Kaikki kirjoittajan Manfred artikkelit

ANKKASAATANA
Retro

Isku Nazorak-pesään: makutan uudelleensyntymä

10 kommenttia

Pimeys. Varjo. Tummaa muodotonta massaa. Se valuu ylitseni. Se tuntuu kylmältä. Paitsi, että en tunne mitään. Kaikki näyttää mustalta. En tosin näe mitään. Vai näenkö? Jos on säkkipimeässä, ei näe mitään, koska valonsäteet eivät osu silmiin. Tämä on kuitenkin erilaista pimeyttä. Jos muunlaista nyt on koskaan ollutkaan olemassa.

Missä olen? Näen vain varjoja. Epäselvää, häilyvää. Hiljaisuus. Mistään ei kuulu äänen ääntä. Jostain ilmestyy värittömiä kuvia, hahmoja. Muodot alkavat erottua. Silti varjot vain lipuvat ohitseni.

Mitä olen? Minulla ei ole ruumista, ei lainkaan minkäänlaista olomuotoa. Mutta koska ajattelen, olen, eikö totta? Mitä siis olen? Lordi Voldemort…? En. Jotain muuta.

Milloin olen? Ajantajuni on kadonnut tyystin. Olen tuiki tuntemattomassa ajassa. Millä vuosisadalla elän? Onko tämä jokin vaihtoehtoinen ulottuvuus? Miksi en sitten muista mitään siitä?

Mitä minä oikeastaan muistan? Millaisessa maailmassa olen elänyt?

Päässäni pyörii kysymyksiä. Se on havainnollistus siitä, että ajattelen. Tai ehkä olenkin illuusio. Vaiko alluusio? Ne eivät taida kuulua samaan aihepiiriin. Mitä minä ajattelen? Kammottavaa. Vihreää. Limaa. Mitä. Hittoa.

Jostain kantautuu ääni; varjojen läpi se sulloutuu tajuntaani tunkeutuen, kuin miekka, joka lävisti vatsani. Muistan sen. Mutta missä se tapahtui? Ja milloin? Ja miksi?

Hyvä uutisteksti vastaisi noihin kysymyksiin. Mutta täällä ei ole paperia. Miksi? Missä siis olen? Tylsässä vaihtoehtoismaailmassa vaiko oman pääni sisällä? Veikkaan, että minulla ei ole päätä. Se on hämmentävä ajatus.

Ahaa-elämys. Kuinka ihanaa. Minulla ei ole päätä. Se tosin on itsestäänselvyys, jos minulla ei ole ruumista.

Varjojen tanssi kiihtyy. Ääniä tulee enemmän. Mistä ne tulevat? Otanpa selvää. Vai onkohan se sittenkään niin hyvä idea? Ehkä ei. Mutta en halua jäädä tännekään. Pakko valita. Ei jaksaisi. Pakko. Hmm… pakko on vain kuolla. Mutta olenko kuollut? Se torakka tappoi minut. Mrr… Kosto!

Miten kostan, jos olen kuollut? Herään henkiin tietysti, mikäs siinä. Mutta mehän elämme vain kuollaksemme. Kannattaako siis elää, kun kuitenkin lopulta kuolee? Ehkä voimme tehdä jotain elämillämme. Minulla oli kuusi, mutta kuolin ne pois. Surullista, eikö?

Mutta nyt en keskity enää varjoihin, jotka ovat tarttuneet minuun. Minä on melko laaja käsite. Minäkäsitykseni lienee siis laajentunut. Hauskaa. Psykologinen leikki saa riittää: ne nostavat minut tietoisuuden uudelle tasolle. Koen valaistuksen. Mitä se oli? Uuno Turhapuro. Eikun. Korppi. Se puree minua. Tekee mieli tappaa se. Tapan sen, koska pystyn. Pystynkö? Hoo, taas uusi ahaa-elämys. Ne ovat jänniä. Tappaminen on kivaa.

Viehättävää. Verta on kaikkialla. Punaista ja paksua. Sitä valuu päälleni. Se on kuumaa. Poltan kieleni. Tai ainakin jonkin ulokkeen. Se on vihreä. Auts. Miksi se on vihreä?

Avaan silmäni. Siinähän olen minä. Miksi syön kookospähkinää? En ole ennen maistanut kookospähkinää, ehkä se on hyvän makuista-ta-ta. Ta. Ta. Tuli. Niin juuri, poltan tuon kopion itsestäni. Ajattelemallahan se hoitui, olen kuollut jälleen. Nyt voin nousta. Avaan silmäni uudelleen. Mitä se on? Laavaa. Se polttaa. Ei hyvä. En pidä laavasta, jos se polttaa minua. Äkkiä pois. Tuolla tapahtuu jotain. Se on taistelu. Iso Skakdi tappaa pian Matoron. Enkö minä tappanut Skakdeja vasta äsken? Vai oliko se vuosituhansia sitten? Ei, tuo oli eri Skakdi.

Näen ruumiin. Se on iso ruumis. Mutta tuollahan on vielä isompi. Jännää.

Käytin juuri puhekielen ilmausta. Sekin on jännää. Nää. Hoo! Siellä on kaikkein isoin ruumis! Mutta se on pinkki, hyi olkoon. Noh, se on iso. Otan sen. Tunnen eläväni. Mutta päähän sattuu. En näe mitään. Täytyy suunnistaa kuulon perusteella. Seinän läpi paiskautuminen EI ole kivaa. Mutta sekin on parempi kuin kuolema. Taas.

Typerää. Kävelen. Uusi ruumis ei tottele hyvin. Miksi se on pinkki? Hyijyi. Ja karvainen. Argh! Nälkä. Nyt kuulen ääniä. Ooh, taidan tappaa vähän lisää Skakdeja.

Luola

Matoro katsoi luolan suulle. Sieltä saapui pinkki, karvainen hirviö, jonka pää oli selvästi lävistetty. Gaggulabio karjaisi. Hän huomasi, että tämä otus vastasi Metorakkin kuvausta pinkistä jänishirviöstä. Hän ampui sitä. Se tarttui häneen ja laittoi hänet suuhunsa. Se nielaisi hänet. Gaggulabio oli raivoissaan. Kukaan ei nielaisisi häntä. Pinkki otus tarttui toisesta henkivartija-Skakdista kiinni ja repi siltä pään irti. Viimeinen Skakdi antautui, mutta pinkki jäniksenkuvatus repi hänetkin kahtia. Skakdi rääkäisi viimeisillä voimillaan.

Kukaan ei huomannut, että Gaggulabio leikkasi tiensä ulos otuksen vatsasta; kaikki olivat keskittyneet otukseen, joka tuijotti heitä lävistyneellä silmällään. Gaggulabio hiippaili ulos luolasta. Klaanilaiset katsoivat pelokkaina olentoa. Se avasi suunsa vajaamielisen näköisenä ja sanoi:
”Pöö.”
Moni hätkähti. Sitten otus virnisti ja nauroi Makuta Nuin äänellä.

Retro

Isku Nazorak-pesään: Gaggulabion tunnelisodat

10 kommenttia

Vesiputous

Metorakk kannettiin paareilla pois vesiputouksesta. Hän oli huonossa kunnosa pinkin hirviön pahoinpideltyä häntä, mutta ainakin hän oli saanut otuksen tuhottua. Luolaan täytyisi lähettää enemmän tutkijoita. Toisaalta suurikokoinen torakka oli poistunut luolasta hyvin tyytyväisenä. Ehkä Metorakk saisi parantua rauhassa kerrottuaan asioiden kulusta Gaggulabiolle…

Meri mantereiden välissä

Laiva matkusti julmalla nopeudella eteenpäin. Missään ei näkynyt saaria, mutta Makuta Abzumo suunnisti muiden maamerkkien mukaan; suuria kiviluotoja näkyi välillä kartassa, ja Makutan laiva matkusti luonnon vastaavien muodostumien perusteella. Hän istui suurella valtaistuintyylisellä tuolillaan kapteenin hytissä tarkkailemassa kulkua suuresta ikkunasta, kun eräs Visorak tuli tuomaan huonoja uutisia. Edessä oli kurimus. Valtava sellainen. Mutta se ei voinut mitään Makutalle! Hän kiersi kurimuksen. Kuinka nerokasta.

Luolasto

Tunneli oli sortunut melkein kokonaan. Matoro johdatti joukon varovasti läpi murskaantuneiden luolien. Häntä alkoi epäilyttää, sillä missään ei näkynyt Skakdin Skakdia. Edes työskentelviä torakoita ei enää näkynyt. Rikkoutunut tunneli vietti alaspäin, kuten aina ennenkin, mutta tunnelin päässä heitä odotti yllätys: se oli melkein tukossa. Matoro oli järkyttynyt. Mitä täällä oli tapahtunut?
”Matoro, mitä tämä on?” kysyi Summerganon.
”En… en tiedä”, vastasi Matoro hämmästyneesti. ”Ei tämä ollut tuhoutunut, kun viimeksi olin täällä.” Sitten he huomasivat käytävän lattialla kuolleiden Skakdien ja torakoiden ruumiita. Muutamat näyttivät jopa koskemattomilta, aivan kuin ne olisivat vain kuolleet, mutta suurin osa Skakdeista näytti tapettaneen erittäin tuskallisesti.

”Ehkä meidän pitäisi mennä tutkimaan?” ehdotti Keetongu. He menivät. Aluksi he kaivoivat hieman kiviä tunnelin suulta, jotta mahtuivat sisään. Sisällä he katselivat paikkoja. Kaikki oli raunioina. Seinän hienot kaiverrukset olivat suurimmaksi osaksi tuhoutuneet, laavavirta oli tukkeutunut niin, että noin neljäsosa huoneesta oli laavan peitossa. Ne kohdat, jotka eivät olleet, olivat korkeammalla, mutta saattaisivat peittyä, jos laavan tuloa ei pysäytettäisi.

He raivasivat huoneiden ovien edestä tavaraa mahtuakseen sisään. Paikoittain koko seinä saattoi olla sortunut niin, että oven avaamista ei tarvittu. Kaikki jähmetysputket olivat pirstaleina; muutamia mutanttiraheja juoksenteli välillä näkyviin jostain koloista vain, jotta voisivat piiloutua taas. Suurimmat rahit olivat jo poistuneet kuolonloukusta, mutta pienet eivät välttämättä päässeet tai uskaltaneet.

Matoro tutkaili virusten ja erilaisten kemikaalien jäänteitä lattialla; särkyneitä pulloja makasi ympäriinsä, ja lasinsiruja oli levinnyt pitkin poikin. Keetongu katseli rikkoutuneita artefakteja kiinnostuneena, rakentajainsinööri kun oli. Glatorianking löysi pian jotain kiinnostavaa.
”Hei, kaverit, tulkaa katsomaan!”

Muut menivät hänen luokseen. Kyllä vain, Makuta Nuin haarniskan palasia. Häntä ei näkynyt missään. Heitä alkoi jo hieman pelottaa. Mitä sellaista olisi voinut tapahtua, että Makuta olisi kuollut luolaansa? Matoron päässä raksutti:
”Se torakka…” Hän katsoi Summerganoniin. Tämän silmät suurentuivat. Kumpikin näytti järkyttyneeltä.
”Mitä nyt? Mitä se on?” kysyi Glatorianking. Makekin näytti hämmentyneeltä. Matoro ja Summeganon selittivät, kuinka olivat joutuneet kohtaamaan supervoimakkaan ja superilkeän Nazorakin, jolla oli ollut überhaarniska. Muut kuuntelivat tarkkaavaisesti.
”Ilmeisesti Manu ainakin taisteli”, Keetongu tuumaili.

He alkoivat raivata kiviä siinä toivossa, että niiden alta löytyisi jotain. Ja jotain he löysivätkin: Kanohi Kraahkanin, Suuren Varjojen naamion. Makuta Nuita ei edelleenkään näkynyt. He lopettivat hetken kuluttua etsintänsä. Muuta ei löytynyt. Matoro istahti kivelle ja huokaisi. Muutkin levähtivät hetkeksi. Sitten heidän edestään kuului ääni:
”Kas, kas, kas. Mitäs meillä täällä onkaan.” Lihaksikas, keltaruskea kiven Skakdi oli saapunut ovensuuhun seuranaan kaksi eliittisoturiaan.
”Nimeni on Gaggulabio, ja minulla on hyvä päivä”, Skakdi myhäili. ”Nimittäin saan nyt hoideltua viisi klaanilaista yhdellä iskulla.”

Retro

Pimeyden valtiaan esiinmarssi

8 kommenttia

Pohjoinen manner, Tren Kromin niemimaa

Illan viimeiset auringonsäteet värjäsivät taivaan verenpunaiseksi. Ilma oli kylmä ja kuiva. Vuorien välissä sojottavien kristallipiikkien väliin tuleva valo taittui valaisten hieman rinteitä. Kolea viima puhalsi epämiellyttävästi. Mikään ei liikkunut. Myrkyllisellä alueella ei edes kulkenut raheja. Joskus paikalla oli Nui-Ramoja, mutta nekään eivät juuri saaneet saalista vaarallisilla kallioilla. Hiljaisuus vallitsi lähestulkoon aina, kun oli hiljaista.
Kuinka ristiriitainen ajatus, luolasta ulos hiippaileva Vortixx ajatteli. Hän oli matkalla tapaamiseen.

Hän alkoi kiihdyttää askeleitaan; ulkona oli sen verran kylmä, että hänen ei tehnyt mieli jäädä sinne. Hän näki jo suuren laivan, joka ajelehti kohti niemimaata. Vortixxin rakentama satama – mikä ei tosiaankaan ollut hääppöinen – nökötti vähän matkan päässä. Hän käveli sen luo ja odotti. Pian laiva saapui. Melko ohut mutta pitkä lankku laskettiin alas. Sitä pitkin käveli hahmo alas laivasta. Tämä hahmo oli pitkä, Toaa pidempi. Hänen haarniskansa oli violetin ja hopean värinen, hänen harteillaan roikkui musta viitta. Hänen kasvoillaan oli violetinmusta Kanohi Avsa, Nälän naamio. Vortixx nielaisi. Hän ei olisi halunnut olla itse tekemisissä Makutan kanssa, mutta hänellä ei ollut vaihtoehtoja: palkkio, joka hänelle oli ilmoitettu, oli liian houkutteleva. Hän saisi itselleen koko Matoran-orjakaupan suurimman lastin ikinä.

Vortixx vapisi, mikä ei johtunut kylmästä. Makutasta huokui pelottavuutta. Kun hän työnsi kasvonsa aivan Vortixxin lähelle, tästä tuntui, kuin hänen kaikki positiiviset emootionsa olisivat poissa. Mielialakin alkoi vaihtua synkemmäksi. Makuta saattoi käyttää naamiovoimaansa Vortixxiin; tai sitten tunne johtui siitä, että tämän oli piirittänyt joukko visorakeja. Makuta kumartui entistä enemmän hänen puoleensa ja kuiskasi: ”No niin, Vortixxssh. Kerrohan minulle, misssä sse on.”

Vortixx vapisi. ”Mi-mikä-kä?” Makuta vetäytyi kauemmas.
”Sinä tiedät ssen, sssaasssta”, hän sanoi Vortixxille. Tämä ajatteli, että ei voisi enää pelata aikaa.
”Bi-bi-bioklaani…” hän mutisi. Makuta nyökkäsi hitaasti.
”Se… se on…” Vortixx jatkoi, ”se on… jossain mantereiden välissä.”
”Hieman tarkemmat tiedot lienevät paikallaan, vai mitä sssanot?”
Vortixx alkoi saada jo hieman itsehillintäänsä takaisin.
”Minulla on kartta, joka näyttää sijainnin.”
”Hienoa, pikkuinen”, Makuta sanoi hymyillen erittäin häijysti. ”Sinä saat pian palkintosikin.” Vortixx luuli tämän jäävän hänen viimeiseksi hetkekseen. Mutta Makuta ei tappanut häntä, kuten hän oli epäillyt.
”Merkitsse tähän karttaan Nazorakien, Sskakdien ja Zyglakien liittouman tukikohta. Minä teen ssinne pienen visiitin.” Vapisevin käsin Vortixx piirsi pienen rastin. Makuta vetäisi kartan pois ja laittoi sen viittansa alle.
”Palkintosi toimitetaan piakkoin”, Makuta sanoi ja kääntyi lähteäkseen, ”Makuta Abzumo kiittää tiedoistasi.”

Vortixxin päähän nousi kummallinen ajatus: Onpas typerä nimi. Hänen ajatuksensa alkoivat virrata. Hän oli tavannut Makutan ja selvinnyt jopa elossa hyvän kaupan lisäksi. Makuta näytti lähtevän pois päin, mutta sitten hän yhtäkkiä vetäisikin esiin miekkansa. Hän heilutteli sitä ympäriinsä, teki taidokkaita liikkeitä, pyöritti päänsä ja ruumiinsa ympäri, yhdellä ja kahdella kädellä. Sitten, yhdistelmän viimeisenä liikkeenä, miekka suhahti sopivasti Makutan olan yli ja lävisti Vortixxin pään; terä sujahti onnettoman olennon silmien väliin kuin kuuma veitsi voihin. Vortixxin silmät pullahtivat ulos, hän ei ehtinyt edes kiljaista. Makuta työnsi miekkansa vielä syvemmälle. Se oli nyt kahvaansa myöten Vortixxin pään sisässä. Makuta väänsi sitä vielä kierroksen. Visorakit katsoivat vieressä tätä sadistista miekkaesitystä. Lopulta Makuta veti hitaasti terän ulos. Vortixxin päässä oli suurehko aukko. Visorakit syöksyivät syömään ruumiin. Makuta katseli, kuinka hänen palvelijansa mässäilivät typeryksen lihalla.

Kukaan, Makuta ajatteli, ei pilkkaa nimeäni.

Retro

Omega-haarniska

9 kommenttia

Luola

Matoron lähdettyä Makuta Nui istui hetken tuolissaan aivan hiljaa ja liikkumatta. Hän ajatteli asioita jonkin aikaa. He tulisivat kohtaamaan jotain kammottavaa.

Lopulta hän nousi. Hän käveli erääseen huoneeseen, jonka ovi oli aina lukittu koodilla, jonka vain hän itse tiesi. Hän näppäili koodin ja astui sisään. Sisällä oli pimeää. Makuta sytytti suuren violettia valoa hohkaavan, katosta riippuvan pallon. Huoneeseen tuli hieman enemmän valoa. Siellä hän säilytti erästä asiaa, joka pääsisi pian käyttöön: hän kutsui sitä Omega-haarniskaksi. Hän katsoi sitä ja hymyili. Keltamustat panssarit ja erittäin makutanuimaiset piikit kiinnittivät huomion ensimmäisenä. Myös muutamat ketjut, jotka roikkuivat sieltä täältä, olivat hienoja yksityiskohtia. Haarniskaan kuului kaksi mittavaa sapelia, jotka hän oli takonut aikoja sitten.

Pian Makuta Nui oli siirtynyt uuteen haarniskaansa. Hän kokeili sitä hieman, totuttautui siihen. Lopulta hän marssi ulos huoneesta. Hän kuuli meteliä käytävistä. Muutama Skakdi saapui luolaan. He katsoivat Makutaa uhkaavasti. Tämä katsoi takaisin ja virnisti. Oli aika hieman leikkiä.

Retro

Mysterys Nuin makutan tehtävä

8 kommenttia

Makuta Nuin luola

”Abzumo”, Matoro toisti epäuskoisesti.
”Kyllä”, Makuta vakuutteli. Matoron mielestä nimi kuulosti typerältä, mutta eipä ollut hänen asiansa, miten Suuri Henki nimesi Makutansa ennen kuin nämä pettivät hänet.

Hetken aikaa oli taas hiljaista. Makuta istui hiljaa tuolissaan. Hänen silmänsä näyttivät sammuneen. Matoro katsoi vielä kerran paikkoja. Hän käveli Makutan näön ulottumattomille tuolin takaista huonetta kohti. Sitten Makuta yhtäkkiä puhui:
”Minulla on sinulle pyyntö.” Matoro hätkähti.
”Niin?”
”Minä suunnittelen erästä retkeä.” Matoro katsoi Makuta Nuin tuolin selkänojaan.
”Ja miten se liittyy minuun?” Matoro kysyi kummastuneena. Makuta huokaisi.
”Ajattelin, että voisin tarvita ’tiimin’, kuten te Toat sanotte. Parhaiten tuntemani klaanilaiset ovat poissa, joten ehkä sinä voisit kerätä meille kuuden hengen ryhmän.”
Matoro seisoi hetken hiljaa.

”Miksi aina kuusi…” hän mutisi.
”Anteeksi…?” Makuta rykäisi.
”Kyllä, suostun pyyntöösi”, Matoro sanoi hymyillen leveästi.

Luolasto

Metorakk sotilaineen hiiviskeli käytävissä. Skakdit olivat koko ajan varuillaan; he olivat vihollisen maaperällä. He tulivat ensimmäiseen risteykseen.
”Mihin suuntaan?” joku Skakdeista kysyi. Metorakk pysähtyi kuuntelemaan. Kaikki käytävät näyttivät samanlaisilta. Lopulta he joutuivat valitsemaan yhden.

Aika kului. He kävelivät käytävää pitkin. Se tuntui yhä vain menevän syvemmälle ja syvemmälle. Lopulta he saavuttivat käytävän pään. Metorakk oli aivan pöllämystynyt, sillä tunneli päättyi seinään. Se oli umpikuja. Sitten tapahtui jotain vielä arvaamattomampaa: lattia sortui. He putosivat entistä syvemmälle. Pudotus oli hyvin korkea. Kesken pudotuksen lämpötila alkoi nousta huimasti. Metorakk katsoi alaspäin ja näki – laavaa. Hän melkein hätääntyi, mutta sai säilytettyä itsehillintänsä. Hän tarkasteli ympäristöä. Hän sai tartuttua kiinni seinässä olevasta halkeamasta. Muutama Skakdi putosi sulaan laavaan ja paloi hengiltä. Loput selvisivät Metorakkin tavoin. Hitaasti he lähtivät kiipeämään takaisin ylös.

Retro

Mysterys Nuin makutan tarina

8 kommenttia

Makuta Nuin luola

Makuta oli aivan hiljaa. Hän käveli ympäri huonetta. Lopulta hän puhui:
”Tällainen hetki. Oletko miettinyt sitä?”
”Mitä…?”
”Ajattelitko, että Nazorakien ja Skakdien samanaikainen hyökkäys olisi sattumaa?”
”Minä… tuota…”
”Aivan. Ja epäilen havaintojeni perusteella vahvasti, että samaan aikaan saarelle aikoo hyökätä myös Zyglakeja. Ajattele, mitä tapahtuisi, jos nämä kolme osapuolta liittoutuisivat.”
”Kuulostaa pahalta.”
”Sitä se onkin. Ja pahenee koko ajan. Oletko ihmetelly, missä Guardian on?” Makuta sanoi.
”Toki. Kaikkihan sitä miettivät. Hän vaikuttaa kadonneen kuin tuhka tuuleen.”
”Ilmeisesti tämä ’katoaminen’ liittyy tähän ongelmaamme. En voi sanoa mitään varmaa, mutta minulla on epäilyksiä.”
Hetken aikaa oli aivan hiljaista. Sitten Matoro rikkoi hiljaisuuden:
”Miten sait torakat perääsi?”
”Ah, se vasta onkin mielenkiintoinen tarina”, Makuta Nui sanoi maireasti. ”Kerronpa sen sinulle, jotta mitään ei jäisi epäselväksi.”
Makuta aloitti tarinansa.

”Puhuin sinulle aiemmin metsästysretkestäni. Satuin olemaan metsässä juuri silloin, koska olin havainnut Skakdien hiiviskelevän Klaanin ympärillä. Kun sitten lähdin seuraamaan eräitä niistä, huomasin, kuinka ne melkein vangitsivat teidät kaikki. Mutta sitten hämäsit niitä ja vain sinä jäit vangiksi. Siinä vaiheessa, kun he aikoivat tappaa sinut, minun oli puututtava asioiden kulkuun.

Kun olimme saapuneet turvallisesti Klaaniin, yritin etsiä herra Ilonpilaajaa. Hän on ilmeisesti lähtenyt kuten Guartsukin. En ehtinyt saada häntä käsiini. Niinpä menin tapaamaan Kerosiinipelleä. Ja tietysti hänkin oli poissa. Yritin löytää Summerganonin, hänellä saattaisi olla tietoja. Mutta ei. Hän oli vieläkin etsimässä teitä suolta. Lieneekö vieläkään palannut.

No, jouduin lähtemään uudelle metsästysretkelle ilman seuraa. Näistä mainitsemistani henkilöistä olisi syntynyt loistava tiimi; heihin luotan eniten. Klaanilaisista en tunne muita niin hyvin. Sinut opin kyllä tuntemaan.” Makuta myhäili salaperäisesti.

”Siispä”, hän jatkoi, ”lähdin matkalleni. Pian sain huomata, että Skakdeja ei enää liikkunut paikalla. Kun olin tappanut niitä kaksi kappaletta, ne ilmeisesti varoivat nähdyksi tulemista hieman enemmän. Kiertelin ympäri saarta. Lopulta väsyin ja jäin rantakalliolle lepäämään hetkeksi. Silloin näin sen. Nazorakien laiva purjehti saaren ohi. Menin sitten veteen. Uiskentelin siinä laivan vieressä ja kuuntelin keskusteluja. En kuullut sinne alas paljon mitään, joten päätin nousta ylös laivaan. Niin hiljaa kuin pystyin hiippailin veneeseen.

Kuuntelin jonkin aikaa Nazorkaien puhetta. En ymmärrä niiden matoranin-sekaista kieltään tarpeeksi hyvin, että olisin voinut tajuta kaiken, mutta sain selville tarpeeksi. He puhuivat jotain Klaaniin hyökkäämisestä. Tietysti jostain saapui joku rivitorakka ja huomasi hiljaisen läsnäoloni. Pako oli täpärällä; niitä oli paljon. Ne lähtivät perääni. Ne eivät ole kovin hyviä lentäjiä, mutta tarpeeksi nopeita, jotta voisivat ajaa minua takaa.”

Hetken aikaa oli taas hiljaista.
”Ja sinä tiedätkin loput”, Makuta sanoi.

”Ovatko Nazorakit siis niitä ’vihollisiasi’, joista puhuit?” Matoro uteli. Makuta Nui hymyili.
”Eivät oikeastaan. Ne ovat yhteisiä vihollisiamme. Mutta minulla on ollut muitakin vihollisia elämäni aikana, ja pelkään, että yksi heistä on tulossa saarellemme. Hän on Makuta, kuten minä. Ja hänen nimensä on Abzumo.”

Retro

Mysterys Nuin makutan kotona

7 kommenttia

Nyt tästä vasta pitkä tulikin. Hupsista. Ja anteeksi, että liikutin sinua näin paljon, Matoro, mutta se oli vähän pakko, kun tulit mukaani.

Metsä ei niin lähellä Klaania

Makuta Nui kulki tiheässä kasvillisuudessa erittäin nopeasti. Matoron oli hankala pysytellä mukana. Makuta oli sulauttanut siipensä pois, hän oli muuttunut muotoon, jossa hänen oli helppo kulkea aluskasvillisuudessa. Viidakosta kuului ääniä; rahit ääntelivät melko paljon. Sen huomasi, kun keskittyi kuuntelemaan. Välillä puiden välistä saattoi vilahtaa eläimiä, välillä jokin saattoi jopa juosta Matoron edestä. He tarpoivat metsässä varmaankin tuntikausia, tai siltä se ainakin Matoron mielestä tuntui. Hän ihmetteli, minne Makuta mahtoi johdattaa häntä. Tämä tuntui vain kiihdyttävän vauhtiaan.

Pitkältä tuntuneen ajan kuluttua jotain tapahtui: metsästä syöksyi rahi Matoron kimppuun. Matoro kaatui maahan eläimen painosta. Liian myöhään hän huomasi, että se oli Tuhon kyy. Kuusipäinen käärme sihisi ja katsoi Toaa julmasti. Makuta näytti jo kadonneen lehvästöön. Matoro oli kauhuissaan, olihan tämän rahin hengitys tappava. Matoro huomasi Makutojen sadistisen luonteen tässä asiassa. Millainen henkilö loisi rahin, jonka hengitys voi tappaa minkä tahansa eläimen tai kasvin? Käärme laski yhden päistään kohti Matoroa. Matoro yritti välttää sen suuta. Se sihisi hänelle. Suurin osa päistä kääntyi nyt hänen suuntaansa. Se valmistautui tappamaan.

Juuri silloin viidakosta syöksyi jotain. Se jokin iski pitkällä miekalla ja sivalsi käärmeen kaikki päät irti. Ruumis retkahti rennoksi Matoron päälle. Hän työnsi sen inhoten pois päältään. Makuta Nui seisoi hänen vierellään laittaen miekan pois.
”Vältä kuolemista”, Makuta lausui.
”Minne itse katosit, kun tarvitsin apua?” Matoro ärisi.
”Minähän autoin sinut taas pulasta.”
Matoro ei keksinyt tähän vastausta. Kaikki hänen mielessään olevat vastaukset tuntuivat liian turhilta. Makuta harppoi jo viidakkoon. Matoro seurasi kiireesti.

Taas erittäin pitkältä tuntuvan ajan jälkeen he saapuivat vesiputoukselle. Matoro arvasi jo, että he menisivät sen taakse. Se tuntui niin itsestään selvältä. Hänen uskomuksensa hieman horjui, kun vesiputouksen takana ei näyttänyt olevan minkäänlaista oviaukkoa, mutta kun Makuta Nui painoi jotain salaista kytkintä, seinään avautui mustana ammottava aukko. He menivät sisään. Käytävä oli aivan pimeä. Pian Makuta Nui kuitenkin sytytti jonkinlaisen sähköä säilövän lampun salamavoimillaan. Matoro huomasi, että he olivat jonkinlaisessa risteyskohdassa. Lamppu oli keskellä avaraa tilaa. Joka suuntaan lähti käytäviä. Lamppu valaisi melko kauas käytäviin. Makuta mietti hetken, ennen kuin lähti johdattamaan heitä syvemmälle. Matorolle alkoi jo tulla melkoisen kuuma.

Matka kesti vieläkin. Matoro arveli, että he olivat nyt jo meren pinnan alapuolella. Ja vielä matka jatkui yhä syvemmälle. Käytävä vietti hieman alaspäin, ja koko ajan tuli pimeämpää. Ei mennyt kuitenkaan enää kauan, kun he jo tulivat uudelle ovelle. Ovessa oli ilmeisesti jonkinlainen koodilukko; Makuta syötti koodin, ja ovi aukesi. He menivät sisään.

Matoro katseli hämmentyneenä ympärilleen. He olivat ilmeisesti syvemmällä, kuin Matoro oli osannut arvioida. Kutakuinkin valtaisan salin keskellä oli suuri laava-allas, johon valui laavaa suurena virtana katossa olevasta reiästä. Ilmeisesti tämä oli maanalainen laavavirtaus, eli he olivat erittäin syvällä maan alla. Altaasta laava valui pieninä ”puroina” uusiin luoliin seinissä olevista aukoista. Luolan seinät olivat hiekanharmaat ja täynnä kaiverruksia, seinämaalauksia ja kirjoitusta. Myös muutama raskas, kivinen ovi oli näkyvissä, mutta jokainen oli suljettu. Huoneessa oli myös suuri määrä ylellisiä huonekaluja: sohvia, nojatuoleja ja pöytiä oli yhdessä kohtaa huonetta, suurimmalla laavavirtojen erottamalla maakappaleella. Makuta istua rojahti yhteen tuoleista.
”Ole kuin kotonasi”, hän tokaisi. Matoro katseli yhä ällistyneenä paikkaa. Hän istahti sohvalle vastapäätä Makutaa.
”Mikä tämä paikka on?” hän kysyi.
”Hmm… Voisinkohan kutsua tätä pesäkseni?” Makuta Nui vastasi. ”Olen tehnyt täällä pieniä valmisteluja tällaista hetkeä varten jo hyvinkin pitkän ajan.”
”Mitä valmisteluja?”
”Ensinnäkin: aseita. Voit löytää yhdestä huoneesta kokonaisen asevaraston. Toiseksi: luolastostani löytyy huone, jossa sijaitsevat kaikki jähmetysputkeni. Olen sullonut luomuksiani niihin. Niitäkin on tässä ajan mittaan kertynyt jonkin verran. Kolmanneksi: tietoa. Olen arkistoinut tärkeätä tietoa vihollisistani ja ystävistänikin. Kääröistä löytyy tietoa myös omasta elämästäni, kohtaamistani ja luomistani raheista sekä Bioklaanista.”
”Tämä… on uskomatonta”, Matoro sanoi. Hän mietti tätä kaikkea.
”Keitä tarkoitat ’vihollisillasi’?”
Makutan kasvoille oli levinnyt vastenmielinen hymy.

Viidakossa Metorakk Skakdeineen oli tullut vesiputouksille. Vesi oli hukuttanut kaikki jäljet. Metorakk kirosi huonoa tuuriaan.

Retro

Mysterys Nuin makutan mysteeri

7 kommenttia

Metsä lähellä Klaania
Taistelu oli jatkunut jo pitkään. Pari torakkaa oli kuollut, suurin osa tajuttomista taas herännyt. Matoron voimat alkoivat olla lopussa. Makuta Nui iski nopealla miekan viillolla kahdelta Nazorakilta pään irti. Vielä neljätoista oli jäljellä. Viisi ahdisteli Matoroa, ja loput olivat Makutan kimpussa.

Matoro jäädytti muutaman torakan. Makuta Nui päätti absorboida kaksi kappaletta. Ne olivat niin lähellä toisiaan, että hän nappasi ne helposti samalla kertaa. Punainen varjokäsi veti ne Makutan luo ja sulautti ne hänen ruumiiseensa. Heikot mielet yrittivät pysyä hengissä, mutta Makuta Nuin mieli musersi ne.

Torakoita oli kuitenkin vielä kymmenen jäljellä. Manu ja Matoro yhdistivät voimansa jää-varjoiskuun, joka tuhosi muutaman torakan hiukkasiksi.

Seuraavaksi he keksivät käyttää uudenlaista tekniikkaa: Matoro jäädytti torkana ja Makuta Nui murskasi heti jään ja sen sisällä olevan torakan. Pian kaikki torkat oli voitettu.

”Mehän muodostaisimme hyvän taisteluparin”, Makuta myhäili.
”Mitä sinä teet täällä?” Matoro puuskutti.
”Minä… tuota…” Makuta näytti miettivän hetken vastaustaan. Matoro odotti. Lopulta Makuta sanoi: ”Sinun on nyt parasta tulla minun mukaani. Kaikki selviää sinulle pian.”
Mitä tämä on? Matoro ihmetteli. Lähtisikö hän Makuta Nuin matkaan?