut ehkä kaikista tyylikkäin, mutta se oli ainoa mitä Tiiksiellä oli ollut antaa. Ei asussa ollut juuri muuta vikaa kuin se, että se oli jonkinlainen naamiaisasu. Sillä asusteen hupusta törrötti kaksi isoa, violetteja silmiä muistuttavaa karvapalloa. Tiedemies ei kuitenkaan valittanut kuin sydämessään.

    Kolmikko laskeutui mäen nyppylän taakse ja kiipesivät urogejegen autoon. Tiikeli hyppäsi ratin taakse ja käynnisti moottorin. Joumah istahti pelkääjän paikalle. Jäätutkija taas ei astunut autoon sisälle, vaan kiipesi nelinkontin ajoneuvon peräluukun päälle. 273 tarttui auton perässä olleista kahvoista käsillään, että pysyisi varmasti ajokin kyydissä. Hän oli nostanut tarvikekassin selkäänsä kantohihnasta.
    Sitten Tiikeli avasi jälleen radion hiljaiselle ja painoi kaasua. Kaara ampaisi vauhtiin mäen takaa. Urogejegejen edessä siintävä Klaanin muuri ja sen valot alkoivat lähentyä. 273:n kaavun helmat lepattivat ilmavirrassa. Jäätutkija kurkisti ajoneuvon katon yli. Hän yritti katsoa, milloin oli aika hypätä pois. Muurit lähestyivät edelleen. Muurin vartiosto ei ollut onneksi vielä huomannut heitä.

    Nyt, 273 ajatteli. Valkoinen torakka päästi irti kahvoistaan, laskeutui riippumaan auton takaosasta käsillään ja hyppäsi.
    http://www.youtube.com/watch?v=2QlplayAjM4

    Kuusiraajainen torakka tömähti ruohikolle ja kierähti vatsalleen. Eteenpäin kiitävä auto jatkoi matkaansa. 273 katsoi pari sekuntia auton perään, jonka jälkeen hän nousi kyyryyn ja juoksi autosta nähden kaarevasti vasemmalle.

    Tiikeli istui rennosti ratin takana, toinen käpälä nojaten rennosti aukinaisen ikkunan reunaan. Nyt urogejeget pistivät radion isommalle. 273 saattoi kuulla tutun dupstepin hiipiessään kyyryssä ruohikossa. Hatidin omistajien auto kaarsi jyrkästi, kun se saapui muurien alle.

    Bio-Klaani, muurin päällä

    Tummaa kanohi Kakamaa käyttävä ta-matoran kurkisti muurin yli ihmetellen sen juurelta kuuluvaa melua. Matoranilla oli naamionsa päällä kypärä, jonka päässä kohosi yksi piikki ja käsissään keihäs. Matoran hämmentyi ensin, kun hän näki muurin viertä ajelevan, omituisen näköisen auton ja jossa istui vielä omituisemman näköiset matkustajat. Lisäksi autosta kuului omituista musiikkia.
    Ta-matoranin viereen ilmaantui Kaukauta käyttävä le-matoran, joka hänkin oli kuullut melun alhaalta.
    ”Mitä siellä on? Hyökkäävätkö torakat yliääniaseilla?” Vihreä vartija kysyi.
    ”Eih, ne ovat… sunnuntaiajelijoita?”

    Bio-Klaani, muurin alla

    Oli aika aloittaa harhautus. Urogejege-kaksikko laittoivat heidän tavaramerkiksi muodostuneet aurinkolasit päähänsä. Tiikeli painoi auton kojelaudassa olevaa nappia ja auton katto irtosi ja vetäytyi taakse, jolloin kulkupelistä tuli avokattoinen. Joumah nousi seisomaan penkillään. Hän nosti jalkatilastaan korillisen lasipulloja ja muurin päällä seisseiden vartijoiden kummastukseksi alkoi heitellä niitä muuria vasten. Roskaaminen ja lasipullojen rikkominen maahanhan piti olla kiellettyä. Pullojen loputtua Ruru-kasvoinen urogejege viskeli valotikkuja maahan. Tiikeli otti jalkatilasta käsiinsä sumutorven ja päästi siitä valloilleen oikein kumean TÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖT:in.
    Tiiksie työnsi yhden sormensa suuhunsa ja venytti poskeaan samalla kun työnsi kielensä ulos ja pärisytti sitä katsoen tuimasti muurin päälle. Joumah taas kääntyi ympäri, kumartui ja näytti vartijoille alaruumiinsa toista puolta.

    Bio-Klaani, muurin päällä

    Matoranit huokaisivat yhteen ääneen. ”Ai, ne on nuo. Trolleja, ei välitetä.”
    Vartijat käänsivät katseensa pois ajurikaksikosta ja yrittivät unohtaa heidät rupattelemalla toisilleen.

    Bio-Klaani, muurin alla

    ”Musta Tuntuu, Ettei Ne Huomioi Meitä.” Tiikeli totesi mietteliäästi.
    Hän vilkaisi vieressään olevaan Joumahiin, joka oli kumartunut istuimensa päälle ja yritti nostaa jotain takapenkiltä.
    ”Joukka, Mitä Sä Teet?”
    Urogejege piteli kynsissään sinistä, putken muotoista kapistusta, joka näytti siltä että sillä voisi ampua.
    ”Teen Meistä Huomattavia!” Joumah virnisti hullusti. Urogejege nosti putken olalleen, tähtäsi huolimattomasti muuria kohti ja painoi liipaisinta. Kuului vaimea suhahdus, kun putken sisästä lensi pienraketti, joka iskeytyi pamahtaen kivimuuriin.

    Bio-Klaani, muurin päällä

    Matoranien silmät suurenivat. Autosta oli ammuttu raketti Klaanin muuriin, irrottaen muutamia kivikappaleita siitä.
    ”Taivahan vallat! Tee hälytys!” Kakama-kasvoinen matoran käski. Samassa le-matoran tarttui vyöllään olleeseen käyrään simpukkatorveen ja nosti sen suulleen. Vartija puhalsi ja torvesta kuului manaatin vaikerrusta muistuttava ääni.
    Pian muurilla kaikui usea samanlainen ääni, kun muurin muut vartijat vastasivat hälytykseen.

    Bio-Klaani, hieman kauempana muurien ulkopuolella

    Ruohikossa makaava nazorak näki kiikareillaan, kuinka vartijat jättivät vartiopaikkansa. Jäätutkija salli itselleen pienen hymyn. Suunnitelma oli alkanut niin kuin pitikin.
    Jäätutkija laittoi kiikarit takaisin kassiinsa ja nousi kyyryyn. Hän vetäisi kassin selkäänsä ja lähti liikkeelle. 273 kipitti kyyryssä kohti Klaanin muuria. Valkoinen nazorak vilkaisi oikealle, jossa Hatidin autokaksikko väisteli ammuksia kolmenkymmenen bion päässä. 273 tiesi, että hänen olisi toimittava nopeasti, sillä hän ei uskonut Tiikelinkään pystyvän väistelemään kanokoja ja cordakeja autollaan loputtomiin.

    273 vilkaisi muurin huipulle ja kun ei nähnyt kenenkään katsovan hänen kohdallaan alas, hän nousi kunnolla seisomaan ja ampaisi loppukirin muurille. Valkoinen nazorak saavutti suojarakenteen ja käännähti selkä tiukasti sitä vasten. 273 hengähti muutaman kerran syvään. Hän laski kassinsa selästään maahan ja avasi sen vetoketjun. Pitkulaisesta kassista paljastui jonkinlainen vyö, kela, harppuunan haka, ampuma-ase ja kerällinen teräsvaijeria. Tiedemies nosti nahkavyön kassista ja kiinnitti sen kaapunsa päälle lantiolleen. Sitten hän otti kelan ja kiinnitti sen vyössään vatsan kohdalle varattuun paikkaan.
    Tiedemies nosti loputkin tavarat kassista. Hän sitoi vaijerikerän pään harppuunan silmukkaan ja työnsi harppuunan varren pitkän pyssyn piippuun.

    Jäätutkija varmisti harppuunapyssynsä, jonka jälkeen hän otti kolme rivakkaa askelta poispäin muurista. Nazorak kohotti aseensa, tähtäsi sillä muurin huippua ja ampui. Haka lensi ilmanpaineen voimasta korkealle yötaivaalle vetäen teräsvaijeria mukanaan. Nazorak näki, kuinka harppuuna kaartui ilmassa ja vaijeri löystyi, kun haka putosi. Mutta kuten 273 oli laskenut kulman oikein, harppuuna putosi muurin päälle.
    Jäätutkija tarttui maassa olevaan vaijeri kerään. Hän veti varovasti ilmassa riippuvaa vaijeria takaisin. Yhtäkkiä vaijeri kiristyi, eikä antanut enää myöten. Valkoinen nazorak riuhtaisi kerran vielä kovemmin, mutta haka ei irronnut.
    Hyvä. Haka on kiinni.
    Nazorak asteli takaisin muurin viereen. Hän asetti vaijerin toisen pään vyössään olevaan kelaan. Jäätutkija napsautti kelassa olevan pienen kytkimen alas. Sitten tiedemies astui hieman eteenpäin, jolloin vaijeri löystyi hieman, mutta kelassa oleva rulla pyörähti vetäen teräsköyden taas kireälle. Vaijerin kelakin toimi. Se oli plussaa. Kaikki oli mennyt 273:sta yllättävän hyvin tähän asti.

    Mutta sitten alkoi vaikein osuus. 273 nosti katseensa ylös. Muurin huipulle oli ainakin yli kahdenkymmenen bion matka. Hetken nazorak empi. Mutta 273:n huomatessa jalkojensa vapisevan, hän pudisti päätään. Hän ei saanut alkaa pelkäämään ja päästää epävarmuutta itseensä. Jäätutkija tarttui kaksin käsin vaijerista ja nosti toisen kynnekkäistä jaloistaan kiviseinää vasten.
    Mennään tuon muurin yli niin että heilahtaa…
    Nazorak polkaisi maassa olevalla jalallaan ja veti käsillään. Hän irtosi maasta, mutta teräsvaijeri ei antanut hänen pudota maahan. Jäätutkija seisoi nyt kyykyssä molemmat jalat muuria vasten ilmassa. Hän suoristi jalkansa ja nousi seisomaan. Tiedemies otti varovaisen askeleen ylöspäin. Vaijeri ja kela kestivät hänen painonsa. 273 hymyili leveästi, kun hän käveli seinän pintaa ylöspäin. Osittain pilvessä oleva yötaivas ja muurin reunan takaa kajastava valo näkyi kun hän katsoi eteenpäin. Seinäkiipeily toi 273:lle mieleen ajat, jolloin hän vielä kiipeili Pesävuoren jäisillä rinteillä.

    Kelan pyörä ja rattaat naksuivat, kun mekanismi pyrki vetämään löystyneen vaijerin sisäänsä sitä mukaa kun nazorak kiipesi ylös. Muurin reunalle oli enää vain vähän matkaa. 273:n jalkojen kynnet yrittivät löytäää seinän kivikuutioiden välistä rakoja, josta saisi jalansijaa. Jäätutkija pyrki pitämään kielensä keskellä suuta, sillä onnistuminen ei ollut vielä varma. Hän kuuli kaukaa oikealta puoleltaan pyssyjen pauketta. Tiedemies toivoi, että urogejeget sinnittelisivät vielä.

    Mutta sitten kela räsähti ja vaijeri töksähti. Nazorak tunsi kuinka hän nytkähti hieman alaspäin.
    Mit-
    Kelasta kuului metallin repeämisen ääni ja 273 nytkähti jälleen alemmas. Jäätutkija tarttui käsillään teräsköydestä.
    Ei kai vain-
    Kuului kova kilahdus ja kela petti. Vaijerin päässä roikkunut nazorak putosi, kun vaijeriin kiinnitetty kela ei enää kantanut hänen painoaan. Jäätutkija tunsi hetken itsensä aivan kevyeksi, kun putosi kaksi bioa alemmas. 273 kuitenkin onnistui pitämään vaijerista kiinni. Valkoinen nazorak sai putoamisensa pysähtymään käsivoimillaan, jolloin vaijeri napsahti jälleen suoraksi ja tiedemies tömähti muuria vasten.
    Jäätutkija hiljensi hampaitaan purren parkaisunsa. Sydän tykytti hänen rinnassaan säikähdyksestä. Tiedemies katsahti vyössään olevaa kelaa. Kelan rullan lukko, joka esti vaijerin liikkumisen ulospäin, oli mitä ilmeisesti rikkoutunut.
    Mutta eihän sen pitänyt olla mahdollista! Tein kelaan itse viimeiset säädöt ja tarkistin sen kahdesti, 273 ajatteli. Mutta sitten hänen suunsa vääntyi irveeseen. Ellei…
    Jäätutkijan mieleen nousi muisto Ruru-kasvoisen urogejegen viattomasta ilmeestä.
    … Se puutarhatonttu sabotoi tätä. Olisi pitänyt tajuta heti.

    Mutta tiedemies ei voinut mietiskellä pitkään. Hänen käsiensä voimat alkoivat jo kulua. 273 vilkaisi empien ylös. Jaksaisiko hän kiivetä käsillään ylös asti?
    Nazorak puri hampaitaan. Suunnitelmaa ei enää voinut peruakaan, kun hän oli jo näin lähellä maaliaan. Hänen ja Klaanin välissä oli enää vain sananmukaisesti pystysuora kiviseinä. Hänen oli pakko yrittää.

    Bio-Klaani, parikymmentä bioa oikealle

    Tiikeli pyöritteli auton rattia naama peruslukemilla ja toinen käsi ikkunan reunalla samalla, kun heidän takanaan räjähti. Oli myönnettävä, että urogejege oli hyvä ohjaamaan autoa silloinkin, kun se kulki vain kahdella renkaalla. Tiiksie väänsi rattia tiukasti, jolloin auto kääntyi jyrkästi ja kolahti takaisin alas kaikille neljälle pyörälle. He ajoivat mutkitellen samaa matkanpätkää jo seitsemättä kertaa. Oli myönnettävä, että maa oli alkanut kulua suhteellisen vaikeasti ajettavaksi cordakien räjähdyksien ja voimakanokojen seurauksesta.

    Muurin päälle oli ilmestynyt matoranien seuraksi yksi maan skakdi, joka yritti tähdätä cordak-kiväärillään kiesiä ajavaan kaaraan. Lisää vartijoita oli tulossa avuksi häätämään vandaalit muurilta.

    Joumah seisoi edelleen uhmakkaasti penkkinsä päällä ja ampui perunatykillään puolihuolimattomia laukauksia muurin pintaan. Urogejege olisi halunnut näyttää kunnolla ampujan taitonsa ja bläjäyttää yhden ammuksen muurin päälle, mutta Tiikeli oli vielä erikseen kieltänyt tämän Joumahin oman hengenmenon uhalla.
    Cordak osui auton viereen, jolloin ajoneuvon toinen kylki irtosi jälleen maasta. Auto kulki taas hetken kahdella pyörällä.
    ”Mitenhän Jäätutkijalla Menee?! Tässä Alkaa Olla Jo Hieman Monttuista.” Tiikeli totesi.
    Joumah virnisti. ”Jatketaan Ny Vähän Aikaa Viel! Eihän Nuo Osuisi Edes Kikanaloon Tältä Etäisyy-”
    Kuului kova paukahdus, kun energia-aseen ammus osui auton kylkeen. Ajoneuvo pyöri hetken aikaa ympyrää, kun sen renkaat eivät enää pitäneet. Tässä vaiheessa Tiikeli hieman nyrpisti otsaansa pidellen kaksinkäsin ohjauspyörästä kiinni. Hän kuitenkin sai kaaran takaisin hallintaansa. He olivat pyörähtäneet ympäri aivan väärään suuntaan. Keltamusta kissa vaihtoi vaihdekepin pakille ja polkaisi kaasun pohjaan. Auto peruutti äkisti. Yhtäkkiä Tiikeli painoi käsijarrun päälle, jolloin auton eturenkaat pysähtyivät kuin seinään. Liike-energiaa oli kuitenkin niin paljon, että takarenkaat alkoivat luisumaan, jolloin auto pyörähti ympäri tehden käsijarrukäännöksen. Aurinkolasipäinen kissa vapautti käsijarrun, vaihtoi vaihdetta ja painoi kaasua. Auto syöksyi jälleen kohti muuria

    Bio-Klaani, muurin pinnassa

    273 hivutti hanskakätensä ylemmäs vaijeria pitkin ja veti loppua ruhoansa ylemmäs. Nazorakin sätkivät jalat yrittivät entistä kiperämmin etsiä jalansijaa, mutta kun sellaista ei löytynyt, torakka painoi jalkapohjansa seinää vasten ja potkaisi. Jäätutkija nousi jälleen hieman ylemmäs.
    273 puri hampaitaan tuskasta. Hänen heiveröiset kätensä vapisivat jo ja hänen voimansa ehtyivät. Ylös ei kuitenkaan ollut enää pitkä matka. Jäätutkija kohotti jälleen vasenta kättään ja veti itseään ylemmäksi. Muurin reuna oli jo lähellä. Jäätutkija ei hengittänyt. Hän potki seinää jaloillaan ja hypähti ylemmäs. Nazorak irrotti jo oikean kätensä vaijerista ja kohotti sen kohti reunaa.

    Alinolla-hanskan metalliset sormet tarttuivat seinän reunasta kiinni.
    273 pysähtyi ja kuunteli hieman. Hän etsi tukea jaloillaan seinästä ja onnistui kohottamaan päätään ylemmäs. Hän vilkaisi muurin päälle. Tiedemiehen kohdalla ei ollut ketään. Torakka vilkaisi oikealle, josta kuului edelleen ampumista ja vihaisia huutoja. Vartijat olivat onneksi kaukana. Jäätutkijan vasemmalla puolella kohosi taas valtava ilmatorjuntatykki, jonka taakse hän ei nähnyt.
    Reitti näytti selvältä.
    273 työnsi ensin kunnolla oikean kätensä muurin harjan yli. Sitten hän päästi toisellakin kädellään irti vaijerista ja kohotti senkin reunalle, maaten nyt kivimuurin reunalla kainaloistaan. Nazorak keinautti lantiotaan edestakaisin ja heilautti oikean jalkansakin kaiteelle. Sitten hän työnsi käsillään ja keinahti selälleen muurin päälle.

    Jäätutkija puuskutti hetken syvään. Hänen käsistään tuntui kadonneen voimat. Hän kuitenkin nousi äkisti istumaan ja katsoi vielä muurin molemmille sivuille. 273:n helpottunut hymy vääntyi alas, kun vasemmalta, kaareutuvalla muurilla käveli vartijoita häntä kohti. Valkoinen tiedemies nousi nopeasti kumaraan ja veti naurettavan huppunsa paremmin kasvojensa suojaksi. Hän veti muurin ulkopuolella roikkuneen vaijerin ylös ja irrotti harppuunan muurin laidasta. Nazorak harppoi muurin toiselle laidalle ja katsoi sen takana aukenevaa näkymää Klaanin kaupungista. 273:lla oli nyt uusi ongelma.
    Hitto! Ilman kelaa, en pysty laskeutumaan turvallisesti maahan. Siipenikään eivät ole tarpeeksi vahvat hidastamaan pudotusta…
    Nazorak vilkaisi vasemmalle. Klaanin vartijat olivat saapumassa mutkaan. Kohta he olisivat suoralla ja näkisivät kaapuun pukeutuneen nazorakin. Jäätutkija yritti nopeasti keksiä jotain.

    Sitten hän vilkaisi oikeaa kättään, jossa Alinolla-hanska kiilteli tumman hihan alta. Tiedemies sai ajatuksen. Hän kiinnitti nopeasti vaijerin hakan muurin sisäreunaan ja hypähti itsekin kyyryyn seinän laidalle. Jäätutkija kohotti vaijeria puristavaa hanskakättään katsoen hanskaansa.
    Älä nyt petä minua…
    Sitten hän loikkasi.


    Metallihanska kipinöi, kun teräsvaijeri hioi metallikämmenen sisäpintaa. Mustan kaavun helmat ja sen alla ollut valkoinen työtakki lepattivat, kun 273 syöksyi alaspäin.
    ”Aaaaaa!” Häneltä pääsi pakostakin pelästynyt ulvahdus.
    Pimeys ja valopilkut liikkuivat nopeasti valkoisen torakan silmissä. Jäätutkija ei pystynyt tarkasti erottamaan, mitä hänen alapuolellaan oli. Onneksi hanska ja 273:n siivet hidastivat sopivasti hänen putoamisnopeuttaan. Jäätutkija tunsi jo kuumuuden hanskansa kuoren läpi. 273 toivoi, ettei vaijeri hioisi luomuksensa kämmenpohjaa piloille.

    Sitten maanraja ilmestyi 273:n alle. Tai oikeastaan pusikko. 273 putosi siihen.

    Siniset verkkosilmät tuijottivat hetken raukeina taivasta. Muurilla vilahti kaksi Toan kokoista vartijaa, mutta samassa ne katosivat 273:n näkökentästä.
    Nazorak huokaisi.
    Tiedemies kohotti päätään ja työnsi kätensä valeasunsa povitaskuun ja veti sieltä esiin omituisen radiopuhelimen. Liljan valkoinen sormi painoi vihreän luurin kuvittamaa painiketta, jonka uskoi soittavan urogejegen vastapariin. Sinänsä tilanteesta olisi vielä puuttunut se, että radiopuhelin yhdistäisi Klaanin vartiostoon. Mutta 273:n onneksi puhelin räsähti ja luurista kuului keltamustan kissan iloinen ”Päivää!”.
    ”Olen sisällä. Voitte lähteä nyt. Suunnitelma meni kuin menikin nappiin.” 273 kuiskasi puhelimeen.
    Tiikelin taustalta kuului dubsteppiä ja etäisesti räjähdyksen ääniä.
    ”Jooh, Ok. Noh, Nähään Sitten Joskus Uudestaan Kun Nähään. Pidä Hauskaa Kapitalistisen Riistokoneen Orjana. Heppa!”

    Puhelin räsähti taas ja hiljeni. 273 huokaisi ja laski päänsä nojaamaan oksiin ja lehtiin. Hän ei voinut uskoa päässeensä tänne asti.
    Jäätutkija kohottautui istumaan ja yritti nousta viinimarjapuskasta. Nazorak tarttui ilmassa riippuvasta vaijerista ja yritti nykiä harppuunan mahdollisimman hiljaa alas. Nazorak riuhtoi ja lopulta muurin päällä ollut haka irtosi. Tiedemies kavahti kauemmas, kun monta kymmentä bioa pitkä vaijeri tippui hänen eteen. Huppuun pukeutunut nazorak piilotti teräsvaijerin muurin vieressä kasvavaan pusikkoon.

    273 käännähti ympäri ja veti huppuaan enemmän kasvoilleen. Edessä siinsi pimeän kaupungin laitamat. Muutamista eri arkkitehtuurisuuntausta edustavista rakennuksista ja torneista kajasti valoa. Useimmista olivat kuitenkin valot jo sammuneet, kun asukkaat olivat menneet yöpuulle. Yöperhoset lensivät parvissa himmeiden katulamppujen ympärillä.
    Nazorak lähti liikkeelle. Hänen piti vielä löytää tiensä Tiikelin ystävän talolle.
    Jäätutkija käveli asuintalojen reunustamalla kadulla. Hän yritti näyttää mahdollisimman ei-huomiota herättävältä. Tosin hänen huppunsa ei ollut paras tähän tarkoitukseen.
    Onneksi tiedemiehellä oli oiva lukumuisti. 273 muisti Tiikelin kertoman asuinosoitteen ja kadun nimen. Urogejege oli kehottanut etsiä kaupungin etelälaidalta kasvihuoneen tapaisen rakennuksen.

    Kukaan ei ollut vielä tullut vastaan öisellä kadulla. Nazorak toivoi, että Tiikelin ja Joumahin harhautus oli aiheuttanut kaupungissa oleville vartijoille tarpeeksi päänvaivaa, että hän pääsisi rauhassa määränpäähänsä. Tie kaareutui oikealle ja nazorak tuli pienen puiston lähelle, joka oli lähinnä pieni nurmikkokaistale jossa kasvoi pari koivua. Puiston vieressä sijaitsi talorivi ja muista taloista erottui selvästi lasipaneeleista ja valkoisiksi maalatuista metalliputkista rakennettu kasvihuone. Kasvihuoneen lasiset seinät oli peitetty valkeilla harsoilla, mutta niiden ja peitteettömän harjakaton läpi paistoi valoa. Kasvihuoneen vieressä könötti varsin vanhan näköinen hirsimökki. Mökki näytti vanhemmalta kuin vieressä kohoava kasvihuone.

    273 hiipi kivitalon kulman taakse piiloon. Talo sijaitsi kasvihuonetta vastapäätä kaksi rakennusta taaempana. Nazorak tarkkaili hetken lasirakennusta ja puista mökkiä. Mökin ympyrän muotoisesta ikkunasta kajasti valoa. Jäätutkijan siniset silmät kiiluivat pimeässä. Hänen katseensa kuitenkin siirtyi takaisin kasvihuoneeseen. Huoneen valkoisella kankaalla asteli varjo, joka syntyi siitä kun sisällä joku käveli valonlähteen tiellä.
    Hmm, ehkei minun kannata mennä koputtamaan ovelle ennen kuin tiedän, millainen kaveri on vastassa. Tiedä jos vaikka hän ei suostukaan auttamaan minua.
    273 ei kuitenkaan nähnyt kankaan läpi, miltä kasvihuoneen omistaja näytti. Jäätutkija nosti katseensa lasihuoneen seinästä lasiseen harjakattoon, joka oli paljaana. Torakka mietti, että saattaisi kyetä vilkaisemaan sisälle katolta. Mutta lasirakennus oli korkea ja hänen pitäisi kiivetä sen päälle huomaamatta. Nazorakin katse liikkui rakennuksen pihapiirissä. Kasvihuoneen vasemmalla puolella näytti kasvavan lehdetön pihlaja.
    Tämä menee jo liian helpoksi.

    Mustakaapuinen nazorak kipitti tien yli ja saapui lasihuoneen pihapiirissä kasvaneelle pihlajalle. Tiedemies taiteili itsensä puun haarautuville oksille. Puun oksat kahahtelivat, kun 273 laskeutui oksan tyngälle pidellen kiinni puun rungosta. Jäätutkija yritti kohottaa kaulaansa, muttei vieläkään nähnyt kunnolla sisälle. Nazorak ähkäisi hiljaa. Hän kohotti toisen jaloistaan ja hapuili sillä rakennuksen kattoa. Jalan kynnet koskettivat kasvihuoneen harjaa. Nazorak kiristeli hampaitaan. Hän sai jalansijan rakennuksesta. 273 laskeutui istumaan oksalle selkä kiinni puun rungosta. Hän kohotti toisenkin jalkansa rakennuksen katolle. Sitten hän nosti kätensä selkänsä taakse ja tönäisi itsensä irti rungosta.
    Jäätutkija horjahti eteenpäin. Hänen jalkansa kuitenkin pysyivät metalliputkien päällä ja mustakaapuinen nazorak laskeutui sulavasti kyyryyn katolle kuin muoka.

    273 seisoi nyt kolmion muotoisen katon keskikohdan toisessa päässä, jossa yksi metalliputki kulki koko katon halki. Siniset silmät katsoivat hupun sisästä lasikaton läpi. Hänen alapuolellaan avautui näkymä valokivin valaistuun, kauniiseen puutarhaan. Vaikka kyseessä olikin vain kasvihuone, kukat oli aseteltu kasvavaan kauniisti tilan molemmille seinustoille. Ruusut, petuniat, neilikat ja orkideat kukkivat vielä kauniisti. Muutamat vehreät köynnöskasvit kiipeilivät huoneen lasisilla pinnoilla.
    Huoneen poikki kulkevan kävelyväylän keskellä kyyristeli matoran hoitaen ruusupenkkiään. Matoranilla näytti olevan kasvoillaan hopeinen Tryna. Muuten matoran oli väritykseltään limetin- ja oliivin vihreä. Hänellä oli päällään valkoinen esiliina ja puutarhahanskat

    Nazorak tarkkaili matorania. Ulkopuolisen mielestä tämä olisi saattanut olla todella epäilyttävää, kuten se olikin. Onneksi valonlähde oli huoneen sisällä, jolloin 273:n varjo ei laskeutunut maahan. Jäätutkija yritti varovasti hivuttaa itseään putkea pitkin eteenpäin nähdäkseen, että oliko matoranilla mukanaan mitään asetta, jota hän mahdollisesti voisi käyttää torakkaa vastaan. Nazorak käveli nelinkontin pienen putken päällä, joka juuri ja juuri kannatteli hänen painonsa.

    Mutta sitten tiedemiehen jalka lipesi. 273 horjahti ja hänen painonsa siirtyi melkein kokonaan lasiruudun päälle liukuneelle jalalle.
    Kuului äänekäs lasin rikkoutumisen ja vaatteiden repeytymisen ääni, joita seurasi kova tömähdys.


    Valkoinen nazorak siristeli silmiään. Hänen ympärillään kohosivat kauniit, vaaleanpunaiset ruusut ja niiden yläpuolella lyhdyissä sädehtivät valokivet, jotka roikkuivat valurautakettingeistä lasikatosta, josta yksi levy oli rikki.
    273 makasi pöllämystyneenä kukkapenkissä. Hän kohottautui varovasti käsiensä varaan. Nazorakin ulkoinen kitiinitukiranka oli suojannut Jäätutkijaa teräviltä lasinsiruilta, mutta sekä hänen musta kaapunsa että sen alla ollut työtakin jämät olivat repeytyneet lopullisesti. 273 hieroi kolahtanutta päätään, jolloin hän huomasi jotain otsallaan. Nazorak tarttui siihen sormillaan. Se paljastui katkenneeksi ruusun nupuksi. Sitten 273 tajusi vilkaista ympärillään ja hänen katseensa kohtasi torakkaa tuijottavan matoranin.

    Matoran oli edelleen polvillaan, pää kääntyneenä katsomaan olkapäänsä yli. Hänen silmänsä olivat suurentuneet lautasen kokoisiksi.
    ”Öh, tuota…” 273 koki oleelliseksi sanoa jotakin. Hänen sanavarastonsa oli varsin suppea tuolla hetkellä. Tryna-kasvoinen matoran aukaisi suunsa, kuin sanoakseen jotain.
    ”Ku-kuuntele minua ennen kuin teet mitään tyhmää…” 273 aloitti.
    ”Mi-” Kasvillisuuden matoranin leuka tärisi.
    ”En tullut tänne aikoen tehdä mitään ikävää. Olen Tiikelin ystävä ja hän sanoi että voisit ehkä auttaa minua.”
    ”Minun-” Matoran kakoi.
    273 lopetti puhumisen, kun hän huomasi, ettei järkyttynyt matoran kuunnellut hänen puhettaan.
    ”Minun- MINUN RUUSUNI!” Hän kirkui kauhuissaan.
    ”…” Jäätutkija hiljeni.

    Matoran kohotti kätensä poskilleen tyrmistyneenä. ”Kaikki minun omin käsin kasvattamani kauniit ruusut! Melkein kaikki liiskana! Senkin barbaari!”
    273 tunsi olonsa epämukavaksi, kun matoran huusi. Ei niinkään syytöksistä, vaan siitä että hän piti liikaa meteliä.
    Kukkakauppias toipui pian ensijärkytyksestään siihen pisteeseen, että tajusi kuka hänen kattonsa läpi pudonnut kukkien tuhoaja oli. Trynaa käyttävä kyläläinen kalpeni.
    ”Nytkö ne siis hyökkäävät? Niitä alkaa tippua jo taivaasta.” Matoran hypähti seisomaan ja perääntyi huoneen toiseen päähän. Siellä oli ohuilla seinillä eristetty myyntitila. Jäätutkijakin nousi äkisti seisomaan katsoakseen, mitä kauppias aikoi tehdä. Bo-matoran nappasi pöydältä raskaan kiekon ja heilutteli sitä näyttävästi käsissään.
    ”Älä tule lähemmäs! Olen taitava kanokan heittäjä!”

    Nazorak katsoi levyä matoranin kädessä.
    ”Kai tiedät…” Tiedemies kaiveli matoran-kielen lauseoppiaan muististaan.
    ”Käskin sinua pysyä aivan hemmetin kaukana!”
    ”… että tuo on…”
    ”Kohta kutistan sinut punkiksi!”
    ”… savilautanen?”

    Matoran hiljeni. Hän vilkaisi korkealla pitämäänsä lautasta sivusilmällä. Sitten hän ilmeettömästi laski lautasen takaisin pöydälle.
    273 näytti todella suttuiselta repeytyneissä rievuissaan. Hän astui lähemmäs matorania katsoen häntä mahdollisimman anovan näköisesti. ”Kuuntele minua. En kuulu nazorakein armeijaan. Enkä edes ole enää Imperiumin riveissä. Minä anelen, kuuntele mitä minulla on sanottavaa.”
    Matoran hämmentyi nazorakin ilmeestä ja hiljaisesta äänestä. Hän rauhoittui hieman.
    ”Minä kuuntelen.”

    Valkoinen nazorak ja vihreä matoran istuivat lasisen kasvihuoneen lattialla. Tiedemies oli juuri kertonut kukkakauppiaalle pitkän tarinansa kapinasta, laskeutumisesta Pesävuoren juurelle ja kävelymatkasta halki saaren eteläisten alueiden.
    ”Ymmärsinkö nyt oikein,” bo-matoran aloitti ”sinä siis osallistuit kapinaan diktatuurivaltaanne vastaan, pakenit ilmatyynyaluksella vuorenrinnettä agentteja moottorikelkoissa, hyppäsit rotkoon vihamiehesi mukana, raahauduit puoliksi halvaantuneena vuoren rinnettä alas, elit viikon havuilla, samosit Lehu-metsässä ja pyydystit kanalinturaheja, kohtasit kummitustarinoista peräisin olevat torakat, opastit eksyneitä alligaattoreita, kuulit ison pamauksen, jäit kiinni nazorakpartiolle, joilta sinut pelastivat Tiikeli ja se yksi hullu urogejege ja jotka toivat sinut juuri äsken tänne hakemaan suojapaikkaa Klaanista?”
    ”Juuh, juuri noin se taisi suunnilleen mennä…”

    Vihreä matoran näytti mietteliäältä. ”Tiikeli siis sanoi, että minä voisin auttaa sinua pääsemään admineiden puheille?”
    ”Kyllä. Ja olisin todella kiitollinen, jos voisit auttaa minua.” 273 sanoi vilpittömästi.
    Matoran raapi mietteliäästi leukaansa. Sitten hänen kasvoilleen nousi oudoin ilme, jonka nazorak oli koskaan nähnyt. Tryna-kasvoisen matoranin huulet puristuivat tiukasti kiinni, jolloin hänen suunsa näytti vaakasuoralta viivalta. Se ylsi naamion suun molemmin puolin hymykuoppia muistuttaviin ulkonemiin. Matoranin suuret, siniset silmät näyttivät pienenevän pisteiksi kanohin suurissa silmäaukoissa. Kaiken kaikkiaan ilme oli kuitenkin jotenkin lempeä, hyväntahtoinen ja ymmärtäväinen.
    Kukkakauppias ojensi vihreän kätensä nazorakille.
    ”Olen Figa.”
    273 katsoi matorania ensin hämmästyen. Sitten helpottunut hymy poiki hänen kasvoilleen. Jäätutkija tarttui matoranin käteen ja puristi sitä.
    ”Jäätutkija 273.”

    Kaksikko luikahti pois kasvihuoneesta Figan mökkiin. Ilmeisesti lasin rikkoutuminen ja huudot olivat herättäneet muutamat naapurit, joten he tarvitsivat hieman hiljaisemman keskustelupaikan. Kasvillisuuden matoranin mökki oli alkujaan rakennettu pieneksi savupirtiksi, mutta kaupungin kehityksen myötä Figakin oli uudistanut kotiaan. Ulko-oven vasemman puoleisella seinustalla oli kaappirivi ja ruokakomero, jonka takana huonetta halkoi pieni ruokailupöytä. Ruokailupöydän oikealla puolella oli kivinen hella. Pöydän takana oli pienempi huone, jonka päässä sijaitsi kirjoituspöytä ja sen oikealla puolella sänky.
    Vaikka huonekalut olivatkin uudempia, mökin seinät olivat edelleen tumman ruskeita, koska niitä ei oltu käsitelty maalein. Tosin vanhat hirret ja lankkulattia sopi huoneiden tyyliin. Talo valaistiin pöydillä olevilla lasilampuilla, joiden sisällä kimaltelevien valokivien hehkua sai säädeltyä.

    ”Ole kuin kotonasi.” Figa kehotti.
    Taloa ei ollut rakennettu Toan kokoisille, mutta nazorak mahtui kävelemään siellä juuri ja juuri. 273 etsi tiensä makuuhuoneeseen ja istahti kirjoituspöydän tuolille, ettei olisi liiaksi matoranin tiellä. Kukkakauppias riisui valkoisen essunsa ruokapöydälle ja kumartui laittamaan lisää puita hellaan.
    Jäätutkija katseli makuuhuoneen seiniä. Vanhoja hirsiä koristelivat niin lyijykynin kuin vesivärein tehdyt piirrokset.
    ”Oletko taiteilija?” Nazorak kysäisi.
    ”Näh. Amatööri muihin verrattuna.” Figa totesi vähätellen.

    Jäätutkija katseli kirjoituspöytää, jolla oli levällään useita keskeneräisiä kuvia. Matoranin omista sanoista huolimatta hänen piirrostyylinsä näytti hyvältä. 273 uskaltautui kaivelemaan paperipinoa, jonka alimmaisimpana löysi vanhan tussityön. Se esitti Miru-kasvoista miekkamiestä, jolla oli harteillaan tumma viitta. Vihreän Mirun kasvoilla oli häiriintynyt virne. Miekkamiehellä oli dynaaminen hyppyasento. Jostain syystä hahmon kasvoille oli töherretty täysin toisella piirtotavalla tökeröjä yksityiskohtia.
    ”Öhm, mikä tämä on?” Hän uskaltautui kysymään.
    Figa kohotti päänsä ruokailupöydän yli nähdäkseen 273:n pitelemän kuvan. Figan silmät kapenivat viiruiksi.
    ”Ai, tuo…”

    Figa muisteli aikoja, kun oli piirtänyt kuvan. Hän oli ollut entisen Klaanin adminin, Ämkoon, suuri fanipoika. Kerran hän oli piirtänyt suosion osoitukseksi hänestä kuvan. Figa oli mennyt Klaanin kahvioon ja huomannut väsyneen näköisen adminin istuvan baaritiskillä drinkki edessään. Kukkakauppias oli ojentanut piirroksen ilmeettömälle Toalle ja katsonut häntä suurilla koiranpentusilmillään toivoen positiivisia kommentteja ja ehkä nimmarinkin. Ämkoo ei ollut vastannut mitään, vaan vain piirsi kuvaan paksulla tussilla itselleen koukerot viikset ja leveän lierihatun, sekä kielen pilkistämään ulos suusta.
    Figalta oli päässyt tuolloin pieni kyynel ihan vain silkasta vatutuksesta.

    Bo-matoran pudisti päätään.
    ”Ei mikään. En halua puhua siitä…”
    273 laittoi kuvan takaisin pöydälle. Hän katseli pöydällä olevia mustepulloja ja kyniä, kunnes huomasi pöydän reunalla kehystetyn valokuvan. Kuvassa poseerasivat Figa ja nais-puolinen matoran lähekkäin toisiaan. Tiedemies päätteli nopeilla aivoillaan kukkakauppiaan seurustelevan.

    ”Eli. Mikä olikaan tarkalleen suunnitelmasi?”
    ”Jätin sen vielä hieman auki. Toivoin, että sinä itse asiassa voisit järjestää minulle tapaamisen pääadminin kanssa.”
    Figa hymisi mietteliäästi. ”Sinänsä voisit päästä hänen luokseen minun kukkalähetykseni varjolla. Tosin sinä tarvitset hieman paremmat vaatteet.”
    273 vilkaisi päällään olevia riepuja. Matoran oli oikeassa. Kaapukaan ei enää toiminut valeasuna, joten hän tarvitsisi uuden, ettei häntä tunnistettaisi.
    ”Minä voin aamulla käydä kaupungilla ostoksilla.” Figa vakuutti.
    ”Kiitos, olet aika ystävällinen.”
    Figa hymyili. Sitten hän nousi ja käveli oven vieressä olevalle naulakolle ja nappasi sieltä takkinsa ja hattunsa.
    ”Menen kiinnittämään kasvihuoneen katolle pressun, etteivät kukkani palellu. Minun pitää myös siivota ruusupenkki lasin siruilta.”
    ”Ah, olen pahoillani siitä…”
    ”Näh, ollutta ja mennyttä. Sängyn alla on varapatja. Voit tehdä oman petisi lattialle.” Figa sanoi. Oli jo myöhä ja 273:a väsytti.

    Nazorakin vetäessä patjaa sängyn alta. Samalla hän sattui katsomaan ympyrän muotoisesta ikkunasta ulos. Kaksi hopesita kuuta loisti yötaivaalla. Kaikki oli mennyt uskomattoman hyvin.

  • Uusi suunnitelma

    Bio-Klaanin saari, Hatidi

    Tiiksie siristeli silmiään. Hän oli nukkunut noin kaksi tuntia, kunnes oli herännyt tanssisalista kuuluvaan bassojytinään. Mutta Tiikeliä tämä ei haitannut. Ei hänellä ollut tarkoituskaan nukkua pitempään.
    Tiikelin huone olisi saattanut ulkopuolisen silmissä näyttää karulta sekä sotkuiselta, mutta Tiikelille se oli rakas ja toi monia hyviä muistoja mieleen. Tiikelin sänky oli hieman vinossa ja patja oli sotkeutunut kuraan ja kenties vaikka mihin mömmöihin. Peittona toimi repaleinen Klaanin lippu, jonka pöllimisestä Tiikeli oli erittäin ylpeä. Tyyny taas oli ihan märkänä rahien verestä, koska Joumah pyyhki siihen taistelukyntensä aina tapettuaan jonkun. Tiikeli ei nähnyt tässä mitään väärää. Hänestä se tuoksui ja maistui hyvältä.
    Tiikelin huoneen seinät olivat täynnä kaiverruksia sekä töherryksiä, joista vain harvat ymmärsivät, mitä ne tarkoittavat. Seinillä oli myös joitain Uroigejegeläisiä talismaaneja. Huoneessa ei ollut sängyn lisäksi muita huonekaluja kuin yksi lipasto, joka oli täynnä Tiikelille tärkeitä esineitä. Sekin oli toki täynnä naarmuja ja tahroja, mutta Tiikeli ei välittänyt tästä yhtään. Tärkeintä Tiikelille oli se, mitä oli sen sisällä. Huoneen nurkassa oli kahdentuhannen valotikun hätävarasto. Lattialla taas oli paljon käytettyjä valotikkuja ja muuta roskaa, joiden siivoamiseen Tiikeli ei nähnyt mitään vastuuta.

    Kaikkein huomattavin ja ulkopuolisen silmissä ehkä järkyttävin asia tässä huoneessa oli kattolampun paikalla roikkuva, koukussa riippuva Toan irtopää. Tiikeli katsoi tätä soturin ruhosta revittyä jäsentä hymyillen.
    ”Suurin Osa Toista On Ihan Älyttömän Tylsiä Ja Ja Ylimielisiä Idiootteja. Luulee Olevansa Niiden Huijausvoimiensa Takia Jotain Voittamattomia Yliherroja. Kyllähän Ne Aika Imbalta Vastukselta Vaikuttaa, Mut Oikee Taktiikka, Oikee Aseistus Sekä Täydellinen Ajoitus Niin Kyllä Ne Siittä Lakoo…” Ajatteli Tiikeli itseksään.

    Tämän jälkeen Tiikelin huomion vangitsi tanssisalista kuuluva musiikki:
    http://www.youtube.com/watch?v=cnCZ9TAoY0g

    ”Tää Kipale Kuulostaa Tärkeeltä, Mikäs Tää Oli?”
    Ajatteli Tiikeli noustessaan sängystä.
    ”Daruderakk – Hiekkamyrsky?”
    Tiikeli käveli puoliunisena Hatidin takahuoneen käytäviä pitkin kohti tanssisalia. Pian Tiikeli kuitenkin tunnisti kipaleen ja hänen kissamaisille huulilleen levisi kummallinen hymy. Hän sai samassa suuren adreanaliinipurkauksen.
    ”Mua Tarvitaan Tanssilattialla!” Tiikeli hihkaisi itselleen ja nopeutti vauhtiaan.

    Tiikeli juoksi kohti tanssisalia ja suorastaan täpisi innosta. Tiikeli avasi takahuoneen oven ja näki, kuinka tanssilattialla olevat asiakkaat olivat kokoontuneet rinkiin, jonka keskellä oli varattu paikka hänelle.

    Koska kaikki tiesivät, ettei Tiikeli koskaan jättäisi tanssilattiaa rauhaan, kuin tämä kipale soisi.

    Tiikeli juoksi ringin keskelle. Hän heilautteli käsillään merkkejä kohottaakseen hypeä. Kohta tulee droppi.

    Ja kun Basso putosi.

    Niin putosi kaikkien leuatkin.

    Oli yksikertaisesti vain fakta, että Tiikeli oli yksi maailman parhaita Jumpstyle-tanssijoita. Kyse ei tietenkään ollut Tiikelin ylimielisyydestä. Tiikeli oli vain ihan uskomattoman hyvä tanssija, sekä Jumpstyle oli hänen suosikki tyylinsä.

    Kumminkin aina hän kohtasi haastajan. Tämäkään kerta ei ollut poikkeus, kun ringin ulkopuolelta hoiperteli sienissä oleva sudenkorentohumanoidirahi, joka huusi kovaan ääneen Tiikelille ”1V1 ME!”

    Tiikeli piti haasteista ja hän oli valmis kyseennalaistamaan tittelinsä.
    ”Mää Oon Valmis Eeben Tanssimittelöön, Ookko Sää?” Sanoi Tiikeli joka heilui bröystäillen haastajansa edessä.

    Kun Tiiksien haastaja aloitti tanssimisen, ei Tiikeli voinut kieltää ettei tämä olisi ollut taitava. Tiikelin ilme kumminkin pysyi itsevarmana, kun hän odotti omaa vuoroaan. Kun Tiikelin pääsi takaisin tanssilattialle, niin ei voittajasta ollut mitään epäselvyyksiä. Tässä lajissa Tiikeli vain oli ylivoimainen. Tietämistään tanssijoista paras, jota saarelta löytyy. Ja tätä kukaan tuskin pystyi kyseenalaistamaan.

    Tiiksie mittaili haastajaansa. Tiikeli oli ollut hänen kanssaan aiemminkin tanssimittelössä ja puhunut hänelle monia kertoja. Tiiksiellä ei vain ollut pienintäkään hajua siitä, mikä hänen nimensä oli. Hänen tanssiessa tämä sudenkorentohrahi oli lentänyt kattoon ja tarrannut siitä tahmeilla raajoillaan kiinni.
    Tiikeli kysyi häneltä: ”Ketä Se Sun Nimes Ny Taas Olikaan?”
    ”En pysty vastaa, mää oon liian korkealla!” Katossa oleva rahi vastasi äänensävyllä, jota ei voi kuvata miksikään muuksi kuin sieniseksi.
    Tiikeli mietti hetken, että kumpaa korkealla oloa tämä nyt tarkoitti, mutta sitten Tiiksie tajusi, että hän oli kysynyt samaa useammankin kerran aiemmin. Ja vastaus oli ollut aina sama.

    Tämän tajuttuaan Tiikeli otti naamansa taas peruslukemille.
    ”Tuliksää Tonne Tiskin Puolelle?” Sanoi Tiikeli ja rupesi pian kävelemään tiskiä päin Sudenkorentorahin seuratessa Tiikeliä. Heidän saavuttua tiskin luo Sudenkorentorahi iski päänsä pöydälle ja alkoi pitämään todella epämääräiseltä kuulostavia ääniä. Tiikeli tiesi, ettei kyseinen otus ollut ihan kommunikointitaajuudella. Hän tilasi itselleen kalliin drinkin ja vajosi omiin ajatuksiinsa.

    ”Kyllä Nää Tanssimittelöt On Aina Hauskoja. Toisaalta, Milloin Mulla Ei olis Hauskaa? Mää Asun Ja Elän Vapaaherran Elämää Niin Siistissä Yökerhossa, Et Tästä Paikasta liikkuu Tarinoita Jopa Muilla Saariketjuilla. Mää Oon Joka Päivä Mun Ystävien Seurassa Ja Tässä Paikassa Kaikki On Mun Ystävät. Mullon Aseita, Aineita Ja EDM:ää, Sekä Paljon Hyvää Seuraa Joiden Kanssa Jakaa Ne. Täällä Kukaan Ei Oo Käskyttämässä Ketään, Eikä Kukaan Elä Tyrannian Alla. Kaikki On Saman Arvosia Ja Säännöt On Sovittu Yhdessä.”

    Tiikeli mietti itsekseen. Sitten Tiikelin ilme muuttui hetkeksi aikaa. Samassa hän kaatoi jälleen kerran drinkkinsä maahan ja kilkutti drinkkitikulla lasia kuin mahinkelloa, keräten suurimman osan salin huomiosta.

    ”PÄIVÄÄ VAAN KAIKILLE! MÄÄ TÄSSÄ JUST MIETIN, ET EIKS SEKIN OO AIKS ALISTAVAA, ET MEILLON TÄÄLLÄ JOTAIN SÄÄNTÖJÄ? EIHÄN NY VAPAUDEN NIMISSÄ PITÄIS MÄÄRÄILLÄ KETÄÄN, JOTEN TÄSTÄ LÄHTIEN MEIL’ EI OO EES SITÄ YHTÄ SÄÄNTÖÖ, JOOKOS KOOKOS?” Tämän huudettuaan Tiikeli meni takaisin istumaan ja Hatidin väki vastasi myönteisesti nostamalla drinkkejään ja kehumalla Tiikelin päätöstä. Tiikeli taas tunsi olonsa erittäin tyytyväiseksi ja tunsi saavuttaneensa jotain suurta.

    Tiikeli ei ollut koskaan tajunnut, mihin yksikään olento tarvitsisi johtajaa. Siksi Tiikeli oli aina unelmoinut täydestä auktoriteetittomuudesta ja sääntöjen puutteesta. Ja nyt hän oli onnistunut saavuttamaan sen. Tiiksie halveksi kaikkea auktoriteettivaltaa, eikä hän nähnyt erityisemmin suuria eroja Torakoiden Monialayhtymän taikka Klaanin välillä.

    Kapitalistisia järjestelmiä molemmat. Molemmissa on luokkia, joissa toiset ovat toisiaan ylempiä. Aivan sama, onko kyse rivimiehistä ja kenraaleista vai jäsenistä ja admineista, Tiikeli ajatteli.
    ”Klaani Väittää Niin Kovaa Suojelevansa Jäseniään. Miltä Se Niitä Oikeasti Suojaa? Siltä Ettei Heillä Ole Koskaan Hauskaa!”

    Tämä sai Tiikelin muistamaan aikansa kuin oli klaanin jäsen. Tiikelin silmät laajenivat hieman, sen jälkeen hänen kätensä alkoivat täristä ja hänen ilmeensä näytti järkyttyneeltä. Hän rupesi melkein itkemään.
    Kissarahi oli muistanut jotain, jota Tiikeli ei halunnut muistaa. Hetken aikaa täristyään Tiikeli läpsäisi itseään.
    ”Kokoo Ittes Tiikeli” hän tokaisi itselleen ja läimäytti itseään toisen kerran. Tämän jälkeen Tiikeli kokosi ajatuksensa kasaan ja mietti, mitä hänen olikaan pitänyt tehdä.

    ”Ainiin, Mun Piti Testata Mun Uutta Taikatemppua.” Tiikeli otti pöydällä olleen tyhjän drinkkilasin ja nousi pystyyn. ”…Vois Tosiaan Myös Joumahin Päästä Sieltä Takaluukusta Pois.”
    Joten Tiikeli päätti hoitaa kaksi nazorakia yhdellä ammuksella ja meni esittelemään taikatemppuaan Joumahille.

    Mustakeltainen rahi asteli vetreästi Hatidin etuovella ja tönäisi molemmat oviparit auki niin, että ruosteiset ovet paukahtivat vanhan varastorakennuksen seiniin. Tiikeli asteli ulos, jossa aamupäivä oli aurinkoinen ja ilma oli vielä kostea ja viileä. Rakennusta ympäröivä metsä heitti varjon pihalle. Hän laskeutui betoniportaat alas ja asteli Hatidin julkisivun eteen hakatun pienen aukion reunalle, johon Tiikeli oli eilen parkkeerannut hänen yliviritetyn autonsa.

    Tiikeli asteli auton takaosassa olevan peräkontin eteen ja painoi päänsä ajoneuvon peltiä vasta.
    ”Kuulen Kuorsausta” hän totesi kuunneltuaan hetken. Tiikeli kuitenkin potkaisi lujaa kulkupelin perää, jolloin auton peräluukku aukesi kolahtaen. Takakontista paljastui sininen kääpiömatoran, joka oli juuri herännyt.
    ”Hei Äiä, Haluukko Nähä Taikatempun?” Kysyi Tiikeli.
    ”Sisältääks Se Sisäelimiä?” Joumah kysyi siristellessään silmiään, kun kirkas auringonvalo osui suoraan hänen silmiinsä.
    ”No Ei, Mut Hieno Se Silti.” Sanoi Tiikeli ja nosti Joumahin ylös takakontista.

    Joumah katsoi innostuneena Tiikeliin, kun tämä piteli juomalasia kädessään.
    ”Näekkö Tän Lasin?” Tiikeli kysyi. Sen tehtyään hän kuitenkin heitti pitelemänsä lasin koreassa kaaressa yökerhon seinään.
    ”NO EPPÄ NÄE ENÄÄ!”

    Joumah oli täysin haltijoissaan ja kysyi Tiikeliltä toiveikkaana: ”Pystyyks Ton Tekeen Jonkun Kallolle?”
    ”Sää Et Vaan Taida Olla Tarpeeks Taika-Äiä Tehdäkses Sitä.”
    ”Varmasti Oon! Anna Mulle Vaan Pää Jonka Voin Murskata!”
    Joumah katsahti autossa olleisiin taistelukynsiin ja murahti lopulta Tiikelille:
    ”Taino. Nappaan Mieluummin Ite.”

    Jouman nappasi taistelukyntensä ja juoksi metsään näyttäen edelleen täydeltä idiootilta. Tiikeli kohautti olkiaan ja palasi Hatidiin. Hän päätti käydä katsomassa, oliko Jäätutkija jo hereillä.

    Tiikeli käveli ruosteisista ovista sisään. Tanssilattialla hälinä ei ollut vähentynyt ollenkaan. Mustakeltainen kissarahi kulki seinän viertä hyräillen samalla hetkellä soinutta kappaletta. Hän ohitti baaritiskin ja meni DJ-pöydän takana olevalle ovelle, kun hän huomasi jotakin. Tiikeli käänsi kissamaista päätään ja katsoi diskosalin oikeanpuolimaiseen nurkkaan. Nurkassa oli pari pöytää ja yhden niistä ääressä istui valkoinen hahmo.

    Tiikelin suipot korvat heilahtivat ja samassa hän rynnisti nurkkapöytää kohti. Leveän pöydän ääressä istui valkoinen nazorak. 273:lla oli väsynyt ja jokseenkin ärtynyt ilme kasvoillaan. Hän tuijotti herkeämättä pöydällä makaavia karttoja, jotka suorastaan peittivät pöydän alleen. Jäätutkijan kasvot vastasi hieman shakkipelaajan ilmeitä, joka yritti kuumeisesti keksiä ulospääsyä pattitilanteesta. Jos tarkemmin sanotaan, hän näytti shakkipelaajalta, joka ei ollut nukkunut kuin pari tuntia yössä ja jonka ympärillä raikui tärykalvoja jyskyttävät ääniaallot samalla, kun hän yritti keksiä ulospääsyä pattitilanteesta.
    Tiikeli ei kuitenkaan osannut näitä merkkejä lukea, vaan hän hyppäsi tiedemiehen vieressä olleelle tuolille ja huusi melkein hänen kuuloaistinsa vieressä:
    ”Päivää!”
    273:n silmät liikahtivat hitaasti ja ne kääntyivät hänen viereensä istuneeseen Tiikeliin. 273 suu liikahti hiukan, kuin sanoakseen jotain, mutta hänen sanat hukkuivat ympäröivään poppiin. Kissarahi tulkitsi tämän tervehdykseksi.

    ”Mitäs Puuhailet?!” Tiikeli kysäisi pirteänä ja kääntyi katsomaan uteliaasti pöydälle levitettyjä karttoja. 273:n puolelta katsottuna pöydän toisessa päässä oli iso Pohjoisen- ja Eteläisen Mantereiden välistä merialuetta kuvaava kartta. Sitten oli pöydän oikean reunan yli kohta tippuva merikortti, joka kuvasi hieman tarkemmin Mantereiden välisiä saaria. 273:n edessä oli taas kartta pelkästään yksityiskohtaisesti Klaanin saaresta.
    Nopealla vilkaisulla Tiiksie näki, että jokaiseen karttaan oli töherretty tasolla makaavalla punaisella tussilla ympyröitä, viivoja, nuolia ja erilaisia koukeroita, jotka muistuttivat Tiikelistä kirjoitusta. Pöydällä oli myös valkoisen torakan edessä kirjoituslehtiö, josta oli revitty jo neljä sivua ja rypistetty palloiksi pöydälle. 273 itse nojasi poskensa kahden sormensa päihin samalla, kun hänen kyynärpää lepäsi pöydänlaitaan. Jäätutkijan edessä lepäsi myös osittain Klaanin saaren kartan reunan päällä puolillaan oleva drinkki. Juoman pinnalla kellui useita sulaneita jääpalojen jäänteitä.

    ”Lainasin karttoja Gamnshulta.” 273 sanoi ja viittoi peukalollaan baaritiskille. ”Hän sanoi, että nämä kartat olisivat muutenkin joutaneet ruokaliinoiksi.”
    ”Mitä Sä Suunnittelet?”
    273 vaihtoi asentoaan tuolissa ja nojasi nyt ryhdittömästi tuolin selkänojaan. Hän napautti pitkällä etusormellaan kartassa saaren ympärille piirrettyä, isoa punaista ympyrää.
    ”Puhelin lisää Paimenesi kanssa tänä aamuna. Hänen ja omien tietojen perusteella arvioin, millä etäisyydellä rannikosta Imperiumin Laivaston saartorengas sijaitsee. Uskon, että nazorakein laivat ovat niin tarkkaavaisia, ettei saartorenkaan läpi pääse huomaamatta edes pienveneellä. Joten meritie on poissuljettava mahdollisuuksistani päästä saarelta…” 273 totesi masentuneena.

    Tiikeli katsoi hetken valkoista tiedemiestä ymmällään. ”Sitä Mä En Oo Oikein Kässännyt, Miks Sä Haluut Veks Täältä, Ku Sähän Voisit Jäädä Tänne! Sä Oot Hyvää Seuraa Ja Susta Vois Tulla Mun Oikee Käsi Tän Paikan Johdossa.” Kissarahi totesi hilpeästi.

    273 katsoi toveriaan hetken silmiin. Hän oli hetken hiljaa, kunnes aloitti vakavasti.
    ”Tiikeli. En sano tätä millään pahalla. Olen todella kiitollinen antamastanne turvasta ja siitä, että pelastitte minut aiemmin. Mutta vaikka sinä ja toverisi olette osoittaneet osaavanne taistella nazorakeja vastaan, en silti kuitenkaan usko, että tämä paikka pystyisi puolustautumaan kovinkaan pitkään Imperiumin Maavoimien rynnistäessä etelään.” Jäätutkija siirsi valkoisen sormensa kartalla saaren yli länsi-itä suunnassa kulkevalle viivalle.
    Viiva kulki Kummitusten suon pohjoispuolelta Pesävuoren länsirinteeltä vuoritukikohdan kautta itärinteille, josta se viimein laskeutui etelän tasangoille ja mutkitteli lopulta itäiselle rannikolle. Kynällä piirretyn viivan yli kulki pohjoisesta etelään osoittavia nuolia.

    Tiikeli loi epäilevän katseen Jäätutkijaan. ”Ai Ei Pystyttäis Puolustaan Vai?”
    273 huokaisi syvään. ”Usko minua. Minä tunnen lajini. Eikä silloin ole kysymys vain ryhmästä tai parista, vaan satapäisestä sotajoukossa. Lisäksi Laivaston lippulaiva, Rautasiipi, pystyy tuhoamaan kaupunkeja yhdellä täyslaidallisella.”
    ”Zyglakeilta kuulemani mukaan nazorakeja häärii jo vuoren eteläpuolella. Lisäksi eilinen partio osoitti, että Imperiumi on kasvattanut aktiivisuuttaan. On vain ajan kysymys, kun maavoimat hyökkäävät täydellä voimalla tänne. Viimeistään Imperiumin kanssa liittoutuneet skakdit käyvät läpi jokaisen kylän etelässä ja ryöstävät ja polttavat ne maan tasalle. En tiedä sinusta ja ystävistäsi, mutta minä uskon, että minulla on paremmat mahdollisuudet pysyä hengissä jossakin muulla saarella, kuin tällä.”

    ”Njaa, Jos Kuolemaa Niin Paljon Pelkäät Nii Tee Mitä Haluut.” Vastasi Tiikeli.

    273:n ilme muuttui hieman tuimaksi, kun hän laski kyynärpäänsä edessään olevalle pöydälle ja painoi kitiiniset sormenpäänsä toisiaan vasten. Urogejegeläinen hämmästyi, kuinka paljon torakan sormet taipuivat siihen suuntaan, mihin niiden ei olisi pitänyt taittua.
    ”Minä jotenkin ymmärrän ajattelumaailmasi…” 273 alotti ”Sinulla on ystäväsi, kotisi ja kaikki mitä olet aina halunnut. Mutta minulla, Tiikeli, ei ole muuta kuin hanskani ja elämäni. Minä selvisin kapinasta, mutta menetin kaiken. Kun heräsin kallionkielekkeeltä, tajusin, ettei minulla ollut enää kotia… Ei ystäviä… Ei mitään. Ei mitään muuta kuin henkeni.”

    Jäätutkijan ääni nousi hieman.
    ”Mutta vaikka minulla ei ollut enää mitään, en halunnut jäädä kuolemaan vuorelle. Minä en siis laskeutunut puolikuolleena kalliorinnettä alas, elänyt viikkoja havuilla, katsonut Aavetta silmiin enkä tappanut omaa lajilaistani vain sen tähden, että voisin kuolla jossakin muualla! Turhan tähden. Sen takia haluan selviytyä, koska minulla ei ole muutakaan. Minulla ei yksinkertaisesti ole varaa hävitä.”
    Tiikelin suu vääntyi hieman mutruun, kun hän yritti käsitellä pääkopassaan 273:n sanoja. Valkoisen nazorakin siniset silmät olivat taas eksyneet pöydillä oleviin karttoihin. Niiden ruskea väri muuttui diskovalojen värien mukaan. Ne vaihtuivat juuri sillä hetkellä sinisiksi, kun torakan katse osui kartassa kuvatun saaren länsiosaan.

    273 katsoi hetken karttaan tehtyjä kuvioita ja omia merkintöjään. Lehu-Metsään oli merkitty zankrzoralainen kysymysmerkki.
    Jäätutkija nojasi huulensa taivuttamiinsa sormiinsa ja vajosi omiin mietteisiinsä. Metsän tapahtumat palasivat yhtä karmivina hänen mieleensä. 273 tajusi, ettei ollut zyglakien tapaamisen jälkeen ehtinyt miettiä, mitä silloin oli tarkalleen tapahtunut. Oliko hän tietoisesti sivuuttanut ajatuksen, pyrkiessään vain mahdollisimman nopeasti merelle? Tähän kysymykseen hän itsekään ei osannut vastata. Mutta nyt kun valkoinen tiedemies tuli puhuneeksi elämästä, heräsi hänen mieleensä kysymys, joka oli päiviä vartonut hänen mielensä perukoilla.

    273:n silmissä välähti muisto. Se hetki, kun Jäätutkija näki oman peilikuvansa Kätösen Sinisen visiiristä.
    Miksi se säästi minut…?
    Tiedemiehenä 273 oli osannut päätellä jotakin Kätösten olemuksesta: ne olivat jonkinlainen Tiedustelupalvelun salainen yksikkö.
    Kätöset nuo Siniset, poistavat kielletyt ajatukset. Kätöset nuo Siniset, vievät päästäsi tiedon jyväset…
    Jäätutkijan selkäkuorta kylmäisi, kun hän pakottautui muistelemaan lorua, joka tuntui nyt entistä uhkaavammalta. Tiedustelupalvelu itse keksi runon ja alkoi levittämään sitä propagandatarkoituksissa. Säkeistöistä käykin ilmi, että Kätösten Sinisten tehtävä on eliminoida Imperiumin vastaiset ajattelijat ja hankkia tietoa. Mutta silloinhan kaiken järjen mukaan minun pitäisi olla jo kuollut…
    273:n mieleen muistui vielä toinen yksityiskohta runosta. Runon väitettiin kertovan aavemaisista, sinisistä käsistä, jotka vaanivat niitä, jotka eivät osoita kuria maatansa kohtaan. Väitettiin, että kädet tulivat öisin naputtelemaan pitkillä, kalman sinisillä sormillaan niiden nazorakien unikapseleiden kansia, joilla oli pahat mielessä. 273 tiesi tämän yksityiskohdan hyvin vain senkin takia, että hänen parhaalla ystävällä oli tapana käydä pelottelemassa muita työläisiä koputtelemalla näiden kapseleita tämän tarun varjolla.

    Jäätutkija mietti tätä yksityiskohtaa samalla, kun pyöritteli muita mahdollisia tietojaan Aaveparista. Kun olin joskus vielä apulaistiedemiehenä Pesässä, kuulin ylempien tutkijoiden mainitsevan koodi Sinisen. En kuunnellut sen enempää, mutta se kuulosti siltä, että kyseessä oli todella salainen tieteellinen projekti.
    Kun hän oli piilotellut mustia nazorakeja pusikossa, valkoinen tiedemies oli ehtinyt nähdä vilauksen visiiripäisen kauhun kädestä. Kämmen oli 273:sta näyttänyt jotenkin mekaaniselta. Ja kyllä, se oli sininen.
    Kädet, jotka on valmistettu mahdollisesti Imperiumin salaisimmalla teknologialla. Ovatko he… kyborgeja?
    Kätöset nuo Siniset, Koodi Sininen, Mustat Aaveet ja Imperiumin salaisuudet. Nämä kaikki kietoutuvat yhteen noiksi kahdeksi valtionsalaisuudeksi, joista jokainen nazorak on kuullut, mutta kukaan ei tiedä niistä mitään.

    Ja silti se ei tappanut minua, vaikka olisi voinut…

    Tiikeli ja 273 olivat molemmat olleet jo viitisen minuuttia aivan hiljaa – mikäli sitä hiljaisuudeksi saattoi sanoa. Tiiksie itsekin oli hiljentynyt ajattelemaan jotain. Varmaankin miten timantista saisi tehtyä smaragdin.
    273 osoitti sen verran elonmerkkejä, että nosti kätensä drinkkilasilleen, tuijottaen kuitenkin jonnekin kartan paperin syvyyksiin. Tiiksie seurasi pää hieman hytkyen ympäröivän musiikin tahdissa, jonka 273 oli ilmeisesti onnistunut karistamaan päästään, kuinka Jäätutkija oli nostamassa drinkkiä huulilleen. Mutta nazorakin käden liike jäi kesken ja hänen silmiensä katse vaihtui, aivan kuin hän olisi muistanut jotain tärkeää.
    Valkoinen tiedemies laski lasin pöydälle ja työnsi hanskakätensä jo hieman rispaantuneen takkinsa povitaskuun. Tiikeli seurasi silmät lautasen kokoisina uteliaisuudesta.
    Jäätutkija veti takkinsa sisässä olleen, hopeisen taskumatin.

    ”Jaa, Eiks Meitin Boolit Kelpaa Vai?” Keltamusta kissarahi totesi hieman närkästyneen oloisesti.
    273 ei kuitenkaan huomioinut Tiiksien sanoja, vaan hänen katseensa oli nyt nauliutunut juomaputeliin. Diskosalin valot heijastuivat sen kiiltävästä pinnasta. Matin etupintaan oli piirretty hopeisella ulotuksella ympyrä, jonka sisällä oli symmetrinen, seitsensakarainen tähti, jonka sisällä koristeli taas nazorak-siluetti. Putelin korkki oli kullan väristä metallia. Korkki oli kiinni salvalla, joka esti korkkia putoamasta vaikka se ruuvattaisiinkin auki. Pullo näytti kalliilta ja hienosti koristetulta. Ei sellaiselta, jonka mekaanikko voisi omistaa.
    ”Ja sen lisäksi…”
    Tiikeli tuijotti taas odottaen nazorakia, joka katsoi omituisesti hopeista taskumattia.
    ”Ennen kuin kaikki alkoi mennä suoraan päin karzahnia… Taisin mennä tekemään lupauksen.”
    273:n hiljaisessa äänessä oli nyt uudenlaista hiljaisuutta ja hänen kasvoilleen nousi vieno hymy. ”Mikäli tämän pullon oikea omistaja on vielä hengissä, hän olisi varmaan todella iloinen saadessaan tämän takaisin.”
    Liljan valkoiset sormet puristuivat arvometallisen kuoren ympärille.
    ”En siis voi tuottaa hänelle pettymystä.”

    Tiikelin suu oli vääntynyt vielä enemmän mutruun, kun hän mietti mitä sanoa. Sitten hän napsautti sormiaan ja päästi ulos sen, mitä oli aikonut kysyä.
    ”Mikset Sä Lennä?”

    Jäätutkija hieman hätkähti urogejegeläisen suoraviivaista tapaa palata alkuperäiseen puheenaiheeseen. 273 työnsi Juipin taskumatin takkinsa sisään ja nojasi tuolillaan vielä enemmän taaksepäin niin, että jakkara seisoi nyt vain kahdella jalalla. Torakka nosti kätensä niskansa taakse ja katsoi kattoon.
    ”Se olikin toisena vaihtoehtonani. Tosin tietääkseni ainoat ilma-alukset ovat Klaanin Telakalla ja niitä tuskin pystyn varastamaan.” 273 kertoi ”Lisäksi Imperiumin laivoissa on varmaankin tehokkaat ilmatorjuntatykit, joten vähänkin vihollisaluksen näköinen lentävä asia ammutaan mereen.”
    ”No Jos Se Ei Olisi Alus,” Tiikeli sanoi mystisesti ”Jos Se On… Lintu?”
    273 hymähti hieman Tiikelin ehdotukselle.

    ”Kuka sellaisilla muka lentää…”

    ”Ei Se Ny Niin Vaikeeta Voi Olla! Ja Jos Se Ei Toimi, Ainhan Klaanilta Voi Pölliä Tavaraa.” Sanoi Tiikeli, alkaen kuitenkin heti empiä.
    ”…No Okei, Molemmatkin Vaan Nouscopetettaisiin Alas Taivaalta. Tymät Imppearilistit.”
    Tiikelin katse kierteli 273:n karttaan tekemiä rinkuloita ja merkintöjä. Sitten hän käännähti ja katsoi taas valkean torakan kasvoja.

    ”No Hei, Mä Muistin Yhen Lainin Jonka Mun Cooli Oppiäiti Joskus Opetti Mulle, Tosin Hieman Epäonnistuneesti. ’Jollet Sä Voi Kukistaa – Vai Oliks Se Kuristaa – Vihollista, Niin Koeta Liittyy Siihen’!”
    ”Mitä tarkoitat tuolla tässä yhteydessä?”
    ”No Vaikken Mä Yleensä Klaania Kehukkaan Enkä Siitä Etenkään Piä, Mutta Jos Susta Hatidi Ei Pysty Vetämään Torakoita Lättyyn Etkä Sä Pääse Täältä Poiskaan, Niin En Mä Näe Sulle Muuta Vaihtoehtoa Ku Liittyy Klaanii. Onhan Se Aika Poliisivaltio ja Muuta Vastaavaa Eikä Siellä Saa Tehdä Mitään Kivaa. Mut Pitäskö Sun Liittoutuu Niiden Kaa, Jos Sä Haluut Pysyä Hengissä?”

    273 kiikkui hieman tuolillaan edes takaisin mietteliäänä. ”Ideassasi on vain muutama aukko. Ensiksi: minä olen nazorak. Klaani on sodassa nazorakeja vastaan. Minut varmaankin tapettaisiin heti, kun olen kolkuttamassa heidän porteilla. Jos edes pääsisin sinne asti kärventymättä. Toisekseen: Klaani on Imperiumin lopullinen kohde. Olisin siis menossa suoraan sinne, minne nazorakein armeija on nopsaa vauhtia marssimassa. Mielestäni se olisi loppujen lopuksi aika heikko oljenkorsi.”
    ”Mut Onko Sulla Muuta Vaihtoehtoa?” Tiikeli kysyi äänessään salaperäisyyttä.

    273 lopetti baarijakkaran käyttämisen keinutuolina ja pysähtyi normaaliasentoon. Jäätutkijan oli myönnettävä itselleen, että urojegeläinen oli oikeassa. Hänellä ei ollut vaihtoehtoja. Mutta silti 273:a kalvoi epäilys ja pelko: voisiko tiedemiehen vihollisen vihollinen olla hänelle ystävä?

    Tiikeli joutui jättämään valkoisen nazorakin tämän kysymyksen kanssa yksin. Keltaisella tanssimestarilla oli monia velvollisuuksia hoidettavana aamu-, päivä-, ilta- ja yöklubin omistajana. Lisäksi häntä kiinnosti nähdä, oliko Joumah oppinut hänen taikatemppunsa.

    Päivä kului ja ilta alkoi laskeutua yökerhon ylle, jonka sisäiseen toimintaan ei selkeästi vuorokauden ajat vaikuttaneet. Reivit jatkuivat yläkerrassa ja basson jytke kuului selkeästi alakerroksen huoneisiin. Tämä harmitti erittäin paljon maanpakolaista, joka oli vetäytynyt piskuiseen koppiinsa rauhallisemman miettimispaikan toivossa.

    Jäätutkija huokaisi syvään tuijottaessaan kattoa. Hieman huonosti kiinnitetty öljylamppu heilui katon rajassa. 273 makoili pitkässä sängyssään, jonka nazorak oli huomannut olevan jalkopäästä korkeammalla kuin toinen pääty. Jäätutkija arveli sängyn jalkojen napsahtavan poikki heti, jos joku laihaa tiedemiestä hieman massiivisempi kaveri istuisi siihen. Alinollahanska, 2905:n taskumatti, linkkuveitsi ja Azra-zamorpistooli lojuivat pienellä pöydällä, joka sekin oli ihan vino ja termiitin syömä.

    Nazorak oli yrittänyt koko päivän keksiä, miten pääsisi pois meneillään olevasta pattitilanteesta, mutta jokainen suunnitelma ja pakenemisidea vesittyi jollain tavalla. 273:sta alkoi tuntua, ettei saarelta oikeasti päässyt pois. Ilma- ja meritiet olivat mahdottomuus. Tiedemiehen mielessä käväisi myös maanalaiset Ma Wetin tunneliverkostot, mutta sekin tuntui liian epätodennäköiseltä reitiltä.
    Imperiumin omat tunnelit yltävät laajalle tämän saaren alla ja nazorakit pitävät tarkkaan silmällä maanalaista liikehdintää. Lisäksi ilman kunnon karttaa ja luolavarusteita nääntyisin joko kuoliaaksi tai päätyisin luolissa asuvien villirahien kitaan harhaillessani tunneliverkostossa.

    Kun 273:n ajatukset alkoivat käydä epätoivoisiksi, hiipi hänen mieleensä taas se, mitä Tiikeli oli ehdottanut.
    ”…Liittyy Klaanii.”
    273 piti ideaa edelleen yhtä vaarallisena kuin ennenkin.
    Vaikka onnistuisin pääsemään Klaaniin, minulla ei ole mitään takuita siitä, etteivätkö he tappaisi tai vangitsisi minua. Olenhan nazorak. Minun lajini on sodassa heitä vastaan ja moni heidän läheisistään on voinut kuolla Ilmavoimien pommituksissa. Kuten varmaan onkin. Miksi he ottaisivat suojiinsa olennon, jonka lajia he vihaavat? Lisäksi olenhan minäkin kantanut oman korteni kekoon sodassa heitä vastaan. He eivät ainakaan ilahtuisi, jos tietäisivät minun olevan aseseppä, joka suunnitteli aseita juuri heidän kansalaistensa päänmenoksi.
    Ja vaikka he eivät tappaisikaan minua, he voisivat vain vangita minut ja lypsää minusta kaikki tietoni ulos. Toilla on kyllä varmasti keinonsa.

    Nazorakin oloa kuitenkin karhensi se, ettei hänellä ollut parempaakaan suunnitelmaa. Nazorak nosti mietteliäästi sormensa suunsa eteen.
    Tietty, jos onnistuisin tekemään sopimuksen Klaanin johdon kanssa. Voisin myydä tietoa turvapaikkaa vastaan. Ainoa keino, jolla tällä hetkellä pystyisin aiheuttamaan mahdollisimman paljon hallaa nazorakein johtokunnalle olisi se, että pistäisin hynttyyt yhteen heidän vastustajan kanssa…
    Toisaalta on taas se, että pääsisinkö edes puhumaan linnakkeen johtajiston kanssa. En tiedä, kuinka herkkiä klaanilaiset ovat ampumaan vihollisensa – edes aseettoman sellaisen. Suora lähestyminen ei välttämättä ole paras kaikista…

    Mutta kuitenkin. Imperiumin armeija on vääjäämättä tulossa, enkä pääse pois saarelta. Klaaniin meno olisi siinä mielessä typerä liike, koska nazorakit ryntäävät suoraan sinne. Tosin kaikista etelän asutuskeskittymistä varmaan pisimpään Klaanin linnake pystyisi torjumaan Imperiumin iskut.
    Ainoat vaihtoehtoni ovat siis joko yrittää liittoutua Klaanin kanssa tai jäädä tänne. Asiaa pitää harkita tarkkaan…

    Jäätutkija 273:n kasvot olivat ilmeettömät, kun hän tuijotti maatessaan huoneensa kattoa.

    Öljylamppu heilui yllä olevan tanssilattian musiikin ja parinkymmenen asiakkaan jalkojen vaikutuksesta.

    Tanssilattian parketin, ohuen multakerroksen ja lahojen kattolautojen läpi porautuva, muakan pennun kidutusta muistuttava kitarasoolo tunkeutui 273:n aivoihin.

    Katosta varisi pölyä musiikin äänenvoimakkuuden johdosta. Nazorak joutui räpäyttämään muutaman kerran silmiään saadakseen hiukkaset pois niistä.

    273:n ilme ei värähtänytkään.



    Joo. Eiköhän tämä ole selvä.

    Jäätutkija nousi ja nappasi maahan myttäämänsä työtakin raadon. Hän keräsi pöydällä olevat esineensä ja työnsi taisteluhanskansa käteensä. Hän oli valmis lähtöön.

    Tiikeli oli jälleen kilisyttänyt drinkkilasiaan ja muutkin urogejegeläiset olivat kerääntyneet saman pöydän ääreen. Vain DJ:nä toimiva, mekaaninen S1rl ei ehtinyt juttutuokioon, koska jonkun piti pitää musiikit soimassa ja Paimen ei taas vaivautunut yökerholaisten joukkoon.

    Tiikeli istui pitkän, neliskanttisen pöydän päässä. Hän rummutti käsillään pöydän kantta ja heilutti päätään musiikin tahdissa niin, että hänen päässään olleet aurinkolasit meinasivat vähän väliä tipahtaa lattialle.
    Pöydän toisesta päästä katsottuna Joumah istui pöydän vasemmalla sivulla lähinnä Tiiksietä. Hänen kielensä oli noussut sinisen Rurun poskella, kun Joumah tökki uskomattoman nopeasti pienellä veitsellä tyhjää tilaa urojegeläisen varsin pienten sormien välissä.
    Viherruskea ja isosilmäinen Gamshu näytti pälyilevän jotenkin pelokkaasti ympärilleen Joumahin vieressä.
    Pöydän oikealla puolella taas istui soturi hopeahaarniskassa. Hän oli ottanut rennon asennon ja hänen kätensä lepäsi tuolin selkänojalla. Soturi pureskeli suussaan meripihkasta ja vaaleanpunaisesta jauheesta sekoitettua purukumia, puhallelleen siitä välillä hienoja purkkapalloja.
    Hieman pidemmän urogejegeläisen vieressä istuva Amshu yritti koota pelikorteista korttitaloa. Hän oli varma, että saisi rakennettua hienon tönönsä tällä kertaa valmiiksi.

    Gamshu päätti aloittaa uinuksissa olleen keskustelun varsin kovaäänisesti: ”SitÄ Mä Mietien Et MIKS Sä Menet Poistauaun Meidan Ai!noan Sääntö????????”
    Tiikelin pää hytkyi edelleen basson tahdissa. ”Juu Niin Mä Tein. Musta Tuntu, Että Tää Paikka Ois Vielä Siistimpi Jos Täällä Ei Olisi Sääntöjä. Ja Onhan Se Hianoo Et Jokainen On Oman Itsensä Herra Eikä Kukaan Oo Komentelemassa Muita.”
    ”Mut Ei,kö Jääätutkeijo Ole Vaarassa Nyt En!?!??1?” Gamshu jatkoi hieman huolestuneeseen sävyyn. Veitsellä taiteileva Joumah kuitenkin käänsi katseensa häneen.
    ”Mää Kyllä Oon Valmis Saattaan Sen Jäätutkijan Vaaraan Jos Tulee Hyvä Hetki…” Sanoi Joumah ja kohotteli kulmakarvojaan vihjailevasti.
    ”Jos Sää Teet Jotain Jäätutkijalle, Taiat Itse Joutua Klaanin Muurien Sisäpuolelle…” Tiikeli totesi hiljaa.

    Joumah järkyttyi ja hän lopetti tykkänään Jäätutkijan ajattelun. Samaan aikaan Joumahia pöydän toisella puolella istuva soturi naurahti.
    ”Yritäksää Joukka iskee jonkun noilla sun tappo-jutuillas? Taino, etsää pystyis iskemään ees kirveellä ladon seinään, joten turha haaveilla et sää saisit perääs ketään.”
    Tämän kuultuaan Joumah löi veitsensä entistä voimakkaammin keskisormen ja nimettömän väliin niin, että oli lähellä, ettei jompikumpi olisi jäänyt veitsen alle. Pöytä tärähti kuitenkin niin, että Amshun juuri valmistumassa ollut korttitalo romahti kasaan ja säikähtänyt Gamshu näytti siltä kuin aikoisi itkemään
    ”Katotaanko!?” Joumah uhosi.
    ”’Kattotaanko!?’? Emmää ees viittis yrittää noilla silmillä. Jätkä kattoo niin kieroon.” Purkkaa puhaltava urogejege solvasi.

    Vaikka keskustelu pöydässä uhkasi kärjistyä puukkotappeluksi, Tiikeli ei tuntunut huomioivan sitä. Hän vain naputteli sormenpäillään pöytään ja hyräili musiikin tahtia. Keltamustan kissan katse kierteli hytkyvässä tanssikansassa. Mutta sitten Tiiksie huomasi salin reunalla tutun hahmon, joka lähestyi heidän pöytäänsä hyvää vauhtia. Tulija yritti parhaansa mukaan väistellä häntä pidempiä tanssijoita ja diskon muita vieraita. Tulija saavutti Tiikelin jengin pöydän ja 273:n kasvot erottuivat paremmin violetin ja turkoosin sävyisissä vilkkuvaloissa.
    Tiikelin kasvoille nousi hymy ja Joumahkin ja soturikin lopettivat kinastelunsa.

    ”Päivää, Aarijudmin! Varsinaista Eeben-Puuta, Että Liityt Seuraamme!” Tiikeli huudahti riemuissaan.
    Ennen kuin 273 ehti vastata, hopeinen soturi heitti oman tervehdyksensä päin nazorakin naamaa: ”Sulla on pisimmät kuteet ja rumin naama”

    Jäätutkija joutui taas aivan sanattomaksi tällaisen sopimattoman kielenkäytön edessä, mutta hän puisti päätään ja palautti mieleen oman asian, josta oli tullut puhumaan.
    ”Minä mietin hieman asioita ja uskoisin nyt keksineeni ratkaisun.” Jäätutkija aloitti ”Olen todella kiitollinen teille siitä, että pelastitte minut ja että tarjositte minulle turvaa-”
    273:n puhe keskeytyi, kun hänen katseensa eksyi Joumahiin, joka edelleen tökki tikarillaan sormiensa väliin. Tiedemies oli varma, että Ruru-kasvoiselta urogejegeltä katkeaisi kohta sormi.

    ”Mutta kuten sanoin aiemmin, uskon, että minun lähdettävä täältä.”
    Tiikeli nousi pöydän ylle kiinnostunut ilme kasvoillaan. ”Minne Sä Aiot Mennä?”
    ”Sanotaan vaikka, että minulla on uusi suunnitelma.”

    273:n katse kulki hitaasti jokaisen pöydässä istuvan, omituisen otuksen yli: Tiikelin pään heiluminen oli aiheuttanut hänen aurinkolasiensa valahtamisen Tiikelin kuonolle. Joumah kirosi ja parkui, koska hän oli kuin olikin viiltänyt sormeensa suuren haavan. Gamshu ei enää näyttänyt surulliselta vaan oli onnistunut nukahtamaan. Hopeisen soturin puhalteleman purkkapallo oli räjähtänyt hänen kasvoilleen. Amshu oli varastanut vierustoveriltaan palan purukumia ja tilkitsi sillä korttitaloaan vakaammaksi.



    273 huokaisi syvään.

    ”Veisittekö minut Klaaniin?”

  • Saunaviesti

    warning Sisältövaroitus: Tämä viesti ei edusta Klaanon Oy:n arvoja ja on aikansa (sekä tosi oudon hornyn teinin) tuotos.

    Meri

    Meren kylmyys kävi kasvillisuuden Toan voimille. Hänen voimansa eivät kestäisi enää kauaa.

    Aloem oli maannut pienehkössä puunpalasista ja juurista valmistetussa veneessään jo toista päivää. Hän ei ollut kuitenkaan onnistunut törmäämään rantaan. Veneessä ei oikein ollut tekemistä, juuriin raapustaminen alkoi käydä tylsäksi ja ruoskan kahvassa roikkuvan medaljongin salakirjoituksen osasi Toa jo ulkoa. Nukkuminen ei onnistunut ja muonavaroiksi otetut omituiset siemenet olivat jo pieniä puita. Ehkä kasvillisuuden Toan ei kannattaisi edes yrittää kasvien viljelyä: koska kaikki tapahtui liian nopeasti.

    Aloem ei ollut selvillä sijainnistaan. Ympärillä näkyi vain horisonttia, horisonttia ja saari? Toa nousi istumaan huomatessaan kaukaisen saaren. Hän tahtoi päästä sille. Unelmoivana hän jätti kuitenkin huomaamatta erään asian: venettä ympäröivä vesi alkoi loiskumaan jonkin pyöriessä ympärillä. Jonkin, joka yht’äkkiä tönäisi Toaa. Toa säikähti todella pahasti. Hän huojui kauhistunut ilme kasvoillaan pitkin venettä ja yritti saada veneen pysymään pystyssä, mutta ei pystynyt siihen.

    Kasvillisuuden Toa huomasi istuvansa erittäin matalassa vedessä. Vene oli kyllä kaatunut, mutta miksi hän pystyi koskettamaan pohjaan?
    ”Koska Olet, Heh, Matalikossa.” kuului vastaus miehekkäällä äänellä hänen takaa.
    Tiikerimäinen rahi, nimeltä Tiikeli istuskeli täysissä sukellustarvikkeissa Aloemin takana. Tiikeli oli ilmeisesti sekapäisessä tilassa, mutta vaikutti olevan parantumiseen päin. Mikä sitten lieneekään normaali tila puhuvalla kissalla.
    ”Älä Usko Kaikkeen Mitä Näet.” Kertoi Tiikeli vastauksen kysymykseen, jota ei kysytty. ”Todellisuudessa Olen Mata Nui-Lehmä. Mmmmuuuuu!”

    Aloem katseli raidallista rahia ihmeissään. Hän oli seilaillut elämänsä aikana sadoilla saarilla, mutta mitään tälläistä hän ei ollut nähnyt. Toa yritti pysyä tyynenä.
    ”Päivää! Olen Tiikeli, Hauska Tutustua Näin Kello Kolme Aamuyöstä!” huudahti Tiikeli ennen kuin Toa ehti sanoa sanaakaan.
    ”Päivää… Olen Aloem.” Kertoi Toa puolestaan ujosti uudelle tuttvuudelleen. Hän ei tulisi kuitenkaan tapaamaan muita älyllisiä olentoja pitkiin aikoihin, joten päätti ystävystyä kissan kanssa.

    Bio-Klaani, erään hylätyn mökin eiliset tapahtumat.

    Venyvyyden Kraata oli viime aikoina alkanut tuntea voimiensa hupenevan. Saapuessaan hän oli vielä pystynyt luomaan illuusioita, mutta nyt ne olivat pelkkiä varjoja lattialla. Mikä oli antanut hänelle voimat Qor Nuilla? Miksi voimat eivät enää olleet kunnossa?

    Hän ei voisi enää tehdä täydellistä hyökkäystä yksin. Hänen täytyi löytää liittolaisia.

    Täydellisesti infektoitunut Salaman Matoran yritti pitää taloa lämpimänä lisäämällä takkaan puita, hiiltä, mitä tahansa palavaa löytyikin. Matoran katsoi erästä puista tynnyriä: ”Ruu-ti tyn-ny-ri” hän tavasi kömpelösti, mutta ei tajunnut sitä, joten heitti tynnyrin liekkien joukkoon.

    Bio-Klaani, Chat-kahvio tänään.

    Muuan painovoiman Matoran luki syrjäisessä pöydässä lehteä erään toisen salaman Matoranin kanssa: ”Rakennus paloi perusteellisesti saaren kaakkois-osassa.” Luki Painovoiman Matoran ääneen: ”Kuuluisiko tuolla ’kaakkois-osassa’ olla viivaa?”

    Salaman Matoran katseli häntä hämmentyneenä ”Kuulostaako ’kaakkoisosassa’ sitten järkevämmältä? Kyllä siinä minun mielestä pitäisi olla viiva.”

    ”Ei yhteen…” Huokaisi Painovoiman Matoran ja jatkoi selittämistä: ”Se saattaisi olla ’kaakkois osassa’, mutta en ole varma. Tai ehkä olenkin.”

    Ja niin he rupesivat keskustelemaan monta tuntia viivoista ja pilkkusäännöistä (alkoholi auttoi). Lopettaen keskustelun katoamiseen terassille.

    Uroijegen.

    Aloemin vene alkoi hajota Toan imiessä kasvillisuuden itseensä. Hän jätti kuitenkin pienet palaset yrttejä jäljelle ja istutti ne rannan lähettyvillä olevalle kukkulalle. Tiikeli oli paennut jonnekin päin valkoisesta hiekasta koostuvaa rantaa. Aloem ei uskonut, että pienelle ystävälleen tapahtuisi mitään, joten lähti jaloittelemaan pitkin hiekkaista rantaa, jota ympäröi ruskassa oleva metsikkö. Toa ei pitänyt syksystä, eikä etenkään talvesta. Kasvillisuus katoaa kaikkialta maan päältä.

    Yht’äkkiä Aloem kuuli kauhua tihkuvan huudon suunnasta, jonne Tiikeli lähti. Toalle tuli toive, että olisi ottanut uutta naamiotaan valitessa Kualsin tai edes Kakaman. Paksut saappaat tuntuivat hankalilta hietikossa, mutta to juoksi. Juoksi kunnes näki jotain, jota ei olisi ehkä halunnut nähdä: Kolmibioinen, ilmeisesti vihainen, pinkki karhumainen rahi oli käynyt Tiikelin kimppuun!

    ”Aloem, Auttaisitko Hieman?” Huusi Tiikeli sekavassa tilassaan: ”Joumahin Illallinen Kävi Kimppuuni!”

    ”’Joumahin Illallinen’… Miten kukaan voisi antaa sellaisen nimen jättiläismäiselle pedolle?” Aloem mietti, mutta lopulta yritti pyyhkiä ajatukset mielestään. Hänen täytyisi nyt käydä taistoon!

    Toa veti miekkansa esille, mutta horjahti hieman sen painosta. Hän ei pitänyt niinkään taistelemisesta, mutta näin pakon edessä oli pakko. Elementaalienergiaisku karhua läheisiin puihin, jolloin oksat alkoivat venyä kaulan ympärille kuristaen sitä voimakkaasti. Tiikelillä oli hämmästynyt ilme. Eiväthän puut yleensä olleet hänen pieniä apulaisiaan.

    Joumahin Illallinen sätki hetken ennen kuin nousi takajaloilleen. Näky oli pelottava. Oksat katkesivat ja puut irtosivat juuriltaan. Karhu oli ottanut uuden kohteen saaliikseen, jolloin se nosti oikean tassunsa ja valmistautui iskemään. Aloem ehti aktivoida Hunansa,

    mutta ei piiloutua. Seurauksena oli voimakas isku vasempaan kylkeen, Illallisen kynsi olisi seivästänyt Toan, ellei hän olisi kantanut kestävää haarniskaa yllään. Vartaloa myötäilevä musta villapaita repesi kuitenkin, mikä sai Aloemin hyvin vihaiseksi. Isku miekalla keskelle tassua oli oikea tapa kiittää pinkkiä Rahia. Näytti siltä, että isku ei olisi edes tuntunut. Karhu heitti Toan kauemmas rannalle. Suoraan irtoleväkasan päälle, jossa Joumah nukkui. Voimakas tömähdys paikkaan sammuneen Rahin viereen sai varmasti hänet hereille.

    ”NNNGGGAAAAAAAAHHH!!!” Kuului kiljaisun, haukotuksen ja epämääräisen krapula-äänen yhdistelmä Ushmahin suusta.

    Meri

    Selvästi violetti ankeriasmainen Rahi, Lieko oli nukkunut Uroijegenin lähistöllä. Taistelun äänet (ja etenkin Joumahin huudahdus) saivat herkän Rahin hereille. Jospa hän menisi katsomaan tilannetta.

    Kala ui pois pienestä luolasta kohti Uroijegeniä, mutta pysähtyi muistaessaan samoilla vesillä tapahtuneen hyökkäyksen Tärtäläis-kauppiaan kimppuun.

    ”Lioku…” Kuului telepaattinen voihkaisu sekä kaikkialta että ei mistään.

    Uroijegen

    Pinkki Joumahin Illallinen oli saanut iskuja miekasta, ruoskasta, nyrkistä, jalasta, puunlatvasta ja ties mistä muusta, eikä vaikuttanut edes väsyvän.

    ”Joumah?” Kysyi hengästynyt Aloem, joka kompuroi ylös merestä – karhu heitteli häntä liiankin usein.

    ”Niin, Kaunis Toa HIK ?” Vastasi Rahi humaltuneena.

    Toa riisui saappaansa ja tyhjensi ne vedestä. Hän ei ollut kovin imarreltu humaltuneen Ushmahin puheista. ”Miksi tuon Rahin nimi on ’Joumahin Illallinen’? Oletko joskus saanut tuollaisen tapetuksi?”

    ”Kyselet Paljon.” Sanoi Joumah täydellisen neutraalilla äänellä, mutta yritti taas olla kohtelias: ”Kyllähän Minä Tuon Nimesin, Mutta Edellisellä Kerralla Se Vain Käveli Tiehensä. Ei Tullut Pekonia Ei.”

    Joumahin silmät sädehtivät hänen ajatellessa pekonia. Aloem taasen puki saappaat takaisin jalkaan ja aikoi aloittaa uuden hyökkäyksen. Ehkäpä tunkemalla kuusi kurkkuun.Mutta hän keskeytti lähdön huomatessaan Tiikelin… Tanssivan?

    Kyllä. Tiikeli tanssi joitain epämääräisiä liikkeitä ja päätti sarjan hienoon kierrepotkuun, joka osui keskelle Illallisen kuonoa. Karhu katsoi säikähtäneenä kieroon ja huomasi kuononsa litistyneen. Tämä oli kauheaa sen mielestä. Nenä on tärkeä elin! Ja niin karhu kuoli järkytykseen. Romahdus kuului kaikkialle ympäri Uroijegeniä. Joumahin Illallinen on vihdoin kuollut!

    [spoileri]Tiikeli, jos sinulla vain riittää aikaa, mikä ei kylläkään ole mahdollista, niin voisitko yrittää keksiä joitain liikkeitä tuohontanssiin? Kiitoksia kuitenkin.[/spoileri]

    Uroijegeniläinen Ushma-kylä.

    Kansa oli kerääntynyt torille. He tiesivät, mitä oli tapahtunut. Kaikki olivat aivan hiljaa, kunnes jokainen rupesi kiljumaan! Traumojen määrä oli jo hälyttävän suuri.

    Takaisin rannalle

    ”Jee!” Huusi Joumah ja tunki Aloemilta lainaamansa miekan viimein kuolleen Joumahin Illallisen hampaiden väliin. Hän kömpi sisään suuhun ja alkoi repiä lihan palasia ”Voisin Syödä Tämän Kaiken Aivan Yksin!”

    ”Mutta Et Syö!” Huudahti Tiikeli ja hyppäsi Joumahin seuraksi.

    Aloem katsoi järkyttyneenä kohtaa, jossa aivot kaivettiin kuonon sijaan silmä-aukosta, josta oli työnnetty silmä syrjään. ”Kaksi pientä sadistia. Pitäkööt vain hauskaa.” Hän mutisi ja lähti kävelemään rantaviivaa poispäin. Mutta jokin oli vialla. Hän tunsi itsensä seuratuksi, joten alkoi vilkuilla ympäriinsä. Vedessä loiskahti. Aloem oli nähnyt punertavan Rahin, joka tuijotti häntä vedestä. Mutta nyt se oli poissa. Vain hän, ranta ja kaksi ystävystä, jotka yrittivät saada sydämen korvasta ulos. Siinä oli kohta, jossa Toan täytyi estää oksentaminen.

    Aikainen yö, Uroijegen

    Aloem seisoi suuren padan ääressä ja keitti ruohoa Umbran reseptillä. Tiikeli katseli kuplivaa vettä ja päätti heittää mursujen sijaan palasia Joumahin Illallisen lihaa. Ehkäpä se maistuisi edes mursun tapaiselta.

    Joumah oli kadonnut läheiseen pyhään temppeliin, jossa kuuluisi olla pyhempi, universumin eeppisin sauna ja kaikista pyhin, vihtomisen naamio, jota ei tuntunut koskaan löytyvät. Kunnon löylyt tekivät terää viileinä syys-iltoina, joina viettäisi mieluummin aikaa lämmitellessä kuin muuten vain juoksennellessa.

    Useat Fikout juoksentelivat varjoissa saaden pelottavia varjoja näkyviin. Tälläisiä iltoja pitäisi olla syksyllä enemmänkin. Koska täydellisyys.

    ”Aloem…” Aloitti Tiikeli keskustelemaan Toan ojentaessa hänelle lautasellisen keittoa, joka näytti todella epäilyttävältä: ”Haluaisitko Tulla Saunomaan Kanssamme? Löylyt Tulisivat Olemaan Hienot.”
    Kasvillisuuden Toa katsoi epäillen raidallista ystäväänsä, joka näytti pitävän keitosta. Hän ei tiennyt, miksi jättäisi tulematta, joten vastasi: ”Voih… Kyllähän minä voisin tulla-”
    ”Hienoa!” Huudahti Tiikeli niin, että keittolautanen lensi 9001 astetta ympäri ilmassa ja räjähti näyttävällä leimahduksella. ”Joukka?”
    ”Tiikeli?” Kuului vastaus nokiselta Ushmalta, joka oli juuri saapunut sytytyspuuhista.
    ”Lisää Tehoa Kiukaaseen!”
    ”Heti Paikalla!” Huusi Joumah hilpeästi ja sukelsi takaisin temppeliin.

    Tiikeli katseli odottavasti Temppelin savupiippuna toimivaa koristeellista pylvästä, kuin odottaen jotain tapahtuvan. Hän oli varma, että kohta tapahtuisi jotain. Ja niin tapahtuikin: Valtava musta savupilvi jyrähti esille, jolloin Tiikeli pongahti ilmaan ja juoksi kohti tuntematonta, huutaen samalla ”Olutta Ja Makkaraargh!”

    Aloem jäi yksin nuotiolle ja mietti hetken. Hän oli lupautunut saunomaan, joten hän myös menisi. Ja niin Naispuolinen Kasvillisuuden Toa alkoi tepastella kohti Temppeliä.

    Ranta

    Tiikeli oli kompuroinut ranataviivalle ja alkoi etsimään jotain. Tämä jokin oli pieni metallinynnyri, joka oli upotettuna meren alle. Sen nostaminen tuotti aina hankaluuksia, mutta kylmä olut oli sen arvoista.

    Kissamainen rahi kastoi jalkansa hyiseen veteen ja tutkaili tynnyriä. Se oli tavallinen tynnyri, joka oli tällä kertaa harvinaisen jumissa. Tiikeli joutui kastamaan päänsä veteen, koska tynnyri valui jatkuvasti syvemmälle. Jos hän voisi vain jaksaa…

    Mutta silloin jokin auttoi Häntä. pitkä ankeriasmainen Rahi työnsi tynnyrin päällään rannalle. Tiikeli ei tiennyt mitä sanoa, joten tyytyi sanomaan”Kii-tos.”

    Silmän räpäyksessä oli kala uinut pakoon. Mutta Tiikeli mietti uutta tuttavuuttansa enemmän olutta! ”Jippii!” kuului hihkaisu hämärällä rannalla.

    Temppeli

    Aloem tutkaili kivisiä seiniä. Hän ei tajunnut kaiverruksista puoliakaan, eikä välttämättä edes halunnut. Pian käytävä päättyi ja vastaan tuli ovi. Suuri kivinen ovi, joka oli avattu. Oven takana oli soihduin koristeltu pyöreä huone, joka oli täynnänsä hyllyn tapaisia juttuja. Keskellä huonetta oli pylväs, jonka kaiverruksista sai Toakin selvää: ”Ethän sauno vaatteet päällä, kiitos.”

    Aloem mulkaisi kaiverruksia, mutta totteli. Hän istahti penkin tapaiselle ja riisui Saappaansa, jotka olivat täynnä hiekkaa. Paksu haarniska olikin hieman hankalampi, koska se painoi, mutta kyllä senkin sai yrittämällä. Painava haarniskan yläosa romahti maahan kovalla äänellä, joka sai Saunovan Joumahinkin hätkähtämään. ”Aloem, Kaikki Kunnossa?”
    ”Kyllä… Kaikki on kunnossa.” Vastasi Toa kysymykseen. Ja riisui panssarinsa alaosan, joka oli hiertänyt ilkeästi.

    Silloin Tiikeli ryntäsi sisälle ja riemuitsi oluen tähden. ”Muistin Juuri, Että Söimme Kaikki Makkarat Viime Kerralla, Joten Emme Tule Saamaan Niitä!” Tiikeli huudahti ja heiti tynnyrin sauna-huoneeseen. Ennen huoneeseen astumista hän katsahti ympärilleen ja huomasi Aloemin nurkassa. ”Riisu Toki Loputkin Vaatteet Päältäsi Ja Tule Saunomaan Kanssamme.” Tiikeli hihkaisi, mutta tuli sen jälkeen hieman totisemmaksi ja kysyi: ”Vai Tarvitsetko Apua?”
    ”Ehh.. Ehkä en kuitenkaan…” vastasi Toa hieman ujosti. Ja näytti kädellä merkkiä, joka voisi tarkoittaa: meneppä jo siitä.
    Tiikeli katsoi kummaksuen, mutta päätti jättää Toan rauhaan ja kiirehtiä Saunomaan. Aloem mietti hetken, ja riisui villapaitansa sekä housunsa.

    Saunahuoneessa oli hankala nähdä mitään, koska suuri ellipsi huone oli täynnä höyryä. Tiikeli ja Joumah istuivat kivisillä lauteilla, joille oli keksittävä parempi nimi, koska lauteet vittasivat selvästi lautoihin. Huoneen keskellä oleva kivikasa hehkuin erittäin kuumana, odottaen löylyvettä päällensä.

    Ovi avautui pukuhuoneista, jolloin valoa vasten näkyi hahmo, kuin varjo. Joumah ja Tiikeli katsoivat kunnioittaen tulijaa, joka katosi höyrypilveen heti oven suljettua. Joumah yritti saada puheenaiheen aikaseksi: ”Tiikeli?”
    ”Niin?”
    ”Luokitellaanko Kanohi Vaatteeksi?”
    ”En Ole Varma. Aloem Ei Ole Ainakaan Riisunut Omaansa, Joten Ehkä Ei.”
    ”Mutta Mitäpä Me Tälläistä Pohdimme. Olutta?”
    ”Kyllä!”
    ”Aloem, Istu Toki Viereemme.”
    ”Istuisinko?” Kuului vastaus kolmannella äänellä, joka ei ollut Tiikeli, eikä Joumah, joten sen täytyi olla Aloem.
    ”Istu vain” Sanoi Tiikeliltä kuulostava ääni.

    Toa alkoi kävellä kohti ääniä. Hän ei nähnyt sankassa sumussa yksinkertaisesti sanottuna mitään. Viimeistään siinä kohtaa, kun jalka osui johonkin, saattoi olla varma, että löysi istumapaikan. Ja koska oluen litkiminen kuului läheltä, olivat myös kaksi ystävystä siellä.
    ”Aloem, Tiesitkö, Että Rintasi Näyttävät Pienemmiltä Kuin Olisin Luullut?” Selitti Joumah humalapäissään.
    Aloem oli suorastaan järkyttynyt Joumahin hävyttömyydestä, joten löi häntä takaraivoon, ja näin Ushma putosi lauteet alas ja romahti lattialle.
    ”Heh.” Naurahti Tiikeli ja mietti heken, kunnes sanoi nostaen samalla kauhallisen vettä ilmaan. ”Joumah, Mielestäni Löylyt Eivät Ole Vielä Tarpeeksi Voimakkaat.”
    ”Totta Puhut, Vanha Veikkoseni.” Vastasi Ushmamainen ääni lattialta. joumah yritti vielä nousta takaisin lauteille, ja valmistautui itsekin löylyjen heittämiseen. Silloin alkoivat todella kuumat aallot laskeutua heittojen tahdissa Joukkion niskaan.
    ”Voisitte ehkäpä hieman vähemmän käyttää tuota vettä.” Kuului kokea ääni, joka ei ollut Aloemin. Se vaikutti tulevan samaan aikaan sekä kaikkialta että ei mistään. ”Silloin on liian koskeaa, jos pystyy kiduksilla saamaan happea saunassa.”
    ”Mistäs Tiedät, Että Pystyy? Sinulla Tuskin Sellaisia On.” Vastasi Joumah töykeästi saapujalle.
    ”Entä jos onkin? Saisin tavallisestikin 7/10 tarvitsemastani Hapesta maalla, mutta täällä aivan selvästi täydet 10/10!”
    ”Ai, Olet Se Meitä Stalkkeroiva Kala.” Sanoi Tiikeli: ”Tervetuloa – Tulisit Toki Seuraamme.”

    ”Tietä Pitkin. Olen Joumah Ja Tuolla Höyryssä Ovat Tiikeli Ja Kaunis Aloem.”
    ”Ja nyt sanot, että olen kaunis. Vasta hetki sittenhän haukuit rintojani.”
    ”Kuka Sanoi, Että Haukuin? Ehkäpä Pienehköt Rinnat Ovat Mielestäni Kauniita.”
    Aloem huokaisi syvään ja yritti päättää tämän puheenaiheen mutisemalla jotain epäselvää.
    ”Ja minä olen Lieko.”Kertoi Kala tuntemattomasta sijainnista. Hetken oli hiljaista, kunnes Tiikeli tunsi Oluttynnyrin katoavat hänen etujalkojensa otteesta. ”Saisinko?”
    ”Ota Vain.” Huokaisi Tiikeli vastaukseksi.

    Kymmenet sammakot olivat onnistuneet tunkeutumaan saunahuoneeseen. Aloem ei olisi muuten tuntenut tilanteessa mitään pahaa, mutta osa sammakoista saattoivat olla myrkyllisiä. Hän käytti elementaalivoimiaan, jotta voisi työntää sammakkoja poispäin kivilaattojen välistä kasvavilla juurilla. Tiikeli puolestaan oli hypähtänyt lattialle ja teki palvomisliikkeitä erään suurikokoisen vihreän sammakon edessä, joka vastasi sanomalla ”Grobit!”

    Lieko vaikutti ilmeisesti keskustelevan Joumahin kanssa ajatuksilla, koska molemmat vain istuivat hiljaa ja näyttivät keskittyvän, ellei muutamaa löylynheittokertaa laskettu mukaan.
    ”Aloem, On Vuorosi Käydä Täyttämässä Saavi.” Huudahti Joumah yllättäen.
    ”Joko taas? Eikö Liekokin voisi välillä?” Huokaisi Toa.
    ”Hei! Minä täytin silloin kun sinä olit leikkimässä sammakoiden kanssa.” Vastasi Kala erikoisella, telepaattisella äänellään.
    Toa säikähti muistaessaan sammakot, mutta huokaisi helpotuksesta huomatessaan niiden häipyneen. Samoin oli Tiikeli. Aloem kävi noutamassa Saavin ja aloitti matkansa huoneen toiseen päähän. Se oli helppoa, koska vesihöyry oli hälventynyt ja huoneessa pystyi näkemään pidemmällekin kuin nenäänsä asti. Jos omisti nenän.

    Ellipsin muotoisen huoneen perällä olisi pitänyt olla kaunis suihkulähde, jota koristi suuri patsas, joka esitti lohikäärmeen tapaista olentoa, joka söi leipää ja vihtoi itseään. Veistoksen alla oli suurehko allas, jossa veden olisi pitänyt olla, mutta miten kävikään? Se oli tyhjä!

    Aloem kiljaisi, koska oli jotenkin onnistunut yhdistämään Tiikelin katoamisen vedenkierron ehtymiseen. Hän ei ollut itsekään varma, miksi halusi juosta tarkastamaan Raidallisen Ystävänsä voinnin, mutta silti hän teki niin. Aloem juoksi ulos saunahuoneesta, jossa Lieko puheli oluttynnyri saksikässään Joumahin kanssa. He eivät humaltuneina huomanneet Toan pakenemista, vaaan keskustelivat: ”Tiedän, että ’Isä 42’, joka kerran loi lajimme, antoi meille mahdollisuuden pukea Kanoheja käyttöön, mutta en tiedä, miten sellaisen saisi mahtumaan päähäni.”
    ”Vai Niin, Vai Niin. Minäpä En Olekaan.”
    ”Mikä et ole?”
    ”Epämuodostunut Peukalo.”
    ”Et kai väitä, että minä olisin?”
    ”En? Vai Väitinkö? En Tiedä… Ehkäpä Vielä Yksi Kulaus Olutta Parantaisi Muistia.”

    Soihduilla valaistun pukuhuoneen läpi, kohti hämärää käytävää, joka johti maan pinnalle, juoksi Toa, mutta pysähtyi ulko-ovelle. Hän oli melkein unohtanut, että oli täysin alaston. Nopeasti käytti Toa läheiseen puuhun elementaalivoimiaan ja suurensi erään sen lehdistä satakertaisen kokoiseksi. Tämän hän sitten repäisi irti ja puki viitaksi päälleen.

    Lähistöltä kuului ääniä – kuin joku kituisi. Kasvillisuuden Toa toivoi, että se ei olisi Tiikeli, vaikka tiesikin asian olevan niin. Tiikeli kouristeli temppelin suihkulähteeseen johtavalla purolla Violetti Yksisilmäinen Sammakko päällään. Sammakon jalkojen kohdalla oli Kissamaisen Rahin nahka saastuneen väristä ja hilseili järjetöntä vauhtia. Aloem järkyttyi näkemästään. Hän ei tiennyt, miten saada Sammakko pois Tiikelin päältä, ellei hän ottaisi maasta bion pituisen kepin ja huitaisisi sillä sammakkoa. Hei, hänellähän oli jo suunnitelma. Ja Niin Toa nosti maasta Bion pituisen kepin ja huitaisi tarkasti kyklooppisammakkoa, joka lensi pitkässä kaaressa metsään.

    Tiikelin kouristelu ei ollut päättynyt. Rahi oli kuitenkin siirretty sivummalle puron tukkeena olemisesta ja lojui Aloemin sylissä kuin ruumis. Tämä ei kuitenkaan pitänyt paikkaansa, koska Tiikeli hengitti vielä ja jopa vihelteli. Vihellys kuulosti kuitenkin epämääräiseltä, eikä Toa pystynyt tunnistamaan säveltä. Tiikeli avasi silmänsä ja katsoi surullisella katseella Toaa, joka vastasi katseeseen surullisemmin. Surullisin oli kuitenkin Violetti Kyklooppisammakko, joka ei taaskaan onnistunut saamaan ruokaa. Ehkäpä Ushma-kylässä voisi löytyä muutama uhri… Nais-Toa pohti miten voisi saada Kissamaisen ystävänsä taas kuntoon. Ympäröivässä metsässä saattoi olla ratkaisu, joka täytyisi vain löytää, mutta siihen ei olisi aikaa. Aloem hieroi vain kolmisormisella ja yksipeukaloisella kädellään Tiikeliä, joka oli kuolemaisillaan. Vaikka pulmista viimeisenä oli se, että hän oli lähes alasti, oli hänen kylmä ja vasenta jalkaa kramppasi. Ehkäpä pieni jaloittelu auttaisi, mutta minne hän veisi Tiikelin? Lieko ja Joumah varmaankin pystyisivät pitäämään hänestä huolen. Ja niin hän laski Rahin sylistään pehmeälle sammalmättäälle, joka kasvatti itselleen jalat elementaalienergian ansiosta ja lähti kuljettamaan Tiikeliä kohti Pyhää Saunaa.

    Temppeli

    Lieko oli puheenaiheiden loppuessa keksinyt mennä uimaan suihkulähteeseen, johon oli taas alkanut virrata lisää vettä. Phjalta hän oli löytänyt jotain jännittävää. Legendaarinen Vihtomisen Naamio! Ikäväksi se ei mahtunut Liekolle, eikä Joumah tiennyt, miten pystyisi pukemaan moisen päähineen. Tämä tarkoitti siis sitä, että naamio oli jäänyt kokeilematta. Koska naamiosta ei ollut hyötyä, päättivät humaltuneet käyttää sitä oluenjuontikisassa astiana.

    Yht’äkkiä Saunan ovi paiskautui auki. Aloem oli palannut kävelevän sammalmättään ja Tiikelin kanssa.
    ”Mmmitä On Tapahtunut?” Huudahti Joumah ja juoksi koomassa olevan ystävänsä luokse. Lieko katseli säikähtäneenä ja yritti keksiä mikä Tiikeliä vaivaa.
    Aloem yritti rauhoitella tilannetta ja sanoi niin tyynesti kuin pystyi: ”Tiikeli on nyt erittäin vakavasti sairas-”
    Ei Saa Haukkua Tiikeliä Sairaaksi! Hän On Aivan Tervejärkinen Mies.” Keskeytti Joumah hädissään.
    ”Tarkoitin, että hän on ruumiillisesti sairas, joten jatkaisimmeko?”
    ”No… Jatkakaamme Sitten.”
    ”Eli Tiikeli on saanut myrkytyksen Violetilta Kyklooppisammakolta.” Jatkoi Aloem, joka sai kertomallaan Liekon vavahtamaan.
    ”Violetilta Kyklooppisammakolta? Olethan aivan varma, että sillä ei ollut kahta silmää?” Hän huudahti niin hyvin kuin Telepatialla pystyi.
    ”Yksi sillä oli keskellä päätä”
    ”No… Sitten me kaikki olemme tuomittuja, jos tuo erittäin herkästi tarttuva myrkky pääsee valloilleen-” Selitti Lieko, kunnes huusi mieliä raastavalla kiljaisulla ”JOUMAH, MITÄ SINÄ TEET!?”
    Joumah säikähti pahasti hänen ollessaan tökkimässä Tiikelin myrkytyksen oireita. Hänen kätensä perääntyi erittäin nopeasti. Liiankin nopeasti, koska muutama pisara käteen tarttunutta myrkkyä lensivät komeassa kaaressa huoneen poikki. Suoraan kiukaaseen. ”Eh…” sanoi Joumah peloissaan.
    ”Ja kuten sanoin, olemme kaikki tuomittuja.”

    Aloem katsoi tilannetta. He olivat kaikki kuolemassa hidasta kuolemaa. Ensin Tiikeli, sitten Joumah tai hän itse ja lopuksi Lieko. Miten ikinä voisi joutua tämän tapaiseen tilanteeseen?
    Joumah katseli kättänsä, joka oli alkanut turvota. ”Hei, Mitäpä Jos Saunoisimme Tarpeeksi Kovaa Erikoislöylyveden Kera? Niin Ja Aloem Voisi Koettaa Vihtanaamiota.” Selitti Joumah. Yllättävän järkevästi ollakseen täysin humalpäissä. Hän etsi puheensa jälkeen Naamiota, jonka muisti olevan melko likainen. ”Kunhan Ensin Pesisit Sen.

    Aloem yritti löytää Naamion vesihöyrystä. Se oli kuin Suuri Kanohi Rau. Sisältä mukavan sileä ja tasainen, mutta ulkopuolelta piikikäs kuin siilin selkäpiikitys. Mitäköhän suunnitelija ajatteli tehdessään tämän metsänvihreän Naamion piirustuksia. Joka tapauksessa Aloem otti Jalon Hunansa pois päästään ja laittoi uuden kanohin. Nyt hänellä oli Legendaarinen Vihtomisen Naamio. Kanohi Vihta (Ja näin Joumahin Nimeämä naamio pääsi tietoisuuteen kaikkien saunaharrastajien keskuudessa). Toan mielestä naamio oli liian raskas ja sen läpi oli vaikea nähdä, mutta ne olivat vain sivuseikkoja. Nyt olisi käytännön kokeen aika.

    Yht’äkkiä kaikki tunsivat sekunnin välein voimakkaan läimäyksen aivan joka puolella ruumistaan. Isku ei sattunut eikä kutittanut. Se vain oli hienon tuntuista. Ihot eivät enää hilseilleet Aloemilla tai Liekolla. Joumahin käsi näytti olevan parantumaanpäin, mutta ei. Tiikeli voi surkeasti. Hänen tilansa pahentuminen oli toki päättynyt, mutta parantuminen ei näkynyt missään.

    Aloem siirtyi Liekon luokse, joka heitti täyden saavillisen vettä kivien päälle. Vesihöyry nousi sietämättömiin lukemiin, kaikkien muiden kuin Kalan mielestä, joka veti syvään henkeä ja antoi hapen erottua mukavan hitaasti vedystä. Rahi tiesi, mitä Aloem halusi, joten lähetti välittömästi kuvan kasvista Toan mieleen. Se oli lyhytvartinen, punainen yrtti, jonka päässä kasvoi siimamaisia ulokkeita.
    ”Tuo tämän kasvin vartta.

    Aloem sai sai mojovan flashbackin. Ennen hyttiinsä lukittautumista hän oli suorittanut pienen tehtävän, joka oli luokiteltu harmittomaksi…

    Die Tärtä

    ”Tehtävänne tulee olemaan yksinkertainen.” Selitti Onu-Turaga, Neiti, Kapteeni Anonymmeli tehtävää kahdelle Toalle, hän piti pienen tauon kaivaessaan esille valokuvaa: ”Käytte vain noutamassa tuolta saarelta tämän hyönteislajin.”
    Kuvassa oli suunnilleen Matoranin pään kokoinen puna-ruskea nelisiipinen hirvitys, jonka päästä törrötti pitkä kärsä.”
    ”No, mutta sehän näyttää aivan sinulta, Grijboot.” Sanoi Onu-Toa Wlirreh, joka rupesi kikattamaan.
    ”Enpä tiedä. Mielestäni sen pää vastaa omaasi.” Ivasi puolestaan Grijboot viittansa suojasta. Wlirreh loukkaantui ja mottasi Ruskeaa Toaa takaraivoon. Hän irvisti iskun saaneelle Toalle ja pyyhkäisi kädellään Hyvin hoidettua mustaa Suurta Shelekiään.

    Toat nousivat tuoleiltaan ja olivat lähtemässä Kapteenin hytistä, mutta Anonymmeli sanoi vielä: ”Wlirreh, jää tänne vielä hetkeksi.”
    Grijboot joutui kävelemään yksin ulos keskelle Matoran-joukkiota, joka yritti saada laivan pysähtymään ilman kapteenin käskyä. Grijbootilla ja Wlirrehillä ei ollut oikein hyvä yhteisymmärrystä asioista, joten Kiven Toa ajatteli, että olisi parempi, jos joku muu menisi hänen puolestaan. Mutta kuka?

    ”Hei! Älkää tönikö jatkuvasti!” Kuului valitus korkealla äänellä.
    ”Emme me voi olla tönimättä niin kauan kuin olet näkymätön.” Vastasi eräs urhea Matoran näkymättömälle valittajalle: ”Lopeta näkymättömänä oleminen, niin voisimme lopettaa törmäilemisen.
    ”Lopettaisin jos tämä Naamio ei olisi jumissa. Ja myönnä, että tönit joissain paikoissa tahallasi.”

    Grijboot Tunnisti tilaisuuden. Hän yritti etsiä näkymättömän Toan jostain lähistöltä katsoen varjoja.
    ”Aloem, haluaisitko, että korjaan naamiosi?” Kysyi Kiven Toa näkymättömältä kohteelta.
    ”Voi kyllä!” Kuului vastaus, jota seurasi hiljaisuus ja kysymys: ”Mutta mitä vastaan, ja onko sinulla naamiota vaihtoon?”
    ”En ajatellut mitään suurta. Kunhan vain menisit puolestani käymään Wlirrehin kanssa eräässä tehtävässä.”
    Aloem ilmeisesti riemuitsi, mutta koska hän oli näkymätön, ei sitä pystynyt todistamaan.
    ”Asia lienee sovittu?” Kysäisi Grijboot pää kallellaan.
    ”Voi kyllä!”
    ”No… Jos nyt antaisit naamion minulle niin voisin lähteä korjaamaan sitä.”
    ”Tässä.” Sanoi Aloem ja irrotti Jalon Hunansa.
    Kiven Toa otti Naamion vastaan ja lähti kävelemään poispäin. Mutta yht’äkkiä ja todella nopeasti kietoutui hänen ympärillensä ruoskan tapainen kasvi, joka vetäisi hänet takaisin Kasvillisuuden Toan lähelle. Aloem laski molemmat kätensä Grijbootin hartioille ja sanoi korvan vieressä: ”Mutta ensin näytät Naamiovalikoiman.”
    Aloem katsoi Grijbootia sinisillä silmillään pelottavasti. Kiven Toalla ei ollut vaihtoehtoja.

    Grijbootin hytti

    ”Mitä luulisit, Miksi Anonymmeli ja Wlirreh jäävät aina keskustelemaan kahdestaan?” Kysyi Grijboot ohimennen Aloemilta.
    ”Wlirreh ja Anonymmelihän asuivat ennen Tärtäläisten perustamista samalla saarella ja taisivat olla hyviäkin ystäviä.” Vastasi Aloem ja mietti hetken: ”Sillä saarella asustaneet Onu-Matoranithan olivat kaikki naisia, tai ainakin olen kuullut niin.”
    ”Perin poikkeuksellista…Hei, etkös sinä asunut naapurisaarella, joka-”
    ”Oli ensimmäisen Tärtäläisten ryöstöretken kohteena.” Keskeytti Aloem: ”Kyllä.”

    Grijboot päätti keskustelun ja väänsi vivusta, joka avasi valeseinän. Sen takaa paljastui kaunis kokoelma hyvässä kunnossa olevia Kanoheja, joita voisi ihailla maailman tappiin saakka. ”Ja mikä parasta, jokainen näistä on toimiva. Eli voimattomat eivät kuulu kokoelmaan. Esitteli harmaaseen viittaan pukeutunut Kiven Toa.
    ”Jopa tuo?” Kysyi Kasvillisuuden Toa, joka osoitti kivestä veistettyä Jaloa Matatua.
    Grijboot säpsähti ja nappasi naamion pois näkyviltä nopealla liikkeellä. ”Se on… Eh… Erään ihailijani veistämä.” Toan Suuren Komaun peittämille kasvoille oli selvästi noussut puna.
    ”Mutta minä pidän tärkeimpänä sitä, että sen värimaailma sopisi puvustukseni tai ruumiini kanssa.” Selitti Naispuolinen Toa ihaillen vaihtoehtoja.
    ”Hunasi oli vaaleanvihreä. Minulla on täällä vastaavalla värillä Suuri Suletu, Jalo Jutlin sekä Suuri Mohtrek.”
    ”Jutlin ja Mohtrek ovat Makutain suosimia naamioita, eikö niin? Wlirrehin käytössä Shelek näyttää tyylikkäältä, mutta en itse oikein välitä niistä. Mikä muuten on Suletu?”
    ”Tämä.”
    ”Eww! En ikinä koskisi tuohon. Se näyttää kuin Karzahnin käyttämältä… No, entä Hopeinen väri?”
    Grijboot näytti hieman pettyneeltä, mutta jatkoi esittelyä: ”Jalo- sekä Suuri Mahiki, Suuri Volitak, Suuri Kakama sekä Jalo Elda.”
    ”Tästä väristähän riittää valinnanvaraa. Ja oi! Suuri Kakama! Olen aina toivonut itselleni tälläisen naamion. Vaaleanvihreänä, tietysti, mutta kukaan ei tunnu omistavan sellaista. Tämäkin… Hei, tämähän on enemmän harmaa kuin hopeinen? En tiedä haluaisinko. Onhan vaihtoehtoja vielä… Mahikista ei kumpaistakaan. Volitak näyttää kaasunaamarilta, joten ei. Eldasta ei varmaan tarvitse edes sanoa. Koska viikset.” Toa ajatteli ääneen. Mikään näistä naamioista ei ollut oikein sopiva, mutta mustien naamioiden alueella ei ollut kuin Suuri Pehkui ja Suuri Grast. Niihin ei olisi tyylitietoinen Nais-Toa koskenut.

    Grijboot Katseli vierestä jännittyneenä. Miksi hänen naamionsa eivät kelvanneet? Mutta viimein tapahtui päätös.
    ”Hyvä on. Otan tämän harmahtavan Kakaman.”
    ”Hienoa.” sanoi Kiven Toa ja huokaisi syvään. ”Naamiosi tulee olemaan korjattu palatessasi tehtävältä. Nähkäämme silloin.”
    ”Nähkäämme. Ja kiitos lainasta.”
    ”Eipä mitään.”
    Hytin ovi sulkeutui Kasvillisuuden Toan perässä ja Viittaan pukeutunut Toa jäi yksin hämärään hyttiinsä. Hän muisteli Anonymmelin edellisiä tehtäviä, joihin oli kaivattu kahta Toaa. On ihmeellistä, miten hän oli vielä hengissä.
    ”Selviytymisiin.” Kuiskasi Toa itsekseen ja alkoi etsimään kynää sekä paperia.

    Die Tärtä

    Suurta Shelekiä kantava pitkähkö nais-Toa seisoi Die Tärtän kannella. Hän katseli kaunista kasvillisuuden peittämää saarta, josta hänen tulisi löytää hyönteinen. Miksi?

    ”Wirreh!” Kuului hänen takaa korkea huudahdus: ”Arvaa kuka tulee kanssasi reissulle?”
    Toa oli hiljaa hetken ennen kuin kääntyi ympäri: ”Aloem! Sinulla on uusi Naamio? Mistä syy moiseen?”
    ”Niin… Hunani oli keksinyt, että on hauskaa olla päällä ilman syytä. Grijboot lupasi korjata Naamion jos lähtisin kanssasi.”
    ”Arvelinkin, että jotain sellaista on tapahtunut.” sanoi Maan Toa ja hymyili vaisusti. ”No, tiedätkö mikä on matkan tarkoitus?”
    Kasvillisuuden Toa muisteli kaikkea Grijbootin kertomaa, mutta hänelle ei oltu edes vihjattu matkan tarkoituksesta. ”En?”
    Wirreh huokaisi syvään ja sanoi: ”Aloem, uusi Kanohisi muuten korostaa kauniisti silmiäsi.”
    ”Voi kiitos.”
    ”Eli tehtävämme on kerätä Grijbootilta näyttävä hyönteinen tuolta saarelta edessämme.”
    ”Siinä kaikki?”
    ”Siinä kaikki.”

    Tavallista pidempi Le-Matoran, Perämies Un-Tak käveli kaksikkoa kohti. Hän pysähtyi pienen matkan päähän heistä näyttäen pituudestaan huolimatta kääpiöltä. Ryhdikkään asennon saatuaan hän ilmoitti: ”Kapteeni pyysi kertomaan, että veneenne on lähtövalmiudessa.”
    Wirreh katseli hölmistyneenä tulokasta.
    ”Ottaisit ihmeessä rennommin. Olet perämies, joten voit vapaasti kulkea miten huvittaa.” Neuvoi Aloem huvittuneena pientä saapujaa.
    Un-Tak hämmästyi kehotusta: ”Todellako?”
    Maan Toa nyökkäsi: ”Kyllä. Edellinenkin Perämies teki niin.”
    Silloin Ilman Matoran säikähti. Kauhukuvat edellisen Perämiehen kahtia halkaistusta ruumiista kummittelivat helposti mielessä. Ja niinpä alkoi Uusi Perämies hiipiä pois.

    Toat lähtivät kävelemään kohti Pientä Venettä, jonka varusteina olivat halpa moottori sekä pari meloja, jotka näyttivät kirveellä veistetyiltä. Nelisen Matorania yrittivät vielä puhdistaa Veneen pohjaa liasta. Eräs kirveen kanssa heiluva Kasvillisuuden Matoran huomasi Aloemin lähestyvän, jolloin hän hyppäsi ulos Veneestä ja juoksi Toia kohti.
    ”Siskosiskokatso!” Hän huudahti innoisaan Toalle ja heilutteli kirveellään Venettä kohti: ”Veistin melat aivan itse.”
    Aloem huokaisi ja katsoi pientä innostunutta miespuolista Matorania. ”Kuinka monta kertaa minun täytyy sanoa, että en ole siskosi?”
    Matoran hämmästyi vastausta jäätyen paikalleen. Hetken hiljaisuuden hän kuiskasi ohitsensa kävelleelle Toalle: ”Etkö?”
    Tämä tuli Matoranille suurena iskuna, joten hän päätti kadota juomaan itsensä uneen rommilla.

    Toat nousivat astetta liian pieneen Veneeseen ja näyttivät merkkiä. Matoranit juoksentelivat ympäriinsä ja vääntelivät kampia, jotta Vene voisi laskeutua kevyesti alas.

    Wlirreh nousi seisomaan Veneessä ja tutkaili saarta. Missään ei näkynyt rantaa, johon voisi rantautua. Maan Toa nosti vetäisi terävän miekkansa esille ja kääntyi Kasvillisuuden Toaa päin.
    ”Aloem, voisitko kaataa tuon puun?” Hän kysi hieman oissaolevalla äänellä.
    Aloem ei taunnut, mitä Wlirreh aikoi tehdä, mutta ei aikonut kysyäkään. Kasvillisuuden Toa keskitti elementaalivoimaansa rantakalliolla kasvavaan puuhun, saaden sen latvan romahtamaan veteen. Maan Toa puolestaan käytti elementaalivoimaansa saaden puun ympärille tulemaan laajan maakerroksen. Näin olivat Toat luoneet sillan tapaisen, jolla pystyi kävelemmän hieman alle kahden Bion korkuisen rantakallion päälle.

    Veneen moottori sammui keulan kolahtaessa vasta kyhättyyn rantautumispaikkaan. Toat keräsivät tarvitsemansa tavarat ja alkoivat nousemaan pois Veneestä, kohti metsää, jossa hyönteisten pitäisi asua.

    Tiheä metsä, viidakko oli paikka, jossa Kasvillisuuden Matoran asuisi mielellään. Tästä syystä Aloem oli erittäin innoissaan kiivettyään rantakallion päälle, lähti hän juoksemaan kasvillisuuden sekaan. Toa nuuhkaisi raikasta metsän tuoksia, mutta sitten…
    ”Aloem?”
    Maailma värisi kuin se olisi nestettä, johon oli pudotettu jotain, joka olisi saanut sen väreilemään. Aallot pyyhkäisivät puiden läpi ja muuttivat ne hetkellisesti epämuodostuneiksi. Mutta kaikki tämä oli vain hetkellistä. Itse asiassa kukaan tai mikään ei ollut edes huomannut tapahtumaa.

    Wlirreh käveli hitaasti kauemmas kirmanneen Aloemin jäljillä. Hänellä oli sentään rinkka selässään, joka sisälsi tarvittavat työvälineet. Maan Toa ei oikein pitänyt ympäröivästä viidakosta. Jokin sen perukoilla tuntui ahdistavalta.

    ”Wlirreh!” Kuului huudahdus korkeahkolla äänellä syvältä metsästä. ”Tule katsomaan, löysin jotain ainutlaatuista!”
    Ääni oli Aloemin. Siitä ei olisi voinut erehtyä. Maan Toa huokaisi ja alkoi kävelemään hieman reippaammilla askelilla kohti ääntä.

    Aloem seisoi järven rannalla. Toinen auringoista oli täsmälleen sen yläpuolella ja loi pinnan kauniin kiiltäväksi. Kasvillisuuden Toa katseli kauniisti rantaa kohti kelluvaa kasvia ja oli kumartui noukkimaan sen. Kasvi tuntui olevan kiinni jossain, joten Toa kiskaisi sen irti … hatusta?

    Veden alta nousi saksikäsi edellä Carapar, joka näytti vihaiselta. Perässä nousivat myös kaksi vastaavaa Caraparia, jotka pitivät käsissään raskasta kanoka-kiekkoja sarjatulella ampuvaa tykkiä. Tykki osoitti suoraan Aloemin päähän

    Toa oli pulassa. Tykki oli aloittanut pyörittämään kiekkoja sisällään ja piti voimakasta ääntä. yksikin ammus pystyisi repäisemään suojaamattoman kaulan kahtia, joten Aloemin täytyi päästä eroon tilanteesta.
    ”Eh… Jospa pistäisin tämän kukan takaisin hattuusi?” Hän yritti sanoa rauhoittaakseen kukkahattuiset Rahit.
    Carapar, jonka hatusta varastettiin kasvi, mulkaisi Kasvillisuuden Toaa, mutta sanoikin ”Ei. Sinä pidät sen.”

    Rahit alkoivat vajota takaisin järven syvyyksiin.
    ”Aloem?”
    Aaltoilu alkoi taas, mutta tällä kertaa aaltoilu kävi voimakkaammin. mikään ei pysynyt ymmärrettävän muotoisena.
    Kasvillisuuden Toa säpsähti pois ajatuksistaan. Hän oli seissyt paikallaan kohtalaisen pitkän ajan, eikä ollut reagoinut puheeseen.
    ”Aloem! Et saisi nukahtaa tuolla tavalla.”

    Kasvi jonka Lieko näytti… Aloem oli pitänyt siitä hyvää huolta Die Tärtässä ja käyttänyt sitä…
    Kasvillisuuden Toan mieli oli hetken täysin tyhjä tai niin täysi, että se oli jumittunut.
    …veneessä, jolla Aloem oli paennut.

    Toa ei sanonut mitään. Haparoivin askelin hän yritti suunnistaa aivan liian höyryisessä temppelissä ovelle päin, joka täysin avonaisena toi himmeää valoa soihduin varustetusta pukuhuoneesta.

    Ankeriasmainen Kala katseli hieman hölmistyneenä höyryyn katoavaa Toaa, mutta sitten hän muisti, että tarvitsi lisää happea. Niinpä Lieko luikerteli nopeasti kohti suihkulähdettä ja vetäisi kiduksensa täyteen vettä.

    Joumah oli sammunut lauteille. Hänellekin oli ilmeisesti tullut raja vastaan oluen juonnissa. No, ainakin tynnyri oli saatu tyhjäksi.

    Uroijegen

    Aloem astui jälleen ulos Temppelistä. Hän ei ollut riisunut syksyisestä lehdestä valmistettua viittaansa. Hän katseli jälleen ympäröivää metsää ja yritti muistella, mistä saapuikaan. Saari ei ollut mitenkään valtava. Pari temppeliä, Ushma-Kylä ja Vuata Maca näkyivät hienoina maamerkkeinä. Rantaviiva oli pohjoisella puolella saarta täynnä jylhiä kalliota, mutta eteläisellä kaunista hiekkarantaa. Toa alkoi kävelemään paljain jaloin kohti hiekkarantaa, johon oli muistaakseen rantautunut.

    Sää oli mitä eriskummallisin: taivaalta satoi lumihiutaleita, minkä ei pitäisi olla mahdollista siihen aikaan vuodesta. Ei ainakaan pysyvän lumen kohdalla, mitä tuskin tuli. Ensilumen olisi pitänyt olla iloinen asia, eikä tarkoitettu vietettäväksi kuolemaisillaan olevien kanssa.

    Aloem lähes alastomana hyppelehti sammaloituneilla kivillä ja toivoi, että olisi ottanut saappaat. Ilma ei ollut kylmä enemmänkin viileä, mutta raikas. Aamuaurinkokin saattaisi tulla piakkoin esille ja… ”Hyvä tavaton. Olenko valvonut jo näin kauan?” Nukkumiselle ei olisi kuitenkaan aikaa. Tiikeli saattaa kuolla minä hetkenä hyvänsä ja ainoa pelastuskeino olisi – jos Liekoon on uskomista – yrtti, jonka Aloem sai eräältä Tammea pelaavalta Kukkahattutäti-caraparilta ötökkäjahdissa ollessaan.

    Ranta näkyi jo metsän takaa. Vielä muutama loikka ja pääsisi mukavan pehmeälle hietikolle, jossa saattaisi olla ainoastaan muutama jalkaa viiltävä lasinsirpale. Mutta sitten tapahtui jotain odottamatonta. Pikkuruinen Joumahin illallinen hyppäsi pusikon takaa suoraan Kasvillisuuden Toan eten, joka säikähti pahanpäiväisesti ja kompastui kivikkoon. Tässä vaiheessa alastomuus ei ollut hieno asia, koska terävät kivet iskivät viiltoja Toan paljaaseen ihoon, saaden useampaan kohtaan verenvuotoa ja ilkeitä naarmuja.

    Joumahin Illallinen, tai pikemminkin ltapala lähestyi puolustuskyvytöntä maassa makaavaa Aloemia, joka ei pitänyt tilanteesta ollenkaan. Jos hän ei nousisi pian kuraisesta maasta, ehtisi karhu syömään hänet. Jos taas hän yrittäisi nousta… Se ei ollut mahdollista. Haavat kirvelivät nuorta Toaa, joka halusi hakea yrtin, jolla voisi pelastaa henkiä. Legendaarinen vihtomisen naamio ei paljoa auttanut. Se heikensi näköä ja tuntui raskaalta. Jos se romahtaisi käden päälle, olisi silloi käsiparka mennyttä. Mutta tuskin Joumahin Iltapalaa voisi satuttaa sillä, koska piikit kimpoaisivat vain takaisin. Aloemin olisi pian keksittävä jotain.

    Toa yritti kääntyä selälleen, jotta voisi nähdäkin jotain ympärillään tapahtuvaa. Osa terävistä kivistä olivat uponneet niin syvälle, että jäivät kiinni ihoon. Nämä kivet tietysti satuttivat kuin suola haavassa, mutta irroittaminen voisi olla tyhmä temppu, koska verenvuoto olisi liiankin voimakas.

    Vaaleanpunainen Karhu alkoi kierrellä avuttoman Toan ympärillä. Aloem katsoi tarkkaan otuksen liikkeitä ja odotti tilaisuutta tehdä jotain. Iltapala katsoi, mistä voisi puraista palan pois. Ehkäpä jalan? Ja niin Karhu lähestyi jalkaa suu ammollaan. Aloemin ei tehnyt mieli joutua ruoan ruoaksi, joten käytti elementaalivoimiaan ja sitoi lähistöllä kasvavien puiden juurilla Iltapalan jalat. Toa katsoi, kuinka Otus yritti rimpuilla, mutta ei pystynyt tekemään sitä kauaa, koska Toan jalka nousi verisenä maasta, ja potkaisi voimakkaasti alaleukaan. Jossain naksahti ja liilaa verta pursusi suusta kuin toimivasta suihkulähteestä. Karhun leuka tuntui irronneen, koska se roikkui luonnottomasti verisessä lätäkössä uivassa Joumahin Iltapalan ruumiissa.

    Aloem huokaisi helpotuksesta. Hän oli hengissä – ainakin toistaiseksi. Terävä kivikko oli kuitenkin ongelma. Siitä nouseminen tulisi kivuliaaksi. Toa nosti päätänsä. Hänen ”viittansa” oli riekaleina, joten sen voisi irroittaa. Kukaan ei varmastikaan tulisi kolmelta, vai viideltä, vai mitä kello ikinä olikaan:lta tirkistelemään tuntemattomien saarien rantoja. Solmun avattuaan huomasi Aloem viimein ruhjeidensa määrän. Se oli pahempi kuin kuvitella: vartalo oli täynnä verisiä haavoja, jotka varmasti tulisivat tulehtumaan. Mutta lumisateessa köllöttäminenkään ei auttanut asiaa. Päin vastoin. Kasvillisuuden Toan olisi noustava.

    Kädet tuntuivat raskaammilta kuin tavallista. Oikean käden nostaminen tuntui kuin kymmenen nuolta oltaisiin tökätty siihen. Vasen käsi taasen oli helpompi, koska se ei ollut saanut yhtä mittavia vaurioita. Kolhiintunut Vihtomisen Legendaarinen Kanohi oli suojannut Toan päätä iskuilta, mutta ei muuta ruumista. Vatsasta kirjaimellisesti valui verta ja selkäkin oli naarmuuntunut kipeäksi niinkin lyhyessä ajassa. Nouseminen teki tuskaa, koska eräs terävä kivi oli iskeytynyt syvälle vatsaan, mutta kipu oli kestettävä kuin Toa. Haparoivin liikkein, pystyi Aloem nousemaan istuma-asennosta. Jokainen astuttu aksel viilsi. voimakkaasti ja rannan hiekka tulisi varmasti auttamaan(ironisesti, jos et tajunnut)

    S/S Rautasiipi

    S/S Rautasiipi

    …

    … …

    … … … …

    … … … … … … … Yawn?

    Positronie, kirkas kala availi silmiään. Hänen viimeiset muistonsa ennen nukahtamista olivat hämärät. Ankeriasmainen kala oli muuttanut akvaarionsa sähköiseksi ja törmäillyt torakkajoukossa sattumanvaraisiin henkilöihin. Mahtoikohan yksikään olla kuollut? N’jaa. Ei sillä niin väliä.

    Positronie tunsi nesteen ympärillään tunkkaiseksi. Jospa hän voisi antaa akvaariolleen käskyn nesteen puhdistamiseen.
    …
    Mitään ei tapahtunut. Vasta tässä vaiheessa kala ymmärsi, että ei ollutkaan kotoisassa akvaariossaan vaan… Kultakalamaljassa!? Pahempaakin voisi tapahtua. Kultakalamalja oli nimittäin vankilasellissä, joka oli syvällä Allianssin omistamassa laivassa. Ehkäpä hän voisi lähteä tutkimusmatkalle…

    Nazorakit eivät olleet huomioineet sitä, että kylmän, harmaan, likaisen ja ankean sellin kalterit olivat niin leveät, että ohut Tronie mahtui luikertelemaan niiden välistä. Mutta miten hän saisi happea? No… Koska kala ei ollut enää elementaalivoimia syövässä akvaariossa, pystyi hän käyttämään niitä. Ja niin Positronie poistui akvaariostaan ottaen mukaansa kaksi litraa vettä, jota vetää kiduksiin.

    Ensimmäisenä selvitän, missä omaisuutemme ovat. Ajatteli hohtava kala itsekseen ja lähti harhailemaan pitkin sellirivistöä, jonka vangeissa ei näkynyt tuttuja.
    ”Sinä!” Huudahti eräs pölynharmaa vangittu skakdi. ”Olet iloinen kala, joka ui fysiikan lakeja rikkovassa vesikuplassa… Häivy! Pilasit yöuneni!”
    Tähän Tronie kumarsi vastaukseksi niin kohteliaasti kuin pystyi ja jatkoi matkaansa. Hän ei voisi vapauttaa ketään. …vielä…

    Sellikäytävä ei ollut pitkä, mutta silti sinne oli pistetty yksi torakka vartioimaan. Hän oli umpiunessa, mikä ei ollut sallittua, mutta aamuyöllä ei ole hauska olla valveilla. Positronie huomasi hänet, jolloin hän toteutti nopeasti improvisoimansa idean. Telepaattinen viesti Nazon uneen voisi riittää.
    Herra torakka, olen kuningattarenne ja haluan tietää, missä on turkoosi akvaario?
    Torakka ei vastannut. Ilmeisesti hänen mieleen oli tullut jotain hyvin typerää, koska hänelle oli noussut torakkamainen hymy. Tronie ihmetteli elettä ja tunsi itsensä epäkunnioitetuksi, joten teki jotain niin mieltä raastavaa, että olio heräsi.

    Nazorak huojui käsiään heilutellen ja vilkuillen ympärilleen, mutta huomatessaan hohtavan kalan vesikuplassaan, vetäisi hän kiväärinsä esille. Positronie katsoi ”ah niin valpasta” Torakkaa, joka osoitti häntä kiväärillä. Kalan ilme oli harvinaisesti vähemmän hymyilevä, jopa pokerinaama. Hän vain tuiotti Nazorakin asetta ja vetäisi kiduksiinsa kaiken hänen ympäröivänsä veden, antaen vedyn nousta ilmaan.
    Ammu vain, jos sinussa on miestä siihen. Kuului telepaattinen viesti Torakan mielessä äänellä, joka kuulosti tulevan samaan aikaan sekä ei mistään että kaikkialta.

    Torakka vetäisi liipaisimesta.

    [spoileri][ironia]Musiikki sopii täydellisesti?[/ironia] Ainakin yritin saada sen sopimaan. No, olisit lukenut alun hitaammin läpi. Niin hitaasti, että musiikki olisi sopinut. Eli kaikki on lukijan vikataas[/spoileri]

    Uroijegenin ranta

    Hiekka pisteli Kasvillisuuden Nais-Toan verisiä jalkoja. Joka ikinen uusi hiekanjyvä haavassa toi Toan lähemmäs halvaantumista. Raskas Legendaarinen Vihtomisen Kanohi Päässään yritti Toa kävellä kohti paikkaa, johon rantautui. Se ei voinut olla kaukana, koska märässä hietikossa, johon lumihiutaleet sulivat silmän räpäyksessä, näkyi saappaanjälkiä Aloemin omista saappaista.

    Toa oli erittäin väsynyt. Hänen olisi päästävä vielä takaisin Saunalle, johon Noutaja saattaisi ehtiä ennen häntä itseään.
    ”…
    Mitä Tiikeli edes merkitee minulle? Hän on vain yksi seonnut Rahi, johon tutustuin alle vuorokausi sitten.    ”

    Kipu ja kylmyys söivät Toaa säälimättömästi. Aloemin pääkään ei enää jaksanut kantaa raskasta Naamiota, joka johti siihen, että Toa hermostui ja repäisi piikikkään Kanohin päästään ja heitti sen mereen. Mutta osuessaan maahan, kuului jotain aivan muuta kuin hiekan painumista kasaan… Metallinen kolahdus.

    Aloem kääntyi ja huomasi mustan esineen puoliksi hiekassa. Mielenkiinto nousi Kasvillisuuden Toalla, joka löntysti hitaasti kohti suolaisessa vedessä lionnutta esinettä. Hän tunnisti etäisesti nuo muodot, jotka olivat mustassa pinnassa. Toa kumartui siirtämään hiekkaa pois esineen ympäriltä. Aloem hätkähti tajutessaan mikä kyseessä oli ja kompuroi pari askelta perääntyen. Silloin suurehko aalto pyyhkäisi loputkin esineestä näkyviin. Suuri Kanohi Shelek, johon oli raaputettu nimi: Wlirreh.

    Kasvillisuuden Toa romahti polvilleen rantahietikkoon ja tunsi kyyneleen tirahtavan silmästään. Kyyneleen, joka pyyhkäisi mukanaan verta ja valui alas Toan alastonta ruumista. Hän käpertyi kasaan ja alkoi itkemään voimakkaammin. Muutama lumihiutale laskeutui kylmästi Aloemin selälle. Lumisade oli voimistumassa heikoksi lumimyräkäksi saarella, josta kukaan ei tulisi koskaan löytämään yksinäistä Toaa.

    [spoiler=Informeizzön…]Tämä todellakin on Tiikelin ja minun yhteisprojekti. Kaikesta hienosta saatte kiittää häntä ja minua siitä, että saatte Ignoroida kaiken typerän mielessänne. Korjaileminen ei ole kovinkaan hupaisaa, enkä tule tekemään sitä. Muistakaa toki, että puoli kolme aamuyöstä on hauska kirjoitella mitä päähän ikinä tuleekin.

    Niin ja tarkoitukseni ei ole loukata Joumahia. Hän vain on humalassa koko viestin ajan, joten puhuu sekavia.

    Käytän Caraparin lajin nimenä Carapar, koska sille ei ole koskaan luotu omaa nimeä. Ja jatkuva Caraparin lajiin kuuluva otus sanoi sitä ja toinen vastava teki tätä kuulosta erittäin typerältä.

    [spoileri]It’s a spoiler under a spoiler![/spoileri][/spoiler][spoiler=Niin ja Gekko o torni.]Klaanonin tapahtumien jälkeen Gekko sairastuu Poninfluenssaan ja muuttuu Poniksi. Ja tämä on täysin Klaanonista. Niin kuin Dinosaurukset ovat Kaanonisia. Vai mitä, Gladiatus?[/spoiler]

  • Kala ja gorserkkeri

    Uroijegen

    Vesi loiskahti.

    Tiikeli kalasti rantakalliolla vain muutama Fikou seuranaan. Hän oli onkinut jo useita, mutta ei malttanut poistua milloin minkäkin syyn takia. Kalojaa hän olisi halunnut saada. Toivoen ja toivoen. tunnit vierivät Tiikelin kalastellessa turhaan. lopulta hän oli aikeissa lähteä.

    ”Vielä Hetki.” hän huokaisi, huomatessaan erään Fikoun käpertyvän hänen lämpimälle hartialleen. Tiikeli painoi hienoa musiikkia soimaan uudella Kohliipallollaan, johon oli asennettu MP3, räjähteitä ja valokiviä.

    Silloin koukkuun tarttui jotain suurta.

    Tiikeli yritti katsoa kasvillisuudesta likaantuneen veden läpi, mutta ei pystynyt hahmottamaan, mikä onkeen tarttui.

    Fikout alkoivat käydä levottomiksi. Ne alkoivat perääntyä takaisin synkän metsän suojaan, mutta silloin vesi alkoi kuplia. Tiikelin uteliaisuus alkoi käydä sietokyvyn yläpuolella.

    ”Haha, Lulz…” hän huusi kuplivalle vedelle ja poimi hetken mielijohteesta maasta Kohliipallonsa joka oli varustettu MP3-soittimella, räjähteillä ja valokivillä, jonka heitti keskelle kuplia tietäen, että tulisi joskus vielä katumaan tekoaan. Saalis olisi tärkeämpi kuin mikään omistamansa soitin.

    Kuplat alkoivat hävitä, jo eikä musiikin lisäksi kuulunut mitään. Olihan kyseessä sentään ”Explodes With Music”- malli. Silloin Tiikeli uskoi kolkanneensa vonkaleen. ”Tämä Voi Periaatteessa Olla Näin Helppoa, Olen Tyhmempiäkin Fisuja Nähnyt Mutta Silti Jotenkin Epäilyttää…”

    Vedestä hyökkäsi nopeasti järkyttävän pitkä rahi, joka sieppasi säikähtäneen Tiikelin mukaansa veteen. Hän kuitenkin toipui nopeasti ja valmistautui puraisemaan pienehköillä ja tylpillä hampaillaan, jotka kuitenkin olivat kiinni vahvassa leuassa. Hän osui silmään. Niin kauheaa makua ei voisi sanoin kuvailla.

    Rahi alkoi kiljumaan, eikä kivuistaan ymmärtänyt Tiikeli ehtineen uida takaisin pinnalle. Rahi ei ollut tuntenut kipua vuosiin.

    Tiikeli yritti kiivetä liukasta kalliota ylös, mutta hän ei pystynyt siihen. Hänen olisi pakko uida matalalle.

    Rahin silmästä vuotanut neste oli saastuttanut laajan alueen, ilman merkkejä tyrehtymisestä. Itse rahi taasen oli alkanut sietää kipua silmässään ja suunnisti puolisokeana kohti Tiikeliä.

    Rahi oli omassa elementissään nopea uimari ja näin ollen saavutti Tiikelin hetkessä. Rahi iski nopeasti hännällään Tiikelin päin kalliota, jossa hänen selkänsä painautui terävää kalliota päin.

    Tiikelin ilmavarat hupenivat nopeasti hänen yrittäessään paeta. hän alkoi nähdä elämän kulkevan kuvina silmissä ja oli jo luopumassa toivosta.

    Kallion raosta tuli öljyä. Tämän huomattuaan Tiikeli muisti hänen mielijohteesta heittämänsä Kohliipallon MP3:lla, pommeilla ja valokivillä, jota ei muistanut sammuttaa. musiikki kuului läheltä, se oli tarttunu rahin vesikilpeen kuulokkeista. Tiikeli yritti kurottautua, mutta ei pystynyt siihen. hän joutuisi päästämään kaiken ilman vapaaksi. … Ja niin hän teki.

    Rahi katsoi ainoalla silmällään tyytyväisenä hidasta kuolemaa, hellittäen otettaan Tiikelistä ja alkoi lähestymään häntä suullaan hitaasti, nauttien hetkestä.

    Tiikeli tunsi vapautuvansa Rahin otteesta ja nappasi Kohliipallon MP3:lla, pommeilla ja valokivillä. Hän laittoi eeppisimmän tuntemansa kappaleen soimaan ja valmistautui räjäyttämään vihollisensa.

    Hän painoi kielletyn punaisen napin päin terävää kiveä, jolloin hän tunsi ihanaa lämpöä vaimenevassa musiikissa. Tämä lämpö sai Rahin palamaan elävältä, mutta Tiikelistä se tuntui vain ihanalta.

    Kunnes lopulta hänen taju himmeni.

    Sillä hetkellä Gorserkkeri nimeltä Joumah hyppäsi käpälät edellä veteen pelastaakseen kissaystäväänsä. Ottaessaan Tiikelin kainaloonsa, huomasi hän liekehtivän Rahin ja rupesi naureskelemaan ilkeästi katsellen tapahtumaa silmät kiiluen ja nautiskellen. Hän ei voinut Gorserkkerin luonteelleen yhtään mitään.
    Joumahille tulikin pakottava tarve repiä Rahilta ainakin yksi raaja irti, ja onnistui sivussa unohtamaan täysin Tiikelin, vaikka hän oli Joumahin kainalossa.

    Joumah kaivoi toisen taistelukynsistään esille ja aloitti repimään palavalta Rahilta toisen käden irti. Nauttien tilanteesta niin paljon kuin Gorsekkeri voisi raajan repimisestä nauttia. Hän oli aikeissa irroittaa toisenkin häden, mutta silloin hän muisti Tiikelin. Joumah alkoi hätääntyä ja ui niin nopeasti kuin pystyi rannalle.

    Ranta oli vain muutaman parinkymmenen Bion päässä, mutta sekin matka olisi voinut olla Tiikelille kohtaloksi. Hän oli täysin paniikissa. Hän ei pystynyt ajattelemaan, että Tiikeli saattoi olla jopa kuollut!

    Kauniilla, lämpimällä ja hiekkaisella rannalla rankan uinimatkan päässä hän heitti Tiikelin päälle ämpärillisen vettä, mutta se ei toiminut. Sen jälkeen hän heitti Tiikelin päälle ämpärillisen olutta, mutta Vsekään ei toiminut, tästä Joumah alkoi olla erittäin peloissaan.

    Tiikeli olisi kuollut. Ei enää olisi olemassa sitä hienoa musiikkimiestä. Hänen viimeinen oljenkortensa täytyisi ottaa käyttöön. Niinpä hän viskasi Tiikeliä päin tynnyrillisellä Stiimpäkki-Huumeetta, josta Tiikeli säpsähti pystyyn.

    ”OLET ELOSSA!” Joumah huusi onnesta ellipsinä.

    ”Kiva Tietää Näin Kolmelta Aamuyöstä” Vastasi Tiikeli erittäin sekavalla äänellä. Joumah tiesi ettei Tiikeli olisi seuraavat kaksi kuukautta sekaisin siitä määrästä Stiimpäkkiä. Mutta hän ei jaksanut välittää. Hänelle oli tärkeintä, että Tiikeli oli (fyysisesti) kunnossa.

    [spoil]Tiikeli kirjoitti ja oli Tiikelinä Tiikelin paikalla. Kaikki kunnia hänelle.[/spoil]

    Bio-Klaani, verstaan ovella
    Bloszar oli jättänyt verstaan oven auki, jotta näkisi millaisia osia hän voisi uuteen haarniskaansa pistää. Toa tunsi rakennellessaan jonkun seuraavan häntä. Ehkä se johtui vain oranssisilmäisestä varjoissa liikkuvasta hahmosta.Silloin ulkoa kuului tykin laukaisun tapainen ääni. Allianssi? Bloszar säikähti.

    Vartiossa ollut Matoran oli saanut verkkoon jotain mitä oli metsästänyt. Lentävän akvaarion. Täydellisen kulmattoman jatkuvassa muodonmuutoksessa olevan jään tapaisesta kirkkaasta, turkoosista aineesta vamistetun kauniisti sisustetun akvaarion. Akvaarion sisällä oli ankeriasmainen rahi, joka oli kirkas. Niin kirkas ettei sen väriä voinut tunnistaa. Ankerias näytti pitävän kiinnijäämisestä. Se näytti pitävän kaikesta ja kaikista.

    ”Yay!” kuului hihkaisu suunnasta, jonka voisi sanoa olevan kaikkialla.

    ”Sinä, uusi Toa olet vastuulla tästä riiviöstä.” Matoran sanoi komentavalla, mutta silti arvostavalla äänellä. ”Äläkä kerro sille mikrobeista. Muuten se täytyy taas aivopestä.”

    Bloszar katseli kummissaan outoa rahia ja sen akvaariota. ”Mitä mieltä Kepe nyt olisi?”