Aihearkisto: Retro

Vanhan foorumin rope.

Retro

Trooppinen saari: Merimetso

Kommentoi

Sukellusvene

”Montako teitä on?”, radiolaitteesta kuuluva matoranille kuuluva ääni kysyi.
”Kaksi Toan kokoista ja… isohko rahi”, vastasi Ämkoo.
”Rahi? Sukellusveneessä?”
”Kerron koko tarinan myöhemmin. En suostu jättämään sitä tänne.”

Tapiiri kurkisti sisään ohjaamon oviaukosta. Kärsäeläimen onneksi Ämkoo ei ehtinyt huomaamaan sen suusta pilkottavia sormia.

– – –

Snowie huomasi torkahtaneensa. Ämkoo istui tiukasti radiolaitteen edessä, jaellen sinne harvaan tahtiin satunnaisia käskyjä ja komentoja. Vaikutti siltä, että Ämkoo piti yhteyttä saapuviin pelastajiin ihan vain tavan vuoksi.

”Saanko kysyä…”, Lumiukko aloitti.
”Niin?”
”Ketä sieltä on oikein tulossa?”

Ämkoo vastasi kevyellä naurahduksella, muttei suostunut selittämään. Radiolaite särähti jälleen ja tällä kertaa huomattavasti kirkkaamman ja selkeämmän kuuloinen ääni ilmoitti:

”Taidamme olla kohdalla. Tarkistamme.”
”Kaikin mokomin”, Ämkoo vastasi ja painautui ikkunaa vasten. Snowie toimi samoin.

Mitään ei näkynyt. Tummahko merivesi peitti näkyvyyden vallan tehokkaasti. Kaksikko tuijotti meren pimeyteen pettyneenä.

Silloin vihreä akaku-kasvoinen matoran uiskenteli ikkunan eteen. Matoran virnisti, kiskaisi vyötäisilleen sidotusta köydestä ja katosi sitten näkyvistä.

Snowie tuijotti yhä eteensä, eikä sanonut sanaakaan. Ämkoo syöksyi takaisin radion kimppuun.

”Taisitte löytää meidät.”
”Niin todellakin teimme. Tulkaa ulos sieltä. Otamme teidät mukaan seuraavalla sukelluksella. Kai kaverisi osaa pidättää hengitystään?”

Ämkoo vilkaisi Snowieta, joka tuijotteli yhä hämillään ulos ikkunasta.

”Parasta olisi”, Ämkoo murahti laitteeseen ja syöksyi aluksen pimeälle käytävälle.

– – –

Meren yllä liiteli kymmenkunta linturahia. Valtaosa näistä edusti jonkinlaista haukkaa muistuttavaa nopealiikkeistä lajia, ja nämä linnut kiljahtelivat toisillensa tasaiseen tahtiin samalla kun näiden selässä istuskelevat vihreät matoranit jakoivat komentoja toisilleen. Petolinnut jäivät kuitenkin kokonsa puolesta kevyesti itseään moninkertaisesti suuremman valtavan merimetson varjoon.

Lintu oli valtava. Sen pitkä kaula työntyi veltosti esiin olennon solakasta ruumiista. Suurella nokallaan se oli viime sukelluksen aikana napannut mukaansa epäonnisen vasarahain, jota lintu nyt nieleskelikin omahyväisesti.

Merimetson selässä istui Enki. Vihreä akakua kantava matoran Ilmoitti yllään leijaileville kumppaneilleen käsimerkillä aikeensa sukeltaa uudestaan. Enki kaivoi varustevyöltään alkeellisen näköisen hengityslaitteen samalla kun merimetso sulki siipensä ja ojensi kaulansa suoraksi. Linturahi pudottautui veteen ja lähti uimaan huimalla nopeudella kohti pohjaa.

Ämkoo ja tapiiri odottivat lumiukkoa aluksen sivuovella. Snowie syöksyi pian itsekin oven tykö hätäisesti pakkaamaansa tarvikelaukkua kantaen. Lumiukko näytti hieman jännittyneeltä, joskin tämä ei siitäkään huolimatta voinut olla hymyilemättä.

”Millainen alus heillä on?”, Snowie kysäisi kun Ämkoo avasi oven turvalukon.
”Sellainen iso ja kaakattava”, Mäksä vastasi ja kiskaisi oven auki.

Vesi hyökkäsi sisään sukellusveneeseen. Ämkoo tarttui ainoalla kädellään kiinni Snowmanin ranteesta ja kiskaisi tämän mukanaan ulos sukellusveneestä. Tapiiri lähti epävarmoin liikkein seuraamaan kaksikkoa kylmään meriveteen.

Snowie ei ollut varma siitä, mitä seuraavaksi tapahtui. Jokin yksinkertaisesti tarttui kolmikkoon ja lähti sitten kiskomaan näitä miltei väkivalloin kohti pintaa. Kesti hetki, toinen ja sitten Lumiukko haukkoikin henkeä merenpinnan tuntumassa.

Ämkoo nauroi ääneen samalla kun veteen loikanneet matoranit auttoivat mestarinsa yhden haukkarahin kyytiin. Samaan aikaan Enki sitoi köyttä hämmentyneesti röhkivän tapiirin ympärille. Takaisin merimetson kyytiin noustuaan Enki heitti Snowielle köyden jonka turvin Lumiukkokin pääsi valtavan linnun selkään.

”Vau”, Snowie totesi puoliääneen katsellen ympärilleen.
”Nimi on Enki. On ilo tavata”, totesi Snowien edessä istuva vihreä matoran samalla kun merimetso nousi lentoon muutamalla laiskalla siiveniskulla.

Tapiiri törähti sankarillisesti noustessaan ilmaan.

Retro

Hans ja Plaploo

Kommentoi

Bio-Klaanin linnake, näköalatorni

Kaksi matoralaista istuivat pienen pöydän eri puolilla, ja pelasivat lautapeliä. He olivat ainoat henkilöt koko näköalatornissa.

”Hans?” toinen, haaleanvihreä matoralainen aloitti.
”Hm?” hänen pelikumppaninsa vastasi, kohottamatta kuitenkaan katsettaan pelilaudasta. Hän liikutti pientä mönttiä muutaman ruudun kohti laudan keskustaa.
”Eikö… Eikö tämä sotatila tosiaan huoleta sinua?”

Hopean ja oranssin värinen matoralainen katsoi keskustelukumppaniaan silmiin.
”Totta kai huolettaa, Plaploo, totta kai.”
”Niin, mutta-”
”Sinun vuorosi.”

Hetken matoralaiset jatkoivat peliään kaikessa rauhassa. Nappulat pomppivat ruuduilla ja noppia heitettiin. Sitten kuitenkin tapahtui jotain. Molemmat kohosivat äkkiä seisaalleen säikähtäneinä, ja katsoivat toisiinsa.
”Sinäkin kuulit sen?”
”Mikä se oli?”
”Ei aavistustakaan.”
”Se kuului kaiuttimista, eikö?”
”Joo.”

[spoil]Eivät muuten ole minun keksimiä nimiä.[/spoil]

Retro

Trooppinen saari: Radiolaite herää

Kommentoi

Sukellusvene

Ämkoo palasi aluksen ohjaamoon seikkailtuaan taas epämääräisen mittaisen ajanjakson ajan jossain sukellusveneen sisuksissa. Tapiiri oli huomannut tämän ja seurasikin Ämkoota nyt ruokapalan toivossa.

Ämkoo yllättyi huomatessaan, että aiemmin niin kovin väsyneeltä vaikuttanut Snowie hääräsi nyt täyttä häkää rikkinäisen kommunikointilaitteen kimpussa.

”Läpimurto?”, Mäksä uskaltautui kysymään toiveikkaana.
”Tavallaan!”, Snoukka huudahti aivan liian innostuneen kuuloisesti.

Ilman Toa tiiraili ympärilleen. Snowie oli levittänyt koko laukkunsa sisällön pitkin ohjaamoa. Lumiukko oli nähtävästi purkanut osan aseistaan ja käytti niiden osia parasta aikaa laitteen korjaamiseen.

”Satuin muistamaan, että näin kerran Kepen tekevän näin ja…”

Ämkoo ei kuunnellut. Toa nosti maahan pudonneen kuivahtaneen irtoraajan käteensä.

”Ja kerran kun olimme venereissulla, Kepe…”

Ämkoo tuijotti entistä kättään.

”Hänen mukaansa asia menee aina niin, että…”

Ämkoo irvisti.

”Ja kaikenhan saa aina kuntoon jos…”

Ämkoo heitti irtokäden niin kauas kuin ahtaassa sukellusveneessä kykeni. Tapiiri huomasi tilaisuutensa ja syöksyi kätösen perään.

Tunteja kului.

Niin ihmeelliseltä kuin asia vaikuttikin, radiolaite toimi. Snowie ja Ämkoo tuijottivat rahisevaa laitetta pelonsekaisen innostuksen vallassa.

”Nyt vain sitten yhteys Klaaniin, eikös?”, Snowie totesi pirteästi. Ämkoo ei uskaltanut vielä hihkua, vaan nyökkäsi.

Tunteja kului.

”En ymmärrä mikä siinä on”, Snowie totesi kaikkea muuta kuin pirteästi. Ämkoo tuijotti laitetta.
”Olemmeko me liian kaukana tai jotain?”
”Voi olla.”
”Annas tänne.”

Tunteja kului.

”No?”, lattialle istahtanut Snowie kysyi hölmönä. Lumiukko ei ollut ihan varma siitä, mitä Mäksä oikein yritti. Lumiukko lähestyi Ämkoota ja hämmästyi.

”Et sinä ainakaan tuolla tavalla saa yhteyttä Klaaniin, sen minä sa-”
”Hiljaa.”

Silloin laitteen rahina lakkasi. Hetken ajan oli aivan hiljaista, kunnes Ämkoo puhui.

”Täällä johtaja. Salasana: Alku ja Ääri. Saatteko viestini? Kuuntelen.”

– – –

Viidakkosaari, salainen tukikohta

Tukikohdassa kuhisi pitkästä aikaa. Erilaiset käskyt kaikuivat maanalaisen tukikohdan käytävillä kun le-matoranit ryhtyivät kokoamaan meripelastuspartiota.

Hetken kuluttua pelastuspartio nousikin siivilleen ja lähti kohti radioviestin määrittelemää sijaintia.

Retro

Bladis kuulustelee Matoroa

Kommentoi

Bio-Klaani

”Matoro? Onko hetki aikaa?”, hopeamusta Skakdi kysyi, puolijuosten käytävää pitkin.
”On, miten niin?”, Matoro vastasi. Bladevezon otti toaa olkapäästä kiinni.
”Sinun pitää nähdä eräs asia.”, mode vastasi.
”… selvä.”, jään toa vastasi ihmeissään. Pian Matoro oli johdatettu yhteen Klaanin monista valvomohuoneista.

Huone oli melko tumma ja sen seinillä oli usieta monitoreja. Suuren ikkunan läpi näkyy Klaanin pääsali.

Bladevezon, hopean ja mustan värinen skakdi, näpytteli modetunnuksensa koneelle ja sai sen auki. Hän istui pyörivälle tuolille ja avasi yhteen monitoreista yön kamerakuvaa.

”Unohdetaan hetkeksi että olemme kavereita. Osaatko selittää mitä teit Nimdan luona yöllä?”, mode kysyi katsoen jään toaa suoraan silmiin.
”… yöllä?”, Matoro kysyi hölmistyneenä. Hänen katseensa siirtyi monitoriin, jossa hänen hahmo käveli pimeydessä Nimdan luo.

”Niin.”, Bladis vastasi. ”Niin tämä kamera näyttää.”
”Eh. Minä en tiedä mitään.”, Matoro sanoi. Hän koitti kaivella yön tapahtumia. Hän ei muistanut muuta kuin yhden sanan; Nimda.

”Et siis tiedä mitä tuolla tapahtui?”
Matoro tarkensi katsettaan valvontakameran nauhaan. Siitä ei kuulunut juurikaan ääniä.
”Otat Nimdan jalustaltaan, olet hetken paikalalsi, laitat sen takaisin ja katoat”, Bladevezon selitti.

”Minulla on teoria.”, Matoro sanoi, nostaen katseensa pois näytöstä.
”Mitenkä tämän nyt muotoilisi… Siis, Xian matkallani jokin käytti minuun jonkinlaista mielenhallintaa ja yritti tavoittaa Nimdaa. Epäilimme että se oli naamion vika. En tosiaan muista mitään yön tapahtumista.”

”Hmm. Naamiosihan on mielen naamio? Mistä olet hankkinut sen?”, Bladevezon vahvisti.
”Tämä oli kuulemma Makutoiden koe. Löysin tämän Destralilta.”, Matoro kertoi. Hän mietti pitäisikö naamiossa olleesta tekstistä kertoa.
”Makutoja. Pirullista.”, skakdi totesi.
”Tämä on kovin erikoista.”, hän jatkoi.

”On.”, Matoro vastasi myötäilevästi.
”Luulen että sinun kannattaisi vaihtaa naamiota.”, mode ehdotti.
”Enpä sitten tiedä. Tämän mielensuojaus on hyödyllinen Manua vastaan korttipelissä.”, Matoro vastasi.

”Tuota. Katsotaan sitten myöhemmin lisää”, Bladevezon sanoi ja syventyi koneensa ääreen. Matoro katosi valvomosta.

Matoron olo oli kaikkea muuta kuin selvä. Nyt hänen päässään oli rutkasti enemmän kysymyksiä kuin aamulla herätessään.

Retro

Uni Seleciuksesta

Kommentoi

Bio-Klaani, eteläisen matorankylän ympäristö

Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja pitkään kävellyt Summerganon olisi varmaan paahtunut, ellei viileä merituuli olisi raikastanut ilmaa hieman. Summerganon oli lähtenyt aikaisin aamulla matkaan, rannikkoa myöten, tavoitteenaan päästä eteläiseen matorankylään.

Sillä Summerganon oli nähnyt yöllä unen. Unen, jossa hän seisoi autiolla, heinää kasvalla saarella, yksinäisellä kalliolla, johon meren aallot löivät. Taivas oli ollut harmaa ja Summerganonilla oli ollut kaksi seuralaista: kullanväriseen, joskin kiiltoaan jo hieman menettäneeseen haarniskaan sonnustautunut Selecius, joka tuntui loistavan harmauden keskellä, ja Gorath, tuo harmaaseen viittaan kääriytynyt säänpieksemä soturi, jonka tumma panssari oli monet taistelut nähnyt. Kolmikko katsoi laakeiden, vain korkeaa heinää kasvavien niittyjen yli ja näki jossain niiden takana suuren hahmon. Alcarin, petturin, joka yhä kai vaelsi jossain kaukana villien petojensa kanssa. Vaikka välimatka Alcariin oli ollut valtava, oli Summerganon tuntenut tämän katseen unessa. Ja herännyt. Herännyt siihen, kun Alcarin vihaa leiskuva katse oli hänet tavoittanut.

Unessa Summerganonilla oli ollut sininen viitta ja siksi hän lähtikin matkaan. Hän halusi etsiä kutojan matorankylästä, käsityöläisen, sillä Summerganon tunsi palavan tarpeen saada jälleen tuo sininen viitta niskaansa. Summerganonista tuntui, että hänen täytyi parsia ulkoinen olemuksensa jälleen kasaan tulevaisuutta varten. Varusteet Kapuran avulla, viitta matoranien. Koko kävelymatkansa ajan Summerganon oli muistellut kahta toveriaan, joiden kanssa hän oli matkustellut ja auttanut matoraneja syrjäisillä seuduilla. Samantapaisilla saarilla, kuin se jonne he olivat Killjoyn, Kapuran ja Matoron kanssa joutuneet. Hän mietti, missä nuo kaksi toveria, Selecius ja Gorath mahtoivat nyt olla.

Missä he ovat, missä? Ovatko ystäväsi eksysissä?
Koittaako vielä heidän paluunsa hetki?
Käykö vielä joskus Alcarin luokse retki?

Noita kysymyksiä Summerganon mietti mielessään. Sillä vaikka hän oli Klaanin ”turvasatamassa”, kaukana Alcarista, joka tuntui Klaanin murheisiin verrattuan pieneltä uhalta, oli tuo turmeltunut toa yhä jossain kylvämässä kauhua turvattomassa ympäristössä elävien matoranien keskuuteen. Ja vaikka Summerganon oli saanut Klaanista mahtavia ystäviä, muisti hän toki vanhoja tovereitaankin, jotka olivat kenties hekin löytäneet jostain paikkansa. Mutta uni oli tuntunut erityiseltä. Kuin muistutukselta.

Summerganon katsoi taivaalle. Se ei ollutkaan harmaa, vaan aurinko paistoi yhä kirkkaasti. Hän piristyi hieman ja jatkoi matkaansa. Tietämättään, että jossain hänen vanhat toverinsa katsoivat samaa aurinkoa, Sugaa muistaen.

Retro

Elkom

Kommentoi

Bio-Klaani

Aurinko nousi merestä, aloittaen värileikkinsä taivaalla. Horisontti värjäytyi punaiseksi, violetiksi, kellertäväksi ja siniseksi auringon noustessa. Säteiden osuessa Klaaniin mereltä ne tunkeutuivat jokaisesta ikkunasta sisään, valaisten pienet käytävät ja auringonpuoleiset huoneet.

Matoro nousi hitaasti sängystään. Aurinko paistoi suoraan ikkunasta häntä kasvoihin.
Jään Toa nousi istumaan ja kokeili päätänsä kädellään. Hän tunsi itsensä väsyneeksi ja hänen päätänsä särki.

Ikkuna revähti auki ja viileä aamuilma syöksähti sisään huoneeseen. Matoro seisoi suuren ikkunan edessä katsellen eteenpäin. Hänen huoneestaan näki suoraan ensin Klaania, sitten metsää, Mt. Ämkoon reunaa ja meren. Toa huokaisi nojaten ikkunlautaan. Viileä ilma piristi häntä huomattavasti.

Matoro lähti huoneestaan kävelemään pitkin Klaanin käytäviä. Hän kulki pari kerrosta alemmas hissillä ja saapui lasiseinäiseen Chat-Kahvioon. Tämä Klaanilaisten suosittu ajanviettopaikka oli sisustettu suurilla punaisilla sohvilla ja pöydillä sekä tiskillä, jossa matoran hoiti tilaukset.

Seinällä oli taulut neljästä administa sekä useita muita kuvia. Ne piristivät kylmiä, harmaita ulkoseiniä. Kahvion sisäseinät olivat käytännössä lasia, joten sieltä näki hyvin käytävään.

”ELKOM!”, tiskin takana istuva ga-matoran tervehti pirteästi. Kukaan ei tiedä mistä tämä tervehdys tulee, mutta se on vakiintunut käyttöön kahviossa.

Matoro tervehti takaisin vähemmän pirteästi ja istahti syvälle punaiseen sohvaan.
”Miksi täällä ei ole ketään näin aamuisin?”, hän mietti.

[spoil]Mielenkiintoinen fakta about tästä on se, että minun oma aamuni oli tismalleen samanlainen.[/spoil]

Zakaz, Kuolleen Ruki-Kalan Tavernan takapiha

Urhea skakdi iski jatkuvasti hänen puisen vankilansa kantta. Vaikka hänen voimat alkoivat uupua, eikä sen puoleen suolaliemessä uiskentelukaan hyvää tehnyt, hän löi yhä varmemmin tietään ulos. Puinen kansi antoi joka iskulla pari milliä periksi ylöspäin, mutta kestäisi vielä pitkään ennekuin se irtoaisi.

”Näitkö kenen mukaan se juoppo meni?”, mustanpuhuva skakdi kysyi toveriltaan. Keltaisen ja vaaleansinisen värinen salaman skakdi katseli erikoisilla kiikareillaan dyynejä.
”Kaksi kaapuheppua ottivat Warrekin mukaansa.”, tämä sanoi. ”En nähnyt tarkempaan mihin he menivät.”
”Me siis kadotimme ne!”, musta skakdi huudahti äreissään. Hän potkaisi seinän nojalla olevia kymmeniä tynnyreitä.

”Pitäisikö meidän ilmoittaa Kenraali Gaggulabiolle?”, maan skakdi kysyi.
”En tiedä vielä. Tämä voi olla joko aivan turhaa tai sitten jotakin hyvin tärkeää.”, nais-skakdi vastasi. Hänet tunnettiin siitä että kukaan, kuka on hänet suututtanut, ei ole selvinnyt ehjänä.
”Etsimmekö heidät uudestaan ja varjostamme?”, lähinnä gorillana toimiva maan skakdi kysyi.
Sanaakaan sanomatta salaman skakdi lähti. Toinen lähti juoksemaan kömpelösti tämän perään.

Suolakurkkutynnyri vieri vinhasti alas kivikkoista mäkeä joka alkoi heti Tavernan takana. Skakdilla oli suuria ongelmia hengittämisessä, sillä suolalimi heittelehti edestakaisin, eikä se jättänyt erityisen paljao tilaa. Skakdi oli kuullut jotakin Gaggulabion agenttien puhetta, mutta hän ei välittänyt nyt siitä.

Tynnyri osui isoon kiveen. Skakdi kiljaisi törmähdyksessä. Puinen tynnyri suoritti ilmalennon ja osui kovaa kivikkoon mäen alapäähän.
Suolalientä valui jostakin pienestä murtumasta pois. Skakdin sisällä syttyi pieni toivonkipinä – jos tynnyri on rikki jostakin, sitä voisi rikkoa lisää. Skakdi aloitti taas paukuttamisen.

Retro

Peelon laivanupotus

Kommentoi

Skakdien sukellusvenetukikohtahärveli, lähellä hautasaaria

”Ollaanko pian perillä” Tummanpunainen Skakdi orähti laiskahkosti toiselle, joka selvästi ohjasi sukellusvenettä ruostuneella ruorilla.

”Pyöreät kolme tuntia, noin. Käy vaikka kannella kävelyllä, pääset puhumaan kaloille” Punertava skakdi vastasi, selvän sarkasmin sävyllä.

”Heko heko, vitsiniekka” vihertävä skakdi örähti takaisin närkästyneenä.

Aluksella tosiaan oli yksi vitsiniekka, mutta se ei ollut kumpikaan näistä skakdeista, eikä yksikään niistä lukuisista muista tuolla samalla aluksella. Vihertävä skakdi käveli hämärää käytävää pitkin ruumassa, ja yskähteli välillä kaikesta pölystä jota hänen askeleensa ilmaan lennättivät. Eräästä huoneesta kuului kolahdus, ja skakdin pää kääntyi reaktionomaisesti ovea päin. Kuului pieni nirskahdus, ja kuristuksen ääni. Skakdi otti reidestään pistoolia muistuttavan, nelipiippuisen pyssyn käteensä, ja huusi: ”Onko siellä joku? Ja jos on, vastaa ennen kuin rei’itän kasvosi”, ja vastaukseksi kuului pieni narahdus.

Skakdi hämmentyi tästä suuresti, nosti aseensa, ja suuntasi sen pimeän huoneen avautunutta ovea kohti. Yhtäkkiä sieltä lensi sinertävä skakdin pää, josta läiskähti verta hänen jaloilleen. Skakdin kasvoille nousi inhon ilme, ja hän heitti huoneen keskelle pienen soihdun, joka oli tarpeeksi valaisemaan koko huoneen.

Skakdi asteli itsevarmana huoneeseen osoittaen aseella ympäriinsä, tarkistaen joka nurkan, ei mitään. Ei yhtään mitään. Skakdi oli nyt erittäin hämmentynyt, ja vilkaisi taakseen. Siellä se pää vielä lojui, ei se ollut näky. Hän tunsi sen kolahtavan polveensa. Hän kääntyi katsomaan takaisin huoneeseen, ja siinä samassa ovi kolahti kiinni. Skakdi kääntyi ovea päin säpsähtäen, ja hetken päästä kuului polkaisu, ja soihtu sammui. Skakdi vilkuili ympärilleen pelon vallassa, kunnes näki pienen, vihreän pisteen huoneen päässä.

Chink

Kapteeni katseli tyynesti ohjaamon ikkunasta ulos. Vain pikkukaloja, ja muutama rapu siellä täällä. Sitten lasiin tuli iso määrä verta, joka peitti koko lasin hetkeksi, mutta pyyhkiytyi veden paineesta nopeasti pois. Jäljelle jäi vihertävän skakdin ruumis. Juuri sen, jolle kapteeni oli puhunut aiemmin.

Kapteeni kauhistui näkemästään, mutta ennen kuin ehti kuuluttaa alukselle tunkeilijasta, hänen rinnastaan tuli läpi terä.

Skakdijoukkio oli kerääntynyt sukellusveneen ruumaan tutkimaan ääniä mitä sieltä oli aiemmin kuulunut. Ennen kuin he ehtivät tutkia asiaa tarkemmin…

Alus räjähti.

Tummanpuhuva hahmo ui pintaa kohden pinetä vihertävää venetta kohti, virnuillen, samalla kun skakdialuksen hylky upposi syvemmälle ja syvemmälle.

Retro

Trooppinen saari: Sukellusveneapatia

Kommentoi

Sukellusvene

Ämkoon askeleet kolisivat sukellusveneen metallilattiassa hänen saapueassaan ohjaamoon. Saapuessaan sisään hän näki toverinsa retkottamassa veltosti ohjaajan tuolilla.
”Snowie?”
”Mhmhm?”
”Edistystä radion kanssa?”

Lumiukko työnsi jalallaan tuolin ympäri, ja katsoi Ämkoota harvinaisen apaattisesti.

”Ei niin mitään. Enkä saa enää yhteyttä Visokkiinkaan. Enkä varsinkaan saa tätä venettä käynnistettyä. Olemme oikeasti aika pahassa jamassa.”

Ämkoo kumartui ohjauspöydän ääreen, ja tarkkaili radiota hetken. Se kuitenkin pysyi pimeänä, ja hän suoristui pian ryhtiinsä. Snowman jatkoi puhettaan näyttäen epätoivoiselta.

”Et löytänyt paatin takaosista mitään hyödyllistä?”
”Sikäli kun emme aikoneet järjestää kaalifestivaaleja, niin en.”

Lumiukko väläytti pienen, väsyneen hymyn, ja alkoi taas radion törkkimisen.
”Aina on kuitenkin yritettävä. Eikö?”

Ämkoo poistui ohjaamosta hymyillen hieman itsekin.