Kaikki kirjoittajan Kapura artikkelit

kisa bio = tyän antaja :333
Klaanon Rope

Paras keino päästä perille on lähteä liikkeelle

2 kommenttia

Klaanin satama

“Muuten, radiopuhelimet olivat alennuksessa. Tästä lähtien kumpikin kantaa mukanaan vähintään viittä kuten järkevät ihmiset”, Kapura sanoi työntäessään laatikkoa veneeseen.

“… mitä me teemme viidellä radiopuhelimella mieheen?” Matoro kysyi puolivakavissaan Kapuran hankkiman veneen kannelta. Kyseessä oli parhaat päivänsä nähnyt muutamalle henkilölle tarkoitettu pikavene, joka kaikesta huolimatta oli (tai ainakin pitäisi olla) merikelpoinen.

“Ei koskaan tiedä, miten niitä voi menettää”, Kapura vastasi vakavana. “Ennen kuin huomaatkaan, ne putoavat öljymereen tai lentävät tyhjyyteen vahingossa”. Joku ohitse kulkenut matoran katseli omituisen näköisenä Kapuraa. Toat taas matkalla öljymerille ja maailman laidoille pelastamaan meitä matoraneja, hän ajatteli.

“Onko meillä edes akkuja näihin?”
“Ostin niitäkin. Ja ainahan voi käyttää loppua neljää radiopuhelinta yhden sammuessa.”
“Sepä lohduttavaa”, Matoro totesi lakonisesti ja mietti kuumeisesti keinoa vaihtaa puheenaihetta. Hän järjesteli kaksikon vähäisiä matkatavaroita kannen alle.
“Kävin muuten arkistossa tutkimassa vähän määränpäätämme”, hän puoliksi huusi ruumasta.
“Mitään kiinnostavaa?” Kapura kysäisi. “Itse asiassa… Mitä me edes tarkalleen ottaen menemme tekemään?” laivaan astunut Kapura jatkoi.

“Siis. Menemme tapaamaan jotakin Arupak-nimistä matorania. Se on tämän hetken tietojen mukaan viimeisin, joka on koskenut Delta-siruun. Toivon, että pääsisimme sen avulla sirun jäljille”, Matoro selitti. “Tyyppi tosin on mielisairaalassa Ga-Metrussa.”

“… Arupak?” Kapura sanoi mietteliäästi. “Melkein kuulostaa tutulta. Mutta joo, kuulostaa järkevältä. Miten tämä Arupak tarkalleen ottaen sai sirunsa?”

“Hän oli ilmeisesti jonkinlainen merirosvo. Päätyi Nimdan temppeliin, samaan jossa minä kävin. Sieltä löytyi eräästä ansasta hänen kuollut toverinsa, joka oli kirjoittanut heidän tulleen hakemaan Nimdaa. Arupak sai sen sirun temppelistä ja pakeni… pakeni sen… vartijoita” Matoro kertoi hiljaisella äänellä. Hän yritti tukahduttaa tuskallisia muistoja.

“Onko mitään tietoa siitä, mihin hän menetti sirunsa?”
“Ei. Se saattaa olla hänellä edelleen. Juuri sitä sirun kohtaloa menemme selvittämään. Ja jos mahdollista, tuomaan sirun lopulta Klaaniin.”
“… Mielisairaalla voi olla hallussaan maailman vaarallisin ase?” Kapura kysyi.
“Ei olisi ensimmäinen kerta”, Matoro totesi kuivasti. Mahtoikohan Abzumo olla edelleen meren pohjassa, hän tuli ajatelleeksi.

“Jos minulla olisi ollut Nimdan siru vähän aikaa sitten niin Klaanista ei olisi jäljellä enää mitään”, Kapura sanoi mietiskelevästi. “Unohda. Mutta onko mahdollista, että vastapuoli olisi jo saanut sirun? En kuvittele sen ryöstämisen olevan kovin vaikeaa jos sinäkin sait selville sirun silloisen olinpaikan.”
“…”

Hetken kuluttua Matoro vastasi: “No jaa, onhan sekin mahdollisuus. Vaikka helppoa se ei ole.”
“Aika simppelin oloinen tehtävä”, Kapura sanoi. “Ei kuulosta vaaralliselta lukuun ottamatta Nimdaa käyttävää hullua. Mukavaa vaihtelua Xian jälkeen.”

“Oletko käynyt muuten Metru Nuilla ennen?”
“En. Olen pysytellyt aika lailla Klaanissa tehtäviä lukuunottamatta. Ja aika ei tietenkään ole paras mahdollinen huvimatkailuun.”
“Minä taistelin siellä Metsästäjiä vastaan silloin Sodassa. En ole siellä sen jälkeen käynyt. Siellä on liian vähän luontoa.”
“Minä en välittäisi”, Kapura sanoi. “Pääsisi ilmaisemaan itseään taiteilijana, luulen. Viime aikoina tilaukset ovat olleet vähän “tee minulle moottorisaha, joka ampuu plasmaa”-tyyppiä. Sitä se sota-aika teettää.”
“Sietäisit olla ylpeä. Kuinka moni ylipäätään osaa tehdä ‘moottorisahan, joka ampuu plasmaa’?”
“Klaani nosti Pajan tarvikebudjettia sodan takia joten minulla on varaa mennä vaikka kuinka överiksi.”, Kapura sanoi. “Näkisit sen harppuunapäivityksen, jota suunnittelen.”
“Kuulostaa hyvältä”, Matoro totesi. “Jos jatkamme kunhan olemme päässeet liikkeelle. Perille pääsee parhaiten lähtemällä liikkeelle.”
“Sopii”, Kapura vastasi. “Kuinka kauan arvioisit matkan kestävän?”
“No Xian-tunnelin kautta pääsemme Metru Nuin kupoliin – jos kaikki menee hyvin – parissa viikossa. Tai hieman vajaassa”, Matoro vastasi samalla käynnistellen veneen polttomoottoria.

Matoro katseli pieneltä komentosillalta merelle Kapuran pitäen vakaasti kiinni ohjauspyörästä. Kylmä viima iski kaksikkoon. Jossain kaukana näkyi Klaanin lopun alla purjehtiva kauppalaiva saattoaluksen kanssa. Tällä alueella Klaanin saaren koillispuolella oli upotettu vasta kaksi päivää sitten useita klaaniin matkalla olleita laivoja.

“Koskahan sota loppuu”, Matoro ajatteli ääneen.
“Ei koskaan”, Kapura sanoi. “Mutta se voi hiljentyä. Jäädä muistoihin. Mutta ei kauaksi aikaa.”
“Ainahan ne sodat loppuvat”, Matoro vastasi. “Paitsi Zakazin sisällissota. Mutta se on poikkeus, koska skakdit.

“Sodat johtavat seuraaviin”, Kapura totesi. “Ne vain nimetään erikseen koska on mukavampaa ajatella että ne loppuvat. Ja sitä paitsi vaikka taistelut näyttäisivät vaienne niin kulissien takana johtajat suunnittelevat jo seuraavia sotia. Keneenkään ei voi luottaa.”

Matoro ei ehtinyt vastaamaan. Hän tunsi iskun päässään ja vajosi tyhjyyteen todellisen maailman hävitessä hänen ympäriltään. Kapuran viimeiset sanat soivat Toan päässä tämän tuntiessa etäisesti kaatuvansa.

Keneenkään ei voi luottaa.

(Voitte kenties arvata, kuka muu tähän on osallistunut Kapuran lisäksi.)

Retro

Toa Kapura

Kommentoi

Sairasosasto

Huone oli valoisa ja sairaalamaisen puhdas. Ankean harmaat seinät suorastaan kylpivät auringonvalossa. Ikkuna osoitti merelle päin maisemaa, joka olisi saattanut olla kaunis jonkun toisen Toan mielestä jossain toisessa universumissa. Ruskeat ja pölyttömät puukalusteet, putipuhdas lattia, hiljaa huriseva loisteputkivalo ja kaareva vesihana tiskialtaan vieressä odottivat ja kuuntelivat, kun Kapura makasi sängyllä ja eli elämää, joka oli jonkun toisen.

Muistot ovat vaarallisia, sen Jouera opetti minulle. Niitä hallitsemalla voi hallita kaikkea. Muistot ovat kaikki. Ilman niitä olet tyhjä.

Ja kun muistot ovatkin valetta? Päivät ja illat, onnen ja surun hetket häviävät ja tilalle tulee totuus?

Se on muistojen voima.

Valkoisen oven takaa kuului tyypillisiä sairaalaääniä. Askelia. Keskustelua. Ne olivat ääniä jostain muualta. Tässä huoneessa olivat vain Kapura ja valheet, joita hän oli katsonut teräväpiirtona, valheet, jotka olivat hänen omiaan mutta jonkin pahemman keksintöä. Mielikuvat, jotka olivat todellisempia kuin ankea huone sairasosastolla ja se elämä, joka ei ollut valetta. Kapura makasi hiljaa ja nuo mielikuvat olivat tosia vain hetken. Ne hajosivat, putosivat maahan ja särkyivät… Tilalle vyöryi sairasosaston puhtaus.

Kuinka kauan aikaa on edes kulunut? Päivä? Viikko? Vuosia? Onko sota vielä käynnissä? Astuuko huoneeseen pian Nazorak? Vai astuuko huoneeseen pian hoitaja, joka kertoo, että huonetta tarvitaan ruumiiden säilöttämiseen?

Epätietoisuus täytti kaiken ja sen mukana tuli pelko. Ei ainoastaan pelko siitä, mitä oli tapahtunut. Sen mukana tuli myös pelko siitä, mitä vielä tapahtuisi. Maatessaan tällä sängyllä Kapuran tunsi olevansa jonkin suuren äärellä. Hän tunsi katsovansa jotain haurasta ja niin kaunista, niin viatonta ja niin helposti särkyvää. Kyllä hän tiesi, mitä oli tehtävä. Se olisi hyväksi kaikille.

Entä jos se ei ole? Sinäkö tiedät varmasti? Sinä, joka olet vain yksi pelinappula, yksi pieni pelinappula joka voi kääntyä epävarmana toiseen suuntaan, mutta jonka voimat ovat lopussa ennen kuin ensimmäinen askel on suoritettu?

Ovenkahva narahti kuin syyttäen moisista ajatuksista ja sisään astui Kakamaa kantava ruskea Matoran, jonka kaulasta roikkuva nimikyltti julisti TOHTORI FORE isoin kirjaimin. Ohi vilisivät hetket, joina Fore kysyi vointia ja joina Fore puhui lääkityksestä ja joina Fore kehotti lepäämään, ja ne syöksyivät ohi niin nopeasti että Kapura lopulta ei tiennyt niiden todenmukaisuudesta. Ovi sulkeutui.

Tuo minulle Matoro.

Tee niin ja osoita puolesi tässä sekasorron maailmassa. Osoita uskollisuutesi. Osoita se, että olet valmis ottamaan vastaan voiman, jonka sinulle lahjoitan.

Palvele Mielen Isää.

“Palvele Mielen Isää”, Kapura sanoi hiljaa ja tunsi muutakin kuin asiat, jotka olivat ja asiat, joita ei ollut. Hän tunsi Mielen Isän läsnäolon ja tehtävän. Tehtävän, jonka suorittaminen toisi Isän lähemmäksi tavoitettaan paremmasta maailmasta. Katso ulos ja näet surua, epätoivoa vain, eivät päivät nämä sodan hyvyyttä palvele. Mitä sitten, jos se olisi petos Klaania kohtaan? Se oli myös mahdollisuus edetä. Se olisi lopulta hyväksi Klaanille.

Tee se.

Oli koittanut aika täyttää tehtävä.

Nimetön saari

Oi, katso kuinka OLENNOT nuo taivaisiin nousevat!

Joueran piilopaikka

Joueran mieli vastaanotti viestin hiljaisuuden ja pimeyden vallitessa luolamaisen huoneen joka nurkassa.

JOUERA
KUOLE
JO
MIKSET SINÄ KUOLE OLIN KOKEESI

Lajinsa viimeinen jäsen kääntyi ja katsoi luolan läpi johonkin, jota mieli ei kykene hahmottamaan. Hän seisoi siinä ja katsoi suuntaan, jossa oli joskus Matoranin Varjona, joskus Joueran Liittolaisena tunnettu olento.
Jouera tiesi, että tuo olento (olennot) tappaisi hänet sillä sekunnilla, kun se näkisi (aistisi) luojansa. Tämä oli ensimmäinen kerta, Jouera tajusi, tämä oli ensimmäinen kerta hänen elämässään kun hiljainen tiedemies tunsi pelkoa. Tämä on pelkoa, tämä joka saa kehosi vapisemaan ja mielesi lyömään tyhjää. Tämä on pelko, tämä on tunne, unohtakaa aiemmat kaiut tunteista. Tämä on pelko.

Meri

Matoranin Varjo ei ollut enää yksin.

Isoa L-kirjainta hieman paksumpi muoto eteni määrätietoisesti kohti tuntematonta. Meri aaltoili ja kohahteli kun valkoinen olento joka oli kuin reikä todellisuudessa matkasi kohti päämääräänsä, joka oli sekä satunnainen että tarkasti valittu. Oranssit ja purppurat pisteet ilmestyivät ja katosivat kuin kohina sen pinnalle. Olento oli siinä ja kuitenkaan se ei ollut. Se oli jotain mitä mieli kieltäytyi huomioimasta, se oli jotain mitä silmä kieltäytyi näkemästä. Se oli painajainen ja kuitenkin sitä ei ollut.

Sitä seurasivat kaksi olentoa, jotka näyttivät todellisemmilta mutta silti karkeilta ja jostain muualta tulleilta. Ne olivat kuin puuväreillä ilmaan piirretyt hahmot, jotka joku suurempi kokonaisuus oli huvikseen luonut. Ne olivat haalean ruskeita Rahien luurankoja, jotka välillä särkyivät ja korjasivat itsensä lennossa kuin ilmaan huonosti heijastetut diat. Toinen muistutti lentävää Rahia, toinen jotain jolla oli pitkät raajat. Ne pitivät hiljaa humisevaa ääntä, jota yksikään sielu ei ollut kuuntelemassa.

Hieman oikealla lensi musta kaasumainen massa, jolla ei oikein ollut muotoa. Välillä saattoi luulla näkevänsä suun tai silmät tai molemmat, mutta ken tietää olivatko ne illuusiota vai heijastuksia tuon olennon todellisesta luonteesta? Massan katsominen olisi saattanut aiheuttaa lievää päänsärkyä, mutta mahdollinen katsoja olisi varma yhdestä asiasta: Hän ei haluaisi nähdä olennon todellista luonnetta, jota se peitteli kuin houkutellakseen.

Sen takana vasemmalla oli viides olento, jonka olemusta olisi vaikeampi kuvailla. Se muistutti etäisesti ensimmäistä olentoa, mutta tämä oli vain kasa punaisia ja keltaisia viivoja. Värit olivat liian kirkkaita ja lapsenomaisia ollakseen olemassa. Se muuttui koko ajan ja otti erilaisia muotoja, joissa katsoja saattaisi nähdä jotain etäisesti tuttua. Se päästeli ääntä, joka oli sekoitus infernaalisia piippauksia ja etäisiä kaikuja, joita ei voinut kunnolla kuunnella. Olento vääristi hiljalleen ympäristöään samalla tavalla kuin ensimmäinen: Vesi sen alla liikahteli kärsimättömästi ja valo vääristyi kulkiessaan sen läpi. Luoja armahtakoon sitä Matorania tai Rahia joka eksyy liian lähelle punakeltaista olentoa.

Noiden keskellä oli Matoranin Varjo, paitsi että se ei ollut varjo eikä oikeastaan Matorankaan. Sen muoto muistutti Matorania, mutta Liittolaisen keho oli täynnä orgaanista massaa, johon katsominen teki kipeäksi sen iljettävän vihertävän värin vuoksi ja mekaanista osien yhdistelmää, joka oli monissa kohdissa ruostunut tai katkeillut ja pudotellut pois pieniä palasia siitä, missä kuuluisi olla toinen sormi tai suurin osa olkapäästä.

Joueran Liittolaisen pää oli muodottomaksi mössöksi sulanut metallinen kallo, josta sojotti mustuneita aivojen jäänteitä tai sähköjohtoja. Naamio oli tunnistamaton, mutta silmänreiät olivat pysyneet paikoillaan kuin ihmeen kautta (toinen tosin oli hieman korkeammalla) ja niistä paistoi punainen valo, joka kertoi että kaikki on valetta ja olet oikeasti kuollut. Se kertoi, että sinä makaat oikeasti sairaalassa koomassa ja kaikki on valetta, ah, valetta. Elämäsi kuuluu valheisiin, jotka pyörittävät tätä peliä. Valheet, nuo mielen työkalut.

Spoileri ValitseNäytä
Retro

Toa Kapura

Kommentoi

Nimetön saari

Joueran liittolaisena kerran tunnettu olento liikahti.

Joskus se oli yksi olento. Tänään se oli monta olentoa. Sekava massa kuopan pohjassa päästi painajaismaisia ääniä ja liikahteli rajusti. Maa-aines mureni hiljalleen kuopan pohjalle kasvattaen infernaalisen olentojen liiton massaa. Kuului hassuja plopsahtavia ääniä kun pikkukivet putosivat massaan ja se huusi mielihyvästä.

Joku Matoran saarella oli kerran sanonut, että kaikki koostuu pienen pienistä pikku Matoraneista jotka pitävät toisistaan kiinni pikku käsillään. Kuopan olennot huusivat taas ja pienen pienet Matoranit törmäsivät toisiinsa sekaannuksesta. Yksinäinen puu taittui keskeltä ja hajosi puulastujen myrskyksi, jonka massa imaisi. Hiekkatien kivet pomppivat itsestään kohti kuopan reunaa.

Massasta nousi olentoja.

olentoja

Mieli

jouera MINÄ KOSTAN olin kokeesi

haluan haluan haluan satuttaa sinua kovaa

olin kokeesi

kuuletko sinä se on KOSTO

Kapura

Kapura käveli Klaanin käytävillä. Oli yö tai ainakin pimeää. Mistään ei kuulunut ääniä. Paitsi mielestä. Sieltä ne äänet aina kuuluvat.

Hei Fore, tämä ei edes vastaa yksinkertaisiin kysymyksiin. Kärrätään sairasosastolle.

Seinät näyttivät kuluneilta. Rakennusmateriaaleja oli kätetty sekaisin. Tai ehkä kivirakenteita oli vain paikattu kuluneilla laudoilla. Ne mätänivät. Silti Kapura oli varma, että hän käveli Klaanin käytävillä. Ovia ei ollut ollenkaan. Oli käveltävä eteenpäin. Taaksepäin ei voinut mennä. Jos se olisi halunnut niin, hulluus ei olisi edennyt näin pitkälle.

Eteenpäin.

Lattialla oli punainen matto, johon oli syöpynyt reikiä. Kapura ei ollut varma, mutta ne olivat saattaneet tulla jostain mutta ei ei ei hän ei halunnut tietää. Matto oli punainen, joten se lähes peitti ei ei ei TÄMÄ ON KUVITELMAA USKO

Lattian reiät olivat tulleet PLASMASTA.

Feterra käveli Kapuraa vastaan. Se katsoi Toaa mekaanisella armottomuudellaan, mutta se ei hyökännyt. Kaikesta päätellen se oli jo tehnyt tehtävänsä. Kone puhui.

“Ratkaisu: USKO HERÄÄ JO“

Feterran sisuksista kuului metallista kolinaa. Se hajosi osiin varsin äänekkäästi. Metalliset osat pomppivat hetken matolla fysiikan lakeja uhmaten ja aiheuttivat melko paljon naurun kaltaista ääntä. Sitten ne rauhoittuivat ja vaara oli ohi VAARAA EI OLLUT SE ON VÄLIETAPPI MUISTA

Eteenpäin. Eteenpäin. Eteenpäin.

Seinään oli kirjoitettu aineella joka oli tietenkin verta viesti kenelle? tiedät kyllä

“Sinulla on tehtävä ET SAA UNOHTAA tuo minulle MATORO”

Eteenpäin. Kapura ei halunnut jäädä tutkimaan viestiä. Hänellä oli unenomainen käsitys siitä, että oli tärkeää mennä eteenpäin. Käytävän (joka oli jo tässä vaiheessa aika pitkä Klaanin käytäväksi) lopussa oli pakko olla jotain. Jotain tärkeää. Ehkä toinen viesti? Mutta se viesti olisi erilainen.

Se kertoisi jotain uutta. Et saa unohtaa. Hän ei unohtanutkaan.

Käytävän loppu läheni. Kapura halusi lopettaa kävelemisen nähtyään, mikä siellä odotti mutta se oli mahdotonta. Takaisin ei voi mennä. Et sinä ainakaan. Näin lähellä se imi Kapuraa kuin magneetti. Se laajeni, käytävä jäi taakse, olemme hulluuden alueella, kiitos kun kävitte ja muistakaa maksaa oikealla olevalle neidille.

Se oli MIELI

Zairyhin saari kauan aikaa sitten

Jouera oli ainut varautunut. Siksi hän jäi henkiin.

Maanalainen halli levittäytyi Joueran eteen, kun hän astui alas maanpäällisestä laboratoriostaan. Projekti Suoja II eteni loistavasti. Jouera näki jo itsensä lajinsa johtohahmona, eikä hän tekisi samoja virheitä kuin Diereue tai joku muu.

Voi Diereue, voi tuo pelinappula joka tuli SYÖDYKSI.

Sillä hetkellä maailma loppui. Ääni oli sanoinkuvaamaton. Se kuului samaan aikaan ylhäältä ja sisältä, tarkemmin sanottuna mielen sisältä. Joueran näkökenttä hävisi muutamaksi sekunniksi, mutta hän aisti kun ne kirotut juuret työntyivät alas. Ne särkivät laitteet ja valot muuttaen huoneen yhdeksi hälytysäänien ja pimeyden sekasorroksi. Ne hajottivat rakenteet, kaatoivat seinät ja työnisvät katon alas yhdessä kohtaa.

Mutta ne veivät pääasiassa erään lajin kaikki edustajat lukuun ottamatta yhtä. Suurin osa kaatui ensimmäiseen mielensisäiseen iskuun, ja se ei lakannutkaan vaan jatkui. Juuret tunkeutuivat useimpien kehoihin, hajottivat mekaaniset osat ja puristivat harvat orgaaniset rikki. Juuret tekivät työnsä nopeasti ja muokkasivat lajin jäsenet muodottomiksi kasoiksi metallinpalasia. Mutta suurin osa kuoli aikaisemmin. Vain Jouera tunsi Zairyhin mielen, vain Jouera osasi suojautua siltä.

Jouera, lajinsa viimeinen jäsen joka avasi silmänsä ja näki tuhon. Hän näki hävityksen. Hän näki rappion.

Ja hän näki ne juuret, niitä oli kaikkialla.

Muutama juuri yritti hajottaa hänen kehonsa, mutta Jouera reagoi nopeasti. Loppuen lopuksi hän sai vakavia vammoja, mutta hän selvisi hengissä saarelta. Ainoana. On sekin jotain. Jouera kohdisti juuriin pienemmän mieli-iskun ja sai ne räjähtämään spontaanisti. Zairyh liikkui lähinnä mielen avulla. Mieli, sen suurin vahvuus ja suurin heikkous.

Juurimössöön verhoutunut Jouera käveli tyynesti kohti erästä tiettyä huonetta. Juuria tuli lisää, mutta hän hoiteli ne tyynesti. Tyynesti. Älä näytä paniikkiasi, ne sanoivat, se on heikkous. Me emme kaipaa lajiimme heikkouksia.

Mutta Jouera ei ollut mielestään tyyni. Enemmän tyhjä. Ensimmäistä kertaa elämässään hän ei tiennyt, mitä hän tekisi. Hänellä ei ollut minkäänlaista kiintymystä lajinsa muita jäseniä kohtaan (HEIKKOUS), mutta tämä huone ja maanpäälliset huoneet olivat suunnilleen ainoa paikka, jonka Jouera muisti. Hän oli tullut jostain kaukaa muiden mukana, mutta ne muistot olivat hämärtyneet kuin veteen heitetty väriaine.

Se huone oli edessäpäin. Jouera astui ovesta siniseen huoneeseen, joka oli pulloillaan Toa-kanistereita muistuttavia esineitä. Mutta tyhjä se ei ollut. Tämä huone, Säilytyshuone oli paikka, johon onnistuneet ja epäonnistuneet kokeet säilöttiin. Nyt se huone oli täynnä elämää ilmeisesti sen takia, että Zairyh oli rikkonut sähkölaitteet, joiden avulla kapselit pidettiin kiinni ja erityisessä tilassa, jossa kokeet pystyivät elämään.

Lattialla oli etäisesti Matorania muistuttava hahmo, jonka ruumiissa oli kamalia aukkoja siinä, missä pitäisi olla mekaanisia osia. Kudos oli kasvanut korjaamaan ne, mutta ilman kanistereita tämä koe ei eläisi pitkään. Ah, kanisterit, nuo ihmekeksinnöt jotka oli suunniteltu pitämään kokeet hengissä mahdollisimman kauan.

Jouera astui sen, kaksipäisen Matoranin, täysin mekaanisen kalan ja muiden kokeiden (tai jossain tapauksissa Koehenkilöiden) ohi. Muutamat olivat hengissä, kuten Matoran joka huusi koko ajan “Täällä on kuuma, päästäkää jo pois apua” (Jouera muisteli, että tämä saattoi olla se säteilykoe) ja biomekaaninen kala, joka hengitti maalla. Osa oli selvästi kuollut tai ei muistuttanut mitään Joueran tuntemaa. Viimein hän saapui kohteeseensa.

PROJEKTI PEUR I
TILA: VAKAA
KÄYTTÖTARKOITUS: KOE
PROJEKTIN JOHTAJA: JOUERA
MUUT NIMELLISET: DESABLE, AJERIA

Jouera vetäisi kapselin esiin. Projekti Peur I, Joueran Liittolainen, Matoranin Varjo olisi katsonut häntä, jos sillä olisi ollut näkyviä silmiä. Todennäköisesti se havaitsi Joueran mielellään. Niin nämä jutut toimivat, Jouera ajatteli, mieli sitä ja mieli tätä.

Ja vasta tänä päivänä Jouera oli tajunnut, miten vaarallinen ase mieli oli.

Sairasosasto

Kapura avasi silmänsä.

Kipu oli poissa.

ET SAA UNOHTAA

Spoileri ValitseNäytä
Retro

Ponisodat kaksi viikkoa myöhemmin

Kommentoi

Klaanin Chat-kahvio

Yleisen hälinän täyttämä Chat-kahvio vaikeni hiljalleen illan muuttuessa yöksi. Vain muutamassa pöydässä oli asiakkaita, ja suurimmassa osassa istui vain joukko kortinpelaajia tai lakisääteisellä kahvitauollaan nukahtanut satunnainen Matoran. Mokel tiesi, että tämä aika päivästä oli hiljaisin kahviossa. Miksei hänkin lepäisi hieman? Asiakasvirta laajeni huomattavasti yöllä, kun töistään vapautuneet Matoranit ja Toat tuhlasivat viimeiset killinkinsä halpoihin juomiin ja voileipiin korttipelien ääressä.

Klaanin sotatilan käydessä yhä selvemmäksi mellakat ja muut välikohtaukset Kahviossa vähenivät huomattavasti. Pari viikkoa sitten Kahviota oli ravistellut Ponisotana tunnettu tapahtuma, jossa poliittisista erimielisyyksistä kärsineet Matoranit olivat hajottaneet puolet kahviosta ja pelottaneet puolueettomat pois. Riita päivässä pitää kassan täytenä, täti Mokel oli joskus sanonut. Hänen aikoihinsa Kahvio oli sijainnut eri huoneessa. Tuntemattoman välikohtauksen jälkeen täti oli jäänyt eläkkeelle ja siirtänyt Kahvion toisiin tiloihin.

Mokel hyräili itsekseen ja päätti kysellä paikallaolijoilta tilauksia. Sen jälkeen hän voisi ehkä nukkua hieman. Kahvilan kassa kilisi käytännössä koko ajan, mutta jossain välissä Mokel yleensä pystyi nukkumaan kun asiakkaat eivät enää tarvinneet nopanheittopalveluita tai muuta vastaavaa. Toisinaan hän tilasi jostain sijaisen pariksi päiväksi ja otti lomaa. Mutta vain harvoin. Toisinaan hän joutui jopa sulkemaan Kahvion. Vaikka Mokelin keho oli vuosien saatossa sopeutunut olemattomaan unirytmiin, ei hänkään voinut valvoa ikuisesti.

Jos Klaanissa olisi jonkinlainen mitali valvojille, saisin sen varmasti, Mokel ajatteli itsekseen.

Pöydän 6 herrasmies tilasi juomaa. Pöydän 3 asiakas oli nukahtanut epämukavaan asentoon, jossa pää on lattialla. Pöydän 8 herrat (ja eräs varsin kiivas rouva) olivat niin syventyneitä eeppiseen korttipeliin, että he eivät edes kuulleet Mokelia. Onkohan täällä jossain Ignore-nappi, hän mietiskeli.

Kahvion nykyinen vakioasiakas Kapura istui tiskin ääressä syventyneenä johonkin, jota ei varmaan voinut nähdä. Toan tarkka katse haravoi putipuhdastapöytää, mutta ilme ei ollut iloinen. Tulen Toa ei yleensä tuossa tilassa vastannut Mokelin kysymyksiin. Itse asiassa Mokel kuuli Kapuran puhuvan yhä harvemmin. Ehkä hiljainen Toa kaipasi jotain? Mokel ajatteli loman kenties piristävän hänen vakioasiakastaan. Toat kaipaavat seikkailuja (ainakin usein käyvän Pakaria kantavan Turagan, joka puhuu elämästään Toana usein mukaan), mutta Kapura vain istui Kahviossa päivästä toiseen hiljaa.

Mokel huokaisi. Ennen ainakin sämpyläsalaviestin ratkaiseminen oli ilahduttanut Kapuraa. Silloin hän oli ajatellut Toan olevan yksinkertaisesti hieman höpsö, mutta sen takana näytti olevan jotain vakavampaa. Mokel huomasi olevansa hieman huolestunut, mutta ei pelkästään Kapuran asiakkaana olemisen takia.

Kai johonkuhun kiintyy hieman jos istuu päivät pitkät keskustelemassa sämpyläsalaviesteistä. Sämpyläsalaviesti. Onpa outo sana.

—

Kapura

Kapura istui Kahviossa ja vilkuili koko ajan taakseen. Jokin pöydän 8 asiakkaissa oli herättänyt hänen mielenkiintonsa. Jossain taustalla kello tikitti. Mielessä, Kapura ajatteli. Kello tikitti mielessä. Pian tullaan kliimaksiin. Hän haistoi kliimaksin hajun tyhjässä Kahviossa.

Pöydän 8 asiakkaat katsoivat kaikki Kapuraa kohti. Jotkut olivat kääntäneet päätänsä epäluonnollisen määrän. Ne kaikki katsoivat Kapuraa kiiluvilla silmillä ja sadistisella hymyllä. Kapura nousi seisomaan. Kaikki asiakkaiden lähellä vääristyi unenomaisesti. Kortit leijuivat hiljalleen kohti kattoa rikkoen kaikkia mahdollisia fysiikan lakeja.

Asiakkaat avasivat suunsa ja huusivat enkelimäisellä hartaudella “MIELI!”.

—

Kahvio

Avatessaan oven Takahuoneeseen, lepäämiselle omistettuun valtakuntaansa Mokel huomasi Kapuran pitävän jonkinlaista ääntä. Mokel kääntyi katsomaan kunnolla ja näki Kapuran tärisevän hieman. Hän saattoi kuiskata “meillä” tai jotain vastaavaa, mutta Mokel ei voinut erottaa sanoja kunnolla. Kapura lopetti ja palasi normaaliin apatiaansa. Tiskin äärellä oleva tyhjä muki oli kaatunut. Ehkä Kapura oli kaatanut sen. Mokel ei voinut ymmärtää, miksi.

Pöydän 8 asiakkaat olivat korottaneet ääntään hieman. Ehkä Kapura oli kuullut sen ja reagoinut jotenkin? Mutta ei Mokel ennen ollut mieltänyt Kapuraa mitenkään erityisen hulluksi. Ehkä oli kuitenkin parempi, että Toa viettäisi pari päivää sairaalassa. Mokel huokaisi ja päätti kutsua keskusradiojärjestelmällä lääkintämatoranit paikalle.

Mokel valitsi hätänumeron 666 ja mietti selittäessään tilannetta päivystysmatoranille, mitä Kapura mahtoi nähdä sillä hetkellä.

Spoileri ValitseNäytä
Retro

Toa Kapura

Kommentoi

Eräs saari

Eräs vihreä marjanpoimijamatoran katsahti alas melko syvään kuoppaan ja jäi tuijottamaan tyhjyyteen hämmästyneenä.

Kuopan kohdalla makasi sekalainen massa, joka päästeli painajaismaisia ääniä ja imi vähän väliä maata kuopan reunoilta laajentaen sitä. Maa-aines katosi mustavalkoiseen massaan, mutta mikään ei näyttänyt laajenevan. Välillä massasta saattoi erottaa sinipunaisen ja oranssin eri sävyjä, mutta ne hävisivät pian.

“Terve?” marjanpoimijamatoran sanoi hiljaa järkyttyneen oloisena. Massa ei vastannut.

Matoran järkeili, että massa voisi uhata hänen kotikyläänsä. Siksi järkevin tapa hoitaa tilanne oli ilmiselvästi hedelmätauon pitäminen. Marjanpoimija näytti jo hieman iloisemmalta. Poimittuaan saaren marjoja noin viisisataa vuotta hän kyllä tiesi, mitä kannattaa syödä ja mitä ei. Itse asiassa Matoran oli juuri viemässä pomolleen näytteitä uudesta, hiljattain jalostetusta marjatyypistä.

Matoran kurotti ruskeasta olkalaukustaan marjoja. Niitä oli jäljellä kuusi. Iloisena marjanpoimija otti yhden käteensä.

Kuului kirkumista muistuttava outo ääni, ja yhtäkkiä marjoja oli ainakin 128.

“Kiitos!” Matoran sanoi vaikka puhuminen oudolle massalle ei tuntunutkaan kovin järkevältä. “Minulle ei makseta tarpeeksi, jotta kärräisin nämä kaikki pomolle.”

Mustavalkoinen massa äänteli psykedeelisesti ja näytti pursuavan ulos kuopasta. Matoran ei tätä huomannut.

“Itse asiassa minulle ei makseta mitään”, marjanpoimija sanoi. “Eikä lomia ole. Tosin ilmaista ruokaa on.”

Massan ääntely oli jo niin kovaa, että Matoran ei mitenkään voinut jatkaa monologiaan.

Pimeys.

Myöhemmin, kun muut työntekijät juoksivat paikalle räjähdyksen kuultuaan jäljellä oli enää entistä syvempi kuoppa ja palanutta ruohoa. Mustavalkoista massaa ei näkynyt missään, vaikka yksi työntekijöistä inttikin nähneensä kuuden olennon lentävän poispäin.

Spoileri ValitseNäytä
Retro

Toa Kapura

Kommentoi

Klaani

Kapura varmisti, ettei häntä seurattu ja sulki oven perässään. Vainoharhainen toa puristi kädessään kirjekuorta, joka saattoi olla suunnattoman arvokas. Riippuen siitä, keneltä kysyi.

Pajan maanalainen osio vaikutti yhtä hiljaiselta kuin aina. Kapuran takana oli kiireinen päivä. Tilauksia oli tullut paljon. Mutta nyt ei ollut sen aika.

Kapura istuutui metalliselle tuolille paperilappuja vilisevän pöydän ääreen. Paparilapuissa vilisi hätäisesti kirjoitettuja sanoja sekä lauseita, kuten “Zairyh”, “ilmapommitus päättyi”, “Yö Kauhu” ja “tunkeutuu Itrozin”. Näiden lisäksi pöydällä oli esine, joka kenties olisi vaikuttanut toisten silmissä täysin turhalta.

Se oli liitutaulu.

Vanhan näköinen liitutaulu oli täynnä nimiä. Suurin osa nimistä oli melko hyvin tunnettuja kuten “Guardian”, “Matoro” tai “Torakat”. Liitutaulusta löytyivät myös harvinaisemmat “Avde”, “Zairyh”, “Itroz”. Kaiken keskellä oli nimi “Kapura”, josta johti nuoli erääseen toiseen nimeen.

Kapura tarkitsi vielä kerran olevansa yksin ja avasi kirjekuoren.

Et huutaa saa, et paetakaan
Kun Nuket tulevat hakemaan
Järkesi ovea kolkuttaa
Pian kaikki lukot aukeaa

Runo Nukeista. Kapura luki eteenpäin jännittyneenä.

Nihilisti hiljainen
Soutaa halki merien
Jalka Miehen Punaisen
Astuu läpi Ikuisen

Polttouhri näkee sinut
Näkee kaikki, näkee minut
Valpas hahmo varjojen
Tuntee poltteen liekkien

Vie äänesi, huutosi, itkusi
Vatsastapuhujan nauru soi
Tunteesi, mielesi, sielusi
Ilman suuta et huutaa voi

Rautaneito varjoton
Katse tuskan, turmion
Ja näkökentän takana
Hän aina odottaa

Ja itse Linnunpelätti
Tuo painajaisten lähetti
Se haistaa aina pelkosi
Ja tulee luoksesi

Ja Sätkynukke valkoinen
Ei anna sinun kitua
Käsi Miehen Punaisen
Jo alkaa veri maistua

Luettuaan runon Kapura tajusi ettei vieläkään tiennyt, mitä Nuket itse asiassa olivat. Hän oli saanut tietää Nukkejen olemassaolosta eräältä Klaanin ulkopuoliselta lähteeltä. Nyt piti vain selvittää loput uhkaavan runon avulla.

Teoriointimies sai vallan.

Et huutaa saa, et paetakaan
Kun Nuket tulevat hakemaan
Järkesi ovea kolkuttaa
Pian kaikki lukot aukeaa

Nukeilla oli tietty päämäärä. Ne tulivat hakemaan henkilöitä. Mihin? Se jäi mysteeriksi. Runon alkuosa viittasi myös mieleen. Mielispesialistejä oli aika monta. Avde, Zairyh, Itroz. Kenties moni muukin. Pian kaikki lukot aukeaa viittasi varmaankin siihen, että Nuket ilmeisesti tekevät hulluksi.

Kapura jatkoi eteenpäin.

Nihilisti hiljainen
Soutaa halki merien
Jalka Miehen Punaisen
Astuu läpi Ikuisen

Lautturi. Ilmeisesti epäsosiaalinen sellainen. Toinen rivi voisi viitata siihen, että Nihilisti-niminen hahmo ei paljon muuta tehnyt. Punainen Mies. Ilmeisesti Nukkeja johti joku. Astuu läpi Ikuisen oli kryptisempi tapaus.

Polttouhri näkee sinut
Näkee kaikki, näkee minut
Valpas hahmo varjojen
Tuntee poltteen liekkien

Polttouhri. Uhraaminen. Viittaa ehkä johonkin uskontoon. Näkee kaikki. Tuntee poltteen liekkien, eli ilmeisesti hallitsee tulta tai on tulessa koko ajan.

Kapura tunsi sekoavansa entistä enemmän lukiessaan ja analysoidessaan runoa.

Vie äänesi, huutosi, itkusi
Vatsastapuhujan nauru soi
Tunteesi, mielesi, sielusi
Ilman suuta et huutaa voi

Vatsastapuhuja. Ääni. Mieli. Aiheuttaa ilmeisesti uhreissaan aikamoista paniikkia. Mieli.

Hihihi.

Rautaneito varjoton
Katse tuskan, turmion
Ja näkökentän takana
Hän aina odottaa

Rautaneito. Odottaa aina näkökentän takana. Kuin kuolema. Hihihi. Kuolema. Mieli. Varjoton.

Kapura huomasi takertuvansa lähinnä yksittäisiin sanoihin. Päivä oli ollut pitkä. Ehkä olisi parasta levätä hetki. Mutta jokin runossa pakotti Toan jatkamaan lukemista.

Ja itse Linnunpelätti
Tuo painajaisten lähetti
Se haistaa aina pelkosi
Ja tulee luoksesi

Linnunpelätti. Painajaiset. Pelko. Hihihi. Hakeutuu pelon luo. Pelko. Pelko. Kosto. Uhraa Entinen. Suostuttele Kantaja.

Hihihi.

Ja Sätkynukke valkoinen
Ei anna sinun kitua
Käsi Miehen Punaisen
Jo alkaa veri maistua

Sätkynukke. Ämkoo. Verta. Mieli.

Kuusi. Nimda. Nuket.

Kuusi.

Miksi aina kuusi.

Hihihi.

Kapura seisoi ja katseli ympärilleen. Kaikki olivat paikalla. Avde. Klaanilaiset. Torakat. Zairyh. Jopa Nuket.

Kapura nauroi. Etäisten hahmojen ilmeet olivat vaikeasti tulkittavia.

Hän puukottaisi selkään, valehtelisi ja liittoutuisi.

Kuusi. Nimda. Mieli.

Hihihi.

[b]Klaani, Paja, aamu[/i]

Kapura hätkähti hereille ja huomasi nukahtaneensa Pajan maanalaiseen osaan.

Retro

Toa Kapura

Kommentoi

Meri

Zairyh oli jo luopumassa toivosta.

Joueraa oli miltei mahdoton löytää ilman minkäänlaisia suuntaohjeita. Zairyh oli kierrellyt ympäri saaria varoten joutumasta kenenkään havaittavaksi. Aina kun se oli ollut mahdollista, Zairyh oli tunkeutunut jonkun mieleen ja etsinyt merkkejä oudoista tapahtumista. Etsintä ei ollut koskaan tuottanut tulosta.

Jouera tuntui hävinneen täysin. Eräs kontakti Klaanissa oli raportoinut muutamasta oudosta asiasta, mutta Joueraa ei ollut näkynyt.

Entä Itroz? Makutan etsiminen oli mahdotonta. Oli lisäksi suuri mahdollisuus, että tämä oli jo kuollut.

Zairyh kääntyi takaisin Klaanin saarta kohti. Vielä oli yksi keino jäljellä.

Klaani

Kapura katsoi takanaan seisovaa, pahasti kärsinyttä Klaanilinnaketta ja tuhahti. Tuhojan korjaaminen edistyi, mutta Toan mielestä Nazorakit olivat aiheuttaneet liian suurta tuhoa. Yllätyshyökkäys kuten Yö Kauhu tai ilmapommitus teki liian suurta vahinkoa.

Itse taisteluun Kapura ei ollut osallistunut. Kenties siksi, että Klaanin kasassa pysyminen ei liikuttanut häntä ollenkaan. Kenties siksi, että hän oli paennut metsään lähinnä erään tapaamisen jälkeen.

Paja oli onneksi kunnossa. Tilauksiakin oli. Käytyään aamuisella tarkastuskierroksella Kapura oli melkein jäänyt taivaalta putoavan Toan alle. Se kertoi paljon siitä, oliko Klaanilinnake vielä turvallinen.

“Olet aikaisessa”, sanoi ääni Kapuran takaa. Kapura hymyili ja avasi suunsa.

“Tiedän, miten vetoan häneen. Kaikki on selvää.”

Tosiaan, kaikki oli selvää. Teoriointimies-nimityksen saanut Toa koki harvoin tällaisia hetkiä. Mutta nyt oli sellainen. Joskus sitä vain tunsi selvittäneensä maailman kaikki mysteerit. Tietenkään näin ei ollut, mutta se oli mukava tunne.

Kapura katsoi metsän pimeydessä piileskelevää hahmoa tarkemmin ja hymyili entistä enemmän. Enää ei haitannut se, mitä Klaanille tapahtuisi. Allianssin ja Klaanin välinen sota ei merkinnyt mitään. Nimda oli lähinnä asia, jolla ohjata ihmisiä. Yksikään Klaanilainen ei ollut tarpeeksi luotettava. Mitä siis merkitsi se, mitä näille kävisi?

Kapura ajatteli yhtä lausetta. Se kyseinen lause oli sellainen, jota Kapura ei usein ajatellut.

Minä tiedän.

Pimeys

Naurua.

“Minä tulen, Jouera.”

Joueran luola

Jouera hymähti nurkan koneen piippausten vaimennessa. Hän asteli muutaman askeleen eteenpäin. Huoneen painostava pimeys laajeni.

Projekti Suoja I. Täysi fiasko. Peur I, toimiva mutta melko hyödytön. Projektin tuotos oli nimittäin kadonnut. Suoja II. Se, joka tuhosi kaiken.

Ja nyt siivottiin jäljet.

Zairyhin saari, kauan aikaa sitten

“Se on ohi. Diereue kuoli.”

Joueran lajiin kuuluva puhuja kuulosti osin helpottuneena katsellessaan maanpäälisen laboratorion ympäristöä. Muille oli aina ollut arvoitus, miksi Jouera oli kadonnut tänne maanalaisesta turvapaikasta. Nyt se oli selvää. Tilaa hallitsevat lasiset putkilot levittäytyivät ympäri koko huonetta. Oli ilmiselvää, että Joueralla oli omia projekteja.

“En välitä”, Jouera sanoi. “Hän oli pääsylippuni menestykseen ja se, joka sai syyn niskoilleen.”

Tämän sanottuaan Jouera viittoi kohti huoneen ovesta katsottuna kaukaisinta nurkkaa. Siinä oleva lasinen putkilo oli kaikkia muita suurempi. Sen sisällä saattoi erottaa jonkin nesteessä kelluvan asian, ilmeisesti jonkinlaisen kasvin.

“Projekti Suoja II onnistuu.”

Retro

Toa Kapura

Kommentoi

Meri

Nareu.

Se oli olennon nimi. Vai oliko? Olento rääkkäsi aivojaan ja käytti viimeiset oman tahtonsa rippeet muistaakseen, mitä tuon kohtalokkaan tapaamisen Diereuen kanssa tapahtui. Laboratorio. Hän muisti laboratorion. Se oli maan päällä. Se oli lähes tyhjä. Tyhjiä, jättimäisiä lasikupuja. Niissä oli kylttejä. Kylttejä. “Projekti Suoja II (Ei aloitettu)”. Kyllä, hän oli varma siitä. Sitten Nareu oli…

Koeh nk lö

J uer let o v rma e ä

T l v ä ist mi e

K e k l

A L I R D N

Pr k i P r

Saari

Eräst Le-Matoran pyyhki hikeä otsaltaan ja katsahti jälleen marjapuuhun. Matoranin monen tunnin uutterasta työstä huolimatta se oli vielä pulloillaan marjoja. Matoran huokaisi ja laskeutui tikkailta toivoen, että pomo ei jälleen laskisi palkkaa. Raadanta marjaviljelmillä oli jo tarpeeksi kamalaa ilman huonoa palkkaakin.

Kävellessään kohti kyläänsä Le-Matoran huomasi tien keskellä kuopan. Miksi kukaan kaivaisi kuopan keskelle kävelytietä? Ärtyneenä Matoran päätti kiertää kuopan, mikä onnistui helposti, koska se oli vain muutaman metrin leveä.

Matoran katsahti vahingossa kuopan pohjalle.

Se oli virhe.

Kuopan pohjalla oli jotain, mitä oli mahdotonta kuvailla. Se peitti koko pohjan. Matoran tarkensi katsettaan ja näki marjapuun, tikkaiden ja pomonsa osia kuopan pohjalla. Hämmentyneenä Matoran meinasi jo juosta karkuun, muttei voinut. Kohde kuopan pohjalla muutti muotoaan. Värejä. Muotoja. Asioita, jotka hän tunnisti ja asioita, joita hän ei tunnistanut.

Kirkaisua muistuttava ääni halkoi ilman, kun Matoran imeytyi massaan.