Kaikkialla alkoi jyristä. Valkea taivas halkeili. Valkea lattia täyttyi ammottavilla, mustilla kuiluilla. Jopa seinät, joita tilalla ei vaikuttanut ikinä olleen, alkoivat rapistua kuin tapetti, ja valkeat hiutaleet satoivat yhä leveneviin railoihin jättäen jäljelle vain uhmaavan pimeyden.

Vaiko kenties valon?

Näkymättömät kädet alkoivat ahnaasti hapuilla kaikkea, mikä tämän maailman muodosti. Kaikkea alettiin säälimättä nyhtää palasiksi. Laastia alettiin kaapia takaisin ämpäreihin. Nauloja irti lattioista, ja takaisin Ahjon tuliin.

Kepe ja Snowie olivat viimein valmiita lähtemään, etsimään pakoreittiä. Heille tulisi kiire, eivätkä he vielä voineet tietää, miten mustanpuhuvat Vangit suhtautuisivat heihin nyt. Mutta nyt heitä ei viivyttänyt Kepe, vaan Dox.

Dox oli erehtynyt luomaan katseensa siihen asiaan taivaalla, jonka kaiken järjen mukaan olisi pitänyt valaista tämä maailma, mutta joka säteili ja paahtoi vain pahaenteistä mustuutta. Tämä ei selvästikään saanut irrotettua siitä katsettaan. Kepe ja Snowie olivat vältelleet sitä tähän asti, ja nyt tajusivat, että olivat tehneet viisaasti. Heidän täytyi raahata Dox mukanaan ovesta.

Kun ovi sulkeutui, oli pilkkopimeää. Jyrinä kuulosti kaukaisemmalta kuin äsken. Dox urahteli kuin olisi herännyt biokrapulaan.

Kepe pyöräytti kiikarisilmäänsä kokeellisen, Ruruun perustuvan pimeänäkölinssin. Sen avulla hän löysi edestään pöydän. Pöydällä oli myrskylyhty, samanlainen jollaisia Vangit kantoivat, sekä vanhanaikaiset tulukset. Muutaman yrityksen jälkeen lyhdyn sydän syttyi, ja kiviseinäisen käytävän täytti ainakin kymmenen metrin etäisyydelle asti lämmin valo.

Ja noin metrin päässä kolmikko näki kasvot. Virnistävät, punertavat kasvot, joita he eivät olleet nähneet pitkään aikaan. Kasvot sanoivat: ”moi”.

Puhuneen olennon takaa ilmestyi toinen. Tämä muistutti ihan liian kauan pimeässä ollutta, kuihtunutta Toaa.

He olivat löytäneet Iggyn, ja… ja…

”heh”
”…”
”…”
Ja sen toisen tutun tyypin.

Se naurahti lyhyesti lyhdyn valossa. Se raapi vaaleanpunakarvaista peikkomaista kehoaan pitkillä sormilla. Sen vänkyrältä punanaamalta katsoi mielipuolinen katse. Niin mielipuolinen, että mikään Verstaan kammotus ei ollut sen mielenterveyttä juuri horjuttanut.
Otus keikkui kahdella pitkällä jalalla niin, että sen päähän huonosti kiinnitetyt jäniksenkorvat väpättivät. Sille tuntui olevan erittäin vaikeaa pysyä pystyssä. Syy tähän valkeni, kun Kepe näki teräksiset luistimet suurten vaaleanpunaisten jalkojen alla. Tässä vaiheessa hän ei viitsinyt edes kysyä.

Iggy loikkasi Doxin kimppuun vingahtaen iloisesti surkeaksi piipitykseksi muuttuneella äänellään. Harmaa ruipelo rutisti entisen leikkitoverinsa tiukkaan halaukseen. Dox ei vastannut, vaan tyytyi tuijottamaan eteenpäin kuin hetkeen jäätyneenä.
”Eli”, Kepe sai vihdoin ulos huohottaen, ”mitä ihmettä.”
Ei kaikkein sulavin keskustelunaloitus.
”Taivas putoaa”, Snowie sanoi hiljaa. Pimeät käytävät ja katakombit eivät suojanneet heidän korviaan staattiselta jyrinältä, joka voimistui jossain kaukana.
Oli vaikea sanoa, kumpi kaksikosta näytti ahdistuneemmalta. Juuri nyt se oli Kepe. ”M-mutta miten? Miten se on mahdollista?”
”Mikä niin?”
”Nimdan siru. Se haihtui vain pois. Se, se oli aivan Profeetan hyppysissä…”
”Oliko se koskaan hänen hyppysissään?”
Kysymys aiheutti Kepessä aivan uudenlaista pelkoa. ”… Niin hän ainakin luuli.”
”Spinä. Niin luulimme mekin.”

Ajatus oli harvinaisen pysäyttävä.
”Mutta me näimme sen”, Kepe haparoi. ”Me näimme sen omin silmin.”
”Eh, onko nyt aikaa miettiä sitä?” Snowie yritti pakottaa kasvoilleen hymyntapaista. ”Minusta tuntuu, että meillä on juuri nyt kiireisempiä juttuja. Kuten ensimmäisenä, mitä täällä tapahtuu? Tietääkö kukaan?”
Maailma jyrisi ja tärisi. Iggy oli liian onnellinen ystävänsä jälleennäkemisestä ja roikkui tässä kiinni loikkien paikallaan kuin iso harmaa sammakko. Dox lähinnä tuijotti edessään olevaa seinää kuin siinä olisi ollut jotain todella kiinnostavaakin.
”… oletinko minä teidän toisaalta vastaavan…”
”Entä sinä?” Kepe osoitti kysymyksen sille vaaleanpunaiselle, joka oli eksynyt todella kauas ulkojäiltä luistinreissullaan.

Mielipuolinen virne leveni. Kaksi nököhammasta työntyi esiin ristihuulista.
”nyt on kiire nyt on hopu…
on rofeetann valta lopppu”
”Mitä?” Kepe hymähti typertyneenä. Tämä oli jo hänellekin liian tyhmää, ja hän jos kuka oli ehtinyt nähdä ja kuulla tyhmää.
”Loppu?” Snowie yritti jatkaa. ”Tuota, selittäisitkö mitä tarkoitat?”

”ei haluu voima sirujen…
käsiin sinisten käsien………..”
Runoilija (jos sitä sellaiseksi oli tarpeeksi kohtelias kutsumaan) pomppi paikallaan niin, että luistimet kilisivät kivilattiaa vasten. Se näytti kiireiseltä. Jos sillä olisi ollut taskunauris, se olisi tuijotellut taskunauristaan intensiivisesti.
Sillä ei ollut taskunaurista. Taikka nauriita ylipäätään.
”Pistääkö Nimda siis… luukun kiinni?” Kepe kysyi. Hän halusi eniten vain tajuta, mitä tapahtui. Hän tiesi, että oli aivan liian pieni ja mitätön tehdäkseen asialle mitään, mutta hän halusi edes tajuta. Toivo järkiselitykselle tästä kaikesta oli ehkä ainoa asia, jolla hän piti kiinni omasta järjestään. Tälle kaikelle täytyi vain olla selitys.
”Jänö” nyökkäsi ainakin kuudesti. Kepe kuunteli intensiivisesti, mitä sillä olisi sanottavanaan.

”läskit kyllä koht tumuu…
kun menet kumpuun jossa on harmaa sukka jossa on kukka…
mutta lehmät kävelee.”

Syvä hiljaisuus. Taustalta nouseva jytinä muistutti olemassaolostaan.
”… tuo, tuo ei edes rimmaa…” Kepe inahti.
”… hei, tämän minä tunnen!” Snowie tirskahti hiljaa. ”Jänö” ei välittänyt. Se jatkoi.
”vastauksia en voi kertoa…
paremat antaa valvoja..
perään juoskaa nopeasti……
etä ehdite perile asti…….. …. …”

Pinkki peikkojänis kääntyi kannoillaan, päästi taas yhden pienen ”heh”-äänen ja luisteli peremmälle synkkään käytävään. Tai ainakin yritti luistella. Se pysyi pystyssä kaksi ja puoli askelta. Klaanilaisten mielessä kävi, olisiko tälle pitänyt kertoa portaista.
Kepe ja Snou katsoivat tämän perään, ja sitten toisiaan pitkään.
Heidän oli pakko nähdä, kuinka syvälle tämä kaninkolo meni.

Jyrinä vyöryi kohti. Snowie ja Kepe tarttuivat kiinni Iggyn ja Doxin ranteista ja riuhtoivat kaksi Verstaan pitkäaikaisasukkia vaaleanpunaisen jäniksen perään, alas kiviportaita. Jostain portaiden alapäästä kuului tömähdys ja innostuneen äänen vaimea huudahdus.

”hopusti sis yhtä matkaa….. .. . .. ….
kohta maailmame lakkaa!!!!!”

Järistys ravisutti kivisten käytävien rakenteista tuhatvuotista pölyä ja tomua. Pöly peitti lopunkin näkyvyyden ja täytti juoksijoiden silmät ja keuhkot. Vain jänismäinen olento tiesi täsmälleen, mihin he olivat menossa. Näkyvyys palasi ja Kepen lyhty muuttui tarpeettomaksi, kun he saapuivat otuksen perässä Valvojan kammioon.
Heitä siellä tervehti vain punaisuus. Ja syke. Aivan liian elävä syke.
Snowie ei tiennyt, miltä oli odottanut Valvojan näyttävän. Hänelle oli jo käynyt selväksi, että Verstaan väsymätön ja valpas vartija ei ollut mikä tahansa tietokone. Mutta hänen edessään, allaan, yllään ja ympärillään oleva asia ylitti silti kaikki odotukset.
”… Kepe, öööh… mitä tämä…”
”Niinpä”, Kepe vastasi. ”Kysyn yhä samaa.”

Jänö hekotti. ”moi best valvoja”
Ja Valvoja vastasi:

Snowie yritti hahmottaa, mitä tarkalleen ottaen juuri katseli. Se oli…asia, josta lähti paljon johtoja, kuten koneelta odottaa saattoi. Johdot kiemurtelivat, yhdistyivät paksummiksi nipuiksi, hajosivat uudestaan, ja hajosivat kukin aivan eri suuntaan. Punaiset, kelmeästi hohtavat säikeet muodostivat kuin lihaksia, jotka pitivät itse asiaa paikallaan. Muutama suurempi, paksumpi johto, kuin valtimo tai laskimo, kuljetti jonkinlaisia nesteitä ympäriinsä.

Ja itse asia? Se oli kuin… valtava sydän.

Elävä se oli, siitä ei ollut epäilystäkään. Mutta mistä alkoi elävä ja mihin päättyi kone? Suonet, jänteet ja piirilevyt olivat kutoutuneet monimutkaiseksi neuleeksi, joka ympäröi lihaisaa ydintä, jonka halkaisija oli toista metriä. Ydintä, joka valaisi koko huoneen punaisella loisteella. Tuon sydämen pinnan läpi kuulsi jokin tumma muoto, josta ei kuitenkaan saanut selvää. Tumma hahmo nyki ja liikahteli välillä, kelluen maljassaan.

Snowie ei tahtonut ajatella tuota…prosessoria? sen enempää. Sen sijaan hänen katseensa palasi taas letkuihin, suoniin… oliko tuo yksi ruokatorvi? Ne hajaantuivat aivan joka kolkkaan huonetta, osa ovista ulos. Tämän… olennon hermopäätteet kutoutuivat taatusti syvälle Verstaan kiviseiniin. Valvoja oli kaikkinäkevä. Verstas, tai ainakin nämä ”ylemmät” kerrokset, olivat sen ruumis. Ja tämä huone, jossa he olivat, oli sen rintakehän sisällä.

”Valvoja”, Kepe sanoi kuin testinä. ”Kuuletko minua, Valvoja?”
Kaiku tuli ennen Valvojan puhetta. Sen ääni särisi kuin se ei olisi sitä pitkään aikaan käyttänytkään.

”Mitä Verstaassa tapahtuu, Valvoja?”

Snowie ja Kepe nielaisivat. Kepe ei voinut olla näyttämättä avuttomalta. Vuokraaja. Sitä hän olikin aina ollut. Hän oli asustanut keskellä selittämättömyyden sokkeloa, joka oli joka päivä ollut valmiina nielemään hänet elävältä. Mutta olisiko hän voinut vastustaa kiusausta?
Kaikki tuntematon ja uusi Verstaan uumenissa oli kiehtonut häntä vain kaivautumaan syvemmälle ja syvemmälle pölyn ja tomun täyttämiin käytäviin. Hän oli ollut kuin pikkukala valtavan hirviömäisen krotin vieheen edessä. Hän oli tunkeutunut niin syvälle että oli unohtanut, että Verstas ei kuulunut hänelle. Jos kenellekään.

”Mu-mutta miksi?” Kepe kysyi hiljaa. ”Haluaako Nimda meidät pois luotaan?”
Kysymystä ei oltu osoitettu Valvojalle, mutta tämä vastasi. Olemuksen ääni oli rauhallinen, kun se latoi sanoja jotka olivat sille ehkä itsestäänselvyyksiä.

Snowie ja Kepe hätkähtivät. Tämä varmisti loputkin epäilykset. Mutta siinä ei vain ollut järkeä, eihän? ”M-mutta… Profeetalla oli siru”, Kepe sai lopulta sanottua.

”Ja loi tämän koko maailman sillä”, Kepe lisäsi.

Valvoja puhui. Syke alleviivasi jokaista sanaa. Se teki kaikesta painokkaampaa, entistäkin painavampaa.

Klaanilaistoa nielaisi. Atheon, Profeetta, tämän oman pienen maailmansa jumala ja luoja oli ollut vain Nimdan sirun henkilökohtainen narri. Häntä ei pelottanut enää se, että Nimdan siru voisi joutua vaarallisten, suuruudenhullujen olentojen käsiin. Ei. Häntä pelotti jokin paljon perimmäisempi ajatus.
Se, että hän ehkä oli ollut vielä isompi narri.

Kepe tunsi Snowien käden laskeutuvan hiljaisesti olkapäälleen. Snowie ei sanonut ystävälleen mitään, mutta tiesi äänettömästi, mitä painia tämä päässään kävi.
Toa ei halunnut uskoa sen olevan mahdollista. Hän oli tiedostanut mahdollisuuden jo pitkään, mutta oli pelännyt ajatella sitä. Nyt Valvojan sanoja kuunnellessaan hänen täytyi kuitenkin kohdata se.
Todellisuus oli vain sitä, mitä Kepen silmät hänelle näyttivät. Hän ei voinut olla varma muusta. Hän ei voinut olla edes täysin varma kaikesta, minkä oli nähnyt omilla silmillään. Ja kuinka paljon asioita vuosien varrelta hän olikin vain… unohtanut?

Kuinka paljon hetkiä elämässään hän vain luuli kokeneensa?

Ja jos Nimda päätti, mikä oli todellista ja mikä ei, kuka Kepe oli sanomaan sille vastaan?

Valvoja puhui.

Tämän sanat eivät lohduttaneet. Snowie yritti hakea Kepen katsekontaktia sitä kuitenkaan saamatta. Hän kilpaili siitä Valvojan vangitsevan punaisuuden kanssa. Luminen ukko yritti parhaansa mukaan rauhoittaa ääntään puhuessaan, niin vaikeaa kuin se alkoikin olla. ”Kepe. Meidän täytyy oikeasti lähteä täältä.”
Kepe pudisti päätään. Ei, hänen ilmeensä sanoi. Ei, hänen täytyisi tutkia mitä tapahtui. Jyrinä, halkeilu ja turmion äänet syvemmältä Verstaasta olivat selitettävissä, ehkä jopa pysäytettävissä. Hän tarvisi vain aikaa.
”Kepe! Mennään jo!”
Hän tunsi Snowien käden kiertyvän omansa ympärille. Samassa lumiukko siirsi kasvonsa hänen ja Valvojan väliin.
”… Spinä. Spinä hei. Meidän täytyy vain mennä nyt”, Snowie tiukkasi ahdistuneena. ”Ehkä tämä ei ole ihan hukkareissu? Löysimme sentään nuo kaks…”
”heh”
”… kolme.”
Hän vilkaisi pinkkiä jänistä. Snowie ei ollut koskaan nähnyt huonolaatuisempaa otusta. Oli kuin se olisi tallennettu aivan väärällä tiedostomuodolla. Se vilkutti hänelle epäilyttävästi.
”… noustaan nyt vain noita portaita, okei? Takaisin pajaasi! Takaisin turvaan!”

Snowie kääntyi nolona kohti punaisuutta. ”… eeh. Voisitko, voisitko kenties ystävällisesti viitoittaa meille oikean suunnan?”

Syvä hiljaisuus. Valvoja ei jatkanut siitä aiheesta.

Iggy ei tiennyt, että häneen viitattiin. Harmaa luikero ei olisi välttämättä tiennyt, vaikka hänelle olisi puhuttu hänen omalla nimellään. Punainen jokin oli kuitenkin sanonut ”hattusi”, ja se sai Iggyn vinkaisemaan iloisesti ja ravistamaan Doxia olkapäistä. Dox ei reagoinut. Tämä vain tuijotti edelleen.

Dox olisi ollut varmasti äärimmäisen tyytyväinen tästä ylennyksestä, jos hän olisi keskittynyt muuhun kuin värähtämättömään tuijotteluun. Se mitä sininen otus olikaan sitten nähnyt luonnottomassa tilassa vei edelleen koko tämän huomion, eikä Snowie pitänyt siitä. Hän ei pitänyt siitä ollenkaan.
”Kepe. Minä en pidä tästä. Minä en pidä tästä ollenkaan.”
Kepekään ei pitänyt. Hänkään ei pitänyt tästä ollenkaan. Doxin näkemä ei voinut mitenkään vetää vertoja sille, mitä toa kävi läpi päässään. Hän ei ollut koskaan tarvinnut elämässään sanaparia ’eksistentiaalinen kauhu’ niin paljoa kuin tällä hetkellä.

Verstaan Valvoja ei pelännyt. Se vain valvoi. Taukoamatta. Värähtämättä.

”Kepe”, Snowie kuiskasi ja sai vihdoin tämän huomion.
”Niin?”
”Missään mitä tuo puhuu ei ole enää minkäänlaista järkeä. Meidän pitää oikeasti mennä. En tiedä, mitä täällä tapahtuu, mutta… se tapahtuu tässä koko maailmassa.”
Valkovihreä toa kuunteli valkoisen ystävänsä sanoja. Hän alkoi kuulla niiden järjen.
… hopusti siis yhtä matkaa. Kohta maailmamme lakkaa.
Ei, hän ajatteli. Hänen olisi vihdoin keskityttävä. Keskityttävä selviytymään. Muussa ei olisi järkeä. Eksistentiaalinen kauhu ja pelottavat implikaatiot saisivat odottaa.
”… harvinaisen hyvä pointti.”
”Lisäksi, minua alkaa oikeasti vähän huolestuttaa Dox. Raukka ei ole reagoinut yhtään mihinkään sen jälkeen kun jätimme Profeetan taaksemme.”
Kepe katsoi Doxin tyhjään punaiseen katseeseen. Snow puhui hälyttävän totta. Dox oli näyttänyt tältä vain silloin kun oli löytynyt Verstaaseen katoamisen jälkeen metsästä. ”Mmitäköhän ihmettä se näki siel-”
Kepen vastauksen keskeytti pinkin jäniksen rääkäisy, joka osoittautui tarkemmalla kuuntelulla lauluyritykseksi.

”soita musiikkii, valvoja”

”soita musiikkii, a-haa”

”heh joo tiedän.”

Klaanilaiset olisivat voineet kuunnella pidempäänkin, kuinka valtava punainen V-pakkomielteinen keinoäly puhui vaaleanpunaisen kaniasuisen luistelijan kanssa, mutta päätyivät siihen tulokseen että se oli paras vaihtoehto vain silloin kun kaikki muut vaihtoehdot olivat todella paljon heikompia.
”Mennäänkö?”
”Mennään.”
Kepe tarttui jälleen Doxista ja Snowie Iggystä. He suuntasivat kohti samaa portaikkoa jota pitkin olivat Valvojan luokse saapuneet. Hetken Kepe mietti, olisiko Valvoja pitänyt tuoda jotenkin heidän mukanaan. Silloin hän tajusi, että ensinnäkään se ei onnistuisi mitenkään ja toiseksi Valvoja jos joku kaipasi Verstaan asukeista vähiten pelastajaa.
Se näkisi kyllä kaiken jo kaukaa.

Valvojan vahtiessa Vuokraaja, Viitoittaja, Vaanija ja Valaistunut viilettivät vauhdilla Verstaan varjoihin. Viitoittajan vetämä Vaanija vilkutti Valvojalle.
Vemmelsääri viipyi vielä Valvojan vaimeassa valossa.

Viimein vaaleanpunainen vipeltäjä vastasi.
”heh okei sanon sule hei hei.
oot best valvoja vaik oot aikas g–.”

Kun viisikko oli kadonnut, näkymätön käsi koputti jo Valvojan kammion ovea.

Vaaleanpunainen vemmelsääri johti neljän matkalaisen tietä läpi pimeyden. He eivät tienneet, mikä syy heillä edes oli luottaa olentoon, mutta se tunsi tien. Se näytti ehkä narrilta, mutta tässä maailmassa se olisi yhtä hyvin voinut olla kuningas.
Vanha kuningas oli nimittäin syösty valtaistuimeltaan. Kuunsirpin muotoinen kruunu oli sirpaloitunut ja totuuden valo pirstonut valheen, ja äänistä päätellen tämä maailma tiesi sen. Kapinallinen myrsky syöksi värittömän taivaan halki voitokkaat jyrähdykset, jotka kaikuivat loputtomasta tilasta näihin ikiaikaisiin kivikäytäviin. Valtaistuin oli vapaa, koska Nimda oli niin päättänyt.
Ja kun Profeetan valtaistuin vapautui, valtakunnassa puhalsi uusi tuuli. Se oli myrskytuuli, mutta ei hallitsematon luonnon myrsky, joka repi kappaleiksi vanhan elämän kylvääkseen siemenet uudelle. Tämä myrskytuuli kuulosti siltä, kuin sen olisi aina ollut tarkoitus tapahtua. Oli kuin se olisi odottanut vääjäämättömänä ja rakentanut itseään tuhansia tämän maailman vuosia. Siirrellyt hitaasti nappuloita oikeille paikoilleen odottamaan tuhatvuotisen pelin ehdotonta loppuratkaisua.

Jyrinä kuulosti lopulta, ja sitä se ehkä olikin. Mutta ei välttämättä sillä tavalla, mitä Kepe ja Snowie luulivat.
Samalla kun kohtalon pyörän vaijerien tyly jyly karkotti heidät, Verstaan valtaistuin odotti ottajaansa.

Kepe ja Snowie eivät enää saaneet selvää luistelevan kanin soperruksesta. Se kipitti jossain kymmenien metrien päässä ja he vain yrittivät pysyä sen perässä. Se juoksi nurkan taakse, ja niin juoksivat hekin. Nurkan takana odotti välittömästi toinen nurkka ja toisen takana kolmas. Käytävä tuntui pyörivän ympyrää kunnes taas suoristui. Jänö ei kuitenkaan jatkanut sitä vaan syöksyi sen seinässä olevaan oveen, josta hohti kelmeää valkoista.
”Tuo ovi!” Kepe huusi. ”Ei-ei se ollut aiemmin tuossa!” He kuitenkin seurasivat jänöä siihen.

Ja olivat taas suola-aavikolla. He tunsivat mustan poltteen.
Luonnoton myräkkä ja luonnon itsensä halkeilu täyttivät hahmottoman tyhjyyden. Tuuli puhalsi läpinäkyviä kiteitä lentoon.

”heh”
”Runoilija” oli taas heidän edessään. Se virnuili. Se raotti toista ovea, joka avautui keskellä ei mitään, siinä missä ei pitänyt olla seinää vaan pelkkää ilmaa. Oviaukon sisällä oli pimeys.

Pimeys ei ollut yhtä ahdistavaa kuin tyhjyys. Neljä sankariamme ja jänö juoksivat oveen ja olivat taas samanlaisella synkällä käytävällä, jotka näyttivät kuuluvan Klaanin linnakkeen alakertaan mutta eivät kuuluneet.
Ovi suola-aavikolle sulkeutui itsestään ja he jatkoivat taas käytävää. Jalat eivät väsyneet vaikka vaellus suola-aavikolla oli tuntunut vuosilta. Se, mitä Profeetta olikaan heille juottanut oli tehnyt tehtävänsä. Tai ehkä kyse oli vain puhtaasta selviytymistahdosta, joka otti ohjat lupaa kysymättä, kun olemassaolo oli vaarassa loppua? Kepe ei ehtinyt miettiä – hän pelkäsi liikaa.
Pelko antoi voimaa jalkoihin. Hän ei olisi voinut pysähtyä, vaikka olisi yrittänyt.

Miten lähellä he olivat jo Kepen pajaa? Oliko Ahjo jäänyt jo taakse?

Matka tuntui tuskallisen pitkältä. Pahinta oli se, etteivät he tienneet varmasti, lähestyivätkö he edes pintaa. Mutta heidän ei auttanut kuin luottaa jänöön.

Lyhty valaisi pitkää, suoraa käytävää, jonka lattia oli puulautoja, kuten myös katto. Katto näytti oikeastaan tismalleen samalta kuin lattia. Jos huone olisi ollut ylösalaisin, kukaan ei olisi huomannut mitään eroa. Seinustoilla ei ollut ovia, jotka olisivat kielineet asioiden todellisen tolan.

Ehkä hekin olivat ylösalaisin.

Käytävän suuntaisesti kulkeneista laudoista reunimmaiset irtosivat äkkiä liitoksistaan, ja katosivat pimeyteen. Seuraavaksi koko seinä vain…putosi alas, murenematta. Jäljelle jäi vain mustuus. He eivät kuitenkaan hidastaneet, vaikka kukin äännähti pelästyneesti.

Kepe huomasi mustuudessa liikettä. Lyhtyjä. Vangitkin pakenivat tätä hävitystä. Liitivät halki äärettömän onkalon. Vaan mihin suuntaan? Alas. Kohti universumin suurimman luonnottomuuden valaisemaa suola-aavikkoa. Jos se siis oli alhaalla päin.

Toinenkin seinä putosi. Kattokin putosi…joskin ylöspäin. Heidän allaan ollut lattia sen sijaan vaikutti kestävän, vaan kuinka pitkään? Se oli muuttunut sillaksi halki pimeyden. Kummallakin puolella vaelsi lukemattomia soihtuja, kukin jonkin näissä tiloissa vuosituhansia eläneen olennon kantamana. Niiden maailman muuttumattomuus oli viimein päättynyt. Ne eivät kuitenkaan huutaneet peloissaan tai panikoineet. Kenties ne eivät enää osanneet tuntea pelkoa. Tai ehkä ne olivat kaiken aikaa osanneet odottaa tätä. Aikaa, jolloin Profeetan valtakausi päättyisi.

Voi, olisivatpa ne tälläkin kertaa pysähtyneet auttamaan heitä.

Määrätietoisesti ne kaikki suuntasivat kohti syvyyksiä. Ylös katsoessaan Kepe näki tähtitaivaan, jonka valopisteet leijailivat hiljalleen alas. Osa niistä oli tarttunut toisiaan raaja-ulokkeista muodostaen tähtikuvioita. Täydellisessä hiljaisuudessa näky olisi ollut uskomaton, mutta sitä nyt säestävä kaiken hajoamisen synnyttämä taustakohina esti nauttimasta siitä. Ja koko pakotilanne ylipäätään.

Iggy ja Dox kulkivat joukon jälkimmäisimpinä, käsi kädessä. Silta alkoi saavuttaa päätään, edessä oli uusi portaikko. Kepe, Snou ja joukon kärjimmäisimpänä kulkeva kani kirmasivat niitä hyvää vauhtia ylöspäin, kun silta petti Iggyn ja Doxin alta.

Molemmat päästivät rääkäisyn heti kun tajusivat mitä tapahtui. Kepe, Snowie ja jänö huomasivat tapahtuneen, kun oli jo liian myöhäistä.

Dox ja Iggy saivat pysäytettyä pudotuksensa parimetriseen, paksuun lankkuun, joka törrötti kivitiilten välistä muutamaa metriä entisen sillan alapuolella. Se oli ollut osa kovan kohtalon kokenutta kattoa tai lattiaa, tai kenties jonkinlainen tukipuu. Kumpikin heistä sai siitä otteen käsillään. Dox sai punnerrettua itsensä sen päälle. Se taipui heidän painonsa alla.

Ja rasahti poikki Doxin silmien edessä. Silmien, jotka yhä edelleenkin näkivät jotain muuta.

Iggy putosi pimeyteen, ulvahduksen säestämänä.

Dox havahtui transsistaan hetkeksi ja yritti saada tämän kädestä otteen.

Mutta myöhästyi joillakin millisekunneilla.

Hetkessä tämä oli poissa.

Snowien huolestunut kutsu kuului jostain ylempää, katkenneelle lankulle näkymättömistä. ”Dox! Iggy! Oletteko hengissä!?”

Dox päästi surumielisen äänen vastaukseksi. ”Heillä ei taida olla kaikki kunnossa. Dox! Missä Iggy on?”

Doxin vastaus vaimeni soperrukseksi, joka ei enää kantautunut muiden klaanilaisten korviin.

”Meidän on löydettävä tie heidän luokseen”, Kepe ja Snou muodostivat yhtenevän mielipiteensä. Jyly kaukaa kuitenkin voimistui yhä, ja jänö näytti taas siltä, että olisi hätäisenä etsinyt jonkinlaista ajannäyttäjää, ja kirkui jotain siitä, miten suuri ”kire ja hopu” heillä oli.

Kepe työnsi auki oven, joka näytti siltä, että sen takana olisi ollut portaat alempaan kerrokseen. Mutta sen takana olikin vain sama himmeiden valojen täyttämä pimeys kuin sillalla. Ja kun ovi oli auennut ääriasentoonsa, karmit irtosivat seinästä ja koko hökötys kaatui alas tyhjyyteen.

Ja tiili kerrallaan myös seinä. Ja sitten lattialaudat.

”Snou”, Kepe totesi kääntyen katsomaan ystäväänsä. ”Meidän on mentävä.” Kylmä tuuli puhalsi katon heidän yltään. Tiedemiehen katse oli vakava ja alakuloinen.

”Mu-mutta… he ovat… ” Snowie änkytti. Lumiukko katsoi hätäisesti tyhjyyttä, sitten taas Kepeä. Ja tyhjyyttä.
”He ovat niin viattomia!”
”Dox ja Iggy ovat otuksia, jotka jos ketkä selviäisivät tällaisesta. Heitä ei saa niin vain hengiltä”, Kepe järkeili. ”Mitä voimme muka tehdä? Pudota myös?”

Porkkananenä nielaisi. Päätös ei ollut helppo, mutta Snowiekin ymmärsi tilanteen toivottomuuden.

Jänö näytti tyytyväiseltä, kun Kepe ja Snowie kääntyivät taas sen puoleen. Se virnuili ja totesi: ”valastunu kriksittiäine ja vaanijainen reitin löytää / jos löytää”. Se ei lohduttanut. Mutta oli lähdettävä liikkeelle.

Väritön outo tila tuntui utuisemmalta kuin aiemmin. Todelliselta se ei ollut koskaan tuntunut.
Mutta loppujen lopuksi… mikä tuntui?

Vasamat vavahduttivat valtaistuinsalia.
Sininen ukkonen räiskyi kahden mustan kämmenistä kohti yhtä isompaa. Järkälemäisen Mustan Ritarin miekka oli pidempi kuin Käsien vartalot, ja yksi harkittu heilautus torjui näiden ammukset.
Salama räjäytti seinään reiän, toinen vastaava sinkoutui valtaistuinsalin loputtoman korkeaa kattoa kohti. Siniset Kädet eivät keskeyttäneet – nyt kaikki kahden torakan kahdeksan kättä nousivat pystyyn.

Outoa tilaa repivä tuulenvire sai sekunneiksi seurakseen ukkosmyrskyn. Väistöliike oli välitön. Suuri musta ritari suhahti sivuun salamoiden tieltä paljon nopeammin kuin sen kokoisen olennon olisi uskonut tai toivonut liikkuvan.

Jokin oli tullut Sinisten Käsien ja niiden saaliin väliin, eivätkä ne epäröisi. Mutta ei epäröisi Ritarikaan. Se oli vannonut valan herransa suojelemiseksi. Se ei sallisi itsensä epäonnistuvan jälleen.
Siniset Kädet yllättyivät, vaan eivät näkyvästi. Suuri musta varjo suhahti kohti. Se rävähti valtavan mustan variksen tai rastaan lailla valmistellen jälleen yhtä ainoaa lyöntiä, joka olisi vaivatta kaatanut kaikki Oudon tilan elottomat metsät.

Olennot astuivat yhtäaikaisesti kauemmas toisistaan. Ritarin miekka jyrähti niiden välistä lattian läpi, ja koko rakennus halkesi.
Sen sekunnin aikana kun Ritari yritti riuhtoa miekkaansa irti lattiasta, siniset kourat tarttuivat tämän molemmista olkapäistä. Sähköinen kosketus kesti sekunnin.
Valtaistuinsalin ikkuna sirpaloitui kuin lumihiutaleiksi, kun musta haarniskavuori lensi sen läpi ja vei mukanaan myös karmit. Ja ympäröivän seinän. Se putosi alas eikä enää näkynyt.

Aivan palatsin juurelta kuului jyrähdys, joka takuulla muodostaisi kraaterin.

Kädet eivät vaivautuneet tarkistamaan tappoa. Ne kääntyivät pois lattiassa törröttävän jättiläismiekan luota ja suuntasivat katseensa ylemmäs temppelin kattorakenteisiin, joita alkoi vavisuttaa jyrinä kaikkialta maailmasta, kaikkialta palatsin ympäriltä. Silmättömät visiirit katsoivat toisiaan.

Direktiivi kuusi.
Millään muulla ei olisi väliä.

Kaksittain kävi askel kohti Verstaan Valtaistuinta.

Kepe ja Snowie seurasivat vaaleanpunaisen jänön loikkaa yhä edelleen.

Pian se olisi ohi, ja he olisivat turvassa.

Tai näin he yrittivät kumpikin mielessään hokea. Kummankin ajatuksia kuitenkin jäyti pahasti se, että Dox ja Iggy olivat kadonneet. Olivatko he kunnossa? Ties mitä heille oli tapahtunut. Kenties he olivat murtaneet luunsa itsekseen hortoilevaan vaakasuuntaiseen kiviseinään, tai ehkä vain yksinkertaisesti pudonneet tyhjyyteen.

Mutta heillä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin toivoa ihmettä, sillä he eivät voineet enää perääntyä. Jokainen hetki eteenpäin kulkiessakin oli vain arvailua, oliko lattia yhä paikallaan tai sen tilalla edes jotain, mitä pitkin he voisivat loikkia.

Koko juoksu muistutti maailman suurinta esterataa, eikä kummankaan sankarin kunto kestäisi sitä enää paljoa kauempaa.

Käytävän halkaisi metrinen railo, joka leveni pikkuhiljaa näkymättömien käsien nyhtäessä lankkujen nauloja irti yksi kerrallaan. He loikkasivat sen yli. Seuraavan nurkan takana odotti vielä leveämpi railo. Käytävän kummankin seinän tilalla oli vain pimeyttä ja harvenevia Vankien valoja. Kepe huomasi oikealla puolella kuin painottomuudessa leijuvan lankkukyhäelmän.

”Snowie! Saatko hilattua tuota lautakasaa lähemmäksi?”

”Voin, öö, yrittää!”

Snowie kumartui tyhjyyden ylle Kepen ja kanin pitäessä tämän jaloista kiinni. Snowie kurotti kohti puurakennelmaa, ja joutui venyttämään käsivarttaan jonkin verran pidemmäksi kuin tavallista. Kenties entinen katon tai lattian kappale kellui kuin kelluikin heidän luokseen Snowien onnistuttua nykäisemään sitä.

Lähemmällä tarkastelulla se osoittautui veneeksi. Mitä kukaan täällä veneellä olisi tehnyt?

”Kestääköhän se painoamme”, Kepe ehti epäillä, mutta jänö loikkasi pimeydessä kelluvaan paattiin itsevarmasti. Se huojui ja heilui vähän, mutta kesti. ”Tämän maailman fysiikassa ei ole mitään järkeä”, Kepe mutisi kavutessaan Snowien kanssa tyhjiöveneeseen. Mutinaa ei kuitenkaan kuullut kukaan, kaukainen jyly peitti sen yhä alleen. Ääni ei kuitenkaan ollut voimistunut merkittävästi. Ehkä siltä alkoi työ loppua; käytäväsokkelon kaikesta materiasta jo puolet oli haipunut olemattomuuteen. Kun he tähyilivät ympärilleen, näkyi vain loputon pimeä meri, jossa siellä täällä kellui yksittäisiä käytävänpätkiä ja huoneita, portaikkoja ja varastohyllyjä, jossain törrötti hiljakseen lepattava soihtu tai toinen. Näitä käytäviä ei ikinä oltukaan kaivettu maan sisään, ei tiiliseiniä koottu multaa vasten. Ne olivat aina muodostaneet puun tiheää juurakkoa muistuttavia rakenteita tyhjyyteen ilman minkäänlaisia kannattimia.

”Miten me saamme liikutettua tätä lähemmäksi railon toista lait-…” Snowie ehti pohtia ääneen, ennen kuin kuului taas ”heh”. Joku tunsi tämän todellisuuden heitä paremmin.

Kani tarttui veneen molemmista reunasta ja alkoi kaikin voimin ja ähkien kiskoa sitä ylöspäin.

Ja kas kummaa, heidän venhonsa nousi.

”…Tässä ei ole mitään järkeä.”

Kaarnalaiva lipui kohti korkeuksia. Ylhäälläpäin näkyi kaukana lisää käytävien ulkoseiniä, suurin osa niistä oli vielä paremmassa kunnossa kuin tällä tasolla olevat. Valonlähteiden määräkin kasvoi; siellä täällä näkyi seinillä loistavia lamppuja ja soihtuja, jotka joku oli sytyttänyt. Ehkä Vangit tai Valvoja heitä opastaakseen?

Joidenkin valojen editse liikkui hahmoja. Kepe oletti näiden olevan niitä Vankeja, jotka olivat jääneet sytyttämään soihdut ja lyhdyt heitä varten.

Vene kellui kuin laituriin erään varastohuoneen kupeeseen. Koko tilan kaikki hyllyt olivat täynnä säilyketölkkejä, joista suuri osa oli nyt vierinyt lattialle, osa kadotakseen ikuisiksi ajoiksi pohjattomaan kuiluun.

Jänö hyppäsi ”laiturille” ja viittoi heitä seuraamaan. Juuri kun Snowie oli astumassa kuivalle maalle, vene nytkähti hieman ja alkoi valua alaspäin.

Snowie yritti tarttua lautaiseen reunaan, mutta hänen otteensa ei kestänyt.

Vene vajosi taas kohti syvyyksiä. Kani katsoi heidän peräänsä, ja teki sormellaan kaulalleen eleen, joka ei luvannut hyvää.

Varovaisesti Kepe kurkisti laidan yli katsoakseen, mikä heitä kiskoi takaisin alas.

Ja hänestä tuntui, että joku nimenomaan kiskoi. Kuin näkymätön käsi. Hän ei tahtonut kurotella enempää partaan yli. Eikä rehellisesti sanottuna edes nähdä vetäjää.

”Snowie. Nyt hypätään.”

”Mihin?”

”Ihan mihin tahansa!” Kepe huusi, ja he loikkasivat ja tarrasivat kiinni paksusta parrusta.

Kepe vilkaisi alas. Leijupurtta vedettiin vielä jonkin matkaa, ja sen jälkeen jokin rutisti sen tuusannuuskaksi.

Jänö oli jo ilmestynyt parrun päähän.

”menox menox hops hops”, tämä jatkoi sen kummemmin selittämättä, vaikka varmasti tiesi, mitä juuri oli tapahtunut. Kepe ja Snowie kampesivat itsensä ylös, ja matka jatkui taas.

Vähän myöhemmin Kepe alkoi jo tunnistaa käytäviä, tai siis niitä käytävien ja huoneiden osia, jotka vielä olivat jäljellä. Joissain näistä tiloista hän jopa muisti käyneensä.

Jyly alkoi rauhoittua. Pahin oli varmasti jo takana. Pian he saavuttaisivat tutun ja turvallisen pajan, ja pääsisivät sieltä Klaanin linnakeeseen.

Vielä pari ovea.

Verstaan ”suuri varasto”. Kepen mielessä kävi uudelleennimetä se ”pieneksi varastoksi” nähtyään, mitä alempana oli. Jos se selviäisi tästä mullistuksesta.

Suuren varaston perällä heitä odotti iloinen yllätys.

Se oli Dox.

Dox oli jotenkin onnistunut raivaamaan tiensä läpi tuon myrskyisän meren, kuten ehkä Verstaan asukkaalta saattoi odottaakin. Kepe ja Snowie molemmat syöksyivät halaamaan tätä. Doxin katse oli kuitenkin yhä lasinen. Eikä Iggyä näkynyt missään.

”Dox, missä Iggy on? Sattuiko sil–…hänelle jotakin?” Kepe yritti huolissaan kysyä. Iggyhän saattaisi olla jossain tässä ihan lähellä, kavunnut jollekin hattuhyllylle, antamatta tietenkään kuulua mitään itsestään…

Sitten tapahtui vielä suuri rysähdys. Se kuului siitä varaston päästä, josta he olivat tulleet. Tuossa takaseinässä paloi soihtu, eikä sen valossa näkynyt mitään epätavallista. Sitten he huomasivat, että soihtu – ja koko takaseinä – alkoivat lähestyä heitä. Salia alettiin rullata kasaan, ehkä se pakattaisiin johonkin muuttolaatikkoon.

”Äkkiä pajaan!” Kepe huusi, ja nelikko syöksyi pajaan johtavalle ovelle. He loikkasivat sen läpi, ja Kepe ehti juuri lyödä oven perässään kiinni, kun takaseinä rysähti siihen. Toivottavasti Iggy ei jäänyt väliin.

Jysäys kuitenkin heitti kaikki kumoon pitkin pajan lattiaa. Kepe löi päänsä pöydänreunaan, eivätkä muutkaan säästyneet kolhuilta. Kepe yritti tajuta mitä tapahtui. Verstaaseen johtava ovi alkoi sulautua seinään. Sen karmit surkastua, kivitiilet tunkeutua metallipinnan läpi kuin peittääkseen sen, kahva imeytyi tiilten väliin. Avaimenreikä, johon Kepe oli Verstaan suuren rauta-avaimen jättänyt, imaisi sen sisäänsä ja sulki suunsa. Jäljelle jäi vain paljas seinä.

Täysin paljas seinä.

Tuona yönä Verstas lakkasi olemasta.

Snowie ei uskaltanut sanoa mitään. Hän oli noussut istuvaan asentoon rysähdyksen jäljiltä, ja niin oli Kepekin. Mutta lumiukon vanha ystävä ei näyttänyt voivan hyvin: tiedemies tuijotti kivistä seinää vaitonaisena.

”Kepe…” Snow aloitti varovaisesti. ”Öööh…”

Tiedemies, tai kukaan muukaan nelikosta, ei kuitenkaan vastannut. Valkea klaanilainen kumartui eteenpäin ja yritti tulkita ystäväänsä. Kepen kasvoilta oli kuitenkin vaikea lukea minkäänlaista ilmettä. Ehkä epäuskoa?

Doxin olemus viesti samaa lamaantuneisuutta kuin aiemminkin ja silmien tapitus sillä oli samaa luokkaa pajan tiedemiehen kanssa. Jänö oli jo ehtinyt hävitä.

”Kepe”, lumimies yritti uudelleen. ”Kepe, oletko kunnossa?”

”En…” Toa vastasi.

Snowie kurtisti kulmiaan. ”Minä tiedän, että sinä olet meistä yleensä se teorianmuodostaja, mutta minulla on aika vahva epäilys siitä, mitä juuri tapahtui.”

Kepen katse siirtyi pikku hiljaa seinästä lumimieheen. ”Älä sano sitä…”

”Kepe. Kuinka kauan olet tiennyt Verstaan olemassaolosta?”

”Melkein siitä lähtien, kun tulin Klaaniin… Sain avaimen kun vielä majoituin tähtitornissa.”

Kiviseinä koostui edelleen pelkistä tiilistä. Mikään tuijottaminen ei tuonut siihen ovea.

”Ja koko tänä aikana…”, Snowie jatkoi. ”Ketkä kaikki ovat käyneet Verstaassa?”

Kepe tiesi, mitä lumimies ajoi takaa.

Hän ei pitänyt siitä.

”Minä, sinä…” Seinä oli edelleen pelkkää kiveä, ei lainkaan ovea. ”Dox… Ja Iggy.”

”Siinä se?”

Kepe nyökkäsi hitaasti.

”Ei… edes Tawa?” Snowie kysyi hitaasti. Hän pelkäsi tietävänsä vastauksen.

Äskeisen pakomatkan aikana klaanilaisten ympäriltä oli pudonnut seiniä ja katto ja yllättävä vene.

”Ei edes Tawa.”

Nyt tiedemiehen ajatusmaailmalta putosi pohja.

”Kepe…” Snowie katsoi ystäväänsä vakavana. ”Verstasta ei ole koskaan ollut olemassakaan.”

Lumiukko odotti jotain reaktiota. Kamala totuus oli leijunut tilan yllä jo hetken, mutta nyt se hukutti koko huoneen.
Kepe nosti kämmenensä päänsä sivuille. Hän tarrasi sormillaan tiukasti naamioonsa.

Klak.

Kanohi irtosi rauhallisesti Kepen naamalta. Toa nosti naamion paljaiden kasvojensa eteen. Toisesta valkeasta silmänreiästä tuijotti takaisin pelkkä tyhjyys. Toinen, se mekaaninen, hohti edelleen vihreänä.

Kepe puristi naamiota edessään toisella kädellä, mutta vapautti toisen. Vapaan käden sormet tarrasivat mekaanisen silmän koneiston ympärille. Ne tekivät pyörittäviä liikkeitä.

”Kepe, mitä sinä…” Snowie yritti, mutta samalla hetkellä kovaääninen napsahdus vastasi hänelle.

Tiedemies irrotti Kanohiin kyhäämänsä linssikoneiston ulommaisen kerroksen. Hän asetti sen eteensä lattialle.

”Kepe…”

Lattialla istuva Toa jatkoi naamionsa tuijottamista silmästä silmään ja irrotti toisen palan optisesta apuvälineestään. Snowie tunnisti sen mikroskoopiksi.

”Kepe, mitä sinä teet. Anna minun auttaa.”

Kepe ei kuitenkaan lopettanut. Hän jatkoi tehokasta ja järjestelmällistä optisen koneiston purkamista. Pala palalta mekaaninen silmälaite irtosi Kanohista ja löysi tiensä Kepen eteen lattialle.

Viimeiset laitteet irtosivat voimalla – jäljelle jäi pelkkä tukirakennelma. Snowie oli melko varma, että osia ei kuulunut irrottaa noin.

”Kaikki nämä linssit…” Kepe aloitti. ”Tiedätkö, miksi tein ne?”

”Kepe…”

”Tein ne, koska olen tiedemies. Minun hommani on havainnoida maailmaa.”

”Oletko varma, että-”

”Tiede perustuu havaintoihin. Sen täytyy! Muuten uutta ei koskaan opita ja salaisuuden verho jää vetämättä syrjään. Tiedemiehen täytyy nähdä enemmän kuin muiden.”

Snowie ei ollut lainkaan varma, mitä sanoa.

”Mutta olen sokea! Olen täysin sokea… Kaikki nämä linssit, ja havaintoni ovat yhtä tyhjän kanssa! Mitä hyötyä on tieteellisestä tutkimuksesta, jos omiin aisteihinsa ei voi luottaa? Mitä hyötyä on mistään!”

Kepe kohotti naamionsa ilmaan ja löi sen kovaa maahan. Hänen eteensä puretut optiset laitteet rusahtivat väkivaltaisesti rikki.

”Kepe, ei, ne ovat mainioita…”

”Niiden ei kuulu olla mainioita! Niiden pitää olla objektiivisia! Puolueettomia!” Kepe löi naamiollaan uudelleen lattiaa. ”Minun piti selvittää Nimdan salaisuus! Minun piti… Minun…”

Toa huohotti. Hän jäi jälleen tuijottamaan naamiotaan, kunnes pudotti sen. Kanohi kolahti ilottomasti iskeytyessään lattiaan.

”Minun piti havainnoida kaikkia palapelin palasia. Käyttää kaikkia suodattimia, nähdä kaikki näkökulmat. Tehdä tiedettä…”

Kepe käänsi katseensa Snowieen. Kaksikko istui yhä pajan lattialla, ja Kepe tarttui naamionsa. Hän laittoi sen jälleen kasvoilleen ja jatkoi: ”…mutta miten voin tehdä tiedettä, jos kaikista isoin suodatin on täällä?” Hän napautti itseään sormella pääkoppaan. ”Enkä saa sitä pois. Olen jumissa yhdessä näkökulmassa… Kaikki havaintoni, eivät vain Nimdasta, vaan kaikki havaintoni, ovat mielen sumentamia. En voi luottaa mihinkään, jos en voi luottaa mieleeni… Eikä missään ole mitään järkeä.”

”Oi voi, Kepe…”

”E-enkä taatusti voi luottaa mieleeni. En tuon jälkeen. En, jos Verstas oli vain mieliemme tuotetta. Minä pidin sitä kotinani! Kotini ei ole totta, Snowie, kotini! Ja olen johtanut meitä kaikkia harhaan!”

”Kepe, ei se sitä tarkoita… Meitä on sahattu silmään, mutta… Mutta…”

Snowie siirsi katseensa taas kivitiiliseinään. Kepe seurasi esimerkkiä.

Ei ovea, ei avaimenreikää. Ei Verstasta.

”…niin…”






Sitten he olivat aivan hiljaa.

Päivä oli pilvinen kuten oli ollut koko viikkokin.

Taivaan valkoisuus ja määrittelemättömyys ei ollut missään vaiheessa lakannut muistuttamasta suola-aavikon matkasta. Värittömistä kiteistä, jotka olivat painautuneet hänen jalanpohjaansa vasten. Valvojan sanoista ruusunpunaisen hehkun keskellä. Sinisistä Käsistä.

Yöt olivat olleet vaikeita. Totuus ei ollut helpottunut ajattelemalla. Se leijaili yössä hänen vuoteensa yläpuolella mustana, valtavana ja kaikennielevänä. Snowie oli kehottanut häntä olemaan vain ajattelematta sitä. Mutta oli vaikeaa paeta ajatusta päänsä sisällä.

Viimeiset pari päivää Kepe oli vältellyt Snowieta. Kuultuaan tämän suusta karun totuuden hän oli tahtonut ottaa hieman mietiskelyetäisyyttä.

Dox oli siirretty sairasosastolle tutkimuksiin. Ulkoisesti tuo entinen moderaattori vaikutti täysin terveeltä. Mutta sisäisesti ei, eikä Kepe osannut kertoa kenellekään, miksi.
Joku oli joskus kertonut tiedemies-Toalle, että hulluksi tuleminen ei tuntunut siltä, että madot ryömivät pään sisällä tai edes välttämättä ääniltä, joita kukaan muu ei kuullut. Muutenhan kaikki maailmankaikkeuden hullut olisivat tienneet olevansa hulluja.

Ei. Hulluus tuntui kuulemma siltä, että oma järki säilyi, mutta kaikki muut sekosivat ympäriltä.

Kukaan muu ei ollut koskaan tiennytkään, mitä kaikkea Verstaan uumenissa oli piillyt. Ei Tawa, ei Visokki, ei Same, ei Bladis, ei Paaco. Eivät linnakkeen vanhat viisaat. Verstas oli ollut heille kaikille aina vain Kepen pieni paja linnoituksen pääreaktorin viereisessä huoneessa. Ja miksi sen olisikaan pitänyt olla mitään muuta? Miksi Verstaan järjettömyys oli ollut Kepelle yhtä todellinen tila kuin pieni paja työkaluineen… ja tietyssä mielessä jopa todellisempi? Verstas oli mahtunut paremmin hänen päähänsä silloin, kun se oli ollut ääretön.

Vaan oli olemassa jotain äärettömyyttä, loputtomuutta ja kaikennielevyyttä kammottavampaa.
Se, että ehkä mitään ei varsinaisesti ollutkaan.

Eikä mitään tapahtunutkaan.

Oli vain tyhjä, pohjaton kuilu, jonka reunalla jokainen koko elämänsä vaappui… ja heti kun tasapaino horjahti…

Ajatus oli parempi hylätä. Mutta ensiksi siitä täytyisi puhua. Ja Kepe tiesi täysin, kenelle.

Puutarhoissa oli pilvipäivänä hiljaista. Valkoisella puistonpenkillä kuitenkin istui jokin tai joku, jota olisi hyvinkin voinut luulla todella mielenkiintoiseen paikkaan sijoitetuksi kukkaistutukseksi.
”Hei!” käppänä rääkäisi ilmoille tuohtuneesti. Kepe luuli sitä tervehdykseksi, ja heilautti kättään. Isä Zeeron istui penkillä ja heitteli paperipussista rusinoita puiston puluille. Lopulta hän tajusi valkovihreän toan lähestyvän, ja virnisti.
”Hyrrä-heppu!” athisti hekotti. ”Pitkästä aikaa!”

Kepe ei vieläkään ollut keksinyt, mistä Zeeron oli tuon nimen keksinyt, mutta nyt ei ollut sen pohdinnan aika. Verstaalla– tai verstaattomuudella – oli paljon suurempi painoarvo. ”Isä Zeeron”, hän tervehti, ”teitä etsinkin. Sain kuulla läsnäolostanne, ja ajattelin, että teitä voi kiinnostaa kuulla, mitä minä ja Snowie koimme. Tai… emme kokeneet.”
Zeeron kohotti kulmiaan ja hänen hymynsä hyytyi, mutta hän ei lopettanut rusinoiden heittelyä.
”Palattuamme tähän linnakkeeseen astuimme siihen paikkaan, jossa uskoimme Profeetan vielä näinä päivinä elävän. Me molemmat näimme, tunsimme ja aistimme kaikilla meidänlaisillemme elämänmuodoille saatavissa olevilla tavoilla Atheonin luonnottoman maailman. Jossa tämä piti tuhatvuotista valtaansa Nimdan sirun suomin voimin. Mutta sitten… kaikki särkyi.”

Munkin silmäkulma värähti, mutta muuten hän näytti yhteen ainoaan sekuntiin jäätyneeltä. Tervehdyksen iloisuus oli kaikonnut kultanaamiolta, ja Kepe muisti tämän katseen. Minä uskon, että hän on Atheon, oli tämä sama katse sanonut.
”Poika”, hän lausui jähmeästi. ”Minulle sanotaan, että minä puhun outoja.” Sen sanottuaan hän laskeutui puiston penkiltä ja heitti loput rusinat puolihuolimattomasti puluille, joiden Kepe ei vieläkään tohtinut kertoa olevan oikeastaan täysin elottomia puutarhatonttuja.

”Haluan että kerrot koko jutun”, isä sanoi katsoen toaa tiukasti silmiin. ”Älä jätä pienintäkään yksityiskohtaa pois. Minä… minä en tiedä, mitä Athin nimeen te menitte tekemään, ja se pelottaa minua. Kerro minulle kaikki, ja kerro se nyt.”
Zeeron piti tauon ja vilkaisi ylöspäin. ”Joku minua kärsimättömämpi on nimittäin tiiraillut näyttöään jo aika pitkään.”
Kepe alkoi olla jo totaalisen täynnä sitä, että hänen seikkailujensa neljäs seinä kaatui vähitellen päälle.

Kerratessaan tarinaansa Kepe huomasi, että muisti kaikki sen yksityiskohdat edelleen tarkasti, kuin ne olisivat tapahtuneet vain päivän tai pari sitten. Hän ei kuitenkaan osannut päättää, helpottiko se, vai pahensiko se ahdistusta entisestään. Hän kertasi jokaisen kohtaamisen niin tarkkaan kuin toan muistilla saattoi.

Heidän ei ollut tarkoitus astua ilman apuvoimia niin syvälle Verstaaseen. Mutta sinne he olivat kuitenkin pudonneet halki pimeyden, vaeltaneet sen jälkeen mittaamattoman ajan oudossa, valkeassa maailmassa, kunnes olivat lopulta saapuneet Profeetan vallan keskipisteeseen. Profeetan aikeena oli ollut estää muiden Nimdan sirujen päätyminen Verstaaseen…mutta mitä ikinä hän oli yrittänytkään loitsia, ne taiat olivat pettäneet hänet, ja kaikki oli alkanut sortua, tuhoutua, kadota tyhjyyteen.

Mitä tuona hetkenä oli oikein tapahtunut? Kepe kuuli yhä selvänä päässään särkyvän, hopeisen kuunsirpin kalahduksen. Äänen, jonka jälkeen hän ei ollut enää uskaltanut uskoa aistejaan.

Kuultuaan tarinan lopetuksen Zeeron jäi hetkeksi tuijottelemaan taivasta. Sienimunkki otti molemmin käsin tukea seremoniasauvastaan.
”Melkoinen tarina”, hän pystyi vain sanomaan. Kepe ei tiennyt, uskottiinko hänen sanojaan vai tuijottivatko purppuraiset silmät häntä nyt kuin mielenvikaista. Ja jos oma järki oli Zeeronia epävakaammalla pohjalla, tilanne oli jo aika-
”HEI!”
… Zeeron rääkäisi jälleen rikkoen Kepen ajatuksen, mikä se sitten oli ollutkaan.
”Vai että Verstas”, Zeeron sanoi hieroen leukaansa. ”Ahjo. Verstas. Muistuttaa minua jostain. Jos auttaa yhtään, en usko sinun olevan hullu. Ja jos oletkin, niin… no me olemme sitten kaikki hulluja täällä.”
Tämän kuulemisesta Kepe helpottui, vaikka joku Zeeronin mielipiteen painoarvon olisi voinut kyseenalaistaakin. Tämä tuntui jo pieneltä askeleelta kohti totuutta. Joka oli tuolla jossain.
”Tuo on hyvä kuulla. Mutta jos se kaikki oli totta-…”
”Poika. Minä sanoin, että et ole hullu. Minä en sanonut, että se olisi välttämättä ollut totta.”

”…Mutta, mitä se kaikki sitten oli? Mielessäni, johon tällä hetkellä luotan paljon vähemmän kuin varmaan pitäisi, kävi ajatus, että tuo kaikki olisi jotenkin ollut Nimdan aikaansaamaa. Mutta Zeeta ei lopulta ollutkaan siellä, näin sen katoavan Atheonin hyppysistä. Tämä herättää monta… aivan liian monta kysymystä. Jos Nimdan siru ei ikinä ollutkaan Verstaassa, kuka tai mikä uskotteli, että se on? Ja jos niin, mistä syystä? Ja jos tämä joku kaiken tämän aikaa puijasi niin meitä kuin Profeettaakin sirun sijainnista, palaamme taas samaan kysymykseen… mikä selittää kaiken tapahtuneen?”

Zeeron viittoi Kepeä kävelemään mukanansa sisäpihan nurmea pitkin. Hän ei ilmeisesti kokenut oloaan mukavaksi tässä nimenomaisessa pisteessä.
”Hyrrä-heppu”, hän kuiski heidän kahden kävellessä vierekkäin. ”Sanoit, että sait tekno-logiikallasi ilmeisesti vahvankin perstuntuman siitä, että siru…” hänen äänensä kuului nyt hädin tuskin syystuulen alta, ”… on silti jossain todella lähellä?”

Hänen omat keksintönsä olivat aina olleet asia, joihin Kepe puolestaan luotti enemmän kuin hänen olisi pitänyt. Toden totta, hänen Nimdan jäljittämiseen virittämänsä Kanohi Elda oli antanut hyvin vahvan merkin sirun läsnäolosta. Ehkä vähän liiankin vahvan. Niin vahvan, että sellaista ei olisi pitänyt saada kuin aivan sirun vieressä, eikä oikeastaan sielläkään. Se oli ollut…
… aivan liian vahva. Eikä naamion säädöissä taatusti ollut mitään vikaa (taajuuksia kun voi säätää vain yhdellä akselilla). ”Mutta entä, jos myös naamio rehellisesti vain uskoi Zeetan olevan Verstaassa? Jos… tämä joku huijasi Kanohiakin?”

Mitä jos kaikki oli väärää.

Mitä jos mitään ei ollut.

Mitä jos ainoa vakio tulisi aina olemaan tyhjyys.

”Kun saavuit viikkoja sitten majalleni, uskosi tieteen tuloksiin oli horjumaton. Poika, en minä osaa sanoa sinulle mitä sinun pitää uskoa.” Hän huokaisi nyt paljon vakavampana.
”Mutta kai jotain nyt sentään on uskottava? Ja juuri nyt minä uskon, että jollain tapaa naamiosi oli oikeassa… ja olemme lähempänä Pyhää Zeetaa kuin koskaan. Mutta Pyhä Zeeta ei olekaan mikään lempeä rakastaja, ei! Se kutsui teidät mukaan valssiin, jonka askeleet vain se tiesi. Ei, sitä maailmaa ei ehkä ole olemassa… perinteisessä mielessä… mutta sen täytyi tarkoittaa jotain. Tämä profeetta, jonka kohtasitte… hän oli kuitenkin olemassa, eikö? Edes joskus? En tiedä onko hän enää, mutta Nimda otti sinut, lumipallon ja sirkkamiehen osaksi juuri tätä tarinaa jostain syystä…”

Profeetta oli tosiaan ollut joskus olemassa. Vaikka se Profeetta, se Atheon, jonka he olivat kohdanneet valtaistuinsalin portailla olisikin ollut vain hahmo jostain heidän mielikuvituksestaan, oli alkuperäinen tosiaan joskus käynyt tällä paikalla. Kepe oli koko ajan olettanut, että täällä Atheon oli luonut Verstaan.

Kepe otti laukustaan esiin paksun, vanhan kirjan. Heillä oli aito, konkreettinen todiste siitä, että tämä Profeetta oli joskus ollut olemassa. Tämä kirja sisälsi tarinoita hänestä. Kepe laski kirjan kivisen aidan reunalle, ja avasi sen keskeltä. Hän näki kuvan, jota oli ihmetellyt monasti niinä öinä, joina hän oli matkallaan Nui-Koron opusta tutkinut.

Ja kaiken aikaa hän oli olettanut tämän vanhan, epäselvän piirroksen olevan Verstasta kuvaava kartta. Mutta entä jos sekin olikin ollut vain katalyytti, joka oli kiihdyttänyt hänen mielikuvitustaan ja ollut osasyyllinen sen Verstaan luomiseen, jonka hän niin selvästi mielessään näki? Sama selittäisi, miksi Siniset Kädet olivat olleet Verstaassa. Ne eivät oikeasti olleet. Ne olivat tulleet hänen ja Snowien alitajunnoista. Jääneet kummittelemaan haamukivun lailla.

Mutta Verstas tuntui edelleen yhtä todelliselta kuin tuulikellojen lohduton kilinä. Ja ehkä jälleen jopa todellisemmalta. Jos tämäkin oli vain painajaista, ainoa pelottavampi asia olisi ollut herätä siitä.

Zeeron ojensi kättään vastaanottaakseen opuksen, jota toa intensiivisesti tutki. Mitään kysymättä sienimunkki seurasi Kepen ajatuskulkua ja nosti säälivän katseen niteen sivuilta toaan.
”Joskus olen miettinyt Profeetan tarinaa”, hän sanoi selaillen kirjan läpi. ”Ja sitä, kuinka paljon yhteistä sillä on Atheonin tarinan kanssa… ja taas ei. Ja sinun reissusepustuksesi saa minut miettimään, että entä jos jokin asia voi olla samaan aikaan totta ja epätotta… eikä siinä edes välttämättä ole ristiriitaa? Onhan kuun loistekin yhtä aikaa auringon valoa ja kuun valoa. Hyrrä-heppu, kai minä kerroin sinulle Mielen Isän tarinan?”
Kepe nyökkäsi vaitonaisena. Zeeron hymyili harvinaisella tavalla.
”Hyvä! Puhuinko minä koskaan helvetistä?”

Synkkä, kiusallinen hiljaisuus varjosti pitkää tuijotusta. Kepelle tuli kylmä. Toa ei pitänyt siitä, mihin matoranin puhe oli menossa.
”Tiedätkö, minä mietin todella pitkään, että entä jos Atheon… hän oli kuitenkin legendan mukaan alkujaan kuolevainen, avasi portin tästä maailmasta ja astui toiseen. Ei siksi, että itse halusi. Isä Athin rankaisemana. Sitten minä mietin, että miten niin toiseen maailmaan? Mitä jos Ahjo on täällä kanssamme?”
”E-en ymmärrä.”
”Annapa kun kerron sinulle pikku tarinan menneiltä päiviltä. Joskus taannoin tosi epäonnekas partio torakan kutaleita putosi ansakuoppaan metsässäni. Niihin aikoihin en vielä tiennyt, että ne ovat kaikki kiittämättömiä pikku rottia! Eivät kirjaimellisesti rottia, mutta silti! Kun yritin auttaa harmittomiksi matkalaisiksi luulemiani otuksia ulos kuopasta, ne yrittivät ampua meikäläistä! No, minä sitten hankin lihanpalan ja houkuttelin pari kannibaalia sinne kuopalle.”
”…”
”Mutta se ei ole se juttu! Russakoilta jäi jälkeen joku metalliloota, eikä se lihansyöjäväellekään kelvannut. No, ojensin sen lootan sitten Sisar Kondelille, koska tyttö on fiksu ja oppimiskykyinen. Ja hetken päästä selvisi, että kyseessä oli joku russakka-ritarien kauko-puhe-elin! Ilmeisesti kaikkialla ilmassa kulkee jonkin sortin…”
Zeeron siveli sormiaan ilman halki kuin noukkien näkymättömästä pensaasta marjoja. ”… jonkin sortin ’aaltoja’, joita loota pystyi vangitsemaan ja tulkitsemaan, koska se oli viritetty oikealle… ’taajuudelle’. Mieti. Kaikkialla ilmassa ympärillämme leijuu näkymätöntä ja äänetöntä puhetta. Kuinka huonot aistit meillä onkaan, kun maailmassa on niin paljon asioita, jotka ovat mutta eivät? Sitten minulle juolahti mieleen.

Entä jos helvetti ei ole portin takana toisessa todellisuudessa, hyrrä-heppu?

Entä jos elämme sen keskellä? Entä jos se on kuin todella… juoksevaa sienisoppaa, jossa kaikki muhimme. Uimme sen läpi joka päivä huomaamatta sitä, tiedostamatta sitä.

Entä jos tämä Profeetta itse jonain päivänä löysi… oikean taajuuden ja kuunteli sitä. Entä jos hänestä tuli itse portti maailmaan, joka on aina täällä, mutta jolta mielemme meitä suojelevat.

Ja sinä ja lumipallo, yhdeksi pieneksi hetkeksi, Nimdan sirua antenni-keppinä käyttäen, löysitte sen saman taajuuden?”

Lakattuaan puhumasta pappi lakkasi myös hymyilemästä. Tajuttuaan täysin, mitä Zeeronin sanat oikeastaan tarkoittivat, Kepe ei voinut olla yhtymättä ilmeeseen, joka oli pelkoa puhtaimmillaan. Sen pelkoa, joka oli olemassa siellä, minne ei mikään silmä nähnyt. Seinien takana olevassa mustuudessa.

Sillä mikroskooppisen pienellä mustalla alueella silmien näkökentän välissä.
Tai siinä hiljaisuudessa, jossa jokainen vannoi kuitenkin kuulevansa jotain.

Hän nielaisi. Feterran kuoren sisällä.

Siinä pisteessä pään takana, johon ei koskaan voinut nähdä. Ei edes peilillä, koska silloin pää peitti sen. Se piste, josta ei koskaan voisi olla täysin varma, mitä siellä eli.
Asusti.
Oleili.

Kepe pureskeli Zeeronin sanoja. Tämä teoria selittäisi sen, ettei Verstasta fyysisesti ollut olemassa, ja samalla todistaisi, ettei hän ollut hullu. Verstas oli ollut Nimdan heidän mieleensä upottama viesti, kun he olivat jotenkin löytäneet sen…”taajuuden”. Mutta tämäkin aiheutti ongelmia, joita hänen oli vaikea hyväksyä. Ensinnäkin teoria oli kaiken tieteen ulkopuolella. Jos elävän olennon tietoisuus – tai fyysinen presenssi – oli tietyllä olevaisuuden taajuudella, taajuudenvaihdoksesta ei ollut minkäänlaista ennakkotapausta. Toiseksi…se silti vaati antennin, Nimdan sirun läsnäoloa. Ja he olivat jotenkin käyttäneet sitä, huomaamatta asiaa itse?

”Mutta… missä Zeeta sitten on?” hän pohti.
”Näytänkö minä joltain vainukoiralta?”, tokaisi kieltämättä ainakin hieman rähjäisen ja karvaa kasvavan näköi- ”EI, ÄLÄ SINÄ NYT AINAKAAN VASTAA. Niin, en kai minä sitä sinulle osaa kertoa? Oletteko kokeilleet kaivella linnoituksen alta? Sillä jos siru pystyi tekemään tuon teille kaikille, sen täytyy olla… todella lähellä.”
”Tuota… niin kai. Niin täytyy.”

Kepe yritti koota palasia päässään. Profeetta toi Nimdan tälle paikalle tuhansia vuosia sitten. Tawa perusti linnakkeen tälle paikalle jostain syystä.

Kaiken tämän aikaa ainakin Tawa, kenties muitakin, oli tiennyt jotain tämän paikan mystisestä alkuperästä. Luultavasti Tawa ei kuitenkaan tiennyt, että kyse oli Zeetasta. Muutoinhan siru olisi jo Klaanin hallussa. Toisaalta ainahan oli se mahdollisuus, että Zeeta oli kaiken aikaa salaa ollut administon hallussa ilman, että kukaan tiesi siitä.

Ei, se ei käynyt järkeen. Siinä tapauksessa Nimda ei olisi mitenkään päässyt tekemään hänelle, Snowielle, Doxille, Iggylle ja sille yhdelle sitä, mitä se ikinä tekikään. Siru oli jossain täällä, aivan lähellä, aivan heidän käsiensä ulottuvilla, mutta näkymättömissä. Tawalta olisi kuitenkin kysyttävä perus-…

Hetki.

Seeeeis.

Iggy?

Kepen sydän joko hyppäsi kurkkuun tai vajosi jonnekin isovarpaaseen, hän ei ollut tuolla hetkellä aivan varma.

Jos Verstasta ei ollutkaan. Jos se kaikki oli Nimdan luomaa illuusiota. Suola-aavikkoa ei ollut oikeasti missään. Eikä Verstaan suurta varastoa, saati niitä käytäviä, joissa he viimeksi Iggyn näkivät.

…Siispä… missä Iggy oli?

Kaikki äskeinen järkeily alkoi yhtäkkiä taas tuntua aivan turhalta. Jos he olivat hetkellisesti olleet Atheonin helvetin taajuudella, tuo taajuus vaikutti syöneen Iggyn. Koska eihän se ollut täällä missään. Eihän?

Kepe kääntyi taas Zeeronin puoleen. ”Isä Zeeron. Ajatuksenne saivat minut miltei taas uskomaan siihen, että tälle kaikelle löytyy järjellinen selitys. Mutta tajusin jotain, mikä vie taas pohjan kaikelta. Ystäväni Iggy vietti suurimman osan ajastaan Verstaassa. Mutta jos Verstasta ei olekaan, on Iggyn tämänhetkinen sijainti valtava kysymysmerkki. Hän ei päässyt mukanamme sieltä ulos. Olen varma, että hän jäi Verstaaseen sisään.”
”Oletko varma, että hän oli olemassa?” Zeeron kysyi kuin se olisi ollut maailman viattomin kysymys.
Ja ehkä se olikin. Mutta lausuttuna se tuntui siltä, kuin se jokin, joka sijaitsi siinä pisteessä pään takana, jonne oma silmä ei koskaan nähnyt, olisi laskeutunut niskalle. Ja hengittänyt.

Kepe nielaisi. Hän ei tosiaan muistanut, milloin olisi viimeksi nähnyt Iggyn Verstaan ulkopuolella. Se ei ikinä poistunut sieltä. Saattoiko kokonainen Bio-Klaanin jäsenkin olla Atheonin tapaan mielikuvituksen luomus? Olihan tämän olemassaolosta pakko olla todisteita Verstaan ulkopuolellakin. Täällähän hän eli, ennen kuin Kepe ja Dox avasivat Verstaan. Jäsenrekisterissä täytyi varmasti olla merkintä. Ja varmasti klaanilaiset muistivat Iggyn. Muistivathan?

Muistivathan?

”En minä sano, että sinun pitäisi…” Zeeron jatkoi nyt hieman varovaisemmin, ”… kyseenalaistaa kaikki. Jos sille polulle lähtee, ei voi olla enää varma, onko itse olemassa. Vaikka kyllä minä sitäkin joskus mietin. Mutta… ehkä sinun pitäisi kuitenkin olla…”
Hänen silmänsä sinkoilivat vainoharhaisesti ympäriinsä kuin etsien salakuuntelijoita. ”… varovaisempi. Älä– älä yritä etsiä sitä taajuutta, okei? Tiedäthän sinä, mistä me nyt puhumme? Se joka yrittää todistaa muille että helvetti on olemassa vain päätyy… luomaan sen itse.”

Kepe tiesi Zeeronin olevan oikeassa. Jos hän liian vainoharhaisesti lähtisi etsimään todisteita Verstaasta, olisi hänen mielenterveytensä lopullisesti tuhoon tuomittu. Hänestä tulisi salaliittoteorioita hautova mielipuoli, eikä silloin paljoa lohduttaisi edes se, että jonain päivänä pääsisi huutamaan ”Ha! Olinpa oikeassa!”. Mutta samalla tuntui väärältä olla lähtemättä tuolle tielle. Iggyn tapauksessa oli kyse kokonaisen elävän olennon katoamisesta, kenties hengestä. Kepen edessä olevista valinnoista ja vaihtoehdoista mikään ei vaikuttanut oikealta, muttei myöskään väärältä.

Ehkä hänen pitäisi aloittaa Tawasta. Tältä saisi varmasti edes jotain vastauksia. Vastauksia, joiden ei tarvitsisi ottaa kantaa minkään yliluonnollisen asian olemassaoloon tai olemassaolemattomuuteen. Puhtaita faktoja, jotka voitaisiin puolueettomasti todistaa. Kuten Kepe oli jo matkallaan saaren halki etsinyt. Kuten hän oli aina etsinyt.

”Kiitos, isä Zeeron. Nyt tiedän, mitä minun täytyy tehdä. Ilman neuvojanne tilanne olisi paljon vähemmän valoisa.”
Zeeron nyökkäsi hitaasti selvästi syvällä ajatuksissaan. ”Niin. Valo… valo on hyvä asia”, hän sanoi hajamielisen oloisesti. ”… paitsi jos se on mustaa.”
Tämä huomio sai Kepen ihon gukonlihalle, eikä hän oikeastaan edes tiennyt miksi.
”Niin, tuota”, munkki köhi, ”ei kestä kiittää, hyrrä-heppu.” Hän heilautti kättään. ”Mitä ikinä sitten teetkään… ole varovainen.”

”Parhaani mukaan”, Kepe vastasi, ja hyvästeli Zeeronin.

Pilvinen päivä alkoi lähestyä loppuaan. Pilvien harmauttamalta taivaalta alkoi sataa räntää. Ennen kuin yö laskeutui linnakkeen ylle, Kepe astui sisään, suojaan kotoisten valojen valaisemiin halleihin.

Ja hän tiesi mitä tehdä. Hän selvittäisi totuuden jättämättä mitään uskon varaan. Totuuden Verstaasta, Zeetasta ja Iggystä. Ja siitä lähtökohdasta, ettei taikuutta ja biomenninkäisiä vieläkään ollut.

Eihän?

Teknisesti ottaen ei missään

Valtaistuinsalin rippeiden keskellä seisoi kaksi.
Kaksi, jotka olivat odottaneet pitkään päästäkseen toteuttamaan tehtävän, joka niiden koko olemassaolon määritti.
Kaksi, jotka joutuisivat odottamaan vielä pitkään nähdäkseen kättensä työn tulevan valmiiksi. Odotus tulisi kestämään monta kertaa niiden elinkaarta pidempään… tai kestäisi, jos ne olisivat olleet vielä eläviä. Mutta työn vaikutukset tulisivat kestämään ikiaikaisesti.

Ja ne muistettaisiin ikuisesti.
Mutta kädet, jotka sen aikaiseksi saivat, unohtuisivat.

Niin kuuluikin.

Niin oli puhdasta.

Olion nimi oli Iggy, eikä hän todellakaan tiennyt missä oli.

Bio-Klaanin linnake

Lumiukon unet olivat kaiken tapahtuman jäljiltä levottomia.

Punainen silmä. Musta sulka.

Ja kaksi lintua – närhi ja joku pienempi, loinen ja toinen.

Lumimies lähestyi siivekkäitä, ja ne säikähtivät silminnähden.

Linnut liihottivat tiehensä, eri suuntiin, eikä Snowie tiennyt, kumpaa seurata. Pienemmän kujerrus ja suuremman rääkyntä kaikkosivat pikku hiljaa.

Ja siinä epätietoisuuden vallitessa lumiukko taas heräsi ja käänsi kylkeään.

Sairasosastolla makaava Dox ei saanut unta. Oli liian kirkasta, vaikka huone oli jo pimennetty.

Hän näki silmissään valkeuden. Hän ei päässyt siitä eroon, vaikka miten yritti. Mutta hetken sitä tuijotettuaan hän ei ollut enää varma, tahtoikokaan. Se tuntui jotenkin tutulta ja turvalliselta.

Valon keskeltä hän erotti muotoja. Kalkinvalkealta kallionkielekkeeltä avautui näkymä usvaiselle merelle. Maailma oli haljennut, ja synnyttänyt rantakallion.

Tuolla rannalla oli kuusi hahmoa.

Yksi, joka näki kaiken.

Toinen, joka tahtoi Aarteen.

Kolmas, joka istui väsyneenä kivellä.

Neljäs, joka vannoi kostoa.

Viides, joka ei tiennyt missä oli.

Ja meren ylle oli laskeutunut kaiken pahan ydin.

Äänten sun muiden lähteet