Kaikki kirjoittajan Snowman artikkelit

Retro

Pako kannibaalien kylästä

Kommentoi

Bio-Klaanin saari, ilmatila siinä linnakkeesta vähän pohjoiseen

Ilmavirta suhisi Bladiksen pään vieressä, sillä alus oli vailla kattoa. Telakalta käyttöön saatu, noin neljä metriä pitkä menopeli kiisi vauhdikkaasti puolensadan metrin korkeudella maanpinnasta. Koneen runko muistutti hieman pitkulaista, metallivahvisteista puutynnyriä, josta lähti kolme äärimmäisen lyhyttä ja eteenpäin kaartunutta kuparisiipiparia. Perässä oli kolme propellia: kaksi suurta perätysten ja yksi hieman muita alempana. Kulkuhärpäkkeen pohjassa oli kevyellä kaasulla täytetty välipohja tuomassa keveyttä. Etuosa muistutti ylösalaisin käännettyä valtamerilaivan keulaa sillä erotuksella, että siinä missä keulakuva olisi sijainnut, oli ohjaajan syvennys. Same istui siinä yksinään, vaikka tilaa olisi ollut kahdellekin. Bladis nökötti taaemmassa tilassa, joka sijaitsi tynnyrintapaisen etuosassa. Takapenkissä oli etunsa ja haittansa verrattuna pelkääjän paikkaan: Bladiksen istuin oli miellyttävällä, purppuraisella pehmusteella vuorattu ja se oli sohvamaisuudessaan oikein mukava. Toisaalta, hän koki aluksen takapenkkipaikan tuulilasin puutteen häiritseväksi. Toisaalta toisaalta, vain hieman idiootin näköiset lentäjänlasit pelastivat paljon.

Skakdimoderaattori vilkaisi aluksen reunan yli. Alla levittäytyvä maisema oli metsäinen, syksyinen ja raikas. Etelässä, takana päin näkyi Klaanilinnake ja sitä ympäröivä kaupunki, jotka hohtivat kauniina pimenevässä illassa. Idässä ensimmäiset tähdet loistivat Nui-Koron lakeuden, Kaja-Wahin Kuumien kenttien ja rannikon kalastajakylien takaa. Pohjoista maisemaa hallitsi Ämkoon mukaan nimetty suuri vuori, ja lännessä näkyi silkkaa laskevan auringon värjäämää metsää, mitä nyt takavasemmalla, aivan saaren lounaisimmassa kulmassa, asutusta oli niin paljon, että metsä oli suurelta osin siirtynyt.

Näkymä oli raikas ja viileä, mutta edes tuulen tuiverruksessa ja yläilmoissa Bladis ei tuntenut kylmää. Osittain, koska aivan hänen selkänojansa takana oli suuren osan aluksen rungosta vievä ilmassa täyttämätön hiiliuuni, alus kun oli prototyyppi lyhyenmatkan kiiturista, ja osittain, koska tilanne oli sinänsä kuumottava. Vain noin kymmenen minuuttia sitten Same oli tullut hänen luokseen kaupungin tyylikkään foorumin luokse, jossa hän oli ollut opettamassa Matoralaisille sotastrategiaa. Moderaattorikaksikko oli kirmannut minkä kerkesi kaupungin katuja ja kauniita siltoja pitkin Telakalle, josta he olivat saaneet tämän vauhtilotjan alleen. Nopeaa hiilen lapioimista, navigoinnin opastusta ja swoooh, alus oli ilmassa. Ja kaiken aikaa Same oli selostanut tilannetta Bladikselle. Kaikesta päätelleen Kepe ja Snowie olivat hankkiutumassa majesteettisiin ongelmiin.

Bladis vilkuili hermostuneena luoteeseen.

Au, missä?

Sekä Kepen että Snowien ranteet tunsivat kireät köydet ympärillään, mutta tiedemies-Toa oli ensimmäinen, joka sai silmänsä auki.
“Ehrämä-äh?” hän aukoi suutaan.

Ja koetti avata silmiään enemmän. Ilmeisesti edessä levittäytyi, viime aikain teeman mukaisesti, metsää. Ja vieläpä synkeää kuusimetsää. Oikeastaan niin synkeää, että Kepen mieli teki muutaman johtopäätelmän. Ensinnäkin, oli jo myöhäinen ilta. Toisekseen he olivat matalalla. Jonkinlaisessa jyrkkärinteisessä laaksossa tai kanjonissa tai…

Hän näki nyt selvemmin. Sekä hän että Snowie olivat sidottuina kahden suuren kallion väliin. Niin suuren, että ylös kiipeäminen olisi hyvin vaivalloista, vaikka käyttäisikin jäävoimia ja muodonmuutoskykyä. Suurilla lohkareilla oli leveimmillään yli kymmenen metriä väliä, mutta väli oli huomattavasti lyhyempi klaanilaisten kohdalta. Kepe ei kyennyt nostamaan päätään niin paljon, että olisi nähnyt kunnolla, mitä edessä oli.

Hetkonen, miksi?

Kepe tutkaili asentoaan. Hänet oli sidottu käsistä ja jaloista jonkinlaiseen puutelineeseen, niin, että hän muistutti Matoralaista Y-kirjainta ilman ympyrää. Mielenkiintoinen ja epämiellyttävä yksityiskohta oli, että köysi piti niskaan kiristetyn lenkin avulla hänen kasvojaan kohti maata.
“Au, miksi näin?” hän kyseenalaisti kohtaloaan.

“Emme tohdi pilata yllätystä”, kuului ääni klaanilaisten takaa, mutta korkeammalta.

Kepe hämmästyi ja yritti vähäisellä liikkumavarallaan läpsäistä Snowmania hereille. Yritys epäonnistui, mutta päätti siirtyä audiokeskeisempään juoneen.
“Snowie, herää!”
“Mnömnöm, ei ole vielä aamu, Turaga S-”
“Herää!”
“Oho.”
“…”

Toinenkin klaanilainen avasi silmänsä, ja ääni takaa jatkoi.
“Ihan vakavissaan. Tämä on teille mieluisampaa näin. Mitä vähemmän aikaa näette heidät, sitä vähemmän aikaa näette totuuden.”
Kepe tunnisti puhujan. Ääni kuului sille Ruru-kasvoiselle Matoralaiselle, joka oli päästänyt heidät kylään.
“Ainakin löydätte – kohtalonne kuolemassanne”, lisäsi se valtaistuinsalin tuntemattomalle puhujalle kuulunut ääni, pitäen sanojen väleillä mitaltaan hieman väärältä tuntuvan tauon.
“Aivan, totta”, kylän vale-Turaga liittyi keskusteluun.

Koko kyläkö siellä on jauhamassa? Kepe mutisi ajatuksissaan. Turaga jatkoi.
“Harva saa toimia näin konkreettisena uhrina. Moni voi kuvitella tekevänsä jotakin toisen hyväksi kuollessaan, tekevänsä jonkin sankarillisen, viimeisen urotyön. Mutta, te, ulkomantulaiset, te olette osa kylämme selviämistä. Koska he vaativat uhrinsa. Heillä on nälkä.”
“Juurikin näin, päällikkö”, Ruru-kasvo puhui. “Mutta meidän ei enää tarvitse nähdä tätä. Ei enää.”

Poistumisen ääniä.

“Poikani, otitko heiltä Sanansaattaja Tadnen Kartaston kuten käskin?”
“…En. Anteeksi, päällikkö…”
“Se on nyt liian myöhäistä. Ne tulevat pian.”
“Saat – maksaa tästä”, tuntemattoman olennon alakuloinen ääni totesi.

Sitten hiljaisuus.

Sanansaattaja Tadnen Kartasto? Nui-Koron kirja? Selvisipä siinä sen “arvottoman, pienen matoralaisen” nimi.

“Snowie?”
“Kepson?”
“Tahdotko sinä-”
“Voi kyllä.”

Hassu muljahdus tapahtui, ja lumiukko mätkähti kasvoilleen sammaleiseen maahan.
“No au”, hän totesi kammetessaan itsensä polvilleen. Snowie oli käyttänyt voimiaan ja oli lipunut köysistä helposti irti. Nyt hän nousi jaloilleen ja alkoi aukomaan toverinsakin solmuja. Kun kummatkin olivat vapaat, he puntaroivat mahdollisuuksiaan.
“Okei”, Kepe aloitti ja vilkuili ympäriinsä. “Suuntia on vain yksi.”
Ainoastaan eteenpäin pääsi, kaikkialla muualla suuret lohkareet tukkivat tien.
“Öh”, Snowie havainnoi. “Sinun reppusi ja minun reppuni ja laukkuni. Miksi?”
“Kappas.”

Hieman puutelineistä taaksepäin tosiaan olivat klaanilaisten vermeet läjänä.
“Ehkä he eivät tahtoneet olla varkaita?” Kepe ehdotti.
“Niin. He vain sitoivat meidät tänne keskelle metsää… Eräänlaisesta syystä?”
“Uhrilahjamaisesta syystä, pelkään ma.”

Räsähdys metsästä.

“Oi voi voi, minä pidän tästä niin poikkeuksellisen vähän”, Snowie ilmoitti.
“Jeh. Huomasitko, kuinka Turaga viittasi siihen, että täältä tulee kohta jotain nälkäistä?”
“Valitettavasti?”
“Millainenkohan Rahi sieltä tulee? Ilmeisesti jotain, mikä on pelottanut tai, tuota, syönyt kaiken näistä metsäin osasta. Nyt on vain pidettävä pää kylmänä ja-”

Metsien keskeltä ilmestyi hahmo. Se oli tuiki tavallinen Matoralainen, jolla oli hieman rähjäinen, harmaa ulkoasu ja tummanpunainen naamio.

“…hetkinen mitä.”

Matoralainen avasi suunsa ja hymyili. Hetki hetkeltä lähenevän hahmon naamion alta paljastuivat teroitetut hampaat. Eikä naamio ollutkaan tummanpunainen. Se oli vain kuivuneen veren peitossa. Samoin kuin kaikkien muidenkin Matoralaisten, jotka ilmestyivät sen rinnalle.

“Tämä, tämä ei niin ole totta.”

* * *

“Okei, alamme lähestyä kannibaali-Matoralaisten aluetta!” Same ilmoitti tuulen pauhunan yli Bladikselle. Takapenkillä matkustava skakdi laski kätensä vierellään lepäävälle kiväärille. Hän ei pitänyt pikkukavereiden räjäyttämisestä, mutta nämä kaverit ilmeisesti purivat.
“Same!” Skakdi huusi.
“Kerro!”

Keskustelu käytiin sangen kovaäänisesti ilmavirran jylyn peittäessä normaalin puheen.

“Mitä kannibaali-Matoralaiset edes ovat? Ja miksi emme tienneet niistä mitään? Ja ennen kaikkea, mitä skarrarrarria!”
Same käänsi katseensa taaksepäin, kohti Bladista. “Sanoin jo, en tiedä niistä mitään muuta kuin mitä Nazorak-dokumentissa sanottiin! Ne kuitenkin riittivät pelottamaan torakat pois ja ovat ilmeisesti aktiivisia!”

Kuinka vähän tiedämmekään tästä metsästä, Bladis ajatteli katsellessaan alla levittäytyvää puustoa. Jonain päivinä hän mietti, olivatko Tawa ja Visokki perustaneet kotinsa oikealle saarelle.

* *

Hwoooosha-wuuuum!

Kepen elementaalivoimat olivat tavalliseen tapaansa ruosteessa, mutta riittivät saamaan liian nälkäiset Matoralaiset hetkeksi pois pelistä. Klaanilaiskaksikko otti tilanteesta kaiken irti ja kirmasi kannibaalijoukon läpi paitsi että ei kirmannutkaan, koska niitä oli paljon ja he päätyivätkin vain joukon keskelle. Matoralaisia oli kaiken muotoisia ja kokoisia, mutta yhdistäviä tekijöitä kuitenkin löytyi: Kaikki olivat resuisia, naamiot olivat varsinkin suun ympäriltä ahdistavan tummanpunaisia ja kaikilla oli hyvin nälkäinen katse.
“Okei, jotain muuta sitten”, Kepe järkeili jännittyneen kireällä äänellä.
“Ehkä tämä?”

Snowie kaivoi mukaan nappaamastaan olkalaukusta varsin epäkorjatun painetykin.
“Mitä sinä tuolla?” Kepe ihmetteli ja katseli hieman kauhuissaan kohti ripeästi astelevaa Matoralais-joukkoa.

Tsssssshhhh, ilma suhisi laitteessa. Sitten se lakkasi kokonaan toimimasta, nyki hetken hassusti, ja teki sitten tehtävänsä. Tavallaan.

BLATSOVIEEEEEE!

Paineaalto lennätti kaikkea vähän mihin sattuu: maa pöllysi ja sammalta viskautui ilmaan, klaanilaiset rämähtivät maahan, Matoralaisia lenteli sinne tänne ja eräs kuusipuu oli kaatua.
“Okei, jotain ihan muuta…” Snowie tuumaili pidellen jyskyttävää päätään kun Kepe jo nousi pystyyn.
“Onko sinulla tuolla laukussa mitään toimivaa?”

Matoralaiset nousivat hekin jaloilleen.

“Tuota, eväät toimivat aina?”
“Aagh, joskus sinä olet niin…”
“Niin?”
“Niin sinä!” valkovihreä Toa kiljaisi.

Tuimailmeinen Kepe ojensi kätensä toverilleen, joka auliisti tarttui siihen ja nousi pystyyn. Vainoajat olivat enää muutaman metrin päässä kaikilla suunnilla.
“Ylös!” Kepe huusi.
“Mitä se-”
“YLÖS!”

Tiedemies-Toa tarttui lähimmän kuusen alaoksista ja alkoi kavuta. Snowie teki samaa perässä. Samoin kuin myös Matoralaiset, jotka ottivat nyt juoksuvaihteen päälle ja kiipesivätkin klaanilaisia nopeammin. Yksi tarttui Snowieta jalasta.
“Eääh, se tarttui minuun!” Lumiukon ääni muuttui korkeaksi.
“Ravistele se irti!” Kepe kiipesi kaiken aikaa ylös mutta katseli kuitenkin alas.
Snowien valkea jalka vispasi villisti ees ja taas mutta nälkäinen pieni nainen ei päästänyt irti ja upotti hampaansa lumiukon koipeen.
“Minä niin tulen katumaan tätä…”

Plomps vain ja Snowien jalka irtautui ruumiista, jääden sitä raastavan Matoralaisen hampaisiin.
“Minä olen vain vaatimatonta mössöä, miksi sinä edes tahtoisit syödä minua?”

Kaksi klaanilaista kiipesivät aina korkeammalle kohti kuusen latvaa, mutta niin tekivät heidän seuraajansakin, ja vieläpä huomattavasti kovemmalla vauhdilla. Lisää pikkumiehiä tarttui Snowieen kiinni ja tämän oli luovuttava koko alaruumiistaan, jottei jäisi ahnaiden hampaiden kitaan.
“Tämä on epähienon syvin olemus!” lumiukon yläruumis puhui raahatessaan itseään ylöspäin pelkillä käsillään. Kepe teki samaan aikaa havainnointia. Kuusen latvasta näki kauas. Näki taivaalla kiitävän ilma-aluksen. Hän etsi omasta repustaan mitään, löysi jotain, ja kaivoi sen esiin. Se oli näätäkarkotin-suojageneraattori, mutta sai kelvata. Siinä oli iso ja epävakaa patteri. Toa heitti sen korkealle ilmaan ja sinkautti sormistaan jäämöntin sen perään. Osuma oli kelvollinen, ja PAM.

* *

Same näki hieman oikealla puolellaan räjähdyksen puun latvain yllä ja sukelsi siihen suuntaan. Missä räjähtää, siellä klaanilaiset kirmaa, hän muisti vanhan, tyhmän ja surullisen paikkaansapitävän sananlaskun. Alus mennä viiletti kovaa kyytiä ja moderaattorikaksikko varmistui kohteestaan. Kuusen latvassa oli selvästi puolitoista henkilökohtaisen tilan puutteesta kärsivää klaanilaista.
“Bladis!” Same ilmoitti tasaisella mutta kovalla äänellä.

Skakdin ei tarvinnut edes vastata, vaan hän nappasi vierestään kovalatinkisen putkenpätkän. Aseessa oli kahva ja kolmen sormen liipaisin, mutta muuten se oli hyvin yksinkertainen ja sulavalinjainen putkilo. Joka oli ladattu sähköisellä tainnutuskranaatilla. Bladis tähtäsi rutiininomaisesti ja veti liipasimesta. Överin purppurana hohkaava lasipäällysteinen ammus pitkän metallivartensa kanssa sihahti kertasingon piipusta ulos ja osui suoraan maaliinsa: puoli tusinaa Kepeä ja Snowienpätkää ahdistelleita Matoralaisia tipahti alas puusta, jättäen vain muutaman klaanilaisten kimppuun. Bladis arveli sen ostaneen heille muutaman vaaditun sekunnin, kun Same ohjasti ilma-aluksen puun vierelle.

“Hypätkää kyytiin!” Selakhilaani huusi puussa kyhjöttävälle puolitoistakolle. Kepe hyppäsi Samen viereen ohjaajan syvennykseen ja Bladis kiskaisi valkoisen puolimiehen kyytiin takaosaan. Samen jalat polkaisivat pontevasti polkimia ja laite lähti kiitämään pois ahnaiden syöjähenkilöiden luota.

“Okei, se oli ihan, ihan liian lähellä. Kiitos”, Kepe puhui Samelle.
“Kiva nähdä teitäkin!” Same ilmoitti avonaisen aluksen takaosasta. “Aloimme jo pelätä, ett-”

Hetkeksi nelikon silmät sokaistuivat välähdyksestä ja korvat kuuroutuivat jyrähdyksestä. Ukkonen iski aluksen takaosaan lujasti. Ukkonen oli sikäli ukkonen, että se korvensi aluksen perän ja menopeli alkoi menettää holtittomasti korkeutta. Ukkonen ei ollut sikäli ukkonen, että se oli ärhäkän sinisenä hohtava ja iski alhaalta päin.

[spoil]Kiitos Spinnylle eräistä kriittisen tärkeistä kohdista.[/spoil]

Retro

Flygel erälääkärinä

Kommentoi

Bio-Klaanin saari, Lehu-metsä

Flygel, tuo valkomusta Zyglak käyskenteli metsässä aivan oman kotiluolansa edustalla. Laskevan auringon valo värjäsi Ämkoo-vuoren rinnettä kauniin kellertäväksi, osa puista oli sitä jo luonnostaan. Oli tulossa syksy ja Flygel keräsi talvivarastoja luoliinsa. Luolat, joista oli tullut hänen kotinsa olivat huokoista kiviainesta jota oli helppo kaivertaa ja kaivaa kivityökaluilla joita hän oli itse veistänyt. Pienillä insinöörintaidoillaan hän oli myös rakentanut alkeellisen kiviuunin ravinnon lämmittämiseen ja metallien sulattamiseen.

Flygelistä, tuosta tiedemiesotuksesta, oli tullut eräjorma. Elämä ilman sivistystä ja muita hänen lajinsa edustajia oli perin yksinäistä, mutta samalla rauhoittavaa. Elämään oli tullut taas pientä seikkailua kun pääsi tappelemaan luolien mörköjen kanssa, kuten limapallojen ja isojen hämähäkkien kanssa. Nyt Flygelillä oli myös aikaa tehdä tutkimuksia Bio-Klaanin saaren eläimistöstä ja asukkaista. Yksi zyglakin päämääristä oli myös kartoittaa alueen mineraalipitoisuudet siltä varalta että ne voisivat osoittautua hyödyksi hänelle itselleen ja muille hänen mahdollisille liittolaisilleen jos sille tielle mentäisiin.

Tosin tällä konkreettisella tiellä ei näkynyt mitään niin väkivaltaista: Pieni polku metsän siimeksessä oli reunattu ruskeilla sienillä ja niitä syövillä hyönteisillä. Ainoa muu merkki Raheista oli kivenheiton päässä aluskasvillisuuden joukosta erottuva vaatimaton linnunpesä. Zyglak painoi sijainnin mieleensä mahdollisia tulevia ravinnonhankitareissuja varten. Hänellä oli tehokas mieli, ja yksi sitä viimeaikoina askerruttaneista asioista oli rinnakkaismaailmojen luonne. Hän oli vieläkin vähän pyörällä päästään siitä paljastuksesta että kaikki teot tekevät rinnakkaismaailman joka on hiukan erilainen kuin lähtökohta ennen päätöstä. Flygelin mielessä pyöri mitä erilaisimpia visioita siitä minkälaisia vaihtoehtoiset Flygelit olivat. Ja olivatko ne edes hänen kaltaisiaan? Ja mitä valinta tarkoitti? Oliko hän saanut valita osaansa tässä konfliktissa?

Juuri kun tiedemiehen mieli oli sukeltamassa syvemmälle vapaan tahdon saloihin, valloitti hänen päänsä ajatus illan lähestymisestä. Aikaa ei ollut tuhlattavaksi asti ja potilas vaati hoitoa. Flygelillä oli viime päivinä ollut kova kiire ja paljon töitä käsissään. Kaikista askareista kenties eniten aikaa oli vienyt viestin saaminen Zyglakien luo. Toisin kuin Nazorakit, meriliskot uskoivat yksilöllisyyteen. Siinä oli kuitenkin ongelmallisuutensa, sillä yhteen tiettyyn henkilöön oli aina vaikeampaa ottaa yhteys kuin lukemattomien torakoiden parveen. Varsinkin, jos viesti oli arkaluontoinen.

Mutta nyt Flygel ei voinut muuta kuin toivoa parasta. Hän toivoi viestin kulkeneen oikeiden Zyglakien käsiin ja sitä kautta määränpäähänsä. Potilaan tapaus saattaisi väärissä käsissä aiheuttaa epätoivottua liikehdintää, oikeissa taas se olisi pieni välähdys paremmasta. Mutta välähdys tai ei, toistaiseksi Flygel saattoi vain pitää potilastaan hengissä, edes herättäminen ei tullut vielä kysymykseen. Lisko suuntasi kulkunsa kohti kotiluolaansa tultuaan siihen lopputulokseen, että ruokaa oli riittävästi heille molemmille, ja oli muutamassa minuutissa perillä.

Luolan suu oli suuren lehtipuun takana, niin että sattumanvarainen kulkija sitä tuskin huomaisi. Zyglak kumartui paksujen oksien alitse ja astui luolaan.Tuttu näky odotti häntä: Kiviuunin tapaisessa oli tuli päällä, tosin toistaiseksi lähinnä valaisemassa, huonekaluina toimivat puunkappaleet olivat paikoillaan ja Guechex makasi tajuttomana havuvuoteella.

[spoil]Kiittäkää Uuta, varmaan yli puolet on hänen tekelettään. Omalta osaltani tämä on vähän tällainen pakollinen juonenkuljetuspätkä, olen pahoillani siitä.[/spoil]

Retro

Kepe ja Snowie eksyvät metsään

Kommentoi

Bio-Klaanin saari, Lehu-metsän eräät, kenties pohjoiset osat

”Sinä pidät sitä karttaa väärin päin”, Kepe huomautti. ”Ihan tiedoksesi.”
Snowie mutristi suutaan. ”Hmmmm. Niin.”
Valkoinen klaanilainen pyöräytti kartan toisin päin.

”Eikun sillain toisessa suunnassa väärin”, tiedemies vielä oikaisi.
”Änh.”

Koko aamupäivän metsässä vaellettuaan kaksikko oli onnistunut harhautumaan syrjään polulta ja kadottamaan itsensä kartalta. Hetki sitten Snowman oli ikään kuin paikantanut heidät, mutta ilmeisesti ei ollutkaan. Nyt he istuivat paksulla ja näennäisen ikivanhalla kannolla tekemässä uutta kartoitusta. Istuimeksi se oli muuten oikein hyvä, mutta se oli pahuksen kostea. Muutenkin metsässä oli hieman hiostava tunnelma, eikä tuuhean kuusikon takia sinne edes paistanut kunnollista auringonvaloa. Lisäksi kaikkialla oli ihmeen hiljaista.
”Jos kokeilisin navigaattoria vielä kerran? Josko signaali toimisi paremmin?” Kepe ehdotteli kovasti. Taas. Vastauskin oli sama.
”Eeei. En tahdo enää yhtään ainutta keltaisia, punaisia, karhuhainkirjavaa tai minkään muunkaan väristä katua.”
”Niinnojoo.”
Kepe oli melkein jo ehtinyt kaivaa pienen kämmenpiipittimensä esiin, mutta lopetti reppunsa penkomisen. Koska olihan se ihan kamala laite. Se oli johdattanut heidät useamman kerran harhaan, kerran he olivat eksyneet matkalla linnakkeelta telakan näyttelylle. Vain koska he olivat tahtoneet testata laitetta.
”Ja Paacokaan ei vastaa?” Snowie varmisti.
”Ei vastaa ei. Katsos, radioni on edelleenkin viritetty käyttämään Valvojaa tukiasemana, mutta ei tämä saa siihen yhteyttä.”
”Heei, mitä sille muuten kuuluu?”
”…Paacolle? Mistä minä-”
”Eikun Valvojalle.”

Siitä oli aikaa, kun Snowie oli viimeksi kuullut Valvojasta. Kepen rakentama Verstaan supertietokone oli ollut viime aikoina ihmeen hiljainen.
”Jaa Valvoja. Se valvoo puolisilmällä Iggyä, mutta pääosin se on ollut virransäästöllä järjestelmäpäivityksen takia.”
”…monta viikkoa? Tai peräti kuukautta tai jotain?”
”Se on iso tietokone.”

Snowie oli juuri olemassa ihan …, kun Kepe jatkoi.
”Entäs sinä sitten?”
”Ei, minua ei voi päivittää, olen pahoillani.”
”No heh heh.”
”heh”
”…”
”…”

Kepe pudisti päätään, mutta yritti vielä.
”Sinulla on johdatuksen naamio, Mata Nuinen aika sentään. Mikset sinä… johdata?”
”Eeh.”
”Tiedän, että se näyttää porkkanalta, mutta naamio se on silti, huolestuttavaa kyllä, kasvojesi alla.”
Lumiukko näpelöi nenäänsä. ”Kenties se ei toimi? Tai se johdattaa minut voittoon jokaisessa argumentaatiomittelössämme?”
Kepe oli ei-huvittunut.
”Jos se ei toimi, voisit käyttää jotain hyödyllistä Kanohia.”
”Mnjah.”
”Äh, luovutan”, Kepe huokaisi ja keskittyi karttoihin. Hetken sitä tutkailtuaan ja vertailtuaan lähiympäristön pinnanmuotoja, tiedemies nousi seisomaan. ”Uskoisin, että tuo on oikea suunta.”
Snowie nappasi reppunsa ja laukkunsa maasta, sulloi puoliksi syödyn patongin tärkeään patonkisäiliöönsä, jonka kiinnitti laukkunsa kylkeen ja nousi hänkin. Vailla erityistä tarmoa duo lähti matkaamaan kohti metsän siimeksiä.

Ja löysi viimeöisen leiripaikkansa.
”…olenko ainoa, josta tuntuu, että tämä ei etene…”

Retro

Amiraalin akvaario

Kommentoi

SS Rautasiipi, Amiraalin työhuone

Kun oveen koputettiin, laivastonsiniseen viittaan sonnustautunut 002 käänsi katseensa ikkunasta ovelle ja ilmoitti sen olevan auki.

Puiset pariovet vedettiin auki ja sisään asteli kolme Nazorakia. Kaksi ensimmäistä kantoivat tummalla pressulla peitettyä jotakin kahvoista ja kolmas osoitteli kantamusta kiiltävän puhtaalla kiväärillä.
”Niin?” Amiraali kysyi saapujilta nilkuttaessaan työtuolilleen.
”Tämä yritti karata, sir”, toinen kantajatorakoista vastasi ja riuhtaisi pressun syrjään. Alta paljastui torakkavalmisteinen akvaario, jossa oli paksut panssarilasiseinät ja tanssiva sisältö. Troniella oli mielenkiintoinen suhtautuminen vankeuteen.

Amiraalin kulmat nousivat hieman. ”Kala?”
Akvaariota välissään kantavat torakat vilkaisivat toisiaan.
”Kyllä, sir. Tämä vonkale tässä oli osa sitä klaanilaisjoukkoa, joka, eh, sijaitsi hetkellisesti laivassamme.”

Puhujan hermostunut äänensävy oli hyvin selitettävissä, sillä koko Klaanilaisten pako Rautasiiveltä oli Amiraalille herkkä puheenaihe. ”Lisäksi, sir, ilmoititte tahtovanne tämän työpöyydällenne.”
”Aivan niin, aivan niin”, Amiraali muisteli. ”Laskekaa hökötys tuohon.” Hän osoitti sormellaan suuren mahonkipöytänsä nurkkaa.

Torakat kevensivät lastiaan, ja laskivat kalasäiliön määrättyyn asemaan. Kolmikko oli juuri lähtemässä, kun heistä pisin ja ilmeisesti urhein tai vaihtoehtoisesti tyhmin vielä kääntyi ympäri.
”Myöskin, sir…” hän aloitti ikään kuin epävarmasti. ”…laivan lääkintäosasto tahtoo tietää, mitä ylimääräisellä kuurilla tehdään. Neuloja on nyt kahtakymmentä kolmea SLT-valmistelua varten, mutta-”

Amiraalin ilme puhui ja torakat poistuivat nöyrinä.

Oletpas sinä ankaraa torakkaa, kuului pirtsakka ääni 002:n päässä. Eiväthän he mitään pahaa sinulle kuitenkaan tahtoneet, suorastaan hyysäävät.
Siniviittainen torakka kääntyi hitaasti akvaariota kohti.
”Minun puhetapani kuuluu steppaavalle sintille miten?” hän kysyi väsyneellä äänellä. Niin väsyneellä, että Tronie päätti tehdä huomion.

Herra torakka kuulostaa uupuneelta, jeh?

”Herra torakka” sulki silmänsä, veti syvään henkeä ja vastasi.
”Uupunut?”
Siltä se tänne vesiboksiin vaikuttaa. Voi tietty olla että neste vääristää tai jotain mutta-
”Hah. Hah hah. Hah hah hah.” Amiraalin nauru oli kylmä, niinkuin torakkaimperiumin kakkosjohtajalle kuuluukin. Mutta se oli myös väsynyt.
”Hah hah hah hah….”

Tronie kallisti kalanpäätää.
Olen näin hyvä koomikko?
”…hah hah hah hah…”
Vai onko kasvoillani jotain? Tänne on niin vaikeata saada kunnollista peiliä…
”….ha.”

Torakka pyyhkäisi suupielestään syljen pois laivastonsinisellä hihallaan.
”Tiedätkö, mitä minä en tahdo tehdä elämälläni?”
Mistäs minä moista?
”Kuunnella nöyristelyä. En käsitä, mistä moisia löydetään.” Amiraali nojasi pöytänsä kulmaan. ”Aikoina, kun vielä seilasimme sakaroita, miehistöni ei ollut tällainen.”

Tronie kiersi pari kierrosta pienessä maljassaan ja katseli ympärilleen. Huoneen seinät olivat monenlaisilla tavaroilla kyllästetyt: Karttoja oli enemmän kuin moni jaksoi laskea, uusia ja haalistuneita. Jotkut niistä esittivät Klaanin saaren rannikoita, mutta osa kuvasi vesistöjä, joista Tronie ei ollut kuullutkaan. Seinälle oli ripustettu myös hienoimpia Nazorak-aseita, vaikka ne eivät edustaneetkaan kaikkein uusinta uutta. Lisäksi seiniä koristi myös yksi täytetty miekkakala, pahamaineisen laavamureenan pää sekä pienen pieni pätkä suuren suurta lonkeroa.
Wanhat ajat hyvät ajat?
”Hmph”, Amiraali tuhahti. ”Torakkaimperiumi on nyt mahtavampi kuin koskaan.”

Ulkona puhalsi kostea ja kylmä merituuli, mutta huoneen paksut ikkunat estivät sen havaitsemisen sisältä käsin. Kokenut merenkävijä kuitenkin kuuli sen ulvonnan.
Silti vaikutat hieman kärttyisältä.
”Sano tuo sille merimiehelle, jonka lävistin tällä”, 002 murahti viitaten harppuunaiseen jalkaansa.

Hmmm, Tronie mietti päässään ja Amiraalin moisessa. Sinä et vaikuta henkilöltä tahi hyönteiseltä, joka murhaa alaisiaan turhan tähden…
”…mistä sinä muk-”
Minulla sattuu olemaan erinomainen persoonantuntemus. Näen se jo silmistäsi. Plus telepaattisia voimia. Ei, sinulla on syysi. Mutta mikä…

”Älä keskeytä minua, eväkäs!”
Amiraalin kynnet puristuivat pöydän ympärille entistä voimakkaammin. Muutaman sekunnin hän piti tiukkaa otetta tasosta, kunnes yhtäkkiä päästi irti. Hän käveli hiljakseen huoneen pienimmälle, pyöreälle sivuikkunalle, joka sijaitsi työpöydästä katsoen vasemmalla. Panssarilasia ympäröi messinkinen kehys. Ulkona puhalsi yhä merituuli.
”Kalan suorittama psykologinen analyysi. Mikä päivä.”
Sinä murhaat alaisesi tuosta vain. Oman rotusi ja kulttuurisi edustajan. Mutta kun kohtaat klaanilaisia, kohtelet meitä yksilöinä…

002 avasi pientä ikkunaa kalan jatkaessa kummankin pään sisäistä monologia. Nazorakin tottuneet kädet napsauttivat pienet salvat auki.

Mutta sinä et kuitenkaan kunnioita klaanilaisia. Mutta kohtelet klaanilaisia paremmin kuin torakoita. Sehän tarkoittaa…

Pyöreä ikkuna aukesi naristen. Tuuli oli kuitenkin laantunut ja Amiraalin kasvot otti sen sijaan vastaan sama ei mikään kuin mikä huoneessa vallitsi. Nazorak huokaisi syvään ja sulki ikkunan, samoilla tehokkailla otteilla kuin oli sen avannutkin.

…että pidät torakoista vielä vähemmän.

Amiraali 002 kääntyi kannoillaan. Hän alkoi marssia viitta liehuen kohti huoneen puisia pariovia.
”Minun ei tarvitse kuunnella tätä, sintti.”
Tronie yllättyi ja tämän ajatuksenvirta katkesi, kun Amiraali heitti viittansa akvaarion peitoksi. Nilkuttava upseeri poistui huoneesta eleettömästi ja sulki ovet perässään. Harppuunan töminä SS Rautasiiven upseerien osaston kätytävistön mattoja vasten kuului vielä pitkään. Kala jäi kellumaan säiliöönsä. Hän ei edes tanssinut, jäi vain pimeyteen miettimään.

Hum.

Huoneessa oli täysin hiljaista.

Mitäköhän muille vangeille kuuluu?

Toisaalla

Ruki avasi silmänsä.
”Missä…”
Hänen päätään särki kovasti.

[spoil]Kiitos Tronielle luvasta käyttää hahmoaan.[/spoil]

Retro

Kapherin erehdys

Kommentoi

Pienehkö saari

Keskellä merta kyyhöttävä maapläntti oli pinta-alaltaan pieni ja koostumukseltaan kivinen. Pieni mutta yllättävänkin jyrkkärinteinen kukkula kohosi keskellä saarta ja mäen rinteellä kasvoi muutama pieni puu. Vehreyttä toivat myös rannalla pitkänä kasvavat heinät, vaikka ne alkoivatkin jo hieman kellertää. Kauempana vesirajasta kasvoi lähinnä vihreää, pitkää villiruohoa ja huojuvia sinisiä kukkia, jotka näyttivät erityisen kauniilta ilta-auringossa. Ainoat merkit asutuksesta olivat yksinäinen laituri, mökki sekä niitä yhdistävä polku. Savupiipusta tuprutti savua ja mökistä kuului keskustelun ääniä. Se oli harvinaista ottaen huomioon saaren asukasluvun olevan yksi ja vierailijamäärän vähäinen.

Kuitenkin kyseisenä päivänä keskustelu vuolasi virtaasti. Valko-oranssi Steltinpeikko Kapher ja pieni postinkantaja-Matoralainen istuivat vaatimattoman puupöydän ympärillä ensiksimainitun kotona. Kapherista oli oikein mukavaa kuulla uutisia ulkomaailmasta, erakon elämä kun oli hieman yksinäistä. Toisaalta, se oli myös mukavaa ja rauhallista.

Kaksikko keskusteli maailman menosta jo useammatta tuntia putkeen ja nautiskeli kahvin riemusta. Huoneen vakioäänet, takkatulen rätinä ja kellon raks-raks-raksutus toivat miellyttävän lisänsä siihen, miltä mökissä kuulosti.

”…ja katso nyt tätäkin”, postinkantaja sanoi ja osoitti pöydälle levitetyn paikallisen sanomalehtisjulkaisun artikkelia. ”Pohjoisessa ’Bio-Klaanin saarena’ tunnettu saari valmistautuu sotatilaan. Tapahtumien kulku on ulkopuolisille hyvin epäselvä, mutta Nazorak-rahien uskotaan olevan liikekannallepanon takana. Myös nimellä ’Nimda’ kulkevalla muinaisella esineellä uskotaan olevan vaikutusta asiaan.”

”Hetkonen”, Kapher keskeytti matalalla äänellään. ”Bio-Klaani?”
Matoralainen nosti katseensa lehdestä. ”Juu, se on semmoinen oudohko pakolaisseurue jotka ovat kyhänneet linnoituksensa tästä vähän pohjoiseen. Heitä joht-”
”En minä sitä”, peikko selitti itseään. ”Olen kuullut heistä. Oikeastaan, olen kohdannut sieltä tulevia matkalaisia. Kahteen kertaan.”
Pienen vastakeskustelijan katse oli epäuskoinen. ”Eihän sinulla käy täällä ketään.”

Kapherin valtava keho nousi hitaasti ja raskaasti ylös tuolista. ”Väärin”, hän sanoi tallustaessaan jykevin mutta rauhallisin askelin pienelle ruutuikkunalle. Ulkona kukat kukkivat kauniisti.
”Hm?”
”Minulla on käynyt täällä, sinun lisäksesi, tietty, kolme kertaa vierailijoita. Keskimmäinen visiitti oli sangen epämieluisa, Steltiläisiä sotilaita.” Kapher rapsutteli leukaansa. ”Mutta kaksi muuta tapausta tulivat Klaanin saarelta.”

Kapher kertoi, kuinka kaksi Toamaista henkilöä, toinen ”pulskanlainen ja lupsakka” ja toinen ”hieman kuikelo älykkö” olivat käyneet saarella pitämässä myrskyä jokin aika takaperin. He olivat esittäytyneet Bio-Klaanilaisina ja olleet kaikin puolin mukavia. Kapher uskoi heidän olevan oikealla asialla.

”Mutta ennen heitä, jopa ennen Steltiläisiä”, peikko jatkoi kertomaansa. ”Kävi eräs Matoralainen. Olin vasta muuttanut tänne, kun hän tuli anomaan yösijaa. Pieni raukka oli väsynyt, nälkäinen ja peloissaan.”
Postinkantaja tuijotti takassa loimuavaan tuleen ja kuunteli kertomusta.
”Annoin raasulle ruokaa ja katon pään päälle yön ajaksi. Hän jäi mieleeni erityisen hyvin, koska hän oli selvästi epätoivoinen. Aivan kuin olisi pelännyt jotain.” Kapher siemaisi pitkän ja hieman liian äänekkään hörppäyksen kahvikupistaan. ”Minusta tuntuu, että hän pelkäsi jonkun haluavan häneltä… Sen.”

Matoralainen käänsi kateensa Kapheriin. Hän ei ollut kuullut näin jännittävää tarinaa sitten sen, kun Mestari Mauri oli hävittänyt kynttilänsä hiilivarastoon ja eräs turisti eksyi sienimetsällä. ”Sen?”
”Minulle jäi kovin epäselväksi, mikä se oikeastaan oli”, Kapher vastasi matalalla äänellään. ”Se näytti jonkilaiselta kaulakorulta, jossa roikkui…”
Kapher piti vahingossa dramaattisen tauon. Hän nimittäin huomasi jotain.
”…tuo.”

Kapher osoitti paksulla sormellaan lehtiartikkelin karkeaa piirrosta Nimdan sirusta.

Retro

Hildemar 39: Hai – kapteeni ja sotilas

Kommentoi

BKS Hildemar

Taivas oli harmaata kuin kaikki. Hai laski katseensa yläilmoista ja siirsi sen vihreään, köyttä paikkaavaan hahmoon. Le-Matoran Olkar istui väsyneen näköisenä selkä kaidetta päin ja silmät köyteen naulittuna, aivan kuin hän olisi tahtonut nähdä mahdollisimman vähän maailmaa. Mikä herätti ruoria puristavassa Haissa tunteita, sillä hän tiesi Olkarin tahtovat tutustua maailmaan mahdollisimman paljon.

Ei, Hai ajatteli. Hän oli palkannut viisi Matoralaista kanssaan hoitamaan Hildemaria, ja laivalla oli enää kaksi, hekin kuin vain varjoja entisistä persoonistaan.

Ta-Matoran Gefel, toiminnan mies numero yksi. Hän nuokkui hytissään katsellen kohti taivaanrantaa.

Le-Matoran Olkar, useimpia uteliaampi ja loppujakin vilpittömämpi. Hän tuijotti köyttä kuin odottaisi sen kuristavan hänet.

Vain… Ei.

Sininen Toa huokasi syvään.
”Olkar.”
Vihreä Matoralainen kohotti katseensa.
”Voitko ottaa ruorin muutamaksi hetkeksi?”

Pieni hahmo vastasi tekemällä työtä käskettyä ja Toa kiitti nyökäten. Hai suuntasi askelensa kohti keulaa. Kansi kolisi hänen jalkainsa alla yhtä rytmikkäästi kuin Hildemarin kylkeen iskeytyvät matalat vaahtopäät. Pelastusveneen takaa paljastui kuitenkin istuva Matoro. Hai pysähtyi niille sijoilleen ja kääntyi pois. Hai arvosti Matoroa ja piti hänestä, mutta ei juuri nyt kestänyt kyseisen klaanilaisen seuraa. Sen saaren jälkeen Hain tunne oli vain vahvistunut: aivan kuin Matoro olisi vajonnut. Hai ei osannut määritellä mihin: Oliko se oman mielensä syvyyksiin, menneisyyteensä vai jonnekin aivan muualle. Haille tuli kuitenkin huono olo mustahaarniskaisen Toan seurasta. Asiat muuttuivat väärään suuntaan ja kaikki samanaikaisesti.

Bloszar ei ollut millään lailla poikkeava tapaus: Hai ei kyennyt olemaan tämänkään klaanilaisen seurassa sillä hetkellä. Tulen Toan sisällä tuntui olevan vain pohjaton suru ja kaipaus. Kuin kipinä olisi sytytetty hänen sisällään vain tullakseen sammutetuksi saman tien. Ja kaiken tämän Hai olisi kestänyt, mutta muut tuntuivat tukeutuvan häneen henkisenä tukipilarina. Hän oli tavallaan otettu, mutta aivan kuin hän olisi ollut laivallaan jonkinsorttinen voima, jonka tehtävänä on kannatella muita. Aivan kuin Hai itse ei olisi ollut yhtään sen rikkinäisempi tapaus.

Toisinaan Hai mietti, miksi hän edes osti Hildemarin. Klaanin puolustaminen, kyllä. Veden voimat merellä, hyvä ajatus, kyllä. Mutta siinä oli jotain muutakin. Hai ei tiennyt, oliko vastaus saman usvan peitossa, johon horisontti kietoutui, vai oliko se aivan ilmiselvä.

Sininen Toa käveli laivansa kaiteelle ja jäi nojaamaan metallireunaa vasten. Hän tiesi jalkainsa alapuolella olevan sellinä käytettävän hytin, jossa pidettiin raajavammaista torakkaa. Ylikersanttina esittäytynyt torakka ei ollut juuri puhunut tultuaan poimituksi merestä saaren lähellä. Nazorak oli vain maannut sängyssä ilmeisen kuumeisena ja nähnyt levottomia unia. Jotain, mihin harva uskoi soturirodun kykenevän. Vangin kohtelu oli löyhtynyt paljon Killjoyn poistuttua alukselta. Matoro, Bloszard, Hai, Troopperi, Gefel ja Orkal eivät katsoneet asiakseen kiusata harmittomaksi tehtyä vihollista enempää.

Klaanissa, Hai tiesi, on paljon veteraaneja. Ja kaikki käsittelevät haavojaan eri tavalla. Ja Hai oli yksi heistä. Hai tunsi kuitenkin jotain aivan erilaista sodasta, kuin Guardian tai Same tai Killjoy tai useimmat muutkaan siitä arpeutuneet. Hai oli ollut omassa sodassaan Matoralainen. Hän oli ollut se, mitä Toat suojelivat ja Skakdit ryöstivät. Hän oli ollut se, mitä Steltiläiset käyttivät tavaroiden kantamiseen ja eräät Zyglakit aterioimiseen. Hän oli maannut räjähdysten keskellä, vallihaudoissa. Pattitilanteessa, tietäen, että hän ei voinut vaikuttaa asioiden kulkuun. Vaikka hän olisi ollut kuinka rohkea, motivoitunut tai hullu hyvänsä, hän ei silti olisi voinut kääntää tilannetta ympäri. Hai tunsi, millaista oli olla pattitilanteessa, muiden armoilla.

Hän huomasi ajatuksiensa kulkevan taas sille polulle, jolla ne olivat olleet Hildemarin hankinnan kanssa.

Hai vihasi ja pelkäsi pattitilanteita. Pattitilanteet olivat levottomia, ja ne olivat tehneet Hain levottomaksi. Mutta merellä niitä ei syntynyt. Se oli mahdottomuus. Merimiesten kohtalo oli huomattavasti kaksijakoisempi: joko voitettiin, tai sitten ei. Hai kuitenkin tiesi, että kumpikin lopputulos oli voitto pattitilanteesta. Kumpikin vaihtoehto päättyi rauhaan.

[spoil]Hai, olen pahoillani, jos tein hahmollasi jotain sopimatonta. Hän kuitenkin kutsui tulla kirjoitetuksi.[/spoil]

Retro

Nui-Korosta Lehu-metsään

Kommentoi

[spoil]Musiikin voi hyvin antaa soida vaikka koko osan.[/spoil]

Bio-Klaanin saari, heinää kasvava tasanko

Avaran maiseman keskellä päättäväisesti istuvalle kivelle, joka oli kuin pohjoisen horisontin peittävän Ämkoo-vuoren kateellinen pikkuserkku, oli levitetty saaren kartta. Se oli melko vanha ja lukuisten taittelukohtien halkoma, mutta siitä sai kuitenkin hyvin selvää. Kepe ja Snowie olivat kumartuneet kartan vierelle ja laskeneet laukkunsa ja reppunsa ympäröivään heinikkoon. Ottaen huomioon syksyisen ajankohdan, viime päivät olivat olleet melkoisen kuivia, eikä kaksikon tarvinnut murehtia varusteidensa, tai hyvänen aika sentään, eväidensä kastumista. Vaikka Kepellä olikin ”äärimmäisen modernilla ja ennen kaikkea rakkaudella suunnitellulla tiivistekelmukkaisella” vuorattu rinkka.

”…ja nyt suuntaamme länteen?” Snowie varmisti Kepen matkasuunnitelmaa.
”Juuri näin”, vastasi tiedemies.
”Ihanaa, kun olet näin hyvä matkanjärjestäjä. Paitsi että…”
”…mitä paitsi?”

Snowie naputteli valkealla sormellaan karttaa. Tuuman tai tovi aiemmin Kepe oli vetänyt iloisen sinisellä viivalla heidän reittinsä paperille. Se kulki ensin länsirannikon valtatietä pitkin Klaanin linnakkeelta pohjoiseen, siitä Nui-Koron rinteille jostain nykyisen torakkaiston hallitseman vyöhykkeen kohdilta, harhailua lumessa, ja siitä laskeutumisen suoraan etelään, kohti Nui-Koroa. Vanhalta pääkaupungilta matka oli johdattanut kaksikon askeleet hieman kierosti koukaten kartan vasemman laidan suuntaan. Vaikka reitti oli sinänsä ihan looginen ja noudatteli jonkinlaista tiestöä ja asutuskeskusten sijaintia, näytti se
”…hieman liian Turkas-huuruisen Niddin patikointiretkeltä eikä varsinaiselta tutkimusmatkalta.”
”…”
”…”

Kepe nappasi kartan käsiinsä ja alkoi sen huolellisen taittelun.
”Mutta tänne päästiin, vai mitä?” hän huomioitti asiaankuuluvasti. Snowie katsoi länteen.
”Niin… Tänne.”

Heidän matkansa seuraava etappi oli Lehu-metsä, saaren Ämkoo-vuoren eteläisen puoliskon koko länsiosuudet peittävä valtava ja laajalti tutkimaton metsä. Pääosin havupuustosta koostuva kasvillisuus sai omat mielenkiintoiset vivahteensa trooppisemmista kasveista, ja Kummitusten Suo oli flooraltaan aivan omaa luokkaansa.

Se oli saaren niitä osia, joita Allianssi ei ollut juuri havitellut. Siinä missä Zyglakit kyllä taisivat sissisodan vaikeassa maastossa, olihan Lehu-metsän rannikkoseutu ollut niiden koti jo kauan ennen alueen Matoralais-asutusta, oli metsän sydän suuri mysteeri ja pelonkin kohde. Se suojasi Klaanin linnaketta Allianssin hyökkäyksiltä tehokkaasti, mutta ei ollut harvinaista, että Matoralaisia tai väkevämpiäkin sotureita hävisi Lehun siimekseen.

Metsässä oli myös Matoralais-asutusta, mutta eteläosien omaperäisesti nimetun Hu-Koron lisäksi asutuskeskuksilla ei ollut yhteyttä Bio-Klaaniin tai muuhunkaan maailmaan. Kepen mielestä sikäläiset kylät olivat sen takia täydellisiä alkuperäiskulttuurien tutkimiselle ja Profeetan salaisuuksien selvittämiselle. Snowiesta se oli aika lailla karmivaa.

Lumiukko heitti repun selkäänsä ja laukun olalleen. Hän suoristi värikkääksi kirjaillun stolakangasasian, jota Kepe ei mieltänyt vaatteeksi, ja kiristi otsanauhaansa.
”Tuo paikka on aika ikävä öisin. Ehkä meidän kannattaisi sittenkin odottaa aamuun?” hän vielä ehdotti.
”Nyt on aamu”, Kepe löi henkisesti.
”…seuraavaan aamuun?”
”…”
”…”

Kepe ei kuitenkaan vielä nostanut reppua harteilleen.
”Hetken saat kuitenkin vielä kerätä kanttiasi. Nyt voisi nimittäin olla hyvä hetki lähettää Klaaniin tarkat koordinaattimme ja laittaa mukana tieto myös kulkusuunnastamme.”
Valkovihreä Toa kaivoi reppunsa suurimmasta sivutaskusta laatikon mallisen laatikon, joka olikin laatikon muotoinen radio. Hän asetti sen tukevasti kivelle, napautti harmaata kytkintä ja väänteli hassun näköistä ympyrähärpäkettä. Surrur, kone sanoi.
”Hurrur?” Kepe sanoi.

Hän ei saanut Klaanin puolelta vastausta.
”…haloo?”

Laatikkoradio räsähti.
”Ai se olitkin sinä. Luulin ääntä eräänlaiseksi masiinaksi tai ötökäksi. Mitä pelleni pellolla?”

Äärimmäisen heikkolaatuinen ääni kuului Paacolle. Tietty.

”No mitäpä me”, Kepe vastasi Snowien kuiskuttaen taustalla jotain terveisten lähettämisestä. Tiedemies huitoi kätösellään toverinsa loitommas ja jatkoi radiokeskusteluaan: ”Lähetän sijaintimme tarkat maantieteelliset arvot ja viritän tämän toosan kirjaamaan myös kulkusuuntamme niin, että Klaanin koneet osaavat laskea summittaisen reittimme.”
”Asia selvä, b-”
”Älä sano sitä”, Kepe epätoivoili.
”-eibe”, Paaco päätti lauseensa.

Verstaan nokkamies läimäytti kädellä otsaansa. Paaco radion toisessa päässä sen sijaan jatkoi:
”Teillä on varmasti kiireinen päivä edessänne ja vähän akkua käytössänne, joten toivotan omille pojillemme maailmalla onnea matkaan ja hyvää kuunneltavaa patikoinnin ratoksi.” Paacon ääni vaihtui basson epämääräiseen jytinään, ja Kepe löi kätensä uudelleen otsalleen. Snowie sen sijaan nappasi radion olalleen ja nyökytteli päätään siitä pauhaavan musiikin tahdissa. Kepekin poimi varusteensa ja kiinnitti repun paikalleen kaikilla huolestuttavan monilla soljilla. Samalla hän puheli:
”Tuo Paaco…”
”…on niin mukava”, Snowie katsoi asiakseen muuttaa sanojen sisällön mieleisekseen. ”Muistatko sen kerran kun-”
”…joo.”
”Tai kun-”
”Valitettavasti.”
”Entäs-”
”Ynh.”
”Et olisi aina niin negatiivinen, Spännutar.”
”…”
”…”

Ja niin alkoi kaksikon matka kohti Lehu-Metsän siimeksiä.

”…sitä paitsi jos akkua todella on vähän, miksi hän olettaa meidän käyttävän radioa musiikin kuunteluun?” Kepe vielä mumisi.

Bio-Klaani, Samen toimisto

Same kuoli sisäisesti paperipinon äärellä.

Bio-Klaanin saari, Lehu-Metsän pohjoisosat

Päivän tultua puoleen Kepe ja Snowie olivat edenneet syvämmellä metsään, mutta eivät olleet päässeet yksimielisyyteen kahdesta asiasta: Siitä, oliko ”tämä todellakin polku” vaiko ”no eipäs”, ja siitä, että ”no jos onkin niin sitten se on oksanaama-rahien juomapaikkapolku” vaiko kenties ”tuskinpa vain, höntti.”

Joka tapauksessa matka oli sujunut vaarattomissa merkeissä, ja pelottavampia asioita oli ollut kentiespolulle kaatunut kuusi. Kummatkin klaanilaiset olivat kuitenkin käyttäneet aikaansa korpimailla vaeltamiseen, eikä Lehu-metsäkään ollut heille uusi tuttavuus, joten uljaasti he kulkivat eteenpäin.

Sitten jossain rasahti ja kumpikin piti äännähdyksen, joka yhteisestä sopimuksesta ei jälkikäteen ollut kiljuntaa.

”No hei”, Snowie päätti olla urhea. ”Jos joku peikko hyökkääkin kimppuumme, voin tehdä sille Palavan Ja Myös Kipinöivän Kuutin Kämmenotteen.”
”…minkä”, Kepe kysyi, ja teki mahtipontisen kulmainkohotuksen.
”No kyllä sinä tiedät. Se yksi vaarallinen ja söpösti nimetty taisteluote.”
”…eikun joo. Se”, Kepe hyväksyi.

Noin kahdeksi sekunniksi.

”Miten Karziessa sinä sen muka osaat?”
Snowie yritti kovasti näyttää loukkaantuneelta.
”Opin sen aikoinani munkkiluostarissa.”
”…”
”Mitä, miten niin …”
”Et sinä-”
”Juupas.”
”Eipäs.
”Juupas.”
”…”
”…”

Retro

Kultakalan saat pitää

Kommentoi

Nazorak-pesät

Tutkimusten johtaja 006 tarkkaili lattiaa vain senttien etäisyydeltä. Betoninen pinta oli, kuten suurin osa Nazorakien upseeriston muistakin tiloista, moitteettoman siisti. Lika ja pöly oikein loistivat poissaolollaan. Jopa haju oli suorastaan hämmentävän neutraali. Yleistä epäjärjestyksen tuntua loi kuitenkin vajaan metrin päässä 006:n naamasta sijaitseva levinnyt paperipino. Lisäksi tiedemiehen alaleuat olivat erittäin kipeät äskeisestä kohtaamisesta lattian kanssa.

006 kampesi itsensä melko vaivalloisesti pystyyn. Ilmeisesti kukaan ei ollut nähnyt nöyryyttävää kompastumista.
Sitä minä viimeiseksi kaipaisin, tiedemies ajatteli apeana. Hänen mielentilansa ei ollut viime päivinä ollut varsinaisesti huipussaan, ja uusien tutkimusten stressi painoi torakan mieltä. Ja kaiken päälle hän oli vielä myöhässä huippukokouksesta. Juuri kun Nazorak oli kumartumassa kerääkseen papereitaan, nosti metallinen koura ne hänen puolestaan.
”Mit-” 006 säikähti ja kompastui uudelleen, tällä kertaa kuitenkin selälleen. Hän ei ollut huomannut Harmaana Aineena tunnetun metallijätin nopeaa saapumista. Siinä harmaa rotisko nyt kuitenkin oli.
”Tässä paperinne, torakkaherra,” Abzumon palvelija ilmoitti palauttaessaan tutkimustulokset tutkijalle.

”Ki-kiitos”, 006 sopersi ja nousi jälleen seisomaan. ”En kuullut askeleitasi.”
Torakka loi katseen Harmaan Aineen rullaluistinjalkoihin.
”…ai niin.”
”Yleinen virhe, torakkaherra.”

Älä katso, älä katso, 006 muistutti itseään.
”Mutta nyt minun on lähdettävä, hei vaan”, hän huikkasi lattiaa tuijottaen. Se oli edelleenkin puhdas.
”Hei hei, torakkaherra.”

Vasta päästyään käytävän seuraavan kulman taakse 006 uskaltautui kohottmanaan katseensa maasta. 006 tiesi moisen olevan totuuden mukaisesti heikkoutta, muttei kyennyt katsomaan Harmaan Aineen aivosäiliötä. Se ei ainoastaan muistuttanut siitä, mitä he olivat tehneet ”Uudelle Sukupolvelle”, vaan myös kiinnitti huomiota siihen tosiseikkaan, että Abzumo oli todella tehnyt saman joskus aiemminkin. Pahinta tutkimuksia johtavasta torakasta oli kuitenkin, että Makuta oli tehnyt palvelijastaan niin kiltin.

006 oli jo miltei päässyt häiritsevistä ajatuksistaan, kun hän saapui kokouskammion ovelle. Kaksi vartiossa olevaa Nazorakia tekivät asiaankuuluvan sotilastervehdyksen ja nostivat keihäskiväärit oven edestä. Kummankaan haarniska ei ollut erityisen paksu, mutta sitäkin runsaammin mitalein varustettu. Useat metalliset merkit roikkuivat eri värisistä kangasnauhoista. Yleisin väri oli verenpunainen. Raskaat metalliovet aukesivat itsestään, ja 006 astui sisään.

Huone muistutti suurta osaa Nazorakien muistakin kokoushuoneista: keskellä oli pitkä pöytä, jonka ympärille oli aseteltu siististi tuoleja. Seiniä koristivat erilaiset kartat, ja roikkuipa eräällä seinällä lentokonetta esittävä taulukin. Pöydän päätypaikan vastainen seinä oli täysin tyhjä, sillä se oli varattu katossa roikkuvaa piirtoheitintä varten. Yleisilmeeltään huone oli synkähkö, mutta pöytä oli hyvin valaistu.
”Anteeksi, että olen myöhässä.”

Hänen pahoittelunsa kuittenkin kaikui kuuroille korville. Kaikesta päätellen huippukokous ei ollut mennyt aivan suunnitelmien mukaisesti: Ainoastaan Kenraali 001, Amiraali 002 sekä tiedustelun johtaja 007 olivat paikalla, eikä kukaan edes istunut mahonkisen kokouspöydän ympärillä. 007 oli tavalliseen tapaansa hieman syrjemmällä, kuin osana varjoja, ja korkeimmat päälliköt olivat ilmeisesti eräänlaisen räjähtäneen keskustelun pyörteessä. He seisoivat pöydän toisella puolen liki toisiaan. Merivoimain ylipäällikkö näytti kuitenkin melko lannistetulta, kun Kenraali puhui.
”… siksikin siirrämme vangit pois alukseltasi.”

Amiraali siirsi painoa terveelle jalalleen. ”Eikö tuo ole liioittelua? Rautasiipi on-”
”Ilmeisen turvaton sijainti! Sinä päästit klaanilaiset karkaamaan.”
”Minä-” Amiraali jätti kuitenkin lauseensa kesken. Hän selvästikin ponnisteli nielläkseen ylpeytensä. Merikarhun ilmeestä näki, että hänellä olisi ollut selityksiä, muttei nöyrtynyt niitä kertomaan.

Kenraali jatkoi: ”Kultakalan saat pitää.”

002 katsoi vihaisen, suorastaan julman näköisenä esimiestään, käännähti ympäri ja asettui tuolilleen. Ylpeän merimiehen silmien palo sammui, ja jalkapuoli upseeri jäi tuijottomaan pöydän puupintaa. Tilannetta seurannut 006 hätkähti, kun Kenraali kääntyi häntä itseään kohti.
”Sinäkin saavuit. Hyvä.”

Tutkimusten johtaja asteli kohti kaikkien Nazorakien johtajaa, mutta ei voinut olla vilkaisematta Amiraalia. 006 ei osannut lukea 002:n ilmettä, mutta siitä näytti puuttuvan jotain. 006 ei voinut olla muistamatta, kuinka Ylikersantti 1034 oli jäänyt klaanilaisten vangiksi.

”Kuinka Organismin tutkimus edistyy?” Kenraali kysyi.
006 suoristi hermostuneesti paperinippua käsissään.
”Heikonlaisesti. Emme ole erikoistuneita moiseen teknologiaan. Lisäksi suuri osa tutkijoista tuntuu pitävän koko touhua taikauskoisena hömpötyksenä.”

Kenraali siristi silmiään, ja äänensävy tiukkeni.
”Olkoot vaikka mustaa magiaa, tämä tauti on parannettava. Se vaivaa parhaimpiamme kuin syöpäläinen, eikä meillä ole varaa menettää Sukupolvea. Ei Ath-Koron jälkeen.”
”En minä väittänyt, että se olisi minusta turhaa. Kukaan meistä ei vain tunne Matoran-teknologiaa kyllin hyvin.”

Lisäksi, 006 ajatteli hiljaa oman mielensä armeliaassa yksinäisyydessä. Raukkojen enempi kiduttaminen ei tunnu lainkaan oikealta. Sitten hän kuitenkin karkotti väärät ajatukset päästään ja keskittyi aiheeseen.

”Entä 273?” kysyi kolkko ääni nurkasta, ja 007 astui lähemmäs muita. ”Älykäs tapaus, ja käytti salaa elementaalikiveä töissään.” Sana ’salaa’ sai useita mielenkiintoisia nyansseja tullessaan Tiedustelupalvelun johtajan torakansuusta.
006 rypisti otsaansa ja mietti. ”Ei, en usko teknologian olevan sama.”
”Usko?” Kenraali tivasi.
”Tiedä. Tiedän, ettei teknologia ole sama.”

Kenraali nyökkäsi hyväksyvästi, ja jatkoi puhettaan.
”Hänestä tulikin mieleeni. Kuinka Ämkoo-vuoren valloitus etenee?”
”Valmistelut ovat hyvässä vauhdissa”, 007 vastasi syrjemmältä.

Kenraali hymyili sisäisesti. Siinä missä torakkain joukot olisivat kyenneet suorassa taistelussa murskaamaan Klaanin joukot itse linnaketta lukuun ottamatta helposti, piinasivat epäselvät rintamalinjat Nazorakeja. Saaren länsiosia hallitseva Lehu-metsä ja suuri vuori olivat toistaiseksi estäneet torakoita miehittämästä saarta pohjoisosia ja osaa itärannikosta lukuunottamatta kunnolla. Vuoren saaminen Allianssin haltuun olisi suuri edistysaskel, sillä se vähentäisi sissisodan mahdollisuuksia. Sen jälkeen jäljellä olisi enää Lehu-metsä, ja sen voisi tarpeen tullen vaikka polttaa.

001, 006 ja 007 kumartuivat pöydän ääreen tutkimaan vuoren karttaa. Siinä näkyivät torakkain kaivamat tunnelit, osa Ma-Wetiä, sekä Ämkoo-vuoren vähäinen tiedetty asutus. Muutama nuoli kuvasti parhaimpia etenemissuuntia ja pari kaarta symboloivat mahdollisia vihollisrintamia.

”Kenraali”, kuului Amiraalin kalsea, mutta jollain tapaa ontto ääni pöydän toisesta päästä. 002:n puhutellessa Kenraalia oli tavallisesti kuultavissa haastava äänensävy. Nyt se oli kuitenkin tiessään.
”Minulle esitettiin tänään kysymys. Rehellinen, hyvin perusteltu kysymys.”
Kenraali tuijotti takaisin ilmeenkään värähtämättä, mutta oli selvästi kiinnostunut. Amiraali jatkoi.
”Minulta kysyttiin, miksi me edes yritämme valloittaa näinkin syrjäistä maailmankolkkaa kuin Bio-Klaanin saari.”

Maailmassa on monenlaista hiljaisuutta, mutta Amiraalin puheenvuoroa seurannut oli sitä kaikkein pysäyttävintä laatua.

”Sääli, ettei minulla ollut antaa heille vastausta”, 002 viimeisteli.

[spoiler=Loppukommentaattus.]Tosiaan joo, mielenkiintoista ettei tätä viimoista ole juuri kyselty. Saattaa olla heh että Gurpalla on näppinsä pelissä ja meille suunnitelmia tai jotain.[/spoiler]