Klaanon

Avainsana: RUOKAA

  • Murkinointia paikallisessa

    Onu-Metru

    Ravintola, jonka kolme toaa olivat löytäneet Onu-Metrun pintatasolta, oli mukava lonkeroisen pyörittämä paikka, joka oli koristeltu etelämantereen tyyliä jäljittelevillä kuusikulmioin koristelluilla verhoilla ja tapeteilla. “Trenin taukopaikka”, luki koristeellisesti kyltissä sen oven yllä.

    Toat olivat tilanneet suurimmat mustekala-annokset, joita paikka tarjosi, ja keskittyivät syömään hiljaisuuden vallitessa. Heistä itse kullakin oli paljon sulateltavaa. Siitä oli vain joitakin tunteja, kun he olivat nousseet syvältä Mustan Käden sotatornin raunioista.

    Matoron naamiossa oli edelleenkin ankea lommo posken kohdalla Svarlen käsittelyn jäljiltä. Vaikka hän oli korjauttanut varustuksensa ja napannut koko setin kaikkea muutakin, hän tunsi itsensä heikommaksi. Ei fyysisesti, mutta… hän tunsi yhteytensä jäähän olevan hatara, kuin sellainen toimintaelokuvan riippusilta, jonka pahikset aina katkaisisivat toiselta puolelta. Umbran mukaan hänen toa-voimaansa oli imetty Kal-helvetissä, ja se tuntui järkevimmältä syyltä selittää heikkeneminen.

    Sen sijaan Toan mieli oli kirkas ja terävä, suunnattu vain yhtä päämäärää kohti. Valmiina hakemaan Deltan seurauksista huolimatta. Hän tunsi olevansa terveempi kuin koskaan. Olihan Epsilon edelleen turvassa hänen haarniskassaan. Nimda, sehän oli syy, miksi Metru Nuilla oltiin, niinhän? Se on koko seikkailun pointti, toa vakuutti itselleen. He hakisivat sen ja palaisivat kotiin.

    Umbra oli vaihtanut varusteensa uusiin, Mustalta kädeltä saatuihin vimpaimiin. Enää hengityssuojain ei haitannut kaikkea hänen puhettaan ja hän oli liittänyt tykkiinsä uuden mekaanisen käden. Valon toa oli kohdannut kirjaimellisesti menneisyytensä Mustan käden tornissa ja se ei ollut kauhean positiivinen tunne. Lisäksi hän oli käyttänyt melkein kaikki elementaalienergiansa loppuun ja se oli hitaasti palaamassa. Lhekon kuoleman uudelleenkokeminen ja Svarlea vastaan taistelu Nimdan sirun avulla olivat olleet todella raskaita hetkiä, mutta hän vihdoin oli tajunnut kuinka tärkeää oli saada sirut Klaanin haltuun. Sota voitaisiin välttää ilman pahempia verenvuodatuksia jos klaani vain käyttäisi sirua. Nurukanin paljastuminen Mustan käden kenraaliksi ja Delevan paljastuminen Kaliksi olivat yhä perin hämmentäviä asioita ja vaivasivat hänen mieltään muiden paljastusten ohessa.

    Umbran mieltä painoi se, että hän ei tuntunut tehneensä tarpeeksi Klaanin eteen. Kaikki asiat tuntuivat yhä perin oudoilta. Hän tiesi todella vähän Nimdasta ja sen mahdista tai Allianssista ylipäätään. Joskus hänestä tuntui ettei hän ansainnut päämoderaattorin arvonimeä, koska ei ollut paikalla kun klaaniin hyökättiin tai siellä tapahtui jotain muita kauheuksia.

    Plasman toa Deleva oli myöskin aika hiljainen. Hänellä ei ollut ollut Matoron ja Umbran kanssa paljoa yhteistä tai sanottavaa, koska hän piti ajatuksensa usein omana tietonaan. Se, että hänessä oli Toa Kalia, oli outoa ja hyvin epäilyttävää, mutta hän oli kiitollinen siitä, että oli sen avulla hengissä. Matoron ja Umbran tarinat siitä, että hänen entinen tiiminsä johtaja, Svarle, oli herätetty henkiin jumalkompleksista kärsivänä Kal-soturina oli ollut hänelle järkytys. Mutta eniten häntä kuitenkin järkytti Nurukanin ratkaisu. Vaikka maan toa olikin höpsö ja todella vanha, oli hän silti ollut yksi niistä harvoista joita hän voisi kutsua ystäväkseen. Umbraa Deleva ei enää juuri tuntenut, ei tämän Avra Nui-seikkailun jälkeen. Valon toa oli muuttunut päivä päivältä oudommaksi. Plasman toa oli kuitenkin luvannut auttaa Matoroa ja Umbraa näiden tehtävässä saada siru käsiinsä, sillä eihän hänellä ollut muutakaan. Kotisaari oli jo kauan sitten autioitunut niiden pirakan skakdien toimesta ja hän oli kuitenkin joskus tuntenut Umbran.

    “No. Olettekos hyviä kirjoja lukeneet viime aikoina?” Matoro rikkoi hiljaisuuden tökkiessään haarukallaan korppujauhossa paistettua lonkeroa.

    “Luin Arkistoissa lukittuna ollessani jotain homeisia kirjoja Nurukanin kanssa”, Deleva kertoi ja mussutti lonkeroa sipulihöysteen ja riisin kera. “Lelukatalogipropagandaa sanoisin”.

    “Muistan olleeni juuri hakemassa sitä kirjaa Arupakista, kun vale-Kapura kävi kimppuuni ja aloitti Käsi-kaaoksen. Minusta vähän tuntuu siltä, että mahdollisuutemme päästä uudelleen Arkistoon ovat aika vähäiset.” Matoro kertoi ja nojasi taaksepäin punaiseen sohvatyynyyn.

    “Se Kapura lukitsi meidät sinne lukemaan niitä typeriä kirjoja”, Deleva mutisi vieläkin. Hän ei järin pitänyt siitä oudosta hepusta. “Sillä tyypillä on selitettävää, jos joskus hänet tapaamme”.

    “Kapura. Klaanin asemestari ja niitä hassuja heppuja joilla on kaksi elementaalivoimaa. Minusta hän on aina ollut hiukan outo, mutta ennen häneen sentään pystyi luottamaan”, Umbra kertoi ja muisti metsäseikkailun muutaman kuukauden takaa. Tuntui kun siitäkin olisi kulunut jo vuosia. Hän kaatoi ruokaansa lisää soijaa ja makeaa chilikastiketta.

    Matoro nojasi otsallaan käteensä ja huokaisi. “Millähän me löydämme Kapsien. Hemmetti, miksi kaiken pitää olla niin vaikeaa.”

    “Jos kaikki olisi helppoa, olisimme keränneet tuon Nimdan jo kasaan ja antaneet Allianssille turpaan”, Umbra naurahti. Todellisuudessa hänkään ei tiennyt yhtään miten löytää Kapura täältä megapoliksesta.

    “Entä jos vain jatkamme Ga-Metruun kolmisin. Ei sillä toalla ole varsinaisesti vaaraa täällä kaupungissa”, Matoro ehdotti epävarmana.

    “Entä jos se Arkistoissa kohtaamamme vainoaja tulee taas tiellemme jostain? Tai Kapuran tielle?” valon toa puuttui.

    “No sitten annan sen maistaa hiukan plasmaani”, Deleva kertoi. Hän oli kolmikosta se jolla oli eniten voimia jäljellä, koska ei ollut joutunut Karzahnin jälkeen pahemmin taistelemaan.

    “Minä hajoan”, Matoro kommentoi. “Jos pitäisi vain noutaa sirumme, kaikki olisi helppoa. Mutta täällä on liikaa muuttujia, liikaa villejä kortteja, liikaa vaihtoehtoja. Emme edes tiedä kuka meidät yritti tappattaa Arkistoissa.”

    “Meidän pitää vain ryskiä eteenpäin, tuli eteemme vaikka niitä Yö Kauhun tappajarobotteja tai jotain muita hirvityksiä. Nimdan ja Arupakin etsintä on matkamme päämäärä, Mustassa kädessä vierailu oli vain sivupolku. Nyt olemme taas oikealla polulla”, valon toa kertoi määrätietoisesti.

    “Uu. Rehellinen päätös. Etsimmekö Kapuran vai jatkammeko ilman häntä?” Matoro kysyi.

    “Olen aika varma, että törmäämme jotenkin häneen vielä matkamme aikana, koska hakeudumme mekin todella outoihin mestoihin”, Umbra vastasi. “Jatkamme siis matkaamme sen Arupakin luokse. Sen nimi on vähän liian tutun oloinen”.

    Syvä huokaus. “Selvä. Siinä on järkeä”, Matoro vastasi. “Lähdetään”, hän jatkoi ja tunsi, miten Delta odotti häntä siellä jossakin. Tai niin hän ainakin halusi tuntea.

  • Hyvästi ja kiitos kebabista

    Metru Nui

    Deleva piteli mekaanisessa kädessään suurta rullakebabia. Kebabin hajuaromit nostivat toalla veden kielelle kun hajumolekyylit osuivat hänen hajureseptoreihinsa. Suussasulava liha, kasvikset ja lättymäinen leipä olivat niin taivaallinen yhdistelmä. Kuin ruokalajien nui-yhdistelmä.

    Matorokin oli tutustunut rullakebabin viekoittelevaan makumaailmaan ja oli uppoutunut omaansa melkein korviaan myöten, koska kastikeläiskiä oli ympäri jään toan kanohia. Seikkailijana, Matoro oli tottunut syömään kiireessä, jos hänellä edes oli aikaa syömiselle. Nyt kuitenkin oli hyvä syy tankata, koska seikkailua olisi paljon edessä ja Tempare Nuilta kotoisin oleva kebab-ravintolan pitäjä valmisti Metru Nuin parasta kebabia.

    Umbra oli tilannut itselleen pahvilautaselta tarjoiltavan kebabin tikkuperunoilla. Mukana oli myös hiukan silputtua salaattia, pari kurkunpalasta ja tomaatinpuolikas. Annoksen kruunasi oranssi kastikerait,a joka meni siksakkia kebabin ja perunoiden yli ja hautasi alleen myös etikassa uitetun vihreän chilipötkylän. Muovihaarukka vasemmassa kourassaan Umbra tunki ruokaa suuhunsa, mutta osasi myös nauttia ateriastaan. Muista syöminen näytti ehkä oudolta, koska toa laittoi aivan liian paljon ruokaa suuhunsa kerralla, mutta valon toa oli oppinut että silloin oli syötävä kun ruokaa oli tarjolla. Jokin voisi viedä ruoan häneltä. Kuten jättiläismäinen maakalmari tai ulkoavaruuden sienihai.

    Kapura puristi rullakebabia kaksin käsin. Tulta ja painovoimaa hallitseva toa näki ympärillään salaliittoja salaliittojen perään ja joku voisi tulla viemään hänen ruokansa. Ehkä hallitus oli myrkyttänyt kebabin? Ehkä kebabista saisikin supervoimia? Ehkä kebabinpitäjä oli vastuussa Metru Nuin aikaisemman Turagan Kenedokin salamurhasta. Ehkä kebab olikin maailmaa ylläpitävän luojajumalan lahja hänelle? Ehkä se olikin vain merkityksetön osa kaikkeutta ja kaikki tapahtuikin jättiläismäisen robotin sisällä. Joka tapauksessa Kapuralla oli nälkä ja haukkasi kebabista palasen, jolloin hymy nousi toan kasvoille. Hymy, joka syntyy vain kun syö kebabia.

    Nurukan ei ollut tottunut kebabin syömiseen. Wanha maan toa ei ollut kauhemmin tämän etelän herkun ystävä, mutta pisteli ruokaa poskeensa, koska muuta ei tähän hätään ollut tarjolla. Hänen nuoruudessaan syötiin vain puuroja ja vellejä, joskus jotain leivänkannikoita ja kinkkuja. Ruokajuomana oli tuhtia kaljaa, simaa tai paksua maitoa matanuilehmistä. Maan toa oli viipaloinut rullakebabin käsivarsiterillään ja söi nyt sitä haarukalla ja veitsellä. Hänen ruoansulatuksensa ja nopeutensa nyt muutenkin olivat vähentyneet iän karttuessa ja olihan hän ollut muutaman viikon ajan turagakin… Se oli sotkenut lopullisesti hänen biologisen kellonsa ja rytminsä ja tehnyt hänestä vanhahtavamman. Mutta tottahan oli että hän oli jo vanha. Jotkut sanoisivat ikäloppu, toiset legenda. Mutta oli asioita joita hän ei itsestään enää tiennyt, ei muistanut. Ne oudot unet piinasivat vieläkin häntä ja hän näki usein välähdyksiä muistoista joita ei pystynyt kokemaan omikseen. Miksi niitä ilmestyi niin paljon ja miksi ne käsittelivät Metru Nuita? Siihen hän toivoi saavansa selvyyden tämän reissun aikana.

    Toat söivät pitkään ja rauhassa uhraamatta sen aikana suuria ajatuksia millekään muulle kuin ruoalle. Toisen kebabin jälkeen Matoro alkoi avaamaan keskustelua.

    “Nurukan, oliko sinulla jotain asiaa Onu-Metrun suunnalle?” hän kysyi.

    Maan toa lopetti syömisen hetkeksi, nielaisi paljon ruokaa kerralla ja avasi suunsa. “Olen nähnyt unia asioista joita minun ei pitäisi tietää. Asioita toain sodasta joita en koe omakohtaisesti kokeneeni. Toivon että löydän Arkistoista vastauksia. Ja minulla on tämmöinen hauska VIP-kortti”. Nurukan kaivoi kortin laukustaan ja ojensi sen Matorolle.

    Jään toa otti kortin käteensä ja tutkaili sitä teleskooppisilmällään. Hänelle tuli kortin materiaalista mieleen Killjoyn haarniska. Se oli vahkien tapaan teollinen mutta silti jotenkin erikoinen. Ainut symboli, joka mustasta levystä löytyi, oli käsi. Se näytti kumman tutulta. Hän oli varma, että oli nähnyt sen aiemmin.

    “Tunnetko tämän merkin?”, hän kysyi näyttäen sitä Nurukanille.

    “Sodassa apunamme oli ajoittain vahkeja joilla oli tuo symboli, mutten pahemmin muista sen merkitystä. Niin paljon aikaa oli kulunut sodasta ja sen kauheuksista, mutta kuitenkin niin vähän. Aika oli suhteellista.

    “Sodassa… olisi minun pitänyt se muistaa. En kovin mielelläni muistele menneitä. Menneet vain yrittävät jatkuvasti tunkeutua takaisin elämääni”, Matoro sanoi haikeasti.

    ”Te saitte taistella kunniallisesti sodassa kun minä melkein kuolin jo sodan ensimmäisissä laukauksissa!” Deleva puuttui keskusteluun kun oli kuullut mainittavan Metru Nuin sodan. ”Olin nuori ja yksin saarellani kun se Svarlen hyväkäs lähti Metru Nuille ja jätti saareni ilman suojaa. Jos olisin tullut sotaan taistelemaan, olisin joko kuollut tai selviytynyt, en muuttunut tämmöiseksi puoliksi koneeksi. Kaikki on sen Metorakkin syytä… Eikun Svarlen. Eikun Metru Nuin. Olisin voinut olla kunniallinen soturi, mutta minusta tuli tällainen. Ja vielä vihollisten takia olen hengissä…”

    ”Ai, sinäkin tunnet Metorakkin? Minullakin on joitakin kalavelkoja sen kanssa”, Matoro kääntyi Delevan puoleen. ”Mutta usko minua, ei siitä sodasta voinut nauttia. Siitä ei ollut mahdollista hankkia kunniaa. Hemmetti, valtaosa kuolemista tuli kaukaa, niin ettei tappaja edes nähnyt uhriaan. Kuolemisessa saatuaan täysosuman kenttähaupitsista ei ole minusta mitään kunniallista.”

    ”Minä muutuin toaksi sodan ensimmäisinä päivinä. Mentorini Lheko antoi henkensä puolestani kun peikko murskasi hänet kappaleiksi. Näin hänen keuhkonsa, joista törrötti hammasrattaita sekä verisuonia ja muita sisäelimiä. Se ei ollut mikään kaikkein hienoin näky ja hänen rikkoutunut ruumiinsa piirtyi syvälle verkkokalvoilleni. Lheko oli valon toa kuten minäkin, mutta noh, hän on kuollut. Olen oppinut elämään asian kanssa ja yrittänyt elää hänen oppejaan noudattaen. Ehdin olla kenttäkirjurina jopa muutaman päivän, kunnes sain käteeni keihään ja miekan ja kutsun rintamalle…” Umbra puuttui keskusteluun ja muisteli menneitä.

    Kapura tunsi itsensä nuoreksi kaikkien näiden menneitä muistelevien nostalgikkojen ympäröimänä. Jotenkin hänestä tuntui, ettei hän kuulunut joukkoon. Hän ei edes tiennyt menneisyyttään. Hän ei oikeastaan tiennyt, miksi hän taisteli ja miksi hän oli mukana. ”Tuota, palataksemme nykyhetkeen… onko seuraava suunnitelma sitten mennä sinne Onu-Metruun? Ja sen jälkeen etsimään se siru?”

    ”Ai Nimdaako me etsimme? Sitä hohtavaa mielisirua jota ei voi millään tuhota?” Deleva kysyi. Hänen olisi ehkä pitänyt olla hiljaa, koska kebabpaikoissa voisi olla vakoojia ja seinilläkin oli kuuloelimet Metru Nuilla.

    Matoro täräytti kätensä otsaansa. ”Nii-in”, hän sanoi. ”Ehkä kyseisen asian nimeä ei olisi kannattanut mainita, koska kebabpaikoissa voisi olla vakoojia ja seinilläkin on kuuloelimet Metru Nuilla.”

    ”Vahinkoja sattuu. Ja sitäpaitsi, kukaan ei ole vielä käynyt kimppuumme täällä. Tästä reissusta tulee aika helppo” Deleva kertoi, mutta muut eivät tienneet käyttikö hän sarkasmia vai ei.

    ”Otetaan chillisti. Metru Nui on asteen verran turvallisempi paikka kuin KARZAHNI tai joku muu KUOLEMAN ERÄMAA”, Kapura rauhoitteli. ”Mutta ehkä meidän ei silti kannata puhua siitä sirusta tässä kovin paljoa.”

    ”Miksi emme kysyisi Toa Mangailta sirusta?” Nurukan katsahti kumppaneihinsa. Hän oli itse ehtinyt luoda pitkällä urallaan jonkinlaisen siteen Lhikaniin ja muutamaan muuhun…

    ”Itse asiassa… tuo voisi olla hyvä idea. Tehdäänpä niin jossain välissä. Otetaan tämä alku nyt kuitenkin ihan lomafiiliksillä, käydään Arkistoissa, tutkitaan mielenkiintoisia historiallisia dokumentteja, selvitetään Käsi-kortin tarkoitus, ja sitten vasta vakavempiin asioihin”, Matoro kommentoi.

    ”Arkistot… Pölyisiä satuja ja koomassa uinuvia elukoita. Miksi en riemuitse vielä?” Deleva puuskahti ja laittoi kädet puuskaan. Mekaaninen käsi totteli hänen tahtoaan paljon huonommin kuin ennen ja se jäi ilmaan Toan naamion eteen, kuin puolustamaan toaa muilta. Hopeisen käden käsivarresta erottui selvästi pienehkö musta käsi, joka kiinnitti paljon huomiota.

    ”Onko tuo proteesi kätevä?”, Matoro kysyi Delevalta.

    ”Huonoista vitseistä pitäisi lyödä, mutasade”, Deleva vastasi ja koetti keskittyä käden hallitsemiseen. Sen sijaan käden panssarit alkoivat liikkua ja sieltä paljastui pienenpieni piippu, joka alkoi ladata energiaa ja osoittaa sitä kohti Matoroa.

    Matoro naurahti. ”Anteeksi, se ei ollut tahallinen. Mietin vain… noh, tiedätte. Oikea käteni ei ole harppuunoista huolimattaan kovin kätev- okei, se oli tahallinen surkea vitsi. Siis, onko tuo proteesisi kuinka toimiva? Kuinka nopeasti se reagoi käskyihisi?”

    ”Tämä proteesi… Se… Tekee omiaan… Koetan hallita tätä itse, mutta se ei meinaa toimia.” Deleva puuskutti. Hänen punaiselta kakamaltaan valui hikipisaroita kun hän taisteli ruumiinosaansa vastaan.” Se haluaa tappaa sinut, Matoro”.

    ”Noh, se ei ole mitenkään uusi tilanne minulle”, toa naurahti kevyesti. ”Missä sinä menetit… raajasi?”

    ”Metorakk halkaisi minut melkein kahtia ja Pimeyden metsästäjät ottivat minut vangikseen ja tekivät korjailuja minulle, mutta pakenin”. Deleva sanoi.

    ”… ei kuulosta kivalta”, Matoro vastasi myötätuntoisesti. ”Minä… minä en oikeastaan tiedä mitä se oli. Minä… se liittyy siihen asiaan, jota etsimme täältä. Kohtasin sitä etsiessäni jotakin… ei, en halua puhua tästä. En pidä näiden asioiden muistelemisesta. Historia on mielenkiintoista vain, jos en ole itse siinä mukana.”

    ”Mukava filosofia historiasta, mutta pidän koko aihealuetta tylsänä. Meidän pitäisi keskittyä tähän paskaan jossa elämme, ei muistella mitä sotaherrat ovat tehneet”, Deleva kertoi ja käsi alkoi hellittää omaa tahtoaan.

    ”Niin, no. Se on kyllä totta. Hoidetaan tämä homma kotiin, pojat. Ja sitten palataan Klaaniin”, Matoro sanoi rohkaisevasti.

    ”Legendojen kaupunki meitä siinä auttakoon”, Umbra sanoi. Toat iskivät nyrkkinsä yhteen muinaisena toa-tervehdyksenä.

  • Päällikkö

    Saari, jonka nimeä en tiedä

    Samol kuuli läheisistä puskista ääntä. Hetken hiljaisuuden jälkeen sieltä hyppäsi esiin monta matorania huutaen: ”RUOKAA!”. Samol katsoi melkein itsensä pituisia minimiehiä otsa kurtussa ja karjaisi: ”RRRAAAWWGGHHH!!!”. Matoranit kaatuivat kaikki yhtäaikaa maahan, nauraen. ”Tästä äijästä teemme päällikön!”, huusi yksi matoran. Samol lähti ihmeissään kävelemään matoranien mukaan. Hetken päästä he saapuivat kylään, jossa näytti olevan paljon matoraneja kuoleman partaalla. ”Sinä, päällikkö, saat kunnian hankkia meille ruokaa ja juomaa! Mutta ennen sitä, sinun pitää suorittaa kokeet.” sanoivat matoranit. ”Kokeet? ei kai vaan laskentoa tai mitään sellaista?” Sanoi Samol. ”Ei ei, mutta saat sen selville myöhemmin. Tänään saat levätä.