Dox ja Tarkk’ampuja kiiruhtivat valtavan akveduktin juurella kohti sivualuetta, jossa heidän oli määrä auttaa kolmea mottiin jäänyttä liittolaista. Parhaansa mukaan he välttelivät aluetta hallussaan pitäviä sotilaita. Taistelu jylysi heidän ympärillään; Ristiretkeläisistä suurin, punainen, nelijalkainen jättiläinen, tulitti murskaavaa tykistötulta kaupungin ylle muutaman korttelin päässä. Pienemmät ristiretkeläiset raivasivat katuja yksi toisensa jälkeen Nimdan riivaamista mustahaarniskaisista joukoista. Toisaalla nämä sotajoukot puolestaan löivät maahan ristiretkeläisiä.
He olivat jo vihollislinjojen takana. Nurkan takaa ilmestyi kolmen sotilaan ryhmä, mutta ampuja niittasi ne nopeasti seinään sulasta metallista koostuvilla, oranssihehkuisilla ammuksillaan. Dox tähysti ympärilleen; ei muita vihollisia näköpiirissä. He juoksivat tien yli.
Ampuja huusi jotain kehottaen Doxia väistämään. Tämä hyppäsi viime hetkellä sivuun, kun siivekäs, lentävä ja vaaleansininen ristiretkeläisolento iskeytyi viereiseen rakennukseen lyöden lumikimpaleita muistuttavia valkeita kappaleita ilmaan. Tämä kivivyöry oli vähällä hukuttaa Doxin ja Ampujan alleen. Viime hetkellä he väistivät putoavia lohkareita. Lentävä olento rysähti maahan heidän viereensä, yhtä kuolleena kuin kivet.
Ilma sakeutui kalkkimaisesta tomusta. Mitä ainetta rakennukset ikinä olivatkaan, ne eivät kestäneet taistelun niihin kohdistamia iskuja. Tämän taistelun lopulla kaupungista ei olisi paljoakaan jäljellä, Dox ajatteli.
Pölypilven suojissa Dox ja Ampuja jatkoivat eteenpäin. He olivat pitkällä kadulla, joka kulki kaupungin päästä päähän. Muutaman korttelin päässä vaaleanruskea, kolmijalkainen olento kohtasi loppunsa mustan sotilasrykmentin kourissa. Näiden kohtaloksi puolestaan koitui jättimäinen tykistönammus. Räjähdys ylsi helposti Doxin ja Ampujan luokse saakka. Ampuja kohotti oikean kätensä kohti lähestyvää tulimerta, ja hohtava, sinertävä voimakenttä ilmestyi heidän suojakseen. Se leikkasi läpi vyöryvän tulen kuin kivi kosken alativirtaavaisen veden.
Kuin Hau. Dox oli huomannut monien ristiretkeläisten kykyjen muistuttavan suuresti Kanohi-naamioiden voimia. Näiden olentojen todellinen luonne ei vieläkään ollut käynyt Doxille selväksi. Ehkä he olivat Toia, jotka kauan sitten joutuivat Verstaan vangeiksi. Ehkä Verstaassa oli aukkoja rinnakkaisiin todellisuuksiin tai ehkä jopa täysin ennenkuulemattomiin maailmoihin. Oli miten oli, ne eivät tavallisia matoranien maailman asukkaita olleet.
Räjähdys oli pyyhkinyt pois suuren osan viereisen, kymmeniä metrejä korkean laatikkomaisen rakennuksen kyljestä. Niin paljon, ettei se yksinkertaisesti pystynyt tukemaan yhä ehjiä ylimpiä kerroksia. Painovoima vaikutti tässä maailmassa ikävä kyllä aivan normaalilla tavalla, ja suunnaton kivikolossi lähti kallistumaan Doxia ja Ampujaa kohti. Ampuja käänsi kilpensä kohti ylhäältä lähestyvää massaa, vaikka se ei varmasti riittänyt sen torjumiseen.
Verstas
Ignika ihmetteli, missä kaikki olivat.
Nimdan kaupunki
Kuin jumala koneesta ilmestyi keltainen välähdys, ja vain silmänräpäyksen kuluttua Ampuja ja Dox olivat turvallisen matkan päässä monumentaalisesta, savuavasta rauniosta. Keltainen oli olento, jonka punaisin sotamaalauksin koristetut kasvot toivat Doxin mieleen kanohi Kualsin, pikamatkustuksen naamion. Sitten se oli taas poissa.
Dox haukkoi henkeään. Yllättävä pelastus ei näyttänyt hämmästyttäneen Tarkk’ampujaa. Dox ei ollut myöskään päässyt täysin selville näiden olentojen keskinäisistä kommunikaatiokeinoista. Ehkä se oli telepatiaa. Tälle vahvistuksen olisi saanut vain taidokas Suletun käyttäjä.
Dox ja Tarkk’ampuja jatkoivat matkaansa. Dox vilkaisi taivaalle, haisteli ilmaa. Taivaan pilvet tummenivat, ja ne alkoivat kertyä kaupungin keskustan ylle, pikkuhiljaa, uhkaavasti, kuin aina silloin, kun pimeyden voimat kerääntyvät jossain.
Kaupungin keskellä oli valtava temppeli.
Nui-Koro, komisario Harkelin asumus
Kepe pudisti päätään ja keskittyi taas keskusteluun. Neljä hahmoa istuivat lomautetun poliisin olohuoneen nukkaisilla sohvilla, eikä kukaan oikein osannut sanoa mitään. Harkel ei näyttänyt luottavan vieraisiinsa ja Snowie tuijotti väsyneesti Po-Matoralaisen viiksiä. Ne olivat niin tuuheat. Ujo Matoralainen Suflery näytti pelokkaalta ja pysyi ilmeisen tyypillisesti täysin vaitonaisena.
Huoneen tapetoidut seinät olivat suttuisen harmaat, vaikka ne kovasti koettivatkin olla valkeat. Korkea ruutuikkuna ei sekään varsinaisesti kiiltänyt puhtauttaan, mutta valaisi kuitenkin olohuoneen. Laudoitetun lattian miltei täysin peittävä punaruskea matto näytti siltä, kuin olisi palvellut liian monta vuotta liikaa väkeä, jotka käyttävät liikaa liian likaisia kenkiä sisätiloissa. Mahonkipuiset kirjahyllyt näyttivät voivan pahoin.
Kepe yritti saada tilanteeseen vähän eloa, ja läimäytti valkoista toveriaan olalle, jotta tämä lakkaisi tuijottamasta viiksiä. Niin paljon viiksiä. Häh mitä juu niin. Tuota, öh, herra poliisimies, ymmärrämmekö oikein, jos oletamme sinun sijoittuneen hieman huonoon valoon kaupunginkaartin eläväisellä näyttämöllä?
Komisario Harkel haroi viiksiään. Mitä tarkalleen ottaen tarkoitatte? No siis, sinä varmaan muistat kun kohtasimme pormestarin työhuoneessa ja sinä ikään kuin moukutit minua ja sidoit minut koska sitähän on vähän vaikeata unohtaakö? Tuota. Kö. Kepe hautasi kasvonsa käsiinsä. Hienoa. Niin siis, että kun se vaikutti vähän lainsuojattomalta ja sitten vielä kaupunginkaartin majassa päässä sanoivat sinun olevan, eeh, syrjässä, niin ajattelimme että sinulla on jotain meneillään.
Mustaa Faxonia ja muhkeita viiksiä (tärkeää) kasvoillaan kantava Harkel näytti mietteliäältä. Kyllä, minulla taitaa tosiaan olla jotain meneillään. Snowie innostui paljon, ja niin teki myös Kepe, joka ei kutenkaan vääntänyt kasvojaan samanlaiseen autuaaseen hymyyn. Loistavaa, Lumiukko höpäji. Ja se jokin liittyy siihen, että… Pormestari on pahis?
Harkel nousi seisomaan sohvaltaan. Pahoitteluni siitä työhuonevälikohtauksesta. Luulin sinua pormestarin kätyriksi. Olette aivan oikein hänen suhteensa, kaupunkimme johtajalla ei ole puhtaita nauriita nyytissään. Saanko tarjota arvon herroille ja neidille kahvit?
Klaanilaisten myönnyttyä ja kiitettyä ja Sufleryn pudistettua vaisusti päätään Harkel poistui huoneesta. Olimme oikeassa, Snowie hehkutti. Niin, no, pormestari kyllä lähetti salamurhaajia peräämme, joten liekö sinänsä ihme, mutta edistystä on kuitenkin tapahtunut, Kepe vastasi. Tiedätkö. Jos pormestari on valmis menemään näin pitkälle, luuletko, että hänellä saattaisi peräti olla Nimdan siru?
Snowie suki mielikuvituspartaansa ja näytti tuumailevaiselta. Se se vasta edistystä olisikin, eikö vain? Sitten hän suki mielikuvitusviiksiään, koska oli kateellinen. Se olisi. Ja sinä näytät naurettavalta, sinähän tiedät sen? Kepe huiskautti kädellään Snowien ilmaa pyöritteleviin sormenpäihin. Sinun silmiesi tähden. …
Kronksihdus!
…eeh, mikä se oli? Kepe äimäili. Ei kuulostanut kovin hyvältä-ääää!
Tiedemies suoraan säikähti, kun olohuoneeseen asteli viisi mustiin kaapuihin verhoutunutta hahmoa. Kolme oli lyhyenlaista, ilmeisen Matoralaista, ja kaksi muuta Toan mittaista, ja ne eivät selvästikään piitanneet laista. Koska olivat palkkamurhaajia, jne.
Skakdi ja Vortixx kaivoivat tikarinsa esiin.
Uljaat klaanilaiset sankarit nappasivat Sufleryn matkaansa ja laukkasivat keittiön puolelle paiskaten oven perässään. Harkel äimistyi, kun klaanilais-kaksikko raahasi hänen vaatimattoman keittiönsä esineistöä oven eteen. Jyskytys oli kova, kun palkkamurhaajat pyrkivät hakkaamaan ovea irti saranoiltaan. Mitä, viiksekäs poliisimies reagoi, kun kaksi klaanilaista kaivelivat laukuistaan aseistusta. Paitsi että laukut olivat unohtunet olohuoneen puolelle. Voi mätäkäpälä, emme me varmaan jättäneet niitä tuonne. Varmaan jätimme.
Suflery katsoi menoa hiljaisena. Harkel kaiveli tiskipyötänsä alta isoa jotakin. Har haa! viiksekäs sankar huudahdti kiskaistessaan esiin kaksikerroksisen Kanoka-heittimen. Nui-Koron sotilaspoliisin tavaramerkkiase oli tehokas kriminaalinnappain: Heikentävä kiekko teki rikollisesta helpon kohteen, kun taas suurentavan levyn vaikutus teki konnan pakenemisesta mahdotonta.
Jytäym ja ovi oli apposen auki, sekä viisi pormestarin palkollista palkkamurhaajaa murhaavan näköisinä.
Kaaos levisi ilmoille. Koska ovi oli ilmeisen kapea ja siitä yritti yhtä aikaa survoutua sisään puolikymmentä puukkomiestä, ei näihin ollut vaikeaa osua. Snowie nappasi pöydältä puisen kaulimen ja heilutti sitä kuin paraskin miekkamies, mikä näytti hämmentävän hupsulta. Kepe taas nappasi nurkasta – kuinka ollakaan – vaahtosammuttimen, kalautti puolivahingossa sen perällä mikälienaamaista matoriania kalloon ja prötsäytti sammutusvaahdon vihollislauman kasvoille.
Viiksekäs Harkel näki tilaisuuden koittaneen, viskaisi kiekonheittimensä sivuun (ampumatta ainoatakaan laukausta?) ja hyppäsi vaahdon väliaikaisesti sokeuttaman skakdin naamalle. Kepe heitti vaahtosammuttimenraadon Vortixxia päin, joka tömähti selälleen lattialle. Suflery pysyi poissa muiden tieltä.
Snowie nappasi lattialta Harkelin (muistakaa viikset) pudottaman kanoka-laukaisimen. Kaksi matorania hyppäsi yht’aikaa veitset ojossa Snowieta kohti, mutta Kanokat kävivät kuitenkin näppärästi kilvestä ja heikennystyypin kiekko jakoi voimaansa sen pintaan kalahtaneisiin puukkoihin. Niiden terät katkesivat siististi saumakohdista (saumoja puukoissa? Kuinka halpaa tekoa) useiksi palasiksi. Matoranit katsoivat yhteen ääneen ihmeissään käsissään olevia tynkiä. Snowie kamppasi molemmat kumoon ja istahti päälle.
Siinä ollessaan Snowie katsoi kiekonheittimen kahta levyä. Heikennys ja suurennus. Sitten hän katseli pientä poliisimiestä, joka taisteli voimakasta Skakdia vastaan. Lumiukko nappasi suurennuskiekon pois laukaisuasemastaan, ja sihtasi palkkamurhaajaan. Skakdi maistoi heikennyskiekkoa, mikä tasoitti Harkelin ja mustakaavun mähinää huomattavasti. Sitten pullea sankari asetti pelkän suurennuskiekon asemiin, ja laukaisi kohti Harkelia.
Viikset ja muukin poliisimies kasvoivat silmissä, ja pian olikin jätti-Matoralainen saanut aluksi vertauskuvallisen ja sitten kirjaimellisen niskalenkin heikenneestä Skakdista.
Kepe kurotti takintaskuunsa ja kaivoi sieltä punaisen lapasen. Snowie, Harkel ja Suflery heittivät kaikki tähän hieman kummastuneen katseen.
”Miksi ihmeessä en muistanut tätä aiemmin. Hyppää pois tieltä viiksinesi, Harkel. Sinä myös, Snowie.” Nämä tekivät niin. Maahan liiskattu Skakdi näytti hölmistyneeltä. Samoin kaksi veitsipuolta matorania. Se kolmas matoran ja Vortixx olivat taju kankaalla.
Kepe kiskaisi hanskan käteensä ja otti badasseimman mahdollisen asennon, tumppu kohti salamurhaajia. Hohtavasta käsineestä tulvahti kirkas energiakenttä, joka näytti sangen yliampuvalta. Hetkeä myöhemmin salamurhaajien viisikko oli ison kuplan sisässä. Snowie ja Harkel kertasivat edellisen lauseen päässään. Kuplan. Skakdi käräytti sormensa koetettuaan tökätä sitä. Tämän katse oli myrkyllinen.
”Joo, tämä hanska käyttää kanohi Hauta vangitakseen viholliset voimakentän sisään. Näppärää, eikö?” Kepe kehuskeli.
Hän oli laskemassa kättään, mutta voimakenttä alkoi väreillä uhkaavasti.
”…Ai niin.”
Snowie tirskahti.
Hetkeä myöhemmin he olivat saaneet rakennettua keittiöjakkarasta, parista kattilasta ja puulusikasta telineen, joka piti epäkäytännöllistä voimakenttägeneraattoria tismalleen siinä kohdassa, jossa kenttä oli luotu, ettei se olisi hajonnut. ”Miten niin hankalaa? No, ainakin se näytti siistiltä”, Kepe puolustautui. ”Nyt, kukaan ei hipaisekaan tuohon jakkaraan, okei?”
Harkel haki lupaamansa kahvit (hän joutui huoneeseensa palatessaan kiertämään koko asunnon ympäri, sillä keittiön ja sen välinen oviaukko oli vähän niin kuin tukossa). ”Tuota, mihin me jäimmekään?” hän aloitti. ”No tuota noin, kaiketi siihen miten Pormestarin nauriit nyytissä eivät ole priimaa?” Snowie totesi Harkelin viiksille. ”Aivan. Odottakaapas”, tämä ilmaisi ja nousi ylös tuolistaan. Hän kaivoi lipaston laatikkoa ja nosti pöydälle paksun, ruskeakantisen kansion. ”Tässä kansiossa ovat kaikkien kaupungin asukkaiden tietojen kopiot.” ”Eehmm… minkä tietojen?” ”Verotietojen.” Kepe ja Snowie vilkaisivat ensin toisiinsa, sitten Harkelin viiksiin. ”…Mutta miten ne liittyvät Nimdaan?”
”Mikä Nimda? Verovilpistähän me pormestaria koetamme saada kiinni.”
[spoil]Splerf. Tästä Nui-Koro-osuudesta jotain puolet on Snowien tekemää, ja häntä saa aika lailla kiittää koko kohtauksen olemassaolosta. Ja musiikkivalinnat ovat taas tätä kolmelta aamuyöstä -kuraa YT:n pohjalta. Nyt en saa päästäni sitä mielikuvaa että Harkelin viiks-… Harkel asuu vanhassa aateliskartanossa. Näin asian laita ei kuitenkaan ilmeisesti ole. Ohjelmassa on (oli) myös aamuyön piirtopöytäleikkiä, joka on yksityiskohtaspoilereiden välttämiseksi suttuista. Ihan tosi.[/spoil]
Harmaanmustan tooan raskas haarniska paukkasi itseään vasten tämän kävellessä ohutta, vuorenrinteelle syntynyttä polkua. Hän käänsi päätään vasemmalle, Siellä häämötti suuri horisontti jota koristi laakea metsä. Tooan katse kääntyi hieman alas. Alhaalla taasen häntä odotti silmitön pudotus, kuskainen loppu, jos ei olisi varovainen. Ei sillä, että hänellä omasta mielestään olisi mitään hävittävään, Ei hän silti pitänyt pudottautumista järkevimpänä vaihtoehtona.
Tooan oikea hartiasuoja hankasi kallionseinämää vasten, jättäen siihen naarmuja. Hän ei kuitenkaan tuntunut välittävän tästä, vain jatkoi taivaltaan polkua pitkin. Varoen, harteikkaan hahmon perässä kulki muaka. Jo hieman pentua isompi, mutta vielä aikansa päässä täysikasvuisuudesta. Se ei tuntunut tietävän lainkaan määränpäätä. Vain seurasi somaa isähahmoaan. Nähden toivon pienokaisen tulevaisuudessa Blezer, antoi paran seurata. Olihan hän sentään päätänyt tämän äidin elämän.
Kapea polku alkoi levenemään samalla sen noustessa yhä vain jyrkemmin ylös. Pian kaksikko saapui avaralle kielekkeelle. Tuolla kielekkeellä oli selvästi leiriydytty aijemminkin. Blez veti syvään henkeä, istahti alas ja katsoi kämmeniään. En tiedä kauanko ruumiini enään kestää tätä. Ruumista ja sielua ei ole tehty erotettaviksi toisistaan. Hän huokaa ja katsahtaa muakan poikasta. Mutta ethän sinä moista ymmärrä.
Blezer pyyhkäisee kyyneleen alun silmäkulmastaan ja nousee ylös. Ei… Minun täytyy jatkaa… On pakko selvitä huipulle. Toan turtuneet jalat raahasivat loppua tämän ruumiista ylös vuoren rinnettä. Hänen jo valmiiksi väritön ulkoasu oli muuttunt entistä tummemmaksi, Jopa maskinsa oli nyt täysin harmaa.
Alkoi satamaan lunta. Hiutaleet laskeutuivat Blezerin harteille. Hän ei ollut eläessään pitänyt pieniä lumen hiutaleita painavina. Vuoren huippu ei enään ollut kaukana, Vain muutama askel ja hän olisi määränsä päässä.
Blezer huohotti tasaiseen, mutta nopeaan tahtiin. Hänen voimansa olivat aivan viimeisillään. Kumartuen kohti lumista kraateria hän piirsi hankeen kuvion ulkomuistista. Toa astui sen keskelle ja lähes äänettömästi kuiskasi sanaparin. Tämän jälkeen hangen päältä alkoi nousta jäinen usva kohti Blezerin päätä, jäädyttäen tämän ruumiin. On suuri sankari sinulle pelastuksen tuova. Hän sanoi juuri ennen kuin hän sulki silmänsä ja jäätyi päälakeaan myöten. .
”Miten on mahdollista, että alle kilometrin säteellä ainut oleva puu on se mihin törmääm-n”, robotti ihmetteli ja käännähti katsomaan matoranin raatoja hetkeksi.
Robotti käveli tylsistyneenä eteenpäin kivikkoisessa maastossa. Metsää siinti edessäpäin. Hyppien pienten kivien ylitse ja hieamn nopeuttaakseen matkaansa käyttäen avuksi rakettikenkiään joilla sai vähän lisävauhtia ja metsään päästyään hiljensi sillä näki jotain edessäpäin ja sitten pysähtyi tarkkailemaan. Kuusiraajaisia, aseilla varustautuneita ruskean, harmaan, mustan ja puanisen erisävyissä olevia torakkamaisia olentoja. ”Tiedätkös 1006”, Yksi niistä sanoi.
”No?”, Päästä punertava torakka kysyi. ”Täällä rannikolla on tappavan tylsää. Ikinä ei tapahdu mitään mielenkiintoista. Jokunen matoran juoksee ohi… kuukaudessa ja se pitää sitten ampua”. Siihen tulee nyt muutos… Torakka hätkähti ääntä joka kuului hänen takaansa, sitten mustakaapuinen olento hyppäsi esiin pusikosta torakan eteen, tarttui aseeseen joka makasi maassa ja ampui tämän, tämä kaikki tapahtui noin kahdessa sekunnissa ja toisen torakan havahtuessa uniltaan kaapuneito työnsi jalkansa tämän naamaan ja käynnisti rakettimoottorinsa polttaen torakan naaman tunnistamattomaksi möykyksi.
Kolmas etäällä oli havahtunut ja lähestyi robottia. Robotti kaivoi esiin mukaan ottamansa zamor pistoolin ja laukaisi kaksi tarkkaan tähdättyä ammusta torakan otsaan ja potkaisi tämän kumoon. ”Suunta taitaa olla oikea”, robotti sanoi itsekseen. Metsää riitti senkin edestä mitä rannalta metsään oli kulunut. Mutta sen sijaan, että matkalla vastaan olisi tullut lisää torakoita riitti maanpinnassa jos jonkinmoista möngertäjää ja puissa kaikenkarvaista vipeltäjää. Nyt maasto muuttui, kaatuneita ja jostain kohti palaneita puita ja aluksen rämiä. ja sitten puussaroikkuva mätä matoranin raato jota linnut nokkivat. Robotti katsoi inhoten tyhjiä Le-matoranin silmiä ja sen luihin asit kaluttuja kasvoja. Naamio oli tippunut maahan. Vieressä näkyi kuollut Lorahki joka oli myös lintujen ja kaikenlaisten mätäpaisekärpästen ruokaa.
Robotti käveli eteenpäin metsikköä ja aurinko alkoi jo laskea ja hieman aukealla paikalle mennessä hän huomasi auringon jo lähes laskeneen, hänen kasvoistansa tuleva näes hämäsi vuorokaudenajan ja mitä pimeämpää oli sitä kirkkaammin valo hehkui. ”Mitenkäs tämän saisi näyttämään normaalimmalta…”,robotti mietti ja teki mielessään säätöjä ja sai valon silmistään sammutettua. Oli kyllä turhan pimeää, mutta nyt hän saattoi erottaa pientä valonloistetta edessäpäin joka tuli ilmeisesti klaanin linnakkeesta. Tielle tuli hyvin leveä joki. ”Mitenkäs… vesi” Tätä hän ei ollut ottanutkaan huomioon ”Tuonne ei varmaan ole syytä sukeltaa…”
Vähän kauempana näkyi korkea puu. ”Jos minä, kiipeän tuonne ja leijun hiljaa alas toiselle puolelle niin ehkä en kasti merkittävästi” Robotti suuntasi puun luo ja kiipesi sen latvaan, sinne päästyään hän leijui alas ja yritti saada otetta vastarannalla olevasta oksasta, mutta ei onnistunut ja kastui polviaan myöten. Rakettimoottorit kastuivat eivätkä käynnistyneet uudestaan, mutta mutuen hän oli kunnossa. Pienen patikoinnin jälkeen näkyi tuo jylhkeä linnoitus ja sen suuret portit.
[spoiler=Tähän alkuun]Hyvät naiset ja herrat, Tilkkutäkki Mark kaksi on todellisuutta. Allekirjoittaneen lisäksi tämän vääntämisessä on ollut mukana Summerganon, joka kirjoitti tähän parikin pätkää ja ennen kaikkia taustoitti hommaa todella hyvin, joten iso iso kiitos sinne. Lisäksi menossa mukana Manfred, joka käytännössä suunnitteli ja puoliksi toteutti yhden ison pätkän tästä.[/spoiler]
BKS Hildemar, hytit
Kahden hahmon välillä vallitsevaa hiljaisuutta rikkoi ainoastaan pienoinen metallinen kalahtelu, joka syntyi punaisen Metsästäjän näperrellessä kädestään irroitettua panssarinpalasta. Märkä paperikasa vieressään Killjoy tarkisti ja kuivasi haarniskaansa pala palalta, suurikokoisen jään Toan seuratessa tilannetta hytin toiselta laidalta.
Summerganon ei ollut sanonut sanaakaan sinä aikana, kun oli tilassa istunut. Killjoykin oli luonut ainoastaan nopean katseen toveriinsa, tämän astuessa hyttiin. Katsekontaktia luomatta kaksikko istui hiljaa. Auringon säteet kajastivat vielä aivan veden rajassa sijaitsevista pyöreistä ikkunoista sisään. Kääntäen katseensa ulkona kajastavasta kaneudesta, Ganon näki, kuinka Killjoy asetteli tarkistetun rannepanssarinsa huolellisesti pöydälle.
Joy kävi seuraavan osan kimppuun, irroittaen nyt palasta vasemmasta kyljestään. Kypärän sisällä Metsästäjän kasvot vääntyivät irvistykseen veden valuessa hiiltyneen lihaksen ja kovan panssarin välistä.
Ganon huokasi tietäen, ettei voisi istua huoneessa ikuisesti. Lattialle valuva vesi väänsi hänen ajatuksensa väkisin Rautasiiven tapahtumiin, Toan katseen ollessa kuitenkin edelleen keskittynyt katoavaan aurinkoon.
Sinä tiedät, ettei minulla ollut vaihtoehtoja.
Pieni metallin kalahtelu loppui kuin seinään ja nyt huoneeseen laskeutui täydellinen hiljaisuus. Summer kääntyi hitaasti, luoden katsetta pysähtyneeseen Metsästäjään. Työskentelevät kädet olivat täysin paikallaan Metsästäjän kypärän tuijottaessa niitä alaviistoon. Tuo kypärä nousi hitaasti, katsomaan hiljaista toveriaan. Kaksikko tuijotti toisiaan hetken. Metsästäjän ilmeettömän kypärän edessä harva oli pitänyt arvokkuutensa. Summerganon kuitenkin kohtasi katseen vakavana ja järkkymättä. Pitäen päänsä aseman, Killjoy laski hitaasti toisessa kädessään olleen märän kuivauspaperin ja pudotti haarniskanpalasen pehmeälle patjalle. Metsästäjä hengitti nyt ulos edellistä raskaammin ja Ganon huomasi tämän, kallistaen hieman päätään.
Kaksikon katsekontakti rikkoutui ja Killjoy käänsi päänsä alas, palaten takaisin kuivauspuuhiin. Summer oli luovuttamassa. Hän mietti jo minne poistuisi. Viesti oli selvä, Metsästäjä ei halunnut puhua nyt.
Kyllä sinulla oli.
Tällä kertaa Ganonin katse kääntyi hyvin ripeästi. Metsästäjän hiljaisesta äänestä puuttui sen tavanomainen mekaaninen sävy. Vuosien aikana Suga oli oppinut sen äänen olevan pelkkä pelote. Tätä pelotetta Killjoy kuitenkin käytti aina, tilanteesta huolimatta. Nyt se sävy oli poissa, eikä Summerganon täysin ymmärtänyt miksi.
No niin, minun ei olisi pitänyt jäädyttää sinua, minä tiedän, mutta… sinä et olisi lähtenyt sieltä muuten.
Se ei ollut pointtini Ganon. Sinun ei olisi edes pitänyt yrittää estää. Olisin voinut jäädä sinne ja pelastaa heidät.
Jään Toa huokaisi, hieroen kädellä otsaansa. Killjoy, sinä olisit kuollut sinne, pahimmillaan olisit tapattanut pari meistä mukanasi. Minä halusin säästää arvokkaita henkiä ja sen toteuttamiseen se mitä tein oli ainoa keino.
Killjoy työnsi työtarvikkeensa nyt edellistä isommalla metelillä sivuun. Kädet vapaana Killjoy asetti kyynärpäänsä nojaamaan polviinsa ja loi nyt jälleen kontaktin Summeriin, ensimmäistä kertaa kunnollisen keskustelun aikana.
Hänen ei pitänyt joutua tällaiseen tilanteeseen. Yksi matka. Yksi pieni matka, jossa hän olisi saanut nähdä sotilaiden työtä… Hän ei edes taistele. Hän pelkää kuollakseen, pelkää varmasti juuri nyt… Jos olisin tiennyt, en olisi pyytänyt häntä mukaan.
Summerganon hymähti hiljaa, tietäen Killjoyn puhuvan Rukista. Tämä oli yksi niitä hetkiä, jolloin Summer toivoi näkevänsä Joyn kasvot. Hän ei koskaan tiennyt, miten vakavasti Metsästäjä asiat otti.
Oletteko te tunteneet kauankin?
Toan ymmärtäväisyyteen pyrkivä äänensävy huvitti Metsästäjää ja pienen hymähdyksen jälkeen Killjoy havahtui taas jatkamaan. Vain viikkoja. Hän auttoi minua paranemaan. Halusi päästä väleihin. Halusi saada selvää millaista sotilaan elämä on. Halusi auttaa… ja nyt hän on tuolla jossain vihollisen kidutettavana.
Killjoy, hän säilyy hengissä, se on tärkeintä. Me menemme hakemaan hänet, niin kuin menemme hakemaan kaikki muutkin, heti kunhan olemme saaneet sirun.
Metsästäjä pudisteli päätään. Olento haarinskan sisällä ei ymmärtänyt toverinsa ajattelutapaa. Liian ajattelun myötä tuhannet ajatukset tulvivat punaisen hahmon mieleen, aiheuttaen jälleen uuden kaaoksen.
Sota ei toimi noin. Siinä ei ole järkeä, se ei mene niin kuin oletamme. Vihollinen on valmis tekemään mitä vain. Meillä ei ole syytä olettaa, että kukaan sillä tuomion paatilla tulee pysymään hengissä, ei kukaan.
Killjoy, meillä on heidän joukkojaan. Tässä kaksikossa on jotain merkillistä, sillä he ovat avain siihen, miksi pääsimme Siiveltä pois. Niin kauan kun meillä on heidät, voimme käydä kauppaa. Sota tai ei, panokset ovat tasan.
Suga tuijotti Killjoyta hetken ilmeettömästi. Hitaasti hän painoi päänsä ja uppoutui hetkeksi muistoihinsa.
Metru Nui. Tulta, huutoja, kuolemaa. Kaupungin jylhät rakennukset näkyivät siluetteina tuli- ja savuverhon takana. Summerganon seisoi neljän muun toan kanssa. He toimivat iskuryhmänä… Sissijoukkona, jonka tarkoitukena oli tuottaa viholliselle suuria tappioita yllättäen. Jälleen he olivat tehneet onnistuneen iskun, josta todisteena olivat parhaillaan maassa makaavat, sodan tulissa kärventyvät metsästäjien ruhot.
Yksi Sugan tiimistä oli saanut surmansa hyökkäyksessä. Tuo urheasti taistellut toa makasi nyt maassa, tuijottaen ruhjotuilla kasvoillaan Sugaa. ”Sodassa on paljon pantava alttiiksi… Kaikki vaatii uhrausta.” Oli tuo toa sanonut viimeisinä sanoinaan. Suga tunsi syyllisyyttä, mutta käänsi lopulta selkänsä. Uusi taistelu odotti. Yhä uusia henkiä riistettäisiin ja Suga saisi nähdä yhä uusia väkivallan vääristämiä kasvoja, ruhjottuja ruumiita ja kuulla yhä uusia tuskanhuutoja niin omilta, kuin vihollisilta. Hitaasti viisikko kääntyi kohti Colosseumia, marssien liekkimeren läpi. Toverinsa ruumista ei viisikko voinut enää sodan tulista pelastaa.
Ulkoa kuului merilinnun rääkäisy, joka havahdutti Sugan. Hän huomasi tuijottavansa hytin lattiaa ilmeettömänä. Hän nosti katseensa takaisin Killjoyhyn. ”Niin, sota. Otin siihen osaa vapaaehtoisesti saapuessani sodan aikaan Metru Nuille. Koin tärkeäksi olla mukana kukistamassa metsästäjiä. Muistan taisteluista loputonta tuskaa ja tovereiden kuolemia.”
Sugan mieleen piirtyi kuva toien runnelluista ruumiista ja murskatuista kasvoista. Noiden muistojen piinavuus kuitenkin tuntui lieventyvän hänen puhuessaan Killjoylle, joka alkoi Sugan jatkaa keskeytyksettä: ”Muistan myös, miten meidän urheutemme oli lopulta kuin kallio, joka otti metsästäjien aallon vastaan horjumatta. Tuo sota kasvatti minua. Sen jälkeen olen pyrkinyt palvelemaan parhaani mukaan rauhaa ja niitä, jotka katson tovereikseni loppuun asti. Toivon ja uskon, että myös Klaanin käymä sota kaikesta huolimatta palvelee sitä yhteistä hyvää, jonka puolesta taistelimme Metru Nuillakin.”
Killjoy antoi hetken hiljaisuuden Summerin kertomuksen jälkeen. Toa oli jäänyt tuijottamaan pöydällä lojuvia Killjoyn osia ja niiden vieressä lojuvia kuivauspyyhkeitä.
Joten sinä ymmärrät, aivan kuten minäkin. Selviytyminen on aina kiinni ohuimmasta langasta. Se lanka voi katketa aivan milloin tahansa ja juuri nyt me annoimme hyvin monen langan päästä ratkeamispisteeseen. He eivät palaa siltä laivalta.
Summerganon huokaisi osittain ymmärtäväisesti. Minä ymmärrän mitä sinä tark-
Sinä et ymmärrä mitä minä tarkoitan!
Killjoyn yllättävä kova äänenkäyttö hätkäytti Summerin takaisin maan pinnalle. Toa huomasi, että Metsästäjän kädet olivat puristuneet nyrkkiin. Ja vaikka sinä ymmärtäisit, miksi et voinut ymmärtää jo siellä laivalla? Miksi sinun piti viedä minut pois sieltä. Minä en olisi epäonnistunut, olisin saanut kaikki ulos!
Se laiva on liikkuva täydellinen tukikohta. Sadoittain vihollisia. Minä tiedät, että sinä olet kykenevä, mutta siellä jopa sinä olisit epäonnistunut. Kaikki epäonnistuvat joskus.
MINULLA EI OLE VARAA EPÄONNISTUA! Summer säpsähti Killjoyn karjuessa ilmeettömän kypäränsä takaa. Metsästäjä oli noussut seisomaan ja tämä tuijotti nyt tuolilla istuvaa Toaa kylmästi. Ganon ei sanonut mitään, vaan tuijotti rauhallisesti takaisin, pitäen oman tyynen linjansa.
Killjoy kihisi Summerin asennoitumisesta. Hän ei kyennyt kestämään niin tyyntä lähestymistapaa tällaisessa tilanteessa. Yhdellä raa’alla vetäisyllä Killjoy heitti kypäränsä maahan, paljastaen palaneet kasvonsa. Punaisena hohtavat keinotekoisesti korjatut silmät, sulaneet muodot ja sirpaleisena törröttävä kallo ei ollut uusi näky Summerille, mutta sen luoma syyllisyydentunne nousi joka kerta. Tällä kertaa Ganonin katse harhaili hieman. Killjoy tuli aivan Toan vierelle ja painoi päänsä aivan istuvan Summerin tasolle.
Katso minua… KATSO MINUA! Näytänkö minä siltä, ETTÄ MINULLA OLISI VARAA EPÄONNISTUA? Tämän Klaani minulle teki. TE TEITTE TÄMÄN MINULLE! Näyttäkää että te kykenette tekemään sen muillekin. NÄYTTÄKÄÄ ETTÄ ETTE OLE NOIN NAIIVEJA!
Summer vangitsi katseensa Killjoyyn ja he tuojottivat toisiaan hetken. Raskaasti hengittävä Metsästäjä irvisti runnellulla suullaan ja rojahti sen jälkeen takaisin sängylle, haudaten kasvonsa metallisiin kylmiin käsiinsä.
Minä en… en missään vaiheessa ole tehnyt tätä Klaanille. Minä en sodi tätä sotaa teille. Vain itselleni ja lupaukselleni. Joy väänsi päänsä ulos käsistään ja vilkaisi pystyyn noussutta Summerganonia. Tämä yritti välttää säälivää katsetta ja Toa pitikin kasvoillaan saman kylmänviileän ilmeen.
Ganon nyökkäsi hiljaa ja asteli varovaisesti hytin ovelle, kääntäen sen auki. Killjoy tuijotti Toan selkää tämän poistuessa, toivoen vain tämän sulkevan oven mahdollisimman nopeasti. Ganon kuitenkin jäi ovensuuhun seisomaan ja käänsi katseensa vielä kerran sängylle.
Se on sinun henkilökohtainen ja kunnioitettava valintasi… mutta muista yksi asia. Sinä et ehkä taistele meille, mutta Klaani on aina valmis taistelemaan sinulle… Tai ainakin minä olen.
Ovi sulkeutui Toan perässä ja Killjoy jäi hyttiin yksin mietteineen. Punainen kiiltävä kypärä lepäsi hänen jalkojensa juuressa ja Metsästäjä vain toivoi, että hän saisi rauhan, edes pieneksi pieneksi hetkeksi.
Kannelle päästyään Suga katsoi taivaalle, joka hehkui auringonlaskun punassa. Hän alkoi puhua, kuin jonkun toisen äänellä, sillä sanat tuntuivat kumpuavan jostain muualta. Puhuessaan hän muisti, miten Killjoy ja muutkin klaanilaiset olivat seisoneet hänen tukenaan ja lupasi itselleen, että seisoisi aina heidän tukenaan.
”Klaanissa me seisoimme rinta rinnan yhteisiä vihollisiamme vastaan. Vihollisia, jotka ovat saaneet niin monet muut taipumaan. Vihollisia, jotka ovat itsessään uhka maailmallemme. Me puolustamme sitä, tovereitamme ja kotiamme. Siitä Klaanissa on lopulta kyse.”
Odina, komentohuone
Metallin raaka jyskytys jomotti valkoisen Toan päässä, tämän kammetessa itseään ulos maanalaisen tehtaan syövereistä. Valtavaa rautaista arkkua perässään raahaava Toa puski lastinsa ruosteiseen hissiin ja hyppäsi lopulta arkun päälle istumaan, hissin täyttyessä kokonaan lastin koosta. Toa veti vivusta ja hitaasti, järkyttävän kovalla metelillä hissi alkoi vetämään itseään ylös komentohuoneistoon.
Minuutteja myöhemmin kuilusta nouseva elevaattori oli saapunut määränpäähänsä ja hintelä Toa veti raskaan arkun perässään keskelle komentohuonetta. Nurkassa seisova suurikokoinen hahmo seurasi Toan toimia hiljaa. Huohottava olento astui lopulta arkun luota sivummalle ja antoi tietä mustavalkoiselle Metsästäjälle, joka sivalsi arkun auki yhdellä savuavalla kädenheilautuksella.
Irvokkaalle naamalle nouseva hymy oli epäluonnollisen leveä. Purifier kumartui ja nosti luisevilla sormillaan eri pituisia ja levyisiä rautapaketteja. Paketit sylissään Metsästäjä käveli kohti huoneen takaseinää, joka loisti tavallisesta poiketen useissa valoissa.
Toa kurkki varovasti mestarinsa tekemisiä, tämän työntäessä paketteja seinään ilmestyneisiin koloihin. Pienen surisevan äänen myötä seinä imaisi paketit sisuksiinsa. Purifier kääntyi kohti Toaa, edelleen hymyillen.
Aseita.
Valkoinen Toa katsoi, kun hänen mestarinsa asettui vasten komentohuoneen seinää, samasta kohdasta, mistä se oli aiemmin imenyt paketit sisäänsä.
Salkku.
Toa hätkähti. Hän oli miltei unohtanut koko salkun. Toa avasi komentopöydän alle sijoitetun vetolaatikon ja kaivoi esille aiemmin säilötyn salkun kanssa identtisen kappaleen. Toa näpräsi matkallaan salkun auki, astellen mestarinsa eteen valkoisen valon tulviessa laukun sisältä. Purifier levitti kätensä sivuilleen, litistyen täydellisesti seinää vasten.
Metsästäjä katsoi alas, jossa hänen palvelijansa ojensi avointa salkkua kohti Purin rintakehää. Salkussa lepäävät kaksi hohtavaa ja identtistä valopalloa kiinnittivät Metsästäjän huomion, saaden tämän kirskuttelemaan hampaillaan.
Mestari. Vaikka kiviä onkin kaksi, sinä et pärjää näillä kuin arviolta kolme tuntia suoraa taistelua. Keinotekoisia ei ole tehty kestämään minkään näin suuren pyörittämistä. Nämä on suunniteltu vain lentämiseen.
Älä kerro minulle itsestäänselvyykisä. Olen laskenut kaiken itsekin. Kolme tuntia on enemmän kuin tarpeeksi.
Toa nöyristeli ja nyökkäsi Purifierille. Haluatko, että aloitamme.
Metsästäjä virnisti.
Toa tyrkkäsi salkkua vielä hieman lähemmäksi, kunnes se kosketti kunnolla seinää vasten litistynyttä Metsästäjää. Pallojen valo kirkastui hetkellisesti silmiä polttavaksi, himmeten kuitenkin nopeasti kuulien noustessa maagisesti ilmaan ja sulahtaessa Metsästäjän kehon ja lihan lävitse. Valkoinen hehku paistoi edelleen himmeänä Metsästäjän sisästä, tämän kuitenkaan väräyttämättä lihastakaan.
Käynnistä B.I.A.N.C.A.
Jään Toa tarttui seinän viereen upotettuun vipuun ja veti sen kaksin käsin alas. Metalliset rinkulat napsahtivat seinästä ja lukitsivat Purifierin paikoilleen. Koneiston ääni täytti huoneen ja Toa katsoi vaikuttuneena, kuinka musta seinä alkoi elää. Kymmenet luukut aukesivat metalliseen sileään pintaan ja mekaaniset kourat hyökkäsivät niistä Metsästäjän kimppuun.
Mustia ja harmaita metallisia osia sisältävät valtavat kaapit liukuivat Purifierin vierelle ja kourat alkoivat napsimaan näistä osia huumaavalla tahdilla. Muutamassa sekunnissa Metsästäjän raajat olivat jo täysin tumman metallin peitossa, uusien kourien sinkoillessa seinästä ulos. Mustavalkoinen kolossi irvisti porien alkaessa kiinnittämään metallinpalasia hahmon luustoon. Kirskuva ääni sai tilannetta hyvin kaukaa seuraavan Toan voimaan pahoin. Ilkeät rusahdukset ja lentävät sirut sinkoilivat aina komentopöydälle asti, Toan yrittäessä olla ajattelematta, että hänen mestarinsa luiden siruja lensi hänen päälleen.
Karmaisevasta kivusta huolimatta Purifier nauroi. Hänen muistonsa olivat muuttuneet, kipu oli hänelle kuin uusi asia. Tästä asiasta Metsästäjä tuntui olevan innoissaan. Hän toivotti sen tervetulleeksi, janoten sitä lisää ja lisää ja lisää. Kuola hampaiden raosta valuen, Purifier katsoi kuinka porat kiristivät raajojen panssarit täydellisen tiiviiksi, jättäen ainoastaan taipeet paljaaksi liikkuvuuden maksimoimiseksi.
Koneet viimeistelivät työn survaisemalla taipeiden lävitse energiaa syöttävät kaasuputket. Metsästäjän lihaan samattomasti litistyvät putket alkoivat jo kiinnityshetkellä täyttyä Purin rintaan liitettyjen valkoisten kuulien valosta.
Asettelun jälkeen koneet lopettivat. Ne vetäytyivät sivuun, avaten samalla Metsästäjän käsiä ja jalkoja pidelleet metallirinkulat. Purifier laski kätensä rauhallisesti, katsoi niitä ja kuunteli niiden pneumaattista sihinää, joka kuului jokaisen liikkeen myötä. Toa oli rohjennut astumaan jo hieman eteenpäin, tutkien mestarinsa uutta, korkeampaa ja massiivisempaa olemusta. Purifier ei kuitenkaan poistunut seinältä. Tämä astui takaisin tiiviisti koneistoa vastaan ja vilkaisi ympärillään olevia pysähtyneitä kouria.
Koko vartalo. Peittäkää kaikki.
Xia, Mustan Käden (melkein) salainen tukikohta
Herran entinen toimistohuone oli muutettu henkilökunnan tiloiksi. Lautapelien parissa prosessoreitaan kehittävät Vahkit istuivat tuntikausia kerrallaan pöytien ääressä laskelmoiden strategioita ja mahdollisuuksia päihittää kaikin puolin tasavertaiset vastustajansa. Nyt huoneessa kuitenkin makasi vieri vieressä useita mekaanisia ruumiita, joita kaksi lääkintätehtäviin osoitettua yksikköä vahti tiiviisti.
Pioneerien kolmosdivisioonan viimeinen eloonjäänyt, CP3 (lempinimeltään Cody) johti nyt komentajana virallisesti Xian osastoa. Muiden hänen divisioonansa tovereiden kadottua Klaanilaisten ja kenraali Killjoyn mukana (ja jäätyään sille tielle) oli Codyn tehtävä pitää huolta, että pieni maanalainen bunkkeristo pysyisi valmiudessa, jos heitä vielä jokin päivä tarvittaisiin.
Yksikään Vahki ei tosin ollut osannut odottaa yllättävää luhistumista, jonka yksiköt olivat saanet vielä tunteja sitten osakseen. Oudosta tapahtumasta nopeiten toipunut komentaja keskusteli nyt lääkintäosastolaisten kanssa oudon pyörtyilyn mahdollisesta aiheuttajasta.
Mikä meihin osunut signaali olikaan, se oli jotain isoa ja jotain todella voimakasta. Skannasimme joukkoja lamauttaneen osan siitä ja näyttää siltä, että se on ollut voimakkuudeltaan tarpeeksi vahva ylittämään koko maailman tunnetut asuinalueet. Se ei vaikuttanut vain meihin. Samanlaisia loukkaantumisvastasignaaleja mitattiin myös Odinalta, Steltiltä, Metru Nuilta, useilta pieniltä saarilta, Klaanista ja täältä. On siis myös oletettavaa, että signaali on lähtenyt yhdestä näistä.
Cody kuunteli lääkintävastaavan selostusta, miettien ankarasti lueteltujen paikkojen yhteensopivuutta. Sinä käytännössä luettelit juuri paikat, jotka sisältävät meidän teknologiaamme. Onko tämä hyökkäys?
En usko. Signaali vain sammutti teknologiaamme hetkeksi, mutta mitään pitkäaikaisempia vaurioita ei ole havaittu. Ainoastaan… näyttää siltä, että yksikkömme muistavat asioita, joita ei ole koskaan tapahtunut… mutta se on todennäköisesti vain yllättävän virtakatkoksen syytä. Muistijärjestelmät ovat menneet sekaisin. Ei kuitenkaan vaikuta millään tapaa yksikköjen toimintaan.
Cody oli epäileväinen, mutta ei ehtinyt jatkamaan selostustaan, sillä yksi viestinviejistä juoksi huoneeseen, tehden kunniaa komentajalle ja aloittaen selostuksen kysymättä lupaa korkea-arvoisemmiltaan. Sairastyössä pukertavat Vahkit katsoivat tulokasta niin nyrpeästi, kuin tönköillä metallisilla kasvoilla voi.
Komentaja, tutkatiimi nappasi jotain. Tason yksi varoitussingaalin. Se syttyi Odinalla aivan hetki sitten. Kaksinkertainen säteily normaaliin tapaukseen verrattuna.
Cody tuijotti viestinviejää silmät ammollaan ja viittoili samalla takanaan puuhaaville Vahkeille poistuvansa. Komentohuoneeseen, nopeasti.
Odina
Jään Toa katsoi, kuinka hänen mestarinsa massiivinen olemus suoristi selkäänsä keskellä komentohuonetta. Täydellisesti sinertävänharmaaseen ja mustaan panssariin purkitettu Metsästäjä oli kasvattanut jo valmiiksi suurta kokoaan radikaalisti ja tämä otti nyt ensimmäisiä askeleitaan painavalla panssaroidulla kehollaan. Haarniska tuntui kuin elävän omaa elämäänsä. Vasemman ranteen panssareista supisteleva metallinen kiekko kasvoi ja pienensi kokoaan, kuin etsien sopivaa kokoa johon asettua. Valtava kanuunamainen objekti nosti itseään panssarin selästä olkapäille ja takaisin ja näiden lisäksi haarniskan pienet nivelpalaset värähtelivät, etsien optimaalista liikkumisskaalaa.
Purifierin raskaat askeleet veivät kohti komentopöytää, jossa uudelleenmuotoiltu kypärä jo lepäsi odottamassa. Avonainen pyöreähkö kypärä nousi panssaroitujen ja entistäkin uhkaavampien luihujen sormien nostaessa sen. Pian kypärä kolahti jo hirmuisen kidan ympärille. Kypärän sivut ja päällyosa valahtivat eteen ja metallisen kolahduksen kaikuessa huoneessa se paljasti todellisen olemuksensa.
Yksi suuri ja hohtava visiirillä peitetty pyöreä silmänreikä oli liikkuvien osien saranoiden lisäksi ainoa todellinen muuttuja muuten niin täydellisen sileässä kypärässä. Silmänreiän valo kirkastui hieman raajoissa olevien putkien aloittaessa jälleen energian pumppaamisen. Metsästäjän tyytyväinen myhäily kaikui kypärän sisässä, tämän käänyessä Toan puoleen.
Oletko jäljittänyt kohteemme?
Toan leuka väpätti jo valmiiksi karmean äänen konemaisen version puhutellessa häntä. Komentotaululle viittoillen valkoinen hahmo infosi mestariaan, tietäen tarkkaan, mitä tämä haki. Jäljitys oli helppoa, vaikka kohteen kivi onkin hiipumaan päin. Merellä, matkalla kohti tuntematonta määränpäätä. Liikesuunnan laskelmoiminen vie vielä hetken, mutta lähetän ne visiiriisi kun olet jo matkalla.
Purifier katsoi aavaa merta esittävän digitaalista karttaa, jossa pieni keltaisesta ja punaisesta koostuva piste vilkkui hiljalleen. Maaninen naurunhörähdys oli viimeinen asia, jonka Metsästäjä päästi, ennen kuin alkoi astelemaan komentotilasta ulos.
Toa katsoi mestarinsa poistumista, ollen samalla iloinen ensimmäisestä omasta hetkestään viikkoihin ja samalla surullinen siitä oletuksesta, mitä pian tulisi tapahtumaan. Elämä Metsästäjien keskellä ei opettanut kovaksi. Se opetti häntä säälimään entistäkin enemmän. Ja tällä kertaa hän sääli punahaarniskaista soturia, joka tulisi pian taistelemaan viimeisen taistelunsa.
Xia, komentohuone
Cody tuijotti valtavaa digitaalista maailmankarttaa, joka oli zoomattu täydellisesti Odinan kohdalle. Kaksi samaan syssyyn asettunutta valkoista pistettä liikkui poispäin Odinan rannikkoa. Kolme tietokoneiden ääressä istuvaa Vahkia seursivat ja tutkivat tilannetta. Viestinviejä oli jäänyt selostamaan tilannetta.
Meillä ei ole mitään tietoa mikä tuo on, mutta oletettavasti siinä on kaksi keinotekoisvalmisteista kiveä ja se lentää juuri hyvää vauhtia Odinalta kohti merta.
Cody seisoi rinta rottingilla, kädet ristissä selkänsä takana. Hän oli odottanut toimintaa ja sitä päivää kun osaston pitäisi olla valmiina. Hänen päässään pyörinyt päätös oli nopea ja helppo. Hankkikaa alus. Me seuraamme tuota.
Viestinviejä nyökkäsi ymmärtäväisenä. Kyllä herra komentaja. Kuinka monta lähetämme?
Kaikki.
A-anteeksi mitä?
Komentaja kääntyi kohti häntä selkeästi heikkorakenteisemopaan viestinviejään, kumartuen tämän ylle ja vangiten tämän katseeseensa. Meillä on tason yksi turvallisuuongelma. Tämä on osa prioriteetti ykköstä, joka ohittaa kaikki muut prioriteetit, tulivat nämä sitten kenraaliltamme tai haudassa makaavalta turaga-johtajaltamme. Me nostamme koko helkutin osaston ja sen 32 jäsentä ilmaan ja me lähdemme tuon perään. Onko asia ymmärretty?
Viestinviejä nyökkäsi varovaisesti, teki kunniaa ja pyysi lupaa poistua. Vahkin juoksuaskeleiden kadotessa käytävään Cody kääntyi komentotiimin puoleen. Pitäkää huolta, että alus on iso ja että saamme sinne aseet ja varusteet jokaiselle yksikölle. Herättäkää loukkantuneet ja syöttäkää heille tuplavirtaa vartin ajan. Lähdemme niin pian kuin mahdollista.
BKS Hildemar
Riisihattuaan pidellen ja mustaa viittaansa ympärilleen kietova Sadje puski laivan kannella puhjennutta tuulta vastaan. Ohittaen mietteisiinsä uponneen Summerganonin, Matoran asteli portaita alas kohti hyttejä. Hän käveli käytävän päähän ja kääntyi katsomaan ovea vasemmalla. Kolme nopeaa koputusta ja selkeä äänensävy. Siitä koostui vierailijan eväät.
Sadje täällä. Saanko tulla sisään?”
Ovi ei ole lukittu.
Sadje avaa oven ja astuu sisään. Killjoy seisoo työpöydän ääressä, asetellen viimeistä haarniskansa palasta takaisin paikalleen tarkistuksen jälkeen, kääntyen kohti tulijaa. Sadje tarttui hattuunsa ja nosti sen ristiin vartalonsa eteen. ”Otan osaa menetykseesi.”
Hytin perällä seisova Metsästäjä murahti vastaukseksi. ”Mutta sinä et ole täällä kertoaksesi tuon.”
”En”, Sadje myönsi. Matoran huokaisi syvään ja totesi sitten: ”Sinä et taida luottaa minuun.”
Killjoy hymähti ja risti kätensä. ”Minä en luota kehenkään, ellei tämä anna minulle hyvää syytä. Sinä et ole poikkeus Matoran.”
”Ymmärrän asenteesi. Se on erittäin viisas tässä maailmassa, joka on armoton ja julma eikä jätä ketään henkiin. Ajatteletko, että minä johdatan teidät kuolemaan?”
Killjoy mittaili Matoranin äänenpainoa tarkkaan. ”Olen nähnyt pahempaa kuin kuoleman. Jos olettaisin että olet johtamassa meitä sitä kohti, voin jo sanoa aliarvioneeni tavoitteesi.” Sadje nyökkäsi vakavana. ”Entä mitä sinä luulet Betalle tapahtuvan? Ajatteletko, että minä yrittäisin varastaa sen?”
Killjoy vakavoitti äänensä. Tälle ominainen mekaaninen sävy teki jo hidasta paluuta. ”Sinä olet vain Matoran. Se mitä sinä edustat on jotain aivan muuta. Voi olla että olet vain viestinviejä. Ehkä sinä et itsekään tiedä mitä voi tapahtua.”
”Tuo on lähimpänä totuutta. Minä en tiedä muuta kuin viestin sisällön, mutta sen tiedän, että viesti on aito, sillä Mestarin sinettiä ei ole mahdollista väärentää.”
”Kerro siis minulle. Kuka on mestarisi?”
”Uskontomme Pyhä Äiti. Hän on johtanut meitä niin kauan kuin voin muistaa. Hän on viisas ja kokenut, hän tietää, mikä on meille parasta, häneen me luotamme.”
Killjoy huokaisi saatuaan vastauksista kaikkein odotetuimman. ”Nimdan tie on pitkä. Missä tahansa olen kulkenut, minne ikinä olen mennyt, oli laji tai rotu mikä tahansa, kaikki ovat yrittäneet saada siruja käsiinsä. Miksi nyt? Miksi kaiken tämän ajan jälkeen te luovutatte universumin halutuimman esineen sotaan joutuneen sekajohtoisen järjestön käsiin?”
Sadje katsoi maahan vältellen Killjoyn katsetta. ”Minä en oikeastaan tiedä. Mutta pelkään syyn olevan, ettei se ole tarpeeksi hyvässä turvassa meillä.”
”Hhhh. Sinä siis todellakin olet… pelkkä viestinviejä.”
”Niin olen. Mutta yritän auttaa teitä suojelemaan Betaa niin hyvin kuin pystyn.”
”Minä toivon niin Matoran, minä todella toivon. Sanansaattaja tai ei, tarpeen vaatiessa en ole tarkka siitä, minne aseellani osoitan. Koskien myös odottavia tovereitasi.”
Sadje naurahti hieman koomisesti. ”Mitä sitten ajattelit saavuttavasi sillä, että tappaisit minut? Minä en tiedä mitään, minä en ole erityisen voimallinen, miten minä voisin olla uhka?”
Killjoy madalsi ääntään ja astui askeleen lähemmäksi Matorania, kumartuen suoraan tätä kohti. ”Olen nähnyt monenlaista. Kaikki ei ole aina sitä, mitä annetaan olettaa. Tämänkin haarniskan alla on jotain, mitä kukaan ei voisi arvata. Tämä pätee myös sinuun. Pätee keneen tahansa.”
Sadje virnisti ovelasti. ”Pätee myös muihin klaanilaisiin. Entäpä, jos petos tulee omiesi joukosta?”
Tällä kertaa oli Killjoyn vuoro kuulostaa huvittuneelta. Metsästäjä nousi ja aseli takaisin pöytänsä ääreen, hypäten istumaan sille. ”Olen kuullut nuo sanat ennenkin. Usko pois, sinä et tiedä näistä asioista mitään.”
”Ehkä en. Mutta tiedän, että joku klaanilaisista on petturi. Näin olen kuullut teiltä itseltänne.”
”Petturi on raaka sana. Se ei sisällä eri tilanteiden luomien olosuhteiden vivahteita. Minä tiedän petturista. Olin kerran viestinviejä itsekin. Voisin jopa sanoa, että tiedän enemmän kuin moni muu. Ja siksi tämä asia ei kuulu sinulle. Kuten ei kuulu Klaanikaan.”
”Näkeekö petturista päälle päin heti, että hän on petturi?”
Killjoy alkoi hermostua Sadjen uteliaisuuden puuskaan. Aiempi keskustelu Ganonin kanssa edelleen mielessään, Joy yritti epätoivoisesti pitää malttinsa kurissa. ”Tämä petturi tuntuu kiinnostavan sinua kovin. Sano suoraan. Mihin sinä pyrit?”
”Sinä et luota kehenkään. Sinä et luota minuun etkä väkeeni, eikä sinun pidäkään. Mutta luotatko klaanilaisiin, jotka ovat mukanamme?”
Killjoy huokaisi raskaasti. ”Minä en kuulu heihin, en ole yksi heistä. Täten minulla ei ole syytä luottaa myöskään heihin.”
Sadje nyökkäsi surumielisesti. ”Yritän olla luottamuksen arvoinen, vaikka et minuun luotakaan.” Sitten hän avasi oven ja astui kynnykselle. Killjoy nosti pöydällä lojuvat työkalut kouriinsa ja alkoi asettelemaan niitä takaisin laatikoihin, tiedostaen kuitenkin Matoranin olevan vielä läsnä. ”Minä näen ja kuulen paljon Matoran. Mikä tahansa seuraava askeleesi onkaan, suosittelen ottamaan sen varovaisesti.”
”Kiitos, että pelastit henkeni siellä laivalla”, Sadje kuiskasi ennen kuin katosi oven taakse.
Killjoy huokaisi ja kuunteli kuinka ovi sulkeutui. Yhdellä pyyhkäisyllä Metsästäjä työnsi märät kuivauspaperit roskakoriin ja kääntyi tuijottamaan siihen suuntaan, mihin Matoran oli lähtenyt.
”Vielä joku? Vielä joku joka haluaa juttutuokion?
Joukko nynrah-haamuja hääräsi kapselin äärellä, laskeskellen, tehden muistiinpanoja samaan aikaan kun jotkut toiset taas säätivät jotain ihan omaansa. Matoran joukko oli häärännyt jonkun tärkeän asian kimpussa, ehkä jo useamman vuoden.
Kalenteriin merkitty päivämäärä näytti oli tänään. He olivat siis tekemässä jonkinlaista historiaa. Matoran käveli laboratorion kolisevilla lattioilla ja katsoi mittaria, joka oli lähes täysi. ”Siirtäkää”, hän sanoi ja hänen käskystään toinen haamu käänsi vipua ja kapseli liikkui kohti aukkoa, jonka toisella puolella oli teräksellä päällystetty huone. Kun kapseli oli ovessa kiinni, haamu joukkio painoi naamansa lasiin josta näki huoneeseen.
Pimeys. Ei mitään. Ei yhtään mitään. Ei edes ajatusta. Ei edes kuolemaa. Kunnes sitten tyhjyydestä ilmestyi numeroita, kaavoja. Ääniä, kirjaimia. Ja lopulta ne muodostivat kuvan. Kapselin ovi aukesi ja valkoinen olento rojahti sieltä ulos. haamut näyttivät huolestuneilta. Sitten valkoinen olento käänsi hiljaa päätään, katsoi ympäristöään ja sitten tunnusteli käsillään kylmää teräslattiaa. Olento yritti nousta pystyyn. Se onnistui siinä yllättävän nopeasti, mutta kaatui samantien. Lasin takana kuului epämääräistä mölinää jota olento ei paksun lasin takia kuullut kunnolla. Olento painoi käsillään tukevasti maata ja työnsi itsensä ylös. Sitten se seisoi hetken paikallaan. Ja sitten sen sisällä tuntui epämukava räsähdys ja se tuli ulos äänenä: ”Hyvää päivää”, se oli hieman konemainen, hieman pakotettu, hento naisääni. se käänsi katseensa kohti lasia, katsoi sitten huonetta ja näki sen seinässä napin. käveli varovaisesti sitä kohti ja painoi sitä. Seinä aukesi ja sen takaa paljastui-”Typerä esterata”, oli olennon ensimmäinen oma ajatus. Se hyppäsi muutaman tasanteen päälle ja näki sitten toisen napin, painoi sitä ja ovi aukesi käytävään. se johti huoneeseen joka oli ollut lasin toisella puolella, haamujen luo. Haamuista selkeästi vanhin tuli kohti robottia, kätteli sitä. ja robotti kätteli häntä takaisin. Sitten haamu kysyi. ”Kultaseni, rakastatko minua?”. Robotti pimahti hiljaiseksi.
”Hei, pomo, tuli nälkä menen hakemaan syötävää”, yksi haamu sanoi ja katosi ylös vieviin rappusiin. Robotin kanssa tuttavuutta tehnyt jatkoi:”Et… muista minua… mutta sehän tarkoittaa, että epäonnistuimme… voih… Ilmeisesti tunteita ei voi siirtää. Mutta muistatko sinä edes kuka olen?”, Robotti sanoi melkein heti kysymyksen tultua matoranin nimen: ”Delak” ”Jos sinä muistat vain sinulle annetut tiedot ja et silti muista rakastavasi minua niin… Kytkekää se takaisin. Robotti laitettiin takaisin kapsellin ja sen ovi suljettiin.
Rappusista mistä nynrah haamu oli mennyt alkoi kuulua kamalaa rytinää. Ja Vortixx astui laboratorioon. ”Te teette, täällä tutkimuksia ilman mitään oikeuksia. Minkä hirvityksenkin olette luoneet. Joudutte vuorelle joka iikka”, jylhä naisääni sanoi Vortixin suusta. Nynrah riensi rappusista alas vortixin vierelle ja kysyi: ”Palkkani?”, liskonainen pudotti matoranin kouraan pari säkkiä. ”Onneksi, ette ole saaneet sitä vielä käyntiin, se on siis mahdollista pysäyttää vielä”. Delak oli mennyt kapselin eteen ja oli käynnistämisillään koneita, kun Vortixx laukaisi zamoraseellaan kapselin virransyötön pimeäksi.
”Sinä, julma, sydämetön-”, Delak haukkoi henkeään hän oli saanut zamorin vatsaansa ja kaatui maahan ja kuoli lähes heti. Vortixx tuhosi laitteoistot ja kapselin suljin räsähti auki jolloin robotin ruho kaatui Delakin ruumiin päälle. ”Ja nyt suljen tämän paikan”, Vortixx sanoi ja oltuaan huonessta ulkona räsähdytti akton rappusten tukkeeksi. Oli hetken hiljaista kuin haudassa, sitten robotin silmät avautuivat.
Xian ”salainen” laboratorio maan alla
Robotti nousi pystyyn ja alkoi tutkia hajotettua paikkaa, se tiesi, että sen näköisenä mitä se nyt oli se tapettaisiin altaikayksikön. Naulakosta löytyi pitkiä mustia haamujen takkeja jotka se askarteli itselleen mustaksi kaavuksi ja piilotti näin konemaisuutensa. Sitten se löysi tiensä laboratorion komeroon, josta sen onnistui kaivaa esille zamor pistooli ja sen ammuksia. Robotti rikkoi kapselista pohjan irti ja meni tutkimaan takaisin teräksellä päällystettyä huoneistoa, sen onnistui huomata salaluukku, nyt kun hän oli järjissään ja sähkölukitus oli hajalla hän saattoi mennä tunneliin jossa oli tikkaat ylöspäin. Robotti kiipesi tikkaita samalla miettien ja kasaten ajatuksia… ja tunteita. Kun hän saavutti katon hän tajusi olevansa tornin katolla joka oli enemmän kuin kymmnen metriä korkealla Xian maaperästä, omasta kestävyydestään hän ei ollut tietoinen, mutta suihkumoottorit jotka hänen jalkoihinsa oli asennettu mahdollistivat leijumisen turvallisesti maahan. Vortixxit ja haamut katsoivat vähän kummastuneina mustaan pukeutunutta olentoa, mutta toisaalta, olivathan he oudompiakin hiippareita nähneet ja kuulleet… muunmuassa muutaman klaanilaisen takia. Se tieto mitä hänen päähnsä oli syötetty kertoi sen, että Xia oli inhottava paikka ja parempiakin taatusti olisi. Robotti kääntyi katsahtamaan kohti paikallista kuppilaa. Kunnes huomasi sieltä lentävät kolme haamua. ”Ja takaisin ei ole tulemista!”, kuului ovelta Vortixxin suusta jä tämä paiskasi ovenn kiinni. Robotti katseli hetken kolmea maassa rämpivää kaverusta ja päätti mennä tekemään tuttavuutta… ”Hei… te.”, se sanoi. Yksisilmäinen, yksi jalkainen ja kädetön haamu katsoivat ääneen suuntaan, ja hämmästyivät nähdessään mustaankaapuun pukeutuneen toan korkuisen olennon ja sanoivat yhteen ääneen: ”Ja sinun äänesikö reistailee?”, kolmikko sanoi ilkikurisesti. Robotti vastasi ehkä valheellisesti, mutta parhaiten näkemäkseen hän vastasi: ”kyllä, ikäviä tapahtui ja menetin puhekykyni”. Kolmikon ainut kauneutta edes jollakin lailla edustava kädetön matoran huuteli kumppaneilleen: ”Meidän pitää nyt mennä täältä, ennen kuin tuo kuppilan omistaja vie meiltä hengen”, kaksi kuvottavan likaista matorania nyökkäilivät kolmannelle. ”Me häivymme täältä nyt, jätin sinne mäelle lentoaluksen jolla pääsemme pois täältä kohti parempaa elämää. Kohti tätä!”, Matoran kaivoi taskustaan nuhjuisen paperilapun. Siinä oli pieni ilmoitus Bio-Klaanista. ”Täällä kuulemani mukaan hyväksytään kaiken maailman kummajaiset ja annetaan proteesit hätää kärsiville-”, toinen matoran keskeytti: ”Niinköhän vaan!” ”Saa sitä ainakin yrittää.” Robotti katseli tuohtuneita matoraneja ja kysäisi: ”Kuulkaas… minä olen aika haka tekniikan saralla ja te taas näytätte siltä kuin, ette osaisi säilykepurkkia avata…” ”…osuit arkaan paikkaan. Me murhasimme yhden typeryksen saadaksemme tuon käsiimme” ”Oliko tuota hyvä kertoa, nyt se on ainakin pakko melkein ottaa se mukaan tai se ilmoittaa vielä isoon ääneen ja päädymme vuorelle” ”Okei, tule nyt sitten… kumma hiippari” Neljän olennon sekalainen seurue saapui kohti alusta joka näytti siltä kuin se olisi kärsinyt vielä sodan jälkeenkin. ”Varastitteko tuon museosta?”, robotti kysyi. ”Emme, tuolta. No emme viitsi nyt kertoa, ettei kukaan kuule”. Lentohärveli lähti matkaan kohti merta, kohti klaania. Robotti piti lupauksensa ja yritti pitää alusta lentokelpoisena vaikka joutuikin tuhoamaan kuskilta penkin saadakseen tarvikkeita. ”Maata ohoi!”, yksi haamuista huudahti. ”Pönttö, tuo on vain saari, jos voisin niin tönäisisin sinua!”, kädetön matoran murahti. Ja hänen vieressään oleva naismatoran sanoi: ”MIehet, niin omalaatuisia, vai mitä?”, robotti vastasi vaivautuneesti. ”Niin… no. Jotkut..” ja jatkoi aluksen koneiston tutkimista. Lennettin yö jos toinenkin. Saaria meni, muutama nauru ohikiitävistä aluksista pääsi ja sitten taas yksi päivä. Sitten polttoaine näytti loppuvan. Kuski katsoi mittaria ja huudahti: ”Voi Karzahni! Enään yksi päivä olisi ollut jäljellä ja sitten olisimme olleet perillä. Nyt me sitten kohta lillumme tuolla kalojen joukossa. ”Tämähän toimii sähköllä?”, robotti kysäisi. ”Polttoaineella joka sitten muuttuu sähköiseksi enrgiaksi joka pitää tämän liikkeessä”, Matoran tuhahti. ”Minulla on vähän lisävirtaa”, robotti sanoi ja työnsi kätensä koneistoon, aluksen energiamittari täyttyi ainakin tarpeeksi. ”…jaa sähkön toa vai?”. ”Jep.” Museorakkineen matkustajat saattoivat huokaista helpotuksesta ja juoda itsensä kännisiksi. ”Humalassa ajaminen, ei sitten koskaan ole järkevä idea..” ”Alus lähti ampaisemaan maata kohti ja se tärisi voimakkaasti. ”Saamarin tunari, minä tulen ohjaamaan!”, robotti huusi ja työnsi humaltuneen haamun aluksen takaosaan. ja tämän pää kolahti äänekkäästi seinään. ”Miehet, hik. Niin tuollaisia tunreita…”, sitten yksikätinen matoran sammui viereiselle penkille. Sitten klaanin saari häämötti jo, siinä oli jotain lumoavaa, robotti ei tiennyt miksi. Sitten energiamittari iski tyhjää ja koko rakkine sammuneine matoraneieen ja robotti kuskinaan syöskyivät kohti maata. ’Sinä, et voi tehdä tätä minulle, sinun täytyy löytää parannuskeino, koskaan ei ole liian myöhäistä!’, matoran huusi sängyssä vakavan sairauden lamauttamana, ’kulta, on keino. Teknologia, se herättää sinut henkiin. Vaikka siinä menisi ikuisuus teen sen’, sanoi toisen matoranin ääni. ’Mutta ei se ole minä. Ei se ole minä. Sinä et tajua mitä olet tekemässä!’, sitten matoran lähestyi häntä jonkun laitteen kanssa ja kaikki pimeni. Räsähdys puuhun oli tappanut jokaisen matkustajan, paitsi robotin, alus oli tuusanuuskana, mutta ei robottikaan ihan vahingoitta ollut kärsinyt, ainakin hänen kaapuunsa oli roiskunut humaltuneiden matoranien verta. ja hänen raajansa olivat kärsineet. Karttaa ei ollut. Mutta se, että takana siinsi meri auttoi kertomaan sen, että eteenpäin olisi mentävä.
Angorangerit istuivat neuvottelupöydässä Tärtäläisten johtoa vastapäätä. Pöytä oli kannettu ruumasta kannelle, jossa kylmä tuuli ujelsi. Anonymmeli ei näyttänyt yhtä hermostuneelta kuin Un-Tak, jonka silmissä vilisivät kauhukuvat edellisen perämiehen kohtalosta. Myös Grijboot sekä Laagras olivat vaivautuneet tulemaan esille samaan aikaan.
Vaatimukset olivat kovat. Tärtäläisten tulisi luovuttaa panttivangit, puolet miehistöstä ja taistella Bio-Klaanin rinnalla tulevissa taisteluissa. Onu-Turaga puri hammasta. Hän ei haluaisi suostua ehtoihin, mutta laiva oli hänelle tärkeämpi kuin miehistö. Hän oli nähnyt Angojen tuhovoiman, hän ei haluaisi uudestaan.
Pöytää ympäröi sankka joukkio Matoraneja, jotka jännittyneinä odottivat tietoa siitä, mitä tulisi tapahtumaan. Useat olivat ajatelleet vetäistä pistoolin ja ampua jonkun kirjavasta joukosta. He eivät kuitenkaan.
Lopulta Kapteeni huokaisi syvään. Hän katsoi Angorangereita hetken ja teki hitaan, mutta selvän nyökkäyksen ja hypähti ylös tönäisten tuolinsa kumoon. ”Jokainen riviin!” Hän huusi käskevästi ja teki teatraalisen osoituksen miehistöänsä kohti. Anonymmeli katseli, kuinka järkyttyneiltä näyttävät Matoranit asettuivat tasaiseen riviin. Hän mulkaisi kohti Un-Takia, joka tärisi. ”Perämies, sinä myös.” Le-Matoranin sydän jätti useamman lyönnin välistä. Hän nousi hitaasti tuoliltaan ja haparoi kohti riviä. ”Un-Tak, kuinka monta jäsentä osallistui kapinaan?” huudahti Anonymmeli hänelle samalla. Tästä Le-Matoran säikähti niin, että kompastui. Hän kuitenkin nousi nopeasti ylös. ”Neljännes miehistöstä, Kapteeni” hän vastasi. ”Siispä pyydä joka neljäs astumaan eteen.” ”K- käs-kystä…”
Näin monet toisilleen tutut joutuivat erkanemaan. Auttamaan sodassa kansaa, jota vastaan olivat itsekin taistelleen. Väkeä alettiin sulloa pelastusveneisiin tunteitta. Vaikka monet olisivat muutenkin halunneet erota Tärtäläisistä, eivät he olisi halunneet erota ystävistään.
Jäljelle jääneet piraatit katselivat autiolta vaikuttava laivaa, missä ennen kuului lasien kilinä ja nauru. Ei enää.
Vihreä Angorangeri oli viimeisenä Die Tärtällä. Hän tepasteli kohti maßentuneen näköistä Kapteenia, joka keskusteli Grijbootin kanssa. Vihreä yskäisi saadakseen huomiota. ”Me haluaisimme myös puolet Toista mukaan.” Hän sanoi. Onu-Turaga oli pysyi hetken hiljaa, kunnes sanoi: ”Vankiselleillä pitäisi olla yksi Jään Toa ja…”Anonymmeli otti ohitsensa kirmaavaa kirveen kanssa heiluvasta Kasvillisuuden Matoranista kiinni ja käski: ”Sinä tunnet Aloemin. Jos hän ei avaa ovea, murra se, tai muuten sinä joudut hänen sijastaan varmaan kuolemaan noiden sodassa!”
Meri
Pitkä, musta ankeriasmainen Rahi, Negatronie havahtui loiskeeseen pinnalla. Taas veneitä, joiden pahaa aavistamattomat matkustajat voisi hyödyntää energiana. Se alkoi uida nopeasti kohti veneitä.
[spoiler=Qwertyuiopåasdfghjklöäzxcvbnm]Des Essess, joka on Essessers:eiden käytössä :3
Brittinimet huomasittekin jo ylempänä käytössä.[/spoiler]
Bloszar oli päättänyt mennä vähän etäämmäksi toisista. Hän oli löytänyt pienehkön hytin, jossa oli kaikenlaisia osia. Bloz piti siitä. Mieleen tuli Verstas, mutta täällä enimmäkseen säilytettiin tavaroita.
Tulen Toa otti Zamor-plasmakanuunansa esiin ja huomasi sen olevan rikkoutunut. Nyt hänlelä oli aikaa korjata se tai käyttää sen osia ja rakentaa uusi ase. Kivinuijakaan ei ollut parhaimmassa kunnossa. Bloz oli käyttänyt sitä vuoden, mutta ei vieläkään tajunnut, mistä sen voima tuli. Jotkut uskoivat Kiven Toan laittaneen isihen voimansa. Mutta siinä ei ollut Toa-kiveä tai mitään. Joten miten se oli tehty?
Bloszar toivoi, ettei häntä tultaisi häiritsemään. Vaikka sitä ei päällepäin näkyisi, Bloz ei halunnut olla taistelija. Vaikka hän oli tappanut kaksi torakkaa ja onnistunut taisteluissa Rautasiivellä ja Nazorakien ilmahyökkäyksestä Klaanissa, hän ei halunnut olla taistelija.
Tulen Toa mielummin paranteli tai rakeneli joitain aseita tai linnoituksia. Hän mielummin suunnitteli kaikenlaista.
Kotisaarellaan, Bloszar ei koskaan osallistunut taisteluihin. Hän aina teki aseet. Mutta menetettyään kotisaarensa, hänen oli pakko opetella. Sitten Toa Gulz -tiimi syntyi ja hänestä tuli tiimin johtaja. Miksi hänestä?
Toa-tiimin jäsenten kuoltua, Toa opetteli taistelemaan, pakosta, että selviytyisi.
Rautasiiven tapahtumien jälkeen, hän oli nyt vihdoin onnellinen. Hän sai kaikessa rauhassa rakennella kaikenlaisia asioita. Ja hän toivoi, että häntä tultaisi häiritsemään.
Hän vielä pelastaisi Tronien, mutta nyt ei ollut sen aika. Nyt hän ei voinut pelastaa häntä. Mutta nyt, Toa voisi rakentaa vempaimia, joilla pystyisi siihen.
[spoil]Tämä oli aluksi toisenlainen viesti, mutta sitten paikalle saapui Sensei Joy, ja pyysi muokkaamaan sitä erilaiseksi.[/spoil]
003 kiristeli hampaitaan punaisen kaulaliinansa alla. Tämä hyökkäys, jonka oli pitänyt olla kuin tiejyrän alle joutuva pala kakkua, oli osoittautunut paljon odotettua hankalammaksi.
”Pahuksen ötökät”, tämä mutisi. Tulikärpäsen perämies ei tiennyt, viittasiko komentaja tällä nazorak-joukkoihin vai heidän vihollisiinsa.
