Zakaz 12: Auringonlaskun kanjoni

Zakaz, Kanjoni

Kaksi väsynyttä lehmää käveli – tai pikemminkin laahusti – varjoisan kanjonin poikki. Niiden ratsastajat olivat epäluuloisia kanjonin takia. Se oli erittäin syvä ja varjoisa. Siellä voisi vaania ties mitä salamurhaajia. Nyt oltiin Zakazilla eikä kuulunut asiaan olla varomaton. Ainakaan, jos tahtoi pysyä hengissä.

Guardian tarkasteli kiikarisilmällään ympäristöä koko ajan. Makuta taas hautoi päässään uusia ideoita. He kulkivat pitkän kanjonin pohjalla melko pitkään, sillä pitkä kanjoni oli pitkä. Makuta leikitteli tuolla lausahduksella hetken. Sillä välin Guardian havaitsi jotain kivien takana jonkin matkan päässä.

”Meillä taitaa olla seuraa”, Guartsu sanoi hiljaisella äänellä. Makuta nyökkäsi. Guardianin tilalle asettui pieni illuusio-Skakdi samalla, kun Guardian itse pudottautui erääseen suureen lohkeamaan tiellä.

Makuta jatkoi matkaa kahden lehmän ja illuusion kanssa. Guardian hiippaili halkeamaa pitkin suurien kivien taakse ja lähti kiertämään mahdollisen väijyttäjän taakse. Hän kurkisti varovaisesti oman kivensä takaa väijytyspaikkaa. Siellä piileksi jokin, jonka yllä oli rähjäinen, ruskea kaapu. Kädessään olento piteli suurta tikaria. Guardian hiippaili sen taakse pistooli kohotettuna. Kun hän oli saapunut olennon taakse, hänen teki mieli sanoa: ”Freeze!” Sen sijaan hän sanoikin:
”Laske tikari rauhallisesti maahan ja nosta kätesi ylös, näkyville. Minulla on ase.”

Olento totteli. Se laski tikarin hitaasti ja nousi sitten. Guardian tosin huomasi pistoolinsa piipun olevan olennon kädessä. Olento katsoi häntä punaisilla silmillään. Guardian piteli hyödytöntä metallikappaletta kädessään. Olento paiskasi piipun menemään. Sen hupun raosta ei näkynyt mitään. Pelkkä synkkä, musta varjo näytti tuijottavan Guardianin silmiin. Olento uhkui synkkää voimaa. Guardian tunsi olonsa epämukavaksi. Olento oli nyt kääntynyt kokoaan hänen puoleensa. Se tuntui tuijottavan häntä, vaikka Guardian ei nähnytkään sen silmiä.

”Kuka on ystäväisemme?” kuului ääni kivien takaa. Olento kääntyi. Makuta käveli tätä vastaan – mutta pysähtyi kuitenkin turvallisen välimatkan päässä. Hetken aikaa olento seisoi liikkumatta paikoillaan. Sitten se levitti hitaasti kätensä ja perääntyi varjoisaan nurkkaukseensa. Guardian ja Makuta näkivät sen katoavan pimeään halkeamaan.

Kului hetki. Kului toinenkin. Sitten Guardian puhui.
”Mikä se oli?”
”En tiedä.”
”Sinulla lienee kuitenkin aavistus?”
”On. Mutta en sano mitään tässä vaiheessa.”
”Hyvä on.”

He kääntyivät takaisin lehmien puoleen. Ongelmaksi osoittautui niiden puute; lehmät olivat poissa. Ne näkyivät kauempana: kaksi pientä hahmoa juoksi horisontissa poispäin. Jokin oli ne säikyttänyt.
”Ilmeisesti jatkamme kylään jalan”, Guardian tuhahti. Parivaljakko puki mustan kaavun päälleen ja lähti tarpomaan kohti kylää, joka oli aivan lähellä, kanjonin vieressä. Pian he saapuivat ulos kanjonista. Aurinko oli jo painumassa mailleen. Kylä näkyi matalammalla heidän alaan levittäytyvällä tasangolla.

Operaatio Beeta osa 68: Aivoilla nazorak ei ole niin tyhäm, että…

SS-Hürfund

”Sekalainen matoranjoukko oli heitetty vähän aikaa sitten jonkin saaren lähettyville. Pahaisille piraateille ei Nazorakeilla ollut aikaa. Eikä pahemmin tälle Klaanista karkoitetulle oudolle joukollekaan. Niiden koneiden tekniikasta sentään saattaa olla hyötyä Nazorak-teknikoille. Saavumme Pesään vuorokauden sisällä.”, Kapteeni 360 kirjoitti aluksen lokikirjaan. Hän oli suutuksissaan näin huonosta saavutuksesta.
Kaksi Nazorak-vartijaa olivat juuri luuttuamassa kantta koska eivät tervehtineet ryhdikkäästi.

360 on melkoinen yrmy vihaisena.

”Päivää, kapteeni.”, tumma torakka ilmoitti ryhdikkäästi saapuessaan komentosilallle laukku kainalossaan.
”Onko sinulla jotakin asiaa?”, kapteeni kysyi ärtyneenä.
”Kyllä. Tutkin tietomme vangeistamme.”, torakka vastasi ja avasi salkun pöydälle.

”Kaksi heistä oli mukana Pesään tehdyssä hyökkäyksessä (muistakaa että rivitorakoilta on pyyhitty muisti kyseisen hyökkäyksen lopusta) ja selviytyivät elossa ulos. Everstiluutantti 437 on taistellut kahta heistä vastaan. Hän hävisi sille robottityypille, Killjoylle.”, torakka luki rauhallisesti papereistaan.

Hetken hiljaisuuden jälkeen tämä jatkoi.
”Kuinka todennäköistä on, että nuo olisi tulleet hulluiksi tai jotain?”
”Hyyyyvin epätodennäköistä.”, Kapteeni 360 lausuu piristyneenä.
”Mitä jos annamme Abzumon puristaa niistä tiedot irti? Hänen kidutustaan ei ole kestänyt kukaan.”, torakka ehdotti kapteenille.
”Pidän ajattelutavastasi. Tehdään näin.”, kapteeni sanoi.

Vankisellit

”Okei. Kun pääsemme maihin ja meitä aletaan siirtää, häivytään.”, Matoro sanoi rennosti. Vaikka hän tiesi että Nazorakeista ei ole juuri vastusta, tilanne on silti paha. Pitäisi hankkia jostain aseet eivätkä he ole parhaassa kunnossa.

”Oletkohan nyt liian optimisti?”, Summerganon kysyi. ”Ei sillä, että olisin eri mieltä, mutta tuo kuulostaa liian helpolta.”
”Hei, oletko koskaan kuullut ’taistelutahdon nostattamisesta’ tai jotain?”, Matoro kysyi maaten sellin reunalla olevalla alustalla.
”Hyvin tämä menee. Olemme selättäneet pahempiakin vastuksia.”, Killjoy sanoi optimistisesti.

Trooppinen saari: Meren pohjalla

Sukellusvene siellä meren pohjalla

Vanha metalliovi aukesi naristen, kun Snowie työnsi sen auki ja astui pimeään huoneeseen. Ilmassa oli paljon kosteutta, mutta valoja tai katkaisijaa ei näkynyt missään. Niin lumiukko sitten päätyi kaivelemaan laukkuaan. Hän löysi pian etsimänsä, ja sytytti tulitikun.

Pienen liekin valaisema huone paljasti sisältönsä. Se ei ollut mitään erityisen jännittävää: pari punkkaa ja muutama metallilaatikko, jotka päälle painettujen tekstien mukaan sisälsivät hätäraketteja.

Noilla olisi varmaan hyvä hälyttää apua, hän tuumi. Jos emme olisi meren pohjassa. Täytynee varautua olemaan täällä hetki.

Snowmanilla ei sinänsä ollut mitään odottelua vastaan. Hän oli yleensä sangen kärsivällinen. Mutta ruosteisessa pikku sukellusveneessä istuskelu meren pohjassa ei varsinaisesti houkutellut. Varsinkaan tällaisen epäonnistuneen tehtävän jälkeen. Yhteyden otto Klaaniin olisi tärkeää.

Visokki? Visokkiii? Snowman koetti ottaa yhteyttä Adminiin, joka oli hänen kanssaan samaan olentoon yhteydessä. Vastausta ei kuitenkaan kuulunut tälläkään kertaa, joten lumiukko päätti keskittyä metaalilootien avaamiseen.

Siinä vanhaa hätärakettia pidellessään hän tuli siihen johtopäätökseen, että omin avuin heillä ei ollut keinoja pois pääsemiseksi. Avden valkea kätyri oli voittanut heidät, ja nyt heidän piti vain uskoa siihen, että joku tulisi ja pelastaisi heidät.

No, ainakin minulla on kova luotto Klaanilaisiin, Snowie tuumi, ja totesi tahtovansa kuulla jatkoa Mäksän tarinaan. Hän poistui huoneesta, ja ravisteli tulitikun sammuksiin.

Pitkä matka rommin takia

Majatalo kaukana bioklaanista

Notfun oli matkannut surkealla aasilla monia kymmeniä kilometrejä. Pelkän rommin takia. ”ONKO. TEILLÄ. ROMMIAAAAAAAAAAARRRGGGGHH??”, Notfun karjui majatalon isännän korvaan kun oli astunut sisään. Hän oli menettänyt hattunsa, jälleen, ja Notfunista näki että hänellä oli vieroitusoireita rommin ihanasta mausta. ”Nimenne, herra?”, Majataloa pitävä skadki kysyi. ”NOTFUN. KAPTEENI NOTFUN”, Notfun karjui skadkin korvaan. ”Herra Notfun. Tämä ei ole mikään Mctohungas jossa myyjälle saa karjua mitä haluaa. Mutta mitä haluatte?”, Isäntä kysyi. ”ROMMIAARRGGHHH!! Ammun sinut tohjoksi jos sitä ei tule”, Notfun karjui. ”Notfun. Not gun. Vein piilukkopistoolisi kun nukahdit majatalon eteen”, Skadki kertoi ivallisella äänellä. Kun hän oli seurannut puolisen tuntia pienen miehen hyppimistä ja kiroilua, hän vihdoinkin heltyi antamaan tälle rommia. Notfun siirti nurkkapöydän varjoon juomaan rommiansa. ”Jarr harr, vihdoinkin rommia..”

This post has been edited by Jake on Jan 17 2011, 06:29 PM

Trooppinen saari: Ansapa tosiaan

Meren pohjalla kököttävä sukellusvene

”Ansa?”, Snowie kysyi jännittyneenä. Lumiukko oli kuunnellut Ämkoon tarinaa tarkkana ja janosi jatkoa.
”Ansapa tosiaan”, Mäksä tuhahti ja heittäytyi makaamaan sukellusveneen käytävälle. Tapiiri heräsi tähän tömähdykseen, huitoi kärsäkästä päätään ympäriinsä, rauhoittui sitten ja jatkoi nokosiaan.
”Tiedätkö, minä lepään nyt”, Ämkoo totesi ja sulki väsyneet silmänsä.
”…kai jatkat tarinaasi myöhemmin?”, Snowie kysyi hieman pettyneeseen sävyyn.
”Saa nähdä”, kuului käsipuolen Toan vastaus.

Pian oli hiljaista. Ilman täytti ainoastaan Ämkoon käheä hengitys ja tapiiriolennon vaimeaksi muuttunut kuorsaus. Lumiukko nousi hitaasti seisomaan ja lähti tutkimaan sukellusvenettä hieman tarkemmin.

[spoiler=Spoilersson]Smääääh.[/spoiler]

Operaatio Beeta osa 67: Ilman aivoja nazorak on niin tyhäm, että…

SS-Hürfund, vankisellit.

”Tämä on naurettavaa, emme saa näistä mitään irti.”

Kuulustelutöihin valittu Nazorak näytti olevan hermoromahduksen partaalla ja hän käveli ympyrää, antaessaan raporttia 360:n huoneessa.

”Nuo hiivatin koneet, ne vain istua tapittivat kuulusteluhuoneessa sanomatta mitään. Tuhosimme niistä yhden, mutta muilla ei raajakaan värähtänyt. Se edistyneempi kone, Sarajiko sen nimi nyt oli… niin, se juuri. Se vain pilkkasi meitä kuulustellessamme ja kun koetimme kiduttaa sitä se pirulainen sammutti itsensä.”

”En halua kuullaa niistä koneista, entä ne A-listalla olleet?”, 360 alkoi menettää kärsivällisyytensä. Kuulustelija vetää esiin listan, johon on merkattu Klaanilaisten nimiä.

”Noh, A-listan tyypeistä tämä Killjoyksi kutsuttu vaikutti selvästi johtavan näitä mekaanisia olentoja, mutta hänen selityksensä oli, että hän vain sattui olemaan siinä piraattilaivassa. Sanoi olevansa matkalla Steltille joihinkin metsästäjien vuosijuhliin. On kuulema jokin hiivatin ilotulitevastaava. Ja se sen saamarin haarniska… ei lähtenyt sorkkaraudallakaan irti. Kovasti se karjui, mutta irti se ei lähtenyt.”

”Vedä henkeä Karzahnin nimeen”, 360 karjaisi ja kuulustelija hiljeni hetkeksi.

”Noh, se Matoro oli ilmiselvä toa, ja Klaanin listoilla. Vaikka kuinka yritimme puristaa tietoja, niin emme onnistuneet. Selitti vain jotain sekavaa Skakdien joukkomurhista ja oli muutenkin koko ajan sekava. Summerganon… voi hyvänen aika senkin kanssa. Kaatui heti kuulustelujen alussa tuolillaan ja löi päänsä. Menetti tajuntansa välittömästi. Hänkin on nyt muiden kanssa selleissä. Kapura sensijaan… täysi pöpi. Olivat ilmeisesti vain kaapanneet Klaanista mukaansa. Täysi sekopää. Hoki koko ajan nenästä valuvasta kalasta ja luuli minua isäkseen. Tämä koko joukko on täynnä sekopäitä. Ilmeisesti heitetty Klaanista ulos ihan vain omituisuutensa takia.”

360 tuijotti kuulustelijaa silmät tapittaen ja asetti kätensä huolellisesti kasvojensa päälle, tehden Matoranien kansainvälisen häpeäliikkeen.

”Entä ne piraatit? Niitähän napattiin monta kymmentä.”

”Turhia, olivat ottaneet ne mokomat kyytiin, kun olivat halunneet Klaaniin. Täysin hyödyttömiä ja mekastaavat selleissä kuin hullut.”

”Heittäkää heidät pois, ovat täysin hyödyttömiä. Pitäkää muut täällä, haluan nähdä heidät vielä itse. Oliko heillä aseita?”

”Tällä Sarajilla oli vain se helskutin iso miekka. Tarvittiin viisi tyyppiä kantamaan pelkästään sitä. Matorolla ja Summerganonilla kaikilla miekat. Kapuralla ja Killjoylla ei mitään. Ne mekaaniset olennot sensijaan hampaisiin asti aseissa. Riisuimme heiltä kuitenkin kaiken.”

”Menetimme siis kokonaisen laivan roskasakkiin. Viemme heidät saarellemme ja syötämme äidille… Voit poistua.”

Vankisellit

Naurunremakka oli täyttänyt vankisellin. Kapura nauroi kippuralla lattialla ja Matoro ja Summerganon hekottivat miltei yhtä kovaa. Jopa Killjoyn mekaaninen hörähtely liittyi kuoroon.

”Olisittepa nähneet sen minun käsittelyni. Se kuulustelija näytti siltä kuin olisi kuollut myötähäpeästä”, Kapura nauroi ja haukkoi henkeään.

”Nerokas suunnitelma Ganon, nyt ne pitäävät meitä hulluina ja saamme ilmaisen kyydin takaisin Klaaniin”, Matoro virnisti. Killjoy kuitenkin vakavoitui.

”Pullo on nyt tuolla ajelehtimassa. Meidän täytyy toivoa, että Creedy huomaa jonkin olevan pielessä ja saamme jonkun hakemaan sen…”

Porukka hiljeni välittömästi samalla kun selliosaston ovi aukesi ja 360 astui sisään. Matoranien sellien ovet aukesivat ja Nazorak-sotilaat ajoivat ne ulos. Kuului useita molskahduksia ja Matoran-piraattien pulputtavaa kiroamista ja sitten oli taas hiljaista. 360 laski vielä yhden happaman katseensa Klaanilaisiin ja kuolaavaan ja miltei hihittävään Kapuraan ja sulki oven perässään.

Zakaz 11: Warrek ja Vartija

Zakaz, sotaherra Warrekin linnake, konferenssihuone
Sisällissodan kuudes viikko

Suuressa salissa oli täyttä. Puisilla penkeillä istui kymmeniä skakdeja, jotka puhuivat toisilleen ja vilkuilivat salin eteläpäädyssä sijaitsevaa lavaa. Lavalla seisoi ryhdikkäästi rivissä kaksitoista eriväristä skakdia, jotka tuijottivat yleisöön päin, mutta katsoivat näiden yli. Viimeisenä rivissä seisoi skakdi, jonka päällä oli sinisen ja hopean värinen haarniska. Yksinäinen Vartija piti ilmeensä mahdollisimman neutraalina.

Yleisön puheensorina keskeytyi, kun keltaiseen ja mustaan haarniskaan verhoutunut skakdi käveli lavalle ja asteli kahdentoista skakdin rivin ohitse, silmäillen näistä jokaista. Tämän skakdin rintapanssarissa oli viisi tähteä. Viimeisen rivissä seisovan skakdin kohdalla kellertävä skakdikenraali hymyili hieman ja kääntyi yleisöön päin.

”Terve vain”, kenraali Warrekiksi kutsuttu skakdi sanoi perin epävirallisesti.
”Olemme tehneet edistystä viime viikkoina. Paljon edistystä. Ensiksi Denekk. Sitten murskasimme Nektannin pirulaisten etenemisen kaakossa. Ja nyt, eilisen muurinmurtajien ja Tahtorak-ratsastajien jättihyökkäyksen jälkeen olemme käytännössä vahingoittumattomia, kun taas sen sinisen vinosilmän joukot kärsivät satojen miesten tappioita.”
Warrek osoitti rivin viimeisenä seisovaa sinistä skakdia.
”Erityiskiitos Vartija-klaanille, joista yksi on täällä tänään palkittavana.”

Yleisön eturivissä oli kymmenen Vartijan joukko. He hymyilivät.

Warrek tuhahti.
”Äh, anti olla. Te mitään ylistyspuheita tarvitse. Kukaan rivissä eikä kukaan yleisössä. Soturi taistelee paremmin, kun pää ei ole täynnä k’otajia.”

Warrek kaivoi pienen pullon esiin haarniskansa taskusta ja avasi sen korkin. Hän kaatoi läpinäkyvää nestettä pienen tilkan kuivaan suuhunsa. Kaikille kävi selväksi, että neste ei ollut vettä.

”Mutta kuitenkin. Missä olimme. Ai niin. Nämä kaksitoista soturia ovat osoittaneet olevansa erityisen hyviä vihollisten ampumisen jalossa lajissa ja osoittaneet taktista fiksuutta. Siksipä…”
Warrek käveli taas rivin ohi. Jokaisen skakdin kohdalla hän pysähtyi hetkeksi ja ripusti kullanhohtoisen mitalin roikkumaan haarniskasta.
”…nimitän heidät kaikki eversteiksini. Hyvä homma, pojat.”

Yleisö ryhtyi taputtamaan raivokkaasti. Tämä johtui osittain siitä, että he olivat tyytyväisiä kahdentoista aseveljensä saavutuksista ja osittain siitä, että Warrek oli luvannut rommia seremonian jälkeen. Ja kun Warrek lupasi jotain, hän piti lupauksensa.

Tavallista lyhyempi mutta erittäin lihaksikas ja järeä skakdi taputti yleisön eturivissä. Tällä Vartijalla oli sideharsoa olkapäänsä ympärillä. Roqce hymyili.
”Hyvä, Vahtikoira.”

* *

Zakaz, aavikko
Nykypäivä

Makuta Nui ja Guardian ratsastivat armottoman helteen polttamina. Zakazin taivaalla hehkuvat kaksi aurinkoa häikäisivät kaksikkoa ja näiden ratsuja ja sietämätön kuumuus sai molemmat hyvin janoisiksi ja nääntyneiksi. Yksinäinen vesipullo vaihtui ratsastajalta toiselle joka toinen minuutti.

”Mukava koti sinulla”, Manu sanoi kesken kaiken. ”Oikein vieraanvarainen.”

”Jos puhut niistä aavikkorosvoista, en ymmärrä”, Guartsu sanoi. ”Eivät ne edes ehtineet ampua.”

”Eivät niin. Sinä ammuit ensin.”

”Hei”, Guardian sanoi. ”Ne olivat vain polvilumpiot. Limanuljaskat selviytyvät kyllä. Ja sinä sait itsellesi revolverin.”

Manu pyöritteli etusormensa ympärillä pikkuruista Zamor-pistoolia. Makuta ei ymmärtänyt ampuma-aseita. Ne olivat tyylikkäitä, mutta hän ei ymmärtänyt niitä.
”Kuinka kauan vielä…sinne, minne haluamme?”

”Puoli tuntia”, Guardian vastasi. ”Zakazin tasolla suuri kaupunki. Ja jos nyt on keskipäivä, hän on Kuolleen Ruki-kalan tavernassa.”

”Miksi hän on siellä keskipäivällä?” Makuta Nui kysyi.

”Hän on siellä aina.”

”Ai. Omistaako hän paikan?”

”Ei.”

Hetken aikaa molemmat kuuntelivat ainoastaan ratsujen kavioiden kopsahtelua hiekkaan ja kiveen.
”Tulimme siis Zakazille asti tapaamaan juoppoa”, Manu sanoi äänensävy matalalla ja ilme happamana. Guardian vastasi vasta kymmenen sekunnin päästä.
”En kiellä.”

*

Kuolleen Ruki-kalan taverna
Sisällissodan kuudes viikko, keskiyö

Ilmassa oli lievästi sanottuna humalainen tunnelma. Lähiaikojen voitoista ja everstien nimityksestä iloitsevat skakdi-sotilaat heiluivat epätasaisesti edestakaisin ja loiskuttelivat suuria määriä rommia tavernan puulattialle. Huonetta valaisivat ainoastaan kattokruunun kynttilät. Hyvin harva tämän tilan sisällä oli täysin selvin päin. Baarimikkona toimiva vihreä skakdikin oli poikkeuksellisen iloinen ja poikkeuksellisen hitaalla.

Kenraali Warrek liikkui iloisin virnein sotilaidensa joukossa kuin yksi heistä ja hyräili tunnettua zakazlaista melodiaa. Hän kannusti sotilaitaan laulamaan mukana. Ei kestänytkään kovin kauaa ennen kuin tavernassa kuului humalaisen epävireinen mutta vilpittömän iloinen kuorolaulu.

Juuri everstiksi nimitetty Vartija istui tiskillä kädessään lasillinen punaista nestettä. Välillä hän joi sitä pienen tilkan, mutta oli poikkeuksellisen selvin päin, kun otti huomioon tavernan yleistunnelman.

Vartijaa läimäistiin selkään kevyesti ja hän kääntyi katsomaan. Läimäisijä oli Roqce, Vartijan aseveli. Lihaksikas skakdi hymyili väsyneesti.
”Terve, ’herra Eversti’!” Roqce sanoi iloisesti. ”Älä kökötä siinä yksin. Liity joukkoon.”

Vartija oli hetken vaiti. ”En ole oikein koskaan välittänyt tuollaisesta”, hän sanoi naputellen pöytää sormillaan.
Roqce hymyili.
”Hi hi. Herra ’Juon-vain-laatuviiniä’.”

Vartija hymähti, kääntyi ja läimäisi Roqcea olkapäähän. ”No, ehkä sinäkin oikeasti osuisit johonkin kiväärillä, jos et olisi tuollainen juoppo.”

Roqce nauroi kovempaa kuin yleensä. Hän pyyhki silmäkulmaansa sormella.
”Vielä minä sinulle näytän…” hän sanoi hiljaa. ”mutta oikeasti, onnea. Korkea-arvoisempi kuin minä. En olisi koskaan uskonut. Sinusta kehtaa melkein olla ylpeä, poika.”

Roqce käveli poispäin Vartijasta ja heilutti tälle kättään virnuillen. ”Siis vain melkein. Kyllä sinussa on vielä paljon korjattavaa. Vuh vuh.”

”Vuh vuh”, Vartija vastasi tasaisella äänensävyllä.

Kenraali Warrek lähestyi baaritiskiä hoiperrellen epätasaisesti. Hän istui jakkaralle suoraan Vartijan viereen tervehtimättä tätä.
”Yksi”, Warrek sanoi vihreänkirjavalle baarimikolle heilutellen kättään. ”Jäinen.”

Tilauksen toteutumiseen kesti viisi sekuntia. Talo tarjosi, kuten aina. Warrek tarttui jääkylmään tuoppiin ja otti hörpyn. Salaman skakdin ylähuulelle jäi massiiviset vaahtoviikset.
Vartija kääntyi kenraaliaan kohti, katsoi tätä silmiin ja osoitti omaa ylähuultaan teräväkyntisellä sormellaan.

Warrek ei vaikuttanut ymmärtävän pointtia.
”Skakdiksi, poika.”

”Viikset”, Vartija sanoi hienovaraisesti.

”No skarrarar”, Warrek vastasi hilpeänä. ”Minähän olen aina halunnut sellaiset!”

Vartija harkitsi hetken, jatkaisiko yrittämistä. Hän päätyi tulokseen, että siitä ei olisi hyötyä.
Warrek kilisteli lasiaan ja vihelteli jotain. Hetken aikaa hän vaikutti olevan täysin muissa maailmoissa, mutta sitten hän yhtäkkiä avasi keskustelun.
”No skarrarar”, Warrek sanoi. ”Sinä olet se tarkka-ampuja. Uusi everstini.” Warrek löi Vartijaa olkapäähän kevyesti. ”Mahtavaa.”

”Kiitos, kenraali”, Vartija sanoi vaatimattomasti.
”Sano Warrek vain. En ole niin humalassa, että pistäisin jonkun kutsumaan minua sotilasarvolla.”
”…kiitos, Warrek.”

”Ole hyvä vain”, Warrek vastasi, ”mutta sinun juhlasi tämä on. Ja oikeastaan muidenkin Vartijoiden. Skarrarar, te olette aivan käsittämättömiä. En tiedä, miten linnoitus pysyisi valloittamattomana ilman teitä.”
Warrek kääntyi Vartijaa päin ja tarkkaili tätä katseellaan.
”Poju, olemmeko me nähneet ennen?” kenraali kysyi. ”Näytät aivan pirun tutulta, mutta en ole varma, mistä hitosta voisin tuntea sinut.”

”Anteeksi, kenraali”, Vartija vastasi. ”Ylivartija Zakran vaatii, että emme paljasta, missä olimme töissä ennen Vartijoita. Meidät on vaikeampi jäljittää näin.”

”Ymmärrän”, Warrek sanoi, ”mutta älä Irnakk vieköön kutsu minua kenraaliksi. Näytänkö minä sellaiselta, joka haluaa nimetä aseita mukaansa?”

Vartija vastasi kieltävästi.

”Hyvä”, Warrek sanoi. ”Mutta nyt, juota tuo punainen litku vaikka lehmälle. Nyt skarrarararar juhlitaan.”

* *

Operaatio Beeta osa 66: Huh hah hei ja Nimdaa pullo

Piraattilaiva, ruuma

Yö oli laskeutunut aavan meren ylle. Hopeinen meri aaltoili rauhallisesti purjelaivan likkuessa tasaisesti kohti määränpäätään.

Matoro oli katseli merta pienestä ikkunasta. Hän oli asettunut ruuman yläosaan. Kaktus-tykkien luona ei ollut turvallista nukkua.
Toa ottaa pienen, valkoisen sirpaleen pöydältä. Kapteeni Ghekula oli todennut sen arvottomaksi ja antanut takaisin.
Kuinka paljon tälläisitä pienistä siruista onkaan taisteltu, Matoro mietti.

Toa tarkasteli valkoista ja kulmikasta esinettä käsissään. Se oli metallisen tuntuinen ja hieman kolmion muotoinen.
Tämä on siis surullisenkuuluisa ”superase”, Nimda, Matoro pohti.
Kukaan ei tosin tiennyt mitä sillä teki.

Matoro laittoi sirpaleen pieneen taskuun hänen panssarissaan. Hänen rintapanssarissaan on edelleen suuri viilto ja ympäriinsä kehoa hänellä olo pienempiä säröjä. Naamion teleskooppisilmät olivat irtonaisina pöydällä.
Toa nappasi valkoiseen käteensä teleskooppisilmät ja nosti ne silmilleen kuin kiikarin. Hän käynnisti yökiikarin ja katsoi merelle, horisonttiin.

”Laivoja?”, hän sanoi yhtäkkiä.
Matoro zoomasi yökiikaria. Kolme laivaa uivat kaukana kohti yksinäistä piraattilaivaa. Toa miettii hetken – pitäisikö ilmoittaa kapteenille?

Hetken kuluttua

Matoro koputti punapuiseen oveen. Kello on noin kolme yöllä, hän huomasi.
Oven takaa kuului epämääräistä mutinaa ja Le-matoran avaa oven nuokkuen.
”Arrrrrr. Miksi häiritset minua, liftari?”, Ghekula örisi. Hän oli selvästi juonut rommia jonkin verran.
”Näin horisontissa kolme meitä kohti tulevaa laivaa. Ajattelin vain ilmoittaa, en ihmettelisi vaikka ne olisivat tulleet meidän perässä.”, jään Toa selitti. Matoran kuunteli turhautuneena.

”Herätys! Ryöstetään nuo kolme laivaa!!”, viloetti matoran kiekui mastossa. Taku nosti merirosvolipun mastoon ja tiiraili märssykorista kolmea laivaa.
”Kaikki miehet aseisiin! Yaaarrrrr!”, hän jatkoi huutoa.

Kapteeni Ghekula löi itseään otsalleen ja otti hatun naulakosta. Erinäisiä piraattimatoraneja alkoi valua ruumasta annelle.
”Arrr. Miksi meidät herätettiin?”, Puujalka-Pete kysyi unisena.

Silloin tykinammus räjäytti kanteen aukon. Alkoi nopea tulitus kolmen metallisen laivan suunnalta.

Matoro ryntäsi kaiteelle.
”Laivat ovat Nazorakien!”, hän huutaa.

”Mitä? Miten ne löysivät meidät?”, kannelle noussut Kapura kysyi ihmeissään.
”En tiedä, Kapu. Ghekula, pääsemmekö pakoon?”, Matoro sanoi nopeasti.
”Arrr. Näyttää pahalta.”, vihreä matoran toteaa.

Summerganonkin oli saapunut kannelle, hieman väsyneen näköisenä.

”MIEHET TYKKEIHIN!”
”MIEHET KANNELLE!”
”PERUKAA TUO!”
”PERUKAA PERUMINEN!”
”ARRRRRR!”, kaksi kapteenia huusi edestakaisin.
Suurin Nazorak-laiva ampui tykillään piraattilaivaa. Ammus lävisti kapteenin hytin seinät, ja valtava räjähdys valaisi meren. Kyseiset hytit ja komentosilta ruoreineen lensivät puusilppuna taivaan tuuliin, useiden huono-onnisten matoranien mukana.

Killjoy ja usea vahki saapui kannelle viimeistään tässä vaiheessa. Kenraali Killjoy on pukenut haarniskan takaisin päälleen ja juoksee kolmen muun Klaanilaisen luo.
”Kilkka, Nazorakit.”, Kapura selvensi nopeasti.
”Mitä.”, tämä vastasi. Tykin kranaatin paineaalto kaatoi useita kannellaolijoita maahan.

”Nazorakien sotalaivat ovat todella nopeita. Tuskin saisimme niitä karistettua.”, Matoro selitti.
”Tiedän. Eikä missään näy muuta kuin merta. Meidän pitää kätkeä Nimda ja avainkortti varmaan paikkaan.”

Antautukaa, niin teille ei käy kuinkaan!”, megafoniääni huusi yhdestä torakoiden laivasta. Kolme laivaa tulittivat jatkuvasti merirosvolaivaa, joka oli juuri saanut tykkinsä kuntoon. Sen tykit eivät kuitenkaan juurikaan tehonneet torakoiden laivoihin.

”Matoro, anna se siru!”, Joy määräsi. Neljä Klaanilaista olivat isomaston takana, suojassa pahimmilta osumilta.
Jään Toa ojensi valkoisen sirun Killjoylle.
”Mitä aiot tehdä?”, hän kysyi.
Joy nosti tumman rommipullon Klaanilaisten nähtäville. Pullossa näkyi selvästi olevan siru, avainkortti ja pieni mekaaninen laite.
”Jäljitin”, Killjoy täsmensi ja oli valmis heittämään suljetun pullon mereen.

Lähelle tulleesta laivasta purkautui laivaston torakoita piraattilaivaan. Tulitaistelu raivosi kannella jatkuvana, enimmäkseen piraattien tappioksi.

”Toivotaan että kaikki menee hyvin.”, Killjoy sanoi hiljaa ja pudotti pullon rauhalliseen mereen.

Kaikki, minkä takia he olivat tulleet Xialle putosi nyt tuossa pullossa mereen. Kaikki mitä he olivat saaneet tältä matkalta, oli pudonnut aaltoihin.

”AMPUKAA NIIHIN KAKTUKSIA!”, jostain karjuttiin.
Sekä Ghekulan että Takun silmät suurenivat.
”Ei, ei kaktuks-”, toinen heitsä on sanomassa, kun kuuluu laukaus. Puinen laiva räjähtää taivaan tuuliin yhden Nazorak-paatin mukana.

Toisaalla

”Taasko ne ’iton natorakkipellet riamuittevat? Toiset tekköövät työt ja ne juhlii. Mokomat.”, kalamiäs valitteli kalastusveneessään. Hän oli juuri nähnyt horisontissa suuren valonvälähdyksen.

Jonkin ajan kuluttua

SS-Hürfund

Kapteeni 360 myhäili tyytyväisenä lippulaivansa komentosillalla. Hän oli onnistunut tehtävässään napata Klaanilaiset, joskin oli menettänyt yhden laivan. Hän ei ollut edelleenkään täysin varma siitä, mikä sen räjähdyksen aiheutti.

Klaanilaiset ja muut satunnaiset tyypit oli poimittu merestä Hürfundin vankityrmiin. Kohta heiltä hankittaisiin tiedot. Sitten heidät teloitettaisiin.

Torakka myhäili itsekseen tuolissaan katsellessaan loputonta merta. Hän nousi ja lähti huoneestaan.

[spoil]Mäksälle kiitosta ”SS-Hürfundista”.[/spoil]