Kaikki kirjoittajan Snowman artikkelit

Retro

Trooppinen saari: Gamma

Kommentoi

Pieni trooppinen saari, metsän laita

Snowman pyöritteli lahjaansa käsissään, tyrmistynyt ilme kasvoillaan. Matoralaiskokoinen puolikas sauva, ei sinänsä mitään ihmeellistä. Se oli valmistettu puusta, ja näytti melko vanhalta. Sauvan yläosa oli koristeltu erilaisin helyin, jalometalleja ja lasia. Yksi koriste kuitenkin poikkesi muista, se oli eri sävyinen ja sen pinta tuntui erilaiselta. Snowman tunnisti sen Nimdan siruksi.
”Tiedämme, ettei se ole juuri minkään arvoinen, mutta se merkitsee meille paljon. Lisä-” lahjan antanut matoralainen selitti, mutta tuli pian lumiukon keskeyttämäksi.
”Tuota, kiitos. Tämä… Tämä on oikein hieno. Se….”

Whooooeeeeeeehhh.

Kivun aalto tuntui kulkevan Snowmanin pään läpi. Ei nyt.

Lumiukko tiukensi otettaan sauvasta, ja otti muutaman askelen suuntaan, johon oli nähnyt Ämkoota vietävän. Matoralasilla ei ole aavistustakaan tämän arvokkuudesta, eikä vaarallisuudesta. Minun pitää päästä Ämkoon luo, ei kai hän voi kaukana olla. Ihan tuon mutkan takana…

WHOOOOOOEEEEHHH.

Snowman lysähti polvilleen, ja hänen näkökenttänsä tuntui sumenevan hetki hetkeltä. Ympärille kerääntyvät matoralaiset vain lisäsivät ahdistuksen tunnetta. Kivun pahetessa ja tajunnan sumentuessa lumiukko sai huulilleen muutaman irtosanan.
”Nimda. Ämkoo. Vaara.”
Sitten valkoinen hahmo rojahti tajuttomana maahan hölmistyneiden matoralaisten keskelle.

—

Jaahas. Tätäkö taas? Mieleni uuden psyykkisen hyökkäyksen kohteena?

Onpas täällä taas mustaa. Missään ei mitään. Taaskaan. Hiton ahdistavaa. Paitsi että. Liikkuuko tuolla jotain? Ei, sehän onkin vain valoa. Sinne siis.

Hmm, onko tämä ovi? Vai repeämä. Vai mikä. Jos koskisin siihen…

Pieni alus mutaisen joen pohjassa, vuosia sitten

Sekä Snowman että Domek alkoivat turhautua ahtaassa tilassa kykkimiseen. Tilanne ei kuitenkaan lumiukon mielestä suvainnut pintaan nousemista, joten toistaiseksi alus pysyi pohjamudissa. Domek tuijotti vielä hetken pyöreästä ikkunasta ulos, ja kääntyi sitten valkoisen toverinsa puoleen.
”Vihaan tätä. Koko päivä joenpenkassa. Meidän on käytävä toimiin.”
”Mutta meidän on mietittävä toimiamme tarkkaan. Tällä kertaa sanat on valittava todella tarkasti…”
”Miten tämän nyt selittäisin… Snowman.”
”Niin?”
”Muistatko sen kerran, kun saimme sen matoran-konnan paljastettua vetämällä ”hyvä kyttä paha kyttä -rutiinin”?
”Ilman muuta, se oli aika-”
”Tämä ei ole sama asia. Tässä pelkät hoksottimet eivät auta. Tästä emme selviä puhumalla.”

Pimeä

Sepäs oli… jotain. Kyllähän minä tuon muistan, olimme Domsun kanssa hänen hattuaan myöten ongelmissa. Mutta kyllä me siitä selvisimme, ei siinä mitääÄÄÄÄÄÄH!

Pimeä huone, vuosia sitten

Ohuet seinät olivat täynnä reikiä, joista siivilöityi tunkkaiseen huoneeseen kirkkaita valonsäteitä. Snowman ja Guardian olivat kumpikin kiinni ruosteisessa, keltaisessa telineentapaisessa. Heidän molempien mustuneisiin rintakehiin oli kiinnitetty kasa johtoja. Huoneessa leijui kitkerä kärähtänyt haju.

Kahden Klaanilaisen edessä tumma hahmo pyöritteli terävän näköistä instrumenttia käsissään. Kiduttamista ammatikseen harjoittava Steltiläinen oli kuitenkin kiusallisessa tilanteessa. Tämmöinen ei käynyt päinsä, mitä pomokin sanoisi?

”En… Aio sanoa… Sitä enää kertaakaan…” Guardian sai suustaan, ja katsahti Snowieen. ”Moinen mutkistaa asioita.”
”Kenelle? Sinulle?”
”Ihan yleisesti.”
”Mitä jos itsAAAAAAAAH!”
Sähkövirta kulki Klaanilaisten läpi, ja molemmat hytkyivät telineissään.
Guardian koetti hieman huvittavan näköisesti pitää vasemman silmänreiän peittävää huivia paikoillaan muljauttelemalla otsansa lihaksia, mutta jatkoi keskusteluaan Snowmanin kanssa.
”Ei minulla ole mitään moista vastaan sääntönä, mutta…” Hän piti pienen tauon ja koetti estää kipua saamasta ylivaltaa. ”Mutta sinun niin kutsuttu varustevyö on aivan naurettava ajatus! Änkeä nyt kaikki tavarat niin pieneen tilaan, et sinÄÄÄÄÄÄÄH”
Metsästäjien kiduttajasta tuntui pahalta jo ammatiylpeytensä puolesta. Eivätkö nämä kaksi keskittyisi hetkeksi muuhunkin kuin toisiinsa?
”Et sinä ole mikään pelihahmo. Et saa tungettua kaikkia tavaroita niin pieneen tilaan.”
Snowman huohotti, ja sai kerättyä itsensä äskeisen shokin jäljiltä. ”Mutta on sinun otettava huomioon, että…”
”Ole nyt hetki hiljaa, niin selitän mikä tuossa on vikana.”

Pimeä

Okei, tajuan. Joku pommittaa mieltäni omilla muistoillani. Mutta mitä hän ajaa takaa? En ymmärrä viestiÄÄÄÄÄH!

Pramean laivan sisäosat

Snowmanista tuntui ikävältä, kun hänen suunsa tukittiin haisevalla kankaanpalalla. Ikään kuin siinä ei olisi kylliksi, että hänet oli sidottu käsistä näihin kahteen piippuun. Hänen edessään oleva luihu skakdi räyhäsi sikari suussaan.
”Sinä valkea, hidastempoinen plösö! Eiköhän tuo pidä sinut hetken verran hiljaa. Tämä on suuri voittoni hetki, kerrankin sain sinut, ja nyt kerron kuinka voitin sinut. Kerron suuren suunnitelmani, ja sinä et tajua. Edes tämän kerran, ole hiljaa!

Pimeä

Aivan. Eli siis minun pitää vain… Niin. Aivan.

…

Silloin Snowman kuuli sen. Pimeyden keskeltä.
”Mata Nuin kiitos, luulin ettet koskaan tajua viestiäni ja vaikene. Kuinka luulet kuulevasi mitään, jos olet itse jatkuvasti äänessä?”
Se oli hyvin hiljainen ääni, aivan kuin se olisi tullut matkojen takaa. Se oli myös tuttu ääni.

Se oli Visokin ääni.

Retro

Trooppinen saari: Lepohetki tropiikissa

Kommentoi

Pieni trooppinen saari, hiekkaranta

Hiekka suhahti hiekkamaisesti Ämkoon ja Snowmanin laskeutuessa sukellusveneen katolta sen päälle.
”He sanoivat paenneensa tälle kääpiösaarelle?” Ämkoo kysyi, ja etsi katseellaan metsänrajasta vihjeitä matoralaisten olinpaikasta.
”Jepulis” Snowman vastasi, ja alkoi huutamaan. ”Haloo? Minä täällä!”

Lumiukko huitoi käsillään suurin elein ilmaa, ja koetti muutenkin tehdä itsensä näkyväksi. Ämkoo katseli hetken hiljaa, ja huomautti sitten matoralaisten luultavasti jo huomanneen hänet, jos tosiaan olivat rannan tuntumassa. Snowie lopetti toimensa, ja hetken liikkumattomuuden jälkeen viidakon siimeksestä astui kolme vihreää hahmoa. Yhden lumiukko tunnisti vastarintaliikkeen Ternokiksi.

Matoralaiset tervehtivät Snowmania, joka vastasi heille iloisesti. Ämkoo seisoi hieman syrjemmällä lumiukon selittäessä vastarintaliikkeen jäsenille Klaanilaisten tilannetta.
”Selvä asia” Ternok vastasi. ”Saatte kyllä lepopaikan, ja tuo toverisi ensiapua. Mutta sinut tahdomme palkita hyvistä töistäsi.”
”Voi kiitos?”

[spoil]Öh, lyhyt ja viimeistelemätön. Piti saada valmiiksi ennen lomamatkaani. [/spoil]

Retro

Laivastolaskelmia

Kommentoi

SS Rautasiipi

”Öh, Amiraali?” muuannen kuulokepäinen Nazorak kysyi varovasti. 002 kääntyi hitaasti ikkunansa äärestä.
”Mitä nyt?”
”Olemme menettäneet yhteyden Kapteeni 666:teen, sir.”
”Eikö hän ollut kauppaa hieromassa Steltillä?”
”Öh, kyllä oli, sir, mutta ilmeisesti hänen komennossaan olleen laivan kimppuun hyökättiin.”

Amiraali oli juuri vastaamassa, kun komentosillan ovi aukesi. Sisään astelivat Eversti 437 sekä sinibarettinen 1034.
”Kokouksen aika, Amiraali?” 437 kysyi kovaan ääneen 1034:n seisoessa hiljaisena vieressä. Amiraali mietti hetken hiljaa, ja lähti sitten Everstin matkaan, huikaten olkansa yli: ”Selvittäkää, mitä 666:lle on käynyt.”

Sitten kolmikko poistui huoneesta Amiraalin jalan lyödessä kovaäänisesti lattiaa vasten.
”Raportti on siis valmis?” Amiraali tiedusteli hermostuneelta 1034:ltä.
”Ky-kyllä on.” lyhyehkö torakka änkytti, ja kaivoi esiin paperinipun.
Amiraali riuhtaisi sen sinilakkisen torakan kädestä, ja selasi sitä pikaisesti.

Kolmikko asteli rautasiiven pienempään ruokasaliin, joka toimitti kokoushuoneen virkaa. Ylellisessä, harvojen ja valittujen käyttöön annettavassa tilassa oli juhlava koristus. Taulut peittivät suuren osan seinää, ja hopeinen kattokruunu keinahteli hieman aaltojen iskiessä laivaan. Erään pöydän ympärillä istui jo muutamia torakoita, ja samaiseen pöytään huoneeseen tulijatkin asettuivat. Amiraali istuutui pöydän päässä sijaitsevaan suurimpaan tuoliin 1034:n jäädessä hänen viereensä seisomaan. 437 asettautui vapaalle paikalle muiden nazorakien välissä.

”Olen kutsunut teidät kaikki tänne arvioimaan laivastomme vahvuutta Klaanin höyrypaatteja vastaan” 002 aloitti, ja läimäytti paperipinon pöydän pintaan. Se liukui hetken puisella pinnalla, kunnes pysähtyi erään kipparinlakkia päässään pitävän torakan eteen.

Vanha Nazorak kumartui hieman eteenpäin, ja nappasi raportin kynsiinsä.
”Tästä ei käy tarkasti ilmi, millainen aseistus Klaanin aluksissa on.”
1034 tunsi, kuinka kylmä hiki valui hänen kasvojaan pitkin. Hänen suureksi helpotuksekseen Amiraali kuitenkin avasi suunsa.
”Se on täysin ymmärrettävää. Klaanin alukset eivät ole sotaan tarkoitettuja, aseet on lisätty jälkikäteen, ja suuri osa niistä on kaikesta päätellen aivan viime viikkoina lisättyjä. Kyllähän moisen vanhan merikarhun pitäisi noilla tiedoilla pärjätä.”

Kipparihattuisen nazorakin vieressä istuva, karski ja harvinaisen vaalea torakka sieppasi nipun.
”Kymmenen kevyttä, kaksikymmentäkaksi keskirastasta ja kolme raskasta alusta, joista yksi on todella suuri ’Tahtorakiksi’ nimetty paatti. Yhteensä 35 alusta.”
”Hienosti laskettu, Majuri” Amiraalin vasemmalla puolella istuva, eriskummallisiin huiveihin pukeutunut Nazorak huomautti hivenen ivaa äänessään, ja jatkoi: ”Meillä on 76 laivaa taisteluvalmiina, ja niistä jokainen on sotaa varten rakennettu. Raskaampi aseistus ja enemmän panssarointia.”
”Aivan” äsken puhunut Majuri keskeytti. ”Joten eiköhän ainoaksi kysymykseksi jää, kuinka pian saamme Klaanin laivaston tuhottua.”
”Ennen kuin kukaan ehti vastata mitään, Amiraali pamautti jalallaan lattiaa, aiheuttaen kovan kolahduksen. Sitten hän avasi suunsa.
”Juuri tämän takia minä johdan laivastoa, ja te ette. Meillä on enemmän ja tulivoimaisempia aluksia, mutta Klaanin kulkupelit lentävät. Omat laivamme on tarkoitettu meritaisteluun. Sukellusveneet voimme käytännössä laskea pois taisteluvahvuudesta, eikä muidenkaan alusten torpeedoilla tee mitään. Sen sijaan ilmatorjuntatykit nousevat keskeiseen rooliin, ja meidän on ehkä tehtävä tiivistä yhteistyötä Ilmavoimiemme kanssa. Tiedän, minäkään en pidä ajatuksesta.”

Hetken ajan kuului vain epämääräistä mutinaa. Sitten Eversti 437 puuttui keskusteluun.
”Entä lippulaivat? Tahtorak on iso kuin mikä, se voi olla ongelma.”
Amiraali napsautti sormiaan, ja 1034 kipitti huoneen seinustalle, ja veti sieltä alas valkokankaan. Sitten sinilakkinen torakka painoi kaukosäädintä, ja näytölle heijastui jostain kuva. Siinä olivat Tahtorak ja Rautasiipi, toisiinsa suhteutettuna oikeassa koossa.

Klaanin Tahtorak oli kaikessa komeudessaankin selkeästi Rautasiipeä pienempi. Torakkain lippulaiva oli noin puolitoistakertainen messingin väriseen höyrypaattiin verrattuna. Lisäksi Rautasiiven kansi oli täynnä aseita, erilaisia piippuja sojotti komentotornistakin. Laivan takaosa oli täysin panssaroitu, ja muistutti torakan selkää. Tai oopperataloa, siitä kiisteltiin usein.

”SS Rautasiipi on suunniteltu kestämään taisteluja vaikka itseään isompia sotalaivojakin vastaan. Niin paljon kuin Tahtorak edustaakin höyryvoimaisen rakentamisen täydellistä taitamista, ei sen pitäisi missään olosuhteissa pärjätä Rautasiivellemme. Lisäksi lentämisestä ei ole juurikaan iloa sen kokoiselle alukselle, Tahtorak tuskin kykenee väistelemään oman lippulaivamme ilmatorjuntaa.” Amiraali selitti lievä hymy kasvoillaan. ”Ja sitä paitsi. Heidän laivastonsa koostu matoralaisista.”

Kaikki pöydän ympärillä istuvat torakat alkoivat nauraa. Oli monenmoista hohotusta ja hihittelyäkin, mutta yksikään nauru ei kuulostanut niin kalsealta kuin Amiraalin nauru. Tasaisen kylmää naurua kuunnellessaan huoneen seinustalla hiljaisena seisova 1034 tunsi kylmien väreiden hiipivän selässään. Näinä hetkinä hän meilkeinpä pelkäsi johtajaansa.

Retro

Trooppinen saari: Sukellusveneeseen

Kommentoi

Trooppisen saaren satama, sukellusvene

Ohjaajan penkki piti hassua ääntä, kun selkänojan laski lepoasentoon. Lisäksi ohjauspöytään syttyi värikkäästi välkkyviä valoja, kun napsautti katosta kolmea kytkintä. Mukiteline oli riittävän iso suuremmallekin kupille.

”Alatko jo päästä perille siitä?” Ämkoo kysyi ohjaamon ovensuusta.
”Öh, melkein?”
Ämkoo käännähti jo hieman kärsimättömästi kannoillaan, ja jatkoi aluksen tutkimista. Snowie syventyi jälleen ohjaimiin.

Tämä voisi vaikuttaa matkaamissyvyyteen, lumiukko pohti. Mutta mitä tämä vipu sitten tässä tekee? Ja jos tuolla säädellään nopeutta, niin miksi se liikkuu kolmeen suuntaan?

Ämkoo käveli pää kyyryssä veneen ahdasta käytävää pitkin. Jokainen askel kumahti kuuluvasti peltisellä lattialla. Hän huomasi yhden muutamista koruttomista ovista olevan auki, ja astui soikeasta aukosta sisään. Siirrettyään protestoivan kärsäkkään tieltään, hän istui huoneen keskellä olevaan penkkiin.

Ilman toa vetäisi hieman ruosteisen periskoopin alaosan silmilleen, ja näki merelle. Hän veivasi käsinojan vinssiä, ja tuoli sekä periskooppi pyörivät. Ämkoon linssien ja peilien kautta näkemä alue muuttui merestä ensin hiekaksi, ja sitten metsäksi.

Sukellusveneen katolla optinen apuväline pyöri yksinäisenä.

Silloin Ämkoo huomasi metsänrajassa liikettä. Nazorakeja. Hän hypähti tuolistaan ja muutamalla pitkällä askeleella oli ohjaamon ovella.
”Snowie. Pikakurssi loppui nyt. Torakoita.”
”Asia selvä, kippari.”

Lumiukko painoi isoa nappulaa ohjauspöydässä, ja sukellusvene painui pinnan alle. Sitten se osui pohjaan, ja kolahduksen voima kaatoi tapiirin kyljelleen. Sitten Snowie veti metallisesta kahvasta, ja liikkeellelähdön voima sai tapiirin liukumaan lattian halki. Sitten lumiukko vielä pyöräytti ruorintapaista, ja kallistuminen sai tapiirin käännähtämään toiselle kyljelleen.
”Hei, minähän sain tämän liikkeelle.”
”Kiitän sinua siitä. Tiedät siis, minne päin matoralaiset ovat matkalla?”
”Jep.”
”Hienoa.”
”Snörf.”

Sukellusvene loittoni satamaraukasta hieman pohjaa laahaten, ja sen takaosan potkureista nousi tasainen kuplavana. Pari hassua suunnanottoyritystä, kahta kohdevalojen välkkymistä ja yhtä melkein laukaistua torpedoa myöhemmin kulkupeli liikkui tasaisen varmasti kohti matoralaisten suomaa levähdyspaikkaa.

Retro

Trooppinen saari: Jokidelfiini

Kommentoi

Trooppinen saari, sademetsä

MOLSKIS.

Ämkoo laskeutui saaren halki virtaavan joen äärimmäisen sameaan veteen. Hän menetti täysin käsityksensä pinnan suunnasta, ja pyöri häkeltyneenä ympäriinsä. Lisäksi käden puuttuminen teki uimisesta oikeastaan mahdotonta, joten paniikkiin olisi ollut hyväkin syy.

Vihreä sankari kuitenkin pysyi tyynenä. Joessa vastaan uikin pian kalanomainen olento, joka työnsi kuononsa Ämkoon ruumiin alle, ja auttoi tämän pintaan. Ilman toa katsahti, minkämoinen olento oli pelastanut hänet hukkumiselta. Ja silloin paniikki alkoi.

Snowman kuuli kammottavaa huutoa jostain etuvasemmalta. Hän oli erottavinaan kiljunnan joukosta sanoja ’HYYYYYIIIIIII’, ’VIEKÄÄ SE POIIIIS’ ja ’SE ON RUMA TAPATAPATAPA’. Lisäksi hän tunnisti äänen Ämkoon omaksi.

Lumiukon ei oikeastaan olisi lainkaan tehnyt mieli nähdä olioa, joka sai itse urhean Ämkoon päästämään moisia huutoja, mutta tapiiri viiletti äänen suunnalle.

WROOOOOOOOOOOOOOOOMMMM, huusivat Nazorakien kulkupelien moottorit. Tai tankin tapauksessa WRRRROOOOtsuhhhh, mutta se olikin poikkeus, muut ajoneuvot kun eivät olleet vajonneet mutaan. Moottoreiden ärjynnän yli torakat huusivat toisilleen epämääräisiä komentoja. Kukaan ei oikeastaan kuullut mitään, mutta se estänyt virkainoisia upseereita.

Eräs torakka kaivoi esiin singon hullunkiilto lentäjänlasiensa takana. Se viritteli asettaan mönkijän takaosassa, toisen Nazorakin ajaessa, mutta laski nopeasti aseensa kuullessaan edestä Ämkoon huudon. Mikä ihme maailmassa aiheuttaisi moisen äänen?

Snowman keikkui tapiirin kyydissä, ja pian huomasikin olevansa joen rannassa. Hän huomasi Ämkoon olevan jonkinmoisen vesirahin kyydissä.
”Mutta mistä tuo huuto johtui?” Snowie ihmetteli.
”En pidä jokidelfiineistä, okei?”

[spoil]…anteeksi. Tämän koko osan puolesta.[/spoil]

Retro

Trooppinen saari: Tapaa tapiiri!

Kommentoi

Trooppinen saari, tunneliverkosto Nazorak-tukikohdan alla

Snowman kulki pimeässä tunnelissa Ämkoo olallaan, ja koetti parhaansa mukaan muistaa, mitä kautta pääsi tukikohdan ulkomuureille. Vasen, oikea, vasen, vasen, oikea, oikea… Risteykset muistuttivat kovasti toisiian, eikä Snowiella ollut juuri ollut matoralaisvastarinnan kanssa aikaa opetella tunneleita kunnolla. Hän päätti tarkistaa sijaintinsa kurkistamalla seuraavasta suuaukosta ulos.

Lumiukko pisti päänsä ulos viemäriksi naamioidusta aukosta. Himputti, meillähän kävi tuuri, hän tuumi. Tunnelista pääsi suoraan muurin viereen, ja melko lähelle porttiakin vielä. Kaiken lisäksi portti oli vielä avonainenkin. Ainoan ongelman muodosti jonkinlaisen rahin vetämissä vankkureissa matkaava Nazorak-joukkio.

Nyt, suunnitelma. He tuskin pitävät porttia pitkään auki.

Jopa yleensä hieman verkkainen Snowman tiesi, että nyt oli toimittava nopeasti. Hän tarkkaili ympäristöä, ja mietti kuinka pääsisi torakoiden ohi huomaamatta. Tajuttoman Ämkoon raahaaminen ei varsinaisesti auttanut hiippailutoimintaa.

Silloin Snowie kuitenkin huomasi sen. Vankkureita vetävä rahi ei ollut mikään tavallinen kuormajuhtarahi. Kaikki ne öiset kahviossa vietetyt hetket Säröinen-lehden parissa eivät olleet turhia: kyseinen tapiirilaji (Lumiukko ei osannut olla ajattelematta Keetistä) oli paitsi äärimmäisen sympaattisen näköinen, myös todella vikkelä kintuistaan. Eikä se näyttänyt lainkaan viihtyvän torakoiden vetojuhtana.

Lumiukko kohensi laukkunsa ja Ämkoon asentoja olallaan, ja lähti juoksemaan matalana kohti mustia vankkureita.

Älkää huomatko minua vielä, älkää huomatko minua vielä.

Hän oli päässyt aivan tapiirin tuntumaan, ja irrotteli jo sen ikävän piikikkäitä valjaksia kun Nazorakit huomasivat hänet.
”Hitto.”
Ennen kuin torakat ehtivät kaivaa aseitaan tai astua ulos vankkureista, kömpi Snowman kantamuksineen tapiirin selkään, ja elikko tajusi, ettei se ollut enää kiinni missään. Tapiiri loikkasi kohti portteja, kohti viidakkoa, kohti vapautta Klaanilaiset selässään.

Snowman koetti parhaansa mukaan pysyä kärsäkkään elikon kyydissä tämän vipeltäessä sademetsään. Vaikeuksia tuotti erityisesti Ämkoon pitäminen mukana, olisi se nyt sentään ikävää tiputtaa admin keskelle metsää.

Silloin lumiukko kuuli takaansa mönkijöiden, jeeppien ja muiden kulkupelien moottoreiden käynnistymisääniä.

Retro

Trooppinen saari: Ämkoon pimeä puoli

Kommentoi

Nazorakein trooppinen tukikohta

Snowman ryömi vaivalloisesti kaatuneen puunrungon alta, ja kohotti katseensa kohti romahtanutta tornia. Paksun pölypilven keksellä hän ei nähnyt yhtäkään tolpillaan olevaa hahmoa. Lumiukko otti varovavaisesti muutaman askelen kohti puisen romun peitossa olevaa aukiota. Missään ei näkynyt liikettä. Hänen omat askeleensa olivat ainoa äänen lähde.

Valkoinen hahmo rohkaistui, ja asteli aukiolle ripeästi. Missään ei näkynyt vieläkään mitään tornin romun joukosta. Ainoastaan puusäleitä ja vääntyineitä nauloja. Snowman kumartui maan tasolle lähempää tutkimusta varten. Maassa oli tahmaa, jonka hän tunnisti Nazorakin vereksi. Mutta kaikki merkit Ämkoosta olivat yhä kateissa.

Kai hän täällä jossain on, Snowie tuumi. Tuskin hän olisi poistunut noin vain. Mutta toisaalta, hänessä oli jotain vailla. Aivan kuin hän ei olisi ollut se Ämkoo, jonka tunnen.

Lumiukon mieleen juolahti kuitenkin aate. Hän oli kuullut huhuja Ämkoon ’pimeästä puolesta’. Että hänessä olisi paljonkin makutaa, jonka kanssa hän oli joskus yhdistynyt. Villeimmät tarinat kertoivat siitä, että Ämkoo voisi antaa pahan hengen hallita itseään, ja saisi silloin käyttöönsä uskomattomat voimat. Mutta Snowman oli aina luullut niitä vain liiotelluiksi kertomuksiksi hänen taistelutaidoistaan, pelkiksi synkän historian inspiroimiksi saduiksi.

Nyt lumiukko huomasi saapuneensa harvinaisen monen torakan kuolinpaikalle. Käytännöllisesti katsoen hän kahlasi ruumiissa. Onneksi yksikään silvottu torso ei kuulunut Ämkoolle.

Haahuiltuaan hetken pölypilvessä Snowman huomasi tutun Klaanilaisen. Ämkoon käsi pilkisti lautakasan alta.
”Ämkoo?” hän huhuili. ”Oletko kunnossa?”
Snowie ei saanut vastausta, joten hän keskittyi työntämään lautoja pois ystävänsä päältä. Hänen järkytyksekseen kasan alta ei paljastunutkaan Ämkoota, vaan käsi oli irrallinen. Snowman hätkähti, ja melkein kompastui maassa makaavaan puuromuun, mutta rohkaistui kuitenkin poimimaan käden. Hän kietoi sen liinaan, ja asetteli tupaten täynnä olevaan laukkuunsa.

Melko karmivaa, mutta Mäksä saattaa vielä kaivata kättään.

Silloin Snowman huomasi taas jotain, joka muistutti hänen etsimäänsä Klaanilaista. Hän meni tutkimaan lähempää maassa retkottavaa vihreää hahmoa. Snowie käänsi Ämkooksi olettemansa hahmon selälleen, mutta alkoi heti huolestua. Tutun mustan haarniskan sijaan hahmo olikin kullan ja vihreän sävyinen. Naamio kuitenkin oli tuttu Miru Nuva, eikä Snowie oikein tiennyt, mitä ajatella. Käden puuttuminen olisi kuitenkin viitannut siihen, että hahmo oli Ämkoo.

Silloin Snowmanin edessä makaava vihreä hahmo kuitenkin avasi silmänsä, ja pian sen jälkeen myös suunsa: ”Jaa, Snowie… Mitenkäs ne… Matoranisi?”
Snowmanin suu vääntyi iloiseen hymyyn, kun hän huomasi hahmon olevan tuttu Klaanilainen, ja tämän olevan elossa, vaikkakin todella huonossa kunnossa.
”Ämkoo!”
”Minulla on ollut tosi hauskaa ilman sinua” Ämkoo aloitti, ja jatkoi ”Nyt… Hoida meidät pois täältä.”

Sitten Ämkoo kuitenkin taas menetti tajuntansa, ja Snowman jäi tuijottamaan maassa makaavaa toveriaan hölmistyneen näköisenä.

Hyvä ohje, vanha veikkoinen, mutta kuinkas sen teen?

Ympäriltä alkoi kuulua etäistä moottoreiden pauhua ja torakkaimasta puhetta. Uusi partio oli lähetetty paikalle. Snowman hätääntyi hieman, ja koetti muodostaa päässään toimintasuunnitelmaa. Nyt olisi tärkeintä päästä pois, ja vähän äkkiä.

Lumiukko heilautti Ämkoon tajuttoman ruumiin olkansa yli. Hän oli kiitollinen siitä, että viittasankari ei ollut erityisen painava, ja lähti pikaisesti pölyiseltä aukiolta pois, kohti matoraneiden rakennuttamaa tunneliverkostoa. Hän toivoi, että vaikka torakat olivatkin löytäneet sen, he tuskin olosuhteiden tähden olisivat sitä ehtineet täysin tutkia.

Lumiukko löysi lähimmän muistamansa tunneliverkoston sisäänkäynnin, ja lähti etenemään pimeydessä, toivoen muistavansa oikean suunnan.

[spoil]Mäksä kirjoitti Mäksän replat.[/spoil]

Retro

Trooppinen saari: Silmien hohtoa ja mielen kohinaa

Kommentoi

Trooppinen Nazorak-tukikohta, puu aukion laidasta hieman katua pitkin syrjemmälle

Snowman laski kiikaritähtäimen silmältään, ja pyöritti linssinsuojusta paikalleen. Hän ei tahtonut nähdä tarkemmin aukion tapahtumia. Lumiukko taittoi kiikarin saranan kohdalta, ja sulloi sen sitten laukkuunsa.

Ei siinä vielä mitään, että Ämkoolla ei ollut kättä, ja että hän oli aivan verinen. Mutta se silmien hohto. Snowman tiesi, että jotain oli pahasti pielessä.

Ei sillä, oli hän ennenkin nähnyt luotettavien tovereidensa suorastaan villiintyvän. Joskus takavuosina, kun Snowie, Paacs ja Guardian olivat olleet taistelemassa Visorak-laumaa vastaan, oli sininen Skakdi-admin jollain selittämättömällä raivolla vastannut hämähäkkien hyökkäykseen. Snowman muisti lähinnä punaisen välkkeen, ja sen, kuinka Paacs oli miltei menettänyt toisen jalkansa. Se oli kuitenkin ollut täysin eri juttu, Guardian ei ollut muuttunut täysin, suuttunut vain.

Sitä paitsi, oli hänellä aika hyvä syykin suuttua. Hänen oma vanha kotinsa oli ansoitettu, me selvisimme portaikosta hengissä ainoastaan hyvällä tuurilla ja kovilla traumoilla. Lisäksi Visorakien väijytyksen takana oli Guardianin vanha aseveli. Ja vaikka se muistetaankin viimeisenä kertana, kun Guardian otti Klaanilaisia mukaansa Zakazille, naureskelemme kolmistaan jutulle useinkin kahviossa yön pimeinä tunteina.

Tämä ei selvästikään ole niitä juttuja.

Snowman näki ilman kiikariakin, että Ämkoo surmasi taas yhden Nazorakin, vieläpä harvinaisen brutaalilla tavalla. Ehkä lumiukko oli vain ollut poissa kenttähommista liian pitkään, tai sitten hän tosiaan oli liian pehmeä, mutta Ämkoon toiminta kuvotti häntä. Vatsaa väänsi ja päätä särki.

Ei. Taas tätä. Ei!

Synkät ajatukset synkistyivät, ja Snowmanin pää tuntui halkeavan. Näky ystävästä tekemässä noita murhia, kipu, väsymys, yksinäisyys. Lumiukosta tuntui, että hän ei kestäisi enää. Edes hänen positiivinen energiansa ei riittänyt. Silloin hänen päässään pimeni täysin.

Kaikkialla oli mustaa. Ja kohinaa. Lumiukko koetti ymmärtää. Kipu oli tiessään, mutta tässä oli jotain karmivampaa. Tai ei tässä oikeastaan ollut mitään, missään ei ollut mitään. Ja sekös vasta karmikin. Ainoa asia mustuudessa oli kohina. Kohina merkitsi selvästi jotain. Snowman koetti tarkentaa kuuloaan.

Kohin kohin.

Ei auttanut. Mutta jos olen vajonnut pääni sisään, niin miksen ymmärrä mistään mitään? Mitä kohina on? Ja miksi täällä on niin mustaa?

Snowman keskittyi. Keskittyi parhaansa mukaan. Keskittyminen ei oikein ole vahvuuksiani, ainakaan jos sitä oikein yritän. Tämä vain-

Keskity!

Kohinkohin…syö lähetti…uhraa ratsu…syö kuningatar…kohinkohin.

Heti, kun Snowman sai sanoista otteen, hänen silmänsä avautuivat. Hän ravisti päätään, koetti virota kunnolla. Hänen päätään särki taas, mutta vain vähän. Enemmän häntä vaivasi tiedottomuus.

Lumiukko piti kyllä mysteereistä. Ne pitivät elämän kiinnostavampana, ja muistuttivat nöyryydestä. Hän ei vain pitänyt niistä mysteereistä, jotka mahdollisesti aiheuttaisivat hänen ystäviensä kuoleman.

[spoil]Kiitän Guartsuliinia noista kryptisistä sanoista kohinan keskellä.[/spoil]