Oveen koputettiin. Visokki, joka makasi riippumatossaan lepäämässä, ei ollut odottanut ketään tähän aikaan illasta. Ei hän ollut odottanut ketään oikeastaan koko päivänä, koko viikkonakaan. Hän olisi halunnut olla yksin juuri nyt, mutta asiaan ei ehkä voinut vaikuttaa.
”Haloo?” kuului oven takaa, ja sitten ovi aukesi naristen. Visokki hyppäsi nopeasti riippumatostaan lattialle ja hämmästeli hetken ovelle tullutta hahmoa: ”Kas, tänne eksyykin harvoin vieraita.”
”Olisi ihan mukavaa puhua jonkun kanssa”, Suga vastasi hymyillen. ”Mieluusti adminin, jotta saan kuulla… tiedäthän, virallisen näkökulman asioista.” ”Kerro pois”, Visokki vastasi kävellessään pimeässä huoneessaan kohti ovella olevaa Sugaa.
Suga istahti huoneessa seinän vieressä nököttävään tuoliin. ”Jos vain sinulla on aikaa minulle.” Kun Visokki nyökkäsi, Suga jatkoi: ”Mitä kaikkea täällä on tapahtunut sillä välin, kun olimme poissa? Matkalla hakemaan Epsilonia.”
Hän tutkiskeli hetken huonetta ja lisäsi sitten: ”Mitä kaikkea tärkeää siis. Mainitsemisen arvoista. Olin vastikään kokouksessa ja olisin voinut kysyä Guartsulta, mutta siinä tilanteessa en oikein viitsinyt keskeyttää. Vakavista asioista puhuttiin, enkä viitsinyt vaivata omalla tiedottomuudellani heitä. Mutta linnan käytävillä kuulee vain huhuja, joihin ei ehkä pidä luottaa. Minun oletettiin heti olevan perillä kaikesta.”
Visokki oli hetken hiljaa, ennen kuin puhui. ”Noh, adminien välillä on ollut vähän myllerryksiä. Mäksä, ainakin näennäisesti, petti Klaanin, ja minun ja Tawan välillä on vähän skismaa. Lisäksi Tawa on vähän sekaisin”, hän totesi jokseenkin kevyeesti asian painosta huolimatta.
Suga nyökkäsi ja sanoi: ”Kuulinkin Mäksästä jo huhuja, jotka varmistuivat neuvottelussa, mutta en silti kykene uskomaan…” ”Petti meidät. Ei sitä kukaan muukaan voi uskoa”, Visorak sanoi alkaen kipittää lattialla hermostuneesti edestakaisin. ”Toivottavasti Gee ei tee mitään typerää.”
”Voi hyvä tavaton”, Suga päivitteli. ”Hän näytti raskaasti aseistautuneelta ja sanoi menevänsä metsään… Mitähän…” Sitten hän hiljeni ja nielaisi äänekkäästi.
”Minun pitäisi varmaan näyttää sinulle jotakin, mutta ehkä se voi odottaa. Mitä Tawalle tapahtui?” Visokki pysähtyi paikalleen ja oli hetken hiljaa ennen kuin vastasi: ”Tawa on vain vähän sekaisin. Älä sinä siitä välitä. Asia on hoidossa.”
Suga rypisti otsaansa, mutta vaikeni nyökäten. ”Reissullamme athistien saarelle meni vähän kauemmin kuin odotimme. Paljon ehti tapahtua, enkä ole kertonut asiasta juuri kenellekään.” ”Mitä sinun piti näyttää minulle? Entä saitteko jotain tärkeää selville?” Visorak oli tyytyväinen puheenaiheen vaihtumisesta.
”No se. Me saimme Nimdan sirun ja menetimme toisen sellaisen ja Manu vähän kuin kuoli ja menetimme Killjoyn”, Suga sanoi ääni vavisten ja yritti hymyillä. ”… Mitä tapahtui?! Kerro kaikki!” Visokki vaati. Suga näytti hieman vaivaantuneelta, muttei uskaltanut uhmata Visokin tuikeaa katsetta, joka syyllisti häntä jollain tasolla.
”Abzumo sieppasi meistä osan. Killjoyn hän myi jollekin roistolle. Manu yritti kai pelastaa meidät, mutta hän…”
Suga ei kyennyt jatkamaan loppuun asti. Visokki pysyi ensin pitkään hiljaa ja katsoi Sugaa: ”Mutta mitä?”
Suga asettui katsomaan Visokkia suoraan silmiin. ”Ehkä sinun pitäisi nähdä ihan itse.”
Visokki tuijotti Summerganonia epäilevästi, kun tämä asetti kätensä hänen ohimoilleen. Sitten Visu tunsi telepaattisen yhteyden, ja hänen mielensä pimeni.
Visokki heräsi ja yritti avata silmänsä. Silmäluomet tuntuivat raskaalta, mutta vaivallisin ponnistuksin hän sai kuin saikin silmänsä aukenemaan, jolloin hän kykeni näkemään huoneen, jonka lattialla makasi. Hän lähestulkoon hätkähti äkätessään vierelleen kyykistyneen Summerganonin, joka nousi seisomaan nähtyään visorakin avaavan silmänsä. Visokkikin kömpi pystyyn neljälle jalalleen ja ryhtyi tarkastelemaan huonetta: he näyttivät seisovan pienessä pimeässä kopissa, jonka ainoa valonlähde oli pöydällä seisova näyttöpääte. ”Suga”,Visokki sanoi turtuneella äänellä, ”onpa sinulla… pieni mieli.”
Toa hymähti ja kohautti sitten olkiaan. ”Minkäs teet. Ei se yleensä tältä näytä. Tai siis… näytä ja näytä, mutta tuota.”
Hän osoitti sormellaan pimeässä nurkassa sijaitsevaa ovea. Visu vilkaisi ensin Sugaa ja sitten siirsi katseensa oveen. ”Mitä siellä on?” hän kysyi varovasti lähestyessään ovea hitaasti.
”Sinun on nähtävä ihan itse”, toinen vastasi hänelle ja istahti pöytänsä ääreen tuolille. ”Et uskoisi, jos kertoisin.” Visokki varautui hieman tulevaan ja raotti ovea, jolloin valonsäde pääsi huoneeseen. Päivänvaloako?
Visorak tempaisi oven kokonaan auki ja sokaistui valon määrästä. Valo oli kirkkaan punaista, räikeän pinkkiä, valkeaa ja taas punaista. Astuessaan ulos Visokki huomasi tulleensa suureen, avaraan maailmaan, jota verhosivat punertavat kalliot, pinkki aluskasvillisuus ja lähes äärimmäisen magenta taivas. Siellä täällä näkyi violetteja tähtiä ja muutama suhteellisen lähellä tätä planeettaa – Planeettaa, mitä hittoa? – oleva kuun tapainen murikka, joka näkyi taivaan vaaleanpunaiseksi värjäämänä. Kraatterit näkyivät melko yksityiskohtaisestikin kummallisista taivaankappaleista.
Katsellessaan ympärilleen häkeltyneenä Visokki huomasi kykenevänsä erottamaan punaisista vuorista uurteita. Kukkulat, joita näkyi kaikkialla, kasvoivat pinkinpunaista ruohoa – ja nyt hän huomasi, että siellä täällä oli ryppäitä. Sieniryppäitä. Visokki joutui hieman räpyttelemään silmiään epäuskoisena: sieniä ne olivat. Mustavalkotäplikkäitä sieniä. Visokki pyyhälsi lähimmän sienikasan luokse. Mustat ja valkeat pilkut olivat huijausta: sienissä oli jonkinlainen pääkallokuviointi, joka vain näytti täpliltä. Vaikka sieniä oli useita eri kokoisia ja muotoisia, ne olivat kaikki samanvärisiä ja niissä kaikissa oli pääkallokuviointia. Sitten, kuin hömelöiden sienten olemassaolo ei olisi yksinään riittänyt sävähdyttämään, sienet päättivät ryhtyä hyppimään toistensa päälle. Ne muodostivat hassuja torneja, sieni toisensa perään hyppäsi kasan päällimmäiseksi ja sitten yksi kerrallaan samalla tavalla alas tornista. Ja sama uudestaan.
Ennen kuin Visokki ehti edes ajatella, mihin hänen pitäisi seuraavaksi talsia, hän huomasi edessään ehkäpä sadan metrin päässä linnoituksen. Palatsi – joka toden totta taisi olla suurimmaksi osaksi rakennettu verenpunaisesta kivestä ja punaisesta lasista – oli kuin jonkinlaisesta sairaasta unesta: spiraalimaiset obsidiaaniminareetit näyttivät uhmaavan painovoimaa, ja kupolikattoiset tornit näyttivät rikkovan taivaankannen, jos niin saattoi ajatella voivan käydä. Keskellä suurin linnan rakennuksista oli muotoiltu suureksi kanohi Kraahkaniksi. Aha, Visu ajatteli. Taidankin nyt tietää.
Epäilykset vahvistuivat, kun hän käveli saavuttaakseen linnan. Kuka rakentaisi valtavan palatsin verenpunaisesta kivestä ja ilmeisesti rubiinista ja obsidiaanista? Tai pikemminkin rakennuttaisi eikä sormellaankaan hipaisisi kiveä rakennusvaiheessa. Kävellessään visorak huomasi astelevansa epäilyttävän hiekkamaisen aineen päällä. Se upotti hänen teräväkärkisiä jalkojaan sisäänsä ja yritti niellä hänet salakavalasti, mutta Visokki ei antautunut sille vaan jatkoi kulkuaan nopeuttaan kiihdyttäen.
Palatsin ovi oli puinen, kuten Sugan bunkkerimaisesta mielestä tähän kummallisuuksien maailmaan johtanut ovikin. Ja se oli maalattu mustaksi. Visokki päätti koputtaa oveen torahampaallaan ja jäi sitten odottamaan vastausta. Hän tarkasteli ovenkarmeja, jotka olivat oikeastaan melko nättejä: rubiinista kaiverrettu ylhäältä kaareutuva palkki kulki oven ympärillä kuin käärme ja – kuten Visu sai huomata – sen saattoi huomata kaiverretun häntäänsä syövän käärmeen muotoon. Onko tämä nyt jo vähän karmivaa? Visokki kysyi itseltään ja joutui yllättymään, sillä juuri sillä hetkellä ovi aukeni ja sen takaa kurkisti silmäpari. Eripariset silmät. Toinen oli keltainen ja toinen turkoosi. Ne saivat pian seuraa kymmenestä muusta silmästä, jotka olivat kaikki joko keltaisia, turkooseja tai merenvihreitä. Olipa joukossa myös yksi meripihkanvärinenkin, mutta yhtä kaikki karmivia ne olivat. Visokki katseli häiriintynyttä silmistöä tunteitaan näyttämättä ja toivoi, että ne kuuluivat usealle eri olennolle eikä vain yhdelle… hyvin silmäisälle sellaiselle. Tämä oli kuin pahaa unta. Silmät muistuttivat häntä Avdesta ja Syvän Naurun useista herkeämättä tuijottavista silmistä.
Kun ovi hiljalleen naristen aukesi kokonaan ja valo pääsi porottamaan silmien omistajaan, Visokki huomasi tämän olevan kasvi. Hän räpytteli jälleen silmiään voidakseen yrittää paremmin uskoa niiden tuottamaa informaatiota, ja kyllä hänen edessään oleva olento yhä näytti huonekasvilta. Jokainen silmä oli vihreän rihmamaisen varren päässä ja liittyi vartensa avulla isompaan runkoon, jotkin hieman ylempänä ja jotkin alempana, ja tämä päärunko loppujen lopuksi loppui kukkaruukkuun.
Josta.
Pilkisti. Siili.
Hiton siili.
Visokki ei jaksanut enää tätä pelleilyä vaan rynnisti ovesta sisään huomioimatta kasvia sen enempää kuin ympäristöäänkään. Hän tiedosti kyllä, että käytävä, johon hän juoksi, oli täysin valkea ja vailla koristeita, mikä olisi voinut tuntua epäilyttävältä, mutta jos ei halunnut ajatella, sen saattoi hyvin jättää huomiotta. Aikansa kipitettyään Visokki tajusi, ettei hänen tekemisensä ollut viisasta, ja pysähtyi. Liiankin nopeasti. Hän oli keskellä valkeata labyrinttiä, josta ei käynyt ihan heti poistuminen, sillä hänellä ei ollut enää mitään hajua, mistä hän oli sinne tullut. Katto oli valkea, lattia samaten, seinät myös. Itse asiassa hän oli aika varma, että oli tullut katossa olevasta reiästä, joka näyttä johtavan täysin samanlaiseen käytävään kuin mihin sekä oikealla että vasemmalla ja sekä edessä että takana oleva oviaukko johtivat. Ihme, ettei alhaallakin ollut oviaukkoa. Visokki päätti ottaa edessään olevan reitin ja huomasi oviaukosta astuttuaan ja käytävää hetken kuljettuaan olevansa samanlaisessa risteyksessä, paitsi, että nyt alhaalla oli ylhäällä ja lattiassa oli reikä.
Juuri, kun Visokki aikoi hermostua, valkoinen rakennusmateriaali – joka oli marmoria, miksei Visokki ollut sitä tajunnut? – alkoi sulaa kuin jää huoneenlämmössä. Tai kuin ruoka vatsalaukussa, sanoi ääni Visun päässä. Ääni ei ollut hänen omansa. ”Manu!” Visokki huudahti. ”Tule esiin sieltä!”
”Kuka Manu? Minäkö?” vastasi ääni. ”Sinä juuri!”
”Mistä tiedät, että olen Manu?”
”Ei kukaan muu rakentaisi näin järjetöntä paikkaa.”
”Mistä tiedät?”
”… en minä tiedä, mutta samalla… minä tiedän.”
”Hyvin vastattu, en olisi itsekään osannut paremmin.”
Vastaus oli ollut erittäin epätyypillinen Visokin suusta. Tämä paikka ei ollut hänelle hyväksi. Kun hän huomasi, että valkea tahna, joksi marmori oli epäilyttävästi sulanut, poltti hänen jalkojaan, hän sai päähänsä alkaa äännellä tuskallisesti – jalkoihin kun sattui. Palaminen ei kiva. Jäähtyminen kivempi. ”Mmmmaanuuuu!”
”Juu juu, odotas nyt, että löydän jostain sen olomuotosekoitinjuttuhommelin vai mikäsenytoli.”
”Äkkiä!”
”Et sinä siihen kuole, höpsö.”
”Ai en vai! Tämä polttaa!”
”Tietenkin se polttaa, se on sulaa marmoria.”
”MANU!”
Yhtäkkiä Visokki tunsi itsensä painottomaksi. Puoliksi sulaneeseen labyrinttiin alkoi tulvia jostakin vettä, joka oli hukuttaa Visokin, kunnes hän huomasi osaavansa hengittää vettä. Hän oli jopa huokaista helpotuksesta, ennen kuin huomasi, että Manu istui hänen vieressään jyhkeällä istuimella, jota hän ei kovin hyvin hahmottanut veden pimeässä syvyydessä. Manu napsautti sormiaan, mikä oli hämmästyttävää, sillä he olivat veden alla, ja yhtäkkiä vesi ikään kuin putosi maahan ja niin tehdessään katosi jäljettömiin jättäen vain lattian märäksi. Sekin kuivui sekunneissa, ja Visokki, joka yski nyt keuhkoistaan kaiken veden, jota ei kyennyt enää hengittämään, näytti niin vihaiselta, kuin osasi.
”Mitä pelleilyä tämä on, senkin sekopää?”
”Ahaha, pistitkö pahintasi, kultaseni?” ”Lakkaa virnuilemasta siinä äläkä kutsu-”
”Tiedetään. Sinä pilaat kaiken hauskan”, Manu naurahti ja viittoili Visokkia painamaan puuta: hänen valtaistuimensa vieressä oli tummanpunainen sohva, jonka edessä makasi letkeä mustanpuhuva kankainen pöytä. ”… ja tuo pöytähän on kankaan peitossa, vai mitä?” Visokki kysyi vilkaisten Manua. Hän huomasi samalla valtaistuimen koreat yksityiskohdat, jotka pistivät silmiin oikein näyttävästi: tuolin runko oli valmistettu kullasta – tai jostakin kullanhohoisesta, ja siihen oli upotettu suunnaton määrä erikokoisia rubiineja – tietysti siten, että lopputulos oli symmetrinen, vaikka Visokki kyllä tunnistikin jossain alitajuntansa pohjalla, ettei symmetria-akseli kulkenut Manun symmetria-akselin kanssa samaan suuntaan kuin vain näennäisesti. Valtaistuimen jalat muistuttivat petoeläimen raateluun tarkoitettuja erittäin kynsipitoisia tassuja, ja selkänojassa sekä varmasti Manun takamuksen allakin oli samettinen pehmuste. Selkänojan huipulla keikkui pääkallo, joka muistutti ikävästi matoralaisen pään muotoa ja jonka silmäaukot oli tukittu rubiineilla.
”Mainitsinko joskus, että rubiinit ovat mukavia?” Manu kysyi viattomuutta epäonnistuen tavoittelevalla äänellä. Visokki ei vastannut, jolloin Manu päätti vastata tämän kysymykseen: ”Ei, se ei ole kankaan peitossa, vaan se on kangasta. Kuten ehkä arvelitkin.” ”Mutta en uskonut sitä…”
”Mikset? Etkö ole nähnyt tarpeeksi uskoaksesi, että pöytä pysyy kasassa, vaikka se onkin kangasta?” ”Miksi sen päällä on hedelmävati?”
”Etkö pidä hedelmistä?” Manu kysyi ihmetellen, ja kun Visokki ei taaskaan vastannut, hän jatkoi: ”Niitä on täällä paljon. Niitä leijuu joskus ikkunasta sisään, kun haluan. Nälkä tulee harvoin, tosin.” ”Miksi minä olen täällä?!” Visokki tiedusteli aggressiivisehkosti ja yritti näyttää uhkaavalta, mutta kun Manu oli juuri sillä hetkellä tukehtua päärynään, Visokin oli pakko hieman hymyillä.
”Mitä Tawaliinille kuuluu?” Manu kysyi ohittaen hänen kysymyksensä täysin. ”Miksi minä olen täällä, Manu?”
Manu hihitti vähäsen. ”Siksi, koska sinä tulit tänne, Visokki. Miksi sinä tulit tänne?” ”Suga sanoi, että minun täytyisi nähdä…”
”Ystävällistä Sugalta tuoda minulle hieman seuraa, toki.” ”Sinä olet… Sugan pään sisällä?” Visokki kysyi tahattoman hämmästyneen kuuloisesti, vaikka oli tavallaan tiennyt koko ajan, ettei Sugalla ollut niin pieni ja irstas mieli, kuin hän joskus antoi olettaa. Ja oli loogista, että hän ei ollut poistunut Sugan mielestä, sillä hän ei ollut poistunut Sugan mielestä.
”Jep”, Manu vastasi tutkiskellen uuden lautaselta ottamansa päärynän pintaa, jossa näkyi omituinen musta täplä, joka saattoi pahimmassa tapauksessa pilata koko päärynän – ties, vaikka päärynän pintaan olisi päässyt syntymään musta aukko, eihän sitä voinut tietää koskaan. ”Ja Suga on ahdistettu kohtuuttoman pieneen tilaan omassa mielessään?” Visokki jatkoi uteluaan ja olisi raapinut otsaansa, mikäli se olisi ollut mahdollista – ja jos ei mahdotonta ollutkaan, olisi näyttänyt aivan naurettavan hullunkuriselta.
”Jep”, Manu vastasi jälleen repien päärynästä suuren palasen irti kynsillään. ”Miksi?”
”Jep.” Päärynä lensi kokonaisuudessaan vastakkaiseen seinään. ”Kuunteletko sinä edes?”
Visokki tökkäsi Manua torahampaallaan, jolloin tämä käänsi katseensa takaisin häneen ja huokaisi.
”Mitä nyt?” ”Vastaa minulle! Miksi Sugalla on niin pieni…”
”… ja irstas mieli, aioit kysyä?” ”Äh, vaikene.”
”Hyvä on.”
Manu virnuili typertyneelle visorakille ilkeästi ja haukkasi isoa, punaista omenaa päästäen kovan rouskahduksen. ”Tiedätkö, kohta alkaa sienien ooppera, jota ne suunnittelivat minulle kai viikon, joten ehkä siirtyisimme katsomoon?” ”Ei”, Visokki sanoi niin vankasti, että koko huone tärisi hänen ajatuksensa vahvuudesta – ja Manun omena putosi lattialle. Tämä katsoi pilalle mennyttä hedelmää, joka olisi voinut olla hänen ruokaansa, ja siirsi sitten katseensa jälleen Visokkiin. Ruudukas shakkilautamainen lattia oli nyt omenan sotkema.
”Ei sitten.”
Ääni oli kylmä ja tunteeton ja Visokki hätkähti sitä. ”Miksi sinulla oli täällä labyrintti, johon minä saatoin eksyä?”
”No possujahtien takia tietysti.” ”Mitä?”
”No jos labyrinttiin laitetaan possu ja sitten linnut jahtaavat sitä ja teurastava sen pelin lopussa, siinä on viihdettä vuosisadoiksi.” ”Sinä olet sekaisin.”
”Visokki”, Manu sanoi hymyillen, ”kerro minulle jotakin uutta.”
Ääni oli yhä kylmä kuin kivi, mutta nyt siinä oli jonkinlainen sävy, jota Visokki ei osannut nimetä, mutta joka toi hänen mieleensä kivelle vuodatetun veren, jota oli vuotanut runsaasti maassa makaavasta ruumiista. Hän ei vastannut nyt mitään, ei puhunut lainkaan. Hän vain odotti, mitä Manu aikoisi sanoa seuraavaksi, eikä uskaltanut nyt puhua.
”Minä olen loppujen lopuksi minä”, makuta jatkoi, ”ja ehkä ei ole aina edes hauskaa olla minä, vai mitä?”
Visokki vaikeni yhä vain, ei hän vastannut Manulle lain. Koko maailman huomiotta jätti, kun tätä makutaa hän mielessään…
”Mätti. Vasaralla. Turpaan”, Manu lopetti satunnaisen ajatuksen, jonka Visokki uskoi tulleen jostain muualta kuin hänen oman päänsä sisästä. Hän ei ollut runollinen. Tämä oli joka tapauksessa Sugan mieli ja Manun mieli sen sisällä.
”Kerrohan, Visokki”, Manu jatkoi monologiksi muuttunutta dialogia, ”miksi kaikki ovat niin käsittämättömän typeriä.” ”Anteeksi?”
”Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa ja olentoa yhtä typerää. Miksi kukaan ei ymmärrä minun kaltaistani neroa?”
Visokki ei osannut antaa vastausta Manun kysymykseen, jonka lähtökohdat hän tajusi heti kyseenalaistaa ja miettiä, miksi tällaista kysymystä saattoi edes kysyä. ”Me olemme Sugan mielessä ja sinun mielessäsi. Olemmeko me yhtä aikaa molemmissa?” Visokki tiedusteli hetken kuluttua. Hän oli hieman jännittynyt.
”Mieltä ei ymmärretä. Se ei ole sitä mitä luullaan. Kaikki ovat liian typeriä tajutakseen, ymmärtääkseen mielen saloja.” ”Olenko minäkin typerä?”
Manu naurahti vaimeasti. ”Ei, sinä et ole typerä, Visokki. Sinä olet yksi älykkäimmistä tuntemistani olennoista. Ja sinä olet telepaatti, sinä ymmärrät mieliä paremmin kuin useimmat.”
Manu mietti hetken ja käänteli kristallipikariaan niin, että juoma pyöriskeli spiraalimaisesti. Visokki oli melko varma, ettei pikari aivan hetki sitten ollut ollut Manun kädessä, mutta toisaalta tuntui, kuin se olisi ollut siinä koko ajan.
”Myönnettäköön, että sinä olet ehkä paras mielitieteilijä, jonka tunnen.” ”Mielitieteilijä…”
”Mieli ei ole sitä, mitä luullaan”, Manu toisti dramaattisesti, vaikkeivät vuoropuhelun kaksi viimeisintä palasta sopineetkaan yhteen kauhean hyvin. Varsinkaan dramatiikan kannalta, sillä turha teatraalisuus meni hukkaan, kun kontekstissa ei ollut järkeä ja minä ei mitä ihmettä pois. ”Mitä se sitten on?” Visokki hymähti. Manu saattoi kuulla hymähdyksen, vaikkei Visokki puhunut, kuten puhutaan, vaan puhui.
”Monimutkainen”, makuta vastasi ja ryyppäsi pikaristaan kuuluvasti. Visokki tajusi vasta nyt, että todellisuus heidän ympäriltään oli kadonnut ja jäljellä olivat Manu istuimellaan ja Visokki sohvalla – ja he leijuivat tyhjyydessä. Jos Visokki olisi astunut alas sohvalta, hän olisi varmaankin tuntenut jonkinlaisen tason allaan, muttei olisi voinut hahmottaa, mikä tai missä se oli ja miksi ja miten milloin missä miksi mikä. Oikeastaan Visokki ei muistanut, milloin oli istahtanut sohvalle. Hän oli vain raivonnut Manulle, mutta siitäkin tuntui kuluneen ikuisuus. ”Kerro minulle, en minä tyhmä ole.”
”Hyvin monimutkainen.” ”Juuri pääsit sanomasta, että minä ymmärrän mieltä!”
”Niin sinä teetkin, mutta eri tavalla kuin minä. Sinä olet intuitio, minä olen tieto. Sinä olet konkreetti, minä abstrakti. Sinä olet käytäntö, minä teoria. Sinä olet pekoni, min-” ”Kerro minulle!”
Manu paiskasi pikarinsa jonnekin selkänsä taakse katsomatta lainkaan, ja visorak kuuli lasin särkymisen äänen. Ei, vaan kristalliahan se lasi oli. Siis pikari. Lasi. Lasipikari oli kristallia.
”Yleensä ajatellaan, että mieli on kuin kirja, jota voisi ikään kuin lukea”, Manu virkkoi, ”mutta ei-lineaarisesta epäsubjektiivisesta näkökulmasta se on kuin iso pallo, joka on täynnä vinkkuravänkkyrä…mielikiemura…juttua.”
Manu yritti havainnollistaa sanomaansa pyörittelemällä tyhjyyttä käsissään kuin palloa, jossa oli mielikiemuraa, mutta Visokki ei oikein tiennyt, mitä sanoa. ”No tuo nyt ei auttanut yhtään.”
Manu nyökkäsi myöntävästi ja yritti ilmeisesti keksiä parempaa ilmausta, mutta Visokki keskeytti hänet tokaisemalla hänen olevan oikeassa. Manulla oli tieto, Visokille riitti intuitio. Hämähäkki tiesi mielestä tarpeeksi ja tunsi vielä enemmän.
”Tunne”, Manu huokaisi, ”vaistot, luonto. Mihin ne jäivät, makuta?”
Visokki katsoi Manua hieman sääliä katseessaan, kun tämä nousi tuoliltaan ja oikaisi selkänsä, josta kuului epämiellyttävä rusahdus, melkein kuin tämä olisi katkaissut selkärankansa. Kuka tietää, ehkä hän katkaisikin, käväisi ajatus visorakin mielessä, mutta jäi saman tien taka-alalle, kun Manu käänsi katseensa taas Visokkiin.
”Haluatko tietää jotakin?” ”Mitä nyt?”
”Mietin vain, että tiedon levittäminen on oikeastaan aika kivaa. Ei informaation, vaan nimenomaan tiedon. Minä en valehtele.”
Viimeisin lausahdus toi Visokille mieleen…
”Avden”, Manu lausahti saaden visorakin hätkähtämään. Aivan kuin tämä olisi arvannut, että Visokki oli ajatellut juuri Avdea. Näkikö Manu hänen ajatuksensa? Oliko hän täysin makutan armoilla täällä?
”Mitäs luulisit, höpsö. Olet päässäni. Tavallaan.” Makuta huokaisi nyt raskaasti. ”Ei minulla oikeasti edes ole päätä.” ”Mmm…”
”Ehkäpä minä tämän vuoksi halusin jonkun näkemään. Tuntemaan. Kokemaan. Ja kukapa muukaan se olisi voinut olla kuin sinä, Vizu.” ”Mitä sinä aiot?”
”Muistat varmaan, kun minä ja Gurvana ja Tongu olimme retkellä. Zakazilla ja Nynrahilla.” ”Joo?”
”Ja siellä sattui hauska juttu, että Zorak von Maksimaalinen Perseilijä sieppasi meidät ja yritti silpoa minut ja kaikkea.” ”…”
”Ja sitten sattui tyhjä aukko Gurvanan päässä, kyllähän sinä muistat, kun puhuimme tästä joskus.” ”Aivan, ja sitten sinä katosit etkä palannut.”
”Haluatko tietää, mikä on se tyhjä aukko Gurvanan päässä?”
Visokin mielenkiinto heräsi. Manu ei ollut aikaisemmin osoittanut halua kertoa asiasta. Kenellekään.
”Sinä uhkasit räjäyttää pääni, muistatko?” Manu sanoi virnuillen samalla. Visokki punastui hieman punaisemmaksi kuin tavallisesti olikaan.
”Osat voisivat olla toisin päin, kultaseni”, makuta jatkoi ja nuolaisi hienovaraisesti huuliaan. Visokki ei sanonut mitään, näytti vain hämmentyneeltä.
”Minä näen ulkokuoresi lävitse, arvoisa admin. Te olette nyt hieman kiukkuinen siitä, että minä olen etulyöntiasemassa. Mutta miten se olikaan Avden kanssa?”
Visokki nosti katseensa jälleen ja tuijotti suoraan Manun silmiin, jotka tuijottivat takaisin.
”Avden, jonka kanssa minä keskustelin. Pitkään. En edes osannut kutsua häntä Avdeksi, kun en ollut kuullut koko sanaa. Punainen Mies, kyllä. Sen minä tunsin. Paremmin kuin suurin osa, täytyy sanoa.”
Visokkia ärsytti jahkailu, jota Manu harrasti – ja oli itse asiassa harrastanut koko sen ajan, jonka hän oli ollut täällä. Miksei tämä voinut mennä suoraan asiaan?
”Miksen, niin, no mitäs hauskaa siinä sitten olisi?” makuta nauroi kieroutuneesti ja sitten, aivan yhtäkkiä, halasi visorakia. Ilman, että tämä huomasi makutan lähentyneen häntä lainkaan. Manu vain yksinkertaisesti oli siinä hänen vierellään.
”Onpa mukava puhua jollekulle. Linnut ovat loppujen lopuksi aika tylsiä, ja Suga pysyttelee omissa oloissaan.”
Sitten Manu irrotti nopeasti otteensa Visokista ja huudahti: ”Te olette pilanneet minut! Pärjäsin aivan hyvin yksinäni, ennen kuin tulin Klaaniin.”
Visokki ei voinut pidätellä hymyään. ”Nyt Manu! Asiaan!”
”Aivan, aivan. Olipa kerran, vai mitä?” ”Manu!”
”Kyllä, kyllä. Tämäkin tarina kertoo minusta. Jaksatko lisää minua sellaisen puolen tunnin ajan?” ”Onko tässä paikassa aika.”
Manu vaikutti loukkaantuneelta. ”Minä loin tämän paikan. Miksi loisin ajattoman aika-avar- ei, hetkinen, siinä nimenomaan olisi järkeä.”
Visokki lyyhistyi maahan. Hän kääntyi katsomaan alas parvekkeelta – joka nyt taas olikin olemassa – räikeään maailmaan, jossa sienet hyppivät toistensa päälle ja lauloivat oopperoita ja jossa härskit linnut metsästivät possuja ja jossa violetit tähdet valaisivat ja hiekka saattoi syödä ohikulkijan.
”Ja kaikkien olentojen äänessä on hitusen verran autotunea”, Manu lisäsi avuliaasti, vaikkei Visu ollut kiinnittänyt huomiota sellaiseen. ”Selvä…”
Manu istahti Visokin viereen ja taputti tätä selkään ja hymyili säteilevästi – Visokin mieleen juolahti, mahtoiko Manun naamio olla ionisoiva. Makuta venytteli raajojaan ja haukotteli makeasti.
”Tässäpä on tarina siitä, miten minä kuolin henkisesti ihan vähäsen.”
Alussa Makuta Nui loi taivaan ja maan. Tai aika alussa. Melko alussa. Jossain siellä. No, se maa oli autio ja tyhjä, pimeys peitti syvyydet, ja Manun Antidermis liikkui vetten yllä. Manu sanoi: ”Tulkoon valo!” Ja valo tuli. Manu näki, että valo oli melko ikävää, ei lainkaan hänen tapaistaan tehdä valoa. Manu erotti valon varjosta, ja hän nimitti valon av, ja pimeyden hän nimitti kra. Kra oli kivempi, mutta sitä ei toki voinut olla ilman, että oli av. Tuli ilta ja tuli aamu, näin meni ensimmäinen päivä.
Manu sanoi: ”Tulkoon kaartuva kansi vesien väliin, erottamaan vedet toisistaan.” Manu teki kannen ja erotti toiset vedet sen alapuolelle ja toiset sen yläpuolelle. Niin tapahtui, ja Manu nimitti kannen taivaaksi. Ja koska taivas oli liian tylsä olleessaan sellainen mustanpuoleinen ja yksitoikkoinen, tapahtukoon niin, että se onkin magenta! Hahaa! Väriarvo täsmälleen eikä melkein 255,0,255! Sitten se on kaunis, joskin hieman räikeä ehkä, mutta yksinhän minä täällä sekoilen, joten väliäkö tuolla. Tuli ilta ja tuli aamu, näin meni toinen päivä.
Manu sanoi: ”Kokoontukoot taivaankannen alapuolella olevat vedet yhteen paikkaan, niin että maan kamara tulee näkyviin.” Ja niin tapahtui. Manu nimitti kiinteän kamaran maaksi, ja sen paikan, mihin vedet olivat kokoontuneet, hän nimitti mereksi. Ja Manu näki, ettei niin ollut hyvä, joten hän muutti hieman luomustaan: meret saivat väistyä – niitähän oli ihan liikaa, vaikka maata tulikin näkyviin paikoittain – ja maa niiden alla paljastua. Koko maa sai tuta kukkulaistumisen – eli suhteellisen sileät tasangot mullistuivat järjettömyyksiin asti kohoavien vuoristojen puhjetessa niistä ja murtaessa niiden kauniin sileyden samalla tavalla, kuin sen iänikuisen perkeleen pää murtaa peruskalliota, kunhan saan käteni siihen, kyllä minä vielä saan kostoni ahahahaha. Kukkulat, pienet ja suuret, reunustivat nyt suurta pyöreätä aluetta, jonka Manu varasti erityiseen käyttöön. Nyt oli maan pinta hyvällä tolalla, totisesti. Ainakin melkein. Ehkä vielä jotain voisi tehdä tänään.
Manu sanoi: ”Kasvakoon maa vihreyttä, siementä tekeviä kasveja ja hedelmäpuita, jotka maan päällä kantavat hedelmissään kukin lajinsa mukaista siementä.” Ja niin tapahtui. Maa versoi vihreyttä, siementä tekeviä kasveja ja hedelmäpuita, jotka kantoivat hedelmissään kukin oman lajinsa mukaista siementä. Manu näki, ettei niin ollut hyvä, joten hän muutti hieman luomustaan (taas): miksi pitäisi olla vihreä, kun voisi olla pinkki, joten niin maa kasvoi pinkkeyttä. Miksi pitäisi olla siementä tekeviä kasveja, kun voisi olla itiöitä tekeviä sieniä, miksi pitäisi olla hedelmäpuita, kun hedelmät voisivat vain leijailla itsekseen ympäri taivaita ja laskeutua haluavan suuhun, kun tämä haluaisi, – ja miksi kaikkien pitäisi vielä kantaa omia siemeniään, kun sekalaisuus ja kaoottisuuskin toimisivat yhtä hyvin, ja työtaakkakin putoaisi, varsinkin, kun siemeniä ei ylipäätänsä tarvittaisi, jos olisi vain sieniä ja hedelmiä, jotka nekin maistuvat paremmalta siemenittä – joten niin kasvit korvautuivat sienillä, hedelmäpuut pudottivat hedelmänsä epäilyttävän painovoimakentän hellään huomaan, ja sievä pinkkeys oli kaikki. Nyt olivat kasvit – siis sienet – hyvällä tolalla myös. Tuli ilta ja tuli aamu, näin meni kolmas päivä.
Manu sanoi: ”Tulkoon valoja taivaankanteen erottamaan päivän yöstä, ja olkoot ne merkkeinä osoittamassa määräaikoja, hetkiä ja vuosia. Ne loistakoot taivaankannesta ja antakoot valoa maan päälle.” Ja niin tapahtui. Manu teki kaksi suurta valoa, suuremman hallitsemaan päivää ja pienemmän hallitsemaan yötä, sekä tähdet. Hän asetti ne taivaankanteen loistamaan maan päälle, hallitsemaan päivää ja yötä ja erottamaan valon pimeydestä. Manu näki, että niin oli melko tylsä, joten hän muutti luomustaan hieman: tähdet näyttivät melko valkoisilta, joten ne saivat luvan olla violetteja. Päivän hallitsija, suuri valo, oli loppujen lopuksi iso vetypallo, joten se sai väistyä – antoivathan tähdet valoa – ja sai tilalleen ison kivenmurikan, jonka kraatterit näyttivät paljon mielenkiintoisemmilta läheltä. Siksipä se saikin olla yhtä lähellä kuin yön valaisija, joka sekin vaihtui kivenmurikaksi. Itse asiassa nämä muut planeetathan voisivat lähennellä meitä hieman lisää, ja näin kaikki on kivempaa. Aina tylsää katsoa kaukoputkella, skarrarrar. Ja nyt sekin oli hyvä ja mielenkiintoinen. Hyvällä tolalla, ja järjestys ei mikään looginen, kun kasvit ennen tähtiä, mutta ihan sama. Tuli ilta ja tuli aamu, näin meni neljäs päivä.
Manu sanoi: ”Viliskööt vedet eläviä olentoja ja lennelkööt linnut ilmassa taivaankannen alla.” Niin Manu loi suuret meripedot ja kaikki muut elävät olennot, joita vedet vilisevät, sekä kaikki siivekkäiden lajit. Manu näki, ettei merieliöitä kumminkaan tarvittu hänen maailmassaan, joten hän heitti ne pois ja kirosi koko ajatuksen vesipedoista, sillä vesiähän täällä ei enää edes ollut. Kuivalla maalla kuolevat kalat olisivat hyödyttömiä kapistuksia, voi hyvänen aika. Sen sijaan linnut hän jätti elämään, vaikkakin niiden nokat pystyivät raatelemaan matoralaiset helposti, mutta koska täällä ei ollut matoralaisia, silläkään ei ollut väliä. Nämä linnut osasivat teurastaa manaita, syödä siististi koirankupista ja istua kiltisti häkeissä, kun niitä ei tarvittu. Siispä niiden sallittakoon lentää vapaina! Lentäkää, linnut. Mutta varokaa törmäämästä ihaniin punaisiin kukkuloihin, jotka saattavat nielaista teidät. Ja sitten, te voitte noutaa hedelmiä, kun tulee nälkä. Minulle siis. Minä syön joskus, kyllä. Hah. Olkaa hedelmälliset ja lisääntykää ja täyttäkää maa ja sitä rataa… Tuli ilta ja tuli aamu, näin meni viides päivä.
Manu sanoi: ”Tuottakoon maa kaikenlaisia eläviä olentoja, kaikki karjaeläinten, pikkueläinten ja villieläinten lajit.” Ja niin tapahtui. Manu teki villieläimet, karjaeläimet ja erilaiset pikkueläimet, kaikki eläinten lajit. Ja Manu näki, että niin ei ollut hyvä, vaan aika paha, koska linnut voisivat syödä ne kaikki. Tuhmat linnut, mikseivät ne voisi syödä hedelmiä, ei, vaan niiden piti olla manaantappajia. Juuri niin, olisihan niistä hyötyä, jos täällä olisi edes yksi manas, mutta ei. No, joitain lajeja, joita ei tarvitse tavata täällä, voisi elää noilla murikoilla. Hyvä idea, kehittyköön sinne jotakin, kun en katso sinne päin. Nyt on hyvä, vaikka ei niin hyvä kuin ennen lintuja, mutta oma mokani.
Ja sitten Manu sanoi: ”Tehkäämme matoran, tehkäämme hänet kuvaksemme, kaltaiseksemme, ja hallitkoon hän meren kaloja, taivaan lintuja, karjaeläimiä, maata ja kaikkia pikkueläimiä, joita maan päällä liikkuu. Tai eipäs sittenkään, koska ei siinä ole mitään järkeä. Linnut repivät kaiken! Voi hyvänen aika, mitä minä taas tein.” Ja Manu jätti luomatta matoranin kansan.
Niin tapahtui. Ja Manu katsoi kaikkea tekemäänsä, ja kaikki oli kyllä kieltämättä melko mukavaa, kun pari muutosta alkuperäissuunnitelmaan oli tehty, mukavaa. Tuli ilta ja tuli aamu, näin meni kuudes päivä. Ja kuudenteen päivään se jäikin, sitten tehtiin palatsi sille isolle ympyränmuotoiselle aukiolle, joka oli keskellä maata ja johon linnut eivät saaneet ulostaa. Täydellinen paikka rakentaa palatsi. Koska Manuhan tarvitsi palatsin, ehdottomasti. Sen voisi rakentaa vaikka hiekkakivestä. Tai ei, hiekkakivi oli oikeastaan aika rumaa. Verenpunainen on kiva väri. Ja violetti. Mikä on violettia? No obsidiaani. Siitä voisi rakentaa vaikka sellaisia hassuja spiraalitorneja, miksi niitä nyt taas sanottiin… Noh, oli miten oli. Kaikkea ei tarvitse kertoa. Ehkä hyppään tästä seuraavaan yksityiskohtaan, nimittäin siihen, että itsestään tietoinen kertoja on paikoitellen ehkä hieman sekava, varsinkin, jos vaihtelee satunnaisesti persoonien välillä. Mutta kuka minä olen kertomaan, mikä on sekavaa, kun tämä kaikki on muutenkin vähän kaksimielistä.
Ei sitä tajua, jos ei vieraile – ai niin, hemmetti. Meinasi unohtua.
Ja niin Manu kelasi pari päivää taaksepäin ja säästi historiatiedot, jottei unohtaisi, mitä ehti luoda, ja lisäsi kolmantena päivänä pienen oven keskelle kaikkea, aika lailla pyöreän tulevan palatsialueen reunaan. Ovesta pääsi ulos. Kehykset se tarvitsi, muutenhan ei voisi tietää suuntaa. Ja jostain vieraiden piti sisään päästä, eihän tässä muuten mitään järkeä olisi. Ei Manukaan aikonut viettää ikuisuutta yhdessä paikassa, kun kosto oli vielä saavuttamatta ja suunnitelmia oli toteuttamatta. Kyllä. Toden totta. Ja niin edelleen.
Kehykset marmorista, koska miksi ei. Ovi itsessään puuta. Sopi yhteen sen pienen betonisen bunkkerihomman kanssa. Eikä tässä loppujen lopuksi ollut mistään vakavasta kyse, valaistuksen olisi voinut hoitaa vaikka hehkulampulla, jos olisi halunnut. Mutta millainen antikliimaksi siitäkin tulisi, kaiken tämän fiilistelyn jälkeen.
”Niin. Loppujen lopuksi – enkö minäkin ole halunnut olla. Jumala.”
Metru Nui, Legendojen Kaupunki. Siellä ollessaan voi nähdä, kuulla ja haistaa kaikenlaista. Tarina toisensa jälkeen vaatii tapahtumapaikakseen Metru Nuin. Siellä tapahtuu myös monia asioita varjossa. Kaikki ei julkisuuteen pääse – tai sitä ei päästetä.
”… ja tuosta kaapista löytyvät pesuaineet. Tuossa on sitten ihan oma hana kuumaa vettä varten, pitäisi kelvata teille, herra Ukam”, päätti puheensa metrunuilainen vuokraisäntä. Hänen uusi vuokralaisensa, Jünaţ Ukám, tutkiskeli jääkaapin sisältöä innottomasti.
”Hyvä niin”, tämä sanoi. ”Oliko vielä muuta?”
Vuokraisäntä tarkasteli uutta vuokralaistaan. Tämä oli tunnistamaton matoran, väreistä päätellen joko onu- tai ta-matoralainen. Tällä oli mustanpunainen vartalo ja kasvoillaan musta Hau-kanohi. Miekkonen oli pukeutunut mustaan nahkatakkiin ja näytti vuokraisäntänsä mielestä todella ”viileen kylmältä”, kuten tämä itse asian ilmaisisi. Nimen perusteella muukalainen oli peräisin jostain todella eksoottisesta paikasta; vuokraisäntä oli todennut nähtyään vuokralaisensa nimen kirjoitettuna, ettei ollut nähnyt pitkään aikaan niin eksoottista konsonanttia.
Talo oli puinen, kaunis mökki, jossa oli kolme huonetta ja keittiö. Kaksi makuuhuonetta ja olohuone olivat enemmän kuin tarpeeksi herra Ukámille, joka oli mökkiä vuokraavalle matoranille soitettuaan kertonut haluavansa viettää rauhallisen maalaisloman. Mökki sijaitsikin Le-Metrussa aivan Le- ja Ko-Metrun rajalla, lähellä merenrantaa. Pientä metsikköä oli lähiön ympärillä, ja rauhallinen pikku yhteisö oli melko suppea. Täydelliset olosuhteet Jünaţ Ukamille, jolla oli suunnitelmia tätä lomaa varten.
”Kyllä, herra Rotatiga, minä tiedän, että se vesihana on vallan hieno”, Jünaţ sanoi vuokraisännän höpöttäessä turhia kylpyhuoneen ominaisuuksista, kuten tällä oli alinomaa tapana – ainakin viimeisen kymmenen minuutin kuuntelemisen perusteella.
”Aivan, totta kai. Jätän nyt teidät omaan rauhaanne, jotta voitte asettua taloksi. Muistakaahan tutustua naapureihin!” Rotatiga sanoi innoissaan. ”He varmasti ovat oikein mielissään saadessaan nähdä oikean… tuota noin… ulkomaalaisen. Mikäs teidän ammattinne olikaan?”
”Niin, niin, aivan”, Jünaţ mutisi. ”Menkäähän siitä, teillä on varmasti kiire.”
”Menen toki, menen toki. Mutta tiedättehän nyt varmasti, että tuosta punaisesta hanasta tulee lämmintä vettä ja tuosta sinises-”
”Kyllä. Menkää.”
”Pitäkää hauskaa. Ja muistakaa, että pystytte aina ottamaan minuun yhteyttä ongelmatilanteissa.”
”Muistan.”
”Ja –”
”Krhm.”
”Ai, juu. Minä menen. Päivänjatkoa.”
Yli-innokkaan vuokraisännän mentyä menojaan Jünaţ istahti vuokrasohvalleen ja huokaisi puoliksi helpotuksesta ja puoliksi väsymyksensekaisesta kyllästymisestä. Kuinka typerä saattoi matoran olla?
”Niin, kuinka typerää”, sanoi Jünaţ ääneen itsekseen kenenkään hänen puhettaan kuulematta. Hän tarkasteli huoneistoa. Keskellä olohuonetta oli matalahko sohvapöytä, jolle mahtuisi hyvin levittelemään suunnitelmapaperit ja kartat. Suuri, pyöreä matto, jossa oli jotain hölmöä legendaa mytologisesti kertova kuvasarja, peitti koko olohuoneen lattian, ja katosta roikkui heikko kattolamppu, joka valaisi juuri vähän ja ei lähes ollenkaan. Le-Metrussa yleensä oli niin valoisaa, ettei sitäkään edes tarvittu.
Pari ruukkukasvia seisoi kahden puolen ikkunaa, ja vihreät ilmeisesti kasvillisuudesta tehdyt verhot koristivat tylsää ikkunaa, josta saattoi nähdä merelle. Jopa Le-Metrussa alkoi tähän aikaan vuodesta olla kylmä – olihan nimeämispäivä sentään ovella. Matkallaan Metru Nuin halki Jünaţ oli nähnyt kiireellisiä hihhuleita koristelemassa kaupunkia juhlaa varten: joka puolelle leviteltiin koristeellisen näköisiä värivaloja, aukioille pystytettiin ja koristeltiin kuusipuita, ja jopa vahkien kauloissa saattoi nähdä kransseja. Jünaţ tuhahti jo ajatukselle nimeämispäivän viettämisestä. Tänä vuonna metrunuilaiset saisivat jotakin muuta kuin tavanomaisen juhlan.
Matoralainen asteli ulos talonsa ovesta ja vilkaisi samalla jo tutuksi käynyttä kylpyhuonetta – jonka kylpyammeessa oli kaksi hemmetin hanaa, toinen kuumalle ja toinen kylmälle vedelle. Pytty oli sen verran huonossa kunnossa, ettei sillä olisi suostunut rahikaan asioimaan, ja lavuaari oli keskinkertainen ja erittäin ruma. Kieltämättä asunnon – pinkki, voi Mata Nui sentään, pinkki – kylpyamme näytti suhteellisen mukavalta, mutta muu erittäin epäesteettinen vessakalusto sai Jünaţin harkitsemaan kuudesti sen käyttämistä. Minulla on toki töitäkin, hän pohdiskeli. En minä ehdi kylpeä, hyvänen aika.
Ja tokihan talo oli kaunis, suhteellisen kalliskin. Vuokramökiksi erittäin hyväkuntoinen, kuten kaikki Le-Metrun kalliit vuokramökit. Punainen mökki Le-Metrussa ei ollut mikään tavallinen näky, mutta tässä lähiössä niitä oli useampikin. Kaikenlaista, ajatus jatkui. Melkein kuin Ta-Metrussa taas vaihteeksi.
Hölmö ajatus. Ta-Metru oli kuuma. Jostain syystä nimeämispäivänä Ko-Metru oli suosittu lomakohde kaikille metrunuilaisille, ja kometrulaiset tienasivat runsain mitoin mammonaa, kun – Jünaţille tuntemattomasta syystä – nimeämispäiväksi haluttiin luminen maisema ja kylmä sää. Olihan Ko-Metrussa toki kylmintä kaikista metruista; nykyään kun rannikko ei edes jäätynyt kaikissa kaupunginosissa. Toisin kuin viime käynnilläni, matoran ajatteli. Onpas siitäkin aikaa.
Matoran veti kaulustaan hieman ylöspäin ja lähti kävelemään kädet taskuissaan kohti rantaa. Lähiön kadut olivat tähän aikaan illasta melko tyhjillään, toisin kuin Ko-Metrussa olisivat asiat olleet. Siellä oli varmasti tungos asukkaiden tehdessä lahja- ja ruokaostoksiaan. Saavuttuaan rantaan matoran jäi katselemaan ulapalle, joka päättyi puolen kilometrin päässä näkyvästä Ko-Metrun rannasta; nimittäin merenranta antoikin Le- ja Ko-Metruja erottavaan kanavaan, joka oli toki suoraan yhteydessä mereen, muttei ihan ollut merta – eli selkeämmin ilmaistuna merenranta ei ollut mikään merenranta vaan huijareiden mainostemppu. Toisella puolella kaupungin valot näkyivät selkeinä, kun taas Le-Metru oli lähinnä pimenevän päivänvalon valaisema. Valoisaa jatkuisi kuitenkin vielä pari tuntia.
”Ko-Metru”, Jünaţ lausui. ”Nimeämispäivänä sattuu mukava yllätys. Kahden päivän kuluttua.”
Huomattuaan puhuvansa itsekseen Jünaţ päätti lähteä takaisin mökkiinsä. Mukaansa hän nappasi matkan varrelta kävelytiellä lojuneen sanomalehden, josta hän sai hieman informaatiota kohteestaan. Turaga Dumen nimeämispäivänpuheen jälkeen Ko-Metrun Tiedon torneissa, jotka olivat nimeämispäivisin avattuina kaikille, paljastettaisiin kuuleman mukaan jotakin arvokasta – jotakin, mikä oli kuuleman mukaan pudonnut alas itse Punaisesta tähdestä. Mielenkiintoinen tapaus oli mitä oivallisin asia saada itselleen, ja Jünaţ aikoi saada sen. Mysteerillinen taivaalta pudonnut juttu lähtisi juuri ennen paljastumistaan matoranin matkaan. Eikä kukaan saisi ikinä tietää, kuka sen varasti.
Seuraava päivä, ja Jünaţ käveleskeli ympäri Ko-Metrua löytääkseen taktisesti sopivia paikkoja omiin tarkoitusperiinsa Tiedon tornien ympäriltä. Laserilla siloteltujen jäävuorten näköiset rakennelmat hallitsivat näkymää jalankulkijan perspektiivistä. Kaikkialla säntäili matoralaisia kaupasta toiseen kantaen suuria kasseja, joihin he varastoivat ostoksiaan. Lahjapaperimyymälöiden määrä näytti kasvaneen eksponentiaalisesti sitten viime näkemän. Jünaţin kävellessä pitkin kometrulaisia käytävänomaisia katuja jostain takaa kuului huutoa ja ääni, joka syntyy, kun potkaisemaan tottunut jalka osuu pehmeään pakaraan ja sinkoaa pakaran omistajan ulos kaupasta. Jünaţ ei voinut kuin hymyillä joidenkuiden idiotismille. Aina löytyi typeriä ääliöitä, jotka vielä nimeämispäivän aatonaattonakin kehtasivat esiintyä humalatilassa julkisesti keskellä päivää. Kenties tuo paikka, josta joku oli juuri lentänyt ulos, oli ollut jonkinlainen baari tai pubi, mutta Jünaţ ei vaivautunut vilkaisemaankaan taakseen vaan jatkoi kävelyään rennon rauhallisesti. Häntä ei katsottu kieroon, vaikka hän näytti hieman ulkopuoliselta, sillä niin näytti moni muukin – hän ei edes voinut sanoa olevansa pahin outolintu sillä hetkellä. Kylläpäs Metru Nui on muuttunut, matoralainen totesi. Kovasti onkin.
Mitä sitten? Jünaţ oli kiertänyt jo useampaan otteeseen Tiedon tornit ympäri ja tiesi, miten sijoittaa laitteistonsa. Toinen asia olikin, miten ne saisi sijoitettua ilman, että kukaan huomaisi. Oli aika ottaa yhteyttä asianomaisen sijainnin, erään rakennuksen katon, omistajaan. Jünaţ jäi rakennuksen eteen pällistelemään lasivitriiniä, joka esitteli kanohin kokoisia häkkejä, joissa lelumatoralaisnaiset tanssivat. Jünaţ päätti astua sisään.
”Haloo, haloo, kukas täällä pitää putiikkiaan”, hän sanoi ja kompastui kynnykseen. Seuraava näkymä oli komatoralainen, joka auttoi hänet pystyyn.
”Hei komistus”, valkoinen miekkonen sanoi charmikkaalla äänellä. Jünaţ ravisti hieman päätään ja tutki sitten hieman, mihin oli joutunut. Pimeän putiikin pimeä myyjä katseli häntä epäilyttävästi.
”Lienet erehtynyt”, sanoi Jünaţ monotonisesti. ”Minä olen ihan miespuolinen.”
”Tiedän”, ko-matoran vastasi ja iski silmää. Jünaţ vavahti ja alkoi perääntyä takaisin ovelle.
”Tuota, minulla oli sellaista asiaa, että tuota, niin, joo”, Jünaţ sopersi. ”Turaga Dume haluaa, että tämän talon katolle asennetaan sellainen antemmisysteemijuttu, joka lähettäisi jopa luvatun myrskyn yli hänen nimeämispäivänpuheensa kaikkiin näyttöihin.”
”Vai oikein myrsky tulossa”, toinen vastasi ja siirtyi lähemmäs Jünaţia. ”Onkos sinulla seuraa nimeämispäivänä?”
”Tuota, on”, Jünaţ henkäisi ja perääntyi lisää, ei kuitenkaan vielä ovesta ulos. ”Kai sinä suostut Turaga Dumen pyyntöön asentaa katollesi sellainen? Parille muullekin katolle tulee.”
”Totta kai minä suostun, jos Dume niin vaatii, mutta puhutaanpa sinusta!”
”Ei kiitos, minä taidankin tästä…”, Jünaţ sanoi ja yritti paeta. Komatoralainen hyökkäsi häntä kohti, mutta hän hyppäsi ovesta vikkelästi ulos. ”… POISTUA!”
Jünaţ pinkaisi juoksuun kohti satamaa. Ko-matoran ei seurannut.
”Kaikenlaisia pervoja…”
Pian Jünaţ palasi pervon komatoralaisen kauppaan kiinnittääkseen laitteistoaan sen katolle. Laite ei näyttänyt lainkaan antennilta, mutta putiikin omistajan ei tarvitsisi tietää asiasta. Laite oli itse asiassa vasta osissa, useissa raskaissa osissa, ja Jünaţilla oli valtaisa työ rahdata ne kaikki katolle. Katolla hän alkoi kasata suurta konetta, josta kahden tunnin pakertamisen jälkeen tuli katapultinomainen vempele. Jünaţ myhäili itsekseen katsoessaan tekelettään ja kiinnitti sitten antennin sen päälle, jotta se edes muistuttaisi sitä, mitä hän oli sen uskotellut olevan.
Jünaţ kapusi tikkaita pitkin alas ja tapasi jälleen ihailijansa alakerrasta.
”No tuliko valmista, kultsi?” ko-matoran kysyi ja yritti tarttua muukalaiseen kaksin käsin, mutta tämä väisti enemmän tai vähemmän taidokkaasti sujahtamalla hänen jalkojensa välistä.
”Tuli valmista, Dume kiittää ja niin edes päin.”
”No kiva. Tulepa vielä käymään tuolla kaupassa, minulla olisi vähän kahdenkeskeistä asiaa!”
”Joooospa joskus myöhemmin…”
Jünaţ pinkaisi jälleen juoksuun ja suuntasi jälleen satamaan. Siellä hän otti kyydin lähimmältä Le- ja Ko-Metrujen väliä soutavalta veneilijältä.
Kaikki sujui suunnitelmien mukaan. Koneisto Ko-Metrun puolella oli valmis, ja nyt valmiiksi tuli myös hänen vuokramökkinsä puolen laitteisto.
”Minä olen nero”, Jünaţ tokaisi itsekseen. ”Tämä laite sinkoaa minut helposti kanavan ylitse tämän ikkunan läpi”, hän jatkoi osoittaen kattoikkunaa ja vilkaisi sitten taakseen vain huomatakseen, ettei siellä ketään ollut. ”Aha. Niin, tietysti. Yksinäistä on elämä.”
Oveen koputettiin. Ja minä haluan pysyä yksin, perhana, hän ajatteli nyrpeästi marssiessaan ovea avaamaan. Kukapa muukaan siellä olisi ollut kuin vuokraisäntä Rotatiga.
”Tervehdys jälleen, herra Ukám!” matoralainen sanoi sydämellisesti. ”Oletteko viihtynyt?”
”Viihtyisin vielä mainiommin”, Jünaţ sanoi hampaitaan kiristellen, ”mikäli antaisitte minun viettää lomani rauhassa.”
”Aivan, toki, toki”, Rotatiga naurahti, ”mutta tulin varmistamaan, että tiesitte perunakellarissa asuvasta pahasta hengestä, joka…”
Jünaţ ei enää jaksanut kuunnella. Puhe valui hänen toisesta korvastaan sisään ja toisesta ulos, eikä rakas vuokraisäntä jaksanut huomata, kuinka hänen asiakkaansa hieroi silmiään rasittuneen näköisenä.
”… ja siksi ajattelin varoittaa teitä, että naapurit saattavat tulla huutelemaan iltaisin. Talikoiden kanssa, mahdollisesti.”
”Tietysti, herra Rotatiga, menkää nyt”, Jünaţ kivahti. ”Minusta alkaa tuntua, että tänne tulemiseni oli virhe!”
”Älkää, älkäähän nyt, herra Ukám, ei tässä mitään hätää ole”, Rotatiga lepuutteli ja perääntyi ovelle. ”Ajattelin vain, että haluaisitte ehkä kuulla…”
”No ajattelitte väärin. Menkää. Nyt.”
Anteeksi pyydellen le-matoran peruutti ovesta ulos ja sulki sen perässään. Vielä ulkoa kuului ääni: ”Muistakaa syödä pakastimesta tervetuliaismansikat.”
Nimeämispäivän aatto, keikkapäivä. Jünaţ valmistautui operaatioon: hän kävi vielä kerran tarkistamassa, ettei epäilyttävä, komeita miespuolisia matoraneja ahdisteleva komatoralainen miekkonen ollut käynyt sabotoimassa hänen laitteistoaan katollaan; tarkisti mökkinsä laitteiston toimivuuden; kävi järjestämässä oman kuolemansa Ta-Metrun satamaan (kallista puuhaa, hänen lahjomansa vortixxit eivät olleet halpoja); miinoitti mökkinsä räjähteillä; ja lopulta asettui kotisohvalle odottelemaan Dumen puheen alkamista. Musta nahkatakki oli vaihtunut tiukkaan jäänsinivalkoiseen trikooasuun; Tiedon torneja kiivetessä olisi hankala olla näkymätön, mutta pimeyden turvin kaikki sujuneisi hyvin. Muutaman mainoksen yritettyä käännyttää Jünaţin ortodoksimaterialistiksi Turaga Dumen puhe alkoi.
”Kansalaiset. Vuosi sitten kuvailin alkavan vuosikymmenen kansainvälisiä näkymiä mustanpuhuvin värein. Liennytyskehitys oli pysähtynyt ja suurvaltojen suhteet olivat puolessa vuodessa…”
Jünaţ ei jaksanut ryhtyä kuuntelemaan sen enempää Dumen höpötystä, vaan sammutti näyttönsä. Hän asettui istumaan katapultihtavaan laitteeseen ja painoi kytkintä.
Jünaţ liisi huimaa nopeutta kohti Ko-Metrua, suoraan kanavan yli, ilmojen halki päin pervessin matoranin erotiikkakaupan kattoa. Ilta oli pimentynyt jo sen verran, että kukaan tuskin näki äänen nopeutta hipovaa mystistä kappaletta, joka sinkoutui toiseen laitteistoon lähellä Tiedon torneja. Vempele otti kiinni putoavan matoranin ja sinkosi hänet uudelleen matkaan. Nerohan minä kieltämättä olen, Jünaţ ajatteli omahyväisesti. Tiedon torneista suurin lähestyi jumalatonta vauhtia, ja oli aika ottaa esiin tartuntavälineet. Tai pikemminkin, Jünaţ myhäili – tai olisi myhäillyt, ellei ilmavirat olisi puristanut hänen suupieliään irveeseen muutenkin, luoda sellaiset.
Matoralaisen käsiin kasvoi kuin tyhjästä pitkät terävät prototeräksiset kynnet, ja iskeytyessään jäiseen seinämään Jünaţ tarrautui tiukasti kiinni liukkaaseen pintaan.
”Argh”, matoralaisen suusta pääsi. Iskeytyminen päin jääseinää ei ollut kivuton kokemus. Matoranin varusteistoon kuului kuulokemikrofonihommeli – Miksi sitä taas sanotaankaan? – jonka avulla hän kykeni vastaanottamaan tiettyjä signaaleja, nimittäin Turaga Dumen puheen taajuuden.
”… joilla käytännössä olisi mahdollisuus itse valmistaa ydinaseita. Varsinaisia…”
Ei mitään tärkeää vielä. Kun Dume lopettaisi puhumisen, mystinen taivaalta pudonnut esine julkistettaisiin. Aika kiivetä. Kynnekkäät kourat tarttuivat yhä uudestaan kiinni jäiseen pintaan ja raahasivat pientä hahmoa ylemmäs ja ylemmäs. Miksi aina huipulla, miksi.
Huippu oli pian näkyvissä. Matkan varrelle Jünaţ oli jättänyt pieniä pommeja, jotka parhaimmillaan saisivat kaadettua koko tornin yhtaikaa räjähtäessään. Jünaţ hymyili itsekseen kierosti. Hän oli julma. Ja nero. Ja vähän kaikkea muutakin. Ei hullu sentään.
Hän saapui ylimmän kerroksen kohdalle. Ikkunan läpi näki, miten lasersäteitä parveili kliseisesti ympäri huonetta – nämä vain liikkuivat, toisin kuin yleensä näki. Ja ne olivat infrapunasäteitä, joita ei oikeastaan edes paljain silmin nähnyt. Hienoa, etteivät silmäni ole paljaat, ahahaha.
Jääpinta alkoi sulaa Jünaţin kämmenen alla kuin taikaiskusta. Seinään suli matoranin mentävä aukko, josta matorania muistuttava olento sitten kiipesi sisään. Seuraavaksi lasereiden vuoro. Varjot hiipivät ympäri huoneen ja tukahduttivat jokaisen säteen niin, että huoneessa oli turvallista kävellä aiheuttamatta hälytystä. Varjojen hienouksia.
Keskellä huonetta oli koroke, jonka hienoa kuvanveistoarvoa ei nähnyt pimeässä kovinkaan hyvin – eikä lämpönäkö auttanut yhtään erottamaan yksityiskohtia, joita vain näkyvä valo paljastaisi silmälle. Korokkeella kuitenkin lepäsi jokin – paketti. Jünaţ hiippaili paketin luokse ja tarttui siihen. Oli aika jälleen kuunnella hieman, mitä Dume höpisi.
”… aika paljastaa jotakin! Punaisesta tähdestä putosi viime viikolla jotakin mystistä ja arvokasta. Nyt näytämme teille, kansalaiset, mitä se oikein on!”
Poistumisen hetki oli saapunut. Jünaţ vilkaisi pikaisesti pitelemäänsä laatikkoa ja aikoi lähteä takaisin samasta reiästä, josta oli saapunutkin, mutta joutui vilkaisemaan toistamiseen laatikkoa. Mikä tämä oli? Rasian ulkomuoto ei vastannut Dumen paketointityyliä, sillä se oli resuinen ja pahvia. Ei lainkaan mahtipontisen turagan tapaista. Jünaţ katsoi sisään pakettiin ja oli heittää rasian alas tornista.
”Tämän sisältöhän on arvoton!”
”Ja sinun ilmeesi oli näkemisen arvoinen”, kuului ääni. Naisen ääni. Katolta. Jünaţ loi katseen ylös ja näki mustan hahmon seisovan katolla, josta puuttui pyöreä palanen. Hänen näkemänsä hahmo oli matoralainen, ainakin koon perusteella.
”Olisitpa nähnyt itsesi äsken, Makuta Nui!”
”Kuka helvetti sinä olet ja mistä tiedät nimeni?” Jünaţ rääkäisi terävästi, mutta juuri silloin valot syttyivät ja ovet avautuivat ja sisään astui Dume vahkihenkivartijoineen. Makuta jähmettyi paikalleen, kuten turagakin, mutta näki silmäkulmastaan naisen hyppäävän alas katolta.
”Mitä tämä on”, Dume henkäisi. ”Kuka sinä olet ja mitä teet Tiedon tornissa?”
”Minä olen… sieni”, Manu päästi suustaan ja alkoi melkein nauraa itselleen. Dumea ei huvittanut, vaan tämä komensi henkivartijoitaan matoranin kokoisen olennon kimppuun. Kaksi suurta vahkia kohotti aseensa ja yritti iskeä makutan kanveesiin, mutta tämä ehti heittäytyä ulos sulattamastaan aukosta.
”Perään!” Dume kirkaisi ja osoitti aukkoa, josta makuta oli kadonnut. Vahkit säntäsivät läpi jäisen ikkunan ja hyppäsivät alas.
Manu liiteli kaukana käsillään, joihin oli kasvattanut lepakkomaisen siipikalvon. Näky olisi ollut huvittava, sillä siipien muodostukseen käytettävä massa oli peräisin hänen jaloistaan, jotka olivat nyt ruipelot kuin lepakkorahin jalat. Edessäpäin näkyi varas, joka oli ryövännyt mystisen taivaalta pudonneen jutun suoraan Manun nenän edestä. Tämä hyppelehti katolta toiselle ketterästi kuin Keerahk-mallinen vahki konsanaan. Raivokas lepakko kiihdytti kohti viekasta varasta, joka hyppäsi nyt alas katolta Ko-Metrun kapeille kujille. Lauma kometrulaisia vahkeja oli Manun kannoilla, ja tämä päätti seurata varkaan esimerkkiä: siivet vetäytyivät kasaan ja ohjuksenomainen makuta puikahti kattojen välistä jäisten seinämien kehystämään tunneliin. Pää edellä jäiseen maahan iskeytynyt makuta selvitti lattialla maaten hetken ajatuksiaan ja vilkuili sitten ympärilleen. Aivan hänen edessään, melkein hänen yllään, itse asiassa melkein kiinni hänen naamassaan, seisoi kyykistynyt matoran, jonka suunnalta tuoksahti voimakas hajuvesi.
”Yrgh”, Manu totesi, jolloin nainen naurahti.
”Sinä olet hassu”, tämä kikatti. Manua ei naurattanut vaan tämä syöksähti yhtäkkisesti pystyyn ja oli repiä naisen pään irti kynsillään. Tämä oli kuitenkin riittävän nopea väistääkseen kuolettavan iskun.
”Mitä sinä yrität, nainen? Yrität vastustaa makutaa!”
”Hihii, niinhän minä”, nainen hihitti. ”Sinä et taida tunnistaa minua.”
”No en.”
”Hyvä. Sinulla on oikein kaunis paketti. Ajattelitko lahjoittaa sen minulle nimeämispäivälahjana?”
Manu vilkaisi rumaa pakettia, joka oli yhä hänen mukanaan jostakin hänelle itselleen tuntemattomasta syystä.
”Miksi sinä laitoit tämän siihen. Mikset antanut korokkeen olla tyhjillään, olisit säästänyt aikaani.”
Nainen kohautti olkiaan. ”Minä vähän ajattelin, että saisit lohdutuspalkinnon, kun et saa tätä.” Hän väläytti kimmeltävää esinettä kädessään ja sujautti sen nopeasti pieneen pussiin, joka roikkui hänen vyöllään. Manu katseli ahnaasti pussia ja henkäisi:
”Minä voin yhä riistää sen sinulta.”
”Niin kai sinä voisit. Mutta eikö tuo kaunis paketti kelpaa sinulle? Minä itse en sitä oikeasti tarvinnut, mutta tuntuisi hölmöltä heittää se pois. Minä kun ostin sen.”
”Miksi ostit sellaisen.”
”Noh, tämä myyjä oli vähän epämääräinen olento.”
”Aha.”
”Jep jep. Hänelle tuntui olevan samantekevää, kenellä paketti on, kunhan se ei olisi jollakulla tietyllä, uskoisin. Tai sitten sain väärän kuvan.”
”En yhtään ihmettelisi, nainen. Sinä olet pirullinen olento.”
”Voi kiitoksia, olen otettu. Minäkään en oikein tarvinnut tätä, mutta kun halvalla sain, ajattelin, että mikäs siinä. Nyt haluan siitä eroon, koska en tarvitse sitä.”
”Järki”, Manu tokaisi ja hyökkäsi päin matoralaista. Tämä pinkaisi juoksuun niin vikkelään, että makuta mätkähti mahalleen maahan epäonnistuttuaan päälle karkauksessaan.
Ja ei kun perään. Nainen juoksi lujaa, mutta niin teki myös Manu, joka muutti ruumiinrakennettaan virtaviivaisemmaksi juoksemiseen. Siipikalvonsa hän piti varmuuden vuoksi. Matoraninkokoinen pieni mies ja häntä pakoon juokseva nainen saivat pian vahkit peräänsä, sillä nämä ilmestyivät risteyksessä kummaltakin puolelta heitä, ja ainut vapaa tie naiselle juosta oli eteenpäin. Tylsän jäiset, liukkaat käytävät näyttivät kaikki samalta, eikä Manu enää ollut varma, missä oli, mutta varas juoksi hänen edellään, ja siitä hän oli kiinnostunut. Kasa Keerahkeja rynnisti heidän perässään, ja katoilla hyppeli kymmeniä lisää. He olivat haluttua tavaraa. Dume ei varmaan pidä minusta tämän jälkeen, Manu järkeili. Ehkä pitäisi vaihtaa naama.
”Koeta pysyä perässä, kulti!” hänen edestään huudettiin. Makutaa alkoi hieman jo ärsyttää naisen käytös. Eiväthän he edes tunteneet toisiaan, eiväthän?
”Kuule typykkä, minä en edes tunne sinua!”
”Mitä, en kuule!”
”Äsh.”
Varas pääsi livahtamaan edestä kaartavien vahkien jalkojen välistä, kun nämä yrittivät saada Manun nalkkiin. Neuvokas makuta sulatti jäätä jalkojensa alta ja hautautui lumeen. Tämäpä fiksu veto, eiväthän ne lunta osaa kaivaa, hienoa Manu.
… Ajattelen itsekseni. Olenkohan tulossa hulluksi.
Yhtäkkiä Manuun tartuttiin ylhäältä käsin. Vahkit olivat saaneet hänet. Puristaen hölmöä pahvilaatikkoa Manu tuijotti Keerahkin ylpeisiin silmiin.
”Tuota, terve.”
Koneet eivät luonnollisesti puhuneet. Tämä, jonka kyydissä hän nyt oli, eikä kyyti ollut lainkaan mukava, raahasi häntä kohti Ko-Metrun keskusaukiota.
”Nyt olisi sellainen jumala koneesta paikallaan tähän kohtaan, tyypit”, Manu sanoi ja pälyili vangitsijoitaan kierosti. Ja nyt, koska se neiti piti minusta niin kovin, hän aiheuttaa jotain hämminkiä pelastaakseen minut, eiköstä.
Neiti ei ilmestynyt. Vahkit riistivät paketin Manun käsistä ja kytkivät hänet prototeräskahleisiin.
”Karzahnin karzahni…”
Manu mietti pakettia ja sen sisältö. Hän tajusi, että ehkei sitä olisi kannattanut muutenkaan heittää pois. Loppujen lopuksi se saattaisi olla Metru Nuille hyvinkin tuhoisa, vaikka kaunis toki olikin. Laatikko sen sijaan oli ruma. Tosi ruma. Epäesteettinen, ei voinut muuta sanoa. Päädyn tästä sitten Metru Nuin arkistoihin, olipa kiva reissu.
Paketti ei kuitenkaan päätynyt vahkien käsiin. Eikä Dumen käsiin. Varas myhäili viereisen talon katolla itsekseen.
”Näemme jälleen, Makuta Nui”, tämä kuiskasi kuin itselleen, lähetti lentosuukon ja laittoi pahvisen laatikon reppuun, jota kantoi selässään. Tumma matoralaishahmo katosi sitten kattojen taakse, ja juuri katseensa siihen suuntaan kääntänyt makuta ehti nähdä pirullisen naisen katoavan näköpiiristä.
”Tämähän ei jää tähän, minä kostan vielä.”
Sitten Manu muisti hauskat järjestelynsä.
”Vahkit!” Katseet kääntyivät makutaa kohti. ”Halusin vain sanoa, että tämä oli hauska ilta.” Raudoissakin ollessaan Manu kykeni painamaan nappulaa kellossaan – kyllä, rannekellossa; ei, vahkit eivät olleet ottaneet sitä pois. Se oli ollut virhe.
Turaga Dume ja muut suurimmassa Tiedon torneista olleet juoksivat kirkuen ulos, kun torni kaatui räjähdysten saattelemana kumoon kohti toista tornia. Samalla eräs punainen mökki Le-Metrussa posahti olemattomiin, ja Ta-Metrun satamassa kuoli tuntematon Matoran, jonka nimen virkavalta selvittäisi olevan Jünaţ Ukam. Mutta kaikista merkillisin asia oli, että Tiedon tornista mystisen taivaalta pudonneen jutun varastaja ei ollut varastanut kohdettaan, mutta oli silti jäänyt kiinni – eikä pitänyt lopputuloksesta.
Mystinen taivaalta pudonnut juttu teki pitkän matkan mystisen ruskean paketin kanssa pitkin meriä, kunnes kulkeutui… toisaalle. Toinen tarina, toinen kertoja. Menkää pois siitä, minä yritän istua tässä typerässä arkistohuoneessa, josta on yritetty tehdä selli, ja keksiä pakosuunnitelmaa. Vielä minä pakoon pääsen. Näette vielä. Seinistä ei ole vastusta Makuta Nuille!
”Rauhoitu nyt, hyvä mies”, tuhahti Makuta Icarax. Hänen puhuttelemansa ta-matoran laittoi kätensä puuskaan ja näytti erittäin närkästyneeltä. Icarax seisoi ikkunan edessä katselemassa Metru Nuin kaupunkia, joka levittäytyi hänen eteensä suurena ja mahtavana hänen tarkastellessaan tätä metropoliksi kasvanutta kaupunkia suuresta ikkunasta, joka vei melkoisen osan huoneen pyöreänä kaartuvan ulkoseinän alasta. He olivat Coliseumin suuren tornin eräässä kokouskammiossa; huoneessa oli kokouspöytä – matoranit istuivat sen ääressä varsin mukavilla tuoleilla – ja muutamia patsaita urheista toista sekä huonekasveja. Icarax ei juuri kasveista välittänyt, ja hänen puolestaan ne olisi saanut viedä poiskin. Pöydän ääressä istuva ta-matoran alkoi naputella pöytää sormillaan kärsimättömästi. Hänen vieressään istuskeli jokaisen muunkin metrun edustaja, ja toisella puolella pöytää istui kaapuihin pukeutunutta väkeä.
”Mikä teidän ongelmanne nyt on?” murahti yhä ikkunasta alas kaupunkiin tähyilevä Icarax saaden ta-matoranin vieressä istuvan le-matoranin hätkähtämään. ”Mistä kanohi nyt puristaa, matoranit? Miksi te tarvitsette makutan sovittelemaan typeriä riitojanne?”
”Me…” ta-matoran änkytti. Hän ei ollut saada sanaa suustaan makutan halveksuvan puheenvuoron jälkeen. Hänen onnekseen hänen komatoralainen kumppaninsa otti ohjat käsiinsä ja lausui:
”Nämä matoralaiset tässä pöydän toisella puolella edustavat jumalanpilkkaajia! He kieltävät Mata Nuin!”
Icaraxilla oli varsin kulmikas punainen haarniska. Hänen jalkaterissään oli prototeräksiset piikit, ja ta-matoran ajatteli, että makutan potku hänen mahassaan saattaisi sattua. Ihan satunnainen ajatus. Makutalla oli myös yllään musta viitta, joka sopi hyvin yhteen hänen rintakehässään oleviin mustiin teräviin kuvioihin, jotka muistuttivat matoranin mielestä jonkinlaista lepakkoa. Nyt niitä ei näkynyt, koska Icarax seisoi selin heihin. Tämän kasvoilla oli suuri Haaskansyömisen naamio, kanohi, joka antoi kylmiä väreitä useimmille huoneessa oleville matoraneille.
”Ahaa, eli uskonsotaako minä tulin teidän puolestanne käymään?” Icarax sanoi ja kääntyi keskustelukumppaneitaan päin.
”Anteeksi, jos nyt vain sallitte”, sanoi mustaan kaapuun verhoutunut nainen, joka kantoi kasvoillaan suurta kanohi Shelekiä, Hiljaisuuden naamiota, ”mutta meillä ei ole mitään heitä tai heidän Mata Nuitaan vastaan. Me vain haluamme elää rauhallista elämäämme muiden tavoin ja harrastaa omaa kulttuuriamme aina silloin tällöin. Onko se liikaa vaadittu?”
”Aivan niin, onko se liikaa, Kohror?” Icarax tivasi ta-matoranilta, joka näytti nyt hieman ärsyyntyneeltä.
”Me olemme saaneet heidän tekemisistään tarpeeksemme!” Kohror töksäytti. ”Me emme halua tuollaisia ihmeen silmänpalvojia joukkoomme.”
”Hölmö”, makuta naurahti. ”Hölmö ja hölmön kannattajat, jotka yrittävät kylvää eriarvoisuutta yhteiskuntaansa.”
Makuta polvistui matoranien tasolle, jolloin hänen kasvonsa lähes koskettivat Kohrorin kasvoja, ja tuijotti tätä suoraan silmiin. Makutan punamusta naamio, jonka alareunasta haarautuvat piikkimäiset haarat muistuttivat torahampaita, näytti entistä kammottavammalta läheltä katsottuna.
”Periaatteessa minä pidän kaikkia teidän hölmöjä mielipiteitänne yhtä surkeina – minä olen nähnyt totuuden, mutta te uskotte, mitä haluatte. Kaipa minun on ratkaistava tämä tapaus jokseenkin demokraattisesti.”
”Miten tämä ratkaistaisiin demokraattisesti, jos minun on lupa kysyä?” vastapuolen mustakaapuinen nainen uteli.
”Sinulla ei ole lupa kysyä”, Icarax tokaisi kylmästi. ”Kuka edes olet, nainen?”
”Minun nimelläni ei varsinaisesti ole merkitystä”, nainen lausui mysteerillisesti.
”Ette te saa Pyhästä Äidistä irti tuon enempää”, sanoi naisen vieressä istuva ko-matoran, mustaan kaapuun verhoutunut hänkin. Hänen kasvoillaan oli valkea jalo Kakama, jonka poikki kulki kolme hopeista raitaa. ”Yrittäkää ymmärtää, herra Makuta.”
”Väliäkö tuolla”, Icarax tiuskaisi. ”Väliä on vain sillä, että jos te ette osaa elää valtaväestön kanssa, lienee parempi, ettette elä sen kanssa.”
”Mutta…” aloitti äsken puhuneen ko-matoranin vieressä istuva nuori ta-matoran. ”Miksi.”
Icarax kohotti kulmaansa. ”Miksikö.”
Ta-matoran nyökkäsi varovasti.
”Minäpä kerron, miksi”, Icarax sanoi ja lähti saapastelemaan kohti häntä.
”Täällä asuu suurimmaksi osaksi vain teitä, matoralaisia. Teidän pitäisi elää keskenänne. Teillä on periaatteessa vapaus uskoa, mihin te ikinä haluatte, mutta demokratia ei valitettavasti aina suosi vähemmistöjä. Minut kutsuttiin tänne, koska te kuulemani mukaan aioitte järjestää tiedon tornien räjäytyksen nimeämispäivänä. Sitä minä en voi suvaita, jollekulle meistä tulisi paljon ylimääräistä työtä, ja todennäköisesti juuri minulle. Ja kaipa meidän hommamme on estää terrorismiakin tai jotakin vastaavaa.”
”Me emme tahdo pahaa”, huokaisi Pyhä Äiti tuskin kuuluvasti. Emmekö, ajatteli makutan kyseenalaistanut ta-matoran. Pyhä Äiti lämäisi häntä hienovaraisesti kenenkään huomaamatta.
”Ette tahdo pahaa!” Icarax huudahti ja ryhtyi hohottamaan suureen ääneen. ”Tiedon tornien räjäyttäminen tästä vielä puuttuisikin, ja te tahdotte vain hyvyyttä maailmaan.”
”Myönnän, etteivät kaikki meistä ole ehkä yhtä rauhantahtoisia”, Mestari sanoi, ”mutta minä vakuutan teille, että saamme äärimmäisyyksiin menevät jäsenemme kuriin. Heistä ei ole oleva vaaraa Metru Nuille.”
”Minä haluaisin uskoa teitä, hyvä rouva”, Icarax sanoi ja levitti kätensä kuin haluaisi syleillä jotakuta, ”mutta jostain syystä minä en kykene. Olen nähnyt tällaista ennenkin, Xialla. Siellä oli paljon kaikenlaisia ääriryhmiä.”
”Me emme ole ääriryhmä, hyvä Makuta”, Mestari vaikersi hieroen silmiään.
”Kyllä he ovat!” karjaisi Kohror osoittaen sormellaan Mestaria.
”Täytyy pikatoimia, ettei tilanne pulaikäväksi muutu”, vahvisti le-metrun vanhin ja lisäsi vielä: ”Heistä pahaonneakin tulee.”
Mestarin vieressä istuva ta-matoran sai ilmeisesti tarpeekseen ja hyökkäsi kohti le-matorania kohti.
”Bartax, ei!” kirkaisi Mestari, mutta liian myöhään: nuori matoran oli jo paiskannut lemetrulaisten johtajan maahan. Metru Nuin edustajat nousivat pikaisesti seisomaan ja katselivat kauhistuneena, kun Bartax hyökkäsi maassa makaavan kimppuun. Myös toisella puolella pöytää oli noustu seisomaan ja kauhistelemaan, mitä yksi heistä saattoikaan tehdä heidän asemalleen.
Kuului terävä poksahdus, ja Bartax lensi irti uhristaan. Hänen seuraava havaintonsa oli, kun raivostuneen näköinen Icarax tarttui hänen kaapunsa rinnuksista ja nosti hänet ilmaan.
”Minä”, hän murahti, ”olen nähnyt tarpeeksi.”
”Ei!” Mestari voihkaisi. ”Pyydän, häntä rangaistaan. Älkää tehkö vääriä johtopäätöksiä yksittäistapauksesta!”
Icarax nauroi ja paiskasi Bartaxin päin ovea, joka avautui apposen ammolleen ta-matoranin osuessa siihen.
”Valitan, Pyhä Äiti, mutta minä en enää usko, että tästä voidaan päästä sopimalla.”
Kohror myhäili itsekseen muiden Metru Nuin edustajien vierellä, ja le-matoran istui lattialla hieroen kurkkuaan, jota Bartax oli kuristanut hetki sitten.
Icarax napsautti sormiaan, jolloin käytävästä astui sisään pelottavan näköinen olento – olento, joka muistutti matelijaa; sen selässä oli teräviä hopeaisia piikkejä, ja silmät hohtivat kammottavina. Jokainen matoran perääntyi sen nähdessään ainakin metrin verran taemmas. Olento oli yhtä pitkä kuin makuta itse ja sen sinertävä ruumis näytti kovalta, kuin hyönteisen ulkoinen tukiranka, ja se piteli kädessään jonkinlaista kaksiteräistä asetta. Se sähisi pelottavasti ja nosti Bartaxin maasta vapaalla kädellään.
”Tätä olentoa me makutat kutsumme rahkshiksi”, Icarax esitteli ja käveli oven luokse viitta hulmuten. ”Nyt”, hän alkoi ohjeistaa rahkshiaan, ”vie tämä matoran merelle ja hukuta hänet pohjaan asti. Varmista, että hän pysyy siellä.”
Rahkshi sähisi jälleen ja perääntyi käytävään.
”Ei, minä pyydän”, Mestari sanoi voimattomasti, mutta makuta heilautti kämmentään hänen suuntaansa välinpitämättömästi.
”Te loput menette tyrmään”, hän sanoi vailla julmuutta äänessään. ”Olen pahoillani.”
Metru Nuin johtajat hurrasivat kovaan ääneen, niin kovaan, että Icaraxin teki mieli lyödä heitä.
”Minä poistun nyt. Hoitakaa itse vankinne, matoralaiset.”
Niine hyvineen makuta poistui käytävään, johon rahkshi oli hetki sitten kaikonnut.
Rahkshi lensi. Bartax roikkui sen kourasta epätoivoisena tuijottaen loittonevaa Metru Nuin kaupunkia. Hänen teki mieli itkeä, mutta hän ei itkenyt. Hän ei itkisi. Mihin Ath oli hänet saattanut? Hukkumaan Hopeisen meren pohjaan. Veden pinta ei ollut jäässä, kuten entisinä aikoina. Varsinkin Ta-Metrun läheisyydessä se oli tätä nykyä sula vuoden ympäri, mutta myös Po-Metrun, jonka läpi he olivat lentäneet juuri, rannikko oli sula.
Rahkshi katsoi ilmeisesti olevansa tarpeeksi kaukana merellä ja päätti pudottaa Bartaxin veteen. Tämä kiljaisi hieman ja upposi. Matoran kykeni uimaan pintaan ja haukkasi happea pärskien paniikin vallassa. Rahkshi leijaili hänen yllään ilmeisesti miettien, oliko ta-matoranien tarkoitus osata uida, ja osoitti sitten aseensa häntä kohti sähisten korviasärkevästi. Hän tunsi yhtäkkiä itsensä todella raskaaksi, aivan kuin hänen painonsa olisi kymmenkertaistunut – ja vaikutus oli sen mukainen: hän painui vedenpinnan alle. Sitä ei käynyt kiistäminen, häneen kohdistuva painovoima oli juuri kasvanut, ja hän upposi kuin kivi. Rahkshia ei enää näkynyt, näkyi vain veden mustuutta. Hän upposi. Upposi Hopeiseen mereen.
Seuraava havainto. Hänen keuhkonsa rutistuivat kasaan. Oli pakko vetää henkeä. Ja yskiä. Ja hän yski. Vesi poistui keuhkoista hitaasti mutta varmasti.
”Elät”, sanoi ääni jostain hänen takaansa. ”Hyvä asia.”
”Splöörgggh kuka”, Bartax kähisi ja oksensi lattialle. Hän yritti avata silmänsä, muttei nähnyt mitään, sillä valo oli niin kirkas.
”Minun nimelläni et tee mitään. Kutsu minua vaikka Pelastajaksi.”
Ääni kuului selväsi naiselle, ja Barax pystyi tekemään päätelmän, että hänen pelastajansa oli veden toa. Hän sai kierähdettyä kyljelleen ja kohdistettua katseensa johonkin. He olivat jonkinlaisessa aluksessa, joka oli varsin hyvin valaistu, mutta toki hänen silmänsä olivat yliherkät juuri nyt. Hän oli lähes hukkunut. Nyt hän näki sumeilla silmillään veden toan tutkimassa jonkinlaista arkkua.
”Mikäs se?” Bartax yskäisi heikosti.
”Tämä löytyi vierestäsi meren pohjasta. Tutkin paraikaa”, toa vastasi.
Sellin ovi avautui.
”Ulos”, sanoi epäystävällisen vartijamatoranin ääni, ja Mestari kannattajineen kapusi ulos niljaisen sellin ovesta.
”Metru Nuin arkistoissa voisi olla puhtaampiakin säilöjä vangeille”, Mestari totesi kylmästi vartijalle astuessaan ulos. Heidän pelastajansa seisoi pitkänhuiskeana heidän edessään vanginvartijan vierellä.
”Mööh, siivoa itse sotkut, jos et pidä”, vartija tuhisi, jolloin pitkä hahmo läimäisi häntä päähän niin, että hän kaatui mahalleen maahan.
”Olen pahoillani sattuneesta”, varjojen peittämä hahmo sanoi. ”Icaraxia ei olisi alun pitäenkään pitänyt lähettää selvittämään matoranien välisiä eripuraisuuksia.”
”Ja te olette, arvon pelastajamme?” kysyi eräs athisti kohteliaasti.
”Olen Makuta Miserix, Makutain veljeskunnan johtaja”, hahmo vastasi. ”Valitettavasti minä en voi enää mitään sille, että teidän ei ole turvallista asustaa tässä kaupungissa. On parasta, että lähdette.”
Mestari nyökkäsi. Käytävissä hädin tuskin näki eteensä, kun Miserix kannusti matoralaisia kipittämään eteenpäin pitkin arkistoja.
”Propagandistit ovat tehneet työnsä”, makuta jatkoi. ”Asiaa ei voi auttaa.”
”Ymmärrän yskän”, Mestari sanoi ja huokaisi. ”Valitettavasti suurin menetyksemme tänään oli kyvykäs nuori Bartax, jonka Makuta Icarax käski heittää Hopeisen meren pohjaan.”
”Pahoittelen”, Miserix sanoi ääni vailla myötätuntoa. ”En pidä siitä, että asioita ei hoideta kunnolla. Icarax sopii paljon paremmin sellaisille tehtäville kuin Xian reissu, joka hänellä ja parilla muulla veljeskuntamme jäsenellä oli ennen tätä tapausta.”
”Me poistumme tästä kaupungista emmekä katso taaksemme”, Pyhä Äiti sanoi vavahtelevalla äänellä ja oli kompastua pimeässä käytävässä. He eivät katsoneet taakseen. Käytävät jäivät, ja valo odotti.
”Pahvilaatikko.”
Helryxin ääni oli epäuskoinen. ”Siellä oli pahvilaatikko.”
He – veden toa ja hänen hopeahaarniskainen alaisensa – olivat aluksen ohjaamossa, joka oli pieni ja tunkkainen. Metallinharmaat seinät näyttivät tylsiltä, ja koko ohjaamon pyöreä muoto olisi saanut aikaan illuusion metallipallon sisällä oleskelusta, ellei ohjaamon ikkuna olisi luonut sievää merenpohjanäkymää. Hopeahaarniskainen oli varustautunut useilla teräaseilla, jotka näkyivät selkeästi hänen haarniskastaan. Hänen hopeainen naamionsa näytti aina hieman äkäiseltä.
”Pahvilaatikko”, Hydräxon toisti monotonisesti ja tuijotti Helryxin kädessään pitämää pahvista, ruskeaa laatikkoa, joka oli kärsinyt jonkin verran pitkää merenpohjaista elämäänsä metalliarkussa. ”Eikä mitään muuta?”
”No oli siellä hammasharja ja… jotain, mistä en ehkä puhu enempää.”
”Selvä.”
”No mitä me teemme sille?”
”Heitämme takaisin merenpohjaan?”
”Minusta tuntuu, että se on tärkeämpi kuin merenpohjan ansaitseva typerä pahvilaatikko.”
”No, se on pahvilaatikko.”
”Tiedän.”
”…”
”Anteeksi?” kysyi ääni ohjaamon ovelta. Ta-matoran oli päässyt ylös. Helryx kääntyi hänen puoleensa ja tokaisi: ”Me viemme sinut pintaan. Saat selvitä yksinäsi Metru Nuin satamasta.”
”Minuthan lähes tapettiin Metru Nuissa”, Bartax kauhisteli. Helryx kohotti kulmaansa.
”Ehkäpä, mutta ehkäpä myös löydät ystäväsi sieltä.”
”Oletteko te tarkkailleet meitä?”
”Emme kovin pitkään.”
Bartax ei pitänyt kuulemastaan. ”Keitä te edes olette?”
”Sitä sinä et voi saada tietää”, Hydraxon tuhahti. ”Olemme muuten jo pinnalla.”
”Hienoa”, veden toa sanoi. ”Sinä jäät kyydistä tässä, tamatoralainen.”
Bartax ei osannut sanoa enää mitään. Hänet johdateltiin uloskäynnille, ja ovi avattiin.
”Pidä huolta, ystävä”, Helryx sanoi ennen kuin tuuppasi Bartaxin laiturille. Tämä ehti juuri ja juuri nähdä, kuinka ovi sulkeutui ja aluksen kansi upposi veteen.
Järkyttyneen näköinen nuori ta-matoran jätettiin yksin laiturille, josta hänet myöhemmin poimisivat hänen omat kanssauskovaisensa.
”Ja mitä teemme tälle pahvilaatikolle”, Helryx kysyi yhtä hieman hämmentyneenä. Hydraxon kohautti olkiaan.
”Ehkä me hankkiudumme eroon siitä? Pitäisikö ensin kuitenkin katsoa sen sisään?”
”Mahdollisesti. Minä en kyllä yhtään osaa arvioida, mitä siellä on.”
”Älä katso. Anna olla.”
”Voit olla oikeassa. Jospa hankkiudumme eroon siitä.”
Mata Nuin ritarikunnan sukellusalus suuntasi kohti avarampia vesiä jättäen Metru Nuin taakseen ja etsin uusia selkkauksia, joihin puuttua, uusia heikkoja ja avuttomia, joita puolustaa, uusia pahoja suunnitelmia, joita tuhota.
”Ath heidän kanssaan”, sanoi nuori Bartax katsellessaan laiturilla istuessaan laskevaa aurinkoa. Oli nimeämispäivän aatto.
Suuren kammion keskellä sykkivän orgaanisen moottorin läpitunkeva sykähtely syöksi kymmeniä, ehkä satoja litroja tunnistamattomia mustia nesteitä valtaviin johto-, kaapeli- ja suonirykelmiin, jotka jatkoivat nesteiden matkaa kaikkialle valtavaan ilmalaivaan. Syke oli vastenmielisen märkää ja litisevää ja kaikui ympäri kammion. Juuri nyt kukaan kammion senhetkisistä hahmoista ei kuitenkaan edes huomannut sitä. Kattoon repeytyneen aukon reunoista putosi yhä mustaa pölyä, laastia ja savua, joka muodosti suuren pilven kammion keskelle. Se peitti alleen valtavan sydämen lisäksi myös hahmon, joka oli tullut aukosta.
Pieni, musta siluetti liikuskeli savun keskellä. Sen pienikokoisten mutta vantterien jalkojen juuressa lojui mustaakin mustempia, pitkulaisia käsiä ja jalkoja, jotka eivät liikkuneet. Kun savu alkoi hälventyä, Abzumo näki, että hahmo seisoi liikkumattoman Mustan insinöörin päällä.
Savusta hehkui kaksi punaista silmää.
Makuta Abzumon katseessa ei ollut enää tilanteen hallintaa. Hän ei tunnistanut hahmoa. Hirviömäinen makuta huomasi haluamattaan puristavansa kämmenpohjaansa polttavaa Nimdan sirua entistä tiukemmin.
”Kuka?” makuta rääkäisi hahmolle, joka piiloutui mustaan kaapuun. ”Näytä itsesi!”
”Etenkään sinunlaisesi saatanallinen peto ei ansaitse tietää nimeäni”, Oraakkeli sanoi. Kertaakaan soturimunkki ei korottanut ääntään, vaikka sen suusta tulevat sanat olivat kuin heittoveitsiä, jotka repäisivät reikiä Abzumon turvallisuudentunteeseen. ”Mutta haluan sinun muistavan, makuta. Kun sielusi palaa ikiaikaisesti Atheonin Ahjossa, haluan sinun muistavan ääneni.”
Kaksi valkoista kättä tuli esiin kaavun alta. Ne laskivat mustan kaavun hupun.
Ehkä koko huoneen vanhin asia, hallansininen, mutta tulipunaisin ja tunnistamattomin kirjainmerkein kaunistettu kanohi Pakari tuijotti jäisellä katseella Makuta Abzumon hirviömäiseen Avsaan.
”Ssssssinä”, Abzumo sanoi naurahtaen kolkosti, ja käärmemäisille kasvoille muodostui vihje hymystä. ”Olen kuullut sssssinusta. Ne kutsuvat sssssinua Oraakkeliksi, eikö niin?”
”Olet kuullut oikein, makuta”, Oraakkeli vastasi kohteliaasti.
Troopperi näytti hämmästyneeltä. Vaikka tulija oli vain matoran, sen olemus huokui silti arvokkuutta ja voimaa. Toa yhdisti Oraakkelin heti soturimunkkeihin. Näytti siltä, että he eivät olleet yksin pelastustehtävällään. Tai no, olihan tuolla sairaalla makutalla vankina peräti jokin korkea-arvoinen ath-uskonnon johtohenkilö. Tai niin hän oli Matorolta kuullut. Mistään Oraakkelista Matoro ei kuitenkaan ollut kertonut mitään.
”Pitäisikö meidän toimia”, Hai kuiskasi Matorolle. Suuri kammio tuntui imevän ääntä tehokkaasti, ja Abzumo oli edelleenkin melko pitkällä kuilun toisella puolella.
”Suunnitelmista ei ole hyötyä”, Jään Toa kuiskasi takaisin. ”Tuo lukee ajatuksemme.”
Juuri sillä hetkellä Abzumo oli tosin liian keskittynyt odottamattomaan vieraaseensa kiinnittääkseen huomionsa toiin. Matoro oli huojentunut Oraakkelin saapumisesta, vaikkei tosiaankaan osannut odottaa sitä. Mikä muu kuin Kohtalo itse olisi voinut aiheuttaa näin hyvän ajoituksen?
”Mitä me teemme? Eikö meidän kannattaisi kiertää kuilu tuon oven luo, kun tuo makuta on keskittynyt muuhun?” Blosz kysyi. Matoroa alkoi ärsyttää johtajan rooli. Hän ei ollut johtajatyyppiä, hän ei halunnut ottaa vastuuta kuin itsestään.
”En tiedä”, Matoro sanoi epävarmasti. ”Mutta mennään. Hitaasti. Haumiehet, pitäkää suojakenttänne laukaisuvalmiina”, Toa jatkoi. Matoro yritti saada naamionsa toimimaan. Kaikki mahdollinen mielensuojaus olisi hyödyksi.
Kuilun toisella puolella kaksi hahmoa tuijotti toisiaan. Abzumo asteli hitaasti ko-matoralaista soturimunkkia kohti.
”Tulit hakemaan elämässsi naista, etkö tullutkin”, Abzumo sanoi pilkkaavalla äänensävyllä. Ensimmäistä kertaa Oraakkeli värähti hieman. ”Typerä nainen. Hän on puhunut ssssinusta.”
Oraakkeli oli täysin hiljaa. Abzumo nauroi. ”Taidan olla oikeassa. Rakkausss… se on niin kaunis assssia.”
”Et taida ymmärtää, makuta”, Oraakkeli sanoi pudistaen päätään. ”Kyllä, hän on tärkeintä, mitä minulle on tapahtunut. Kyllä, olen valmis kuolemaan hänen puolestaan milloin vain. Ei, et tule ikinä ymmärtämään, mitä välillämme on. Et koskaan voisi.”
Abzumon käkätys oli kolkkoa kuin Arkkienkelin rautaketjujen äänetön kalina. ”Näen pienen ssssielusi läpi! Näen kaikki salaisimmatkin haaveesi ja unelmasi! Näen, että olet pieni, pieni ja ssssäälittävä!”
Makutan terävähampainen hymy leveni niin laajaksi, että sen kasvot meinasivat loppua kesken. Pimeyden herran teräväkynsinen oikea käsi nousi. Nyrkki puristui Nimda Epsilonin ympärille, mutta ei koskaan voinut piilottaa sisälleen sen kosmista sinihehkua, joka näytti läpäisevän jopa Abzumon nyrkin. Tai ehkä se vain tuntui siltä.
Sirun sisällensä piilottama nyrkki tärisi holtittomasti. Oraakkelista tuntui, että Abzumo ei itse huomannut sitä. Makutan silmien mielipuolinen tyhjä katse oli nauliutunut Oraakkeliin.
Nimdan terävä reuna painautui Abzumon nyrkkiä vasten. Verta valui makutan kämmentä pitkin ja tippui kammion lattialle, mutta Abzumo ei välittänyt.
”Mikä ssssinä luulet olevassi, ko-matoran?” Abzumo karjui.
Oraakkeli oli hetken hiljaa. Matoranin hengitys oli pysähtynyt tai hiljentynyt. Sen punaisten silmien katse ei värähtänytkään, vaikka Nimdan sinihohteen katseleminen liian pitkään sattui.
”Sinä et näe mitään. Sinulla on mielen silmä, mutta olet sokea.”
Abzumo naurahti kolkosti. Sitä kesti sekunti. Sen jälkeen hän huusi tuskasta.
Purppuraisen ja mustan tyrannin huuto kasvoi kasvamistaan. Ääni repi tiensä jokaisen huoneessaolijan painajaisiin. Huuto oli samanaikaisesti inhimillinen ja epäinhimillinen, ja oli vuosisatoja siitä kun kukaan oli viimeksi koskaan kuullut samanlaista. Se oli Makutan tuskaa.
Abzumon silmät hehkuivat punaisempina kuin koskaan. Jotain vaaleaa hohti olennon kasvoilla saaden hirviömäisen olennon silmät kiehumaan – kirjaimellisesti. Höyryä pursusi Abzumon kasvoilta, kun pimeyden herra raapi pakkoliikkeisesti vapisten vapaan kätensä miekkamaisilla kynsillä kasvojaan verille. Näky olisi ollut kauhistuttava, jos olisi ollut kyse kenestä tahansa muusta. Se oli kauhistuttava tällaisenaankin.
Matoro, Troopperi, Bloszar ja Hai katselivat ihmeissään. Kukaan heistä ei ollut nähnyt, mitä soturimunkki oli tehnyt saadakseen makutan huutamaan. Sitten he näkivät kullanhohtoisen pölyn, joka kiehui makutan kasvoilla ja leijaili hitaasti ilmassa tämän ympärillä. Oraakkeli oli heittänyt sen Makuta Abzumon kasvoille.
”Sinä et todellakaan näe mitään”, soturimunkki sanoi kuuluvasti. ”Toivottavasti nautit jauhetusta valokivestä kasvoillasi.”
”SSSSSSIIIINÄÄÄÄ”, Abzumo kiljui ja huitoi ilmaa tuskissaan astellessaan verkkaisesti kohti Oraakkelia. ”Revin sinut kappaleiksi niin hitaasti, että ehdit tuntea sen! Syötän jäänteesi rakkaalle ’Mestarillesi’. Sulatan jääsi, pikku ko-matoran!”
”Olet katsonut koko ajan väärään suuntaan”, Oraakkeli sanoi ovelasti. ”Ja etkö ymmärrä? Etkö tosiaan ymmärrä?”
Silloin Oraakkeli tarttui kaksin käsiin mustaan kaapuunsa ja heitti sen sivuun. Ilman halki leijuva yönmusta kangas tuntui lentävän kuin hidastetusti.
Alta paljastui vanha valkoinen ruumis, joka oli täynnä arpia. Polttorautojen muotoiset kammottavat jäljet näkyivät vain vaivoin Oraakkelin valkoisesta ihosta, joka oli kuitenkin maalattu täyteen samaa punaista rukoustekstiä kuin hänen naamionsakin. Lisäksi hieman soturimunkin nyrkkien yläpuolella, tämän käsivarsien päässä oli koko käsivarren ympäri kiertävät, pyöreät arvet kuin muistuttamassa kahleista, jotka olivat ennen kiertyneet ranteiden ympärille.
Vanhat valkoiset kämmenet aukenivat.
”Minä en ole ko-matoran, makuta. Sinun pitäisi tietää se. Sinun lajisihan meidät yritti tappaa.”
Sillä hetkellä matoranin valkoinen iho alkoi hehkua. Se hehkui samanaikaisesti spektrin kaikissa väreissä kuin aamuaurinko, jonka valo pisti silmään jääkiteen läpi.
Sitten soturimunkki muuttui mustemmaksi kuin yksikään onu-matoran. Mustemmaksi kuin kuunpimennys.
Nyt Oraakkelin näkeminen kammiossa oli entistä vaikeampaa. Etenkin, jos silmät olivat täynnä polttavaa valokiveä.
”Kyky lukea ajatuksiasi ei ole ainoa siunaus… tai kirous, jonka isä Ath minulle antoi.”
”Av-matoran…” Abzumo sanoi. Äänensävystä päätellen hän käytti sitä kuin kirosanana.
Raivokkaasti karjahtaen Abzumo nosti kätensä ja vapautti siinä hehkuvan sirun voiman. Telekineettinen mahti repi metallia suikaleiksi tavalla, joka sai sen näyttämään pehmeältä kuin voi.
Tämä olisi ollut huomattavasti tehokkaampaa, jos Oraakkeli ei olisi ollut laukaisuhetkellä jo Abzumon takana.
”Yritä uudelleen”, vanhan miehen matala ääni sanoi.
Kohtalo tuntui suosivan bioklaanilaisia. He olivat nyt etenemässä juoksun ja hiippailun välimaastossa kuilun toista reunaa. Vankiosaston teräsovi näytti jykevältä, mutta toat eivät epäilleet hetkeäkään sen kykyä estää heitä.
Jään sotilas, vanhan äänen kaiku kuului Matoron mielessä. Aikaa ei ole. Tee siirtosi. Toa yllättyi positiivisesti kontaktinotosta.
Hieno ajoitus, Matoro vastasi hieman tottumattomana mielensisäiseen viestintään. Menemme pelastamaan vangit sillä välin kun leikit sen kanssa.
Atheonin piru on tuskissaan ja puolisokea, mutta valppaana, Oraakkeli sanoi. Hän tulee huomaamaan teidät. Olkaa nopeita.
En pelkää sitä sokeana, Matoro vastasi. Pidä yllä harhautusta, menemme nyt.
Käytävä on täynnä vartijoita. Pysykää hengissä.
No mitähän me olemme tehneet tähänkin asti, Matoro hymähti.
Abzumo harhaili ympäriinsä ja karjui kirouksiaan. Makuta näytti täysin tietämättömältä toien aikeista, ja kohdisti kaiken huomionsa Oraakkelin löytämiseen. Ketjusalamoita ja muita enemmän tai vähemmän kontrolloituja makuta-voimia lenteli ympäri kammiota.
Ovelle saavuttuaan Troopperi veti esiin miekkansa ja alkoi kuumentaa sitä hehkuvaksi. Makutan lämpönäkö ei ilmeisesti pitänyt siitä, sillä joukko varjosalamoita iskeytyi kohti ovea. Tulen Toan Hau aktivoitui juuri oikeaan aikaan suojellen toia iskulta.
”Hitto, se huomasi meidät”, Hai valitti. ”Leikatkaa jo se pirun ovi.”
”Hei, se suunnistaa lämpönäöllään nyt”, Bloszar muistutti. ”Voin häritä sitä.”
Abzumo karjui jotain epämääräistä toista. Makuta näytti olevan sokean raivon vallassa.
Samalla kun Troopperi iski miekkansa panssarioven reunoihin. Tulikuuma ase leikkasi paksua metallia tehokkaasti. Samalla Blosz ampui lukuisiin eri suuntiin tulipalloja ja toan muotoisia tulisia hahmoja. Ne sekoittaisivat kenen tahansa lämpönäöllä suunnistavan pään.
Kun metalliovi kalahti maahan, sisältä ammuttiin välittömästi keskitys mustia ammuksia. Troopperi ei ehtinyt käynnistää suojakenttäänsä ajoissa, ja syöksyi kovaa selkä edellä maahan. Hai ampui nopeasti aallon vettä käytävään ja syöksyi Trooperin luo. Kymmenet käytävässä odottaneet insinöörit syöksyivät tunkeutujia kohti. Ilma haisi kuolemalta.
”Miten me menimme näin yksinkertaiseen ansaan” Matoro sanoi puoliksi itsekseen. ”Hyvä me.” Hän veti ionikatanansa esiin ja sytytti sen vaaleanvihreänä hehkuvan terän. Sitten hän kutsui elementaalivoimiaan ja loi katkenneen kätensä tilalle pitkän, jäisen terän. Sitten hän syöksyi mustien olentojen joukkoon Bloszarin kanssa vimmalla, jota hän ei ollut kokenut pitkään aikaan. Vain nämä ääliöt olivat heidän ja vankien välissä. Mikään ei voisi mennä pieleen, ei mikään.
Troopperi piteli rintaansa. Hänen kasvonsa näyttivät erittäin tuskaisilta, ja toa teki kaikkensa ollakseen huutamasta kivusta. Hänen rintapanssariinsa oli syöpynyt suuri aukko Mustan Insinöörin ammuksesta. Nyt musta alue levisi ja tuhosi hänen haarniskaansa.
Hai kumartui toverinsa ylle ja yritti miettiä mitä tehdä. Ammukset olivat samoja, joita oli ammuttu Ilmaraptoriin, mutta se tieto ei auttanut häntä yhtään. Toa yritti käyttää veden elementin mukana tuomaa parantavaa voimaa, mutta se ei näyttänyt kuin hidastavan syöpymistä. Eikä keskittymistä erityisesti helpottanut se, että aivan toan selän takana oli täysi taistelu ja hullu makuta saattaisi hyökätä heidän kimppuunsa hetkenä minä hyvänsä.
Ionikatana katkaisi mustan olennon pään. Jäinen terä lävisti takaa hyökkäävän rintakehän. Väistöliike, hyppy ja saksipotku yhtä naamaan.
”Ette olekaan enää niin kovia, kun en pelkää teitä”, Matoro hihkui. Vähän matkan päässä Bloszar iski insinöörejä mustaksi mössöksi lattialle. Hän oli juuri syöksymässä viimeisten olentojen läpi, kun kuuli Hain huutavan häntä.
Matoro näki sivusilmällään Bloszarin syöksyvän haavoittuneen Troopperin luo. Parien viimeisten insinöörien takana näkyi kaksi mustaa olentoa juoksemassa poispäin. Ne kantoivat jotakin matoranin näköistä olentoa.
Matoro viimeisteli nopeilla sivalluksilla viimeiset insinöörit ja syöksyi kovaa kohti kahta pakenijaa. Toinen yritti ampua toaa tykillä, jonka muodosti kädestään, mutta Matoron luoma jääseinä torjui ammuksen. Pian toa liukui maata vasten ja taklasi jälkimmäisen insinöörin. Hän ampui kaatuneeseen olentoon jäätä ja hyökkäsi toisen kimppuun. Se torjui Matoron ensimmäisen iskun käsimiekallaan, mutta jääterän pisto osui sitä käteen. Olento menetti päänsä sekuntia myöhemmin.
Jään toa syöksyi maassa makaavan olennon luo. Hän tunnisti sen athistien Pyhäksi Äidiksi.
”Haloo? Mestari? Oletteko tajuissanne?” hän huhuili. Toa ilahtui, kun sydänkivi välähti palamaan himmeää valoa. Matoran ei kuitenkaan vastannut mitään. Hän mietti hetken. Häntä ei voisi jättää tähän käytävälle, mutta toisaalta lähemmäs sydäntä vieminen ei olisi sekään kovin älykästä.
Toa päätti valita kahdesta vähemmän epäviisaan vaihtoehdon ja otti yllättävän kevyen matoranin harteilleen.
”En ole nähnyt tällaista ennen”, Bloszar kommentoi toverinsa vakavalta näyttävää haavaa. ”Enkä minä”, juuri paikalle ilmaantunut Matoro sanoi. Pyhä Äiti makasi käytävän reunassa lähellä toa-joukkoa. Troopperin ilmeestä päätellen hän ei edes kuunnellut. Toan erotti tajuissaan olevaksi vain jatkuvasta kiemurtelusta.
”Matoro, sinulla on parannuskivi”, Hai muistutti. Jään toa tunsi itsensä tyhmäksi.
”Ai niinpäs onkin. Hei, menkää te kaksi ja pelastakaa heidät. Minä yritän hoitaa Troon”, Matoro käskytti.
”Selvä”, Hai kuittasi. Hetkessä kaksikko lähti syöksymään käytävään navigoiden Bloszarin kartalla.
Matoro kanavoi elementtivoimaansa siniseen kiveen, jossa se muuttui parantavaksi energiaksi. Siniset säteet kiemurtelivat Troopperin haavan ympärillä korjaten kudosta tuskin lainkaan. Matoro lisäsi käyttämäänsä energiamäärää, mutta parantaminen oli silti todella hidasta.
”Kiinnitän tämän kiveni sinun panssariisi. Ok? Kyllä sinä tästä selviät. Lupaan sen”, jään toa sanoi. Tulen toa nyökkäsi heikosti. Kun Matoro kiinnitti kivensä Troopperin haarniskaan, alkoi tapahtua. Troopperin oma elementtienergia alkoi parantaa häntä hyvin nopeasti, tosin kuluttaen samalla hyvin paljon elementtienergiaa.
Bloszarin ampuma soihtu valaisi käytävän pimeyden. Edessäpäin oli paljon ovia. Niissä oli kaikeksi onneksi ristikkoikkunat käytävälle päin, joten Sugan ja muiden löytämisen ei pitäisi olla vaikeaa.
”Huhuu? Suga? Killjoy? Sadje?” Bloszar huhuili. Hai kulki hänen takanaan valppaan näköisenä.
”Ammu taas”, hän sanoi. ”Voisin vannoa, että tuolla pimeydessä kuhisee niitä otuksia.”
Bloszar teki työtä käskettyä ja kohotti yhden lukemattomista laukaisimistaan. Punainen valo paljasti käytävän tyhjäksi.
”Haa-loo? Onko täällä ketään?” toa jatkoi huhuiluaan kävellessään eteenpäin. Silloin jostakin kuului heikko ääni.
”Se tuli tuolta”, Hai osoitti käytävän toisella puolella olevaa vankiselliä. He eivät nähneet sen numeroa, mutta arvasivat, että siinä olisi numero kuusi. Bloszin yhdistetty tiirikka-hammasharja-purkinavaaja oli pian avannut lukon. Sellistä paljastui heiveröinen matoran, joka oli vain varjo entisestä.
”Sadje”, tulen toa huudahti ja syöksyi irrottamaan kahleita matoranin jaloista. ”Tulimme pelastamaan sinut”, hän kertoi hämmentyneelle matoranille.
”M-minut? Onko tämäkin Makutan sairas temppu? Olette harhaa, ettekö vain?” matoran sopersi.
”Ei, olemme tässä. Tule, lähdemme täältä kohta turvaan. Pystytkö kävelemään?”, Blosz puhui rauhallisesti.
”Saatiin seuraa”, Hai sanoi. Hän syöksyi ajoissa sisään selliin, kun käytävän toisesta päästä alettiin ampua. Lisää insinöörejä.
”Hitto, mikseivät ne voi jättää meitä rauhaan”, Blosz ärähti. Hän otti selästään isoimman tykkinsä ja astui käytävään. Hän ehti ampua vain yhden tuhovoimaisen sähköammuksen, kunnes tunsi osuman olkapäässään. Jykevä vetäytyi äkkiä selliin irvistys kasvoillaan.
”Tämä ei ole todellista”, Hai sanoi. Hän odotti sellin ovella molemmat kädet ladattuna täyteen elementtienergiaa. Sitten hän astui kumarassa käytävälle ja vapautti vasemman kätensä iskun ensin.
Hyökyaalto vettä puski koko käytävän läpi nopeammin kuin Insinöörit olivat ehtineet reagoida. Se ei vahingoittanut mustia olentoja, joten ne jatkoivat hyökkäystään. Tai olisivat jatkaneet, jos olisivat ehtineet.
Samalla hetkellä, kun mustat olennot olivat veden peittämiä, Hai ampui jäätä oikeasta kädestään. Kesti vain sekunnin, ja useampi tusina hyökänneitä hirviöitä oli jäässä.
”Noh, on tuolla vielä varmaan lämpimämpi kuin Abzumon sydämessä”, Hai naureskeli itsekseen.
”Argh. Se tunnahti”, Bloszar valitti kömpiessään sellistä Sadje mukanaan. Hänen rikkinäinen olkapanssarinsa lojui lattialla. Musta aine syövytti sitä, mutta tulen toa näytti koskemattomalta.
”Mahtia”, Hai kommentoi. ”Sinä olet kunnossa ja kaksi vankia on meillä. Missäs muut ovat?”
”Heidät on viety”, Sadje kertoi heikolla äänellä.
”Mitä?” Bloszar kysyi järkyttyneenä.
”Niin. Pyhä Äiti on poissa. Killjoy jätettiin kyydistä jo ennen kuin tulimme tänne. Summerganon vietiin ilmeisesti alas saarelle.”
“Pelastimme Pyhän Äidin juuri hetki sitten”, Bloszar vastasi, mutta näytti huolestuneelta.
Hai puri hammasta. ”Pitää mennä kertomaan tämä Matolle ja muille”, hän sanoi.
Jään Toa kantoi vuorostaan Sadjea, kun Toat juoksivat insinöörejä karkuun. Hain jää ei ollut pidätellyt heitä kauaa. Bloz piti liekkiä, jotta he näkisivät jotain, mutta se aiheutti yhtä paljon harmia kuin auttoi. Sen avulla insinöörit näkisivät missä he ovat.
”Mitä teemme?” Hai kysyi.
Bloszar vaikutti neuvottomalta. Hänen digitaalinen karttansa näytti missä Mato ja Troo olisivat, mutta Abzumo varmasti odottaisi heitä.
”Pitää kiertää,” tulen Toa sanoi.
”Miten? Meillä on kiire, Sadje ei välttämättä kestä kovin kauan ja ties mitä Matolle ja Troolle tehdään tuolla.”
Hetki meni hiljaisuudessa, mutta Hai oli varma että jostain kuului mietiskelevää muminaa.
”Idea. Hai, laske Sadje maahan ja tee tuohon jäävalli, niin kestävä kuin osaat.”
”Mutta ei se heitä kauaa pidättele.”
”Tiedän, mutta edes jonkin aikaa.”
Hai laski Sadjen maahan ja teki työtä käskettyä. Matoran teki pienen vinkaisun kivusta.
”Blosz, mitä aiot?”
Toan naamion eteen, silmien kohdalle, oli tullut visiiri. Toa keskitti kaiken lämpönsä siihen ja ampui silmistään lämpösädettä lattiaan. Siihen tuli nelikulmainen Toan mentävä aukko.
”Hienoa”, Hai sanoi, otti Sadjen taas selkäänsä ja hyppäsi alas, Bloszar perässään. Tulen Toa sulki kannen takaisin.
Toien sekä matoranin kuljettua vähän aikaa (ja heidän kuultuaan insinöörien askeleet yläpuolellaan), heidän eteensä tuli metallinen ovi. Blosz ampui siihen lämpösäteellä mutta mitään ei tapahtunut. Hän ampui siihen tulta, mutta mitään ei tapahtunut. Hän ampui siihen aseillaan, eikä taaskaan tapahtunut mitään.
”Et voi olla tosissasi. Samperin Zumo-painija.”
”Mitä me nyt teemme? Insinöörit varmaan saavat meidät pian kiinni.”
”Menkää taaksepäin.”
”Bloz, mitä aiot?”
Hai näki Bloszarin painelevan nappeja ranteessaan olevassa näytöstä. Äkkiä hänen kätensä suurenivat. Tai oikeastaan muskelit. Toa käveli ja repäisi oven irti karmeistaan. Ovi oli hajoamaton, sen ympärillä olevat seinät eivät.
Mutta äkkiä Blozista tuli savua ja hänen kätensä muuttuivat jälleen normaaleiksi. Toa luhistui maahan.
”Joo, tuossa on se huono puoli, että käytön jälkeen heikentyy aika nopeasti. Siksi en käytäkään tuota kovinkaan usein. Mitä kauemmin käytän, sitä heikommaksi tulen.”
”Hienoa. Pystytkö kävelemään?” Hai kysyi.
”Enköhän, matka jatkua saa.”
Heidän käveltyään jonkin aikaa alkoi ylhäältä kuulua ääniä. Bloz otti visiirinsa taas esiin ja ampui kattoon reiän ja tuli siitä ylös, takaisin ylempään kerrokseen. Matoro, Troopperi ja Pyhä Äiti piileskelivät käytävässä.
”Täälläkö tarvittiin apuvoimia?”
Kysymys sai vastauksen liiankin nopeasti. Kukaan ei ottanut asiakseen sanoa sanaakaan, kun käytävän täytti joukko Abzumon sieluttomia, hahmottomia kätyreitä.
Yhteisestä sopimuksesta joukkio päätti perääntyä.
Mustien insinöörien hyökkäyksen Arkkienkelin sydänkammioon pakottama kulkue pysähtyi nähdessään, mitä huoneelle oli tapahtunut alle viidessä minuutissa.
Matalasti sykähtelevän sydämen valtava konehuone oli kärsinyt huomattavasti Toa-soturien viime näkemästä. Seinät oli revitty auki ja satakunta valtavia johtoja törrötti esiin puskien sisältään tuhoisia sähköpurkauksia ja tervankaltaisia mustia polttoaineita. Kammion tasanteet lainehtivat mustista nesteistä. Makuta Abzumon tähtäys ei ollut parhaassa mahdollisessa kunnossa.
”Ojasta allikkoon”, Troopperi sanoi kiristellen hampaitaan. Soturin käsissä kiristyi jousi ääriasentoonsa. Nuolen tulinen kärki hehkui tappavana. Tulijääkärin tappajan katse skannasi robottimaisen tarkasti huoneeseen tunkeutuvia piirteettömiä hirviöitä. Toa etsi heikkoja kohtia, hermopisteitä tai tärkeitä sisäelimiä, jotka voisi läpäistä tarkalla osumalla.
Mitään ei ollut. Olennot eivät hengittäneet. Ne vain olivat, työskentelivät ja tappoivat.
Tämä ei tietenkään pysäyttänyt Toaa. Salamannopea viuhahdus kaikui kammiossa ja alle sekunnissa nuolen kärjessä hehkuva kuuma kekäle oli lävistänyt kolme mustaa insinööriä jättäen jälkeensä savuavan kaaren. Mustien olentojen ruumiit kaatuivat lattialle eivätkä enää liikkuneet.
Ikkunoita pirstoutui ja oviaukkoja räjähti auki, kun Mustia insinöörejä syöksyi kammioon joka puolelta. Tasanteille mätkähtävät löysät olentojen ruumiit ponnahtivat välittömästi pystyyn taipuisat selkärangat naksuen ja rusahdellen luonnottomasti. Olentojen kämmenet aukeilivat, puristuivat nyrkkiin ja muovautuivat saven lailla teräaseiksi.
Bloszar ja Troopperi katsoivat toisiaan päättäväisinä. Tulen Toat laskivat yhdessä äänettömästi kolmeen. Kolmannella molempien Haut laukaisivat punaisen hehkunsa, muodostaen kaksiosaisen voimakentän joukkion ympärille. Kaksi palloa lähti pyörimään tasannetta pitkin jyräten Mustia insinöörejä pois tieltään. Mustia ruhoja putosi synkkään kuiluun tasanteiden ja Arkkienkelin sydämen alla.
Makuta Abzumon raivokas hyökkäys oli keskeytynyt hetkellisesti. Nyt makuta vain tärisi paikallaan kyyryasennossa kädet kasvojensa suojana. Oraakkeli seisoi makutan edessä, mutta oli jälleen kerran kietoutunut mustaan kaapuunsa. Toien taistellessa tiensä läpi tasanteen soturimunkki kääntyi heitä kohti.
Punaiset silmät täytti viha ja shokki.
Ennen kuin Matoro, Troopperi, Hai, Bloszar tai Sadje ehtivät vastata sanallakaan, Oraakkeli katosi sinertävän valonvälähdyksen kera. Ääni kuului puoli sekuntia myöhemmin. Se ei varsinaisesti hivellyt korvia. Vihastuneelta ukkosenjumalalta kuulostavan jyrähdyksen voimasta mustaan kaapuun kääriytynyt matoran törmäsi kammion seinää päin ja lysähti lattiaa vasten tiedottomana.
Abzumo oli vain nostanut kätensä. Toinen hullun makutan käsistä oli yhä tämän kasvoilla, ja nyrkin sisältä hehkui voima, joka voisi tehdä kuolevaisesta jumalan.
Makuta avasi suunsa. Ulos tulevassa naurahduksessa ei ollut enää edes sitä irvikuvaa tunteista, jonka makutan omahyväisen niljakas äänensävy yleensä antoi.
”Ha.”
Tämä nauru oli vain ääntä. Sellaista, jolla täytettiin tyhjyys sielussa.
”Haha.”
Siinä ei ollut edes sadistista intoa. Abzumo alkoi hiljalleen nousta kyyryasennostaan ylemmäs ja ylemmäs. Nimdaa puristava nyrkki pysyi kuitenkin tiukasti kiinni hänen kasvoissaan ja peitti alleen Makutan vasemman silmän. Oikeasta kuitenkin paistoi sellainen hulluus, että muuta ei tarvittu.
”Hahaha.”
Makutan jalat nousivat irti tasanteesta ja pimeyden olento alkoi leijua verkkaisesti ylöspäin. Taistelu tasanteilla keskeytyi, ja sekä hajanainen klaanilaisryhmä että Mustat insinöörit kiinnittivät huomionsa hetkellisesti leijuvaan makutaan.
Kylmä hiki valui yleensä hermonsa kunnossa pitävän Troopperin selkää pitkin. Koko matka alkoi tuntua entistä huonommalta idealta.
Arkkienkelin orgaaninen sydän tykytti entistä tiukempaan tahtiin kuin paniikissa ja kammion punahehku alkoi peittyä entistä kirkkaamman, kaiken peittävän sinisyyden alle. Sinisyyden sydän ja syvin ydin alkoi olla jo enemmänkin sokaisevan valkoinen.
”En ole huvittunut, rakkaat alamaisssseni”, Abzumo sanoi tyynellä kuiskauksella, joka kantoi silti kaikkialle. ”En ollenkaan. Itsssse asiassa… olen vihainen.”
Nimdan sirun ytimestä alkoi kurottua ympäröivään maailmaan jotain. Sokaisevan kirkkauden takia Toat eivät hahmottaneet näkemäänsä, mutta se kiemurteli ilman halki vaivalloisesti. Oli kuin voima olisi joutunut puskemaan tiensä läpi materiaaliseen maailmaan konseptien ja visioiden maailmasta. Ja kun se raivasi tiensä läpi epätodesta todellisuuteen, todellisuus vuoti verta.
Pyhä Äiti, athismin ylin papitar yski puolitajuissaan ja hinkuvalla äänellä Toa Hain selästä. ”Abzumo… sinä et voi… sinä et ymmärrä, mikä sinulla on käsissäsi…”
”Olen vihainen. Vihaissssempi kuin koskaan”, Abzumo sanoi pelottavan tyynellä äänellä. ”Se on jumaluuden taakka. Taakka, joka minun on kannettava.”
Kun voima, joka pursusi makutan kädestä kasvoi kasvamistaan, se alkoi hahmottua Toien silmissä yhä selvemmin ja selvemmin. Sinivalkoisesta hohteesta tiensä todellisuuteen repivät Nimdan hehkun siniset viivat ja kaaret muodostivat kuin verkkoa. Ne kieppuivat ilman halki, kaartuivat alas ja ylös ja jakautuivat kymmeniksi pienemmiksi. Äänetön voima alkoi muodostaa keskelle ilmaa kuin sinihehkuista verisuonistoa – tai keskushermostoa. Se raivasi tiensä kaikkialle. Abzumo peittyi kokonaan suonien keskelle.
Sinisyyden läpitunkeva kosketus läpäisi kammion katon ja seinät vaivattomasti. Psyykkisen suoniston sydämenä toimiva Nimdan siru lähetti voimaansa tasaisina sykäyksinä, ja sinertävät suonet laajenivat laajenemistaan. Niiden lonkeromainen kosketus laajensi aluettaan päättäväisesti. Kohta huone alkoi jo täyttyä pienistä, mutta polttavan kuumana hehkuvista suonista, jotka kiemurtelivat oman tahtonsa mukaan.
Kun Toa Hai keskittyi Nimdasta pursuaviin sinivalkohohteisiin kuoleman suoniin, hän ei voinut olla täysin varma, oliko niitä olemassa vai ei. Hän näki ne täydellisesti vanhoilla silmillään, mutta ne tuntuivat silti epätodellisilta.
Vaikka suonia ei olisikaan ollut olemassa, olisivat ne tietysti silti voineet tappaa hänet. Tänään oli niitä päiviä, jolloin Hai ei voinut olla täysin varma mistään.
”Mutta koska tunnen, mitä pienissä ja ssssäälittävissä mielissänne liikkuu… koska näen narut, jotka vetelevät pieniä ruhojanne…”
Abzumon silmät eivät enää hehkuneet punaisina. Nyt hullun makutan katseessa oli täysin sama hohde kuin Nimda Epsilonissa.
”Minä annan anteeksi. Tuomitsematta.”
Nimdan ja makutan silmien valo muuttuivat sokaiseviksi. Kaikki pysähtyi.
Abzumon kasvoilla oli lempeä, isällinen hymy. Se kuului kaikkialle paitsi tämän olennon kasvoille.
”Rankaisematta.”
Silloin kupla puhkesi. Lasi pirstoutui. Vihainen voima purkautui vesiputouksen lailla.
Korviahuumaava, sieluaraastava kirkuna kaikui kaikkialta, mutta ei mistään, kun Nimdan sinihohteen voima sykähti Arkkienkelin sydämen lailla ja pumppasi tuhoisaa voimaansa ilman halki leijailevaan ja kiemurtelevaan suonistoon. Suonet laajenivat, levenivät, pitenivät, jakautuivat sadoiksi ja ehkä jopa tuhansiksi pienemmiksi, ja sykäyksen voimasta lähtivät syöksymään jokaiseen mahdolliseen suuntaan Makuta Abzumon ympärillä.
Siniset suonet eivät kuuluneet tähän maailmaan. Niitä ei kaiken logiikan mukaan pitänyt olla, mutta silti ne repivät kammion kattoon ja seinään sinisellä hohdollaan suuria railoja. Suonet kiertelivät ja kaartelivat metallin sisällä kiemurrellen polttavalla voimallaan tiensä läpi kaiken.
Ja hullu makuta ei välittänyt.
Mustat insinöörit jäivät seisomaan tasanteilleen kuin jäätyneinä. Ne eivät tehneet liikettäkään edes silloin, kun lonkeroisten suonirykelmien sininen polte rynni tiensä sadasta suunnasta kohti niiden joukkoa.
Sininen voima ei edes hidastunut, kun se läpäisi insinöörit. Hallitsemattomasti kieppuvat suonet polttivat tiensä läpi mustien olentojen hahmottomien muotojen ja halkoivat niiden ruumiita kahtia. Kertaakaan insinöörit eivät hätkähtäneetkään, kun psyykkinen voima porautui niiden läpi jättäen jälkeensä vain palaneen lihan hajun ja kasan mustaa, joka oli ennen näyttänyt olennoilta.
Ja Abzumo ei välittänyt.
Toat hyppivät joka suuntaan väistääkseen sinisten lonkeroiden tappavan kosketuksen. Hain, Troopperin ja Bloszarin huutoäänet peittyivät tajuntaan porautuvan, aivoja satuttavan äänen alle. Matoro jäätyi shokin voimasta. Hän ei voinut muuta kuin katsella.
Siniset lonkerot syöksyivät kiemurrellen jään Toaa kohti. Niiden hehku poltti Matoron ihoa jo näin kaukaa, mutta hän ei voinut liikkua. Jokin niiden otteessa ja kosketuksessa näytti kutsuvalta, houkuttelevalta. Ne kurottivat tiensä hänen tajuntaansakin. Samalla sinisten suonien polttava voima lähestyi sekunti sekunnilta Matoron sydäntä.
Matoron selviytyminen jäi sekunneista kiinni. Sininen todellisuuden säröilyltä näyttävä lonkero läpäisi seinän Toan sijasta, kun kapteeni Hai tömähti täydellä voimalla päin klaanilaistoveriaan kaataen hänet ja hätkähdyttäen hänet transsinomaisesta tilasta. Kaksikon kivuliaan laskeutumisen jälkeen Hai huusi jotain vihaisena suoraan Matoron kasvojen edessä. Sanaakaan ei silti voinut kuulla. Melu oli liian helvetillinen.
Molemmat ponnistivat äkkiä ylös. Kaksi taisteluvalmista Toaa ja kaksi matoraneja olallaan kantavaa Toaa tutkailivat ympäristöään etsien paniikinomaisesti turvallisia uloskäyntejä.
Niitä ei ollut. Siniset rihmat täyttivät seinät, oviaukot, lattian ja ilman. Niiden liike oli hidastunut, mutta ne sykkivät sinistä voimaa tehokkaammin kuin jopa Arkkienkelin konesydän.
Ylhäällä tuhoisan voiman keskuksessa Makuta Abzumo nauroi. Huutonaurussa oli kuitenkin myös tuskaa, sillä sininen verkosto, joka näytti kuin valtavalta hermostolta, oli lävistänyt myös hänet. Ja Abzumo ei välittänyt.
Kukaan ei paennut säröjä. Ei edes niiden herra.
Lonkeroiset rihmat täyttivät kaiken. Sinisyys aiheutti tuskaa.
Viimeisellä sykäyksellä Nimda lähetti aallon puhdasta voimaa läpi huoneen. Kaikki repesi. Jopa sininen, kosmista voimaa hehkuva suonisto räjähti riekaleiksi ja valtava voima heitti klaanilaiset seinää päin. Tuska levisi ympäri Toien kehoa.
Kovimpana se tuntui kuitenkin heidän aivoissaan. Oli kuin joku olisi lyönyt heitä mieleen.
Raivokasta äänten taistelua kuului vielä kymmeniä sekunteja. Se sai kaikki huoneessaolijat voimaan henkisesti pahoin.
Sen loputtua oli vain hiljaista. Suonet olivat kadonneet. Sinihehku oli vaimentunut.
Tuhoisista rihmoista ei ollut jälkeäkään. Niiden läpäisemissä kohdissa Arkkienkelin sydämen seinämissä ei ollut reikääkään.
Arkkienkelin sydän pysähtyi. Se oli täysin hiljaa ja täysin liikkumatta ehkä jopa minuutteja.
Sitten tuskallinen sykäys pakotti sydämen taas liikkeelle. Sen pulssi ei kuitenkaan enää ollut yhtä vahva.
Aluksen orgaanista reaktoria ympäröivä panssarilasi oli säröillyt.
Toat makasivat tasanteilla henkihieverissä ja tajunnan rajamailla. Oli täysin äänetöntä. Se oli kaikista pahinta.
Hiljaisuuden rikkoi makuta Abzumon putoamisen aiheuttama metallinen tömähdys. Paikallaan hoiperteleva makuta otti muutaman askeleen. Sen silmien sininen hehku ei ollut kadonnut mihinkään. Nimdan sirua puristava koura tärisi holtittomasti.
”Anteeksianto on hyvän jumalan merkki”, Abzumo sanoi hengitys rahisten. ”Rakastakaa minua ja kumartakaa.”
Kaikki huoneessa olijat Abzumoa lukuunottamatta olivat maassa. Hiljaisuus oli kuolettava. Toa Matoro raotti silmiään ja kirosi mielessään makutan nimeä. Lopulta hän kuitenkin vajosi pimeyteen, tiedottomuuteen.
Konehuoneen läpitunkeva, sotaisa syke jatkoi painamistaan. Sinisyyden aalto oli jättänyt ilmoille utuisen epätodellisuuden tunteen, joka ei kadonnut. Sydäntä ja sen alla häämöttävää pohjatonta kuilua ympäröivillä tasanteilla lojuvat hahmot olisivat hyvinkin voineet olla kuolleita.
Yksi heistä kuitenkin nousi.
Mustaan, taistelussa riekaloituneen kaapuun verhoutunut av-matoran keskitti kaiken voimansa vanhoihin käsiinsä ja ponnisti ylös. Sinisen Pakarin silmäaukoista katsoi vanha, heikko ja vain puoliksi tajuissaan pysyttelevä katse. Se ei silti pakoillut katsekontaktia itse pirun kanssa.
”Luota minuun”, Oraakkeli sanoi hengittäen raskaasti. ”Kuolen mieluummin.”
Soturimunkki horjui paikallaan. Koko maailma tuntui edelleen pyörivän kuin jyrsijärahi biojäristyksessä.
Makuta Abzumo naurahti. ”Oraakkeli pieni. Sinähän uskot Athiin. Sssssinähän uskot hänen rakkauteensa. Minun armooni.”
Sinertävien demoninsilmien katse oli syyttävä ja alentava.
”Polvistu.”
”Tiedätkö sinä pätkääkään, mitä pitelet kädessäsi, makuta”, Oraakkeli sanoi haudanvakavana. ”Tiedätkö sinä, minkälaista voimaa juuri vapautit käsistäsi?”
”Jumalan voimaa”, Abzumo sanoi hekumoiden. ”Mielen voimaa. Kaikki, mihin tämä yksinäinen ssssiru pystyy… kuvittele kokonainen. Kuvittele mielikuvitussss vapautettuna vankilastaan!”
”Ei, Abzumo”, Oraakkeli sanoi. ”En kuvittele. Älä kuvittele sinäkään. Sinua ennen jo tuhannet murhaajat, petturit, sadistit ja sotaherrat ovat havitelleet sitä.”
Oraakkeli piti tauon ja kallisti päätään hieman kenoon.
”Tiedätkö, mikä heidät tuhosi? Se, kun he luulivat kykenevänsä hallitsemaan mieltä. Se, kun he luulivat, että Nimda on tykki ja tuhoisat ajatukset ruutia. Se käristi heidän pienet mielensä yksi kerrallaan.”
Abzumo nauroi kolkosti. ”Oraakkeli. Edessss näin voimakkaalla aseella ei tee mitään, jos käyttäjän tahto on heikko.”
”Käyttäjän”, Oraakkeli sanoi vaisusti ja yskäisi. Yskös maistui vereltä. ”Sinä et ymmärrä etkä näe edelleenkään. Luulet, että sinä käytit sirua. Luulit hallinneesi sitä.”
Oraakkelin katse oli pelokas, kun hän tajusi täysin, mitä katsoi. Makuta Abzumo tärisi holtittomasti kuin paleltuva matoran. Olennon kämmenessä hehkuvan sinertävän artifaktin sydämestä syöksyneet siniset suonet olivat kietoutuneet makutan kämmenen ja koko käsivarren ympärille ja puristuivat kiristävällä otteella. Niiden terävät kärjet porautuivat Abzumon lihan läpi ja sykkivät sinistä energiaa makutan sisälle. Eikä olento tuntunut edes huomaavan.
Sirusta kuului yhä lievää huminaa. Oraakkelin päähän sattui, mutta niin sattui ilmeisesti Abzumoonkin.
”Siru käyttää sinua. Et sinä sitä.”
Abzumo nauroi. Matala hirviömäinen nauruääni nousi joka sekunti kimeämmäksi ja kimeämmäksi. Pimeyden herra tärisi entistä holtittomammin. ”Naurettavaa!” hän kirkui. ”Minä olen sen herra! Minä päätän, miten todellisuuden suonet sykkivät! Minä!”
Oraakkeli huokaisi syvään. Hän sulki silmänsä.
”Makuta Abzumo”, soturimunkki sanoi ilman pilkettäkään siitä inhosta, joka hänen äänensävystään oli aiemmin huokunut. ”Minä pyydän nyt viimeisen kerran. Jätä tämä farssi taaksesi. Heitä siru mereen.”
Oraakkeli laski päänsä synkästi kuin alentuen kohtaloonsa.
”Pelasta edes itsesi.”
Abzumo näytti yllättyneeltä. Yllättyneisyys muuttui jälleen huvittuneeksi.
”Yritätkö sinä – säälittävä matoran – pelastaa minut? Mikä sinä luulet olevasi?”
”Minä olen vanhempi kuin sinä, makuta”, Oraakkeli sanoi tiukasti. ”Tiedätkö, kuinka kauan matoranien jalat ovat astelleet pienen universumimme rantahiekassa? Tiedätkö, ketkä hengittivät sen happea ensimmäisenä? Me. Me matoranit. Et sinä, makuta. Sinä synnyit ikiyön vuosisatoina. Me olimme paikalla silloin, kun kaksoisaurinkojen ensimmäiset aamuiset säteet heijastuivat Hopeisesta merestä ja antoivat luomakunnalle sielun.”
Soturimunkin kädet puristuivat nyrkeiksi.
”Älä siis kertaakaan luule voivasi edes teeskennellä jumalaa. Ymmärrä, mitä olet tekemässä. Olet tavoittelemassa taivaita. Ja kun yrität tuoda tähdet maan pinnalle, huomaatkin, että niiden hehku polttaa sinut elävältä.”
Oraakkeli laskeutui polvilleen ja piti katsensa lattiassa.
”Minä pyydän. Luovuta ennen kuin on liian myöhäistä. Sinulle ja meille kaikille.”
Abzumo oli täysin hiljaa. Arkkienkelin sydän tykytti yhä heikkenevällä rytmillä. Makutan virne ei ollut kadonnut mihinkään, mutta se ei ollut täysin aito.
Kuolettavalla päättäväisyydellä Abzumo nosti vapaan kätensä kohti Oraakkelia ja avasi kämmenensä.
”Ei”, makuta sanoi kuin kuiskaten.
Sinistä välähdystä seurasi korvia repivä ääni. Se kuulosti metallin repeytymiseltä ja tuskalta, mutta se oli ohi sekunnissa.
Musta kaapu riekaloitui. Sinivalkoinen matoran lensi ilman halki kuin hidastettuna. Konehuoneen lattiatasanne pirstoutui suihkuksi kipinöitä ja kuumaa rautaa. Punaisten silmien katse vilkaisi ilmalennon aikana vielä kerran makuta Abzumoa.
Silmät kysyivät vielä kerran: ”Miksi?”
Valkoinen hahmo syöksyi äänettömästi Arkkienkelin sydämen alla häämöttävään loputtomaan kuiluun. Sekunneissa Oraakkeli oli poissa.
Jäi vain kuolettava hiljaisuus. Toa Matoro oli noussut polvilleen ja raotti silmiään. Kammion sinipunainen valo tuntui siltä kuin häntä olisi isketty tikareilla silmiin.
Ensimmäinen asia, jonka Matoro näki noustuaan ylös, oli kuolettava sininen välähdys ja sinivalkoinen matoranin ruumis, joka syöksyi valtavan sydämen alla häämöttävään kuiluun.
Sanaakaan sanomatta Matoro ponkaisi ylös. Hän otti kaksi hoipertelevaa askelta kohti tasanteensa reunaa.
Kolmanteen askeleista hän kohdisti kaikki voimansa. Valkoinen Toa loikkasi epäröimättä valtavaan kuoleman kuiluun pienen matoranruumiin perään.
Harppuuna virittyi.
”Okei, sinä vahingoittunut huone, lakkaa pyörimästä”, Bloz sanoi yrittäen päästä pystyyn. Hän oli saanut juuri selkäänsä sekä fyysisesti että psyykkisesti. Ja jälkimmäinen tuntui kuusi kertaa pahemmalta.
Blosz hereillä? kuului ääni hänen päässään.
Ja sitten Toa tajusi ettei Matoa näkynyt missään. Samperin telepaatit, Toa ajatteli. Kuulin tuon. Nojoo, sori, missä sinä olet Mato? Menossa auttamaan Oraakkelia. Vie sinä vangit ja muut Toat turvaan. Mutta… Ei muttia Bloz. Teistä ei ole nyt täällä hyötyä. Abzumolla on mieli aseenaan.
Bloz hiljeni ja päätti totella. Oli kurjaa jättää Matoro tänne yksin, mutta ei ollut muita vaihtoehtoja.
Bloz alkoi näpytellä nappuloita ranteessa olevalla näytöllään ja laittoi kuulokkeen korvaansa.
Ilmaraptori
”Ontor, alan saada signaalia”, Ternok sanoi.
Haloo, kuuluko. Bloz täällä. Tarvitsemme nyt taksia. Minä, Troo, Hai, Pyhä Äiti ja Sadje olemme tulossa. Matolla… on kiireitä.
”Missä Killjoy ja Summerganon ovat?” Ternok kysyi. En tiedä. Suga on ilmeisesti saarella, häntä emme voi auttaa. Killjoy on viety jonnekin.
”Jätättekö te Matoron sinne?” Ei ole vaihtehtoja. Zumolla on mieli aseenaan eikä Oraakkeli kestä kovinkaan kauaa. Tulkaa pian.
”Olemme lähettyvillä, mutta miten aiotte tulla tänne. Ei siellä ole ovia tai mitään…” Minä teen sellaisen.
Ternok ja Ontor näkivät, kun Bloszar leikkasi lämpösäteillään reiän Arkkienkeliin. Hai kantoi tajutonta Pyhää Äitiä. Troo ja Sadje seisoivat juuri ja juuri.
Kakskko ohjasi Ilmaraptorin aivan mustan pallon viereen ja avasivat oven. Hai teki siihen jäävallin, jotta he onnistuivat kävelemään alukseen.
”Mitä siellä oikein tapahtui?” Ontor kysyi.
Kukaan ei vastannut. Pyhä Äiti oli tajuton, Troo ja Sadje vain makasivat ja Bloz ja Hai vain katsoivat ikkunasta surullisina Arkkienkeliä.
Matoro syöksyi kuiluun tyylipuhtaalla sukelluksella. Oraakkeli putosi kovaa alaspäin, kohti jossain kaukana satoja metrejä alhaalla päin näkyvää päivänvaloa. Sydämen aavemainen tykytys kuului kovana ja aavemaisena ilmassa. Matoro kuuli Makutan huutavan jossakin ylhäällä. Vain hetki sitten se oli saanut koko pelastusryhmän henkihieveriin yhdellä iskulla Nimdasta.
Matoro yritti ohjata vapaapudotustaan. Lukemattomat kuilun sisäpinnassa olevat kuviot välähtelivät hänen näkökenttänsä ohi. Toa putosi Oraakkelia nopeammin, ja oli nyt miltei matoranin yllä. Ennen kuin Matoran ehti tajuta mitä tapahtui, Matoro oli jo napannut tästä kiinni rintakehän ympäriltä ja laukaissut harppuunan ylös. Terä iskeytyi seinämään kilahtaen, ja Toa alkoi kelata sitä.
”No tällä kertaa minä pelastin sinut”, Matoro sanoi kevyesti. Oraakkeli ei keksinyt vastattavaa, joten tyytyi nyökkäämään huohottaen. Sitten kuului korvia riipivää ääntä, kun metallia raastettiin rikki: Abzumo laskeutui kuiluun hidastaen putoamistaan pitämällä terävillä kynsillä, jotka oli ilmeisesti juuri kasvattanut, kiinni metallisesta seinästä, johon raapiutui syvät urat.
”Kaipasitteko minua?” tämä nauroi kuuloelimet hajottavan kirkunan säestämänä.
Matoro puri hampaitaan yhteen. Abzumolle oli pakko tehdä jotakin. Muuten he kaikki kuolisivat täällä. Hän kelasi vaihtoehtoja päässään. Epsilon oli näyttänyt voimansa vähän aikaa sitten, sitä ei voisi vastustaa. Oliko heillä oikeastaan mitään mahdollisuuksia.
Silloin Matoro sai idean.
Tai hän ei ollut varma saiko hän sen, vai annettiinko se hänelle.
Ei hän voisi tehdä sitä. Nimda on pyhä. Sitä ei saa käyttää. Ainoastaan hullut, jotka haluavat olla jumalia, käyttävät sitä.
Entä jos ei olisi muuta mahdollisuutta?
Ikuisuudelta tuntuvien sekuntien ajan Oraakkeli odotti jään toan reaktiota. Abzumon kuolemaa huokuvat punaiset silmät näkyivät hyvin kuilun hämäryydessä. Sentään ne eivät enää huokuneet sinisinä kuin Nimda itse.
Makuta oli nyt täysin hallinnassa. Niin oli vain pahempi.
Hyppää reppuselkääni, Matoro sanoi yhtäkkiä matoranille telepaattisesti. Äläkä päästä irti.
Toa loi alleen pienen jäisen tasanteen, jolle hän pudottautui Oraakkelin kanssa. Hänen ehjä kätensä veti haarniskan suojista Beetan. Sen vaaleansininen hohde paistoi aavemaisesti Toan valkoisen nyrkin läpi. Hänen ilmeensä oli haudanvakava, ja hänen siniset silmänsä tuijottivat Abzumoa.
”Sinua ei tule tämän jälkeen enää kukaan kaipaamaan”, hän sanoi sana kerrallaan hitaasti.
Matoro singahti kohti Abzumoa Nimdan tuoman levitaatiovoiman avulla ja iski tätä päin miekallaan, mutta makuta väisti tiputtautumalla alemmas kuiluun. Matoron miekka osui seinään, ja Abzumo yritti silputa hänen jalkansa kynsillään. Matoro nousi ylemmäs kuilussa väistäen iskun, ja makuta seurasi perässä uskomattomalla nopeudella.
Matoro ei oikein tiennyt, mihin kaikkeen Nimdan sirun avulla pystyi, mutta jokin korkeampi voima tuntui ohjaavan häntä hänen päänsä sisällä. Nimda laukaisi voimakkaan pulssin, joka oli heittää Abzumon kuilun pohjaan, mutta tämä sai pidettyä kiinni seinästä.
”Halpa temppu, sinä kurja!” makuta karjui. ”Nimdan sirut kohtaavat taistelussa! Nyt näemme, kumman mieli on voimakkaampi, Matoro the Blacksnow!”
Oraakkeli Matoron selässä sanoi jotain, mutta toa ei kuullut. Abzumo nousi leijumaan hänen tasolleen ja teki kädellään liikkeen, joka sai Matoron näkökentän värjäytymään punaiseksi.
”Me elämme kaikki täällä, Matoro”, Abzumo lausui mysteerillisesti. Hänen takanaan alkoi kuilun seinämä muuttua verenpunaisiksi ja hehkuvan violeteiksi kaariksi, kiemuroiksi ja teräviksi kulmiksi, kun kiemurat vaihtoivat yhtäkkisesti suuntaa. Ja koko sekamelska liikkui silmiä hämäävästi aiheuttaen optisia harhoja. Abzumo nauroi.
”Fraktaaleja tähän maailmaan. Vain sinua varten, pikkuinen”, makuta sanoi huvittuneena. Matoro hyökkäsi päin makutaa, mutta sitten fraktaalikuviot tulivat kolmiulotteisuuteen ja yrittivät syödä Matoron, saada hänet sisälle massaansa, nielaista hänen olemuksensa. Hän repii tuon kaiken päästään, sanoi ääni jään toan pään sisällä. Keksi jotakin, vastusta!
Matoro nosti Nimdan sirun korkealle päänsä yläpuolelle ja keskittyi. Sininen hehku tuntui polttavan hänen kättään, mutta toa ei välittänyt.
”Menkää… pois”, Matoro sanoi itsekseen. Valkoiset ja siniset kiemurat syöksyivät toan kädestä joka suuntaan työntäen Abzumon fraktaaleja poispäin. Ne kamppailivat. Sekä toa että makuta keskittyivät oman luomuksensa ylläpitoon.
Matoro tärisi. Hän tunsi voivansa tehdä mitä tahansa. Hän keskitti kaiken tahdonvoimansa siruun. Toa kuvitteli Abzumon hirviömäisen hymyn. Hän kuuli makutan sihinän päänsä sisällä. Hänen näkökenttänsä välähteli sinistä ja violettia. Todellisuus katosi värien pyörteeseen. Maailman valtasi kohina. Vain Nimdalla oli merkitystä.
Silloin Abzumon luomukset räjähtivät tuhansiksi lasimaisiksi sirpaleiksi joka suuntaan. Paineaalto iskeytyi kuilun seiniin, ja koko massiivinen alus tuntui tärisevän. Matoro osoitti kädellään Abzumoa, ja loi valtavan valkoisen seinämän syöksymään kohti Abzumoa. Makuta vastasi samalla mitalla. Voimien osuessa yhteen kuilun keskellä paineaalto heitti kummankin taistelijan seiniin. Alus tärähti. Arkkienkelin sydämen lyönnit alkoivat kuulua epäsäännöllisinä.
”Sinä menet mereen… sinä putoat yhdessä rakkaan Arkkienkelisi kanssa”, Matoro huohotti. Nimda poltti hänen valkoista nyrkkiään, mutta hän ei voinut lopettaa. Oli iskettävä lisää. Oli murskattava makuta.
”Kyllä!” Abzumo huudahti. ”Iske minua. Iske lisää. Antaa tulla!”
Hänen viittansa liehahti peittäen maailman. Se laskeutui yhtä nopeasti kuin oli noussutkin – kumpaankaan liikkeeseen ei ollut kulunut lainkaan aikaa, tai siltä ainakin tuntui. Kun kangas laskeutui lepattaen, se paljasti takaansa esiin leijailevia palloja. Eri värisiä, eri kokoisia, kaikki hehkuvia ja täynnä vaarallisen näköisiä piikkejä sekä lonkeroita. Makuta syöksähti kohti Matoroa ja iski tätä käsiinsä ilmestyneellä viikatteella, jonka tämä torjui vaivoin miekallaan. Yksi pallo leijaili Matoron jalan luokse ja tarttui siihen lonkeroillaan. Se puristi itsensä tiukasti kiinni toan jalkaan lävistäen sen samalla piikeillään.
Matoro parkaisi ja oli menettää päänsä. Muutkin pallot yrittivät kouria Matoroa lonkeroillaan, ja toa ei voinut estää niitä ollessaan liian kiireinen Abzumon iskujen torjumisessa. Sitten Matoro tunsi, kun Oraakkeli nousi hänen hartioilleen seisomaan ja tarttui kiinni lähimmän pallon lonkerosta ja paiskasi sen kohti makutaa, joka teki nopean väistöliikkeen. Käytä alitajuntaasi, Oraakkeli viestitti ja sieppasi miekan Matoron kädestä. Ja hanki uusi miekka.
Matoro ajatteli miekkaa, parasta ikinä näkemäänsä – Ämkoon kantamaa katanaa, ja sellainen ilmestyi hänen käsiinsä. Oraakkelin torjuessa piikikkäitä hehkuvia lonkeropalloja Matoro kävi jälleen Abzumon kimppuun. Tämä heilautti viikatteensa varren kohti yhtä palloa, joka lähti saamallaan liike-energialla uskomattoman nopeasti liikkeelle. Ja osui Matoron vatsaan.
Toa ähkäisi ja taipui kaksinkerroin, mikä sai piikkisen pallon tunkeutumaan myös hänen rintakehäänsä. Abzumo syöksähti eteenpäin ja huitaisi häntä kohti, jolloin Oraakkeli torjui iskun osittain ja sai piikkipallon käteensä. Abzumon osittain torjuttu isku osui Matoroa oikeaan pohkeeseen, johon repeytyi suurempi haava, kuin järjen mukaan olisi pitänyt. Makuta virnuili Matoron perääntyessä ja repiessä piikkipalloa vatsastaan. Oraakkeli oli repinyt raa’asti omasta kädestään irti palleron ja paiskannut sen muita palloja päin.
”Ovatko isojen poikien leikit liian rajuja pikku Matorolle?” Abzumo rääkyi ilkkuvalla sävyllä. Hikipisara vierähti Matoron naamiolta ja tipahti tyhjyyteen.
Oraakkeli huiteli edelleen palloja. Matoro muisti sanat: Käytä alitajuntaasi. Hänen viereensä alkoi materialisoitua hahmoja. Abzumo tunnisti nämä; Summerganon, Killjoy, kadonneet toverit.
”Ehei, tätä sinä et tee!” Makuta karjaisi, ja hänen sirunsa välähti sinisestä punertavaksi vaihtuen.
Matoron vieressä seisovat hahmot muuttivat muotoaan ennen kuin tulivat täysin näkyviksi.
Matoro katseli kauhuissaan näkyä.
Nuket.
Marionetin silmätön pää tuijotti suoraan hänen sieluunsa Abzumon naurun soidessa taustalla. Sen vieressä seisoi posliininaamainen mustanpuhuva Vatsastapuhuja.
Nuket.
Voi Mata Nui, Nuket.
Matoro taisteli paniikkia vastaan. Nuket. Hän ei selviäisi. Hänen painajaisensa hyökkäsivät. Maailma pyöri vailla muotoa. Kaikki fyysiset muodot olivat kadonneet.
Matoro yritti torjua vihollisensa hänen mielensä sisältä henkiin tuoman Marionetin iskun. Hän epäonnistui, ja ajatuksen voimalla luotu miekka lensi ja särkyi. Toa sai valkoisen olennon miekasta iskun rintapanssariinsa, mutta onnistui väistämään seuraavan täpärästi. Hän yritti keskittyä sirun voimaan, mutta ei kyennyt. Pelko lamaannutti. Abzumo nauroi jossakin miljardien ja taas miljardien kilometrien päässä. Hän oli yksin keskellä tyhjyyttä. Hirviön nauru kaikui kaikkialla.
Oraakkeli kutsui häntä. Matoro ei saanut telepaattisesta viestistä selvää, mutta rohkaistui jo sen äänensävystä. Ei, hän ei ollut yksin. Ei koskaan olisi.
”Sinulla saattaa olla nuket”, Matoro huohotti. Hän torjui luomallaan voimakentällä Marionetin iskun. Toa tunsi päässään Abzumon lamaannuttavan telepaattisen hyökkäyksen.
”Mutta minulla on kohtalo täytettävänä”, hän jatkoi äärimmäisen päättäväisellä ja jääkylmällä äänellä.
”Etkä sinä voi tulla sen tielle.”
Beeta hehkui sinistä valoaan entistä kiivaammin korventaen pimeyden olennon silmiä.
”Et koskaan.”
Silloin tuhannet valkoisen ja sinisen väreissä hohtavat ohjukset syöksyivät ilmaan Beetasta, ja koko maailma tuntui räjähtelevän. Abzumo huusi. Maailma ympärillä mureni. Todellisuus valitti Nimdan voiman alla. Matoro syöksyi epäinhimillisellä nopeudella kohti Makutaa ja iskeytyi tätä vasten. Makuta ei ehtinyt torjua omalla sirullaan, vaan Beetan voima moukaroi Abzumon ensin kovaa seinään ja sitten alas sinisten paineaaltojen saattelemana. Matoro väisti juuri ja juuri Abzumon luomien massiivisten terien iskun, jotka lensivät kovaa kuilun päällä roikkuvaan sydämeen. Koko alus vavahteli.
Seuraavaan iskuun Matoro ei ehtinyt reagoida, kun Abzumo syöksyi häntä päin Nimdan voimalla. Toa tunsi Abzumon makutankouran puristuvan hänen ehjän kätensä ympärille luita murskaavalla voimalla.
”Anna tänne ssssse”, hirviömäinen ääni sihisi. ”Sssse kuuluu minulle.”
“Ei… ikinä!”
Matoro yritti käyttää siruaan, mutta ei kyennyt keskittymään. Makuta väänsi hänen nyrkkiään väkisin auki. Kun Matoro tunsi yhden sormistaan murtuvan, hän ei voinut enää mitään. Abzumo kouraisi sirun, maailma muuttui silmänräpäyksessä pimeäksi ja ankeaksi kuiluksi, jossa Matoro oli putoamassa Oraakkeli vaivoin mukanaan kohti kuolemaa.
”Ssssinä kadut tuota vielä”, Matoro kuiskasi ja laukaisi harppuunansa. Se osui kuolettavalla tarkkuudella Abzumoa vasempaan ranteeseen. Ennen kuin Makuta ehti käyttää siruja, jään toan prototeräksinen harppuunanterä lävisti hänen oikean kämmenensä. Epsilonia puristava nyrkki heltyi, mutta ei irrottanut.
Abzumo keskittyi murskaamaan hänessä roikkuvan vihollisen Beetalla, mutta ennen kuin hän ehti tehdä mitään, toa harppuunoi itsensä korkealle Makutan yläpuolelle, edelleen kiinni kummassakin Makutan kädessä. Varjojen herra yritti ampua toaa salamalla, mutta Jään Toa torjui iskun jäisellä kilvellä. Valkomusta toa ampui takaperinvoltissa Makutaa selkään harppuunalla, repäisten sen putoamaan alas toan mukana. Toa ampui vielä kerran ylöspäin, aiheuttaen Abzumon iskeytymisen kovaa kuilun seinään. Epsilon putosi pimeyden olennon kädestä loistaen yksinäistä valoaan pimeässä kuilussa. Nyt sydän oli kaukainen piste ylhäällä, kun taas alhaalla odottava pudotus ilman halki oli yllättävän lähellä.
Toa ampui kädestään jäätä Abzumoon, joka ei ollut vielä toipunut iskuista. Kumpikin käsi sotkeutuneena harppuunan teräskaapeliin Makuta ei voinut tehdä vastaiskua Matoron syöksyessä alaspäin, kohti Nimdan sirua. Hän nappasi sen ilmasta, ja maailma muuttui jälleen värien ja valojen leikkikentäksi. Selällään putoava Matoro keskitti kaiken tahdonvoimansa hyökkäykseen Abzumon mieleen, ja telepaattisen hyökkäyksen havaitessaan Abzumo teki samoin.
Nimdat iskivät toisiinsa viimeisen kerran.
Pimeys.
Kaikkialla oli mustaa. Destralin synkät muodot varjostivat koko maailmaa. Merenrannassa mustalla rannalla käveli kaksi hahmoa.
”Makuta Nui, minä pyydän. Et sinä voi tehdä tätä.”
”Minulla ei ole enää mitään lisättävää siihen, mitä sanoin aiemmin.”
”Mutta… aiotko sinä…?”
”Kyllä. Hylätä koko projektin.”
Kaikkialla on valkoista. Kaukaisuudessa jylhät vuoret seisovat ylväinä puhtaan sinistä taivasta vasten.
”Ei, minä en ole sinun veljesi. Haluatko tietää mikä meitä kahta erottaa, erottaa kuin Athia ja Atheonia?”
Matoro katseli kahta hahmoa. Nämä puhuivat. Hän ei voinut puhua. Hän vain katseli. Hän vain kuunteli, hän ei kuulunut sinne, hän vain tarkkaili.
”Ja silti sinä väität olevasi Ath”, ääni vastasi pisteliäästi.
Matoro näki pesän. Pesän täynnä toukkia. Nukkuvan kuin vauvat. Hän ei tuntenut vihaa niitä kohtaan juuri nyt.
”Sinäkö kontrolloit sitä? Oletko koskaan ajatellut, että sinä vain käytät sitä. Mutta jos se vastustaisi sinua, mitä sinä muka voisit tehdä? Et mitään.”
Makuta Nui astui veneeseen. Destral oli jäämässä taakse. Makutat jäisivät taakse.
”Siinä tapauksessa et tosiaankaan tiedä kaikkea. Se elää, Abzumo. Se elää ja sillä on oma tahto. Se tottelee sinua tasan niin kauan kuin se hyötyy siitä. Mutta kun sinusta ei ole enää hyötyä, kun olet vain käytetty kuori, se murskaa sinut.”
Matoro tunsi Abzumon vihan. Mutta ei inhoa, ei sitä inhoa, joka yleensä oli käsin kosketeltava.
Oraakkeli avasi silmänsä. Kaikki oli tuntunut jähmettyvän Nimdojen iskeytyessä toisiinsa. Sininen energia oli polttanut kuilun seinät entistäkin mustemmiksi ja suuntautunut suoraan ylös, suoraan sydämeen. Vaikka matoran yritti miten kuunnella, hän ei kuullut enää sen lyövän. Hän ravisteli Matoroa, jonka harppuuna oli edelleen kiinni seinässä. Toa vastasi jotain hitaasti ja vaikutti sekavalta.
”Mitä se oli”, Matoro piteli päätään. Abzumoa ei näkynyt, hän oli ilmeisesti pudonnut.
”Mitä tapahtui?” Oraakkeli kysyi.
Matoro ei kuitenkaan ehtinyt vastata, sillä Abzumo syöksyi kovaa vauhtia ylös. Makuta leijui ilmassa vähän matkan päässä Matorosta. Se näytti entistäkin murhanhimoisemmalta.
Ilman sanaakaan varjojen herra iski viikatteellaan, mutta Matoro väisti sen irrottamalla harppuunansa seinästä. Välittömästi toa ampui uuden terän vastakkaiseen seinään sivaltaen samalla Abzumoa selkään. Makuta kääntyi ja sivalsi kohti toaa. Matoro väisti sen ja hyppäsi seinästä kohti makutaa. Makuta väisti toan iskusarjan ja löi kohti Matoroa. Toa syöksyi harppuunallaan ylöspäin pakoon viikatteen tieltä. Abzumo syöksyi ylös, mutta Matoro pudottautui alas ja ampui samalla harppuunalla Abzumoa selän panssarointiin.
”Ssssinä ssse jakssssat leikkiä naruilla. Lopeta tuo ja taistele kuin toa, niin kuolemasi saattaa olla vähemmän kivulias!” Makuta karjui.
”No jos naruilla leikkiminen käy noin jopa makutan hermoille, taidan jatkaa tätä”, Matoro huusi. Hänen äänensä oli uhmakas ja kuulosti varmemmalta kuin hän olikaan.
Abzumo pysähtyi paikalleen ja jäi leijumaan ilmaan. Hän katsoi allaan roikkuvaa toaa, joka oli nyt tarttunut kiinni seinään. Matoro tuijotti takaisin makutaan, joka alkoi hykerrellä mielipuolisesti.
”Minun ei tarvitse sietää ssssinua”, hän lausui juhlallisesti ja suuntasi kätensä kohti Matoroa. Violetti liekkipatsas syöksähti kohti toaa, joka heilautti itsensä kauemmas kohdasta. Vilkaistessaan kohtaan, jossa oli hetki sitten ollut, Matoro huomasi metalliseinän sulavan muodottomaksi, suorastaan nestemäiseksi.
”Sssinä hölmö! Te toat luulette olevanne niin kykeneviä, voimakkaita. Te aliarvioitte makutain voiman.”
Abzumo alkoi suorastaan säteillä violettia valoa, jota Matoro katsoi parhaaksi varoa. Toa hyppeliä seiniä pitkin kuin hämähäkki ja väisteli säteitä, jotka muuttivat seinän reikäjuustoksi. Oraakkeli roikkui mukana parhaansa mukaan ja vilkuili ympäriinsä etsien pakotietä.
”Ssssinä olet hidassss!” makuta sihisi, ja Matoro tosiaan tunsi olevansa hidas. Hän oli hidas. Hänen vauhtinsa oli muuttunut käsittämättömän hitaaksi. Hän manipuloi gravitaatiokenttää, Oraakkeli päätteli. Matoro kuuli tämän ajatukset ja vihasi Abzumoa sydämensä pohjasta.
”Kuolkaa”, makuta kuiskasi. Hän nosti kätensä kohti Matoroa ja laukaisi mustan nestemäisen näköisen varjoenergia-aallon. Spiraalina pyörivät tummanpunaiset ja mustat kiemurat lähestyivät jään toaa hitaasti mutta varmasti.
Hitaus, Matoro ajatteli. Tästä ei voi paeta. Käytä Nimdaa, Oraakkeli viestitti. Se on ainoa keino.
Matoro yllättyi suuresti Oraakkelin ehdotuksesta, mutta hänen vaihtoehtonsa olivat tosiaan lopussa.
Matoro keskittyi siruunsa. Se alkoi hohtaa, tosin huomattavasti heikommin kuin vielä jokin aika sitten. Juuri, kun Abzumon violetti massa oli osumassa kaksikkoon, sininen kupla ympäröi heidät torjuen iskun. Välittömästi Matoro käytti Nimdaa saadakseen kovemman vauhdin ja syöksyi kovaa Abzumoa päin. Makuta ei ehtinyt väistää ionikatanaa, joka teki syvän viillon makutan prototeräksiseen panssariin. Abzumo huitaisi kynsillään Matoroa vatsaan, iskien tämän alas. Toa ampui nopeasti harppuunalla makutaa jalkaan ja heilautti itsensä kohteensa taa. Abzumo torjui vaivoin jään toan miekaniskun.
Kuilu tuntui kallistuvan. Matoro ajatteli sen olevan jokin Abzumon temppu, mutta makuta näytti olevan yhtä hämillään kuin toakin. Kuilu tosiaan kallistui. Se tarkoitti sitä, että Arkkienkeli kallistui.
Sydän.
Se ei enää lyönyt. Matoro tajusi sen vasta nyt. Hän tajusi myös sen, että Arkkienkeli oli putoamassa.
”Taisin jo sanoakin sinulle, että menet vielä mereen rakkaan aluksesi kanssa”, Matoro sanoi. Kuilu tuntui pimenevän. Siellä ei ollut enää punaista kajoa.
”Ja ssssinä tulet mukanamme”, makuta sanoi. Ääni kuului kaikkialta varjoista.
”En tänään”, Matoro totesi viileästi. Hän ponnisti kuilun reunasta ja hyppäsi makutaa kohti. Kuilun seinät olivat kohta melkein 45 asteen kulmassa.
Varjot hyökkäsivät joka suunnasta toan kimppuun. Ne tavoittelivat häntä, ainutta vielä valkoista aluetta pimeydessä. Toa oli nopeampi, ja osui täydellä voimalla Abzumoon. Hän ampui lähietäisyydeltä suuren iskun jäätä makutaa kohti, mikä sai varjot kaikkoamaan hetkeksi. Abzumo huitoi raivoissaan viikatteellaan poispäin hyppäävää toaa. Matoro perääntyi kaltevan kuilun seinän luo, johon hän oli muodostanut jäisiä portaita. Makuta hyppäsi hänen kimppuunsa, ja taisteluparin aseet kohtasivat. Lopulta ionikatanan kirkkaana hehkuva terä osui viikatteen varteen. Ase napsahti poikki.
Matoro kiitti mielessään Killjoytä tämän upeasta aseesta. Abzumo yritti iskeä tappavat kyntensä toaan, mutta tämä torjui yrityksen miekallaan. Kuitenkin selkeästi fyysisesti vahvempi makuta alkoi painaa toan miekkaa alemmas ja alemmas.
”Kaikki on turhaa, Blackssssnow. Et voi voittaa minua. Et edesss Nimdalla”, Abzumon ääni kaikui toan korvissa.
”Tuhoan sinut. Syön sinun omahyväisyytesi. Saan voimaa uhkarohkeudestasi”, ääni jatkoi. Abzumon naamio hohti kammottavasti. Matoro tunsi sen otteen kehossaan. Naamio imi kaikki positiiviset ajatukset, se imi rohkeuden taistella ja elämänhalun selviytyä.
”Te toat kuvittelette olevanne jaloja, kun kieltäydytte todellisista voiman naamioista. Kanohi Avsa syö kaiken, minkä kuvittelitte olevan puolellanne.”
”Katsotaan, mitä sen naamion takaa löytyy!” Oraakkeli huusi, ja sillä hetkellä Abzumo tajusi unohtaneensa matoranin.
Matoran tarttui kanohi Avsaan ja alkoi repiä sitä. Abzumo karjui ja iski kynsillään Oraakkelia. Oli kuitenkin liian myöhäistä. Ionikatana painui Abzumon prototeräksiseen rintahaarniskaan. Tuhannet äänet varjoissa tuntuivat karjuvan, kun toan hehkuva miekka lävisti makuta-haarniskan. Vihreää kaasua nousi ilmaan haarniskan aukosta makutan kehon muuttuessa pikku hiljaa liikkumattomaksi. Se lähti valumaan alas kuilua pitkin.
Ämtur, tulkaa Arkkienkelin alle. Nopeasti. Matoro lähetti telepaattisen viestin. Sitten hän nappasi Oraakkelin mukaansa ja hyppäsi alas, kohti kuilun pohjalla kajastavaa päivänvaloa ja pudotusta mereen.
Seuraavan kerran kun Matoro katsoi taakseen, hän oli harppuunoinut itsensä Ilmaraptoriin ja katsoi valtavan mustan pallon putoavan mereen saaren edustalle. Hän tunsi olevansa onnellisempi kuin aikoihin.
Musta katedraaliplaneetta upposi savuavana Hopeiseen mereen. Rakenteet sortuivat. Rautaketjut irtoilivat korviariipivän äänen myötä. Höyryävän vanan taaksensa jättävä Laivaston rautalintu aloitti matkansa kohti pohjoista.
Kirjoittamiseen osallistuivat Manfred, Gurvana, Matoro ja Bate.
[spoiler=Infoloota]Elikkä. Tässä tuli sellainen varsin mielenkiintoinen ongelma, että viesti kokonaisuudessaan ylitti foorumipostien maksimimerkkimäärän, eli 60 000 merkkiä. Joten Arkkienkelipommi vol. 1 julkaistaan kahtena viestinä, mutta ajatelkaa niiden olevan yksi posti. Antakaa anteeksi tuplapostaus. Krediittipuolelta pitää mainita, että tämä posti on minun, Manun, Tongun ja Geen yhteistyön tulos. Lisäksi hahmojaan käytettäväksi tarjosivat Troo, Hai, Blosz ja Snowie. Ja tämä on goddamn 22 sivua, joten varatkaa aikaa.[/spoiler]
Ilmaraptori
Ilmaraptorin sisällä vallitsi kiristyneen jännittynyt tunnelma. Manun antaman kartan perusteella he olivat lähellä määränpäätään, atheonistien muinaista temppelisaarta. Troopperi istui sohvalla teroittaen miekkaansa ja rasvaten varsijousensa laukaisijaa. Hai kiillotti oman keihäänsä terää Troopperin aseenhoitopakkauksen tarpeilla. Bloz katseli haikeana ikkunasta muistellen outoja uniaan. Toa tuntui olevansa hieman eksyksissä.
Kolmikko oli jäänyt alukselle odottamaan, kun muut olivat lähteneet temppelille. Se, etteivät he olleet Klaanin ykkössotilaita tällä tehtävällä, oli pelastanut heidät vankeudelta. Mutta Toain velvollisuudentunto tovereita kohtaan kasvoi, kun he lähestyivät kohtaloaan. Troopperi katseli omaa peilikuvaansa miekkansa kiiltävästä terästä heijastuneena. Hän näyttäisi, että hänellä olisi oma panoksensa annettavana tässä sodassa. Hän muisti taivaalla näkyneen vilauksen Arkkienkelin piikikkäästä pallokuoresta. Se oli ollut kauhea, mutta kauhea oli myös hänen miekkansa Makuta Abzumon vatsassa.
Ternok ja Ontor huhkivat hiki naamiossa hiiliä pesään lappaen. Monissa liemissä keitetyt Matoranit eivät tienneet, mikä heitä odotti, mutta he ymmärsivät tilanteen vakavuuden, ja matkanteko oli ainoa tapa päästä perille. Lisää hiiliä lensi tulipesän pätsiin. Ilmaraptori halkoi taivasta.
Matoro istui Tongun valtavan lentotuolin reunalla ja katseli silmäkiikari kovana Ilmaraptorin tuulilasin läpi Ämturin ohjatessa vieressä. Kartta oli levitetty kojelaudalle. Pienet alla vilisevät saari- ja atollirykelmät vastasivat kartan merkkejä.
Savua! Jään toa huudahti katsoessaan horisonttiin. Vasemmalla, kymmenisen kilometrin päässä näkyi suurehko saari, josta nousi mustaa savua. Troopperi pisti miekkansa huotraan ja käveli Toa-kollegansa vierelle.
Ei taida olla tulivuori, tulen Toa sanoi synkästi.
Se on Abzumon alus! Matoro huudahti zoomattuaan saaren yläpuolelle. Valtava piikkipallo leijui ilmassa. Se oli osittain maasta nousevan savun peitossa. Savu ja katku näyttivät ikään kuin tekevän hirviömakutan tuomionkoneelle siivet. Matoro oli nähnyt Arkkienkelin Athistien saaren yllä, mutta silloin Toan päässä oli risteillyt niin monta ajatusrataa Nimdasta ja maailmasta, ettei hän ollut keskittynyt piikkipallon yksityiskohtiin heikkouksista puhumattakaan.
No jo on Destralin ruma kone Makutalla, Ämtur tuumasi. Hän ei ollut osannut odottaa heidän kohteestaan mitään tuollaista. Laivaston Matoran oli paremminkin odottanut jotain Nazorakein taistelualusten tyylistä. Mitenköhän moinen pallo edes pysyi ilmassa?
Muutkin aluksen miehet tulivat katsomaan etuikkunasta lähenevää uhkaa, lukuun ottamatta panttivankitorakkaa, joka ei pystynyt kävelemään. Kukaan ei pitänyt ajatuksesta, että sen lähestyminen johtui heidän lähestymisestään ja että he olivat tunkeutumassa sinne.
Suoraan kohti? Ämtur kysyi Matorolta. Matoro mietti, katsoi Matoraneja ja Toa-tovereitaan, joiden epävirallinen johtaja hän tällä tehtävällä oli. Oliko tämä hulluutta? Sitten Toa katsoi harppuunaansa. Kuusi koukkua odottivat kehässä kädentyngän ympärillä. Niitä ei ollut koskaan ammuttu. Vielä.
Suoraan kohti. Sen takia tänne tultiin.
Mitä aiomme? Hai kysyi. Toan silmät olivat nauliintuneet mustaan palloon, joka näytti sitä uhkaavammalta, mitä lähemmäksi he tulivat.
Ymmärräthän sinä, ettei tuota voi upottaa edes Ilmaraptorilla, ellei siellä sitten ole jotain ilmastointiputkea tai vastaavaa, Ämtur sanoi.
Me… menemme sisään. Suga, Joy ja muut ovat varmasti tuolla sisällä. En tietenkään vaadi ketään tulemaan mukaani.
Melkoinen klisee, Ternok tokaisi alempaa suhteellisen kevyellä äänensävyllä, Minä jään alukseen. Tuskin löydämme tarpeellista taistelukamaa sisältävää varastohallia uudelleen.
Minä jään myös, Ontor sanoi. Ämtur nyökkäsi. Ainakin voimme yrittää räjäyttää teille tien sisään.
Minä olen mukana, Troopperi sanoi, Jos edes pääsemme si-Auuh!
Alus vavahti. He olivat saaneet osuman. Hai ja Bloz lensivät nurin Ternokin ja Ontorin päälle, ja Toat saivat niskaansa vielä kasan rojua Tongun lentotuolin syövereistä. Ämtur teki nopean sukelluksen alas ja väisi muutaman lisäammuksen. Arkkienkeli ampui kovilla, mutta osuma oli tullut onneksi aluksen keulan panssarilevyyn.
Onneksi nuo tuli asennettua, lentäjä-ässä sanoi hammasta purren, Tawa paloi. Oletteko kunnossa?
Bloszar ja Hai nousivat seisomaan ja Ternok nosti päänsä. Ontor piteli kättään. Se oli inhottavasti vääntynyt. Matoran vikisi kivusta.
EI! Oletko kunnossa, kuoma? Ternok kysyi ja käänsi ystävänsä selälleen. Käsi oli poikki ja Matoran oli saanut ruhjeita vartaloonsa.
Destralin Karzahnin Makuta, Ontor manasi, Käsi ei liiku. Aargh.
Minä hoidan sinut, minä hoidan, Ternok vannoi ystävälleen. Hai nosti loukkaantuneen sohvalle. Ternok istui hänen viereensä.
Sinun pitää pärjätä, Ontor, sanoi Ämtur, joka piti päänsä kylmänä, Ternok, et voi tehdä mitään nyt. Mene vasempaan tykkiin. Ja menkää nyt joku äkkiä tulipesälle, moottorin sammuminen on kaikista huonoin vaihtoehto tällä hetkellä!
Minä hoidan tämän, Troo sanoi ja laukaisi kädestään tulipallon, joka kulki aluksen sisätilan läpi konehuoneeseen ja sytytti tulipesän hiilet kirkkaaseen liekkiin. Toa asteli ripeästi konehuoneeseen ja veti miekkansa esiin, jotta pystyisi kanavoimaan tulivoimiaan paremmin. Aluksen vauhti kiihtyi jälleen. Tulevat ammukset olivat hitaampia pitkän matkan ammuksia, ja tulen elementtivoimista voimansa saava höyryalus puikkelehti niitä väistellen kohti Arkkienkelin mustaa runkoa. Ternok jätti vastahakoisesti loukkaantuneen toverinsa ja kipusi toiseen Cordak-pesäkeeseen.
Nerokasta, Ämtur sanoi itsekseen, kun Troopperin tuli lisäsi koneen tehoja, Osaako kukaan teistä kolmesta ampua?
Minulla on kokemusta Cordakeista, mutta en kyllä mahdu tuohon pesäkkeeseen, Hai sanoi.
Tule sitten ja ota nämä keulacordakit niin minä voi keskittyä lentämiseen, Ämtur vastasi. Hai hivuttautui hänen ja tuolin väliin ja Matoran-pilotti istuutui Toan syliin. Hai laski kätensä Ilmaraptorin Cordak-laukaisimille ja Ämtur piteli niiden välissä olevia ohjauspuikkoja.
Matorolle toimettomuus ei käynyt lainkaan. Hän sanoi Ämturille yrittävänsä mahtua oikeanpuoleiseen tykkipesäkkeeseen, sillä Matoran oli opettanut hänelle tykin käytön aluksen esittelyn yhteydessä. Pesäke oli Matoran-kokoa ja todella pieni, mutta jään Toa oli melko laiha ja sai sullottua itsensä sinne sikiöasennossa. Hän avasi suuresta vivusta Cordak-tykin piilottaneen sivupaneelin ja sarjatuliase tuli esiin Ilmaraptorin kyljestä.
Täällä ollaan, Matoro viestitti Cencordilla Ämturille, voin pitää yhteyttä mielen naamioni avulla.
Ammu kaikkea mikä tulee suoraan kohti.
Jessöör.
Matoro alkoi tulittamaan hikisessä kopissa lähestyviä ammuksia. Ne olivat kauttaaltaan mustia, suunnilleen hänen päänsä kokoisia, ja niissä tuntui olevan oma virtalähde. Toa ampui ensimmäisen kuuden panoksen sarjan; neljä osui Arkkienkelin kaukoammuksiin, kaksi vihelsi ohi. Matoro väänsi paineilmajärjestelmän avittamana tykin takaisin latausasentoon uusien panosten saamiseksi. Mikä nappi latasi? Oliko se keltainen? Naks.
Matoro, pistit ammuntamusiikin päälle! Sininen lataa!
Toa painoi sinistä nappia. Järjestelmä korvasi panosten hylsyt uusilla pateilla, ja Matoro pääsi taas ampumaan. Arkkienkeli oli jo lähellä, se peitti pilvien takana olevan auringon. Ja sen edessä parveili mustia ammuksia kuin kärpäsiä. Ilmaraptorin ammuntamusiikki kuulosti siltä, että se olisi kuulunut aivan eri tilanteeseen, mutta Matoro ei sammuttanut sitä. Kaksi panosta osuivat kohteisiinsa. Ampuminen alkoi sujua.
Bloszar seisoi Ilmaraptorin sisätilan keskellä ajatuksissaan. Tämä oli iso homma. Tulen Toa mietti uniaan, Nutun ja Tronien menetystä… Ympärillä muut huhkivat hiki hatussa, ja yksi Matoran makasi loukkaantuneena sohvalla. Tällä kertaa hän ei antaisi liittolaistensa menehtyä. Hän veti erään sohvan alta tavaralaatikkonsa ja nosti kivinuijansa sekä kaksi vänkyräistä metallinpalaa laatikosta.
Avaa kattoluukku, Blosz sanoi päättäväisesti, Haluan nähdä auringon.
Huono idea, Ämtur vastasi, Olisit elävä maalitaulu. Ei tulen voimat auta tuolla, ja lennät kyydistä jos kipuat ylös.
Tiedän mitä teen, ja haluan olla avuksi, kun muut taistelevat! Toa huusi Matoranille.
Vastahakoisesti Hain sylissä istuva pilotti painoi nappia, joka avasi katossa olevan pyöreän aukon. Tuuli ja sodan pauke kuuluivat sisään, mutta kuolemaa ja Arkkienkelin ammuksia uhaten Bloszar kiipesi esiin tulleita tikkaita katolle. Ylös päästyään hän hitsasi nopeasti kaksi metallinpalasta tulivoimillaa Ilmaraptorin metalliseen kattolevyyn kiinni ja asetti jalkateränsä niiden alle niin, että hän pystyi seisomaan kovaa vauhtia kiitävän lentokoneen päällä. Hän sulki luukun ja pisti kivivasaransa tanaan. Eiköhän pelata erä Kolia.
Pieniä kivivasaran elementtivoimia käyttäen Toa loi jalkapallon kokoisen kiven ja löi sen komealla vasaran heilautuksella kohti lähestyvää ammusta. Kivi osui elementtivoimien ja vasaran antaman voiman avulla suoraan lähestyvän ohjuksen läpi. Elementtivoimat kutsuivat pallon takaisin vasaran luo ja Blos valmistautui uuteen iskuun. Suoraan lennosta hän löi kiven kahden tulevan ohjuksen läpi. Arkkienkeli peitti jo puolet Bloszarin näkökentästä, mutta nyt ei ollut aikaa pelolle.
Mutta Arkkienkeli oksensi taisteluun lisää joukkoja. Nämä olivat isompia, kuin hävittäjiä, ja ampuivat verenpunaisia energia-ammuksia silmämäisistä aseistaan. Ne saavuttivat Ilmaraptorin ja alkoivat ahdistella katolla keikkuvaa Bloszaria, joka sai kuitenkin väistettyä ne taitavalla kallistuksella. Tulen Toa ei ollut varma, olivatko ne orgaanisia vai metallisia; Niillä oli selvästi siivet ja piikikäs musta runko, mutta niiden keulassa tai päässä oli suuri pyöreä kita täynnä vänkyröitä mustia hampaita. Ällöttävän hajuista kuolaa lensi Blosin päälle olentojen suhahdellessa hänen ympärillään. Toa sai katkaistua yhden siiven lujalla vasaran heilautuksella, mutta tilalle tuli kaksi lisää. Ne yrittivät takertua kovaa vauhtia kiitävän ilma-aluksen runkoon.
Matorokin oli huomannut uuden vihollisen. Niihin osuminen oli hankalampaa, sillä ne näyttivät väistelevän ammuksia oman tahtonsa mukaan. Matoro tuhlasi monta ammusta yrittäessään upottaa yhtä, joka kaarteli tykkipesäkkeen ympärillä kuin raatopaarma katoajahärän ruholla. Toisella sivutykillä ampuva Ternok, joka oli käynyt laivaston Cordak-ammunnan kurssin, sen sijaan onnistui paremmin: hän sai ajettua yhden Abzumon lentokätyreistä ristituleen Hain etutykkien kanssa, jotka pudottivat ötökän taivaalta. Lisää vihollisia kiinnittyi Raptorin runkoon ja yritti kaivautua siitä läpi terävillä, pyörivillä hammasriveillä kuin laavajuotikkaat. Ämtur lisäsi nopeutta karistaakseen ne. Hän oli huomaavinaan jonkinlaisen suuren linnun lentävän kohti Arkkienkeliä kauempana.
Moottorit ylikuumenevat! huusi Ternok tykkipesäkkeestä puhelimen kautta Ämturille, Ne hehkuvat oransseina ja saattavat räjähtää!
Destralin Destral! pilotti manasi.
Lauhdevedet kiehuvat, totesi väliin Hai, joka sai yhteyden höyrykoneiston vesiin, Jos se ylipäätänsä on mahdollista.
Voitko tiivistää veden uudestaan? Ämtur ärähti Toalle.
En voi lisätä sen lämpökapasiteettia, Toa vastasi.
Hei, Blos voisi vetää lämmöt itseensä, Matoro liittyi keskusteluun naamionsa voimalla, Blos, Matoro tässä, ime moottoreiden lämpö itseesi!
Bloszar teki työtä käskettyä. Hän laski kivivasaransa jalkojensa väliin ja kutsui tulen elementtivoimillaan moottoreiden lämpöä. Oranssit tulikuumat lämpösäteet ampaisivat moottoreista Toan käsiin, ja Blos imi energian itseensä elementtivoimaksi. Moottorit lakkasivat hehkumasta ja miehistö koki lyhyen hilpeyden hetken taistelun keskellä.
Lauhdevesi tiivistyi, Hai totesi.
Teistä Toista alkaa olla hyötyä, Ämtur vastasi.
Mutta ylhäällä katolla Bloszarin tilanne alkoi olla tukala. Abzumon kätyrihävittäjiä pörräili hänen ympärillään huolimatta Ilmaraptorin kovasta vauhdista. Kaksi niistä keskittyi härnäämään Toa sillä aikaa, kun muut yrittivät porautua aluksen rungon läpi. Blos huitoi minkä ehti kivivasarallaan, mutta vainolaiset olivat liian ketteriä ja väistivät raskaan lyömäaseen iskut helposti. Tämä tekniikka ei toiminut.
Sitten hän muisti, ettei hän ollut kiven Toa. Hän oli tulen Toa. Ja hän oli juuri imenyt itseensä aika lailla puhdasta lämpöä.
Oli aika vapauttaa lämpö.
Hän keräsi vasaraansa tulienergiaa, kunnes sen ympärille oli kerääntynyt suuri pallo ympäriinsä pyörivää tulta. Hän tähtäsi Ilmaraptoria taka-ajaviin aluksiin ja keskittyi.
Mustien alusten uusi isku oli tulossa. Se ei tosin koskaan ehtinyt maaliinsa, sillä se törmäsi valtavaan tuliseen aaltoon, jonka Bloszar oli ampunut. Hetkessä koko parvi oli sulanut ja kadonnut tyystin. Kaukaa katsottuna näytti kuin Ilmaraptorilla olisi tulinen häntä.
Siitä saitte, mielipuoliset laitteet! toa riemuitsi. Hänen ilonsa ei kestänyt pitkään, sillä lisää outoja aluksia oli tulossa kohti.
Matoro yritti tähystellä jotakin paikkaa massiivisen aluksen pinnassa, jonne he voisivat pudottautua. Enkelin pinta oli rosoinen ja täysin järjetön. Siitä ei saanut järkevää kokonaiskuvaa.
Miksei Abzumo voi taistella normaalisti? Lentäviä limanuljaskoita puremassa alustamme? Mitä vielä? Troopperi valitti kenenkään kiinnittämättä hänen puheisiinsa huomiota.
Matoro kirosi mielessään huonoa näkyvyyttään. He olivat jo hyvin lähellä Arkkienkeliä.
Kaartakaa mahdollisimman läheltä, niin yritämme päästä tuon päälle, Matoro sanoi telepaattisesti Ämturille. Laivastolainen vastasi lyhyen myöntävästi ja kaarteli aivan lähelle Arkkienkeliä. Hän joutui väistelemään jatkuvasti järjettömiä piikkejä ja torneja, jotka nousivat mustan kuulan pinnasta kunnioittamatta painovoimaa millään tavalla. Välillä hänen oli pakko vetää alus ylös, sillä pallon pinta oli toisinaan täynnä ylöspäin osoittavia ketjuja, jotka olivat kuin suunniteltu ilma-alusten torjumiseen.
Infernaaliset torjuntähävittäjät jatkoivat Ilmaraptorin ahdistelua. Bloszar yritti käristää niitä aluksen katolta käsin, mutta nyt hyökkääjät olivat oppineet. Ne lentelivät yksittäin ja monimutkaisempia reittejä. Ne eivät antautuneet enää joukkoihin helpoiksi maaleiksi.
Ilmaraptori syöksyi nyt kohti Arkkienkelin pintaa. Cordakit lauloivat ja katkoivat painovoimaa uhmaavia ketjuja, jotka putosivat välittömästi alas irrottuaan valtavasta kuulasta.
Ämtur hidasti niin paljon kuin uskalsi. Maahan- tai pikemminkin mustan pallon pintaan oli korkeutta vain muutama metri. Kaikki Toat pudottautuivat vuoron perään alas. Kun Hai oli viimeisenä päässyt ulos aluksesta, Ilmaraptori otti nopeasti lisää korkeutta ja pyrki laskeutumaan maahan. Silloin aluksen kylkeen iskeytyi takaviistosta kovaa vihollisalus. Laivaston alus huojui ja alkoi savuta. Se lähti syöksyyn alaviistoon.
Mikä hitto meihin osui, Ämtur kirosi ohjaimissa. Alus tuntui yllättäen todella tilavalta ja ehkä hieman turvattomaltakin, kun suurimmat matkustajat olivat poissa.
Ontor kuuli kapteenin kysymyksen sekä tiesi vastauksen siihen. Hän tunsi veren katoavan suonistaan nähdessään aluksen aukosta tulleen olennon. Ei, olento ei ollut oikea sana. Sille ei ollut oikeaa sanaa.
Hajonneen hävittäjän muotoisen kuoren sisuksista ryömi yönmusta olento. Se näytti koostuvan vain yhdestä massasta. Soikeasta vartalosta lähti lonkeroita useisiin suuntiin, mutta neljä suurinta näyttivät toimittavan raajojen virkaa. Mustan massan päässä ei ollut silmiä tai suuta. Se oli musta ja kasvoton ja tuijotti yhdellä punaisella silmällä matorania.
Olento sähisi ja ryömi kohti Ontoria.
Silloin 1034 ilmestyi paikalle. Taistelun tuoksinassa kukaan ei ollut muistanut aluksen perällä istunutta vankia. Hänellä oli käsissään isokokoinen jakoavain. Nazorak iski lonkeroista olentoa sen keskiruumiiseen. Se löi uudelleen. Niljainen ruumis hajosi kahtia. Vain toinen puoli liikkui. 1034 iski uudelleen. Olento hajosi mustaksi mössöksi aluksen lattialle. Ontor näytti samaan aikaan helpottuneelta sekä kauhistuneelta. Lopulta se puoli, joka uskoi tuon nazorakin ei-murhanhimoinen, voitti.
K-kiitos, hän osasi vain sanoa.
1034 oli vähintäänkin yhtä hämmentynyt. Oikeastaan kiitos matoranilta kuulosti paremmalta kuin monet ylennykset. Lisäksi, jos nazorakien vanki olisi tehnyt saman kuin hän, sillä ei todennäköisesti olisi enää päätä.
Torakka ei osannut sanoa mitään. Hän pudotti työkalunsa ja meni takaisin aluksen perään.
* * *
Suuri merimetso vapautti kauniin, mutta tappavan lauluäänensä. Sen valtavat tummat siivet repivät tiensä läpi korkeuksien ilmavirtojen, käyttäen tuulenpuuskia näkymättöminä polkuina. Polut johtivat lintua sinne, minne sen mestari halusi. Kiihdytä, ystävä. Linnun selässä istuva punaisin rukoustekstein koristeltua sinistä Pakaria kantava mustakaapuinen soturimunkki katsoi päättäväisenä eteenpäin ja pysytteli tiukasti kiinni merimetson selkäharjaksissa. Oraakkeli oli matkannut pysähtymättä tuntikausia. Nyt hän kuitenkin oli lopulta määränpäässään. Suuri atheonistien kaupunki, tuon kielletyn lahkon ainoa asuinpaikka paloi ja kuoli kuin muurahainen suurennuslasin alla auringossa.
Sen yllä leijaili taas itse paholainen. Demoninen, pientä planeettaa muistuttava katedraalirakenteinen ilma-alus peitti varjollaan alleen koko kylän. Sen tumma pinta ei heijastanut auringon valoa, vaan tuntui pikemminkin imevän sitä itseensä loputtomiin mustan aukon lailla. Alus ei näyttänyt kuuluvan ilmatilaan. Se ei näyttänyt kuuluvan tähän maailmaan, vaan muistutti enemmänkin reikää todellisuudessa. Teräksinen hirviö oli pienen saaren kokoinen ja täynnä raskaita metalliketjuja, mutta silti näytti täysin painottomalta. Liikehtiessään se ei äännellyt lainkaan. Oli kuin alusta ei olisi edes ollut siinä. Savupilviä tuprusi kaupungista ja halki ilman leijaili riekaleita siitä, mikä oli voinut ennen olla puuta, kiveä tai matoraneja. Päättäväisyys täytti Oraakkelin punertavan katseen. Atheon oli paholainen, sielunvihollinen, varas ja pahuus, mutta soturimunkki ei pystynyt vihaamaan tähän uskovia.
Ei niin kauan, kun oli olemassa jotain pahempaa.
Ystävä. Jätä minut Arkkienkelin katolle.
Lintu nyökkäsi ja tummissa silmissä ei ollut vivahdettakaan tottelemattomuudesta.
Jos sillä siis kattoa onkaan.
Merimetso laski korkeutta ja valtavat siivet puristuivat lähelle sen suurta, sulkaista kehoa, kun lintu valmistautui täyteen syöksyyn. Hetkeksi kaikki äänet jäivät ilmavirran ja kuohunnan alle. Suuri purppurainen alus alkoi täyttää Oraakkelin näkökenttää. Silloin hänen ymmärrykseensä hiipi, miksi Makuta Abzumon laiva oli nimeltään Arkkienkeli. Mahtipontisen nimen tarkoituksena ei ollut vain herättää pelkoa makutan vihollisissa, eikä Abzumo ollut luonut nazorak-rotua vain täydelliseksi armeijaksi.
Hän oli luonut nazorakit, koska halusi leikkiä jumalaa. Mikä tahansa jumala ei näemmä riittänyt. Hän halusi olla Ath, ja ratsastaa Arkkenkelillä.
Mielikuva sai Oraakkelin voimaan pahoin. Vielä pahempaa oli se, että jos Nimda Epsilon todellakin oli edelleen atheonistien käsissä, Abzumon haave ei ollut kovin kauaskantoinen.
Merimetson raivokas karjahdus kaikui kylän yllä, kun lintu lähti ohjusmaiseen syöksyynsä kohti tummaa pienoisplaneettaa. Oraakkeli valmistautui hyppäämään. Laskeutuminen ei tulisi olemaan pehmeä. Parempi tähdätä ikkunoihin. Kiitos, ystävä. Merimetso kirkaisi alakuloisesti. Tämä saattoi olla viimeinen kerta, kun se näki mestarinsa. Vanha lintu ei silti tehnyt elettäkään estääkseen mestariaan. Se ei tiennyt paljoakaan, mutta se tiesi mestarin olevan hyvä. Mestari oli aina ollut hyvä. Musta kaapu hulmusi tuulessa, kun sitä kantava soturimunkki loikkasi ratsunsa selästä. Sekuntien ajan pieni kaapukääryle viuhui syöksypommittajan vauhdilla kohti valtavaa tummaa rautaplaneettaa. Kun se osui, jokin petti sen alta ja miljoonat mustat sirut räjähtivät eri suuntiin ja satoivat Arkkienkelin kannelle. Tuuli piiskasi mustan ilma-aluksen pintaa ja pienen, raskaasti huohottavan hahmon viitta lepatti kuin kaapparilaivan lippu. Vanhat punaiset silmät skannasivat mustia pintoja ja piikikkäitä muotoja. Syvällä tajunnassaan soturimunkki alkoi kuulla ääntä. Naisen ääntä. Avunhuutoja pimeydestä.
Sinikasvoisen vanhuksen oikea käsi katosi kaavun sisälle ja ilmestyi pian esiin otteessaan musta, kiiltävä kuula, jonka sisällä liikehti tummia nesteitä. Soturimunkki ravisti kuulaa raivokkaasti ja keskittyi ajatuksiinsa.
Onko täällä jossain sisäänmenoaukko, Oraakkeli pohti raivokkaasti.
Mustan kuulan sisällä liikehtivistä nesteistä nousi valkoinen kuutio.
EI VIELÄ, kuula vastasi.
Oraakkeli sinkosi kuulan vaivattomalla ranneliikkeellä selkänsä taakse. Se kolahti ontosti osuessaan Arkkienkelin mustaan rautapintaan ja jatkoi pyörimistään äänekkäästi kauemmas ja kauemmas. Kolmenkymmenen metrin päässä Oraakkelin selästä kuulan liike lakkasi kokonaan. Nesteiden sisällä liikehtivä valkoinen kuutio upposi ja lillumisen keskeltä erottui tikitystä.
Sen keskeytti täysin varoittamaton sininen leimahdus, joka räjäytti irti yhden Arkkienkelin rautaketjuista ja halkaisi ilma-aluksen kannen. Oraakkeli kääntyi ympäri ja katsoi savuun. Pyhän Äidin avunhuutoja kuului jostain alempaa, mutta vain Oraakkeli kuuli ne. Taivaalla Arkkienkelin yläpuolella räjähteli. Tulikuumaa rautaa satoi mustan tuhon ja kuoleman planeetan ja sen alla kohtaloaan odottelevan atheonistikaupungin päälle. Demonisen ilmalaivan kanssa taisteli siivekäs ilma-alus, jonka keulakuvaa koristi sininen Ussal-rapu. Harhautusta ei kestäisi kauaa. Se oli käytettävä hyväksi.
Oraakkeli katsoi tuulella ratsastavaa klaanilaisalusta. Vanhoille kasvoille ilmestyi synkkä ilme. ”Hölmöt.”
Sanaakaan sen jälkeen sanomatta soturimunkki piiloutui syvälle mustaan kaapuunsa ja lähti juoksuaskelin kohti aukeamaa Arkkienkelin mustassa kuoressa. Heittäen voltin ilmassa hän pyörähti rikinkatkuisen savun läpi pimeyden ytimeen. Oraakkeli laskeutui suorin jaloin kovalle lattialle ja tunsi iskun vanhassa selkäytimessään asti. Tärähdyksen voimasta vanha mies laskeutui polvilleen jäänkylmälle rautalattialle ja otti käsin vastaan loput laskeutumisen iskusta. Soturimunkki yski sekuntien ajan keuhkonsa verille. Savun läpitunkeva katku oli saada hänet oksentamaan. Kestä vielä hetki, vanha kehoni, Oraakkeli sanoi. Olet niin, niin, lähellä.
Soturimunkki puri hammasta ja pakotti itsensä kahdelle jalalle. Vuosien paino alkoi tuntua ensimmäistä kertaa pitkään aikaan vanhan soturin luissa ja ytimissä. Hetken huojumisen jälkeen Oraakkeli lysähti jälleen lattialle. Vanhat kasvot painuivat kylmää lattiaa vasten ja soturimunkin hengitys rahisi.
Ei. Ei tätä.
Ei tänään.
En epäonnistu enää.
Olen tehnyt lupauksen.
Soturimunkin tajunta hämärtyi. Hän kuitenkin kuuli vielä Pyhän Äidin, Mestarin viisaat sanat. Hän näki noiden jopa hänen omiaan vanhempien silmien järkkymättömän päättäväisyyden jopa silloin, kun piti silmiään kiinni. Se ajoi häntä eteenpäin. Jopa kuoleman ja paholaisen edessä.
Vanha soturimunkki kohdisti kaiken tahdonvoimansa käsiinsä. Hän nousi ylös.
* * *
Neljä Toaa olivat nyt Arkkienkelin mustalla pinnalla. Aine, josta alus oli tehty, ei tuntunut Matoron käsissä metallilta, tai miltään muultakaan hänen tuntemaltaan aineelta. Lähimpänä se voisi olla jonkinlaista kristallia.
Kun Jään Toa loi katseensa ylös, hän näki torneja. Joka suunnassa oli torneja. Niitä näytti olevan huomattavasti tiheämmässä näin pallon pinnalta käsin kuin ilmasta katsoessa. Tornien arkkitehtuuri oli monimutkaista ja jylhää. Sekä piikikästä. Piikkejä oli kaikkialla, samoin ketjuja.
Okei. Miten pääsemme sisään? Hai kysyi. Hän tähysteli jatkuvasti ylöspäin peläten alusten huomaavan heidät.
Minulla on keino, Bloszar sanoi ja kaivoi tarvikelaukkuaan. Hänen raskaan panssarina lisäksi hänellä oli mukana useita aseita, kriittisimmät työkalut sekä ties mitä. Hänen rintapanssarissaan oli kiinni pieni radiopuhelin.
Toa kaivoi laukusta pienen sahamaisen terän. Se oli kiinnitetty pitkään kahvaan. Toa käynnisti mekanismin, ja saha alkoi pyöriä. Siihen kanavoitui tulen elementtienergiaa ja pian se hehkui punaisena kuin magma.
Tämä pikkukaveri puree melkein minkä tahansa lävitse, hän kertoi ylpeänä, ja iski terän Arkkienkelin aavemaisen tummaan pintaan. Valtava kipinäsuihku. Naarmuja mustassa pinnassa.
Blosz yritti kovempaa. Hän kanavoi lisää voimaansa terään. Kuumuus ei tuntunut vaikuttavan mustaan kuoreen.
Odota, Matoro sanoi. Sitä ei saa sulatettua. Toa kumartui ja kanavoi jäätä kädestään Arkkienkelin pintaan.
Saimme seuraa! Troopperi huusi. Kolme punasilmäistä hävittäjää oli huomannut nelikon ja syöksyivät nyt heitä kohti kauempaa. Koneet avasivat tulen. Troopperi loi nopeasti Haullaan suojakentän tiimin ympärille, ja lasermaiset ammukset upposivat siihen tehottomina.
Sillävälin Matoro arveli jäädyttäneensä aluksen pintaa tarpeeksi. Hän oli haurastuttanut jäällä kuoren rakenteita.
Blosz, saatko tämän nyt rikki vasarallasi?
Enköhän, Tulen Toa vastasi. Alukset hyökkäsivät uudelleen. Hai ja Troopperi ampuivat niitä elementtivoimillaan.
Blosz iski kaikilla voimillaan jään haurastamaa kohtaa. Ensimmäinen vasaranisku sai sen antamaan hieman periksi. Toinen teki jo selvää vahinkoa. Kolmannella kuori antoi periksi ja murtui mustiksi säleiksi pimeän käytävän lattialle. Toat pudottautuivat pienestä aukosta alas käytävälle.
Ontor istui loukkaantuneena Ilmaraptorin penkeillä ja katseli alas maailmaan.
Koko kaupunki paloi. Moni kitui raunioissa. Moni oli jo kuollut. Loput pakenivat ilmat turvapaikkaa. Laivaston Matoranit halusivat auttaa.
Mutta puolet Ilmaraptorin miehistöstä oli loukkaantuneita ja neljäsosa oletettavasti vihollisia. Ja aluksen kyljessä ammotti aukko ja vasen siipi oli vaurioitunut.
Ontorin mieleen palasi seikkailu kaukana pohjoisessa ja erään skakdieverstin sanat…
Meidän on pelastettava itsemme, ennen kuin voimme pelastaa muun maailman. Toivotaan vain, että maailma kestää tarpeeksi pitkään.
Arkkienkeli
Mestarin sellin ovi avautui. Makutan siluetti peitti valon, joka kuitenkin tämän hartioiden yli tulviessaan sokaisi vanhan naisen. Ottakaa hänet, Abzumo sanoi ja perääntyi antaen tilaa insinööreilleen, jotka ottivat Mestarin ulos sellistä. Vanhus yritti pyristellä irti insinöörien otteesta, muttei kyennyt vapautumaan. Hän oli muutenkin heikossa kunnossa viruttuaan päiviä tyrmässä seinällä roikkuen. Typerä nainen, Zumo naurahti ja läpsäisi Mestaria kasvoille. Ei rimpuileminen mitään auta. Hän kääntyi selin Mestaria päin ja lähti kävelemään käytävää pitkin insinöörit perässään. Nämä kantoivat Mestarin, sillä tämä ei pystynyt itse kävelemään. Tuhon aika on tullut. Onnettomuus on täällä, Zumo jatkoi, ei silti, että sillä olisi enää mitään merkitystä. Mitä Mestari sai sanottua. Viimeinen tuomio lankeaa kaikkien teidän päällenne, kuulitko! Kaikkien teidän päällenne. Athistit, Bio-Klaani. Koko maailma. Kaikki minun käsissäni. Olet hullu! Minulla on tämä, Zumo rehvasteli ja veti esiin Epsilonin. Nimdan siru. Epsilon. Minä olen nyt paljon enemmän kuin ennen. Ja minä tiedän, minä olen Ath. Mestari purskahti säälivään nauruun saaden Zumon hätkähtämään. Sinäkö jumala! Salli minun nauraa! Sinä nauroit jo. En pitänyt siitä. Zumo käännähti kannoillaan ja potkaisi rajusti. Jalka osui Mestarin päähän ja lennätti tämän kymmenen metrin päähän käytävää taaksepäin. Josssss hän selvissssi hengissssä, Abzumo sihisi, tuokaa hänet Ssssydämen luo. Niine sanoineen makuta marssi tiehensä jättäen insinöörit taakseen.
* *
ja miten meidän oli tarkoitus edetä tästä? Troopperin ääni rikkoi hiljaisuuden.
Tänne ei ilmeisesi saa opastettuja turistikierroksia, Bloszar vitsaili. Matorosta oli piristävää, että jotkut jaksoivat aina olla hyvällä tuulella. Hänkin oli ollut joskus sellainen. Ennen tätä kaikkea. Ennen Nimdaa.
Alaspäin, Hai sanoi. Jos minä suunnittelisin TUOMIOPÄIVÄN ILMALAIVAN, sijoittaisin vankiosastot mahdollisimman syvälle.
Komppaan Haita, Matoro sanoi. Alaspäin.
Käytävät eivät olleet aivan niin pimeitä kuin toat olivat odottaneet niiden olevan. Ne olivat synkkiä, mutta niitä valaisi outo punainen kajo. Mitään valonlähdettä ei näkynyt. Lisäksi seinissä oli koristeina kaikkea piikeistä ja ketjuista kukkaruukkuihin, joista sojotti lonkeroita. Juuri paraikaa toa-ryhmä kääntyi edellä mainittujen lonkeroiden koristamasta risteyksestä alaviistoon kulkeviin portaisiin. Seinillä oli tauluja Abzumosta.
Eikä teistäkin ole aika outoa, ettemme ole törmänneet kehenkään? Bloszar kysyi.
Joo. Luulisi että näin isossa laitteessa olisi paljon porukkaa, Troopperi vastasi.
Ehkä Abzumo on vain tosi kitsas työnantaja? Hai heitti väliin. Joku hymähti.
He tulivat huoneeseen, joka oli täynnä kidutusvälineitä.
Tai ehkä kukaan ei vain halua työskennellä täällä? Matoro ehdotti. Nelikon selkäpiitä karmi heidän kulkiessaan kaikenlaisilla sadistilla vempeleillä täytetyn kammion läpi.
Pointti hyvä Troopperi sanoi. He puhuivat turhuuksia yksinkertaisesti lievittääkseen painostavaa tunnelmaa. Joku tylsä realisti olisi voinut sanoa, että heidän mahdollisuudet löytää vangit sokkeloisessa leijuvassa kaupungissa täynnä vihamielisiä olentoja olisivat olemattomat. Onneksi kukaan heistä ei ollut sellainen.
Moni matoran tietää sen tunteen. Se on kuin jokin mörkö tuijottaisi vihamielisesti pimeässä. Ilman, että tietää, mikä tai missä se on. Tuntee vain sen, että joku katselee. Hai tunsi sen ensimmäisenä. Hän kulki joukon viimeisenä. Toa vilkuili taakseen epävarmana. Punaisessa kajossa ei näkynyt mitään.
Minulla on liian vilkas mielikuvitus tällaiseen, hän ajatteli. Mutta se tunne ei lakannut.
Kaikki heistä tunsivat jonkun, tai joidenkin olevan tulossa. Eikä kovin kaukana heidän takanaan.
Sitten se tunne loppui. Loppui vain korvautuakseen uudella tunteella. Kauhulla.
* *
Punahehkuisten käytävien happitaso ei ollut paras mahdollinen. Raudan ja veren harmoniselta yhteensulautumalta tuoksuva katku täytti ilmastointikanavat, joita pitkin Oraakkeli kulki. Hengittäminen oli vaikeaa, mutta vanha soturimunkki ei keskittynyt asiaan. Hän oli käärmeen pesässä, ja käärme oli metsästyskannalla. Jostain ylhäältä monen kymmenen metrin teräskerroksen läpi kuului vaimennettuja taistelun ääniä, kun räjähdykset ja ammussarjat raapivat Arkkienkelin kuorta aiheuttamatta juurikaan vahinkoa. Kymmentonnisten rautaketjujen kiinnittymispisteet kolisivat ja natisivat korviahuumaavasti sisälle asti, vaikka ketjut itsessään eivät päästäneet ääntäkään. Jostain Oraakkelin jalkojen alta kuului tasaista moottorien karjuntaa ja sydäntä muistuttava tykytys, jonka tahtiin koko Arkkienkeli tuntui sykkivän.
Ilmalaiva piti kaikkia ilmalaivoille ominaisia ääniä. Silti siitä tuntui puuttuvan jotain todella olennaista. Työvoiman ja ylipäätään minkäänlaisen elämän äänistä ei ollut tietoakaan. Lopputuloksena oli todella aavemainen kone, joka sykki ja hengitti ilman kapteenia tai perämiestä. Jotain oli todella, todella vialla.
Oraakkeli saapui jonkinlaiselle ilmakanavalle. Pienestä ritilästä loisti tunkkaisiin ilmastointikanaviin tulenpunaista valoa. Pieni matoran nosti jalkaansa ja polkaisi ritilää voimalla. Se kalahti alla olevan huoneen lattialle metallisesti. Soturimunkki hyppäsi perässä ja laskeutui pyörähtäen kylmää lattiaa pitkin. Hän kiersi katseellaan huoneen ympäri. Vihollisia ei ollut. Huone oli turvallinen, mutta ei kovin olennainen. Pyöreäkattoiseen kammioon tulvi punaista hehkua loisteputkivaloista, joiden hohde ei ollutkaan tarkemmalla tarkastelulla elektroniikkaa. Loisteputkissa leijaili kymmeniä tulikärpäsmäisiä Raheja.
Punahehku valaisi huoneen seinät, jotka olivat täynnä kuvia makuta Abzumon kauhistuttavan rumista kasvoista. Makutan hymyt olivat toinen toistaan kammottavampia. Oraakkeli nousi varoen täyteen mittaansa ja jatkoi verkkaista ja äänetöntä askeltaan syvemmälle kammioon.
Hän yritti olla huomioimatta, että maalausten silmät liikkuivat. Mustia hahmoja liikkui Oraakkelin näkökentän äärirajoilla. Kun hän kuitenkin kääntyi katsoakseen niitä, ne olivat poissa. Vain joukko pirullisesti hymyileviä makuta Abzumoja tervehti häntä punahehkun keskeltä.
Kammio jatkui punaisena ja kuolettavan hiljaisena, mutta teema muuttui. Seinät olivat yhä täynnä kuvia makuta Abzumon inhottavista kasvoista, mutta huoneen lattialla oli jalustoja, joiden päällä oli läpinäkyviä koeputkia, akvaarioita ja sammioita. Astioissa lillui voimakkaasti kuplivia ja sihiseviä nesteitä, joissa säilöttiin jotain. Se jokin oli ehkä joskus ollut elävää.
Huone oli täynnä tiedettä. Tällaiset hetket saivat Oraakkelin muistamaan, miksi hän oli hankkiutunut mahdollisimman kauas kaikesta tieteestä ja kehityksestä. Nesteissä uiskenteli asioita, jotka eivät eläneet. Niillä oli raajoja, kasvoja, hengityselimiä ja lonkeroita, mutta ainoa syy, miksi elävien olentojen karusti yhteen ommellut ja sulaneet irvikuvat liikahtelivat oli se, että astioihin johdettu sähkövirta sai niiden ruumiit nytkähtelemään. Sähkölataukset ja epätasainen sätkintä loivat yhdessä rytmin. Oraakkeli ei halunnut tietää, oliko se tarkoituksellista.
Niillä ei ole sielua. Ne eivät elä enää. Ne eivät kärsi. Keskity tehtävään.
Olentojen silmät muljahtelivat sähkölatauksissa. Oraakkeli jatkoi matkaansa luomatta katsekontaktia.
Jos mahdollista, viimeinen huone punakalla käytävällä oli pahin, sillä kaikki teeskentely oli kadonnut. Seinillä ei ollut ylimitoitettuja Abzumon kasvoja muistuttamassa tämän olemassaolosta tai groteskia kidutusta naamioituna tieteeksi.
Tämä oli paikka, jota Makuta Abzumo kutsui palkintohuoneeksi. Se oli juuri sitä, mitä Oraakkeli odottikin. Katosta roikkuvien lihakoukkujen rautainen kalke oli matala ja lohduton. Koukuissa roikkui jotain, joka katsoi Oraakkeliin. Vanha matoran pysähtyi. Hän lakkasi hengittämästä.
Matoran kaivoi kaapunsa hihasta esiin yönmustan, kiiltävän kuulan, ja sen sisällä helskyvien tulenarkojen nesteiden liikehdintä kiihtyi. Matoran pyöritti kuulaa ranteessaan ja pudotti sen lattialle. Se pyöri hetken lattiaa pitkin, kunnes pysähtyi seinää vasten.
Kuulaan tai huoneeseen katsomatta vanha matoran käveli pois huoneesta. Hän sulki silmänsä ja piirsi kävellessään oikealla kädellään ilmaan Isä Athin kasvot. Ath kanssanne, Oraakkeli sanoi hiljaa.
Kaukana Oraakkelin takana musta, kiiltävä kuula muuttui terästä repivän äänen ja paineaallon säestämänä valtavaksi palloksi sinertävää tulta ja poltti sekunneissa tuhkaksi kaiken kammiossa. Niin oli ehkä parempi. Oraakkeli jatkoi matkaansa katsomatta taaksepäin, pelottomana ja vailla katumusta. Matoranin katse ei ollut värähtänytkään, kun hän oli katsonut silmiin sitä, mikä kertoi Makuta Abzumon olemuksesta enemmän kuin yksikään hullun makutan sanoista. Vaikka mitä tapahtuisi, tyyneys ei katoaisi hänen kasvoiltaan. Syvällä sisällä soturimunkin ajatukset kuitenkin hautasivat alleen kaiken.
Hän ei ollut peloissaan.
Hän oli vihainen.
* * *
Hai kääntyi hitaasti ympäri muiden jatkaessa matkaa eteenpäin. Kukaan ei huomannut Hain pysähtymistä ennen kuin Hai karjaisi: Mitä hittoja nuo ovat? Kaikki muutkin kääntyivät nähdäkseen mustan olennon, joka heitä lähestyi. Se oli toan kokoinen ja muotoinen, mutta täysin musta. Sillä ei ollut kasvoja, koko olento oli täysin yksityiskohdatonta mustaa massaa. Tunkeilijat, se sanoi äänellä, joka ei kuulostanut miltään, teidän olisi kohteliasta kuolla. M-mitä? Matoro sai sanottua ja perääntyi vaistomaisesti askeleen taaksepäin. Kuolkaa, olento toisti, ja säästäkää isäntäväeltä tappamisen vaiva. Onko tämä Abzumon huumoria? Hai kysyi kauhuissaan. Troopperi veti miekkansa huotrastaan nopealla vedolla, samoin Matoro. Hai varmisti keihäänsä ja Bloszar vasaransa. Olento näytti suhteellisen heiveröiseltä vastustajalta. Mutta se haisi kuolemalta.
Olennon takaa esiin lipui kolme muutakin olentoa heitä oli nyt neljä neljää vastaan. Äkkiarvaamatta se, joka heille oli puhunut, nosti kätensä, joka venyi niin pitkäksi, että pystyi tarttumaan Hain kaulaan tämän ollessa kahden metrin etäisyydellä. Se oli kuin merkki klaanilaisille hyökätä. Matoro ryntäsi katana ojossa kohti yhtä mustaa insinööriä, kun taas Bloszar ja Troopperi valitsivat omat vastustajansa. Hai rimpuili vastustajansa kuristusotteessa yrittäen päästä irti ja olla tukehtumatta. Matoron vastustaja muodosti kädestään miekan, joka kolahti katanaa vastaan kuin metalli. Toa jakoi iskuja oikealta ja vasemmalta, mutta olento torjui iskut taidokkaasti ja yritti lävistää hänet pistämällä. Matoro sai väistettyä hyppäämällä sivuun; hän ehti vilkaista, mitä muualla huoneessa tapahtui, ennen kuin hänen kimppuunsa jälleen hyökättiin.
Bloszar oli selvästi pulassa: hänen vastustajansa oli ottanut hänen nuijastaan kiinni kaksin käsin ja ikään kuin sulanut nuijan ympärille. Nyt nuija oli käytännössä olennon sisällä, ja Blosz yritti saada sen irtoamaan heiluttamalla sinne tänne. Hai oli päässyt irti insinöörin otteesta lävistämällä tämän käden keihäällä, ja väisteli nyt tämän viikatemaisia iskuja. Troopperi miekkaili voitokkaan oloisesti viimeistä vihollista vastaan.
Näissä olennoissa oli jotakin pielessä. Ne vaikuttivat eläviltä, mutta niistä hohkasi kuoleman vaikutelma. Heidän oman kuolemansa. Matoro yritti erästä hyväksi todettua miekkatemppua, mutta ehti tuskin aloittaa kikkailun, kun insinöörin toinenkin käsi, muodostuttuaan miekkamaiseksi, iskeytyi hänen katanaansa vastaan ja lennätti sen hänen käsistään. Miekka osui kohti Troopperia, joka joutui torjumaan itseään kohti singahtavan katanan, minkä takia hänen vastustajansa sai riisuttua hänet aseista. Matoro vilkaisi nopeasti muita. Bloszar oli saanut vastustajansa murskattua lävistämällä tämän seinässä olevaan piikkiin. Hailla oli yhä vaikeuksia.
Matoron vastustaja yritti halkaista hänet molemmilla miekkakäsillään, mutta Matoro hyppäsi taemmas melkein lävistyen itsekin seinän piikkiin. Hän kuitenkin vältti mustan okaan taidokkaasti ja tähtäsi sitten harppuunansa kohti insinööriä. Hän laukaisi suoraan kohti olennon naamaa, ja ehtimättä väistää tämä sai päänsä lävistettyä koukuilla. Matoro juoksi poimimaan miekkansa ja alkoi kelata kaapelia takaisin sisään. Insinööri pyristeli kuin kala koukussa ja yritti katkaista kaapelin, joka kuitenkin kesti olennon miekkamaisten raajojen iskut. Matoro pääsi tarpeeksi lähelle ja huitaisi pään irti vastustajaltaan.
Voitokas jään toa tarkisti jälleen tilanteen. Hai onnistui kukistamaan insinöörin lävistämällä tämän ja paiskaamalla tämän keihäällään Bloszin käyttämään seinäpiikkiin toisen insinöörin seuraksi. Troopperi makasi nyt maassa ja kierähteli väistääkseen miekaniskuja. Matoro ryntäsi auttamaan häntä ja katkaisi insinöörin kahtia takaapäin. Nyt kaikki viholliset oli päihitetty.
Ja luonnollisesti nuo eivät kuolleet tuohon, Hai päästi suustaan. Matoro kohotti toista kulmaansa ja vilkuili insinöörejä. Ne eivät näyttäneet yhtään sen elävämmiltä kuin aiemmin, mutteivät yhtään sen kuolleemmiltakaan. Parasta häipyä, jos ne vaikka oikeasti heräävät tuosta, Matoro tokaisi työntäen miekkansa jälleen huotraan ja heilautti kutsuvasti kättään. Troo seisoi hengästyneenä kumarassa tukien käsillään polviinsa. Juu, hetki. Bloszar katsoi vasaraansa. Siihen oli tullut kolhuja. Hän irvisti hieman. Hai hieroi kaulaansa, jota kivisti yhä hieman. Matoro odotti kädet lanteilla kumppaneidensa taisteluväliajan loppumista. Puolisen minuuttia kului, kunnes Troo nousi ja huikkasi heidän voivan jo lähteä. Hai yskäisi. Matoro alkoi johtaa joukkojaan yhä syvemmälle demonisen pallon sisuksiin.
* *
Hissi, sanoi Bloszar. Hän osoitti käytävän syvennyksessä olevaa teräsovea. Sen vieressä oli punainen nappi, jota toa painoi.
En tiedä kannattaako meidän Troopperi vaikutti skeptiseltä. Hän ei pitänyt ahtaista paikoista.
Ovi avautui. Teräksinen hissi oli yllättävän suuri. Sinne olisi mahtunut hyvässä järjestyksessä kymmenenkin toaa. Tai outoa mustaa olentoa, ajatteli Matoro.
Hyviä uutisia. Täällä on kartta, ja menemällä alas päädymme vankikerrokseen, Blos hihkaisi.
Hissin seinässä tosiaan oli pieni kartta, jossa näkyi poikkileikkaus pallosta. Hissi näytti menevän miltei aluksen keskipisteeseen. Lisäksi yksi kerros oli nimetty vankiosastoksi.
Hyvä, nyt tiedämme olevamme oikeilla jäljillä. Mutta kuulkaa, kerron teille tarinan. Matoro sanoi täysin odottamattomasti. Olin kerran melko samanlaisessa tilanteessa kuin me nyt. Hissi pahisten hallitsemassa rakennuksessa. Menin hissiin, koska se meni suoraan määränpäähäni. Valitettavasti hissi pysäytettiin puolimatkassa. Sitten siihen viritettiin räjähteet. Pahikset vain katselisivat, kun me räjähtäisimme paikassa, josta emme voisi paeta.
Hetken hiljaisuus. Mitä sitten tapahtui? Kysyi Troopperi.
Matoro ojensi salamyhkäisesti oikeaa kättään. Harppuuna, hän sanoi ja käveli hissin luo.
* *
Huoneessa oli synkkää. Se ei johtunut vähäisestä valaistuksesta, sillä muodoiltaan pyöreä komentohuone oli täynnä epämääräisiä loisteputkia ja kuusikulmaisia holonäyttöjä, joiden todellisuuteen piirtämät kolmiulotteiset muodot pyörivät ja kääntyilivät ilmassa heijastaen huoneeseen omalaatuista valoa. Näyttöjen heijastamat kartat ja moottorilukemat olivat oikeastaan niin kirkkaita, että niiden katsominen sattui silmiin. Huone oli kuitenkin pimeä sen takia, koska sen sisällä työskentelevät hahmot söivät valoa. Voimakas hologrammihohto ei heijastunut tummien insinöörien laihoista ja luuttomista kehoista. Kun olentoja katsoi, oli miltei mahdoton löytää pistettä tai raja-aluetta, jossa ympäröivä maailma muuttui Insinööreiksi. Ne vain olivat siinä ja työskentelivät loputtomasti. Edes valtavan ilma-aluksen moottorien jyrinä ja pauke ei tuntunut häiritsevän olentojen keskittymistä.
Niiden keskittymiseen vaikutti hieman kuitenkin se, kuinka huoneen yllä olevaa Arkkienkelin komentosiltaa suojaava purppurainen panssarilasi sirpaloitui tuhansiksi, ellei jopa miljooniksi säpäleiksi, siruiksi ja hiukkasiksi. Kilinä täytti alleen kaikki äänet, joita komentohuone oli täynnä. Pitkien, laihojen ja hahmottomien mustien insinöörien operointi keskeytyi hetkellisesti, kun ne katselivat silmättömillä silmillään veitsenterävää lasisadetta ja kuuntelivat korvattomilla korvillaan ympäröivää lasinsirujen konserttoa. Sen loputtua keskelle huonetta suurimman komentopäätteen päälle laskeutui musta hahmo, eräänlainen elävä varjo. Varjo avasi laskeuduttuaan mustan viittansa ja paljasti vanhat ja tyynet matoranin kasvonsa. Punaisissa silmissä kuitenkin paloi päättäväisyys ja raivo.
Minulla on hyvin yksinkertainen kysymys, Oraakkeli sanoi kuuluvasti ja katseli olentoja. Mustat insinöörit pysäyttivät näppäimistöjensä naputtelun. Haluan siihen hyvin yksinkertaisen vastauksen.
Insinöörit eivät sanoneet sanaakaan.
Missä, Oraakkeli sanoi painottaen jokaista sanaa sen edeltäjää voimakkaammin. On. Pyhä. Äiti?
Mustat insinöörit olivat edelleen hiljaa. Yksi niistä nousi näyttöpäätteeltään täyteen mittaansa, ja vasta silloin hahmottui, kuinka uskomattoman suuria olennot olivat. Ne olivat laihoja ja luuttomia eikä niiden päässä, käsissä tai jaloissa ollut mitään erityisen suurta, mutta niiden raajat olivat suorastaan luonnottoman pitkät. Olennot nousivat helposti jopa korkeammalle kuin Makuta Abzumo. Eikä Abzumo ollut harvojen eloonjääneiden havaintojen mukaan makutaksi erityisen pieni. Kun Musta insinööri nousi täyteen mittaansa, näki Oraakkeli, että olennot eivät vain operoineet näyttöpäätteitään. Näyttöpäätteet olivat osa olentoja. Suuresta, mustasta ja johtojen peittämästä datapäätteestä johti irvokas, irtonaista selkärankaa muistuttava kaapeli, joka työntyi syvälle Insinöörin pään sisään. Näky olisi ollut vastenmielinen, jos Insinöörit eivät olisi olleet täysin hahmottomia.
Muualla, lohduton, mutta kantava ääni vastasi. Insinöörillä ei ollut suuta, josta puhua, joten omituisella tavalla geneerinen ääni tuntui kuuluvan kaikkialta. Se olisi voinut kuulua mille tahansa huoneen olennoista. Tai kaikille niistä.
Voimme hoitaa tämän kivuttomasti, Oraakkeli sanoi. Toistan siis. Missä. On. Pyhä. Äiti. Matoranin äänensävy oli suorastaan rauhallinen ja ystävällinen.
Me emme tunne kipua, Insinööri sanoi. Tarjouksenne on tyhjä.
Oraakkeli loikkasi suurimmalta tietopäätteeltä gasellimaisesti alas ja laskeutui pehmein äänin. Hän asteli kohti seisomaan noussutta Insinööriä. Olennon valtava mitta ei tuntunut vaikuttavan Oraakkeliin millään tavoin.
Olkaa hyvä ja ottakaa makuuasento edessämme, Insinööri sanoi tyynesti, ja sen pitkät sormet naksuivat liikkuessaan uhkaavasti. Se tekee niskanne katkaisusta huomattavasti nopeampaa ja vaivattomampaa, ja vähentää Mestarin työsarkaa.
Katsokaa nyt teitä, Oraakkeli sanoi katse siirtyen insinööristä toiseen. Ette ole elämää. Olette irvikuva elämästä. Soturimunkin äänensävy kuulosti melkein säälivältä. Voitteko koskaan nauraa, itkeä, oppia, opettaa, kokea lämpöä tai rakastaa?
Insinöörit olivat pitkään hiljaa. Emme ymmärrä kysymystänne. Voitteko tehdä yhteistyötä ja hypätä jätteenpoistokuiluun tai työntää sormenne yhteen sähkönjakelupisteistä?
Oraakkeli huokaisi. Ette taida edes ymmärtää, mistä puhun. Ymmärrättekö, miksi edes tottelette häntä? Koska kello tottelee kelloseppää, Insinööri sanoi harkitusti. Loputkin sen lajitovereista alkoivat nousta täysiin mittoihinsa. Osa oli jo irrottanut itsensä näyttöpäätteestä. Kuvottavasti rusahtelevat selkärankamaiset kaapelit porautuivat ulos Insinöörien päistä. Olennot laskivat kaapelit näyttöpäätteiden päälle. Koska luomakunta tottelee jumalaansa.
Oraakkeli pudisti päätään. Hän ei välitä siitä, mitä teille tapahtuu. Olette uhrattavissa kuin pelinappulat… ja taidatte tajuta sen.
Seuraava asia tuntui kuuluvan jokaisesta Insinööristä samanaikaisesti. Suojelkaa Makuta Abzumoa, sillä hän on Herra ja Vapahtaja. Lopettakaa vanhus.
Oraakkelia lähin Musta Insinööri nytkähti hiljaisuuden ja liikkumattomuuden jälkeen suorastaan pakkoliikkeenomaisesti vanhaa soturimunkkia päin. Se repäisi biomekaanisen kaapelin irti takaraivostaan tai kasvoistaan, insinööreistä oli vaikea sanoa ja huitaisi sillä Oraakkelia kohti. Selkärankaa muistuttava johto viuhahti ilman halki ruoskamaisesti, sylkien tummia nesteitä komentohuoneen lattialle. Johdosta iski sähkölataus, joka rätisi halki ilman pitäen korvia murhaavaa ääntä ja valaisten hämyisän kammion. Ennen kuin Insinööri oli ehtinyt iskeä, Oraakkeli oli kuitenkin jo ilmassa.
Vanha soturimunkki sulki silmänsä ja keskittyi syvälle sydämeensä. Hän tunsi ilmavirran viuhuvan ympärillään loikatessaan korkealle Insinöörien hahmottomien päiden yläpuolelle. Hetkeksi kaikki hidastui ja Oraakkeli kykeni erottamaan yksittäisiä ääniä toisistaan. Hänen hengityksensä oli yksi niistä. Se ei ollut nopeutunut. Hän oli yhä tyyni.
Kun Oraakkeli avasi silmänsä, kaikki oli taas nopeaa. Ilman halki viuhuva musta matoranin varjo laskeutui tömähtäen kimppuunsa hyökänneen Mustan insinöörin pään päälle. Hän tarttui tiukasti kiinni. Insinööri heilutteli päätään edestakaisin, ja Oraakkeli pysyi vain vaivoin kyydissä. Nyt, kun hän ensimmäistä kertaa kosketti mustaa olentoa, hän tunsi täysin, kuinka tyhjä ja ontto se oli. Olennolla ei ollut selkärankaa, ei ulkoista tukirankaa, ei mitään. Sen pää heilui luonnottomasti jokaiseen suuntaan ilman ruumiillisia rajoitteita.
Oraakkeli sulki jälleen silmänsä. Hän avasi kämmenensä ja painoi sen syvästi kiinni kohtaan, josta biomekaaninen kaapeli oli Mustan insinöörin pään sisälle mennyt. Vanha soturimunkki keskittyi. Hän yritti etsiä Insinöörin päästä edes yhtä ajatusta, jonka voimaa kasvattaa. Jotain, jota voisi käyttää aseena.
Mitään ei ollut. Oraakkeli päätti vaihtoehtoisesti jakaa insinöörille yhden omista ajatuksistaan. Hajoa.
Harvat adjektiivit kuvaisivat seuraavaa tapahtumaa sen vaatimalla arvolla.
Tästä syystä käytämmekin vain nelikirjaimista sanaa, jolla ei ole varsinaista merkitystä, mutta joka kuvaa tapahtumaa, kumma kyllä, täydellisesti.
PLOP.
Insinööri teki kuten sillä oli tapana. Se totteli käskyä. Oraakkelin kämmenen alle jäänyt olennon pää päätti lähteä lentämään samanaikaisesti jokaiseen mahdolliseen ja mahdottomaan ilmansuuntaan. Musta aines räjähti komeassa kaaressa kaikkialle kastellen komentohuoneen holonäytöt ja ympäröivät Insinöörit. Ne eivät tuntuneet reagoivan tapahtumaan mitenkään.
Hieman orgaanista ainesta muistuttavia mustia johtoja repeytyi esiin ja putoili lattialle olennon ympärille. Oraakkeli laskeutui pyörähtäen sulavasti valtaisan olennon jalkovälin läpi, ja ponnahti pystyasentoon selkä mustaa olentoa kohti. Pitkä hirviö seisoi liikkumattomana paikallaan. Siinä, missä oli ennen ollut sen pää oli nyt lakastunutta kukkaa muistuttava kokonaisuus. Joka suuntaan repeytyneet ja avautuneet harukset muistuttivat roikkuvia terälehtiä. Olennon entisen kaulan kohdalla oli jonkinlaisia verisuonia tai sähköjohtoja muistuttavia katkenneita säikeitä. Insinööri ei enää liikkuisi.
Ympäröivät Mustat insinöörit lähestyivät täydellisesti synkronoidulla askeleella Oraakkelia.
Soturimunkki nousi täyteen mittaansa ja katseli punaisilla silmillään olentoja. Pahoittelen, jos kysymys oli epäselvä, Oraakkeli sanoi rauhanomaisesti. Esitän sen vielä kerran. Jos en saa vastausta, en voi vannoa, että tämä ilmalaiva pysyy kovin kauaa merenpinnan yläpuolella.
Punaisten silmien hehku ei ollut enää tyyni, vaikka soturimunkin muut kasvot olivat. Missä. Oraakkeli avasi viittansa ja paljasti vanhat kätensä. On. Insinöörit ottivat taas askeleen matorania kohti. Ne kurottivat pitkiä käsiään häntä kohti. Aikaa ei olisi paljoa. Pyhä Äiti.
Mustat olennot antoivat ainoan vastauksen, joka niille oli opetettu. Yhdessä samanaikaisessa nytkähdyksessä olentojen kädet muuttuivat teriksi, miekoiksi, sätkiviksi lonkeroiksi ja kirveiksi.
Musta viitta ja sitä kantava soturimunkki sinkoutuivat heinäsirkkamaisella hypyllä ja kolibrimaisella vauhdilla joitakin metrejä Mustien insinöörien yläpuolelle.
Vastaus ei ollut tyydyttänyt Oraakkelia. Hän tekisi sen kymmenen sekunnin sisällä hyvin selväksi.
* * *
Neljä kohdetta meni hissiin kaksitoista kerroksesta kuusi. Lisäksi komentohuoneessa tunkeilija, kuului ääni eräänlaisesta kaiuttimesta. Kahdeksan mustaa insinööriä lähti mahdollisimman nopeasti kohti hissiä. Kohta kaikki hissin ovet olisivat varmistettu. Hissistä ei pääsisi ulos. Se tulisi olemaan loukku toille.
Kuusi kerrosta alempana vartijat odottivat teräsoven aukeamista. He olivat vankikerroksessa, jonka vartiointi oli kaksinkertaistettu tunkeilijoiden havaitsemisen jälkeen. Kaikki tummat hahmot tuijottivat liikkumatta ovea. Vielä hetki.
Se aukesi. Olennot ampuivat jotakin hissin täyteen. Sitten ne hämmästyivät tajutessaan, että hissi oli tyhjä. Tai olisivat hämmästyneet, jos olisivat voineet hämmästyä. Niiden kasvoilta ei pystynyt lukemaan minkäänlaista reaktiota.
Sitten tapahtumat alkoivat vyöryä. Katosta putosi metallilaatta alas. Ennen kuin mustat olennot ehtivät tajuta mitä tapahtui, kaikki oli ohi.
Koko käytävä räjähti palamaan. Insinöörien musta massa kärventyi ja suli. Ne päästivät karmivia ääniä. Hetkessä tulipyörre oli kadonnut, ja käytävä oli täynnä palaneita ruhoja ja mustunutta metallia.
Troopperi pudottautui ensimmäisenä katossa olevasta aukosta. Bloszar tuli hänen perässään.
Mato, se oli paras suunnitelma ikinä, ensiksi mainittu hypetti. Jään Toat pudottautuivat myös aukosta.
Olen siihen itsekin tyytyväinen, Matoro sanoi mahdollisimman vaatimattomasti. Eihän se ollut edes hänen hienoimpia temppujaan. Niin yksinkertaista. Laitetaan hissi liikkumaan alaspäin itsestään, mennään sen katolle, tullaan oven läpi kerrosta ennen määränpäätä, eliminoidaan vartijat nopeasti, leikataan aukko lattiaan, korvennetaan alakerran vartijat.
No, nyt olemme vankilakerroksessa. Mikä suunta? Hai kysyi.
[spoil]Tämä on ikään kuin Manuhuipennus vol. 2 tai jotain. Saatoin epäonnistua taikka sitten en.[/spoil]
Daxia
Helryx asteli linnoituksen ulkopihalla ja potki mereen pieniä kiviä odotellessaan uutisia. Brutaka seisoi etäämpänä ja tuijotti horisonttiin. Pian paikalle juoksi ko-matoran, joka pystymättä juoksemaan kovin lujaa tavoitti veden toan hyvin hitaasti.
No? Helryx kivahti turhankin äkkipikaisesti. Makuta varasti yhden nopeimmista lentoaluksistamme sen jälkeen, kun oli yrittänyt hyökätä Brutakan kimppuun, matoran selitti tietävästi. Kyllä minä sen tiedän! toa vastasi ärtyisästi. Brutaka itse kertoi minulle. Hän viittasi kädellään takanaan seisovaan kultaiseen soturiin. No, tuota, saimme selville, matoran jatkoi, laskeutumispaikan. Ilmeisesti makuta ei osannut laskeutua kunnolla ja romutti koko aluksen käyttökelvottomaksi. Teki sen varmasti tahallaan, Helryx mutisi. Joko perään on lähetetty agenttejamme? Kuulemani mukaan jopa kolmin kappalein, matoran sanoi ylpeästi, vaikka olikin sisimmässään epävarma. Johtaja ei ollut ikinä näin huonolla tuulella. Makuta laskeutui ilmeisesti lähelle kaupunkia, jota asuttaa jokin athistinen lahko, uskoisin.
Ne tunkeutujat, veden toa huokaisi. Järjestikö Makuta Nui heidät sisään? En en tiedä tuota, rouva. Se oli retorinen kysymys. Aivan, aivan niin. Anteeksi. Voit poistua. Kyllä, rouva.
Helryx käveli ympyrää rannalla vielä hetken, ja lopulta hän myönsi itselleen luvan kysyä Brutakan neuvoa. Mitä mieltä olet tästä kaikesta? On vaarallista, että joku tietää järjestöstämme, suurikokoinen ritarikuntalainen vastasi. Helryx huomautti Bio-Klaanin tuntevan heidän järjestönsä. Aivan niin, rouva, Brutaka vastasi, mutta he ovat vain yksi järjestö. Lisäksi heistä varmaankin vain johtoporras tuntee meidät. Vain yksi järjestö! Se on jo tarpeeksi vakavaa. Makuta Nui ei ole Bio-Klaanin admin. Mutta hänhän on ollut aiemminkin tekemisissä kanssamme. Varmasti myös monet muut klaanilaiset ovat. Lienet oikeassa. Mutta epäilen näiden tunkeilijoiden olleen jotain muuta. Ne eivät olleet klaanilaisia, toa murehti. Tuohon en osaa sanoa mitään, Brutaka myönsi. En ollut täällä silloin. Se oli vankilakapina, Helryx pohti. Joten joku vangeista on varmasti kytköksissä hyökkääjiin. Pääsikö kukaan tuota makutaa lukuun ottamatta pakoon? Ei minun tietääkseni. Tarkistan asian. Tarkistakaa. Järjestömme on vaarallisessa tilanteessa. Brutaka lähti astelemaan kohti linnoitusta jättäen naisen yksin rannalle. En pidä tästä mielikuvasta, Brutaka! Helryx huusi tämän jälkeen.
Hän seisoi hetken yksinään merelle tuijottaen. Makuta Nui, sinä ovela idiootti.
Atheonistien saari
Seinät rikkoutuivat, kivensirpaleet lensivät ja savu pöllysi, kun Makuta Nui paiskautui läpi kallioperän. Hän makasi hetken paikallaan miettien päässään kuuluvaa jyskytystä ja nousi sitten ylös. Hänen raajansa rusahtelivat epämiellyttävästi, ja joka paikassa oli jauhautunutta kiveä. Kivinen usvapilvi oli levittäytynyt kaikkialle peittämään näkymän lähes täydellisesti. Makuta kuulusteli ympäristöään tarkkaavaisesti. Hän ei kuullut yhtikäs mitään, mikä ei tarkoittanut, etteikö pimeydessä olisi vaaninut jokin. Jokin sairas. Sairas olento, joka kuvitteli olevansa jumala. Jumalkompleksi ei ole koskaan hyvä asia, Manu sanoi vahingossa ääneen.
Virheen seurauksena makutan takaa iskeytyi jotakin häntä kohti. Hän väisti viime hetkellä itseään kymmenen kertaa isomman kivenjärkäleen, joka teki maassa olevan kolon entistä suuremmaksi. Makuta Nui! Tule tänne, tule tänne minun luokseni! Tule, jotta voin sulkea sinut sylini kuolettavaan halaukseen! Ei kuulosta järin mukavalta.
Hän lähti hiippailemaan satunnaiseen suuntaan, joka kuitenkaan ei ollut äänen sijaintia kohti. Täytyi löytää pakotie. Se hullu tuhoaisi vaikka koko saaren saadakseen hänet hengiltä. Yhtäkkiä aivan Manun edestä maan alta ponnahti esiin hirvittävä vääristynyt naama, musta kuin pimeys itse, ja terävähampainen. Se yritti ahmaista Manun suuhunsa kidallaan, mutta makuta syöksyi vasemmalle suoraan kiviseen seinään. Se sattui. Irvokas naama osui johonkin pimeyden keskellä ja ilmeisesti räjähti. Paineaalto heitti Manun jonnekin päin huonetta, suuntaa oli vaikea määrittää.
Epätietoisuus on tuskallista, Makuta Nui, eikö olekin? Abzumon ääni nauroi Manun noustessa pystyyn. Hän ei tiedostanut olinpaikkaansa, hänen olisi pian noustava ylös pimeydestä. Ja sitä Abzumo juuri toivoi. Senkin typerä apina! Tule tänne alas tappelemaan! Manu karjui niin lujaa kuin pystyi. Korkeuksista singahti siinä samassa uusi kivenmurikka ja iskeytyi Makutan mahaan. En minä tuota tarkoit- tanut, hän pihisi, kun sai taas sanan suustaan. Makuta Nui! Minulla on täällä sinun ystäväsi Summerganon. Minä aion tappaa hänet. Matoranisi olivat huijausta, miksei Summeganonkin olisi? Manu huusi ja virnisti hieman. Hän ei ollut vielä menettänyt peliä. He olivat huijareita, koska tahdoin niin. Mestari voi hyvin Arkkienkelissäni. Miksi uskoisin sinua? Ei sinun täydykään. Minä vain aion tappaa tämän toan ja sinut heti sen jälkeen. Voi, kun sinä olet niin täydellinen, jumala oikein, kun kykenet tappamaan viattomia sen sijaan, että pääsisit eroon minusta! Niin. Niin minä olen. Minulla on valta ja oikeus.
Järkeä oli turha puhua. Manu avasi uunituoreet siipensä, joiden saamiseen hän oli absorboinut kaksi atheonistia ennen saapumistaan palatsiin, ja singahti lähes äänennopeudella suoraan ylöspäin ja ehti juuri ja juuri havainnoida Abzumon, joka seisoi kivipaasin päällä, ennen kuin törmäsi tähän. Molemmat makutat lennähtivät suoraan päin seinää ja sen sisään ja siitä läpi ja yhä eteenpäin seuraavaan huoneeseen. Manun seuraava havainto oli, että hän makasi maassa Abzumo pidellessä jalkaansa hänen rintansa päällä ja tuijottaessa hänen silmiinsä demonisesti. Seinä, jonka läpi he olivat lentäneet, oli nyt kokonaan poissa, ja huoneet näyttivät olevan yhtä samaa suurta kammiota. Manu vilkaisi oikealle puolelleen ja näki Sugan istumassa maassa. Hänen kätensä olivat seinässä kiinni. Kiinni, täysin: Abzumo oli ilmeisesti muotoillut kivimassan uudestaan niin, että se yhdisti Sugan lihan ja seinän yhdeksi.
Minä näen ajatuksesi! Abzumo huokaisi. Tämä tunne, minä olen jumala. Minä näen kaiken, kuulen kaiken, tiedän kaiken. Minä olen se kaikki! Sinä olet sairas! Minä voin ehkä auttaa sinua, Manu sanoi. Anna minulle se siru! Abzumo nauroi julmasti. Sinä se tarvitset apua. Etkö näe? Sinä olet Atheon, itse pahuus. Varas. Sinä varastit Nimdan ja minä sain sen takaisin. Ja nyt minä rankaisen sinua. Etkö sinä muista omaa menneisyyttäsi? Manu kirkui. Sinähän tarjosit sitä minulle!
Abzumo tuijotti häntä mielipuolisesti. Suga yritti päästä irti seinästä, mutta hänen veriset raajansa eivät irronneet kivisestä vankilasta. Veren haju täytti Manun sieraimet; yleensä reaktio ei ollut hänestä ikävä tunne, joka nyt kuitenkin seurasi hurmeen aromin leijuessa ilmassa. Hiljaa. Sitä ei ikinä tapahtunut, Abzumo kuiskasi. Kiellät kaiken nyt, mutta minä muistan. Sinäkin muistat, Manu jatkoi epätoivoisesti. Tiedän, mitä sanot tai aiot sanoa. Se kaikki näkyy sinusta. Olet kuin avoin kirja. Surkea vertaus, ystäväni, Manu sanoi haikeasti ja tuijotti vastustajaansa. Tiedät, ettei mieli ole kuin kirja, jota voisi vain lukea, kuten monet haikailijat kuvittelevat. Abzumo perääntyi hieman poistuen Manun rintakehän päältä. Sinä hän yritti sanoa. Minä tiedän, mitä ajattelet, Manu sanoi ja hymyili tavalla, jonka ilmeisesti käsitti isälliseksi. Suga olisi saattanut naurahtaa, ellei olisi ollut kuolemanvaarassa. Hän yritti vain päästä irti seinästä, mutta tuloksetta. MINÄ TIEDÄN SINUT. TUNNEN. TIEDÄN. KAIKEN, Abzumo kiljui ja polki maata jalallaan kuin kiukkuinen lapsi. Tämä lapsi vain sai koko maailman tärisemään. Abzumo, lopeta tämä hulluus, Manu sanoi ja peräytyi hieman itsekin, suoraan yhdistyneen kammion uutta takaseinää vasten. Manu ei pystynyt enää havaitsemaan yksityiskohtia. Oli kuin hänen silmänsä olisi karsittu turhista tarkkuusominaisuuksista. Hän huomasi enää vain Abzumon sairaan virnistyksen, joka vuorotteli pelokkaan vääristyneisyyden kanssa kuin sinifunktion amplitudi etumerkkiä, ja Summerganonin ponnistukset päästä irti seinästä. Abzumo, lopeta tämä hulluus, Manu toisti melkein anovasti. Karsittu silmät Nimda ei kai NYT SE ANOO! hullu makuta käkätti. LISÄÄ TÄTÄ.
Manu alkoi olla epätoivoinen. Etkö sinä käsitä? Hänen aistinsa olivat turtuneet. Hän tunsi päässään särkyä. En, Abzumo vastasi ykskantaan ja syöksähti odottamattomasti Manua kohti. Hän otti Manun jalasta tiukan otteen ja alkoi pyörittää ympäri ympäri ympäri, ja päästi irti. Toinen makuta lensi pitkässä kaaressa suoraan lattian sisään. Taas.
Manu nousi jälleen pystyyn tuskallisen lennon jälkeen. Hän tiesi jo ennen silmiensä avaamista, että jokin oli muuttunut ja avasi sitten silmänsä apposen ammolleen. Makuta Nui ei nähnyt enää raunioitunutta temppelin huonetta hän ei ollut temppelissä enää, ei selvästikään. Hänen näkökenttänsä taustalla loimusi magentanvärinen hohde, joka yritti sokaista hänet; hirvittävää hehkua hieman himmensi siellä täällä leijaileva verenpunainen sumu ja pienet tähdenmuotoiset syaaninsiniset kappaleet, jotka kiersivät Manua kuin planeetat auringon kiertoradalla tullen välillä turhankin lähelle. Minä olen polttopisteessä, Manu ajatteli. Ellipsillä on kaksi polttopistettä. Toisessa polttopisteessä seisoi jykevä värioksennus, modernin taiteen patsas vuodelta miekka ja kirves, aution pellon suohon hukkunut haamu. Sen ruumis oli kuin karhu, mutta turkki oli sateenkaaren värinen. Se ei liikkunut, mutta liikkui silti. Manu ei todellisuudessa nähnyt sitä, mutta tiesi sen olevan siinä, tiesi, miltä se näytti. Mitä tämä Manu aloitti, mutta olento puhui. Sinun järkesi sumenee, se sanoi Abzumon äänellä. Sinun järkesi sumeni jo. Tämä ei ole todellista, Manu sanoi epäuskoisena. Abzumo hymyili. Tämä on liiankin todellista, hän sanoi.
Siinä samassa tyhjyydestä ilmaantui äkkiarvaamatta valtaisa kirves. Manu katseli kirvestä, sen kauniita muotoja. Se oli kaksiteräinen ja mustasta metallista taottu, puuvartinen ja ennen kaikkea kaunis. Sen varsi oli veistetty käteen mukavasti sopivaksi ja tyylikkääksi, hieman kierteiseksi, mutta myös perin yksinkertaiseksi. Terät olivat täysin virheettömiä ja sileitä, ja kumpikin muistutti tietyllä tavalla kuunsirppiä. Ne olivat sama terä ja eri terä, samanlaisia mutta niin erilaisia. Ja silti kumpaakaan terää ei voinut erottaa toisistaan, niin samanlaisia ne olivat. Manu katseli kirvestä epäuskoisena. Hän näki, kuinka se alkoi lähestyä häntä, muttei voinut tehdä mitään, sillä hänen ruumiinsa oli halvaantunut. Hän näki oman ruumiinsa ikään kuin olisi seisonut sen ulkopuolella, mutta oli samalla sen sisäpuolella. Kirves jatkoi matkaansa tuskallisen hitaasti, mutta Manu tiesi sen liikkuvan äänen nopeudella. Silti se oli niiin hidas.
Lopulta, vuosien jälkeen, kirves osui Manun keskivartaloon. Manu tahtoi parkua tuskasta, muttei voinut hengittää. Hänen keuhkojensa ilma oli homehtunut ja hänen verensä muuttunut tervaksi. Hänen ruumiinsa leikkaantui kirveen viiltäessä sitä äänen nopeudella vuosisatojen kuluessa äärettömän hitaalla vauhdilla ja hyvin nopeasti. Kirves tuhosi solukkoa, raivasi tietään ruumiin läpi, purskautti valtavan määrän verta ulos kehosta. Mutta veri valui maassa kasvavien muurahaisten päälle. Kyllä, maassa kasvoi muurahaisia, jotka kukoistivat purppuranpunaisina. Abzumon sadistinen nauru kaikui nyt kaikkialla ikuisesti pienen hetken, kun kirves teki saatanallista työtään Manun ruumiille. Mitä helvettiä tämä on! Makuta Nui karjui; hänen suustaan lensi verta. Hänen oma huutava äänensä ei kuitenkaan kuulunut hänestä itsestään, se kuului kirveestä. Ajatukset, nämä ajatukset turmelivat koko maailmankaikkeuden. Abzumo oli Manun edessä, aivan hänen edessään aivan varoittamatta aivan yhtäkkiä, aivan todellisessa muodossaan. Oli aina ollut. Manu oli aina tiennyt sen, mutta sai sen tietää vasta nyt. Hänen aivonsa vääntelehtivät paradoksin kynsissä ei maailma näin toiminut. Ei mieli näin toiminut. Sinä et tajua tätä maailmankaikkeutta, Makuta Nui. Sinä et ymmärrä, mitä kaikkea minä tiedän ja mihin minä pystyn. Ja ennen kaikkea, sinä et ymmärrä mieltä. Minä tämä ei. Antaudu sen valtaan. Kuole. Kirves kaivautui syvemmälle, syvemmälle, syvemmälle ja katkoi suolistoa, silpoi sisäelimiä, valutti verta. Veri. Se kasteli koko maailman. Magenta tausta oli nyt punainen, vaan ei verenpunainen. Kirkkaanpunainen. Ja tähdet olivat nyt mustia. Silmiin sattui. Kontrasti tappoi hänen silmänsä. Hän ei enää nähnyt, hän kykeni ainoastaan kuulemaan ja tuntemaan kivun.
Ssssinä et ole tehnyt mitään! Manu karjui, vaikka hänen äänensä kuului kirveestä ei, vaan sittenkin muurahaisista. Niistä, jotka kasvoivat purppuraisina sinisestä maasta. Sinä et ole tehnyt mitään, tämä kaikki on illuusiota! Onko? kuului Abzumon myhäilevä ääni. Maa tärisi. Onko tosiaan? Manu avasi silmänsä. Hän makasi kivimurskan keskellä, ja veri oli värjännyt koko sen kuopan, jossa hän makasi. Hänen melkein koko ruumiinsa oli haljennut keskeltä kahtia, ja hänen silmiinsä oli työntynyt sisään kuusi pitkää, lasista neulaa, kolme kumpaiseenkin silmään. Hänen kanohinsa silmäaukot vuotivat vuolaasti, melkein yhtä vuolaasti kuin vartalon halkaisseen kirveen aiheuttama haava.
Sinä kuolet tänne. Yksin. Hylättynä. Heti, kun olet nähnyt Summerganonin kuolevan, Manu kuuli Abzumon äänen sanovan tai ajatukset päässään. Hänen kuulonsa oli kyseenalaisessa kunnossa juuri nyt, samoin näkö. Abzumo pystyisi tuottamaan Sugan kuoleman hänen päässään, mitä väliä sillä enää oli?
Suga katseli Abzumoa järkyttyneenä. Tämä vain seisoi virnuillen paikallaan, kun Manu makasi kuopassa. Edes käsi ei liikkunut. Sugan ongelma ei ollut kadonnut minnekään. Hänen kätensä oli yhä kivessä ja kivi kädessä. Seinä oli vanginnut hänet auttamattomasti. Kammion muoto oli muuttunut erittäin paljon siitä, kun Abzumo oli astunut siihen ensimmäisen kerran. Se oli nyt melko muodoton ja täynnä makutan muotoisia reikiä. Yksikään pilari ei ollut pystyssä, ja valaistus puuttui. Toinen puoli huonetta, joka oli ollut erillinen kammionsa, oli lähes samassa kunnossa nyt. Ja koko huoneen ainoa valo tuli koko palatsin lävistäneistä iskuista syntyneistä reiistä, joita oli vain muutama. Suga tunsi itsensä turhaksi katsoessaan sitä kaikkea. Hän ei voinut auttaa Manua, ei käydä Abzumon kimppuun eikä edes paeta.
Manu tutkiskeli silmiään. Hän ei tainnutkaan olla sokea, hän näki aivan hyvin avattuaan silmänsä, joskin verenpunainen verho oli peittänyt kaiken. Huoneessa ei enää ollut pimeä, vaan hyvinkin valoisa. Häntä häikäisi. Aistihavainnot valehtelevat, Manu muistutti. Niihin ei voi luottaa. Hän sulki silmänsä, kuunteli, kuinka muurahaiset lopettivat kasvunsa ja lakastuivat. Ne muuttuivat mustiksi, Manu kuuli sen. Hän kuuli, kuinka veren haju sai ne kuolemaan. Hänen verensä. Ja hän maistoi niiden pelon, kun ne kuolivat.
Maistoi pelon.
Maistoi
Huulet koskettivat huulia.
Manu avasi silmänsä valoa nopeammin ja näki elämänsä karmeimman kuvaelman. Abzumo seisoi hänen luonaan yhä. Seisoi hänen luonaan ja suuteli häntä. Hän maistoi oman pelkonsa. Abzumon huulet koskettivat hänen omiaan, kieli tunkeutui sisään hänen suuhunsa. Se lipoi ympäriinsä, jätti jälkeensä vanan nestemäistä ainetta. Se oli hänen omaa vertaan. Tämä ei ole todellista. Tämä ei ole. Mene pois. Jätä minut kuolemaan. Senkin sairas kaksimielinen turhamainen itsekeskeinen paskiainen. Kuole, mikset sinä jo kuole. Jos et kuole, anna minun kuolla. En anna sinulle sitä nautintoa, aivan vielä Tapa minut! Ei, sinä katsot, kuinka Summerganon kuolee.
Manu ei enää avannut silmiään. Hän ei avannut korviaan. Ei nenäänsä, ei suutaan. Hän rypistyi kasaan, yritti vetäytyä itseensä. Mutta hänen mielensä ei ollut enää turvallinen paikka. Kaikki hänen salaiset ajatuksensa, kaikki hänen suunnitelmansa, kaikki oli nähtävissä. Luettavissa, kuin avointa kirjaa.
Kirjaa. Lehteä. Kirjettä. Romaania, novellia. Runoa. Näytelmää. Aivan, Manun pää järkeili. Tämä on näytelmä. Minä olen tämän näytelmän tähtinäyttelijä. Väärin meni taas, sanoi nautiskeleva sadisti. Ääni riipi Manun aivot veriseksi mössöksi ja muutti hänen kämmenensä paperiksi. Sinä avaat silmäsi nyt ja katsot. Manu avasi silmänsä ja katsoi. Hän katsoi, kuinka Abzumo piteli hänen edessään Summerganonia. Toa ei katsonut häntä vaan päinvastoin yritti välttää katsetta. Oliko tämä nähnyt kaiken? Kaiken, mitä oli tapahtunut? Kaikki ajatukset? Kaikki salaisuudet? Kaiken?
Abzumo nuolaisi huultaan. Pelko. Jumala hymyili hänelle. Se hymyili. Ehkä minä jätän teidät kahden, se sanoi ja paiskasi Summerganonin Manun viereen. Te kuolette sittenkin yhdessä. Sinä ja hän. Te. Maailmaan alkoi palautua järki. Melkein. Maailma alkoi olla yhtenäinen. Melkein. Värioksennus poistui. Se poistui rakennuksesta. Ja jäljellä oli pelkkä pelko.
Pelko ei poistunut. Se oli hänessä, osa häntä.
Abzumo käveli ulos palatsista kohti Arkkienkeliä. Hän kääntyi vielä kerran kohti palatsia ja kohotti kätensä. Tätä palatsia ei enää ole! hän karjaisi. Maa vavahteli, kun palatsin ulkoiset kerrokset alkoivat kuoriutua pois samaan aikaan, kun sisäosat sortuivat itseensä. Abzumo katseli virne kasvoillaan sortuvaa komeutta, kivensirpaleet lensivät alas kaupunkiin, isoja järkäleitä lensi myös. Vihreää jadekiveä pirstoutui joka suuntaan, missä katot halkeilivat ja romahtivat alas. Abzumon silmäkulmaa nyki. Hän alkoi nauraa. Hän nauroi ja tarttui päähänsä, tarttui päähänsä naurun muuttuessa kirkunaksi. Hän polvistui, polvistui ja yritti hillitä itsensä, hän hillitsi äänensä, kyllä, äänensä. Tämä hän yskäisi. Tämä ei ole mitään. Hän nousi puolittain ja jäi toisen polvensa varaan. Tämä ei ole mitään, hän toisti. Pari mustaa insinööriä saapui auttamaan hänet pystyyn. Ei mitään.
Jadekiven palasia alkoi sataa heidän niskaansa. Poistumme, Abzumo henkäisi ja ravisti insinöörit kannoiltaan. Minä osaan kävellä aivan itse! Kolmikko nousi Arkkienkelin luokse. Abzumo loi viimeisen vilkaisun palatsiin olkansa takaa. Ja hänen kasvonsa vääntyivät kauhistuneeseen irvistykseen. Sitten hetki oli poissa. Virne palasi. Minä olen jumala. Hänen takanaan temppeli räjähti ja valtava sienipilvi nousi taivaalle.
Summerganon oli saanut raahattua Makuta Nuin lähemmäs ovea, mutta hänen voimansa olivat loppuneet jo ajat sitten. Hän henkäili ja pinnisteli, muttei päässyt yhtään pidemmälle. Manu avasi silmänsä ja katsoi tätä merkillisesti. Suga. Juokse. Mene. En lähde ilman sinua, toa varoitti ja jatkoi ponnisteluaan. Typerys, Manu huokaisi. Mutta niinhän kaikki ovat. Suga katsoi häntä uhmakkaasti. Sinä et pysty tähän, Summerganon, Manu sanoi vapisevalla äänellä ja työnsi kädellään Sugan kädet pois. Alhaalla olevasta kuopasta, jossa Manu oli maannut, makutan senhetkiseen sijaintiin, toisin sanoen ovelle, johtava verivana oli Manun koko ruumiin levyinen. Pyydän yhtä palvelusta, Manu sai sanottua. Hän ponnisteli jaloilleen, mikä vei energiaa, jota hänellä ei ollut. Mistä se siis tuli? Hän oli kaatua, mutta Suga auttoi hänet käytävään. Käytävään päästyään Manu tyrkkäsi Sugan hieman kauemmas itsestään. Summerganon, hän julisti. Ota naamioni ja vie se Klaaniin. Ei, Suga sanoi hiljaa ja risti kätensä. Minä en lähde, ennen kuin saan sinut mukaani. Manu hymyili. Teemme tämän vaikeamman kautta. Niin. Ja sinä et tiedä, mikä vaikeampi reittimme on. Suga kohotti kulmaansa. Manu poisti naamionsa ja paiskasi sen kohti Sugaa, joka joutui lähes hyppäämään saadakseen sen kiinni. Manu vajosi polvilleen, ja Suga huudahti hätäisenä. Käytävä alkoi romahtaa heidän niskaansa entistä pahemmin. Seinät olivat jo täynnä halkeamia, ja katosta romahti suuria palasia irti. Summerganon, Manu lausui jälleen Toan nimen. Minulla on sinulle toinenkin pyyntö. Mitä? Mitä sinä yrität, Manu? Suga tivasi. Manun kasvoille leviävä virne muuttui yliluonnollisen järjettömäksi, suorastaan pelottavaksi. Sugan katse kohdistui liikkuvaan raajaan, Manun käteen, joka piteni kohti häntä, tuli voimakkaasti ja nopeasti häntä kohti, lävisti hänen vatsansa, ennen kuin hän ehti edes huomata. Verta purskahti lattialle. M-m-manu, Suga ähkäisi ja vajosi itsekin polvilleen. Manu hymyili edelleen ja sulki silmänsä. Oletko sinä, Suga, ikinä ajatellut kuolemaa? Toa ei kyennyt vastaamaan makutan kysymykseen vaan pinnisteli pysyäkseen tajuissaan. Manun käden kohdalla alkoi liikkua mustia lonkeroita, jotka hivelivät toan ruumista. Minä en ole, Summerganon. Minä en todellisuudessa ikinä ajatellut.
Auringon viimeiset säteet värjäsivät koko kaupungin oranssilla punaisuudellaan. Nimda-temppelien rakennusmateriaalina käytetystä hiekanvärisestä kivestä rakennetut talot seisoivat vieri vieressä pienen saarekkeen kokonaan täyttäen, ja saaren takaosa kohosi jyrkkänä kalliona korkeuksiin. Kallioisen kohoutuman rinteille ei ollut ollut mahdollista rakentaa taloja jyrkkyyden vuoksi, mutta aivan sileällä huipulla makasi suuri palatsinomainen rakennelma, jonka kupoliset katot koristivat jadenvihreydellään ja kultakoristeluillaan muuten niin kivisen kaupungin.
Kaupungin asukkaita ei näkynyt missään: kadut olivat tyhjiä, oli aivan hiljaista. Kaikki istuivat kotonaan odottamassa ja pelkäämässä tulevaa, sillä horisonttiin ilmestynyt ilma-alus oli ollut pappien ennustusten kohde jo hyvin kauan. Nyt Arkkienkeli lipui taivaan halki roottorit julmasti jyristen ja synkät, pyöreät mutta rosoiset muodot terävinä loistaen. Ilma-aluksessa ei ollut virtaviivaisia muotoja, se ei varsinaisesti näyttänyt ilma-alukselta pikemminkin pieneltä planeetalta. Se oli valtavan kokoinen musta metallipallo, josta näytti ikään kuin kasvavan samasta mustasta metallista tehtyjä goottilaisen katedraalin torneja. Rakennustyyli oli selvän koukeroinen ja piikikäs, tornit olivat täynnä teräviä sahalaitaisia rakennelmia ja pyöreitä ikkuna-aukkoja, joissa ei tosin ollut mitään lasista. Lisäksi sieltä täältä mustaa palloa näytti tunkeutuvan esiin julmia metallipiikkejä, teräviä kuin kuoleman viimeinen nauru, jonka vainajaparka kuulee hänen iskiessään viikatteensa tämän rintakehään. Useita luonnottoman kokoisia ketjuja roikkui myös sieltä täältä, eikä vain roikkunut: irtonaiset täysin hiljaiset kettingit tuntuivat osittain uhmaavan painovoimaa siellä, missä niiden olisi pitänyt roikkua alaspäin. Ne sojottivat ja liikuskelivat mielensä mukaan poispäin pallosta. Katselijasta ehkä huolestuttavimmilta näyttävät ulokkeet olivat kuitenkin suuret tykit, jotka osoittivat suoraan pallon lentosuuntaan. Pallon oletetussa pohjassa oli myös pommien pudottamiseen tarkoitettuja säiliöitä, joista pystyi hieman päättelemään pallon asennon ajassa ja avaruudessa.
Palatsin pääovet avautuivat, ja pihalle astui mustaan kaapuun pukeutunut Matoran, jonka mustalla kanohi Akakulla oli muinaisia kaiverruksia. Pappi polvistui selkä kohti ovea ja tuskin kiinnitti huomiota takaansa tuleviin muihin hahmoihin, jotka tekivät samoin kuin hän ja polvistuivat hänen taakseen samaan asentoon. Pian hahmot alkoivat messuta kovaan ääneen kielellä, jota moni ei tuntenut, muinaisella kielellä, jota kukaan ei enää puhunut.
Arkkienkeli oli saavuttanut kaupungin ja oli ensimmäisten talojen kohdalla saaren reunalla. Pommeja alkoi putoilla kohti kaupunkia, ja valtaisat liekit roihahtivat niiden osuessa taloihin, jotka hävisivät lähes jäljettömiin jättäen jälkeensä liekehtiviä raunioita ja tuhkaa. Asukkaat menivät talojensa mukana. Liekit nuolivat viereisiä rakennuksia ja saavuttivat pian puoli kaupunkia. Lisää pommeja putoili, minne Arkkienkeli niitä kylvi matkallaan, ja pian tuhon vanaveden jättänyt alus oli puolessavälissä kaupunkia matkalla palatsille. Kaupunki oli haljennut kahtia, ja liekit etenivät melko symmetrisesti.
Yksinäinen kyynel vierähti hitaasti atheonistipapin kanohin silmäreiästä sanojen valuessa hänen suustaan yhä nopeammin. Muut papit olivat jo hiljentyneet. He tuijottivat alusta, joka oli ehkä kilometrin päässä. Tätä menoa tällä nopeudella ja sen perusteella, mitä se oli jo tehnyt kaupungille se törmäisi pian palatsiin ja aiheuttaisi hirvittävää jälkeä kärsimättä tuskin lainkaan itse, sen verran vankalta se näytti ja piikikkäältä. Koko kaupunki ui liekkimeren keskellä. Arkkienkeli pysäytti liikkeensä muutaman metrin päähän palatsin seinästä, ja epämääräinen pyöreä reikä ilmaantui satunnaiselta vaikuttavaan kohtaan aluksen rungossa. tikkaat laskeutuivat aukosta maahan kukkulan huipulle, aivan atheonistien eteen. He loivat katseensa ylös reiälle, josta tikkaat olivat tulleet, mutta maan tasalta kuului voimakas tömähdys, ja heidän silmänsä eivät pysyneet perässä, kun jokin oli jo heidän edessään. Etummainen pappi tuijotti suoraan mustanpuhuvan hahmon tummanpunaisiin silmiin. Metalli välähti, ja papin pää lensi pitkässä paraabelimaisessa kaaressa oikealle ruumiin kaatuessa vasemmalle. Siitä kohtaa ruumista, missä pään oli tapana keikkua, oli nyt punainen suihkulähde, joka kasteli muut atheonistit. Nämä nousivat seisomaan, tarttuivat toisiaan käsistä kiinni muodostaen ketjun ja levittäytyivät varjelevasti oven eteen. Abzumo asteli rauhallisesti heitä kohti kolme vankia perässään: Summerganon, Mestari ja Sadje, joiden suut oli tukittu ja ruumiit sidottu; vain jalat oli jätetty vapaaksi, ja nämä kävelivät omilla jaloillaan Abzumon mustan insinöörin saattelemana.
Papit katselivat surkeana kauhistuttavaa näkyä, joka lähestyi heitä uhkaavan hitaasti. Makuta hymyili autuaasti ja veti verisen miekkansa huotraan. Toivon, etten joudu käyttämään sitä uudestaan, hyvät herrat. Sinun ei olisi tarvinnut käyttää sitä ensinkään, eräs mutisi vaimeasti. Tiedän sen. Ja tiedän, ettei minun ole pakko kieltäytyä käyttämästä sitä uudestaankaan. Pirullinen virne sai jumalanhylkäämän seurakunnan pappien taistelumoraalin murenemaan. Yksi heistä inahti ja yritti pakoon, mutta Abzumon syyttävä sormi singahti osoittamaan raukkaparkaa, ja musta säde ampaisi siitä muuttaen matoranin pään verisen nestemäisen hyytelön ja kiinteänhyllyvän aivomassan seokseksi ja kallonpalasiksi. Aivokudos tapetille räjähtää, Abzumo lausui juhlallisesti mutta kuitenkin ääni vailla tunnetta, ja hänen musta viittansa sai hänet näyttämään demoniselta lepakolta. Hän olisi voinut näyttää todellisuudessakin lepakolta halutessaan, mikä olisi vaatinut vain yhden Matoranin absorbointia, minkä papit tiesivät vallan hyvin yrittäen välttää ajattelemasta asiaa. Nyt, kuka teistä haluaa olla seuraava? makuta kysyi uhkaavasti. Vai annatteko vastarinnatta minun tulla sisään? Teillä on vaihtoehtoja. Ei monia, mutta niitä on. Papit joku heistä itki väistyivät makutan tieltä tämän kävellessä sisään ovesta. Astuttuaan käytävään hän mietti hetken ja sanoi sitten: Joku muu kävelee edeltä. Täällä voi olla ovela väijytys minua varten.
Toinen insinööri kiipesi tikapuita alas Arkkienkelistä, minkä jälkeen tikkaat vedettiin takaisin ylös. Ilma-alus jäi kuitenkin paikalleen. Musta kasvoton olento käveli toisen kaltaisensa viereen ja tarttui kiinni lähimmän papin takaraivosta, raahasi tämän sisään ovesta ja pakotti kävelemään. Abzumo asteli tämän perään viitta heiluen, ja viimeisenä sisään keinui toinen insinööri tökkien vankeja eteenpäin. Loput papit odottivat kauan, kunnes syöksyivät äkkiä käytävään varoittaakseen tovereitaan.
Suoraan Nimdan kammioon. En halua mitään viivytyksiä, Abzumo sähisi atheonistipapille, jota hänen edessään kävelevä insinööri talutti. Mutta Elinaikasi lyhenee huomattavasti, jos sanot noin. Joten älä sano. Käytävät olivat niin pimeitä, ettei niiden yksityiskohtia erottanut. Täytyi vain kulkea eteenpäin. Abzumo aisti varjoissa matoranien hahmoja, jotka tuijottivat häntä pimeydestä ja uskoivat olevansa näkymättömiä valottomuudessa. Hän salli itselleen hymyn. Nämä kuolisivat pian. Kukaan ei jäisi eloon.
Tuolla on Nimdan kammio, pappi sanoi ja osoitti pitkän kävelyn jälkeen näkyvää käytävän päätä. Käytävän oviaukosta kajasti sinertävää valoa. Abzumo kiirehti varmistamaan, että oli tullut oikeaan paikkaan; hän juoksi ovelle mustat kätyrinsä kintereillään ja alkoi tuijottaa ovesta sisään. Hänen huomionsa kiinnittyi heti huoneen keskellä olevaan telineeseen. Kyllä, kyllä, hän huokaisi. Huomaatko, ystäväiseni? hän jatkoi papille. Sinun elinaikasi piteni huomattavasti. Tämän sanottuaan Abzumo napsautti sormiaan välinpitämättömästi jatkaen kävelyään kammioon, jolloin insinööri napsautti atheonistin niskan poikki.
Ruumis jäi lattialle makaamaan, ja heti joukkion mentyä ovesta sisään sen piiritti mustien hahmojen parvi. Abzumon korviin kantautui hiljaista itkua. Hän hymyili yhä leveämmin ja kiinnitti nyt huomiota huoneeseen, jossa seisoi.
Huone oli rakennettu muinaisista tummista kivenlohkareista, jotka eivät vastanneet lainkaan muun palatsin arkkitehtuuria. Laajan huoneen katon pitivät pystyssä korkeat pilarit, joita oli muutaman metrin välein ringissä kammion keskellä olevan telineen ympärillä. Telineen alla oleva lattia oli huomattavasti korkeammalla kuin ovensuun, sillä lattia kohosi portaittain huoneen keskustaa kohti. Huonetta valaisivat pylväisiin kiinnitetyt soihdut, jotka hohkasivat sinisiä liekkejä. Abzumoa ei mystiikka lumonnut hän mietti, mahtoivatko atheonistit polttaa soihduissaan jotain alkoholia saadakseen aikaan sinertävät liekit mystisyyttä aiheuttaakseen.
Makuta asteli nyt kohti korokkeella seisovaa telinettä ja tuli yhä tietoisemmaksi siitä ikävästä tosiasiasta, että hän oli jälleen myöhässä. Telineellä ei ollut Nimdan sirua. Tämä. Tämä ei ole mahdollista, hän henkäisi. Minä olen sataprosenttisen varma, että se on täällä. Hän kiersi korokkeen ympärillä ja tutki sitä. Ei sirua. Ei Epsilonia. Mitä tämä on.
Syvältä huoneen perältä alkoi kuulua hyytävää naurua. Abzumo käännähti äänen suuntaan ja sähisi kuin pelästynyt muaka. Nauru voimistui ja loppui sitten yhtäkkiä. Abzumo, sinä olet hölmö. Kuka siellä? Paljasta itsesi! Jäikö sihinä sinussssta jälkeen, ystävä rakas? Varjoista astui esiin tumma varjo, varjo varjojen seasta. Varjo, jonka muodon Abzumo tunnisti aivan liian hyvin. Oliko sinulla ikävä? sanoi Makuta Nui pilkallisesti pidellen kädessään Nimdan sirua. Abzumon silmät laajenivat hänen nähtyään sirun, jota toinen makuta piteli kädessään, suorastaan osoitti häntä sillä. Hän perääntyi lähemmäs oviaukkoa ja heilautti kättään merkiksi palvelijoilleen. Makuta Nui oli nyt korokkeen kohdalla ja potkaisi sen irti sellaisella voimalla, että se lentäessään osui yhteen pylvääseen murskaten siihen reiän, joka sai koko pylvään sortumaan. Toinen Abzumon mustista insinööreistä paiskasi Sadjen, Summerganonin ja Mestarin Manun vasemmalle puolelle ja lähestyi tätä hitaasti. Toinen insinööri lähestyi häntä oikealta Abzumon vasemmalta ja yhdessä nämä hyökkäsivät huoneen keskustassa seisovan makutan kimppuun.
Manu hymyili pahansuovasti ja asetti kätensä ikään kuin pysäyttääkseen insinöörit, toisen toista insinööriä vastaan ja toisen toista vastaan. Mustat olennot pysähtyivät kesken hyökkäyksensä kuin seinään ja putosivat maahan kiemurrelleen. Ei mieltä, Manu lausui, ei voimaa. Abzumo kirosi äänen ja osoitti sormellaan Manua. Sinä et halua Nimdan sirua! tämä kirkui. Et halunnut silloin, miksi haluaisit nyt? Silloin, Manu tuhahti, en tiennyt, miten sekaisin sinä olet. Ehkä tämä on ainoa keino pysäyttää sinun typerät suunnitelmasi. Ssssinä et tiedä minun suunnitelmistani, hölmö! Ehkä en, mutta ne eivät voi olla mitään kauhean älykästä. Sinä olet se hölmö, ja minä voitan. Minulla on Epsilon. Näin sanottuaan Manu katsoi Abzumoa suoraan silmiin ja virnisti mielipuolisesti. Abzumo ei voinut muuta kuin tuijottaa takaisin ja kauhistua. Hän vajosi polvilleen ja tarrasi päähänsä. Sinä kuolet tänään. Tänne pimeään. Yksin, Manu sanoi monotonisella äänellä, joka ei tuntunut olevan hänen omansa. Myönnä pois. Sinä teit virheen. Abzumo alkoi karjua tuskasta ja hakkasi päätään lattiaan, joka alkoi murtua iskujen alla. Manu oli nyt aivan hiljaa ja katseli vihollisensa kärsimystä. Sinä itse aiheutit tämän, hän sanoi lopulta. Aivan itse. Abzumo piteli yhä päätään nostaessaan kasvonsa maasta. Hänen naamionsa pinnalla valui verivana, mutta hän alkoi hihittää. Aivan itse, hän toisti ja nauroi sairasta nauruaan.
Tässä vaiheessa Manu kiinnitti huomionsa panttivankeihin. Hän heilautti sormiaan heidän suuntaansa, jolloin suukapulat ja siteet irtosivat poksahtaen. Heti, kun Summerganonin suukapula oli irronnut, tämä parkaisi: Se on ansa! Manu ei ehtinyt reagoida, kun Sadje hyppäsi yliluonnollisella nopeudella ja voimalla häntä kohti. Pienen matoranin suu avautui valtaisaksi kidaksi ja puristui Makuta Nuin käden ympärille. Manu parkaisi, ja sitten räjähdys sokaisi Sugan silmät.
Makuta Nui oli lennähtänyt huoneen takaosaan. Hän nousi hitaasti maasta ja äkkäsi sitten oikean kätensä olevan verinen tynkä. Toisella puolella huonetta seisoi Makuta Abzumo pidellen kädessään Manun oikeaa kättä, joka puristi yhä Epsilonia. Aivan itse! Abzumo kirkui ja repi Manun sormet irti yksi kerrallaan. Manu vilkaisi Sugaa. Tämä selvitti päätään siinä, mihin insinööri oli hänet alun perinkin jättänyt. Manun vieressä lillui jotain tervamaista mustaa ainesta ainesta, joka oli hetki sitten näyttänyt matoralaiselta. Mestarin jäännökset makasivat Sugan vieressä samanlaisena kasana kuin Sadjenkin. Manu pystyi vain tuijottamaan turtana, kuinka Abzumo otti Nimdan sirun ja katseli sitä kuin maailman arvokkainta asiaa: ja kukaties se olikin hänelle juuri sitä.
Makuta Nui, Abzumo sanoi yhtäkkiä ja käänsi päänsä kohti Manua. Sinä olet se, joka kuolee tänään. Täällä. Myönnä. Teit. Virheen. Manu vain tuijotti. Hän ei osannut enää ajatella mitään muuta kuin häviötään. Abzumo asteli huoneen keskelle samalla tavalla kuin Manu hetki sitten ja nosti Nimdan korkealle päänsä ylle. Todellista voimaa, Manu, todellista voimaa! hän nauroi ja nosti katseensa siruun. Epsilon alkoi hehkua sinertävästi kuin soihdut ikään, mutta äärimmäisen voimakkaasti. SINÄ ET TIEDÄ MITÄÄN TÄMÄN SIRUN VOIMASTA! makuta karjaisi voimalla, joka oli rikkoa Sugan tärykalvot. MINÄ TIEDÄN. MINÄ OLEN. Abzumo nousi leijumaan ilmaan ja alkoi pyöriä ympäri kiihtyvällä nopeudella. Nimda hehkui yhä voimakkaammin ja voimakkaammin, se suorastaan säteili voimakkaita impulsseja, jotka pystyi tuntemaan ihollaan. Abzumon vauhti kiihtyi yhä nopeammaksi vauhti oli suorastaan sairas. Tajuan sen nyt, kuului kuiskaus Manun päässä. Summerganon tunsi saman äänen. Tajuan sen viimein, Abzumon ääni jatkoi. Minä olen Ath. Minä olen tämän kaiken jumala. Ja minun kohtaloni on tuhota sinut, Makuta Nui. Sinä olet Atheon. Olet varas. Sinä olet paholainen, sinä olet helvetti. Sinä olet tämän maailman pahuus.
Abzumon pyörimisliike pysähtyi kuin seinään. Hänen silmistään hohkasi samaa valoa kuin Nimdan sirusta hänen kädessään. Minä olen pelastus, armo ja anteeksianto! hänen suunsa sanoi. Minä olen pimeyden karkottaja, valon tuoja! Manu katseli järkyttyneenä, mitä oli juuri tapahtumassa. Mutta varjo on valoa. Pimeys hyvyyttä. Pahuus kätkettyä rakkautta. Minä olen kaikkihyvä, kaikkivoipa, kaikkivaltias. Sinä olet sairas sadistinen sekopää! Manu karjui ja nousi pystyyn. Mmmmmakuta Nui! Abzumo kirkui ja osoitti Manua vapaalla kädellään, joka ei pidellyt sirua. Manu lennähti suoraan seinään. Seinän sisään. Abzumo laskeutui takaisin maan pinnalle. Hän heilautti kättään ylimalkaisesti Manua kohti. Koko huone tärähti voimakkaasti, ja kaikki huoneen kattoa ylhäällä pitävät pilarit romahtivat. Summerganon nousi huojuen pystyyn ja huusi: Mitä sinä teet? Tapat meidät kaikki! Abzumo nuolaisi huuliaan ja siristi silmiään. Minä tapan teidät kaikki. Se siitä. Hän nosti kätensä ylös, ja katto romahti.
[spoil]G:tä täytyy kiittää siitä mielikuvasta, jonka hän antoi minulle Arkkienkelistä.[/spoil]