Kaikki kirjoittajan Umbra artikkelit

Rakennan maailmani neljänteen seinään nojaamalla ja sitä naarmuttamalla.
Klaanon Rope

Valo jonka metalli vei

4 kommenttia

Bio-Klaani

Linnoitus

Kahvio

Matoran Umbra siemaili kahvia. Hänen oli ollut viimeaikoina vaikea nukkua. Punaisella tähdellä koristeltu kahvikuppi tärisi hänen kofeiini tärisyttämissä kämmenissään. Kahvia läikkyi petuniatekstuurilla koristellulle pöytäliinalle. Söpö vo-matoran-tyttö saisi taas siivota hänen kahvinsa, kuten monena aamuna ennenkin. Umbra oli kahvion ensimmäisiä käyttäjiä, monet olivat lähteneet, tai kuten sanotaan, aikakatkaisseet jo aiemmin. Kahvia kului. Ja sitä kuluikin paljon. Hän oli kokeillut erilaisia makuja, niin suklaan, toffeen kuin chilinkin, eri kofeiinipitoisuuksia, maidolla, kermalla, nonparelleilla, suklaapaloilla, kaikella mahdollisella mitä kahviin voisi laittaa.

Matoranin naamion alta erottuivat hänen punertavat silmänalusensa. Verisuonet risteilivät hänen mekaanisten silmiensä alla ja ne olivat hiukan tulehtuneita valvotuista öistä. Painajaiset valvottivat häntä ja veivät hänen elinvoimaansa.

”Miksi ne unet aina riivaavat minua? Mitä olen tehnyt että olen ansainnut painajaisten kirouksen?” Matoran mutisi itsekseen. Oli hankalaa elää ilman unta. Toisaalta hänellä ei ollut oikein velvollisuuksiakaan Klaanissa, vaikka hän halusikin auttaa. Elämä oli yhtä valveellaolon ja painajaisten rajamailla häärimistä. Valvetilassa hän meni hitaalla. Kaikki hidastui ja tuntui menevän kuin hidastetussa filmissä. Kahvia läikkyi. Asioita kaatui. Huutoa ja sotkua. Sitä elämä oli. Yhtä kaaosta. Ei mitään helpotusta, sillä rentoutuessa painajaiset alkoivat.

”Sinun kannattaisi mennä nukkumaan, sillä biomekaaninen kukko laulaa pian”, Felia, paikan tarjoilija sanoi. Hän tutkaili sinisen kaukaunsa takaa tätä outoa olentoa, olentoa joka väitti tulleensa toisesta maailmasta ja olleensa outo koe. Valkoisen ja sinisen värinen matoran kiersi pöydän toiselta puolelta toiselle ja otti Umbran käden käsiinsä. Violetit kolmisormiset kämmenet olivat suuremmat verrattuina matoranin hentoihin käsiin. ”Sinun pitäisi oikeasti mennä nyt. Laittaa silmät kiinni ja ottaa mukaun maitoa”, hän kertoi hennolla äänellään.

Umbra ei tiennyt oliko tämä unta vai ei.

[youtube http://www.youtube.com/watch?v=C9c__2c8ehY]
Kaikki oli niin utuista ja meni kuin hidastettuina kuvasarjoina. Hänen edessään oli perin viehättävä työssään haka oleva naikkonen ja hän meni hitaammalla kuin eteläisen mantereen porek-laiskiaiset. Sumua ja utua. Valot tuntuivat olevan outoja piksepisteröykkiöitä. Mutta hopeiset painajaiset alkaisivat jos hän laittaisi silmänsä kiinni. Kaikki ne hopeiset kämmenet jotka häntä hamuilisivat pimeydessä. Sinistä valoa. Outoa muminaa joka voimistuisi koko ajan. Hopeisia kanoheita, joista paistaisi vihreä, elämätön valo.

”Sinusta tulee yksi meistä. Avaat kohtalon portit, jotka pidättelevät meitä. Maailma muuttuu hopeiseksi!” kuului kaikuna eri puolilta. Umbra huomasi että olikin taas unessa. Hopeinen meri alkoi peittää kaikkeutta alleen. Häntä kylmäsi ja hän voi pahoin. Matoran yritti taistella unta vastaan, mutta se oli liian vahva. Hän alkoi jäätyä sisältä ja ulkoa.

Siirtyminen unimaailmaan tapahtui nopeasti. Hän oli pian syvässä unessa ja tuhisi pöydässä, tarjoilijamatoranin ravistellessa häntä hereille. Mitään ei kuitenkaan ollut tehtävissä. Monien öiden yli kestänyt unettomuus teki tehtävänsä. Matoran oli kuin huumattu uupumuksesta ja unettomuudesta.

”Veljeni, auta minua”, matoran vaikeroi unessaan. Hän etsi mielessään sinistä ovea, yrittäen avata sitä. Ovi löytyi lopulta, mutta hopeinen elohopeameri seurasi häntä jäätävällä otteellaan. Se yritti vietellä häntä puolelleen ja syleilyynsä. Piti päästä ovesta pois. Valoa paistoi oven toiselta puolelta. Hopeiset kädet alkoivat kiskoa ovea kiinni. Valo alkoi kadota ja korvautua jäätävällä sinertävällä hohteella.

”Sinusta tulee yksi meistä”, kaikui kaikkeudessa. Matoran-Umbra alkoi muuttua kohmeiseksi ja hopeiseksi… ”Veli! Tule tänne!” hän huusi mielensä perukoille. Hän huusi omassa kaikkeudessaan. Muistojen Makutakin muuttui hopeiseksi ja särkyi hänen edessään, muuttuen hopeiseksi kasaksi massaa, lonkeroita ja hammasrattaita sekä palasia erilaisista olennoista. ”Liity meihin ja sinusta tulee kuolematon!” kolkko metallinen ääni huusi ympäri mielen maailmaa. Se ei ollut se sama Makutan ääni jonka hän oli kuullut. Se oli jotain uutta ja outoa. Värimuutos oli tehnyt tehtävänsä. Hän oli Hopeinen Soturi.

Onu-Metru, Kuilun pohja

Umbra löi päänsä todella kovaa, suurten kivenjärkäleiden osuessa häntä päähän. Isku heitti hänet matkalle tuntemattomaan, mutta niin tuttuun maailmaan. Hän sukelsi mielen maailmaan. Kaikki pyöri taas kerran niin paljon. Hänen piti uida läpi kristallisen muistomeren, jossa jokainen muisto oli kristallimainen kokonaisuus ja osa särkyvää kokonaisuutta, kokonaisuutta jossa uusia kristalleja syntyi ja vanhoja särkyi pieniksi kappaleiksi, jotka oli mahdollista korjata. Umbra työntyi näiden muistojen läpi suurella nopeudella, joka oli mahdollista vain mielen sisältämässä universumissa, jossa luonnonlait olivat enemmän karzahnia kuin eläväisten maailmaa.
Joku huusi häntä mielessään. Heikko signaali. Se oli tuttu ääni, todella tuttu. ”Veljeni. Auta minua!” kuului kaukaa. Umbra tiesi mitä tehdä. Hän keskitti mielensä veljensä ajattelemiseen ja koetti syöksyä toiseen mieleen.

Onu-Metru, Matoron näkökulma
Matoro katseli Umbraa, joka makasi kultahaarniskaisena hänen vierellään. Kapuran petturuus oli tullut todella yllätyksenä ja kaksikko oli joutunut eroon Nurukanista, Delevasta ja Whenuasta. Heidän pitäisi päästä jotenkin muiden luokse, mutta ylös oli mahdoton päästä ja Suuret Arkistot olivat nimensä mukaisesti suuret. Liian suuret. Toat voisivat harhailla alakerroksissa vuosissatoja.
Umbra oli tajuton. Hänen sydänvalonsa välkkyi kirkasta valoa kuuden räpäytyksen sarjassa, tasaantui ja alkoi taas. Oli outoa nähdä hänen ystävänsä tämän oikeassa väriasussa. Umbra hengitti kiivaasti. Toan kulmakarvat olivat päättäväisen näköiset ja hän näytti keskittyneeltä, vaikka oli tajuton. Matoro mietti heidän seikkailujaan ennen ja jälkeen tämän episodin. Mitäköhän kaikkea he vielä kokisivatkaan yhdessä.

Umbran mieli
Valon toan tarkoitus oli saada muinainen valon matoranien mielilinkki luotua hänen kaksosensa kanssa. Vaati paljon tahdonvoimaa yhdistyä toisen maailman olennon mieleen, olennon jolla oli sama sielu kuin hänellä, mutta täysin eri kokonaisuus.
Muistojen perällä, jossain kaukana oli Umbran menneisyys, jossa oli mustia pisteitä, myrkyllisiä tunteita ja käärmemäisiä ajatuksia, vailla lämpöä ja valoa. Nämä pimeyksien hirmut oli syytä jättää omaan arvoonsa, Umbra oli ne jo voittanut ja kasvanut näin paremmaksi, vahvemmaksi kokonaisuudeksi.

Umbra näki rantaviivan, jolla oli sininen ovi. Ovesta tuli kelmeää valoa, ainoa valonlähde tällä puolen muistojen kristallimerta. Hänen tuli mennä ovesta sisään ja nähdä mitä sen takana oli. Hän uskoi että sieltä hän löytäisi kaksosensa muistot ja maailman, maailman joka oli täysin eri kuin hänen oma kotinsa.

Umbra otti oven kahvasta kiinni. Muistojen maailmassa ja mielessään hänellä oli yhä molemmat kätensä, jos hän vain niin tahtoi. Hän kiskaisi sinistä ovea ja valo täytti maailman suurena majakkana. Oviaukko imaisi hänet sisäänsä, matkalle kaksosensa vuoristoratamaista mieltä, jossa onni löytyi pienimmistäkin asioista, sillä kaikki rakas oli menetetty ja uusi rakkaus maailmaa kohtaan oli jo löytynyt.

Matoranin mieli oli kiemurainen. Täynnä värejä ja neonvaloja, punaista ja sinistä, keltaista ja vihreää. Diskovaloja ja lentolautoja. Kaikkea josta vain pystyi nauttia. Kebabia. Jäätelöä. Hyviä kirjoja. Pahat muistot ja ajatukset oli sysätty jonnekin kauas, kauas kauas pois. Mutta ne olivat siellä ja vahvoina olivatkin, sen Umbra aisti.
Hän tunsi kylmyyden valtaavan sydänvalonsa kun hän lensi läpi muistojen trooppista merta, jossa kellui mitä moninaisempia ajatuslaatikoita ja esineitä, jotka symboloivat mikä mitäkin. Hän tunsi raskaan metallisen hengityksen jossain takanaan, muttei nähnyt mitään. Hän näki edessään silmänräpäyksen ajan vihreät, kolkot ja kuolleet silmät, joissa ei asunut elämä eikä sielu, vain onttous ja kylmyys. Hän kuuli metallisten askelten kolinaa jostain kaukaa, muttei nähnyt olentoja jotka sen aiheuttivat. Mutta hän kuuli jostain kaukaa taivaanrantoja pitkin kantautuvan huudon: ”Sinusta tulee kaltaisemme!”

Ääni kylmäsi Umbran sielua ja hän halusi pois. Pois täältä. Oli virhe tunkeutua hänen kaksosensa mieleen, mieleen jossa oli jotain tai jokin. Mikä se oli, sitä hän ei tiennyt. Hän tiesi vain ettei hän voisi auttaa, mutta toivoi että olisi pystynyt.

Kylmyys ja metallinen kolkkous valtasi kaikkeuden. Metalliset seinämät ja oudot symbolit alkoivat valaa alleen kaikkeutta. Kuin hopeinen ja kylmä matto, prototeräsmeri alkoi syödä ja absorboida asioita itseensä. Muistot särkyivät ja muuttuivat kolkoiksi ja metallisiksi, lämpö alkoi kadota. Muistojen maailma alkoi syödä itseään.

Kuilun kielleke
Matoro alkoi huolestua. Jään toa aisti veljensä lämmön katoavan. Toa alkoi olla aivan kylmä. Tämän oikea silmä alkoi vaihtaa väriä vihreäksi. Punertava hohde alkoi kutistua silmässä. Vihreä kolkkous alkoi vallata ja syödä pupillia. Kultainen ja valkoinen hohde alkoivat kadota pikkuhiljaa toan kehosta. Sydänvalo alkoi muuttua vihertäväksi. Mikä oli tämä värimuutos?

Valon toan jalkaterät alkoivat harmaantua. Valkoinen väritys alkoi väistyä. Haarniska alkoi hopeutua. Kuin outo bakteeri tai virus olisi syönyt hänen ystävänsä. Mitä hän voisi tehdä auttaakseen moderaattoria?

Umbran mieli
Metallinen ja mekaaninen nauru alkoi hallita maailmaa. Umbraa kylmäsi ja hän halusi pois. Tämä oli varmaan painajainen. Hän oli joutunut keskelle painajaista! Sula ja kylmä teräs hapuili häntä sinertävää valoa hohtavilla kourillaan, joissa oli mekaanisia sormia. Sormet muuttuivat käsiksi ja alkoivat kurotella häntä kohti. Ne saivat kiinni ja hopeinen väri otti Umbrassa vallan. Hän alkoi muuttua raskaammaksi, konemaisemmaksi ja kuolevammaksi. Oli pakko päästä pois.

Mielessä oli se etu, että hän pystyi taistella sitä vastaan ja nova-räjähdys mielikuvitusmaailmassa ei olisi niin vaarallinen kuin oikeassa maailmassa. Hänellä ei ollut muuta asetta kuin elementaalivoimansa. Ja mielensä, mutta siellä oli demoneita joita ei saisi vapauttaa.

”Mikset päästä minua vapaaksi? Voisin räjäyttää piteleväsi novapommin ja päästää meidät vapaaksi, mutta sinä pelkäät…” ääni Umbran vasemmalta aivopuoliskolta kähisi hiljaa. Miksi tuo otus oli päässyt tänne ja jatkanut tietoisuuttaan… Miksi hitossa? Ei. Tämä toi mukanaan vain harmia ja kuolemaa. Mutta mitä hän olisi voinut tässä tilanteessa tehdä.

Kylmyys oli jo vallannut Umbran kehon. Hän oli jäätynyt hopeiseen syleilyyn, vain silmät liikkuivat hänen päässään. Novaräjähdys ei tarvitsisi lihastoimintaa ja se voisi singota hänet oikeaan kohtaan keskitettynä työntövoimallaan mielilinkin oveen, oveen joka oli pitkän matkan päässä hänen yläpuolellaan, kiertämässä mielimaailman kaksoiskuita.
Kuilun kielleke
Umbra oli jo jäätynyt. Kohmeinen toa hengitti vaivallisesti ja hänen ruumiissaan oli muodostunut jääkiteitä. Toan väritys oli sairaallisen harmaa ja hopeinen, kaikki valo ja lämpö oli kadonnut hänestä. Matoro koetti kuumeisesti keksiä tapaa pelastaa ystävänsä. Hän koetti siirtää kylmäenergian paikkaa pois tärkeimmistä ruumiinosista. Exokanuuna sai luvan toimia kylmyydenkerääjänä, sillä se ei ollut orgaaninen eikä siinä ollut hermopäätteitä jotka olisivat tarvinneet kylmyyden takia amputaatiota.

Matoro mietti pitäisikö valjastaa parannuskivi Umbran pelastamiseksi. Hän voisi imeä kylmäenergiaa Umbrasta, muuttaa sen elementaalienergiaksi ja sen lopulta kiven avulla parannusenergiaksi. Konvertointiprosessi olisi tosin todella kuluttava ja energiahävikki olisi suurta, mutta oli pakko yrittää. Ystävän henki oli vaarassa. Matoro myös mietti Umbran mieleen tunkeutumista, mutta ritarikunnan koulutus esti tämänkin mahdollisuuden.
[youtube http://www.youtube.com/watch?v=CD22hZjddTQ]
”Koeta pärjätä Umbra”, Matoro sanoi hiljaa. ”Olet Toa ja tiedä mitä tehdä. Usko itseesi ja ole toan arvon arvoinen”, hän kertoi. Pieni hymynkare käväisi Umbran jäätyneillä huulilla.

Umbran mieli

”Matoro yrittää auttaa minua. Minun on pakko onnistuttava”, Umbra sanoi itselleen. Hän tunsi itsevarmuutensa kasvavan, samalla kun elementaalitasot kasvoivat hänen ruumiissaan. Hän aisti jotain muutakin kuin Matoron sanat. Jotain hänen omaansa.

”On aika antaa komento elementaaliherroille” ääni Umbran sisällä sanoi. Ääni joka ei ollut hänen omatuntonsa, mutta sen kylmä, oman tahdon omaava vastapaino. ”Me pääsemme pois täältä, jos uskot minuun, uskot tähän kokonaisuuteen joka luo sinut. Olen osa sinua ja sinä osa minua. Me olemme yksi. Mutta nyt olemme väärässä paikassa. Tämä hopeisuus on vienyt meiltä tahtomme ja se murentaa meidät jos emme pääse pois. Usko itseesi ja näe että tämä on oikeus” ääni kertoi.

Umbra ei nähnyt mitään vaihtoehtoa. Liikkumattomana, jäätyneenä ja mielikuvituksellisessa avaruudessa, painottomassa tilassa, hänellä ei ollut juurikaan vaihtoehtoa.
Ovi kiersi radallaan kuita. Pian se olisi suoraan Umbran yläpuolella. Päättäväisyys valtasi hänen ruumiinsa ja mielensä. Hän onnistuisi. Elementaalienergia alkoi virrata hänen suonissaan. Se kumpusi hänen sielustaan ja sydänvalostaan. Eri valon spektrit alkoivat tanssahdella hänen jäätyneissä ja liikkumattomissa hyppysissään. Oli aika päästää peto valloilleen.

Säteilevä valo alkoi sokaista kolkkoa hopeisuutta. Maailma alkoi kimaltaa eri väreissä kun valo valtasi elohopeamaisen maailman. Valonsäteet tanssahtelivat eri kohteista. Elementaaliset alkuvoimat keräsivät voimiaan valtaisaan räjähdykseen.
Mielikuvitukselliset hologrammit syntyivät valon toan mielistä kun hän ei hallinnut enää elementaalivoimiaan. Matoron, Nurukanin ja monien muiden hänelle rakkaiden olentojen hologrammit piirtyivät moniulotteisina kuvina avaruuteen. Hän oli yhtä elementaalivoimiensa kanssa. Mutta hän ei antanut pedon uinua, vaan syödä, kasvaa, kehittyä.
Voima alkoi saavuttaa kriittisiä tasoja. Hän tiesi että hänen hyppystensä juuri luomat eläväiset valolohikäärmeet olivat merkkinä siitä että peto oli heräämässä. Lintuparvi hologrammilintuja lähti lentoon hänen oikeasta kädestään. Jostain syntyi kirves hänen oikeaan käteensä, kiinteä, valosta luotu kirves.
Oli aika päästää irti kahleista. Antaa voimakkaan alkuvirran viedä. Päästää muinaiset voimat valloilleen.
Elementaalienergiat purkautuivat hänen liikkumattomista kämmenistään. Ne pakottivat hänet kouristelemaan ja huutamaan. Hän alkoi murtua elohopean myrkyistä ja kuolon kankeudesta. Hopeisuus alkoi väistyä hänen mielestään kun hän kanavoi käsillään voimiaan vastakkaisiin suuntiin. Myrskyn silmässä ollessaan hän loi itse itselleen ansan. Sokaiseva kirkkaus oli vallannut kaikkeuden. Pyörteen voima piti siirtää hänen alleen. Kädet vapautuivat. Hän kanavoi valon spektrejä ja energioita jalkojensa alle. Ne alkoivat työntää häntä eteenpäin.
Matoro konvertoi energiaa Umbran jäästä itseensä, sitä kautta parannuskiveen ja takaisin Umbraan. Työ oli uuvuttavaa, mutta se oli tehtävä jotta ystävä saatiin pois tästä outoudesta. Kylmyys oli alkanut kaikota Umbran ääreishermostoista ja toa tiesi onnistuvansa jos vain jaksaisi yrittää vielä kovemmin. Hikikarpalot menivät Matoron naamiolta kun hän keskittyi. Jalat ristissä istuva toa oli yhtä kylmyyden kanssa. Yhtä viimojen ja lumihuippujen. Hän oli mielensä jääaavikolla jossa oli vain hän ja hänen elementtinsä.
Ovi alkoi kadota. Ei ollut aikaa hukattavaksi. Novaräjähdys tapahtui viimein. Valtaisa aalto lasersäteitä, valon eri taajuuksia, hologrammeja muistoista ja valtaisa annos energiaa pyyhki läpi metallipäällysteisen mielen maailman. Työntövoima vei häntä kohti ovea. Toa ohjasi lentoa käsillään, säädellen virtauksia.

Ovi avautui hänen edessään kun hän kurkotti siihen. Se avautui itsestään, ehkä se näki hänen epätoivonsa ja pakonsa. Umbra imeytyi omaan mieleensä, läpi pyörteen jossa ei ollut päätä eikä häntää, alkua eikä loppua. Mutta lopulta hän tömähti omaan mieleensä.

”Se oli varsinainen seikkailu”, hänen oma demoninsa sanoi.
Kuilun kielleke
Umbra säpsähti hereille. Matoro katseli häntä teleskooppisilmillään, parannuskiven sinisten lieskojen lämmittäessä Umbran sydänvaloa. Toa alkoi saada omaa mustakeltaista väriskaalaansa takaisin ja parantua. Väri oikeasta silmäst alkoi parantua ja jää oli muuttunut vedeksi, ilman kylmäenergiaa. Hengitys alkoi muuttua normaaliksi, mutta Umbra tunsi valoelementtinsä kadonneen. Hän oli käyttänyt liikaa voimiaan ja nyt vastassa olisi vain pimeyttä. Hopeinen läiskä oli jäänyt hänen kanohilleen, eikä se lähtenyt pois. Se oli merkkinä valon katoamisesta.
”Pelastuit, ystäväni!” Matoro hihkaisi kun Umbra alkoi nousta jaloilleen. Matoro oli perin uupunut itsekin. ”Pelkäsin jo menettäneeni sinut tuolle Hopeiselle Painajaiselle”, jään toa kertoi. ”Mikä se oikeastaan oli? Kerro kaikki”.
Umbra alkoi kertoa seikkailuaan ystävälleen. He olivat kaksin pimeässä kallionkielekkeellä, vailla tietoa olinpaikastaan ja määränpäästään. Tämä oli seikkailu, jossa he pääsisivät taas loistamaan kuin kirkkaimmat tähdet.

Klaanon Rope

Arkistojen arvoitus

9 kommenttia

Metru nuii
Onu-Metru
Suuret Arkistot

Nurukan, Umbra, Deleva ja Matoro menivät Whenuan perässä Arkistojen suuria käytäviä. Joka paikka oli yllättävän siisti, missään ei näkynyt pölyä ja kaikki oli kliinisen puhdasta.

”Tästä oikealle on hyönteistiedon sali”, Whenua opasti. Hän oli ohjastanut joukkoa jo jonkin aikaa Arkiston sokkelomaisissa käytävissä. He olivat matkalla ensin Nurukanin tahdosta kerrokseen -65, historian osastolle.

Deleva haukotteli. ”Onko siellä niitä nazorakeja?”

”Ei, meillä ei ole nazorakia. Eivätkö ne ole melkein älyllinen laji. Joka tapauksessa hyvin vähän tutkittuja.”
”Meiltä te saisitte vaunulasteittain tutkimusaineistoa…” Matoro mutisi niin että Whenuakin kuuli.
”Mistä olittekaan tulleet?” arkistomestari kysyi.
”Bio-Klaanin saarelta, suurmantereiden väliseltä merialueelta”, Umbra vastasi. Hän piti tästä arkistomestarista, joka puhisi ja ei sanonut paljoa, mutta esitteli silti kattavasti arkistojen kokoelmia. Musta matoran oli työlleen omistautunut ja sen huomasi siitä että tämä hymyili koko ajan. Whenua vaikutti luotettavalta, mutta tietty etäisyys piti näihin metrunuilaisiin pitää.

”Yhteytemme etelään ovat aika heikot. Valtaosaa ei erityisemmin kiinnosta muu maailma”, Whenua totesi ehkä vähän ankeana. ”Tulitteko sieltä asti vain käydäksenne Arkistossa?”

”Meidän pitää löytää tietoa eräästä Arupak-nimisestä matoranista, joka on Ga-Metrussa mielisairaalassa”, Matoro kertoi. ”Mistä pääsisimme psykiatriselle osastolle?”

”Se on kerrosta alempana Suuren Sodan historian osastosta”, Whenua opasti.
”Kiitos”, Matoro vastasi. Whenuan vastaus tuli kuin apteekin hyllyltä.

”Nauttikaa ensin tästä meidän hyönteisrahinäyttelystämme”, Whenua kertoi. ”Täällä on näytteillä kaikki kaupungissa tavatut hyönteiset ja tietoa niistä. Olemme dissektoineet monia yksilöitä ja selvittäneet erilaisia tapoja niiden elimistöistä. Minäkin olen ollut näissä tutkimuksissa hyvin mukana.

Pitkän käytävän kumpaakin seinää reunusti erilaiset lasivitriineissä ja lasitauluissa olleet hyönteiset. Niiden vieressä oli tauluja täynnä tekstiä.

Oli kaikenlaisia happoa sylkeviä kärpäsiä ja eteläisen mantereen veitsihämähäkkejä. Putkihämähäkkien ja katapulttiskorpionejen kaltaiset suuret rahit olivat jähmetettyinä stasis-putkiin. Visorakejakin oli, mutta ei ainuttakaan elävää. Eräs kaksikymmentä biota pitkä lasihäkki piti sisällään kolme paria Nui-Ramoja.

”Millaiset turvajärjestelmät täällä on? Lähinnä mitein sitä, että mitä teette jos nämä elävät rahit pääsevät pakoon”, Matoro kyseli rinnallaan kulkevalta Whenualta.

”Turvajärjestelmämme ovat tämän maailman huippua. Mikään ei pääse Rorzakheilta huomaamatta pois, koska ne valvovat kaikkea liikennettä. Siis ihan kaikkea. Sinä tai minä voimme olla nytkin niiden silmiä ja korvia”, Whenua kertoi. Tabletti hänen kädessään näytti tietokonemallia nui-jaga-rahista. Sininen tietokonemalline pyöri ympäriinsä ja sen ympärillä oli metrunuilaisia matoran-aakkosia, pyöreää variaatiota.
”Sepäs on… huojentavaa”, Matoro totesi, eikä kuulostanut erityisen helpottuneelta. Erilaisia hyönteisiä jatkui ja jatkui heidän kävellessään käytävää. Umbra ja Deleva olivat ainoita, jotka osoittivat erityistä kiinnostusta hyönteisiin. Matoro mietti mitä Kapura puuhasi. ”Yksityisiä tutkimuksia”, tai jotain sen suuntaista, niin Kapura oli kebab-pöydässä sanonut. Jään toa päätti antaa asian olla.

Umbra oli haltioissaan näistä erilaisista lajeista joita ei ollut koskaan edes nähnyt. Po-Metrun tappajamehiläinen oli jättiläismäinen mehiläinen, joka eritti hallusinoivaa myrkkyä, joka sai uhrit hyppäämään patsaiden päältä kuolemaan, Ko-Metrun peilittäjä huijasi uhrinsa luomillaan peilikuvilla ansaan ja umpikujiin, joskus rotkoihinkin. Rahilla oli kuusi raajaa ja siivet ja se muistutti kovakuoriaista, jonka siivissä oli peilimäinen pinnoite. Muita mielenkiintoisia raheja olivat tappajakiitäjä, välähdystäkin nopeampi perhonen joka saalisti nopeutensa avulla. Se imi matoranien ja muiden sisäelimiä imukärsällään. Perhonen oli väreiltään punakeltamusta ja se oli varoitusvärinä lajin myrkyllisyydestä. Muita huomattavia yksilöitä olivat monipäiset muurahaiset, jotka oli oletettavasti mutatisoitu sekä suuret, monista erilaisista yksilöistä koostuvat jättiläismäiset termiitit, jotka olivatkin yhtenä organismina liikkuvia pesiä. Kaikkea näitä oli näyteillä arkistoissa.

”Hyönteiset. Miksi ne kaikki näyttävät siltä kuin ne olisi suorastaan suunniteltu tappamaan kaikki ei-kuusijalkaiset?”, Matoro kysyi katsellessaan Umbran vieressä outoa kovakuoriaista, jolla oli seitsemän häntää, joissa kaikissa oli parinkymmenen sentin pituiset sakset.
”On teorisoitu että makutat ovat luoneet näitä lajeja, tai ainakin niiden kantamuotoja ja antaneet evoluution tehdä työtään”, Umbra kertoi.
”Maailmamme on vaarallinen ja valitettavasti useimmiten pärjää vain jos puhkaisee ensin naapurinsa pernan ja repii tämän sitten kappaleiksi”.-
”No okei, jos nämä ovat makutojen luomuksia niin sitten asian ymmärtää”, Matoro totesi. Hän näki päässään Manun mielipuolisen virneen. Hyönteisrivit alkoivat päättyä. ”Tästä oikealle olisi sitten kalat. Vasemmanpuoleisesta käytävästä pääsee lintujen luo. Me menemme tuosta keskeltä hissillä vielä pari kerrosta alaspäin”, Whenua selitti.
”Missä pidätte sammakkoeläimiä?” Umbra kysyi kun Whenua kertoi vain kaloista ja linnuista.

”Ne ovat yksi kerros alas tästä. Haluatteko käydä katsomassa?”
”Ehkä menemme mieluummin Sotaosastolle. Ranamat ja ghekulat on niin nähtyjä juttuja”, Umbra vastasi ja liikkui kohti Toain sotanäyttelyä.
”Selvä sitten”, Whenua vastasi ja viittoili joukkiota oikeaan suuntaan. Pieni matoran oli yllättävän nopea jalkojensa kokoon nähden.

Hissi, jota joukko käytti, taisi olla viides, mikäli Matoron laskelmat eivät olleet seonneet. Arkistosta huomasi sen, että sitä ei oltu rakennettu yhteen menoon. Sitä oli aina vain jatkettu eri suuntiin, ja seurauksena oli ollut paljon, paljon hissejä.

Digitaalinäytössä vilisi numeroita. Ne laskivat 54:sta 65:een. Ovi aukeni sihahtaen. Naisääni lausui mekaanisen kuuloisesti kerroksen ja osaston nimen.

”No niin”, Matoro sanoi. ”Nyt pääsemme asiaan.” Sotahistorian osasto levisi valtavan laajajana toien silmien edessä. Vasemmalla oli kammio Kuuden Kuningaskunnan Sodille ja Sisällissodalle. Oikealla oli suuri kammio Suurelle Metsästäjä-sodalle. Salissa oli paljon myös pienemmistä konflikteista materiaalia. Oli valtavasti kirjahyllyjä ja paljon vanhoja aseita, luurankoja, kuvia ja äänitteitä.

”Tämä tuo epämiellyttäviä muistoja pintaan”, Umbra mutisi. Hän näki sodasta tehdyn propagandamaalauksen, jossa oli suurimpana hahmoina Lhikan ja Dume ja muita hahmoja olivat Lheko, hänen mentorinsa ja Svarle, mystinen ja suurena soturina pidetty tulen toa, joka tosin oli kuollut jo sodan alkuvaiheissa. Toat olivat uljaina panssareissaan ja poseerasivat Metru Nuin kartta takanaan. Heidän vierellään oli Turaga Dume ja muita toia. Kartan ja Toain yläpuolella oli Suuren hengen symboli, joka edusti Yhtenäisyyttä, Velvollisuutta ja Kohtaloa, kolmea suurta hyvettä, elämän peruspilaria.

Taulussa Nidhikin volitakia oltiin tärvelty ja sitä oltiin osittain sensuroitu. Nidhiki oli pettänyt toat metsästäjille suuressa Po-Metrun taistelussa. Huhuttiin että Lariska oli viekoitellut hänet vastapuolelle.
”Jep”, Matoro vastasi. Matoroa kiehtoi huomattavasti enemmän sotahistoria, johon hän itse ei ollut osallistunut. Sellaisesta löysi positiivisiakin asioita.

”Minä taidan livahtaa tuonne muinaisemmalle osastolle. Ilmoittakaa, kun siirrytte alemmas. Nurukan, eikös sinulla ollut jotakin tutkimustyötä täällä?”
”Minä yritän etsiä tietoja Toain suursodasta, koska haluan tietää osuuteni siinä”, Nurukan kertoi. Hän alkoi kuumeisesti miettiä että mistä aloittaisi, koska kyseinen sota oli hyvin dokumentoitu sen tuoreuden takia.
”Tätä tietä”, maaveli. Whenua lähti opastamaan Nurukania kohti Toain sota-osastoa. Umbra ja Deleva seurasivat kaksikkoa myös.

Historiaharrastajana Umbra olisi myös pitänyt siitä että olisi liittynyt Matoron seuraan, mutta oli tässäkin sodassa asioita joita hän ei tiennyt, vaikka toimikin sodassa kirjurina ja rivisotilaana.
Nurukan ja Whenua johtivat joukkiota omalla tahdillaan kohti Toain sotaosuutta. Erilaiset rikkoutuneet aseet, sankaritoain panssarit sekä metsästäjien naamarit ja muut esineet koristivat näyttelyä. Tavaraa oli silmän kantamattomiin ja siellä täällä näkyi kuvia mustasta kämmenestä, logosta joka toistui liian usein.

”Tämä tässä on suuren toa Lhekon laserkeihäs ja hänen zamorpistoolinsa. Lheko taisteli urhoollisesti sodan ensipäivät ja hän vei mukanaan monia metsästäjiä hautaan”, Whenua kertoi. ”Hänen kuolinsyykseen kerrotaan koituneen peikon hyökkäys, kun hän puolusti erästä kirjureistamme”, Whenua kertoi ja katsoi Umbraa. Onu-Matoran tiesi. Hän tiesi Umbrasta ja sodasta sekä siitä miksi tämä oli Toa.
Lhekon naamio, kultainen kualsia muistuttava naamio, oli vitriinissä aseiden ja panssarinkappaleiden kanssa. Toa oli ollut väreiltään kultaharmaa ja hän oli ollut todella ikoninen soturi. Hänen kuolinsyytään oltiin peitelty sodan loppuun asti, ettei omien taistelumoraali olisi mennyt.
Umbra nielaisi nähdessään Lhekon panssarinpaloja ja naamion. Syy miksi hän oli toa oli juuri hänen edessään, mutta samalla niin kaukana. Kyynel tipahti hänen silmästään kun hän ajatteli asiaa. Lheko voisi olla elossa ja hän vielä pieni matoran, vailla suurta velvollisuutta ja kohtaloa, vailla voimia ja vaaroja. Vain tavallista elämää kirjurina. Mutta kohtalo oli ollut hänelle kenkku. Ja piti vain elää sen kanssa.

”Lheko… Kuulostaa tutulta. Olen kuullut hänestä joskus, mutten muista paljoa. Haluan muistaa. Tietää miksi en tiedä asioita joita minun pitäisi tietää. Ei kukaan unohda noin vain kymmeniä vuosia elämästään. Ei. Sille täytyy olla jokin syy”, Nurukan kertoi päättäväisenä. ”Tälle täytyy löytää looginen selitys”.

Deleva ei pitänyt siitä mitä näki. Hän näki etsintäkuulutuksia monista skakdeista, yhdessä oli hänen eniten vihaamansa skakdi, Metorakk. Myös monia muita etsintäkuulutuksia oli näytillä. Sota oli ollut raakaa ja se oli kohdistunut myös siviileihin.

Nurukanin katse kulki kirjojen selkämyksissä. Hän ei oikeastaan tiedä mitä etsi. Maan toa tarttui yhteen vahkeja käsittelevään teokseen. Toinen, jonka selkämyksessä luki ”Musta Käsi: liittolainen vai oman edun tavoittelija”, myös tavoitti hänen huomionsa.

”Minä taidan jäädä tänne lukemaan. Käykää Umbra te siellä psykologian osastolla vaikka nyt jos haluatte”, Nurukan sanoi ja istuutui yhden pöydän ääreen napaten vielä pari kirjaa eteensä.

Umbra ja Deleva ottivat neuvosta vaarin ja lähtivät tutkimaan psykologian osastoa. Whenua lähti heidän oppaakseen ja Nurukan painui kirjojen maailmaan. He kävivät ennen lähtöään hakemassa Matoron Kuuden kuningaskunnan sodan näyttelystä, jossa tämä tutki Kalmahin arkistomyyriltä jäänyttä karttaa.

Nurukan imi tietoa itseensä. Tietoa siitä kuinka Nuparu oli luonut ensimmäiset vahkiprototyypit, Kralhit, ja luonut sen jälkeen monia sukupolvia vahkeja. Tietoa tulvi Nurukanin mieleen ja alkoi osittain täyttää ammottavia aukkoja.

Kolme toaa ja matoran laskeutuivat hissillä vielä yhden kerroksen. Psykologian kerros oli valaistu sinertäväksi, ja lähinnä täynnä kirjoja ja muita tiedontallennusvälineitä. Matoro etsi välittömästi potilasraportit ja alkoi selaamaan kyseistä hyllykköä. Siihen oli taltioitu Metru Nuin historian mystisimmät mielisairaudet ja muut eriskummallsiet tapaukset, joita ei oltu kyetty parantamaan. Umbra oli mennyt Delevan kanssa toiselle hyllylle etsimään mahdollista tietoa Nimdasta.

”Arawaz, Areus, Aryan… Arupakin pitäisi olla tuossa välissä”, Matoro mutisi. Siitä ei kuitenkaan ollut kirjaa. Oli vain tyhjä paikka, jossa oli joskus ollut kirja.

”… Whenua, hei”, hän hihkaisi. Onu-Matoran tuli juoksuaskelin ovelta hänen luokseen.

”Puuttuuko tästä kirja?” Matoro kysyi osoittaen aukkoa.

”Näyttää siltä. Joku saattaa olla lukemassa sitä.”

Kylmät väreet hiipivät Matoron selkäpiihin. Oliko joku samoilla jäljillä.

”Voiko sen tarkistaa?”

”Kyllä, voimme paikantaa kirjat, niissä on mikrosirut. Tuolla nurkassa on kone sitä varten”, Whenua selitti.

”Okei, katsotaan onko se jollakulla. Tämä on tärkeää”, Matoro sanoi. Sitten Kapura ilmestyi hyllyjen välistä rautakangen kanssa ja iski Matoroa voimalla niskaan. Jään toa kaatui eteenpäin. Whenua kääntyi ja katsoi tulijaa kauhulla. Isku halkaisi matoranin naamion ja lennätti tämän maata pitkin hyllyä päin.

Tulen Toa syöksyi kirja kädessään kohti hissiä.

Klaanon Rope

Ken vanhoja kaivelee

3 kommenttia

Metru Nui, Legendojen kaupunki

[youtube http://www.youtube.com/watch?v=Lb6AjUqzqic]

Metru Nuin kaksoisauringot laskivat. Tai eiväthän ne oikeasti voineet laskea, mutta niistä säteilevä valon määrä väheni pikkuhiljaa. Iltapäivä kului.

Matkalla Onu-Metruun toa-viisikko oli törmännyt valtavaan liikenneruuhkaan, jonka oli aiheuttanut jonkun matoranin karannut laava-apina. Matoran oli ollut juuri etelästä saapuneita siirtolaisia, joka ei ilmeisesti ollut perillä lemmikkieläinten kokoja koskevasta lainsäädännöstä.

Toien oli otettava kiertotie Metru Nuin iltapäiväruuhkan takia. Kiertäminen Onu-Metrun laita-alueiden matalien taloviidakoiden läpi oli huomattavsti erilaisempi kokemus kuin Metrujen keskustojen pilvenpiirtäjät.
Heidän ympärillään nousivat Maan Kaupungin matalat varastohallit ja asuinrakennukset, niinkuin Onu-Metrun nimi vanhimmalla matoranin murteella kääntyi. Kaikki oli tietyllä tavalla paikalleen jämähtänyttä. Onu-Metrun työ oli vaalia menneisyyttä, jottei sitä unohdettaisi.

”Klaani alkaa tuntua aika pikkukaupungilta kun täällä on pitempään”, Matoro totesi katsellen ympärilleen. Etelässä kohosivat massiivisina Tiedon Tornit. Rakennuksia oli silmänkantamattomiin.

”Huomaa helposti että historia on täällä suuressa arvossa”, Umbra sanoi kun matoranit ajoivat kikanalovankkureita, jotka vetivät perässään Toa Dumen patsasta. Erilaiset rahikuljetukset olivat myös arkipäiväisiä, mutta ne tehtiin usein jättiläismäisillä zeppeliineillä, joita suureen avolouhoskaupunkiin laskeutui satoja päivittäin.

”Historia. Hmm. Käväisemmekö Arkistoissa?” Kapura kysäisi. ”Minulla olisi hieman… tutkimustyötä. Tiedättehän. Teorioita.” Tulen toa ilmeisesti oli kokenut salamurhaajien tähystämisen hyödyttömäksi moisessa matoranvilinässä, sillä tarkkaavainenkaan silmäpari ei ehtinyt joka suuntaan.

”Tietenkin käymme arkistoissa. Siellä on töissä monia vanhoja tuttuja”, Nurukan kertoi. ”Ja haluan selvittää näiden unieni salaisuuden. Miksi näen asioita joita ei pitäisi olla. Ja miksi ne tuntuvat niin tutuilta, mutta niin oudoilta. Arkistoista löydän ratkaisun”.

”Pitää myös tutkailla mitä Arkistot sanovat valkoisista siruistamme. Tai Arupakista. Hemmetti, siellä on tyyliin kaikki maailman tieto. Miksi me emme menisi sinne”, Matoro jatkoi Nurukanin puheenvuoroa.
”Haluan itse tutkailla Arkistojen hienoja hyönteisrahikokoelmia. Ties kuinka monta uutta lajia on löydetty sen jälkeen kun vierailin täällä vuosikymmeniä sitten viimeksi”, Umbra puuttui keskusteluun. Hän halusi ainakin nähdä olivatko huhut yön surma-perhosista totta. Kyseiset perhoset pystyivät yön turvin imemään uhrinsa täysin ontoiksi ja ne käyttivät häivetekniikkaa, jolloin ne olivat lähes äänettömiä. Umbrasta tämä oli todella kiehtovaa. Tiedä sitten olisiko muista…

”Hajaudumme siis”, Kapura totesi. ”Minäkin lähden omille teilleni. Ellei jotakuta satu kiinnostamaan epämääräiset kultit parisataa vuotta sitten Metru Nuilla.”

”Hyönteisistä puheen ollen, onkohan niillä vielä kokoelmissaan torakoita”, Matoro pohti ääniin puolivakavissaan.

”Onko meillä loppujen lopuksi kauhea kiire? Ei se Arupak sieltä kallonkutistajalta karkaa…” Umbra puuttui puheeseen ”ja en usko että arkistoissa on nazorakeja. Tai jos on, se voisi olla aika ironista, koska huhutaan että nazorakit polttavat rahikirjoja ja erilaisia hyönteisoppaita, ainakin painoksia jossa heidän lajinsa esiintyy…”

”Arupak ei karkaa mihinkään. Käytetään tilaisuus hyväksi ja otetaan selville kaikkea hyödytöntä ja hyödyllistä”, Kapura ehdotti.
”Ei meillä kiire ole. Koska eihän niin käy, että sattumalta kaikkien näiden vuosikymmenten jälkeen juuri samaan aikaan meidän kanssamme joku pääsisi perille siitä, että Ga-Metrulaisessa mielisairaalssa saattaa olla myyttinen superase”, Matoro sanoi optimistisesti.

”Seikkailu tiedon valtatielle alkaa!” Umbra julisti. Hän toivoi etteivät he eksyisi Fikoun verkkoon ja jäisi tietoverkon vangiksi…

Suurin piirtein joka ikinin opastekyltti Onu-Metrussa osoitti Arkistojen suuntaan. Oikeastaan kaikki tiet koko Metrussa johtivat Arkistoon, joka oli koko kaupunginosan sydän. Myös toat saapuivat aukiolle, josta oli suora näkymä Arkistorakennukseen. Pinnalta rakennus oli kovin vaatimaton – yksinkertainen kivinen halli. Mutta se olikin tehty lähinnä niitä kymmeniä hissejä varten, joita pitkin pääsi kioja alaspäin.

”Tämän paikan tutkiminen veisi vuosisatoja ja siltikin uutta materiaalia tulisi sitä mukaa että emme pysyisi perässä…” Umbra pohdiskeli. Deleva oli ollut todella hiljaa jo jonkin aikaa. Hän ei jotenkin pitänyt paikan ilmapiiristä.

”Olisi kyllä tosi hyödyllistä olla kaiken tiedon ikinä lähettyvillä jatkuvasti. Kaiken sen”, Kapura haaveili. ”Klaanin kirjasto on ihan kiva, mutta joskus vain tarvitsee tarkempia tietoja.”

”No tuntuu vähän siltä, että kaikki hyödyllinen mitä maailmassa keksitään päätyisi kuitenkin kohta tuhoamisvälineeksi”, Matoro kommentoi. ”Miettikää vaikka noita vauhtiputkia. Miksi noin hienoa liikennejärjestelmää ei ole koko maailmassa? Siksi koska joku skakdi ottaisi sen ja käyttäisi sitä joukkotuhoaseena.”

”Minusta kyllä tuntuu, että tässä maailmassa ei ole nytkään mahdotonta ottaa selville jotain asiaa julkisesta kirjastosta”, Kapura sanoi. ”Ja ehkä putket on patentoitu. Valmistusohjeet salattu. Tai jotain.”
”Tarvitsisimme kaiken kattavan järjestelmän, visorak-verkkoja hyödyntävän tiedonvälitysjärjestelmän jonka avulla kaikki maailman tietopankit yhdistyisivät”, Nurukan kertoi. ”Mutta ei kukaan sellaista rahoita tai rakenna, maailmamme ei ole Yhtenäinen”.

”Jep”, Matoro totesi ankeasti. ”Meillä on täällä lähinnä pieniä keskenään kyräileviä valtakuntia. Metru Nuin tapaiset poikkeukset ovat harvassa. Kertoo jotain, jos Artakhaa pidetään myyttinä vain siksi, että siellä on toimiva yhteiskuntajärjestelmä.”

”Tämä on sitä kansallisaatetta. Jokainen kansa haluaa olla Suuren hengen silmissä parempi kuin kilpaileva osapuoli. Miksemme voisi tehdä yhteistyötä paremman maailman takia? Toisaalta, on tappelussakin omat hauskuutensa ja vihollisten mottaaminen vapauttaa endorfiineja”, Deleva avasi vihdoin suunsa. Hän oli kyllä seurannut puheita, mutta oli vasta nyt päättänyt tehdä siirtonsa. ”Haluan tietää, mikä tätä kättäni ja jalkaani vaivaa. Ne ovat hanganneet vastaan sieltä kebabilasta lähtien. Ei tämä ole ennen näin mennyt…”

”Ehkä siinä kebabissa oli jotain”, Kapura mutisi. ”Kenties meidät… HUUMATTIIN? Ei mitenkään mahdotonta. Toaa vastaan hyödyllisin myrkky olisi sellainen, joka tehoaa tosi hitaasti ja huomaamattomasti, koska ammattilaisina me olemme luonnollisesti tottuneet varovaisuuteen. Onko kellään muulla jotain vaivoja?”
”Nanorobotteja limsassa? Se voi olla Delevan robottipuolen tottelemattomuuden syy. Tai sitten jokin mekaniikkaa hallitseva källimestari on tehnyt hyvän vitsin”, Umbra ehdotti.

”Minulle tulee myrkyistä aina mieleen se yksi vortixx, joka koitti myrkyttää minut Xialla. Radak tai joku. Aika surullinen tapaus. Samaa tasoa kuin Labio. Tyyppejä, jotka luulevat omistavansa koko maailman”, Matoro kertoi. ”Juuri sen takia meillä ei voi olla yhtenäisyyttä. On tyyppejä, jotka ovat aina mielestään oikeassa.”

”Myrkyt ovat kivoja. Tulee mieleen se aika kun olin pari viikkoa Hordikana ja paikalliset matoranit yrittivät metsästää minua keihäillään. Saivathan ne minut vangiksi ja kaikkea muuta, mutta onneksi minut parannettiin. Toisaalta, kokemus teki minut immuuniksi myrkylle ja kärsimys kasvattaa aina luonnetta, kuten vanha sananlasku sanoo”, Umbra kertoi kokemuksiaan myrkyistään.

”Sinulla näitä vaiheita riittää elämässäsi…” Deleva tuhahti epäuskoisena. Hänen oli joskus vaikea niellä Umbran tarinoita menneisyydestään, koska ne vaikuttivat joskus liian oudoilta, jopa Metru Nuin toalle. Ei kukaan vain muuttuisi koko elämänsä ajan. Jonkun asian pitäisi sentään olla pysyvää.

”Kaikkien niiden seikkailujemme jälkeen ei kyllä ylläty enää mistään, Umbra. Tuo hordikajuttu oli vielä aika pientä verrattuna siihen VARJO-UMBRA-juttuun.”

”No, se on ollutta ja mennyttä. Meillä kaikilla on omat demonimme sisällämme, toisilla se vain sattuu outojen sattumusten kautta ottamaan oman tietoisuuden ja ruumiin. Lisäksi tapauksessani se tappoi ystäviäni ja vei Nurukanin toa-voimat. Tämä maailma on niin outo että kaikenlaista voi tapahtua jos siinä on mukana hulluja makutoja ja fuusiokeihäitä”, Umbra kertoi. Avra Nuin tapahtumat nousivat pintaan hänen mielessään. Se hänen nuoren tiiminsä uhraus, sekä Zyglakien tekemät uhraukset. Hän ei voisi nähdä näitä liskomaisia olentojakaan enää pahoina ja moraalittomina paskiaisina kuten useimmat näkivät. Näillä zyglakeilla oli kunniaa. Umbra ei ollut varma miten hän pystyisi suhtautumaan Klaanin saaren zyglakeihin nyt kun hän muisteli aiheuttamaansa sotkua ja miten nämä hoitivat sen loppuun. Universumi oli todella ihmeitä täynnä ja oudoimmastakin paikasta saattoi löytää kauniin ruusun…

”Tai hulluja makutoja ja katedraaliplaneettoja”, Matoro lisäsi.
”Joo. Makutat ovat kiehtovia, mutta perin sekavia olentoja. Miettikää nyt. Ne ovat kaasua joka on metallikuoressa. Kuin jokin kaasusäiliö, jonka sisällä on vihreää mömmöä. Ja ne haihtuvat olemattomiin ilman ruumiitaan…” Deleva fantasioi makutan listimisestä. Hän oli jo kauan halunnut taistella makutaa vastaan ainaisen skakdivihansa lisäksi. Hän näki sen haasteena ja tiesi että plasmavoimillaan hän voisi panna kovaa hanttiin kaasuhirmuille.

”Kun sanoit ’perin sekavia’, ajattelin ensimmäisenä Makuta Nuita”, Matoro hymähti.

”Heh. Jokainen keskustelu menee jossain kohtin Manuun, jos se pääsee tiettyyn pisteeseensä”, Kapura kertoi. Se oli klaanissa universaali fakta.

Hissin ovet avautuivat.

Toat astuivat sisään.

Klaanon Rope

Hyvästi ja kiitos kebabista

5 kommenttia

Metru Nui

Deleva piteli mekaanisessa kädessään suurta rullakebabia. Kebabin hajuaromit nostivat toalla veden kielelle kun hajumolekyylit osuivat hänen hajureseptoreihinsa. Suussasulava liha, kasvikset ja lättymäinen leipä olivat niin taivaallinen yhdistelmä. Kuin ruokalajien nui-yhdistelmä.

Matorokin oli tutustunut rullakebabin viekoittelevaan makumaailmaan ja oli uppoutunut omaansa melkein korviaan myöten, koska kastikeläiskiä oli ympäri jään toan kanohia. Seikkailijana, Matoro oli tottunut syömään kiireessä, jos hänellä edes oli aikaa syömiselle. Nyt kuitenkin oli hyvä syy tankata, koska seikkailua olisi paljon edessä ja Tempare Nuilta kotoisin oleva kebab-ravintolan pitäjä valmisti Metru Nuin parasta kebabia.

Umbra oli tilannut itselleen pahvilautaselta tarjoiltavan kebabin tikkuperunoilla. Mukana oli myös hiukan silputtua salaattia, pari kurkunpalasta ja tomaatinpuolikas. Annoksen kruunasi oranssi kastikerait,a joka meni siksakkia kebabin ja perunoiden yli ja hautasi alleen myös etikassa uitetun vihreän chilipötkylän. Muovihaarukka vasemmassa kourassaan Umbra tunki ruokaa suuhunsa, mutta osasi myös nauttia ateriastaan. Muista syöminen näytti ehkä oudolta, koska toa laittoi aivan liian paljon ruokaa suuhunsa kerralla, mutta valon toa oli oppinut että silloin oli syötävä kun ruokaa oli tarjolla. Jokin voisi viedä ruoan häneltä. Kuten jättiläismäinen maakalmari tai ulkoavaruuden sienihai.

Kapura puristi rullakebabia kaksin käsin. Tulta ja painovoimaa hallitseva toa näki ympärillään salaliittoja salaliittojen perään ja joku voisi tulla viemään hänen ruokansa. Ehkä hallitus oli myrkyttänyt kebabin? Ehkä kebabista saisikin supervoimia? Ehkä kebabinpitäjä oli vastuussa Metru Nuin aikaisemman Turagan Kenedokin salamurhasta. Ehkä kebab olikin maailmaa ylläpitävän luojajumalan lahja hänelle? Ehkä se olikin vain merkityksetön osa kaikkeutta ja kaikki tapahtuikin jättiläismäisen robotin sisällä. Joka tapauksessa Kapuralla oli nälkä ja haukkasi kebabista palasen, jolloin hymy nousi toan kasvoille. Hymy, joka syntyy vain kun syö kebabia.

Nurukan ei ollut tottunut kebabin syömiseen. Wanha maan toa ei ollut kauhemmin tämän etelän herkun ystävä, mutta pisteli ruokaa poskeensa, koska muuta ei tähän hätään ollut tarjolla. Hänen nuoruudessaan syötiin vain puuroja ja vellejä, joskus jotain leivänkannikoita ja kinkkuja. Ruokajuomana oli tuhtia kaljaa, simaa tai paksua maitoa matanuilehmistä. Maan toa oli viipaloinut rullakebabin käsivarsiterillään ja söi nyt sitä haarukalla ja veitsellä. Hänen ruoansulatuksensa ja nopeutensa nyt muutenkin olivat vähentyneet iän karttuessa ja olihan hän ollut muutaman viikon ajan turagakin… Se oli sotkenut lopullisesti hänen biologisen kellonsa ja rytminsä ja tehnyt hänestä vanhahtavamman. Mutta tottahan oli että hän oli jo vanha. Jotkut sanoisivat ikäloppu, toiset legenda. Mutta oli asioita joita hän ei itsestään enää tiennyt, ei muistanut. Ne oudot unet piinasivat vieläkin häntä ja hän näki usein välähdyksiä muistoista joita ei pystynyt kokemaan omikseen. Miksi niitä ilmestyi niin paljon ja miksi ne käsittelivät Metru Nuita? Siihen hän toivoi saavansa selvyyden tämän reissun aikana.

Toat söivät pitkään ja rauhassa uhraamatta sen aikana suuria ajatuksia millekään muulle kuin ruoalle. Toisen kebabin jälkeen Matoro alkoi avaamaan keskustelua.

“Nurukan, oliko sinulla jotain asiaa Onu-Metrun suunnalle?” hän kysyi.

Maan toa lopetti syömisen hetkeksi, nielaisi paljon ruokaa kerralla ja avasi suunsa. “Olen nähnyt unia asioista joita minun ei pitäisi tietää. Asioita toain sodasta joita en koe omakohtaisesti kokeneeni. Toivon että löydän Arkistoista vastauksia. Ja minulla on tämmöinen hauska VIP-kortti”. Nurukan kaivoi kortin laukustaan ja ojensi sen Matorolle.

Jään toa otti kortin käteensä ja tutkaili sitä teleskooppisilmällään. Hänelle tuli kortin materiaalista mieleen Killjoyn haarniska. Se oli vahkien tapaan teollinen mutta silti jotenkin erikoinen. Ainut symboli, joka mustasta levystä löytyi, oli käsi. Se näytti kumman tutulta. Hän oli varma, että oli nähnyt sen aiemmin.

“Tunnetko tämän merkin?”, hän kysyi näyttäen sitä Nurukanille.

“Sodassa apunamme oli ajoittain vahkeja joilla oli tuo symboli, mutten pahemmin muista sen merkitystä. Niin paljon aikaa oli kulunut sodasta ja sen kauheuksista, mutta kuitenkin niin vähän. Aika oli suhteellista.

“Sodassa… olisi minun pitänyt se muistaa. En kovin mielelläni muistele menneitä. Menneet vain yrittävät jatkuvasti tunkeutua takaisin elämääni”, Matoro sanoi haikeasti.

”Te saitte taistella kunniallisesti sodassa kun minä melkein kuolin jo sodan ensimmäisissä laukauksissa!” Deleva puuttui keskusteluun kun oli kuullut mainittavan Metru Nuin sodan. ”Olin nuori ja yksin saarellani kun se Svarlen hyväkäs lähti Metru Nuille ja jätti saareni ilman suojaa. Jos olisin tullut sotaan taistelemaan, olisin joko kuollut tai selviytynyt, en muuttunut tämmöiseksi puoliksi koneeksi. Kaikki on sen Metorakkin syytä… Eikun Svarlen. Eikun Metru Nuin. Olisin voinut olla kunniallinen soturi, mutta minusta tuli tällainen. Ja vielä vihollisten takia olen hengissä…”

”Ai, sinäkin tunnet Metorakkin? Minullakin on joitakin kalavelkoja sen kanssa”, Matoro kääntyi Delevan puoleen. ”Mutta usko minua, ei siitä sodasta voinut nauttia. Siitä ei ollut mahdollista hankkia kunniaa. Hemmetti, valtaosa kuolemista tuli kaukaa, niin ettei tappaja edes nähnyt uhriaan. Kuolemisessa saatuaan täysosuman kenttähaupitsista ei ole minusta mitään kunniallista.”

”Minä muutuin toaksi sodan ensimmäisinä päivinä. Mentorini Lheko antoi henkensä puolestani kun peikko murskasi hänet kappaleiksi. Näin hänen keuhkonsa, joista törrötti hammasrattaita sekä verisuonia ja muita sisäelimiä. Se ei ollut mikään kaikkein hienoin näky ja hänen rikkoutunut ruumiinsa piirtyi syvälle verkkokalvoilleni. Lheko oli valon toa kuten minäkin, mutta noh, hän on kuollut. Olen oppinut elämään asian kanssa ja yrittänyt elää hänen oppejaan noudattaen. Ehdin olla kenttäkirjurina jopa muutaman päivän, kunnes sain käteeni keihään ja miekan ja kutsun rintamalle…” Umbra puuttui keskusteluun ja muisteli menneitä.

Kapura tunsi itsensä nuoreksi kaikkien näiden menneitä muistelevien nostalgikkojen ympäröimänä. Jotenkin hänestä tuntui, ettei hän kuulunut joukkoon. Hän ei edes tiennyt menneisyyttään. Hän ei oikeastaan tiennyt, miksi hän taisteli ja miksi hän oli mukana. ”Tuota, palataksemme nykyhetkeen… onko seuraava suunnitelma sitten mennä sinne Onu-Metruun? Ja sen jälkeen etsimään se siru?”

”Ai Nimdaako me etsimme? Sitä hohtavaa mielisirua jota ei voi millään tuhota?” Deleva kysyi. Hänen olisi ehkä pitänyt olla hiljaa, koska kebabpaikoissa voisi olla vakoojia ja seinilläkin oli kuuloelimet Metru Nuilla.

Matoro täräytti kätensä otsaansa. ”Nii-in”, hän sanoi. ”Ehkä kyseisen asian nimeä ei olisi kannattanut mainita, koska kebabpaikoissa voisi olla vakoojia ja seinilläkin on kuuloelimet Metru Nuilla.”

”Vahinkoja sattuu. Ja sitäpaitsi, kukaan ei ole vielä käynyt kimppuumme täällä. Tästä reissusta tulee aika helppo” Deleva kertoi, mutta muut eivät tienneet käyttikö hän sarkasmia vai ei.

”Otetaan chillisti. Metru Nui on asteen verran turvallisempi paikka kuin KARZAHNI tai joku muu KUOLEMAN ERÄMAA”, Kapura rauhoitteli. ”Mutta ehkä meidän ei silti kannata puhua siitä sirusta tässä kovin paljoa.”

”Miksi emme kysyisi Toa Mangailta sirusta?” Nurukan katsahti kumppaneihinsa. Hän oli itse ehtinyt luoda pitkällä urallaan jonkinlaisen siteen Lhikaniin ja muutamaan muuhun…

”Itse asiassa… tuo voisi olla hyvä idea. Tehdäänpä niin jossain välissä. Otetaan tämä alku nyt kuitenkin ihan lomafiiliksillä, käydään Arkistoissa, tutkitaan mielenkiintoisia historiallisia dokumentteja, selvitetään Käsi-kortin tarkoitus, ja sitten vasta vakavempiin asioihin”, Matoro kommentoi.

”Arkistot… Pölyisiä satuja ja koomassa uinuvia elukoita. Miksi en riemuitse vielä?” Deleva puuskahti ja laittoi kädet puuskaan. Mekaaninen käsi totteli hänen tahtoaan paljon huonommin kuin ennen ja se jäi ilmaan Toan naamion eteen, kuin puolustamaan toaa muilta. Hopeisen käden käsivarresta erottui selvästi pienehkö musta käsi, joka kiinnitti paljon huomiota.

”Onko tuo proteesi kätevä?”, Matoro kysyi Delevalta.

”Huonoista vitseistä pitäisi lyödä, mutasade”, Deleva vastasi ja koetti keskittyä käden hallitsemiseen. Sen sijaan käden panssarit alkoivat liikkua ja sieltä paljastui pienenpieni piippu, joka alkoi ladata energiaa ja osoittaa sitä kohti Matoroa.

Matoro naurahti. ”Anteeksi, se ei ollut tahallinen. Mietin vain… noh, tiedätte. Oikea käteni ei ole harppuunoista huolimattaan kovin kätev- okei, se oli tahallinen surkea vitsi. Siis, onko tuo proteesisi kuinka toimiva? Kuinka nopeasti se reagoi käskyihisi?”

”Tämä proteesi… Se… Tekee omiaan… Koetan hallita tätä itse, mutta se ei meinaa toimia.” Deleva puuskutti. Hänen punaiselta kakamaltaan valui hikipisaroita kun hän taisteli ruumiinosaansa vastaan.” Se haluaa tappaa sinut, Matoro”.

”Noh, se ei ole mitenkään uusi tilanne minulle”, toa naurahti kevyesti. ”Missä sinä menetit… raajasi?”

”Metorakk halkaisi minut melkein kahtia ja Pimeyden metsästäjät ottivat minut vangikseen ja tekivät korjailuja minulle, mutta pakenin”. Deleva sanoi.

”… ei kuulosta kivalta”, Matoro vastasi myötätuntoisesti. ”Minä… minä en oikeastaan tiedä mitä se oli. Minä… se liittyy siihen asiaan, jota etsimme täältä. Kohtasin sitä etsiessäni jotakin… ei, en halua puhua tästä. En pidä näiden asioiden muistelemisesta. Historia on mielenkiintoista vain, jos en ole itse siinä mukana.”

”Mukava filosofia historiasta, mutta pidän koko aihealuetta tylsänä. Meidän pitäisi keskittyä tähän paskaan jossa elämme, ei muistella mitä sotaherrat ovat tehneet”, Deleva kertoi ja käsi alkoi hellittää omaa tahtoaan.

”Niin, no. Se on kyllä totta. Hoidetaan tämä homma kotiin, pojat. Ja sitten palataan Klaaniin”, Matoro sanoi rohkaisevasti.

”Legendojen kaupunki meitä siinä auttakoon”, Umbra sanoi. Toat iskivät nyrkkinsä yhteen muinaisena toa-tervehdyksenä.

Klaanon Rope

Multasaksinen rapu

3 kommenttia

Karzahnin rannikko

Jättiläismäinen rapu-rahi, jota myöhemmin kutsuttaisiin matoranien hirviötä tarkoittavalla termillä Manas liikkui ympäri Hopeisen meren pohjaa. Sen tehtävä oli vartioida mestarinsa saarta ja raportoida tunkeilijoista. Kaiken lisäksi tällä biomekaanisella ravulla oli todella kova nälkä ja se halusi tuoretta saalista. Viimeiset ruuat olivat olleet vain merenpohjassa lyllertäviä biomekaanisia merimakkaroita ja muita lonkero-otuksia, joista ei pahemmin ollut vatsantäytteeksi.

Rapu liikkui telaketjuillaan sulavasti veden alla. Sen liikkumistapa olisi voinut olla joidenkin mielestä huvittava, mutta sitten katsojan huomio olisikin jo kiinnittynyt valtaviin saksiin ja torahampaisiin sekä demonisiin, punaisiin valosilmiin. Ja sitten olisikin jo menoa palasina olennon ruuansulatuksessa.

Meri myrskysi kuten tavallista, mutta pinnalta kajasti valoa. Valoa, jota rapu ei ollut nähnyt moniin vuosiin kunnolla. Jotain oli tekeillä. Se alkoi nousta pintaan, kohti valonlähdettä.

Umbra loi taivaalle pienehkön valopallon, joka jäi leijumaan paatin yläpuolelle. Merivettä oli tullut myrskyssä sisälle veneeseen ja toat äyskäröivät vettä pois minkä kerkisivät.
”Tämä uppoaa pian jos emme saa kaikkea vettä pois!” Nurukan huusi, mutta huuto hautautui aaltojen alle. Myrsky raivosi kun aallot paiskoivat paattia kohti taivaanrannassa häämöttävää mustanpuhuvaa paholaista, Karzahnin saarta. Heillä ei matkansa seuraavana etappina ollut mikään muu kuin itse Karzahni, pahamaineinen maakaistale, jossa sijaitsi suuri mustanpuhuva linnoitus ja jonne lähetettiin rikkoutuneet matoranit korjattavaksi. Saaren taivaisiin yltävä Musta Torni näkyi pilvimassojen ja myrskynkin lävitse. Sieltä käsin saaren hallitsija hallitsi saartaan ja sen lähialueita pelolla ja tyrannialla.

Deleva koetti tihrustaa laivan yli myrskyävään mereen. Hänestä tuntui että jotain pahaa oli tapahtumassa, jotain todella pahaa. Hän näki laivan alla suuren varjon jostain.

”Teidän olisi varmaan viisasta katsoa laivan alle, sillä siellä on jotain!” hän huusi ja viittelöi Umbran luokseen. Valopää saisi valaista asiaa voimillaan.

”Tulen tulen”, oli valon toan vastaus kun tämä melkein ryömi vettä kauhovan laivan läpi. Hengityslaitteesta oli taas hyötyä, kun vettä lensi koko ajan hänen päällensä ja aallot heittelivät laivaa puolelta toiselle.
Hän meni katsomaan Delevan osoittamaan kohtaan, muttei huomannut mitään, vaikka hänen luomansa valon olisi pitänyt valaista tarpeeksi meren pohjaan. ”Ettet vain nähnyt jotain omiasi?” toa tokaisi Delevalle.
”Älä nyt jaksa. Tällaisella hetkellä kun olemme Karzahnin ovilla. Siellä meni jokin, mutta se jokin taitaa olla poissa”, toa kertoi tuohtuneena. Sitten he kuulivat ryminää. Ja näkivätkin jotain. Laivan pohjasta läpi työntyi valtaisa keltainen saksi. Se työntyi sellaisella voimalla että rikkoi prototeräsvahvisteet ja tuhosi ikimännyistä tehdyt lankut. Saksi työntyi nopeasti takaisin veden syvyyksiin, mutta laiva oli jo kokenut tarpeeksi. Vellovassa meressä se alkoi vajota.

”Meidän on uitava maihin. Ei ole muuta vaihtoehtoa. Kaikki veteen nyt!” Umbra huusi ja näytti mallia. Haarniska päivittyi paria nappia painamalla ja haarniska loi propellit toan jalkoihin. Vesihaarniska oli kohta täydessä valmiudessaan. Valitettavasti Nurukanilla ei vastaavaa haarniskaa ollut ja ilman haarniskaa hän oli vaarassa joutua merivirtojen viemäksi.

Nurukan räpiköi pinnalla ja koetti kutsua maan elementaalivoimillaan meren pohjasta pilareita, joiden avulla kävellä lähes vetten päällä. Elementaalivoimiin keskittyminen oli herpaannuttanut hänet tarkkailemasta ympäristöään ja hän ei huomannut takaansa tullutta isoa saksea, joka paiskasi hänet kaaressa ilmaan vedestä jolloin hän putosi läiskähtäen taas veteen. Saksen omistaja halusi lisää ja vain leikki saaliillaan.

”Mikä piru tuo on?” Umbra ihmetteli kun meni pimeyksiin kiitävän saksiniekan perään. Ne eivät uskaltaneet haastaa toaa ihan noin vain vaan tekivät iskuja syvänteistä ja pimeistä merenpohjan kolkista. Umbra valaisi meren pohjaa voimillaan kun oli tarpeeksi syvällä ja huomasi kauhukseen että merenpohja ihan kuhisi hirviömäisiä rapuja. ”Manas! Manas!” oli Umbran reaktio ja hänen hengityslaitteidensa ilmakuplat tekivät pintaan kuplia joista tarkkasilmäinen kuplakieltä osaava olisi voinut lukea nämä aivoitukset. Tilanne oli pahempi kuin he olivat osanneet aavistaakaan. Nähtyään valoa telaketjuilla varustetut keltamustat ja oranssivalkoiset ravut olivat tulleet uteliaiksi ja halusivat kokeilla tulokasta.
Umbra ei nähnyt mitään muuta vaihtoehtoa kuin uida pintaan ja rantaan. Nurukan oli pinnassa ehtinyt jo luoda pilareiden varassa olevan keinotekoisen saaren merenpohjan sedimenttikerrostumista ja hutera rakennelma voisi jopa kannatella kolmikkoa.

”Se ei ole saari…” U mutisi kun nousi roottoreillaan vauhtia ottaen merestä. Deleva oli jo Nurukanin kanssa pikkuisella saarentapaisella. Kaksikko tarkkaili merta ja näki heidän kulkuvälineensä kappaleita ajautuneen ympäri hopeista merta, sen verran kuin he ehtivät meren kulkua seurata.

”Tuolla meressä on laumoittain niitä manaseja, joita näimme”, Umbra puuskutti ja koetti tasata hengitystään. Tilanne oli laukaissut adrenaliinin virtauksen hänen kehossaan. ”Meidän pitää taistella tiemme Karzahnille”, hän sanoi tovereilleen, kun meri alkoi kuplia heidän ympärillään ja saari vavahdella.
”Eikö meidän kannattaisi pysytellä poissa merestä ja Nurukanin luoda uutta maa-ainesta tähän keinotekoisen saaremme ja Karzahnin välille?” kysäisi Deleva kun ensimmäiset sakset alkoivat työntyä meren kuohuista. Niitä seurasivat aavemaiset, oranssina hohtavat keilapallon kokoiset silmäparit joita alkoi olla pian ihan liikaa kolmikkoa varten.

Nurukan teki työtä käskettyään ja loi maamassasta tietä jota pitkin kulkea synkälle linnoitukselle, helvetin porteille. Maan toa oli taitava
elementaalivoimiensa käyttäjä ja hänen kämmenensä hohtivat vihreää valoa samalla kun uutta maa-ainesta syntyi. Hänen perässään Umbra ja Deleva kulkivat sitä mukaa kun uutta maata tuli heille astuttavakseen.
[youtube http://www.youtube.com/watch?v=FCX9zZrMz_8&w=45&h=30]
Hirviöravut alkoivat hyppiä merestä ja iskeä nyrkkiin laitetuilla saksillaan ilmalennon aikana toia. Delevan kilpi oli käyttökelpoinen telaketjuhirviöiden torjumisessa. Umbra joutui vain väistelemään rapujen loikkia ja iskuja, sillä hän sai nopeasti huomata ettei exo-kanuuna ollut tarpeeksi järeä ase manaseja vastaan.

Kapellimestarin elkein Nurukan lennätteli ilmaan maapilareita ja maa-ainesta, jotka osuivat ilmassa lenteleviin tappajarapuihin. Manasit olivat villiintyneet vainutessaan saaliin ja nyt ne tekivät kaikkensa toain tuhoamiseksi.

”Klikiti klik klik klik”, kuului terävänä ukkosmyrskyssä. Salamoikin, mutta rapujen saksien klikitys kuului aavemaisena. Kolmikko ei kestäisi kauaa näitä olentoja vastaan. Oli pakko päästä maihin.

Tahdonvoima ja keskittyminen olivat Nurukanilla koetuksella kun hän laittoi vanhat, mutta niin julmetun hiotut taitonsa koetukselle ja keskittyi vain maapilareiden luomiseen. Deleva ja Umbra yrittivät kiinnittää rapujen huomion pois maan toasta, jonka musta siluetti sulautui aavemaisesti tummaan taivaaseen, näkyen vain silloin kun salama iski vasamiaan tai plasman ja valon toat käyttivät voimiaan, valaistakseen taivaat.

Päättäväinen ilme kakamallaan ja loiste vihreissä silmissään monien sotien veteraani jatkoi päättäväisesti matkaansa. Oli aika päästä matkan toiselle etapille Karzahnille, pahuuden ja vääryyden tyyssijaan josta legendat kertoivat vain kauhutarinoita. Nurukan tunsi kyllä pelkoa sydämessään paikkaa kohtaan, mutta luotti ystäviinsä ja he kyllä selviytyisivät hengissä.

Mustasta hiekasta koostuva hiekkaranta, jota koristivat piikkimäiset kivimuodostelmat ja valkeat suolapilarit siinsi heidän edessään. Toat näkivät väläyksiä tästä karmivasta ja silti niin kiehtovasta rannasta, salamoiden ja Umbran valojen valaistessa heidän epätodellisen tuntuista matkaansa paossa hirviörapuja.

Toat loikkasivat rannalle, jolloin hiekka alkoi kirkua demonista skriääk-ääntään ja kaikki perkelöityi.
http://www.youtuberepeater.com/watch?v=k3VtzMxmPs0&feature=player_embedded (laita tämä taustalle oikean tunnelman saamiseksi)

Pakokauhu alkoi vallata heidän sydänvalojensa ytimet joissa heidän sielunsa yhtyivät voimaa uhkuviin biomekaanisiin ruumiisiin. Pelon luoma adrenaliini ja jännityksen luoma varovaisuus pitivät heidät hereillä.
”Eikö tämä kirkuna lopu ikinä!” Umbra huusi kun jokaisella heidän ottamallaan askeleella kuoleman musta hiekka huusi korvia särkevästi. Nurukanilta putosi kyynel kun hän tunsi maaston vääryyden ja helvetillisyyden. Tämä ei ollut sitä mitä maa halusi olla. Jotain oli todella, todella väärin.

”Meidän on jatkettava, vaikka tämä murentaakin sielujamme kappaleiksi!” vanha maan toa huusi ja aktivoi sen jälkeen Kakamansa. Naamion voima veisi häntä kauas vaarojen luota. Umbra ja Deleva seurasivat häntä omilla tavoillaan, Deleva aktivoimalla kakamansa voimat ja Umbra muuntautumalla osittain valoksi. Tässä oli kyllä omat riskinsä, mutta kun demoniset merihirviöt halusivat tehdä hänestä kalanruokaa, oli otettava pienemmän riskin eli räjähtämisen vaara.

Toat onnistuivat karistamaan takaa-ajajiaan vuorille, joilla he näkivät putouksia joissa virtasi hiekka ja tulivuoria joiden yllä paistoi tulta, joka poltti kuin jää. Jää puolestaan poltti heidän jalkapohjiaan kun he talsivat vuorta ylös paikkaan josta he näkisivät paremmin linnoituksen ja sen mustan tornin jossa saaren hullu hallitsija asui. Karzahnin torni kohosi taivaisiin ja oli vääristynyt versio Metru Nuin coliseumista, josta Turagat hallitsivat kaupunkia. Täällä tornista hallittiin kaikkea mikä saarella eli ja oli.

”Meidän on päästävä tuonne linnoitukseen jotenkin, koska se on ainut keino päästä Metru Nuille. Saaren hallitsija tuskin antaa meidän mennä vapaaehtoisesti joten Deleva pääsee taas vaihteeksi murtamaan sormia kuulusteluissa”.

”Hienoa, U. Tämä alkaa jo muistuttaa niitä vanhoja hyviä aikoja kun räjäyttelimme jättiläismäisiä aivoja jotka ohjasivat kokonaisia tukikohtia. Se oli hienoa aikaa se.”

Umbra nyökkäsi ja katsoi ystäviään. He olivat tulleet vapaaehtoisesti tähän helvetin esikartanoon ja vaarantaneet omat metalliset nahkansa yhteisen päämäärän takia. Tämä oli tiimityöskentelyä parhaimmillaan ja tällaista hän halusi myös kokea Bioklaanissa. Kun täältä päästäisiin, Umbra pitäisi huolen että näistä kahdesta tehtäisiin kunnia klaanilaisia.
Vuoren laelta avautui valitettava näky toain eteen. Pieniä huonovointisia matoraneja näkyi työn teossa tekemässä asioita heidän mestarinsa tarpeisiin. Mustat savukiehkurat tupruttivat ilmaan paljon pienhiukkasia sisältävää savua ja muita myrkkyjä ja jatkuva pauke ja ryske, joka kuului matoralaisten taonnasta kantautui ympäriinsä, kirkuvan maaperän ja muiden paholaismaisten äänten täyttäessä ilman. Tämä ei ollut huviretki Eteläisen mantereen viinitarhoille, tämä oli Karzahni, vääryyden tyyssija ja muinaisen kauhun koti!

Klaanon Rope

Baari, poliisi ja helvetti

Kommentoi

Hiipivä Näätä, Roadan kaupunki, Stelt

”Hyvää päivää”, Umbra aloitti auktoriteettia huokuvalla äänensävyllä. ”Me etsimme vahkia ja skakdia jotka ryöstivät höyrykäyttöisen lentokoneen sekä varastivat ilmeisen tärkeän pallon Bio-Klaanista.”

Baarimikko katsoi toaa hölmistyneenä korkealta tuoliltaan.

”Siis mitä?” hän kysyi. Myös muut baarin vakioasiakkaat olivat lievästi sanottuna hämmästyneitä vieraista.

”Sininen skakdi. Musta vahki. Höyrykäyttöinen lentokone. Oletteko nähneet?” Nurukan tönäisi Umbran sivuun ja selitti.

Baarimikko, nuhjuisen näköinen po-matoran, sai väännetyksi hölmistyneen ilmeen kasvoiltaan ja keskittyi kaivelemaan muistiaan.

”Tjaa. Oli täällä jotain hälinää pari päivää sitten. Höyryävä aparaatti putosi taivaalta keskustaan. Tyyppejä luikki sieltä satamaan ennen kuin Kaartilaiset tulivat ja tutkivat romun”, matoran selitti. ”Tämä lienee jotain tosi tärkeää kun peräti kaksi toaa on sitä selvittämässä?”

”On se, koko universumin ja vähän muunkin kohtalo riippuu siitä”, Umbra selitti.

”Paisuttelitkohan juuri hieman asioita?” kysyi Nurukan toveriltaan.

”No jaa, en juurikaan. Olemme kuitenkin toia, me pelastamme maailmoja rutiininomaisesti”, Umbra vastasi. Matoranit ihailivat toveruksia haltioituneena.

”Minä saatan tietää jotakin lisää siitä kaksikosta”, synkässä nurkkapöydässä istunut Aristokraattien lajin edustaja keskeytti matoranien pulinan. Pitkä punahaarniskainen olento viittoi toia nurkkapöytään.

Nurukan meni edellä.

”Olemme pelkkänä korvana”, hän sanoi aristokraatille.

”En minä mitään noin helpolla kerro”, olento sanoi. ”Enkä ainakaan siksi että olette toia. Onko teillä rahaa?”

”Jaha, jotakin keinottelijoita. Mennäänkö tutkimaan se putoamispaikka?” totesi Umbra, joka oli jo kääntymässä ovelle.

”Ette siis ole kiinnostuneita. Sääli. Tiedän kyllä eräitä, jotka ovat”, aristokraatti puhui ärsyttävän salakavalaan sävyyn.

”Keitä?” Nurukan tenttasi tiukkaan sävyyn.

”Steltillä asiat hoidetaan rahalla”, aristokraatti vastasi.

Nurukan syöksyi eteenpäin ja nappasi keskustelukumppaniaan kurkusta. Hän iski itseään isomman aristokraatin seinää vasten kaataen samalla pöydän.

”Minä en ole leikkituulella. Turha olettaa kaikkien toien olevan nynnyjä, jotka eivät käytä väkivaltaa kuin äärimmäisissä tapauksissa. Sinulla on kymmenen sekuntia aikaa kertoa kaikki, mitä tiedät”, maan toa sanoi jämäkästi melkein huutaen.

Aristokraatti tarttui nopeasti toaa käsistä ja työnsi tämän maahan. Se oli virheliike, sillä Umbra syöksyi muutamalla askeleella steltläisen kimppuun ja kaatoi tämän lattialle. Aristokraatti tempaisi esiin veitsen, mutta tajusi hetkessä Umbran miekan olevan hänen kaulallaan.

”Kerro”, Umbra tivasi ja työnsi miekkaansa lähemmäs steltläisen kaulaa.

Aristorkaatti nielaisi. ”Se oli Neyjakk. Neyjakkin miehet auttoivat sitä kaksikkoa. Ne menivät kai sen kartanolle”, hän alkoi livertää.

”Minne?”

”Kartano on tupakkaplantaaseilla länsirannikolla.”

”Kiitos”, Umbra sanoi ja nousi. Matoranit hengähtivät helpotuksesta. Hän viittoi Nurukania ulos.
Umbra ja Nurukan laittoivat juoksuksi. Neyjakkin tupakkaplantaaseille ei olisi pitkälti matka kahden toan taitettavaksi ja kaksikon olisi korkea aika saada rikolliset kiinni. Roadan sokkeloiset, järjettömällä asemakaavalla luodut kadut ja rakennelmat tosin tekivät plantaaseille pääsemisen hankalaksi, mutta asiaa helpotti se että monet matoranit olivat töissä plantaaseilla ja osasivat reitin sinne.
Silmälappua ja kärrynpyörästä tehtyä jalkaproteesia käyttävä Realik-niminen le-matoran otti kaksikon mata nui lehmillä ohjattavaan karjavankkuriinsa ja lähti töyssyistä tietä pitkin kohti plantaaseja. Toat olivat joutuneet tarjoamaan silmäpuolelle vähän kaktusviinaa, jotta tämä päästäisi heidät mukaansa.
”Hei”, toat kuulivat terävän huudon takaansa. He kääntyivät katsomaan taaksensa. Tietä pitkin kulki pitkän naurettavaa hattua pitävän Aristokraatin mukana joukko Peikkoja pamppuineen ja kilpineen.
”Mitä tämä on?” Nurukan kysyi närkästyneenkuuloisesti aristokraatilta. Kyseisellä vihreällä olennolla oli jonkinlainen sheriffintähti rintapielessään.
”Teistä tehtiin valitus. Olitte kuulemma nujakoineet paikallisessa ravitsemuslaitoksessa. Väitettiin, että kylvitte eripuraa ja pyritte vahingoittamaan rauhaisaa eloamme. Haluaisin kuulustella teitä vähän tuolla kamarilla.”
Umbra katsoi ystäväänsä. Ei asioiden näin pitänyt mennä. Heidän piti ottaa kiinni roistoja, ei aiheuttaa hämmennystä ja lainrikkomuksia. Väkivallan käyttö juottolassa oli virhe ja siitä he saisivat nyt näillänäkymin maksaa.
”Meillä ei taida olla muuta vaihtoehtoa kuin antautua ja tulla teidän mukaanne selvittämään asia”, Umbra sanoi aristokraatille. Hän ei pitänyt peikoista jotka haisivat perin pahalta ja hengittivät kirjaimellisesti hänen ja Nurukanin niskaan.
”Vie meidät kamarille, poliisi-setä”, Nurukan kuiskasi niin hiljaa, että vain Umbra kuuli asian. Miksi Nurukanista oli tullut niin lapsekas täällä paheiden pesässä, se vaivasi Umbran mietteitä samalla kun kaksikko käveli peikkojen ympäröimänä mukulakivikatuja pitkin, ohittaen monia akvedukteja ja kasinoita ja orjatoreja matkansa aikana.
Rakennus oli aivan yhtä vanhan ja epämääräisen näköinen kuin kaikki muukin Steltillä kartanoita ja amfiteattereita lukuunottamatta. Sheriffi käski toat istumaan pöydälle vastakkaiselle puolelleen.
”Aloitetaan vaikka sillä, että kerrotte keitä te olette ja mitä te teette täällä”
”Olemme toat Umbra ja Nurukan. Olemme metsästämässä vahkia ja skakdia jotka veivät meidän ystäviltämme asioita. Jäljitimme heidät Steltille, mutta sitten jäljet katosivat”, Umbra kertoi. Poliisi-setä kirjasi tarkasti asiat steltiläisillä matoran-aakkosilla paperille.
”Myönnätekö että tappelitte Hiipivän Näädän baarissa?”
”Me kuulustelimme paikallisia ja käytimme pakon sanelemana kovia otteita. Tietomme Roadasta ja Steltistä ovat vajavaiset ja luulimme että väkivalta täällä on hyväksyttyä”, Nurukan kertoi, vaikka tiesi että he olivat korviaan myöten nesteessä.
”Emme me mitään barbaareja ole”, kuulustelija totesi koppavasti, vaikka tiesi aivan hyvin, että alemman yhteiskuntaluokan kuppiloissa nujakointi on normaali tapa hoitaa asioita.
”Olemme sitä mieltä että teidän pitäisi lähteä saareltamme. Emme kaipaa muukalaisia tänne rikkomaan rauhaamme”
”Lähteä? No okei, jos te niin vaaditte. Meidän pitää ottaa myös kaverimme, Deleva mukaan jos aiomme lähteä. Täällä käynti ei muutenkaan tuottanut hedelmällisiä tuloksia etsinnöissämme, joten voimme lähteä muutenkin”, Umbra kertoi, vaikka roistojen jälkien hävittäminen harmittikin häntä. Matka saisi kuitenkin jatkua kohti Legendojen kaupunkia.
”Hakekaa toverinne ja kaikotkaa täältä huomiseen mennessä. Muuta en vaadi teiltä”
Umbra ja Nurukan nyökkäsivät hyväksyvästi ”Poliisi-sedälle” ja lähtivät pois poliisiasemalta. Heidän pitäisi löytää Deleva suht ehjänä ja jatkaa matkaansa.
Hopeisella merellä tyrskysi. Syysmyrskyt olivat alkaneet ja toa-joukkomme oli valinnut mitä parhaimman huviretkikelin. Isot aallot heittelivät pientä purkkia ja salamat sinkoilivat vasamoitaan kuin suuttunut Manu kahvion mukeja.
Umbra voi pahoin. Hän oksensi laidan yli, mikä ei ollut ollenkaan hänen tapaistaan.
Merimatka oli vaatinut veronsa ja hänen kohdallaan se tarkoitti merisairautta. Tätä oli jatkunut jo monia tunteja ja joukkio oli menettänyt ajantajun.
Viimein kun tarpeeksi aikaa oli kulunut, laivaa ohjaava Nurukan huusi myrskyn ja tyrksyjen läpi: ”Maata näkyvissä ystävät!”
Ja he näkivät edessään saaren, jollainen oli kuvailtu legendoissa tarkasti. Saaren jonka kauheudet olivat tutut monelle, mutta josta monet eivät olleet koskaan tohtineet ottaa selvää sen todenmukaisuudesta. Pimeys ja kuolema ja pelko olivat läsnä alueen ilmapiirissä. Toat olivat saapuneet Karzahnille!

Karzahnin saari

Mustasilmäinen, laiha ja riutunut matoran käveli kohti työpajaa, pajaa joka oli ollut hänen kotinsa jo ties kuinka monta vuosituhatta. Matoran oli väreiltään harmaan ja mustan kirjava, joku sanoisi että hän kuuluisi magnetismin heimoon. Matoran itse ei muistanut itsestään mitään, ei nimeä, ei kotiaan tai sitä että hän olisi magnetismin matoran. Työ ja tämä paikka olivat ainoat asiat jotka olivat hänen mielessään.
Oli pakko tehdä työtä, sillä saaren hallitsija ei sietänyt laiskotteluja. Hän oli nähnyt kuinka yksi hänen tovereistaan oli muuttunut patsaaksi nojatessaan muutaman minuutin verran luudanvarteen, eikä hän halunnut itse samanlaista kohtaloa kuin toverille oli käynyt. Oli pakko tehdä saaren tyranni tyytyväiseksi, sillä hirviömäinen johtaja tiesi kaikkien ajatukset, toiveet ja teot ja rankaisi vääristä ajatuksista, teoista tai virheistä.
Maanpäällinen helvetti, kuvailisi hyvin tätä saarta. Vesiputouksissa virtasi hiekkaa, vesi poltti kurkkua, tuli ei lämmittänyt, vaan jäädytti ja jää oli polttavaa kuin tuli. Luonnonvoimat olivat kirjaimellisesti päin Karzahnia tässä oudossa ja vääristyneessä maailmassa, jota hallitsi kullan ja ebonin kirjava olento, jonka veli oli täysin olennon vastakohta.
Näiden outojen ja vääristyneiden luonnonolosuhteiden lisäksi Karzahnilla oli paljon muitakin hätkähdyttäviä ja karmaisevia asioita. Saarta suojelivat Manaseiksi kutsutut jättiläismäiset hirviöravut, joita saarella riitti. Ne asuivat vuoristoissa ja saarta ympäröivässä meressä ja tulivat johtajansa, Karzahnin luokse, tämän käskiessä heitä mielensä voimalla. Toinen asia, josta saaresta tiedettiin, oli pikkuruiset olennot, jotka syövyttivät prototerästä, aiheuttaen sen että matoranien osat alkoivat ajanmittaa haurastua ja putoilla pois. Karzahni itse yritti korjata näitä matoraneja, perin huonolla menestyksellä tosin, ja joutui antamaan heikoille kyläläisille aseet joilla puolustautua vihollisia vastaan. Karzahnin vastaus kaikkeen oli siis aseistaminen.
Matoranystävämme, jota seurasimme alussa, käveli kohti suurta pajarakennusta, jossa hän oli viettänyt suuren osan elämästään. Täällä hänellä ei ollut toivoa, ei piiloa, ei suojaa eikä lämpöä. Hän oli vain yksi identiteetittömistä työläisistä, joiden tehtävä oli pitää paikka pystyssä, tekemällä aseita, osia ja naamioita Karzahnin omiin kokeiluihin ja käyttöihin. Oli olemassa vain työtä, ei lepoa eikä huvia, hauskanpitoa ja puhumattakaan rakkaudesta ja lämmöstä. Ne tunteet olivat kuolleet Karzahnin saarelta jo aikojen alussa.

Joulukalenteri 2012

18: Jos maailmanrauhan saisin…

3 kommenttia

Turaga Dume ja Varjottu istuivat neuvotteluhuoneessa Coliseumilla. Metru Nuin ja Metsästäjäin johtajat olivat edenneet umpikujaan neuvotteluissa metsästäjätukikohdan perustamiselle Legendojen Kaupungin lähisaarelle. Kumpikaan osapuoli ei halunnut taipua ja ilmapiiri oli kireä.

Dume pyyhki hikeä jalolta kirililtään. Häntä puistatti ajatus sodasta joka saattaisi puhjeta jos TSO ei saisi haluamaansa. Kaiken lisäksi oli kohta Nimeämispäivä ja matoraneilla pitäisi olla toivon aika käsillä.

TSO naputteli teräväkynsisillä sormillaan kivistä pyöreää pöytää. Hän voisi tuhota lähellä olevan Turagan silmäsäteillään aivan helposti ja näin vallata itse yhdessä Sentrakhin, hänen epäkuolleen henkivartijansa ja Lariskan kanssa koko kaupungin itselleen ennen kuin Toa Mangait ehtisivät edes toimia.
Lähellä huonetta seisoivat Lhikan ja Nidhiki vartiossa siltä varalta että metsästäjät yrittäisivät jotain temppua. Kumpainenkin tiesi ettei kumpikaan osapuoli antaisi periksi ja että sodan syttyminen oli lähellä. Toa Mangaiden pitäisi puolustaa taas kerran Legendojen kaupunkia Pimeyden metsästäjiltä.

Vahkit partioivat Coliseumia ja erityisesti metsästäjiä jotka olivat mukana neuvotteluissa. Vahkit, nuo Metru Nuin poliisivoimat, jotka yrittivät pitää asukkaat töissä ja poissa laittomuuksista sekä vaaroista oli muuallakin Legendojen kaupungissa määrätty erityisvalppauteen. Kaikesta poikkeavasta piti ilmoittaa heti Dumelle ja muulle johdolle.

Kului tunteja Dumen neuvotteluhuoneessa. Kumpainenkaan osapuoli ei päässyt mihinkään yhteisymmärryksen siemeneenkään käsiksi, jolloin molemmat marssivat ulos huoneesta.

Käytävälle astuessaan Shadowed one huusi: ”Metru Nui tulee olemaan meidän vielä jonain päivänä. Olisin tarjonnut rauhaa sopivilla ehdoilla, mutta sinä se vain haluat sotaa ja verenvuodatusta. Onnea vain teille teidän Nimeämispäivänne kanssa!”

Sentrakh käveli orjallisesti ja kuuliaisesti isäntänsä vanavedessä ja mukaan liittyi myös Lariska joka oli kuunnellut keskusteluja varjoista. Hän näki Lhikanin kanssa lähellä olevan Nidhikin ja iski ilman toalle silmää. Toa punastui, mutta yritti pitää ilmeensä kohdillaan ja ryhtinsä suorassa.

Metsästäjät poistuivat Coliseumilta aiheuttamatta sen kummemmin häiriötä. Vahkit ja Toat tarkkailivat heidän menemistään ahkerasti. Varjottu seurueineen astui ulkoilmaan. Satoi lunta. Nimeämispäivä oli tulossa ja maa oli valkoisenaan.
Varjottu lähti veneellä pois Metru Nuilta joukkioineen ja julisti sodan Legendojen kaupunkia kohtaan. Turaga Dume kuulutti tästä jättiläismäisistä televisiomonitoreista ja radioista ympäri kaupunkia. Matoranit olivat suunniltaan pelosta, mutta Suuri ja Viisas Johtaja, kaikkien Isä, Turaga Dume suojelisi kaupunkia yhdessä Legendaarisen Toa Lhikanin johtaman Toa Mangai-tiimin avulla. Varjottu oli uhannut lähettävänsä ensisijassa metsästäjiä kaupungin asukkaiden kimppuun, tämän vuoksi tulen turaga kehotti kaupungin asukkaita valppauteen.

Umbra istui vihreässä kodissaan Le-Metrussa. Hän oli ammatiltaan tutkija, joka ei ollut kovin yleinen ammatti Le-Metrussa. Mutta hän ei ollutkaan ilman matoran, vaan valon matoran ja se jo erotti hänet muista. Keltavihreää väritystä käyttävä matoran selaili päivän lehteä sohvallaan. Työpäivä oli ohi ja Nimeämispäivän aatto olisi seuraavana päivänä, mutta sitten julistettiinkin sota kaupunkiin…

Umbran teknologinen ja hyvin muotoiltuja huonekaluja asumus oli kauttaaltaan vihreiden ja keltaisten värien peitossa. Vihreä huonekasvi, jossa oli punainen kukka toi hiukan kolmatta väriä tähän viidakkoteemaan joka oli sillä hetkellä muotia.
Umbra hätkähti kun oveen koputettiin. Hän putosi nuokkumasta sohvaltaan ja löi rurua muistuttavan naamionsa pöydän kulmaan. Kuhmuhan siitä nousi ja hän hieroi päätään. Matoran ryömi kohti ovea, nousten ovella seisomaan.

Kop kop kop kuului ääni ovelta. Kop kop kop kuului taas. Umbra katsoi pienestä ovisilmästä ja näki edessään vain mustaa. Sitten hän kuuli äänen oven takaa. ”Se olen minä, Nurukan. Vanha ystäväsi joka on palannut takaisin”

Nurukan. Voisiko se olla? Viime visiitistä on ollut niin paljon aikaa kun hän siirtyi muihin hommiin ja kauppa Zakazin ja Metru Nuin välillä lopetettiin tyystin. Mitä vanha ja viisas maan toa täällä oikein teki? Liittyikö se juuri julistettuun sotaan joka tarkoittaisi koko kaupungin tuhoa? Niin paljon kysymyksiä mutta niin vähän vastauksia.

”Avaahan jo ovi. Vahkit eivät pidä siitä että rekisteröitymättömät Toat liikkuvat kaupungilla omin nokkinensa. Meitäkin tarkkaillaan, koska huhutaan että metsästäjissä on muodonmuuttajia” kuului oven läpi. Sitten taas kop kop kop.
Ehkä minä avaan. Ei ole aikaa jahkailla. Umbra keräsi rohkeutensa ja avasi oven painamalla kämmenensä nappulalle joka tunnisti hänen kädenjälkensä. Teknologia oli täällä jokapäiväisessä arjessa vahvasti läsnä.

Ovi avautui kitisten, koska U ei ollut muistanut öljytä saranoita. Oven takana oli mustassa, kiiltävässä, mutta samalla taisteluarpien ja kulumien uurtamassa haarniskassa Nurukan, Umbran ystävä joka oli nyt mystisillä tehtävillä ympäri universumia eikä useinkaan käynyt morjestamassa. Hän piteli toisen kätensä takana jotain, josta näkyi vain ruskea pussi. Umbra ei sanonut mitään vaikka näkikin yllätyksensä jo.

”Kuulit varmaan Dumen ilmoituksen sodasta. Ei kiva juttu näin nimeämispäivänä. Minullekin on tullut rintamakutsu ja pahoin pelkään että Metru nui joutuu jälleen täyteen sotaan. Viime sodasta on kymmeniä tuhansia vuosia ja Kanohi-lohikäärmeestäkin on iäisyys. Ei asioiden näin pitäisi hoitua”.

”Toat suojelevat meitä, ettekö suojelekin?” Umbra kysyi, katsoen Nurukanin vihreisiin silmiin. Niistä paistoi päättäväisyys ja muinainen viisaus.

”Se on tehtävämme, suojella heikompia ja niitä jotka ovat valon puolella. Mutta joskus mekin joudumme tappamaan ja tekemään vaikeita valintoja. Minäkin olin kauan sitten Matoran ja muistan kuinka minäkin uskoin että vain toat tekevät urotekoja. Ei. Muutkin voivat tehdä hyvää ja auttaa lähimmäistään. Ei siihen tarvita vain naamiovoimia ja elementtejä. Siihen tarvitaan sydäntä.” Nurukan lopetti sanomisensa ja osoitti Umbran sykkivää sydänvaloa. Jokin Umbran sisällä alkoi näiden sanojen kuulemisesta kasvaa.

”Muistatko ne ajat kun seikkailimme ympäri universumia ja kohtasimme vaaroja? Minne se aika katosi?” Umbra kysyi ystävältään, opettajaltaan.

”Aika toi ja aika vei. Niin elämä menee, kuin Suuri henki opettaa. Jokaisella on paikkansa ja kohtalonsa. Muuten, nyt kun sota on tulossa, sotakirjureille voi tulla käyttöä. Sinullahan on kirjurikokemusta ties mistä, joten kannattaisi varmaan hakea paikkaa. Pääsisit seikkailemaan ja näkemään Metru nuita uusin silmin”, Nurukan kertoi. Umbra näytti hämmentyneeltä. Ja mietteliäältä.

”Olen saanutkin huomautuksia siitä etten tee tarpeeksi työtä ja ne aikovat laittaa minut pakkotyöhön putsaamaan Ta-Metrun sulattamoiden putkia jos en hanki itselleni töitä. Jos tarjoat minulle paikkaa Toain uljaana kirjurina, otan paikan mielelläni vastaan. Mutta nyt haluaisin tietää mikä tuo paketti on jota piilottelet? Liittyykö se mitenkään nimeämispäivään?”

”Terävää päättelyä, valopää”, Nurukan naurahti, ojentaen paketin Umbran keltaisiin kouriin. Paketin pussi oli kulunut ja resuinen ja Umbra otti sen käsiinsä. Ruskea, monien tuhansien vuosien hajut kerännyt paketti oli perin mielenkiintoinen ja uteliaisuus heräsi hänen mielessään. Pieni vilkaisu.

”Tämä paketti on matkannut saajalta toiselle tuhansien vuosien ajan”, Nurukan sanoi ”Nyt sen on aika saapua sinun käsiisi. Pidä sitä tallessa kunnes paketti itse haluaa lähteä, unohduksen tai jonkun muun sattumuksen kautta. Ja hyvää nimeämispäivää, vaikka Metrunuilaiset eivät kauheammin juhli Mata Nuin saapumista kouruista tänä vuonna.”

”Kiitos. Minä tosin haluaisin tänä vuonna eniten sitä maailmanrauhaa jota kaikki tekopyhät julistavat joka nimeämispäivä. Sota ei koskaan ole kivaa, mutta antaahan se uuden mahdollisuuden ja uudet seikkailut. Metru Nuilla on muutenkin viimevuosina ollut kovin tylsää kun kauppaliikenne on takkuillut metsästäjien takia ja emme ole päässeet minnekään täältä…”

”Missäs minun lahjani on?” Nurukan kysäisi ”tai antaa olla, ei haittaa vaikket olisikaan keksinyt minulle lahjaa kun olen ollut niin monet vuodet muissa tehtävissä. Minulle suurin lahja on se että tulet rintamalle kirjuriksi kanssamme ja kokemaan sodan kauhut ja voitot. Se on minulle suurin lahja tässä maailmassa, taistella oikeuden ja isänmaan puolesta”.

Kaksikko jäi Umbran taloon nimeämispäivän pyhiksi ja pyhien jälkeen syttyi suurin sota joka Metru Nuilla oli koskaan ennen tapahtunut. Toa Lhikanin ja The Shadowed Onen joukot ottivat yhteen eri puolilla kaupunkia. Uöjaat toat ja petolliset pimeyden metsästäjät marssisivat kaupunkiin ja taistelisivat vapauden ja saaren puolesta. Monet tekisivät uhrauksia, joista toiset suurempia kuin toiset. Rohkeus ja rakkaus isänmaahan punnittaisiin tässä tahtojen taistossa. Tätä Nimeämispäivää Metru Nuin matoralaiset eivät hevin unohtaisi… Jos he selviytyisivät siitä edes hengissä.

Joulukalenteri 2012

14: Odottamaton matka tai jotain sinnepäin

2 kommenttia

Yksinäinen vuori, Volomarian kylä

Yksinäinen vuori kaukana Eteläisen mantereen pohjoisosissa oli koti Ortonien yhteisölle. Vuoren onkaloon nämä kaivuulaitteilla, porilla ja hakuilla varustetut pienehköt olennot olivat kaivaneet itselleen suurehkon valtakunnan. Suuret kivipaadet pitelivät jättiläismäisten salien kattoja paikoillaan kun matoraneista lähteneen sukuhaaran edustajat louhivat mineraaleja kuten smaragdia, timantteja ja valokiviä vuoren uumenista. Näitä asukkaat käyttivät vaihdannassa ja rikastuivat. Korkean elintason seurauksena läheinen laakso oli täyttynyt teknologiaromusta, jota kukaan ei hyödyntänyt. Kuljettimien, ilmalaivojen ja kiitureiden jäänteitä oli laakso täynnä, koska piittaamattomat ja rikkaat kaivostyöläiset eivät niitä osanneet korjata. Tänne joutumaalle perustettiin hiukan poikkeavanlaatuinen kylä, joka koostui pelkästään naispuolisista matoraneista.

Suurin osa Volomarian kylän asukkaista oli salaman, jään, veden ja kasvillisuuden elementeistä. Toki muutama mielenvoimien matoran-neitokin oli mukana kylää asuttamassa, mutta nämä olivat pääelementit.

Erivärisistä metallikupoleista tehdyt talot tarjosivat suojaa heille, ja sähköteknilliset taidot pitivät asunnot lämpiminä. Maan alta johdettiin lämpöä taloihin ja kylä oli lämmön ja energian suhteen omavarainen kun läheinen joki, Erian, valjastettiin hyötykäyttöön ja tuottamaan sähköä asukkaiden tarpeisiin.

Kylää johti vanha kasvillisuuden turaga Elianor, yhdessä mielenvoimain turaga Valionorin kanssa. Kaksikko oli ollut toia jo aikana ennen aikaa ja nähnyt universumin syntyvän ja Legendojen kaupungin ensimmäiset tiedon tornin siemenet laskettiin maahan.

”Tästä tulee hieno Nimeämispäivä”, Elianor kertoi ystävälleen, samalla kun laittoi jo hiukan värinsä menettäneen kuusen taas elämään kirkkaasti. Vihreä valopallo lensi turagan turkoosista kämmenestä, mennen puun sydämeen. ”Amana Volo kaiken herättää, Amana Volo meidät yhdistää”.

”Meidän pitää varmistaa että Vuata Maca puu pitää kylän elinvoiman hengissä. Puu on jo vanha ja lohkeilemassa ja sen voimaa pitää ylläpitää. Oi kumpa se yksi vieraileva Salaman Toa, Tawakos se olikaan, olisi täällä. Hänen vierailustaan on jo iäisyys ja puumme tarvitsee jostain toa-voimaa”, Valionor puuskutti. Hän oli käyttänyt liikaa aikaa puhumiseen eikä totuttuun tapaansa ollut lähettänyt vain mieliviestejä ystävälleen.

”Ennusmerkit sanovat että talvesta on tulossa ankara. Erian on jäätymässä ja ortoneillakin alkaa olla kylmä, vaikka he pumppaavatkin lämpimikseen Yksinäisen vuoren laavaa energianlähteeksi. Meidän pitää keksiä keino selviytyä tästä tulevasta kylmyyden ajasta. Kenet lähetämme hakemaan uutta elinvoimaa Vuata Maca-puulle?” Elianor lopetti uupuneena.

”Entä kirjuri? Hän vaikuttaa toimettomalta kun paperikin loppui ja täällä ei ole tapahtunut mitään pitkiin aikoihin. Muistatkos muuten sen yhden kiven jonka piilotimme Yksinäiselle vuorelle joskus kauan sitten? Eikös se ollut jokin toa-voimalla varustettu juttu tai vastaava?” Valionor puuskutti ja hieroi leukaansa. Seikkailuista Elianorin kanssa oli kulunut jo kauan ja aina kaikkea ei muistanut selvästi kun muisti ulottui tuhansien ja taas tuhansien vuosien päähän.

”Ehdotatko siis häntä meidän matkaajaksemme? No ottakoon mukaansa Bethoonian, Bo-Matoranimme ja sokeriruokofarmarimme. Kyllä he varmaan saavat jotain aikaiseksi.”

”Asia on siis sovittu. Lähtekäämme kiireen vilkkaa Kirjurin talolle. Volomaria ansaitsee hienon nimeämispäiväjuhlan ja siihen pääsemme vain Vuata Maca puun lämmössä. Kiitäkämme niin nopeasti kuin vanhoilla jäsenillämme kerkiämme”.

Kului jonkin aikaa kunnes jaloa Hunaa kantava Valianor ja jaloa Hauta kantava Elianor pääsivät erilaisista sähköjohdoista ja metallikappaleista muovatulle kupolitalolle, jossa Vo-Matoran Kirjuri torkkui riipputuolissaan. Nuori Matoran-neito oli lukenut viime yön Rahi-kirjaa, jossa kerrottiin yhteiskuntahyönteisistä, joilla oli suuri liikkuva imperiumi kaukana maailman laidalla. Opus oli ollut perin mielenkiintoinen, mutta sisälsi muutamia asiavirheitä, ehkä siksi että kirjoittaja oli menettänyt osan järjestään hulluuspöllöjä tutkimassa tai siksi että hänen jokaisen sormensa paikalla oli erillinen linkkuveitsiproteesi. Jokatapauksessa Kirjuri putosi äänekkäästi lattialle kun kaksi vanhusta tulivat häntä herättelemään.

”Ylös Kirjuri. Nyt on aika nousta ja lähteä tehtävälle. Herätä Bethoonia ja lähtekää yhdessä Yksinäiselle vuorelle. Meillä on sinulle kartta ja äläkä palaa ennen kuin olet saanut tehtävän hoidettua”.

”Onko tämä jotain pahaa unta?” kirjuri kysyi, raottaen silmiään. Putoaminen oli laittanut hänen naamionsa mutkalle hänen naamallaan ja Ruru piti suoristaa. Unta tämä ei ainakaan tuntunut olevan otsan kuhmun takia.

Kirjuri nousi, pakkasi reppuunsa tavaroita ja lähti kiitämään, jättäen hölmistyneet turagat hänen asuntoonsa, jossa johtoviidakko vaelteli ympäriinsä. Seinällä riippui iso juliste keltaisesta hau-naamaisesta salaman toasta. Julisteessa oli kiinni ledivaloja ja niiden avulla toan silmät ja sydänvalo hehkuivat.

Bethoonia oli kotonaan, laskemassa harvinaisten siementensä kokoelmaa ja hoivaamassa Pertiksi nimeämäänsä sokeriruokotainta kun Vo-Matoran kirjuri astui sisään.

”Ai hei sinä. Mitäs sinä nyt olet tänne tullut? Etkös joskus sanonut että siementen laskeminen on uuvuttavaa hommaa?” Kakamaa kantava Bethoonia kysäisi, laittaen samalla siemenet laatikkoon takaisin. Metallikuorinen talo oli sisältä varsinainen viidakko ja monenmoiset kasvit kasvoivat lähes valtoimenaan hänen kodissaan.
”Turagat päättivät että meidän pitää hakea jokin aarre vuoren laelta. Matka Yksinäiselle vuorelle pitää aloittaa pian, muuten emme saa kunnollista nimeämispäiväjuhlaa ja jäädymme tänne rojujen keskelle.”
”Öööh…” Bethoonia mutisi, hörppien samalla kiihkeästi kamomillateetä. Hän mussutti myös leipää ja valmistautui henkisesti vuoriretkelle.
”Ei tuo vuoren ylitys niin kauan vie, ehkä muutamia tunteja. Olemme matoraneja, emme mitään puolituisia. Joten lähdetäänkö jo?” Kirjuri tivasi ja odotti Bo-Matoranin reaktiota. Sinivihreä matoran alkoi kerätä tavaroitaan nopeasti lehdistä kyhättyyn reppuunsa. Valokiviä, köyttä, lämpökiviä ja kiekonheitin kuuluivat jokaisen matoranretkeläisen perusvarusteisiin.
Kaksikko lähti käppäilemään läpi kylän. Metallikupolit oli monissa paikoissa valaistu ulkoapäin ledivaloin ja valokivin ja joka paikka oli valkoisenaan lumesta. Ystävyksemme eivät tunteneet pahemmin kylmää, koska pitivät kaulassaan lämpökiekkoja roikkumassa riipuksista. Tugarat odottivat hylätyn ja osittain puretun matkustajalaivan lähellä, värjötellen tulen loimussa.
”Eli joo. Hyvä kun olette ripeitä, sillä nopeus on valttia. Tarvitsemme vuoren laelta arkun, joka on haudattuna sinne ikiroudan alle. Lämpökivellä saatte sulatettua jään arkun ympäriltä ja jaksatte kaksin tuoda sen sisältöineen kylään. Onnea matkaan!” Valionor huiskutti nenäliinallaan kaksikon matkaan.
”Miksi meidän pitäisi kavuta jos Jameelikalla olisi meille ihan kunnon kahu-kotkat vuorelle lentämistä varten? Ja mikseivät Turagat itse lennä sinne linnuillaan”, kirjuri mutisi, lampsien upottavassa hangessa kohti Jameelikan taloa, joka oli rakennettu metalleista tehdyn puun latvaan. Puun oksat säkenöivät kullan ja hopean väreissä ja niillä oli paljon lunta. Jameelika oli ce-matoran joka huolehti alueen posteista lentoteitse. Hänen kolme kahuaan, Tyrsky, Myrsky ja Hyrsky nuokkuivat orsillaan kun Kirjuri ja Bethoonia rymistelivät vinssihissillä ylös Jameelikan talolle.
”Avaa ovi Jameelika! Tarvitsemme kyydin vuoren huipulle. Turagat ovat ihan kajahtaneita ja laittoivat meidät odottamattomalle matkalle. Kahut tänne ja sassiin!” Vo-Matoran kirjuri huusi sininen ruru punaisena.
”Tullaan tullaan”, pitkähiuksinen kultasininen Jameelika huusi ja saapui kylpypyyhe ruumiinsa ympärillä. Hän oli juuri käynyt suihkussa. Kultaista kakamaa kantava matoran saapui hytisten eteiseen ja opasti kaksikon sisään.
”Ei ole aikaa, on mentävä vuorelle. Nyt heti”, Bethoonia ärisi. Hän ei pitänyt lentämisestä mutta kyllä se tarpomisen lumessa voittaisi.
Kolmikko suuntasi nopeasti kahujen luokse ja lähti lentoon vuorelle. Tuulet eivät näitä uljaita lintuja häirinneet ja muutamassa tunnissa he olivat perillä vuoren laella.
”Olisi kulunut päiviä kavuta tänne, ei tunteja kuten turagat meitä huijasivat. Mitäköhän ne meidän päämme menoksi ovat keksineet siellä kylässä”, kirjuri tokaisi, mutta alkoi kaivaa reppunsa sisältöä lumelle. Ei ollut aikaa ihastella hienoja maisemia joita talvi oli Luonut laaksoon ja vuorille, vaan oli aika sulattaa se karzahnin jää ja ottaa arkku mukaan vuorelta ja tuoda se turagoille.
Jää suli todella nopeasti kun kolmikko heitti lumeen melkein kaikki lämpöä tuottavat asiansa. Tuore leipäkin lensi sulatuskasaan ja lumi suli vedeksi pikkuhiljaa. Liian hiljaa, jolloin kirjuri alkoi kaivaa kaksin käsin lumimoskaa pois. Tämä homma pitäisi saada valmiiksi ennen kotiinpaluuta ja tämä vuori, jolla oltiin oltu kokonaista puoli tuntia oli alkanut jo siinä ajassa käydä sietämättömäksi.
Jameelika otti turkoosin lapion, lapion jossa oli turhamaisesti käytetty turkoosi timantti. Hän alkoi kaivaa vimmatusti kun Bethoonia sulatti sulatuskivillä jäätä ja lunta. Pian tarvittiin ämpäriä veden äyskäröimiseen.
Viimein lapio kolahti johonkin kovaan ja kolmikko alkoi kaivaa arkun ympäriltä. Arkku pitäisi saada ehjänä pois, muuten se räjähtäisi sisältönsä kanssa kuin pinjata ja pienenisi, koska se oli taika-arkku ja isompi sisältä kuin ulkoa.
”Jes. Nyt päästään pois täältä. Hae Tyrsky, Myrsky ja Hyrsky niin pääsemme kotiin”, Kirjuri tivahti, koska hänellä oli univajetta ja tolkuton nälkä. Lukemiset olivat valvottaneet häntä ja hänellä ei enää ollut ollut varaa kunnolliseen ruokaan kun kirjaston myöhästymismaksut piti maksaa pois.
”Ole nyt ihan rauhassa, Kirjuri”, Bethoonia rauhoitteli vo-matorania. Hänkään ei pitänyt vuoresta vaan halusi takaisin sokeriruokojensa pariin. Patu piti kastella ja hoivata. Sen juuret kaipasivat trimmausta. Patu oli hänen lemmikkisokeriruokonsa jos niin voi sanoa. Tämä oli yksi asioista joiden takia Bethooniaa pidettiin outona.
”Olemme kohta valmiita. Olen kiinnittänyt arkun Tyrskyn selkään. Kirjuri, saat mennä hänen kyytiinsä. Varo kutittamasta Tyrskyä, sillä silloin häntä on vaikea hallita ja hänestä tulee arvaamaton. Minä otan Hyrskyn ja Bethoonialla jää Myrsky. Lähtekäämme siis kun kaikki ovat valmiit”.
Matoranit kapusivat värikkäiden kotkien selkään ja kotkat tajusivat lähdön ajan olevan koittaneen. Linnut loivat lepakonsiipimäisiin siipiinsä energiaverkon jonka avulla he lähtivät lentoon ja vielä todella nopeaan lentoon, vaikka satoikin lunta aivan kauheasti.
”Kahut osaavat kyllä kotiin”, Jameelika huusi myrskyn keskeltä, mutta Kirjuri ja Bethoonia eivät kuulleet häntä. He pitelivät lintujensa sulista kiinni minkä pystyivät ja rukoilivat Mata Nuita apuun. Nimeämispäivänä tulisi kolme ruumista jos he epäonnistuisivat ja koko kylä tuhoutuisi sen mukana.
Valitettavasti Kirjuri piteli juuri Tyrskyn herkästä kohdasta kiinni ja lintu alkoi heittelehtiä tuulessa hallitsemattomasti. Muut seurasivat johtajaansa ja alkoivat kaartaa jyrkästi kohti paikkaa johon osasivat jopa silmät ummessa: Volomarian kylää.

Volomariassa kylän turagat Elionor ja Valionor kiirehtivät juhlavalmisteluissa. Juhlat piti järjestää Kirjurille, koska hänellä ei oikeasti ollut muuta nimeä kuin Kirjuri ja kenenkään nimen ei pitäisi olla vain titteli, kuten Tohtori tai jotain vastaavaa. Turagat olivat laittaneet koko kylän väen töihin ja punalakkisia matoraneja parveili ympäriinsä kantaen koristeita ja metallista tehtyjä kuusia. Kylä oli herännyt kaamoksen keskellä henkiin.
Jotkut tähyilivät taivaalle ja toivoivat Punaisen tähden ennustuksen revontulista toteutuvan tänä vuonna, koska taivaan ilotulitukset olivat aina hienoa katseltavaa. Keskelle kylää oli pystytetty korkea kuusi jonka ympärillä oli nauhoja joissa luki Kirjuri. Nimeämispäivä oli tänä vuonna pyhitetty Kirjurille, koska viime vuonna Petter-niminen ga-matoran-neito sai nimen Geliania ja tänä vuonna oli Kirjurin vuoro.
Yläilmoissa kahut heittelehtivät ja suuntasivat kohti varmaa tuhoa ja kylää. Oli varmaan surkuhupaisaa kun Jameelika koetti huutaa ohjeita linnuille. Niistä yksi kuuli käskyt, mutta seurasi orjallisesti johtajalinnun matkaa alas alas alas…
Kunnes joukkio tajusi liian myöhään rysähtävänsä päistikkaa päin pehmeistä metalleista tehtyä kuusta. Linnut takertuivat kuusen palleroihin ja nauhoihin.
”Olemme kotona Valionor ja Elionor! Ja muut!” Bethoonia huusi innoissaan kuusen latvasta. Kirjurin ruru putkahti esiin puun keskivaiheilta ja Jameelika roikkui jättimäisestä pallosta.
”Lähetitte meidät tehtävälle ja te vain piditte täällä hauskaa”, kirjuri huusi närkästyneenä. Sitten hän huomasi kenelle nimeämispäivä oli osoitettu.
”Oi. Kiitos. Minkä nimen minä saan?” hän huutaa kailotti. Turagat katsahtivat häneen ja purskahtivat nauruun, sitten soi torvien ääni ja suuret ledivalot syttyivät ja muodostivat nimen: Sheelika.
Kirjuri putosi hätkähdyksestä alas puusta ja heräsi vasta seuraavana päivänä pediltään, kädessään arkku. Hän katsoi arkun sisälle ja huomasi sen sisältävän pienehkön riutuneen laatikon. Sheelika kurkisti laatikon sisälle ja laittoi nopeasti kannen kiinni. Tämä oli paras nimeämispäivä sillä hän sai vihdoin kunnon nimen.
Vo-Matoran puristi laatikkoa ja uppoutui taas ihaniin uniin.