”Hyvää päivää”, Umbra aloitti auktoriteettia huokuvalla äänensävyllä. ”Me etsimme vahkia ja skakdia jotka ryöstivät höyrykäyttöisen lentokoneen sekä varastivat ilmeisen tärkeän pallon Bio-Klaanista.”
Baarimikko katsoi toaa hölmistyneenä korkealta tuoliltaan.
”Siis mitä?” hän kysyi. Myös muut baarin vakioasiakkaat olivat lievästi sanottuna hämmästyneitä vieraista.
”Sininen skakdi. Musta vahki. Höyrykäyttöinen lentokone. Oletteko nähneet?” Nurukan tönäisi Umbran sivuun ja selitti.
Baarimikko, nuhjuisen näköinen po-matoran, sai väännetyksi hölmistyneen ilmeen kasvoiltaan ja keskittyi kaivelemaan muistiaan.
”Tjaa. Oli täällä jotain hälinää pari päivää sitten. Höyryävä aparaatti putosi taivaalta keskustaan. Tyyppejä luikki sieltä satamaan ennen kuin Kaartilaiset tulivat ja tutkivat romun”, matoran selitti. ”Tämä lienee jotain tosi tärkeää kun peräti kaksi toaa on sitä selvittämässä?”
”On se, koko universumin ja vähän muunkin kohtalo riippuu siitä”, Umbra selitti.
”Paisuttelitkohan juuri hieman asioita?” kysyi Nurukan toveriltaan.
”No jaa, en juurikaan. Olemme kuitenkin toia, me pelastamme maailmoja rutiininomaisesti”, Umbra vastasi. Matoranit ihailivat toveruksia haltioituneena.
”Minä saatan tietää jotakin lisää siitä kaksikosta”, synkässä nurkkapöydässä istunut Aristokraattien lajin edustaja keskeytti matoranien pulinan. Pitkä punahaarniskainen olento viittoi toia nurkkapöytään.
Nurukan meni edellä.
”Olemme pelkkänä korvana”, hän sanoi aristokraatille.
”En minä mitään noin helpolla kerro”, olento sanoi. ”Enkä ainakaan siksi että olette toia. Onko teillä rahaa?”
”Jaha, jotakin keinottelijoita. Mennäänkö tutkimaan se putoamispaikka?” totesi Umbra, joka oli jo kääntymässä ovelle.
”Ette siis ole kiinnostuneita. Sääli. Tiedän kyllä eräitä, jotka ovat”, aristokraatti puhui ärsyttävän salakavalaan sävyyn.
”Keitä?” Nurukan tenttasi tiukkaan sävyyn.
”Steltillä asiat hoidetaan rahalla”, aristokraatti vastasi.
Nurukan syöksyi eteenpäin ja nappasi keskustelukumppaniaan kurkusta. Hän iski itseään isomman aristokraatin seinää vasten kaataen samalla pöydän.
”Minä en ole leikkituulella. Turha olettaa kaikkien toien olevan nynnyjä, jotka eivät käytä väkivaltaa kuin äärimmäisissä tapauksissa. Sinulla on kymmenen sekuntia aikaa kertoa kaikki, mitä tiedät”, maan toa sanoi jämäkästi melkein huutaen.
Aristokraatti tarttui nopeasti toaa käsistä ja työnsi tämän maahan. Se oli virheliike, sillä Umbra syöksyi muutamalla askeleella steltläisen kimppuun ja kaatoi tämän lattialle. Aristokraatti tempaisi esiin veitsen, mutta tajusi hetkessä Umbran miekan olevan hänen kaulallaan.
”Kerro”, Umbra tivasi ja työnsi miekkaansa lähemmäs steltläisen kaulaa.
Aristorkaatti nielaisi. ”Se oli Neyjakk. Neyjakkin miehet auttoivat sitä kaksikkoa. Ne menivät kai sen kartanolle”, hän alkoi livertää.
”Minne?”
”Kartano on tupakkaplantaaseilla länsirannikolla.”
”Kiitos”, Umbra sanoi ja nousi. Matoranit hengähtivät helpotuksesta. Hän viittoi Nurukania ulos.
Umbra ja Nurukan laittoivat juoksuksi. Neyjakkin tupakkaplantaaseille ei olisi pitkälti matka kahden toan taitettavaksi ja kaksikon olisi korkea aika saada rikolliset kiinni. Roadan sokkeloiset, järjettömällä asemakaavalla luodut kadut ja rakennelmat tosin tekivät plantaaseille pääsemisen hankalaksi, mutta asiaa helpotti se että monet matoranit olivat töissä plantaaseilla ja osasivat reitin sinne.
Silmälappua ja kärrynpyörästä tehtyä jalkaproteesia käyttävä Realik-niminen le-matoran otti kaksikon mata nui lehmillä ohjattavaan karjavankkuriinsa ja lähti töyssyistä tietä pitkin kohti plantaaseja. Toat olivat joutuneet tarjoamaan silmäpuolelle vähän kaktusviinaa, jotta tämä päästäisi heidät mukaansa.
”Hei”, toat kuulivat terävän huudon takaansa. He kääntyivät katsomaan taaksensa. Tietä pitkin kulki pitkän naurettavaa hattua pitävän Aristokraatin mukana joukko Peikkoja pamppuineen ja kilpineen.
”Mitä tämä on?” Nurukan kysyi närkästyneenkuuloisesti aristokraatilta. Kyseisellä vihreällä olennolla oli jonkinlainen sheriffintähti rintapielessään.
”Teistä tehtiin valitus. Olitte kuulemma nujakoineet paikallisessa ravitsemuslaitoksessa. Väitettiin, että kylvitte eripuraa ja pyritte vahingoittamaan rauhaisaa eloamme. Haluaisin kuulustella teitä vähän tuolla kamarilla.”
Umbra katsoi ystäväänsä. Ei asioiden näin pitänyt mennä. Heidän piti ottaa kiinni roistoja, ei aiheuttaa hämmennystä ja lainrikkomuksia. Väkivallan käyttö juottolassa oli virhe ja siitä he saisivat nyt näillänäkymin maksaa.
”Meillä ei taida olla muuta vaihtoehtoa kuin antautua ja tulla teidän mukaanne selvittämään asia”, Umbra sanoi aristokraatille. Hän ei pitänyt peikoista jotka haisivat perin pahalta ja hengittivät kirjaimellisesti hänen ja Nurukanin niskaan.
”Vie meidät kamarille, poliisi-setä”, Nurukan kuiskasi niin hiljaa, että vain Umbra kuuli asian. Miksi Nurukanista oli tullut niin lapsekas täällä paheiden pesässä, se vaivasi Umbran mietteitä samalla kun kaksikko käveli peikkojen ympäröimänä mukulakivikatuja pitkin, ohittaen monia akvedukteja ja kasinoita ja orjatoreja matkansa aikana.
Rakennus oli aivan yhtä vanhan ja epämääräisen näköinen kuin kaikki muukin Steltillä kartanoita ja amfiteattereita lukuunottamatta. Sheriffi käski toat istumaan pöydälle vastakkaiselle puolelleen.
”Aloitetaan vaikka sillä, että kerrotte keitä te olette ja mitä te teette täällä”
”Olemme toat Umbra ja Nurukan. Olemme metsästämässä vahkia ja skakdia jotka veivät meidän ystäviltämme asioita. Jäljitimme heidät Steltille, mutta sitten jäljet katosivat”, Umbra kertoi. Poliisi-setä kirjasi tarkasti asiat steltiläisillä matoran-aakkosilla paperille.
”Myönnätekö että tappelitte Hiipivän Näädän baarissa?”
”Me kuulustelimme paikallisia ja käytimme pakon sanelemana kovia otteita. Tietomme Roadasta ja Steltistä ovat vajavaiset ja luulimme että väkivalta täällä on hyväksyttyä”, Nurukan kertoi, vaikka tiesi että he olivat korviaan myöten nesteessä.
”Emme me mitään barbaareja ole”, kuulustelija totesi koppavasti, vaikka tiesi aivan hyvin, että alemman yhteiskuntaluokan kuppiloissa nujakointi on normaali tapa hoitaa asioita.
”Olemme sitä mieltä että teidän pitäisi lähteä saareltamme. Emme kaipaa muukalaisia tänne rikkomaan rauhaamme”
”Lähteä? No okei, jos te niin vaaditte. Meidän pitää ottaa myös kaverimme, Deleva mukaan jos aiomme lähteä. Täällä käynti ei muutenkaan tuottanut hedelmällisiä tuloksia etsinnöissämme, joten voimme lähteä muutenkin”, Umbra kertoi, vaikka roistojen jälkien hävittäminen harmittikin häntä. Matka saisi kuitenkin jatkua kohti Legendojen kaupunkia.
”Hakekaa toverinne ja kaikotkaa täältä huomiseen mennessä. Muuta en vaadi teiltä”
Umbra ja Nurukan nyökkäsivät hyväksyvästi ”Poliisi-sedälle” ja lähtivät pois poliisiasemalta. Heidän pitäisi löytää Deleva suht ehjänä ja jatkaa matkaansa.
Hopeisella merellä tyrskysi. Syysmyrskyt olivat alkaneet ja toa-joukkomme oli valinnut mitä parhaimman huviretkikelin. Isot aallot heittelivät pientä purkkia ja salamat sinkoilivat vasamoitaan kuin suuttunut Manu kahvion mukeja.
Umbra voi pahoin. Hän oksensi laidan yli, mikä ei ollut ollenkaan hänen tapaistaan.
Merimatka oli vaatinut veronsa ja hänen kohdallaan se tarkoitti merisairautta. Tätä oli jatkunut jo monia tunteja ja joukkio oli menettänyt ajantajun.
Viimein kun tarpeeksi aikaa oli kulunut, laivaa ohjaava Nurukan huusi myrskyn ja tyrksyjen läpi: ”Maata näkyvissä ystävät!”
Ja he näkivät edessään saaren, jollainen oli kuvailtu legendoissa tarkasti. Saaren jonka kauheudet olivat tutut monelle, mutta josta monet eivät olleet koskaan tohtineet ottaa selvää sen todenmukaisuudesta. Pimeys ja kuolema ja pelko olivat läsnä alueen ilmapiirissä. Toat olivat saapuneet Karzahnille!
Karzahnin saari
Mustasilmäinen, laiha ja riutunut matoran käveli kohti työpajaa, pajaa joka oli ollut hänen kotinsa jo ties kuinka monta vuosituhatta. Matoran oli väreiltään harmaan ja mustan kirjava, joku sanoisi että hän kuuluisi magnetismin heimoon. Matoran itse ei muistanut itsestään mitään, ei nimeä, ei kotiaan tai sitä että hän olisi magnetismin matoran. Työ ja tämä paikka olivat ainoat asiat jotka olivat hänen mielessään.
Oli pakko tehdä työtä, sillä saaren hallitsija ei sietänyt laiskotteluja. Hän oli nähnyt kuinka yksi hänen tovereistaan oli muuttunut patsaaksi nojatessaan muutaman minuutin verran luudanvarteen, eikä hän halunnut itse samanlaista kohtaloa kuin toverille oli käynyt. Oli pakko tehdä saaren tyranni tyytyväiseksi, sillä hirviömäinen johtaja tiesi kaikkien ajatukset, toiveet ja teot ja rankaisi vääristä ajatuksista, teoista tai virheistä.
Maanpäällinen helvetti, kuvailisi hyvin tätä saarta. Vesiputouksissa virtasi hiekkaa, vesi poltti kurkkua, tuli ei lämmittänyt, vaan jäädytti ja jää oli polttavaa kuin tuli. Luonnonvoimat olivat kirjaimellisesti päin Karzahnia tässä oudossa ja vääristyneessä maailmassa, jota hallitsi kullan ja ebonin kirjava olento, jonka veli oli täysin olennon vastakohta.
Näiden outojen ja vääristyneiden luonnonolosuhteiden lisäksi Karzahnilla oli paljon muitakin hätkähdyttäviä ja karmaisevia asioita. Saarta suojelivat Manaseiksi kutsutut jättiläismäiset hirviöravut, joita saarella riitti. Ne asuivat vuoristoissa ja saarta ympäröivässä meressä ja tulivat johtajansa, Karzahnin luokse, tämän käskiessä heitä mielensä voimalla. Toinen asia, josta saaresta tiedettiin, oli pikkuruiset olennot, jotka syövyttivät prototerästä, aiheuttaen sen että matoranien osat alkoivat ajanmittaa haurastua ja putoilla pois. Karzahni itse yritti korjata näitä matoraneja, perin huonolla menestyksellä tosin, ja joutui antamaan heikoille kyläläisille aseet joilla puolustautua vihollisia vastaan. Karzahnin vastaus kaikkeen oli siis aseistaminen.
Matoranystävämme, jota seurasimme alussa, käveli kohti suurta pajarakennusta, jossa hän oli viettänyt suuren osan elämästään. Täällä hänellä ei ollut toivoa, ei piiloa, ei suojaa eikä lämpöä. Hän oli vain yksi identiteetittömistä työläisistä, joiden tehtävä oli pitää paikka pystyssä, tekemällä aseita, osia ja naamioita Karzahnin omiin kokeiluihin ja käyttöihin. Oli olemassa vain työtä, ei lepoa eikä huvia, hauskanpitoa ja puhumattakaan rakkaudesta ja lämmöstä. Ne tunteet olivat kuolleet Karzahnin saarelta jo aikojen alussa.
Bio-Klaanin saari, Lehu-metsän ja Ämkoo-vuoren rajaseutu
“Vaiko kenties triplatreffit?” Bladis oli väläyttämässä, viitaten Sinisten Käsien yllättävään ilmaantumiseen, mutta Samen nopea sivuaskel vaiensi matkalaiset. Selakhilaani harppasi pois kuoleman torakkakaksikon tulilinjalta ison kiven taa. Selusta oli kuitenkin kaikkea muuta kuin turvattu, sillä nälkäisten matoralaisten lauma läheni metsän siimeksestä uhkaavaa vauhtia silmät veristen naamioiden kuopissa kiiluen kilpaa taivaalle syttyvien ensimmäisten tähtien kanssa.
“Snowman”, Same aloitti terävästi. “Pystytkö hajaannuttamaan meidät?”
“Eeh, nämä kaksi eivät vissiin voi oikein kävel-”
“Jätä Bladis selkääni ja toimi lopuilla itselläsi Kepen jalkoina. Onnistuuko?”
Selakhilaanin hartialla nököttävä lumiukon irtopää kohotti kulmiaan. “Voin yrittää.”
Juuri kun lumimainen massa oli alkamassa muotoutua uudelleen, klaanilaisten suojana toimiva siirtolohkare nousi muutaman vaaksan ilmaan.
“Mit-”
Kivi liikahti äkisti kunnolla korkeammalle, niin, että klaanilaiset näkivät nyt Kädet kunnolla. Toinen niistä osoitti oikean käden sinisellä sormellaan kiveä. Nazorak ohjasi osoittavan kätensä entistä korkeammalle ja järkäle liikkui sen mukana. Tätä seurasi torakan nopea ranneliike ja veteraani-klaanilainen kierähti sivuun aivan viime hetkellä, kaikki muut toverinsa vielä itseensä kiinnitettyinä. Valtava graniittimoukari oli murskata klaanilaiset, mutta Sameen kiinnittynyt paketti kieri muutamia kertoja pois kuolettavan iskun alta.
“Snowie!” kasan päällimmäiseksi jäänyt Bladis huusi. “Pyssy, nyt!”
Kuin tyhjästä valkoinen käsi ilmestyi klaanilaisten keskeltä ja sukelsi Snowien ylisuuren laukun mustiin syövereihin. Hetken kuluttua koura ilmaantui esiin steltinpeikko Kapherin vanhan Cordak-kiväärin kanssa. Skakdi nappasi mörssärin valkoisista sormista.
“Ha. Ha.”
Moderaattorin kokeneet sormet hakeutuivat liipasimelle ja tekivät tehtävänsä. Kaikki neljä piippua tyhjenivät tismalleen oikeaan suuntaan, kun rakettivoimalla liikkuvat Xialaiset ylpeydet singahtivat kohti Sinisiä Käsiä. Bladiksen hymy kuitenkin hiipui nopeasti; räjähdyksiä ei kuulunut. Toinen torakka osoitti sormellaan cordak-ammuksia, jotka olivat jähmettyneinä ilmaan Nazorakein pelätyimmän duon eteen kuin se valtava kivi hetki sitten.
”… ha.”
Bladiksen äänestä oli kadonnut kaikki huumori. Hän kalpeni hieman.
”… en yleensä ole se, joka valittaa näistä asioista, mutta tuo ei ole reilua.”
Cordak-kiväärin torpedomaiset ammukset leijailivat ilmassa välittämättä painovoimasta tai tuulesta. Oli kuin ne olisivat vaeltaneet ulkoavaruuden tyhjiön halki. Vasemmanpuoleisen Käsistä oikea kämmenpohja hehkui kirkasta sinihehkua. Se käänteli kämmentään ja rannettaan robottimaisen jäykin liikkein. Ilmassa fysiikan lakeja vastaan tappelevat ammukset kääntyivät samassa kulmassa kuin nazorakin mekaaninen ranne. Niiden kärjet pysähtyivät lopulta osoittamaan klaanilaisten suuntaan.
Sinisten Käsien tummien visiirien peittämissä katseissa ei ollut sääliä. Ääntäkään päästämättä vasemmanpuoleinen torakka puristi mekaanisen kämmenensä nyrkiksi. Neonsininen valo välähti sammuksiin.
Torpedot räjähtivät ukkosta muistuttavan äänen säestäminä kohti neljän klaanilaisen joukkoa. Ne olivat vain sekuntien päässä vapauttamasta tulisen voimansa kaikkien neljän päälle. Yksi olisi tarpeeksi vammauttamaan kaikki neljä liikuntakyvyttömiksi. Neljä ammusta riittäisi jättämään klaanilaisista jäljelle vain savuavan kraaterin.
Aikaa oli vain sekunteja. Jonkun oli pakko toimia.
Ja joku toimikin. Kepe keskitti kaiken voimansa, kaiken luovan energiansa siihen asiaan, johon hän luotti oman hengissä selviytymisensä kannalta kaikkein vähiten. Valkoinen tiedemies sulki silmänsä ja haki syvältä sisältään jään elementtivoimiaan. Hän haparoi kädellään kohti neljää ammusta ja kurotti elementillään jonnekin niiden sisälle. Kepe hikoili. Hänen olisi pakko onnistua.
Hienpisarat jäätyivät Toan kämmenpohjaan. Kuului ääni, joka muistutti sirpaloituvaa lasia.
Tink, sanoi ensimmäinen ammus kopsahtaessaan Bladiksen rintapanssariin.
”Au”, Bladis sanoi.
Kops, se sanoi pudotessaan maahan.
Kolme ammusta toistivat saman kuvion. Aivan Bladiksen edessä maassa makasi nyt kolme läpeensä jäätynyttä cordak-ammusta. Yksi niistä oli haljennut keskeltä.
”… ’tink’?” Bladis sanoi epäuskoisena.
”… tink”, Same toisti. Selakhilaanin synkällä ja matalalla soturin äänellä sanottuna tuossa sanassa olisi ollut jotain tahattoman koomista, jos tilanne olisi ollut vähemmän kuolemanvaara.
”Tink”, Snowie sanoi hermostunut hymy kasvoillaan.
”… halusitteko mieluummin ka-boomin?” Kepe kivahti.
Nelikko päätti jättää epäuskoisina juuri tapahtuneen omaan arvoonsa. Takaapäin marssivan nälkäisen lauman pienten vatsojen kurnimisen kuuli jo selkeästi. Toisessa suunnassa liikkumattomana seisova musta torakkakaksikko otti hälyttävän rauhallisia ja täysin äänettömiä askelia kohti klaanilaisia. Sinihehkuiset sormet sätkivät sisältään säpisevistä sähkönpurkauksista. Uhkaavan ilmeettömien hyönteiskasvojen mustilla visiireillä näkyi sininen heijastus.
Snowien yhteen sitoman neljän klaanilaisen köyhän miehen Kaitan hajaantumiskohdassa nelikko irtaantui. Kepe ja tämän tukirankana toimiva Snowie lähtivät harppomaan kohti pistettä, johon Laivaston rautainen lentopeli oli tehnyt epämiellyttävän laskeutumisensa. Same kohensi Bladista selässään ja jäi seisomaan tyynenä kahden mattamustan torakan eteen.
Huterin askelin Kepe Snowien jaloilla asteli kohti savuavaa aluksenraatoa. Maasto vietti kohti metsää ja Kepe tuskaili epätasaista kyytiä.
“Tämä, tämä ei nyt ole tanssitunti.”
“Minä väitän, että huikealla vispauslantiollani pysyisimme paremmin pystyssä”, Snowien pää vastasi Kepen olkapäältä, mutta käänsi sitten katseensa kohti Käsiä. Same otti siellä yhteen torakoiden kanssa pelkällä viikatteella varustettuna, reppu-Bladis selvästi tuliasetta kaivaten. Tiedemies väliaikaisine, lumisine jalkoineen kompuroi viimeiset askeleet moderaattori-kaksikon loppuunkäyttämän lentokoneen luo.
“Jossain täällä, jossain täällä”, Kepe mutisi itsekseen alkaessaan penkoa Bladiksen monipuolista tuliasearsenaalia takapenkin kätköistä. Hän yritti huitoa toisella kädellään savua pois kasvojensa edestä, palavan aluksen syöstessä sitä päin klaanilaisen näköä. Mielessään vaahtosammutinta kaivaten tiedemies työnsi rautatomua syrjään, kunnes löysi etsimänsä: asevyö, josta roikkui ihan liikaa tuliluikkuja kenen tahansa käytettäväksi. Onneksi Bladis ei ollut kuka tahansa.
Snowien pää tiedemiehen harteilla tarkkaili yhä tilannetta muutamaa korkeuskäyrää huipumpana.
“Keeps, vaauhtia. Samemme on ehkä kova luu tantereella, mutta nämä torakat näyttävät isosti ilkeiltä. Emmekä voi kiistää, että rajansa se on klaaninkin selakhilaanin saaliinkaatokyvyi-”
Lumiukko kuitenkin lopetti lauseensa poikkeuksellisesti ilman Kepen keskeytystä, sillä hän huomasi läheisen honkamännyn oksistossa…
Jotain.
Se näytti tuulessa lepattavalta kankaalta ja se ehdottomasti liikkui. Snowie oli juuri huomauttamassa Kepeä tästä näennäisestä kaavutetusta hahmosta, mutta juuri sillä hetkellä nälän ajama pienten miesten ja naisten lauma saavutti toiminnan polttopisteen. Yksi kannibaaleista taklasi Kepe-Snowien nurin haaska-aluksen viereen ja välittömästi kolme lisää tungeksi klaanilaisten päälle.
Kymmenen metriä ylärinteeseen teräs kohtasi teräksen. Samen ikivanhan viikatteen kuunsirppiä muistuttava tappava terä pysähtyi kipinöiden, kun Sinisistä Käsistä vasemman teräksinen koura otti sen tyynesti vastaan. Same yritti Bladis apunaan riuhtoa viikatetta irti torakan käden pihtimäisestä otteesta, mutta mekaanisen kouran voima oli kuin valtavan sähkömagneetin. Vaati Samen kaiken käsivoiman saada viikate edes hievahtamaan poispäin torakasta, mutta torakka tuntui pitelevän asetta paikallaan täysin vaivattomasti. Torakka-agentti alkoi olla jo epämiellyttävän lähellä Samea ja Bladista, ja sen vapaa robottikäsi säkenöi sähköistä energiaa polttavalla voimalla.
Valkoisen, pitkänhuiskean jalan kierrepotku mustan torakan rintapanssariin irrotti sen kyberneettisen otteen viikatteesta ja sai sen horjahtamaan taaksepäin muutaman askeleen. Agentti ei kuitenkaan menettänyt tasapainoaan edes sekunniksi, mutta antoi aikaa toimia. Samen selässä roikkuva Bladis vetäisi aseveljensä varustevyöstä neulamaisen heittoveitsen ja sinkosi sen kohti potkun harhauttamaa torakkaa.
Suunnitelma olisi ollut todella aukoton ja tappava, jos Käsiä ei olisi ollut kaksi. Sokaiseva toisen torakan kämmenpohjastaan laukaisema sininen vasama muutti heittoveitsen käytännössä kiehuvaksi nesteeksi kesken ilmalennon.
Same pyöritteli viikatettaan rauhallisesti kädestä toiseen ja skannasi torakkakaksikkoa katseellaan. Ne lähestyivät moderaattoritaisteluparia täydellisesti synkronoiduin askelein kahdesta suunnasta.
”Aivan kuin nämä tekisivät parhaansa pakottaakseen meidät lähitaisteluun”, Same sanoi hikipisara ohimollaan. ”Kuinka jännittävää.”
”Kuinka syvältä”, Bladis sanoi ankeasti. ”Tiedätkö, minä olen niitä miehiä, jotka tykkäävät vetää liipaisimesta tosi ison aavikon toiselta puolelta.”
”Kyllä”, Same vastasi torjuen vasemmanpuoleisen Käden sormestaan sinkoaman salaman viikatteen terällä. ”Olemme käyneet tämän keskustelun monesti.”
”Rommipullo kädessäni”, Bladis jatkoi.
”Kyllä.”
”Kaunis, terävähampainen nainen sylissäni.”
”Selväksi kävi”, Same sanoi. ”Tiedäthän myös selakhialaisen sanonnan, että jokaista tappamaansa elävää olentoa täytyy katsoa silmiin?”
Bladis väisti toisen sähköisen ammuksen keikauttamalla itseään toiselle puolelle Samen selkää.
”Näkee niiden silmät kiikarinkin läpi”, Bladis naurahti.
”Ei käydä tätä keskustelua taas.”
Sinisiltä Käsiltä alkoi loppua kärsivällisyys. Jokainen kahden kyborgiagentin neljästä kourasta alkoi huokumaan sinisen sähköistä voimaansa kauas. Aluskasvillisuus käristyi torakoiden ympäriltä lähes olemattomiin, ja sormista sinkoili sokaisevia energiakaaria suuntaan jos toiseen.
”Tiedätkö”, Bladis sanoi. ”Tämä on vain veikkaus, mutta ne eivät varmaan halua meitä kuulusteltaviksi.”
Sähköinen voima alkoi tuntumaan kuumana jo hänenkin kasvoillaan. Hitaasti mutta varmasti Siniset Kädet nostivat teräskouriaan ja valmistautuivat ampumaan täydellä latingilla.
”Oletko ihan sataprosenttisen varma”, Samen sarkastinen ääni vastasi.
Ennen kuin skakdin ja selakhilaanin sanaiset säilät ehtivät kohdata uudelleen sarkasmin sotatantereella, vapauttivat nazorakit kämmenpohjistaan helvetillisen määrän ääntä ja valoa. Tuhansien pienten salamoiden yhteislaulu peitti rinteen, halkoi polttavalla voimallaan havupuita ja poltti sarjan suuria uria mättäisiin, kiviin ja kantoihin. Samen ja Bladiksen pelastivat vain refleksit, kun sarjatuli sähköohjuksia raapi tuskallisesti valkoisen soturin jalkoja.
Same puri hammasta, mutta ei huutanut. Heikkouden näyttäminen oli viimeinen asia, jonka hän halusi tässä tilanteessa tehdä. Maasto savusi ja hehkui punaisena. Kahden nazorakin kyberneettiset kädet hehkuivat nyt aikaisempaa himmeämpää sinistä. Ne olivat käyttäneet hyvin paljon virtaa.
Nyt jos joskus oli tilaisuus toimia. Same säntäsi pitkien jalkojensa tuomalla tuulispään nopeudella kohti kahta torakkaa. Hän hivautti selässään roikkuvan skakdin vauhdikkaalla heitolla kohti oikeanpuolimmaista, eikä torakka ehtinyt reagoida, kun Bladis taklasi sen maata vasten.
”OKEI. PAINITAAN SITTEN, SENKIN MYKKÄ TORAKANÄPÄRÄ.”
Vasemmanpuolimmainen oli valmiimpi, kun Same iski viikatteellaan. Torakka väisti tappavan säilän astumalla taaksepäin tyynen suunnitelmallisesti. Oli kuin se olisi tiennyt iskun olevan tulossa jo minuutteja, mutta päätti toimia silti viimeisellä mahdollisella hetkellä. Jokainen torakka-agentin liikkeistä näytti täydellisen suunnitellulta ja koordinoidulta. Vasemmalla käsistään se tarttui Samen viikatteeseen ja painoi sen terää maata vasten. Oikean kämmenpohjaan alkoi kertymään tappavaa sähköenergiaa. Käsi suuntautui Samen kasvoja kohti.
Hetkeäkään epäröimättä Same tarttui puristavalla otteella robottikäden ranteesta ja työnsi sen poispäin itsestään. Jos ranne olisi ollut tavallinen, Same olisi jo murtanut sen. Rauta ja teknologia kuitenkin tapansa mukaan hidastivat asioita.
Same ja torakka-agentti jäivät kamppailemaan paikoilleen yrittäen työntää toisiaan maahan. Valkoinen moderaattori oli niin lähellä, että hän tunsi torakan hengityksen kasvojaan vasten. Siinä oli jotain outoa. Jotain onttoa.
”Torakka”, Same sanoi purren hampaansa yhteen. ”Minä olen Same, entisen yhtenäisen Selakhian tasavallan armeijan sotilas, ja kohtaan sinut taistelussa. Vaadin saada nähdä silmäsi ennen kuin katkaisen kaulasi.”
Torakka oli tapansa mukaan hiljaa. Se teki kuitenkin jotain odottamatonta. Kuin käskystä torakan musta visiiri alkoi nousta. Jonkinlaiset rattaat alkoivat pyörimään siinä kohtaa, jossa musta visiiri kiinnittyi ohimon kohdalta mattamustan torakan kitiiniseen kuoreen. Vihreäsilmäinen moderaattori tuijotti pistävästi etsien torakan katsetta.
Hän ei löytänyt sitä.
Silmiä ei ollut.
Visiirin alla ei ollut edes tyhjiä kuoppia jälkenä siitä, mitä ennen oli ollut. Ei leikkausarpia, jotka paljastaisivat umpeen leikatut silmäkuopat. Torakan kitiininen kuori jatkui tasaisena ja koskemattomana siinä kohtaa, jossa tavallisella torakalla oli silmät. Nämä eivät olleetkaan tavallisia torakoita.
Kylmät väreet kiipivät Samen niskaan.
”Mikä helvetti sinä olet.”
Torakka olisi takuulla vastannut, jos se olisi voinut. Suuaukko sillä oli joskus ehkä ollutkin – mutta se oli ommeltu kiinni. Tulos näytti kuin suurelta arvelta. Tarkemmalla vilkaisulla Same huomasi, että torakan visiiri oli ohimon kohdalta kiinni jossain syvemmällä. Se porautui selvästi kiinnikkeellään jonnekin sinne, missä tavallisella torakalla oli silmät. Ohimon kohdalla oleva kiinnityskohta oli arpeutunut voimakkaasti.
Rattaat jatkoivat pyörimistään ja musta visiiri laskeutui takaisin paikoilleen äänettömästi suojaamaan silmiä, joita ei ollut.
Nazorakien välinpitämättömyys jopa omiaan kohtaan sai Samen suorastaan hämmästymään joka kerta, kun se käveli ruumiillistuneena hänen eteensä.
”Sinun suunnittelijasi oli hyvin sairas mies.”
Same oli saanut tarpeekseen. Hän riuhtaisi itsensä irti torakan otteesta ja hutkaisi tätä vatsaan viikatteen varrella. Torakka vastasi lähes refleksinomaisella sähköpurkauksella. Se olisi käristänyt savuavan reiän Samen otsasta hänen takaraivoonsa, jos sotilas ei olisi toiminut. Sulavasti sivulle pyörähtäen hän väisti Sinisen Käden sähköisen sarjan ja päätyi selkä edellä suoraan Bladiksen viereen. Selakhilaani tunsi skakdin lihaksikkaiden käsien vääntyvän kehonsa ympäri, kun järeä mutta liikuntakyvytön moderaattori irtautui painitoveristaan. Köytenä toimiva osa Snowieta sitoi kaksikon taas yhteen.
Viikatteen tylppää päätä keihäänä käyttäen Bladista kantava Same ponnisti itsensä entistä kauemmas Sinisistä Käsistä. Kaksikko laskeutui mättään laelle ja jäi tarkkailemaan entistä äkäisempiä torakka-agentteja arvioivin katsein.
Tilanne oli edelleen kaksi vastaan kaksi, mutta se ei tuntunut tasapeliltä.
“Huaaag!” Snowie äännähti ja räpiköi jaloillaan lisää tilaa nälkäisten matoralaisten alta. Kepen vasen käsi teki samoin, oikean kaivaessa Bladiksen asevyöltä minkäänlaista apua. Ja sitähän löytyi.
“Peitä korvasi!” tiedemies huudahti toverilleen kannibaalipallon alta.
“Millä min-” jaloista ja päästä koostuva Snowie oli protestoimassa, mutta lopetti kokiessaan kuuloaistinsa pahimmaksi vihollisekseen. Pään halkeamiselta tuntuva viiltävä kipu oli lähtöisin yliäänikranaatista, jonka Kepe oli juuri laukaissut karkottaakseen matoralaiset päältään. Suunnitelma oli siinä suhteessa onnistunut, että nälkäiset olivat todella lopettaneet klaanilaisten elävältä ahmimisen ja keskittyivät nyt enemmän repivään tunteeseen korvakäytävissään.
“Vaikutuksen pitäisi kestää vain kymmenisen sekuntia, mennään!” päässään hänkin lähinnä ininää kuuleva Kepe huudahti Snowielle, mutta tajusi tämän olevan yhtä toimintakyvyttömässä kunnossa kuin terävähampaiset matoralaisetkin. Tiedemies tuhahti itsekseen ja alkoi raahata itseään, Bladiksen asevyötä, lumenkaltaisia jalkojaan ja ylimääräistä Snowie-päätään eteenpäin pelkkien käsiensä voimalla.
Siinä missä niin Siniset Kädet kuin Samekin tunsivat kipua yliäänikranaatin vaikutuksesta, sai Bladis tuplatällin: Snowien ollessa aivan ääniräjähdyksen ytimessä lumiukon keskittyminen herpaantui lopullisesti. Same-Bladis-kaksikon sidoksena ollut massa antoi periksi pudottaen skakdin kollegansa selästä. Maa, johon liipasinherkkä moderaattori päänsä löi oli kova, mutta niin oli skakdin kallokin.
“Urgh”, Bladis vain tokaisi ja oli saman tien toimintakykyisenä vaikkakin jalkaliikkumatonna. Tämä virkoaminen tapahtui sikäli parahultaisesti, että siinä samassa Kepe huudahti moderaattorille ja viskasi tälle epäkäytännöllisestä konttausasennosta pyssyn. Kyseinen tuliase oli lipaskooltaan pieni mutta tulivoimaltaan kokoonsa nähden suuri Zamor-pistooli. Messingin ja harmaan värinen ase oli muotoilultaan pelkistetty ja melko raskastekoinen. Auringon laskettua jo mailleen sen kyljen kaiverruksista ei saanut selvää, mikä oli ehkä ihan hyvä asia; maailma ei kaivannut enempää zakazilaisen rivoa huumoria. Puolivillaisten letkautusten lisäksi pistoolin kyljessä oli myös varalipas kiinnitettynä, ja sen skakdi napautti paikoilleen sekä niksautti varmistimen pois.
“Yhtä asiaa kädet aseena eivät koskaan voi voittaa”, Bladis murahti huvittuneena. “Nimittäin käsiasetta!”
Tuli oli auki, kun maassa kyljellään retkottava skakdi pisteli menemään Zamor-aseellaan.
“Huaaaaar-ar-skarrar-aaa!”
Kuoleman ja tuhon suihku ei ollut kuolema eikä tuho Nazorakein agenteille, joista toinen pysäytti kuulat osoittamalla niitä rauhallisesti, mutta se oli riittävä antaakseen Samelle aikaa tähdätä matalan potkun kyseisen torakan kummankin hyönteispohkeen sisäpintaan. Rintamain kummallakin puolella pelkoa osakseen hamstraava kyborgi menetti tukensa ja horjahti selälleen. Same olisi jatkanut nopealla viimeistelyviikatteenheilautuksella ellei olisi ollut aiva liian kiireinen ottaessaan kahta nopeaa ja äärimmäisen välttämätöntä taka-askelta. Pystyssä olevan torakan sininen käsi oli lähettänyt yksikön sinisähköistä kipua kohti selakhilaania, mutta nyt se upposi Ämkoo-vuoren alarinteillä kasvavan männyn paksuun kaarnaan.
“Bladis! Ryömi kohti Kepeä” Same ohjeisti väistäessään toisen sähköprojektiilin yläruumistaan kiertämällä.
“Skarrarin ryömiminen” Bladis vastasi, mutta seurasi ohjeita. Usean rintaman veteraanina skakdi kykeni liikkumaan nopeasti vaikka vatsallaankin, vaikkei varsinaisesti pitänytkään kyseistä liikunnan muotoa erityisen ylevöittävänä kokemuksena. Pari metriä möngittyään hän kääntyi selälleen ja jakoi suojatulta Samen vieritse.
“Zer-Korin puolesta!” Bladis karjaisi tyhjentäessään lippaan kohti ammukset masentavasti pysäyttäviä torakoita.
“Sinä et koskaan ollut siinä taistelussa” Same huomautti tylysti tehdessään testiviiltoja Sinisiä Käsiä kohti.
“Mutta se oli hyvä elokuva!”
Siinä hetkessä Kepe tavoitti Bladiksen.
“Tässä, lääh, nämä” Toa huohotti ojentaen asevyön skakdille.
“Oh ho ho ho”, Bladis innostui ja vetäisi heti esiin muuannen keljun ja kuluneen näköisen kiväärin. “Tällä mutkalla onkin paljon sanottavaa noille ötököille”, hän ilmoitti. “Kepe, tue minua.”
“Eääh?”
“En minä voi tällä muuten tähdätä.”
“Aivan, juu.”
Skakdi otti puoli-istuvan ampuma-asennon Snowie-jalkainen Kepe selkänojanaan ja tähtäsi. Ase rääkäisi ja tarkemmin määrittelemätön ammus alkoi matkansa kohti maata Sinisten Käsien jalkain alla nopeammin kuin laiton siirtolainen loittonee Ko-Metrusta. Ammuksen osuessa maahan syntyi paitsi jysähdys, myös häkellyttävän suuri kaasupilvi. Same tajusi välittömästi, mitä hänen kollegansa ajoi takaa ja otti etäisyyttä torakoihin. Samassa Bladis oli jo laukaissut aseen toisen piipun, mutta siitä lähtevä panos oli aivan eri laatua. Se oli suuri ja hohkasi valkoisenaan kuumuutta. Osuessaan pilveen koko monen neliömetrin alue roihahti liekkeihin valtavana valopallona luoden perääntymistä suojaavan muurin Samen ja Käsien väliin. Selakhilaani harppoi muutamalla loikalla klaanilaisten luo.
Snowieta kaiken aikaa hereille läiskineen Kepen työ alkoi kantaa hedelmää, kun äänipommista tokeneva lumimies avasi silmänsä ja muodosti jokseenkin järkiperäisiä sanoja.
“…re on mi-eh? Tuota?”
Kepe oli tiukkana. “Nyt, lumipallo, herää. Sidostuksen aika.”
Oranssinenäinen lupsakkuuden sankari terävöityi, mutta niin tekivät muutkin ääni-iskun uhrit. Nälkä alkoi taas laukata.
“Snowie! Nyt!”
Lumiukko teki työtä käskettyä ja kiinnitti Bladiksen taas Samen repuksi, tällä kertaa huomattavasti aseistautuneemmaksi sellaiseksi. Valkoinen mössö heräsi myös tiedemiehen jalkojen rooliinsa.
“Olenko ainut…” Kepe mutisi. “Jonka mielestä tämä on tosi kiusallista?”
Kolme muuta vastasivat samanaikaisesti.
“Olet.”
“Et.”
“…”
Same-Bladis ja Kepe-Snowie pääsivät pystyyn ja lähtivät pinkomaan rinnettä ylös, ohittaen hiipuneen liekkipallon keskeltä paljastuneet Mustuneet Kädet, jotka eivät tehneet elettäkään klaanilaisia vastaan. Niillä oli akuutimpaa tekemistä.
Sähkö sinkoili ja ilma kuulosti räjähtävän kun Sinisten Käsien huomio keskittyi alhaalta rynnivään laumaan kannibaaleja. Pienet terävähampaat kaatuivat maahan kahden torakan vapauttaessa tieteen voiman niitä vasten. Matoralaiset olivat kuitenkin näennäisen loputtoman runsaslukuisia, ja rintama vyöryi jatkuvasti kohti Nazorakein pelotinta. Neljä klaanilaista eivät kuitenkaan jääneet tarkkailemaan tilannetta, vaan loittonivat kuolettavasta valoshowsta minkä jaloistaan pääsivät, kohti Ämkoo-vuoren huippua, jota auringon viimeiset säteet vielä valaisivat värjäten sen kullanhohtoiseksi tummuvaa taivasta vasten.
“Jaksatteko te?” Kepe huolehti jalkoina toimivista Snowiesta ja Samesta. Ensimmäinen ei näin yleisesti ottaen ollut turhan hyväkuntoinen, eivätkä lumiukon jalat edes juosseet hänen oman kehonsa alla. Jälkimmäisellä oli skakdi raskaan asevyönsä kanssa reppuna ja jatkuvia kivun aaltoja lähettävä poltettu arpi jalassaan. Lisäksi koko nelikko oli juuri pudonnut lentokoneella.
Kumpikaan juoksijoista ei kuitenkaan vastannut. Same tyytyi lyhyeen nyökkäykseen ja Snowie keskittyi hengittämiseen parhaansa mukaan. Taaksepäin katseleva Bladis kuitenkin avasi suunsa.
“Pikku-ukkojen armeija lähti juuri tulemaan tännepäin!”
“Entä torakat?” Kepe esitti lisäkysymyksen.
“Hyvä kysymys. Nyt, jos sallitte…”
Bladis otti esiin jälleen uuden pyssyn. Tämä tuliase oli merkillisen muotoinen, tummansininen asia, joka muistutti etäisesti pöytälamppua.
“…mikä tuo on?” Kepe kyseenalaisti kivääriasian häkeltynyt ilme kasvoillaan.
Skakdin iso hammasrivistö virnisti pahaenteisesti.
“Ylivoimainen.”
Kymmenien pienten ammusten joukko iskeytyi multaan matoralaisten edellä, kun Bladis vapautti aseensa tuhovoiman. Pelkän putoamisen sijaan ne kuitenkin jyskyivät oikein kunnolla, repien maata ja heittäen sitä vainoajien verisille naamioille. Paineaallot asettuivat väkivalloin nälän ja klaanin urhojen ja muidenkin väliin.
“Sitä paitsi sinuna en pahemmin, lääh, halveeraisi toisten vitkuttimein ulkomuotoa ja yleisesteettistä olemusta”, Snowie antoi painavan ja puuskuttavan näkökulmansa asiaan. Kepe mulkaisi valkoista, ylimääräistä päätään.
Räjähdysten paine oli riittävän suuri viskatakseen pikkupahalaisia useita metrejä alamäkeen, mutta Bladis tiesi ammusvarannon ehtyvän aivan liian nopeasti: skakdinmatikka kertoi, että tällä määrällä paukkuja ei mosautettaisi moista kolonnaa konnia.
Klaanilaiset saivat kuitenkin muuta mietittävää kohotessaan ilmaan. Heidän jalkansa eivät koskaan irronneet maasta, vaan multa ja kivikko irtosi muusta maaperästä ja kohotti heitä yhä korkeammalle.
“Mit-”
“Alas!” Same huusi ja tarttui Kepe-Snowieta vyötäisiltä heittäytyessään pois lennokkaan multakaistaleen päältä. Jos pudottautuminen olisi tapahtunut sekuntejakaan myöhemmin, seurueelta olisi varmasti murtunut vielä lisää raajoja. Maaperästä itsekseen leikkautunut tonnien painoinen siivu kivi- ja maa-ainesta nousi kymmenien metrien korkeuteen äänettömällä painollaan ennen kuin singahti valtavan maaohjuksen lailla kohti puustoa. Suuren varjon allensa piirtävä järkälerypäs repi Lehu-metsän havupuita risuiksi ja säleiksi ennen kuin otti kontaktia maaemon kanssa. Neljä klaanilaista peittivät päänsä ja niskansa parhaansa mukaan, kun rysäys heitti ilmoille rankkasateen puuta ja kivipölyä.
Nälkäinen lauma ei pysähtynyt, vaikka metsä ja maaperä alkoivat sähkösormien näkymättömien narujen vetäminä tapella vastaan. Viime ateriasta oli kauan.
”…”, Kepe sanoi.
”…”, Snowie sanoi.
”Ai”, Bladis sanoi halaten mätästä. ”Ne siis ilmeisesti osaavat repiä vaikka koko saaren kappaleiksi.”
”Niin”, Same sanoi tylyn tyynesti. ”Niin ilmeisesti osaavat.”
”… apua”, Snowie inahti.
”Torakoiden käsitys sanasta ’tiedustelupalvelu'”, Same sanoi, ”on kieltämättä omalaatuinen.”
Bladis nauroi kuivakkaa naurua, joka oli peittyä aina vain lähestyvän matoran-lauman läähätykseen. Vain vaivoin Samen selässä roikkuva skakdisoturi ärisi puristaen suurta tuliluikkuaan. Hän suuntasi sen kartiomaisen piipun aivan rinteen alareunaan, josta käsin hyönteisarmeijan kyberneettiset pelontuojat jakoivat sähköistä tuhoaan.
”Tiedustelkaa tätä!”, Bladis karjaisi vetäen liipaisimen pohjaan. Lyijy viuhui ilman halki uusien Lehu-metsän maastoa ja pienikokoisen tankintorjunta-aseen rumpusoolo täytti ilman. Bladis ei päästänyt irti ennen kuin mauttoman kokoisen kiväärin pesä niksahteli kaikuen tyhjyyttään.
Tämä olisi varmasti ollut hyvin tehokasta, jos edes toinen torakoista olisi ollut lähelläkään ammusten osumakohtaa. Same ja Bladis katsoivat savuavaa kraateria pitkään.
”Nyt jumalauta oikeasti.”
”Koodinimi Partaterä muistettakoon rohkeana miehenä ja mättäiden massamurhaajana.”
”Hirtä itsesi siihen otsanauhaan.”
Klaanilaisnelikko vilkuili hämmentyneinä ympärilleen. Kahdesta torakka-agentista ei ollut minkäänlaisia jälkiä ympäröivässä maastossa. Hetken vilkaisulla Snowie luuli nähneensä jälleen vilauksen ruskeasta kaapukankaasta korkealla puidenlatvoissa. Valkoinen klaanilainen ei kokenut asiakseen häiritä tovereitaan havainnolla. Hänellä oli muuta ajateltavaa.
Eräs varsin mainio pohdinnan aihe oli koko vartalon läpi kulkeva polttava sähkövirta. Se, miten Siniset Kädet olivat ehtineet nelikon toiselle puolelle ja lukinneet klaanilaiset tappavien torakkakyborgien ja raivokkaan kannibaalimatoranjoukkion väliin, oli toissijaista.
Olennaista oli se, että neljästä kädestä neljään klaanilaiseen ammuttu sähkövirta oli kivuliasta. Klaanilaiset olisivat huutaneet tuskissaan, jos olisivat kyenneet. Hiljaisten torakoiden hiljentävä vaikutus tuntui kaikessa konkreettisuudessaan nelikon lamaantuneissa äänihuulissa tuskanhuutojen kuollessa ennen syntyään. Siniset Kädet lähestyivät uhrejaan.
Klaanilaisten kaikkeen sattui. Sinisenä säkenöivä satutus nieli nelikon jokaisen solun. Aiemmin terveet ruumiinosat muuttuivat kivun maallisiksi ilmentymiksi ja lukuisat aiemmat vammat helvetiksi. Tuska oli samanaikaisesti viiltävää ja repivää, polttavaa ja jäätävää. Ja ennen kaikkea sitä oli liikaa. Uusien valojen syttyessä taivaalle sammuivat ne klaanilaisten mielistä. Ensimmäinen neljästä pimeni, pian sen jälkeen toinenkin.
Moderaattori Samelle kidutus oli vanha tuttava. Selakhilaani oli elämänsä aikana ollut useamman kuin yhden sairaan mielen ja instrumenttisarjan kohteena. Hän oli tahdonlujuudeltaan aivan omassa luokassaan. Mutta kaikesta huolimatta jopa Same oli pitkän sotilasuransa aikana murtunut. Kerran hän oli tahtonut kuolla. Kerran hän oli rukoillut kuolemaa jumalilta, joihin hän ei uskonut.
Kerran.
Same syöksyi kaikilla ja viimeisillä voimillaan sähköistä kivun virtaa vasten. Selakhilaanin kädet ottivat kiinni Sinisistä ja alkoi voimien mittelö. Tahto ja tiede törmäsivät, kun Samen kovat ja taisteluiden kuluttamat kämmenpohjat ottivat yhteen kyborgitorakan sinihehkuisten vastaavien kanssa. Samen katse kohtasi torakan katseettomuuden. Moderaattorin mustat kädet tärisivät lihasten imiessä viimeisetkin voimat soturista. Kyborgin kourat kipinöivät ja savusivat, nekin selvästi voimiensa äärirajoilla. Otetta ehti kuitenkin kestää vain muutamia sekunteja, kun hyökkäyksen kohteeksi joutuneen torakan sähkökidutuksesta vapautunut ja maassa retkottava Bladis tajusi, mitä tapahtuisi.
“Niitähän on…”, hän henkäisi, katsoen Nazorakin sinisiä käsiä. “…kaksi paria.”
Samassa Samen kanssa voimailevan agentin rintapanssari heräsi eloon, kun torakan toinen käsipari aktivoitui. Pienempi raajapari singahti eteenpäin valtavalla voimalla ja iskeytyi selakhilaanin rintakehään. Tällä kertaa Same kykeni huutamaan tuskaansa.
“H-AAAAAAAAARGH!” selakhilaani päästi ilmoille raastavan karjaisun vajotessaan polvilleen. Samalla Nazorak veti vähemmän kookkaat siniset kätensä pois soturin rintakehästä pienen helmiäisenhohtoisen, hieman kellertävän verisuihkauksen saattelemana. Kauniinvärinen verinoro valui pitkin moderaattorin mustaa rintapanssaria. Vamma ei ollut paha, mutta kaikki muu oli; kukaan klaanilaisista ei kyennyt varsinaiseen vastarintaan.
Nazorakit astuivat kuitenkin askeleen kauemmas neljästä klaanilaisista. Niiden sähköiset kädet sähisivät, rätisivät ja kipinöivät, ja kämmenpohjien siniset valot alkoivat himmetä. Selakhilaaneja ei sopisi aliarvioida.
Siniset Kädet kääntyivät toisiaan kohti, ja hetken aikaa torakat peilautuivat toistensa visiireistä. Näytti hetken siltä kuin ne olisivat katsoneet toisiaan. Vanhoista tottumuksista oli vaikea päästä irti, vaikka näköelimien kaltaiset turhuudet oli voitu poistaa tieteellä. Kahden torakan mekaanisten käsien sähkönsininen hehku himmeni, kun kädet syöksivät ilmoille savua ja kipinää. Agentit tiedostivat, että jahti oli ohi. He olivat käyneet liian lähellä saalista.
Täysin samanaikaisella niskan liikkeellä torakat käänsivät sieluttomat visiirinsä takaisin kohti neljän klaanilaisen joukkiota. Moderaattorikiviä kantavat pääkohteet oli lamautettu – ainakin väliaikaisesti. Selakhilaani ja skakdi huohottivat polvillaan yhä heikkoina sähkövirrasta, kun taas Toa ja valkoinen luonnonoikku makasivat mättäillä tiedottomina, mutta elossa.
Neljän klaanilaisen takaa marssi armeijan verran matoraneja, joiden naamiot oli värjätty hyvin monen erilaisen olennon verellä. Pienet silmät kiiluivat syvissä kuopissa heikkoa valoaan.
Ehkä operaation ei tarvisi olla täysi epäonnistuminen, kaksi torakkaa ajattelivat.
Vaikka Esikunta ei voinut hyödyntää Lehu-metsää strategisesti, siitä tulisi hyvä hauta.
Yhtenä liikkeenä torakka-agentit kääntyivät poispäin neljästä klaanilaisesta ja näitä kohti pikkuväen jaloilla marssivasta pedonnälästä. Äänettömin askelin agentit 019 ja 020, Oikea ja Vasen haihtuivat havumetsän varjoihin. Ja sitten ne olivat vain poissa.
Moderaattorit tuijottivat epäuskoisesti metsäkaistaletta, johon Nazorak-imperiumin pelätyin kaksikko oli hetki sitten hävinnyt. Bladis menetti viimeisenkin ryhtinsä ja romahti täysin mahallaan makaavaan asentoon.
“Ah… Hah… Köh! Hah…!” hän nauroi katkonaisesti naama sammalta vasten. “Teidän… Onkin… Parempi! Paeta! Köh!”
Same laski pahasti palaneen kämmenen kollegansa olkapäälle.
“Matoralaiset. Ne tulevat, ja ne tulevat pian”, vammautuneena tavallistakin karheampi ääni sanoi vaisusti.
“Ainakin annoimme noille… Köh! …kyytiä, emmekö vain?” Bladis vastasi, punnertaen nyt itsensä kyljelleen. Skakdin silmät kohtasivat selakhilaanin katseen.
“Kyllä.”
Hiljaisuutta ehti kestää vain joitain kymmeniä sekunteja, kunnes nälän kuuli saapuneen. Se oli nyt joka suunnalla, se ei jättänyt pakoteitä. Maassa retkottava, puoliksi tajuton osa Bio-Klaania oli täysin piiritetty ja täysin ruokalistalla.
Pikkuväen läähätys peitti alleen havumetsän ja luonnon muut äänet. Pienet kielet lipoivat teroitettujen hampaiden kärkiä. Kiiluvien silmien katse oli etääntynyt jo niin kauas sivistyksestä, että hienoinen raja matoralaisen ja rahin välillä alkoi murtua lopullisesti. Pikkuväki näki mättäällä makaavassa nelikossa vain muhkean aterian. Äskeinen taistelu ei ollut muuttanut niiden elämää suuntaan tai toiseen.
Nazorakin kuori oli sitäpaitsi kovaa ja vaikeaa syötävää. Taikakätisten hyönteissoturien kaikkoontuminen ei laumaa haitannut. Sillä oli jo ateriansa. Huomisen lounaalla tarjoiltaisiin suolattua selakhilaania, kun taas päivälliselle oli luvassa uppopaistettua skakdinkoipea. Jos ruipelosta, valkoisesta Toasta liikenisi tarpeeksi lihaa, sitä voisi ripotella pikkunälkää varten aterioiden väliin.
Tällä kyläläisjoukolla ei tosin ollut sanaa pienelle nälälle. Itseasiassa matoranien sanavarastoon kuului lähinnä variaatioita syömiseen ja tappamiseen liittyvistä sanoista.
Saalisjoukon neljäs, valkoinen loskakummajainen ei vaikuttanut myöskään kovin lihaisalta. Jos siinä lihaa oli ollenkaan. Matoralaiset päättivät jättää asian pohtimiseen sikseen. Oikealla valmistustavalla ja tarpeeksi suurella määrällä paistinrasvaa mistä tahansa saisi syömäkelpoista.
Matoranien ruokahalua heikensi hetkellisesti jostain taivaalta syöksähtänyt keihäs. Metallinen terä iskeytyi aivan nälkäisten kyläläisten rivistön ja Bladiksen väliin. Kyläläiset kavahtivat taaksepäin. Moderaattori säpsähti niin kovaa, että löi päänsä aivan takanaan olevaa Samea päin.
Joku puhui puiden latvoista.
”Meillä oli sopimus”, tuhahti kuuluva naisen ääni. ”Meillä oli sopimus, että ette koske heihin!”
Jokainen kannibaalimatoralaisista vaikeni välittömästi. Pienet silmät alkoivat paniikinomaisesti etsimään äänen lähdettä. Myös Same ja Bladis käänsivät katseensa ylös kohti taivasta ja sitä kohti kurottuvia mäntyjä ja kuusia.
Silloin Same tajusi, että hänen näkökenttänsä äärirajoilla loikkineet ruskeat kaapuhahmot eivät olleet olleet vain näköharhaa. Kuusien ja mäntyjen oksilla seisoi joukko matoranin kokoisia hahmoja ruskeissa tai mustissa kaavuissa. Keihäiden kärjet kiiltelivät. Kaapujen kankaista Samea katsoi sininen kolmion sisälle vangittu silmä.
”Me lupasimme teille suojelusta!” huusi toinen ääni kaavun sisältä, tällä kertaa miehen. Athistien äänessä oli niille poikkeuksellista ärtymystä. Soturimunkit puristivat keihäitään yhä tiukemmin. ”Eikö se riittänyt, kurjat houkat?”
Kannibaalit olivat hiljaa. Puiden Väki oli tehnyt heidän eteensä paljon. Nälkäinen lauma ymmärsi täysin.
”Vapauttakaa Bio-Klaanin jäsenet”, ensimmäisenä puhunut, naispuolinen soturimunkki huusi. ”Isä Zeeron haluaa puhua heille.”
Kaksi moderaattoria katsoivat toisiaan. He ymmärsivät jälleen kerran poikkeuksellisen vähän.
Savuava ja hyvin entinen ilma-alus narahti metallisesti metallin taipuessa, kun valkoinen käsipari väänsi tiensä vapauteen sen rungosta. Selakhilaanilaisen Hau-kasvoinen pää putkahti esiin puun, metallin ja kaiken sen höyryn keskeltä. Vahvoin ja sulavin ottein Same vääntäytyi loppuine kroppinensakin pienestä lentokoneesta. Hän korjasi otsanauhansa asentoa ja tarjosi vihreille silmilleen paremman mahdollisuuden havainnoida horisontin taakse laskevan auringon enää vain vaivoin valaisemaa maisemaa.
Törmäyspaikka oli pohjoisessa, missä Lehu-metsä ja Ämkoo-vuori kohtasivat. Puusto oli siksi hyvin harvaa, eivätkä vähäiset männyt muodostaneet metsää. Korkea, valossa kellertävä mutta nyt harmaa heinikko huojui tuulessa Matoraninkorkuisena jokaisessa suunnassa. Muutamia kymmeniä metrejä alamäkeen metsä kuitenkin tiheni huomattavasti, eikä vanha sotilas osannut rentoutua. Asian tilaa ikävöitti myös se, että vesihöyryä ja savua ryöpsäyttelevän romurypäletertun kätköistä ei ollut vielä kuoriutunut muita klaanilaisia.
“…se oli mikä se?” Paitsi ilmeisesti Snowie, joka häkellyttävällä tavalla valuimuljui pois aluksesta. Hän oli selvästi huonossa kunnossa, mutta onnistautui kasautumaan tolpilleen ja kaivoi vielä tavaransakin hylystä. Oranssinenäinen olento oli kuitenkin vain reilun Matoralaisen korkuinen: Jostainhan menetettyjen jalkojen massa tuli korvata. Myös Bladis ilmoittautui läsnäolevaksi voimakkaalla skakdinkielisellä kiroilulla. Same jätti Snowien seisomaan pöllämistyneenä ja suuntasi arrarien suuntaan. Hän löysi moderaattorikollegansa puolittain romuun hautautuneena ja hyvin vihaisena. Ilmeisesti, koska Skakdi oli hyvin tuskissaan.
“Pystytkö liikkumaan?” Same hyppäsi suoraan asiaan, saaden vastaukseksi vähän lisää kiroamista ja lyhyen nyökkäyksen. Bladis työnsi metalliromun päältään. Hän ei kuitenkaan noussut jaloilleen.
“Pystytkö liikkumaan?” Same toisti itseään.
“Pystyn.”
“Itse asiassa”, kuului ääni Samen ja Snowien takaa. “Et pysty.”
Kepe painoi naamionsa teleskooppisilmän kyljessä olevaa nappulaa ja kuului tsing. Ilmeisesti jokin lisälaite meni pois päältä. “Tuo näyttää aika vakavalta.”
Tiedemies itsekään ei ollut järin häävissä kunnossa. Hänen haarniskansa oli ruhjeinen ja liikkuminen eräänlaista nilkuttamista. Oli selvää, ettei hänkään kykenisi juuri liikkumaan, saati sitten juoksemaan. Kepe pystyi kuitenkin kävelemään hitaasti, ja oli ilmeisesti skannannut Bladiksen jalan. Tulokset eivät olleet rohkaisevia, sikäli kun valkovihreän Toan ilmettä pystyi lukemaan.
“Mitä tarkoitat?” Same kysyi, tutkien samalla kollegansa jalkaa, joka kyllä näytti taittuvan väärään suuntaan.
“Tarkoitan, että jalka on pahasti murtunut. Oikeastaan molemmat.”
Kukaan ei näyttänyt erityisen pirteältä.
“…oikeastaan molemmat aika monesta kohtaa.”
Metsästä kuului etäisiä ääniä. Jokin selvästi lähestyi etelästä, Lehu-metsän kätköistä.
“En tahdo aiheuttaa paniikkia”, Kepe äännähti. “Mutta mitä me teemme? Ne tulevat! Ja mikä oli se salama-”
“Itse asiassa…” seurueen lumiukoin jäsen sanoi. “…minulla saattaa olla suunnitelma. Same, sinun molemmat jalkasihan ovat hyvässä kunnossa?”
“…juu?”
Snowie virnisti pahaenteisesti. Kepe pelkäsi pahinta.
Lumiukon olisi tehnyt mieli huutaa “MUODONMUUTOSSS” mutta hän hillitsi itseään. Tapahtui asioita. Asioita, joissa valkea massa kietoutui Samen, Bladiksen ja Kepen ympärille. Kyseiset kolme klaanilaista asettuivat lähelle toisiaan, niin, että Same ja Kepe seisoivat Bladiksen ympärillä, selät toisiaan kohden. Kaikki kolme katsoivat eri suuntiin. Snowien olemus sitoi klaanilaiset toisiinsa, niin, että huonojalkaiset Kepe ja Bladis olivat kuin reppu Samen selässä. Selakhilaanilainen nousi seisomaan. Neljä klaanilaista olivat nyt yksi tosi iso ja epämuodostunut klaanilainen: Same yritti pysyä tasapainossa kolmen muun painon horjuttaessa häntä. Kepe ja Bladis olivat kuin vauvat äitinsä repussa, ja Snowie oli se reppu. Oman päänsä lumiukko oli sijoittanut Samen oikealle olkapäälle. Kokonaisuutena otus oli tosi tosi ruma.
Yleensä asiallisuuden perikuvana tunnettu Same oli kiljahtaa itselleen epätyypillisellä tavalla, kun hänen tasapainonsa petti. Kepe kuitenkin pelasti tilanteen kaivamalla kiusallisesti omasta laukustaan jostain möykyn keskeltä keihässauvatyökalunsa ja otti sillä tukea maasta. Selakhilaani teki saman viikatteellaan.
Kaikki olivat kivuliaissa asennossa. Snowie hymyili typerästi.
“Kappas, tämähän toimii.”
Juuri silloin alarinteen mäntymetsästä ilmestyi Matoralaisten hahmoja. Niiden samojen, jotka olivat jo aiemmin yrittäneet syödä klaanilaisia. Same-möykky kääntyi ympäri ja lähti kulkemaan parhaansa mukaan vastakkaiseen suuntaan, mutta silloin kiven takaa astui esiin kaksi hahmoa. Ja siinä samassa klaanilaiset ymmärsivät, mistä heidät taivaalta pudottanut sähkö oli tullut. Kaksikko oli yhtä pahassa maineessa niin klaanilaisten kuin omiensakin keskuudessa.
Siniset Kädet tukkivat nelikon tien.
“Näyttää siltä…” Snowie aloitti. “…että näistä tuli aika toiminnalliset tuplatreffit.”
Usva pimeys ja valo vuorottelivat kun valon soturi seikkaili unimaailmassaan. Unet Metru Nuista olivat alkaneet vaivata Umbraa ja hän näki uudestaan ja uudestaan kuinka seikkaili Legendojen kaupungin kaduilla. Vahkit laittoivat matoranit raatamaan kaupungin hyväksi, ja käyttivät kovia otteita laiskottelijoihin. Se oli jokapäiväistä arkea Metru Nuin metropolissa.
Unimaailma vääristi asioita. Umbra esimerkiksi näki edessään oven, kuin tyhjästä ilmestyneen tumman, kutsuvan oven, jonka ympärillä värisi violetti hohde. Ovi suorastaan kutsui toa-soturin kurkistamaan sisään, ja vaihtamaan maisemaa Le-Metrun asfalttiviidakosta toiseen kaikkeuteen…
Umbra putosi. Tämä oli seurauksena oven avauksesta ja sieltä kurkistamisesta. Tyhjiö imaisi hänet sisälleen, jolloin U joutui outoon, unitilaan, jossa alitajunta ja alitajuntaan vaikuttavat ärsykkeet tekivät kaikesta outoa ja todella erikoista.
Ties kuinka monetta kertaa Umbra näki muistojaan ikkunoina, ikkunoina joihin voisi pujahtaa tässä unimaailmassa. Hän kuuli etäisesti edellisissä unissaan kuullun kolkon, metallisen äänen ”Sinusta tulee kaltaisemme” ja näki vihreiden silmäparien ilmestyvän sumun lävitse. Toa kuitenkin jatkoi putoamistaan, jolloin mielikuva vihreistä hohtavista silmistä jäi elämään, haalentuen matkan taittuessa.
Pyörteen jatkaessa kieppumistaan, alkoi se luoda Umbran mieleen kuvia, jotka hän näki aivan selvästi. Kuvia sodasta, tulevista sodista, vaihtoehtoisista sodista ja menneistä sellaisista. Sota oli osa tämän maailman menoa ja luonnetta. Umbraa puistatti. Valon toalla oli kyllä sotaisa menneisyys, mutta kuolema ei koskaan ollut perin mukava asia, vaikka se välttämättömyys elämän jatkumiselle olikin. Sitten Umbra näki edessään sinisenä hohtavan sirun, joka sokaisi kaiken edessään. Soturi tunsi suurta halua koskettaa sirua. Käsi kurotti kohti hohdetta. Esineen pystyi tuntea, vaikka siihen ei vielä koskisikaan. Kämmen osui siniseen, välkehtivään pintaan. Kuului pahaenteistä naurua ja suuri sokaiseva valonsäde tapahtui. Tiesin että olisit utelias, mitä Nimdaan tulee, ääni sanoi ympärillä. Umbra näki vilauksia puhujasta silmäkulmastaan, muttei koskaan pystynyt erottamaan olennon ulkomuotoa tai olemusta. Hän vain tiesi kuka oli vastassa. Miksi noin nyrpeä ilme? Eikö ole hyvä että olen vielä elossa ja voin auttaa sinua? ääni kysyi, viilettäen huoneen poikki Umbran sokeassa kulmassa, vaihdellen aina paikkaansa, Umbran koettaessa paikantaa puhujan olinpaikkaa. Tule esiin, varjominäni. Tiedän että olemme yhtä ja että sinullakin on tarpeesi ja oma kohtalosi. Miksi et halunnut jäädä mieleni syövereihin vaan jäit kummittelemaan uniini?
Unet ovat ainoa paikka jossa voin olla vapaa ja elää. Viedä sinut seikkailuille ja luoda sinulle mahtavia maailmoja täynnään kaikkea mitä kuvitella saattaa.
Olento alkoi ilmiintyä eri puolilta tilaa samanaikaisesti, rikkoen näkymättömän neljännen seinän tilasta. Kuusi humanoidia varjo-olentoa alkoi kävellä kohti yhtä pistettä, liittyen yhdeksi kokonaisuudeksi. ”Oli työn ja tuskan takana saada kerättyä muistoistasi minun olemukseni rippeet kasaan”, olento sanoi viimein, komeillen mustassa, voimaa uhkuvassa haarniskassaan ja sarvet vääristyneen naamionsa kruununa. ”On hienoa tuntea tämän ruumiini riemut ja surut vihdoinkin” ”Mitä oikein haluat? Emmekö selvittäneet asiat jo täysin silloin kun halusit leikkiä maailmanvaltiasta ja tuhota toia ja zyglakeja? Pitääkö sinua opettaa tavoille, oi pieni lapsi. Jopa naiivi kaksoseni toisesta maailmasta on aikuisempi kuin sinä” ”Älä nyt ala haukkumaan minua. Haluan pitää sinut hengissä, koska vain muistosi pitävät minut tällaisena. Sinulla ei ole muistoja ajastani makutain luona, siksi en ole niin paha, jos niin voidaan sanoa. Olen saavuttanut rauhan, mutta olenhan lähes pelkästään sinun mielesi tuotos. Muistojen rippeistä koostuva kokonaisuus, joka on vangittuna uniesi maailmoihin. Haluan meidän kummankin parasta”
”Mitä sinä puhut? Näin itse kuinka todellinen olit kun tapoit Mohkun ja Orinin sekä muut toat ja zyglakit. Et voi nyt kiistää olemattomuuttasi minulle. Olet todellinen ja olet paha”
”Voi sinua. Etkö ymmärrä että sinä ja liittolaisesi tuhositte ruumiini, maanpäällisen olemukseni. Tuota ulkomaailman KraUmbraa ei enää ole. On vain minä, muistoissasi. Jotkut voisivat sanoa minun olevan todellinen, mutta samalla se tarkoittaisi että unimaailmammekin on totta ja että sielumme vaihtavat paikkaa kun nukumme. Minusta tuo kuulostaisi ihan teorialta jonka Manfred voisi esittää kahviossa.”
Mistä KraUmbra tiesi Manfredin? Ai niin, hän pystyi liukumaan muistoissani ja lukemaan niitä kuin avointa kirjaa kun nukun. Ajatus tuntui pelottavalta mutta samalla kiehtovalta.
”Mitä muihin klaanilaisiin tulee, niin onnea Sarajin ja kuulan etsintään. Hoitakaa Deleva kuntoon ja yrittäkää ottaa yhteyttä klaaniin, vaikka kupolien väliset häiriöt radiotaajuuksissa voivatkin olla tawallisia. Tulet vielä tapaamaan ystäviäsiä monesti, ethän ajatellut että antaisin sinun kuolla tälle tehtävälle?”
Mitä tuo mielen tuotos höpisi? Ei siinä ollut mitään selkoa.
KraUmbra käveli Umbran luota pois ja oli nyt selin valon toaa päin.
”Joskus tuntuu hassulta että sinä olet meistä se johtava osapuoli”, hän kertoi ja käänsi päänsä 180 astetta, katsellen minua demonikasvoillaan ja lipoi kieltään. ”Minä kun tiedän ja kiinnitän ympäristööni paljon enemmän huomiota kuin sinä”.
”Mikä tämän meidän keskustelumme tarkoitus on? Onko sinulla jotain elintärkeää tietoa?”
”Oi, tiedän niin paljon, mutta vain murusia enemmän kuin sinä. Katsos, aivojesi alitajunnan ja muistojen luoma olemus ei ole kauhean itsenäinen ja kykeneväinen omiin ajatuksiin ja muistiinpanoihin. Tiedän vain sen että tulet kokemaan hirveitä asioita ja että menneisyydessä asiat eivät ole menneet kuin sinä olet luullut niiden menneen. Hyvää päivänjatkoa ja varo portaita”, makuta lopetti, haihtuen pois paikalta pölypilven tavoin. Unimaailma alkoi pirstaloitua ja Umbra putosi putosi putosi putosi…
Stelt, rannikko
Nurukanin ohjaama kolmen toan alus karahti päistikkaa suurta karikkoa, jolloin Umbra löi päänsä puiseen laivan reunaan. Toa heräsi muhkuraiselta pediltään ja hieroi niskaansa. Nukkuma-asento oli ollut perin kehno. Lähettyvillä kääreisiin laitettu Deleva vaikersi hiljaa. Plasman toa oli jaksanut ihmeen hyvin pitkää merimatkaa ja ilman kipulääkkeitä. Haavat olivat silti pahalaatuiset ja Deleva tarvitsi hoitoa.
Umbra vääntäytyi ylös, venytteli niin hyvin kuin pystyi, herättämättä Delevaa. Lihakset ja hammasrattaat naksuivat kun toa alkoi palauttaa lihaksiaan entiselleen.
Toisaalla Nurukan tutkaili vahinkoa. Paatti oli jumittunut kivikkoon ja Nurukan oli hypännyt matalaan veteen työntämään alusta pois. Alus pitäisi saada taivaanrannassa siintävään satamaan, jonka läheisyydestä kielivät taivaalle nousevat paksut mustat savukiehkurat, lokkirahien suuret määrät sekä kaukaiset laivat.
Nurukan puhkui ja ähisi laivan työntämisen kanssa ja sai sen vihdoin irroitettua karikosta. Laivaan ei ollut tullut pahempia vaurioita, mutta maalipintaa ja tervapintaa oli irronnut. Vaikka vanha olikin, Nurukan oli silti väkevä ja työnsi paatin vesille, hypäten mahtavan loikan karikosta otetulla tuella.
Umbra huomasi aluksen liikkuvan ja kuuli ja tunsi tömähdyksen kun Nurukan pääsi takaisin ajoneuvoon. Matka jatkui eteenpäin, kohti edessä siintävää kaupunkia.
Suuri kaupunki levittäytyi heidän eteensä. Tai no Metru Nuin mittakaavassa se ei mikään suuri ollut, mutta suuri verrattuna pinta-alansa kokoon. Kaupunki alkoi satamasta, joka koostui ränsistyneistä satamarakennuksista ja kalastajakopperoista sekä siellä täällä risteilevistä lahoista laitureista. Kaksi virtaa halkoivat kaupunkia ja erottelivat sen yhtenäisen olemuksen toisistaan, mutta tätä varten oli rakennettu kauniita siltoja, jotka risteilivät ja yhdistivät kokonaisuutta. Kaksi vuorenrinnettä, jotka oli paikka paikoin tasoitettu ja muokattu peltomaaksi sekä ylväiden rakennusten paikoiksi, pitivät alueen turvassa ulkopuolisilta. Kaupungista huomasi sen jakautumisen erilaisille yhteiskuntaluokille. Satama ja sen lähiympäristö olivat noen ja lian tuhrimaa ja käsityöläiskorttelit olivat jatkoa satamatyöläisten hökkeleille. Pajat nostattivat suuret savut kaupungin taivaalle ja vuoret pitivät samusumun kaupungin yllä, tehden hengitysilmasta raskaan.
Kaupunki oli tyypillinen steltiläinen luomus, sisältäen gladiaattorinäytöksiä varten rakennetun amfiteatterin, jossa soturiheimojen jäsenet pakotettiin taistelemaan yläluokan aristokraattien, ja tässä tapauksessa myös ylhäisten ja rikkaiden skakdien huviksi. Akveduktit toivat vettä joesta eri puolille kaupunkia ja kaupunkilaisten koteja ja peikot tekivät raskasta työtä vuorien läheisyyteen pystytetyillä tupakkaplantaaseilla, osallistuivat raskasta fyysistä kuntoa vaativiin rakennusoperaatioihin ja vangitsivat barbaariheimojen jäseniä areenalle taistelemaan.
Matoranit olivat vähän paremmassa asemassa, käsityöläisten ja kalastajien ammateissa. He tekivät kaikki kaupungin koriste-esineet ja lähes kaikki muutkin esineet, mitä kaupungissa pystyi tuottaa. Rikkaita he eivät olleet, koska varallisuus kasaantui skakdeille ja aatelistolle.
Umbra tähysti kiikarilla aluetta ja huomasi skakdikielellä kirjoitettuna sanan Roada. Nimi oli Umbralle tuttu ja hän halusi kertoa alueen historiasta jotain myös Nurukanille ja Delevalle. Roada-nimi komeili suuressa kivipaadessa, mikä oli pystytetty mereen.
”Tyypit hei, haluatteko kuulla tästä alueen historiasta jotain?” Toa selitti silmät loistaen.
Nurukan nyökkäsi, pitihän hän stereotyyppisenä maan asukkina kovasti historiasta ja menneisyyden tutkimisesta. Deleva torkkui kivuissaan muhkuraisella pedillään ja mutisi jotain itsekseen.
”Targarak Suuren syrjäytti vallasta Neyjakk-niminen skakdipäällikkö, jolloin valta Roadassa siirtyi skakdien haltuun. Skakdien suku alkoi kuitenkin käyttää aristokraatti-lajin jäseniä virkamiestehtävissä ja tuki ylhäisöä, jolla oli vaurautta ja valtaa lähialueilla. Tämän takia Roadassa on niin suuret vastakohtain ajat kun skakdien sukupolvien välinen aristokraattien suosiminen on syönyt Nynrah-käsityöläisten ja peikkojen elinoloja, ei tosin niin paljon kuin muualla Steltissä”, Umbra kertoi pitkän luennon alueen historiasta.
Joukkio ankkuroitui rähjäiseen laituriin, jonka lähiympäristössä sekoili monia raudan, veden ja magnetismin matoraneja, raahaten mukanaan verkkoja, kiinnittäen ja irrottaen hamppuköysiä ikälopuista paateista ja kantaen laivojen saaliita ja tarvikkeita mukanaan.
Umbra hyppäsi laivasta laiturille, kiskoen köyden mukaansa. Alus piti saada tukevasti kiinni ja se piti antaa paikallisten hoidettavaksi. Muuten heillä ei kohta olisi enää laivaa pois saarelta.
Toa kiinnitti köyden puiseen paateen, joka törrötti laiturista. Matoranit katsoivat hiukan hölmistyneinä kuinka mustakeltaista haarniskaa kantava toa sitoi vasemmalla kädellään köyttä solmuun. Hullunkuriseksi asian teki se että toan toisen käden oli korvannut jättiläismäinen kanuuna, joka ei millään sopinut toan ulkomuotoon.
Matoranit osoittelivat ja tirskuivat toalle joka taisteli solmun kanssa. Umbran huomaamatta myös Nurukan oli nousemassa pois veneestä, mutta vanha ja raihnainen maan soturi ei niin vain hyppinyt.
Nurukan tömähti mahalleen laiturille, matoranien revetessä nauruun. Naurunremakka herätti tokkuraisen Delevan, joka nousi myös veneestä pois. Hänen uniaan ei häirittäisi.
Salaman ja muiden elementtien matoranit katselivat pöllämystyneinä plasman toan raivoa, mutta näkivät toan siteet. Myötätunto ei ollut kadonnut näiltä steltiläisiltä matoraneilta, karusta ja vaarallisesta asuinalueesta huolimatta ja erilaisten hyveiden kunnioittamisesta.
Matoranit viittoloivat toat mukaansa ja lähtivät johdattamaan heitä kaupungin parhaimman tohtorin, Hesoun luokse.
Matka kaupungin käsityöläiskorttelien halki oli pölyinen ja perin epäsiisti. Roskakasat ja käsityöläisjätteet houkuttelivat paikalle kivirottien laumoja ja monissa paikoissa rakennusten oviin tai seiniin oli kirjoitettu matoraniksi varoituksia kivirotista.
Kaupungin ilma ei ollut perin kehuttavassa kunnossa ja tämä oli niitä harvoja kertoja jolloin Umbran aina mukanaan kantava hengityshärpäke oli osoittautunut perin käyttökelpoiseksi välineeksi. Nurukan ja Deleva olivat itse oksentamispisteessä monessa kohdin, mutta toain arvolle ei sopinut oksentaa läheiseen roskapönttöön, katuojaan tai mukulakivikadulle.
”Koetetaan nyt päästä sinne tohtorin luokse hengissä, sillä kuolleita hän tuskin voi parantaa”, U koetti piristää tunnelmaa, hengittäen happilaitteensa avulla vaivattomasti, kun joukkio eteni keskemmäksi kaupunkia. Siellä täällä meni peikkoja ja jättiläismäisiä orjia, jotka oli kahlehdittu erilaisiin kulkuvälineisiin. Tekninen osaaminen luotti täällä enimmäkseen lihasvoimaan ja parhain teknologia oli vain aristokraattien ja skakdien huvitusten käytössä. Umbra ja muut kääntyivät sivukujalle, väistäen ruman rakennuksen pieneltä parvekkeelta heitetyt roskat ja jätteet, ja suuntasivat torille, jossa oli taottu skakdipatsas.
Deleva piteli rintaansa ja näytti kalpealta kun joukkio ohitti patsaan. Patsaassa komeili uhmakkaassa ja voimaa uhkuvassa asennossa oleva skakdi, joka piteli oikeaa kättään ylhäällä, hymyillen isolla hammasrivistöllään todella leveästi. Skakdilla oli kiiltävä sotisova ja vasemmassa kädessä suuri konetuliase, mikä roikkui lenkistä hänen oikean olkapäänsä kautta. Skakdipatsaan jalustaan oli kirjoitettu ”Neyjakk, kaupunkimme pelastaja ja matoranien suojelija, Suuren hengen lähettämä skakdi”. Tieto oli Umbrasta todella hämmentävä, vaikka hän olikin lukenut alueen historiasta. Skakdipatsaan ällistely oli vienyt Un ja muiden huomion matoran-taikurista joka veteli silinterihatustaan sammakoita, mitkä muistuttivat Napoa kotipuolessa, Ussal-taxista, mikä mainosti halpoja matkojaan kahden matoran-naikkosen heilutellessa palmulehviä ja kaislahameitaan, taksilaitoksen johtajan polttaessa sikariaan omahyväisenä. Torilla myytiin mitä moninaisempia tuotteita universumin eri kolkista, yhdessä kojussa myytiin Samolin naamiota muistuttavia heimonaamioita, toisessa suuren hengen patsaita, yksi oli keskittynyt laittomiin, kolmipäisen lihansyöjäkanan munien myymiseen ja yhdessä oli mitä erilaisimpia sieniä. Toki muitakin kojuja löytyi, mutta näihin joukkiomme kiinnitti erityisesti huomiota.
”Eikö meidän pitäisi etsiä sitä Sarajia ja Metorakkia eikä vain haahuilla ympäri aristokraattikaupunkia?” Deleva murahti, tuntien samalla piston ruhjeissaan. Haavat pitäisi parantaa, mutta tehtävä piti myös muistaa suorittaa.
”Kyllä, mutta ensin hoidamme sinut kuntoon”, U vastasi, heitä johdattaneen matoranin viedessä heidät torin laidalla olevalle kerrostalolle, mikä oli maalattu vaalealla maalilla, mutta tummunut noesta ja epäpuhtauksista. Seinää koristivat erilaiset tagit ja graffitit joissa ylistettiin matoranien herrarotua tai haukuttiin pystyyn nakkikioskin myyjä.
Toat astuivat sisään rakennukseen puuovesta, mutta joutuivat kumartumaan, koska talo oli tehty matoranien mitalle sopivaksi. Sisällä oli aula, jonka lattiaa koristi soma matto, jossa koreili erilaisia skakdikielisiä kirjainmerkkejä ja steltiläisiä aakkosia. Pienet puuhelmet koristivat maton päissä törröttäviä hapsuja. Toat astuivat sisään, hyvästelivät oppaansa ja menivät vastaanotolle.
Tiskin takana seisoi jalka ketjussa ja seinässä kiinni oleva monikätinen orja. Olennolla oli neljä kättä, joista jokaisesta oli leikattu pitkät kynnet irti. Olento katseli pienellä, bohrokmaisella päällään tiskin ylitse ja toivotti toat tervetulleiksi, ketjujen kilistessä lattialla.
”Tohtori ottaa teidät kohta vastaan. Hän tekee nyt munuaisensiirtoa eräälle potilaalle”, olento rääkäisi, katsellen häijysti punertavilla silmillään. Musta olento kuului lajiin jota yläluokka orjuutti gladiaattorinäytöksiin. Tämä yksilö oli vielä suht nuori, jolloin jopa matoranit pystyivät pomputtelemaan häntä.
”Haluaisimme mahdollisimman pian sitä palvelua, koska tulemme kaukaa ja ystäväni ei välttämättä kestä kauaa”, Umbra sanoi, katsellen alaspäin olennon silmiin. Tässä karussa maailmassa kaikilla ei ollut niin hyvä kohtalo.
”Herra istuu odottamaan mestaria. Herra ei hätiköi, vaan odottaa. Niin Prylerkin on aina tehnyt. Uskollisesti vuosituhannet”, olento sanoi, paljastaen nimensä toille.
”Ei ennen toia Roadassa. Ihmetellä Pryler sitä suuresti. Mysteeri toia varjostaa, varmaa se on”, olento sanoi, hampaiden naksuessa tämän suussa.
Deleva piteli kylkeään kun Nurukan tutkaili odotushuoneen ympäristöä. Seinissä vilisteli gekkoja, jotka söivät tulilentäjiä ja niazeskeja. Huonekasvi oli nuutunut ja homeen peitossa, valokivivalaistus oli paikoin pahasti epäkunnossa ja seinien maalipinta lohkeili ikävästi. Lattianrajassa oleva rotankolo ei tehnyt paikan viehättävyydelle ja uskottavuudelle ollenkaan hyvää.
Valot rätisivät kun toat istuivat koinsyömissä tuoleissa, joista pöllähti pölypilvi aina kun he vaihtoivat asentoa. Oli tämä aika karu loukko.
Kului muutama tunti ja toat alkoivat olla jo epävarmoja siitä oliko paikkaan hyvä edes tulla kun he heräsivät horroksestaan iloiseen huutoon.
”Tervehdys toverit!” kuului kun ovi pärähti auki vastaanottotiskin vierestä. Tiskillä nukkunut Pryler heräsi ja toatkin säpsähtivät päiväuniltaan. Ovensuussa seisoi valkoinen matoran, jolla oli musta tohtorintakki, stetoskooppi roikkumassa kaulalla ja naamio joka oli erilainen kuin he olivat nähneet ennen. Naamio oli soikion muotoinen, siinä oli vain pieni ristikko suuta varten ja pitkä musta visiiri, josta paistoi keskeltä vain yksi sininen silmä. Kyklooppimatorantohtori tästä puuttuikin.
”Olen Tohtori Hesou ja arvatenkin tuo plasman toa, jolla on kyborgikäsi ja kyborgijalka on seuraava potilas. Siivoan ensin edelliseltä potilaalta jääneet sotkut ja alan sitten tutkailla sinua”, matoran sanoi, sinisen silmän liikkuessa edes taas mustassa visiirissä. Tämä oli todella odottamatonta, mutta toat eivät antaneet pelon tai epäluulon tehdä tepposiaan.
”Pärjäät kyllä hänen kanssaan, Deleva”, Umbra huikkasi ja oli jo lähdössä Nurukanin kanssa pois tästä oudohkosta hoitolasta. Kaksikko tunsi pääsevänsä tekemään jotain jos vain jättäisivät hölmistyneen ystävänsä tuon tohtorin hoitoon. Deleva pärjäisi kyllä jos matoran tekisi hänelle jotain ja Toain oli pakko edes koettaa luottaa paikallisiin epäilyttäviin hiippareihin.
”Pitäisikö meidän hiukan etsiskellä sitä varastettua kuulaa ja niitä kahta konnaa?”, Nurukan kysäisi kun kaksikko oli jo mennyt pienhiukkaspitoiseen ulkoilmaan. Maan toa näytti päättäväiseltä ja halusi saada tämän tehtävän suoritettua. Saraji ja Metorakk piti vihdoin löytää, sillä petturuutta ei hänkään suvainnut. Ja hän halusi vastauksia siltä oudolta vahkilta, jonka kanssa jakoi monta viimeaikoina pulpahtanutta muistoa.
”Olet oikeassa, mutta pitäisikö meidän vähän jututtaa paikallisia? Hopeakypäräinen, jalkaraketeilla ja raskaalla haarniskalla varustettu skakdinröhjäke ja vahkisoturi eivät jää huomaamatta paikallisilta. Samalla voisimme selvittää kunnon merireitin Legendojen kaupunkiin”, valon toa vastasi, kävellen ystävänsä kanssa läpi torialueen. Syrjäkylille oli päästävä, sillä sieltä he parhaiten tavoittaisivat tiedon roistoista joita ajoivat takaa.
”Pärjäähän Deleva tuon kahjon tohtorin luona?” U kysyi kun he ohittivat jättiläiskalmarin lonkeroita myyvän kalastajakojun. Kojulla kaloja myyvä matoran oli kasvattanut itselleen mahtavan parran ja hänen kätensä oli korvattu koukkuproteeseilla. Proteesit eivät klaanilaisille olleet yllätys, mutta möhömahainen partaheppu oli jotain kantaväestöstä poikkeavaa. Toat eivät pahemmin enää kiinnittäneet tähän huomiota, vaan päättivät lähteä sokkelokujille etsimään jälkiä pahamaineisista roistoista, jotka eivät hevin sopeutuisi tähän maailmaan.
”Heips”, Matoro tervehti Kapuraa. Hän istuutui täpötäyden ruokatarjottimen kanssa nurkkapöytään tulen toan vastakkaiselle puolelle.
”Hei”, Kapura vastasi varsin epäinnostuneena. ”Mistäs tulit?”
”Öööh”, Matoro mutisi leikatessaan Mukau-häränpihviään. ”Parilla eteläisellä Athistien saarella tuli käytyä. Plus Rautasiivellä sekä Abzumon lentävällä kuolemantemppelillä.”
”Joo. Tai ei oikeastaan. Tarkoitushan oli sellainen, että muuan Ath-munkki saapui tänne kertomaan, että he antaisivat Klaanille yhden Nimdan sirun, kunhan me vain näyttäisimme että me olemme pitäneet Beetaa tallessa. No koko juttuhan paljastui ansaksi, jonka se pirun makuta oli masinoinut”, Matoro selitti syömisensä lomassa.
”Päädyimme lopulta sen omalle miniplaneetalle, jonka pudotimme alas Laivaston aluksella. Abzumo meni mereen metallihirviönsä kanssa. Sillä makutalla muuten oli yksi siru.”
”Kehenkään ei voi luottaa nykyään”, Kapura sanoi. ”Kuulit arvatenkin Mäksästä? En olisi ikinä arvannut.”
”Tosin varmaan tässä vaiheessa kannattaa lopettaa turha luottaminen. Liian isoja asioita pelissä”, Kapura jatkoi onnettoman kuuloisesti.
”Joo. Tongu kertoi. En voi uskoa, että se olisi oikeasti loikannut. Eihän- eihän se ole mahdollista. Ei kukaan tekisi niin”, Matoro totesi. ”Tai sitten minä vain uskottelen niin itselleni”, hän lisäsi surumielisesti.
”Ei se mahdotonta ole”, Kapura totesi. ”Loppuen lopuksi tässä ei ole kyse pelkästään siitä, että vanhojen ystävyyssuhteiden pitäisi kestää ikuisesti. Toisella puolella voi olla jotain hyvää tarjottavaa. Tai sitten se on jokin juoni, ties vaikk Adminit olisivat yhdessä järjestäneet sen.”
”Älä sano noin”, Matoro kielsi välittömästi. ”Et kai voi vakavissasi väittää, että Adminit olisivat luoneet… ties minkä salaliiton Klaania vastaan?”
”Entä jos tällä tavalla Mäksä saa tärkeää informaatiota Nimdasta? Sillä tavalla Klaani saisi etulyöntiaseman”, Kapura teorioi. ”Ette te saaneet selville mitään, mistä voisi olla hyötyä?”
Matoro mietti hetken mitä kaikkea hän oli kokenut Nimdan kanssa viime aikoina. Hän muisteli Arkkienkelin pohjakuilussa käytyä taistelua.
”Nimda on ase. Ihan hiton tehokas sellainen. Uskon, että sillä saisi helposti minkä tahansa torakka-armeijan tuhottua.”
”Kiinnostavaa”, Kapura sanoi. ”Luuletko, että vastapuoli haluaa sen tuhotakseen Klaanin vai estääkseen meitä saamasta sitä? Vai onko Nimdalla jokin muu käyttötarkoitus? Käsittääkseni se liittyy Ath-mytologiaan.”
”En ole ihan tietoinen sen osuudesta Ath-mytologiaan”, Matoro epäili. Hän yritti kaikin keinoin kiertää kaiken puheen Nukeista. ”Tai edes siitä, mihin se on suunniteltu. Nimda on sikäli erikoinen, että olen tehnyt kaikkea siihen liittyvää viimeiset kuukaudet, mutten silti oikeastaan tiedä siitä paljoa mitään. Luulen sen kuuluvan samaan muinaisten esineiden ryhmään kuin legendat Elämän Naamiosta ja Valon Naamiosta.”
: ”Samaan ryhmään kuin naamiot? Mihin viittaat?” Kapura kysyi. ”Minusta se on enemmän ase kuin naamio, koska sitä ei ole suunniteltu tiettyjen lajien käytettäväksi kuten mainitsemiasi naamioita.”
”Siis, ne naamiot ovat legendaarisia niin voimiltaan kuin totuuspohjaltaan. Niiden tekijää tai tarkoitusta ei kukaan tiedä. Nimdaa kietoo samalla tavalla epätietoisuuden verho.”
”Selvä. Mutta niin. Jos oletetaan, että Nimdalla on tietynlaisia… Vartijoita? Ainakin kuvittelisin näin”, Kapura sanoi rauhallisesti ja vilkuili ulos ikkunasta. ”Eikö Nimdan haltuunsaottaminen ole vaarallista, jos saisi nämä oletetut vartijat peräänsä? Eikö näillä legendaarisilla esineillä ole yleensä jonkinlaisia vartijoita.”
”En pidä tämä keskustelun suunnasta”, Matoro sanoi hiljaa. ”Minä tiedän, että sinä tiedät, mitä tarkoitan. Sait sen… runonkin”, hän madalsi ääntään.
”Kyllä, runous on lähellä sydäntäni”, Kapura sanoi hitusen äänekkäämmin mutta teki selväksi, että halusi palata tähän vielä. ”Mutta. Suunnitelmia tulevasta? Mikäli aiot matkustaa lisää Klaanin tehtävissä niin olen kiinnostunut. Elämä käy joskus tylsäksi keskellä sotaa. Ja sanotaan vaikka niin, että se ei taida olla hyväksi… mielenterveydelleni.”
”Metru Nuille. Lisää Nimdaan liittyviä operaatioita. Olen lähdössä aika pian. Muuten, kiitos siitä uudesta harppuunasta. Se todella tuli tarpeeseensa.”
”Hauskaa, että olin avuksi”, Kapura sanoi. ”Siis, olen halukas tulemaan mukaan, mikäli tiimiisi mahtuu vielä yksi. Ketä muita ajattelit ottaa mukaan?”
”En yhtään tiedä. Oikeastaan minulla ei ole kovin hinkua ottaa montaakaan mukaani. Viime reissulla sujui sen verran heikosti, ja… luulen että minun tak- äh, ei mitään. Kaikki on ihan liian sekavaa. Maailma oli silloin joskus niin paljon yksinkertaisempi…”
”Sama maailma se on vieläkin”, Kapura totesi. ”Mutta me olemme sodassa. Sodassa ei voi ajatella yksinkertaisesti. Ei oikeastaan missään. Ennen ei vain tarvinnut pelätä selkäänpuukottamisia tai vastaavaa. Mutta siis, onko Nimdan siru tiedossa varmasti? Voihan olla, että torakat tai muut viholliset eivät kiinnostu tästä varsin viattomasta huviretkestä.”
”Ei varmasti, mutta ainut jatkojohtolanka Deltan jahtaamisessa. Olen menossa tapaamaan muuatta matorania, joka viimeisenä käsitteli sitä sirua. Ties vaikka tietäisi sen sijainnin.”
”Sehän olisi sopivaa,” Kapura totesi. ”Muuten, kuinka monen sirun olinpaikan tiedämme varmasti? Jokainenhan on yksinäänkin valtavan voimakas, joten niiden päätyminen torakoiden käsiin pitäisi estää.”
”Odotas”, Matoro sanoi ensin. Hän pohti vakavissaan jättää kertomatta omasta sirustaan. Tai ei se ollut hänen ”oma”. Se ei ollut hänen oma muualla kuin hänen päänsä sisällä.
”Eli vielä on varaa kääntää tilanne voitoksi saamalla jäljelle jääneet?”
”Ei se mene pluslaskuna. Yksi siru on yhtä vahva kuin monta sirua. Tai se varmaan riippuu käyttäjästä. Ei näiden kanssa voi olla varma mistään.”
”Kuinka vahva Abzumo on sirunsa kanssa?” Kapura sanoi melko merkitsevästi. ”Onko mitään tietoa?”
Matoro havaitsi keskustelun lähestyvän vaarallisia vesiä. Hän olisi halunnut pitää Arkkienkelin yksityiskohdat omana tietonaan.
”Kerroin jo, että Nimda on järkyttävän voimakas. Näin sen käytössä.”
”Mutta kuitenkin selvisitte kokonaisina?”
Matoro hiljeni.
Hän mietti ensin jotakin ovelaa keinoa päästä pinteestä. Myös aiheen vaihtaminen kävi hänen mielessään, mutta hänen terve järkensä sanoi sen keräävän liikaa epäilyksiä.
Lopulta hän ilmoitti Sille Toiselle Matorolle päänsä sisällä, että ei aikoisi jatkaa valheitaan.
Matoro yritti sanoa jotakin, mutta lopetti ennen kuin oli aloittanutkaan.
”… okei. Minä käytin Nimdaa. Minun ei olisi pitänyt tehdä sitä, tiedän sen. Mutta näin sen ainoana keinona pelastaa meidät”, Matoro sanoi nopeasti. Samalla hän tunsi sekä piston sydämessään että helpotuksen. Hän ei osannut selittää tunteitaan.
Kapura hiljeni hetkeksi ja näytti miettivän jotain kuumeisesti. ”Toki se oli ainoa keino pelastautua… Mutta suosittelen pitämään sen yleisenä salaisuutena. Se ei tekisi hyvää Klaanin kuvalle, kun suunnitteilla on hävittää Nimda. Monet täällä ovat kyllästyneet sotaan eivätkä he varmaan pitäisi ajatuksesta, että Klaani käyttää Nimdaa. Vaikka tässä ei olekkaan kyse sellaisesta.”
”Jos ei jatketa enää tästä aiheesta, ainakaan täällä?” Matoro kysyi hiljaa.
”Sopii”, Kapura sanoi. ”No. Tapahtuiko mitään muuta huomionarvoista?”
”Höyrykoneet ovat maailman siistein asia ikinä”, Matoro totesi. ”Asiasta kukkaruukkuun, pystytkö hankkimaan nopean veneen matkaa varten? Huomiseksi mielellään.”
”Luulisin. Pajatöiden takia ainakaan valuutasta ei ole pulaa. Muuten. Tarvitsetko harppuunakorjauksia tai vastaavaa? Tai joku tiimiläinen jota olet ajatellut? Vielä ehtisi.”
”Jos keksit jotain vielä överimpää kuin tämä kutosharppuuna, kerro ihmeessä. Mutta ei minulla muuta.”
”En taida, mutta pistän muistiin. Ei minullakaan muuta asiaa ole”, Kapura sanoi.
Kaksikko jatkoi syömistä hiljaisuuden vallitessa, kumpikin täynnä ajatuksia ja epävarmuutta tulevasta.
——————————————–
Kapura oli, kuten arvata saatoitte, mukana tekemässä tätä.
Oli tultu kotiin. Bate oli pirteänä. Hän oli nukkunut lähes koko matkan ja nyt pursui voimaa. Ei ollut nähnyt painajaisia tai muutakaan. Olo oli aika rento. Paitsi hänellä oli vieläkin kylmä siitä talvisesta pysähdyksestä. Ei ollut kivaa. Jotkut höpisivät Tongun kanssa jostain. Tulen Toa kuuli vain sanan Ämkoo, mutta päätti olla kuuntelematta.
Jotkut Matoranit tulivat silloin hänen luokseen.
”Kas yksi klaanilainen tuli kotiin. Oletko kuullut siitä?” puhuja oli punaista Rurua kantava punainen matoran, vähän lyhyempi kuin kaksi muuta seuralaistaan.
”Jaa mistä?”
”Siitä että Ämkoo liittyi Allianssiin”, keltainen Matoran sanoi.
”Heh-heh hauska juttu.”
Matoranit katsoivat häntä vihaisesti.
”Eh?”
Entistä vihaisemmin.
”Siis ei ollut siis vitsi.”
Tuon vihaisempaa Matorania ei Toa ollut koskaan nähnyt.
”Mistä lähtien?” Bloz saattoi kuulostaa huomristiselta, mutta ei ollut. Tämä oli vakavaa.
Yksi kolmesta, Komauta kantava musta Matoran rauhoittui ja puhui.
”Kun olitte matkoillanne. Ämkoo näytti olevan tosissaan. Adminit ovat vetäytyneet siitä lähtien, eivätkä ole puhuneet muille pahemmin.”
Matoranit jatkoivat matkaa. Bloz päätti mennä Verstaaseen miettimään asioita.
Siellä Gjarke taas rakenteli jotain. Mitäköhän tuo pieni ruskea Matoranin näköinen olio oli tehnyt täällä sen aikaa.
Bloz käveli siellä hetken aikaa, kunnes näki verhon. Toa tönäisi sen pois ja huomasi uuden haarniskan.
”Kappas, sinä olet ollut ahkera.”
”Mjöh.”
”Osaatko puhua?”
”Qwer-in sa’zar a ingros.”
”A-ha”.
Gjarke oli näköjään saanut Blozin viestin ja rakennellut siitä lähtien. Oli niin kova meteli, ettei siellä pystynyt keskittymään, joten Toa painui ulos.
Piharakennukseen päästyään, Matoranit eivät muusta höpisseet, kuin Ämkoosta.
Matoro kumppaneineen olivat jo hävinneet. Toa kysyi parilta Matoranilta neuvoa ja meni heidän perään.
Ternok oli virtaviivaisen ilma-aluksen ohjaimissa ja muut ottivat (ainakin näennäisesti) rennosti. Ämtur istui katosta riippuvassa nukkumiseen tarkoitetussa riippumatossa ja heilutteli jalkojaan. Troopperi ja Suga katselivat karttaa ja laskivat meripeninkulmia Klaaniin saarelle. Matoro oli lapioimassa hiiliä. Vaikka moinen kuuma työ ei normaalisti kuulunut jään Toan mielipuuhiin, soturi tarvitsi aikaa miettiä. Haita huolestutti ennen niin railakkaasti seikkalevassa Toassa näkyvä muutos, mutta vanha sotaveteraani kyllä tajusi, mitä asenveljensä oli kokenut viime päivien aikana. Sugasta ei ollut vielä herunut lisätietoja, mutta Toat olivat päättäneet, että oikea hetki puhua näistä asioista olisi turvallisella Klaanin maaperällä.
Ternok naputteli morsetuslaitetta, tii-ta-tiitaa-tata-tii-taa. Puheyhteyttä Telakan asemaan tai Taatin lennonjohtotorniin ei saatu, sillä Nazorakein häirintälaitteiden signaalit sotkivat puheen. Sähköttäminen Klaanin koodilla kuitenkin onnistui, sillä niveljalkaiset vainolaiset eivät olleet murtaneet tunnussanoja. Ämtur uskoikin, etteivät torakat tunteneet sanaa ”pannukakku”.
Viestejen perusteella Ilmaraptori pääsisi kotiasemalle ilman sen kummenpia selkkauksia. Klaanista saatujen tietojen perusteella Ternok kuitenkin päätti kaartaa hieman idästä, jotta he pysyisivät varmasti poissa suurten sotalaivojen saartovyöhykkeiltä. Kauppayhteydet Eteläisen Mantereen pohjoisosien kauppakaupungeista oli katkaistu, mutta nopea alus pääsisi suhteellisen helposti ja turvallisesti Pohjoissaaren kaakkoisrannikosta tököttävän niemimaan ja Klaanin väliin jäävien vesien kautta. Vielä oli aurinkoista, mutta edessäpäin näkyi pilviä. Jossain satoi.
Blozard kuorsasi tasaisesti toisessa Matoran-koon riippumatossa, ja hänen jalkansa roikkuivat alhaalla. Ensimmäistä kertaa hetkeen muut näkivät tulen Toan nukkuvan näennäisesti rauhassa. Nazorak-vanki näytti loppujen lopuksi aluksen ainoalta matkustajalta, joka ei ollut iloinen Klaaniin pääsystä. Ontor ymmärsi hyvin miksi. Hän ei voinut sanoa tuntevansa torakkaupseeria, mutta vangista oli ollut paljon apua matkan varrella, ja ainakin lievästi loukkaantunut Matoran oli oppinut jollain tavalla pitämään Nazorakista. Hän menikin istumaan 1034:n viereen.
”Olemme kohta Klaanin saarella”, Ontor aloitti keskustelun. Torakka nyökkäisi hiljaa.
”Harmi että sinut vangitaan taas, mutta sota on mikä sota”, Matoran jatkoi, ”Oi kumpa olisi rauhan aika niin kuin ennen, ja Klaani ottaisi ystävällisesti vastaan kenet vain.” Torakka istui yhä hiljaa.
”En tietenkään kannusta sinua petturiksi, mutta saatatte kyllä päätyä johonkin päämäärään. Yksi adminesita, Guardian, on tosi reilu kaveri, enkä minä ole koskaan nähnyt Tawaakaan, johtajaa, vihaisena. Ja hei, minä voin yrittää tulla katsomaan sinua joskus! Eivät ne varmaan sinua täysin eristä. Me emme ole barbaareja tai raakalaisia niin kuin syväläiset tai Nazorakit, ei millän pahalla siis.”
Kuten tavallista, 1034 ei ollut puheliaalla päällä, ja Ontor keskittyikin vaivautuneesti heiluttelemaan varpaitaan ja tuijottamaan niitä.
Viimeiset Hopeisen Meren peninkulmat olivat jäämässä taakse ja Klaanin saaren kaakkoisrannikko sinersi jo horisontissa nousten pikku hiljaa. Oli aamupäivä, ja pilvet olivat repeämässä saaren yläpuolella. Raptori halkoi taivasta vakaalla ja nopealla vauhdilla. Suga istui Tongun lentotuolissa, joka sopi suurelle soturille mainiosti. Bloz oli herännyt ja siirtynyt pannuhuoneen puolelle, ja Matoro nojasi kojelautaan ja katseli Cencordiin liitetyllä kiikarilla saaren rannoille. Pilvien välistä tullut auringonsäde heijastui jostain Matoron näköelimiin.
”Admin-torni!” Matoro hihkaisi, ”Aurinko loistaa sen pinaakkelista. Olemme Klaanissa vartissa.”
”Niin olemme”, Ternok sanoi. Hän näppäili vielä lyhyen sähkösanoman ja siihen vastattiin laskeutumisluvalla ilmavalvonnasta ja Telakalta. He saapuivat rannikolle ja laskivat korkeutta. Bloz herätettiin. Pian Klaanin Matoran-kylän ja tilusten pienemmätkin rakennukset (Joista monet olivat tuhoutuneet ja korjaustöiden alaisena) alkoivat erottua rannikon ja Lehu-metsän välistä. He kuitenkaan eivät lentäneet varsinaisen linnoituksen yli vaan hieman kaarrellen laskeutuivat kohti Telakkaa. Yksi suurista hallin ovista avattiin ja sieltä liukui esiin pitkien kiskojen päällä laskutumisteline. Ternok ohjasi tottuneesti aluksen telineelle, joka liukui kipinää iskien Ilmaraptorin liike-energian saattelemana sisälle höyrykompleksiin. Pneumatiikkajarrujen, magneettivastusten ja jarruvarjojen avulla telinevaunu pysähtyi, eikä Ilmaraptori syöksynyt vastakkaisen seinän läpi hajottaen irtaimistoa kymmenien tuhansien muttereiden arvosta.
Miehistö ja Toat laskeutuivat alas aluksesta ja 1034 tuli viimeisenä. Suurta jarruvipua oli käyttänyt Keetongu, jonka erotti muista Telakan henkilöistä sen perusteella, ettei hän ollut pieni ja kätevä Matoran vaan valtava keltainen kyklooppi. Tongun ainoa silmä kävi läpi kaikki tulijat.
”Hauska nähdä että tulitte yhtenä kappaleena takaisin, mutta tuo torakka ei taatusti ole Joiku tai minä olen matoran enkä taatusti ole”, Tongu sanoi silmäillen 1034:jää.
”Torakka on panttivankimme Rautasiiveltä. Mutta emme saanet pelastettua Joikua. Suga sanoi, että Abzumo luovutti hänet muualle ennen kuin pääsimme pelastamaan heitä”, Matoro sanoi.
”Jaa-a. No, siltä rautaäijältä luulisi kyllä löytyvän konsti jos toinenkin selviytymiseen… Mutta minua ei kyllä huvita nähdä vapaata torakkaa täällä”, Tongu vastasi. Hän mulkaisi nazorak-vankia ja kauempana olevaa Lohrak-hävittäjän raatoa. Raskaat Zamor-ammukset olivat vieneet siitä koko ohjaamon ohjaajineen viime ilmapommituksessa.
”Kymppikolmeneljä on loppujen lopuksi aika vaaraton”, Ontor sanoi, ”Hän korjasi Raptorin seinän.”
”Jaa, te siis jouduille kuitenkin taisteluun. Tuohon kyllä osui muutakin kuin tavanomaisia ammuksia! Hyvää työtä, pojat. Saatte antaa kunnon selityksen myöhemmin. Ja hyvä nähdä sinut elossa, Suga”, kyklooppi jatkoi ja kääntyi Summerganonin (joka oli melkein Tongun pituinen) puoleen. ”Pelkäsin jo että menetimme sinut Abzumolle. Klaani tarvitsee nyt sankareita enemmän kuin koskaan.”
”Varmasti tarvitsee! Mutta meidän kannaatta varmaan lähteä kertomaan seikkailustamme Admineille. Meillä on yhtä ja toista tärkeää asiaa, mitä he varmasti haluaisivat kuulla.”
”Hmm”, Tongu sanoi muuttuen vakavaksi, ”Täälläkin on tapahtunut yhtä ja toista kun olitte poissa, eikä siitä kovin suuri osa ole hyvää. Teidän pitäisi tietää muutama tärkeä seikka ennen kuin lähdette suin päin turuille ja toreille. Tulkaa vetämään teekupposet kanssani niin kerron tarvittavan. Olettekin ilmeisesti juoneet kaiken viskin. Haistan sen kyllä.”
He kävelivät Telakan ahtaiden käytävien ja suurten romuisten hallejen läpi toimistötiloihin ja yhteen telakan taatulla kalmahinaikaisella kalustolla sisustettuun neuvotteluhuoneeseen. Seinässä olevista messinkihanoista tuli teevettä (Telakka toimi käytännössä kiehuvalla vedellä) ja Matoranit ottivat kaapeista teepusseja jä hieman kuivaa kakkua.
”Hommahan on nyt niin, että Ämköön viidakkosaaren valtauksessa, josta varmaan kuulitte pojilta, menetettiin muutakin kuin saari ja Matoraneja. Meillä ei ole enää Ämkoota”, Tongu aloitti hieroen leukaansa.
”Mutta eihän Mäksä voi olla kuollut! Minä olen nähnyt hänen taistelevan. Eivät torakat häntä saa”, Matoro sanoi ihmeissään. Toat vaihtoivat katseita kauhuissaan. Troo oli tukehtua teehensä.
”Valitettavasti ei” Tongu vastasi synkkänä, ”sillä kuten olin sanomassa, Ämköö vaihtoi joukkuetta. Hän on Allianssin riveissä. Ilmoitti siitä itse. En kyllä tiedä Karzhaniakaan siitä että miten tai miksi.”
”Ei helvetti ole totta! Eihän Mäksä- Oletko ihan tosissasi! Voi Destralin Destral!”, Matoro sanoi kiihtyneenä. Muut vaihtelivat katseita kauhuissaan.
”Synkkiä uutisia tosiaan”, Suga sanoi, ”Ja tulevat raskaina kaikille.”
”Niin tekevät. Kuten varmaan huomasitte, luopion vanhat ninjamatoranit on majoitettu tänne, sillä muualla pommitetussa Klaanissa ei ole tarpeeksi tilaa. Kaikki eivät luota heihin, vaikka minusta näyttää siltä, että heidän mestarinsa puolenvaihdos tuli heillekkin täytenä yllätyksenä.”
”Ihan kuin Allianssissa ei olisi aiemminkaan ollut tarpeeksi harmia”, Troo sanoi, ”Onneksi Sumo on poissa pelistä.”
”Toistaiseksi”, Hai pisti väliin. Makutoista ei koskaan tiennyt.
”No, ainakin Abzumon häviö on hyvä uutinen”, Tongu sanoi ja hieroi leukaansa, ”Mutta minulla on muutakin. Tawa on sairaalasiiven teho-osastolla syystä jota kukaan ei tunnun juuri tietävän, mutta ainakaan hän ei ole joutunut taisteluun. En usko, että tapaatte häntä Admin-tornissa.”
”Ja minä kun toivoin pääseväni kotiin suunnittelemaan seuraava seikkailua Metru Nuille”, Matoro sanoi ja hautasi kasvonsa käsiinsä, joita olikin vain yksi, ja siinäkin oli palovammana Athin symboli.
Kiuaskivet sihisivät kuin kyrsiintyneet turmion kalkkarokäärmeet löylykauhasta lentävän veden rypistellessä niiden pinnalle. Vanhan hirsihuoneen sisälämpötila oli nyt vähän vaille sata astetta. Tällaisissa olosuhteissa mikään tavallinen mörrimöykky tuskin selviäisi ilman radikaalia nestehukkaa, paitsi vanha kunnon Make. Omalaatuisen lämpötottumusen omaavana moderaattori joutui sueimmiten saunomaan yksin. Osasyy taisi taas olla se että kyseinen pieni hirsikyhäelmä oli linnakkeen vanhimmasta päästä. Lauteet olivat karheita ja käsittelemättömiä, lattia oli koottu epätasaisesti kivilaatoista joihin kuka tahansa olisi voinut iskeä varpaansa. Kiuas oli kallellaan ja uuninluukku hädin tuskin pusui kiinni. Mutta mitäpä perinteiseltä saunalta olisi voinut odottaakaan.
Klaanin tiluksilla kulki tarina Toa Higimögistä, hien Toasta, jonka huhuttiin pitävän linnakkeen jokainen höyryisä rentoutumispaikka tip top- kunnossa, halusi sitten kuka tahansa saunoa milloin tahasa. Tämä oli kuitenkin pelkkä tarina. Ei sillä, etteikö se olisi totta…
Make laski löylykauhan kädestään nojaten taas saunan takaseinää vasten. Hän istuskeli ylimmän lauteen keskellä. Se tuntui jotenkin mukavimmalta paikalta. Osaa moderaattorin puoliorgaanista panssaristoa peittämiä suomuja vasten nojasivat tyynet lämpöaallot. Make hengitti rennosti syvälle sisään ja ulos levitellen siipiään. Näin rento lämmin ilma saavutti mös hänen sisäpuolensa. Edelleen Maken vatsa-aluetta suojaava side oli mukavan joustavaa ja eristi hyvin. Lääkärit olivat olleet huolissaan Maken vatsaansa saamasta haavasta. Hän oli saanut luvan ottaa sen pois tänään. Vaikka Maken epätavallinen elimistö oli hoitanut kaikki hänen haavansa lopulta olemattomiin, tässä oli jotain kummallista.
Maken epämääräinen keho oli aina kiehtonut Klaanin tutkijoita, mutta Make ei halunnut että hän olisi jonkinlainen tutkimuskohde, ja tätä tahtoa Matoranit olivat mainiosti kunnioittaneet. Tällä kertaa kaikenlaiset tutkimukset olivat olleet vättämättömiä Maken terveyden takaamiseksi. Hänestä oltiin otettu jos jonkinlaista näytettä ja kaiken aikaa hän vain oli maannut (mukavalla) sairaalasägnyllä turhautuneena ja pitkästyneenä. Asiaa olivat kuitenkin piristäneet lukuisat tervehdyskortit sun muut, mikä viesti siitä että muut todella välittivät. Maken positiivisuuden pilvilinnaa kuitenkin varjosti jälleen pienoinen sadepilvi. Hän ei ollut aiemminkaan tarvinnut minkäänlaista tietoa siitä mitä hänen sisällään tapahtui. Kaikki vain tapahtui luonnostaan.
Mutta hänet oli aiemmin hemmetti vieköön myrkytetty. Tällaisen kuvan hän oli hoitajien raportista saanut. Mutta mitkään sivuvaikutuksista eivät viitanneet muihin kuin vatsavaivoihin. Entä se, mitä Zyglakien kanssa tapahtui?. Luonnollinen puolustusmekanismi, vaiko totaalinen napsahtaminen? Sillä hetkellä Make oli halunnut vain pelastautua tilanteesta. Löytää poispääsyn. Mutta sen sijaan hän oli repinyt Zyglakit kappaleiksi. Ainakin hän uskoi niin… Make itse muisti tapahtumat vain osittain, ja näitä muistoja varjosti voimattoman sivustakatsojan tunne. Monet kerrat hänellä oli mahdollisuus yksinkertaisesti paeta tilanteesta. Mutta hän halusi taistella. Taitella ja voittaa. Vihollinen piti tuhota. Mutta, ansaitsivatko ne sen? Ne murtautuivat linnakkeeseen, tappoivat lukuisia viattomia Matoraneja, eikä tarvittu vainoharhiausutta päättelemään että niillä oli pahoja aikeita Klaanin ylläpidon suhteen.
Make oli jo pitkään epäillyt omaa jaksamistaan saarella vallitsevan sotatilan suhteen. Lähinnä sitä, että hän nimen omaan jaksaisi. Liiankin hyvin… Asian miettimien tuntui heti aiheuttavan ikävää kihelmöintiä Maken siteen alla… Pienoinen hermostuneisuus, ehkä jopa pelko tunkeutuivat Maken mieleen. Osa hänestä ei halunnut tietää tutkimusten tuloksia. Toisaalta hänen oli pakko. Se auttaisi häntä käsittelemään itseään paremmin. Toisaalta…
Ei, Make mietti. Hän oli päivien jälkeen onnistunut rentoutumaan, eikä hän heittäisi sitä hukkaan. Koska kaikkea pilpehööriä oli tapahtunut, Maken henkilökohtainen terveydentila oli mitätön sivuseikka. Juuriadmin makasi teho-osastolla, jokin arvokas mystinen keilapallo oli viety ylläpidon nenän edestä, ja ties mitä muuta. Ja kaiken viimeaikaisen varjolla tämä ei kuitenkaan tuntunut olevan mitään uutta. Ainoa ylläpidolta koko aikana tullut viesti Makelle on ollut kehotus toipua. Ja siitä hän aikoi pitää kiinni. Make yritti keskittää ajatuksensa ainoaan positiiviseen asiaan mitä hänellä oli päivä kausiin ollut; rentouttavaan ja rauhaisaan saunomishetkeen. Sidettä hän varmaan pitäisi vielä jonkin aikaa. Ihan vain varmuuden vuoksi.
Haalean oranssi usva ei päässyt leijailemaan ulos siteen tiiviistä rakosista…