Dox kulki pimeässä käytävässä öljylamppunsa kanssa. Hän oli syvemmällä Verstaassa kuin oli koskaan ennen ollut. Ilma oli täällä tunkkaisempaa ja paksumpaa. Katosta tipahteli vesipisaroita. Aavemaista kolinaa kuului kaukaisuudesta.
Hän kääntyi toiselle käytävälle. Kylmä ilmavirta puhalsi häntä kasvoihin. Tuolla suunnassa oli siis jotain. Kenties aarteita? Hän asteli eteenpäin, varovaisesti, askel kerrallaan. Hänestä tuntui jatkuvasti siltä kuin joku olisi tuijottanut häntä. Hän vilkuili jatkuvasti hermostuneesti taakseen, odottaen jonkin pimeässä vaanijan hyppäävän hänen niskaansa.
Ei näin syvällä ei pitäisi asua ketään. Kukaan ei ole koskaan käynyt näin syvällä. Ei täällä voi olla mitään. Pimeys pimeni jatkuvasti, hänen soihtunsa valo ei kantanut enää kuin metrin. Hän saapui huoneeseen, joka oli hieman käytävää leveämpi. Sen keskellä oli pitkä pöytä täynnä tyhjiä, lasisia pulloja. Seinustoilla oli tynnyreitä ja puulaatikoita, joiden sisällöstä hän ei ollut tietoinen. Uteliaisuudesta hän kurkisti yhteen. Hiekkaa. Hiekkaa? Ei aarretta? Turhautuneena hän sulki laatikon. Sitten hän huomasi puisen oven seinustalla. Se näytti houkuttelevalta.
Hän avasi oven kurkistaen varovasti sisään. Huone oli pimeä, kuten hän oli odottanutkin. Mutta jotain oli pielessä. Hän erotti tumman, ihmismäisen hahmon pimeyden keskellä. Se örisi kammottavasti. Se kääntyi häntä kohti. Dox näki sen. Sen valkoiset kasvot.
Hän paiskasi äkkiä oven kiinni ja raahasi vieressä olleen tynnyrin sen eteen. Jokin mylväisi huoneen sisällä ja alkoi takoa ovea. Lastut lentelivät, kun ovea hakattiin ja yritettiin saada auki toiselta puolelta. Tynnyri pomppi pikkuhiljaa kauemmaksi siitä. Musta, monihaarainen, pitkäsorminen raaja iski oven läpi. Silloin Dox lähti juoksuun.
Hän juoksi ja juoksi kauhun vallassa, pois, pois. Huomaamattaan hän syöksyi yhä syvemmälle Verstaaseen. Hän sammutti lampun, jotta olento ei näkisi seurata häntä pimeässä. Hän löysi suojaisan nurkan, jossa oli muutamia tynnyreitä. Hän siirsi niistä pari sivuun ja piiloutui niiden taakse. Ja rukoili.
Olento ilmestyi aavemaisesti laahustaen kulman takaa. Se katseli ympärilleen, mutta ei nähnyt mitään. Sitten se alkoi haistella ilmaa. Se kääntyi hitaasti Doxia kohti. Hänen oli vaikea pysyä äännähtämättä. Hänestä tuntui, kuin hänen sydämenlyöntinsä paljastaisivat hänen sijaintinsa voimakkuudellaan. Olento hiipi yhä lähemmäksi ja lähemmäksi. Se tönäisi yhden tynnyrin kumoon. Kolahdus kaikui käytävien halki. Se oli aivan hänen edessään.
Viisi Klaanilaista istuskelevat maassa lepäämässä. He pääsivät pesästä elossa pois. Kaikki ovat heikentyneitä ja väsyneitä, mutta he eivät välitä siitä. Nyt pitää päästä vielä Klaaniin.
Joukkio lähtee kävelemään pimeää metsätietä pitkin rannikkoa kohti. ”Mitä luulette Klaanissa tapahtuneen tänäaikana?”, SUmmerganon miettii. ”Tuskin mitään ihmeellistä.”, Matoro toteaa. Hän tulisi perumaan tämän kohta.
Matoron mieltä kalvaa hänen rakkaitten miekkojensa menetys. Ne olivat palvelleet hänellä vuosituhansia, ja nyt häne menetti ne.
Nazorak-pesä
Metorakk katselee huoneensa asekaappia. Erilaisia nuijia, kirveitä ja teriä roikkuu siellä rivissä. Alempana on tuliaseita, kuten hänen Zamor-pistoolinsa. Sinihopea Skakdi asettaa pitkän, valkoisen ja suoran miekan hyllyn päälle telineeseen. Miekkaan on upotettu energian elementtikiviä ja varsi koristeltu monimutkaisilla kuvioilla. Metorakk asettaa hopeisen laatan miekan alle.
”Matoro the Blacksnow’n Energiaterä”
Rannikkotie
Klaanilaiset saapuvat näköetäisyydelle Klaanista kohta juuri. He nousevat tietä pitkin rannalla olevalle mäelle, ja avautuva näky on karmaiseva. Yötaivasta vasten näkyy pimeä Klaanin linnoitus. Erivärisiä välähdyksiä näkyy. Plasmaa. Matorankylä Klaanin lähellä palaa. Kuuluu henkeäsalpaavaa kiljuntaa. Korkealla Klaanin linnakkeen päätornissa on suuri reikä seinässä.
”Mitä täällä on tapahtunut?” Mahriking huutaa. ”…Sanoit muistaakseni ’tuskin mitään ihmeellistä'”, Keetongu sanoo Matorolle. ”Hei, erehtyminen on inhimillistä. Selvitetään mitä täällä tapahtuu”, Matoro toteaa.
Viisikko juoksee kohti Klaanin pääporttia. Se on revitty auki väkivalloin. Prototeräksinen portti on katki, se vaatii valtavia voimia. Klaanilaiset kävelevät Klaanin pihalle. Se on täysin autio, Matoraninruumiita löytyy sieltätäältä. ”Ei punaista mattoa…”, Mahriking toteaa. ”Verenvihreää. Älä ole niuho, käy tämäkin”, Manu lausahtaa.
Matoro on rutiininomaisesti syöttämässä jäsenkorttiaan oven kortinlukijaan, mutta laitteen sijaan seinässä on vain polttoreikä. Manu potkaisee oven kumoon.
Sisällä on vielä valtava kaaos. Tuhoutuneita huonekaluja, sortuneita seinä, klaanilasenraatoja. Metallinen sylinteri näkyy kauempana. Kaksi plasma-ammusta lähtee lentoon, Manun suojakenttävoima torjuu ne. Makuta ampuu itsevarmana varjosalamoita kohteeseen. Ei mitään vaikutusta.
Voyager käveli hiljaa puiden alla. ”Ei mitään moneen tuntiin” Hän ajatteli itsekseen. Yhtäkkiä hän kuuli äänen. ”Surrr” Voyager etevänä metsämiehenä kiipesi puuhun ja asetti nuolen jänteelle. ”Surrr” Kuului taas. Puitten keskeltä tuli esiin musta, nelikätinen laite(Feterra), joka skannasi ympäristöä. Voyager jännitti jousensa ja tähtäsi Feterraan. Nuoli lensi ja osui, mutta osuma jätti vain pienen jäljen Feterraan. Feterra huomasi Voyagerin ja ampui plasmasäteen häntä kohti. Voyager pyöräytti itsensä oksan ympäri, mutta Feterra ampui jo toisen säteen joka osui. Voyager putosi puusta, ja kierähti maassa. Hän veti miekkansa esiin ja hyppäsi Feterraa päin. Hän iski sitä, mutta se veti vain pienen viillon siihen. Feterra ampui Voyageria, ja osui jälleen. Voyager lensi puuta päin. Hän otti miekkansa maasta, ja Iski sitä käteen. Miekka lensi Voyagerin kädestä, ja ennen kuin hän ehti edes tajuta, Feterra ampui taas. Hän kaatui, Mutta hän sai jousensa käteen ja ampui Feterraa kahdeesti samaan kohtaan. Entisen nuolen synnyttämä jälki heikensi kohtaa, ja toinen lävisti sen panssarin. Se meni oikosulkuun, ja hän sai aikaa. Hän otti miekkansa, ja iski sitä kaikin voimin. Miekka läpäisi panssarin, ja mursi Feterran koneiston. ”Surr” Se päästi viimeisen vingahduksen, kunnes se hajosi. ”Parasta mennä” Voyager ajatteli, ja lähti.
Yhä Bio-Klaani Troopperi oli juossut ylempiin kerroksiin portaita pitkin hetken yksin. Kapura oli lähtenyt joitakin minuutteja sitten omille teilleen. Matoraneja ei juuri näkynyt. Kuolleita vain. Yllättäen hän kuuli huudon.
Troopperi astui eräästä oviaukosta huoneeseen. Seinät olivat täynnä mustia palojälkiä, ja kalustus oli mäsänä. Hajonneen tuolin takana oli Matoran, jota lähestyi Feterra.
Huutaen Troopperi syöksähti Feterraa päin vetäen miekkansa esiin. Feterra kääntyi ja ampui plasmasäteen Toaa kohti. Troopperin Hau pysäytti säteen, ja Troopperi iski Feterraan kättä miekallaan. Kuten yleensä, Feterraan jäi vain pieni naarmu. Troopperi yritti hypätä taaksepäin, mutta Feterra otti hänestä kiinni käsillään, ja toisilla väänsi Troopperin miekan hänen kädestään. Se iski. Tulikuuma miekka lävisti Troopperin vatsapanssarit, ja Feterra pudotti hänet maahan polvilleen.
Troopperi tunsi voimiensa ehtyvän. Feterra oli taas Matoraniin kimpussa. Troopperi nousi hitaasti pystyyn, ja hyökkäsi Feterraa kohti.
Viimeisillä voimillaan Troopperi otti siitä kiinni, ja paiskasi sen seinän läpi alas pihalle. Feterra päästi pudotessaan kylmän naurun, ja laskeutui turvallisesti pihalle moottoriensa avulla.
Troopperi makasi miekkansa lävistämänä lattialla. Hänen tajuntansa hämärtyi, kunnes hän näki vain mustaa.
Maan alla, vanhoissa laajoissa betonikäytävissä kaikui askeleiden äänet. Käytävät olivat suhteellisen hyvin, mutta kylmästi valaistettuja. Käytävällä kävelivät kolme henkilöä jonossa, joista keskimmäinen on kahlittu mustavalko ja sininen naispuolinen Toa joka oli riisuttu naamiosta; Sheelika. Sheelikan edessä oli häntä korkeampi, hyvin vahvan näköinen titaani ja hänen takana melkein yhtä korkea, kullanhopeinen Toa. He kävelivät hyvin suorassa käytävässä, kääntyen vain silloin tällöin ilmestyvien tienhaarojen kohdalla eri suuntiin. Jokainen askel vei heidät yhä kauemmat Linnakeesta ja yhä lähemmäksi Klaanin maanalaista tyrmää. Sheelika oli hyvin vihainen. Hän ajatteli, että Adminit olisivat lähettäneet vain Matoralaisia vastaavia märkäkorvaisia Klaanin jäseniä viemään häntä, jolloin hän olisi voinut karata helposti. Sen sijaan he olivat lähettäneet kahta erittäin voimakkaita melkein titaanin kokoisia vartijoita jotka ovat olleet kauemmin kuin melkein kaikki klaanilaiset joita hän oli tavannut tänä iltana. ”Te todellakin tiedätte kuinka kohdella hyvin vieraitanne”, Sheelika iski hyvin sarkastisesti. ”Hiljaa. Vangit puhuvat vain jos vartijat antavat luvan”, hänen edessä oleva titaani vastasi hyvin kiivaasti ja vakavasti. Vartija ei selvästikään ollut henkilö jonka kanssa voi heitellä vitsejä. He jatkoivat marssimista käytävällä. Valot alkoivat himmetä ja käytävä näytti yhä vanhemmilta ja likaisemmilta heidän edetessään yhä syvemmälle maan alle, lähestyen Klaanin tyrmää. Viimein vartijat pysähtyvät, jolloin Sheelika näki edessä painavasti panssaroidun metallioven ja sen oikeanpuolella olevan pienen metallipaneelin, jotka näyttivät paljon modernisemmalta ja puhtaammalta kuin niitä ympäröivät seinämät. Hänen edessä oleva vartija käveli oven viereiseen metallipaneelin luokse ja avasi sen, paljastaen sen alta pienen näppäimistön, kameran linssin ja äänentunnistuslaitteen. Vartija alkoi painella näppäimistöön pitkän koodisarjan ja puhui äänentunnistuslaitteeseen identtiteetinsä: ”BodyGuard, Bio Klaanin kolmen ruutupalkin jäsen. ID. 122151007. Vieressäni Toa Santor…” ”SUPER Toa Santor”, Sheelikan takana oleva vartija lisäsi. ”…Super Toa Santor”, BodyGuard jatkoi, ”Bio Klaanin neljän ruutuplakin jäsen. ID. 1286107 ja yksi vanki”.
Hänen lopetettuaan ilmoituksen, panssariovi alkoi avautua. He kävelivät sisään ja portin sulkeutuen heidän perässä. Sisällä Sheelika huomasi paikan olevan vielä vanhempi ja heikommin valaistettu kuin edelliset käytävät. Hän tuskin edes näki vartijoiden yksityiskohtia. Hetken käveltyä he saapuivat tavanomaisen puuoven eteen. BodyGuard alkoi koputtamaan oveen sillä välin kun Santor piteli tiukasti kiinni Sheelikasta. Oven takaa kuului papereiden ja erillaisten muiden esineiden rysäyksen kun nopeita askeleita alkoi lähetyä oveen päin. BodyGuard yritti koputtaa uudelleen, kunnes ovi viimein avautui ja sen takana ilmestyi hopeavaaleanpunainen, naispuolinen Hauta kantava Toa. ”BodyGuard!”, Toa vastasi hyvin iloisesti, ”Ja Super-duper Toa Santor! Hei!” ”Terve GT”, Santor vastasi takana, ”pitkästä aikaan”. ”Totta, en muista milloin me viimeksi nähtiin toisemme”, GT lausui hyväntuulisena, ”Adminit katsos päättivät, että minä toimisin parhaiten täällä tyrmässä huoltajana”. ”Ymmärrettävä päätös…”, Santor sanoi hieman ivallisesti, mutta GT ei kuunnellut. Piittaamatta keskustelusta, Sheelika vilkaisi Toan takana olevaa huonetta. Huone oli yllättävän hyvin valaistettu ja tilava, jonka seiniä peitti hyllyt ja kaappit, mutta myös koristi metsästysjousen ja eräänlaisen koira-Rahin patsas. Huoneen keskellä oli työpöytä, joka oli suuremmaksi täynnä papereita joista suurinosa ovat pudonneet lattialle. Sheelikan vilkaistua GT viimein huomasi hänet ja kysyi: ”kuka hän on?” ”Hän on Sheelika, uusi vankimme. Tulimme viemään hänet selliinsä”, BodyGuard ilmoitti vakavana. ”Aha”, GT vastasi hieman piittaamattomana ja katsoi Sheelikaan päin. ”Hei”, hopeanvaaleanpunainen Toa tervehti häntä yllättävän lempeästi ja hymyili häntä päin. Sheelika hämmentyi eikä tiennyt miten vastaisi tähän.
Myöhemmin joukko liikkuivat GT:n johdattamana tyrmän pölyisissä ja synkissä kivikäytävissä. Silloin tällöin he pysähtelivät avaamaan tiehen osuvia turvallisuutta varten asetettuja kaltereita ja teräsovia. Kuiskauksia, huutoja ja kirouksia kuului vangeilta heidän kävellessään sellien ohi, mutta GT näytti vilkuttavan pirteästi vangeille ja joskus jopa kysyi miten heillä on mennyt. Sheelika alkoi katselemaan viereisiä sellejä. Hän huomasi heidän edetessä kuinka sellien kalterit näyttivät yhä vahvemmilta. Yhdessä sellissä oli hyvin oudon näköinen yksisiipinen olento joka vain tuijotti heitä hyvin vihaisesti. ”Tekopyhät”, se kuiskasi, ”olette aina väärässä”. Toinen selli mikä pisti eniten silmään oli selli, jonka kalterit olivat peitettynä papereihin joihin on piirretty erikoisia symboleita. Kalterien takana istui pitkä, laiha hahmo jonka kädet olivat suurissa metallikahleissa, hänen silmät ja suut peitettynä huiveihin ja hänen kaulaansa oli ripustettu kyltti jossa ainoastaan luki ”Rikon Sääntöjä”. Kävellessän ohi Sheelika tunsi jostain syystä hyytävän tunteen, että vanki olisi hymyillyt heille noiden huivien takana heidän kävellessään ohi.
Viimein marsiessaan hetken he saapuivat tyhjän sellin luo. GT avasi portin ja Sheelika astui sisään ilman rimpuilua. ”Ettekö aio päästää hänet kahleista?”, GT kysyi viattomana. ”Emme. Hän on aivan liian vaarallinen, sinuna minä en ottaisi riskejä. Meidän työmme on tehty”, BodyGuard vastasi ja alkoi kääntymään Santorin kanssa pois. GT käänsi taas katseensa Sheelikaan päin ja hyvästeli positiivisesti ja lähti myös. Sheelika istui keskellä pimeää selliään eikä voinut tehdä mitään muuta kuin miettiä. Hän yritti ajatella pakosuunnitelmia, mutta mikään ei syntynyt mieleen. Sen sijaan, hän alkoi muistamaan sen hopeavaaleanpunaisen Toan hymy. Se oli nyt ainoa mikä tuli hänen mieleen. Se oli hyvin naivii, hän ajatteli, Toa on aivan liian lapsekas kun käyttäytyi noin ystävällisesti vankejaan päin. Mutta jostain syystä, hän alkoi tuntea jonkinlaisen samaistumisen tähän naiviuuteen päin. Aivan kuin hän tietäisi tämän tunteen ennekin.
Bio Klaanin Linnoitus, monia vuosia sitten
”… Sheelika, kuunteletko minua oikein?”
Mustaan kaapuun pukeutunut, tumman punaista Pehkuita kantava Toa alkoi kysymään Sheelikalta. Sheelika yllättyi hieman eikä tiennyt miten vastata. Hän ei ollut kuunnellut mitä Toa oli kertomassa keskittyessään suuren ikkunan takaiseen kaupunkimaisemaan. ”Öh, no…”, hän alkoi solista hermostuneesti. ”Et siis kuunnellut mitä sanoin?”, Toa kysyi. ”… En. anteeksi herra moderaattori”, Sheelika myönsi pahoittelevasi. Moderaattori huokaisi hieman, ”Sheelika, sinun täytyy ymmärtää. Ei Klaaniin liittyminen ole pelkästään se, että kirjoittelet vain pari paperia ja saat muutaman tervettuliaistoivotuksen Tawalta. Jäsenenä sinulle tulee myös ottaa vastuu jokaisen Klaanissa elävän turvallisuudesta ja noudattaa Klaanimme sääntöjä ja lakeja. Et voi vain laiskotella päivät pitkät talojen katolla”. ”Selvä, ymmärrän”, Sheelika vastasi nöyräästi ja hieman alakuloisesti. ”No, jatketaan tätä huomenna sitten, menehän takaisin uuteen kotiisi lepäämään. Kyllä tämä tästä”, moderaattori sanoi. ”Kiitos, herra moderaattori, kiitos”, Sheelika alkoi puhumaan heti paljon pirteämpänä. ”Kutsu vain DN:iksi”, moderaattori vastasi. ”Kyllä herra moderaattori DN”, Sheelika lisäsi ja juoksi henkevänä ulos suurelta rakennukselta. Sheelika käveli hyvin vilkkaana Linnakkeen teillä. Hänet oli viimein otettu Klaanin jäseneksi, vieläpä Tawan hyväksynnällä! Hän ei olisi voinut olla iloisempi. Kyllä, hän päätti tehdä parhaimpansa Tawan alaisuudessa. Liikkuessaan hän ei huomannut edessä olevaa Matoralaista joka kantoi kädessään kassillisen kirjoja ja törmäsi häneen. ”Oi, anteeksi”, Sheelika lausui hätäisesti ja alkoi auttamaan kaatunutta Matoralaista ylös ja auttoi keräämään maassa lojuvat kirjat. ”Ei se mitään”, Matoralainen vastasi hieman välinpitämättömästi ja käänsi katseensa Sheelikaa päin, ”hei, oletko sinä se Klaanin uusin jäsen?” ”Kyllä, kyllä minä olen. Sheelika on nimeni, hauska tavata”, hän sanoi hyvin innokkaasti Matoralaiselle. ”Ah kuinka sopivasti, olenkin etsinyt sinua kokoajan”, Matoralainen vaihtoi äänensävynsä heti, ”katsos tarvitsen apua yhdessä asiassa, ja ainoastaan te voisitte auttaa minua…” ”Autan mielelläni! Mitä tahansakin se on, autan mielelläni”, Sheelika vastasi. Hän ajatteli, että viimein voisi tehdä jotain hyvää näyttääkseen Tawalle. ”Hienoa”, Matoralainen sanoi, ”nimeni on Rowash. Olen täällä Kanoka-kiekkojen kauppias” ”Selvä on Rowash. Mitä sinä haluat minun tekevän?”, Sheelika kysyi Matoralaiselta.
Rowash hymyili. ”Se on vain pieni palvelus…”
Bio Klaanin Linnake, tyrmä, nykypäivä
”… Se oli vain pieni palvelus”, Sheelika puhui itselleen.
Ämkoo istui pienehkön rakennuksen katolla leikkien huomaamatonta. Hän veti viittansa tiukemmin ympärilleen ja kyyristyi entisestään. Yön pimeys auttoi Ämkoota pitämään itsensä näkymättömissä, joskin hän joutui olemaan jatkuvasti valppaana. Torakat etsivät tunkeilijoita edelleen joten yksikin varomaton liike saattaisi paljastaa Ämkoon sijainnin ja aiheuttaa läjäpäin ongelmia.
Mustanvihreä hahmo lähti hetken kestäneen levähdystuokionsa jälkeen liikkeelle. Ämkoo pudottautui mitä varovaisimmalla liikesarjalla alas rakennuksen katolta laskeutuen pehmeästi ahtaalle kujalle. Kuja johdatti Ämkoon aukiolle, jolla liikkui hajanainen joukko nazorakeja. Ämkoo lähti siitä huolimatta etenemään. Hitain joskin varmoin askelin liikkuva tumma viittasankari onnistui liukenemaan tehokkaasti kaikkiin eteen tulleisiin varjoihin eivätkä torakat ennättäneet huomaamaan häntä.
Silloin jotain tapahtui. Tukikohdan läntiseltä suunnalta kuului voimakas räjähdys keräten kaikkien nazorakien huomion itseensä. Jokainen aukiolla partioivista torakoista kääntyi äkisti räjähdyksen viitoittamaan suuntaan lähtien juoksuun. Ämkoo kuunteli hetken koko ajan kauemmas katoavia nazorakien huutoja ja uskaltautui sitten kohottautumaan täyteen seisoma-asentoon.
Aukio oli tosiaan tyhjä. Hiljainen myös. Ämkoo asteli alueen keskelle, pysähtyi ja käänsi katseensa hetkeksi kohti taivasta.
”Tämä ei ole helppoa”, hän ajatteli. ”Miten löydän sen saamarin palan jos joudun koko ajan piileskelemään tällä lailla?”
Ämkoo käänsi katseensa takaisin maan tasalle ja vilkuili ympäröiviä rakennuksia. Varastoja? Ehkä. Mitä niiden sisältä mahtaisi löytyä? Aseita, luultavimmin. Tukikohta oli todellakin raskaasti aseistettu. Juurikin siitä syystä huomatuksi tuleminen asetti Ämkoon välittömään hengenvaaraan.
Ämkoo huokaisi.
”Oletkohan vielä hengissä, Snowie.”
Lumiukon tilanne huolestutti, eikä Ämkoo voinut kieltää sitä. Kaksikon hajaantuminen oli ollut huono idea. Mutta toisaalta, mitäpä sitä nyt valittamaan. Ämkoo tuskin löytäisi kumppaniaan ihan heti, vaikka yrittäisikin. Paitsi jos…
”Se räjähdys.”
Ämkoo pudisti päätään.
”Se ei olisi Snowien tapaista.”
Ämkoo korjasi repaleisen viittansa asentoa ja valmistautui jatkamaan matkaansa. Pimeyden luomaa turvaa ei riittäisi loputtomiin, joten nyt kannattaisi pitää kiirettä. Ämkoo katsahti nopeasti ylhäällä kiiltävää tähtitaivasta kuin varmistaakseen, mistä suunnasta oli juuri tullut. Sitten hän kääntyi ympäri, kohotti jalkaansa ja… Pysähtyi.
Hän ei ollut yksin.
Ämkoo tuijotti aukion laidalla seisovaa hahmoa. Hahmo tuijotti takaisin.
Tai ei, ei se tuijottanut.
Sillä ei nimittäin ollut silmiä.
Ämkoo ei ollut koskaan ennen nähnyt mitään sellaista. Muutaman metrin päässä hänen edessään seisoi vitivalkoinen, kasvoton olento. Olennon velttoa ja nukkemaista olemusta korostivat yliluonnollisen mittaiset raajat ja kammottava, pitkä kaula. Olento ei liikkunut.
”En huomannut sinua”, Ämkoo sanoi, kätkeäkseen hämmennyksensä.
Olento liikahti. Ämkoo huomasi ensimmäistä kertaa sen selässä roikkuvan aseen. Olento tarttui katanaansa ja toi sen eteensä elottoman oloisesti liikehtien. Sitten olento puhui.
Makuta Nuin tiimi rynnisti torakoiden läpi uudessa voimassaan. Takaapäin ammuttiin, mutta ammukset osuivat aina muihin torakoihin. Kukaan ryhmän jäsenistä ei loukkaantunut enää pahemmin. Pian he olivat käytävässä, joka vei suoraan keskelle pesää. He käyttivät kaikki yhdessä voimiaan tunnelin suun sorruttamiseen. Nyt torakat eivät seuraisi heitä tätä reittiä. Tietysti heillä olisi muita, mutta ne olisivat… muualla.
Klaanilaiset hiippailivat kohti keskuskammiota miettien, mitä se mahtaisi sisältää. He jatkoivat tunnelia pitkin, kunnes saapuivat avarampaan tilaan. Suuren onkalon eräs seinämä oli tasaisen pyöreä ja metallinen, eikä oikein sopinut muuhun maisemaan. Valtavan metallipallon kyljessä oli kulkemiseen tarkoitettu aukko. He avasivat sen.
Sisällä oli jonkinlainen lyhyt käytävä. Virkailijatorakka istui pöytänsä ääressä. Hän näki tulijat ja kirkaisi. Pian hänen päänsä lensi kaaressa huoneen poikki. Leikki oli lopussa. Metallikäytävässä oli yksi ainut ovi. Ovessa luki ”000”. ”Tässä se nyt on, pojat”, Manu sanoi. He avasivat oven ja astuivat sisään.
Huone, tai oikeastaan halli oli valtava. Sinne olisi mahtunut monta Tahtorakia. Seinät olivat outoa materiaalia. Ne tuntuivat jotenkin orgaanisilta. Seinillä muhi jotain elävän näköistä. Jonkinlaisia ”lonkeroita” roikkui sieltä täältä. Ne liikkuivat välillä.
Sitten he huomasivat sen. Se oli iso. Se liikkui. Ei paljon, mutta liikkui kuitenkin. Se oli samaa, likaisen ruskeaa väriä kuin Nazorakit. Sillä oli kuusi valtavaa raajaa. Sen paikoitellen hieman piikikäs ulkokuori näytti muinaiselta, ja siihen näytti kasvaneen levää. Se oli kahlehdittu seiniin ja maahan kiinni, mutta liikkumavaraa sillä näytti silti olevan runsaasti. Sen hyönteismäinen pää jatkui pitkulaisena taakse, ja sen kuolaava, terävähampainen suuntapainen aukesi ja sulkeutui ällöttävästi nytkähdellen. Sen peräpää oli paksun liman peitossa, ja aivan alaruumiin kärjestä avautui tasaisin väliajoin reikä, josta työntyi esiin saman tahman peittämä muna. Se oli Nazorakien kuningatar.
Klaanilaiset katsoivat kauhuissaan tätä irvokasta, limaista, inhottavaa olentoa. Paitsi Makuta Nui: tämä katseli sitä kasvavan säälin ja halveksunnan tuntein. Nyt sen elämän oli päätyttävä. ”Manu…” sanoi Matoro hiljaa. Manu katsoi häneen päin. ”Se on…” ”Kyllä”, Makuta vastasi.
He katsoivat sitä pitkään. Välillä se kierähti toiselle kyljelleen ja korisi epämääräisesti. Se oli reilusti äskeistä Tahtorakia isompi. Se voisi murskata heidät kierähtämällä päälle. ”Tämänkö takia et kertonut meille?” Summerganon kysyi. ”Ette olisi lähtenyt mukaan”, Makuta vastasi. ”Emmekö?” Make kuiskasi. ”Emme…” Matoro sanoi pelokkaasti. ”Se on iso…” ”Niin on. Se pitää tuhota, rakkaat ystävät. Siksi olemme täällä”, Manu sanoi yrittäen kohentaa taistelumoraalia.
Hetken hiljaisuus. ”En olisi aiemmin uskonut Tahtorakin olevan senpäiväisistä vihollisistamme toiseksi isoin ja toiseksi väkevin”, sanoi Keetongu. Summerganon nyökkäsi kalpeana. ”Miten me… tapamme… sen?” kysyi Make. ”Meidän tulee…” Makuta vastasi. ”… niin?” Matoro sanoi. ”En ole itse asiassa ajatellut asiaa.” ”MITÄ?” muut huusivat yhtä aikaa. ”On hieno saavutus, että olemme hengissä täällä asti.” ”Sinäkö siis… toit meidät tänne kuolemaan?” sanoi Keetongu. Raivo alkoi nousta hänen päähänsä. ”Minun oli pakko yrittää tuhota se…” Manu sanoi hiljaa. ”Miksi?” Summerganon kysyi. ”Miksi se on niin tärkeää sinulle?” Make jatkoi. ”Se…”
”Ssssse on hänelle aivan liian tärkeää”, sanoi uusi ääni. Abzumon ääni.
Varjoista astui esiin julma, violettihaarniskainen, mustaviittainen Makuta. ”Ettekö tiedä?” hän sanoi ilkeästi. Makuta Nui katsoi häntä murhaavasti. ”Teidän ihanalla Makutallanne on yhteys torakoihin.” ”Sen voi päätellä kuka hyvänsä”, sanoi Matoro. ”Hän tuntee torakoiden johtajan.” ”Ah, niin”, Abzumo jatkoi. ”Ihanainen 0001. Kuinka kaipaankaan vanhoja, hyviä aikoja.” ”Mistä sinä puhut?” tivasi Suga. ”Minä olin ennen Makuta Nuin työtoveri. Mutta hän jätti minut ja työmme julmasti.” Abzumon kasvoilla oli julma hymy. Suhiseva s oli poissa. Tiimiläiset katsoivat Manua. Tämä oli ilmeetön. Hänen kasvonsa olivat varjossa. Abzumo hymyili yhä leveämmin.
”Siitä on jo kauan…” Abzumo jatkoi. ”Olimme Makutain veljeskunnan jäseniä tuohon aikaan. Kumpikin meistä loi samantyylisiä, ilkeitä, pelottavia hirviömäisiä raheja. Päätimme luoda yhdessä jotain kammottavaa. Jonkinlaisen älykkään rahilajin, joka osaisi lisääntyä massavasti. Kuningatar loisi meille hienon armeijan näitä olentoja.” Makuta hymyili. ”Pikkuinen 000 ei ollut näin suuri vielä tuolloin.” ”Senkin saasta”, Makuta Nui kuiskasi. ”Minä? Älä viitsi, tämä oli sinun ideasi. Miksi kaduit? Miksi jätit minut tämän armoille? Kun arvoisa torakka numero 0001 oli syntynyt, lähdit pois. Häivyit, pois veljeskunnasta, pois luotamme. Miksi teit sen?” ”Minä en ollut, kuten sinä.” ”Voi, kyllä olit. Muistan selkeästi, kuinka juonimme veljeskunnan tuhoa. Minä jätin heidät tässä äskettäin… Nyt olen palannut rakkaideni luokse. Ja sitten tuhoan Bio-Klaanin. Se on tärkeintä. Ja kosto.”
Kaikki katsoivat Abzumoa. Makuta Nui näytti äärimmäisen synkältä. ”Miksi et kertonut meille?” Matoro sanoi. ”Olet salannut kaiken meiltä…” Make jatkoi. Abzumon nauru kaikui huoneessa pelottavasti. Se tunkeutui heidän päihinsä. Se raastoi heidän hermojaan. Se tappoi heidän kärsivällisyytensä. ”Eikö pikku Manu kertonut teille, että me olemme vanhoja kavereita? Eikö pikku Manu kertonut, että me loimme Nazorakit?” Abzumo käkätti. ”Eikö hän kertonut teille… mitään?”
Kaikki olivat hiljaa. Abzumo hykerteli itsekseen. ”Te ette taidakaan tuntea häntä. Ette ollenkaan.”
Abzumo tunsi valtaisan paineaallon osuvan ruumiiseensa. Hän paiskautui päin seinää kirkaisten kovaa. Makuta Nui seisoi paikallaan käsi eteenpäin ojennettuna, siivet auki. ”Onnitteluni, veliseni”, hän sanoi kylmällä, inhottavalla äänellä, joka tihkui vihaa ja raivoa. ”Sait minut suuttumaan.”
Yhtäkkiä 000 liikkui. Tavallista enemmän siis. Se nousi käsiensä varaan ja käänsi ruman päänsä kohti klaanilaisia. ”Ohoo, lapsi heräsi”, Abzumo sanoi. ”Olet huono isä, Manu. Todella huono.” ”Turpa kiinni, kivirotta”, Makuta Nui sanoi kylmästi ja ampui varjosäteen. Hänen voimansa alkoivat palautua. Viha täytti hänen mielensä. Abzumo väisti iskun täpärästi. Hän oli menettää päänsä.
Nazorak-kuningattaren pää oli silmätön. Suuri suu oli täynnä teräviä hampaita. Kuola valui pitkinä noroina lattialle. Se alkoi kääntyillä kohti saalista. ”Pieni torakkavauva lähtee saalistamaan. Ehkä se löytää teidät”, Abzumo ilkkui. Hän nousi ylös ja katosi pian 000:n taakse. Tämä syöksähti klaanilaisia kohti nopeammin, kuin sellaiselta massalta voisi odottaa. Makuta Nui nousi lentoon ja etsi katseellaan Abzumoa. Muut yrittivät pysyä hengissä. Matoro pujotteli torakan käsien välistä toiselle puolelle huonetta. Keetongu yritti avata oven, mutta Abzumo räjäytti sen eteen kiviä jostain korkeuksista. Pian Makutoilla olisi uusi ilmataistelu. Make ja Summerganon yrittivät väistellä 000:aa, joka yritti liiskata heidät. Make ehti kierähtää pois alta, mutta Suga melkein murskautui. Hän ehti kuitenkin tarttua kiinni selälleen kierähtävän 000:n mahasta. Limaisesta ihosta oli vaikea pitää kiinni, mutta Summerganon onnistui hyvin. Nyt hän oli jättimäisen torakan päällä.
Suga tuijotti pedon kitaa vain parin askeleen päästä. Epämuodostuneen leuan pakkoliikkeet kuvottivat häntä. Suusta valuva, pahanhajuinen kuola kuvotti häntä. Koko olento kuvotti häntä. Summerganon kiepautti miekkaa päänsä yläpuolella, ja samanaikaisesti otti harppauksen eteenpäin. Yhdellä taitavalla liikkeellä hän keskitti sekä oman että miekkansa liike-energian sivallukseen, ja hyökkäsi kohti pedon vasenta alaleukaa. Sugan säilä sivalsi suuren palan irti kuningattaren raajamaisesta leuasta. Purppuraa nestettä ruiskusi villisti joka suuntaan, ja Sugan oli vaikea nähdä eteensä nesteen suihkutessa hänen kasvoilleen. Kuitenkin hän jatkoi huitomista, ja leuasta irtosi lisää paloja. Tämä kuitenkin aiheutti kuningattaren karjaisevan tuskissaan, ja pelkkä ääni oli niin kova, että Summerganon tippui olennon vatsan päältä. Maken onnitui kuitenkin lentää toverinsa luo, ja hän nappasi Sugan ilmasta.
Purppuraa ”verta” lensi Matoron päälle. Se alkoi syövyttää hänen panssareitaan. Mitä h-… hän ajatteli, ennen kuin sai päälleen kuningattaren suuren käden. Se puristi häntä maahan. Hän haukkoi henkeään. Abzumo laskeutui hänen vierelleen. ”Onko kivaa, Blacksssssnow?” tämä ilkkui ja aikoi potkaista Matoron naamion irti. Mutta sitten Manu lensi Abzumon päälle tönäisten tämän lattiaan. Abzumo nousi nopeasti ja teki kierrepotkun, joka osui Manun kasvoihin niin, että tämä lensi suoraan 000:n pehmeää ruumista vasten. ”Et ole koskaan ollut mikään lähitaistelija, Manu-parka”, Abzumo sanoi ilkeästi. Makuta Nui nousi ja veti esiin miekan. Abzumo teki samoin. ”Tällainen on tarpeeksi hienostunutta minulle, veliseni”, Manu sanoi ja hyökkäsi. Kummaltakin puolelta jaeltiin iskuja, mutta jokainen torjuttiin. Kumpikin osasi käyttää miekkaansa tarpeeksi hyvin estääkseen toista viipaloimasta itseään. Sitten Abzumo yhtäkkiä lisäsi Manun painovoimaa niin, että tämä rusentui lattiaa vasten. Abzumo heittäytyi koko painollaan miekka edellä Manua kohti, mutta tämä teleporttasi pois hänen edestään. Abzumo huomasi virheensä liian myöhään, hänen miekkansa meni poikki osuessaan lattiaan niin suurella voimalla, ja palanen terästä tunkeutui hänen kätensä läpi. Manu oli nyt hänen takanaan ja huohotti raskaasti.
Kuitenkin, juuri kun Manu oli hyökkäämässä, Kuningattaren valtava raaja heitti tämän kauas Abzumon luota. Hän paiskautui Sugaa kantavaa Makea päin, ja koko kolmikko rysähti hallin lattialle. Keetongu juoksi kolmen Klaanilaisen luo. ”Oletteko kunnossa?” Make avasi suunsa ensimmäisenä: ”Pernani on kestänyt kovempaakin.”
Matoro hyppi ja heitti kuperkeikkoja väistelläkseen 000:n raajojen iskuja. Kuitenkin hänenkin ketteryytensä raja tuli vastaan, ja eräs tälleistä paiskasi Blacksnowin monta metriä ilmaan. Matoro paiskautui hallin lattiaan kivuliaan näköisesti. Abzumo hyökkäsi ainoan tolpillaan olevan Klaanilaisen, Keetongun, kimppuun. Kaksi vahvaa hahmoa kävi tiukkaa vääntöä, mutta kun Makuta käytti lämpökatsettaan, Keltainen Jättiläinen kaatui maahan huutaen tuskissaan.
Makuta Nui oli pökerryksissä maassa. Matoro lojui toisella puolella huonetta. Keetongu paloi maassa. Summerganon makasi tajuttomana Maken päällä. Abzumo näytti voitonriemuiselta. ”Minä voitin, Makuta Nui ja bioklaanilaiset, minä voitin!” Hän kääntyi katsomaan kuningatartorakkaa juuri parahiksi nähdäkseen tämän iskevän valtaisan takapuolensa häneen. Abzumo lensi kaaressa pesän seinän sisään. Kyllä, sisään. Seinään tuli aikamoinen lovi, ja se alkoi sulkeutua Makutan ympärille. ”Eiiih”, tämä voihkaisi, kun seinä vei hänet sisäänsä.
000 alkoi riehua hullun lailla. Makuta Nui alkoi toeta iskustaan. Hän katsoi kuningatarta. ”Me päästämme hänet irti”, Manu julisti. Muutkin alkoivat heräillä. ”M-mitäh?” Make sanoi. ”Hulluko olet?” Torakoiden kaivuun ääniä kuului kivikasan takaa. ”Ne tulevat”, Manu sanoi. ”Me päästämme hänet irti.” ”Hyvä on”, muut vastasivat.
He kohdistivat kaiken energiansa torakkakuningattaren ketjuihin. Ne olivat äärimmäisen vahvat: 000 ei saisi päästä niistä irti, joten niiden tuli kestää. Tämä muodostikin ongelman, kun torakan oli tarkoitus päästä irti. Mutta kyllähän viisikon yhdistetty voima sai kettingit katkeamaan, kun 000 itse repi ketjuja tehokkaasti. Kuningatar pääsi irti, mikä ei välttämättä ollut mikään paras mahdollinen asia torakoille, jotka pääsivät kivikerroksen läpi; kuningatar söi ne. Torakat alkoivat karjua: ”Hakekaa hoitajat!”
Viisikko karkasi ulos ovesta torakoiden läpi. Pian he olivat käytävänhaarassa, jossa ei ollut torakoita. Niiden kaikki huomio kiinnittyi nyt irti päässeen kuningattaren taltuttamiseen.
Pesässä Abzumo oli päässyt jo irti seinästä. Klaanilaiset olivat poissa. Abzumon sappi kiehui. Erikoisvarusteisia torakoita saapui sisään. Heidän mukanaan tuli kenraali 001.
Kenraali 001 katsoi kylmän viileästi vierestä, kuinka erikoistuneet Nazorakit lähettivät aseistaan tainnutussäteitä kohti Kuningatarta. Tässä menisi taas kauan, siitä hän oli varma. Viimeksi, kun 000 oli vapaana, oli mennyt lähemmäs kaksi päivää saada se leppymään.
Sitten Kenraali siirsi huomionsa Abzumoon. Makuta näytti turhautuneelta. 001 asteli pitkän, violetin hahmon luo. ”Päästit heidät sitten menemään.” ”Näemmä.” ”Vaikka olit voittanut heidät jo.” ”Sssssssinun lemmikkisssi oli sse, jonka tähden klaanilaisssssset päässssivät pakoon.”
Kenraali ei jaksanut väitellä suhisevan kummajaisen kanssa. Hän asteli pois metallipallosta, pois riehuvan Kuningattaren luota. Häntä ärsytti. Abzumo ajatteli raivoissaan, kuinka hänen saaliinsa oli päässyt karkuun vain, koska 000 oli heittäytynyt hankalaksi. Ja seinä… oli syönyt hänet. Se oli lievästi sanottuna outoa.
Klaanilaiset juoksivat tunnelia pitkin. He olivat juosseet erittäin pitkään, ja jokainen oli väsynyt. Heidän voimiaan oli koeteltu toden teolla, ja nyt heidän oli juostava kilometrikaupalla pimeässä käytävässä. He näkivät ylöspäin menevät tikkaat. Vapaus! Pian he jo kiipesivät tikkaita pitkin kohti raitista ilmaa. Make pullahti ulos ensimmäisenä. Hän haukkoi henkeään, kuin ei olisi hengittänyt tunteihin. Matoro romahti maahan heti päästyään ylös. Keetongu sai raahattua tajuttoman Sugan pihalle ennen kuin istahti hengähtämään. Makuta Nui käveli sivummalle ja istuutui maahan. Kukaan ei voinut edes arvata, mitä hänen päänsä sisällä mahtoi liikkua, mutta mitä tahansa se olikin, se ei varmasti ollut kovin positiivista.
[spoil]Snowie kirjoitti suunnilleen puolet tästä viestistä. Badum-tish. Puolet kunniasta hänelle.[/spoil]