Vene
Oli hiljaista. Guardian skannasi kiikarillaan venettä ja sen ympäristöä. Äskeinen hyökkäys oli herättänyt kaikki nukkuvat ja tällä hetkellä ainoastaan Domek makasi veneessä. Muut katselivat ympäriinsä hämmentyneinä.
”Mitä se oli?” Kepe kysyi. Hän oli herännyt viimeisenä ja hieroi silmiään turtana väsymyksen ja lääkkeen yhteisvaikutuksesta.
”Näkikö joku?” Guardian kysyi korottaen ääntään. Hän tarkensi ympäristöön, veneeseen ja vedenpintaan kiikarikatseellaan, mutta koska Domek oli ollut veneen pääasiallinen valonlähde, hän ei nähnyt paljoakaan.
”Yökatse. Päälle.”
Muiden silmissä Guardianin pimeydessä hehkuva punainen silmä värjääntyi muutamassa sekunnissa tummanvihreäksi. Suljettuaan oikean silmänsä Guardian näki koko maailman vihreän sävyissä. Se auttoi häntä tajuamaan, että hän seisoi osittain Kepen jalan päällä, mutta mystisestä hyökkääjästä ei ollut merkkiä.
”Näin jotain hetkellisesti”, Ämkoo sanoi veneen takaosasta. ”Kun Killjoy osui siihen, näin sen takaapäin hetken ennen kuin se katosi.”
”Miltä se näytti?” Killjoy kysyi.
”En ole täysin varma”, Ämkoo sanoi. ”Liikehdinnästä oletan, että se oli mekaaninen. Se oli noin Skakdin kokoinen.”
Guardian käveli varovaisesti kohti takaosaa. ”Sinä ammuit sitä”, hän sanoi osoittaen Killjoyta ja kääntyi kohti Ämkoota. ”ja sinä näit sen. Missä kohtaa kohde oli ennen katoamistaan?”
Killjoy ja Ämkoo nostivat kätensä ja osoittivat. Heidän näkökulmansa olivat hieman ristiriitaiset, mutta piste oli suurin piirtein sama.
Guardian katsoi tarkasti yökatseensa läpi. Hän ei huomannut hyökkääjän jättäneen jälkeensä mitään.
”Lämpö. Päälle.”
Lämpökatseellaan Guardian näki paremmin, mutta se ei auttanut paljoa. Hyökkääjän katoamiskohdassa oli vielä pieni häilyvä jälki Killjoyn hyökkäyksestä, mutta Guardiania kiinnosti enemmän isompi jälki, joka leijaili ilmassa.
”Luulen, että hyökkääjämme päätti siirtyä ratkaisevalla hetkellä”, Guardian sanoi muille klaanilaisille. ”mutta se, kuka tai mikä kyseessä oli jää spekuloitavaksi.”
”Se oli mekaaninen, eikö?” Snowman sanoi. ”Nazorakit?”
Guardian pudisti päätään. ”Nazorakit eivät hallitse kaukosiirtymistä”, hän sanoi. ”Se on yksi niistä naamiovoimista, joita ne eivät ole voineet pystyä toistamaan teknologialla. Tämä on jotain kehittyneempää.”
Hetken ajan oli hiljaista.
”Pitäisiköhän meidän huolestua?” Snowman kysyi.
”En usko”, Ämkoo sanoi. ”Aurinko on nousemassa pian. Jos hyökkääjämme ei kykene näkymättömyyteen, sen on turha yrittää mitään.”
Guardian nyökkäsi. ”Ja olemme parin tunnin sisällä Klaanissa”, hän sanoi. ”Olisi typerää hyökätä kimppuumme näin lähellä. Nyt, toivokaamme, että Domek toipuu shokistaan pian.”
* * *
Valkoinen huone
Domek tunsi suurta kipua päässään herättyään. Kun hän avasi silmänsä, hän näki vain valkoista.
Hän kääntyi ympärilleen. Pelkkää valkoista kaikkialla.
Domek nosti kätensä kasvojensa eteen. Hän helpottui huomatessaan, että edes hän itse ei ollut valkoinen.
Mutta silti. Valkoista. Kaikkialla.
Domek katseli ympäriinsä. Hän oli ärtynyt.
”Hiivatti”, Domek sanoi. ”Ei taas.”
Domek nousi seisomaan. Se ei auttanut. Oli edelleen valkoista.
Hän lähti kävelemään eteenpäin, mutta se ei auttanut, sillä tämä tylsän valkoinen erämaa ei muuttunut yhtään vähemmän valkoiseksi, vaikka sitä katsoisi mistä kulmasta.
Joskus Domek ihmetteli, miten hänen oma mielensä oli näin tylsä paikka.
Domek käveli hetken. Välillä hän huomasi tuttuja kuvioita valkoisessa hiekassa, jonka läpi hän vaelsi, mutta muuten oli aivan liian valkoista. Välillä hän törmäsi idiinsä ja totesi tämän olevan ärsyttävä tyyppi, jolle pitäisi antaa rauhoittavia ja heti. Välillä hän löysi oman superegonsa ja totesi tämän olevan ärsyttävä kaikkitietäväinen näsäviisastelija, joka pitäisi vaientaa. Domek kuitenkin osasi oppia arvostamaan omaa egoansa siitä hyvästä, että tämä kykeni käyttämään molempien hyviä puolia.
Hetken kävelyn jälkeen Domekin eteen tuli seinä. Se oli poikkeuksellisesti musta. Domekin olisi pitänyt innostua vaihtelusta, mutta tuijotettuaan mustaan kiviseinään hetken hän alkoi epäilemään, että kaikki ei ollut täysin kunnossa.
Seinä halkeili. Halkeamista valui mustaa nestettä, joka alkoi levitä lattiaa pitkin. Domek ei ollut aivan varma, kuuliko hän oikein, mutta hän luuli seinän nauravan hänelle.
Epäilykset loppuivat siinä vaiheessa kun seinä avasi silmänsä. Ne olivat punaiset ja niiden alla oleva halkeama alkoi muistuttaa hymyilevää suuta.
Ja silloin seinä puhui Domekille.
”Tervehdys, unikeko”, seinä sanoi matalalla äänellä.
Domek huusi. Hän kaatui selälleen.
Ase. Ase. Jostain oli saatava ase. Ainoa asia hänen mielessään sillä hetkellä oli ase.
Pian Domek huomasi pitelevänsä keihästä kädessään. Hän osoitti mustaa seinää sillä.
”Mikä”, Domek sanoi huohottaen. ”sinä olet?”
Seinä hymyili. Kun se ryhtyi jälleen puhumaan, sen matalan äänen joukkoon liittyi useita erilaisia ääniä, jotka puhuivat Domekille yhtenä kuorona. ”Samantekevää. Kun kerran olemme sinun päässäsi, haluaisin keskittyä sinuun. Pyydän anteeksi, että ystäväni käsittelivät sinua hieman…kovakouraisesti.”
Domek nousi istumaan. Hän tutki mustaa seinää. Sen halkeamista valuva musta neste oli valunut lattialle. Nyt se liikkui vähitellen kohti häntä, peittäen alleen alitajunnan valkoisen lattian.
”Mukavaa tuo vähättelysi”, Domek sanoi sarkastisesti.
Seinä hymyili edelleen. Nyt sen punaisten silmien alla olevasta hymyä muistuttavasta halkeamasta alkoi valua punaista nestettä.
”Jos meillä olisi ollut toinen, vähemmän brutaali tapa sammuttaa valosi, olisimme taatusti käyttäneet sitä, mutta tämä oli nopeinta”, pimeä seinä sanoi. ”Meillä ei ole paljoa aikaa, sillä aurinko on kohta nousemassa.”
”Et vieläkään vastannut, kuka olet. Miksi haluat tavata minut ja kuka on tämä kaverisi?”
”Kaikki ajallaan, hohtava ystäväni”, seinä sanoi. ”Tiedolla ’kaveristani’ et tee mitään. Halusin tavata sinut, koska minulla on sinulle pieni…työtarjous. Ja minä? Minä itse?”
Punaiset silmät sulkeutuivat. Pian seinän suuna toiminut halkeama alkoi laajentua. Seinä säröili entistä raskaammin ja säröistä valui lisää punaista nestettä. Sitten yhtäkkiä särö räjähti auki.
Suuresta halkeamasta työntyi jotain mustaa ja pitkää. Se liikkui sulavasti läpi ilman ja pysähtyi suoraan Domekin kasvojen eteen.
Pian Domek tuijotti suoraan mustan Avohkiita muistuttavan naamion tyhjiin silmäkuoppiin.
”Minä olen joko paras ystäväsi tai pahin painajaisesi”, se sanoi. ”Se on valinta.”
Domek mietti hetken. ”Ja… ja miten minä hyötyisin jos olisin ystäväsi?”
”Tässä suuressa ja pimeässä universumissa sinä, ystäväni, olet vain pieni sekunnin tuhannesosan välähdys”, seinä puhui. ”Entä jos valosi hohtaisi kauemmin?”
”En välitä vallasta tai maineesta. Miksi ottaisin tarjouksesi?”
Varjo hymyili. ”En puhu vallasta tai maineesta. Sinun valosi voi auttaa tuhansia. Miten on?”
”Lopetin harkitsemisen heti silloin kun ilmestyit.”
Varjon hymy hyytyi.
”Sinä olet valon Toa, ystäväni”, se sanoi. ”Yksi harvoja asioita, joista en ole täysin varma on se, pystyisinkö oikeasti tappamaan sinut tähän paikkaan. Mutta jos haluat nähdä asian näin…no, luulen, että tästä tulee ainakin mielenkiintoista.” Avohkiita muistuttavat kasvot alkoivat perääntyä. Ne vetäytyivät vähitellen mustaan kiviseinään, joka alkoi haihtua. Pian sen takana olisi taas valkoista.
”Aikani alkaa loppua. Tavataan, ystäväni.”
Sen jälkeen oli taas valkoista. Pian Domek kuitenkin näki, kuinka kullanhohtoinen valo repeytyi läpi hänen alitajuntansa ja tämän sairaan unen.
Aurinko oli nousemassa.
[spoiler=Infoa]Domek kirjoitti repliikkinsä, kiitän häntä.[/spoiler]