Orjakaleeri oli työnnetty pitkälle rantahiekkaan. Aallot iskivät hiekkaiseen rantaan trooppisen saaren huokuessa lämpöään. Makuta Abzumo käveleskeli samaisella hiekalla katsellen palavia taloja, jotka olivat olleet hetki sitten rannan läheisyydessä. Athiin uskovia typeryksiä kaikki tyynni.
Harmaa Aine ei pitänyt hiekasta. Ne tarttuivat rullaluistimiin. Hänen pitkä takkinsa olisi varmaankin ollut äärimmäisen hiostava tällaisessa paikassa, mikäli Aine olisi tuntenut jotakin androidikehollaan. Hänen lasikuvun alla lilluvat aivonsa ajattelivat, kuinka epämiellyttävää sellainen olisi.
Aine, Abzumo lausui virnistäen. Otitko vankeja? Kyllä, herra. Yhden. Mukavaa, että ajattelet asioita. Sitä varten minulla aivot on. Tosiaan. Missä hän on? Veimme hänet laivalle. Voitte vilkaista häntä heti halutessanne. Vie minut hänen luokseen heti.
Makuta ja hänen pitkätakkinen luomuksensa palasivat laivaan. Makuta jäi kannelle odottamaan sillä välin, kun Harmaa Aine haki vangin ruuman sellistä. Saari oli melko iso. Sen rannat olivat hiekkaiset, mutta muutaman sadan metrin päässä vesirajasta alkoi vihreys. Kasvillisuus peittikin koko maan saaren keskeltä niin tiheästi, että lentävät tiedustelijat eivät olleet nähneet siellä mitään erikoista. Ja juuri erikoista Abzumo etsi.
Sitten Harmaa Aine palasi vanki mukanaan. Tämä oli itsepäisen näköinen Ta-Matoran, jolla oli päässään tummanoranssi voimaton kanohi Garai. Makuta tiesi, että tämä ei murtuisi, mutta aina oli hyvä yrittää. Hyvää päivää, Abzumo sanoi hilpeästi. Matoran mulkoili häntä. Ette vaikuta järin kohteliaalta, Makuta jatkoi. Pah, Matoran murahti. Pitääkö minun opettaa sinulle, kuinka ollaan kohteliaita? Matoran vääntyi mielensisäisestä tuskasta kaksinkerroin. Irvistäen hän kuitenkin nosti päätään ja sanoi: Voi anteeksi, herra isoherra. Sitten hän sylkäisi Abzumon kasvoille. Abzumo katsoi hetken pientä Matorania, pyyhki sitten kanohinsa Harmaan Aineen takin helmaan ja nosti Matoranin ilmaan. Ssssssinä et ssssiisssss halunnut elää tämän enempää? Mikä ssssssssssääli hukata hyvä opassssss. Matoran näytti hetken hämmentyneeltä, mutta vakavoitui heti ja sulki silmänsä. Abzumo kuitenkin pakotti hänet avaamaan ne uudestaan. Sitten hän jähmetti pikku Matoran-paran aivan paikoilleen. Tämä ssssattuu, hän sanoi. Sitten hän muodosti käteensä sysimustan pallon energiaa ja syöksi sen jähmettyneeseen Matoraniin, joka hajosi pirstaleiksi kuin lattialle putoava lasiastia.
Harmaa Aine olisi irvistänyt, jos olisi voinut. Tuo mahtoi tehdä kipeää. Abzumo puhalsi savuavaa sormeaan. Jatkakaamme matkaamme, Aine, hän virkkoi. Aine nyökkäsi. Emmekö ota Rahkshi-partiota mukaan? hän kysyi, kun Abzumo näytti olevan jo lähdössä takaisin maihin. Emme. Menemme kahdestaan. Aine oli hämmästynyt, muttei näyttänyt sitä. Selvä on, herra.
Kaksikko marssi sinne, missä hiekkainen maasto muuttui viheriöiväksi nurmeksi. Makuta tarkasteli kasvillisuutta hetken. Siitä ei päässyt hevillä läpi. Hän huokaisi. Kaikki täytyi tehdä itse. Pian mustat liekit nuolivat tiensä läpi kasvuston tiheimmän kohdan antaen Abzumolle ja Aineelle tilaa kulkea läpi. Safari alkoi.
Ystävät, olen sitä mieltä, että meidän on puututtava tapahtumien kulkuun.
Puhuja oli tummaan kaapuun pukeutunut Matoran; hänen kasvojaan ei näkynyt viitan hupun alta, ja koko hänen olemuksensa oli verhoiltuna mustaan vaatteeseen. Hän istui pitkän pöydän sen äärelle mahtui istumaan kymmenisen henkilöä hänen itsensä lisäksi päässä. Pöydän ääressä istui yhdeksän muuta Matorania, joiden kasvoja eivät tosin peittäneet huput, vaikka heilläkin oli yllään mustat kaavut. Pöytä oli syvän tummanruskea, ja sen jalkoihin oli kaiverrettu jonkun muinaisen Matoranin taiteellinen sielu. Puhujan päästä pöytää laskettuna kolmas paikka oikealta oli ainoa tyhjä. Muiden luona istui kirjavakanohinen joukko mustakaapuisia uskovaisia.
On valitettavan epäonnista, että edesmennyt isä Bartax ei ehtinyt mukaamme tähän kokoukseen, jossa päätämme koko seurakuntamme tulevaisuudesta. Puhuja piti lyhyen tauon, ennen kuin jatkoi: Tämä on ensimmäinen kerta tuhansiin vuosiin, kun me kaikki kokoonnumme yhteen päättämään, mitä tehdä. Nimdan sirut ovat uhattuna. Meidän aikojen alussa tekemämme uhraukset saattavat olla vaarassa. Olisi ikävää nähdä satojen Matoran-taistelijoiden kuolleen turhaan
Ovi avautui. Vartija-Matoraneja syöksyi estämään tunkeilijan pääsyä sisään, mutta kokousta johtavan Matoranin tunnistettua tulijan vartijat irrottivat otteensa ja vetäytyivät nöyrästi takaisin nurkkaan itsensä verhonneen miehen käskystä. Isä Bartax, hän virkkoi, olette elossa. Te ette vaikuta yllättyneeltä, mestari, Bartax vastasi. En. En vaikuta. Muuta salissa istuvat katsoivat nyt Bartaxia kiinnostuneina. Bartax itse tarkasteli kokoustilaa. Tummat seinät olivat kuin missä tahansa Athiin uskovien kokoussalissa, mutta tämä oli isoin olemassa oleva. Antiikkinen kattokruunu piteli kuutta kynttilää pöydän yläpuolella luomassa hieman valoa varjoisaan klaustrofoobikon painajaiseen; huoneen ahtaus ahdisti jo täysin terveitä Matoraneja, mikä kertoi hyvin paljon tavallisten kokoussalien luoneesta, kun tämä, jossa he olivat, oli niistä suurin. Kyseinen seikka oli isä Bartaxin mielestä ennemminkin mielenkiintoinen kuin ärsyttävä, sillä itse hän ei tuntenut oloaan ahdistuneeksi, oli tila sitten kuinka ahdas tahansa, kunhan siellä pystyi hengittämään. Toisaalta tilassa istui nyt yhteensä yli kaksikymmentä Matorania, kun mukaan laskettiin kokoukseen tulleiden lisäksi vartijat, jotka oli toki koulutettu olemaan pelkäämättä missään olosuhteessa.
Kokous jatkuu, julisti pöydän pää. Isä Bartax, onko teillä uutisia? Kyllä, mestari, minulla on, Bartax sanoi kiihkeästi. Olemme saaneet tiedon, että pakanajärjestön johtajista yksi on matkustanut Nynrahille tuntemattomasta syystä ja että koko saari on julman Skakdin vallassa. Tämä raakalainen valmistaa jonkinlaisia tappajarobotteja, joilla hän voisi vallata halutessaan monia muitakin saaria. Lisäksi hänellä on yhteyksiä johonkuhun, joka on todettu sirujen kanssa työskenteleväksi jollain tavalla. Kiitos, Bartax. Tietosi voivat osoittautua hyödyllisiksi. Sitten isä Ariez, teilläkin lienee tietoja. Mestarista vasemmalla viides Matoran, tummanruskeaa jaloa Faxonia kantava Po-Matoran, nyökkäsi ja alkoi puhua.
Olemme saaneet tiedon, että myös toinen siru on varastettu. Deltan temppeli oli tyhjä. Paikalle ilmaantui joukko klaanilaisia sekä merirosvoja, vaikkakaan ne eivät raporttien mukaan kuuluneet samaan porukkaan. Lisäksi Deltan sanotaan olleen poissa jo ennen heidän käyntiään, mutta eihän sitä koskaan tiedä. Huppuhahmo nyökkäsi hitaasti. Sitten hän sanoi hiljaa: Entäpä sinä, Gunei. Pöydän päästä aivan ensimmäisenä oikealla nousi seisomaan pieni, mustaa Hauta kantava hahmo. Ath-Koron ylipapin, Isä Gunein katse siirtyi munkista toiseen. Mustakaapuisen matoranin punaisten rukoustekstien täyttämällä naamiolla oli väsyneisyyttä ja epävarmuutta. Gunei nielaisi hitaasti ennen kuin avasi suunsa. ”Minä…me…Ath-Koro…tuota”, Gunei aloitteli, mutta ei saanut valmiita lauseita aikaiseksi. Joskus karismaattisena miehenä tunnetun ylipapin väsyneet kasvot antoivat ymmärtää, että kaikki ei ollut aivan kunnossa. Jo muutenkin hankalaksi elinpaikaksi osoittautuneella jääsaarella ei ollut mennyt erityisen hyvin viime viikkoina.
Mestari katsoi Guneita pitkään ymmärtäväisenä. Hän yritti johdatella Onu-Matoranin puhetta. ”Missä Pyhä Beeta on, Gunei?”
Gunei ei vastannut. Hän katsoi Mestaria hetken väsymyksestä punertavilla silmillään. ”Se…se…”
Joku Gunein takana ei jaksanut enää katsella tai kuunnella tätä. Mustalla kaavulla vartalonsa peittänyt, antiikkista sinistä Pakaria kantava Matoran käveli Isä Gunein viereen. Matoranin kasvoilla oli vakava ilme. ”Suokaa anteeksi Isälle, Mestari”, punaisten rukoustekstien täyttämää sinistä muinaisnaamiota kantava Matoran sanoi kohteliaasti. ”Ath-Korossa ei ole mennyt hyvin sen jälkeen, kun menetimme Beetan Pimeyden metsästäjille. Ravinto on vähissä ja kylmyys tuhoaa karjaa.”
”Oraakkeli”, Mestari sanoi kaapunsa sisältä. ”Uskaltaudut siis näyttäytymään meille edelleen?”
Oraakkeliksi kutsuttu sininaamioinen Matoran nyökkäsi. ”En koe häpäisseeni itseäni tai Athin rakkautta, arvon Mestari.”
Mestari hymähti. ”Rohkeaa. Pidän siitä. Erittäin rohkeaa. Varsinkin kun ottaa huomioon, kenet toit saarellenne.” Pappien ja munkkien joukossa oli hetkellistä supinaa. Isä Ariez nousi seisomaan ja katsoi Oraakkelia pitkään. ”Sinäkö kutsuit Miekkapaholaisen?” hän kysyi totisena. Ariezin äänensävy kasvoi pian äänekkääksi paasaamiseksi. ”Sinätkö toit pyhään kyläänne Makutan? Sellaisen demonin, jota vastaan isä Athin enkelit taistelevat?!” Oraakkeli nosti kättään varovaisesti ylös pyytääkseen puheenvuoroa. ”Kyllä. Mutta saanen korjata, arvon Isä Ariez… ’Miekkapaholainen’ tunnetaan myös Toa Ämkoona.” Ariez tuhahti. ”Siinä miehessä ei ole enää mitään Toaa.”
Oraakkeli nyökkäsi ymmärtäväisesti. ”Ehkä ei, arvon isä. Mutta hän pelasti saaren Nazorakeilta. Klaani ei ole vihollisemme.”
Klaaniko ei ole vihollisemme? Bartax kuiskasi. Etkö sinä tiedä, mitä Miekkapaholainen ja hänen valkoisen sulava toverinsa tekivät? Oraakkeli pakotti kasvoillen hymyntapaisen. Minun käsittääkseni he ikään kuin yrittivät estää sitä nukkea saamasta siruanne, isä Bartax hyvä. He olisivat varastaneet sirun, Bartax sylkäisi. Emme tiedä, mitä Bio-Klaani aikoisi tehdä Nimdan siruilla kenties yhdistää ne saadakseen koko Universumin hallintaansa mutta sen minä vakuutan sinulle, petturi, että Bio-Klaani ei ole ystävä. Ystävä, Gunei kuiskasi hiljaa. Oraakkeli piteli kättään hänen olallaan ystävällisesti. Mestari puuttui puheeseen: Ystävät, meidän ei tule riidellä. Meidän pitää ratkaista pulmamme: Nimda ei ole enää turvassa, ja meidän on siirrettävä jäljelle jääneet sirut. Onko niitä jäljellä enää? kysyi Ariez. Onhan meillä, Ariez, onhan meillä, sanoi lihavahko, hilpeä plasman Matoran, kasvoillaan oranssi Kadin-naamio, jonka poikki kulki viistosti leveä, valkoinen juova. Miehen kaapu oli höllempi kuin muiden, ja hän näytti olevan ainoa positiivisella tuulella oleva huoneen joukosta. Vakuutan, että meidän temppelimme Nimda-siru on tallessa. Se ei ole poistunut sieltä ikinä, eikä kukaan ole mennyt sisään sataan vuoteen. Toivon, että olet oikeassa, Bothana, Ariez murahti, toivon sinun itsesi vuoksi. Uhkailetko sinä minua, toveri? Bothana sanoi viekkaan kysyvästi. Ei hän uhkaile, rakas Bothana, mestari sanoi ja huokaisi. Tai ainakaan minä en sitä soisi. Ariez kavahti hieman taemmas tuolissaan. Mestari veti hupun päästään. Sen alta paljastui suuri kanohi Shelek, hiljaisuuden naamio, moraalittomana pidetty kanohi. Shelek oli kokenut kovia: siinä oli kolhuja, naarmuja, lommoja. Se oli alun perin ollut ehkä kultainen, mutta nyt se oli himmeä kuin haalistunut taideteos, jota oli säilytetty varastossa vuosisatoja. Julistan kokouksen päättyneeksi, Shelek-päinen Matoran sanoi. Huoneessa olijat alkoivat liikehtiä poistuakseen. Mestari lysähti tuolinsa takaosaan odottamaan, että kaikki poistuisivat. Ennen kuin nämä ehtivät poistua, hän pyysi Bartaxia ja Guneita jäämään. Oraakkeli jäi Gunein mukana, vaikkei Mestari olisi välittänyt hänen jäävän.
Mestari nousi tuolistaan. Hän oli vanha mielenvoimien Matoran nainen, vaikkei hänen puheestaan sitä voinut päätellä, sillä se oli iättömän ja sukupuolettoman kuuloista. Hänen silmänsä olivat sokeita ja tuijottivat milloin minnekin, useimmiten ei keskustelukumppaniin.
Bartax vääntelehti levottomasti. Tätä hän oli odottanut. Sinulla lienee minulle asiaa, Bartax, Mestari sanoi väsyneesti. Niin on. Gunei vilkuili hermostuneesti Bartaxista naiseen, joka sattui tuijottamaan häneen päin. Minä vaadin lupaa tehdä hyökkäyksen Nynrahille, Bartax töksäytti. Mestari ei näyttänyt yllättyneeltä. Miksi sinun pitäisi saada lupa? Minä minä vaadin saada käyttää hyväkseni tämän tilaisuuden hävittää Klaanilaisten päämiehen. Hän aiheuttaa meille vielä paljon harmia, jos häntä ei nitistetä, sanokaa minun sanoneen. Oraakkeli puuttui puheeseen: Sanoinhan, ettei Klaani ole vihollisemme. Heidän vihollisensa ovat meidän vihollisiamme. Ahaa? Bartax tuhahti ivallisesti. Ja keitähän ne meidän todelliset vihollisemme sitten oikein ovat? Nazorakit, Oraakkeli kuiskasi, Makuta Abzumo Punainen mies ja Ja? Bartax tivasi, mutta Oraakkeli ei ennättänyt vastaamaan. Nuket, Mestari sanoi. Hänen äänensä kiiri varmasti salin toiseen päähän ja se kaikui aavemaisesti. Bartax värähti. Hmm, antaa olla, hän sanoi. Minä edelleenkin vaadin lupaani. Tee, mitä teet, Bartax, Mestari sanoi, mutta vastaat myös teoistasi. Athille. Oi, sen teen varmasti, Mestari, Bartax pilkkasi. Sen teen varmasti. Sitten hän marssi pois huoneesta pystypäin. Gunei vilkaisi hänen peräänsä ja istahti takaisin tuoliinsa. Oraakkeli katsahti Mestariin. Etkö aio pysäyttää häntä? Hänen kostonhimonsa tuhoaa hänet, ja hän tekee itsestään Atheonin palvelijan. Minä en voi puuttua siihen, nainen vastasi. Hän näytti vanhalta ja väsyneeltä. Ymmärrän, Oraakkeli vastasi. Pidä sinä varasi, Mestari jatkoi. Muut eivät pidä siitä, mitä olet tehnyt. Heistä voi tulla Bartaxin jälkeen yhä vastustavampia Klaanin suhteen, vaikka he eivät vielä vastustakaan ystäviämme. Otan neuvostasi vaarin, Mestari.
[spoil]Guartsu kirjoitteli tuosta Gunein ja Oraakkelin ympäriltä.[/spoil]
Aallot keinuivat. Aalloilla keinui. Aalloilla keinui laiva. Laiva oli matkalla jonnekin.
Jostain kuului hyminää, laulua. Sitten tuskan kiljaisu. Hyminä jatkui. Rumpujen pauhu sai lokin pelästymään.
Suuri kaleeri lipui ohi pienen luodon, jolla lintu istui. Linnun päälle roiskahti vettä, jolloin se lähti kirkuen lentoon.
Laiva oli Makuta Abzumon.
Rummut löivät tahtia, soutajat soutivat.
Makuta itse istui hytissään tutkimassa karttoja, jotka hänelle oli tuotu. Hienoa työtä, Aine. Kiitos, herrani. Abzumo oli löytänyt kartasta heidän määränpäänsä ja etsi nyt paikkaa, jossa he olivat paraikaa. Löydettyään sen hän laski, kuinka kauan matka luultavasti kestäisi. Sssaavumme perille oletettavassssti huomenna, kunhan pysssymme nykyisessssä vauhdissssamme. Kerron orjapiiskurille, että hänen on pidettävä tahti, Aine sanoi kepeästi. Teepä sssssse.
Harmaa Aine ei ollut täysin varma, mikä oli matkan tarkoitus, mutta hän luotti siihen, että hänen johtajansa tiesi, mitä halusi. Siispä hän vain totteli käskyjä. Hän luisteli ulos kapteenin hytistä, sen jälkeen asteli portaat alas soutajien luokse ja herätti orjapiiskurin huomion läiskäisemällä tätä takaraivoon. Matoran kääntyi pieksijäänsä päin nöyrästi. Harmaa Aine hymyili ilkeästi. Hänen herransa oli julma mies, mutta melko nerokas: oli erittäin ilkeää laittaa yksi Matoraneista ruoskimaan ystäviään, jotta nämä pysyisivät tahdissa, jota toinen soutamattomista Matoraneista iski rummulla. Moni Matoran oli peräisin Metru Nuilta, mutta kolmekymmenpäiseen joukkoon mahtui myös Klaanin asukkaita, joita Skakdit olivat tuoneet sotasaaliinaan.
Tämä sama tahti on säilytettävä, Aine murahti osoittaen sanansa sekä rummuttajalle että orjapiiskurille. Tahti oli selvästikin epämiellyttävän nopea, sillä orjat voihkaisivat ääneen. Harmaa Aine tarttui orjapiiskurin ruoskaan ja sivalsi salamannopeasti lähintä soutajaa. Tämä kirkaisi kuuluvasti, mikä sai Aineen lyömään uudestaan. Teidät kaikki pitäisi ruoskia oikein kunnolla niin, että selkänahkanne irtoaisi kokonaan! rullaluisteleva olento karjui. Soutajat vapisivat. Aine oli tyytyväinen suoritukseensa ja paiskasi ruoskan päin piiskuria niin, että tämä sai haavan kasvoihinsa. Jokainen Matoran vapisi pelosta, kun lasikuvun sisällä lilluvat rullaluistelevat aivot katosivat takaisin portaisiin. Miksi me olemme joutuneet tänne! Mata Nui, miksi hylkäsit meidät? parkui joku. Orjapiiskuri yritti hyssytellä häntä, mutta oli liian myöhäistä. Tumma hahmo ilmaantui oviaukosta, josta Harmaa Aine oli juuri kadonnut. Herra, älkää, voihkaisi orjapiiskuri. Makuta Abzumo katsoi häntä halveksien. Kuka täällä itkee jumalaanssssa? hän kysyi kylmästi sihisten. Matoranit osoittivat syyllistä yksimielisesti; he olivat oppineet, että Makuta Abzumolle ei kannattanut valehdella. Hän sai aina tietää totuuden, joko hyvällä taikka pahalla. Makuta vilkaisi syyllistä häijysti ja nosti hänet ylös joukosta. Matoran hytisi. Kai ssssssinä ymmärrät, Makuta sihisi, että toivoa ei ole? Mata Nui ei sssssinua pelassssta, vaikka ei nukkuisssssikaan ikiunta. Hän ei kossskaan palaa, eikä edessss välittäisssssi kaltaisssesssstasssi pienesssstä ja mitättömässsstä olennossssssssssta. Matoran painoi päänsä. Hänen ruumiinsa oli muuttunut värittömän harmaaksi kaiken sen jälkeen, mitä hän oli kokenut, joten hänen elementtiään ei voinut päätellä ruumiin väreistä. Harmaa, ehkä ruskeaan vivahtava jalo kanohi Akaku oli arpinen ja nuhjuinen. Ottakaa tästä oppia, pikkuiset, Abzumo sanoi ja nuolaisi alahuultaan. Matoran, joka roikkui hänen kourassaan, päästi valittavan vinkaisun.
Laiva jatkoi kulkuaan samaa vauhtia jättäen kuitenkin jälkeensä verivanan. Ilkeät merirahit yrittivät napata suihinsa veden pinnalla kelluvaa verta, mikä näytti erittäin huvittavalta Abzumon mielestä. Hän palasi hyttiinsä. Ikävät välikohtaukset olivat aina mukavia.
Aine kuljeskeli kannella komentamassa Visorakeja, jotka hoitivat kaikkia tehtäviä. Aine oli julma johtaja, ja Visorakit tiesivät sen. Ensimmäinen perämies oli vedetty kölin ali edeltäneellä matkalla. Alhaalta kuului edelleen tuskan kiljahduksia, kun Matoran-orjapiiskuri pakotti itsensä ruoskimaan ystäviään selvitäkseen hengissä. Harmaa Aine naputteli sormiaan puista kaidetta vasten rummun tahdissa. He lähestyivät määränpäätään.
Muutaman tunnin kuluttua saari ilmaantui horisonttiin. He olivat ehkä jopa etuajassa. Harmaa Aine sai kuulla saaren näkyvyydestä tähystäjä-Visorakilta, joka kapusi alas mastosta. Sitten hän meni ilmoittamaan kapteenille. Abzumo oli mielissään ja päätti kiristää yhä tahtia. He ehtisivät rantaan samana päivänä. Matoraneille se tarkoitti lisää työtä ja tuskaa sekä lihasten repeilyä. Mutta pian he saisivat levätä.
006 huokaisi. Ei mitään. Ei mitään kokonaiseen kahteenkymmeneen tuntiin. Oliko tämä hänen tutkimuksensa loppu? Näin lähellä onnistumista?
Sitten Abzumo ryntäsi sisään ja tyrkkäsi hänet tietokoneen ääreltä. Hän alkoi nauraa voitonriemuisena. Keksin sen keksin viimein Keksit niin mitä? Hiljaa, orja. Minä ajattelen. 006 oli tyrmistynyt. Mitä tapahtui Stephenille? Ei, nimiä ei saanut ajatella Abzumo vetäytyi taemmas. Tietokoneen näytöllä oli nyt kuva jonkinnäköisestä pitkästä molekyylirakenteesta. Makuta tarkkaili sitä hetken ja syöksyi jälleen sen luokse. Näppäily jatkui.
Hetken kuluttua Makuta lysähti peremmälle tuoliinsa. Tietokoneen näytöllä oli paljon tekstiä ja kuvia pitkistä molekyyleistä. Hah, onnisssstuin viimein. Missä niin? Muutin Nazorak-DNA:n binääridataksi.
006:n päätä oli alkanut pikkuhiljaa särkeä. Nyt särky oli jo melko paha. Eikö meidän ollut tarkoitus saada uudet torakat kuin vanhoiksi tekijöiksi tai jotain? Abzumo istui hiljaa. Hän oli hiljaa pitkän aikaa. Kiitossss tässstä ajatuksssesssstahh. 006 kavahti taaksepäin. Minä tuota menen tauolle, hän sanoi ja käveli ulos labrasta pidellen päätään. Muu tutkimusryhmä tuli häntä vastaan käytävässä. Naureskeleva joukko sai hänen päänsä miltei räjähtämään. Hän käveli käytäviä pitkin hetkisen, kunnes pysähtyi miettimään, minne oli edes matkalla. Hän päätti jatkaa toimistoonsa.
Toimiston valkoisten seinien hohto tuntui puhdistavan torakkatohtorin ajatuksia ja vähentävän kipua. 006 istahti valkoisen pöytänsä takana lojuvaan valkoiseen työtuoliin. Oikeastaan oli melko ärsyttävää, että kaikki oli valkoista. Nazorak käänsi katseensa seinille kiinnitettyihin valokuviin. Suurin osa kuvista oli otettu hänen onnistuneista projekteistaan. Moni niistä oli ollut hänen itsensä mielestä hirveä, mutta jollain tavalla hän oli ylpeä jokaisesta.
Pöydällä lojuvat paperit odottivat hänen kosketustaan. 006 tiesi, että hänellä ei periaatteessa ollut varaa yhteenkään levähdystaukoon, aikataulu oli täydenlaatuinen. Hän ei kuitenkaan jaksanut välittää velvollisuuksistaan juuri nyt.
006 hätkähti hereille viestintuojan saapuessa. Hän ei ollut huomannut nukkuneensa, mutta ainakin päänsärky oli suurimmaksi osaksi tiessään. Makuta Abzumo haluaa sinut labraan, viestintuoja sanoi värisevin äänin.
Kerrottuaan sanottavansa viestinviejä veti päänsä pois oviaukosta ja pamautti oven kiinni. Unestaan hieman raukea 006 vilkaisi kelloa ja virkistyi välittömästi tajutessaan olevansa pahasti myöhässä. Hän nousi salamannopeasti seisomaan, suoristi suojapukunsa ruttuja huolimattomasti ja hieroi silmiään. Torakkatohtori köhäisi ja ryntäsi ulos toimistostaan.
Käveltyään ripeästi pesän käytävien läpi ja tervehdittyään hätäisesti muutamaa vastaantulevaa tuttua torakkaa Tohtori 006 saapui laboratorion ovelle. Hän pysähtyi oven eteen mietiskelevän näköisenä, yrittäen hautoa aivoissaan sopivan uskottavaa tekosyytä myöhästymiselleen. Tohtori hieroi käsiään yhteen ja teki hermostuneita hyönteismäisiä naksahteluääniä suullaan. Olin auttamassa aseteknikoita, 006 ajatteli. Niin sen täytyy olla. Ennen kuin torakkatohtori otti askeleen kohti laboratorion suurta ovea, se aukeutui. 006 irroitti kätensä toisistaan ja suoristi ryhtiään. Pieni, valheellinen hymy muodostui hänen kasvoilleen. Se kuitenkin muuttui hämmästykseksi, kun Tohtori näki, keitä ovesta tuli.
Kaksi mattamustaa, silmänsä kiiltävillä visiireillä piilottanutta Nazorakia astui ovesta. Niiden askeleet olivat ripeitä, mutta äänettömiä. Torakat eivät tehneet elettäkään huomioidakseen Tohtori 006:ta, eikä edes niiden hengitys kuulunut. Kaksi Nazorak-agenttia ohittivat 006:n silmänräpäyksessä ja jatkoivat määrätietoisesti läpi käytävän. 006 keskitti katseensa hetkeksi agenttien sinisiin, metallipintaisiin käsiin. Hän vilkaisi niitä ja katsoi sitten taas laboratorion ovea.
”Mitäköhän..”, 006 mietti ääneen. Hän kääntyi vielä katsomaan kohti äänettömästi liikkuvia Nazorak-agentteja, mutta hämmästykseen ei nähnyt niitä enää käytävällä. Tohtori 006 kohautti olkapäitään ja astui sisään laboratorion ovesta. Hänen päähänsä palautui eräs tarttuva laulu, jota salaiseen palveluun koulutettaville toukille tavattiin soittaa.
Kätöset nuo Siniset Mukanaan vievät kielletyt aatokset
Kätöset nuo Siniset Päästäsi poistavat muistin jyväset
006 yritti olla ajattelematta asiaa. Hän sulki oven takanaan.
Jotain oli tapahtunut laboratorion valkoiselle värimaailmalle. Mitään ei oltu muutettu, mutta katonrajassa yleensä hehkuvat kirkkaat lamput olivat pois päältä. Laboratoriossa ei kuitenkaan ollut täysin pimeää, sillä suuren vihreän valon aavemainen hehku valaisi huoneen ja toi huoneeseen aivan omanlaisensa tunnelman. Suuri vihreä valo tuli valtavasta suorakulmion muotoisesta tankista, jonka edessä Makuta Abzumo seisoi. Hän katsoi sen sisältä tulevaa hehkua tiiviisti eikä reagoinut mitenkään Tohtori 006:n saapumiseen. Tohtori 006 sulki oven varovaisesti ja katsoi valtavasta tankista hehkuvaa vihreää valoa haltioituneena. Hän nuuhkaisi laboratoriossa leijailevaa kemikaalien hajua ja yritti päätellä itsekseen, mitä aineita huoneessa oli käytetty. Abzumo seisoi paikallaan. Hän koski valtavan vihreänhehkuisen tankin lasista pintaa ja katsoi sen sisälle, täysin hiljaa.
006 tutki ympäristöä. Laboratoriossa ei ollut muita. Suojapuvut ja valkoiset takit joko roikkuivat naulakosta tai lojuivat työtuoleilla, ja useita työvälineitä oli jätetty sekaisesti ympäri laboratoriota. Vaikutti siltä, että tiedemiehillä oli ruokatauko. Tohtori otti muutaman varovaisen askeleen kohti Makuta Abzumoa ja vihreänhehkuista tankkia, tutkien sitä ja sen sisältöä hyönteissilmillään. ”Tervetuloa takaissssin, toveri”, Makuta Abzumo sanoi ivallisesti kääntymättä. ”Kaunissssta, eikö?”
Makutan sanoista hätkähtänyt torakkatohtori etsi hetken vastausta. ”Ky…kyllä kai. En ole koskaan nähnyt…mitään tällaista. Saanen kysyä, mitä…”
”Visorak-hautomo”, Abzumo vastasi kuuntelematta 006:n änkyttävää vastausta. ”Ssssäälittävät hautomokoneenne olivat liian pieniä.” ”Kyllä niihin Nazorak-munat mahtuvat”, Tohtori 006 sanoi poikkeuksellisen koppavasti. Abzumo ei kuunnellut moista vaan tarttui kiinni Tohtorin niskasta ja veti pelästyneen tohtorin lähemmäs hautomokonetta. Niin lähelle, että 006 näki.
Hautomokoneessa oli suuria munia. Ne olivat aivan liian suuria kuuluakseen Nazorakeille, mutta niiden rakenteessa ei ollut mitään, joka olisi muistuttanut Visorakeista. Munien paksun kuoren läpi valaiseva vihreähehkuinen hohde paljasti, että niiden sisällä liikkui jotain. ”Eivät enää, Ssssstephen”, Abzumo sanoi koko hammasrivi esillä. ”Edessssänne on uusssi aika.” Tohtori 006 katsoi näkemäänsä suu auki. Nazorakien munia. Suuria nazorakien munia, joiden sisällä ei liikkunut toukka, vaan jotain, jolla oli kuusi pitkää raajaa. Syntymättömien nazorakien siluetit keinuivat munien sisällä. Ne nukkuivat.
006:n kasvoille vääntyi leveä hymy. Hän tuijotti pieniä mutta ruumiillisilta mittasuhteiltaan täysikasvuisia, syntymättömiä nazorak-sotilaita. ”…se…se siis toimi?” Vieläkin epämiellyttävästi Tohtori 006:n olkapäästä kiinni pitävä Abzumo nyökkäsi pitkään ja laajaliikkeisesti. Hirviömäiset hampaat pilkistivät makutan suusta. ”Kaavat tässssmäsivät, tohtori. Me onnisssstuimme. Tieteen nimisssä.” 006 irrottautui hienovaraisesti Abzumon otteesta ja suorastaan nojasi hautomon lasiseinämään tutkaillakseen valmiita munia vielä tarkemmin. Aiempi aivokoe toukalla ja kuolleella nazorak-sotilaalla muistui vähitellen torakkatohtorin mieleen. Hän oli vielä hieman skeptinen, mutta innokas. ”Mihin muu geenitutkimusryhmä meni?” 006 kysyi huomaamattaan, vaikka keskittyi yhä katseellaan tiiviisti muniin.
”Ssaamattomat vätykssset”, Abzumo naurahti. ”He saivat siirron toisiin tehtäviin.” 006 nyökkäsi, vaikka ei kuunnellut. Hän tutki vihreähehkuisen hautomon sisällä liikehtivää kahdeksaa Uuden Sukupolven munaa mahdollisimman monesta kuvakulmasta. Kaksi munista oli hieman muita pienempiä, mutta niiden sisällä liikehtivät sotilaan suurikokoiset sikiöt eivät näyttäneet yhtään muita heikommilta.
006 kääntyi kohti Abzumoa. Tiedemieskaksikko katsoi toisiaan pitkään, joskin 006 vältteli hieman Makutan verenpunaista katsetta. Abzumo hymyili. ”Oikein hienoa”, 006 sanoi hiljaisen innostuneena. ”Mutta…” ”Tiedän, Sssstephen. Väität, että jokin voi vielä epäonnissssstua.” Makuta otti muutaman askeleen kohti torakkatohtoria. Hän kumartui epämiellyttävän lähelle ja vilautti käärmemäistä kieltä hampaidensa välistä. ”Mitä sssssanot? Herätetäänkö testiksi pari vauvaa?” 006 nielaisi ja nyökkäsi.
Abzumo otti pitkän, mustan, teräväpäisen kepin ja avasi sitten säiliön kannen. Heitä lähinnä oleva muna liikkui varovasti. Abzumo tökkäsi sitä kepillä. Valkoinen, läpikuultava munankuori räsähti rikki. Sitten alkoi kuulua epämiellyttävää, korvia riipivää kirkunaa munan sisältä. Pitkäkynsinen koura tunkeutui ulos vastasyntyneestä halkeamasta. Sitten toinen. Yhdessä ne repivät munankuoren rikki. Vihreästä säiliöstä, munankuorien seasta, nousi jotakin. 006 kavahti taemmas. Munan sisältä oli kuoriutunut aikuinen Nazorak. Itse asiassa se ei ollut vain aikuinen se oli ylivertainen verrattuna tavallisiin Nazorakeihin. Sen ruumis oli lihaksikas ja roteva, se oli 006:ta päätä pidempi. Sen alemmat kädet olivat yhtä suuret ja vahvan näköiset kuin ylemmätkin, ja siivet näyttivät pitkiltä ja hoikilta, täysin ylivoimaisilta verrattuna 006:n tynkiin, joskin hän ei ollut koskaan ollut mikään kehonrakentaja. 006 huomasi kadehtivansa uuden sukupolven vastakuoriutuneen tuntosarvia, jotka olivat pitkät ja kaarevat. Torakan ulkoinen tukiranka oli vahvan näköinen ja kova, ja se olisi varmasti kiiltänyt, jos ei olisi ollut pimeässä huoneessa vihreän liman peitossa. Vihreänä hohtivat myös Nazorakin silmät, jotka tuijottivat Abzumoa erittäin tiiviisti. Olennon hampaat naksuttelivat erinäisiä äännähdyksiä silmien siirtäessä katseensa Makutasta tohtori 006:een. Sitten, 006:n täydeksi yllätykseksi, torakka puhui: Mmmitä mmitä minä en uurrrggghh. Hm, täysin onnistunut kokeilu onnistui täysssssin, Abzumo sanoi myhäillen. 006 perääntyi hieman taaemmas, Makutan varjoon.
Vastasyntynyt Nazorak selvästikin koetti ruumistaan tekemällä muutaman kummallisen liikkeen ja vääntämällä raajojaan ja siipiään jos jonkinlaisiin asentoihin. Abzumo katseli hetken haltioituneena vierestä. Sitten yhtäkkiä hän hätkähti ja kääntyi 006:n puoleen. Me teimme sssen, Sssstephen, me teimme sen. Nyt voimme ilmoittaa Stevelle ja hänen nukkehallinnolleen kuinka onnistuneita kokeemme loppujen lopuksi olivat. M-mitä hän, 006 sanoi osoittaen limaista torakkaa, joka toi hänen mieleensä sanan juggernaut, oikein tekee nyt? Abzumo katseli hetken mietteliäänä. Sitten hän yllättäen iski silmää ja naurahti: No me tietysssti lähetämme hänet, ja muutkin, vahvistamaan itseään erikoisravinnolla ja ah, kuinka nopeasti ne aikuistuvatkaan koulutukseen. Tietysti jonkinlaista taitoa niillä toki jo on, koska ne ovat henkisesti miten sen nyt ilmaisssisi valmiita. Kuin uudelleensyntyneet. Jos tiedät, mitä tarkoitan.
006 katsoi hämillään vastasyntyneen torakanjärkäleen puhtaan vihreisiin silmiin. Hän ei ollut varma, ymmärsikö enää mitään. Torakkatohtori otti muutaman varovaisen askeleen kohti suurta uuden sukupolven hyönteisolentoa ja tutkaili tätä tarkalla katseellaan. ”Ei”, 006 sanoi itsevarmempana kuin pitkiin aikoihin. Hän käänsi selkänsä jättitorakalle ja katsoi Makuta Abzumoa silmiin otsa rytyssä. ”Ei?” Abzumo kysyi yllättyneenä. ”Ei”, 006 sanoi. ”Kaikella kunnioituksella, mutta… sinä tiedät, että se on mahdotonta.”
”Ruumiinrakenne, helppoa”, 006 sanoi astellen verkkaisesti ympäri laboratoriota. ”Hormonitoiminnan kiihdytys, lastenleikkiä. Lopullinen kehitys aikuiseksi jo alkiovaiheessa, pelkkää matematiikkaa. Mutta…” Tohtori 006 nieleskeli hetken. Hän hieroi otsaansa molemmin käsin. Hikipisara valui pitkin Nazorakin kitiinistä kuorta. 006 kääntyi takaisin kohti makutaa, joka katsoi torakkaa ylimielisenä. 006 hätkähti hieman makutan murhanhimoista ilmettä, mutta yritti pitää ajatuksensa silti selkeinä. ”…tarkoitan…tarkoitan…” 006 naputti itseään otsaan melko aggressiivisesti. Hän lopetti sen siinä vaiheessa kun se alkoi sattua. ”Tarkoitan, että… mieli. Et voi millään väittää, että tuolla torakalla on aikuisen tasoinen älykkyys.”
”Kyllä voin”, Abzumo sanoi. Hän laski kämmenensä juuri kuoriutuneen torakkajärkäleen otsalle. ”Ehkä he eivät vielä tiedä misssstään mitään, mutta…potentiaali löytyy. Näissssä aivoissssa on kokemusssta vuosssilta, vaikka pienoinen on vasta minuutteja vanha.”
006:n kädet puristuivat nyrkkeihin, mutta hän piilotti ne kaapunsa sisälle. ”Sinä tiedät, että se ei ole mahdollista!” hän sanoi äänekkäästi, mutta yritti hillitä äänensävynsä. Makuta oli tappanut vähemmästäkin. ”Me kokeilimme siirtää sen kuolleen soturin aivoaineksen vastakuoriutuneen toukan päähän ja…ja…se vain vaikeroi meitä tappamaan itsensä!”
”Niin, niin”, Abzumo sanoi pirullinen hymy kasvoillaan. ”Koe, joka onnissstui puolikssssi. Mutta opimme sssiitä jotain, emmekö oppineetkin?” 006 viuhtoi käsiään puhuessaan. ”Vai opimme? Opimme, että vanhaa mieltä ei voi vain siirtää uuteen kehoon.” 006 käveli ympäri laboratoriota. Hän potkaisi äkkinäisessä ärtymyksessään yhtä tuoleista, mutta huomasi sekunnin päästä satuttaneensa vain omaa jalkaansa. Abzumo naurahti hillitysti ja asteli kohti torakkatohtoria. ”Eikö, rakasss Ssstephen?” Abzumo kysyi. ”Tiedät itssssekin, että mielet ovat vahvoja.”
006 rauhoitteli hengitystään parhaansa mukaan. Hänen selkäänsä pitkin kiiri tuskaisa kylmän tunne Abzumon lähestyessä. ”Ehkä niin…” torakkatohtori sanoi. ”Mutta aivot eivät ole. Yksinkertainen… muisto aivojen poistattamisen tunteesta tai vanhan ruumiin kuolemasta on tarpeeksi käristämään aivot. Mieltä itsessään ei voi siirtää, vaikka se varmaan olisikin kivuton vaihtoehto.” 006 hieroi kipeää jalkaansa. ”Muistikuva siitä kivusta tuhoaa aivot.”
006 päästi irti jalastaan. Hän huomasi lopettaneensa hengittämisen. Jokin oli iskenyt. Se oli odottanut hänen tajuntansa syvyyksissä hetken, mutta nyt hän aisti sen. Kylmä tunne kiipi pitkin torakkatohtorin koko ruumista. Hän ei räpäyttänytkään silmiään.
Muistikuva siitä kivusta tuhoaa aivot.
Muistikuva siitä kivusta…
Muistikuva…
006:n sydän hakkasi kuin sotarumpu. Hänen kätensä tärisivät kaavun hihojen sisällä. Torakkatohtori kääntyi kohti suuren laboratorion hieman raollaan olevaa ovea. Ultraviolettivalon sinihehku ja neljän jalan äänettömät askeleet palautuivat hänen päähänsä.
Kätöset nuo Siniset Mukanaan vievät kielletyt aatokset
Sydämentykytys jatkui piinaavana. Hengitystään edelleen pitelevä 006 käänsi katsettaan ympäri laboratoriota. Hän keskitti katseensa sekalaisesti ympäri huonetta lojuviin vitivalkoisiin laboratoriotakkeihin.
Mihin muu geenitutkimusryhmä meni?
Muiden Nazorak-tiedemiesten lämmin ja inhimillinen naurunremakka kaikui etäisesti 006:n muistoissa. Hän kääntyi hitaasti kohti paikallaan seisovaa Uuden Sukupolven ensimmäistä tuotosta ja keskitti katseensa tämän päälakeen. Tohtori 006 huomasi pian, että vastasyntyneen torakan päässä oli pieni leikkausarpi.
Kätöset nuo Siniset Päästäsi poistavat muistin jyväset
Leikkausarpi.
Ssaamattomat vätykssset. He saivat siirron toisiin tehtäviin.
006 muuttui lumenvalkoiseksi. Hänen tuntosarvensa laskeutuivat lannistuneina alas.
…toisiin tehtäviin…
…toisiin tehtäviin…
Torakkatohtori siirsi vihreiden silmiensä katseen vielä Makuta Abzumoon. Tämä seisoi hiljaa paikallaan ja punaisten silmien hirviömäinen hehku valaisi 006:n kasvot. Abzumo hymyili koko hammasrivillään. Sitten 006 muisti vielä omat sanansa. Sanat, jotka olivat saaneet hirviömäisen makutan miettimään monta minuuttia hiljaa.
Eikö meidän ollut tarkoitus saada uudet torakat kuin vanhoiksi tekijöiksi… …tai jotain?
Toisiin tehtäviin.
006 tarttui kaksin tärisevin käsin kiinni suustaan. Vihdoin minuutin pitkä hengittämättömyys räjähti hänen suussaan äänekkääksi hyperventilaatiokohtaukseksi. Tohtorin kalpeiden kasvojen keskeltä tuijottavat vihreät silmät sinkoilivat pitkin huonetta. Ne katsoivat ympäri huonetta lojuvia valkoisia laboratoriotakkeja, yksinäisenä seisovan Uuden Sukupolven torakan päässä olevaa leikkausarpea ja sitten taas Makuta Abzumon pirullista hymyä. Raskaasti hengittävä 006 otti useita askelia taaksepäin perääntyen hirviömäisestä makutasta joka askeleella. Lopulta tohtori törmäsi yhteen työpöydistä voimakkaasti, henkäisten kovaan ääneen. Työkaluja ja lasisia koeastioita putoili lattialle ja pirstoutumisäänet kaikuivat läpi huoneen. Makuta Abzumo ja hänen uusin lapsensa eivät edes vaikuttaneet huomioivan tätä.
006 tuijotti jalkojaan ja näki, kuinka ne tärisivät. Hän ei pystynyt kuvittelemaan muuta kuin kaukaisia kauhunhuutoja. Avunhuutoja. Anomista siitä, että muistia ei pyyhittäisi. Torakkatohtori sai lannistettua hyperventilaatiokohtauksensa. Hän hengitti kuitenkin yhä äänekkäästi, mutta sai pakotettua yksittäisiä tavuja ulos suustaan. ”Mi-mi”, 006 yritti köhiä. ”Mi-miksi…”
Makuta Abzumo paljasti koko hammasrivinsä. ”Ssssiksi, että ssse toimi. Olemme onnisssstuneet, Sssstephen. Meillä on Uusi Sukupolvi. Lopuissa noissssta munisssta odottaa sssukupolvi täydellissssiä taistelijoita, jotka on ssssiunattu aikuissssen Nazorakin aivoilla.”
006 ei vaikuttanut tyytyvän vastaukseen. Hän tärisi kauttaaltaan ja pakotti jälleen äännähdyksiä hengityksensä alta. ”Mi-mi-mi…”
Abzumo otti askeleen kohti 006:tta. ”Mikssssi juuri he? Ssssiksi, että he olivat kaikesssta huolimatta torakoisssssta älykkäimpiä. Kenen tahanssssa aivot eivät olissssi välttämättä selviytyneet Kätösssten muistinpyyhkäisystä ja sssiirrosta uuteen ruumiisssseeen. Lissssäksi olisi ollut…vaivalloissssta hakea aivoja jossstain… kauempaa.” Abzumo lausui sanan ”kauempaa” inhoten.
Tämäkään ei kelvannut 006:lle. ”Mi-mi-miksi…”
”Mikssssi sssäästin ssssinut tässstä tiimistä?” Abzumo kysyi sihisten tavallisen ylimielisesti. ”Hyvä kyssssymysss, Stephenini. Ehkä sssiksi, koska olet alasssi parasss. Ehkä yksinkertaissssesti vain sssiksi, että pidän sssinusta!”
006 ei avannut suutansa enää kysyäkseen mitään. Hän nosti vapisten päänsä kohti Abzumoa ja nyökkäsi, muodostaen suullaan äänettömästi sanan ”kiitos” mutta pitäen katseensa yhä jaloissaan. 006 eli. Hän oli elossa. Hänen muistiaan ei ollut pyyhitty ja hänen aivonsa olivat vanhalla paikallaan. Torakkatohtori oli peloissaan, mutta hänellä ei ollut mitään valittamista. Hänen mielessään pyöri kuitenkin edelleen yksi kysymys. Se oli kysymys, jota Abzumo ei ollut ymmärtänyt, vaikka oli kuullut sen moneen kertaan. Se oli kysymys, jota Abzumo ei suuresta älykkyydestään huolimatta tulisi koskaan ymmärtämään. Jos makuta joskus ymmärtäisi sen, se ei enää pystyisi katsomaan itseään peiliin. Makuta Abzumo ei kuitenkaan tulisi koskaan ymmärtämään tätä kysymystä. Hän saattaisi vastata siihen ”Tieteen vuoksi”, mutta ei tulisi ymmärtämään sitä.
Kysymys oli yksinkertaisesti ”miksi”.
001 saapui kokoushuoneeseen perin närkästyneenä siitä, että joku oli kutsunut hänet hänen omaan kokoushuoneeseensa, vaikka hän itse oli ainoa, jolla oli lupa tehdä niin. Ja mistä syystä? Makuta Abzumolla oli jonkinlainen uutinen kerrottavaksi koko johtoportaalle. Tämä oli ennenkuulumatonta. Uutisoinnin pystyi hoitamaan muillakin tavoilla.
Torakkakenraali istahti paikalleen pöydän päähän. Hänestä seuraavaksi istui amiraali 002, joka oli kiitänyt paikalle kutsun käydessä. 003 ei ollut päässyt paikalle. Sen sijaan vasta nimitetty maanalaisten joukkojen komentaja, uusi 004, oli paikalla. Suurin osa torakoista aina 001:stä 020:aan asti oli paikalla. Välistä puuttui muutamia, kuten 003 ja 006, jota ei ollutkaan näkynyt hetkeen. Siniset Kädet seisoivat pimeimmässä nurkassa 007:n takana. Hän ei istunut pöytään vaan vartioi kaikkea omalta paikaltaan. 008, 009 ja 010 istuivat seuraavina 002:sta. Puuttuvien paikat jätettiin tyhjiksi. Myöskään 005 ei ollut paikalla, mutta hänellä oli työnsä.
Kun Nazorakein ylin johto oli paikalla, kaikki vain odottivat, mitä tuleman piti. He odottivat ärsyyntyneinä ainakin kymmenen minuuttia, ennen kuin mitään tapahtui. 001 harkitsi jo poistumista aikansa tuhlaamisen sijaan, kun Makuta Abzumo ilmestyi oviaukosta ja pamautti oven kiinni erittäin lujaa. Huoneeseen, joka oli juuri hetki sitten ollut juttelevien torakkakomentajien pulinan takia viihtyisä ja kotoinen, hiljeni nyt täysin, ja tunnelma synkkeni hetkessä mustaksi, luultavasti Makutan takia.
Minulla on teille sssssuuria uutissssia. Kaikki käänsivät katseensa Makutaan. 001 ei voinut olla huomaamatta, että tämä käyttäytyi, kuin olisi ollut heidän kaikkien yläpuolella. Abzumo oli ilmeisesti huomannut, mitä kenraali oli huomannut ja hymyili pirullisesti hänelle. No älä anna meidän odottaa, kenraali 001 sylkäisi. En ajatellutkaan. Makuta Abzumo napsautti sormiaan välinpitämättömän näköisenä. Ovi avautui jälleen. Valot himmenivät. Ovesta marssi sisään Nazorakeja, jotka kuljettivat isoja, vihreinä hehkuvia lasialtaita Visorak-hautomoita. Komentajien joukosta kuului uteliasta mutinaa. Abzumo myhäili, Abzumo myhäili.
Huoneeseen tulleet torakata, uudet tutkimusryhmän jäsenet, jättivät lasiastiat suoriin riveihin pöydän eteen. Makuta saapasteli niiden luokse ja asettui kahden keskimmäisenä väliin. Pöytä oli aivan hänen edessään ja 001 kauimpana hänestä. Hän heilautti kättään edes katsomatta uusiin tiedemiehiin, ja nämä poistuivat. Ovi meni jälleen kiinni.
Huoneessa ei ollut juuri lainkaan valoja; kaikista suurin valonlähde oli vihreä hehku, joka tuli säiliöistä. Lähimpänä olevat komentajat, jotka itse asiassa olivat kaikista alimmassa asemassa, mikä näkyi heidän sijoituksestaan pöydässä, saisivat ensimmäisinä kokea, mitä sisältä tulisi. Lähimmät yrittivätkin kiinnostuneina vilkuilla, mitä voisivat nähdä lasiseinien sisällä. Abzumon virne levisi yhä leveämmäksi hänen nähdessään torakoiden reaktiot. Jopa 001 alkoi kiinnostua, mitä Abzumolla oli näytettävänään, ja hänellä oli jo jonkinlainen aavistuskin, samoin kuin 002:lla. Kumpikin oli tehnyt omat johtopäätöksensä.
Olisssssikohan aika paljassssstaa, mitä täältä löytyy? Abzumo sanoi raukeasti. Torakat, jotka olivat kaikista lähimpänä, jäykistyivät. Lasiastioiden kannet avautuivat. Valaistus lisääntyi. Nyt jokainen pystyi näkemään, että ne sisälsivät joukon munia valtaisampia kuin he olivat ikinä nähneet. Ne olivat aikuisen Nazorakin kokoisia ja heiluivat edestakaisin. Moniin oli ilmestynyt säröjä. 001 havaitsi yhden munan olleen rikki jo valmiiksi, eikä sen sisältöä näkynyt missään.
Pian ensimmäinen munista rikkoutui. Tumma nyrkki iskeytyi kuoren läpi murskaten siihen ison reiän. Pian munan sisällä oleva Nazorak repi itseään suojaavan kuoren kokonaan auki. Muissa tapahtui sama, mutta hitaammin. Nazorak-komentajat katsoivat äimistyneinä ulos tullutta näkyä: tavallista lihaksikkaampi ja suurempi, täysikasvuinen Nazorak, jonka limaiset siivet kimalsivat vihreässä hehkussa, ärjäisi lujaa. Sen alemmat kädet, jotka olivat yhtä suuret kuin ylemmätkin, repivät viimeisiä kuorenpalasia hänen ympäriltään. Torahampaat naksuttelivat kuin jonkinlaista salaviestiä. Tuntosarvet olivat komeammat kuin yhdelläkään huoneen komentajista, minkä moni oli pistänyt merkille.
Sitten, kaikkien yllätykseksi, uusi tulokas puhui: Missä ? Makuta vastasi sille: Olet nyt herrojessssi edessssä. Sssinä tottelet heitä kaikkia. Niin on ollut ja niin on aina oleva. Juggernaut katseli ympärilleen ja venytteli raajojaan. Komentajat katsoivat uskomatta silmiään. Mitä tämä on ? 002 kuiskasi. Abzumo myhäili edelleen. Urgh, vastakuoriutunut sanoi. Minä muistelen Sinä et muista, Abzumo sanoi. Sinä et muista mitään. Eikö vain? Nazorak hieroi päätään hämmentyneenä. Sitten se pudisti päätään. Abzumo kääntyi poispäin. Torakkakomentajat katsoivat häntä vaikuttuneena. Siinä on täydellinen sotilas, joka pystyy taistelemaan yötä päivää monen vuorokauden ajan. Se pärjää vähemmällä ruoalla ja unella kuin muut, se on valmis taisteluun heti kuoriuduttuaan. Se on valmis sekä fyysisesti että psyykkisesti.
006 oli ollut oksennuksen partaalla jo puolisen tuntia. Hän ei voinut uskoa, mitä oli tapahtunut. Järkytys oli iskenyt häneen hitaasti, ja kiitollisuus eloon jäämisestä oli jo melkein täysin poissa. Hänen ajatuksensa pettivät hänet. Se paskiainen se se Hän halusi päästä pois. Hän ei ollut mennyt Uuden Sukupolven esittelytilaisuuteen. Hän ei ehkä olisi kestänyt siellä kunniaansa menettämättä.
Hän huojui pois karusta ja koruttomasta toimistostaan takaisin laboratorioille päin. Tunnelien synkkyys tarjosi unohdusta, mutta se ei kestänyt pitkään. Kun hän näki jälleen paikan, jossa oli nähnyt Sinisten Käsien poistuvan karmean tekonsa jälkeen, hänen teki mieli hajottaa kaikki kalliit laitteet ja lasiset ikkunat. Sitä hän ei kuitenkaan tehnyt, koska eihän siitä olisi mitään hyötyä ollut eikä se olisi edes parantanut hänen pahaa oloaan.
Hän käveli poispäin siitä laboratoriosta, jossa Uusi Sukupolvi oli luotu. Toinen ovi vei toiseen laboratorioon, ja sinne hän pyrki. Hänen piti päästä tekemään jotain, mikä saisi hänet unohtamaan. Hän avasi oven ja oksensi. Oven takana oli kaikki, mikä oli jäljellä geenitutkimustiimistä: veristä mössöä ja ruumiinkappaleita. Jokaisen päässä oli iso viiltohaava ja iso kuoppa siinä, missä aivojen olisi kuulunut olla. Suurimman osan pää ei ollut enää kiinni muussa ruumiissa. 006 katsoi näkyä järkyttyneenä vielä hetken, paiskasi sitten oven kiinni ja juoksi takaisin käytävään niin lujaa kuin jaloistaan pääsi.
Erikoisruoalla heissstä tulee vielä voimakkaampia ja suoritussskykyissssempiä. Erikoisssruokavalio voi alkaa välittömässssti sotilaan kuoriuduttua. Ovatko ne nyt siis valmiita minua varten? 002 kysyi epäuskoisena. Abzumo hymyili yhä. Kyllä vain. Ja siis täysin toimintakykyisiä? 001 tivasi. Aivan niin. Entä miten tähän tulokseen päästiin? Abzumon hymy vain leveni. He ovat jo kerran eläneet. He elävät uudesssstaan. Eli? kenraali ja amiraali kysyivät yhtä aikaa. Eli minun oli siirrettävä tiedemiesryhmä uusiin tehtäviin. Komentajien silmät laajenivat. Missä on 006? sanoi 001 käheällä äänellä. Voi, hänellä ei ole hätää. Hän taissssi vain ikään kuin järkyttyä sssiitä, mitä muille hänen ryhmässssään tapahtui. Huone alkoi tyhjentyä. Jotkut olivat hyvinkin järkyttyneitä siitä, mitä Abzumo oli tehnyt tiedemiesryhmälle, mutta suurin osa ei ollut välittävinään. Ei tietenkään saanut näyttää heikolta kenraalin edessä. Heikkous oli tappavaa. He olivat kuolemaa vahvempia. He, joiden veri on puhdasta.
Miten hemmetissä me pääsemme tuon yli. Manu ei ollut tyytyväinen tilanteeseen. He olivat saapuneet isoon saliin, joka kuitenkin oli kohtalaisen täynnä metalli- ja lasiputkia. He olivat suurella metallikorokkeella. Pronssinväriset seinät hohkasivat kuumuutta. Korokkeen ympärillä oli tasainen, kupliva, vihreä happomeri, joka jatkui muutaman kymmenen metriä eteenpäin, kunnes vastaan tuli toinen koroketaso. Se oli seinän vieressä, ja seinässä oli ovi. Ovi oli pyöreä ja pronssinen, kuten muukin huone.
Minä en tiedä, Guardian sanoi ymmällään. He eivät olleet odottaneet tulevansa pannuhuoneeseen? Keetongu sanoi kysyvästi. No jos sitä voi kutsua siksi, Manu sihisi. Jostain pääsi kuuma höyrypurkaus. No, emme me tähän voi jäädä, Guardian sanoi reippaasti. Vaan? Manu äyskäisi. Guardian ei ollut kuulevinaan. Hän tutki heidän vieressään olevaa laitetta. Keetongu taas tutkaili avointa lasiputken päätä, joka oli tasanteen reunalla. Putki kiemurteli heidän ylleen ja katosi jonnekin muiden sekaan.
Makuta Nui kyllästyi odottamiseen ja yritti lentää. Hän kuitenkin sai höyrypurkauksen naamalleen ja oli pudota happoon. Keetongu auttoi tasanteen reunalla roikkuvan Makutan ylös. Jos happopinta olisi ollut parikin metriä ylempänä, olisit puoliksi vainaa, Tongu sanoi. No, puoliksi, Manu huokaisi.
Guardian tuli heidän luokseen. Tuossa putkessa on melkoinen imu, hän virkkoi, ja taidan nyt tietää, mitä tuo laite tekee. Ja? Tongu ja Manu sanoivat yhteen ääneen. Tulepas Manu vähän tännepäin, Guardian sanoi viekoittelevasti. Ööh? Guardian käveli laitteen luokse Manu käsipuolessaan. Sitten hän äkkiarvaamatta nosti Makutan ilmaan ja heitti hänet laitteen päällä olevaan suppiloon. Kiljaisten Makuta katosi laitteen sisään. Kuului kolinaa, ja pian laitteen alareunassa olevasta putkesta vieri esiin tölkin näköinen esine, joka oli suunnilleen sen kokoinen, että Toa mahtuisi sen sisään tiukasti pakattuna.
Ei minulle voi tehdä tällaista! Olen varjojen herra, ilkeä tiedemies, pimeyden valtias! Ei minun arvolleni sovi tällai- Guardian oli jo vierittämässä Manua pois laitteen luota. Skakdi työnsi Manun lasiseen putkeen, ja vetävä voima sieppasi purkin mukaansa. Kuului karjumista ja kolinaa, kun purkki liikkui putken sisällä. Nyt sekä Guartsu että Tongu tarkkailivat toista tasannetta. Hetken kuluttua sen yllä olevasta lasiputken avoimesta päästä putosi metallipurkki tasanteelle. Purkin kansi rikkoutui Makutan käden lävistäessä sen. Kiroileva Makuta Nui nousi ulos aivan liian ahtaasta purkista ja katseli sitten hetken ympärilleen. Guardian hymyili. Manu heristi nyrkkiään hetken ja väänsi sen jälkeen vipua oven vieressä. Haposta nousi metallisilta tasanteiden väliin. Klaanilaisparivaljakko käveli sillan yli Makutan luokse. Ja mikähän idea tuo, piru vieköön, oli olevinaan? No, ainakin se toimi, Guardian sanoi virnistäen. Tongukin hymyili.
He kulkivat ovesta. Käytävä oli niin ikään pronssinen, mutta sitä valaisivat vihreät lamput. Ritilälattian alla kiehui vihreä happo. Mitähän ainetta tuo on? Manu pohti. Se ei näytä miltään tuntemistani hapoista. Yleensä ne ovat värittömiä tai Jooospa jättäisimme kemian oppitunnin ja keskittyisimme ongelmaamme, Tongu äyskähti. He olivat nimittäin tulleet toiselle ovelle, joka näytti olevan lukossa. Tongu yritti vääntää pyöreää kahvaa, mutta se ei liikahtanutkaan. Minulla on ikävä tunne Manu aloitti ja kääntyi katsomaan taakseen juuri sopivasti nähdäkseen Avhrak Van sulkevan sisäänkäynnin. Zorak von Maxitrillian Arstein VIII:n ääni alkoi kaikua käytävässä: Tämä on jälleen naurettavan helppoa, pojat. Menette tavalliseen kaasuansaan. Ai, ei oikein teidän majesteettisen koreutenne tapaista, Manu sanoi, järjestää näin tavanomaista ansaa. Kaasu alkoi virrata eräistä reiistä huoneen seinissä. Ei niin. Olisin oikeasti halunnut säästää teidät nähdäkseni, mutta en todellakaan voinut olla kokeilematta, millainen olisi kaasuansa yhdistettynä happoansaan. Hänen puhuessaan ritilälattian alla olevan hapon pinta alkoi kohota uhkaavasti. Senkin sairas sekopää! Keetongu huusi. Otan tuon kohteliaisuutena sinulta, ystäväiseni. Nyt, paetkaa. Haluan kuitenkin loppujen lopuksi nähdä teidät elävinä. Manu pyöritteli silmiään.
Tilanne alkoi olla tukala. Mitä, jos vain kuolisimme tänne? Ei saisi tavata meitä, Manu ehdotti. Guardian pudisti päätään. Hän yritti keksiä ratkaisun. Keetongu yski. Hän oli pisin, joten häneen kaasu vaikutti ensimmäisenä. Neurotoksiinia. Pyh, Manu hymähti. Sitten hän istahti lattialle ja alkoi meditoida. Kaikki yrittivät ahdistuneena etsiä ulospääsyä tilanteesta.
Kun happo oli saavuttanut ritilälattian ja klaanilaisille tuli entistä tukalampi olo, Manu nousi seisomaan ja sanoi: No niin, antakaapa vanhan Manfredin pelastaa tilanne. Guardian katsoi kysyvästi Manua, ja Keetongu kaatui tajuttomana lattialle. Manu tarttui kiinni katossa olevista putkista ja repi niitä irti. Lisää kaasua alkoi vapautua. Mitä sinä teet! Guardian, joka tunnusteli Tongun pulssia, ähkäisi epätoivoisena. Lisään kaasua, Manu vastasi seesteisesti ja jatkoi putkien repimistä. Hän repi jokaisen putken irti. Kaasua tuli huoneeseen jo niin paljon, että oli hankala hengittää. Nyt hengittämättä pari sekuntia, kiitos, Manu ilmoitti ja veti syvään henkeä. Guardian teki samoin. Ei sillä, että välttämättä selviäisimme hengissä tästä, mutta kannattaahan jotain yrittää, Manu viestitti. Guardianin keuhkot olivat tyhjentyä hätkähdyksen voimasta. Keetongu ei hengittänyt. Hänen tapauksessaan tilanne oli paha.
Kului hetkinen. Sitten ovet räjähtivät ulospäin. Guardianin korvat soivat voimakkaasti, mutta muuten hän oli jokseenkin kunnossa. Kaasu pääsi nyt ulos kummastakin ovesta. Mitä sinä teit? Guartsu huusi Manulle. Älä huuda! Manu huusi takaisin. ANTEEKSI, Guardian karjui takaisin. KAASUN TILAVUUS KASVOI ISOMMAKSI KUIN HUONEEN TILAVUUS. OLISIMME IHAN HYVIN VOINEET KUOLLA PURISTUKSIIN, MUTTA OVET MENIVÄT RIKKI ENSIN. HUUTAMINEN TEKEE SINUSTA HIENON KUULOISEN. AI? IHANKO TOTTA? Keetongu avasi silmänsä, sen ainoan. Sitten hän katsoi huutavaa kaksikkoa. Voi elämä. Hän huomasi, ettei kuullut omaa ääntään kovin hyvin. AI, NYT SINÄKIN HERÄ- Tongu tukki Manun suun toisella kädellään samalla, kun piteli toisella päätään. Kaasu alkoi poistua elimistöstä. Ja mitäs nyt? Guardian sanoi hiljempaa. Tulette tapaamaan minua, veikkoset rakkaat. Guardian katsoi ylleen: Avhrak Feterra ja kymmeen Vata leijuivat heidän yllään aseet tähdättynä heihin.
Ei riitä, Kernok, että me lähetämme ne pirulliset olennot kadotukseen, vaan heidät täytyy Kernok odotteli. Hän halusi kuulla. heidät täytyy uhrata Atheonille. Mitä ? Kernok voihkaisi. Bartax nyökytteli hänelle päätään. Näin asia valitettavasti on. En saata uskoa Kernok sanoi. Eivät he niin pahoilta vaikuta. Voi, kyllä he ovat, Bartax tuhahti. Etkö muista, mitä Gunein väelle tapahtui. Heidän sirunsa vietiin. Ja muistatko, mitä tapahtui meidän saaremme sirulle. Sekin katosi mystisesti! Mutta eikö se ollut alun perinkin Vaiti, Kernok. Ath rakastaa meitä ja oikeuttaa meidät tekemään mitä hirveimpiä tekoja, jotta pyhä Nimda saataisiin jälleen kokonaiseksi. Mutta Atheonhan on hänen täysi vastakohtansa! Voi, Kernok, etkö ole ikinä ajatellut, Bartax sanoi, mitä varten Atheon on olemassa? Minä Niin, Kernok. Atheon rankaisee kaikkia niitä, jotka yrittävät tehdä meille pahaa. Tai Nimdalle. Kernok hytisi. Isä Bartax otti viittansa ja laittoi sen toisen Matoranin hartioille. Nyt, Kernok, hän sanoi hellästi, mene lepäämään. Tämä päivä on ollut rankka, emmekä me halua, että sinä menetät sisäisen tasapainosi. Kyllä, isä. Teen, kuten haluatte. Hienoa, veli. Menkää siis. Kernok meni, ja Bartax jäi yksin pimeään huoneeseen. Huoneen ainoa valonlähde oli vihreä lamppu, joka hohti myrkyllisen väristä valoaan. Voi. Gunei. Mikä kauhu. Eikö se lopu. Murhaajia. Pian ne saavat kuolla. Niin. Pian. Aivan pian. Ne tulevat. Ne näkevät kaiken. Nimda. Bartax tärisi hetken itsekseen. Elämäni vain, koska halusin Nimdan pelastuvan. Te otitte uhrini vastaan. Minä maksan takaisin. Ath, suojele minua. Anna minulle voimaa pelastaa sinuun uskovat äläkä anna Atheonin viedä meitä. Tuomitse pirulliset pakanat, jotka varastavat sinun omasi. Pelasta meidät.
KUOLEEEEERGGHH! Makuta Nui huusi hakatessaan Feterran päätä nyrkeillään. Hän istui metallihirviön niskassa estäen jaloillaan putoamisen. Feterra huojui sinne tänne ja yritti ravistaa vaivan niskastaan. Sillä välin Guardian yritti murtaa palo-oven. Hän kuitenkin joutui luovuttamaan, sillä ovi ei avautunut, vaikka hän kuinka väänsi sitä auki. Olisipa Tongu täällä Guartsu ajatteli tuskissaan. Hän saisi tämän oven väännettyä auki. Seuraavaksi Makuta lensi hänen viereensä ja löi päänsä seinään. Tästä ei saisi muodostua tapaa, Manu valitteli. No älä iske päätä seinään, Guartsu irvaili. Sitten Feterra sieppasikin hänet käsittelyynsä. Aaaa-puuuuu-aaaaargh! Guartsu huudahti, kun Feterra yritti murskata hänen selkärankaansa palasiksi pidellen kahdella kädella ruumista paikallaan ilmassa ja hakaten toisella kahdella. Apua? Manu viestitti. APUAAAAA! Miten olisi molekulaarinen häiriö? Ggggrhhhrhhrhhhhhhhzrb. Saa luvan kelvata. Feterra pysäytti toimintansa huomatessaan, että Makuta hyökkäsi suoraan sen silmille. Se paiskasi Guardianin maahan ja yritti estää Makutaa, mutta tämä ehti päästä kosketuksiin Feterran pään kanssa. Pian rautaolento huomasi, että sen silmät olivat kadonneet. Makuta hänen päällään nauroi voitonriemuisena.
Feterran aistit eivät kuitenkaan näyttäneet rajoittuvan näköön. Se tarttui äkkiä kiinni Manun ruumiiseen ja työnsi hänen päänsä katon sisään. Tuuuuoooo saattoi sattua Guardian ajatteli. Feterran päästettyä irti Makutan ruumis jäi riippumaan katosta. Sitten hirviö alkoi hakata roikkuvaa ruhoa. Julma kone, Guardian murisi. Eikö sitä saa hengiltä millään? Paljonkohan tuo mahtaisi painaa? Manun ääni sanoi hänen päässään. Feterrako? Juuri se. Kiirettä. Tämä ei tunnu mukavalta. Luulen hajoavani pian. Kirjaimellisesti. Olisiko sata kilogram- KYSYIN PAINOA, EN MASSAA! Öh Massakertaagravitaatiokentänkiihtyvyysjasittenkuntiedänsen Guardian ei päättänyt jäädä kuuntelemaan vaan hyökkäsi jälleen Feterraa päin. Feterra kuitenkin otti hänet kiinni, ennen kuin hän ehti iskeä ensimmäistäkään lyöntiä. Pian entinen vartija roikkui katossa Makuta Nuin vierellä. Ei kuulunut suunnitelmiin, Guartsu pihisi ottaessaan vastaan luonnottoman julmia iskuja. Valmiina irrottamaan pään katosta, Manu vastasi hiljaa, jos pään sisäinen ääni voi olla hiljainen. Sitten Feterra romahti lattian läpi. Manu irrotti itsensä katosta ja rysähti lattialle. Ei jaksa, hän voihkaisi. Guadian pudottautui hänen vierelleen. Kuinka paljon voimia jäljellä? hän uteli. Miten tämän sanoisi. Jos pitäisi juosta, hankalaksi käy. Hankalaksi käy muutenkin, sillä ovi on yhä kiinni. Pudotin sentään Feterran lattian läpi. Paitsi, että ne osaavat lentää. Samassa lattian läpi lensi rautainen kuolema, joka sieppasi kaksikon ja heitti sen päin räjähdysherkkiä kemikaaleja. Guardian yritti nousta ylös siitä, mihin oli jäänyt, kunnes huomasi, että oli tahriutunut kokonaan johonkin likaisenkeltaiseen. Sitten hän katsoi vierelleen. Tiedoton Makuta ei voisi auttaa häntä juuri nyt. Feterra liisi häntä kohti. Se ei enää näe mitään! Guardian tajusi. Tietenkään ei. Sillä ei ole silmiä. Hän kirosi itsekseen typeryyttään. Sitten hän äkkäsi, että hänen takanaan puinen laatikko oli syttynyt palamaan rikkoutuneen kemikaalipullon valutettua sisältönsä sen päälle. Ja koko huone alkoi olla täynnä kaasua. Diffuusio saapui yksittäinen ajatus Manun suunnalta. Differentiaalilaskenta. Diffraktio. Differenssi. Guardian päätti jättää nämä ajatukset huomiotta ja keksittyä ongelmiinsa: räjähdysherkkää kaasu oli levinnyt huoneilmaan, hänen takanaan leimusi palava laatikko ja silmätön Avhrak Feterra oli metrin päässä hänen edessään.
Ei parhaita päiviäni, Guardian sanoi puoliääneen.
Sininen Skakdi ja vihertävä Makuta tulittivat Avhrak Feterraa, joka lähestyi uhkaavasti. Kaikki ammukset kimposivat sen panssarista ja lensivät päin seiniä, joista ne kimposivat edelleen niin, että käytävässä alkoi olla tukalaa. Feterra lähestyi.
En pidä. En pidä yhtään, Manu sanoi ärsyyntyneenä. En minäkään, mutta onko muita ehdotuksia? Guartsu murahti takaisin.
Feterra lähestyi. Guardianin oli pakko lopettaa ampuminen, koska Feterra oli enää metrin etäisyydellä hänestä. Seuraavaksi Guartsu huomasikin, että Feterra piteli häntä kurkusta. Hän nousi puolen metrin korkeudelle ilmaan, kun Feterran kuristava käsi nosti hänet. Hänen aseensa putosi lattialle. Sitten se loppui, yhtäkkiä. Feterra alkoi vetäytyä taaksepäin. Guardian, joka oli pudonnut lattialle, näki hetken pelkkää mustaa, kunnes riittävä hapensaanti palautui. Hän hieroi kaulaansa ja katsoi, mitä oli tapahtumassa:
Punainen varjokäsi veti Feterraa kohti Manun ruumista. Makuta näytti voitonriemuiselta. HAH HAH HAH NYTPÄ TULI LOPPU TÄLLEKIN ROSKAIJAIJAIJAIJAIJAI! Useita teriä upposi Makutan vartalon läpi. Varjoenergiasta muodostunut käsi hajosi hitaasti katoavaksi punaiseksi usvaksi. Makuta lähti juoksemaan toiseen suuntaan käytävää pitkin. EI ENÄÄ KOSKAAN UUDESTAAN, Manu huusi Feterran lipuessa perässä erittäin nopeasti. Se ammuskeli plasma-aseellaan, mutta Manu, joka käytti paljon energiaansa pysyäkseen haavoittumattomana, kimmotteli ammuksia pois. Kaipaisin hieman apua! hän huusi. Guardian nousi seisomaan ja katsoi ympärilleen. Nyt piti keksiä jotakin fiksua. Sitten hän huomasi katossa kulkevan putken. Mitähän sen sisällä on? Guartsu ajatteli. Ota selvää. Houkuttelen sen sinne, Manu viestitti. Guardian ei enää edes hätkähtänyt, vaikka yllättyikin aina jonkin verran, kun Makutan ääni kaikui hänen päässään.
Makuta oli nyt käytävän päässä. Hän huomasi, että ovesta ei ollut pääsyä ulos; Feterra oli hitsannut sen kiinni. Voi pas- Manu aloitti, mutta Feterra saavutti hänet. No niin, romukasa. Nyt nähdään, mistä sinut on tehty, hän uhosi Feterralle. Kysymys: Eikö sinut tapettu jo kerran? Vähän niin kuin joo, Manu vastasi. Kuole uudestaan. En taida. Ei kuulosta mukavalta. Sitten Manu sulautui varjoon. Feterra oli hetken täysin liikkumatta paikallaan, mutta alkoi sitten tulittaa joka paikkaan. Seinät tulivat täyteen koloja. Guardian, joka roikkui katossa olevasta putkesta pää alaspäin, ei pitänyt siitä, että häneen melkein osui lähes koko ajan. Makuta ilmaantui Feterran taakse ja muodosti varjoenergiasta käteensä verenpunaisena hehkuvan pallon. Triviaa: Tämänkin pallon muodostamiseen tarvitsin pallon yhtälön kolmiulotteisessa koordinaatistossa, Manu viestitti Guartsun päähän. Kiitos tästä. Ja mitä minä teen tällä tiedolla? Et SINÄ tee sillä mitään. Minä teen. Aha. Joko valmista? Kyllä, tuo se tänne.
Manu työnsi energiapallonsa Feterran keskivartaloon. Se rätisi epämiellyttävän kuuloisesti ja jätti mustan jäljen Feterran panssariin. Feterra ei pitänyt. Se tarttui äkkiarvaamatta Manuun käsillään, nosti hänet ilmaan ja heitti koodilukittua panssariovea kohti. Sitten se lähti itse perään. Guardian odotti ja odotti. Hän toivoi, että Feterra ei ollut huomannut, mitä hän puuhasi. Hän oli valmiina katkaisemaan kaasua sisältävän putken, kun Feterra sitten ampui hänen päänsä vireen niin, että putki halkesi. Hänen naamalleen syöksyi tulikuuma kaasupurkaus.
Tuskissaan kiljaisten Guartsu päästi irti putkesta ja putosi suoraan Feterran syliin. Rautainen kuolema alkoi hakata sinisen Skakdin päätä seinään. Rajusti. Manu huomasi, mitä oli tapahtumassa. Guardian ei selviäisi hengissä kovin kauan. Niinpä Manu sitten alkoi tehdä uutta hyökkäystä. Hän keräsi elementaalienergiaa huoneen varjoista ja alkoi muodostaa energiaa käsiinsä. Hän laittoi jalkansa tukevaan asentoon, asetti kätensä oikean kylkensä vierelle, kuin hänen käsiensä välissä olisi ollut pallo, ja itse asiassa siinä olikin energiasta muodostuva pallo. Sitten hän aloitti. Kaaaaaaaa-meeeeeeeeeee-haaaaaaaaaaaa- MANUUUUUAAAAARGH! Guardian karjui. Manu päätti jättää huudon kesken ja ampui mustan säteen Feterraa kohti. Feterra väisti viime hetkellä, mutta säde raapaisi sen kylkeä, josta lähti palanen irti. Guadian oli pudonnut lattialle. Hänen naamansa oli aivan mustelmilla.
Feterra poimi Guartsun maasta ja heitti hänet Manua päin. Makuta ei ehtinyt väistää vaan skakdi osui häneen, jolloin kumpikin klaanilaisista lensi lukittua ovea päin. Siinä he makasivat hetken Feterran lipuessa heitä kohti. Ilmoitus: Te kuolette nyt. No skarrarrar, Manu huokaisi. Sitten klaanilaiset katosivat. Feterra jähmettyi paikalleen. Minne ne menivät?
Teleporttausvoima, ja miksi vasta nyt? Guardian raivosi. En minäkään kaikkea voi ottaa huomioon. Sitä paitsi teleporttaus vie hirvittävän määrän energiaa, enkä minä ole missään loistokunnossa. Mutta oven toiselle puolelle! No hei, se on sentään paksu ovi. Minä en ole kanohi Olmak. Teleporttaukseen vaaditaan sama määrä energiaa kuin siihen, että tunkeutuisimme suoraan läpi. Ai, Guardian sanoi hieman happamana. No, ehkä minä sitten ymmärrän Ja sanon vain, että minä tuskin jaksan enää kävellä metriäkään. No, onneksi se Feterra Kuului ikävä räsähdys. Feterra oli tunkeutunut oven läpi. Nyt taitaa olla pakko juosta, Guartsu sanoi hiljaa. Joo, niin taitaa.