Aihearkisto: Klaanon Rope

Isku Nazorak-pesään: mäiske jatkuu

Nazorakien luolat

Tunneli on täysin kaaoksen vallassa – monia kymmeniä ruskeakuorisia torakoita hyökkäilee viiden Klaanilaisen kimppuun. Matoro tuntee elementtienergiansa hupenevan ikävän nopeasti.
He olisivat vähän aikaa kuivilla jos pääsisivät murtautumaan Torakkojen läpi eteenpäin.

Matoro väistää yhden iskun torakoilta. Hän pyöräyttää miekkansa ja avaa pientä luukkua miekan kahvasta. On puhdasta tuuria, että mikään ei hyökkää tällä hetkellä Jään Toan kimppuun.
Tämä kyseinen Toa ottaa miekkansa kahvasta pienen kapselin ja iskee sen maahan.

Se alkaa savuta kovaa.
Eteenpäin!, Matoro sanoo telepaattisesti Klaanilaisille.
Pieni kapseli aukeaa kokonaan ja suuri määrä paksua kaasua nousee tunneliin.
Kaasu ei vaikuta hengitykseen mitenkään, mutta se peittää kaiken näkyvyyden täydellisesti. Torakat haparoivat savussa, Klaanilaiset lähtevät juoksemaan eteenpäin – tai toivottavasti eteenpäin. Moni torakka ei edes ehdi tajuta mikä heihin iski Keetongun juostessa edellä, “tiejyränä”

Viisikko pääsee pois savusta, he ovat suurinpiirtein räjäytetyn ohjuksenheittimen luona. He vetävät itsensä erääseen sivutunneliin hetkeksi.
“Minne menemme?”, Tongu kysyy.
“Osaako joku Nazorakia? Tässä on tunnelikartta.”, Summerganon sanoo havaitsessaan suuren kivikartan seinässä.
Manu on jo hieman paremmassa kunnossa. Hän katsoo karttaa.
“Ymmärrän hieman Nazorakia. Tämä näyttäisi… Hmm… Kartan paikka ‘ydin’ on seuraavasta tunneliristeyksestä oikeaan.”

“Mennään.”, Make toteaa edeltä. Viisikko lähtee kohti kyseistä risteystä.

004n ylennys

Apugeneraattorihuone

Pommitettu generaattori pyörähti käyntiin huristen. Kepe ja Paaco huoahtivat helpotuksesta. Kattovalot syttyivät, virran aalto levisi läpi linnakkeen puhdistaen pimeyden. Monen monituisen yrityksen jälkeen se vihdoin käynnistyi.

Taistelun ääniä ei enää kuulunut. Jos generaattori ei olisi jyskyttänyt elinvoimaa Klaanille olisi ollut hiirenhiljaista. He miettivät, oliko liiankin hiljaista. He pakkasivat tarvikkeet ja työkalut ja palasivat käytävään. Doxia ja Ignikaa ei näkynyt missään; he olivat kadonneet. Mutta Kepe oli varma, että he kyllä löytyisivät ennen pitkää, kuten aina ennenkin.

Heidän kulkiessaan käytävää ja hetkeä myöhemmin portaita ylös generaattorin ääni vaimeni heidän liikkuessaan siitä kauemmaksi. Hiljaisuus korostui, se tuntui täyttävän ilman.
“Käydään raportoimassa G:lle”, Paaco puoliksi ehdotti, puoliksi totesi.
“Joo. Vaikkakin kyllä generaattorin käynnistymisen huomasi”, Kepe jatkoi. Heidän puheensa tuntui kovin pakotetulta hiljaisuudenrikkojalta.

He suuntasivat hissille, ja ohjastivat sen kohti adminien siipeä. Se alkoi hitaasti kohota ylöspäin. Pirteä hissimusiikki raastoi heidän hermojaan. Rattaiden narina ja kalke kaikuivat hissikuilussa, jonka pohjalla ulospääsyreittiä etsi kaksi hyvin eksyneen näköistä hahmoa.

Kilahduksen myötä hissin ovet aukesivat. Heidän yllätyksekseen adminsiiven valot olivat yhä pois päältä. Paaco napsautti katkaisijaa. Ei mitään.
Kepe vilkaisi kämmentietokoneestaan kellonaikaa, vaikka tiesi kellon olevan jotain aamukolmen maissa. Tietokoneen näyttö kuitenkin pysyi pimeänä. Kuin joku olisi räjäyttänyt EMP-pommin.

Paaco kaivoi esiin lyhdyn, jonka sytytti perinteisillä tulitikuilla. Se heitti heidän lepattavat varjonsa seinään.
He kulkivat käytävää eteenpäin, kunnes löysivät Klaanin administon ja erään kolmannen osapuolen.

Mäen laki nazorakien alueella

003, entinen 004 oli tyytyväisempi kuin vuosiin. Ylennyksensä myötä hänen ilmanvoimansa olivat saaneet mittavan budjetinkasvatuksen, mikä takasi hänelle vain ensiluokkaisia rakettirepputorakoita. Hän katseli tyytyväisenä torakkarivistöjä, jotka kykenivät lentämään ja jotka olivat täydessä sotavarustuksessa.

Nazorakeja ei pian pysäyttäisi mikään. Ei sillä, että heitä olisi tähänkään asti voitu.

Sinibarettinen nazorak

Lentokone

“Mitäköhän Klaanissa tapahtuu tällä hetkellä?” Snowman mietti ääneen.
“Jaa” Ämkoo vastasi. “Ei luultavasti ihmeempiä.”

SS Rautasiipi, komentosilta

Laivastonsinistä barettiä päässään kantava nazorak katsoi laajan lasisen ikkunan takaa, kuinka suuri lastillinen juuri toukista kehittyneitä nazorakeja tuotiin Rautasiiven suureen halliin. Ne asutettiin omiin pieniin huoneisiinsa, joissa ei kuitenkaan ollut kattoa. Tarkkailu olisi näin helpompaa.

Kaikki muukin oli huolella suunniteltua. Koulutus, psyykkinen valmennus, geneettinen muokkaaminen. Uusi sukupolvi oli kyllä jo käynyt laivalla tutustumassa ja kuuntelemassa puheita muutamaan kertaan, mutta ne olivat toistaiseksi vielä asuneet pesässä.

Tämä torakka kääntyi pois ikkunan luota, ja asteli Amiraalin luo.
“Eikö tuo ole minun juttuni?” Amiraali kysyi.
Hattupäinen torakka meni hämilleen.
“En ymmärrä.”

002 pyöräytti silmiään vaihtaen puheenaihetta.
“Eli uusi sukupolvi on täällä nyt sitten pysyvästi?”
“Aivan niin, johtaja. Muutto on suoritettu.”
“Mene vielä varmistamaan, että kaikki on hoidettu oikein, 1034.”

Sinilakkinen torakka nyökkäsi, ja käveli ripeästi pois huoneesta.

Hämä-hämähäkki…

Adminien komentokammio

Visokki perääntyi hitaasti neljällä pitkällä jalallaan pitäen tarkan katsekontaktin komentokammion oviaukon edessä vellovaan mustaan massaan. Katseen kohdistaminen yhteen paikkaan osoittautui yllättävän vaikeaksi, koska hitaasti itseään raajoilla eteenpäin vetävän massan koko groteski ruumis oli täynnä pieniä silmiä. Tällä hetkellä ne kaikki kuitenkin katsoivat Visokkia punertavina.

Mustan massan keskellä oleva epämuodostunut suu nauroi edelleen. Sen tasaisen valkoiset hampaat erottuivat pimeydessä poikkeuksellisen hyvin. Pieniä kuusisormisia käsiä pullahti välillä ulos olennon suupielistä. Ne tarttuivat olennon turvonneisiin ja painaviin huuliin ja vetivät niitä ylöspäin pakottaakseen hymyn mustan massan keskelle.

Olennon kauhistuttava moniääninen nauru heikensi Visokin taistelumoraalia, joten hän keskitti mielensä kaikki voimat siihen, että ei kuuntelisi sitä. Normaalisti tässä vaiheessa Visokki olisi jo aloittanut telepaattisen pommituksensa kohti vihollista, mutta nyt punaisen Visorakin täytyi keskittyä suojaamaan päänsä sisältö kaikin tavoin.
Visokki oli ammattitelepaatti. Hän tunsi, milloin häntä itseään käsiteltiin. Silloin oli vain pakko suojautua.

Mustan massan ote Visorakin mielestä vahvistui, mutta niin teki myös Visokin sisäinen suojaus.

Ole rauhassa, Visokki sanoi itselleen. Ole rauhassa. Et ole täällä. Olet kaukana. Rauhallinen paikka. Iloinen paikka. Mukava paikka.

Mustan olennon nauru tuntui vain voimistuvan. Silloin Visokki tajusi, että olennon ote hänen mielestään ei ollut telepaattinen, sillä Visorak kykeni tuntemaan hyökkäysaallot muuallakin kuin mielessään. Tämä oli jotain aivan muuta, jotain tuntematonta.

Visokki perääntyi entisestään.

Vähitellen mustan massan kasvava naurukuoro hiljeni. Visokki ehti sekunnin ajan ajatella, että olento luovuttaisi, mutta kyseinen harhaluulo korjasi itsensä välittömästi, kun olento avasi suuren suunsa jälleen.
Tällä kertaa olento puhui vain yhdellä äänellä. Se oli suhteellisen tavallinen Matorania muistuttava ääni, mutta ääni oli uskomattoman karismaattinen. Sen puhetta olisi voinut kuunnella tunteja, jos olisi jättänyt huomioimatta, minkälainen olento äänen tuotti.

Sitten musta massa teki jotain, jota Visokki ei koskaan olisi voinut odottaa. Se lauloi.

Hämä-hämä-häkki…” olento aloitti laulaen virheettömästi. Sen jälkeen se piti hetken tauon, mutta sen koko musta vaahtomainen olemus alkoi sätkiä hillittömästi. Olennon kymmenet raajat alkoivat sulautua toisiinsa ja sen suureen mustaan kehoon, joka muodostui parin sekunnin kuluessa suureksi, silmättömäksi mustaksi palloksi. Pian muodoltaan melkein täydellinen pallo kuitenkin luovutti osan massastaan muodostaakseen Syvälle Naurulle kaksiosaisen vartalon.

Kiipes’ langalle…”

Olennon yönmustan vartalon etuosasta lennähti kohta kahdeksan pitkää raajaa. Olennon kahdeksan jalan päihin ilmestyi kämmenet, joiden sormien määrää Visokki ei edes yrittänyt laskea. Muodostuttuaan täysin samanlaisiksi nuo kahdeksan raajaa laskeutuivat maahan ja nostivat mustan epämuodostuneen torson ylös.
Silloin Syvä Nauru avasi jälleen silmänsä, mutta kuten tavallista, hän ei tyytynyt kahteen. Eikä edes kahdeksaan.

Tuli sade rankka…”

Silmiä oli joka puolella hämähäkkimäistä olentoa. Niitä oli jopa sen jalkojen taipeissa ja massiivisessa takaruumiissa. Silmissä oli kuitenkin sama psykoottinen kiilto kuin aiemmin. Olennon häiriintyneen ilmeen viimeisteli se, että se esitteli aina niin kauniin valkoista hammasriviään Visokille. Hampaiden raoista suihkusi mustaa öljymäistä nestettä komentokammion lattialle. Neste sihisi äänekkäästi hetken lattialla ennen kuin haihtui pois. Suuri musta hämähäkkimäinen massa alkoi vähitellen kävellä äänekkäin askelin kohti Visokkia.

Hämähäkin…vei.”
Musta hämähäkki lopetti laulunsa viimeisen sanan täysin poissa melodiasta, eikä edes yrittänyt laulaa sitä tunteella. Siinä samassa yksi sen pitkistä raajoista syöksähti salamannopeasti kohti Visokkia avaten tusinalla sormella ja yhdellä silmällä varustetun kämmenensä.

Käsi ei kuitenkaan osunut Visokkiin, vaan törmäsi komentokammion lattiaan voimakkaasti tärähtäen. Hyönteismäisen Rahin refleksit eivät olleet heikentyneet vuosien varrella. Syvä Nauru joutui hetken tutkimaan, mihin Visokki oli kadonnut, mutta lopulta tajusi Visorakin hypänneen huoneen kattoon. Se roikkui neljällä jalallaan kivisessä katossa erittäin vaivattoman näköisesti.

Musta hämähäkki naurahti jälleen, mutta nyt sen ääni oli palautunut demoniseksi kuoroksi.

“En henkilökohtaisesti pidä tuon laulun lopusta”, hyönteismäinen suu sanoi hymyillen leveästi. “Suosittelen sinua pysymään paikoillasi, pieni ystävä. En satuta sinua.”

Hyökkäys Visokin alitajuntaa kohti oli heikentynyt ja nyt hän kykeni keskittymään muuhunkin kuin jatkuvaan suojaamiseen. Visokki ei kuitenkaan uskaltanut avata täysivaltaista telepaattista yhteyttä, sillä tämän olennon mielessä oli jotain pahaa. Visokki päätti pitäytyä vain yksittäisissä viesteissä.
“Sinä olet Avde, etkö?”

Tähtien välistä avaruutta pimeämpi hämähäkki naurahti. “Minä. Tai me. Nyt ehkä enemmänkin minä. Se on kuitenkin samantekevää. Nyt, pieni ystävä, ole kiltti ja pysy paikallasi.”

Sen sanottuaan Avde sinkosi yhden mustista raajoistaan kohti kattoa. Visokki hyppäsi jälleen salamannopeasti sivuun ja laskeutui tällä kertaa Avdesta katsottuna huoneen vasemmalle seinälle.

“En ajatellut pysyä”, Visokki sanoi.

“En aikonut satuttaa sinua, Visokki”, Avde sanoi antaen ymmärtää, että ei ollut mitenkään yllättävää, että hän tiesi Visokin nimen. “Haluan vain puhua kanssasi. Kasvokkain.”

Visokki ei vastannut. Tottunut mielten tuntija tiesi, että Avde yrittäisi pelata hänen ajatuksiaan ja että pimeyden pedon puhetta ei edes kannattaisi kuunnella. Toisaalta taas Avde tulisi ennen pitkää huomaamaan Visokin selässä hitaasti käynnistyvän Rhotukan, joten huomio olisi siirrettävä muualle.

“Ja siksi yrität liiskata minut?” Visokki sanoi väistäen taas yhden hyökkäyksen nopealla hypyllään.

“Haluan sinun vain pysähtyvän, ystävä”, Avde sanoi. “Pysähtyisitkö, että voimme puhua. Tarvitsen linnoituksestanne jotain, joka auttaa minua lopettamaan tämän toivottoman sodan. Jos edes kuuntelisit, voisit muuttaa mielesi.”
Visokki pysähtyi hetkeksi maahan suoraan mustan hämähäkkidemonin eteen.
“Ai, sinulle on oikein väliä, mitä mieltä olen?” Visokki sanoi tuijottaen Avdea vihaisin silmin. “Minä näytän sinulle mieleni.”

Visorakin silmät syttyivät hohtamaan kirkkaasti pimeydessä ja sen tajunta syöksyi täyteen hyökkäykseen kohti Avdea. Psyykkinen aalto osui mustaan hämähäkkiin ja tunkeutui syvälle tämän sisimpään. Visokki tunsi, kuinka Avden labyrinttimainen ja monimutkainen alitajunta ryhtyi välittömään vastahyökkäykseen. Mustat kädet täyttivät Visokin pään ja tarttuivat vahvasti kiinni hänen ajatuksiinsa, mutta Visokki ei välittänyt. Visokki ei välittäisi, vaikka Avde repisi hänen mielensä pieniksi palasiksi. Tällä hetkellä hän keskittyi pidättelemään hirviötä kaikilla voimillaan paikallaan siihen asti, että Rhotuka olisi täysin ladattu.

Sen jälkeen pitäisi vain luottaa siihen, että Rhotuka toimisi.

Avde huusi. Kaikki hirviömäisen hämähäkin kuudesta äänestä huusivat yhtäaikaisesti puhtaasta tuskasta. Olennon tuskanhuudot olivat melkein yhtä sielua raatelevaa kuunneltavaa kuin sen nauru ja kestikin vain kymmenen sekuntia, että Avden tuskaisat huudot muuttuivat tuskaisaksi nauruksi.

“Kyllä!” Avde huusi naurun joukosta. “Näytä minulle, mistä sinut on tehty! Näytä, mihin kaunis, täydellinen mielesi pystyy! Tuhoa kaikki! Revi, raasta! Älä jätä mitään jäljelle! Ja ennen kaikkea…”

Avde hiljeni. Sekä sen kivun täyttämät huudot että raastava nauru loppuivat. Visokki jatkoi olennon labyrinttimaisen, synkän, hajanaisen ja pelottavan mielen häiritsemistä lähettämillään aalloilla, vaikka hän tiesikin, että oleilu näin syvällä Avden mielessä tulisi vahingoittamaan myös häntä.

Ennen kaikkea, Visokki, pehmeä Matoran-ääni sanoi Visorakin alitajunnasta. Visokin sydän pysähtyi sekunniksi järkytyksestä. Näytä minulle, minkälainen peto oikeasti olet.

Visokin vihainen ilme jäätyi paikalleen. Hän unohti hetkeksi jopa keskittyvänsä Avden pidättelemiseen.

Sinä olet älykäs, Visokki, ystäväni. Mutta olet silti Rahi. Tiedäthän, mitä Rahi tarkoittaa Matoran-kielessä? Olet peto. Lajitoverisi tappoivat Keltaiset Jättiläiset ja kuka tietää, kuinka monta muuta lajia. Ja näin sinä vain yrität esittää rauhanomaista olentoa.
Kylmä hiki valui pitkin Visokin kasvoja.

Entä jos kaikki sisällesi pakkautunut luontainen, eläimellinen viha vain…repeää ulos? Entä jos vahingoitat joskus ystäviäsi?

“Ei”, Visokki viesti hymyilevälle hämähäkkipedolle, mutta ei ollut enää varma, luottiko omaan viestiinsä. “Ei ikinä.”

On varmasti ikävää olla telepaatti. Siinä mielessä, että tiedät, mitä muut ajattelevat. Varsinkin sinusta, ystäväni. Ovatko ne mukavia ajatuksia…vai onko joillakin vaikeuksia hyväksyä nelijalkaista hirviötä?

Visokin järkyttyneet kasvot muuttuivat vähitellen jälleen vihaisiksi. Visokki ajatteli sisimmässään, että tilanteessa olisi pian pakko siirtyä henkiseen suojaukseen, mutta hän ei enää ollut varma, kykenisikö kontrolloimaan itseään. Ehkä Avde olikin oikeassa.

Juuri noin. Päästä ulos kaikki tuo patoutunut raivo. Näytä minulle, mikä peto olet. Päästä ulos puhdasta, kaunista, hallitsematonta idiä ja suuntaa se minuun.

Tee aivan samoin kuin teit Metru Nuilla.

Se riitti Visokille. Koko punaisen Visorakin mieli suuntautui hyökkäykseen. Se hyppäsi mustan hirviöhämähäkin kasvoille ja puri molemmilla pistimillään tiukasti, pommittaen Avden petollista mieltä samanaikaisesti koko päänsä voimalla.

Avdeen kohdistui täysi henkinen tuska, mutta hän jatkoi nauruaan. Nauru oli tauotonta ja siitä hehkui puhdas riemu. Se oli voitonriemua.

Avden nauru keskeytyi, kun sen mustan hämähäkkimäisen kehon läpi räjähti ammus hehkuvan kuumaa ja käsittämättömän kirkasta plasmaa. Plasma läpäisi hämähäkin täysin ja räjähti liekkiaalloksi vasta osuessaan sen takana olevaan seinään. Osuma keskeytti sekä Avden että Visokin hyökkäykset. Visokki putosi maahan Avden päältä ja käänsi katseensa oviaukkoa kohti. Myös Avden punaiset silmät suuntautuivat katsomaan hyökkääjää.

Oviaukossa seisoi sininen Skakdi, joka piteli kädessään savuavaa kivääriä ja jonka mekaanisen vasemman silmän valo hohti tummanvihreänä. Skakdin vieressä oli keltainen Toa, joka osoitti sähköisesti rätisevällä sauvalla Avdea.

“Miksi keksin siistejä toimintarepliikkejä vasta, kun nämä tilanteet ovat ohi?” Guardian kysyi happamasti ladattuaan kiväärinsä. Tawa ei sanonut mitään, vaan jäi tuijottamaan vihaisena.

Syvä Nauru jäi poikkeuksellisen hiljaiseksi pitkäksi aikaa.
“En ole koskaan välittänyt pahemmin taistelusta”, musta massa sanoi. “Toisin kuin luulette, minä en nauti tappamisesta. Teen sitä vain pakon edessä. Haluan mieluiten mahdollisimman monen elävän.”

Visokin Rhotuka pyöri nyt täyttä vauhtia. Tawa ja Guardian tähtäsivät Syvän Naurun mustaa ruumista.

“Haluatteko te pakottaa minut?”

Viidakkosaaren orjat

Suuri trooppinen saari, jossain päin merta

Saari oli ollut joskus kovin kaunis. Sen kullanhohtoisilla hiekkarannoilla ja rehevillä metsäaukeilla oli aikoinaan saattanut kuulla ainoastaan linturahien rauhallista sirkutusta. Saari oli kuitenkin muuttunut. Muutaman kilometrin päässä rantaviivasta kohosi ilmaan sarja mittavia savupatsaita. Lintujen laulu oli poissa.

Saaren keskustaan oli kohonnut nazorakien tukikohta. Tukikohta oli torakoiden mittapuulla pieni, mutta mittava se oli silti. Olemukseltaan se erosi monella tapaa torakoiden muista tukikohdista. Ympäriltä hakattu metsä oli tarjonnut tukikohdan rakentamiseen paljon puuvaroja, ja niistä johtuen moni tarkasti vartioitujen kivimuurien sisällä oleva rakennus olikin tehty joko osittain tai kokonaan puusta.

Nazorakit eivät olleet tukikohdan ainoita asukkeja. Heidän lisäkseen tukikohdassa toimi useita skakdeja, sekä joukko saarella epäonnekseen asustaneita le-matoraneja. Tuskanhiki valui pitkin pikkuisten matoranien naamioita näiden raataessa tukikohdan alla sijaitsevissa kaivoksissa.

Limevihreää pakaria kantava le-matoran rojahti yskien pimeän kaivoskäytävän lattialle. Hieman haljennutta akakua kantava työtoveri juoksi säikähtäneenä tuupertuneen kumppaninsa luokse.

“Toroma! Nouse ylös!”, matoran huusi, yrittäen epätoivoisin elein nostaa toista pystyyn. Toroma vastasi uudella yskäisyllä ja sulki silmänsä.
“Lopeta tuo! Ne lupasivat, että pääsemme täältä jos teemme työmme hyvin! Ne lupasivat! Et voi luovuttaa nyt!”

Nazorak-vartija asteli käytävälle kuulemiensa huutojen perässä. Hän katsoi matoran-kaksikkoa julma ilme irvokkailla kasvoillaan.

“T-toroma vain pyörtyi hetkeksi! Hän jatkaa ihan pian!”, matoran yritti selittää nousten seisomaan toverinsa viereltä. Hän ei tiennyt Toroman jo kuolleen rasituksen aiheuttamaan energiahukkaan.

Torakka tuijotti vielä elossa olevaa matorania hetken, kuin pohdiskellen jotain. Sitten tämä kääntyi ja lähti kävelemään sinne mistä oli tullutkin. Matoran huokaisi helpotuksesta ja yritti vielä kerran herätellä ystäväänsä.

“Toroma! Herää! Toroma..!!”

Nazorak pysähtyi, kääntyi nopeasti ympäri ja heitti jotain. Kumartunut matoran ei saanut suustaan edes tuskanhuutoa yrittäessään viimeisillä voimillaan repiä kurkkuunsa uponnutta heittoveistä irti kehostaan. Yritys epäonnistui ja matoran lyyhistyi kuolleena maahan ystävänsä viereen.

Isku Nazorak-pesään: taistelu jatkuu

Nazorakien luolasto, asutuskeskus

Saarto tiivistyi koko ajan vähän, mutta sankareiden horjumattomuus ja rohkeutta uhkuva olemus pelotti torakoita. Joka kerta, kun ne yrittivät iskeä saivat ne niskaansa jäätä, tulta ja Keetongun heittämän torakkatoverin. Teräaseet tekivät lähelle päässeistä selvää. Mutta väsymättömiä sankarit eivät olleeet ja tämän torakat tiesivät. Sankareiden ei auttanut, kuin yrittää puskea läpi. Mutta heidän piti samalla suojata Manua ja saada tämä tolpilleen. Manu tuntui virkoavan hieman, mutta liikkuminen tuotti vaikeuksia ja voimien käytöstä ei tullut mitään. Niinpä sankarit ryhmittyivät kiilaksi. Keetongu rynnisti etummaisena torakoita päin, jotka eivät kestäneet pysytssä raskaan iskun voimasta. Torakoita kaatui dominonappulan tavoin ja Keetongun vieressä, kiilan sivuilla juosseet Matoro ja Mahriking hoitivat horjuvat ja kaatuneet viholliset elementtivoimillaan ja kun selvästi ohentunut vihollismuuri taas tuli eteen, oli aika ottaa aseet esiin. Keetongu raivasi tietä, Matoro ja Make hoitivat hidasteet ja Summerganon huolehti siitä, että Manu pysyi liikkeessä. Tarpeen tullen hän nitisti muutaman päälle karkaavan torakan.

Nazorakeja oli kuitenkin paljon ja vaikka ne olivatkin menettäneet saartorenkaansa, tulvi niitä yhä joka puolelta ja sankarit uhkasivat jäädä taas satimeen ja mikä pahinta, erilleen toisistaan. Sinkoilevat tuli- ja jääsäteet pitivät kuitenkin viholliset sen verran kaukana, etteivät ne päässet murtamaan kiilaa.

Nazorakit alkoivat taas ampumaan ohjuksiaan ja sankareilla oli täysi työ niiden väistelyssä. Manu voi jo hieman paremmin, mutta Summerganon oli vuorostaan vaikeuksissa Mahrikingin kanssa vihollisten iskiessä kiilan, joka murtui samalla hetkellä, selustaan. Keetongu ja Matoro eivät päästäneet ketään Manun luokse, mutta vaikka nazorakit eivät päässeet puusta pitkään aikeissaan listiä sankarit, ei sankareillakaan mennyt niin hyvin. He olivat vihollislauman, joskin selvästi heikentyneen ja rakoilleen sellaisen keskellä ja jollei Manu pian virkoaisi, olisivat he jälleen äärimmäisen tukalassa tilanteessa. Nazorakit alkoivat tiivistää saartoaan ja ne torakat, jotka yhä seisoivat olivat melko voimakkaita. Sankarit kasaantuivat ringiksi, jonka keskellä Manu oli. He olivat päättävisiä ja valmistautuivat jälleen taisteluun. Jos he onnistuisivat murtautumaan vihollismassasta läpi, olisi vihollisista puhdistunut pakotie (nazorakeja oli tulvinut sieltä taisteluun mukaan) heille pelastus.

Isku Nazorak-pesään: taitsella

Nazorakien luolasto, asutuskeskus

“Se on ansa!” Keetongu huusi.
“Ei ihmekkään, että Manun vapauttaminen oli niin helppoa”, Matoro jatkoi ja hyppäsi pystyyn. Hän veti miekkansa esille. Sotilastorakoita tuli joka suunnasta; ne olivat olleet piilossa ottaakseen koko joukon kerralla kiinni.

“Manu, käytä varjovoimaasi! Torakat lähestyvät!” Make huusi. Makutan varjovoimat olivat pelastaneet sankarimme tuhat kertaa aiemminkin.

Manu ei kuitenkaan vastannut. Nazorakit olivat tähdänneet ohjuksensa juuri Manuun, koska hän oli selvästi joukon johtaja ja pahin uhka. Niinpä Manu vain makasi kuopan pohjalla. Hänen panssarinsa oli yhä ehyt, mutta Makutasta ei olisi taistelijaksi tässä tilassa.

Niinpä MahriKing aloitti itse vastarinnan. Hän teki tulipallon ja sinkosi sen sauvallaan kohti nazorakin raketinheitintä. Räjähdys valaisi koko luolan ja romahdutti talon maan tasalle. Se teki samalla selvää puolesta tusinasta torakoita.

Matoro huitaisi nopeasti miekallaan lähintä torakkaa, mutta sotilastorakka torjui iskun miekallaan ja hyppäsi sivuun. Kuin käskystä koko torakkajoukko lähti hyökkäykseen kohti sankareitamme.

“NAZORAK RUSH KHEKHEKHE” Raikui luolassa torakkasuulla puhuttuna.

Alkoi taistelu. Summerganon sai kaadettua tappavalla pistoliikkeellä kaksi lähestyvää torakkaa, mutta niiden tilalle tuli oitis kolme lisää. Maken ja Matoron elementtaalienergiat polttivat ja jäädyttivät hyökkääviä torakoita, mutta niitä virtasi yhä lisää. Keetongu nappasi yhden torakan jalasta ja käytti sitä moukarina pitääkseen lähestyvät vainolaiset loitolla.

Sankarimme olivat nyt tiukan saartorenkaan keskellä kaiken avun ulottumattomissa.

Isku Nazorak-pesään: raketinheitinmasiina

Torakoiden tunnelit

“Niin, seuraava siirtomme on…?”, Matoro kyselee Manulta.
“Öh, en minä tiedä. Mennään eteenpäin.”, Makuta puhelee. Kaksikko juoksee pitemmälle käytävään kolmen muun Klaanilaisen luo.
“Nazorakit odottavat meidän pakenevan johonkin sivutunneliin. Mennään suoraan eteenpäin!”, Matoro neuvoo Klaanilaisia.
“Läpi tuosta? niitä on toista kymmentä!”, Keetongu ihmettelee.
“Kyllä.”, Makuta Nui vastaa. Makuta luo pimeydestä suuren varjokäden, joka iskeytyy Nazorakjoukon läpi. Manu vetää muutaman olennon itseensä, ja viisikko lähtee juoksuun hajaannuksen läpi. Pystyyn nousseet torakat jäävät nopeasti etenijöiden alle. Viisikko pääsee onnistuneesti kapean tunnelin ohi erääseen isoon pääkäytävään.

“Hyvät uutiset; ne eivät seuranneet. Huonot uutiset, olemme valtaväylällä eli täällä on väkeä.”, Matoro puhuu lämpimikseen. Monet siviili-torakat lähtevät juoksemaan pakoon, he eivät ole ikinä nähneet mitään pesän ulkopuolelta. Kauempana näkyy joukko aseistautuneita torakoita.

“Varok-” joku Klaanilaisita huutaa, ohjus osuu viisikon keskelle.
Maalattiaan tulee kraateri, viisikko lentelee eri suuntiin ja maata lentää. Torakat lähestyvät uhkaavasti, ja heillä on iso raketinheitinmasiina erään pienen talon katolla.