Jossain, missä aika ei kenties kulu. Jossain, missä hetki on vangittuna kuplaan. Jossain, missä saanemme keskustella rauhassa.
Huone on pimeä. Sitä valaisee ainoastaan himmeä kattovalaisin, joka näyttää roikkuvan tyhjyydestä näkymättömällä narulla. Valaisin on rubiinista valmistettu kartionmuotoinen lyhty, joka emittoi verenpunaista valoa hyvin pienelle pinta-alalle. Valokeila paljastaa sysimustan obsidiaanipöydän, joka on keskellä huonetta – tai sitten ei. Sitä ei kykene huomaamaan näkemättä seiniä. Lattia on kenties valkeata marmoria, mutta punainen valo on värjännyt sen.
Kahta puolta pöytää seisoo tuoli. Toisella tuolilla istuu siluettimainen hahmo, jonka kaapu on yhtä musta kuin hänen edessään jykevänä seisova laavalasinen pöytä. Hahmo rötköttää tuolilla laiskanlaisesti, venyttelee hieman ja haukottelee. Hänen kasvonsa ovat verhoutuneet syvän hupun varjoon. Hahmo nousee ylös, hitaasti, ja tökkää sitten lamppua sormellaan. Valaisin keikahtaa hieman saaden valokeilan heilumaan. Hahmo istahtaa takaisin istuimelleen. Kumpikin tuoli on marmoria, kuten lattiakin. Niihin on kaiverrettu muinaisen matoranin kielellä tuntematonta tekstiä. Hahmo alkaa raaputtaa pöydän reunaa kynnellään ilmeisen tylsistyneenä.
Pimeydestä alkaa kantautua ääntä: askelia. Kops. Kops. Kops. Askeleen ääni marmorilattialla pimeydessä. Kops. Kops. Pöydän ääressä istuva hahmo havahtuu horteesta, johon oli vaipunut; nousee nojaamasta pöytään kyynärpäidensä varassa, ryhdikkääseen asentoon näyttääkseen mahdollisimman edustavalta. Askeleiden äänet kuuluvat nyt lähempää. Lyhty heiluu yhä hieman mustan olennon kosketuksesta, vaikka siitä onkin kulunut jo epämääräisen pitkä aika.
Pöydän toiselle puolelle, toisen tuolin taakse valokeilan sisään astuu toinen hahmo, joka on pukeutunut täsmälleen samanlaiseen tummaan viittaan kuin jo pöydässä istuvakin hahmo. Uusi tulokas nyökkää, ja pöydässä istuva vastaa tervehdykseen nyökkäämällä takaisin. Edellinen istuu myös pöydän ääreen ja nojautuu hieman pöydän ylle. Kaksi kasvotonta siluettia.
Ensimmäisenä pöytään saapunut antaa hupun valahtaa päästään. Sen alta paljastuvat kasvot kuuluvat Makuta Nuille. Suuri varjojen naamio ei näytä tunteita. Se ei hymyile, ei irvistä. Ei edes aavistusta minkäänlaisesta ilmeestä, mikä on epätavanomaista.
”Jopas kesti”, makuta avaa keskustelun. Toinen hahmo vetäytyy takaisin tuoliinsa, aivan sen perälle. Niin kauas kuin makutasta pääsee.
”Minulla oli muuta tekemistä”, tämä toteaa ykskantaan.
”Kuten mitä?” makuta irvailee. ”Ei täällä ole mitään muuta tekemistä.”
”Minä suunnittelin seuraavaa siirtoani.”
”Ah, seuraavaa siirtoa.”
Makuta Nui ristii käsivartensa ja sulkee silmänsä. ”Voin nähdä seuraavan siirtosi. Sinä turmelet sillä kaiken, mitä olemme saavuttaneet.”
”Hölmö”, toinen tuhahtaa. ”Sinä teet aina pilaa minusta ja siitä, mitä teen, mutta minun ansiostani me olemme yhä hengissä.”
Ensimmäinen vastaa tähän virnistäen: ”Lienet oikeassa, kultaseni, mutta minun ansiostani me tiedämme sen, mitä tiedämme. Minä uskallan kysyä.”
Huppua yhä pitävä hahmo tuhahtaa halveksuvasti. ”Sinä olet sekaisin.”
”Myönnettäköön”, Manu vastaa ja naurahtaa. ”Sinäkö et?”
”Jos olisin, siinäkin tapauksessa me olisimme molemmat kuolleet jo ajat sitten. Hulluus on sinua varten. Minä laadin suunnitelmat.”
”Aivan, niinhän sinä teet. Luuletko, etten sitä tiedä?”
”Tunnut kysyvän turhan typeriä kysymyksiä tietääksesi.”
”Punainen mieskin sanoi minun kysyvän vääriä kysymyksiä.”
”Tiedän. Olin siellä.”
”Niin olit. Ja niin olin minäkin.”
”Mitä ilmeisimmin, jos kysyit häneltä kysymyksiä.”
”Aivan.”
”Tämä ei etene mihinkään”, huppuhahmo huomauttaa ja keikkuu hieman tuolillaan, mikä näyttää ottavan yllättävän paljon voimille, sillä hahmo lopettaa sen lähes heti. Marmoriset suuret tuolit lienevät raskaita.
Hetken hiljaisuuden jälkeen Makuta Nui puhuu jälleen.
”Punainen mies. Siinä puheenaihe, josta kelpaa puhua.”
”Siinä puheenaihe, josta tulin puhumaan”, toinen vastaa.
”Siis puhukaamme.”
”Mitäpä luulet?” verhoutunut kysyy raapien leukaansa, jota keskustelukumppani ei näe. ”Puhuuko hän totta?”
”Puhuuko hän totta”, Manu toistaa epäuskoisena. ”Minä, jumalauta, huusin päin hänen naamaansa, että jokainen meistä valehtelee.”
”Ja jos joudut syömään sanasi, menetät järkesi”, toinen vastaa ja Manu tietää hänen virnistävän huppunsa alla.
”Minä en syö sanojani, sillä kukaan ei selviä valehtelematta. Se on valitettava psykologinen seikka.”
”Kenties, mutta hän on sanonut paljon sellaista, mistä meillä ei ole tietoa. Me emme tiedä hänestä tarpeeksi.”
”Emme. Mitä me tiedämme?”
On jälleen hetki hiljaista, kunnes huppupäinen hahmo rikkoo hiljaisuuden kuin sen jään, johon kuvitteellinen kikanalo putosi keskustelussa Punaisen miehen kanssa:
”Hän on vanha. Hyvin vanha. Mahdottoman vanha.”
”Mutta kuinka vanha?”
”Mikäli hän on vanhempi kuin me, meidän on kysyttävä sitä joltakulta, joka oli olemassa, kun universumi luotiin.”
”Montako sellaista olentoa on, jotka ovat vanhempia kuin muinainen Makutain veljeskunta, hyvä mies?”
”No, ehkä kolme.”
”Joista kaksi haluaa tappaa minut.”
”Hei, minut yhtä lailla!”
”Onko se jotain, mistä voi olla ylpeä?”
”No, tiedämme Artakhan sijainnin. Siitä voi olla ylpeä. Sen saaren omistajalla ei ole ihan kaikki kotona.”
”Kuten ei hänen veljelläänkään. Sitä miestä en halua tavata taas, viime kerta oli tarpeeksi sotkuinen.”
”Muistan sen hyvin. Artakha sentään osaa käyttäytyä.”
”No en nyt sanoisi.”
”Jäljelle jää yksi vaihtoehto.”
Makuta katsoo suoraan huppupäisen hahmon silmiin, vaikkei niitä näe. Kumpikin lausuu yhtä aikaa muinaisen olennon nimen, äänettömästi.
Seuraa hiljaisuus, joka on suunnilleen yhtä pitkä kuin kaksi edellistä hiljaisuutta yhteensä. Aika ei tosin kulu, joten sillä ei ole väliä. Ei täällä.
”Hän on vaarallinen olento”, Manu sanoo. ”Sitä paitsi kukaan ei ole tavannut häntä, ei sen jälkeen, kun hänet lukittiin vankilaansa.”
”Meidän on käytävä hänen luonaan, mikäli haluamme kuulla… totuuden siitä, ovatko Punainen mies ja Syvä nauru universumin alkuaikojen petoja vai kenties nykyisyyden pahuudesta nousseita tyhjyyden… kalmareita.”
”Epäonnistunut lyyrisyytesi on melkein koomista.”
”Mitä minä sanoin pilkkaamisesta?”
”Minua ei kiinnosta.”
”Ja siksi sinulla ei ole ruumista juuri nyt. Siksi olet vieraalla maaperällä. Juuri siksi. Et ikinä kuuntele vaan teet minusta pilaa.”
”Jos sinä saisit päättää, kaikki mukavat otukset tässä maailmassa olisivat kuolleita.”
”Parempi he kuin me.”
”No se.”
”Tuo muuten rimmaa.”
”Turpa kiinni.”
”En.”
”Jaha.”
Keskustelu tyrehtyy. Kumpikin olento katselee nyt pöytää, joka näyttää halkeilevan. Siihen muodostuu säröjä, joista alkaa pursuta punaista jähmeätä nestettä.
”Magmaa”, Manu sanoo. ”Mielenkiintoista.”
”Onko se magmaa vai laavaa, jos olemme täällä.”
”Hyvä kysymys, mutta määrittele ’täällä’.”
Laava alkaa valua halkeamia pitkin lattialle.
”Varo, ettei se polta jalkojasi”, huppupää varoittaa ja vetää jalkansa koukkuun rintaansa vasten tuolilleen.
”En minä ihan tyhmä ole, nukkemestari”, Manu tuhahtaa. Toinen vastaa hetimmiten: ”Yritätkö loukata minua solvaamalla Punaiseksi mieheksi?”
”Se oli tahatonta komiikkaa.”
”Minua ei edes naurata.”
”Sitä en ihmettele. Olet aina niin huumorintajuton.”
”Sinun juttusi eivät edes ole hauskoja. Jos ne olisivat, moni kuollut eläisi yhä.”
”Aha, nyt syytät minun huumoriani murhasta.”
”Aina.”
”Niistä murhista, joihin sinä syyllistyit.”
”Loppujen lopuksi se olit sinä.”
”En pidä asenteestasi. Minä olen rakastaja, en taistelija. Olen sanonut sen aiemminkin.”
Mustakaapu huokaa. ”Niinpä kai.”
Tällä kertaa hiljaisuus kestää vain hetken, kun Manu keksii uutta kysyttävää.
”Montako ankkuria meillä muuten on? Niitä pitäisi saada kuusi.”
”Öh, hetki vain. Matoro-poika, mainio mies. Visu-kulta, hurmaava nainen. Suga-parka, häiriintynyt raukka.”
”Meidän häiriinnyttämämme”, Manu tuhahtaa väliin. ”Ja jos et muista, irrotin Matoron. Itroz voisi huomata sen.”
”Ja Sadje”, toinen jatkaa puhettaan välittämättä keskeytyksestä. ”Mielenkiintoinen tapaus, totta tosiaan.”
”Hän on. Varsinkin viimeisimmän keskustelumme jälkeen. Toivottavasti hän… ymmärsi täysin, mitä me hänelle kerroimme.”
”Eiköhän.”
”Ei matoralaisista ikinä voi olla täysin varma.”
”No se on kyllä totta.”
”Eli siis”, Manu jatkaa. ”Tarvitsemme vielä kolme.”
”Kyllä. Eiköhän sellaiset löydy vielä ennen tarvetta käyttää systeemiä.”
”Kai sinä viritit sen jo?”
”On se vielä vähän vaiheessa, mutta ennen kuin loput ankkurit saadaan upotettua, ei kai sen ole tarvettakaan olla valmis.”
”Eipä kai, mutta kannattaa pitää kiirettä. Saatan löytää… lisää potentiaalisia maaleja melko piankin.”
”Selvä on.”
Huppupäinen olento raapii jälleen leukaansa ja pudistaa päätään niin, että hänen huppunsa valahtaa alas.
”Toivottavasti emme joudu käyttämään sitä”, hän sanoo ja katsoo Manua silmiin. Makuta Nui katsoo omia kasvojaan, jotka ovat paljastuneet vastapuolen hupun alta, ja virnistää.
”Siitähän sinä nauttisit, senkin hirviö.”
”Kenties. Sinäkö et?”
”En pidä ystävieni… hmm, väärinkäyttämisestä.”
”Ha. Ha ha. Et varmastikaan.”
Näiden sanojen jälkeen viimeksi huppunsa laskenut Makuta Nui nousee pöydästä toisen itsensä vain hetken viiveellä seuraamana.
”Et varmastikaan”, hän sanoo uudestaan ja mutristaa suunsa häiriintyneeseen hymyyn.
”En”, toinen vastaa. ”En varmastikaan.”
Lyhty sammuu, ja huoneen ainoa valonlähde on himmeä laavavirta, joka hehkuu energiaansa. Kahdet askeleet eri tahdissa loittonevat eri suuntiin. Lopulta ne hiljenevät, ja laavavirta kivettyy obsidiaaniksi.
Puissa oli tusinoittain huppupäisiä hahmoja keihäät käsissään. Ja ne eivät olleet mitä ilmeisimmin kovin innoissaan satunnaisista vierailijoista suollaan. Vierailijoiden katseet nuolaisivat puita, ja hahmot nähdessään ratsastajien ilmeisiin ilmestyi vakavuutta. Oraakkeli arvioi tilannetta. Makuta Nui löpisi jotain täysin asiaankuulumatonta isäntäruumiinsa kallon sisällä. Summerganon jäi sanattomaksi. Tapiiri ei.
”Snork.”
Maan pinnalla taasen kiusallista tuijotusta oli kestänyt pidempään kuin kumpikaan osapuoli tiesikään. Tapiiria tämä ei haitannut. Sen tyytyväinen mussutus oli ainoa ääni hiljaisuuden päällä.
Sammalnaamioisen onu-matoranin purppurainen tuijotus porautui mustavalkoiseen kärsäeläimeen. Ja äärimmäisen harvinaiseen lehulaiseen vieterivahveroon, joka muussiutui hitaasti tapiirin leukojen välissä.
”Snork.”
Huppupäinen matoran hengitti leuka raivosta täristen tuijottaen tapiiria silmiin. Siitä sen katse nousi hitaasti ratsastajaan, huna-kasvoiseen jään Toaan. Sen silmäkulmassa oli pieni huomaamaton irstas pilke.
”Ratsusi söi sieniäni”, Zeeron sanoi painokkaasti.
”Pahoittelen”, Suga vastasi. ”En tiennyt niiden olevan teidän sieniänne. Enkä oikeastaan ole ihan varma, miten tällaista ohjataan.”
Tapiirikaan tuskin osasi kertoa.
”Snork.”
”Ette taida ihan tietää, missä olette”, isä Zeeron sanoi jäätävästi. Jos te olette isä Zeeron, oletettavasti ainakin oikeassa paikassa, kuului ääni Sugan päästä. Se oli osoitettu vain ratsastajille sekä vanhalle onumatoralaiselle papille, ja puissa kyyristelevät athistit eivät sitä kuulleet.
Zeeronin silmät pullistuivat. Hän kyräili ympäriinsä etsien mystisen äänen lähdettä.
”Sinäkö taas?” Zeeron rääkäisi yhtäkkiä ääneen. ”Mitä sinä tällä kertaa haluat? Eikö sinulla ole parempaa tekemistä jossain muualla?”
Sienimunkki tarttui kaksin käsin sauvaansa ja pyöri etsien äänen lähdettä.
”PALJASTA ITSESI. Oikeastaan, MENE POIS. En kaipaa elämänohjeitasi!”
Manu mietti hetken, ennen kuin vastasi. Ööh, puhutko minulle? Emme ole ikinä kyllä tavanneet.
Zeeron heristi sauvaansa Summerganonille ilmeisesti paikallistettuaan telepaattisten viestien lähteen.
”Älä valehtele minulle! Minä kuulen kaiken!”
Zeeronin seuraajien keskuudessa levisi hienoinen vaivaannus kuten aina, kun heidän johtajansa ryhtyi huutelemaan äänille, joita vain hän kuuli. Vanhus pomppi nyt tasajalkaa ja huitoi sauvallaan hallitsemattomasti.
”Itse olet hallitsematon, senkin kurja sienivaras! Sinulla ei ole mitään oikeutta tulla tänne!” Hei, älä sekoita minua tuohon toiseen, Manu tuhahti loukkaantuneena. Sitä paitsi minä luulin, että vain minä kuulen sen.
Suga ja Oraakkeli jakoivat todella pitkän katseen. Suga avasi suutaan kysyäkseen jotain, mutta Oraakkeli vain pudisti päätään. Tämän katse kertoi toalle, että kysymys oli parempi jättää kysymättä.
Zeeron pysähtyi yhtäkkiä.
”Ai te ette ole sama.” Pitääkö minun loukkaantua?
”Pahoittelen. Luulin hetken, että sinä huutelet.” Zeeron perääntyi hieman ja oli vähällä kompastua oksaan.
”EIKÄ SE OLE HAUSKAA. EI LAINKAAN HAUSKAA.” On se ehkä hieman. Yllättävänkin paljon, Manu hihitti.
”Keitä te olette ja mitä teette täällä?” Zeeron kysyi lopulta mulkoiltuaan Sugaa ja tapiiria hetken. Hän ei ollut vielä huomannut toan takana istuvaa matoralaista – tai ainakaan kiinnittänyt tähän mitään huomiota.
”MATORALAISTA? KUKA MUU SIELLÄ ISTUU?”
Sugasta alkoi tuntua joko siltä, että hän kuuli puhelusta vain toisen osapuolen tai siltä, että sienimunkki puhui aivan hänelle vierasta kieltä. Hän olisi muussa tapauksessa kysynyt tajunnassaan majailevalta Manulta selitystä, mutta hän ei uskonut siitä olevan tälläkään kertaa apua. No ei siitä kyllä olisi, Manu sanoi.
Ratsailta suon mättäälle loikkasi mustakaapuinen matoran. Se laski huppunsa ja katsoi Pakaristaan Zeeroniin.
”Tervehdys, Zeeron”, Oraakkeli sanoi hymyillen. ”Siitä on hetki.”
Zeeronin suupielet nousivat niin, että sammal ja home varisi naamiolta. ”Athin nimeen! Oraakkeli!” onu-matoran hihkaisi. Hän viittoi välittömästi löysällä ranteella puissa kököttäville kaapuhahmoille. Matoran-seurakuntalaiset nyökkäsivät toisilleen ja loikkivat alas oksia ja liukuivat alas runkoja pitkin. Kohta mättäillä oli parikymmentä säkkikankaisiin kaapuihin varjoutunutta matorania. Soturimunkkien keihäät olivat puisia, ja niin oli osan niistä naamiokin. Koko joukko kirjavia silmäpareja katsoi innoissaan sinisen muinais-Pakarin kantajaa. Athistit supisivat keskenään nähdessään Zeeroniakin vanhemman miehen.
Zeeron pudotti sauvansa ja pinkoi Oraakkelia kohti telakissan vauhtia. Munkki rutisti ystävänsä tiukkaan halaukseen käkättäen mielipuolisesti.
”Mitä sinä täällä teet?” Zeeron kysyi virnuillen. ”Tuliko keitoksiani ikävä, veli hyvä?”
Oraakkeli hymähti. ”Myönnän, että ei varsinaisesti. Mutta sinua ehdottomasti.”
”Kyllä minä sinut vielä opetan pitämään niistä!” sammalta kasvava onu-matoran hekotteli. Nauru ja hymy kuitenkin jäätyivät täysin pian, kun Zeeron katsoi skeptisenä ja vihaisena tapiiria, joka jatkoi mättäällä kasvavien sienien syömistä.
”Minun sienieni!” Zeeron murahti. ”Minkälaista seuraa sinä olet oikein hankkinut itsellesi, Oraakkeli hyvä?”
Purppurainen katse tuijotti Sugaan, joka heilutti kättään soturimunkeille ratsailta hymyillen varoen. Sitten kunnianarvoisa Isä laski katseensa-
”En pidä äänensävystäsi!”
– isä Zeeron laski katseensa tapiiriin. Ja sitten nosti taas Sugaan.
”Sinäkö teistä kahdesta minulle mielensisäisesti puhuit?” matoralainen tivasi toa-ritarilta.
”No itseasiassa en”, Suga aloitti. Ennen kuin hän ehti tarkentaa, Zeeron oli jo tehnyt omat johtopäätöksensä ja tuijotti tapiiria tämän isoihin tummiin silmiin viiden sentin päästä.
”Sinä älykäs otus!” Zeeron vaahtosi riemuissaan kärsäkkäälle syleillen tämän hämmentynyttä päätä. ”Sinä älykäs, älykäs kaunis otus! Sinäkin siis kuulet sen äänen? Sinäkin siis… SINÄKIN PIDÄT SIENISTÄ?”
Seurasi hiljaista mussutusta hetken. Kunnes tapiiri lopetti.
Zeeron tuijotti tapiiria.
Tapiiri tuijotti Zeeronia.
Zeeron tapiiria.
Tapiiri Zeeronia.
”Snork.”
”Snork”, Zeeron vastasi hymyillen lasittuneesti.
”Snork.”
Tapiiri jatkoi mussuttamista. Zeeron näytti jäätyneeltä tähän hetkeen. Seurakuntalaiset eivät selvästikään olleet aivan varmoja, mitä tapahtui. Se ei ollut varsinaisesti uusi tuntemus Kummitusten suolla.
Kyllä, minäkin pidän sienistä! Manu vastasi. Zeeron tuijotti yhä tapiiria ymmärtämättä, ettei se ollut äänen lähde. Paitsi, että nyt, kun se sanottiin ääneen, hän tietää, makuta huokaisi. Zeeron jähmettyi paikoilleen ja siirtyi tuijottamaan jälleen Sugaa.
”Mitä noituutta tämä on?” hän tivasi silmät pullistuen.
”Noh”, Suga aloitti, ”minun päässäni asuu, ööh…”
Jään toa ei ollut varma, olisiko hänen viisasta mainita päässään asuvan makuta.
”Vai sillä lailla”, Zeeron sanoi lähes kuiskaten. Hänen vasen silmäkulmansa nyki. ”Vai sillä lailla. Että piilottelee siellä makuta.” Joo, Manu sanoi viattoman kuuloisesti. Tästä on kadonnut kaikki hauskuus.
”Oraakkeli”, Zeeron kuiskasi, ”miten on mahdollista, että kaikista maailman matoralaisista juuri sinä olet lyöttäytynyt yhteen makutan kanssa?”
Sanan ’makuta’ maininta aiheutti kauhistunutta supinaa soturimunkkien riveissä. Nyt entistä useampi heistä tuijotti Oraakkelia epäileväisen näköisinä.
”Koska, Zeeron hyvä, tämä makuta taisteli meidänkin vihollistamme vastaan”, Oraakkeli sanoi rehelliseen ja ehkä jopa kunnioittavaan sävyyn. ”Ja koska Mestarimme luottaa häneen. Elämme aikoja, jolloin ystävien ja liittolaisten kanssa ei sovi nirsoilla.”
Zeeron tuhahti ja naurahti yhtäaikaa. Tai siltä se ainakin kuulosti. ”Ovatko ajat todella niin kovat? Oraakkeli, tiedän että sinulla on… mielenkiintoisia ystäviä ja liittolaisia, mutta sinä olet tuonut tänne jonkun atheonistisen enkelin! Mitä pentelettä on meneillään?”
Oraakkeli katsoi pitkään Zeeronia ja sitten tämän sekalaista seurakuntaa. ”Te ette varmaan tiedä juurikaan, mitä tällä saarella tapahtuu.”
”Kuulimme kyllä sen järkyttävän mekastuksen”, sienimunkki sanoi. ”Älä sano, ystävä hyvä, että sinulla oli jotain tekemistä sen kanssa. Ne kuulasi ovat vaarallisia, mies!”
”Minusta tuntuu, että on ehkä kohta aika saattaa sinut ja seurakuntasi ajan tasalle siitä, mitä tapahtuu”, Oraakkeli huokaisi. ”Mutta kerron sinulle, että Pyhä Äiti on saapunut saarelle ja haluaa nähdä sinut. Luonnollisesti lähdin jäljittämään sinua.”
”Pyhä Äiti!” Zeeron huudahti, ja jakoi kunnioittavia katseita seurakuntalaistensa kanssa. ”Sittenhän asian täytyy olla tärkeä! Mutta kerro ihmeessä ensiksi, että miten löysit minut. Ja miksi tuolla Toalla on, Ath varjelkoot, langennut enkeli päässään!” Haluan nyt muistuttaa, että jaamme kiinnostuksen sieniä kohtaan, Manu totesi lähes närkästyneesti. Meillä ei ole mitään syytä olla vihollisia.
Zeeron vaikutti olevan kahden vaiheilla. Makuta tosiaan piti sienistä.
”Voisimmeko me puhua kahden kesken?” Oraakkeli kysyi Zeeronilta ja vilkaisi sitten pahoittelevasti Sugaa.
”Tottahan toki”, Zeeron sanoi hieman hajamielisen oloisesti vilkuillen välillä Sugaa ja välillä jälleen tapiiria, joka oli nyt aloittanut uuden sienierän popsimisen.
”Seuraajani pitävät kyllä huolen ystävästäsi ja… hänen ratsustaan.”
”Kiitoksia vieraanvaraisuudestanne”, Suga sanoi ja taputti tapiiria lempeästi päälaelle.
”Snork”, tapiiri totesi.
”Snork”, Zeeron vastasi. Sitten näytti siltä, kuin tapiiri olisi nyökännyt hienovaraisesti, mutta sen täytyi olla sattumaa.
”Seuratkaa meitä”, lähimpänä seisova munkki totesi ja lähti etenemään syvemmälle soistuneen metsän siimeksiin. Summerganon kannusti tapiirin liikkeelle, ja tämä lähtikin lönnystämään matoralaisten perässä.
Oraakkeli odotti kunnes kaksi athistimestaria olivat vihdoin kahden. Sitten hän kävi läpi kaiken tapahtuneen. Katedraalin tuhon, Isä Bartaxin petoksen ja sodan, joka saattoi riskeerata kaiken. Sammalta pursuava munkki kuunteli alusta loppuun keskeyttämättä. Lopulta Oraakkeli lopetti kertomuksensa ja antoi vanhan ystävänsä puhua.
”Kavinika siunatkoon!” Zeeron lopulta sai sanottua räpytellen silmiään. ”Kylläpäs… asioista on tullut monimutkaisia.”
Zeeron katsoi Oraakkeliin pitkään. ”Onhan… Mestarillamme jotain suunnitelmia?”
Oraakkeli nyökkäsi. ”Hän on Bio-Klaanin linnoituksessa hakemassa liittolaisuutta ja ystävyyttä. Voimmeko muutakaan?”
Zeeron pudisti päätään. ”Emme kai. Mutta… onko sinulla suunnitelmia?”
Oraakkeli ei vastannut.
”Älä teeskentele että et ole istuttanut jotain siemeniä itämään!” Zeeron ärähti, joskin hyväntahtoisen kuuloisesti. ”Kyllä sinä olet sellainen pirun veijari, että sinulla on takuulla jotain takataskussa!”
”Ehkä”, Oraakkeli vastasi mystisesti. ”Mahdotonta sanoa vielä. Mutta… kohtasin erään, joka saattaa muodostua avaintekijäksi seurakuntamme pelastamisessa. Kunhan hänelle annetaan oikeanlainen töytäisy oikeaan suuntaan.”
Zeeron oli hämmentynyt, mutta kiinnostunut. ”Aha. Kuka niin?”
Oraakkeli hymyili. ”Klaanilainen vain… ja sotilas vain. Mutta Nimda on merkinnyt hänet.”
Zeeron vilkuili ympäriinsä vainoharhaisena. Hän halusi varmistaa että kukaan ei ollut kuuntelemassa.
”Sinähän… tiedät, että sellaista ei ole tapahtunut koskaan aiemmin?” Zeeron kuiski. ”Mitä… mitä se tarkoittaa?”
”Vaikea sanoa. Halusiko Nimda polttaa häntä satuttaakseen?” Oraakkeli näytti mietteliäältä. ”Vai… haluaako se… uuden vartijan?”
”Toivottavasti ei kumpaakaan”, Zeeron sanoi hämmentyneenä. ”Halki historian moni hullu on iskenyt silmänsä siruihin. Mutta… mitä tapahtuu, jos sirut iskevät silmänsä johonkin hulluun?”
”En tiedä”, Oraakkeli sanoi. ”Mutta luulen sen tarkoittavan vain yhtä asiaa. Sulautuminen on tulossa.”
Oraakkelin ilme oli ristiriitainen. Hän huokaisi syvään.
”Ja en ole varma, onko se hyvä asia.”
Huone oli viihtyisä, vaikka pieni olikin. Kaikki kalusteet olivat puuta, mutta puinen tuoli osasi olla yllättävän pehmeä Summerganonin takamuksen alla. Yksi hänen kanssaan huoneessa olevasta kolmesta soturimunkista ojensi hänelle kupillisen epäilyttävää teetä, jonka Suga arveli sisältävän sienehtäviä ainesosia. Hän yritti kieltäytyä kohteliaasti, mutta hänen vaadittiin ottavan kuppi. Juo pois, ei se voi kovin pahaa olla, Manu sanoi huvittuneesti.
”Niin, sinähän sen tiedät”, Suga vastasi happamasti ja erehtyi vilkaisemaan munkkien ilmeitä. Nämä näyttivät uteliaan kauhistuneilta ja Suga ymmärsi vasta nyt, miksi. Manun sanat oli todennäköisesti osoitettu vain hänelle, ja munkit eivät niitä kuulleet. Jep. Niinhän se menee.
”Hyvä herra”, teekupin antanut munkki sanoi varovaisesti. ”Teidän päässänne siis on makuta?”
”Kyllä”, Suga vastasi vaivaantuneesti ja asetti höyryävän puukupin pöydälle viereensä.
”Sattuuko se?” munkki töksäytti intoaan peittämättä, katui sitten ja vaikeni häveten hieman. Suga virnisti. ”Välillä.”
Munkit katsoivat häntä kunnioittavasti.
Suga kokeili viestittää Manulle pelkillä ajatuksillaan. Kiitos taas tästäkin tilanteesta. Ole hyvä, poikaseni, ole hyvä. Mitähän nuo mahtavat ajatella minusta. Kenties, Manu virkkoi, että olet sekaisin. Ai? Etkö sinä voisi vain lukea heidän mieliään ja ottaa selvää? Suga, Manu sanoi, ja Suga kykeni aistimaan tuskastuneisuuden hänen virtuaaliäänessään. Ei se ihan niin toimi. No miten se toimii? Suga virnisti jälleen. Munkit katsoivat yhä kiinnostuneina häntä, kuin hän olisi jonkinlainen mielenkiintoinen eläin, jonka tekemisiä oli ihmeellistä seurata. No tuota, Manu sanoi ja mietti hetken. Ajattele vaikka pimeää huonetta, jossa nukkuu joku. Mielen omistaja, tarkemmin sanottuna. Minä menen huoneeseen, mutta kun avaan oven, se saattaa vaikkapa narista. Jos laitan valot päälle, saatan herättää huoneessa nukkuvan. Kenties, jos en valaise huonetta, törmään pimeydessä asioihin. Joku herkkä nukkuja voisi herätä jo pelkkiin askelten ääniin.
Suga ajatteli nukkuvaa Tawaa, jonka makuuhuoneeseen Manu hiippaili yön pimeinä tunteina. Kun taas joku toinen ei herää, vaikka hakkaisin metallikattiloita yhteen hänen päänsä vieressä, Manu lopetti vertauksensa. Okei, eli pimeä huone, Suga pohti. Saattavat huomata läsnäolosi siis? Oikeastaan, Manu sanoi, ei se ole mitään sen kaltaista. Unohda pimeä huone. … ahaa.
”Teenne jäähtyy”, eräs munkeista huomautti, jolloin Suga hätkähti ja tarttui kuppiin. Hieman teetä läikähti lattialle, kun hän siirsi mukin nopeasti huulilleen ja siemaisi nestettä. Seuraavassa hetkessä teekuppi putosi lattialle ja valutti lopun sisältönsä hukkaan. No miltä se maistui? Manu tiedusteli, kun Suga ryntäsi ulos huoneesta puiselle terassille ja oksensi. Hänen vatsansa sisältö lensi alas puusta, jossa heidän majansa sijaitsi. Toivottavasti kukaan ei jäänyt alle, Manu sanoi huvittuneena. Suga ei vastannut.
”Oletteko kunnossa?” teen antanut munkki kysyi huolestuneena. Kolmikko oli seurannut pian Sugan perässä ulos huoneesta.
”Ei tässä mitään”, jään toa sanoi ja hymyili väkinäisesti.
”Haluaisitteko hieman lisää teetä saadaksenne pahan maun pois suustanne?” munkki tiedusteli ystävällisesti. Suga pudisti päätään rajusti. Sääli, Manu sanoi haikeasti. Hyvät sienet menevät hukkaan.
Kivisen puolustustornin muurilla seisoi kymmenen matoralaista kanokaheittimet käsissään. Edessä avautuva kivettyneestä laavasta muodostunut maaperä oli peittynyt torakoiden alle. Torakoiden, jotka etenivät nopeasti kohti puolustusasemaa.
”Tämä ei näytä hyvältä”, tornin huipulla seisova klaanilainen Toworu sanoi vieressään seisovalle mustahaarniskaiselle hahmolle.
”Ei tosiaankaan. Meidän on parasta aloittaa ampuminen. Noilla on tuolla kokonainen pataljoona.”
Toworu vilkaisi taistelijapariaan epävarmasti. Tämän ilme ei värähtänytkään, kun matoralaiset aloittivat ampumisen saatuaan käskyn.
”Darack”, Toworu sanoi jo hieman pelokkaasti. ”Niitä on paljon. Pärjäämmekö me?”
”Meidän on pakko”, toinen klaanilainen vastasi. ”Jos emme, me kuolemme.”
Toworu nyökkäsi ja nielaisi sitten äänekkäästi.
”Taisteltava kai on.”
Nazorakein 43. Jääkäripataljoona marssi kohti pientä linnaketta. Sotilasrivistöjen takana seurasi viisi panssarivaunua ja useita miehistönkuljetusaluksia, joista joukot olivat hetki sitten nousseet ja aloittaneet etenemisen. Yhden tällaisen aluksen katolla seisova Kapteeni 666 myhäili häijysti. Hänen musta viittansa liehui tuulessa ja hänen haarniskansa ainoa väritys, verenpunainen juova, joka ulottui rintapanssarin vasemmasta sivusta reiteen asti, näytti lähes hehkuvan auringon viimeisten säteiden loisteessa.
”Avatkaa tuli”, kapteeni totesi laiskasti ja heilautti kättään kuin näyttääkseen, että riitti, kun osui sinne päin. Tankit rupesivat ampumaan tornia, joka ei kestäisi kauan moista jyskytystä.
Matoralaiset ampuivat kiekoillaan tankkeja, joihin ei tullut niin minkäänlaista vahinkoa. Myös tarpeeksi lähelle edenneet jalkaväkisotilaat alkoivat tulittaa tornia.
Darack katsoi hävitystä ja huokaisi. Hän puki kypärän päähänsä, ja Toworu kavahti hieman, sillä kypärä oli tehty skakdin pääkallosta.
”Onko sinun pakko käyttää tuota?” hän kysyi inhoten.
”No haluatko mieluummin, että saan osuman päähäni ja kuolen?” Darack vastasi ja virnisti, vaikka Toworu näkikin vain skakdimaisen irveen kypärän kasvoilla. Darackilla olisi normaalisti ollut kummallakin olkapäällään Cordak-laukaisin, mutta nyt hän ei käytännöllisyyden vuoksi niitä ollut asentanut haarniskaansa. Sen sijaan hän oli ottanut mukaansa miekan.
”Sivistyneemmät aseet käyttöön nyt”, hän huikkasi. Toworu nyökkäsi varovasti. Hänellä ei ollut mitään hajua siitä, mitä Darack aikoi.
”Mitä sinä aiot?” Toworu sai hetken aprikoinnin jälkeen kysyttyä suoraan.
”Kuten huomasit, pahamaineinen torakanperkele seisoskelee tuolla taka-alalla. Menen tappamaan sen.”
”Jaa, Kuuskuuskuutosenko?”
”Senpä juuri.”
”Ja ajattelit päästä kaikkien noiden jääkäreiden läpi?”
”No eeeen, joukkomme saavat ottaa vähän järeämmät aseet käyttöön.”
Matoranit ottivat Cordak-laukaisimet esiin ja alkoivat kylvää torakoiden rintamaan kaaosta. Paljon tehokkaammat aseet tappoivat nazorakeja yhdestä laukauksesta, joten nämä joutuivat tekemään nopeita väistöliikkeitä, mikä ei rivistössä juuri onnistunut.
”Hajaantukaa, hölmöt”, 666 karjaisi ja kiristeli hampaitaan. Puolustusaseman portti aukesi ja ulos ryntäsi parikymmenpäinen matoranjoukko. Torakoista yksikään ei ehtinyt sisään, ennen kuin portit suljettiin taas.
Lähitaistelu alkoi. Torakkajääkäreiden varustukseen kuului lyhyt miekka, jolla ne pitivät puolensa matoralaisten teräaseita vastaan. Musta torakkakapteeni katsoi aluksensa kyydistä halveksuen matoralaisia. Niistä ei ollut vastusta torakoiden ylivoimalle. Ne eivät olleet edes taistelijoita, joten yksi matoralainen ei olisi pärjännyt yhdelle nazorakille, saati sitten kaksikymmentä matoralaista tuhatta nazorakia vastaan. Sitten, yhtäkkiä, muurilta hyppäsi joukkojen keskelle toa, joka rupesi niittämään nazorakeja miekallaan, ei vaan kolmella miekalla, ei neljällä.
”Onko sillä neljä raajaa, vai näenkö minä harhoja”, 666 kysyi pöllämystyneenä. Hänen vieressään istuva aliupseeri nousi seisomaan ja katsoi kiikareilla saadakseen paremman näkymän.
”Herra kapteeni, minusta tuntuu, että, öh, sillä on kasvillisuudesta muodostuneita raajoja.”
”Mitä alikersantti nyt oikein selittää?”
”Katsokaa itse…”
666 katsoi. Siltä tosiaan vaikutti. Tuo luonnottomuus käytti siis luontoa hyväkseen… jotenkin, vaikka täällä ei kasvillisuutta ollutkaan.
Yhtäkkiä alus kaatui kyljelleen. Alikersantti putosi sitä ennen kyydistä ja murskaantui aluksen alle, mutta Kapteeni 666 hyppäsi akrobaattisella loikalla viereisen aluksen kyytiin. Hänen kimppuunsa oli hyökännyt skakdipäinen otus, joka yritti huitoa häntä nyt miekalla.
”Mitähän helvettiä”, kapteeni tuhahti torjuessaan iskut. ”Mikä mutantti sinä olet, kurja epäpuhdas olento!”
”Minä”, klaanilainen vastasi iskien miekallaan, ”olen…” Isku jälleen. ”… Darack!”
Kapteeni hyppäsi hänen ylitseen ja yritti lävistää hänen ruumiinsa terävällä pistolla, mutta klaanilainen torjui.
”Ja hoidan sinut pois päiväjärjestyksestä”, Darack viimeisteli virkkeensä.
”Vai sillä lailla, klaanilainen”, 666 sanoi ja virnisti julmasti aloittaen nopean liikesarjan, jonka klaanilainen kuitenkin torjui tehokkaasti. Darack näytti vetävän jostain toisen miekan ja taisteli nyt kaksin terin kapteenia vastaan. Torakka kuitenkin torjui jokaisen iskun vaivatta ja potkaisi Darackilta jalat alta. Ennen kuin nazorak ehti viimeistellä tapponsa, Darack tarttui häntä säärestä ja heitti hänet vatsalleen maahan takanaan. Yllättynyt nazorakupseeri jatkoi kaatumisliikettään niin, että klaanilainen lennähti hänen jalkansa voimasta päin viereisen aluksen kylkeä. Nopeasti kumpikin taistelija oli jaloillaan.
”Kuole”, Darack sylkäisi ja rynnisti päin 666:ta. Nopea horisontaalinen viilto, jonka ylitse torakkakapteeni hyppäsi; toinen, diagonaalinen, viilto, jonka nazorak väisti taipumalla lähes kaksinkerroin siten, että pää melkein kosketti maata; kolmas vertikaalinen viilto, joka ei mennyt edes läheltä kohdettaan, vaan Kapteeni 666 potkaisi klaanilaista selkään. Darack kaatui rähmälleen, mutta ehti juuri ja juuri kierähtää julman torakkaupseerin miekaniskun tieltä.
Nopeasti klaanilainen nousi pystyyn yrittäen samalla potkaista kapteenia, mutta tämä väisti ja veti toiseen käteensä zamorpistoolin. Yllättynyt klaanilainen sai kuulan käsivarteensa, mutta ilman väistöliikettä se olisi osunut hänen päähänsä.
”Taistele rehdisti, paholainen!” hän ärisi. Torakka virnisti pahansuovasti vastaten: ”Siitä ei olisi minulle mitään hyötyä.”
Yhtäkkiä kapteeni tunsi asiaankuulumattoman ilmavirran ja veti ruumistaan hieman oikealle. Hänen vasempaa kylkeään viilsi takaapäin tuleva terä, jonka hän suurimmaksi osaksi vältti. 666 lennähti hieman taemmas saaden näkökenttäänsä hyökkääjän. Sama toa, joka oli pahoinpidellyt hänen joukkoaan köynnöksillä hetkeä aiemmin. Nazorak irvisti ja katsoi kyljessään olevaa viiltoa. Siitä valui hieman vihreää paksua nestettä.
”Saat maksaa tuosta”, hän sanoi irvistäen ja syöksyi nopeasti Toworua kohti heilauttaen miekkaansa kaaressa. Tämä torjui. Hetken aikaa nämä vaihtoivat iskuja, kunnes Darack päätti puuttua asiaan lyömällä kapteenia takaapäin. Tämä väisti täpärästi kummankin klaanilaisen miekaniskut ja hyppelehti kauemmas heistä. Silmäpari siirsi katsettaan klaanilaisesta toiseen, mutta niistä ei kuvastunut pelko. Vain puhdas viha.
”Epäpuhdasta saastaa”, nazorak karjahti. ”Sitä te olette!”
Kumpikin klaanilainen syöksyi taholtaan miekat tanassa kohti torakkaa, joka torjuu iskut horjahtaen. Darack näki tilaisuutensa ja yritti iskeä toisella miekallaan torakan kylkeen, mutta tämä potkaisi häntä polveen ennen sitä. Darack kuuli ikävän rusahduksen jalastaan, tunsi järkyttävää kipua ja kaatui maahan. Toworu taisteli urheasti, torjui iskuja, mutta sitten nazorak iski miekkansa hänen kyljestään läpi. Terä tuli ulos toisesta kyljestä, ja kun torakka hieman pyöräytti miekkaansa, toan torso katkesi kahdeksi puolikkaaksi.
Darack nosti päätään ja katseli järkyttyneenä toverinsa kuolemaa. Hän yritti epätoivoisesti kohottautua polvensa varaan, mutta se ei tuntunut kestävän, joten hän joutui kannattelemaan itseään käsivarsiensa varassa. 666 käveli hänen luokseen, ja hän yritti hamuta toista miekoistaan, jotka oli pudottanut, mutta nazorakupseeri potkaisi häntä kasvoihin, jolloin hän lennähti selälleen.
”Sinulle meillä saattaa olla käyttöä”, kapteeni hykersi, ”mutta et saa pystyä käyttämään miekkojasi. Ja sen voi ratkaista helposti tai vaikeasti. Kumman tavan haluat?”
Darack ei vastannut, tuijotti vain. Eikä torakka edes nähnyt tuijotusta hänen häiriintyneen kypäränsä alta.
”Hyvä on, olen armollinen mies”, kapteeni tuhahti ja lävisti Darackin kämmenen miekallaan. Klaanilainen parahti tuskasta, ja nazorak vain kiersi miekkaa aiheuttaen yhä enemmän tuskaa.
”Ja katso, minun joukkoni voitti sinun joukkosi”, kapteeni naurahti osoittaen teurastettujen matoralaisten joukkoa. Nazorakit olivat jo valloittaneet pienen linnakkeen.
”Ylivoimalla, pelkurit!” Darack sanoi.
”Ehkä niin”, kuului vastaus, ja toinenkin Darackin kämmen lävistettiin miekalla, ”mutta voittajat kirjoittavat historian. Ja tuollainen saasta kuin sinä ei voi olla voittaja.”
Darack näki, kun hänen suojelemansa kivirakennelma räjähti palasiksi nazorakien asettaman pommin vuoksi. Hän tuijotti tuota torakoiden laumaa viha kasvoillaan, kunnes kapteeni poisti hänen kypäränsä. Hänen kasvoiltaan näkyi, kuinka raivoissaan hän oli.
”Kuten huomaat”, 666 sanoi häijysti ottaen klaanilaisen kasvot sormiensa väliin ja vetäen ne lähelle omiaan, ”meidän eromme on, että minä. En. Välitä.”
Sitten Darackia kolautettiin päähän hänen omalla kypärällään, ja hän menetti tajuntansa.
Maahan putoilevat lumihiutaleet olivat päivien saatossa saaneet aikaan laajan ja syvän, valkean peitteen lähes koko saarelle. Bio-Klaanin linnoitus seisoi rannikon tuntumassa paikallaan jykevänä kuin kallio, uljaana kuin se tarinan naiivi prinssi, joka leikkaa lohikäärmeen pään irti ja saa rakastamansa naisen, joka sitten lopulta tekee hänet hulluksi touhottaessaan vauvakuumeessa. Mies ei halua vauvaa, mutta miksi vaimo kuuntelisi? Ei hänen tarvitse. Hän on dominoiva osapuoli.
Bio-Klaanin linnoitus, siis jykevä ja uljas, ja sen erinäiset tornit seisoivat paikoillaan sitkeämmin kuin orjakauppa Xian slummeissa – välittämättä siitä, miten lumimyräkkä pieksi sen muureja, irrotti kattotiiliä ja heitti Bobin mereen. Jotakin odottamatonta kuitenkin oli näkyvissä, vaikka kaikki näyttikin melko tavalliselta, kun huomioon otettiin, miten lähellä joulu oli. Guartsupukkia odotellessa moni oli jo menettänyt hermonsa, sillä tietystikään Peelo ei ollut voinut hillitä itseään vaan oli heittänyt puuron sekaan teräsvillaa. Keetongu oli ajanut häntä takaa viisi päivää ja yötä tästä syystä.
Se jokin odottamaton, jota kukaan ei olisi olettanut näkevänsä tänä tavallisena iltana – ja todellisuudessa ei nähnytkään, sillä tämä jokin oli erittäin salamyhkäinen ja yritti sulautua varjoihin, oli hieman tukevahko ja pitkä hahmo, joka myös sulautui lumiseen kattoon värinsäkin puolesta lähes täydellisesti.
Snowie hiippaili Adminsiiven katolla.
”Solid Snowman kutsuu Everstiä”, luminen Toa sanoi radiopuhelimeensa riemuissaan koodinimestään, jonka oli saanut itse valita. ”Kuuleeko Eversti?”
”Eversti kuulee. Mikä on tilanne?” sanoi ääni, joka kuului eräälle toiselle hiipparille lumisessa yössä – hiipparille, joka seisoi viereisellä katolla vahdissa.
”Heh, Guartsu. Eversti sopii sinulle. Vaikka minusta Eversti olisi saanut olla tukijoukkona päämajassa.”
”Tilanne, Snowie.”
”Niin, no. Täällä on aika pimeää. Ikkunan takaa ei näy valoa”, Snowie sanoi vilkuillen kattoikkunasta alas kattohuoneistoon.
”Muista, että minä olen nukkumassa omassa huoneessani”, Guardian sanoi vakavalla äänellä. ”Jos jäät kiinni, sinä vaikenet.”
”Toki, Eversti.”
”Ehkä on aika aloittaa operaatio. Varmistetaan synkronointi”, Guartsu murahti. ”Kuuleeko tukikohta?”
”Hyvin kuuluu”, kuului ääni, joka kuului Kerosiinipellelle.
”Erittäin hyvin, tosiaan”, kuului toinen ääni, Makuta Nuin ääni.
”Unit Doxhound on valmiina aloittamaan! Ihanaa!” Snowie hihkaisi melkein liian lujaa.
”Kuka hemmetti lopulta keksi tämän typerän nimen?” Manu kysyi ärtyneenä.
”Minä taisin”, Kepe myönsi Snowien hihittäessä taustalla.
”Ja olenko havaitsevinani intertekstuaalisuutta?” Manu jatkoi. ”Tuo nimi viittaa selvästi johonkin. Ilmiselvä alluusio, etten sanoisi…”
”… ja me kaikki tiedämme, mihin”, Snowie päätti virkkeen Manun puolesta.
”Alluusio…” Guartsu murahti. ”Mitä te teette.”
Manu yskäisi.
”Gurttu, sinun pitäisi tietää tuollainen yksinkertainen sana. Jopa Snowie tunnisti sen.”
”Kyllä minä tunnistin sen”, Guartsu sihahti, ja Snowie sanoi lähes samanaikaisesti:
”Ai? Miten niin jopa minä?”
”Sinähän et yleensä sivistyssanoista välitä, ethän?”
”Minä olen kuule kulttuuritietoinen lumi-”
”Mitä, jos tukkisitte turpanne, kun operaatio on kesken?” Guartsu sanoi äreästi.
”Kyllä, oi suuri ja mahtava adminimme”, Snowie ja Manu vastasivat yhteen ääneen, kuin olisivat harjoitelleet sitä jo kauan vain tätä hetkeä varten.
Hetken kuluttua Snowie sanoi: ”Minusta me olisimme oikeastaan voineet olla se Gubberin jengi…”
Manu hymähti. Vartiopaikallaan Snowie virnisti.
”Jep, jep. Minähän olen Snö Gubber ja Guartsu on Gurray the Bimbo.”
“Mitä?” Manu tyrskähti. ”Bimbo. Ja Kepekö olisi sitten Pelle the Kerosiini, ryhmämme aivot, tai jotain?”
”Onpa mielikuvitukseton nimi”, Snowie valitti. ”Ja tiedätkö mitä, Manu? Sinä olisit meidän Gurumme.”
”Kuinka ihanaa. Ja Pelle muuten nukahti murokuppiinsa. Pitäisikö herättää?”
”Herätä”, Guartsu sanoi, ”ja olkaa hiljaa, hyvät ihmiset, joku sentään keskittyy tehtävään.”
”No hei, kyllähän minäkin”, Snowie vastusti.
”Siltä se kuulostaakin.”
”Minusta tuntuu, että minulla saattaa olla krooninen suolistosairaus”, Manu sanoi yhtäkkisesti. Snowie yritti tukahduttaa nauruntyrskähdyksensä.
”Nyt, pojat, keskittykää”, Guardian sanoi lujasti. ”Meillä on tämä homma kesken. Ja se on tärkeä, jos ette muista.”
Verstaassa Manu pudisti päätään puistatuksen ravistellessa häntä. ”Se on.”
Tökättyään Kepen hereille Manu otti esiin kannettavan tietokoneen. Uniselta näyttävä Pelle tuijotti hämmentyneenä Manua ja tämän tekemisiä.
”Ne saattaisivat tutkia sinun koneesi”, Manu selitti. ”Mutta tuskin tätä. Varsinkin, kun käytän tätä käyttistä, joka ei, hitto vieköön, osaa tallentaa mitään kiintarille.”
”Mikä se on”, Kepe sanoi konemaisesti.
”Minä taisin koodata sen itse…”
”No se selittää.”
”Hiljaa.”
”Tukikohta?” Guarsun ääni kuului vaativaan äänensävyyn.
”Aivan kohta”, Manu sanoi. ”Kepe, otapa sinä tämä Guartsu kuunneltavaksesi, minä laitan hommat kuntoon.”
”Okei”, Kepe sanoi ja otti Manun headsetin. ”Operaatio voi alkaa.”
Guartsu nyökkäsi itsekseen katollaan, mutta eihän sitä kukaan nähnyt.
”Snowie”, hän sanoi, ”aloita tunkeutuminen.”
Snowman avasi ikkunaluukun lukon Kepen hänelle tekemällä automaattitiirikalla, joka avasi sen hetkessä ihan itse. Sitten Lumikki kiinnitti vaijerin ikkunankarmiin ja alkoi laskeutua sen varassa alas.
”Solid Snowman kohteen yläpuolella, pyydän Everstiltä harhautusta.”
Tätä Guartsu oli odottanut. Hän otti esiin singon, jota oli kanniskellut pitkän matkan satamasta, josta oli sen salakuljettanut.
”No niin”, hän sanoi nautinnollisesti. ”Tästä tulee sotku.”
Hän asettui makuulle ja tähtäsi – ja laukaisi.
Ohjus lensi pimeän linnoituksen yläpuolella kohti jotakin, mitä ei pian enää olisi, jotakin, mitä kukaan muu kuin eräs tietty Toa ei jäisi kaipaamaan, jotain, mitä Killjoy olisi voinut kutsua hyväksi vitsiksi. Kohti Tawan petuniakasvihuonetta.
Valtaisa räjähdys hävitti lasin ympäröimän puutarhan olemattomiin ja valaisi koko sen puolen linnoituksesta.
”Kun Tawa huomaa tämän, hänellä on varmasti tekemistä”, Kepe sanoi tekopirteällä äänellä kitatessaan kahvia ja pistellessään itseään nuppineuloilla.
”Toivottavasti kukaan ei kuollut”, Snowie sanoi ehkä hieman alakuloisella äänellä roikkuessaan vaijerin varassa.
”Vaikka olisi kuollutkin, sillä ei ole väliä”, Manu sanoi julman välinpitämättömästi. ”Me kaikki tiedämme, miksi se oli tarpeen.”
Snowie ajatteli käyttää jotakin kivaa agenttitemppua välttääkseen kattohuoneiston lattiaa verhoavat näkymättömät lasersäteet, mutta Kepe keskeytti hänet:
”Ei auta, Snowie. Agenttileffat ovat huijausta.”
”Ahaa…”
”Minä hieman sotken järjestelmää”, Manu sanoi Skype-keskusteluihin tarkoitettuun mikkiin, jonka oli löytänyt Kepen varastosta odottaessaan, että käyttöjärjestelmä hyväksyy hänen kirjautumisensa. Paaberin vanhoja kaiuttimia hän ei ollut uskaltanut ottaa, sillä kuulokkeita käytettiin syystä. Joku saattaisi kuulla heidät.
”No niin”, Makuta sanoi huoaten ja naksautti sormiaan. Rusahdus sai Kepen naaman vääntymään irveeseen.
”Katsotaanpa, mitä voin tehdä”, Manu visersi. Kuin lintu, Kepe täydensi mielessään. Ruma lintu. Minä kuulen kaiken, ystävä hyvä. Tiedän.
Snowie odotti kärsivällisesti. Manu liitti itsensä Klaanin tietojärjestelmään ja kirjautui sisään Tawalta varastetuilla tunnuksilla.
”Et muuten usko, miten vaikea nuo oli hankkia”, Kepe tuhahti.
”Uskon toki”, Manu sanoi virnistäen. ”Siksi sinä sait tehdä sen.”
”…”
”Noooh?” Snowie sanoi hätääntyen. Portaikosta kuului ääniä.
”Tadaa, laserit ovat poissa!” Manu sanoi ylpeänä. Snowie laskeutui varoen lattialle. Hälytys pärähti soimaan.
”Tai ainakin melkein ovat poissa”, Manu sanoi hiljaa. ”Hetki vain.”
Snowie ryntäsi huoneen reunaan ovea kohti. Sitten hälytys lakkasi.
”Nyt ne ovat poissa.”
”Hienoa”, Snowie kuiskasi hengästyneenä.
”Pidä kiirettä”, Guartsu murahti. ”Tawa näyttää toipuneen järkytyksestä.”
”Oi voi”, Snowie sanoi naurahtaen hermostuneesti. Hän ryntäsi ovesta käytävään, joka johti eri Tawan huoneistoon. Käytävän kaikki ovet oli lukittu öisin niin, että Guartsun huoneesta ei olisi päässyt sinne.
”Ja sitä paitsi, kuten muistatte, jäljet eivät saa johtaa minuun”, Guartsu muistutti.
”Minuunko sitten?” Snowie sanoi viattomasti.
”Kyllä.”
”Hei, ei ole kivaa.”
”Maailma on julma.”
Snowie meni Tawan ovelle, jonka hyvin tunsi niistä loputtomista puhuttelukerroista, joiden aikana oli siellä ollut. Puhuttelu liian kilttinä olemisesta. Johonkin piti vetää raja.
Oven tiirikoiminen meni Kepen työkalulla yhtä hyvin kuin kattoikkunan lukonkin. Ovi aukesi, narin narin narin, ja Lumiukko astui sisään. Hän asetteli hetken otsanauhaansa paremmin ja alkoi sitten tutkia paikkoja. Missä se oli? Missä oli kohde?
”Se lienee Tawan kassakaapissa”, Kepe sanoi. ”Voitko murtaa sen?”
”Minä voin ja osaan ja pystyn ja haluan!” Snowie sanoi.
”Ihanaa”, Manu hihitti. ”Suurrikollinen puuhassaan. Snö Gubber.”
”Hiljaa, aboriginaali.”
Snowie tutki jokaisen taulun takaa, mutta kassakaappia ei ollut.
”En löydä kassakaappia.”
”Katsoitko Madam Lambertin julisteen takaa?” Guartsu tiedusteli huvittuneena.
”En…”
”Tawa kuuntelee roskamusiikkia”, Manu totesi. ”Sääli.”
”Ei Tawa sitä kuuntele”, Guartsu naurahti. ”Minä liimasin sen julisteen siihen Tawan kiusaksi viime viikolla. Mutta miksi hän ei ottanut sitä pois, sitä en tiedä.”
”No, se näkyy tässä kamerakuvassa”, Manfred ilmoitti.
”Kamera…?” Snowie sanoi jähmettyen.
”Joo, minä hallitsen sitä kameraa.”
”Pahus, minä kun luulin ottaneeni kaiken huomioon.”
”Niin sinä teitkin, kun päätit ottaa meidät mukaan operaatioon”, Kepe sanoi. ”Win.”
”Minä teidät mukaan halusin”, Guartsu tokaisi.
”Et olisi sanonut sitä”, Snowie voivotti.
Lambertin muotokuvan siirrettyään Snowie näki kassakaapin, jossa oli perinteinen pyörityslukko. Hetken pyöriteltyään Snowie sai sen auki (”Luonnonlahjakkuus rikollisuudessa”, Manu ylisti) ja näki sisällön.
”Siinä se on, pojat.”
”Ooh!”
”Iiih!”
”Haaah!”
”Hurr.”
”…”
”…”
”…”
”Mitä?” Kepe kysyi kummastuneena. Manu kohautti olkiaan ja sanoi jälleen:
”Haa!”
”Pian, ota se talteen”, Guartsu sanoi. ”Tawa on jo sisällä.”
”Snowie? MITÄ SINÄ –”
Snowie katsoi ovelle: Tawa seisoi karmit kehyksinään ja näytti vimmastuneelta.
”MINUN KASSAKAAPPINI!”
”Ja silloin liikkuu”, Snowie siteerasi ja hyppäsi ikkunan läpi objekti turvallisesti laukussaan.
”SNOWIIIEEEEEEEEE.”
Lumiukko hyppäsi seuraavan tornin katolle notkeasti kuin pesukarhu ja luuli olevansa turvassa, mutta Tawa pääsi hänen peräänsä melkein yhtä ketterästi.
”TULEHAN TÄNNE, SINÄ IHANA IHMINEN. KUKA TÄMÄN JÄRJESTI? GUARTSUKO?”
”Eeeeei?”
”SE SIIS OLI GUARTSU! MINÄ TAPAN HÄNET!”
”Snowie!” Guartsu älähti. ”Sinun piti olla paljastamatta!”
”Yritin”, Snowie pahoitteli.
”Pakene ja äkkiä”, Manu huudahti.
”Menen valmistelemaan pakoreitin”, Kepe sanoi ja katosi komentohuoneesta.
”Harhautan, pidä varasi Snowie”, Guartsu mutisi.
Snowie juoksi.
Tawa juoksi Snowien perään, ja kaksikko hyppeli katolta toiselle ketterästi kuin kaksi kettua. Tawa ei ollut Snowieta paljon jäljessä ja oli alkanut ampua salamoita keihäästään.
”Salamia syntyy hevosista!” Snowie kiljui väistellessään Tawan ammuksia.
”Tai poneista”, Manu mutisi.
”TUO SE TAKAISIN!” Tawa kirkui kurkku suorana. Snowie vilkaisi kädessään olevaa objektia ja kiristi vauhtiaan. Määränpää häämötti. Guartsu taas oli ottanut esiin tarkka-ammuntakiväärin. Hän tähtäsi huolellisesti vesisäiliöön Snowien edessä. Heti, kun Snowie oli ehtinyt sen ohi, Gurvana laukaisi. Luoti lävisti säiliön, ja olematon vesisuihku purskahti ulos reiästä suistaen Tawan radaltaan. Guartsun epäonneksi Tawa näki hänet.
”GGGGUUUUAAARRDDDIAN.”
”Hhei, Ttawa.”
”TÄNNE SIELTÄ.”
”En taida”, G sanoi ja hyppäsi pimeyteen.
Tawa jatkoi Snowien perään. Lumikki oli saanut hienoisen etumatkan, jota Tawa kiri kiinni kuin raivohullu härkä.
”KOSTAN PETUNIOIDEN PUOLESTA JA SYÖN SINUT ELÄVÄLTÄ”, ihana Tawa uhkasi. Snowie kiristi yhä tahtia. Katon reuna näkyi jo. Ja kuten oli luvattu, pakoauto odotti. Snowie hyppäsi alas katolta ja astahti ajoneuvoon, jonka ratin takana Kepe istui. Manu istui pelkääjän paikalla epävarman näköisenä.
”Oletko varma, että osaat ajaa tätä?” hän kysyi epäilevästi.
”Höh, tietysti”, Kepe tuhahti. ”Kuka nyt ei osaisi.”
”Veikkaisin sinua, jos jotakuta pitäisi.”
”Kiitoksia.”
”Eipä kestä.”
Snowie tupsahti pakettiauton takaovesta sisään.
”Liikettä! Se tuleee!”
Kepe polkaisi kaasua, ja Snowie miltei putosi ovesta ulos. Hän sai kuitenkin tartuttua ovesta kiinni ja vedettyä sen sisäänpäin. Naksahtaen ovet menivät kiinni ja ikkunasta näkyi auton perässä turhaan juokseva Tawa. Auto teki pienen pysähdyksen seuraavalla tornilla, jonka huipulta Guartsu liukui alas kummallisen manööverin avulla käyttäen jalkojensa kynsiä ja silmänsä piilokameratoimintoa.
Tawa melkein ehti saavuttaa heidät pysähdyksen aikana, mutta kun Guartsu oli vetänyt ovet kiireen vilkkaa jälleen kiinni, nainen sai niellä pölyä.
”MMMMMINÄ KOSSSSTAN TEILLE VIELÄ.”
”Onneksi se ei nähnyt minua”, Manu huokaisi helpottuneena.
”Hmmmpph”, Snowie tuhahti.
”Näytä se”, Guartsu murisi. ”Minun on nähtävä se.”
Snowie näytti saalistaan. Hänen laukkunsa sisältä paljastui suuri, ei vaan valtava pussi Klaanin parasta suklaata.
”Hmmmmmmm”, hymisivät kaikki yhteen ääneen tuoksun vallatessa koko auton. Kepe kohotti kätensä kohti pussia. Manu läpsäisi kättä ja käänsi katseensa Kepeen.
”Auts, mistä hyvästä tuo oli?” Kepe kivahti.
”Kepe, kuka ajaa.”
”Oho.”
Auto suistui laiturin päästä suoraan meren syvyyksiin. Onneksi sen sisältö oli uimataitoinen.
Snowien vedenpitävässä laukussa objektikin säilyi kuivana.
”No niin”, Guartsu sanoi vesi kielellään. ”Miten nämä jaetaan?”
”Jaetaan tasan, tietysti”, Manu sanoi opettavaisesti. ”Kaikille yhtä paljon. Paitsi, jos joku haluaa antaa minulle osuudestaan.”
”Ei halua”, Snowie sanoi yskien vielä vettä.
”Hmm, tästä tulee elämäni paras joulu”, Kepe julisti.
”Minä en pidä niistä kahvin makuisista, älkää antako minulle niitä”, Manu sanoi.
”Minä voin antaa sinun osuutesi kahvinmakuiset kyllä Mäksälle joululahjaksi”, Guartsu sanoi virnistäen.
”Tai Tawalle”, Snowie sanoi naurahtaen.
”Minä tahdon sen isoimman”, Kepe sanoi.
”Jaetaan sekin”, Snowie ehdotti.
”Ei, sitten se ei enää ole iso.”
”Totta.”
”Antaa Kepen saada sen, mutta vähennetään häneltä kaksi muuta”, Guartsu päätti.
”Sopii”, sanoivat Manu ja Snowie yhtä aikaa Kepen väittäessä vastaan.
Lopulta suklaa oli jaettu, ja tyytyväiset ristiretkeläiset lähtivät likomärkinä kohti Klaanin linnoitusta, joka seisoi jykevänä ja uljaana kuin, ah, niin uljaana kuin
”Jos ei puhuta niistä prinsseistä, jooko”, Manu ehdotti. Muut olivat ehdottoman samaa mieltä.
JOULUINEN ”LOPPU HYVIN, KAIKKI HYVIN”, JA HYVIKSET VOITTIVAT. JA KEPE SAI SEN ISOIMMAN. JA MITÄ VIELÄ? TAWAN JOULU SAATTAA OLLA KURJA. MUTTA HAITTAAKO SE VÄLTTÄMÄTTÄ? RIP PETUNIAT.
Eläin ei ollut varsinaisesti uljas.
“Snork.”
”En tajua, miten suostuin tähän”, Summerganon sanoi suuren tapiirin selästä. Matka oli jatkunut jo puoli päivää, mutta pitkään Telakalla majaillut ratsu ei ollut juurikaan hidastunut. Se nimittäin ei liikkunut ylipäätään kovin vauhdikkaasti. Enkä minä tajua, miten Gurvana suostui siihen, sanoi toinen ääni Sugan päässä, mutta tilanne voisi olla pahempikin.
”Ai?” Voisin olla purkissa.
”Sopisi minulle vallan mainiosti”, toa tuhahti. Ulkoa päin tarkkailevalle olisi saattanut jäädä epätotuudenmukainen kuva Summerganonin mielenterveydestä, jos joku häntä olisi ulkoa päin tarkkaillut. Harva tervejärkinen puhui omalle päälleen. Hänen onnekseen häntä tarkkaili vain hänen takanaan eläimen selässä istuva Oraakkeli, jolle Manun ajatukset niinikään oli osoitettu.
Soturimunkki hymähti hiljaa ja siirsi katseensa maisemiin. Matkalaiset olivat kulkeneet kärsäisän ratsunsa selässä melko rauhallista tahtia ja vain metsikköjen reunamia pitkin. Aukeat eivät ehkä olleet enää turvallisia – näinkin etelässä alkoi jo olla hälyttävän paljon näköhavaintoja Allianssin joukoista. Matka olisi ehkä onnistunut parissa tunnissa suurella merimetsolla, jolla Oraakkeli tapasi ratsastaa.
Mutta ilmatila ei ollut yhtään aukioita turvallisempi. Riskejä ei kannattanut ottaa. Lehu-metsään ja Kummitusten suolle ei ollut enää pitkä matka.
Isä Zeeronin löytäminen taas oli kokonaan oma haasteensa.
“Saarenne on kaunis”, Oraakkeli avasi keskustelua rehellisen kuuloisena. “Jos ajat olisivat toiset, viettäisin mielelläni näissä metsissä enemmänkin aikaa.”
Suga ja Manu olisivat vaihtaneet katseita, mikäli se ei olisi ollut fyysinen mahdottomuus.
”Se oli vielä kauniimpi ennen nazorakien tuloa”, Suga totesi sitten. Minulla oli viidakon keskellä oma luola, Manu ilmoitti, mutta se hajosi.
“Valitettavaa”, Oraakkeli sanoi. Äänensävyn rehellisyydessä ja aitoudessa oli melkein jotain koomista. “Mikä luolasi hajotti?” Ilkeä torakkaupseeri, kasa typeriä skakdeja ja vaaleanpunainen jänismäinen otus.
”Se jänis”, Suga voihkaisi. ”Älä muistuta siitä.” Joo, ei. Me kävimme vilkaisemassa sitä tässä pari päivää sitten. Minulla on siellä vielä… kamoja. Tavaroita. Omaisuutta. Asioita. Käyn noutamassa ne jossain vaiheessa.
Sugalla ei ollut juurikaan lisättävää. Suuri sinivalkoinen soturi mietti hetken asioita, joita oli Manun kanssa kokenut. Hän ei voinut olla miettimättä, mihin ihmeeseen oli sekaantunut.
Sitten hän tajusi, että hänen pääkopassaan oli tällä hetkellä henkilö, joka oli joskus puukottanut häntä vatsaan.
Ainakaan se ei ollut ollut pahantahtoista. Summerganon ei osannut kantaa kaunaa.
Toissapäivänä nopean sairasosastotarkistuksen jälkeen (tohtori Kupe oli diagnosoinut hänelle pudotuksen jälkeen lähinnä ‘kovan kallon’) Suga oli kutsuttu Guardianin toimistoon. Tehtävä olisi kuulemma huippusalainen ja sitäkin vaarallisempi.
“Olen pahoillani”, Guardian oli sanonut. “Joudumme survomaan Manun taas päähäsi.”
Suga oli lähinnä kieltäytynyt kohteliaasti, koska viime kerta oli aiheuttanut hänelle jo tarpeeksi migreeniä ja epämääräisiä mykologisia mielihaluja. Guartsu ei ollut ikävä kyllä ottanut kieltäytymistä vastaan.
Mitä ilmeisimmin jokin Summerganonin mielessä oli osoittautunut Manulle optimaaliseksi ja mahdollisimman harmittomaksi säilöntäpaikaksi. Toa ei uskaltanut ajatella, mitä se kertoi hänen mielestään.
Asensin muuten mieleesi pari lisäosaa, Manu totesi muina miehinä. Suga ei lähestulkoon jaksanut välittää, mutta huolen pilkahdus nousi esiin hänen miettiessään hieman tarkemmin, mitä makuta oli juuri sanonut.
”’Lisäosaa’?” Se oli paras sana, jonka keksin.
”Ja mitähän ne tekevät?” Tämä yksi blokkaa kaiken spämmin. Ei tosin ole idioottivarma.
”Ehkä en edes kysy, mitä ne muut tekevät.”
”’Lisäosa’ on mielenkiintoinen sanavalinta, makuta”, Oraakkeli liittyi keskusteluun. Hänen äänensävynsä oli neutraali, joten kumpikaan klaanilaisista ei voinut päätellä hänen mielipidettään siitä, että Manu asenteli lisäosia Sugan neokorteksiin.
“Snork”, tapiiri lisäsi.
“Sanopa muuta”, Suga töräytti taputtaen suurta kärsäkästä päälaelle. Hän koki asiakseen siirtää keskustelun jonnekin muualle.
“Saanen kysyä, Oraakkeli hyvä…” Suga sanoi kääntyen hieman takanaan matkustavan soturimunkin puoleen, “… mistä mahdatte olla kotoisin? Jos on sopivaa kysyä.”
Oraakkeli katsoi vanhoilla punaisilla silmillään Sugaa hetken ja vastasi lähinnä hymyllä. “En pahastu kysymyksestä, älä huoli. Minun ikäiselläni miehellä on ollut paljon koteja. Juuri nyt koen sen olevan etelässä, Ath-Koron lumikentillä.”
“Ymmärrän, ymmärrän. Mutta mistä päin te… noh, tulette?”
“En kovin kaukaa täältä”, Oraakkeli sanoi. “Saarella ei ollut nimeä. Mutta se ei ollut koskaan kotini, enkä koe kaipuuta sinne. Saari oli vain… vankila.”
Manu yhdisti pikaisesti sanavalinnan kahleiden arpiin soturimunkin ranteissa. Tietysti, Sugaseni, hän sanoi tietäväisesti, kaikki valon matoralaiset tulevat alunperin Karda Nuilta, universumimme ytimestä.
Sugan hämmennys sai Manun miettimään, oliko hänen paljastamansa informaatio salaisuus. Kaipa se oli. Mutta siitä on kauan, kun olen viimeksi edes kuullut koko paikasta. Olen ollut liian kauan pois veljeskunnasta. Tai en, olen ollut liian vähän aikaa poissa sieltä.
“Ah, maailman sydän”, Oraakkeli hymähti. “Ensimmäinen muistoni. En tiedä, voitteko uskoa sitä, mutta se todella sykki. Sykki koko luomakunnalle elämää.”
Soturimunkin silmäkulmassa oli haikeutta. “Toiseksi kaunein asia, jonka olen koskaan nähnyt.”
Toa Suga näytti harvinaisen typertyneeltä. “Jaa”, pääsi soturin suusta. “Se on siis olemassa.” Minusta välillä tuntuu, että Mata Nuin ritarikunta haluaa minut hengiltä ihan syystä, Manu sanoi ilkikurisesti. Päästän ilmeisesti suustani heidän salaisuuksiaan melko helposti. Meillä onkin yhteistä historiaa enemmän kuin tarpeeksi. Helryx-kulta ei osaa pysyä minusta erossa kovin pitkään.
”En olisi uskonut kuulevani jonkun puhuvan Ritarikunnan johtajasta tuolla tavalla”, Suga sanoi virnistäen. Se nainen on hyvin säilynyt, Manu vastasi ilmaan jääneeseen kysymykseen. Suga päätti jättää asian sikseen. Kumpikin heistä tiedosti tässä vaiheessa halunneensa kysyä, mikä oli kaunein Oraakkelin koskaan näkemä asia, mutta tilaisuus meni tältä erää. Kohteliaisuus ei sallinut jatkaa aiheesta.
”Olet siis ottanut yhteen Ritarikunnan kanssa useita kertoja, pitääkö paikkansa?” Oraakkeli tiedusteli. Jep. Muutaman kerran jopa klaanilaisseurassa. Mäksällä ja minulla oli tapana vähän… pistää kapulaa niiden rattaisiin, näin sanoakseni.
”Ai, te olitte kavereita?” Suga ihmetteli. Hän ei ollut ollut tietoinen Manun ja Ämkoon yhteisistä tehtävistä. Onko jotenkin yllättävää, että minulla on kavereita? Manu närkästyi. Onhan Gurttukin kaverini. Ja Visu-kulta. Tawa ei jostain syystä taida pitää minusta, vaikka minähän jumaloin häntä!
”Vai että on Guardian kaverisi”, Suga hymähti. Minun puolestani, Manu sanoi ja hihitti äänekkäästi Sugan päässä. Tämä pyöritteli silmiään hieman.
”Jaha”, Oraakkeli sanoi ottamatta kantaa. Oli minulla kerran yksi toinenkin skakdikaveri, Manu väitti. Oraakkeli ja Suga kohottivat molemmat hieman kulmiaan. Pitkä juttu, Manu jatkoi.
”Meillä on aikaa”, Oraakkeli totesi. Tapiirin löntystysvauhti ei ollut muuttunut, vaikka Manu olikin ohjeistanut Sugaa suurentamaan suuntavektorin ja maaston virtuaalikoordinaatiston z-akselin välistä kulmaa. Jaa. No hyvä on. Oli kerran tämä eräs skakdi nimeltä Moltraz, mutta hän valitettavasti kuoli traagisesti.
”Kerro ihmeessä lisää”, Oraakkeli sanoi. Onko tuo ironiaa? Manu kysyi epäilevästi.
”Ei.” Hmm, no selvä. Minä ja hän olimme molemmat samassa ilmatyynyaluksessa, ja sitten sattui pieni välikohtaus.
”Keneltä varastettu alus?” Miksi se olisi varastettu?
”Kunhan ajattelin.” No oli se varastettu, ja Mata Nuin Ritarikunnalta tietysti. Eivät kauheasti pitäneet.
Ilmatyynyalus oli vahingoittunut ritarikuntalaisten ampumista ohjuksista, ja nyt Makuta Nui kumppaneineen oli piiritetty. He olivat jossain päin Pohjoisen mantereen etelärannikkoa, ja ympärillä oli pelkkää kivikkoa.
”Tulkaa ulos kädet ylhäällä ja ilman aseita”, kuului megafoniin huudettu ääni.
”Joo, ilman aseita”, Moltraz tuhahti pilkkaavasti. Heidän seuranaan aluksessa istuva vortixx, jonka nimeä ei niin makuta kuin skakdikaan tiennyt, sillä tämä oli mykkä eikä osannut kirjoittaa, istui vaiti taimmaisella istuimella.
”Minun pitänee lähteä tuonne”, Manu totesi lähes huvittuneena. Skakdin naama venähti.
”Niillä on aseet.”
”Ja minulla ei ole”, Manu naurahti, ”mikä tekeekin minusta paremman ihmisen, eikö totta.”
Moltraz näytti hieman hölmistyneeltä, joten Manu jatkoi vielä: ”Ne voivat ampua minut kuoliaaksi, mutta moraalinen etulyöntiasema on minun.” Näin sanottuaan hän astui ovesta ulos.
Heti astuttuaan ulos kädet ylhäällä makuta huomasi usean lasertähtäimen osoittavan rintaansa. Hän virnisti ja huudahti: ”Terve, pellet! Mitäs teille kuuluu?”
”Hauskaa, Makuta Nui, hyvin hauskaa”, vastasi naisen ääni jostakin joukkojen rivien takaa. Kivikolla seisoi leveä rintama raskaasti haarniskoituja sotilaita, joista jokaisella oli järeä zamorkivääri. Makuta laski kätensä lepahtavalla liikkeellä huudahtaen: ”Toa Helryx, oletan!”, mutta kuullessaan noin viidenkymmenen varmistimen naksahtavan hän kohotti nopeasti kätensä taas ylös. ”Eikö tämä ole vähän liioittelua? Viitisenkymmentä soturia yhtä miestä vastaan?”
”Olet makuta, vaarallinen olento. Me vihaamme makutoja.”
”Olen rakastaja, en taistelija.”
”Niin varmasti.”
”Voin näyttää sinulle”, Manu sanoi ja väänsi kasvonsa häiriintyneen härskiin ilmeeseen, jota kukaan ei sen kummemmin haluaisi kuvailla. Sotilaiden välistä astui esiin sinihaarniskainen toa. Naisen tyylikäs haarniska oli varmasti kalleinta laatua, mitä Artakhalta sai ostettua, ja Manu jos kuka tiesi, miten kallista se oli. Hän kun vaivoin oli päässyt pakoon luojaruhtinaan saarelta.
”Tuokaa vanki parakkiini”, Helryx totesi ilmekään värähtämättä katsoessaan makutan punaisiin silmiin.
Manu istutettiin väkisin tuoliin vastapäätä Helryxiä. Heidän välissään oli pöytä.
”Jaha, kuulusteluasetteluko?” Manu tuhahti. Helryx viittasi vartijansa poistumaan. Makuta virnisti jälleen. ”Ajattelitko pystyväsi selviämään yksin minusta, jos ryhdyn väkivaltaiseksi?”
”Kyllä.”
”Aha. No se ei ole fiksua, neiti hyvä.”
”Makuta on hyvä ja muistaa paikkansa tässä universumissa.”
Manu risti käsivartensa loukkaantuneensa ja keikkui tuolillaan hieman takakenoon nostaen jalkansa pöydälle. ”Sinä et, tyttöseni, sano minulle, mikä on minun paikkani. En minäkään käske sinua painumaan suojelemaan jotain riivatun saarta, kuten toat yleensä tekevät, enhän?”
”Et sano, sillä se ei ole ikinä ollut tehtäväni”, Helryx totesi huvittuneena.
”Kyllähän minä sen tiedän”, makuta vastasi keikkuen hieman lisää tuolillaan. ”Tiedän sinusta yhtä sun toista.”
”Ihanko totta”, toa vastasi ivallisesti ja risti itsekin kätensä. Nostipa hän vielä jalkansakin pöydälle makutaa matkien.
”Sinä käsket minua ottamaan oman paikkani, mitä? Onko muiden makutojen touhu sinusta hyväksyttävämpää kuin se, mitä minä teen?”
”He yrittävät valloittaa maailman, sinä olet vain rappiolla.”
”He ovat jo valloittaneet maailman, ja jos minä olen vain rappiolla, miksi halusit pidättää minut?”
”Olet varastanut jotain.”
”Hemmetin Artakha, eikö se voisi joskus pitää ison turpansa kiinni”, Manu voihkaisi ja kaatui tuolillaan selälleen. Helryx kalpeni hieman, ja Manu ehti huomaamaan reaktion noustessaan tuoliltaan. ”Ai. Ilmeisesti ei.”
”Sinä… tiedät Artakhan saaren sijainnin?”
”No… joo.”
Manu mietti hetken. Kaikki, jotka olivat tienneet Artakhan sijainnin, oli teurastettu ajat sitten. Myös Ritarikunnan omat agentit. Ehkä ei olisi pitänyt sanoa ääneen, ajatus juoksi.
”Mitä minä varastin?” Manu kysyi viattomuuden olemusta tavoitellen. Epäonnistuminen oli täydellinen.
”Ritarikunnan aluksen, ja jo siitä hyvästä sinut voisi tuhota, mutta jos tiedät Artakhan sijainnin, meillä ei ole edes valinnanvaraa. Sinun on kuoltava.”
”Luuletko, että minä enää muistan, miten sinne pääsee?” Manu yritti. Hän rapsutti takaraivoaan katsellessaan, kuinka Helryx tutkiskeli häntä laskelmoivasti katseellaan.
”Yhdessä asiassa olet ainakin puhunut totta”, Helryx sanoi yllättävän huvittuneesti. ”Et ole taistelija.”
”Pitäisikö minun loukkaantua?” Manu kysyi kuivasti kumartuen pöydän ylle niin lähelle Helryxiä, kuin uskalsi. Helryx nojautui itsekin lähemmäs Manua.
”Mikäli et tiedosta sitä itse, kyllä”, toa vastasi vino hymy huulillaan. ”Veikkaisin voivani tappaa sinut itse.”
Manu nojautui vielä aavistuksen verran lähemmäs sanoen: ”Et sinä oikeasti edes voi. Minä olen aivan liian karismaattinen, charmantti ja attraktiivinen.”
”Et todellakaan”, Helryx sanoi yrittäen pidätellä naurua. Kumpikin oli kumartunut pöydän ylle ja tutkivasti toisiaan tuijottavat silmät olivat ehkä kahdenkymmenen senttimetrin etäisyydellä toisistaan.
”Olen älykäs, komea ja vaatimaton”, Manu väitti virnistäen leveästi.
”Olet itsekeskeinen, röyhkeä kleptomaani”, Helryx sai sanottua, ennen kuin – hänen omaksi järkytyksekseen – Makuta Nui suuteli häntä. Hän oli aliarvioinut juuri mainitsemansa röyhkeyden. Shokista toipuminen vei vain hetken, ja hän oli valmiina ponkaisemaan parakin ovesta pakenevan makutan perään.
Mutta jokin esti häntä. Kun hän yritti nousta, hänen kätensä ei lähtenyt liikkeelle. Sillä se kytketty pöydänjalkaan käsiraudoilla.
”Minun käsiraudoillani”, Helryx sanoi ääneen hieman järkyttyneenä. Tästä ei ikinä mainittaisi kenellekään. Ei kenellekään.
Manu juoksi vartijat perässään kohti ilmatyynyalusta. Hän oli saanut yllätettyä ovella odottaneen vartijan ja ryöstettyä tältä kaksi sirpalekäsikranaattia. Zamorammuksia viuhahteli hänen päänsä ohitse uhkaavan läheltä. Ei paha sihti ollenkaan, Manu ajatteli. Mutta nehän ovat Ritarikunnan agentteja.
Seuraavaksi singolla ammuttu ohjus ohitti Manun niin läheltä, että paineaalto heitti hänet pois liikeradaltaan. Hän paiskautui alas kalliolta ilmatyynyaluksen kyljen räjähtäessä, mutta sai iskettyä prototeräskoukuksi muuttamallaan kädellä kallioon kiinni. Toinen käsikranaateista putosi mereen.
”Mitä helvettiä”, makutan suusta lipsahti. Pahasti vaurioitunut ilmatyynyalus oli pudonnut aivan lähellä olevalle kielekkeelle. Makuta arvioi selviämismahdollisuuksiaan. Kallio, josta hän roikkui, oli lähes pystysuora. Häntä ei nähtäisi, ellei joku kävelisi aivan reunalle katsomaan. Liekehtivästä aluksesta pisti päänsä ulos Moltraz, joka viittoili hänelle.
”Makuta Nui! Täällä näin!”
Pentele, tuo idiootti paljastaa minut vartijoille, Manu manasi mielessään. Hän katsoi vuoron perään kädessään olevaa kranaattia ja ilmatyynyalusta.
Ja sitten, Oraakkeli hyvä, Manu sanoi tärkeästi, minä yritin pelastaa Moltrazin heittämällä kranaatin ylös kallion päälle, vartijoiden pään menoksi. Mutta en osunut, ja he ampuivat skakdiparan ja vortixxin.
Oraakkeli näytti epäuskoiselta. ”Miten jäit sitten henkiin?”
Manu tuijotti Oraakkelia poissaolevasti. Hän oli todellisuudessa heittänyt kranaatin ilmatyynyalukseen, joka oli räjähtänyt matkustajineen pieniksi ja matkustajien tapauksessa verisiksi palasiksi. No minä uin pois saarelta.
”Selvä”, Oraakkeli naurahti olkiaan kohauttaen. “Se oli varmasti huomattavasti helpompaa ennen nykyistä… tilannettasi.”
“Sanopa muuta”, Suga mutisi miettien, miten saisi raavittua kutisevaa kohtaa pääkallonsa sisällä. Manu ei ilmeisesti osannut asettua aloilleen. Ystävät ovat parhaita ystäviäni, mutta ruumis on…
Sekava ajatus loppui kesken.
”Et ole ihan varma, mitä yritit sanoa, vai mitä?” Suga sanoi monotonisesti. Mielikuva päänpudistuksesta heittäytyi hänen aivoihinsa. Täytyy sanoa, että matkamme Zakazin kautta Nynrahille lähensi minua, Guartsua ja Tongua. Olen myös ollut parilla keikalla herra Ilonpilaajan mukana, ja siinä on hieno mies, vaikkei Gurvanan kanssa tulekaan toimeen. Sitten on vielä Kepe, joka tuntuu välillä olevan ainoa, joka ymmärtää puhettani. Sinänsä mielenkiintoista.
“Ja sitten sinulla on minut”, Suga sanoi naamiollaan ehkä maailman mielenkiintoisin ilme. Aivan, vanha kunnon Suga! Miten pärjäisin ilman sinua.
Oraakkeli katsoi ilmeettömänä saman ruumiin jakavia mieliä. ”En osaa sanoa tähän mitään.”
”Ehkä niin on hyvä”, Suga sanoi hymyillen epämääräisesti, mihin Manu vastasi: Voisin viimeistellä aiemmin aloittamani virkkeen.
”Älä.” En sitten.
Hetken oli täysin hiljaista, lukuun ottamatta aluskasvillisuuden kahinaa tapiirin tehdessä siitä selvää. Eläin oli pysähtynyt ruokailemaan. Vihollisia on tullut hankittua vähän enemmän kuin ystäviä. Niitä jotenkin vain… kertyy, tiedättekö, Manu pohti.
“En kiellä”, Oraakkeli vastasi hiljaa. Vihaiset silmät isä Bartaxin hupun peitosta katsoivat häntä hänen muistoissaan. “Niin tapahtuu, kun elää näin pitkään. Osa niistä on löytynyt jopa ystävien joukosta.” Ha. Ha ha. Ha ha ha.
”Mikä naurattaa?” Suga kysyi. Hän hieroi päätään, jota oli alkanut särkeä. Sitten puun oksa iski häntä otsaan, ja hän oli pudota tapiirin kyydistä. Matka oli ilmeisesti jatkunut. Minä kerroin kerran Guardianille siitä, kun lähdin Veljeskunnasta. Mutta se tarina ei tainnut olla ihan totuudenmukainen. Manu piti lyhyen miettimistauon. Tällä kertaa aiheena oli, oliko yksikään hänen elämäntarinoistaan totuudenmukainen. Hän päätti jättää mokoman pohtimisen myöhemmäksi. Kuten ehkä tiedätte, Abzumo ja minä olimme työpari kauan sitten.
Inho valtasi Sugan kasvot. Niin kävi harvoin. Hän oli taistellut montaa vihollista vastaan, mutta yksikään ei ollut kuvottanut häntä enemmän kuin Makuta Abzumo. Oraakkeli käänsi katseensa pelloille, jotka näkyivät vain vaivoin puiden välistä.
“Kohtasin Abzumon jonkin aikaa sitten”, soturimunkki sanoi. “Toivon, että se kerta jäi viimeiseksi…” hän laski äänenvoimakkuuttaan, “… ja olkoon isä Ath hänen sielulleen armollinen, jos sitä vielä jäljellä on.”
Suga tunsi tarvetta sylkäistä, mutta se tarve ei ollut hänen omansa. Manu sylkäisi hänen suullaan. Ei sillä Tren Kromin sikiöllä ole sielua. Kerran pidin häntä ystävänäni, nyt hän on tehnyt pahoja asioita.
Jälleen kerran Manu joutui miettimään sanojaan. Eikö hän itse ollut tehnyt pahoja asioita? Ei pidä miettiä liikaa, tai kohta huomaa itkevänsä jokaikisen maailman elävän olennon puolesta, Manu tuumaili huomaamattaan virtuaaliääneen.
“Mitä luulet”, Oraakkeli kysyi hiljaa. “Onko Abzumo kuollut?” Hah, minä yritin tappaa hänet useaan kertaan. Nazorak-pesissä kerran. Toisen kerran atheonistien kaupungissa. Ja myös ennen Klaaniin liittymistäni kerran tai pari. Minä en onnistunut siinä, ja jos sinä onnistuit, Oraakkeli hyvä, olet minun puolestani virallinen makutaintappaja.
“Minä en ollut se, joka työnsi miekan hänen rintakehänsä läpi”, Oraakkeli sanoi ääni huokuen syvää kunnioitusta. “Se oli Matoro Mustalumi.” Matoro, hyvä poika. Olisin laittanut sen ankkurin hänen päähänsä, jos hänellä ei olisi sitä naamiota.
”Minkä ankkurin?” Suga kysyi kylmien väreiden kiiriessä hänen selkäpiitään pitkin.
”Mikä naamio?” Oraakkeli kysyi kiinnostuen. ”Miksi se on erikoinen?” Naamio, aivan, Manu sanoi jättäen Sugan kysymyksen huomiotta. En tiedä, huomasitko sinä, ystäväiseni, mutta siinä naamiossa oli jotain eriskummallista. En pidä siitä.
Oraakkeli näytti mietteliäältä. Nimettömän mielenlukijan ajatuksissa oli selvästi käynnissä jotain, josta hän ei matkakumppaneilleen puhunut. Av-matoran tiesi enemmän kuin antoi ymmärtää. Paljon enemmän.
“En kieltämättä luota naamioihin, jotka yrittävät jäljitellä Nimdaa. Olen yllättynyt, että edes Komau on niinkin vakaa kuin on. Moni muu yritys on… loppunut huomattavasti vähemmän kauniisti.”
Keskusteluista saa hyvinkin mielenkiintoisia, kun minä tiedän paljon sellaista, mistä en kerro, Oraakkeli, ja sinä teet samoin. Ja Suga ei tiedä oikeastaan mitään. Ei pahalla, Suga, makuta naurahti.
“Älkää minua huomatko, ohjaan tässä vain tapiiria”, Suga iski väliin. Hän ei oikeastaan välittänyt kuulla liikaa asioista, joita ei ymmärtänyt. Selecius-keskustelu arkistonhoitajien kanssa oli jo herättänyt enemmän kysymyksiä kuin hän halusi mietittäväkseen. Jotkut kysymykset olivat vaarallisia.
“Snork.” Tapiiri kuulosti siltä kuin sillä olisi ollut jotain äärimmäisen tärkeääkin sanottavaa.
“Makuta Nui hyvä”, Oraakkeli jatkoi, “en salaile tietoani omaksi ilokseni. On vain asioita, joista teidän ei ole hyödyllistä tai ehkä edes viisasta tietää vielä. Ymmärrättehän?” Voi, ymmärrän toki, vaikka rohkenen olla eri mieltä. En ole lainkaan varma, että puutteellinen informaatio on minulle hyväksi. Olen nähnyt kaikenlaista. Mutta itse olen pimittänyt rakkailta admineiltamme yhtä sun toista. Kuten sen, mitä keskustelin Punaisen Miehen kanssa. Vaikkakin Visokki tietää nyt. Varmistin, että joku tietää, jos satun… hmm, tuhoutumaan lähiaikoina.
‘Punaisen Miehen’ maininta nostatti tapiiriratsastajien ylle kiusallisen hiljaisuuden. Suga näki silmäkulmastaan, että Oraakkeli halusi melkein sanoa jotain, mutta ei tohtinut kysyä. Lopulta soturimunkki puhui.
“Yhteinen vihollisemme”, athisti sanoi, “on yksi niistä syistä, miksi en voi kertoa teille kaikkea. Hän pukee tietämättömyyden varjon ylleen viittana. Ja minusta tuntuu, että hän on valmis tappamaan tuhotakseen epätoivotun tiedon. Ehkä pahempaakin.”
Oraakkeli henkäisi syvään. “Hän ja osapuoli, jonka käskyjä hän noudattaa, ovat odottaneet jo kauan toteuttaakseen suunnitelmansa. Ja en usko, että he antavat Klaaninne seisoa tiellään.” Yhteinen vihollinen, Manu maisteli sanoja. En menisi suoraan väittämään Punaista Miestä vihollisekseni. Samaan tapaan kuin en sanoisi Helryx-kultaa vihollisekseni, taikka Artakha-veikkosta. Heissä kaikissa on potentiaalinen ystävä.
Oraakkeli katsoi Sugan takaraivoa synkästi, ja Manu kiirehti lisäämään: Toki ymmärrän suhtautumisesi Punaiseen Mieheen. Tunnen tarinan kyllä.
Oraakkelin kulmat kurtistuivat hieman. “Viimeinen kirjoitettu versio tarinasta tuhoutui uskomme katedraalin mukana. Kaikki hänen nappulansa asettuvat paikoilleen liiankin hyvin.”
“Hmh”, Suga mietti ääneen. “Sopii miettiä… voiko henkilö, jolla on noin vahvat omat päämäärät olla lopulta kovin vahvasti Allianssin puolella?” Hän on Allianssin puolella täsmälleen niin kauan kuin hänelle sopii, Manu totesi, kuten Abzumokin. Häntä ei kiinnosta, mihin torakkavaltakunta loppujen lopuksi pyrkii. Skakdit vain palvelevat rahaa, ja zyglakit eivät taida enää juurikaan liikuskella samassa porukassa muiden jäsenten kanssa.
“Mutta kumpia nappuloita yhteinen vihollisemme liikuttaa?” Oraakkeli kysyi. “Mustia vai valkoisia?”
“En väitä ymmärtäväni shakkia paljoakaan, mutta”, Suga aloitti nieleskellen, “sisältyykö tähän metaforaan myös… punaiset?”
Kysymys oli kaikin puolin hiljentävä.
“Siinä tapauksessa hän on ymmärtänyt shakin säännöt harvinaisen väärin”, Oraakkeli hymähti. En voi väittää, että kukaan pelaisi tätä peliä sääntöjen mukaan. Minä en ainakaan. Säännöt on tehty rikottaviksi.
”Asenteesi on käynyt harvinaisen selväksi”, Suga sanoi purevasti. ”Yksi sellainen kirjoittamaton kohteliaisuussääntö kieltää tulemasta tiettyä etäisyyttä lähemmäksi. Pitäisi jättää oma tila. Sinun etäisyytesi minusta on tasan nolla.” Eeeeehkä, se vähän riippuu etäisyyden määritelmästä.
Suga silitti tapiirin päätä happamana.
“Toivottavasti meidän etäisyytemme tämän ‘Zeeronin’ tyyssijasta ei ole enää kovin pitkä”, soturi sanoi voipuneena. “Voisin kaivata jotain tähän jomotukseen.” Se jomotus olen minä.
“Kuten sanoin.”
Oraakkelilla oli selvästi hauskaa tapiirin peräsimen päällä. Hän ei vain päästänyt juurikaan kevyttä hymähdystä voimakkaampia ääniä. Hekottelu ei ollut Oraakkelin ‘juttu’. “Uskon kyllä, että arvon makutamme aistii hänen läsnäolonsa kunhan vain olemme tarpeeksi lähellä.”
“Toivottavasti”, Suga sanoi. “Ei sillä että en nauttisi matkanteosta, mutta silti.”
Kärsäeläin tallusteli eteenpäin autuaan tietämättömänä määränpäästä tai retken agendasta. Se oli juuri löytänyt ison satsin harvinaisen maukkaita sieniä.
“Snork.”
Hökkeli metsässä, sieniä
Sammalen ja hämähäkinseitin peittämä mieshahmo hihitteli talonsa nurkassa. Hän oli viimein saanut järjesteltyä viimeisen kahden viikon sienihankinnat puuhyllyynsä täydellisessä kronologisessa järjestyksessä. Älkää kysykö, miksi.
“Elämässä täytyy pitää yllä jotain järjestystä!” Zeeron vastasi mökin akustiselle tyhjyydelle ennen kuin löi vahingossa jalkansa lattialleen jättämäänsä sopanhämmennyskarahkaan.
Ja kuuteen muuhun asiaan.
Ja niihin asioihin, jotka oli pinottu kuuden muun asian päälle.
“EIKÖ SINULLA OLE PAREMPAA TEKEMISTÄ?” sienimunkki rääkäisi. “Minä luulin, että tuolla jossain oli joku sota tai jotain!”
Niin, no, siitä puheen ollen.
Metsäilman täytti helvetillinen ääni. Se oli kovempi kuin mikään ääni, joka oli koskaan kaikunut saarella. Zeeron rojahti tavarapinonsa päälle kämmenet kuuloelimiensä suojana. Ääni kaikui kaikkialla metsässä, ehkä jossain kauempanakin.
“MITÄ HELVETTIÄ?”
Sanopa muuta.
Metsänreuna
“MITÄ HELVETTIÄ?” Suga esitti täysin kohtuullisen kysymyksen. Kumpiki tapiirillaratsastaja oli kellahtanut maahan tapiirin kaatuessa jysäyksen voimasta ja säikähdyksestä. Nyt eläinparka ravasi ympyrää heidän ympärillään rääkyen korviaraastavasti. Sanoisin alkeellisten aistihavaintojesi perusteella, että meistä vasemmalla oli aika ikävänlaatuinen räjähdys.
”Vasemmalla”, Oraakkeli voihkaisi noustessaan ylös. En minä tiedä, mikä ilmansuunta siellä on.
”Koillinen. Ja mikä siellä räjähtikään, teki varmasti selvää jälkeä aika isosta alueesta”, Suga mietti. ”Toivottavasti kukaan ei loukkaantunut.”
He kaikki tiesivät, että Sugan toive oli turha.
Rullati rullati, sanoivat Harmaan Aineen jalkapohjien pyörät, kun hän rullaili Abzumon vanhoissa tiloissa. Makutan palvelija tunsi olonsa vetreäksi – aivot olivat saaneet uuden mekaanisen ruumiin.
Aivan kuin mestarinsa, Harmaa Aine ei ollut riippuvainen kehostaan. Purkitetuilla aivoilla oli parikin varahaarniskaa. Toisin kuin mestarinsa, Harmaa Aine oli kuitenkin riippuvainen pukeutumisavusta. Makuta Abzumon katoaminen herätti Harmaassa Aineessa huolta siitäkin syystä – edes Insinöörit eivät osaisi siirtää häntä uuteen kehoon, jos jotain pahaa tapahtuisi.
Toistaiseksi mitään pahaa ei kuitenkaan ollut tekeillä. Mutta paljon oli: Koko pesän tätä kerrosta eristettiin muusta tukikohdasta. Torakat eivät olleet varmoja, laskettiinko Harmaa Aine henkilöstöksi vai esineeksi, joten hän oli saanut jäädä odottamaan päätöstä Abzumon vanhoihin tiloihin.
Häntä ei kuitenkaan päästetty näkemään, mitä tapahtui suljettujen ovien takana. Eräs Nazorak-imperiumin salaisimmista projekteista oli muuttanut kerrokseen kaksi päivää sitten. 23 uutta majoitustilaa oli rakennettu ja viimeisen asteen harjoitustilat pystytetty. Uusi Sukupolvi oli muuttanut SS Rautasiiveltä pesään. Viimeinen vaihe oli parempi suorittaa tiedeosaston yhteydessä, ja sotalaivalla oli harjoitusalustana toimimista tärkeämpiä tehtäviä.
Harmaa Aine pysähtyi työtason eteen. Sen tummalla pinnalla lepäsi hienostuneita instrumentteja: puukkoja, stilettejä, peukaloruuveja. Mestari ei ollut ottanut kaikkia työkaluja mukaansa Arkkienkelille.
Abzumon palvelija tarttui yhteen stileteistä etusormellaan ja peukalollaan ja nosti sen aivojensa korkeudelle. Abzumon palvelija pyöritteli makutan työkalua sormissaan. Se oli mitä ilmeisimmin suunniteltu pienten ruumiinosien viiltelemiseen ja kivun tuottamiseen. Harmaa Aine ei ollut muodostanut mielipidettä kivun tuottamisesta pienillä työkaluilla. Hän mietti, oliko oike-
Voi ei, palvelija alkoi hermoilla.
Viimeksi, kun mietin… hän aloitti ajatuksen, muttei ehtinyt lopettaa, ennen kuin historia toisti itseään. Samanaikaisesti viiltävä ja polttava kipu iski Harmaan Aineen aivoihin. Hänen katseensa sumeni ja tasapaino petti. Rullaluisteleva haarniska rysähti huoneen lattialle ja veti työtason mukanaan. Kidutusvälineet levisivät ympäriinsä.
Harmaa Aine ei kuitenkaan ehtinyt toipua päänsärystä eikä kompuroinnistaan, kun Abzumon tilojen oveen koputettiin. Koputtaja ei jäänyt odottamaan vastausta vaan marssi suoraan sisään. Aine nousi huojuen pystyyn ja käänsi katseensa tulijaan. Kapteeni 666 käveli häntä kohti.
”Kaaduin”, Aine sanoi toteavaan sävyyn. 666 nyökkäsi hitaasti puuttumatta asiaan sen enempää ja sanoi sitten: ”Projekti Dominaatio sujuu suunnitelmien mukaan.”
Harmaalta Aineelta kesti hetki tajuta, mistä nazorakupseeri puhui, kunnes muisti jälleen Insinöörit.
”Dominaatio, aivan”, hän sanoi sitten. ”Insinöörit ovat siirtyneet?”
”Kyllä”, musta torakka sanoi silmät kiiluen. ”Varmistin, että siirtymä sujui meidän puoleltamme sulavasti ja mutkattomasti. Kenraaliluutnantti 003:a ei tuntunut kiinnostavan tapaus minkään vertaa.”
”Hienoa”, Aine vastasi, vaikkei kuulostanutkaan kovin iloiselta. Hänen mieleensä palautuivat uuden suunnitelman yksityiskohdat, ja hänen aivonsa ryhtyivät jo pakertamaan siihen liittyvien ongelmien parissa. ”Olette ollut hyvä yhteistyökumppani, herra kapteeni.”
Toinen nyökkäsi ja kääntyi lähteäkseen, mutta Aine pysäytti tämän sanomalla vielä:
”Oletan, ettei kukaan tiedä muista sijainneista.”
Torakka pysähtyi sijoilleen ja oli hetken hiljaa. ”En edes minä”, hän tuhahti ja poistui huoneesta.
Aine hieroi selkäänsä kuin sitä olisi kolottanut. ”Pahoittelen”, hän sanoi kapteenin jättämälle tyhjyydelle.
Syksyisen sisäpihan punakeltaoranssi värimaailma ja nurmilla tuijottavat klaanilaiset toivottivat portista saapuneet matkalaiset tervetulleiksi. Useampi kymmenkunta kaapuihin verhoutuneita athilaisia soturimunkkeja marssi kulkueena pieniä sorapolkuja pitkin. Kaapuja oli tummansinisiä, kirkkaan valkoisia ja haalean ruskeita, mutta kärjessä marssi kolme soturimunkkia erityisen mustissa, mutta punaisin rukoustekstein kirjailluissa kaavuissa. Riisihattua päässään kantava ta-matoran käveli vasemmalla puolella, vanhaa sinistä Pakaria käyttävä soturimunkki oikealla. Keskellä ja aivan kulkueen kärjessä käveli haalean kultaista Shelekiä käyttävä vanha nainen, jonka silmät olivat sokeat mutta viisaat.
Tunnelma oli seremoniallinen. Matkalaisten kerrottiin saapuneen pitkän matkan etelästä linnakkeeseen, ja Keskisuuren kasteen sisäpiha oli somistettu juhlaviin väreihin. Poissa olivat taisteluarvet, jotka zyglakien viikkojen takainen yllätyshyökkäys oli jättänyt aukion maaperään.
Klaanin kansa teki parhaansa unohtaakseen sodan kauhut edes hetkeksi. Viime aikoina ei ollut ollut paljoakaan syytä juhlimiseen.
Sorapolun toiselta puolelta, suuren kivisen linnakemuurin alta käveli toinen joukkio. Bio-Klaanin kolme johtajaa, Tawa etunenässä sonnustautuneena näyttävään koristeelliseen violettiin viittaan, saapuivat aukiolle suosionosoitusten saattelemina.
Adminit ja athistien kärki kohtasivat aukion keskellä seisovan suihkulähteen edessä. Vesi valui verkkaisesti soturipatsaan kivihaarniskaa pitkin. Adminkolmikon katseet kävivät patsaassa, joka esitti moderaattorien entistä johtajaa.
DN, Guardian pohti haikeana. Sinua olisi kyllä kaivattu tässä sodassa.
Tawan ja Visokin ajatukset kävivät samoilla linjoilla. Sen näkemiseen ei tarvittu mielen silmää.
Adminit ja athistien johto pysähtyivät sorapolulle lähteen eteen. Tawa katsoi soturimunkkien Pyhää Äitiä silmiin ja nyökkäsi hymyillen.
“Pyhä Äiti”, Tawa sanoi. “Tervetuloa Bio-Klaaniin.”
”Kiitoksia, Bio-Klaanin adminit”, matoran vastasi yhtä kunnioittavaan sävyyn. ”Kiitos, että soitte meille suojan muurienne sisältä tänä vaikeana aikana. Olemme saapuneet rauhan, kenties liittolaisuuden merkeissä.”
Tawa kumarsi kevyesti rikkomatta katsekontaktia. “Ja olemme kiitollisia siitä. Klaanilla ei ole näinä aikoina liikaa ystäviä.”
”Olisiko mahdollista majoittaa joukkomme jonnekin niiden neuvottelujen ajaksi, jotka epäilemättä seuraavat?”
Guardian koki pakottavaa tarvetta vastata. “Arvon Pyhä Äiti, jos se on vain joukoillenne arvollista, Telakan vanhoissa kasarmeissa on kyllä tilaa. Jos he eivät vieroksu Äm… tarkoitan, veljeskunnan matoraneja.”
”Eivätköhän he pärjää”, Mestari vastasi muodostaen huulilleen hauraan hymyn. ”Heidän pitäisi kyetä suvaitsevaisuuteen tarpeeksi hyvin. Sitä me vaadimme munkeiltamme. Valitettavasti kaikki eivät aina sellaiseen kykene, edes ylimmällä tasolla. Kaikki me olemme erehtyväisiä, valitettavasti.”
Adminit nyökkäsivät pitkään. Tawan katse kävi yleisössä. Myös ah-niin-suvaitsevassa klaanilaisjoukossa oli epäileviä katseita. Muukalaispelkoiset silmät kysyivät paljon, paljon kysymyksiä. Keitä kaapuihin sonnustautuneet muukalaiset olivat? Mikä oli tämä kummallinen etelän jumala, jota he palvoivat? Ja ennen kaikkea, olivatko he luotettavia?
Niin pelokkaita, Tawa mietti. Mitä oli tapahtunut Klaanille, jonka hän oli rakentanut? Paikalle, jossa eri rodut ja uskontokunnat olivat joskus eläneet harmoniassa? Ehkä heillä on syytäkin? kuului Visokin vastaus toan alitajunnan sopukoista. Heidät on petetty liian monesti.
Meidät on, Visu. Ei ole mitään ‘niitä’ ja ‘meitä’.
Sininen ussal liehui korkealla lipputangossa kuulaan sinivalkeaa taivasta vasten.
”Tässä on ystäväni Oraakkeli”, Mestari totesi ja laski kätensä vierellään seisovan muinaista naamiota kantavan miehen olkapäälle, ”ja Sadjen te olettekin jo tavanneet.”
Sadje nosti riisihatun päästään ja kumartui. “Ilo tavata jälleen, neiti”, ta-matoran sanoi pirteästi.
“Samoin”, Tawa vastasi. Hän ei voinut olla huomaamatta suhteellisen tuoreita palovammoja munkin kämmenselissä ja arpia tämän naamiolla. Kaikesta huolimatta matoran tuntui olevan yllättävän hyvällä mielellä.
“Tervehdin teitä, adminit”, Oraakkeliksi kutsuttu matoran sanoi. “Toa Tawa, Guardian, Visokki. Olen kuullut teistä jokaisesta hyvin paljon. On ilo nähdä, että puheet eivät olleet liioittelua.”
Gee jäi katsomaan Oraakkeliksi kutsuttua hahmoa pitkään silmiin. Hän ei saanut millään päähänsä, mikä tässä oli tuttua. Jokin häiritsi skakdia.
”Siirtyisimmekö johonkin yksityisempään paikkaan hoitamaan diplomatia pois alta, ystävät? Matka oli pitkä ja rasittava, suokaa anteeksi”, Pyhä Äiti sanoi sitten.
“Täysin ymmärrettävää”, Tawa sanoi nyökäten. “Jos siitä ei ole liikaa vaivaa, kävellään muurinharjaa pitkin ylläpitosiipeen. Näkymä on kyllä sen arvoinen.”
“Sopii mainiosti.”
Vau, Visokki naurahti Guardianin mielessä. Tawa on tänään aika virallinen. Tiedän. En aikonut lopettaa asiasta muistuttamista ihan heti.
Guartsuvuori! Visokki hymähti. Tuo oli halpaa.
Kolme matorania ja adminit suuntasivat kohti ylläpitosiipeä muiden athistien lähtiessä telakoille erään Tawan nopeasti tehtävään nimittämän matoralaisen opastamana. Muurilta lankesi näkymä kauniiseen pieneen metsikköön, joka erotti linnoituksen merenrannasta. Merelle ulottui vain uloin muuri ja sekin vain yhden tornin verran.
”Liittolaisuudestako puhuitte, Pyhä Äiti?” tiedusteli Tawa, ja Guardian huomasi hänen äänessään optimismia, jota ei ollut kuullut viikkokausiin. Hän piti sellaista hyvänä merkkinä ja raapi nyt aavistuksen verran mietteliään näköisenä sinistä harjaansa.
”Aivan, tosiaan”, vanhus vastasi. ”Niin minä taisin puhua. Kenties meidän soturimunkkimme voisivat avustaa teitä sodassa Allianssia vastaan, sillä tämä on julistautunut meidänkin vihollisiksemme. Nazorakein sotalaiva kaappasi hetkellisesti yhden meidän joukostamme, Sadjen, kuten myös teidän klaanilaisianne. Mikäli olen ymmärtänyt oikein, heistä kaksi on yhä vankina niiden torakoiden laivalla. Ja sitten Makuta Abzumon tapaus.” Pyhä Äiti huokaisi raskaasti ja pudisti päätään.
“Tronie ja Ruki”, Tawa vastasi. “Lisäksi kohtasitte ilmeisesti myös Killjoyn. Hän on ainoa, joka ei palannut siltä tehtävältä.”
”Killjoy”, Oraakkeli lausui neutraalisti. Pyhä Äiti nyökkäsi. ”Surullinen tapaus tosiaan. Käsittääkseni se makuta myi hänet Pimeyden metsästäjille, ties mitä ne tälle lupasivat.”
Tawan ja Guardianin katseet kohtasivat. Kumpikin muisti keskustelun Killjoyn kanssa viikkoja sitten. Jos metsästäjät olivat saaneet käsiinsä jopa Killjoyn, tilanne ei vaikuttanut hyvältä Geen kannalta. Pimeyden metsästäjien etsintäkuulutettu numero 2 oli saatu kiinni. Kuinka kauan kestäisi, että he saisivat numero yhden vainun?
“Olen pahoillani, että en voinut tehdä paljoakaan ystävänne pelastamiseksi”, Oraakkeli jatkoi. “Hullu makuta oli silloin jo kaukana.”
Guardian tuhahti virnistäen kelmeästi. “Ystäv-”
“Ei ole pahoiteltavaa”, Tawa keskeytti. “Sentään tämän makutan aika on vihdoin ohi.”
“Siitä, ja siitä, että olen vielä elossa minun on kiitettävä jäsentänne, Toa Matoroa. Sääli, että hän ei ole paikalla.”
“Sääli, kyllä”, Tawa vastasi hymyillen. Guardian ei ollut yhtä positiivinen – skakdin kasvoille ilmestyi epäilyksen hyöky ja tämän kulmat kurtistuivat. Ja mistäköhän sinä sen tiedät? Guartsu mietti vilkaisten Oraakkelia. Soturimunkki vastasi tietäväisellä hymyllä.
Joukko ohitti linnoituksen etelämuurin suuret holvikaari-ikkunat, joilla seisoi keihäät tanassa partio Klaanin matoraneja. Vartijat räväyttivät paniikinomaisesti kätensä lippaan, kun admin-kolmikko käveli ohi. Minä en rehellisesti sanottuna usko, että se makuta kuoli, Visokki myönsi yksityisesti Geelle. Ja miksihän et? skakdi vastasi, vaikka oli oikeastaan melko samoilla linjoilla. Eivät ne tunnu osaavan kuolla. Kun miettii Manuakin. Se… No joo. Mitä Manusta? Tuota… eipä erityisemmin mitään.
Guardian huvittui huomatessaan Visokin muuttuvan hieman tummemman punaiseksi. Mistähän tässä oli kyse?
”… ja koko katedraali paloi päreiksi”, Sadje päätti virkkeen, jonka alkua Gee ei ollut ajatuksissaan huomannut kuunnella. Nyt hän terästäytyi ja keskittyi keskusteluun.
“Olen pahoillani”, Tawa sanoi katsellen kolmea athistia. “Olen todella pahoillani.” Sähkön toa tiesi, miltä tuntui olla koditon ja vailla turvapaikkaa. Hän oli elänyt sen kaltaista elämää ennen kuin oli tajunnut, että joskus kotia ei voi löytää etsimällä.
Joskus se piti luoda itse.
“Tuhansia vuosia athismin historiaa paloi sen katedraalin mukana!” Sadje sanoi alakuloisena. “Tuhansia!”
“Kirjat ehkä, Sadje”, Oraakkeli sanoi hiljaa. “Ehkä niin olikin aika. Isä Athin tarina ei elä paperilla, jolle sen painoimme.” Vanha munkki naputti haalean sinistä otsaansa sormellaan. “Se elää meissä. Ehkä Bartax teki tietämättään edes jollain tapaa oikein. Kirjastollinen historiaamme, Nimdan legendaa… kuvitelkaa se vaikkapa makuta Abzumon käsissä.”
Kukaan ei halunnut kuvitella. Joukkion matka kävi suuria auringon kultaamia holvikaarikäytäviä pitkin kohti admin-siipeä. Admin-torni, tai “Klaanitorni”, kurottui joukkion edessä korkeammalle kuin yksikään Bio-Klaanin rakennus. Jopa tähtitorni ja rantaviivan majakka kalpenivat sen edessä.
Kaksi kappaletta Toa-vartijoita veti tummanpuhuvat eebenpuiset ovet auki joukkiolle tehden kunniaa administolle. Sinitaivaalta hehkuvan aurinkoparin valo paljasti tummanpunaisen kokolattiamaton ja syvälle Klaanitornin sisälle kaartuvan käytävien ryppään.
”Oliko liittolaisuuden tarjoaminen pääsyy siihen, miksi saavuitte niin kiireellä?” Guartsu tiedusteli yrittäen kuulostaa mahdollisimman vähän epäluuloiselta, vaikka tiedosti, ettei huijaisi athisteja. Sen verran taitavia nämä selkeästi olivat tulkitsemaan muiden aivoituksia.
”Voi, minun pääsyyni tällä hetkellä, ystäväiseni”, Mestari totesi, ”on se, että tahdon tavata saarellanne asuvan Isä Zeeronin. Kenties tiedätte hänen oleskelevan saarella.”
Tawa, Guardian ja Visokki jakoivat keskenään katseen, joka ei varsinaisesti viestinyt varmuutta.
“Itse asiassa, Pyhä Äiti hyvä”, Guartsu sanoi avaten kokoussalin oven. “Emme ole kuulleetkaan arvon herrasta. Teidän väellänne ei ole tapana toitottaa olemassaolostanne kovin kovaan ääneen.”
”Ai”, Mestari sanoi yllättyneenä. ”Hän on kenties hieman erakkouteen taipuvainen. Asustelee vuoren juurella metsässä, jos tietoni pitävät paikkansa. Kenties voisimme lähettää jonkun hakemaan häntä?”
“Mestari”, Oraakkeli sanoi hiljaa johtajalleen. “En välttämättä lähettäisi aivan ketä tahansa. Zeeron ei ole vieraanvaraisin tuntemani mies.”
Lehu-metsä, suonsilmä
Nazorak-tiedustelija 3251 ei ollut täysin tietoinen, mitä viimeisen kahden minuutin aikana oli tapahtunut. Partion johtaja oli lähettänyt hänet tutkimaan kummallisia jälkiä, jotka olivat johtaneet Koodi Sinisen viimeisimmän onnistuneen operaation koordinaateista aarniometsän syvyyteen.
Valehtelematta hänen olisi ehkä pitänyt varoa askeltaan jo sen takia, että suo tunnettiin nazorakien kartoissa yleisesti vaarallisena alueena. Torakkajääkärin varomaton askel oli jostain syystä johtanut siihen, että hän löysi itsensä roikkumasta korkeasta puusta.
Ja jonkinlainen sieniltä haiseva hirvittävä menninkäinen takoi hänen päätään kovalla, kovalla puukepakolla.
“ÄLÄ SINÄ TUOMITSE MINUN HAJUANI”, menninkäinen huusi. Ikään kuin tiedustelijan päänsärky ei olisi ollut jo tarpeeksi kova.
Klaani, admin-siipi, kokoussali 1
Kokoussali 1 ei nähnyt paljoakaan käyttöä sodan aikaan. Se oli rakennettu erilaisena aikana. Yksinkertaisempana aikana. Seinillä oli strategisten saaren karttojen sijasta maalauksia syksyisistä maisemista, ja pöydän ympärillä olevat tuolit olivat kauniisti kaiverrettua paikallista käsityötä.
Pannullinen vettä kiehui keittimellä sivupöydällä. Tawan keltainen käsi kaatoi sitä petuniakuvioisiin kuppeihin. Kohta kourallinen teelehtiä hautui höyryävässä nesteessä.
Kaikki kolme athistia ottivat kuppinsa vastaan kiitollisina, sillä varsinkin Mestari oli hyvän teen ystävä. Oraakkeli puhalsi höyryävää nestettä kupissaan varovasti ja siemaisi sen jälkeen hieman. Sadje poltti kielensä.
”Mainiota, mainiota”, Pyhä Äiti maiskutteli, laski sitten kuppinsa pöydälle eteensä ja venytteli käsiään.
Oraakkeli piti höyryävää kuppia kasvojensa edessä nuuhkien sitä hetken intohimoisesti. Sitten soturimunkki otti toisen pitkän kulauksen. Hän sulki silmänsä ja hengitti syvään sisään ja ulos.
“Gafnanmarja”, Oraakkeli sanoi tyytyväisenä. “Pidän maustanne, neiti admin.”
Tawa hymyili lämmitellen käsiään kupillaan. Visokki näytti tämän vieressä todella eksyneeltä. Huonetta ei ollut suunniteltu hänen tarpeitaan varten. Eikä teekuppeja, visorak viesti Tawalle katse murhaavasti höyryävässä kupissa pöydällä hänen edessään. Kupissa, joka ei siitä mihinkään liikkunut. Anteeksi, Tawa vastasi yrittäen pidätellä nauruaan. Muistan ensi kerralla.
Guardian keskittyi tuijottamaan kuppiaan. Hän ei ymmärtänyt teetä. Jos se liikkuisi, hän ampuisi sitä.
”Oletteko te, hyvät ystävät, tietoisia jokaisen Nimdan sirun sijainnista?” Mestari jatkoi keskustelua. ”Olisi kenties hyvä päivittää tietoja ajan tasalle. Tiedättekö, missä Pyhä Alfa sijaitsee juuri nyt? Teillä käsittääkseni oli sormenne pelissä, kun siitä viimeksi kuultiin.”
Guardian vilkaisi Tawaa ja Visokkia ja nyökkäsi näille. Skakdi laski molemmat kätensä pöydälle eteensä ja vastasi Pyhälle Äidille. ”Hyvä Pyhä Äiti, emme olisi koskaan kuulleetkaan Nimdasta ilman Alfaa. Hetken aikaa ehdimme… pitääkin sitä hallussamme.” Guardian oli hetken sanomassa ’omistaa sen’, mutta päätti hillitä sanavalintansa.
”Siitä on jo neljä kuukautta”, Tawa jatkoi katsottuaan Geen lopettaneen, ”Emme ole aivan varmoja, mitä tapahtui. Pieni sekalainen ryövärijoukkio tuli jostain etelästä laivallaan mustat liput liehuen. He rantautuivat saarellemme aamuyöllä… todennäköisesti tarkoituksenaan hyökätä silloin, kun silmämme olivat kiinni. En edes uskalla ajatella, mitä heillä oli mielessä.” Minä kuulin, ja se ei ollut kaunista, Visokki viesti hiljaisuudesta.
Oraakkeli kohotti kulmiaan. ”Mitä tapahtui?”
”No”, Guardian jatkoi hakien selvästi mahdollisimman korrektia sanavalintaa. ”He rantautuivat väärälle rannalle.”
Sininen skakdi jätti selityksen jälkeen hetken hiljaisuutta. Hän räväytti molempien kättensä sormet auki ja sanoi: ”Pum. Heräsin kolmelta aamuyöstä isoimpaan ilotulitukseen, jonka olen koskaan kuullut. Joskus kauan sitten sille rannalle oli hyökännyt zyglak-laiva lastinaan xialaisia merimiinoja. Ryövärit ehtivät ottaa kolme askelta rantahiekassa ennen kuin lensivät ilmaan.”
”Hmh”, Sadje äännähti viittaamatta yhtään mihinkään. Kenelläkään muulla ei ollut juurikaan lisättävää.
”Niistä raunioista”, Tawa jatkoi, ”me löysimme Alfan. Emme tiedä, mistä he olivat sen saaneet, mutta… karttojen perusteella he olivat jotenkin saaneet päähänsä, että meillä oli yksi Nimdan siru.”
Oraakkeli hieroi sinistä leukaansa. ”Ah. Oliko kartalla… sijaintia merkittynä?”
Guardian pudisti päätään. ”Koko saari oli yhden suuren rastin alla. En usko, että nekään tiesivät sen paremmin. Oli miten oli, sama kartta johti minut siru mukanani yhteen teidän kylistänne… jossa myös menetin sen. Pyydän… anteeksi.”
”Mikä oli teidän tarkoituksenne, kun veitte Alfan Ath-Koroon Isä Gunein luokse?” Mestari tiedusteli ystävällisesti. ”Sehän tämä kylä oli, eikö totta.”
”Kyllä, Ath-Koro”, Guardian vastasi, minkä jälkeen hän levitti kätensä suoriksi. ”En ole jälkeenpäin aivan varma, miksi, arvon Mestari. Eniten halusin varmasti vastauksia. Miksi he olivat hyökänneet kimppuumme? Mikä oli sen arvoista?”
”Lisäksi arvelimme, että he olivat jo käyneet sillä saarella”, Tawa lisäsi. ”Halusimme palauttaa sirun omistajilleen.”
Gee virnuili hämärästi ja naputti pöytää. ”Tie Karzahniin on päällystetty hyvillä aikomuksilla. Eipä se sitten mennytkään aivan kuin Zer-Korissa, ja siru löysi uuden omistajan.”
”Pimeyden Metsästäjät, oletan”, Mestari totesi ja asettui mukavammin tuoliinsa. ”Kuulin Oraakkelilta joitain yksityiskohtia tapahtumista.”
”Metsästäjillä, kyllä”, vartija vastasi yrittämättä piilottaa inhoa äänessään. Ikään kuin tilanne ei olisi tarpeeksi tukala ilman niitäkin. Mutta mistä tuo siitä tietää?
Guardian vilkaisi jälleen Oraakkelia, joka näytti aivan liian tietäväiseltä kaikesta. Lukiko hän heidän ajatuksiaan? Skakdi päätti keskittyä miettimään vain keskustelun kannalta tärkeimpiä asioita. Koskaan ei voisi olla liian varma.
”Se on kovin ikävää, sillä se saasta keksii varmasti sirulle käyttöä”, Mestari sanoi surumielisesti ja joi hieman teetä. ”Gammakin on ilmeisesti ollut Klaanin hallussa hetken ajan, mutta minne se päätyi?”
”Snowman, yksi jäsenistämme, ja Ämkoo… entinen neljäs adminimme, lähtivät sen perään”, Tawa sanoi. Hänen äänensävynsä madaltui selkeästi, kun hän mainitsi Ämkoon. ”Emme ole edes täysin varmoja, mikä oli vihje, joka johti Ämkoon Gamman jäljille…”
Guardian huomasi tutun tietäväisen hymyn Oraakkelin kasvoilla. Hän ei pitänyt siitä. Mutta ei hän lopulta kertonutkaan paljon asioistaan, Visokki lisäsi.
Tawa pudisti päätään. ”Ikävä kyllä Ämkoo on nykyään vihollisen leivissä. Sille emme voi mitään.”
”Ikävä kuulla”, Oraakkeli sanoi surumielisesti. ”Kuulemani mukaan Gamma ei tarttunut heidän matkaansa.”
Kaiken sinä tiedät.
Guardian pudisti päätään. ”Se on nyt vihollisella. Ei siksi, että Ämkoo antoi sen heille, vaan siksi, että Allianssilla oli jo silloin oma ’Miekkapirunsa’.”
Pyhä Äiti joi jälleen kupistaan ja totesi sitten: ”En usko, että tämä ’Miekkapiru’ on lainkaan Allianssin käskettävissä, vaikka sillä jokin yhteys Punaiseen Mieheen onkin. Siru ilmeisesti on siis hänellä.”
Visokin läpi värähti aalto kylmiä väreitä, kun Mestari mainitsi ’Punaisen Miehen’. Te… te siis tunnette hänet?
”Kyllä. Minä tapasin Punaisen Miehen kauan, kauan sitten. Hän teki silloin erittäin selväksi, että haluaisi omien sanojensa mukaan ’lainata’ Nimdan siruja. Hän ei koskaan valehtele, niin hän minulle kertoi. En tiedä, olisiko häntä pitänyt uskoa. Nyt hän yrittää ottaa sirut väkisin.”
”Ainakin hän oli rehellinen sen asian suhteen”, Oraakkeli sanoi huokaisten.
”Punainen Mies”, Mestari lausui arvoituksellisesti. ”Hänet voi tarkkasilmäinen huomata kenties hämäränä sivuviittauksena joistain vanhoista legendoista, jotka tosin paloivat tuhkaksi katedraalimme mukana.
’Keskellä mielen pimeyden vain yksi näkee totuuden – tuo Mies Punainen’.”
Tawa ja Visokki olivat uppoutuneet kuuntelemaan, mutta Guardian pohdiskeli yhä Oraakkelin tietolähteitä, vaikka kuuntelikin kyllä joka sanan.
”No”, Guartsu sanoi lyhyen aavemaisen hiljaisuuden jälkeen. ”Hyvä tietää, että tunnemme kaikki yhteisen vihollisemme.”
Tawa nyökkäsi. ”Meille hän esittäytyi nimellä ’Avde’. Ja myös ’Syvä Nauru’.”
”Tosiaan”, Äiti sanoi. ”Syvä Nauru ei ole Punainen Mies. Punainen Mies ei ole Syvä Nauru. En tiedä, mitä Avde on. Kenties molemmat taikka ei kumpaakaan.”
Tietämättömyyden hiljaisuus oli lopullinen. Jokin osa Visokista oli toivonut, että edes tähän kysymykseen Pyhä Äiti olisi voinut vastata. Se jäi kalvamaan hänen mieltään kuin Avden olemus hänen ympärillään oli sitä viikkoja kalvanut. Viikkoja, jotka olivat tuntuneet vuosilta.
”Kenties toivoitte lisää informaatiota tästä… vihollisesta, mutta pahoittelen, etten kykene sitä enempää antamaan. Minä en osaa kuvailla Punaista Miestä, tai Syvää Naurua sen koommin, tämän paremmin.”
Sadje otti ensimmäistä kertaa osaa keskusteluun yskäisemällä ja pyytämällä kohteliaasti lisää teetä. Guardian huokaisi jälleen ja päätti jatkaa eteenpäin, sillä sinne oli joskus päästävä.
”Delta ei ole siis temppelissään?” hän totesi hieman nihkeästi eikä ollut lainkaan tyytyväinen siihen saumaan, jota ei onnistunut häivyttämään tästä kohtaa keskustelua.
”Eikä se ole siellä vuosiin ollutkaan”, Oraakkeli sanoi. ”Deltan temppelin päälle on vyörynyt sen koko historian ajan pelkkää epäonnea ja pimeyttä. Harva sinne sirua vartioimaan jäänyt athisti on hengissä, ja vielä harvempi vielä järjissään… joskin pikkulinnut ovat visertäneet, että sirun nykyinen olinpaikka on jossain paljon, paljon pohjoisempana.”
”Tiedättekö te siis sirun tarkan sijainnin?” Tawa kysyi toiveikkaana. Jos he saisivat nyt tietää sirun sijainnin, Matorolta säästettäisiin suuri vaiva, mikäli se ei ollut jo myöhäistä. Kenties Matoro tiesi jo Deltan sijainnin.
”Emme valitettavasti tiedä sen enempää kuin tekään”, Mestari sanoi. ”Sen sijaan, kuten tekin ehkä arvelette sen perusteella, mitä olemme kuulleet teiltä itseltänne, Zeeta saattaa sijaita teidän saarellanne.”
”Isä Zeeron, yksi uskontomme ylipapeista vannoi joskus kauan sitten löytävänsä Zeetan saareltanne”, Oraakkeli lisäsi. ”Hänestä ei sen jälkeen kuultukaan.” Zeeta, Zeeron, Guartsu mietti. Ovatko nämä varmasti tosissaan?
”Uskon, että olisimme löytäneet sirunne jo, jos se sijaitsisi jossain lähellämme”, Guardian sanoi. ”Tämä on iso saari.”
Guardianin toteamus jätti koko joukon hiljaiseksi. Hiljaisuutta kesti siihen asti, että Mestari harkitusti rikkoi sen siirtymällä eteenpäin: ”Olemmeko yhtä mieltä siitä, että Pyhä Beeta vajosi sen kurjan makutan mukana merenpohjaan?”
Tawa nyökkäsi. “Niin Matoro kertoi. Olen pahoillani, että emme voineet suojella sitä sen paremmin.”
“Älkää pahoitelko, neiti”, Oraakkeli sanoi vaatimattomasti. “Ei ollut teidän virheenne, että Bartax onnistui huijaamaan sirun luoksemme. Eikä Sadjenkaan. Meidän olisi pitänyt nähdä sen miehen tarkoitusperien läpi jo paljon, paljon aikaisemmin. Oikeastaan ilman Beetaa Abzumo olisi ottanut meidät kaikki hengiltä. Hänellä oli Epsilon.”
Guardian näytti yllättyneeltä. “Menikö hänen mukanaan mereen siis kaksi sirua?”
“Ei suinkaan”, Sadje sanoi innoissaan. “Jääsoturinne sai napattua Epsilonin juuri ja juuri sen hullun käsistä!”
Tawa, Guardian ja Visokki katsoivat toisiaan hämmentyneinä. Visokki avasi telepaattisen yhteyden täysin eleettömästi. Matoro ei kertonut siitä, Tawa sanoi. Hän… kertoi kaikesta muusta paitsi siitä.
Gee tuijotti pöydänpintaa ilme mahdollisimman tasapaksuna. Hän ei halunnut vinkata athisteille, että jotain tapahtui telepaattisesti. Se on hänen mukanaan Metru Nuilla. Miksi? Miksei hän kertonut tästä?
Tawa hieroi polviaan pöydän alla. Minä… minä en todellakaan tiedä. Ottiko hän sen turvakseen? Olisi voinut lupaakin kysyä, Gee aprikoi ankeana. Hänellä… hänellä oli varmasti todella hyvä syy, Visokki sanoi. Me kaikki tunnemme Matoron, emmekö? Hän on vanha tekijä. Hän tietää, mitä tekee.
Toivottavasti, Tawa lopetti ajatuksen. Liikaa epävarmuustekijöitä. Aivan liikaa.
“Ah, kyllä”, Tawa sanoi ääneen. “Siru on tietenkin Matorolla.”
Guardian vilkaisi athisteja ja hölmistyi hieman nähdessään näiden ilmeet. Sekä Oraakkeli että Mestari olivat rypistäneet silmänsä kiinni kuin syvästi keskittyen johonkin ja Sadje näytti olevan todella hämillään ikään kuin jotakin todella yllättävää olisi juuri tapahtunut hänelle kesken rauhallisen keskustelun. Tawa ja Visokkikin kiinnittivät huomionsa heihin. Oraakkelin sormet koukistuivat ja Mestarin suu mutristui pelottavan näköisesti.
”Öh”, Guardian sai sanotuksi, ”oletteko kunnossa?”
Hän ei saanut vastausta. Noin puolen minuutin kuluttua Visokki sanoi jälleen telepaattisesti kahdelle muulle adminille: Selkeästi jonkinlainen psyykkinen… en tiedä, mikä. Ehkä heidän kimppuunsa hyökätään.
”Kuka heidän kimppuunsa hyökkäisi täällä?” Tawa parkaisi ääneen.
”Pitäisikö meidän tehdä jotakin?” Guartsu murahti. Visokki pudisti päätään. Ette te oikein voi tehdä mitään. Mutta ehkä minä voin.
Hetken ajan kaksi muuta adminia katseli, kun heidän visorak-toverinsa keskitti mielensä tutkimaan tilannetta. Selkeästi jokin hyökkää heidän kimppuunsa. En pysty ottamaan yhteyttä kumpaiseenkaan, he suojaavat omat mielensä täydellisesti.
Hikikarpalo valui Oraakkelin otsaa pitkin ja putosi matolle. En voi selvittää hyökkääjää. Informaationsiirrossa käytetään vahvaa… Visokki haki oikeaa sanaa. … salausalgoritmia.
Guardian aavisti pahaa jo pelkän Visokin sanavalinnan takia.
Siinä samassa jokin rysähti raskaasti ikkunan takana. Guardian ponkaisi seisaalleen, syöksyi ikkunalle ja riuhtaisi sen auki. Alhaalla monen metrin päässä ikkunan alapuolella katoksella makasi Summerganon.
”Suga”, Guartsu murisi. ”Mikä saamarin homma tämä nyt on.”
Se ei ollut varsinaisesti kysymys, mutta Suga vastasi: ”Minä… minä putosin.”
”Sinä putosit.”
”Niin. Se sattui.”
”Mistä sinä putosit?”
”Tuolta ylhäältä…”
Guartsu vilkaisi ylös ja näki vain korkeuksiin jatkuvan Admin-tornin. Ähkien Suga nousi pystyyn, ja Guardian huomasi tämän olevan sen verran sekavassa tilassa, ettei vastaamisesta ehkä tulisi mitään. Hän vilkaisi olkansa taakse huonetta: matoranit näyttivät jo toipuvan mahdollisesta hyökkäyksestä, joten hänellä oli yhä keskustelu käytävänä.
”Mene käymään sairaalan puolella”, Guartsu huikkasi Sugalle, joka nyökkäsi. ”Tulen kuulustelemaan sinua tästä tempauksesta myöhemmin.”
Guardian paiskasi ikkunan kiinni, palasi paikalleen ja ryyppäsi sitten teekuppinsa tyhjäksi vain jotain tehdäkseen. Tawa näytti huolestuneelta, ja Visokin ilme oli tutkimaton.
“Tunnenko tuon nuorukaisen?” Oraakkeli kysyi lämmitellen käsiään teekupposella. “Kovin tuttu ääni.”
“Nuorukaisen?” Tawa kysyi puoliääneen kunnes tajusi, että Oraakkelin ikäiselle matoranille suurin osa universumin olennoista oli nuorukaisia. Gee etsi tilanteesta jotain pelastettavaa.
“Niin!” skakdi tokaisi naputtaen rystysiään pöydän pintaa vasten. “Nimda. Nimda, olimme puhumassa.”
”Oletteko aivan varmoja”, Mestari keskeytti suuresti tapojensa vastaisesti, ”että linnoituksenne on turvallinen? Vaikka toa-parka putosikin jostakin ja satutti kenties itsensä, ehkä se on toissijaista siihen verrattuna, että meidän kimppuumme kävi juuri jokin voimakas mieli.”
Oraakkeli nyökkäsi. “Ja olen satavarma, että se ette ollut te, neiti hyvä”, hän sanoi katsoen Visokkia silmiin. “Vaikka olette yksi voimakkaimmista telepaateista, jonka olemme kohdanneet.” Neiti.
Oraakkeliksi kutsutulla hahmolla oli ainakin käytöstapoja, Visokki pohti.
”Linnoituksen pitäisi olla turvallinen. Allianssilla ei pitäisi olla käytössään sellaista voimaa, joka pystyisi tunkeutumaan kansalaistemme mieliin”, Guardian sanoi, joskaan ei kovin vakuuttavasti. ”Ei sen jälkeen, kun se makuta otti ja kuoli.”
”Makuta”, Oraakkeli maisteli sanaa. ”Makutat ovat voimakkaita olentoja. Monet myöskin mielenvoimiltaan.”
”Vihjaatteko te jotakin?” Tawa kysyi ilmeettömänä. Oraakkeli laski teekuppinsa, jonka oli jälleen nostanut huulilleen, äkkiä takaisin pöydälle.
”En suinkaan, pyydän anteeksi. Mutta olin aistivinani useamman mielen Toa Matorossa, kun hän käytti Nimdan sirua Abzumoa vastaan. Suonette anteeksi, mutta en osaa enää pitää mitään mahdottomana.”
Guardian aprikoi vainoharhaisesti. Ei välttämättä olisi kovin viisasta piilotella athismin ylimmältä johdolta, että Bio-Klaanin riveissä oli kuin olikin yksi makuta. Toisaalta taas ei välttämättä olisi kovin viisasta kertoa athismin ylimmälle johdolle, että Bio-Klaanin riveissä oli kuin olikin yksi makuta. Skakdi katsoi punaisella oikealla silmällään hienovaraisen huomaamattomasti Tawan suuntaan. Tawa, hän viesti. Mitään ajatuksia.
Tawa vastasi hänen katseeseensa ja tuijotti täysin kysyvänä. Älä teeskentele, ettet kuullut.
Gee virnisteli saadakseen Tawan huomion. Sähkön toan hämmennys ei kaikonnut. Ai. Tämä kanava ei ole auki enää. Sori. Tämä tulee varmaan näyttämään tosi kummalliselta.
Se näytti. Oraakkeli, Mestari ja Sadje vilkaisivat toisiaan ja päättelivät omia päätelmiään kohteliaan äänettömästi. No hei. Visu. Sinä ainakin kuulet.
Visokki ei vaikuttanut yhtään tietoisemmalta mistään kuin Tawa. Nyt hei. Et sinä olisi sulkenut tätäkin kanavaa. Eivät ne kuuntele meitä.
Visokki pyöritti suuria vihreitä hyönteismäisiä silmiään. Olenko minä täällä yksin.
Hän oli. Ai. Sepä. Hienoa. Sitä se yksinäisyys joskus on, eikö vain, sanoi uusi ääni. Tuttu ääni.
Guardianin hampaat natisivat toisiaan vasten ja silmä pullistui. Hän epäonnistui eleen piilottelemisessa. Suuri suoni tykytti skakdin sinisessä otsassa. Minä en tiedä, haluanko sinun olevan pelkkä hallusinaatio, Gee ajatteli, vai sinä oikeasti pääni sisällä. En osaa punnita, kumpi on huonompi vaihtoehto. Tiedätkö, en tiedä itsekään, olenko pelkkä hallusinaatio. Joskus elämä vain on niin vaikeaa. Mutta usko pois, jos olisin sinun pääsi sisällä, tietäisit sen.
Gee katsoi neuvottomana jälleen ensin Tawaa ja sitten Visokkia. Seuraavaksi katse kääntyi vieraisiin, jotka nyt tuijottivat häntä epäluuloisina – mikä oli suhteellisen pelottavaa, kun otti huomioon, että yksi heistä oli sokea.
”Oletteko te… kunnossa, hyvä herra?” Oraakkeli mutisi ilmeettömänä. Sadje näytti kovin poissaolevalta, mutta Mestarin otsa oli rypistynyt mietiskelystä.
”Tuota, kyllä”, skakdi vastasi hampaat yhdessä. Minulla on, tiedätkö, luvattoman hauskaa täällä, uusi telepaattinen ääni puhui jälleen.
Manu, Guardian sanoi päänsä sisällä käkättävälle äänelle. Okei. Kenen päässä sinä olet tällä kertaa?
Kuin vastaukseksi Guardianin ääneen lausumattomaan kysymykseen Sadje avasi suunsa ja sanoi: ”Anteeksi, mutta… minun alkoi yhtäkkiä tehdä mieli sienimuhennosta. Onko teidän kulttuurissanne tapana valmistaa sellaista tähän aikaan vuodesta?”
Assosiaatio oli aivan liian välitön ollakseen sattumaa. Gee pyöritti päätään hitaasti, henkäisi ulos ja oli laskemassa rauhallisesti kuuteen, mutta laskikin viime hetkellä seitsemään. Minulla on niin, niin paljon kysymyksiä tähän liittyen, skakdi ärjyi äänelle päässään ja huomasi kauhistuksekseen sekä Oraakkelin että Mestarin sävähtävän samalla hetkellä. Tuota, Gee kysyi nyt paljon hillitymmin, kuulevatko nuo meidät? Melko varmasti tietävät, että käyt telepaattista keskustelua, jos karjut sen ulos kovaan ääneen. Tuskin kuitenkaan saavat selvää viestin sisällöstä. Muistaakseni liittyi jotenkin aivokäyrien yhdenmuotoisuuteen tai jotain. Sinä olet sienimuhennoksessa, Guartsu sanoi Manulle. Ei. Oletko sinä sienimuhennosta. En yllättyisi tässä vaiheessa. Kaikilla athisteilla ei suinkaan ole mielenvoimia. Jotkut ovat… hmm, heikompia mieleltään. Tämä Sadje tässä esimerkiksi on hyvin pitkälti perusmatoran, joskin tavanomaista kenties innokkaampi ja ehdottoman uskollinen emännälleen. Kaiketi. Ja minullakin on joskus nälkä.
Ah, riisihattumiehessä. Selitys onkin vähän liian hyvä liittyäkseen sinuun. Uskallanko edes kysyä, mitä yrität. Minä tein jo tehtäväni, Gurttuseni. Nyt vain nautin show’sta. Tiesitkö, että olet ollut jo minuutin hiljaa?
Pöydän yllä leijaili enemmän tai vähemmän kummallinen hiljaisuus. Guartsu tuijotti Sadjen yllättävästi sieni-innostunutta olemusta ja etsi silmistä pientä irstasta pilkettä, joka kuului Manulle. Sadje tuijotti innokkaasti ympärillensä potentiaalisen sienimuhennoksen ajatuksen inspiroimana. Oraakkeli ja Mestari tuijottivat vuorotellen Sadjea, Geetä ja sitten toisiaan.
Tawa tuijotti Geetä ja yritti kommunikoida pelkän lasittuneen katseen voimalla. Gee.
Ei reaktiotakaan. Guardian hymyili kummallista puolihymyä ja nyökkäili itsekseen. Gee. Gee. Nyt. Hei. Gee.
Tawan katse laskeutui Visokkiin. Mikä siinä nyt tällä kertaa on, Visu?
Visokki keskittyi tuijottelemaan kattoon. Visorakista näki, että hetkellä millä hyvänsä hän oli valmiina loikkaamaan ylös ja kipittämään ensimmäistä ilmastointikanavaa pitkin minne tahansa. Visu. Visu.
…
. . .
Minä olen täällä yksin, enkö olekin.
Hän oli. No mutta ainahan sinulla on minut, Tawa, kultaseni!
”Eeek!” Tawa kiljaisi ääneen niin, että jokainen huoneessaolija hätkähti. Kovin riemukas kiljahdus. Ensiluokkainen, etten sanoisi.
Tämä oli ilmeisesti tarpeeksi Oraakkelille. Yhtenä mustana varjona kaavutettu matoran loikkasi pystyyn. Hän tarrasi toisella kädellään otsastaan ja avasi toisen kämmenpohjansa joukkoa kohti. Soturimunkin silmät syttyivät punaiseen hehkuun. Pupillit tuntuivat kuin himmenevän pois.
Ilman täytti kammottava, metallinkaikuinen puheääni. Se ei kuitenkaan ollut ääntä muualla kuin huoneessaolijoiden päässä.
”Maķu̴ta.̷ M̷i͟nä̛ tįe͡d̸ä͏n, ̴et͞t҉ä ̡olet j͡o̵uk͘o̡ssa҉mm͏e. ͞P̸aljas̷ta ҉it҉s̕esi,̀ t̢ai̢ en v̵o̢i va̕nnoa҉ e͟tţe͡nk̴ö͡ ͘p̵ol̶tta͝is̵i̛ ͠an͞tiderm͜is͞täsi̢ p͡ơis ̴t̵ä̡s͏t̷ä ͞m͝aai̛l̵mast͝a. Pahoitteluni muille paikallaolijoille, tässä ei mene kauaa.”
Viimeisen lausahduksen sävy oli hälyttävän tyyni ja kohtelias. Visuuu! Pelasta minut ilkeältä matoralaiselta! kuului parkaisu heidän kaikkien kuultavaksi.
Kun kävi selväksi, että kaikki olivat kuulleet saman viestin, Gee lähinnä hautasi kasvonsa kämmeniinsä.
Visokki näytti siltä kuin haluaisi vain rynnätä ulos huoneesta mutta säilytti itsehillintänsä pysyen silti vaiti. Tawakin hieroi otsaansa sormillaan. Tilanne oli riistäytynyt täysin käsistä sillä hetkellä, kun Manu oli astunut kuvioihin. No ei sitten. Kuulehan, athisti hyvä, minäkin voisin suoltaa sinulle solvauksia, mutta olen liian hyvätapainen sellaiseen. Luulisi sinunkin osaavan käyttäytyä asianmukaisesti, Manu sanoi ylitsevuotavan asialliseen sävyyn.
Soturimunkin silmien punahehku ei kadonnut. ”Tiedätkö, demoni, kuinka monta kaltaistasi olen kohdannut? Tiedätkö, mitä heidän hyvien tapojensa ja kauniiden hymyjensä takaa löytyi?”
Soturimunkki nosti kaapunsa hihoja. Valtavat kahleiden arvet kulkivat ranteiden ympäri. ”Atheon. Ei, pahempaa. Edes Tuhon Isä seurasi aatetta, periaatteita.”
Punaisten silmien katse siirtyi Sadjeen, joka näytti hermostuneelta. ”Olet ystäväni mielessä. En tule tuntemaan sääliä, kun poltan sinut pois sieltä.” Kuulehan, Manun telepaattinen ääni sanoi närkästyen, kuten sanoin, olen kohteliaanpuoleinen olento. Yleensä. Kuvittelitko, että oleskelisin ystäväsi mielessä ilman hänen lupaansa? Telepaattinen tuhahdus. Vai poltat sinä minut pois täältä. Mikä saa sinut kuvittelemaan, että pystyt siihen?
Oraakkelin kämmen laskeutui hermostuneen Sadjen otsalle lempeästi. Hän tuijotti punaisilla silmillään jonnekin ta-matoranin katseen taakse. ”Mielet eivät ole kuolemattomia. Mielet voi rikkoa. Jos rikon mielesi, mitä sinusta jää, makuta?” Se on mielenkiintoinen kysymys, Oraakkeli hyvä. Mutta minä näen, mitä sinusta jää, jos minä rikon sinun mielesi. Ruumis voi pysyä hengissä ilman mieltä niin kauan, kuin jokin ylläpitää sen elintoimintoja. Ei siihen mieltä tarvita. Mutta mitäpä hyötyä on ruumiista, jos ei ole ketään sitä käyttämään. Tai ehkäpä onkin, ehkäpä joku voisi saada sen käyttöönsä!
Oraakkeli nauroi. Epätyypillisyydessään siinä oli jotain äärimmäisen uhkaavaa. ”Minä tunsin makutan, joka otti tavoitteekseen rikkoa mieleni ja sieluni. Ainoastaan näyttääkseni, miten paljon halveksin häntä, päätin selviytyä. Sinä, demoni. Sinä olet vain kaasua tuulessa. Ja kaasu… voi haihtua.”
Nyt oli makutan vuoro nauraa naurua, joka sai kylmät väreet kulkemaan pitkin huoneessa istuvien selkäpiitä. Demoni, sinä sanot! Punainen Mieskin käsitti paremmin, mitä me olemme, matoran! Te matoralaiset ette ikinä arvostaneet, mitä me makutat teimme teidän puolestanne. Me loimme tämän universumin monimuotoisuuden, me suojelimme teitä, kun te suojelusta tarvitsitte! Me hävitimme Kuusi kuningaskuntaa, jotka orjuuttivat teidät ja koettivat syrjäyttää teidän Suuren Henkenne, sen, jota te palvotte vapahtajananne ja pelastajananne, vaikka me olimme teidän pelastajanne. Matoranin kansa on kiitollisuudenvelassa Makutain veljeskunnalle. Me päätimme teidän verisen sisällissotannekin teidän puolestanne.
Tämä oli mitä ilmeisimmin Visokille tarpeeksi. Neliraajainen hämähäkkiolento loikkasi kokoushuoneen pöydälle silmät hehkuen valtavina vihreinä valojuovina. Manu! Ole hiljaa ennen kuin kaivat kuoppaasi syvemmälle!
Tämä ele sai Mestarin ja Oraakkelin huomion. Sadje keskittyi tuijottamaan hermostuneesti Oraakkelin kämmentä otsallaan ja mietti kuumeisesti, kuinka hyvin psyykkisen iskun pystyi tähtäämään oikeaan aivosolukkoon. Pyhä Äiti, Visokki sanoi. Olemme pahoillamme, ettemme kertoneet tätä aikaisemmin, mutta se on totta… Klaanilla on riveissään makuta. Se makuta on juuri nyt Sadjen mielessä.
Kaikkien yllätykseksi Mestarin kasvoille nousi huvittunut hymy, kun hän sanoi: ”No tämäpä muuttuikin mielenkiintoiseksi.”
Järkyttyneimmältä näytti kenties Guardian, joka kuuli äänen, joka saattaisi syntyä siitä, kun puista ovea koputetaan rystysillä. Joissa on nyrkkirauta. Kop kop, saako tulla? kuului Manun ääni.
“Pyhä Äiti”, Guardian sanoi jättäen mahdollisimman hyvin huomioimatta Manun välihuomion, jonka mitä ilmeisimmin vain hän kuuli. “Anteeksi, mutta en ole aivan varma eteläisestä korostuksestanne. Kun sanotte ’mielenkiintoiseksi’, tarkoitatte…”
”Tarkoitan sitä, että minua kiinnostaisi kuulla, miten tämä jatkuu”, nainen naurahti heleästi. ”Mutta kenties on parempi, jos… estämme kaikenlaiset yhteenotot. Näinä aikoina meillä ei ole varaa liian suuriin erimielisyyksiin liittolaisten välillä, eikö totta, ystäväni?” Viimeiset sanansa hän osoitti yhä Sadjen vieressä seisovalle Oraakkelille. Teekuppi oli kumollaan lattialla, ja muutama märkä teenlehti lojui sen vieressä. Guardian yritti yhä jättää alati vaativammaksi muuttuvan koputuksen huomiotta, ja Tawa poimi vaivihkaa teekupin ja lehdet lattialta.
Oraakkeli loi katseen Mestariinsa ja sitten Sadjeen. Punaisena hohkaavat silmät himmenivät taas normaaleiksi ja soturimunkki laski kätensä Sadjen otsalta.
“Liittolainen, niinkö?” Oraakkeli kysyi lempeästi. “Pahoittelen siinä tapauksessa tapaa, jolla reagoin… makuta.”
Hetken oli aivan hiljaista. Tawa saattoi kuulla Guardianin raskaan hengityksen selvästi. … kiihdyksissä on helppo unohtaa, kuinka kallisarvoisia kohteliaisuussäännöt ovatkaan, toveri, makuta sanoi lopulta. Mitäpä me olemme ilman käytöstapoja? Pelkkiä raheja, aivan. Eläimiä me olisimme, jos emme osaisi olla kohteliaita toisillemme. Ehkäpä minäkin siis pyydän puolestani anteeksi.
Tawa tuijotti ihmeissään Oraakkelia ja Sadjen päätä, jossa Manu majaili. “Ettekö… ettekö ole vihaisia?”
Oraakkeli sulki silmänsä ja pudisti päätään. “Admin hyvä, meillä ei ole varaa valita ystäviämme. Jos te luotatte tähän makutaan, emme voi kuin luottaa myös.”
Hänen katseensa siirtyi Visokkiin. “Varsinkin, jos yksi suurimmista tuntemistani mielenlukijoista on katsonut tämän makutan sieluun ja nähnyt siellä muutakin kuin pimeyttä.”
Visokki oli ihmeissään. Yksi suurimmista? Mutta… oletteko varmoja?
Pyhä Äiti nyökkäsi. “Ehkä siitä on tullut sinulle jo tavanomaista, admin hyvä. Mutta en ole varma, tiedätkö edes, kuinka voimakas mielesi on.”
Mestari oli oikeassa: Visokki ei ollut edes tohtinut ajatella asiaa. Kaiken aikaa hän kuuli ajatuksia, joita ei edes yrittänyt kuulla. Ympäröivien olentojen tunnetilat kiertyivät hänen ympärilleen kuin… valtavaksi verkoksi, joka jatkui loputtomiin. Joskus oli jopa vaikea sulkea muut pois ympäriltä.
Punainen visorak jäi hiljaa paikalleen mietteliään näköisenä. Jotkut tosiaan huutavat ajatuksensa kovaan ääneen kaikkien kuultavaksi edes tiedostamatta, mitä tekevät, Manu totesi – ja Visokki päätteli olevansa ainoa, joka tämän kuuli. Monilla tavanomaisillakin matoralaisilla on jossain määrin psyykkisiä voimia. Olen huomannut niiden olevan jossain määrin kytköksissä tahdonvoiman määrään. Jonkinlainen korrelaatio siinä on pakko olla. Ce-matoraneilla on kylläkin luonnollinen taipumus suojata mielensä telepaattisilta häiriöiltä.
Visokki ei viitsinyt käskeä Manua olemaan hiljaa, sillä tämän höpinät sattuivat sillä hetkellä olemaan jossain määrin kiinnostavia.
”Tunnut olevan taitava telepaatti, makuta”, Oraakkeli sanoi puhuen ilmalle ympärillään – Sadjea oli tuijotus alkanut jo häiritä. ”Mikä on nimesi?” Nimeni, makuta ikään kuin huokaisi ja piti pitkän tauon. Kutsukaa minua Makuta Nuiksi, arvon athistit. Sillä nimellä kaikki muutkin minua kutsuvat.
”Ja minä olen Oraakkeli”, soturimunkki sanoi. ”Se ei ole nimeni, mutta kutsu minua siksi.” Hurmaava kutsumanimi. Saanko tiedustella, kuinka valon matoran hallitsee mielenvoimia noin runsain mitoin kuin sinä selvästikin hallitset?
”Tarkka silmä, makuta”, Oraakkeli myönsi. Matoranin vanhasta valkoisesta ihosta olisi voinut luulla, että hän oli ko-matoran – niin kaikki adminit olivat luulleet. ”Päivä, jolloin sain yhteyden mieliin ympärilläni oli sama päivä, jolloin opin taivuttamaan valon spektriä.”
Jälleen kerran soturimunkki nosti hihojaan, nyt ylemmäs. Ranteita ruhjoneet kahleiden arvet näyttivät jopa kauniilta, kun niitä vertasi käsivarsissa oleviin ruoskanjälkiin.
”Siihen vaadittiin paljon kipua. Lieneekö sinulla tietoa, kuka… lajitovereistasi oli vastuussa?” Ei minulla valitettavasti liene. Kovin moni entisistä tovereistani oli sitä mieltä, että matoralaisten tulisi olla heidän orjiaan. Abzumo ei ole ainut, joka kykenee äärimmäisiin julmuuksiin.
Oraakkeli laski hihansa. ”Siinä olet aivan oikeassa, Makuta Nui. Pelkään pahoin, että tuntemani oli yksi julmimmista.” Mutta tietenkään, Oraakkeli hyvä, meillä ei ole mitään syytä olla toisillemme vihamielisiä sen vuoksi, mitä joku entisistä, hmm, kollegoistani on tehnyt, eikö totta? Korostan, että minä en ota enää käskyjä siltä mädältä kultilta, joka Makutain veljeskuntanakin tunnetaan.
Oraakkeli sulki kämmenensä yhteen ja katsoi Sadjen päätä. Visokki oletti, että soturimunkki näki siellä saman, minkä hänkin. Muodoton, hahmoton vihreä olemus leijaili äänettömästi Sadjen tulenpunaisen naamion takana olevassa mielessä.
”Hmmm”, Oraakkeli äännähti. ”Olet pienempi kuin oletinkaan. Mutta suuri voima piilee pienissä asioissa, sen varmasti kaikki tiedämme.” Ah, viittaat ilmeisesti antidermikseen. Joskus melkein unohdan, että se on olemassa. Voisin kenties selittää syvimmän olemukseni suhdetta individuaaliseen mieleeni, mutta ehkäpä meillä on parempaakin puhuttavaa juuri nyt.
”Ehdottomasti”, Oraakkeli sanoi. Hän katsoi Mestaria hetken. Näytti siltä, että mies ja nainen kävivät keskustelua, jota kukaan muu huoneessa ei kuullut. Jokin sai hymyn vääntymään Pyhän Äidin kasvoille.
En pidä telepaattisista keskusteluista, Gee mietti. Vähän kuin joku kuiskisi ruokapöydässä. Eikö niin, Tawa?
Tawa huokaisi. Sanopa muuta, hän ajatteli pyöritellen silmiään. Miten sinulla muuten menee? Guartsu kysyi virnistäen. Toivon, että tilanteen ironia on sinulle selvä, Tawa vastasi. Lähinnä hyödynnän sitä mahdollisuutta, että Visu on välissämme.
Tawa pyöritti päätään ja yritti näyttää vakavalta. Visu. Lyö sitä.
Punainen Visorak katseli ympärillensä. Minä en sekaannu tähän! Pitäisitte hieman pienempää suuta, niin kuin nuokin kaksi tekevät, rakkaat adminini, Manu keskeytti, ja Guartsu pystyi sielunsa silmillä näkemään typerän virneen Kraahkanin kasvoilla. Mitäs sinulle muuten tapahtui? skakdi kysyi. Jaa, ehkä siitä pitäisi keskustella paremmalla ajalla taikka, jos kaikkia kiinnostaa, yhteisesti.
Ylitsevuotava into ei varsinaisesti täyttänyt telepaattista yksityiskanavaa.
”Hyvät klaanilaiset”, Oraakkeli sanoi yllättäen. ”Minulla on ehdotus, johon saatamme kaivata pientä ystäväänne.” Miksi minusta tuntuu, etten pidä siitä, mitä kuulen seuraavaksi, Manu puuskahti.
”Olen pelkkänä korvana”, Guartsu sanoi, mutta katui sitä heti. Korvana? Pitää lopettaa lainailmaisujen käyttäminen.
”Isä Zeeronin löytäminen ei tule olemaan helppoa”, soturimunkki jatkoi. ”Kunnianarvoisa pappismies on hyvä piilottamaan jälkensä… ja hän on ollut teiltäkin piilossa jo tuhansia vuosia.” Mitä ehdotatte, Visokki kysyi, Miten Manu hänet löytäisi? Aistimalla mielen?
Oraakkeli naurahti kevyesti. ”Ei, kunnianarvoisa admin. Tuskin edes te pystyisitte siihen. Zeeron ei ehkä ole yhtä vahva mieltenlukija kuin te, mutta hänen aivoituksensa ovat hyvin vaikeita seurattavia. Isä Zeeronilla ja makutallamme tässä on kuitenkin jotain yhteistä.”
Hän kääntyi Sadjea kohti.
”Sienet.”
Onnittelut, hyvä herra. Sait minut juuri nielaisemaan kärkevät vasta-argumentit, Manu sanoi happamasti.
”Hapan on kirpeää”, Sadje totesi poissaolevasti. Tawa katsoi häntä myötätuntoisesti ja sanoi sitten käskevimmällä äänellään: ”Saat luvan tulla pois sieltä heti, kun mahdollista!” Mutta Tawaseni, enhän minä täällä ole toki sen kauemmin kuin herra Sadje tahtoo.
”En minä välitä”, Sadje sanoi hilpeästi tuijottaen jonnekin kaukaisuuteen.
Guardianilla oli paljon sanottavaa, mutta hän nieli asiansa. Jotain hänen oli silti pakko kysyä.
”Arvon Oraakkeli. Haluatteko tarkentaa?”
”Sienet, arvon admin. Isä Zeeron pitää niistä.”
”Monet pitävät. Onko se silti paras johtolanka hänen kaltaisensa henkilön löytämiseen?”
Kaikki kolme athistia nyökkäsivät todella syvään samanaikaisesti. Guardian päätteli osuneensa jonkinlaiseen universumin perimmäiseen kyseenalaistamattomaan faktaan.
”Oletettavasti tiedätte, mitä olette tekemässä.”
Lehu-metsä, suonsilmä
Nazorak-tiedustelija 3251:n päänsärky oli laantunut hetkeksi. Hän ei tiennyt, kuinka kauan oli pysynyt tajunnan rajamailla, mutta mitä ilmeisimmin hirvittävä mustakultainen menninkäinen oli lakannut vasaroimasta hänen päätään kuin ta-metrulainen naamioseppä verstaassaan. Nyt hän kuuli vain menninkäisen innokkasta räkätystä jostain takaansa. Alueella ilmeisesti kasvoi harvinaislaatuinen rypäs kaya-wahilaista kolmipiikkistä tuhonnääpikkää. Mitä se sitten olikaan.
”TÄMÄ ON ONNEN PÄIVÄ!” menninkäinen rääkyi.
Kiva.
Bio-Klaani, admin-siipi, Kokoushuone 1
Jos minut nyt kerta raahataan tuonne Lehu-metsään, olisi ihan kiva päästä joskus poiskin täältä. Ei minulla ole loputtomasti vapaa-aikaa, Manu sanoi. Guardian tukahdutti halunsa sanoa: ”Itsepä tungit mukaan” ja sanoi sen sijaan: ”Mistä päättelet Zeeronin asustavan Lehu-metsässä?” Mistä luulisit. Sienistä. Tietysti, Manu sanoi kuin se olisi itsestään selvää. Niin kuin se ehkä olikin.
”Voisimme lähteä aamunkoitteessa”, Oraakkeli sanoi.
”Pyhä Äiti varmaankin jää nauttimaan Klaanin vieraanvaraisuudesta?” Tawa kysyi ystävällisesti. Mestari näytti miettiväiseltä hetken, mutta ennen kuin hän ehti sanoa mitään, Oraakkeli puhui taas: ”Jääkää, Mestarini, minä noudan Zeeronin teille.”
”Hyvä on sitten”, nainen vastasi ja huokaisi.
”Aamunkoitteessa siis”, Oraakkeli toisti. Vihaan aamunkoitetta. Vihaan heräämistä. Aamupalaakaan en yleensä syö, Manu tuhisi. Visokki, joka oli jälleen ollut pitkään hiljaa, ei pystynyt pidättelemään telepaattista nauruaan.
Tawa päätti kokouksen vakavan muodollisesti ja poistui sitten huoneesta saattaen Pyhän Äidin henkilökohtaisesti tämän huoneistoon. Sadje poistui seuraavaksi perässään Visokki, joka aikoi vahtia, ettei Manu jäisi asustamaan Sadjen päähän lupauksensa vastaisesti. Huoneeseen jäivät vain Guardian ja Oraakkeli. He tuijottivat toisiaan tutkiskelevasti hetken ja nousivat lopulta itsekin lähteäkseen.
Kokoushuoneen ovi sulkeutui Guardianin takana hiljaisesti, ja kaksikko löysi itsensä admin-siiven käytävältä. Rappuset ylhäälle Klaanitorniin hahmottuivat vasemmalla, ovi kokoushuoneeseen 2 oikealla. Soturimunkki katsoi vartijaa kysyvästi. Suuren sotilaan sininen koura viittoi kaksikkoa portaikkoa kohti, kauemmas ovesta, vaikkei kokoushuoneeseen ollutkaan jäänyt ketään.
”Arvon admin, jos asianne on kovinkin salaista, voimme käydä tämän keskustelun tavalla, jolla kukaan ei varmasti kuuntele”, Oraakkeli sanoi astellen portaita ylös. Matoranin musta kaapu valui perässä.
”Kiitos, mutta ei kiitos”, Guardian sanoi hiljaa. ”Olen saanut tarpeekseni telepatiasta tältä erää.”
He pysähtyivät ylemmälle tasanteelle. Hopeisten kaiteiden rajaama kierreportaikko jatkui vielä satakin metriä aurinkoa kohti. Sininen skakdi nojasi kaidetta vasten ja katsoi Oraakkelia silmiin.
”Jokin mitä ilmeisimmin vaivaa mieltäsi, nuorukainen”, Oraakkeli sanoi huomattavasti vähemmän virallisella sävyllä.
”Sinä”, Guartsu vastasi. ”Sinä vaivaat.”
”Ah”, Oraakkeli vastasi, mutta ei kovin yllättyneesti. ”Siihen lienee varmasti pätevä syy?”
”En pidä vastaamattomista kysymyksistä”, skakdi sanoi. ”Sinä tiedät paljon asioita. Paljon sellaisia asioita, joita sinun ei… pitäisi tietää. Luetko ajatuksiani?”
Soturimunkki pudisti päätään. ”En, jos et halua.”
”Ei. Anna kun muotoilen uudelleen. Oletko lukenut ajatuksiani aiemmin?”
Av-matoran hymyili. ”En, Guardian. Ole huoleti. Oikea nimesi pysyy sinun salaisuutenasi. Jos vain niin haluat.”
Guardian huokaisi. ”En puhunut siitä. Sinä tiedät, mitä Ath-Korossa tapahtui. Et piilottanut sitä erityisen hyvin.”
Oraakkeli nyökkäsi. ”Niin tiedän.”
”Siinä ei ole järkeä”, skakdi sanoi hitaasti. ”Kaikki matoranit siellä. Kaikki. Kaikki joutuivat… sen hallintaan. Sinä et ollut siinä laumassa.”
”En. Mutta saarella silti. Onneksi tarpeeksi kaukana vaikutusalueesta… ja valmiimpi.”
”Miksi”, skakdi tivasi. ”Mitä sinä teit siellä? Miten sinä tunnut tietävän niin paljon?”
”Guardian hyvä”, Oraakkeli hymähti. ”Mieltäsi varmasti lämmittää tieto, että ystäväsi… pahoitteluni, entinen ystäväsi ei olisi koskaan saapunut Ath-Koroon katkaisemaan rautatorakan verentahrimaa tietä ilman kutsuani.”
Guardianin kulmat nousivat hämmästyksen merkkinä. ”Ämkoo? Mitä, miten edes… minulta loppuvat kysymykset.” Oraakkeli hymyili viileästi.
”Jos se sinua ja kahta naispuolista ystävääsi hämmästyttää, annoin hänelle siinä kohtaamisessa myös vihjeen Gamman sijainnista. Sääli, että kaikki ei mennyt suunnitelmien mukaan… monessakin mielessä.”
Guardian raapi otsaansa yrittäen kasata palasia. Hän ei lopettanut Oraakkelin tuijottamista. ”Ämkoo ei koskaan puhunut sinusta.”
”Oletinkin niin. Hän oli aina sellainen. Vai kertoiko hän edes tarinaa siitä, mistä hän sai lintunsa, Repekkin?”
Valtavan mustan merimetson kirkaisu palautui skakdin mieleen. Sitten hän tajusi nähneensä toisen samanlaisen laskeutuvan Klaanin satamaan sinä aamuna. Ei, ei samanlaisen.
Paljon isomman.
”Ei”, skakdi sanoi. ”Ei kertonut.”
”Sääli. Ehkä kerron sen sinulle jonain päivänä. Minulla ja vanhalla aseveljelläsi on historiaa.”
”Mitä peliä sinä pelaat, Oraakkeli”, Guardian kysyi tiukasti. ”Miksi et ole lähestynyt meitä aikaisemmin? Miksi johdatit meidät Gamman jäljille?”
”Kaikki aikanaan, Guardian. Henkilöt, jotka yrittävät tehdä tästä maailmasta pahemman paikan, liikkuvat varjoissa. Ehkä meidänkin siis joskus täytyy.”
Oraakkeli lähti astelemaan portaita alas, mutta pysähtyi ja katsoi vielä Guardiania. ”Ja minä näen teissä mahdollisuuden olla henkilöitä, jotka voivat tehdä tästä maailmasta paremman paikan.”
Guardianin kädet puristuivat nyrkkiin. ”Jos kerran tunnet Ämkoon… kerro minulle, miten voitan hänet. Sillä minä tunnen hänet, enkä rehellisesti sanottuna tiedä.”
Oraakkelin syvän punaiset silmät skannasivat Guardianin jaloista päähän ja takaisin. ”Ehkä siinä on asia, josta sinun täytyy todellakin puhua Valkoiselle turagalle. On olemassa kaksi elävää olentoa, jotka ovat peitonneet Miekkapirun taistelussa. Ensimmäisellä ei ole kasvoja, eikä todennäköisesti sieluakaan. Toinen keksii monia syitä – ja vielä enemmän tapoja – tappaa sinut ennen kuin ehdit edes puhua hänelle.”
Soturimunkki piti pienen hiljaisuuden. ”Onnea matkaan, viimeinen Vartija.”
”Kiitos, Oraakkeli.”
Kuusi sotilasta seisoi keskellä avaraa kammiota katsellen suurimman laboratorion ovea. Heidän oli lähetetty vapauttamaan tilat kuolleen makutan palvelijoiden käytöstä, mutta epäilys oli iskenyt heihin. Laboratorion ovi oli nimittäin juuri auennut ja sieltä marssi ulos pikimustia varjomaisia olentoja, täysin kasvottomia ja helposti unohdettavia. Ne kävelivät aina pareittain kantaen isoja kanistereita käytäviä pitkin jonnekin heille tuntemattomaan sijaintiin.
”Tuollaiseen mahtuisi joku meistä sisään”, sanoi yksi sotilaista muille osoittaen kahden Insinöörin kanniskelemaa säiliötä. Se oli tummaa metallia ja kovin säännöllisen muotoinen pallo. Pinnassa oli jonkinlainen kuviointi ja ilmeisesti avausmekanismi, mutta eivät sotilaat niistä ymmärtäneet. Heille se näytti joltakin, mihin heidät voisi tunkea sisään, eikä ajatus miellyttänyt ketään heistä.
”Minä sanon, että mennään vain sisään ja sanotaan, että johtoportaan määräyksestä laboratorio annetaan 006:n käyttöön”, ehdotti joku. Muut kannattivat ideaa, ja he kulkivat yhdessä ovelle.
Laboratorio oli yllättävän tyhjä. Yhdessä nurkassa oli iso kasa säiliöitä, mutta muutoin koko valtava huone oli riisuttu paljaaksi. Metalliseinät paistoivat ankeina, ja jäljellä oli yksi ainoa suuri näyttöruutu keskellä leveintä seinää. Pari Insinööriä näkyi kantavan pois lasisia väliseiniä ja paria tietokonetta, mutta muutoin Abzumon tiederyhmä oli jo poistunut huoneistosta. Yksi mustista otuksista ei näyttänyt olevan tyytyväinen heidän oleskeluunsa ovensuussa ja tuli sen suoraan sanomaan.
”Teidän ei ole lupa olla täällä”, sanoi persoonaton ääni kylmästi, ja torakat vavahtivat kuin yhtenä miehenä.
”Älä sinä sano meille, missä meidän on lupa olla!” kivahti yksi sotilaista hieman turhan kipakasti. ”Meillä on määräys häätää teidät pois tästä tilasta.”
”Teidän ei ole lupa olla täällä”, Insinööri toisti täsmälleen samalla äänensävyllä kuin aiemmin. ”Ulkopuoliset terminoidaan.”
”A-anteeksi?” parahti takarivissä pysytellyt torakka heikosti.
”Ulkopuoliset terminoidaan”, Insinööri toisti jälleen yksitoikkoisesti ja kuin sanojensa vakuudeksi tarttui lähintä torakkaa otsasta. Sekunnin murto-osissa sähköinen purkaus muutti Insinöörin uhrin tuhkaksi. Muut viisi kavahtivat taemmas erittäin nopeasti kauhistuen siitä, miten heidän toverilleen oli juuri käynyt.
”Sinulla ei ollut mitään oikeutta”, yksi heistä aloitti, mutta hänet keskeytti uusi ääni: ”Sinuna en vastustaisi tuota olentoa.”
Kapteeni 666 seisoi heidän takanaan. Nopeasti torakat järjestyivät paremmin ja tekivät kunniaa.
”Musta Insinööri on saanut määräyksensä”, kapteeni tuhahti ja risti käsivartensa, kaikki ne. ”Te ette voi muuttaa niiden tehtävänantoa mitenkään.”
”Mutta saimme määräyksen ylemmiltä tahoilta”, rohkeni yksi joukosta kyseenalaistaa.
”Ylemmältä taholta kuin Makuta Abzumo?” 666 tuhahti huvittuneesti. Sotilaat katsoivat vaivautuneina toisiaan.
”Makuta on kuollut”, sanoi se, joka oli kiivastuksissaan saanut Insinöörin tappamaan toverinsa. Kapteeni nauroi hänelle avoimesti, ennen kuin totesi: ”Usko, kun sanon, hölmö. Makuta on antanut käskynsä, ja nuo tottelevat vain häntä. Projekti etenee, kunnes se on valmis.”
Niine sanoineen musta nazorak käveli pois heidän luotaan viitta liehuen ja katosi johonkin käytävään.
”Tuota, nehän ovat muuttamassa”, yksi torakoista totesi, mihin toinen vastasi: ”Meinaatko?”
”Jospa jätämme ne muuttamaan rauhassa ja… menemme tästä… pois?” toinen jatkoi välittämättä toverinsa ivasta. Idea sai kannatusta, ja pian yhdellä mielellä vajavaistunut kuusikko katosi omille teilleen.
Bio-Klaani
Verstaan ovi avautui hitaasti, ja Summerganon kurkisti oviaukosta varovaisesti sisään. Pimeä ja pölyinen huoneisto huokui epäystävällisyyttä.
”Ei täällä ole käynyt kukaan sen jälkeen, kun lähdit”, toa mutisi. Jos joku olisi kuullut hänet, hänen olisi varmasti luultu mutisevan itsekseen tai – vielä pahempaa – puhuvan omalle päälleen, mutta todellisuudessa hän osoitti sanansa mielensä sisuksissa kuin parasiittinä lymyilevälle makutalle. Hänen ei olisi tarvinnut puhua lainkaan, sillä Makuta Nui kykeni tarkkailemaan hänen ajatuksiaan, mutta hänestä tuntui helpommalta päästää sanat ulos suustaan kuin normaalissa keskustelussa. Kepe ei ole vieläkään palannut, ilmeisesti.
”Ei ole, ei.” Hienoa! Tuhotaan kaikki todisteet!
”Mistä?” Suga ihmetteli etsiessään valokatkaisijaa. Hänen sen löydettyään valot räpsähtivät päälle ja huoneessa oleva kaaos paljastui.
Useat hyllyt olivat kaatuneet ja työtasot nurin. Esineitä lojui siellä täällä pitkin poikin lattioita, jotkin hajalla, toiset yhä kokonaisina mutta ruhjoutuneina. Se, että seiniin kiinni pultattuja asioita makasi maassa, vihjasi, että niiden päällä oli hypitty, kun ne olivat vielä olleet seinissä kiinni. Kaiken lisäksi lattiassa näkyi veritahroja, ilmeisesti tuntemattoman kamppailun jäljiltä. Tilanne vaikutti olleen vakava.
”Mitä”, Summerganon sai pöyristykseltään sanotuksi, ”helvettiä.” Tämä… tuota noin. Eeeeeh.
”Mitä täällä on tapahtunut?”
Iggystä ei näkynyt jälkeäkään. Manu ei osannut huolestua sen puolesta eikä viitsinyt välittää ajatuksiaan Sugalle, jottei tämä turhaan huolestuisi siitä mahdollisuudesta, että tuon täysin hyödyttömän olennon oleminen oli ehkä muuttunut ei-olemiseksi. Älä siitä välitä. Minulla oli täällä… pieni kokeilu. Se olisi voinut kenties auttaa meitä kukistamaan nazorakien uhan. Mutta… ööh, se taisi päättää, ettei ollut kiva maata lasiputken pohjalla.
”Sinä siis päästit jonkin väkivaltaisen geneettisen kokeen irti Verstaaseen?” Suga kysyi pöllämystyneenä. En, Manu vastasi närkästyen. Minä loin väkivaltaisen geneettisen kokeen, ja se pääsi irti Verstaaseen. Siinä on ero.
”Voi Mata Nui!” Suga huudahti. Hän käveli sille ovelle, jonka takaa otus oli murtautunut ulos – eikä ilmeisesti ollut voinut jättää ovea kiinni saranoihin –, ja tutkiskeli näkemäänsä. Lattialla oli paljon särkynyttä lasia suuren astian murenemisen jäljiltä. Astian sisällä ollut neste oli aikaa sitten haihtunut ja jäljellä oli vihertäviä läiskiä lattiassa. Verstas oli kaaoksessa. Lattia oli veriläiskien ja vihertävien läikkien peitossa. Katastrofaalista. Kepe tappaa minut, Manu tuumaili, ja Suga oli yhtä mieltä eikä viitsinyt edes yrittää peittää sitä.
”Minne uskot sen menneen?” Varmasti se on seurannut Iggyä jonnekin tuonne syvyyksiin eikä enää koskaan palaa, toivottavasti ainakin.
Ennen kuin Manu ehti paremmin tajuta, mitä oli juuri sanonut, Suga voihkaisi ja tivasi sitten, miksi hän oli jättänyt Iggyn yksin otuksen kanssa. Harmitellen, ettei hänen ollut onnistunut pimittää Iggyn viimeisintä tiedossa olevaa sijaintia kämppäkaveriltaan, Manu vastasi: No en minä tiennyt, että se kasvaa niin nopeasti tai on niin väkivaltainen kuin veritahroista voi päätellä! Minä loin asian, ja se oli… juttu.
”Aha.” Parasta lähteä täältä. Mutta ensin! Etsipä sekasotkun keskeltä kirje, jonka jätin Kepelle ja tuhoa se.
”En taida viitsiä.” Viitsit sinä, tai aiheutan päänsärkyä.
Tuhahtaen Suga tutkiskeli sekasortoista huoneistoa ymmärtäessään, että makutan uhkaus oli perin kirjaimellinen, mutta pian jopa Manu joutui myöntämään, että jos paperinpalasta oli jäljellä enää mitään, sitä ei ikinä löytyisi, ellei Manu sitten halunnut Sugan siivoavan sotkua, mihin tämä ei aikonut suostua. Niinpä he poistuivat Verstaasta mahdollisimman vaivihkaisesti, sillä Manu ei halunnut vahingossakaan tulla nähdyksi sen lähellä siltä varalta, että häntä syytettäisiin tapahtuneesta. Niin kuin oikein olisikin, Suga ajatteli. Eikö hänellä käy mielessä, että hän on pääni sisällä aika turvassa? Entä, jos minua vastaan on punottu salaliitto ja sinä olet osa sitä?
Suga ei viitsinyt huomauttaa ajatuksen järjettömyydestä, sillä Manu pystyi sen varmaankin näkemään ilman, että hän ajatteli sen ääneen.
Turvallisen matkan päässä Suga sattui vilkaisemaan ikkunasta ulos ja huomasi pitkän jonon matoraneja taittavan matkaa satamasta kohti Klaanin linnaketta. Athisteja, Manu ajatteli. Jos Suga olisi halunnut konkretisoida ajatuksen ääniaalloksi, kyseessä olisi varmaankin ollut sihahdus, mutta siihen sisältyi sellainen mielenkiinnon häivähdys, ettei sitä olisi mitenkään saanut kuulumaan sihahduksesta. Koska kehon motoriikkaa hallitseva mieli oli myös kiinnostunut Ath-uskonnon harjoittajien saapumisesta Klaaniin, Suga lähti kävelemään kohti aulaa. Manun henkilökohtaisia ajatuksia Suga ei kuitenkaan kyennyt kuulemaan. Suunnitelma voikin edetä hieman odotettua nopeammin.