Aivan viileän hallin oviaukon edessä seisoi tusina vihreän ja mustan kirjavia le-matoraneja sekalaisiin sotisopiin sonnustautuneina. Metsän pikkuväki seisoi täsmällisessä sotilaallisessa rivissä. Selässään kullakin viidakkoshinobilla oli miekkoja, joiden kylmä musta teräs oli kääritty tummanvihreisiin kankaisiin. Pikkuruiset katanat olisivat toa-käsissä vain viidakkoveitsiä, mutta joka ikinen metsän puupuhetta solkkaavista sotureista oli koulutettu tappamaan vähälläkin teräksellä.
Vihreiden naamioiden selkeitä muotoja oli rikottu tummalla värityksellä. Veljeskuntalaiset olivat maalailleet kasvoilleen mustalla noella ja tervalla metsämäisiä, pensasmaisia muotoja. Vihreä ja musta sekaantuivat harmonisesti toisiinsa, ja pimeässä pusikossa liikkumattomia pikkumiehiä olisi mahdoton huomata paljaalla silmällä. Nämä olivat entisen Ämkoon veljeskunnan kermaa ja tehokkaimpia tappajia, ja Enki oli valinnut heidät henkilökohtaisesti.
Enki käveleskeli veljeskuntalaisten ryhmän edessä arvioiden näitä katseellaan. Tummanvihreää Akakua käyttävä le-matoran pyöritteli pikkuruista mutta terävää heittoveistä tottuneesti vasemman kätensä sormilla. Veitseen katsomattakin ninja heitteli sitä kevyesti ilmaan, otti sen uudestaan kiinni ja pujotteli sitä sormiensa välissä, kuin teräase olisi ollut harmiton peliväline tai leikkikalu.
“Olkaa valmiina”, Enki kuiskasi juuri niin voimakkaasti, että jokainen veljeskuntalaisista kuuli. “Admin Guardian saapuu kohta. Kun hän saapuu, valjastamme linnut ja kuljemme rannikon metsiä pitkin Ert-Kayan tasangoille. Siellä admin antaa tarkemmat ohjeet.”
Enkin ilme oli tyyni, mutta ei rauhallisen meditoivalla tavalla. Hän oli valmis taisteluun.
“Jos koette tarvetta kysyä jotain, nyt on viimeinen hetki.”
Veitsenterävä kahdentoista salamurhaajan hiljaisuus.
“Niin arvelinkin.”
Enki laittoi heittoveitsen takaisin käärmeennahkaiseen koteloon pohkeessaan. Hän jatkoi sormiensa vetreyttämistä. Vihollinen, johon hän valmistautuisi oli mahdollisesti vaarallisempi kuin yksikään vastustaja, jonka ninjamatoran oli koskaan kohdannut. Tämä oli vihollinen, joka oli tuntenut hänet vuosia ja oppinut hänen taistelutekniikkansa jokaisen vivahteen ja häivähdyksen ulkoa. Enki puri hammasta. Vihollinen tiesi täysin, mitä odottaa.
Hänen olisi ehkä unohdettava kymmenien vuosien taistelukoulutus ja improvisoitava jokainen liikkeensä. Le-matoran ei pitänyt ajatuksesta. Liian suuri määrä muuttujia saattoi osoittautua tappavaksi virheeksi.
Kunnianarvoisan Bakmein, valkoisen turagan sanat palautuivat Enkin mieleen. Samalla hän muisti, että Veljeskunta ja Klaani eivät olleet saaneet Ämkoon entistä mestaria evakuoitua Veljeskunnan saarelta.
Jos kuitenkin puhuttiin rehellisesti, se oli Bakmein saari. Veljeskunta oli saanut asua sillä vain, koska Bakmei oli sallinut niin. Siksi Enki ei osannut olla huolestunut viisaan vanhuksen puolesta. Jos yksikään nazorak edes löytäisi turagan majapaikkaa, se tulisi katumaan elämänvalintojaan hyvin pitkän viiden minuutin ajan. Tunne vihollisesi, Valkoinen turaga, kunnianarvoisa Bakmei oli joskus sanonut. Tiedä, mitä se likainen rakki tekee! Tiedä, miten se ajattelee, näe, miten se muuttaa pähkäilynsä hyökkäyksiksi… ja kun vihamiehesi laskee suojauksensa hetkeksikin, vie hänen silmänsä.
Tunne myös ystäväsi, sillä he voivat olla joskus vielä vaarallisempia.
Enki jäi pureksimaan valkoisen turagan sanoja. Kuinka oikeassa vanhus oli ollutkaan.
Tawan toimisto
Tummanpunaiset verhot pysäyttivät kelmeän valkoisen auringonvalon, joka yritti repiä tiensä viihtyisästi sisustettuun huoneistoon. Admin-tornin sydämessä oleva työhuone oli melkein täysin pimeä. Tummuuden halkaisivat vain valokiilat, jotka pakottivat tiensä verhojen välistä ja niiden takaa.
Sähkön Toa istui tuolillaan poissaolevan näköisenä. Naisen jadenvihreä katse tutki tämän keltaista kämmenpohjaa. Kämmenen ihon pinnassa oli kaksi pientä, mutta näkyvää halkeamaa.
Tawa oli suonut itselleen pääsyn pois lepo-osastolta, mutta kaikki haavat eivät olleet parantuneet. Ja jotkut eivät ehkä paranekaan, admin jatkoi aloittamansa ajatuksen loppuun.
Tawa yritti parhaansa mukaan vielä sisäistää kaikkea, mikä oli tapahtunut hänen herättyään. Se ei ollut helppoa. Osa siitä oli sumeaa hänellekin. Anna minun päästä mieleesi, Visokki oli inttänyt hänelle. Anna minun selvittää, mistä tämä johtuu!
Tawan selkein muisto oli hänen peilikuvansa hymy, ja pienellä, pehmeällä äänellä sanottu ”ei”. Hän ei ollut antanut Visokin selvittää mitään.
Jollain tavalla sähkön toa koki, että tämä oli hänen vastuunsa.
Tämä salaisuus hänen olisi ehkä yksin kannettava.
Nöpö nukkui pienellä patjalla kopissaan. Tawan katse kävi ussalissa, mutta ei pysynyt siinä kauaa. Seuraavaksi hänen katseensa kiinnittyi siniseen siluettiin hänen näkökenttänsä äärirajoilla, huoneen oviaukossa. Tawan katse kääntyi.
Guardian seisoi ovella. Sininen skakdi oli varustautunut astetta raskaampaan kenttävarustukseen. Tavallisen kevyen henkselimäisen sissivarustevyönsä sijasta adminilla oli nyt päällään jotain, joka voisi ottaa vastaan suoria osumia zamoreista tai luodeista. Jos haarniskoinnin lyijy- ja prototeräslevyjen liittymäkohtia katsoi tarkemmin, saattoi huomata, että osa haarniskoinnista olikin tappavan teräviä heittoveitsiä. Useissa rinta- ja kylkitaskuissa oli lippaita ja panoslaatikoita. Vartija-kiväärin kantohihna kulki skakdin rintakehän yli, ja kivääri itse lepäsi selkää vasten.
”Hei”, Guartsu tervehti vaitonaisesti.
Tawa näytti pientä, häilyvää hymyä ja nyökkäsi hiljaisena. Ikkunaverhon takaa virtaava valkoinen valo valaisi Tawasta vain toisen puolen, ja skakdi näkikin vain puolet tämän kasvoista.
”Miten voit?” Guartsu kysyi.
”Ihan hyvin kai”, Tawa vastasi. ”Niin hyvin kuin tällaisessa tilanteessa voi. Ei minulla ole lupaa valittaa.”
”Sinä olet viimeinen tuntemani, joka valittaisi”, Guardian sanoi naama peruslukemilla.
”Vaiti”, Tawa hymähti. Toan kasvoilla vilahti pilke paremmista ajoista.
Hetken oli hiljaista. Adminit tarkkailivat toisiaan arvioivin katsein.
Tawa katsoi Guardianin aseistusta. ”Sinä aiot tosiaan taistella häntä vastaan, etkö niin.”
”Aika montaa ’häntä’, kyllä”, Guardian pisti.
”Tiedät kyllä, kenestä puhun.”
”Tietty”, Guartsu vastasi välittömästi. ”En ole oikein koskaan lakannut ajattelemasta asiaa.”
”Sinähän tiedät, että kukaan ei ole koskaan osunut Ämkoohon ampuma-aseella?” Tawa kysyi huolestuneen näköisenä.
”Minä tiedän täysin, miten hän taistelee”, Guardian sanoi ottaen pari askelta lähemmäs. ”Minä olen taistellut sen miehen kanssa paljon. Ehkä enemmän kuin kukaan. Tunnen hänen tekniikkansa kääröt paremmin kuin suurin osa valkoisen turagan oppilaista.”
“Hän ei taistele samalla tavalla sinua vastaan.”
Sähkön Toan kasvot kääntyivät alaspäin, mutta katse ei siirtynyt Guardianin silmistä. ”Mitä aiot tehdä?”
”Ryhmä Enkin valitsemia veljeskuntalaisia odottaa minua Telakalla. Heti kun auringot laskevat, iskemme.”
Tawan kulmat kurtistuivat ja tämän katse sanoi, että suoralla iskulla Allianssin tukikohdan ytimeen Guardian oli ylittämässä valtuutensa. Tai sitten Tawa oli vain huolestunut. Vanha Vartija ei voinut olla ajattelematta asioita sotilaan käsikirjan kautta. Se oli helpompaa kuin sähkön Toan pään sisällä odottavan mysteerin ratkaiseminen.
”Näh”, Gee sanoi antamatta Tawalle aikaa vastalauseeseen. ”Ei Nazorak-pesään. En ole menossa Ämkoon perään. En vielä. Nyt minä vain lähetän… viestin.”
”Minkälaisen viestin?”
”Jotain, joka ajaa miekkapirun kolostaan. Toivottavasti.”
”Sinä et kuulosta olevan ollenkaan varma tästä”, Tawa sanoi nousten tuoliltaan. Guardian kohautti olkapäitään.
”Ehkä en”, hän sanoi vilpittömästi. Tawa jäi odottamaan nokkelaa sutkautusta pehmentämään ja keventämään tunnelmaa. Niin Gee aina teki. Nainen oli jo tottunut siihen. Epävarmuudenkin aikana oli olemassa yksi vakio, ja se oli se, että tuo skakdisotilas miekkailisi tiensä sanan säilällä tilanteesta kuin tilanteesta.
Nyt ei kuitenkaan seurannut sukkeluuden sukkeluutta, vaan vain hiljaisuutta.
Tawa piti käsiään puuskassa ja antoi katseensa vaellella toimistonsa seinillä. Aseesta toiseen, valokuvasta maljakkoon, Nöpön rauhallisesti hengittävästä pienestä kehosta tikkien peittämään arpeen Guardianin kyljessä. Sähkön toa näytti värähtävän huoneen kylmyydestä.
Tai siltä se Guardianista näytti. Skakdi ei viitsinyt kysyä, mutta hänestä tuntui, että kaikki ei ollut kunnossa.
Kaksikko tuijotti toisiaan silmiin taas pitkään.
”Miksi hän teki sen?” Tawa kysyi rikkoakseen hiljaisuuden. ”Miksi hän petti meidät.”
”Kysyin samaa silloin, kun linnakkeesta pimeni valot”, Guartsu huokaisi. ”Ja silloin, kun näytit ne Killjoyn listan viisi nimeä. En tiedä vastausta vieläkään.”
”Olemmeko varmoja, että toista petturia edes on?” Tawa kysyi. ”Eikö Ämkoo olisi voinut olla vastuussa Feterrojen yönkin tapahtumista?”
”En usko, että Avde valehteli petturiehdokkaista”, Gee aprikoi. ”Muistat kai, miten hän mehusteli sillä, kuinka paljon luotimme hänen petturiinsa? Minusta tuntuu, että hän haluaa meidän etsivän syyllistä riveistämme. Hän haluaa, että löydämme sen.”
“Miksi?” Tawa kyseenalaisti hieroen kämmenellään poskeaan. “Miksi hän haluaisi meidän löytävän myyränsä? Mitä hyötyä siitä olisi?”
“Minä en tiedä”, Guardian sanoi ja puri huultaan. “Ehkei siitä vain ole mitään hyötyä. Ehkä hän tekee sen vain nähdäkseen, mitä totuus tekee meille.”
Tawan mielessä kävivät puheet, joilla sekä Syvä Nauru että tämän lintumainen vertahyytävää kauhun balladiaan laulava pelon siemen olivat yrittäneet horjuttaa Tawan uskoa. Vilunväreet tanssivat Toan iholla.
”Mutta uskotko, että Avde voisi olla Ämkoonkin kääntymisen takana?” Tawa sanoi tihrustaen silmiään epäuskoisena.
”En tiedä. Onko ’Punaisella Miehellä’ mitään, millä kiristää häntä?”
”Ääri?” Tawa ehdotti ajatellen terävintä näkemäänsä miekkaa.
Guardian jäi ajatuksiinsa. Hän ei ollut ehtinyt nähdä Ämkoon puuttuvaa kättä, mutta hän tiesi, että sen mukana oli mennyt toinen tunnetun maailman pelätyimmistä miekoista. Ja Punaisen Miehen pelätty vaalea ritari ja oikea käsi oli kammennut sen itselleen metsän veljeskunnan entisen johtajan kylmistä ja kankeista sormista.
”Se on vain miekka”, Guartsu vakuutteli ehkä enemmänkin itselleen. ”Ämkoolla on kunniaa, periaatteita. Etelän Toat kuolevat ennemmin oman kätensä kautta kuin antavat itsensä vajota niin alas. En minä usko, että hän…”
Guardianin äänenpaino laski joka sanalla. Skakdi ei kuulostanut enää ollenkaan yhtä varmalta siitä, mitä oli sanomassa.
”Et halua uskoa”, Tawa sanoi päättäväisenä, ja laski kämmenensä itseään pidemmän skakdin olkapäälle. ”En minäkään. Mutta lupaa minulle yksi asia.”
Guardian omaksui itseensä odottavan hiljaisuuden ja jatkoi Tawan katseen arviointia. Nimdan mysteeri, pah. Tuon naisen silmien takana oli tämän universumin todellinen ratkaisematon palapeli.
”Lupaa, että jos kohtaat hänet, et luota hänen kunniaansa”, Tawa sanoi tyynesti. ”Sillä jos sitä ei enää olekaan, sinä… sinä et palaa sieltä.”
Tawa oli tosissaan. Sen Guartsu näki. Hän ei voinut hillitä enää itseään. Hänen oli pakko kysyä jotain.
”Tawa.”
”Gee.”
”Luotatko sinä minuun?”
Sähkön Toan silmät laajenivat yllätyksestä. Tawa keräili selvästi ajatuksiaan, mutta päättäväinen katsekontakti ei halkeillutkaan.
”Aina”, sähkön Toa sanoi nyökäten. ”Luotatko sinä minuun?”
Guardian nyökkäsi epäröimättä. ”Hautaan asti.”
Tawan katse värähti ja hän katsoi epävarmana jalkoihinsa. ”Ehkä… ehkä sinun ei pitäisi.”
Keltaisen kämmenen ote skakdin olkapäästä irtosi. Sitä oli miltei mahdoton huomata, mutta Tawa perääntyi aivan minimaalisesti Guardianista kauemmas. ”Ehkä ei täysin”, hän lisäsi.
Guardian räpytteli silmiään hämmentyneenä. Jokin ei ollut kunnossa. ”Mikä on vikana? Mitä et kerro minulle?”
Sähkön Toa pudisti päätään hitaasti ja hengitti syvään. ”Ehkä minun olisi pitänyt vain olla hiljaa.”
”Tawa”, Guardian sanoi päättäväisesti. ”Älä tee tätä minulle nyt. Minä tiedän, että jotain on tapahtunut. Visokki ei sanonut mitään siitä, mitä oli nähnyt. Kukaan muu ei edes tiedä.”
Juuriadmin ei vastannut välittömästi. Vaikka hän ei rikkonut katsettaan admin-ystäväänsä, oli kuin keltainen nainen olisi vetäytynyt kuoreensa. Kaikki on kunnossa, kasvot sanoivat. Ei ole, silmät vastasivat.
”Minä en pidä tästä”, Gee sanoi.
”Katsos kun…” Tawa aloitti, ja Guardian kuuli jo kaukaa, kuinka Toa väisteli jopa omassa päässään tilanteen vakavuutta. Klaani ensin, minä sitten. Niin Tawa oli aina ajatellut.
Guardianin yllätykseksi hän sai kuitenkin totuuden.
”Tästä päivästä lähtien… kun puhut minulle, se en ole ehkä aina minä”, Tawa vastasi alentamatta Guartsun pelkotiloja ollenkaan.
Guartsun katse oli entistä hämmentyneempi ja tyrmistyneempi. ”Tawa. Tämä on ehkä pelottavinta, mitä olet koskaan sanonut.”
”Minä tiedän”, Toa sanoi tuskastuneena. Ahdistus paistoi visiiri-Haun ilmeestä. ”Tiedätkö sen tunteen, kun ei voi oikein luottaa edes itseensä?”
”Lakkaa olemasta kryptinen ja kerro minulle, mikä on vikana!” Guardian kivahti jämeränä. Hän ei tahtonut tätä nyt. Hän ei tahtonut tätä koskaan.
”Ei, minä…” Tawa kuiskasi. ”Minä en ole juuri nyt sopiva henkilö johtamaan Klaania. Minä en ole juuri nyt sopiva henkilö johtamaan ketään.”
”Sanoinko minä, että luotan hautaan asti?” Guardian kihisi hampaidensa välistä. ”Irnakkit siitä. Karzahniin asti.”
Tawa jäi sanattomaksi. Pimennysverhojen takaa pyrkivä valo valaisi nyt puolet toan ja puolet skakdin kasvoista.
”Haluatko sinä tietää, miksi?” sininen skakdi kysyi. Valo ja varjo valssivat kasvoilla, joilla ei ollut nyt tippaakaan vilpillistä ironiaa tai sarkastista sukkeluutta. Ei tällä kertaa.
”Vain sinä. Sinä ainoana tässä maailmassa pystyit tähän. Luomaan Klaanin. Sinä otit siipiesi alle nämä kaikki hylkiöt, varkaat ja vainotut ja loit jotain eheää, jotain yhtenäistä, jotain… tällaista rikkinäisistä sirpaleista. En minä tullut tänne suojautumaan menneisyyteni haamuilta. Minä näin jotain sellaista, jota halusin suojella. Ja mikään, mitä sinulla on salattavana ei muuta sitä!”
Hämmennys huokui Tawan verkkaisesti räpsyvistä silmistä. ”Sinä et tiedä, mitä minä haluan kertoa, mutta en voi”, Tawa sanoi tuskastuneena. ”Sinä et tiedä, miten kovaa minä haluaisin kertoa.”
”Voi kyllä, minä tiedän”, Guardian naurahti kuivasti. ”Joka ikinen päivä.”
Sininen skakdi ei ollut aivan varma, mikä impulssi sai hänet sanomaan seuraavan asian. ”Kuinka paljon minä luotan sinuun? Hyvä on.”
Guartsu kumartui. Hän laski päänsä Tawan pään viereen. Tawa tuijotti admin-toveriaan kummastunein ja odottavin katsein, ja sininen skakdi avasi jykevän leukansa. Sitten hän kuiskasi maailman pienimmällä äänellä aivan Toan kuuloelimien juuressa yhden pienen sanan. Se oli sana, jota vartijan suu ei ollut sanonut vuosiin.
Ja sana, jota Tawa ei ollut koskaan kuullut. Toa-naisen pupillit laajenivat. Hänen suunsa aukesi hämmästyneenä.
”Mutta”, Tawan suusta pääsi, eikä sen enempää. Hän oli liian ihmeissään.
Guardian palasi johtajansa korvanjuurelta katsomaan häntä silmiin edestäpäin. Skakdi hymyili hienovaraisesti sellaista hymyä, jota näki vain suurten salaisuuksien pitäjillä.
”Sanoitko sinä… sanoitko sinä juuri”, Tawa aloitti. Hän haparoi sanoja, pyöritteli niitä suussaan, hioi ajatuksiaan loppuun asti, mutta ne tulivat silti ulos epävarmoina.
”Kyllä”, Guartsu vastasi.
”Mutta… miten? Miksi? Miksi minulle? Miksi nyt?”
Guardian tarttui vasemmalla kädellään aseensa hihnasta ja käänsi rintamasuuntaansa hieman oviaukkoa kohti. ”Tarvitseeko siihen syytä?”
Salaperäinen hymy kasvoillaan sininen skakdi marssi hitaasti Tawan toimiston ovea kohti. Hän ei koskaan kääntänyt kasvojaan poispäin johtajastaan. Tawa ei puhunut hänelle eikä hän Tawalle, mutta ilmeet, jotka he piirsivät toistensa verkkokalvoille viestivät sanattomasti enemmän kuin tarpeeksi.
”Nähdään myöhemmin”, Guardian sanoi vielä hiljaa ennen oviaukosta kaikkoontumistaan. Hämmentyneisyydessään juuriadmin ei ehtinyt vastata. Viime hetkellä hän nosti kättään vaistomaisesti oviaukkoa kohti ja oli sanomassa jotain. Hänen oli joko tarkoitus toivottaa onnea taisteluun, kehottaa Guardiania olemaan varovainen, tai käskeä skakdia palaamaan toimistoon välittömästi. Lopputulos ei ollut ääni, jolla olisi saatu aikaiseksi mitään mainituista viesteistä.
Tawa kykeni vain uppoutumaan omaan hämmennykseensä. Miksi hänelle?
Edes Visokki ei ollut kuullut tätä sanaa koskaan Guardianin ajatuksissa. Niin syvälle sotilas oli sen alitajuntaansa ja menneisyyteensä haudannut, että edes voimakas telepaatti ei ollut päässyt raottamaan salaisuuden verhoa. Silloin kun tahdonvoimainen mieli ei todella halunnut jotain kuultavan, jopa mieltenlukija kuuli vain hiljaisuutta.
Sana oli joskus merkinnyt Guardianille paljonkin, mutta se oli haudattu sinne, missä loput Vartijat makasivat. Se oli kuollut kauan sitten, ja sen merkitys oli ripoteltu aavikkosaaren päättymättömään tuuleen.
Ääni pimeydessä hymähti.
”Ah”, Tawan oma ääni sanoi pehmeästi valottomuudesta. Siellä se oli ollutkin kaiken tämän aikaa. Hänen peilikuvansa, hänen varjonsa. ”Hän sanoi sinulle jotain salaista. Jotain, jota minä en koskaan voi tietää.”
”Kyllä”, Tawa sanoi peilikuvalleen – ja itselleen – ristiriitaisin ajatuksin katse yhä oviaukossa. Toiset, identtiset jadenvihreät silmät tuijottivat hänen selkämystään.
”Viisasta”, ääni sanoi. ”Vartija on ehkä sokea kuin vasen silmänsä… mutta nyt hän erottaa meidät. Nyt hän tietää, että sinä kuulit sanan, ja minä en. Hauskaa. Mitä hän sanoi, siskoni?”
”Minusta tuntuu”, Tawa sanoi hengittäen raskaasti. ”Minusta tuntuu, että… se oli hänen nimensä.”
”Sääli”, pehmeän rauhallinen ääni sanoi pettyneenä. ”Olisin halunnut kuulla sen.”
Toimistossa nainen ja tämän peilikuva katselivat toisiaan, ja he tunsivat toisensa samalla nimellä.
Käytävällä toimiston ulkopuolella käveli taistelua kohti nimensä haudannut mies.
Auringonvalo nuoli pitkospuita ja paljasti huoneen keskellä odottavan kiviringin. Neljä paria klaanilaisen silmiä tuijotti katosta sisään tunkeutuvan valokiilan paljastamaa muinaista laattaa. Tämä oli vanhin Kepen näkemä kivirinki. Monet kylien turagat käyttivät näitä kivisiä, hiekkapohjaisia laattoja ja niillä tanssivia kivihahmoja kertomaan legendoista kaikkein vanhimpia. Yksi vanhimmista nuorille matoraneille kerrotuista tarinoista tunnettiin Mata Nuin legendana.
Kuuden hiomattoman, kaiverruksin täytetyn lohkareen kehystämällä alustalla oli hiekkaa ja soraa. Pöly loi siltaa ringistä aurinkoon. Isä Zeeron levitti kätensä alustan yläpuolelle ja tuijotti sitä purppuraisella katseellaan.
Munkki avasi suunsa puhuakseen, mutta nyt oli kuin koko huone olisi puhunut samanaikaisesti. Ei, vaan koko luonto. Zeeronin puhe kaikui tuhatvuotisten puunrunkojen syvimmästä ytimestä. Kylmät väreet tanssivat klaanilaisten hipiää pitkin.
”Alussa oli tyhjyys.”
Hiekka ja sora alkoivat valssaamaan kiviympyrän keskiössä. Äänettömän tuulen puhaltamina sirut muodostivat dyynejä, kaaria, kieppejä, spiraaleja. Punakivensirut muodostivat oman karmiinin spiraalinsa, ja vaaleat omansa. Ne jatkoivat äänetöntä, harmonista pyörimistään toistensa sisällä.
”Ei valoa, ei varjoa. Ei elämää. Ei aikaa. Ei avaruutta.
Aikana ennen aikaa.”
Zeeronin kämmenet kääntyivät osoittamaan ylöspäin, kohti aurinkoa. Purppuraiset silmät tuijottivat hiekkapyörteen ytimeen tyyninä ja ilmeettöminä.
Näkymätön tuuli puhalsi. Jopa isoimmat hiekansirut alkoivat leijumaan kohti aurinkoa.
”Toiset pelkäävät tyhjyyttä. Tyhjyys on armoton, säälimätön. Tanssii ikuista tanssiaan tuhon kanssa.
Kaikissa asioissa on kuitenkin aina toinen puoli.
Tyhjyys ei ole vain varjoa ja kylmää, tuhoa ja puutetta.”
Hiekansirut leijailivat nyt ilmassa valtavana pilvenä klaanilaisten silmien edessä. Ne levittäytyivät tilaan heijastaen auringon valoa toinen toisistaan.
Ja siinä valossa silmä näki, että hiekka ei ollut keltaista, punaista, vaaleaa tai ruskeaa. Se oli sitä kaikkea samanaikaisesti. Näkyvä spektri kaikessa kauneudessaan. Ja tämä kaikki vain maan murusista. Hiekansiruista.
Ilmassa leijuvat hiekansirut muodostivat tähtien kartaston. Aurinkokuntia, tähtijärjestelmiä. Maailmoja. ”Tyhjyydessä piilee potentiaali kaikkeen.
Ja juuri tuosta tyhjyydestä nousi ajatus siitä, mitä voisi olla. Ajatuksia siitä, mitä ei koskaan voisi olla. Tuho, luominen. Niiden vuorovaikutus.
Meidän syntyäksemme täytyi tähtien kuolla ja tähdistöjen sammua.
Toisten maailmojen tuho kylvi meidän maailmamme synnyn.”
Ja aivan varoittamatta hiekansirutähdet sammuivat. Ne ropisivat taivaaltaan äänettömästi mökin lattialle. Kaksoisauringoista nuoremman valo jäi yksin huoneeseen. Zeeron hengitti syvästi sisään.
”Oli nuori maailma ja sen rantahiekka. Oli aamuauringot ja Punainen Tähti.
Oli Mata Nui, Suuri henki.”
Hiekkaisella kiviringillä seisoi kaikille neljälle kuuntelijalle hyvin tuttu hahmo. Sileä ellipsin muotoinen kivi, jolle oli kaiverrettu kasvot. Mata Nui, Suuri henki.
Kepe oli ihmeissään. Oliko myös Mata Nui osa athistista mytologiaa? Ehkä kaksi uskontoa eivät olleetkaan yhtä kaukana toisistaan kuin hän oli aina kuvitellut.
Mata Nuin kivisen hahmon ympärille kertyi pieniä kivensiruja kasoihin. Kasoja oli kuusi. Jokaisessa oli kuusi kiveä.
”Rantahiekassa Suuren hengen kanssa kävelimme me. Matoranit. Skakdit. Me kaikki. Suuren hengen lapset. Mutta me olimme tyhjiä.
Kuoria. Ilman tarkoitusta.
Ja sellaisiksi hän meidät jättikin.”
Täydessä äänettömyydessä Mata Nui -kivi upposi hiekan ja soran uumeniin. Se upposi ja upposi, kunnes sen ilmeettömät kaiverretut kasvot eivät enää katsoneet tarinan kuulijoita. Pienet kivet jäivät seisomaan rinkiin Suuren Hengen tyhjän paikan ympärille. Vailla suojelijaa. Vailla tarkoitusta.
”Kuin lehdet tuulessa. Ilman tietoa siitä, minne tuuli vie. Ilman halua tietää.
Kysyykö koneiston ratas, mihin koneen matka käy?
Saako ratas valita oman tiensä?
Tyhjyydestä vastasi ääni.”
Zeeron nosti nyrkin kiviringin yläpuolelle. Yksi kerrallaan pappismies avasi solakat sormensa, ja kämmenpohjasta putosi hiljaa ilmaa halkoen sileä kivi. Se tömähti pehmeästi kiviringin keskelle.
Myös tällä luonnon virheettömäksi hiomalla ellipsillä oli kasvot. Sen kasvojen paikalla oli kuitenkin vain tasasivuinen kolmio, jonka keskeltä tuijotti sininen silmä. Pupillin sisälle piilotettu valokiven siru hohti pientä, mutta kirkasta valoa pelkän olemassaolon pimeydessä.
”’Aina on valinta, tähtien lapset’, ääni sanoi. ’Aina on tie, joka valita.
Yhtenäisyytenne on osa teitä.
Velvollisuutenne on määrätty ennalta.
Kohtalonne on kirjoitettu tähtiin.
Mutta teidän ei tarvitse lukea tähtiä.
Te voitte kirjoittaa omat kohtalonne.
Mitä sanotte?'”
Eteerinen hiljaisuus laskeutui Zeeronin mökin sisälle. Kepe, Snowie, Same ja Bladis katsoivat kivien tanssia haltioituneina. Jokainen klaanilainen oli jo aikoja sitten lakannut miettimästä, mikä näkymätön voima kiviä liikutteli. Kahdeksan silmän edessä tapahtuva luonnonvoimien leikki hypnotisoi kaikki neljä täydelliseen transsiin.
Pikkukivet Isä Athin ympärillä alkoivat liikuskelemaan. Osa pinoista hajaantui. Suurin osa kivistä alkoi pyöriä kauemmaksi sileästä ellipsistä, jonka kasvoilla oli kolmikulmainen totuuden silmä.
Ellipsimäisen Athin ympärille rinkiin jäi kuitenkin kuusi kiveä. Kuusi pientä kiveä, jotka eivät vavahtaneetkaan kivirinkiä pyörittelevien äänettömien tuulien voimasta.
Zeeron hengitti syvään ulos ja puhui jälleen.
”Suuret Olennot antoivat meille maailmamme.
Mata Nui antoi meille elämämme.
Mutta vasta viimeinen henki, Isä Ath, laskeutui taivaista ja antoi meille luvan päättää elämästämme. Ath antoi meille mielen ja sielun. Luvan päättää, seuraammeko kohtaloamme…
Vai jotain muuta.”
Sileä kivi nousi irti hiekkapohjasta. Ennen irtoamistaan kiviringin keskeltä se kuitenkin jakautui kahteen osaan.
Toinen osa, sen kasvoina toimiva kolmikulmainen silmä, laskeutui kuuden pikkukiven muodostaman ympyrän keskelle. Ath itse jatkoi nousemistaan ylemmäs ja ylemmäs, kunnes sileä kivi sulkeutui isä Zeeronin kämmenen sisälle.
”Annettuaan meille kaikkein tärkeimmän valinnan Mielen Isä lähti maailmastamme. Hän kuitenkin jätti taaksensa muistutuksen lahjasta, jonka meille antoi.
Kauniit, ymmärtäväiset kasvonsa.
Ath ko relthe Nimda.
Athin rakkaus Nimdasta.
Kanohi Nimda jäi nuoren maailmamme rantahiekkaan muistuttamaan Mielen Isän rakkaudesta.”
Kepe mykistyi. Snowie avasi suutaan epävarmasti, mutta ei tohtinut sanoa sanaakaan. Bladis ja Same katsoivat hitaasti toisiaan. Kaikki olikin aina ollut liian ilmiselvää. Legendaarinen naamio, Same ajatteli. Hän ei ollut enää varma, mihin uskoa. Luonnonlakeja vavisuttavat voiman naamiot olivat turagoiden nuotiosatuja. Luomisen naamio, elämän naamio ja nyt vielä mielen naamio?
Viimeiset kaksi kuukautta olivat kuitenkin ravisuttaneet selakhialaisen skeptisyyttä.
Kuusi pientä kivensirua pyörivät hiekkaan jääneen kolmiosilmän ympärillä muodostaen kaaria ja uurteita. ”Kenelle Nimda kuului?
Kuningas halusi sen saadakseen valtaa.
Kuningatar halusi sen saadaakseen viisautta.
Huijari halusi sen saadakseen mammonaa.
Piispa halusi sen levittääkseen Mielen Isän sanaa.
Sotilas halusi sen saadakseen kunniaa taistelukentällä.
Ja ritari halusi sen lopettaakseen taistelut.
’Se kuuluu valtiolle’, kuningas sanoi.
’Se kuuluu kansalle’, kuningatar sanoi.
’Se kuuluu minulle’, huijari sanoi.
’Se kuuluu kirkolle’, piispa sanoi.
’Se kuuluu armeijalle’, sotilas sanoi.
Ritari, väsynyt vuosien taisteluista, sielu, ruumis ja mieli arpia täynnä, huokaisi ja nosti miekkansa.
’Se kuuluu isä Athille’, ritari sanoi.
Ritari toimi niin kuin ääni hänen sielussaan sanoi, ja hänen teränsä puhuivat.”
Käytännössä tyhjyys itse päästi miekkamaisen kilahduksen. Kolmio hajosi ensiksi kolmeen osaan. Sitten kolme syntynyttä kolmiota jakaantuivat vielä kahtia.
Kuusi pienempää kolmiota vierivät kukin yhdelle kuudesta kivestä ympyrässä.
”Se kuului kaikille.
Yhdestä tuli kuusi. Kuusi erkaantui toisistaan, Athin nimeen.”
Ajatus piinasi Bladista. Tarina oli selvästi hölynpölyä, mutta kuka oli ollut Nimdaa vahvempi? Kuka pystyi tekemään niin kokonaiselle naamiolle, jonka pelkkä siru oli tehnyt hänelle ja Umbralle jotain. Jotain sellaista, joka oli tuntunut napakalta vasurilta suoraan aivokuoreen.
Kuusi kivensirua upposivat hiekkaan. Kuusi identtistä kolmiota, jotka olivat ennen olleet Nimdan osasia, jäivät pinnalle.
”Kuusi. Alfa, Beeta, Gamma, Delta, Epsilon ja Zeeta.
Yli merten ja halki historian nuo sirut matkasivat, kädestä käteen, mestarilta oppilaalle, uskovaiselta epäuskoiselle. Varkaalta varkaalle. Lopulta ne kerääntyivät yhteen toisen kerran.
Profetian mukaan Nimda olisi koossa kolmesti. Ensin kokonaisena, sitten sirpaleina.
Kolmannen kerran taas kokonaisena, täydellisenä ja virheettömänä.
Ensimmäisellä kerralla Mielen Isä antoi luomakunnalle sielun.
Toisella kerralla syntinen kuolevainen oli tuoda luomakunnan kauneudelle lopun.”
Kuusi kolmiota muodostivat ringin hiekkaisen alustan keskellä. Kolmioiden välissä oleva ympyrän muotoinen alue alkoi upota kuopaksi. Hiekka valui keskeltä syvemmäksi ja syvemmäksi aukoksi. Valo ei kantanut kuopan pohjalle asti. Se vaikutti syvemmältä kuin oli edes mahdollista.
Yhdessä kuusi kolmiota ja niiden keskelle uppoava syvä kuoppa loivat mustalta auringolta näyttävän muodon.
”Nimda kuunteli kuolevaisen houkan toivetta. Ja jostain Toista Puolta syvemmältä nousi kaikki pahuus, jonka vapaa tahto ja syntisten sielut olivat tuoneet mukanaan.
Houkkaa, suurimman Aarteen Varasta, kutsuttiin Tuhon Isäksi, Atheoniksi.”
Mustasta auringon muotoisesta reiästä nousi tummanpunainen kivi. Se ei ollut sileä, vaan hiomattoman karhea ja piikikäs. Kiven huipusta ulottui kaksi piikkiä, jotka kaartuivat sisäänpäin sarvien lailla.
Kivi ei kiiltänyt tippaakaan kattoikkunasta sisään hyökyvässä auringonvalossa. Se tuntui pikemminkin imevän valoa itseensä.
Toisin kuin Mata Nuilla ja Athilla, tällä suurella kivihahmolla ei ollut kasvoja.
”Atheon, Maailmain Repijä, Tuhon Isä, katsoi ahnaasti Nimdaa ja huusi.
’Voima voi olla meidän, tähtien lapset’, Atheon sanoi. ’Tie totuuteen on revittävä auki paljain käsin.
Nimda antaa yhtenäisyyden jopa vääräuskoisille.
Uuden velvollisuuden vihollisillemme.
Ja kohtalon, jonka voimme repiä kappaleiksi ja koota uudelleen.
Henkien lait on tehty paranneltaviksi.
Koko maailman kohtalo yhden aatteen alla.
Mitä sanotte?'”
Kepe ja Snowie katsoivat toisiaan. Kylmät väreet tanssivat jään Toan ja lumisen ukon niskassa. Sanat, joita onu-matoralainen soturimunkki toisteli olivat sitä pahuutta, joka oli kaikista pelottavinta. Ei sitä, joka teki parhaansa satuttaakseen viattomia, vaan sitä, joka luuli pystyvänsä parantamaan maailman.
Snowie värähti. Hänellä oli ensi käden kokemuksia. Sanat, joita Avden loinen hänen sisällään oli pistänyt hänet sanomaan. Hetken aikaa hän oli jopa uskonut niihin.
Parasiitin sanat olivat olleet hänen uniensa taustamelua jo viikkoja. Hän ei pitänyt siitä.
”Ath vastasi.
Mielen Isän ei koskaan tarvinnut astua maailmaamme. Nimdan voima iski kuolevaiseen houkkaan, joka oli koskettanut jumaluutta.
Maailmain Repijä syöstiin pois valosta ja takaisin pelkän olemassaolon pimeyteen.”
Raapivan karheaa ääntä pitäen Atheonia edustava kivi upposi takaisin pimeyteen, josta se oli noussut. Hiekan ja pikkukivien vyöry peittivät hitaasti vajoavan paholaismaisen siluetin alleen. Aurinkomainen pyöreä muoto katosi, ja kiviringin hiekkapohja palautui tasaiseksi.
”Ja Ath puhui Atheonille,
’Lapseni, miksi kuuntelit vihaa sydämessäsi? Miksi yritit kääntää sen tuhoksi ja kuolemaksi?’
Maailmain Repijä vastasi pimeydestä.
’Tein kaiken vain sinun nimeesi, Mielen Isä. Olisin voinut yhdistää koko maailman siipiesi alle.’
’Ei, lapseni’, Athin ääni sanoi. ’Omaan nimeesi.
Valinta oli aina sinun.
Se on aina ollut sinun.
Se oli lahjani sinulle.’
Tuhon jumala, joka repi maailman auki, nauroi. Ja nauroi.
Se ei koskaan lakannut nauramasta.
Ath vangitsi syntisen lapsensa mustan auringon sydämeen, Ahjoon. Jumalan ainoasta silmästä valui kyynel, ja se putosi ja putosi aina henkien maailmasta omaamme. Ja Mielen Isä tiesi, että maailmamme kansa ei ollut vielä valmis astumaan valaistukseen. Mielen Isä itki rakastamiensa lapsien puolesta.
Nimda jäi kuuteen osaan. Mielen naamion kuusi sirua jakautuivat kukin eri henkilöille.
Ne jäivät odottamaan päivää, jolloin rikkinäinen naamio olisi taas ehjä. Päiviä, jolloin Ath palaisi ja toisi rauhan, jonka maailman kansat vastaanottaisivat sydämiinsä ilman miekkaa ja väkivaltaa. Ilman Nimdan voimaa.
Todellisen rauhan.”
Niihin sanoihin Zeeron lopetti tarinansa. Kattoikkuna sulkeutui hitaasti, ja auringon valokiila pieneni vähitellen entistä pienemmäksi ympyräksi. Lopulta pimeyttä valaisi vain viisi paria silmiä.
Oksat siirtyivät pois ikkuna-aukkojen tieltä. Valo palasi Zeeronin huoneistoon.
Soturimunkki sulki silmänsä ja piirsi oikealla kädelllään ilmaan Athin merkin, jonka jälkeen hän kumarsi syvään.
”Isä Zeeron”, Kepe sanoi haparoiden. Toa laittoi kätensä asentoon, jolla hän oli äsken nähnyt Zeeronin siunaavan tarinan jumalansa nimeen. ”Se oli… hieno tarina. Kiitos.”
Snowie nyökkäsi syvään. Same ja Bladis seurasivat esimerkkiä. Tarina ei ollut ehkä käynyt yhteen kenenkään kuuntelijoista uskomuksien tai maailmankuvan kanssa, mutta se oli ollut heistä kaikista hyvin vangitseva.
”Ilo oli minun puolellani”. Zeeron sanoi kunniallisesti. Klaanilaiset kiinnittivät huomiota, kuinka erilainen Zeeronin puhetapa aiheesta riippuen. Sienimonologin versoileva pälpätys oli kaukana äskeisesta majesteettisesta kaiusta. Jompikumpi matoranin puhetyyleistä oli opittu. Harjaantumaton korva ei kuitenkaan erottanut, kumpi oli toista todellisempi.
”Mutta… entä kolmas kerta?” Snowie sanoi kulmiaan kurtistellen.
”Hm?”
”Sanoit… sanoitte! Sanoitte, että Nimda olisi koossa kolmesti! Kerroit vain kahdesta.”
Zeeron naurahti. Aiempi omahyväinen sieniräkätys oli tehnyt paluun. ”Tietenkin, pullukka! Kuuden sulautuminen on vasta edessä. Profetiaa, joka ei ole käynyt vielä toteen.”
Snowie nauroi pakotetusti mukana. ”Tietenkin, tietenkin (… pullukka?). Mutta, sopiiko kysyä, mitä legenda sanoo tästä… sulautumisesta?”
Zeeron kohautti olkapäitään ja pudisti päätään. Naamion otsasta seitillä roikkuva hämähäkki vispasi edestakaisin kuin metronomi. ”Minä en taida olla oikea henkilö puhumaan tulevaisuudesta. Sulautumisen legendat ovat isä Bartaxin kaltaisten höyrypäiden lempiaihe. Tiedättehän. Kaikkea kivaa.”
”… mitä kivaa?” Snowie kysyi.
”Juttuja.”
”… juttuja.”
”Tiedäthän. Atheon vapautuu Ahjostaan. Repii todellisuuden halki viikatteella, joka on tahrittu jo viiden maailman verellä.”
Snowien hermostunut hymy oli muodostunut jo hänelle rekisteröidyksi tuotemerkiksi.
”Sepäs kuulostaa ihan. Jutuilta.”
”Älä muuta turise. Jos haluatte profetioita, joissa olisi jotain järkeä, kysykää ystävältäni Oraakkelilta. Tosin hän taitaa lähinnä lukea haaveet päästäni ja arvioi, mitkä niistä ovat realistisia.”
”Ja sienet olivat?” Same kysyi. Hän halusi jo pois, mihin tahansa.
”Sienet olivat.”
Keskustelu oli jo hetki sitten lakannut leijumasta läpi pilvien. Nyt se oli tehnyt tehokkaan maahansyöksyn ja uponnut takaisin rihmastoihin. Moderaattorikaksikko uskoi vahvasti, että Zeeronista oli puristettu ulos jo kaikki mahdollinen.
Jokin kuitenkin häiritsi Kepeä. Valkovihreä Toa tuijotti mökin puista lattiaa kulmat kurtussa. Jokin oli häirinnyt häntä jo pitkään.
Nui-Koron kirjastosta löytyneen muinaisen opuksen käsintehtyyn paperiin kirjatut sanat palautuivat hänen mieleensä. Kahdenthena kolmanthenakymmenenä päiwänä tämän talwen kolmatta kuutha, Messiaamme tulon jälkeisenä kolmanthena wuonna
Hän joka saapui merelthä colme wuotta sitten kanthaen suurta woimaa
joka sinisenä ja ikiaikaisena wälkehtii lailla tähthien…
”No tuota”, Snowie höpötti lämpimikseen. ”Jos saan vielä kysyä, isä hyvä. Minä olen kuullut teikäläisten uskonnon radikaalimmista siivistä. Niistä, jotka kuulemma jopa palvovat Atheonia ihan jumalanaan. Onko sinul- teillä mitään kerrottavaa heistä?”
”Hah, tuskin mitään tyydyttävää”, Zeeron sanoi. ”Atheonistit eivät ole vihollisiamme… vain eksyneitä lampaita. Heidän uskonsa mukaan elämä on kärsimystä, ja kuolema vapautus. Toisin kuin me, he eivät usko sielun ja mielen vaellukseen kehosta kehoon. He uskovat, että maallisen taipaleen päätyttyä Atheon polttaa heidän sielunsa ja hengittää ne sisäänsä höyrynä. Väärien profeettojen sekoittamia, lapsiparat…”
Kepen silmät pullistuivat. Hän tarttui päästään kiinni molemmin käsin ja alkoi sukimaan takaraivoaan kaikin sormin hermostuneesti. … hän toissa päiwänä osoitthi taas suurta armoaan ja woimaansa ja pelasti kylämme näänthymykselthä. Hän theki paremmin kuin cukaan ennalta toiwoa saattoi,
Sen sijaan ethä hän olisi cäythänyt woimaa murkhinan luomiseen ja näin keinoin kylämme rikhautha oikeuttamathomasti kaswattamaan, hän osoithi meille oikean thien, opetthaen näin meille että wauraus tulee raakhalla työllä eikä muiltha kinuthen. Hän suuressa armossaan…
…lähethi Suuren joukon kylästämme Mata Nuin thykö, weljet, siskot, serkunpojath. Thämän teon, joka montha suuta wähäisiä ruokiamme söimästä wei, woi kuulosthaa ulkomaalaisen korwiin kamalalta ja cauhialtha,
muttha me näemme siinä Profeettamme wiisauden ikiaikaisen.
”Väärät profeetat?” Snowie tuhahti. ”Anteeksi, mutta hehän uskovat vain siihen, mihin haluavat? Eikö puheesi jälkeen tuo ole melko, tuota, tekopyhää-”
”Snowie, vaiti”, Kepe kivahti todella poikkeuksellisella tavalla.
”… no eikö se ollut?”
”Ei”, Kepe sanoi raapien päätään molemmin käsin. ”Isä Zeeron, kertokaa ihmeessä lisää vääristä profeetoistanne.”
Hienovaraisuuden ylin huipentuma räjäytti tiensä nitrovoimalla takaisin keskusteluun.
Same ja Bladis olivat lakanneet teeskentelemästä ymmärtävänsä enää mitään.
Zeeron istahti koukeroiselle oksalle, joka sojotti mökin keskellä häämöttävästä jykevästä puunrungosta. ”Mitä haluaisit kuulla heistä, hyrrä-heppu?” Zeeron uteli. Tämä kyselysessio oli venähtänyt hänen haluamaansa pidemmäksi. Jossain oli sieniä, jotka vaativat välittömästi keittelyä.
”Olen kuullut”, Kepe maisteli sanoja, jotka putkahtivat hänen suustaan, ”että tällä saarellamme vaikutti joskus Profeettana tunnettu uskonnollinen hahmo. Useat lähteet ovat kertoneet hänellä olleen jotain, joka muistutti juuri etsimäänne Nimdan sirua.”
Kepe näki kiinnostuksen palaavan Zeeronin purppuraisiin silmiin. Onu-matoran siveli kultaisen naamionsa sammalten peittämää leukaa ja hengitti syvään sisään ja ulos.
”Tiedättekö jotain hänestä, isä Zeeron?” Kepe sanoi.
”No”, rehevöitynyt pappismies tokaisi vaatimattomasti, mutta ristiriitaisin äänenpainoin. ”Olen kuullut kaapuun verhoutuneesta profeetasta ja hänen seurakunnastaan. Ja olen kuullut, miten hän lähetti puolet palvelijoistaan manan maille. Opetuslapseni ovat sitä mieltä, että hän oli ensimmäisiä Atheonin palvelijoita, ja uhrasi matoranien veren Tuhon Isälle.”
Kepe ei jäänyt miettimään, vaan sanoi viisi sanaa, joita katui lähes samalla sekunnilla. ”Mutta mitä mieltä te olette?”
Zeeronin purppuraiset silmät porautuivat entistä syvemmälle Kepen omiin. Kepe siirsi katseensa vaivaantuneena jalkoihinsa. Ensimmäistä kertaa koko retken aikana Toa tunsi kaivautuneensa innokkaasti liian syvälle ja suoraan alaspäin, jonka seurauksena kaivuukuilun seinät olivat pehmenneet liiaksi kiipeilyä varten. Yksikin väärä hakunisku maamassaan hänen allaan joko sortaisi kuilun tai syöksisi hänet sen alla kiehuvaan magmaan. Pahimmassa tapauksessa ehkä molemmat.
Kuinka vaivatonta olikaan ollut vain väkerrellä Verstaassa. Niin, ja tietenkin aina välillä estää Doxia ja Iggyä juoksemasta ympäriinsä teräaseiden kanssa.
Zeeron ei yrittänyt pehmentää seuraavia sanojaan. Onu-matoranin katse viesti pelosta, vaikka hän ei sitä halunnut näyttää.
”Minä en usko, että ’profeetta’ oli Atheonin palvelija.
Hän antoi ne sellaisina kuin ne olivat hänen päähänsä tulleet.
”Minä uskon, että hän on Atheon.”
Kepe räpytteli silmiään hämmentyneenä. Munkin kysymys oli tullut kuin salama kirkkaalta taivaalta. Mihin minä uskon?
Tiedemies ei tiennyt mitä vastata – hän ei kuulunut Ath-uskoon, ja tiesi ettei voisi valehdella kuuluvansa. Se ei menisi läpi. Mutta eikö vanhus hakenut juuri sitä vastausta?
Kepe haki katseellaan tukea muista klaanilaisista. Snowie ja Bladis näyttivät yhtä yllättyneiltä kuin hän itse, ja Same vain katsoi vakavana ulos ikkunasta. Täydellisen jäätymisen pelossa Kepe avasi hitaasti suunsa ja yritti muotoilla mielessään vastausta, mutta aihe ei ollut hänen vahvimpiaan. Kepe tiesi, ettei ollut ainakaan liian vakuuttava sellaisten kysymysten äärellä, joihin ei ollut selkeää vastausta.
Suureksi onnekseen hänen ei kuitenkaan tarvinnut muotoilla kantaansa aiheesta heti, sillä Snowie oli taas äänessä.
”Uskomme… Tai minä uskon… Mmh, miten asiani esittäisin…” Lumiukon puhe oli hidasta ja tunnustelevaa. ”Uskon, että on asioita, sanoja ja tekoja, jotka ovat oikein tai väärin.”
Valkeat sormet rapsuttivat valkeaa päätä. ”Ja minä uskon myös, että tässä maailmassa vaikuttaa voimia, joita emme ymmärrä ja jotka ovat yläpuolellamme.”
Snowie vilkaisi Zeeronia ja yritti nähdä, miten tämä reagoi. Munkin kultaisen naamion syvistä silmänrei’istä ei kuitenkaan saanut luettua minkäänlaista vastausta. Lumiukko jatkoi.
”Lisäksi, minä uskon että… Eeh.”
Snowien suu aukesi ja sulkeutui ja aukesi sopivia sanoja hakien. Sitten hän arveli löytäneensä ne.
”Uskon, että sillä ei ole väliä, että minä kutsun näitä voimia eri nimellä kuin sinä. Eihän Ath ole edes kaukana Mata Nuista… tavallaan…”
Oranssinenäinen klaanilainen loi varovaisen toiveikkaan katseen Zeeroniin.
”A-haa”, Zeeron sanoi kurtistaen kulmiaan. Hän siveli sormenpäillään samaa madonsyömää käyrää keppiä, jonka toinen pää oli jakanut intiimin läheisyyden hetken sienisopan kanssa, ja toinen oli koskettanut Kepen otsaa hyvin vauhdikkaasti. Kepe katseli kepakkoa hieman neuroottisesti.
”Et ole vielä valinnut tietäsi, pikkuinen?” Zeeron kysyi hämmentyneenä. ”Kuulostaa siltä, että olet risteyksessä.”
”Mmm… Moni tärkeä kaupunki rakennettiin risteyspaikkaan…? Vähän kuin Vors-Koro?” Snowie yritti vielä hymyillä hataran vastauksensa perään.
Keskustelu ei edennyt Kepen mielestä lainkaan edulliseen suuntaan. Niin paljon kuin hän vapaata ajatustenvaihtoa arvostikin, oli tämä keskustelu tarkoitushakuinen ja kriittisen tärkeä. Kepe puuttui tilanteeseen.
”Luulisin, että mitä partnerini yrittää sanoa, on että koetamme pitää mielemme avoimina. Itsekin, innokkaana tutkijana, olen aina valmis oppimaan uutta. Olen myös valmis oppimaan Athin tahdon.”
”Oppimaan, oppimaan!” Zeeron sanoi turhautuneena. ”Onko uskonto sinulle vain tiedettä, tieteen mies? Onko se vain limaa lasipurkissa, jota voit tarkkailla? Ei! En usko.”
Zeeron heilautti kepakon Kepen suuntaan, tällä kertaa vain osoittaakseen tätä. Kepe ei kuitenkaan uskonut näin viattomiin aikeisiin, vaan suorastaan hypähti taaksepäin.
”Loogisena ajattelijana tajuat, että Mata Nuisi sanoo toista, ja isä Ath toista. Ja nämä kaksi mahtuvat molemmat maailmaasi? En usko!”
”Sanovatko he, tosin?” Snowie kysyi. ”Sanovatko he eri asioita? Oman elämänkokemukseni aiheen parista, ja minä olen kuitenkin ollut venytetyllä visiitillä eräässä ihme luostarissa ja näin, sanoo, että uskonnot ovat aika liki toisiaan. Etenkin, jos emme käy liian kirjaimellisiksi, emmekö voi aivan hyvin ajatella-”
”Emme.”
Snowie hätkähti ja kääntyi ympäri. Puhuja oli Same. Lumiukko tiesi selakhilaanin suhtautuvan moniin ”turhanpäiväisiin” asioihin kylmästi, mutta äkkinäinen puheenvuoro yllätti Snowien.
”Ja jos voimme, niin miksi?” Selakhilaanin katse oli vakava ja ääni jäätävä. ”Mitä hyötyä on ohjeista, joita ei noudateta? Ohjeista, joiden noudattaminen ei ole koskaan auttanut ketään?”
Kepe nielaisi katsoessaan pitkän sotilaan kasvoja. Same jatkoi: ”Olen nähnyt kirkkojen palavan ja voin luvata, että yksikään loukkuun jäänyt ei päässyt pakoon rukoilemalla.”
Zeeron tuijotti purppuraisilla silmillään Samen vihreisiin. ”Sinä olet sodan mies”, onu-matoralainen sanoi synkeästi. ”Sinun kaltaisesi syntyvät sodassa. Eikö sotilaan kättä ohjaa muka muu kuin komento taistella ja tappaa? Etkö kertaakaan kysy itseltäsi, miksi taistelet?”
Same korjasi otsanauhansa asentoa.
”Minä en taistele, koska jumala käskee minun taistella. Minä taistelen, koska jonkun on tehtävä se. Jonkun on mentävä veren ja raudan ja kuoleman keskelle, jotta kaikki eivät joutuisi sinne.”
Snowie ja Kepe katsoivat Samea hieman hermostuneena. Hienovaraisuus oli näemmä jo hetki sitten vienyt bisneksensä toisaalle. Kumpikaan ei tohtinut kuitenkaan välittömästi keskeyttää moderaattoria.
Bladis keskittyi lähinnä tuijottamaan polviaan otsa kurtussa.
”Selakhian mies”, Zeeron sanoi tylynä, ”Niinkö tosiaan ajattelet? Että kaikki, mihin uskon on turhaa? En ole varma, mitä sanoa.”
Same tuhahti äänekkäästi.
”Anna kun minä kerron sinulle jumalasta”, selakhilaani sanoi ääni kylmänä.
”Kerran, vain kerran Selakhian tasavallan viimeisessä taistelussa ennen sen hajoamista, minä rukoilin. Taivaalta satoi tulikuumaa rautaa. Odotimme miesteni kanssa eräässä temppelissä, kun vihollisen veneet porautuivat rantahiekkaan. Minä pelkäsin.”
Klaanilaiset keskittyivät kuuntelemaan. Same harvoin myönsi pelkoaan.
”Nostin katseeni temppelin kattoa kohti. Qwyne, Selakhian äiti katsoi minua. Tunsin sen, vaikka patsaan silmät oli peitetty valkoisella nauhalla. Jumalattaren silmien näyttäminen oli kiellettyä. Hän katseli lapsiansa, mutta ei koskaan nähnyt meitä… kuten emme mekään häntä. Nojasin temppelin kylmää kivistä seinää vasten, painoin käteni sydänvaloani vasten ja rukoilin. Lupasin pyhittää koko elämäni jumalalle ja uskolleni, jos hän antaisi meille tukensa ja siunauksensa. Lopulta miehenikin liittyivät rukoukseen.”
Same piti hetken tauon. Hän painoi valkean kätensä otsaansa vasten. Otsaa, jolla oli nauha, joka ei peittänyt silmiä. Ei ainakaan enää.
”Vastausta ei tullut. Kuusi minuuttia rukouspyyntöni jälkeen vihollinen potkaisi temppelin oven sisään ja vapautti tulen. Te ette tiedä, mitä Kuningaskuntien sotien aikaan käytettiin. Oli sotilaita, joiden iho muuttui syöpäläisiksi. Oli aseita, jotka tuhosivat ruumiin, mutta jättivät mielen ikuisiksi ajoiksi tyhjiöön menettämään järkensä. Ja oli miehiä, jotka yhdellä sanalla muuttuivat purkaukseksi ikuisesti palavaa tulta ja huutoa Karzahnin syvimmistä sopukoista. Huutoa, joka ei loppunut silloinkaan, kun huutaja ammuttiin maahan.”
Same katsoi Zeeronia silmiin. Kummankaan katse ei värähtänyt.
”Kun tuli pyyhki tiensä läpi temppelin polttaen kaiken ja joukkueeni selviytyjät juoksivat henkensä edestä pakoon, erehdyin katsomaan taaksepäin. Äiti Qwynen patsas oli jo liekkien ytimessä. Valkoinen nauha sen silmien edessä paloi. Tiesin, että en saisi katsoa. Tiesin, että se oli väärin, mutta en voinut vastustaa. Nauha paloi, ja paljasti takaansa…”
Same pudisti päätään hitaasti.
”Ei mitään. Selakhian äidin silmäkuopissa ei ollut silmiä. Oikeus oli sokea. Jumala oli sokea. Hän ei nähnyt meitä sinä päivänä. Hän ei tulisi näkemään meitä muinakaan päivinä. Jumala ei vastannut rukouksiin, koska häntä ei ollut. Ylemmät voimat eivät luo kohtaloamme. Tyydyttikö vastaukseni, viisas vanhus?”
Zeeron pudisti päätään hitaasti ja katsoi synkkänä lattiaa.
”Tuo on tyhjyyttä”, Zeeron jyrisi hiljaa. ”Epätoivoa, nihilismiä. Uskoa kylmään ja pahaan maailmaan. Sinunlaisilleko minun kuuluisi uskoa Nimdan salaisuudet, hainhammas?”
Zeeronin ja Samen tuijottaessa toisiaan epätoivo valtasi alaa Kepen mielessä. Jos keskustelu jatkuisi tähän suuntaan, klaanilaiset eivät oppisi mitään uutta Nimdasta. Siru pysyisi saavuttamattomissa.
”Hyvä on, näemme maailman eri tavalla kuin sinä. Mitä sitten? Et kerro meille mitään, me emme kerro sinulle mitään ja kaikki poistuvat tyhjin käsin?”
Munkki näytti arvioivan tiedemiestä katseellaan. Toan ääni oli saanut uutta voimaa.
”Sinä ajattelet eri tavalla kuin minä”, Zeeron myönsi. ”Selakhialaisen maailma on tyhjä, ja pitkänenäisen ystävämme maailmankuva on yhtä häilyväinen kuin hänen fyysinen olemuksensakin.”
Kepe alkoi jo maistaa epäonnistumisen. He olivat kulkeneet pitkän ja vaarallisen matkan tiedon lähteelle. Näinkö se tyrehtyisi, ennen kuin he saisivat edes yrittää sammuttaa janoaan?
”Mutta minä en tiedä…” isä Zeeron vielä jatkoi, ”…mitä hän ajattelee.”
Sienimunkin keppi kohosi osoittamaan Bladista. Same, Snowie ja Kepe kääntyivät katsomaan poissaolevan näköistä skakdia.
”Tuota… häneltä ei välttämättä kannata kysyä…” Kepe sanoi hymyillen hermostuneesti.
Zeeron ei ottanut vastausta vastaan ja tuijotti klaanilaisia entistä tiukemmin. Hopeinen skakdi ei tuntunut reagoivan mitenkään.
”Bladis?” Snowie sanoi. ”Blaaaa-diiiiis?”
Bladis ei vastannut. Hän oli jossain kaukana.
Jossain kaukana
Kitaroiden kuoro jyrisi vuoria rikkovaa musiikkiaan. Oli kuin soolot olisivat miekkailleet rapeiden riffiensä terävillä metallireunoilla, singoten valtavia kipinäsuihkuja ilmoille. Kipinäsateen polttaessa aluskasvillisuutta basson jyrinä järisytti maata, pirstoi taivaan ja halkoi vedet.
Moottoripyörän moottori jyrisi testosteronia puhkuen, kun sen kaksi pakoputkea syöksivät moottoritien ylle tulta, tulikiveä ja pikimustaa savua. Piikikkäät, valtavat renkaat repivät asfalttia riekaleiksi edetessään läpi hahmottoman aavikon. Tai lähinnä takarengas, koska eturengas oli näyttänyt juuttuneen lopullisesti keulimaan kohti taivasta.
Sotaisan miehekkyyden kaksirenkaisen multihuipentuman jokainen metalliosa oli täynnä teräviä piikkejä. Pelti oli maalattu kuvilla valtavista lieskoista, erilaisista konetuliaseista ja hymyilevistä skakdinaisista. Vielä parinsadan metrin päässä moottoripyörän kuolemaa huutavasta keulasta juoksi pakoon kaksi nazorak-agenttia, joiden kädet oli korvattu sinihehkuisilla ja mekaanisilla vastaavilla. Torakat alkoivat hengästyä.
”SKARRARARARARRRRRRR”, kajahti skakdin kielen kaunein sana ja suurin lahja maailmalle.
Mylväisyn päästi moottoripyörän päällä kahdella jalalla tasapainotteleva hopeinen skakdi, Bladis. Kasvoillaan hänellä oli suuret mustat aurinkolasit, niskassaan yönmusta nahkatakki. Toisessa kädessään hänellä oli konepistooli, jonka hän antoi tasaisin väliajoin laulaa torakoiden jalkoja kohti. Torakat kiljuivat kovin naisellisesti.
”JUOSKAA VAIN, PELKURIT, JUOSKAA. AAAH HAH HAH HAH HAH
AAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAH HAH HA HAH
HA HAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAH HA HA HA HA HA
HAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAA AAAAH HAH HAH
AAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAH HAH HAH HAH HAH
HA HA HA HA HA HA AAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAH HAH HAH HA
HA HA HAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAH HAH
HAH AHAHAHAHA HAHAHA AAAAAAAAAAAAAAAAAAH HA HA HA
HA
HA HA HA HA HA HA!
AHAHAHAHAHAHHAHAH!
HAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAA HA HA HA HA
Jossain vaiheessa nauru lakkasi kuulostamasta naurulta ja jossain vaiheessa se muistutti kevytkaliiberista zakazilaista konekivääriä. Mainittu ase odottikin vielä vuoroaan moottoripyörän peräosassa.
Toisessa kädessään moderaattorilla oli valtava rautainen ketju, jota hän pyöritti päänsä yläpuolella. Se liekehti kerosiininkatkuista sinistä liekkiä, jonka savu olisi täyttänyt taivaan, jos taivaalla olisi ollut vielä tilaa täytettäväksi kaiken moottoripyöräsavun jälkeenkin.
Moottoripyörällä istui skakdinainen, terävähampainen kaunotar, joka piti tiukasti kiinni moottoripyörällä ajavasta sotilaan komistuksesta.
”Oih, Bladis!” nainen kirkaisi. ”Olet niin taitava! Ja hyvä ampumaan… ja komea!”
”Ei nyt, beibi”, Bladis sanoi ja laukoi ilmoille sarjan varoituslaukauksia Sinisille Käsille. ’Ilmoille’ oli siinä mielessä väärä ilmaisu, että hän ampui ne torakoita kohti. ”Metsästän.”
”Mutta Bladis”, nainen jankutti. ”Blaaaaa-diiiiis? Bladis. Bladis Bladis Bladis.”
Naisen ääni vaihtui jokaisella sanalla miehisemmäksi. Se alkoi muistuttaa jotakuta aivan muuta.
”Ei nyt”, Bladis sanoi. ”Milloin tahansa paitsi nyt.”
”Blaaaa-diiiiiiiiiiiis…”
”OLE HILJAA TAI PYSÄYTÄN TÄMÄN PYÖRÄN JA KÄVELET KOTIIN.”
Zeeronin mökki
Hopeinen skakdi kiristeli hampaitaan. Snowie katsoi tätä hämmentyneenä silmiin.
”… mi-mi-minkä pyörän?” lupsakkuuden lumiukkomainen ilmentymä sopersi.
Bladis räpytteli silmiään hetken. ”Öh. Ei mitään.”
Keskustelun valtasi hetkellisesti vaivaantunut hiljaisuus. Sen rikkoi Zeeron, joka loikkasi jakkaraltaan lähemmäs klaanilaisia, aivan Bladiksen eteen.
”Minä kysyin teiltä kaikilta, mihin uskotte”, soturimunkkivanhus sanoi. ”Sinä et antanut vastausta, skakdi.”
Hopeinen skakdi tuijotti Zeeronin purppuraiseen katseeseen ja tuhahti. ”Mitä luulet, ukki? Kauniisiin naisiin. Tehokkaisiin moottoreihin. Isoihin pyssyihin.”
”…”, Kepe ulvoi.
”…”, Snowie vinkaisi.
”…”, Same manasi.
Kepen, Snowien ja Samen katseet jäätyivät samalla lailla tyrmistyneesti. Tässä se oli. Viimeinen toivo tämän keskustelupuun hedelmällisyydestä oli halkaissut sen oksan moottorisahalla ja polttanut rungon. Zeeron pieksisi heitä puukepillä ihan pelkästä loukkaantumisesta ja lähettäisi heidät kotiin tyhjin käsin, todennäköisesti myös kävellen. Kepe tunsi sisuksiensa uppoavan. Hänelle oli annettu mahdollisuus kuulla aidolta athistipapilta tuon mystisellä tavalla Nimdaan liittyvän uskonnon salaisuuksia. Mahdollisuus, joka oli nyt hukattu lopullisesti.
Tämä viimeinen tiedonjyvänen olisi ollut puuttuva linkki. Tämän avulla Kepe olisi ehkä saanut Nimdaa, Profeettaa ja tämän seuraajia ympäröivää mysteerien verhoa raotettua. Ehkä tämä olisi viimein auttanut häntä löytämään yhteyden näiden toisistaan irrallisten konseptien välillä. Mutta ei.
Kepe alkoi arvelemaan, että jossain todella olikin jumala, joka päätti kaiken kulusta. Hänestä tuntui, että hän oli tehnyt jotain suututtaakseen kyseisen jumalan. Leikkinyt tieteellä? Kajonnut asioihin, jotka eivät kuuluneet kuolevaisille? Mahdollisuuksia oli rajattomia. Ehkä rukoilunkin jättäminen vähemmälle oli tarpeeksi. Lopulta sillä ei ollut väliä. Toivo oli mennyttä.
”Hiljaa, pessimisti!” Zeeron rääkäisi taas käytännössä ei millekään. ”Fiksulla skakdilla on vielä sanottavaa!”
”…”, Kepe inahti.
”…”, Snowie hymähti.
”…”, Same tuhisi.
”…mit mmit mitä…”, Kepe hinkui.
”… minä minä en…”, Snowie vikisi.
”Vaiti”, Same tuhahti. Mitä Bladis ikinä sitten tekikään, se vaikutti toimivan.
Bladis ryki kurkkuaan. ”Minua ei kasvatettu kumartamaan millekään jumaluuksille… ei sillä, että minua olisi ylipäätään kasvatettu mitenkään, mutta silti. Kotikylässäni ei ollut kirkon kirkkoa. Mata Nuin sijasta minusta kasvatettiin mies tarinoilla. Synnyin Zakazilla, mutta vähän liian myöhään. Sota oli jo sodittu.”
Zeeron suki leukaansa. Bladis jatkoi ilman lupaa.
”Se vähän vaikuttaa nuoreen mieheen, tiedätkö? Putkahtaa tosi ankeaan maailmaan siinä vaiheessa kun siihen ei voi enää vaikuttaa. Ja kaaaaaaaaaaaaikki ympärillä puhuvat siitä kuinka skarrararrin nättiä kaikkialla ennen oli ja kuinka skarrararrin sääli on, että vanhan Tendilliun nätit pellot paloivat päreiksi. Ja siinä sitä sitten vain kuunnellaan, kuinka muut ylistävät jotain, jota ei perhana enää ole.”
Bladis puristi kätensä nyrkkiin ja pamautti puista lattiaa.
”Irnakkit minä siitä. Ei minua kiinnosta, minkälainen se saari oli ennen. Sillä tiedolla ei saada peltoja kukkimaan tai hymyjä kaikkien naamalle. Siksi minä sieltä lähdinkin. Asioita ei saada kuntoon mähmimällä siinä, mitä joskus kuulemma oli! Kun voisi uskoa siihen, mitä siellä nyt on!”
Terävät hampaat muodostivat virneen.
”Eli kauniita naisia, tehokkaita moottoreja ja isoja pyssyjä. Niiden puolesta minä elän, ja niiden puolesta minä kuol… itseasiassa anti olla, skarrararit kuolemisesta. Jos kuolemalla olisi turpa, minä löisin sen turpaa.”
”…”, Kepe totesi.
”…”, Snowie huomioi.
”…”, Same havainnollisti.
”Turpaan”, Bladis lisäsi perin avuliaasti.
Same, Snowie ja Kepe olivat aivan yhtä tyrmistyneitä. Heillä oli äärimmäisiä vaikeuksia päättää, oliko äskeinen puheenvuoro ollut viisaan miehen kauniita sanoja elämänmakuisista asioista, vai Bladiksen sanoja Bladiksen asioista. Näillä kahdella asialla oli yleensä ero.
Zeeron naurahti räkäisesti ja taputti hitaasti.
”Skakdi”, Zeeron sanoi. ”Minä pidän sinusta. Uskot vilpittömästi johonkin. Se on harvinaista. En näe tippaakaan epäilystä uskossasi niihin asioihin, jotka ovat sinulle tärkeitä.”
Zeeron hymähti ja katsoi koko klaanilaisjoukkoa hymyillen.
”Kunnioitan sitä jopa niin paljon, että saatan harkita… saatan harkita kertovani teille tarinan.”
Innostus kasvoi Kepen sisällä, ja se näkyi. Toan kasvot loistivat pitkästä aikaa innosta ja toivosta. Hän oli jo kaivamassa esiin muistiinpanovälineitään ja pientä kotikutoista nauhuriaan, kun Zeeron pysäytti hänen kätensä tökkäämällä sitä kepillään.
”Kädet pois sieltä”, soturimunkki sanoi. ”Tämä ei ole ’haastattelu’. En halua, että vangitsette ääntäni ja pistätte sillä ’teknologiikallanne’ sanoja suuhuni! Ei käy!”
”Itseasiassa se ei ole edes mahdollista, isä hyvä”, Kepe sanoi varovaisesti. ”Mutta… jos kerran niin haluatte.”
”Hyvä”, Zeeron sanoi. ”Isä Athin tarinaa ei ole tarkoitettu vangittavaksi ’teknologiikkaan’!”
Kepe ja Snowie halusivat molemmat korjata Zeeronin sanavalintaa, mutta he päättivät jättää munkin keskeyttämättä.
”Mitään tarinaa ei saa vangita! Ilman kertojaa tarinat kuihtuvat ja kuolevat. Tämän tarinan kertoi minulle aikanaan isä Makandor, edeltäjäni. Hänelle tarinan kertoi Pyhä Äiti, sokea näkijä ja Athin sijainen maan päällä. Tarinat elävät kulkiessaan suusta suuhun, kirjasta kirjaan, ystävältä toiselle, opettajalta oppilaalle…”
Zeeron oli jättää vertauskuvan tähän, mutta sitten… voi ei…
Sitten hänen mieleensä tuli parempi.
”Itseasiassa voitaisiin sanoa, että… tarinan sielu on rihmasto…”
Niin. Täältä se tulee. Täältä. Se. Tulee.
”… ja kaikki tarinan versiot… ovat rihmaston sieniä!”
Noin. Nyt sekin on pois alta.
”Aivan!” Snowie sanoi hymyillen. ”Tarinat kuuluu vangita sieluun tai… sydämeen, eikö niin, viisas vanhus?”
”Noinkin sen voisi sanoa, lumi-ukko”, Zeeron hirnui. ”Mutta teidän täytyy ymmärtää, että se, mitä teille olen kertomassa on harvinaista, ainutlaatuista. Harva athistikaan tietää tätä. Saadakseen kuulla Nimdan legendan on soturimunkin astuttava kuusi ymmärryksen porrasta. He kävelevät tulisilla hiilillä, taistelevat isä Athin puolesta… antavat koko sielunsa Mielen Isälle, ennen kuin totuus paljastaa heille itsensä. Te olette erikoistapauksia.”
”Mikä tekee meistä niin erikoisia, että saamme… tämän kunnian”, Same kysyi ilman varsinaista kiinnostusta. Zeeronin ilme vääntyi pirulliseksi, kissapetomaiseksi hammasvirneeksi.
”Odotinkin tuota, Selakhian mies. Teidän täytyy vain luvata yyyyyyyyksi asia”, Zeeron sanoi. ”Silloin kun löydätte Pyhän Zeetan, se kuuluu minulle.”
Kepe puri huulta. Hän ei ollut varma, helpottuiko tilanne yhtään.
”Arvelinkin”, Same sanoi. Hän ei voinut olla erityisen pettynyt. Hän ei ollut tullut tänne etsimään tietoa Nimdasta, vaan pelastamaan Kepeä ja Snowieta.
Zeeronin tahto saada Pyhä Zeeta itselleen oli ymmärrettävää ja ehkä jollain tavalla oikeutettuakin. Tätä he eivät kuitenkaan voineet Zeeronille luvata. Siru oli vaarallinen ja parhaassa turvassa Bio-Klaanin hallussa. Jos Kepe olisi sanonut tämän suoraan, Zeeronin sanainen arkku sulkeutuisi varmasti, ja se olisi hyvin kiusallista tässä vaiheessa. Zeeronille valehtelu puolestaan olisi ollut niin ilkeä ja epäkepenomainen temppu, että se oli poissa laskuista.
”Mmmh. Ymmärrättehän toki, että Pyhän Zeetan perässä on muitakin kuin me, ja sen päätymisen heidän haltuunsa voimme estää vain me. Jos saamme sirun käsiimme ennen pimeämpiä voimia, teemme voitavamme kyetäksemme ennen pitkää palauttamaan sen Athin seuraajien haltuun. Enempää emme voi luvata. Ymmärrämme kyllä, jos tämä ei ole tarpeeksi.”
Zeeron näytti hetkellisen innostuksensa jälkeen yhtäkkiä kovin pettyneeltä, mutta ei yllättyneeltä. Hän hymähti tietäväisen oloisena. Ilmeestä näki, että soturimunkki oli jollain tapaa osannut odottaa tätä.
”Penteleen penteleet. Ainakin olet rehellinen, hyrrä-heppu.”
”… mik-” Kepe aloitti eikä ehtinyt lopettaa.
”En tiedä, miksi olet hyrrä-heppu”, Zeeron sanoi ilkikurisesti. ”Kuulosti sopivan sinulle. Mutta hyvä on. Ymmärrän kyllä. Olette sodassa, ja torakka-ritarit haluavat sirun itselleen. Annan sen mieluummin teidän kuin niiden huostaan.”
Soturimunkki ryki kurkkuaan voimakkaasti. ”Haluan vain kysyä teiltä vielä yhden asian.”
Purppuraisen katseen mielipuolisuuteen vyöryi roppakaupalla vakavuutta. Ainoastaan skakdien ja erään etelän liskomaisen sivilisaation katseilla pystyi tappamaan, mutta Zeeronin kylmä tuijotus melkein veti vertoja niille.
”Aiotteko käyttää Pyhää Zeetaa aseena?” Zeeron kysyi kylmän viileänä.
”Se siis on ase”, Kepe sanoi vähintäänkin puoliksi itselleen.
”Ha”, Zeeron naurahti kuivakasti. ”Älä teeskentele tietämätöntä. Mielen Isän suurin lahja opetuslapsilleen voi levittää vihaa ja tulta yhtä helposti kuin rakkautta ja valoakin. Olette kuulleet tarinat.”
Emme tätä, jota yritämme saada sinusta irti, Kepe ajatteli. ”Omasta puolestani en ole kiinnostunut kenenkään tappamisesta, sirun kanssa tai ilman.”
Snowie nyökkäsi hyväksyvästi. ”Minullekaan mieli ei ole mikään tämän maailman vaarallisin ase.”
Zeeronin katse siirtyi neljän klaanilaisen soturipuoliskoon. ”Te ette näytä yhtä rauhanomaisilta.”
”Me emme päätä, mihin Nimdaa käytetään”, Bladis vastasi kaivellen hampaitaan. ”Otamme käskyjä vastaan, emme anna niitä.”
Same ei sanonut mitään. Hänen muistiinsa palautui hätäkokous, jonka myötä linnoitus oli syösty lopullisesti sotatilaan. Oliko siitä ollut viikkoja? Ei, siitä oli jo kuukausia. Ajankulku oli hämärtynyt taistelujen ja vainoharhan sumussa. Sinä päivänä Tawa oli seissyt Suuren salin korokkeella muiden adminien kanssa ja sanonut sanat, jotka kaikuivat kirkkaina selakhilaanin mielessä. Meidän täytyy löytää se ennen vihollisiamme. Löytää ja tuhota.
”Kepe”, selakhilaani kuiskasi toalle. ”Oletko aivan varma tästä?”
”… mistä”, Kepe vastasi hämillään. Zeeron näytti kummastuneelta ja hieman loukkaantuneelta. Ei ollut kohteliasta kuiskia kesken keskustelun.
”Vanhus haluaa sirun takaisin. Jos se on Tawasta ja Guardianista kiinni, sirua ei enää edes ole tämän jälkeen.”
Kepe näytti kiusaantuneelta. Hän ei ollut aivan satavarma, kykenikö Zeeronin tasoinen mahtava athisti lukemaan hänen ajatuksiaan. Tietenkin vain ce-matoranit pystyivät yleensä siihen, mutta entä jos ’Mielen Isä’ olikin tavalla tai toisella oikeasti olemassa? Silloin hänellä ei olisi mitään salaisuuksia.
”… en… en ole päässyt vielä niin pitkälle”, Kepe sopersi. Kumpi olisi väärempi vastaus? Se, että hän ei lopulta todella tiennyt, olivatko adminien aikeet Nimdan käytön suhteen muuttuneet, vai se, että lopullinen tarkoitus oli tuhota sirut lähimmässä tulivuoressa?
Zeeron alkoi joka tapauksessa käydä entistä kärsimättömämmäksi. Snowie nieleskeli ja oli selvästi valmiina yrittämään perustaktiikkaansa eli lämpimien juttelua. Kepe kuitenkin avasi suunsa.
”Tuota, niin”, Kepe sanoi kuulostamatta ollenkaan yhtä varmalta kuin hänen olisi ehkä pitänyt. ”Isä Zeeron. Asia on niin, että… on olemassa mahdollisuus, että jotkut omamme haluavat tuhota sirun. Olen… olen pahoillani.”
Zeeron räjähti räkäiseen nauruun.
”Tietenkin, tietenkin on!” soturimunkki käkätti. ”Luuletko, että se muuttaa jotain? Joku yritti jo tuhota Nimdaa, ja mitäs siinä tapahtuikaan? Oletteko koskaan, koskaan miettineet, miksi se on kuudessa osassa?”
Klaanilaiset tuijottivat toisiaan hämmentyneinä. Kepe raapi päätään. Tarkoittiko Zeeron tosiaan, että oli silti olemassa jonkinlainen ase, joka tehosi Nimdaan?
”Tietenkin on!” Zeeron vastasi saaden Kepen hätkähtämään. ”Nimdakin on vain metalllia, ja metalli taipuu aina. Mutta se voima, joka metalliin on piilotettu ei vähene, vaikka sen tyyssijan pistäisi kuinka moneen osaan. On houkkamaista edes ajatella kykenevänsä tuhoamaan sitä lopullisesti. Sitäkö haluatte?”
”Ei!” Kepe huudahti heilutellen käsiään. Snowie, Same ja Bladis jäivät tuijottamaan tiedemies-Toaa kovin mykistyneinä. Administo olisi ehkä sanonut tilanteeseen jotain muuta.
”Minä lupaan, että heti kun sota on ohi, toimitan sirun teille”, Kepe sanoi kämmen sydänvalolla. ”Haluamme löytää sen vain suojellaksemme sitä. Minulle ei kävisi mielessäkään käyttää sitä aseena. Saat sanani.”
Zeeron sulki suunsa ja hymyili leveää hymyä. Soturimunkin silmät sulkeutuivat viiruiksi.
Ukko käveli huoneistonsa keskellä könöttävän puunrungon taakse kuin hakemaan jotain. Klaanilaiset tuijottelivat hetken toisiaan.
”Itse en välttämättä valehtelisi voimakkaalle athistille…” Snowie sanoi hymyillen hermostuneesti.
”En minä valehdellutkaan”, Kepe sanoi. ”Jos se on minusta kiinni, siru on hänen.”
Bladis hörähti. ”Olisipa sääli, jos se ei olisi välttämättä sinusta kiinni.”
”…”, Kepe sanoi.
”Oli miten oli, olemme tiedon äärellä, eikö?” lumiukko puuttui keskusteluun innokkaana. ”Ei pilata tätä nyt!”
Zeeron taputti käsiään jossain puunrungon takana, ja puisen hökkelin ikkunoiden tielle siirtyi kuin itsestään valtavia köynnöksiä. Täydellinen, pikimusta pimeys täytti tilan. Neljä paria hämääntyneitä silmiä jäi loistamaan pimeydessä tuijotellen toisiaan. Jäljelle jäi vain sienten tuoksu ja Zeeronin askeleet tikkuisella parrulattialla. Soturimunkki taputti käsiään uudelleen, ja köynnökset siirtyivät rahisten. Ne avasivat tilaan uuden valoaukon. Sellaisen jota kukaan paikallaolijoista ei ollut aiemmin huomannutkaan. Täydellisen pyöreä aukko aivan tilan katossa paljasti takaansa kaksoisauringoista nuoremman. Oli kuin aukko olisi tehty juuri tähden muotoa ja kokoa varten ja avattavaksi juuri tällä hetkellä keskipäivää, jolloin loiste oli kovimmillaan.
Keskipäivää? Same ajatteli. Kuinka kauan he olivat olleetkaan tiedottomina? Taistelu Sinisten Käsien kanssa oli päättynyt auringonlaskun punakajossa.
Pyöreä aukko halkaisi muuten täysin pimeän tilan valokiilallaan. Valokiilalla, joka paljasti jotain, jonka Zeeron oli tuonut keittiönsä perukoilta, verstaansa sisuksista.
Auringon kultainen valo piirtyi täydellisenä ympyränä aivan samankokoisen ympyrän muotoiselle alustalle. Kivisen kiekon reunoille oli kerätty koko joukko pikkuruisia, kullankellertäviä kiviä. Joka ikinen kivistä oli kaiverrettu täyteen muinaisia punaisia merkkejä. Pyhää athismin kieltä, jota harva osasi.
Kiekon reunoilla oli kuitenkin kirjaimia, joita klaanilaiset ymmärsivät ilmankin Rau-naamiota tai puolitoistavuotista muinaismatoranin kurssia ga-metrulaisessa yliopistossa. ATH KO RELTHE NIMDA
Sanat eivät kuitenkaan tarkoittaneet Kepelle ja Snowielle mitään. He kuitenkin muistivat kuulleensa ne joskus villiintyneen matoran-lauman suusta. Ath-Korosta oli jo niin kauan.
Kiviringin keskellä oli tasainen hiekka-alusta, jolla seisoi sileä, ellipsimäinen kivi. Jumala. Se tarkoitti jumalaa.
Tällä jumalalla ei ollut kuitenkaan Mata Nuin kasvoja. Niiden tilalla oli kolmio, jonka keskellä olevasta kaiverruksesta tuijotti valtaisa silmä.
Zeeronin naamio tuli esiin pimeydestä ja jäi leijumaan kirkkaan auringonvalon ja hämyisän pimeyden rajalle. Vekkulin vanhuksen rehevöityneet kasvot näyttivät tässä valaistuksessa vanhemmilta kuin koskaan aiemmin. Purppuraiset silmät siirtyivät verkkaisesti klaanilaisesta toiseen värähtämättäkään.
Kädessään soturimunkilla oli kultainen seremoniasauva, joka oli ollut tätä ennen mökin seinää vasten. Sen terävän keihäänkärjen kyljet oli kaiverrettu täyteen tarinoita. Tarinoita, joita oli kerrottu satoja vuosia ja tarinoita, jotka olivat vielä kuulematta.
Tämä tarina oli Kepeltä kuulematta.
”Hyvä on”, Zeeron sanoi hymisten kuin transsin vallassa, ja kiviringin kivihahmot alkoivat liikkumaan hiekan yllä kuin omasta tahdostaan.”Minä kerron teille Nimdan legendan.
Manu juoksi. Metsä hänen ympärillään yritti selvästi nirhata hänet, sen hän tiesi. Mustat puut kaikkialla hänen takanaan, sivuillaan, edessäänkin, yrittivät saada hänet kiinni, mutta ei, hän oli ovelampi. Hän kiersi niiden rungot eikä juossut sisään ammottavista aukoista, joita rungoissa oli. Oksat yrittivät tavoitella häntä pimeydestä, mutta hän väisti kaikki. Hän juoksi.
Terävät kynsimäiset oksat olivat raadella hänen jalkaansa hänen hypätessään erittäin tiheän puurykelmän läpi. Heikot varret katkeilivat ja putosivat pimeyteen, jonka vuoksi rungot näyttivät niin mustilta ja synkiltä. Ei ollut mikään ihme, että koko paikassa oli niin vähän kuvailtavaakin; mitään ei nähnyt. Mutta oli muitakin aisteja. Hajuaisti kertoi jostakin epäilyttävästä – jostain, mitä olisi saattanut löytää viemärissä ryömiessään. Manu ei pitänyt ajatuksesta. Hänen oli pakko pysäyttää juoksunsa ja haistaa sitten itseään.
”Okei, hyvä. En se minä sentään ole”, hän huokaisi. ”Olisi ollut kiusallista, eikös?” Sitten hän vilkuili hieman ympärilleen. Ketään ei näkynyt. ”Oho.” Kohautettuaan olkiaan Manu pinkaisi taas juoksuun, mutta juurikko kampitti hänet ilkeästi.
Manu nousi istuma-asentoon ja katsoi hölmistyneenä alaruumistaan, johon juuret olivat tarttuneet. Hän yritti repiä niitä irti, mutta sitten hän kuuli tutun äänen yläpuoleltaan ja käänsi katseensa äänen suuntaan, sillä ei ollut lainkaan odottanut juuri sitä ääntä.
”Mitä sinä teet!” kirkui ääni, jonka lähteeseen Manu nyt tuijotti. Hän pohdiskeli ensin hetken, mitä ääniä oli kuullut, ennen kuin tämä törkeä puu, joka nyt hänelle puhui, oli keskeyttänyt hänen ajatuksensa viemäriin dumpatuista ydinjätteistä. Puut olivat raapineet toisiaan yrittäessään saada häntä kiinni ja pitäneet ärsyttävää vikinää. Tuuli oli suhissut hänen korviensa välissä ikävästi kutittaen samalla hieman. Muita ääniä ei hän muistanut kuulleensa, mutta nyt tämä puu puhui hänelle.
”Lopeta heti”, puu sanoi. Puulla oli hänen kasvonsa. Manu tuijotti kraahkankasvoista puuta hetken irvistäen epäuskoisesti ja sanoi sitten: ”En.” Jatkaen riuhtomistaan puu-Manun pyöritellessä silmiään kädet puuskassa oikea Manu pohti pakosuunnitelmaa. Miten hän selviäisi puisen kopionsa kynsistä elävänä?
”No niin, nyt riitti”, sanoi metsä Manulle, ja Manu päästi irti.
”Mmmitä sssinä teeeet”, makuta voihkaisi puu-Manun vetäytyessä maan sisään ja metsän noustessa seisomaan. Manu oli kiinni metsän kupeessa tämän kohotessa korkeuksiin epäuskottavalla tavalla. Metsä oli eläväisempi kuin miltä näytti, ja liikkuakin se näemmä osasi. Sen jalat muodostuivat puista, sen kädet muodostuivat puista, sen ruumis muodostui puista – ja maasta, jossa puut kasvoivat. Maakappale nousi paikaltaan ja jätti maan pintaan aukon, josta pursusi vettä. Tai saattoi se vertakin olla, Manu ei kiinnittänyt juuri nyt huomiota. Oksat pitivät häntä kiinni metsän vatsassa, ja sitten ilmaantui napa.
”Hyi?” Manu tiedusteli, kun jonkinlainen pyöreä asia nousi maasta ja upotti hänet lentävään maaperään. Metsä nimittäin lensi. Manun pää oli yhä maanpinnan yläpuolella, joten hän kykeni tiirailemaan, missä metsän pää oli.
”No niin, pikkuinen”, metsä sanoi rumalla äänellään. ”Nyt sinä istut ja kuuntelet.”
Metsä taipui istumaan ja lysähti takamukselleen veteen, jota pursusi yli maan peittämään koko planeetan. Manu katsoi kauhuissaan, kuinka kaikki peittyi veteen ja jäljelle jäi pelkkä metsä, joka selvästi aikoi laittaa hänet kuuntelemaan. Hän ei halunnut kuunnella.
”Nyt”, metsä sanoi. Metsällä oli kasvoillaan Manun naamio. Ja metsä oli aika punamusta, minkä huomasi, kun silmistä loistava valo valaisi kaikkeuden.
”Minä istun navassani?” Manu sanoi epäuskoisena. Metsä nyökkäsi hänelle hilpeästi.
”Hyi”, Manu totesi uudestaan ja rimpuili hieman.
”Ei siinä ole mitään pahaa!” metsä protestoi. ”Sinä vain ajattelet sen hölmösti.”
Metsä ei ehtinyt sanoa enempää, kun suuri, musta lonkero tarttui sen kaulaan ja puristi lujaa. Manu katsoi, kun metsän pää lensi ilmaan verisuihkun sinkauttamana ja putosi jonnekin päin vesivahingon kärsinyttä planeettaa. Vedestä oli nimittäin noussut lonkerohirviö, jonka Manu tunnisti jossain määrin itsekseen. Kun metsän ruumis kaatui selälleen veteen, joka oli selvästi verta läheltä katsottuna, Manu alkoi miettiä, osaisiko uida, jos istui maan sisällä omassa navassaan. Mietinnän tulosta ei tarvinnut kauan odottaa, kun lonkerohirviö tarttui häneen ja repi hänet irti.
”Maukasta Manua”, lonkero-Manu sanoi ja kohotti ulokkeellaan pikku Manun kohti muodotonta mustaa ruumistaan, joka söi kaiken valon universumista.
”Ei lonkeroa”, Manu korisi, kun Manu asetti hänet piikkiseen suuhunsa ja ahmaisi.
”Nom”, sanoi lonkeroinen Makuta Nui ja nuolaisi huuliaan antaumuksellisesti. ”Kaipaisi tosin lisää suolaa.”
”Hoi!” hänen silmänsä huusi. Manu yritti katsoa omaa silmäänsä huonolla menestyksellä. Tyytyen kuuntelemaan, mitä silmällä oli sanottavanaan, älliäinen virkkoi: ”Mitä sinäkin nyt haluat tähän aikaan illasta?”
”Ajattelin vain, että ehkä voisit vähän siivota. Vakuutus ei korvaa tuota”, silmä vastasi osoittaen ympäröivää verimerta. Manu yritti pyörittää silmäänsä, muttei onnistunut, sillä silmällä näytti olevan oma tahto.
”Huomaahan sen”, lonkeroinen sanoi silmälleen.
”Niinpä”, silmä vastasi ja mulkaisi ruumistaan. ”Mikset sinä siivoa jo.”
”En minä ota käskyjä silmältä!”
”Olisi parempi.”
”Jossain määrin se olisi kyllä absurdia.”
”Sinä puhut silmälle. Eikö se oli absurdia.”
”No olen minä kokenut kummallisempiakin juttuja.”
Silmä pyörähti kolmesataakuusikymmentä astetta ympäri katkoen kaikki yhteytensä aivoihin. Lonkero-otus parkaisi kuuluvasti silmän astellessa pois paikaltaan. Se kasvatti itselleen jalkojen lisäksi myös kädet ja alkoi repiä kappaleiksi otuksen nahkaa, joka vaikutti tervalta.
”Eihän tässä ole mitään helvetin järkeä”, Manu tuhahti ja katsoi ympärilleen. Hän ei ollut enää silmä eikä lonkeroinenkaan. ”Paitsi sisältä päin”, hän hihitteli ja päätti sitten tutkia hieman, missä oli nyt.
Metsä oli syönyt itsensä ja jättänyt jälkeensä jotain, mikä ei kuulunut sinne. Jotain, mikä ei kuulunut minnekään. Marmorisen lattian kylmä kosketus piinasi makutan jalanpohjia. Manu laski hitaasti katsettaan nähdäkseen paremmin, missä seisoi. Säännöllisesti vaihtelevat punaiset ja mustat marmoriruudut muodostivat hyytävän kylmään lattiaan shakkilautamaisen kuvion, jonka kuuran peittämä pinta heijasti makutan hahmoa vain vaivoin. Oli kylmä.
Makuta Nuin höyrystynyt hengitys täytti ilman. Punamusta marmorilattia jatkui loputtomiin. Tilalla ei vaikuttanut olevan edes seiniä. Oli paholaisen shakkilauta, mutta ei pelaajia.
”Öööö”, Manu sanoi kokeilumielessä pimeydelle. ”Huhuu?” Hän nosti katsettansa hitaasti ylemmäs ja ylemmäs etsien jotain. Mitä tahansa. Jotain, mitä voisi katsoa. Loputon tyhjyys oli piinaavampaa kuin mikään pimeys.
Manu koki onnistuneensa puoliksi, kun tilan katosta löytyikin jotain, mikä katsoi häntä.
Punahehkuisten mulkosilmien ja niiden tummanpuhuvien pupillien pohjaton tuijotus porautui makutaan. Silmiä oli paljon. Hälyttävän paljon, jos joltain heikkovatsaisemmalta kysyttäisiin.
Manu päätti hillitä sisäisen matemaatikkonsa ja jätti kuolettavien katseiden lukumäärän omaan arvoonsa. Sanattomasta sopimuksesta makuta ja syyttävien silmien sekamelska päättivät pitää legendaarisen tuijotuskilpailun.
Silmät eivät värähtäneetkään. Täysin mustat suonet niiden punertavassa pinnassa puskivat synkkää sisältöään pohjattomilta kuiluilta näyttävien pupillien ytimeen. Raskas kuuden sydämen samanaikainen syke oli ainoa ääni tilassa.
”Anteeksi, jos rikon tunnelman”, Manu sanoi varovasti, ”mutta oletko sinäkin minä.”
Punaisten katseiden joukko ei vastannut. Kysymystä seuraava hiljaisuus pisti Manun miettimään, oliko hän sanonut jotain sopimatonta. Tuppisuisuutta ei kuitenkaan kestänyt loputtomiin. Jostain aivan makutan kuulokyvyn rajamailta alkoi hahmottua jotain matalaa. Lattia tärisi. Marmori halkeili. Vähitellen värinä pimeydestä alkoi muistuttaa hyvin matalaa puheääntä. Infernaalinen murina hajoili kappaleiksi ja kaikui ympäri tilaa.
Syvä nauru täytti Manun kuuloelimet.
”Kuka meistä?” kysyi satojen tai ehkä jopa tuhansien äänien kakofoninen kuoro.
”Selvästikään kukaan teistä ei ole minä”, Manu totesi. ”Edes minä en voi kuulostaa noin hölmöltä.”
Nauru toistui. Manun mielessä kävi hetken ajan hänen hukattu potentiaalinsa lavakomiikan alalla. Naurussa ei tosin ollut jälkeäkään ilosta tai lämmöstä. ”Huvitat meitä, pikku kerubi”, demoninen kuoro sanoi. ”Yritätkö piilottaa pelkosi tekeytymällä narriksi?”
Manu ei voinut olla virnistämättä. ”Tarvitseeko minun tekeytyä?” ”Kerubi, kerubi. Voit olla langennut, mutta siipiäsi et voi piilottaa. Olet yksi Suuren Hengen enkeleistä, palvelijoista ja sotureista, aina ja ikuisesti.”
Manu nyrpisti nenäänsä ja tuhahti: ”Tuo kuulostaa jo hieman halventavalta. Olin varma, että sinä olisit kohteliaampi.”
Syvä nauru ei vastannut enää. Jostain kaukaa Manun selän takaa alkoi kaikua askelia. Ne lähestyivät tasaisesti.
Aivan uusi ääni puhui. Manu oli kuitenkin varma, että oli kuullut sen aikaisemminkin osana tuhannen äänen infernaalista kuoroa. Ääni oli pehmeä kuin silkki, mutta pistävä kuin tuhonkyy.
”Pahoittelen, jos koet itsesi loukatuksi”, ääni sanoi kohteliaasti. ”Makuta Nui. Tarkoituksemme ei ollut halventaa. Olethan sentään vieraani… ja lupaan, että olen erinomainen isäntä.”
Manu nyökkäsi hyväksyvästi. ”Kuulostaa paljon paremmalta. Punainen Mies.”
Makuta Nui kääntyi hitaasti ympäri. Hänestä ei tuntunut täysin turvalliselta jättää silmäisää mustaa massaa valvomatta. Lisäksi hän koki käytännössä luovuttavansa elämänsä haastavimman tuijotuskilpailun.
Toisella puolella odotti lähes yhtä syvälle porautuva punainen katse. Sinisen Pakarin silmäaukoista tuijottava punainen hehku oli kuitenkin lämmin kuin kynttilän liekki. Siinä oli silti jotain väärää. Samoin sen alla kaartuvassa lempeässä hymyssä, joka selvästi yritti liikaa.
Lyhyt, karmiininpunainen ta-matoran seisoi metrin päässä makutasta liikkumatta ja piteli käsiään selkänsä takana. Liikkumattoman matoranin varjo huojui ja värähteli hahmottomana tavalla, jonka ei olisi pitänyt olla mahdollista. Varjon pitkä ja luiseva muoto johti aivan varjojen syvimpään kertymään asti, jossa se yhtyi pimeyden sydämeen.
Sininen Pakari nyökkäsi syvään. ”Olen yllättynyt, ystävä”, lempeä ääni sanoi kunnioittavasti. ”Tiedät enemmän kuin olisin olettanut.”
”Mitä sinä oletit minun tietävän?” Manu kysyi ja tarkkaili Punaisen Miehen olemusta. Matoran näytti paljon miellyttävämmältä keskustelukumppanilta kuin silmien lauma, joka yhä edelleen taisi tuijottaa hänen selkäänsä.
”Huhuja”, matoran sanoi viattomasti. ”Puheita. Tyhjiä sanoja. Niistä kaikki aina lähtee. Niitä ei ole koskaan voinut pysäyttää, vaikka kuinka olemme yrittäneet. En ole voinut täysin astella pois historiankirjoista. Sanoja ei vain voi… pysäyttää. Mutta sinä et ole tyhmä, ystäväni. Tiedät, että en ole mikään niistä asioista, mitä ne väittävät minun olevan. En ole makuta. En ole kummitus. En ole paholainen.”
”Olisin huomannut, jos olisit makuta”, Manu myönsi ja naurahti viekkaasti. ”Enkä usko paholaisiin. Ja kummitukset ovat tylsiä.”
Punainen Mies naurahti. ”Ystävä hyvä, mikä saa sinut noin varmaksi siitä, että en kuulu rotuusi? Olen vain kiinnostunut.”
”Olen yllättynyt, ystävä”, Manu sanoi kylmästi. ”Tiedät vähemmän kuin olisin olettanut.”
Matoranin hymy ei värähtänytkään. Manu istahti lattialle yhden punaisen laatan sisään ja varoi visusti sen reunoja, kuin ruutujen välit voisivat polttaa.
”Minä aistin makutain läsnäolon, sen varmasti tiedät”, makuta sanoi ja tuijotti Punaista Miestä silmiin. ”Ja muuannen seikka, josta voisit minua ehkä valaista.”
Oli hetken hiljaista.
”Ei varjoja, ei pimeyttä. En odottanut täyttä poissaoloa. Kaikkialla on varjoa. Pimeys on kaikessa.”
Makuta Nui värähti hetkellisesti paikallaan. Jokin oli tarttunut häntä jalasta. Sen pitkät sormet puristuivat pehmeästi makutan polven ympärille. Niiden ote ei ollut kylmä eikä se sattunut. Se oli vain täysin hahmoton. Varjoista syöksähtäneen käden kämmenselkä tuijotti makutaa.
Punainen Mies katsoi Manua silmiin lempeästi kallistaen päätään hieman kenoon. ”Niin maailma toimii. Ei varjoja ilman valoa. Ei valoa ilman varjoja. Vaikka usein ajattelemme ne toistensa vihollisina, ne tuovat tasapainon.”
Punaisen käden sormet napsahtivat ja kylmät väreet kiipivät pitkin Manun kehoa. Toinenkin käsi oli tarttunut häntä jalasta. Matoran hymyili yhtä häiritsevän lempeästi.
”Tule mukaan ajatusleikkiini. Mitä jää, jos ei ole kumpaakaan?”
”Mitä jäljelle jää”, Manu toisti yrittäen samalla irrottaa käsien otteet jaloistaan. ”Ilmeisesti sinä. Ehkä olet omien sanojesi mukaan… tasapainoton.”
Mustan hahmottomuuden maanvyörymää muistuttava nauru teki paluun. Sen matala ja kolkko kalke pyyhkäisi keskustelun yli painokkaalla voimallaan. Pieni ta-matoran ei nauranut. Manunkaan mielestä vitsi ei ollut tällä kertaa ollut edes kovin hauska. Punamusta silmämassa oli yleisönä liiankin helppo.
”Ei, Makuta Nui, etkö näe sitä?” matoran sanoi ottaen hitaan askeleen kohti Manua. ”Kun ei ole valoa eikä varjoa, tasapaino ei koskaan järky kumpaankaan suuntaan. Kun keskenään taistelevien moraalien, mielipiteiden tai uskomusten taistelua… ei vain ole, löytyy todellinen harmonia. Todellinen tasapaino.”
Makuta Nui oli sanomassa jotain, mutta sitten hän alkoi hahmottaa sen, mitä tapahtui sinipunaisen matoranin takana. Pikimusta varjomassa kasvoi kasvamistaan, kun matoranin villisti liikkuva ja muodoton varjo alkoi saada hahmon. Lyhyet raajat saivat massaa ja pituutta. Sievät sormet räjähtivät luiseviksi ja kynnekkäiksi teräaseiksi. Hahmon ranka vääristyi epäinhimillisiin mittasuhteisiin ja kasvoi kymmenkertaiseksi. Kaikki tämä tapahtui täysin äänettömästi. Eikä varjon omistaja tehnyt liikettäkään.
”Mieti, mitä tapahtuu, kun inhimillinen, luova mieli saa eteensä ei mitään”, punainen matoran sanoi. ”Massoittain, kasoittain ei mitään.”
Varjo jatkoi kasvamistaan. Jos Makuta Nui ei olisi tiennyt paremmin, hän olisi voinut luulla sen muuttuvan kolmiulotteiseksi. Oli ainakin helppo teeskennellä todella pitkään, että niin ei ollut oikeasti tapahtumassa.
Mustan siluetin selästä syöksähti esiin pari lepakkomaisia siipiä. Kesti kauan, että Manu tajusi hahmon olevan makuta. Mutta ei kuka tahansa makuta.
”Aivot eivät pidä siitä ajatuksesta. Tyhjyydestä. Se on liian käsittämätön, liian pelottava… jopa pimeys ja pahuus ovat helpommin käsiteltävissä. Mutta ei mitään? Kasa mitättömyyttä?”
Se oli hän itse.
”Mieli tekee sen, minkä se yleensä tekee tyhjille taskuille. Se täyttää ne.”
Se oli hän itse, mutta ilman sitä, mikä teki Makuta Nuista Makuta Nuin.
”Siinä minä astun esiin. Annan sinulle tyhjän taskun.”
Sielua. Minuutta.
”Ja sinä täytät sen peloillasi.”
Manu oli huomaamattaan noussut seisomaan Punaisen Miehen puheen aikana ja kavahtanut sitten taaemmas huomatessaan varjon muodon.
”Tämä”, hän sanoi hiljaa, ”alkaa muuttua mielenkiintoiseksi, ystävä.”
Varjo lähti astelemaan paikaltaan pitkin ja äänettömin askelin kohti Manua. Se kiersi pienen matoranin kaukaa. Ennen kuin Manu ehti huomatakaan, hän katsoi Punaisen Miehen silmien sijasta tyhjiin aukkoihin omissa kasvoissaan. ”Kyllä”, vastasi Manun oma ääni, joka oli kuitenkin repaleinen ja vääristynyt. ”Vastataksemme aiempaan kysymykseesi. Me voimme olla myös sinä.”
”Lumoavaa”, Manu kuiskasi perääntyen hieman kauemmas itsestään. ”Mielenkiintoista tosiaan, mielenkiintoista. Ymmärrän nyt taas hieman enemmän.” Makuta virnisti tavalla, jota olisi voinut luonnehtia mielenvikaiseksi. ”Oliko sinulla minulle jotakin asiaa, Punainen Mies, kun järjestit tämän tapaamisen omassa päässäni? Vai onko tämä sinun.”
Punainen Mies vain hymyili. Hän nosti hitaasti oikeaa kättään ilmaan ja napsautti sormiaan. Napsahdus kaikui avarassa tilassa kauas. Siinä samassa Manu räpäytti silmiään. Kun hän avasi ne uudelleen, matoranin varjo oli takaisin paikallaan. Se ei kuitenkaan ollut matoranin muotoinen, vaan muistutti edelleen hälyttävän paljon hänen omaa varjoaan.
”Emme ole nyt varsinaisesti kenenkään mielessä”, ta-matoran vastasi. ”Kaikki näkemäsi on todellista… tai ainakin niin todellista kuin teet siitä itse. Kutsuisin tätä paikkaa kodikseni tai tukikohdakseni, mutta olen vuosien varrella ymmärtänyt, että sellaisen ylläpitäminen on vaarallista. Liian pysyvää. Liian helposti jäljitettävää.”
Ta-matoran kääntyi hitaasti ympäri ja lähti astelemaan syvemmälle pimeyteen pitkin punamustaa shakkilautaa. ”Älä epäröi, Makuta Nui. Ole hyvä ja tule vain perässäni. Seuraavien kahdenkymmenen minuutin ajan me kaksi vain puhumme. Siinä kaikki. Me puhumme, ja sitten päästän sinut omille teillesi.”
Manu pälyili hieman ympärilleen etsien katseellaan lisää silmiä ja nyökkäsi sitten. ”Puhuminen käy.”
Punainen Mies naurahti. ”Puhukaamme siis.” Silkkiä pehmeämpi ääni oli matala ja vaarallinen. Oli vaikea uskoa, että sen käyttäjä oli pelkkä matoran. Todennäköisesti et olekaan, makuta ajatteli. Mutta mikä sitten?
Ta-matoran ja makuta aloittivat hitaan askelluksensa pimeyden ytimeen. Mustuus tuntui väistyvän kaksikon edeltä paljastaen lisää punamustaa marmorikuviota. Varjoja tai pimeyttä se ei kuitenkaan ollut, sen Manu tiesi. Pimeydessä hän olisi nähnyt, koska hän oli syntynyt pimeydessä. Varjoja hän osaisi hallita. Vaikka hän yritti puhua tälle pimeydelle, se ei vastannut. Musta hahmottomuus peitti allensa kaiken paitsi pienen alueen, jolla makuta ja matorania muistuttava olento kävelivät. Hahmottomassa mustuudessa liikuskeli jotain. Hitaat ja ontot askelet tuntuivat kiertelevän kaksikkoa kuin hait laivaa.
”Puhukaamme siis”, Manu toisti Punaisen Miehen hetki sitten lausumat sanat. Hänen jalkojensa alla joissain laatoissa oli havaittavissa pieniä säröjä. Mielenkiintoinen yksityiskohta.
Heidän kävelynsä jatkui. Kumpikaan ei hetkeen sanonut mitään. Manu ei pitänyt hiljaisuudesta, joten päätti sanoa jotakin.
”Mukavaa, että minut kutsuttiin tällaisiin juhliin, mutta missähän matkaseurani lienee?”
”Vartija ja Keltainen Jättiläinen ovat turvassa, älä huoli”, matoran sanoi rauhoittavasti. ”Ikävä kyllä en voi puhua liiketoverini puolesta, mutta itse en ole koskenut heihin sormellakaan. He nukkuvat rauhallista unta.”
”Arssstein”, murahti makuta. ”Minä uskon antaneeni hänelle hieman ihmettelemisen aihetta.”
”Siinä kyllä onnistuit, ystävä hyvä”, Punainen Mies vastasi virnuillen. ”Olen syvästi pahoillani hänen tekemisistään. Hän vihaa teitä, makutoja. Vihaa tuhannen tähden tulisella voimalla. Se on hämmästyttävää.”
”Lieneekö viha kateutta”, Manu lausui arvoituksellisesti. ”Usein kateus johtaa vihaan. Hän on hyvin läpinäkyvä.”
”Mmm-m. Kenelle sinä olet kateellinen, ystävä?”
”Kiero kysymys. Ehkä minun olisi pitänyt vain olla hiljaa.”
Punaisen Miehen siniset kasvot kääntyivät jyrkemmin kohti Manua. Tulenpunainen katse oli täynnä uteliaisuutta, mutta se ei ollut pahantahtoista. ”Siinä ei ole mitään hävettävää, Makuta Nui. On olemassa jotain, jota sinä haluat itsellesi, mutta et voi koskaan saada. Se on vain normaalia.”
”Ah, tottahan toki. Kateutta minussa on, sitä en kiellä. En vain taida itsekään olla varma, kenelle olen kateellinen. Jos viha olisi silkkaa kateutta, minä kadehtisin Abzumoa, mutta se sekopää ei voi olla kenenkään kateuden kohde.”
Manu vilkaisi jälleen matoraniin. ”Sinä taidatkin tuntea hänet, eikö totta?”
Punainen Mies nyökkäsi syvään ja huokaisi. ”Abzumo on mielenkiintoinen tapaus. Hän on kuin moraalin musta aukko. En osaa edes sanoa, onko hänen itserakkautensa suurempaa kuin hänen vihansa kaikkea muuta kohtaan.”
”Rakkaus ja viha ovat melko lähellä toisiaan, jos miettii hieman tarkemmin. Kuinka usein rakkauteen liittyykään myös vihaa, raivoa, turhautumista.”
”Aivan. Oletko samaa mieltä, että ne molemmat voivat olla yhtä vaarallisia?”
Makuta naurahti kolkosti ja veti kasvoilleen virneen, jota matoralaiset olisivat juosseet kauhuissaan pakoon. ”Rakkaus voi olla paljon vaarallisempi asia kuin viha, ystäväiseni. Luulin sinun tietävän.”
”Siinä, makuta hyvä, onkin yksi niistä harvoista asioista, joista en voi kertoa sinulle.”
Punaisen Miehen hymy oli alakuloinen. Se kertoi enemmän kuin hahmo ehkä halusikaan päästää läpi. Tai sitten tämä tunteiden suoranainen vuoto oli vain yksi olennon labyrinttimaisen mielen tuhansista valheellisista kuorista. Manu alkoi miettiä, löytäisikö hän koskaan todella totuuden ydintä tämän olennon hämäysten ja vääriin totuuksiin johdattelevien sanojen joukosta.
”Oli miten oli, minusta tuntuu, että olemme samaa mieltä Abzumosta”, Punainen Mies sanoi. ”Hän on… vaarallinen. Askelillaan kohti jumaluutta hän voi tuhota kaiken sen, minkä vuoksi molemmat taistelemme.”
Manu ei hetkeen sanonut mitään, tarkkaili vain ympäristöään. He seisoivat keskellä tyhjyyttä. Heidän ympärillään ei ollut mitään, mitä hän oikeastaan olisi voinut edes tarkkailla. Kaikki huomio kiinnittyi siksi vain ja ainoastaan Punaiseen mieheen. Makuta käänsi katseensa muualle, vaikkei ollut mitään, mitä katsoa.
”Sinulla oli varmaankin minulle jotakin asiaa”, hän tokaisi seisoen selin matoralaiseen.
”Ei paljoakaan, makuta”, Punainen mies tokaisi. ”Tilanne on vain se, että minä koen Abzumon tällä hetkellä yhtenä suurimmista uhkista minun… minun ja työnantajani päämäärille. Ja mieleesi koskemattakin osaan jo kertoa, että haluat puristaa kämmenesi hänen kaulansa ympärille.”
”Niin”, hiljainen ääni sanoi. ”Niin minä haluan.”
Makuta Nui kääntyi jälleen Punaista miestä kohti ja tuijotti tätä suoraan tämän punaisiin silmiin. ”Ajattelitko sinä voivasi koskea mieleeni, ystäväiseni?”
Matoran pudisti päätään. ”En. En itse. En osaa lukea ajatuksiasi. Mutta minulla on ystävä, joka pienellä suostuttelulla osaa. Pyydän, älä vaihda puheenaihettamme.”
”Mieli on mielenkiintoinen asia”, makuta sanoi silmät tuikkien. ”Eivät kaikki mielet ole yhtä arvokkaita.” Manu istahti jälleen alas, risti jalkansa ja kumartui lähemmäs matoranilta näyttävää olentoa. ”Minulla on omat suunnitelmani. Niihin ei välttämättä kuulu Abzumon eliminointia.”
”Olisin olettanut sen olevan hyvinkin korkealla prioriteeteissasi”, Punainen Mies sanoi hekumoiden. ”Näen vihasi silmistäsi. Sinä todella vihaat sitä miestä. Mutta hyvä on. Sait minut kiinnostumaan, Makuta Nui. Mitä ovat suunnitelmasi?”
”Minä en tiedä sinun suunnitelmistasi mitään”, Manu sanoi. Hänen kielensä kärki lipaisi hienovaraisesti huulta. ”Ystäväiseni.”
Punainen Mies kosketti leukaansa pienellä kämmenellään ja näytti mietiskelevältä. ”Tietoa tiedosta, makuta? Hyvä on. Pääset olemaan erikoistapaus. Annan sinun kysyä kuusi kysymystä. En tiedä, voinko tyydyttää tiedonjanoasi sen enempää.”
Matoran vilautti sen sanottuaan pieniä hampaitaan. Ele näytti kaikin puolin väärältä.
”Vastalahjaksi haluan sinulta vastauksia.” Punainen mies sai seuraavaksi nähdä jotakin, mikä sai hänet ehkä jopa yllättymään: makuta hyppäsi pystyyn ja alkoi nauraa.
”Vihdoinkin! Olen jo pitkään halunnut kysyä. Miksi aina kuusi?”
Hiljaisuus saavutti pimeän shakkilautalattiaisen salin. Punainen Mies oli hiljainen. Hänen kasvojaan oli entistä vaikeampi lukea. Oli kuin katonrajasta aiemmin hohottanut mustuuden massakin olisi ollut kysymyksestä täysin tyrmistynyt.
”… kaikista maailman kysymyksistä… sinä valitsit ensimmäisenä tuon”, matoran sanoi kulmat kurtussa pudistellen päätään.
”No tuota, se… häiritsi.”
”Minulta kysytään tuota usein, ystävä hyvä”, matoran sanoi tympääntyneenä. Tämä oli uusi ilme.
Manu ei ollut nähnyt sitä aiemmin Punaisen Miehen kasvoilla. ”Ja voin sanoa monenlaisia vastauksia. Uskonnollinen mies vastaisi, että se on pyhä luku. Käytännössä missä tahansa uskonnossa, jonka keksit. Realisti vastaisi, että se on luku siinä missä muutkin, ja että se esiintyy tässä maailmassa yhtä todennäköisesti kuin mikä tahansa muu. Mikään vastauksistani ei tule tyydyttämään sinua.”
”Siinä tapauksessa sinä annat huonoja vastauksia. Ehkäpä annat hyviä vastauksia, jos kysyn jotakin oleellista.”
Makuta tuntui miettivän nyt tarkemmin. Punainen mies ei osannut tulkita tämän ilmettä juuri sillä hetkellä, kun tämä esitti seuraavan kysymyksensä:
”Mihin”, makuta sanoi salamyhkäisesti, ”sinä tarvitset Visokkia?”
”Kuten sanoin”, Punainen Mies vastasi, ”En osaa lukea ajatuksia. En pääse käsiksi toisten mieliin ilman Visokin apua. Muut antavat minulle ajatuksiaan ja pelkojaan tietämättään. Ja käytän niitä heitä vastaan… tai heidän edukseen. Mutta en osaa lukea mieliä. Voi, hän osaa. Et voi kuvitellakaan. En ole koskaan nähnyt hänen kaltaistaan telepaattia. Hän on hämmästyttävä.”
”Myönnettäköön. Kukapa ei tahtoisi osata lukea mieliä, mutta harva kuitenkaan loppujen lopuksi sellaista kykyä tarvitsee. Mitä sinä teet sillä kyvyllä, kun sen saadaksesi varastat meidän rakkaan adminimme?”
”Minulla on yhteyksiä ympäri maailmaa, Manu hyvä. Ja tarvitsen häntä levittääkseni… läsnäoloamme tiettyihin avainhenkilöihin. Tarvitaan vain pieni pelon siemen, joka kasvaa versoksi. Te kutsutte niitä loisiksi. Voisin loukkaantua siitä.”
Punainen Mies hymyili lempeästi. ”En ole satuttanut Visorak-ystäväänne. En ole koskenut häneen sormellakaan. En haluaisi vahingoittaa mitään niin kaunista. Ja usko minua kun kerron, että en valehtele. Koskaan.”
”Sen uskon. Seuraava kysymys. Miten sinä hyödyt Arsteinin kanssa tekemästäsi yhteistyöstä?” Manu kysyi ja kierähti makaamaan lattialle. Shakkilaudan yläpuolella ei ollut mitään, vain tyhjää. Matoran ei liikkunut mihinkään jatkaessaan keskustelua.
”Hän ja hänen koneensa tekevät likaisen työn”, Punainen Mies vastasi. ”Menevät paikkoihin, joihin en pääse… ja minä puolestani autan häntä suhteillani. Hän ei ole nappula laudallani, sillä en voi olla täysin varma, toimiiko hän suunnitelmieni mukaisesti vai ei. Meillä on kaksi erillistä päämäärää, jotka eivät sulje toisiaan pois, mutta hän kulkee omaa polkuaan. Minä haluan Nimdan. Hän haluaa… no, koko maailman, jos olen oikein rehellinen.”
Punainen Mies kurotti katseellaan tilan kattoa kohti kuin tutkiakseen taivaan tähtiä. Pimeydestä ja tyhjyydestä vastasi tähdistöjen sijasta rykelmä punaisia silmiä.
”En voi sanoa, että hän olisi nappula laudallani. Tai kuula biljardipöydälläni. Hän on kortti pakassani. Jokeri, joka voidaan pelata joko puolestani tai minua vastaan.”
”Jos se pelattaisiin sinua vastaa…” Makuta raapi leukaansa mietteliäänä, ja Punainen mies katseli tavallisen neutraalisti. ”Jos se pelattaisiin sinua vastaan, tilanne olisi mielenkiintoinen. Kuinka nappulasta, jota ei ole, tulee kuningatar?”
Kun Punainen Mies aikoi sanoa jotakin, makuta lisäsi: ”Se ei ollut yksi kuudesta kysymyksestä. Vaan. Mitä olet valmis tekemään saadaksesi Nimdan, ystäväiseni?”
”Olen liittoutunut Gaggulabion, Kenraali 001:n, makuta Abzumon ja Zorak von Maxitrillian Arstein kahdeksannen kaltaisten kanssa”, Punainen Mies sanoi tyynesti. ”Olen vienyt vapauden yhdeltä kauniimmista ja älykkäimmistä olennoista, jotka olen kohdannut. Olen ajautunut keskelle puhdasta, pysäyttämätöntä ja veristä sotaa. Olen aiheuttanut epäsuorasti kuolemia ja tuominnut eläviä olentoja kuolemaakin pahempiin kohtaloihin.”
Matoranin ääni muuttui joka sanalla kylmemmäksi.
”Kysyt vääriä kysymyksiä. Sinun pitäisi kysyä, missä rajani menee. Mitä minä en ole valmis tekemään? En taida vielä itsekään tietää, makuta hyvä.”
”Näyttää siltä, että sinä kerroit sen ihan itse”, Manu sanoi häijy hymy suupielissään. ”Minulla on ilmeisesti jäljellä vielä yksi kysymys.”
”Käytä se hyvin, ystävä”, Punainen Mies sanoi lempeästi. ”En aio valehdella sinulle, mutta en myöskään voi kertoa jokaista pikkuruista asiaa. Kysy oikeita asioita.”
Manun hymy vääristyi järkyttäviin mittoihin, kun tämä sylkäisi suustaan ulos sen, mitä oli pitänyt siellä jo pitkään.
”Mikä. Sinä. Olet.”
Makuta nousi makuuasennostaan ylös, ensiksi istualleen ja sitten seisomaan. Hän katsoi pienen punaisen miehen tyhjään katseeseen nyt ylhäältä, mutta se ei tuntunut siltä. Tämän olennon edessä Manu tunsi olevansa se, jota katsottiin alaspäin.
Se johtui siitä, että niin tapahtui. Kuplivan mustan varjomassan miljoonat silmät katsoivat häntä korkeuksista. Oli mahdotonta olla tuntematta itseään hyvin, hyvin pieneksi.
”Mikä. Karzahni. Sinä. Olet.”
Punaisen Miehen matoran-hahmon sininaamioinen pää kääntyi hieman kenoon. Hymy leveni sellaiseksi, jota ei pitäisi pystyä muodostamaan matoranin suulla. Kun Manu katsoi Punaista Miestä silmiin, hän näki vuosia. Vuosituhansia. Satoja tuhansia vuosia. Nämä punaisena hehkuvan tyhjän katseen rubiinit olivat vanhat, vaikka ne katsoivat hyvin nuorelta näyttävän olennon naamiosta. Se oli kulissi. Kaikki oli kulissia.
Matoranin varjo kasvoi kasvamistaan. Pian mustasta aukosta lattiassa ulottui armeija pitkiä, luisevia käsiä kohti katossa roikkuvaa katseiden massaa. Massa vastasi, ja luisevia käsiä alkoi ulottua silmärykelmästä maata kohti. Lopulta ne yhtyivät, kättelivät toisiaan. Maasta kurottuvat kädet vetivät katon käsiä kohti mustaa pohjatonta varjojen kaivoa Punaisen Miehen takana.
Musta massa alkoi laskeutua katosta. Vähitellen se yhtyi matoranin pieneen varjoon. Massa oli valtava. Kammion pimeyden vuoksi oli mahdotonta sanoa, kuinka iso, mutta se sai jopa joskus niin mahtavan nazorak-kuningattaren näyttämään pieneltä. Eri kokoiset punaiset silmät katsoivat Makuta Nuita mustan avaruuden syvimmästä ytimestä.
Syvä nauru alkoi jälleen. Kuoroa ja sen piinaavaa kaikua jatkui loputtomiin. Manun oli entistä vaikeampaa pitää katsekontakti Punaisen Miehen kanssa, kun Syvän Naurun sadat silmät porautuivat häneen jostain ylhäältä, alhaalta ja ympäriltä. ”Nyt kysyt oikeita kysymyksiä, Makuta Nui”, matoranin kuolettavan pehmeä ääni sanoi. Se oli saanut seurakseen satojen äänten infernaalisen kuoron. Ne puhuivat nyt samoja sanoja, yhdestä suusta. ”Me olemme Mies ja Nauru. Olemme yhtä, mutta erillään. Kuin kaksi rakastavaista. Ei, enemmän.”
Pimeydestä alkoi luikerrella lonkeroita, joiden päissä oli pitkäsormisia käsiä. Ne kurottuivat luuttoman liukkaalla etenemisellään lähemmäs ja lähemmäs makutaa.
”Kuin kaksoset. Veren yhdistämiä. Sielut yhteen sidottuina. Yhdessä ikuisesti.”
Laihojen sormenpäiden jääkylmä kosketus siveli makutan selkärankaa. Oli kuin sata pientä neulaa olisi raapinut hänen selkäänsä samanaikaisesti.
”Nauru huutaa. Mies vastaa. Nauru käskee. Mies toimii.”
Nyt kiemurtelevien käsien lonkeromainen ote oli kiertynyt Manun ruumiin ympärille. Hahmottomalla sulavuudellaan ne alkoivat peittää hänet alleen. Kylmyys valtasi Manun kehon. Makutan ja ta-matoranilta näyttävän hahmon katsekontakti ei rikkoutunut.
Punaiset katseet olivat nauliutuneet toisiinsa. Makuta Nui, tiesi, että Punainen Mies ei antanut hänelle kaikkea. Ei, ei aivan kaikkea. Nämä olivat vain sanoja. Satojen sanojen helinää, piinaavaa taustaääntä, joka hukutti alleen totuuden sydämentykytyksen.
Katseet eivät valehdelleet. Tällä verenhehkuisella, mutta ydintalveakin kylmemmällä katseellaan Punainen Mies näytti kaiken. Manu keskittyi. Hänen oli pakko keskittyä, vaikka piinaavien äänten pilkkaava kuoro solvasi häntä lempeällä raivollaan. Hänen oli pakko keskittyä, vaikka satakunta hyytävää jääpuikkoa työntyi hänen lihansa läpi ja poltti hänen sisuksiaan kuin tulikuumat prototeräsketjut. Tai siltä se ainakin tuntui.
Punaisen Miehen ja Syvän Naurun epäpyhä yhteensulautuma jätti repaleiseen kaksijakoiseen mieleensä ja painostavasti kaikkialle kurottuvaan sieluunsa vain yhden raon, josta kurkistaa sisään. Kaksi rakoa, jos oltiin oikein tarkkoja.
Makuta Nui keskittyi Punaisen Miehen silmiin. Hän näki sen, mitä luuli olennon mieleksi, ja katsoi sisälle. Hän tunsi tajuntansa hämärtyvän. Kaikki katosi.
Manusta tuntui siltä, kuin hän olisi pudonnut pohjattomaan kuiluun.
Kipu oli ensimmäinen tunnetila ja ensimmäinen havainto, joka iskeytyi Makuta Nuihin ruoskan lailla. Tulikuuma polte raastoi hänen ranteitaan. Ilman täytti palaneen lihan haju.
Sitten Manu tajusi, että tämä oli vain muistikuva kivusta.
Jonkun muun kivusta, Makuta pohti.
Muistikuva haalentui pois kuin uni, joka vaihtui toiseen. Manu avasi silmänsä. Hän toivoi hetkellisesti, että ei olisi tehnyt sitä. Elämä pyöri filminauhana hänen silmiensä edessä. Jonkun muun elämä.
Jonkun muun ilot. Jonkun muun surut. Jonkun muun kärsimykset, pelot ja syvimmät demonit.
Lopulta unien ja haavekuvien tumma labyrintti yksinkertaisesti haihtui pois kuin savu syystuuleen. Maisema vaihtui. Nyt ympäristö näytti loputtomalta vitivalkoiselta suola-aavikolta. Kova hiekka narskui makutan kynsikkäiden varpaiden alla. Tuuli puhalsi läpinäkyviä hiekanmuruja lentoon. Taivas oli aivan yhtä valkoinen ja lämmötön kuin aavikko itse.
Manun jalkojen alle ei muodostunut varjoa. Minnekään ei muodostunut varjoa.
Se johtui siitä, että taivaalla ei porottanutkaan aurinko.
Ei ainakaan tavallinen sellainen. Manu ei halunnut katsoa ylös. Se jokin, joka sieltä säteili kosmista hehkuaan tuntui liian absurdilta. Se ei kuulunut taivaalle. Se ei kuulunut mihinkään.
Makuta jatkoi kävelyä. Lopulta hän löysi etsimänsä. Punainen Mies odotti häntä aavikon toisessa päässä. Reunalla, jonka jälkeen oli vain tyhjyyttä. Mutta tämä Punainen Mies näytti nuoremmalta.
Ja tämän Punaisen Miehen silmät olivat vitivalkoiset ja pupillittomat.
Makuta pysähtyi
”Anna minulle totuus”, Manu sanoi Punaiselle Miehelle painostavasti. ”Riisu tuo hölmö naamio. Näytä, kuka siellä on takana.”
Punainen Mies hymyili. Se tarttui siniseen Pakariinsa. Naamio laskeutui hitaasti kasvojen edestä.
Manun pupillit laajenivat, kun hän näki naamion taakse.
Kuusi sydämentykytystä.
Kuusi koputusta.
Polttava, jäänkylmä kipu.
Manusta tuntui siltä kuin hän olisi halkeamassa kahtia. Mutta tämäkin oli vain muistikuva kivusta. Jonkun muun kivusta.
”Pidätkö näkemästäsi?” matoranin lempeä ääni kysyi. Puhe ei tullut siitä, mikä oli paljastunut naamion takaa, vaan sinisestä Pakarista, jota se piteli käsillään. Naamion suu liikkui yhä yhtä luonnollisesti.
Makuta ei keksinyt mitään tavanomaisen nokkelaa.
”Hm. Onhan se… uutta. Kovin, kovin uutta.”
Sitten hämärtyi. Sydämentykytykset hautasivat alleen kaikki muut äänet. Makuta putosi jälleen saman mustan kuilun läpi. Hän ymmärsi valehtelematta entistä vähemmän.
Silmät avautuivat, vaikkei Manu ollutkaan varma, kenen silmät ne olivat. Hän näki nyt olevansa jossakin ja ei missään, ja Punainen mies seisoi hänen vierellään hymyillen pahoittelevaan sävyyn.
”No”, matoranin lempeä ääni sanoi kysyvästi. ”Oletko tyytyväinen vastauksiin, Makuta Nui?”
”Uaah”, makuta ähkäisi. ”Olet sinä silti hemmetin huono vastaaja.”
Matoran hymähti. ”Hmh, tulkintakysymys. Ehkä sinun pitää vain opetella kuuntelemaan. Olet puhumisessa paljon parempi.”
Makuta virnisti. ”Kuka sanoi, etten kuunnellut?”
”Et tarpeeksi. Sillä ilmeestäsi päätellen olet unohtanut, mitä sopimukseen kuului. Annoin sinulle kuusi vastausta. En aio antaa niitä ilmaiseksi.”
Kuului jään hajoamiselta kuulostava rapea sirpaloitumisen ääni, joka kaikui voimakkaasti ympäri kaikkea. Hyytävä kosketus kiertyi kaikkien Manun neljän raajan ympärille samanaikaisesti. Kylmät väreet valtasivat makutan kehon. Hän ei voinut liikkua. Virne ei kuitenkaan pyyhkiytynyt makutan kasvoilta.
”Kysy kysymyksesi.”
Punainen matoran käveli hiljaisin, huolettomin askelin makutan eteen. Karmiininkajoinen katse kohtasi verenpunaisen. Punainen Mies nosti vasemman kätensä hitaasti ylös ja puristi etusormensa ja peukalonsa tiukasti yhteen. Hän napsautti sormiaan, ja harmaan hahmottomalle seinälle Punaisen Miehen takana roiskahti ryöppy mustinta mustaa jostain matoranin varjon sisältä.
Harmaalle pinnalle leviävä varjomassa tahri seinän alleen ja muodosti symmetrisen, mutta tunnistamattoman kuvion. Matoran astui pois tieltä.
Musta, täysin symmetrinen varjo oli nyt Manun näkökentän keskipisteessä. Se tuijotti häntä piinaavasti.
”… öh…” Manu sanoi virne mihinkään värähtämättä.
”Ensimmäinen kysymys, Makuta Nui. Mitä näet?”
”Se on musteläikkä. Ilmiselvää mustetta. Harmaalla paperilla.”
Mustan tahran keskipisteeseen aukesi kaksi suurta, täysin identtistä punaista silmää. Niiden katse oli syyttävä ja porautui suoraan Manun sisälle.
Yhtäkkiä hiljaisuus repesi värien ja äänien myrskyksi ja tuhannen äänen samanaikainen kuoro pisteli makutaa kuin jäätävän kylmällä teräksellä. ”K̡̨ ̛͟͞E̵ ̷̵̛R͠͏ ̧̛Ù̕͏ ̛̕͏B͜ ͘I͠”, se sanoi, ja seinä oli haljeta painokkuudesta. ”Älä valehtele itsellesi. Tiedät itse aivan hyvin, mitä ajattelit ensimmäisenä.”
”No hyvä on”, Manu tuhahti. ”Puhutaan sinun kielelläsi.”
Makuta aikoi kyykistyä Punaisen Miehen tasolle ja katsoa tätä silmiin välittämättä seinästä tuijottavista punaisista mulkoilijoista, mutta huomasi, että raajat vangittuna kaikki oli hieman hankalampaa. Hän tyytyi virnuilemaan edelleen ja sanoi:
”Vääräuskoinen jumala.”
Matoran katsoi vuorotellen Manua ja mustaa varjoa silmiin. Varjon kahta punaista aurinkoa muistuttava katse siirtyi Punaiseen Mieheen. Matoran-hahmo siveli leukaansa, nyökkäsi ja hymyili. Varjo haihtui mitättömyyteen, ja matoranin katse palasi makutaan.
”Oikea vastaus, ystävä. Sinähän sen annoit. Mitä tuo sana sinulle tarkoittaa? Se on painava sana. Kaikki ymmärtävät sen omalla tavallaan.”
”Mitäköhän sanaa tarkoitat”, Manu kysyi välinpitämättömästi.
”Jumala”, matoran sanoi. Makuta pyöräytti silmiään kerran ja sanoi sitten:
”Jumala voi tarkoittaa monta asiaa. Minulle se on vertauskuvallinen asia. Aina.”
Makuta ryhtyi hohottamaan mielipuolista naurua. ”Se oli toinen kysymyksesi, ystäväiseni. Mieti rauhassa kolmatta.”
Matoran hymyili ja taputti käsiään kahdesti. Taas kuului ääni, joka kuulosti siltä kuin todellisuuden rakenteet olisivat halkeilleet, ja mustimmasta mustasta roiskui litroittain juoksevaa, nestemäistä pelkoa. Se kasteli jälleen tylsän harmaan seinän ja muodosti toisenkin täydellisen symmetrisen tahran.
”Entä nyt, makuta?”
”Musteläiskätesti, vai?”
”En puhuisi testistä, mutta kutsu sitä miksi haluat. Mitä näet?”
”Enköhän ole virnistellyt tämän sessionkin aikana jo ihan tarpeeksi, muuuutta”, Manu naurahti, ”sehän on kalkkuna. Nimeämispäivän ruokapöydästä. Oikein makoisa, maistuva, miellyttävän mehukas.”
Taivas tuntui jälleen aukeavan, kun äänikuoro nauroi. Musteläikkä irtautui seinästään tavalla, joka rikkoi sitä, miten syvyysvaikutelmat toimivat. Tai siis sitä, miten niiden pitäisi toimia. Mustuus kasvatti itselleen parin kalkkunamaisia siipiä ja lintumaiset jalat, joilla se vaappui kohti Makuta Nuita.
”͝͝A̷̧͡h͝a̸͟.̨̛͘ ̴A҉h̸á͠h̷̸̷a҉̴.̢ ̨̛H̴͢a͝͠.̵͠”
Johonkin keskelle mustaa ydintä aukesi terävähampainen suu. ”Kerubi, kerubi. Hyvä vastaus. Pidät selvästi nimeämispäivästä. Harvalla on… noin suurenmoinen nimi.”
”Niin, aivan. Nimi.” Ja Makuta Nui nauroi.
Päätön kummajaiskalkkuna otti korkean loikan ja lensi pois Manun näkökentästä absurdin pienillä siiventyngillään.
”Makuta Nui”, Punainen Mies sanoi kuin maistellen nimeä. ”Onhan siinä voimaa. Kerro, ystävä. Itsekö nimesit itsesi?”
”Kysymykseesi on erittäin yksinkertainen vastaus, ystäväiseni”, Manu sanoi, hymyili nyt häijysti ja tokaisi: ”En.”
”Kuinka herttaista”, matoran sanoi vilpittömästi. ”En aio kysyä, kuka tuon nimen on antanut. Olit hänelle varmasti tärkeä.”
”Mahdollisesti. Viides kysymyksesi?”
Makuta ei tiennyt, olisiko hänen pitänyt yllättyä, kun varjoisa voima räjäytti itsensä harmaalle pinnalle kuin ukkosiskuna ja jätti jälkeensä kolmannen symmetrisen mustan kuvion. Mustan kraahkanin mielipuolisessa katseessa oli epäuskoa. Punainen Mies hymyili tavalliseen tapaan.
”Tässä vaiheessa alat varmasti ihmetellä, mitä ajan takaa.”
”Mahdollisesti, Punainen Mies. Sinä halusit tietää jotakin minun suunnitelmistani.”
Punainen Mies naurahti pehmeästi. ”Kysymykseni eivät ilmeisesti kuulosta kovin olennaisilta. Ymmärrän sen.”
”Mmm, tuo läiskäsi. Sanotaan vaikkapa, että siihen on kerääntynyt universumin pahuus.”
”Kovin epäselvä vastaus, ystävä hyvä. Minä en ’kysy’ sinulta tarkennusta, vaadin sitä.”
”Voitko sinä vaatia minulta jotakin, ystävä?”
Matoran nyökkäsi.
”Aina voin. Zorak olisi jatkanut sinun ruumiisi silpomista, jos en olisi… tarvinnut sinua. Hän olisi polttanut antidermiksesi maailmankartalta. Jos olisin jättänyt sinut sinne, sinua ei olisi odottanut Karzahni, vaan kadotus. Sinua ei vain olisi enää ollut. Tein sinulle yhden ystävällisen palveluksen. Eihän ole kohtuutonta vaatia sinulta yhtä vastapalkaksi.”
”Mutta sinä selvästikin hyödyt – tai aiot hyötyä – jotenkin siitä, että minä yhä olen.”
Sinipunainen matoran otti kaksi painokasta askelta kohti kylmien luuttomien käsien kahlitsemaa makutaa. Kun hän jälleen puhui, oli pehmeän ja lempeän äänen tilalla jotakin kylmempää ja laskelmoivampaa.
”Kaikesta on minulle hyötyä, makuta. Voittajat eivät valitse yhtä tietä, joka johtaa täydelliseen voittoon. Voittajat pelaavat korttinsa niin, että kaikki potentiaaliset tiet kaikkine kuoppineen ja sivukujineen johtavat omaan voittoonsa. Mitä sinä todella näet?”
Makuta Nui maiskautti suutaan kuuluvasti. Hän oli odottanut tätä vastausta. Nyt hän aikoi paljastaa omat korttinsa.
”Minä näen”, hän sanoi maistellen sanoja, ”mitä minä näenkään, ystävä? Minä näen Punaisen Miehen. Kovin mustana.”
Punainen Mies näytti hetken poikkeuksellisen hämmentyneeltä. Sitten hän naurahti kepeästi. Samassa sekunnissa musta tahra ei vain näyttänyt pakari-kasvoiselta matoranilta: se oli sellainen. Kahta muuten täysin identtistä hahmoa erotti vain se, että varjo oli täysin musta. Sen silmät olivat valkoiset ja pupillittomat.
Kun Punainen Mies puhui seuraavan kerran, Syvä Nauru liittyi mukaan. Matoran ja sen varjo puhuivat ja liikehtivät täydellisen synkronoidusti.
”Todellako, Makuta Nui? Todellako? Mekö olemme sinusta yhtä kuin ’universumin pahuus’?”
Kaksi hahmoa nauroivat jälleen yhden yhtäaikaisen, lohduttoman naurun. Hetken kuluttua kummankin lopetettua nauramisen Manu sanoi:
”Ensimmäinen sääntö: Makuta Nui valehtelee.” ”Ha. Ha. Ha.”
Se, mitä oli jäljellä lämmöstä Punaisen Miehen äänessä katosi. Jäljelle jäävä kylmyys vastasi sitä routaa, joka oli peittänyt paholaisen shakkilaudan marmorisen lattian. Punainen Mies ja hänen varjonsa ottivat rauhallisia askelia kohti Makuta Nuita. Yhtäaikaisten askelten kaiku viuhui halki ilman kuin raipanisku. ”Siinä onkin yksi niistä monista asioista, jotka erottavat meidät sinusta, makuta hyvä. Me emme valehtele. Me emme valehtele koskaan.”
Lattialaatat halkeilivat naksahdellen. Kaksoset kävelivät Manua kohti ja katsoivat häntä silmiin polttavalla päättäväisyydellä. ”Tiedätkö miksi? Siksi, koska valheet ovat vain naamioita. Ne ovat helppoja. Ne kasautuvat toistensa päälle, kunnes koko palapeli sortuu. Ja lopulta niihin uskoo itsekin. Totuudet ovat petollisempia, lopullisempia… ja niin paljon tappavampia.”
Kaksoset olivat nyt aivan Manun edessä. Neljän silmän katse porautui suoraan makutan takaraivoon asti.
”Me emme pidä valehtelusta. Me emme todellakaan pidä valehtelusta. Ei siksi, että se loukkaisi meitä. Vaan siksi, että loukkaat itseäsi.”
”Kaikki valehtelevat, Punainen Mies. Kaikki. Joka ikinen olento, joka kykenee ajattelemaan omaa etuaan!” Manu sanoi lähestulkoon ärsyyntyneellä äänellä. ”Ha. Valheet ovat niin, niin paljon läpinäkyvämpiä kuin totuudet, makuta. Siksi meidän ei tarvitse kysyä sinulta mitään olennaista… koska annoit sen kaiken itse kuin hopealautasella. Meillä on vielä yksi kysymys.”
”Kysy, valehtelija. Minä kiroan sinut, Punainen Mies! Vielä sinä valehtelet, kerran, ennen kuin tämä kaikki päättyy”, makuta sylkäisi. ”Kysy.”
Oli hiljaista aivan pienen hetken. Makuta ei tiennyt, olisiko hänen pitänyt yrittää pitää katsekontakti Punaisessa Miehessä vai tämän varjon pupillittomissa silmissä. Loppujen lopuksi sillä ei tuntunut olevan väliä.
”Luulitko todella, että emme näkisi naamiosi läpi. Olet antanut meille tämän keskustelun aikana kaiken sen, minkä halusimmekin.”
Kuvottava rusahdus. Nytkähdys. Punainen Mies pysyi paikallaan, mutta sen varjon raajat olivat pidentyneet luonnottoman mittaisiksi. Lopputulos näytti demoniselta variksenpelätiltä. ”Kerubi, kerubi. Sanoit, että Jumala on sinulle pelkkä vertauskuva. Emme usko siihen. Oli syynsä sille, miksi seisoit hänen riveissään silloin, kun Makutain veljeskunta mureni sisältä. Korruptoitui, mätäni kuin hedelmä. Muuttui joksikin muuksi.”
Manu oli keskeyttämässä Punaisen Miehen luennoinnin, mutta hän ei ehtinyt. Nyt myös kaulansa luonnottomiin mittoihin kasvattanut varjo-olento tuijotti häntä kaksi metriä pään yläpuolelta. Se, mikä oli joskus näyttänyt varjokuvalta Pakarista halkeili, mureni, korruptoitui ja mätäni. Palaset putoilivat tilan lattialle hitaasti kuin syksyn lehdet. ”Tietenkin halusit selviytyä. Se oli ilmiselvää. Jos olisit seisonut Miserixin riveissä, et olisi siinä nyt. Mutta Metru Nuin todellista hallitsijaa ei huijata helposti. Hän näki sieluusi, kerubi. Ja uskon, että hän näki siellä sen, minkä mekin nyt.”
Mustan jättiläisen kasvot muovautuivat uudelleen saven lailla. Värähtelevän, hahmottoman varjon kasvot alkoivat muistuttaa Kraahkania entistä enemmän. Makuta Nui vavahti taaksepäin huomaamattaan. Ilma tuntui kylmenevän kymmeniä asteita.
”Hän näki, että ajatus kiinnosti sinua. Ajatus siitä, että voisit pudottaa Jumalan, Mata Nuin taivaalta ja nousta hänen paikalleen. Ei, kerubi. Nousta häntä ylemmäs.”
Makuta Nui haukkoi henkeään. Hän etsi oikeita sanoja, vahvoja sanoja, mitä tahansa sanoja. Musta jättiläinen kasvoi kasvamistaan. Se tuijotti häntä tuhannella syyttävällä silmällä, solvasi häntä sadalla suulla ja raateli häntä miljoonalla jäänkylmällä terällä. Juuri kun Manu oli puhumassa suunsa puhtaaksi, kylmien sormien riipivä ote tarttui häntä leuasta ja nosti hänen katseensa ylös.
Syvän Naurun silmät tuijottivat häneen Kraahkanin silmäaukoista kymmenen sentin päästä. Jäinen hengitys poltti hänen kasvojaan.
”Ajatus pelotti sinua silloin. Mutta opit lopulta tajuamaan, että sitähän olet aina halunnut! Nimesi, pikku kerubi! NIMESI. Et ehkä keksinyt sitä itse, mutta hyväksyit sen. Makuta Nui. MAKUTA NUI. Nimesi on kirjaimellisesti ’Suuri’. Ja sinä pidät siitä. Sinä rakastat sitä nimeä. Sinä rakastat oman olemuksesi jokaista pientä vivahdetta. S̀Ä̕Ä̛LI̴T҉TÄV̴Ä͝ ̡K͞ERUB͜I.”
Kolkko nauru raastoi tiensä koko makutan olemuksen läpi. Se jyrisi kuin Hopeisen meren sotaisimmat myrskyt. ”Syntisi on kuudesta synnistä vanhin. Ylpeys. Halu saada huomiota. Halu nousta kaiken yläpuolelle. Halu olla jumala.”
Kylmien kourien ote puristui ja passiivinen, kylmä kipu valtasi makutan raajat. ”Siksi sinä leikitkin sellaista. Siksi sinä loit elämää Abzumon kanssa. Olit kuin hän. Mutta jossain vaiheessa pieneen, niin, niin pieneen kerubimieleesi livahti ajatus siitä, että voisit olla enemmän kuin hän. Voisit olla hyvä jumala, ja murskata allesi ’universumin pahuuden’.”
Syvän Naurun ja Punaisen Miehen yhteinen, piinaava kuoro piti hetken hiljaisuuden, mutta makutasta kiinni pitävien käsien ote tuntui vain puristuvan entisestään. Makuta ei tuntenut oloaan mukavaksi.
Kun Syvä Nauru avasi jälleen pohjattoman kitansa, ulos tuleva ääni oli entistä helvetillisempi. Oli kuin tuhat kidutettua vankia olisi huutanut yhtäaikaisesti tuhannen tulikuuman polttoraudan painautuessa lihaa vasten.
”Sinun ylpeytesi on vain hänen omaansa pahempaa, ̡K͞ERUB͜I. Sinä olet aivan yhtä syyllinen jokaisen nazorak-luotiin kaatuneen pikku matoranin kohtaloon kuin makuta-veljesi! Ja silti. SILTI.
Makuta Nui oli hiljaa. Hän vain tuijotti ylöspäin. ”Kysymme siis, Makuta Nui. Ha. Ha. Ha. Luuletko todella, että sinusta on siihen. Luuletko todella, että sinusta on jumaluuteen?”
Makuta Nui tuijotti tummaan olentoon, joka puhui hänelle, Punaista miestä ja Syvää naurua, joiden irvokas kuorolaulu tunkeutui hänen päähänsä. Silmät tuijottivat häntä, ja hänen omat silmänsä näyttivät tyhjiltä. Makuta näytti kuin kuorelta, josta oli henki pois, josta aika oli jo jättänyt ja joka oli tyhjä. Sanat kaikuivat tyhjyydessä, diabolinen nauru tunkeutui varjottoman tummuuden läpi ja sisään ja ulos ja kaikkeen eikä mihinkään, ne tunkeutuivat makutan ruumiin sisään ja tulivat sieltä ulos, eivät menneet sisään eivätkä sieltä päässeet ulos. Ne kaikuivat mielensisäisen ruumiin sisällä, palasivat luojalleen ja kuulostivat yhä karmivammilta.
Oli hetken hiljaista, ikuisuuden verran. Sitten makuta alkoi osoittaa elonmerkkejä. Hiljainen nauru, hiljainen nauru alkoi kuin sisäänhäivytyksellä voimistua ja voimistua. Hiljainen nauru, makutan ruumis alkoi hieman hytkyä naurun voimasta. Pian tyhjyydessä kaikui nauru, joka oli yhtä demoninen vaan ei yhtä moniääninen kuin syvä nauru oli ollut. Ja Makuta Nui katsoi Punaiseen mieheen. Hän katsoi Punaiseen mieheen ja vastasi tämän kysymykseen.
”En”, Manu sanoi ja nauroi vielä hetken. ”Minä en aio olla jumala.”
Silmät tuijottivat häntä – hän jatkoi.
”Minä en aio olla jumala, Punainen mies, Syvä nauru. Minä en aio.”
Punaisten silmien katse kohdistui viimeiseen musteläiskään.
”Minä olen jumala.”
Hiljaisuus valtasi tilan entistäkin lopullisemmin. Viimeinen musteläiskä pieneni demonisesta valtavuudestaan silmänräpäyksessä taas tismalleen Punaisen Miehen näköiseksi. Kaksoset tuijottivat Manuun, toinen punaisin silmin, toinen valkoisin. Sitten ne vilkaisivat toisiinsa ja hymyilivät peilikuvalleen. ”Kaikki alkaa totuuden myöntämisestä. Kaikki alkaa syntinsä myöntämisestä.”
”Totuus”, makuta huokaisi ja hymyili aidon tyytyväisesti. ”Lopettakaamme itsellemme valehtelu. Niin, sinähän et valehtele, Punainen mies. Pelleily. Lopeta tämä pelleily.”
Manun raajoja kahlitsevat olevaiset kuuluivat murtuvan kuin lasi, ei, kuin jää, jonka jäätyneeseen jokeen pudonnut kikanalo saattaisi murtaa.
”Me olemme minun mielessäni, Punainen mies. Minä olen oma jumalani.”
Kaksoset hymyilivät. Neljä kättä, kaksi karmiininpunaista ja kaksi mustaa, nousivat hiljaa ylös. Punainen Mies ja Syvä Nauru taputtivat Manulle. ”Ihailtavaa päättelykykyä, kerubimme. Kaikki näkemäsi on valhetta vain… mutta mieltäsi painavat tunteet eivät ole. Et voi valehtelematta väittää, että ajatus siitä, että voisit istua Mata Nuin valtaistuimella, ei houkuttaisi sinua.”
”No”, makutan kivikova ääni sanoi kysyvästi. ”Oletko tyytyväinen vastauksiin, Punainen mies?” ”Enemmänkin.”
Valkoiseen harmauteen aukesi ovi. Siinä ei olisi ollut mitään kummallista, jos ovi olisi ollut kiinni jossain. Nyt valkoinen suorakulmio ei mitään aukesi avaten oven ei mihinkään. Todellisuuden saranat narisivat ruosteisesti paljastaen pelkkää mustaa.
Oviaukosta astui hahmo. Se oli pitkä ja laiha, ja verhoutui tummanvihreään kaapuun. Hihasta esiin työntyvä repaleinen käsi piteli kiinni puisesta airosta. Kaavun sisältä puhui lohduton, laho ja ruosteinen ääni.
”Isä. On aika.”
Punainen Mies ja Syvä Nauru nyökkäsivät hahmolle kääntymättä tämän suuntaan. ”Olemme järjestäneet sinulle ja ystävillesi kyydin. Et tule olemaan matkan aikana tajuissasi, mutta ehkä niin on parempi. Kaikki eivät pysy järjissään astuessaan läpi Ikuisen.”
”Kerrohan minulle, ennen kuin poistut, Punainen mies”, Manu kysyi, ”miksi sotilas.”
Matoranin hahmo jatkoi hymyilyään aivan kuin ei tietäisi, mistä makuta puhui. ”Sotilas? Sinäkö? En tiedä. Mistä päättelit, että olet… ’sotilas’?”
”Niin, ilmeisesti en ole tehnyt mitään merkityksellistä, minkä takia minut voisi ottaa edes vakavasti, ystäväiseni”, makuta sanoi katkerasti. ”Sinä pelaat peliäsi. Tämä kaikki on sinulle yhtä peliä. Myönnä se.”
Matoran nyökkäsi. Kun se taas puhui, Syvän Naurun demoniset äänet olivat kadonneet. Nyt puhui vain Punainen Mies.
”Ehkäpä niin. Minusta on aina ollut helpompaa käsitellä asioita pelien kautta. Ja kyllä, minä perustan strategiani tämän näkymättömän laudan pohjalle. Ja kyllä, sinä olet valkoinen sotilas. Mutta ajattelet asiaa liian kirjaimellisesti. Kyllä, ehkä olet makuta, osa Mata Nuin jumalaista sotajoukkoa. Kyllä, olet silti laudallani vain perinteinen sotilas. Mutta tässä pelissä jokainen nappula on tärkeä, ja jokainen yksittäinen nappula voi kääntää pelin kulun. Eikä sotilaita ole tarkoitettu vain etulinjaan ottamaan vastaan vihollisen luoteja.”
Punaisen miehen ääni laski matalammaksi ja pehmeämmäksi.
”Sotilas ei ole ehkä alkupelissä kovin hyödyllinen… mutta jos se selviytyy tarpeeksi pitkään, se voi kääntää voimasuhteet täysin ympäri.”
Manu virnisti hieman. ”Ehkäpä Tawa ei pidä siitä, jos minusta tulee kuningatar, ystäväiseni.”
Punainen Mies naurahti. ”En tiedä siitä. Sinähän loit jo yhden kuningattaren. Näyttäisit varmasti varsin viehättävältä tiarassa itsekin.”
Makuta ja matoran nauroivat hetken yhteen ääneen. Erityisen huolestuttavan näystä teki se, että kumpikaan ei rikkonut katsekontaktia.
”Tässä taisi olla kaikki, Makuta Nui”, matoran sanoi ja alkoi varjoineen astella kohti oviaukkoa, jolla vihreä kaapu odotti. ”Löydät itsesi ja kaksi ystävääsi pian pieneltä luodolta. Nihilisti pitää siitä huolen. Sen jälkeen se, mitä teette, riippuu täysin teistä.”
Punainen Mies pysähtyi oviaukolle ja kääntyi katsomaan Manua vielä kerran.
”Mutta ymmärrä, makuta, että vaikka minä en voi pakottaa ketään teistä tekemään mitään hyväkseni, teette sen yleensä kuitenkin. Sinulle, ystävä, sanon vain, että jos selviydyt laudan loppuun asti, Mustan Kuninkaan valtakuntaan… ja vapautat sen kaiken potentiaalin, mitä kaltaisessasi sotilaassa velloo…”
Punaisen Miehen silmät pienenivät viiruiksi.
”… jos näytät minulle todella, että sinusta on siihen. En voi luvata sinulle jumaluutta, mutta vannon, että pääset illastamaan Punaisen Kuninkaan hovissa.”
Punainen Mies naurahti.
”Ajattele asiaa.”
Oviaukko sulkeutui, ja pimeys tulvi huoneeseen kuin vesi sen kikanalon keuhkoihin, joka oli pudonnut jäihin. Makuta Nui jäi seisomaan keskelle tyhjyyttä, yksin vain varjot seuranaan. Oikeat varjot, jotka olivat hän. Pimeys, joka oli valon puutetta.
”Vielä sinä valehtelet, Punainen mies. Vielä sinä valehtelet.”
Kuten hyvin moni kohtaus tässä tarinassa, tämäkin alkoi pimeydestä.
Pimeys
Olettaen tietenkin, että kyseessä oli tarina eikä todellisuus. Todellisuus oli kuitenkin ehkä lähempänä todellisuutta.
Sitten Kepe huomasi silmiensä olevan kiinni.
Looginen askel eteenpäin oli niiden avaaminen. Biomekaaniset silmäluomet liikkuivat syrjään valoaistinelinten tieltä.
Fotonit löysivät tiensä verkkokalvoille. Niille muodostui kuva.
Kuva läävästä.
”Mikä hiivatin läävä tämä on?”
Joku hiivatin läävä
Kepe huomasi läävän tässä nurkassa olevan muitakin. Yksi muista oli selakhialainen, toinen erittäin huonotilainen hopeinen skakdi. Kolmas oli hyvin sotkuinen ja likainen, muodoton möntti valkeaa massaa jonka Kepe hetken hahmotusyritelmien jälkeen tunnisti Snowieksi. Kaikki makasivat jonkinlaisten huopien päällä.
Sitten Kepe muisti mitä oli tapahtunut.
Snowie ja hän lähtivät Bio-Klaanin linnakkeesta selvittämään Verstaan alkuperää. Tämä
mystinen ja muinainen…paikka, asia, tila? toiselta ajalta muodosti yhden Bio-Klaanin linnakkeen peruskivistä.
Kepe oli muinaisia kirjoituksia tutkiessaan huomannut jotain kummallista. Kirjoitettu historia alkoi juuri tietystä kohtaa; sitä aiemmin saaren kansa oli ollut primitiivistä, mutta jokin suuri mullistus oli muuttanut saarelaisten elämän, ja kohottanut teknologian ja kulttuurin tasoa suuresti. Jotkut
kirjoitukset puhuivat mystisestä ”Profeetasta”. Kepe oli saanut tästä kummallisen aavistuksen.
Tämä oli toiminut lähtölaukauksena itsensä, Snowien ja Maken matkalle, joka oli kulkenut
Ämkoon vuoren rinteiden pienen Ko-Huna-Koron jäähän kätkeytyneen kylän kautta suurten
alankojen pääkaupunkiin Nui-Koroon. Kylien vanhimmat tunsivat yhä muinaiset laulut saaren
pelastaneesta messiaasta ajalta ennen Bio-Klaania.
Nui-Koron kirjastosta oli löytynyt kirja, joka vahvisti Kepen aavistukset. Sen oli kirjoittanut
Profeetalle hyvin läheinen matoran. Se kertoi tämän tekemistä ihmeteoista, joiden selityksenä ei
voinut olla mikään muu kuin Nimdan siru. Kirjan kantta koristi Nimdaa muistuttava symboli. Profeetalla oli jokin yhteys Verstaaseen, sillä Verstas oli peräisin suunnilleen samalta ajalta. Jos he onnistuisivat ratkaisemaan Profeetan mysteerin, paljastuisivat myös Verstaan salat. Näin Kepe ainakin toivoi.
Viimeiset kirjalliset merkinnät Profeetasta päättyivät siihen, että tämän kerrottiin lähteneen kauas
länteen. Snowie ja Kepe olivat joutuneet lähettämään Maken erään välikohtauksen jälkeen
takaisin Klaaniin, ja he jatkoivat matkaa kaksistaan. Klaanin saaren länsiosiin sijoittui suuria
metsiä ja soita.
Matkan mutkikkuus oli kuitenkin huipentunut täydelliseen umpisolmuun. Rauhallinen, sulkeutunut
metsäkylä oli osoittautunut vaaralliseksi paikaksi, ja heidät oli yritetty uhrata metsän kannibaaleille. Kylän johtaja ja se Ruru-kasvoinen matoran olivat pettäneet heidät…ja oliko paikalla joku kolmaskin?
Kepe muisti vain mustat nauhat jotka naputtivat puista lattiaa.
Same ja Bladis olivat saaneet vihiä näiden alueiden vaarallisuudesta, ja olivat lähteneet pelastamaan kaksikkoa ja koko nelikko törmäsi kannibaalien lisäksi myös Kätösiin Sinisiin.
Mutta mitä sitten oli tapahtunut? Mitä. Mitä hiivattia?
Huone oli yllättävänkin korkea, mutta niin täynnä rojua, että yleisvaikutelma oli erittäin ahdas.
Lankkuseinät olivat täynnä hyllyjä täynnä kulhoja täynnä tavaraa, joka täytti ilman mitä merkillisimmillä aromeilla. Kepe erotti ainakin merilutu-köynnöksen ja biovoikukan, sekä muita
voimakkaammin lemuavan sienisopan. Muita seinäalaa vieviä härpäkkeitä olivat nuhjuinen tekstiilijokin, jota olisi periaatteessa voinut luulla kartaksi, mutta moinen selitys olisi jättänyt
kankaanpalan keskiössä tanssivan jättiläismäisen, piirretyn oravan rahtusen liian suureksi mysteeriksi, sekä pitkähkö, likaisenkultainen sauva. Sen toista päätä koristi vain yksinkertainen
nuppi, mutta vastakkainen kepinpääty oli neljän kultapiikin muodostama koristeellinen kimpale.
”Missä ihmeessä…” Kepe oli aloittavinaan, mutta lopetti muistettuaan kaiken turhan sattuvan.
Tiedemiehen mieli oli kuitenkin häkeltynyt, sillä kaiken röykytyksen jälkeen hän olisi aavistellut
olevansa paljon pahemmassa kunnossa.
Hänen vierellään valkea köntti heräili sekin eloon, mutta hitaasti. Bladis nuokkui vielä ja Same
pälyili epäluuloisena höyryjen täyttämää tilaa. Kepekin antoi katseensa harhailla ympäri ahdasta
huonetta.
Lattiakaan ei ollut yhtään sen tilavampi – sitä ei oikeastaan edes ollut. Huoneen alapintana
toimivat lankut muodostivat merkillisen vinon asian, joka muistutti enemmän harjakaton
sisäpintaa kuin mitään tiedemiehen aiemmin kohtaamaa lattiaa. Liikkumista varten käytettiin
ilmeisesti karheita pitkospuita, jotka näyttivät Kepestä suoraan sanottuna erittäin tikkuisilta.
Klaanilaiset oli sijoitettu seinän viertä kiertävälle, leveälle pitkospuulle. Huoneen poikki risteili
myös muita lankkuja ja köysiä ja Oksia?
Toa katseli ympärilleen. Huonetta tosiaan halkoivat kasvit, joista merkittävimpänä kohosi
huoneen läpi kasvava paksu puunrunko, jonka sammaleinen pinta toimi kasvualustana useille
epifyyttikasveille. Oli sinistä ja oranssia kukkaa, pöllyävää nuppua ja häiritsevän montaa eri
merkkistä sientä. Jos ei ollut turhan valikoiva siitä, mitä metsässä kukkivaa ja kasvavaa pataansa
laittoi, toimisi runko erinomaisena ruokakaappina.
Muutama askel huoneen reunamilla heräilevistä klaanilaisista kohti keskellä tilaa tönöttävää
runkoa pitkospuut laajenivat muodostaen kaistaleen oikeaa lattiaa. Kepe oli huomaavinaan liikettä
niiltä tiimoilta ja onnistui nostamaan itsensä käsiensä varaan.
”Öh, haloo? Onko siellä joku?”
”Suotta yrität”, Same vastasi hänen viereltään. ”Koetin itse samaa useamman kerran, mutta ei
hän reagoi.”
”Hän?”
Selakhilaani jätti kuitenkin vastaamatta ja nojautui takaisin seinää vasten, mukavampaan
asentoon. Vihreät silmät eivät kuitenkaan koskaan lakanneet tutkimasta huonetta.
Sienikeiton pistävän katkun ja värikkäiden savupilvien keskellä hääräili hahmo, jolla oli vaikeuksia
pysyä aloillaan. Tummahipiäinen matoran hämmensi suurta pataa oksaisella puunkarahkalla.
Kellertävä keitos lillui jähmeästi järeässä padassaan ja roiskui reunojen yli. Suonsilmältä
näyttävässä mömmökkeessä lilluvat sattumat yrittivät parhaansa mukaan hukuttautua
sienisopan nestemäiseen pahuuteen, mutta epäonnistuivat. Padasta nouseva höyry oli
lämmintä. Ja radioaktiivisen vihreää.
Mustan hupun alla päätään piilotteleva onumatoran pahoinpiteli keittoa oksantapaisella yhä
kovemmin. Toisessa kätösessään se ravisteli jotain ja murensi sitä yhä pienemmiksi palasiksi.
Lopulta kyläläinen viskasi kämmenensä sisällön keitoksen lonkerohirviötä muistuttavaan
koostumukseen.
Kirkkaan sininen valonvälähdys. Kiven halkeamista muistuttava ääni. Valtava noenmusta
savupilvi.
Yskäisyjä.
”Kaipaa lisää suolaa”, matoranin ääni sanoi köhien savupilven keskeltä. ”Tosi. Paljon. Suolaa.”
Loppua myöten matoranin puhe muuttui hiljaiseksi, mielipuoliseksi hihitykseksi. Matoranin ääni oli
käheä ja puhuminen kuulosti sille vaivalloiselta vaikutti hieman siltä, että se ei ollut tottunut
käyttämään ääntään.
Musta huppu kääntyi neljää pitkospuilla makaavaa klaanilaista kohti. Purppuraisten silmien
mieleenpainuvan vänkyrä katse hehkui mustan kankaan sisältä. Silmät räpsähtelivät tiiviisti.
Pupillit laajenivat. Kaavun sisältä kuului vaimea hihkaisu.
”Haha! Hahahaha! Loistavaa, lapset rakkaat, loistavaa!” onumatoran vaahtosi. ”Olette hereillä!
(Ja hengissä)” Mustat kämmenet ja niiden heiluttama madonsyömä kepakko tekivät aina vain
kiihtyvää hämmentämisliikettä kiehuvan padan yllä. Nyt hieman punakampi mutta edelleen
koostumukseltaan varsin epäilyttävä sienisoppa roiskui keskipakoisvoiman pelottavalla mahdilla
yli padan ruosteisten reunojen. Kiehuva neste oli polttaa reikiä puiseen lattiaan.
Klaanilaisnelikko tuijotti tuppisuisena massiivisen kattilan takana operoivaa innokasta
onumatorania ja tämän mielipuolisen purppuraista katsetta. Samalla sienisoppaa
hämmentäessään matoran tarttui vapaalla kädellään mustaan huppuun, joka peitti sen pään
miltei kokonaan. Huppu laskeutui matoranin olkapäille.
Sen alta nelikkoa tuijotti naamio, jonka kaltaista ei ollut kukaan neljästä matkamiehestä aiemmin
nähnyt. Kullanhohtoinen jalo Kanohi oli laiha, lommoposkinen ja särmä piirteiltään. Sen otsa oli
terävä ja purppuraiset silmät tuijottivat suurista ja syvistä kuopista. Terävän leuan pää jakautui
suiposti kahdeksi ja muistuttikin hieman käärmeen kieltä. Kullanhohtoinen harvinainen Kanohi
näytti siltä kuin se olisi kuulunut steltiläisen aristokraatin aarrekammioon. Ainoa syy, miksi sitä ei
sinne olisi huolittu oli se, että omistaja ei ollut varsinaisesti kauniisti sanottuna siisti tai sliipattu.
Naamion pintavärin tunnisti kultaiseksi vain paikoittain; kaikkialla oli pölyä ja jäämiä vanhasta
sienikeitosta. Snowie olisi voinut vannoa, että aivan matoranin silmäkulmassa kasvoi jopa
sammalta.
Pari kappaletta pieniä metsähämähäkkejä käveleskeli ympäri naamion muhkeaa leukaa.
Onumatoranin kaulasta roikkui hyvin kiillotettu kultainen ketju, jossa kiilteli raskaalta näyttävä
koristelevy. Kaulakoru oli matoranin olemuksessa ainoa asia, josta oli pidetty hyvää huolta. Sen
kiilto näytti hyvin eksyneeltä, kun matoran oli muuten hämähäkinseittien ja sammalen peitossa.
Same ei edes yrittänyt arvioida olennon ikää. Sotilaan luovutus tässä taistelussa oli täysin
ymmärrettävää. Ulkonäöllisesti kylänvanhin olisi voinut olla tuhansiakin vuosia vanha, mutta sen
kehonkieli oli kuin vaivaisella nulikal-
”MINÄ KUULIN TUON.”
…
”… minkä?” Snowie sopersi hiljaa hermostunut virne kasvoillaan. Ilmassa oli paljon hajuja. Oli
olemassa ilme, jolla yritettiin esittää, että hajut eivät olleet niin kammottavia kuin ne oikeasti olivat.
Tällä ilmeellä pyrittiin välttämään isäntäväen loukkaamista.
Snowiella oli se ilme.
”Minä kuulen!” munkkikaapuinen matoralainen sanoi hampaat irvessä. Purppuraisten silmien
pienentyneet pupillit sinkoilivat ympäriinsä etsien syyllistä, jota ei näkynyt. ”Minä kuulen, kuinka
sinä arvioit minua! Kerrot minusta niille ’asioita’! Arvioit hygieniaani! Kyseenalaistat ruokavalioni!”
Neljä klaanilaista tuijottivat sanattomina munkkimaista onumatorania. Sienisoppaa
hämmentävän ranteen liike kiihtyi samaan tahtiin äänensävyn kanssa.
”TIEDÄTKÖ SINÄ. Tiedätkö sinä YHTÄÄN, kuinka paljon sieniä. KUINKA PALJON
SIENIÄ. MINÄ JOUDUIN KERÄÄMÄÄN.”
Kukaan ei vastannut.
Munkki laski äänensä hyvin matalaksi ja pehmeän vaaralliseksi. Hän vastasi omaan
kysymykseensä hitaasti artikuloiden.
”Kaikki ne.”
Klaanilaisnelikosta yksikään ei kokenut asiakseen vastata matoranvaarille. Snowie kääntyi
hitaasti kohti ystäviään ilmekään värähtämättä.
”… kenelle se puhuu?” lumiukko kyseenalaisti.
”Öh”, Kepe rykäisi kurkunpohjaltaan. ”Seinälle?”
”Selvä”, Snowie vastasi ja tarkoitti aivan sanomansa päinvastaista. ”… mille niistä?”
”Öööh… neljännelle?” Kepe vastasi tajuamatta, kuinka ahnaasti tämän alitajuisen komiikan
metaforinen käärme ahmi omaa häntäänsä.
”Mikä niistä on nelj- itseasiassa skarrararr, unohtakaa, minä en taida edes välittää”, Bladis sanoi.
”Viisas vanhus”, Same korotti ääntään yrittäen kiinnittää matoralaispapan huomion. Hän puristi
vasemman kätensä nyrkkiin ja nosti sen kunnioittavasti sydänkivensä päälle. ”Olen luutnantti
Same, entisen yhtenäisen Selakhian tasavallan sotilas, BioKlaanin moderaattori. Mikä on…
nimenne?”
Vanhus näytti unohtavan näkymättömän hahmon kanssa riitelyn(luojan kiitos) lähes välittömästi
ja pomppasi alas jakkaralta, jonka päältä se oli hämmentänyt sienikeittoa.
”Hahahaha!” kultanaamioinen onumatoran nauroi kimeästi. ”Selakhian mies! Hainhammas,
lumihiutale, yöeläin! Sinun kaltaisiasi minä en olekaan vielä nähnyt!”
”… enkä minä sinun”, Same sanoi vilpittömästi tuijottaessaan sammalta kasvavaan kultaiseen
Kanohiin, jonka katse haparoi kovin sieneisästi. Selakhilaaneilla oli muutenkin vaikeuksia erottaa
matoraneja ja Toia toisistaan. Hän ei kaivannut tällaisia sekoituksia pakkaan, jossa oli muutenkin
jo liikaa värejä ja liikaa liian samanlaisia naamioita.
”Minä olen Zeeron… isä Zeeron”, onumatoran vastasi arvokkaasti ja kumartui niin, että kultainen
kaulakoru kilisi hänen rintapieltään vasten. ”Athin, Mielen Isän nöyrä palvelija.”
Neljän klaanilaisen reaktiot edustivat laajaa skaalaa. Kepe kohotti kiinnostuneena kulmiaan,
Snowie ilahtui, Same näytti aavistuksen verran pettyneeltä ja Bladis vain nuuhki sienikeittoa.
”Mitä tuossa on?” skakdi tiedusteli, mutta vaihtoi kysymyksensä sisällön saatuaan syyttävän
katseen pitkänhuiskealta kollegaltaan. ”Krhm. Missä me olemme?”
Zeeron naurahti. Se oli kuivaa, vanhan ukon naurua, jonka äänenvoimakkuus kasvoi sekunti
sekunnilta. Jos mustakultaisella matoranukolla olisi ollut parta, hän olisi sukinut sitä
omahyväisesti.
Hänellä ei ollut partaa. Se ei estänyt häntä yrittämästä.
”Edelleen Lehumetsässä, edelleen Lehumetsässä, veikkoset”, Zeeron räkätti, ja hänen
leukapielissään roikkuva hämähäkki pakeni soturimunkin rähjäiselle kaavulle. ”Nyt tosin astetta
korkeammalla! Kamaran väkeä kiinnosti kovasti teidän herrrrkulliset ruumiinne, mutta olimme
vähän eri mieltä.”
”Ja kiitos siitä”, Snowie aloitti hymyillen. ”Puhut Athista ja kutsut itseäsi isäksi. Tiedätkö, olen
tavannut teikäläisiä ennenkin ja tulimme mainiosti juttuun.”
Kun vanhus ei näyttänyt nyökyttelyn lisäksi vastaavan mitään, Bladis jatkoi keskustelua. ”Kiitos
tosiaan. Miten saitte ne terävähampaiset pikku nilkit pois perästämme? Heititte niille makkaraa tai
jotain?”
”Ha, se olisikin aika näky. Ei, me osaamme kyllä taivutella nälkäläisiä” Zeeron vastasi
vakavoituen.
”Taivutella kuolettavasti?”
”Taivutella keskustelevasti.”
”Räjähdyksillä keskustellen?”
”…sanoilla.”
Sitten Bladis lopetti, koska Zamorsanat eivät ole asia.
”Meillä ja nälkäläisillä on sopimus”, isä Zeeron sanoi. ”Me elämme ylhäällä, he alhaalla. He saavat
metsästää vapaasti, me nautimme puiden (ja sienten) antimista. Me pidämme nazorakit poissa
metsästä, he antavat meidän tutkia ja etsiä maillaan. Ja jos haluamme heidän säästävän jonkun
hengen, he säästävät.”
Zeeron virnuili. ”Sienistä puheenollen. Oletteko nälkäisiä?”
Sopan lattialautoihin syövyttämän reiän sihinä vaimeni. Kepe hymyili hermostuneesti
visualisoidessaan oman vatsansa edesmenneiden puukuitujen tilalle. Hän toivoi, että vanha
sanonta skakdeista ja ruoasta kieltäytymättömyydestä ei pitäisi paikkaansa Bladiksen kohdalla,
sillä Klaanin väen elämä vaikeutuisi kohtuuttoman paljon, jos moderaattori menehtyisi
kymmenennen asteen mahahaavoihin. Hopeanharmaa pyssysankari kuitenkin kohteliaasti
kieltäytyi sienikeiton nautinnoista.
”Ai”, Zeeron sanoi näyttäen hetken maailman pettyneimmältä onumatoranilta, mutta väänsi
naamansa sekunnissa taas virneeseen. ”Riittääpähän enemmän minulle!”
Athistipappi päästi suustaan jälleen yhden vaivaannuttavan pitkän räkätyksen. Lintuharrastajana
tunnettu Snowie huomioi itsekseen, että nauru muistutti erehdyttävän paljon UzbeKorolaisen
viherhuuhkajan soidinääntä. Hän päätti jättää tämän havainnon sanomatta.
”Miten muuten voitte, matkalaiset hyvät?” Zeeron sanoi nojaten mökkirakennelman keskellä
olevaan puunrunkoon. ”Sähköpirut jättivät teihin aika rumaa jälkeä. Ei ole kuitenkaan paljoa, mihin
vanhan Zeeronin lääkkeet eivät tepsisi!”
Kepeä kylmäsi ajatella, mitä rehevöitynyt munkki oli tajuttomille klaanilaisille tehnyt, mutta yritti
keskittää mietteensä toisaalle. Hän nimittäin tiesi, että sienihöyryaurainen vanhus olisi
erinoimainen joskin omintakeinen tiedonlähde. Kuka tuntisi Nimdan legendan paremmin kuin
athisti? Ennen kuin Kepe ehti udella mitään, Same liittyi keskusteluun.
”Harva lääke tappaa kivun näin nopeasti. Olen maannut Eteläisen Mantereen ikiaikaisten
parantajien ja GaMetrun parhaiden lääkäreiden sairasvuoteissa. Ja sinä teit tämän yrteillä?”
Zeeron virnisti ja myhäili tyytyväisenä itseensä. ”Tunsivatko he sienet?”
Same näytti skeptiseltä, mutta otti tukea ikkunalaudasta ja alkoi seisovaan asentoon
nousemisen. Hammastaan purren selakhilaani kohosi täyteen pituuteensa. Hän teki muutaman
venyttelevän liikkeen kuin testatakseen toimintakykyisyytensä ja hymähti hyväksyvästi. Valkea
moderaattori oli saanut kaipaamansa todisteet ja palasi istuvaan asentoon lattialle levitetylle
huovalle.
”Pakko myöntää”, Same sanoi. ”Troppisi toimivat.”
Snowie ja Kepe tutkivat itseään. Lievät palovammat, jotka olivat jääneet Sinisten Käsien
salamoista eivät olleet kadonneet täysin, mutta kipu oli vähentynyt kiitettävästi. Kepe katseli
jalkojaan varoen. Hitaasti mutta varmasti hän nosti vasenta jalkaansa ylös ja taivutti sitä.
Täysin kivutonta se ei ollut, mutta kaikki oli kunnossa.
”Mutta… miten…” Kepe sanoi epäuskoisena.
”Ei ole paljoa sellaista, mitä yrteistä ei löytyisi, klaanilainen”, Zeeron sanoi.
”Mutta tässä ei ole järkeä. Jalkani olivat… no, rikki. Tämä ei ole mahdollista.”
”Sienikin kasvattaa itsensä uudestaan, vaikka katkaisisit sen, kamu hyvä”, Zeeron sanoi
innokkaana. ”Koska sieni ei ole sieni, vaan sieni on se rihmasto. SINÄ olet se rihmasto, ja jalkasi
ovat sieniä!”
Kepe ei edes aikonut väitellä tätä logiikkaa vastaan.
”Ei kannatakaan”, Zeeron sanoi.
Pois päästäni.
”Okei, okei, okei. Rauhoitu, mies. Haukkaa happea, käy metsässä.”
Bladis ei jäänyt sen pidempää miettimään, kenen tai minkä abstraktin konseptin kanssa isä
Zeeron tällä kertaa väitteli. Skakdi ei toisaalta ollut niitä, joita asia olisi erityisemmin kiinnostanut.
Hän katseli jalkojaan puoliistuvassa asennossa. Ulkoisesti niissä ei näyttänyt olevan mitään
vikaa, mutta laskeutuminen Laivaston lentopelillä ei ollut ollut syystä tai toisesta kovin pehmeä, ja
skakdin jalat olivat ottaneet vastaan suurimman osan tömähdyksestä.
Ensimmäinen syy laskeutumiselle oli Sininen Käsi, ja se toinen syy oli se toinen Sininen Käsi.
Skakdi päätti kuitenkin yrittää varovaisesti nostaa ja taittaa jalkojaan.
”Tuo… öööh, voi olla huono idea, kamu”, Zeeron sanoi hermostuneesti hymyillen. Se oli kuitenkin
pari sekuntia liian myöhäistä. Bladis huusi ilmoille sarjan skakdinkielisiä kirosanoja, jotka saivat
puuhökkelin suorastaan tärisemään. Jalat eivät liikkuneet minnekään ilman suunnatonta kipua.
Ärräpäät vaihtuivat lopulta selkokieleksi ja skakdi suuntasi katseensa Zeeroniin.
”Sinä sanoit, että korjasit meidät. Mikä jaloillani sitten on? Mikseivät nämä sienet paikanneet
rahvastoaan?”
Kukaan ei korjannut Bladiksen tekemää terminologiavirhettä aivan kuten munkin yrtit eivät olleet
korjanneet skakdin jalkoja.
”Väärin. Värin! Minä yritin tehdä koivet jälleen ehjiksi, mutta kukaan ei vain vaivautunut
kieli-Vahkiksi! Se ei ole sama asia!”
Joka tapauksessa skakdimoderaattori oli liikuntakyvytön ja penäsi tuijotuksellaan selityksiä.
”Metsässäkin on paljon puolikkaita sieniä”, munkki tyytyi vastaamaan raajarikolle ja syventyi taas
soppansa ääreen.
Same teki kädellään vaientavan liikkeen, ja ennen kuin Bladis ehti avata mahtavan
hammasrivistön koristaman kitansa, Same teki ennaltaehkäisevän iskun.
”Parhaatkaan lääkkeet eivät aina auta.”
Bladis kiristeli hampaitaan, ja kun asian sulattelu ei näyttänyt etenevän lainkaan, Kepe puuttui
tilanteeseen.
”No hei. Kupe on parantanut pahempiakin… anatomiallisia järjestelmävirheitä. Ehkä tuo vielä
tuosta helpottaa.”
”Niinpä!” Snowiekin osallistui. ”Muistatteko vanhan kunnon Japun? Hänellä oli vastaava tilanne ja
lekurimme hoiti homman kotiin!”
”Japun jalka amputoitiin…”
”Aii niin. No se olikin ihan eri tilanne, ei lähelläkään tätä.”
”Niin. Häneltä oli toimintakyvyttömänä vain toinen jalka.”
”Mutta, mutta, ainakaan hänen ei tarvinnut etsiä samaa paria olevia jalkapanssarin osasia, jos
toinen hukkui pesussa…”
”Snowie, sinä et nyt oikein auta.”
Hetken aikaa pelkkä ulkoa kantautuva metsän suhina ja sienikeiton taukoamaton sihinä pitivät
keskustelua yllä, mutta lopulta Bladis murahti. ”Meillä on muutakin mietittävää.”
Harvinaisen totta, Kepe ajatteli. Tämä saattaisi olla heidän ainoa tilaisuutensa saada
tolkkua koko tilanteeseen ja avata Verstaan salat. Tiedemies nojautui Bladiksen viereen ja viittasi
muita klaanilaisia ahtautumaan lähelleen. Valkeat sankarit tekivät työtä käskettyä, ja se pulleampi
asetti vielä käsivartensa Kepen ja Samen olkapäille.
”Niin, mitä?” Snowie kysäisi kiusallisen tiiviisti ahtautuneen klaanipallon aloittaneelta Kepeltä.
”Sitäpä vain, että nyt on oltava tarkkana.” Kepe puhui hiljaa vastaukseksi. ”Tuolla miehellä on
meille tärkeitä tietoja…”
Zeeron pudisteli uudesta sienestä itiöitä pataan.
”…mutta hän vaikuttaa hieman… epävakaalta. Antakaa kun teen vähän tiedusteluja.”
Same ja Bladis nyökkäsivät.
”Jepulis”, Snowie hyväksyi ja tiivisti kainalootettaan. ”Kuulostaa jännittävältä.”
”…pysy loitolla pallero…”
”Eh, eli, ei tätä”, Kepe vielä varmisti. ”Yritän nyt olla hienovarainen.”
Hän nojautui pois muista ja kääntyi kohti Zeeronia.
”Isä Zeeron. Mitä tiedätte…Nimdasta?”
Hienovaraisuuden ylin huipentuma.
Zeeron kääntyi kohti Kepeä jossain määrin mitäänsanomaton ilme kanohillaan.
”Riippuu siitä kuka kysyy.”
”Joku, joka voi vastineeksi tarjota tietoa siitä sirusta, joka tällä saarella saattaa majaansa pitää.”
Zeeron mietti hetken. Onumatoranin musta kämmen siveli kultaista naamiota, jolla asusti jos
minkäkinlaista eliötä. ”Ho. Ho. Ho. Hyvä heitto. Mistä arvasit, että minä ja seuraajani etsimme
tämän saaren sirua?”
”Mitä muutakaan tekisitte tällaisessa paikassa? Vannoutunut Athin palvelija tuskin istuisi mökissä
keskellä metsää keittämässä sieniä, ellei tällä olisi jokin merkittävä tehtävä.”
”Puhutko sinä pahaa minun sienistäni?” Zeeron mulkaisi häijysti.
”Eijeijei, sienethän pelastivat meidän henkemme. Tarkoitin lähinnä, että ne eivät voi olla teidän
ensisijainen työnne ja tarkoituksenne…”
”Sienilääketiede on vakava asia!”
”…Mutta te tiedätte Nimdasta jotain, ettekö?”
”Ha. Tietenkin, klaanilainen. Kerran, aikana jolloin en asunut vielä tässä mökissä, olin osa Athin
neuvostoa”, Zeeron sanoi. ”Meitä oli kuusi. Pyhä Äiti, Bothana, Ariez, Gunei, Bartax ja minä.
Sitten minulla ja isä Bartaxilla oli pieniä… opillisia erimielisyyksiä. Otin pienen seurakuntani ja
lähdin pohjoiseen. Tänne, jonne Nimda Zeetan jäljet kylmenivät ja lopulta katosivat lumeen.”
”Joten jäitte tänne odottamaan merkkejä sirun olinpaikasta. Mitä jos kertoisin löytäneeni ne jäljet?
Löytäneeni todisteita Zeetan läsnäolosta ja vihjeitä sen viimeisimmästä leposijasta?”
”Olisin hyvin kiinnostunut”, Zeeron sanoi. ”Moni on väittänyt löytäneensä. Mutta kertokaapa
minulle, matkalaiset… miksi te olisitte Athin aarteen arvoisia?”
”Koska sitä havittelevat myös kädet, joiden näpeissä se olisi paljon vaarallisempi…ja koska,
tavallaan, asun sen naapurissa…”
Zeeron nauroi räkäistä naurua. Kepe ei ollut aivan varma, mitä oli sanonut väärin.
”Ha ha ha, luuletko, että se, että asut jonkin asian lähellä antaa sinulle automaattisen oikeuden
siihen? Kuvittele, jos minä alkaisin vaatimaan lähialueen kaikkia sienEI EI EI TUO VERTAUS EI
MENNYT NYT KYLLÄ OLLENKAAN PUTKEEN.”
”…Joten…minulla on jonkinasteinen oikeus siihen? Sanotaan vaikka, että tilanne voi kehittyä hyvin
kiusalliseksi, jos emme saa Nimdan sirua huostaamme.” Kepe yritti vielä.
Kepen ajatus keskeytyi hänen huomatessaan madonsyömän puukepakon kymmenisen senttiä
ajatuksen synnyttäneen synapsin yläpuolella.
Kepakko tuli alas melkoisella voimalla. Se sattui.
”Tolvana!” Zeeron kivahti. ”Etkö kuule, mitä puhun? Nimdaa ei ansaita teoilla tai sanoilla. Nimda
ansaitaan uskolla!”
Soturimunkin kultaisesta naamiosta tuijottava purppurainen katse skannasi mökkerössä olevat
klaanilaiset yksi kerrallaan.
”Mihin te uskotte, matkalaiset?”
Laukaus kaikui avaran sisäampumaradan halki. Maalitaulun puinen selkämys säpälöityi pilveksi sahajauhoa, joka laskeutui verkkaisesti kohti betonista lattiaa. Saman maalitaulun etupuoli oli kuitenkin vahingoittumaton ja tuore, jos ei ottanut huomioon pientä savuavaa sisäänmenoaukkoa numeroiden kuusi ja kahdeksan välissä.
Guardian seisoi alle sadan metrin päässä taulusta rajatulla ampuma-alueella. Skakdin asento oli etukumarassa ja edelleen valmiina ottamaan vastaan Vartija-kiväärin potkaisun. Hopeanharmaan kiväärin piipusta leijaili savukiehkuroita ja plasman katkua.
Punaruskea hylsy kilahti betonia vasten ja pyöri joitakin metrejä.
”Seitsemän”, sanoi ääni Guardianin selän takaa. Se oli Troopperi. Punainen Hau-kasvoinen Toa ei edes siristänyt silmiään katsellessaan taulualuetta. Hänen katseensa vastasi petolintua. ”… oletteko varma, että kiväärin tähtäimet ovat kunnossa?”
”Ammuin jyvätähtäimellä.” Guardian sanoi tuijotellen päivä päivältä vähemmän nazorak-siluettia muistuttavaa maalitauluaan savuavan piippulinjan takaa. ”Ei. Siinä ei ole mitään vikaa.”
”Eipä ole ampuma-asennossakaan”, Troopperi sanoi raapien päätään. ”Pitäisikö teidän harkita… tiedättehän, sen silmänne käyttöä?”
Takaa sitä oli vaikea huomata, mutta Guartsulla oli nyt vain yksi silmä. Mekaaninen kiikari ei piilottanut enää taakseen valtavia arpia ja pistettä, jossa oli joskus ollut silmä.
Anidiuminen konesilmä odotti silkkisessä pussissa skakdin vyöllä.
”Ei”, Guartsu sanoi katsekaan vavahtamatta. Troopperi jäi hetkeksi hiljaiseksi.
”Okei. Tiedättehän te, ketä vastaan saatatte joutua taistelemaan siellä pesässä?”
”Tiedän. Juuri sitä henkilöä olenkin sinne menossa hakemaan.”
Troopperi nieleskeli sanojaan varovaisesti ennen kuin lopulta uskaltautui puhumaan.
”Jos nazorak-luodit ja miekkakäden menettäminen eivät pysäyttäneet ”Miekkapirua”, mikä mahdollisuus teillä on?”
Guardian nosti oikean käden etusormellaan varmistimen ylös. Hän irroitti käyrän lippaan rungosta ja laittoi sen taisteluvyönsä remmiin. Yhdellä kädenliikkeellä skakdi heilautti aseen selkäänsä kantohihnasta kiinni pitäen. Skakdi kääntyi ympäri ja tuijotti toaa silmiin. Varsinkin Troopperin kotkankatseella oli vaikea katsella arpikudoksen epämuodostunutta ihoa ja synkkää kuilua, josta oli joskus katsonut toinenkin silmä.
”Hän on Ämkoo”, Guardian sanoi tiukasti. ”Ei ’miekkapiru’.”
”Kaikella kunnioituksella, admin hyvä, mutta hän kyllä valitsi puolensa.”
”Meinaatko”, kuivan eleetön ääni vastasi. Sininen käsi kiinnitti kiikarisilmää verkkaisesti paikalleen. Lopulta silmään syttyi plasmanpunainen keinopupilli. Se kierteli ympäriinsä tarkentaen katsettaan hetken, kunnes kalibroitui täsmälleen samaan kulmaan kuin adminin oikea silmä. ”Selväksi tuli. Hän on nykyään torakanpenikka, joo, mutta edelleen vain mies. Ei piru. Suonet anteeksi, mutta minun on mentävä.”
Guardian käveli Troopperin ohi sanomatta mitään. Tulen toa otti ja jatkoi matkaa sinisen skakdin perässä.
”Oletko ihan, ihan varma?”
”Mistä?” Guardian sanoi ilman varsinaista kiinnostusta.
”Siitä, että hän ei ole piru?”
”Haluat varmasti perustella ajatuksen tuon mietteen takana.”
”Minä…” Troo aloitti, ”… minä olen tavannut makutan. Tai siis, nähnyt. Abzumon. Jos Toa Ämkoolla on samanlainen olento sisällään…”
”Abzumo on kuollut”, Guardian keskeytti. ”Niinhän Matoro sanoi. Pirut eivät kuole. Miehet kuolevat.”
Troopperi synkistyi. ”Niinkö sinä aiot Ämkoolle tehdä?”
”Luulin sinun olleen satavarma siitä, että hän on vihollinen”, Guardian sanoi kohentaen rynnäkkökivääriä selässään. ”Asia kerrallaan. Ensiksi etsin hänet. Sitten otan selvää, mitä voin asialle tehdä.”
Troopperi pysähtyi, mutta Guardian jatkoi matkaa kohti admin-siipeä.
”Tapahtui mitä tapahtui”, Troopperi sanoi kohentaen ryhtiään, vaikka admin ei nähnyt. ”Olkoon Mata Nui puolellasi taistelussa.”
Guardian hymähti. Mata Nui ei yleensä ollut hänen puolellaan. Ehkä hänen pitäisi välillä kokeilla rukoilla Athia. Tai edes Äijärakkia.
”Kiitos.”
* * *
Zakaz, Teräskallion sotilastukikohdan rauniot
Sodan ja eroosion kuluttamassa bunkkerissa haisi tuli. Tuli, joka oli lakannut palamasta jo viitisen vuotta sitten. Hiekkamyrskyjen voima oli rynninyt raunioiden läpi ja teki tornin seitsemän kerroksen läpi tarpomisesta entistä vaivalloisempaa. Ensimmäiset viisi kerrosta eivät tuoneet kahdelle vastauksien etsijälle minkäänasteista tyydytystä, mutta kuudennessa odotti umpeen sulanut palo-ovi.
”Bingo”, karhea viskibasso jyrähti tyytyväisenä.
Vaati kaksi sorkkarautaa ja kolme pienräjähdettä saada oven ja seinän välistä aukkoa edes suurenemaan. Kahden skakdin uurastus kuitenkin lopulta palkittiin, kun valtava kalahdus lonksautti järeän oven irti saranoistaan. Vähintään puoli tonnia rautaa rämähti vanhan sotilastukikohdan lattialle.
Warrek läähätti ja pyyhki otsaansa hiestä. ”Kiitos avusta, kaunokainen”, keltainen salaman skakdi naurahti kumartaen naissoturille kevyesti.
”Ei kestä, herra kenraali”, luutnantti Zaiggera sanoi taputellen käsiään hiekasta ja ruudinjämistä. Oranssiharjainen nainen katseli valtavan teräsoven takaa paljastunutta pimeää holvia. ”Onko teillä valokiveä?”
”Ei, mutta toiseksi paras asia”, Warrek sanoi. Hän kumartui mukanaan kantamansa kangaslaukun ääreen ja kaivoi sen uumenista vanhan öljylampun.
Kuluneen ja öljyn kyllästämän polttolangan pyöritteleminen esiin lampun uumenista kesti kauemman aikaa kuin Warrek halusi jälkeenpäin myöntää, mutta hän sai sen sytytettyä välittömästi.
Vaikka öljyä ei ollut, Warrekin haarniskan rintataskussa kantama pullo sisälsi niin paljon alkoholia, että asioiden sytyttäminen ei osoittanut vaikeuksia. Salaman keltaruskea skakdi napsautti sormiaan, ja niistä sinkosi pieni staattinen kipinä lankaan. Lamppu syttyi juhlallisesti. Warrek tarttui sen kahvasta, nousi takaisin pystyasentoon ja asteli holvin suuaukolle. Valo sai kauan piilossa pysyneen holvin pimeyden väistymään.
”Teidän jälkeenne, Aavikon kukka”, Warrek sanoi osoittaen perin ankealta näyttävää holvia kämmenellään. Zaiggera poisti käsiaseensa varmistuksen ja asteli viehkeästi sisään.
Kaksikko upposi syvemmälle tilaan, joka ei ollut nähnyt päivänvaloa sen jälkeen, kun Teräskallion viimeisessä taistelussa muuan skakdiluutnantin sinkoama Kralekus VII -polttokranaatti oli sulattanut rautaoven karmeihinsa ja muuttanut pari sekuntia liian hitaan vartijan käytännössä kaasuksi.
Warrek ei voinut olla ajattelematta, että he saattoivat edelleen hengittää sitä, mitä oli jäljellä kyseisestä vartijasta. Ajatus oli parempi jättää omaan arvoonsa.
Öljylamppu paljasti kammion salaisuudet. Hyllyt olivat täynnä lokeroita, lokerot olivat täynnä laatikoita, laatikot täynnä kansioita ja kansiot täynnä papereita. Skakdikenraali hymyili – osoite oli oikea.
”Kenraali”, Zaiggera sanoi pitäen sisällissodanaikaista pistooliaan valmiusasennossa. ”Onko jokin erityinen syy sille, miksi palasimme tähän läävään jälleen?”
”Haha, me kaksi ja tämä paikka”, Warrek sanoi etsien katseellaan oikeaa hyllyä. ”Viimeksi kun olimme täällä, me pakenimme niiltä skarrararrin kääpiöneropatin palkkasotureilta.”
”Nektannin”, Zaiggera korjasi.
”… sama asia! Ja se ihan ensimmäinen kerta ei oikein jäänyt mieleeni. Liikaa räjähdyksiä ja huutavia, palavia paskiaisia.”
Zaiggera ei voinut olla muistamatta. Teräskallion taistelun ei yleisesti katsottu enää kuuluvan Zakazin sisällissotaan, sillä sota oli ollut silloin jo ohi kahden kuukauden ajan. Tuo kohtalokas päivä oli sama päivä, jolloin teräskalliolaiset suunnittelivat teloittavansa sisällissodan loppupuolella vangitut häviäjäosapuolen kenraalit.
Kyseiset kenraalit, Warrek mukaanlukien, selviytyivät säikähdyksellä. Zaiggera sai leukaansa arven, jonka hän muistaisi vielä pitkään. Teräskallion vartijat ja upseeristo pääsivät huomaamaan, että Aavikon kukan terälehdet olivat terävät ja täynnä räjähtäviä asioita.
”Mitä tulee siihen, mitä hyötyä tästä rojukasasta on”, Warrek sanoi selaillen lyhdyn valossa hyllyllä lojunutta kansiota. ”Minua… mietitytti.”
”Mikä?”
”On mietityttänyt jo ihan pienen hetken. Ensiksi, kun G-mies kävi kyselemässä asioita, ja sitten kun ne kaksi klaanilaista… mitä ne nyt…voi per…”
Warrekin kulmien kurttuuntumisesta ja katseen tyhjyydestä päätellen hän näytti hukanneen ajatustensa veturin. Potentiaalisesti koko junan. Todennäköisesti raiteetkin.
”Retrohattuhippi ja pikku-ukko. Klaanikansaa. Skarrararr.”
”Toa Domek ja matoran Pegghu”, Zaiggera korjasi kärsivällisenä.
”Ne! Muistatko, mistä molemmat kyselivät?”
”Tarkoitatko Zorak von Maxitrillian Arsteinia?” Zaiggera kysyi varovaisesti.
”Voi kyllä”, Warrek sanoi peilaten hampaitaan öljylampun lasista. ”Parin viikon sisään sama raato kiinnostaa jotenkin perhanan paljon kahta eri kaveria. Siinä minä mietin tuota nimeä. Zorak, Zorak, Zorak. Ja sitten se iskee, skarrararr.”
Warrek ojensi öljylampun sanattomasti Zaiggeralle ja tarttui kaksin käsin erääseen kansioista. Sen kannessa oli kirjain, joka vastasi sekä matoran- että skakdiaakkosissa z-äännettä.
”Muistatko lekuri Golairen?” Warrek sanoi avaten kansiota. Pöly valui paperien välistä, kun Warrek pläräsi kellastuneita lehtisiä kuin pelikortteja. ”Eri parin silmät, kaksi pikkuruista sarvea, huonot hampaat?”
”Yritän parhaani mukaan unohtaa”, Zaiggera sanoi huokaisten.
”Tyyppiä kiinnosti raadot. Toimi kuolinsyyntutkijana täällä, teki paljon ruumiinavauksia. Lopulta jotain taisi mennä väärään asentoon sen kallon sisällä. Se alkoi keräilemään tietoa raadoista kaikkialta koko sodasta. Se Irnakkin piru alkoi keräilemään niitä ruumiita. Halusi tietää kaiken niistä kuolleista, kirjoitti paljon asioita ylös tänne. Sen paja täyttyi arkuista ja pää kuolintavoista kuin joku ruma ilmapallo.”
”Poksahti ainakin samalla tavalla”, Zaiggera sanoi huolettomasti.
”Niin, niin varmasti, mutta katsos tätä”, Warrek sanoi osoittaen kansion kulunutta sivua.
Raportti 2476//
//Zorak von Maxitrillian Arstein
//Kuolinsyy: Väärin tähdätty panssariterä kallon läpi. Terä räjähti täydellisesti kallon sisäpuolella.
”Ihanan groteskia”, Zaiggera sanoi ja yritti olla ajattelematta Golairen psykoottista virnettä. ”Halusitko vain varmistaa?”
Warrek pudisti päätään ja käänsi seuraavan sivun.
”Tässä on melkein yhtä paljon järkeä kuin muussakin Golairen tekemässä, kenraali. En aivan näe, mitä…”
Warrek oli poikkeuksellisesti hiljaa ja käänsi seuraavan sivun esiin.
Raportti 2478//
//Zorak von Maxitrillian Arstein
//Kuolinsyy: Tarkk’ampujan luoti lävisti keuhkon. Tukehtui omaan vereensä.
Zaiggeran kulmat nousivat. Yleensä eleettömillä kasvoilla oli ihmetystä. Warrek jatkoi sivujen kääntelyä. Zorak von Maxitrillian Arsteinin nimi tuli esille vielä monessa raportissa. Toinen väitti hänestä jääneen jäljelle vain sormia, toisen mukaan ruumista ei edes olllut. Jokainen sivu oli edeltäjänsä kanssa ristiriidassa. Nämä sivut olivat lisäksi muun kansion sivuja paljaampia. Tuntolevyä tai edes sen numeroa ei löytynyt. Kuvaa Zorak von Maxitrillian Arsteinista elävänä ei ollut.
Viimeisen sivun jälkeen Warrek sulki kansion ja jätti sen hyllylle. Hän kääntyi öljylampun valossa kohti Zaiggeraa. Kaksikko katseli toisiaan.
”Nii-in. Uskotko kummituksiin, rakkaani?” Warrek sanoi hymyillen.
”En”, Zaiggera sanoi. ”Mutta ymmärrän kyllä. Jokin ei täsmää.”
”En minäkään, mutta joku piruparka ei ole selvästi ymmärtänyt pysyä kuolleena.”
Zaiggera nyökkäsi ja käveli lamppu kädessään ja ase toisessa kohti holvin oviaukkoa. ”Ehkä asiaa sietää tutkia, kenraali Warrek.
”Juuri tuon halusinkin kuulla”, Warrek sanoi, ja skakdimaisen hampaikas virne leveni.
* * *
Ath-Koro
Punaisena hehkuva kamiina toi matalaan puiseen majaan lämpöä, ja maan päälle ja kattoparruihin pakatut havut pitivät sen sisällä. Kyhäelmä oli jotain teltan ja laavun väliltä. Kamiinapeltien takana palava mänty kuitenkin piti huolen, että sisällä oli lämmintä. Saaren talvi oli pahentunut pahenemistaan sitten klaanilaisten käynnin ja siitä seuranneen välikohtauksen, josta kylässä ei enää puhuttu. Koko kylä isä Guneita lukuunottamatta oli jotenkin onnistunut löytämään itsensä saaren jäiseltä rannikolta ilman minkäänlaista muistikuvaa siitä, mitä oli tapahtunut. Kun rannalta löydettiin useammasta eri paikasta jäänteitä jostain, joka olisi joskus voinut olla nazorak-eliittisoturi, kyläläiset olivat löytäneet pakonomaista tarvetta palata takaisin majoihinsa ja arkiaskareisiinsa.
Tämä maja oli isä Gunein nukkumapaikka silloin, kun hän ei rukoillut ja messunnut hyisessä, sairaalamaisen valkoisessa ja kliinisessä Suuressa temppelissä. Nyt Gunei oli kuitenkin opettamassa mielen isän sanaa nuorille soturimunkkioppilaille. Hänen majassaan oli nyt kaksi vanhaa matorania. Pakari-kasvoinen Oraakkeli oli viltin päällä puoli-istuvassa asennossa aivan kamiinan vieressä. Kamiinasta kauempana oli polvillaan athismin matriarkka, Pyhänä Äitinä ja Mestarinakin tunnettu Shelek-kasvoinen ce-matoran. Vanhat silmät katsoivat sokeina Oraakkelin olkapäätä.
”Mestari, ei teidän tarvitse”, Oraakkeli sanoi kunnioittavana. ”Kykenen vaihtamaan ompeleet itsekin.”
”Makaa vain rauhassa, ystäväni”, vanha nainen vastasi.
Isä Bartaxin kätyrin salamurhayrityksen jättämä haava ei ollut kaunista katsottavaa. Tämä ei ollut yllättävää, sillä sen oli lävistänyt metalliputki. Siroilla sormillaan Pyhä Äiti ompeli haavan reunoja yhteen. Näkökykyä hän ei siihen tarvinnut. Oraakkeli ei edes purrut hammasta. Kipu ei ollut koskaan ollut ongelma.
Hän oli tullut tähän maailmaan taistellen, ja todennäköisesti lähtisikin siitä taistellen. Ilman Mestaria olisin varmasti jo kuollut, Oraakkeli ajatteli. Joko jonkun muun… tai sitten oman käteni kautta.
Oraakkeli oli hetken hiljaa. Hän laskeutui makaavaan asentoon.
”Kiitos, Mestari”, hän sanoi.
”Sinun ei tarvitse kiittää”, vanha nainen sanoi. ”Ei ole koskaan täytynyt. Tämä oli joka tapauksessa tehtävä. Haavasi voi tulehtua… etkä ole enää nuori matoran.”
”Muistatte varmasti sen, kun vielä olin”, Oraakkeli sanoi uppoutuen jonnekin kauas. ”Vaelsin lumessa, jäässä ja pimeydessä tuntikausia. Poika synkässä maailmassa, ilman tietä kotiin. Kotiin, jota ei ollut.”
Oraakkelin kädet puristuivat nyrkkiin. Hän katseli ranteissaan olevia arpia pitkään.
”Täynnä vihaa. Vihaa maailmaa kohtaan. Vihaa sellaista maailmaa kohtaan, joka antoi sellaisen tapahtua.”
Mestari jatkoi kuuntelemista ja ompelemista. Vanhat silmät eivät nähneet näkyvää spektriä, mutta matoran-nainen näki sen sijaan paljon, paljon enemmän.
”Ja silloin se poika kuuli maailman kauneimman äänen”, Oraakkeli sanoi. ”Ei puhetta. Sanoja, jotka eivät tulleet suusta, vaan suoraan sydämestä. Äänen, joka johdatti turvaan.”
Oraakkeli käänsi katseensa Mestariin. Katseet kohtasivat, vaikka nainen ei noilla silmillä mitään nähnytkään.
”Olen seurannut sitä ääntä siitä lähtien. Ja jos on pakko, seuraan sitä vaikka Karzahniin ja takaisin.”
Pyhän Äidin kasvoille ilmaantui pieni hymy.
”Mikä sattuma”, naisen väsynyt, mutta tyytyväinen ääni sanoi. ”Sinä samana yönä lumimyrskyssä vaelsi myös nuori nainen. Myös tämä nainen oli yksin vieraassa maailmassa. Sokeana pimeydessä.”
Pyhän Äidin käsi kurottui Oraakkelin kättä kohti. Kämmenet tarttuivat toisiinsa.
”Sitten pieni käsi tarttui omaani ja veti minut pois pimeydestä.”
Oraakkelin silmissä oli jotain, jonka näkemiseen ei tarvittu ajatuksenlukua. Sanat olivat turhia.
”Minä lupaan, että selviydymme tästä, Mestarini”, Oraakkeli sanoi. ”Löydän isä Zeeronin, kaadan Bartaxin sairaan pikku kultin, ja saan Nimdan sirut takaisin. Olen sen teille velkaa.”
”Uskon kyllä, rakas Oraakkeli. Mutta älä kuvittelekaan pystyväsi tekemään sitä yksin. Tarvitset apua. Pimeät voimat vetelevät naruista tälläkin hetkellä ja siirtelevät nappuloitaan oikeille paikoille.”
Oraakkeli tiukensi otettaan Pyhän Äidin vanhasta kädestä.
”Siinä ne eivät ole ainoita, Mestarini. Minullakin on laudalla nappuloita. Mutta ne tarvitsevat vain aikaa.”
“Luotat Jään Sotilaaseen paljon”, Pyhä Äiti sanoi. “Toivottavasti se ei ole turhaa.”
* * *
Lehu-metsä
Ilta-aurinkoinen havumetsä lepäsi sitä kohdanneen taistelun jälkeen. Oli jopa liian hiljaista. Linnuista tai edes hyönteisistä ei ollut jälkeäkään.
Joitakin tunteja sitten tällä avaralla aukiolla oli taisteltu. Taistelun jäljet herättivät kunnioitusta. Puut ja rungot olivat sirpaloituneet, pensaat palaneet ja kivet lennelleet. Aivan aukion keskellä, pienen mäen ja tasamaan rajalla oli valtava kuoppa, josta puuttui tonneittain maa- ja kiviainesta. Puuttuva aines löytyi noin kolmenkymmenen metrin päästä metsän ytimestä, jonne laskeutuessaan se oli silponut monisatavuotisia kuusia ja mäntyjä sytykepuiksi.
Kannibaalimatoralaisten heimo oli käynyt neuvottelun Puiden Väen kanssa. Lopulta puuväki oli voittanut ja vienyt neljän klaanilaisen sekalaisen seurakunnan mukanaan jonnekin metsän siimekseen.
Nälkäiset villi-pikkumiehet olivat palanneet häntä koipien välissä suonsilmään etsimään muuta syötävää. Taistelun kolmas osapuoli oli kuitenkin palannut apajille.
Siniset Kädet kävelivät yhtenäisin, hiljaisin askelin aukion läpi. Torakoiden silmien paikalla toimivat visiirit skannasivat metsämaastoa sinisenä hehkuvan kämmenlampun valossa. Kaksikko operoi sanaakaan sanomatta tai elettäkään näyttämättä. Vasen ja oikea tiesivät joka sekunti täydellisesti, mitä toinen oli tekemässä.
Torakkain puheenmuodostuselimet oli poistettu kirurgisesti ja niiden suut oli ommeltu kiinni, mutta kaksoset olivat toisiinsa yhteydessä paljon, paljon perusteellisemmin. Salatulla taajuudella kahden bioteknisen aivon välissä kulki sanoja kielellä, joita vain nuo kaksi ymmärsivät.
Juuri nyt ne etsivät, ja hetken päästä ne löysivät.
Klaanilaiset oli viety pois kiireellä. Todennäköisesti avonaisesta laukusta oli jäänyt mättäälle jotain. Pieni nippu papereita lojui sekalaisena nurmikossa.
Torakoista oikeanpuolimmainen osoitti yhdellä mekaanisella sormella paperipinoa. Sormenpäähän syttyi kirkas valkoinen valo, ja torakka taittoi sormen itseään päin. Paperit nousivat itsestään kuin hiljaisen tuulen puhaltamina kohti nazorak-agenttia. Lopulta se tarttui niihin kaikilla neljällä mekaanisella kädellään.
Paperit oli allekirjoitettu Toa Kepen nimellä.
Yhdessä niistä kerrottiin jostain, jota toa kutsui “Verstaaksi”.
Jättipotti.
Molemmat nazorakit kävivät kaikkia lappusia molemmin puolin läpi. Mustien visiirien kulmassa välähti aika ajoin pieni kameravalo. Kuvattuaan paperin oikea Käsi antoi sen vasemmalle, ja vasen käynnisti kämmenpohjassaan hehkuvan kevyen polttimon. Paperit hajosivat yksi kerrallaan tuhkapilviksi.
Samalla sekunnilla nazorak-tiedustelupalvelun päätietokantaan ladattiin parikymmentä valokuvaa. Direktiivi kuusi eteni halutulla vauhdilla.
* * *
Skakdien leiri Ämkoo-vuoren länsipuolella
Pieni kenttätukikohta kuhisi skakdipalkkasotureita. Komento- ja majoitustelttoja naamioitiin havuilla, ajoneuvoja tankattiin ja aseita ja kenttäradioita huollettiin. Jostain kuului sähkötysääntä, jostain tauolla olevien vartiomiesten muhkeaa naurua. Ilmassa tuoksui ruuti ja palanut rasva: skakdien kenttäruokailu ei yleensä noudattanut minkäänlaisia terveyskriteereitä.
Jossain kauempana taisteltiin. Elementtitulen lieskat kohtasivat Kanoka-laukaisimen kajahdukset.
Leirin läpi marssi korkea-arvoinen nazorak-upseeri punaisessa viitassa. Ohittaessaan upseerin skakdit miettivät kaksi sekuntia, pitikö tälle osoittaa kunniaa. Virallisesti torakka ei kuitenkaan ollut esimiesasemassa, sillä kenraali Gaggulabion skakdit olivat kuitenkin vain palkollisia.
Tämä torakka oli silti niin pelkoa herättävä näky, että moni skakdisotamies koki asiakseen vetää kätensä lippaan. Nazorak tuhahti ja sanoi jotain puoliääneen zankrzoraksi.
“Oliko tuo…” eräs skakdialokas sanoi silmäkulma nykien ja kaksi kokoa liian iso kypärä päässä.
“Se ainakin oli menossa suoraan iso-Gaggun komentotelttaan”, vihreäihoinen skakdisotilas sanoi raapien hampaanvälejään viidakkoveitsellä. “Että niin. Huutoa luvassa. Meille kaikille.”
Komentoteltan oviaukon liepeet suorastaan räjähtivät auki, kun Kenraali 001 astui sisään viitta punaisena heiluen. Neljä korkea-arvoista skakdikomentajaa nojailivat teltan keskellä olevaan työpöytään tai istuivat kenttäsängyillä. Kaikkien katse kääntyi tulijaan.
Sisällä leijaili sankka savu. Gaggulabio istui työpöytänsä takana jalat pöydällä ja tuprutteli valtavaa sikaria.
Gaggulabio ja Kenraali tuijottivat toisiaan silmiin hetken.
“Wrotinn, Raldann, Zemokk, Tendal”, Gaggulabio luetteli alaisiaan. “Ulos teltasta.”
Skakdit eivät vitkastelleet poistumisessaan, vaan näyttivät äkkiä huomaavan, että jossain muualla oli yhtäkkiä parempaa tekemistä. Gaggulabio tarttui sikariin ja tumppasi sen pöydänreunaan. Sihinä poltti kuluneeseen pöytään ruman jäljen.
“Vai että ykkösmies”, Gaggulabio sanoi otsa kurtussa, perääntyen vielä syvemmälle nojatuoliinsa. “Mitäs kuuluu?”
Kenraali 001:n huumorintaju oli mitä ilmeisimmin äärimmillään. Nazorak-upseerin ilme ei värähtänyt mihinkään sen normaalista tympeästä, mutta torakan oikea silmäkulma nyki suorastaan rytmikkäästi.
“Tiedätkö sinä, mitä liskosi tekivät Lehu-Wahin suolla?”
“Hei hei hei”, Gaggulabio sanoi heristäen sormeaan. “Zyglakin pannahiset eivät ole meikäläisen huoli. Jos minulta kysytään, mokomat skarrararrin alligaattorit voitaisiin hyödyntää vaikka nahkasohvina.”
“Ne ovat sinun niin kauan kuin miehesi taluttavat niitä kaulapannassa ratsupiiska kädessä”, Kenraali ärähti. “Zyxax kuoli ja jätti jälkeensä vain epäonnistuneen kapinajohtajan ja joukon toimimattomia sotilaita. Pistä. Ne. Toimimaan.”
“Oliko tuo käsky?” Gaggulabio sanoi virnistyksen takaa.
“Kyllä. Se oli käsky.”
“Viimeksi kun tarkistin, olimme molemmat kenraaleja.”
“Sinun juopotteluun ja remuamiseen menevät rahasi tulevat minulta, skakdi”, Kenraali sanoi artikuloiden hitaasti. “Tiedä paikkasi.”
Gaggulabion kädet puristuivat pöydän alla nyrkkiin.
“Jos nyt saan herra kenraalille näin sanoa”, Gaggulabio sanoi pää vinossa, “niin olet tekemässä jotain skarrararrin hölmöä!”
Kenraali 001 näytti yllättyneeltä. “Ahaa?”
“Miekka-skarrararrin-piru. Sinulla on se jossain tyrmässä etkä ole laittanut kuulaa sen kalloon.”
“Hän on tehnyt vaatimuksensa hyvin selväksi, Gaggulabio”, 001 sanoi. “Kun lähden täältä, minua odottaa pitkä neuvottelu sen toan kanssa. Katsotaan, pääsemmekö yhteisymmärrykseen.”
Keltaruskea skakdi nousi penkiltään seisomaan. Puhuessaan hän viuhtoi käsiään entistä aggressiivisemmin.
“Tiedätkö, kuinka monta miestä minä menetin sen saastan pikku saaren piirityksessä? Ja noin vain aiomme puristaa kättä ja olla kavereita klaanilaisen kanssa!”
“Tiedät, mitä Abzumolle kävi. Menetimme tärkeän liittolaisen. Tarvitsemme kaiken avun, minkä saamme.”
“Niin, makuta hukkui pikku purkkiinsa. Mitä skarrararrin väliä sillä on? Sekopää olisi kuitenkin vain napsahtanut ennemmin tai myöhemmin. Se jätkä, skarrararr. Se ja se pirun silmänkääntäjärääpäle. Miksi me pidämme näitä neropatteja edes mukana?”
Gaggulabio oli kilahtamassa suorastaan legendaarisella tavalla. Näkymätön sytytyslanka sihisi hiljaa pimeydessä. Komentoteltan toimistopöydän heittäminen ympäri tuntui hetki hetkeltä paremmalta idealta.
“Klaanilla on makuta”, 001 sanoi kääntyen poispäin skakdista. “Makutat ovat oikeissa käsissä täydellisiä sotilaita. Jos pelaamme korttimme oikein, kohta on taas meilläkin.”
“Makuta, pah. Anna se toanrääpäle minulle edes kymmeneksi sekunniksi, niin minä hirtän sen sen omilla suolilla”, Gaggulabio pihisi.
“En kaipaa viisauksiasi”, Kenraali 001 sanoi. “Jatkan matkaani. Jatkakaa sissitoimintaa vuorella ja metsissä. Meidän täytyy ajaa klaanilaiset ja klaanilaismyönteiset kokonaan etelään.”
“Tiedäthän sinä varmasti, mitä olet tekemässä”, Gaggulabio pihisi poimien sikarin pöydältä.
“Kyseenalaistatko Setar-Dekin taistelun voittajaa ja sadan armeijan tuhoa?” Kenraali 001 sanoi ennen kuin poistui komentoteltasta.
Gaggulabio jupisi jotain skakdinkielistä ja rumaa. Hän sytytti sikarinsa ja veti syvään henkeä.
Sikari putosi skakdin näpeistä komentoteltan maalattialle ja sammui sihahtaen.
Gaggulabio hengitti rauhallisesti ja yritti laskea kymmeneen. Hän epäonnistui.
Teltan ulkopuolella 001 kuuli äänen, jonka olisi voinut päästää toimistopöytä, joka heitti voltin ilmassa. Hän ei jäänyt pohdiskelemaan asiaa sen syvällisemmin.
Kenraalilla oli tärkeämpi kohtaaminen edessä. Neuvottelu oli kuitenkin jo käytännössä voitettu. Hän tekisi Miekkapirulle tarjouksen, josta tämä ei voisi kieltäytyä.
* * *
Nazorak-pesä, sotavankiosasto
Sykkivässä, lihaisassa pesärakenteen orgaanisessa massassa oli mustavalkoinen näyttö, joka näytti suoraa kuvaa yhteen selleistä. Kalterien takana penkillä istui suorastaan meditatiivisessa liikkeettömyydessä yksikätinen toa-soturi. Ämkoonakin tunnettu miekkamies odotti hiljaisuudessa.
Kaksi hahmoa katseli näyttöä. Oikeastaan vain yksi, sillä toisella ei ollut silmiä.
“Siellä hän odottaa”, Avde sanoi pehmeästi. “Valkoisen polun lähetti, miekkapiru. Miksi häntä ikinä haluammekaan kutsua.”
Marionetti ei sanonut sanaakaan. Se käänsi päätään mestariaan kohti merkkinä siitä, että kuunteli. Pieni nikamamainen raaja piti kiinni edelleen tiukasti olennon selässä olevasta miekasta. Miekasta, jonka sisko oli nyt tuolla Toalla.
“Voisit kävellä selleihin ja lopettaa taistelunne tähän pisteeseen”, Avde sanoi. “Tappaa mies omalla miekallaan. Mitä mieltä olet, olisiko se runollista?”
Sininen Pakari kääntyi katsomaan tyhjiä kasvoja. Marionetti ei vastannut.
“Eipä se kyllä olisi”, Avde sanoi pudistaen päätään palvelijalleen. “Se olisi häpeällisintä, mitä hänen kaltaiselleen voisi tehdä. Hän ansaitsee parempaa, poikaseni. Vai haluaisitko sittenkin olla tyttäreni? Kaksi siskoasi oli varma asiasta, mutta sinä et.”
“Sen määräätte te”, Marionetti sanoi vivahteettomasti äänellä, joka ei ollut miehen eikä naisen, ei Toan eikä matoranin eikä älyllisen eikä eläimen.
“Sinä et tee tehtävääni kasvattajana kovin helpoksi, lapsi rakas”, Avde hymähti. “Mutta tiedäthän, että välitän sinusta kuin omasta lapsestani?”
Marionetti ei reagoinut. Sillä ei ollut mitään, millä reagoida. Avde nyökkäsi aavemainen hymy kasvoillaan ja kääntyi katsomaan näyttöä.
“Tiedämme kyllä molemmat, että tuolla miehellä on omat agendansa”, Avde sanoi osoittaen Ämkoota, joka tuntui nyt huomanneen sellinsä kameran. Miekkapirun katse oli pistävä.
“Hän ei petä väkeään helpolla. Hän haluaa palkaksi jotain.”
“Alku”, Marionetin lohduton ääni sanoi. “Ääri.”
“Aivan”, Avde vastasi. “Ehkä minunkin täytyy käydä neuvottelu hänen kanssaan, kunhan arvon Kenraali päästää näppinsä irti miehestä. Yksi miekka on voimakas. Yhdessä ne ovat voittamattomia.”
Punainen Mies huokaisi syvään ja kääntyi kohti Marionettia.
“Minulla on sinulle työ, kätöseni valkoinen. Veljesi on saanut vainun. Vaikuttaa siltä, että Turaga Kezen kertoi tietonsa eteenpäin ennen kuolemaansa.”
Avde antoi valkoisen taitetun paperilapun Marionetin käteen. Valkoinen hirviö avasi lapun ja katsoi silmättömillä silmillään nimeä siinä.
“Varmasti miellyttävä herra”, Avde sanoi. “Mutta hänet täytyy ikävä kyllä vaientaa. Jos mahdollista, jätä hänet henkiin.”
“Vien hänen kielensä”, Marionetin ääni sanoi hampaikkaasta kämmenselästään. Valkoinen pelontuoja kääntyi ympäri ja käveli verkkaisesti läpi Nazorak-pesän lihaisten käytävien.
“Hyvä poika”, Avde sanoi hymyillen. “Tai tyttö.”
* * *
Klaani, Telakka
Pieni sininen nyrkki koputti Keetongun työpajan valtavaan puiseen oveen. Telakan päämiehen ovi oli tehty juuri hänen mittojaan varten. Keltainen Jättiläinen oli nimensä veroinen, tai niin oveen koputtanut matoran-neiti oli joskus ainakin kuullut. Hän ei ollut koskaan nähnyt Keetongua.
Dinem keinutteli painoaan jalalta toiselle. Ga-matoranin limenvihreä Hau osoitti kärsimättömyyttä. Olallaan hänellä oli kukkakuvioinen kangaslaukku ja vasemmassa kädessään postipaketti Bio-Klaanin leimoilla. Sininen leima muistutti siivekästä Ussalia.
“Tullaan, tullaan”, kumea ääni vastasi oven läpi. Sitä seurasi kymmenen sekunnin sisään miehinen riuhtaisu, joka oli vähällä irroittaa oven saranoistaan.
Moottoriöljyinen Keltainen Jättiläinen täytti oviaukon vähintään Dinemin kokoinen jakoavain kädessään. Titaanilta kesti hetki löytää oveen koputtanut otus. Eihän se suinkaan ollut kuin neljäsosan hänen pituudestaan.
“Ai. Hei”, Tongu murahti. “Postia?”
“Postiapa hyvinkin!” Limevihreä ja sininen neiti sanoi innokkaana heilutellen pakettia päänsä yläpuolella. “Saapui tänään ’herra Kee-non-gul… Kee-ton… no jo on pientä tekstiä…”
“Joo. Sano Tongu vain”, kyklooppi sanoi ja ojensi valtavan kouransa Dinemiä kohti. Matoran vippasi laatikon keltaiseen käteen. Tongu raotti laatikon kantta. Sisällä pyöri metallisia osia.
“Ah, joku on muistanut. Juuri kaipaamani vipstaakkelilähetys. Kiitos kovasti.”
“Ahaa, vipstaakkelilähetys!” Dinem hihkaisi. “Suosikkilähetyksiäni! Niiden kaikkien muiden joukossa. Onko vipstaakkeli joku hieno tekninen termi jollekin tuota öö niin kompressorijäähdyttimelle tai tai tai akkuhapolle tai tai kestävyysvajeelle tai…”
“Ei millekään noista”, Keetongu sanoi ravistaen laatikkoa.
“Aa-haa!” Dinem sanoi innostuneena. “Mille sitten?”
“Minulla ei ole aavistustakaan”, Keetongu sanoi vilpittömästi. “Mennäänkö kokeilemaan?”
Dinemin silmissä oli kultaa ja timantteja. Milloinpa niissä ei ollut.
Kaksikko uppoutui syvemmälle Keetongun pajaan. Seinät olivat täynnä Keltaisen Jättiläisen kouraa varten mitoitettuja työkaluja. Työtasoilla lojui valtavia rattaita, putkia, liittimiä, ruuveja ja muttereita. Dinem ihaili pajan sisältöä haltioissaan. Hän ei ymmärtänyt paljoa näkemäänsä, vaikka oli joskus ollut konepajalla töissä. Työsuhde oli kuitenkin kestänyt kaksi viikkoa. Se oli päättynyt pajan tulipaloon.
Dinem oli melkein kuusikymmentäkuusiprosenttisen varma, että oli erottanut pomon kovin äänekkään irtisanomispäätöksen keskeltä sanat “kompressorijäähdytin”, “akkuhappo” ja “kestävyysvaje”. Pomo oli irtisanonut ensiksi itsensä ja sitten kaikki työntekijät.
Dinem ei ollut vieläkään varma, oliko siinä niin päin paljoa järkeä, mutta hän ei toisaalta tietänytkään kovin paljoa johtamistyöstä.
“Onko tänään joku erikoinen päivä, herra Jätti?” Dinem kysyi innokkaana.
“Ai, miten niin?” Tongu vastasi levittäen pakkauksen sisällön pöydälle.
“No eikö aina ole?” Dinem sanoi hymyillen. “Aina on jonkun vuosipäivä tai jonkun lemmikin nimeämispäivä tai sotiemme veteraanien muistopäivä tai Kanokan MM-kisojen finaali tai puhu kuin merirosvo -päivä. Ja sinä sait tänään lahjan!”
“Niin no. Jos sen noin ajattelee. Kyllä tänään tavallaan on.”
“A-haa!” Dinem sanoi innoissaan molemmat etusormet pystyssä. “Mikä päivä?”
“Sillä ei nyt ole niin paljon väliä”, Tongu sanoi ja tutki suurella silmällään pöydällään olevaa aparaattia. Tekniikasta tietämätön saattoi luulla sitä jonkinasteiseksi suihkumoottoriksi. Tongukaan ei ollut vielä ihan varma, oliko siitä tulossa sellainen.
“Haetko pienet papukaijapihdit?”
Dinem teki työtä käskettyä. Papukaijapihtien pienuus osoittautui vain kovin suhteelliseksi käsitteeksi. Pieniltä ne kyllä Tongun käsissä näyttivät.
“No, joka tapauksessa onnea teille, Herra Jätti”, Dinem sanoi. “Oli päivä mikä tahansa.”
“Kiitos.”
Tongu jyräytti koneen käyntiin. Se piti epäinhimillistä huutoa ja yski ilmoille kolme mustaa savupilveä. Sitten savu vaihtui vesihöyryksi ja koneen jyrinä vakautui hieman hiljasemmaksi.
“Oooh! Mikä siitä tulee?” Dinem hihkaisi innokkaana.
“Jonkinlainen moottori”, Keetongu sanoi raapien päätään. “Ehkä. Jos se on stabiili, se menee jonkun aluksemme sisälle. Jos se ylikuumenee ja pamahtaa, ammumme sillä torakoita.”
“Kuinka jännittävää!” Dinem sanoi.
“Hei, mitä kivaa rakentelussa olisi, jos tietäisi kaiken etukäteen.”
Kaksikko jatkoi työskentelyä konepajassa vielä joitakin tunteja.
Pitkä kesä oli muuttumassa syksyksi, mutta sitä ei syvältä maan povesta havainnut. Vähäinen auringonvalo valaisi vain luolan suuaukon eikä lämmittänyt kammiota sen enempää kuin talven kylmyydessäkään. Katosta stalaktiittien välistä roikkuvat valokivet valaisivat luolan perällä innokkaana työskentelevän onu-matoranin työtä. Työtä oli jatkunut jo tuntikausia.
Pienellä hakuntapaisella seinää koputteleva huna-kasvoinen onu-matoran oli innoissaan. Tunnin päästä laiva lähtisi matkaan. Kohti pohjoista, jossa odotti huhujen ja legendojen mukaan vehreämpi maa. Kotisaari jäisi taakse.
Oli kuitenkin jotain, jonka nuori mies halusi mukaansa. Maan povessa oli odottanut… nukkunut pitkään jotain. Jotain kaunista, jota onu-matoran oli ihaillut pitkään.
Hakun viimeiset kilahdukset kaikuivat graniitissa. Kivi muuttui jauhoksi ja laskeutui lumihiutaleiden tapaan maata kohti.
Hymy matoranin kasvoilla leveni levenemistään, kun pieni asia lopulta irtosi nukkumasijastaan. Hän siveli sitä hellästi ja katseli kaunista, vihreänkirjavaa esinettä pitkään. Se oli niin kaunis. Se oli niin kaunis, mutta kukaan ei koskaan saisi tietää.
Paitsi yksi. Yhteen onu-matoran luotti yli kaiken.
Kahden tummanharmaan käden hellä ote laski seinästä irronneen kaunokaisen ruskeaan pahvilaatikkoon. Kuin kehtoon.
”Ehkä ne joskus ymmärtävät sinua”, onu-matoran sanoi haikeasti katsoen laatikon sisälle. ”Ehkä joskus.”
Laatikon kansi sulkeutui hitaasti ja jätti sisällön pimeyteen. Nukkumaan.
Vanha Bio-Klaanin linnake
Vuosia sitten…
… vaan ei monia.
Ikkuna huuruuntui. Lumisade teki maisemien ihailemisesta hyvin vaikeaa. Kimaltelevat taivaan lahjat kasautuivat ikkunalaudalle peittäen sitä vähitellen alleen. Toinen toimiston ikkunoista oli raollaan, ja viileä tuuli vaihtoi tunkkaisen toimiston ilmaa.
Tammipuisella pöydällä lojui ruskeaan, vuosien riekaleiksi repimään käärepaperiin piilotettu pahvilaatikko. Lojuessaan pöydällä patruunojen, tyhjien lippaiden ja sulkakynien keskellä se näytti siltä kuin ei olisi kuulunut minnekään. Pöydän takana seisova kiikarisilmäinen sininen skakdi piteli kiinni työtuolistaan, mutta ei tohtinut istua. Skakdi hieroi leukaansa. Yrmyistä kasvoista näki, että soturi mietti pitkään ja hartaasti, mitä yllättävästi toimistoon ilmestyneelle paketille voisi tehdä.
Oli olemassa mahdollisuus, että se oli vain lahja.
Skakdi oli kuitenkin elämänsä aikana hankkinut liudan vihollisia. Se ei ollut välttämättä ongelma. Vihollisia oli kaikilla. Ekosysteemit pyörivät niin. Muakat ja kikanalot vihasivat toisiaan, koska luonto niin halusi. Jokaisella älyllisellä olennolla oli joku, jonka näkeminen aiheutti kynsiä liitutaululla vastaavan inhoreaktion.
Ongelma oli lähinnä siinä, että skakdin viholliset olivat poikkeuksellisen nimekkäitä. Oli vaatinut vuosien pakomatkan, että hän oli lopulta saanut hukattua jälkensä jollekin Hopeisen meren tuhansista pikkusaarista. Hän oli kulkenut kymmenillä eri salanimillä ja pseudonyymeillä. Useimmat näistä valehenkilöistä, joiden varjossa hän oli astellut kauemmas entisestä työnantajastaan, olivat kuolleet hyvin epäselvissä olosuhteissa ruumista jättämättä. Ja kenelläkään näistä varjohenkilöistä ei ollut yhteyttä toisiinsa. Skakdi oli pyyhkinyt itsensä pois maailmankartalta niin monta kertaa, että edes Pimeyden metsästäjien parhaat jäljittäjät eivät voisi häntä löytää.
Silti hän ei voinut olla tiedostamatta, että Zamor-kuulan sisällä olevaan tyhjiöön voisi tarvittaessa pusertaa vaikka kolmen Selecius 1.4 -kaliiberin panssarinyrkin räjähdysvoiman. Oman lisävivahteensa toi se trivianjyvänen, että Zamor-kuulan sai vapauttamaan sisältönsä myös automatisoituna ilman minkäänlaista laukaisijaa.
Kaikkein olennaisin informaationhippunen oli kuitenkin se, että useampikin täytetty Zamor-kuula mahtuisi juuri pöydällä olevan kokoiseen pakettiin.
Skakdi ei pitänyt itseään vainoharhaisena miehenä, mutta hän ei myöskään uskonut, että joku kokisi asiakseen muistaa häntä nimeämispäivälahjalla. Hän ei ollut asunut tässä puisessa linnoituksessa kauaakaan, vaikka olikin luonut itselleen jo uran ylläpitotoimissa. Harva tiesi vielä edes hänen kutsumanimeään. Kukaan ei oikeaa.
Sininen koura tarttui ruskeaan pakettiin ja nosti sitä varovaisesti ylöspäin pöydän pinnasta. Hän ravisti pakettia kevyesti. Sisällä oleva asia ei ollut ainakaan kovin iso tai painava. Sillä ei ollut väliä, sillä suunnaton voima mahtui usein pieniinkin paketteihin.
Sillä aikaa hyvin kaukana aivan toisella saarella hyvin pienikokoinen Toa todisti skakdin ajatusmaailman oikeaksi antamalla esi-isiensä raa’alla ja alkukantaisella voimalla köniin itseään kymmenen kertaa isommalle gorillarahille. Se oli kuitenkin tämän tarinan kulun kannalta hyvin toissijaista.
”No skarrararr”, Guardian sanoi itsekseen. ”Syteen tai saveen.”
Guardian tuhahti. Jos joku oli nähnyt tarpeeksi vaivaa toimittaakseen pommin lahjapaketissa aivan toimistoon asti ja oli tarpeeksi kiero paskiainen tehdäkseen sen nimeämispäivänä, skakdi oli valmis antamaan kyseiselle vihamiehelle hatunnoston ja oman henkensä hopealautasella.
Guardian veti syvään henkeä. Hän tarttui ruskean pahvilaatikon kanteen ja kurkisti sisään.
Ja tunnisti näkemänsä.
Se oli kaunis, sen Guardian myönsi. Sen oli varmasti hyvinkin moni lahjapaketin sisällön edellisistä omistajista myöntänyt.
Hyvin harva oli tajunnut, mikä sisältö todella oli.
Se ei ollut välttämättä ainakaan enää vaarallinen, mutta ymmärrettyään sisällön todellisen olemuksen hyvin moni aikaisemmista omistajista oli takuulla yrittänyt hankkiutua siitä eroon.
Oli asioita, joilla oli symboliarvoa. Aivan kuin kolmeen hyveen merkki tarkoitti tänä talvisena iltapäivänä hyvää kaikelle Mata Nuihin uskovalle kansalle, tämän paketin sisältö oli kuin näyttäisi Kraahkania av-matoranille.
Ja silti Guardian tiesi henkilön, jolle lahja voisi tuntua hyvin henkilökohtaiselta ja kauniilta eleeltä.
Admin tajusi elävänsä todella hämmentävässä maailmassa. Hän päätti jättää paketin omaan arvoonsa. Niin oli ehkä parempi.
Vuosia kului. Klaani kasvoi ja vaurastui. Lopulta puulinnoitus hylättiin, kun viileän rannikkotuulen piiskaamalla rannalla alkoi vähitellen seisoa uusi, kivinen ja metallinen linnoitus. Se olisi valmiina ottamaan vastaan suurenkin vihollisen iskut.
Sen väestö ei vain olisi ikinä valmis siihen, mitä oli luvassa. Harva olisi.
Syksyisen yön viileät tuulet eivät pysähtyneet. Linnoituksessa ei ollut monia hereillä. Joku kuitenkin jatkoi taukoamatonta työtään postitoimistossa aina yhtä pirteänä kuin yleensäkin.
Hän oli ga-matoran, Dinem nimeltään. Hänen limenvihreän Haunsa silmäkulmassa oli kellertävä auringonkukka, hänen kasvoillaan ikuinen pirteys ja päässään kuulokkeet, jotka soittivat melodiaa, joka peitti alleen kaikki linnoituksen öiset äänet. Toisessa kädessään hänellä oli pino kirjeitä odottamassa lajittelua, kun taas toisessa oli paketti.
Vanha paketti.
Hyvin, hyvin vanha. Jokin herätti Dinemin mielenkiinnon juuri tässä paketissa.
Postilaitoksella oli sääntönsä. Posti kuului vastaanottajille. Yhteenkään kirjeeseen tai pakettiin ei kajottaisi ilman todella pätevää syytä.
Ongelma oli kuitenkin siinä, että vastaanottajaa tai edes lähettäjää ei ollut. Tämä sama vuosien syömä nimeämispäivänlahja oli pyörinyt Bio-Klaanin postitoimiston lähtevien ja saapuvien lähetysten kokoelmissa jo todella pitkään. Uudelleen ja uudelleen se kävisi läpi kaikki mahdolliset saapuvan ja lähtevän postin prosessoinnit päätymättä lopulta kenellekään. Ja kiertokulku alkaisi alusta.
Dinemin siro käsi laski paketin varoen yhdelle pöydistä. Siniset sormenpäät sivelivät ruskean paketin pintaa ja tarttuivat sen huterasta kannesta. Kansi nousi, ja valo pääsi lahjapaketin sisälle ensimmäistä kertaa vuosiin.
Pölyhiukkaset pakenivat muinaisen laatikon uumenista. Jadenvihreät silmät hehkuivat innosta. Minua vanhempi pahvilaatikko, Dinem pohti. Hullun siistiä!
Nähtyään sisällön innokas ga-matoran ei voinut kuin miettiä, miksi se ei kelvannut kenellekään. Sisällä oleva asia oli hyvin kaunis. Ja ehkä arvokaskin, mutta sellaisesta postineiti ei välittänyt. Kuka hölmö tekee töitä rahasta?, Dinem tirskahti itsekseen laskien laatikon kannen takaisin paikalleen. Tasan kahden sekunnin ajan hänen mielessään kävi kiivas taistelu siitä, mitä paketin ja sen sisällön suhteen pitäisi tehdä. Kolmannen sekunnin jälkeen joku olisi voinut luulla hänen unohtaneen koko laatikon, kun yksi matoranin suosikkikappaleista pärähti soimaan kovaäänisesti tämän kuulokkeista.
Klaanin moderaattori toa Paacon tuore tanssihitti Käsitä Hämähäkki taustamusiikkinaan Dinem loikki ja tanssahteli ympäri tyhjää postitoimistoa välittämättä mistään linnakkeen ulkoisista äänistä. Yöajan huomioon ottaen äänet olivat mittavia. Itseasiassa todella, todella mittavia. Nukkumista yrittävä asujaimisto ei mitä todennäköisimmin enää nukkunut, ja yövartiovuorossa olevat kuulostivat saaneen elämäänsä uudenlaista jännitystä.
Kumpikaan näistä ei käynyt Dinemin mielessä, kun hän ”käsitti hämähäkkiä”. Tanssahtelun ohella hän kuitenkin lajitteli kirjeitä, iski leimoja ja nuoli postimerkkejä. Dinemin työtahti oli ihailtava.
”Dä-nä-näh dä-näh dänä-näh…”
Dinem ei ollut varsinaisesti varautunut seuraavaan. Jos hän olisi keskittynyt kuuntelemaan öisen linnakkeen sekasortoa enteilevät äänet, olisi hän ehkä osannut päätellä jotain.
Tanssahtelu lakkasi, kun jokin syöksyi postitoimiston seinän läpi räjäyttäen sen puunsäleiksi. Tuo jokin heitteli ympäriinsä toimiston irtaimistoa, kaatoi kirjepinoja ja pudotti kattolamppuja. Musta käärmemäinen jokin katseli sekuntien ajan Dinemiä sadalla punaisella silmällään ja rynni aggressiivisella voimalla koko toimiston läpi jättäen jälkeensä vain piinallisesti kaikuvan naurun, joka läpäisi jopa kovaäänisenä kaikuvien kuulokkeiden musiikin.
Syvä nauru ja suu, josta se oli kaikunut, olivat poissa aivan yhtä nopeasti kuin ne olivat ilmestyneetkin.
Dinem oli kaikin puolin hölmistyneen näköinen. Musta kummajainen oli poissa.
Mutta niin oli sen jäljiltä myös ruskea paketti.
Rajamaa, unen, toden ja valheen
Visokki avasi silmänsä, mutta hän ei voinut olla täysin varma, oliko niiden eteen avautuva näkymä todellinen vai harhakuvaa. Hän oli jo tottunut tunteeseen. Päivät, jotka hän oli viettänyt Syvän Naurun seurana olivat vääntäneet todellisuudentajun täysin nurinkuriseksi. Unen ja valvetilan raja oli hämärtynyt, ja illuusioita oli jo mahdoton erottaa todesta. Siellä, missä hyvin kylmä ja todentuntuinen kivilattia loppui saattoi hyvinkin helposti alkaa syvä ja upottava suo, jonka vetisestä pinnasta hämähäkkiä katseli liuta punertavia silmiä. Siellä, minne unenomaisen tilan utuisen harmaa ja valkoinen taivas loppui, ei välttämättä alkanutkaan horisontti, vaan pohjaton kuilu. Ja juuri nyt Rahi käveli varovaisesti pitkin jotain, joka muistutti hämähäkinverkkoa. Vaan tällä verkolla ei ollut väriä, olemusta tai koostumusta. Se oli läpinäkyvä, ja sitä katsellessaan Visorak näki muistoja ja haaveita. Osa niistä oli hänen omiaan. Osa kuului Avdelle.
Visokki pyrki olemaan katsomatta harhakuvia liian pitkään. Hän tiesi, että Avde yritti sekoittaa haaveensa ja unelmansa saumattomasti Visorakin omien joukkoon. Eniten hän pelkäsi sitä, että jonain päivänä se toimisi.
Visokki jatkoi kävelyään pitkin hämähäkinverkkoa, jonka koostumusta hän ei tuntenut jalkojensa alla. Verkko kaartoi kohti taivasta ja kurottui vähitellen loputtomien tikapuiden lailla kohti aurinkoa, jota ei ollut.
Sen paikan oli vienyt valtava, yönmusta hämähäkki, jonka pohjatonta kuilua muistuttava ruumis oli täynnä punertavia silmiä. Pitkillä raajoillaan se roikkui käytännössä ei mistään. Sen kasvot eivät olleet samaa mustaa hahmottomuutta kuin hämähäkki itse – ne olivat Visokin omat.
”Hei, ystäväni”, Avden petollisen lempeä ääni puhui mustan kummajaisen suulla. ”Miten voit?”
“Hyvin, jos tässä sinun loukossasi voi ylipäätänsä edes voida hyvin”, Visokki sanoi ivallisesti ja vältteli katsomasta vastapäätä olevia kasvojaan. Visorak oli jo aikoja sitten hyväksynyt sen, ettei hänen elämässään mikään olisi enää mahdotonta.
”Luulin sanoneeni sinulle jo monesti, pikku ystäväni, että tämä maailma, johon sinut olen tuonut… on vain niin painajaismainen kuin itse siitä teet”, hirviömäinen hämähäkki sanoi. ”Taistelusi sitä vastaan tekee siitä sen, mikä se on. Antaudu sille… ja löydät itsesi omasta henkilökohtaisesta taivaastasi. Vain mielikuvitus on rajanasi.”
“Minä olen kuullut tuon aivan liian monta kertaa”, Visokki tokaisi välinpitämättömästi.
”Miksi jatkat mieltäni vastaan taistelemista, kun voit saavuttaa rauhan vain antautumalla? Toisaalta taas… ehkä se on vain rotusi luonto. Taisteluntahto.”
“Minä en antaudu sinulle koskaan, eikö sinun pitäisi jo tajuta se.”
Maailma muuttui yhä sekavammaksi värien ja värittömyyden taistelukentäksi. Visokki ja Avde olivat myrskyn silmässä. Mikään ei vaikuttanut heihin, mutta maailma ympärillä muuttui joka sekunti. Läpinäkyvä muistojen ja haaveiden verkko petti ja sirpaloitui.
Yhtäkkiä kaksikko huomasi olevansa lumimyrskyssä. Kova, jäinen hanki tuntui kylmänä molempien hämähäkkimäisten olentojen jaloissa. Kaikki tuntui niin todelliselta, mutta Visokki kieltäytyi tästä todellisuudesta. Hän ei hyväksynyt sen olemassaoloa.
”Sinä olet sitkeä, tyttö kulta. Arvostan sitä. Mutta ymmärrä… ymmärrä vain, että en ole koskaan halunnut sinulle tai ystävillesi mitään pahaa.”
“Minä en voi sille mitään, etten luota sinuun. Ei tällaisen maailman keskellä pysty luottamaan”, Visorak halusi vain mahdollisimman pian koko tilanteesta pois.
”Sinä et pelkää minua”, Avde sanoi lempeästi. ”Tiedän, ketä ja mitä pelkäät. Mutta sinä et pelkää minua. Ja jos haluaisin tehdä sinulle jotain pahaa, olisin varmasti jo pystynyt siihen, eikö niin?”
“Minä en halua käydä tätä keskustelua taas uudelleen. Voitko lopettaa?”
Avde teki jotain odottamatonta. Hän hiljeni. Hetkellisesti vain hiljaisuus valtasi tilan. Muotojen ja muodottomuuksien unenomainen kaaos rauhoittui, ja jäljelle jäi vain hiljaisuus.
”Hyvä on, ystäväni”, sanoi ääni, joka kuului punaiselle matoranille eikä mustalle pelon ja kauhun massalle. ”Pyydän anteeksi, jos olen ollut tungetteleva. Onko mitään, mitä voin tehdä parantaaksesi oloasi?”
Avde piti jälleen hiljaisuuden.
”Haluan tehdä kuin hyvän isännän täytyykin. Haluan, että vieraani viihtyvät.”
Visokki katsoi vihdoin suoraan Avdeen: “Jätä minut rauhaan, pyydän.”
Visokin kasvoja käyttävä Avde nyökkäsi ja vastasi: ”Tänä iltana, ystävä. Tänä iltana. Tämä on erikoinen ilta. Onko… ketään, jolle haluaisit erityisesti puhua minun sijaani? Uskon, että voin… järjestää asian.”
“Totta kai sinä voit järjestää mitä vain, kun itsekin voit olla mikä vain”, Visorak alkoi tuohtua.
”En mitä tahansa. En sellaista, mitä sinä et anna minun olla. On tiettyjä koloja mielessäsi, joihin en pääse, vaikka yrittäisin kuinka kovaa. Sinulla on valinnanvara alusta loppuun.”
Avde piti tauon ja huokaisi.
”Petturillannekin oli. Minä en voi hallita kenenkään mieltä. Enkä etenkään sinun.”
Visokki syventyi hetkeksi ajattelemaan ja yhtäkkiä säikähtikin omia ajatuksiaan.
“Minä… Minä haluaisin puhua Dinemille.”
Avde ei sanonut enää sanaakaan. Musta massa katosi tyhjyyteen eikä palannut.
Sieltä, mistä Avden tyhjät sanat olivat kaikuneet, käveli sininen nuori ga-matoran, jonka limenvihreän Haun silmäkulmassa oli keltaterälehtinen auringonkukka. Matoran piti käsiään selkänsä takana ja hymyili.
”Hämis!” innokas, tuttu ääni sanoi. Visokki alitajuisesti kuitenkin aisti, että se ei ollut Dinemin ääni. Sillä ei ollut väliä juuri nyt.
“Hei, Dinem!” Visorak puhui matoranille sävyyn, jolla ei koskaan ennen ollut puhunut kyseiselle henkilölle. Dinemin kohtaamisessa oli ensimmäistä kertaa suurta helpotuksen tunnetta, vaikka kyseessä ei ollutkaan oikea henkilö.
”Oletko yksinäinen?” matoran kysyi kallistaen päätään hieman kenoon. ”Ei kenenkään pitäisi olla, vaikka välillä onkin kivaa olla omassa rauhassa, vaikka toisaalta… heh, minä taidan lörpötellä taas. Anteeksi, Hämis.”
“Nääh, et sinä mitään lörpöttele. Ole vain oma itsesi”, Visokki ihan odotti matoranin ainaista puhetulvaa, johon visorakinkin oli aina vaikea päästä ajatuksen tasolla väliin.
”Hänellä on sinulle lahja, Hämis”, Dinem sanoi oudon vaiteliaana, mutta hymyillen. ”Tiedäthän… isännällämme. Hän halusi minun toimittavan sen sinulle.”
Matoranin siniset kädet toivat hitaasti selän takaa esiin ruskean lahjapaketin, jonka käärepaperi alkoi rapistua käsiin.
Visokki otti paketin vastaan kiinnostumatta siitä ja menettäneenä kaiken hetkellisen hyväntuulisuutensa. Adminin selkäpiissä meni kylmiä väreitä Dinemin sanoman “isännän” kohdalla.
“Avde, sinä et osaa. Ei tuo ole yhtään Dinem…”, Visorak mietti tietäen, että Avde kuulisi.
”Hän ei tarkoita sillä mitään pahaa”, Dinemin kuvastus sanoi yhtä iloisena kuin oikeakin. ”Hän on oikeastaan aika mukava tyyppi, vaikkakin tosi mömmöisä ja varjoisa ja uhkaava ja ja ja ja ja… silmäisä! Mutta vanha turaga Krizel tapasi sanoa, että ulkonäkö pettää, joskin Krizel-täti sanoi myös aika paljon hassuja asioita.”
Visorak ei voinut olla hymyilemättä mielessään Dinemin Avde-puolustukselle, vaikka ei allekirjoittanutkaan sitä.
”Krizel-täti sanoi joskus, että energiahurtat eivät osaa katsoa ylöspäin. Höpsö täti. Oli miten oli, isäntämömmö…lonkero…silmä…veikko haluaa sinun varmaan avaavan sen. Hän on kuulemma anteeksipyynnön velkaa.”
Visokilla meni taas hetki, ennen kuin yhdisti “Avden” ja “anteeksipyynnön” kuuluvan yhteen ja muisti sitten paketin olemassaolon. Mitä kovin erikoista muka ruskea, ruhjuinen ja vaatimaton paketti pystyisi pitämään sisällään?
”Se ei ole ihan mikä tahansa paketti”, Dinemin heijastus sanoi aavemaisesti. Puhuja ei ollut enää Dinem. ”Se ei ole koskaan ollut ihan mikä tahansa. Sen antaja rakasti sitä yli kaiken… kun taas muu maailma katsoi sitä pelokkain katsein. Isäntämme arveli, että… sinä arvostaisit sitä.”
Visorak piteli pakettia ja pohti heijastuksen sanoja epäillen. Admin pudotti nuhjuisen paketin maahan ja alkoi repäistä ruskeaa käärettä pihtimillään auki. Paperi mureni helposti haurautensa vuoksi ja paketin sisältö paljastui silmänräpäyksessä.
Kaikki Visokin pienet odotukset paketin sisällöstä lyötiin nurin salamana. Visorak näki edessään jotain, jonka äärelle ei olisi koskaan uskonut päätyvänsä. Adminilla kesti pitkään, ennen kuin pystyi edes uskomaan näkemäänsä. Visorakin päähän tulvi yhtäkkiä valtava määrän muistoja, muistoja, jotka hän luuli jo melkein unohtaneensa. Ja Visokin kaltaisen mielenvoimien käyttäjän oli ylipäätänsäkin vaikea unohtaa muistojaan. Rahi ei saanut katsettaan irti paketin paljastetusta sisällöstä millään. Miten se- Miten se voi olla nyt tässä? Senhän täytyy olla aivan ikivanha. Miten se silti on säilynyt? Liikaa kysymyksiä tulvi Visorakin mieleen, joka yleensä tiesi kaiken. Admin ei ollut eläissään kokenut moista tunnetta. Yhtäkkiä kaikki oli vain tyhjän päällä, eikä tiennyt enää mistään mitään eikä kukaan osannut sinulle vastata. Siinä se nyt vain oli, ikuisuuden matkanneen paketin sisältö. Ketä tahansa se ei olisi heilauttanut mitenkään, mutta Visokkia se heilautti aivan liikaakin. Melkein mikään ei ollut järkyttänyt visorakin mieltä niin paljon kuin tämä yksi paketti. Yksi paketti. Yksi nuhjuinen paketti.
”Miksi?” telepaattinen ääni kaikui tilan läpi voimakkaana. ”Miksi, Avde? Mitä sinä luulet saavuttavasi tällä?”
Hämähäkin ääneen syntyi painokkuutta. Sanat olivat kylmiä ja teräviä ja viuhuivat ilman halki kuin heittotähdet.
”Rauhoitu, Hämis”, heijastus Dinemistä sanoi hiljaa, hymyillen yhä samaa hymyä. Mutta Visokki tiesi sen olevan valheellinen. Dinem ei ollut t äällä. Visorakille puhui vain jälleen yksi Avden sorminukke. Rahin silmät paloivat vihreää tultaan. Unien ja harhakuvien maailma pyöri jälleen kuin myrsky. Todellisuus itsessään halkeili lasi-ikkunan lailla.
Ei ollut monta asiaa, jotka olisivat pelottavampia kuin visorakin raivo. ”Ole hiljaa!”” Visokki huusi, ja säröt repesivät suuremmiksi. ”Sinä… sinä olet kuin tämän paketin sisältö. Sinä ja tämä olette taas vain ’isäntämme’ tapoja päästä ihoni alle. Hän tietää aivan hyvin, mitä on antanut minulle! Hän tietää, minkälaisia muistoja se… se… herättää minussa!”
Visokki huohotti kovaäänisesti. Muistoja palautui mieleen. Tuhatsilmäisen parven tuhannen hämähäkkijalan yhtäaikainen marssi. Vihreä seitti, joka kietoi, pyyhki ja hukutti alleen saaria ja teki niiden asukkaista luonnottomia hirviöitä.
Se oli maailma, jonka osana hän ei halunnut olla. Ei enää.
”Se kaikki… minä jätin sen taakseni… minä toivoin, että Klaani olisi tapa paeta sitä. Mutta Avde. Hän – ei – välitä!””
Visokin äänen viha oli laantunut epätoivoksi. Huuto lakkasi siihen paikkaan. Dinemin vääristynyt varjokuva katseli häntä. Tekohymy oli kadonnut. Viattoman ga-matoranin harhakuva käveli lähelle lannistunutta Visokkia. Ja silitti tämän päätä.
”Ehkä… ehkä hän ei halunnut päästä sillä ihosi alle, Hämis. Oletko ajatellut sitä.” ”Mitä hän sitten haluaisi”, telepaattisen Rahin hiljainen ajatus kaikui.
”Ehkä hän vain halusi antaa sinulle lahjan.”
Visokki oli pitkään hiljaa. ”Miksi.”
”Koska hän on pahoillaan kaikesta. Kaikesta, mitä olet saanut kokea.”
Se oli viimeinen asia, jonka Dinemin heijastus sanoi ennen haihtumistaan muistojen ja muistikuvien mereen. Visokki jäi yksin pahvilaatikon ja sen sisällön kanssa. Hän ei tiennyt, mitä ajatella.
Bio-Klaani
Ei kaukana nykyhetkestä
Klaanin postikonttori kuhisi. Vaikka nimeämispäivä oli vielä kaukana, toimitettavat nimeämispäiväkortit ja -paketit odottivat päätymistä vastaanottajilleen. Visokki katseli työntouhuisia postin matoraneja. Onneksi heidän työpäivänsä oli pian loppumassa.
Sitä ennen oli kuitenkin saatava yksi hyvin tärkeä paketti vastaanottajalleen. Paketti, joka oli kiertänyt ikuisuuden päätymättä vieläkään perille. Visorak oli päättänyt, että täksi nimeämispäiväksi se päätyisi vihdoinkin sinne, minne sen kuului päätyä. Admin katseli ruskeaa risaista pakettia hieman haikein mielin. Nyt siitä olisi luovuttava. Vielä kerran Visokki halusi kuitenkin syventyä pakettiin ennen kuin päästäisi sen lähtemään.
Visorak uppoutui tilaan, jossa näkyi kohtauksia hänen ympärillään. Ne olivat paketin muistoja, kaikki antajan ja saajan väliset kohtaamiset. Näitä muistoja oli niin paljon, etteivät ne kaikki edes mahtuneet Visokin ympärille menemättä päällekkäin. Admin katseli näkymää tietäen, että oli yksi harvoista tämän kokijoista. Visokille se oli kuin olisi katsonut kaunista Klaanin syksyistä pihamaisemaa, paitsi että tämä maisema sisälsi paljon enemmän. Paketin kulkema reitti näkyi selvänä visorakin mielessä. Ruskea paketti oli kulkenut melkein kaikkien erilaisten universumin olentojen käsissä. Myöskin kaikki universumin eri paikat oli kierretty läpi. Paketti oli nähnyt rakkautta ja pelastustarinoita, mutta myöskin allianssin käsiä, sotaa ja ristiriitoja. Ja tämän, vain tämän hetken ajan Visokki pystyi katselemaan paketin silmiin. Silmin, joita ei ollut, mutta jotka olivat nähneet enemmän kuin yksikään levoton matkalainen tai seikkailija.
Toisaalla hyljeksityn varkaan hyönteismäinen käsi vei laatikon sen edelliseltä omistajalta ilman, että omistaja sai edes tietää. Toisaalla mahtava sotaherra asetteli laatikkoa muun ryöstösaaliinsa päälle. Ja toisaalla rakastunut matoran antoi sitä sydämensä valitulle.
Muinaisessa laatikossa roikkui muistoja kuin kynttilöitä nimeämispäiväkuusessa. Mutta niistä vanhin oli vahvin. Lopulta Visokki näki alun.
Pakettiin oli koskenut tuhat kättä ja sen sisälle oli katsonut sata silmää. Mutta vain yksi mieli oli ymmärtänyt. No, viimeinen ajatus kulki hämähäkin mielen läpi. En tunne sinua. Enkä usko, että tulen tuntemaankaan. Mutta… hyvää nimeämispäivää.
Ja niin Visokki jätti paketin postin vietäväksi. Se tekisi vielä yhden matkan Hopeisen meren yli, kunnes lopulta päätyisi sinne, minne sen oli aina ollut tarkoitus päätyä.
Vielä yhden pienen hetken ajaksi Visorakin ajatukset kävivät paketissa ja sen sisällössä. Vaikka Avden painajaismaailmasta vapautumisesta oli jo yli viikko, hän ei ollut vieläkään päässyt täysin sen yli.
Sisältä häntä oli katsonut jokin, joka oli nukkunut ikuista untaan vihreässä kehdossaan, mutta joka ei ollut pienestä vankilastaan koskaan noussut.
Kauniin, suorastaan jalokivimäisen vihreän kotelon sisällä oli nukkunut pienen pieni visorak. Se oli ollut poikanen, joka oli istutettu muiden lajitoveriensa kanssa syvälle maan poveen nukkumaan, kasvamaan ja valmistautumaan yläpuolella odottavan saaren valtaamiseen ja sen väestön orjuuttamiseen. Mutta poikanen ei ollut koskaan kasvanut aikuiseksi. Se ei ollut koskaan kuoriutunut, vaan oli jäänyt nukkumaan rauhanomaista, ikuista untaan kotelonsa sisälle.
Onu-matoran, joka kotelon oli vapauttanut maan povesta ei tiennyt, mitä oli kantanut mukanaan. Hän ei ollut tiennyt, minkä oli kaivanut ylös ja laittanut pahvilaatikkoon odottamaan. Hän oli kuitenkin päättänyt pitää siitä huolta, sillä nuori mies ei ollut nähnyt laatikossa kehittymässä olevaa tappokonetta, vaan viattoman poikasen.
Kun paketti käärittiin uudenkarheaan lahjapaperiin ja laitettiin sivuun, Visokin mielessä kävi vielä yksi ajatus.
Jos yksi pieni nuori esimatoran kykenisi antamaan Visorak-rodulle anteeksi ja katsomaan yhtä pientä, viatonta poikasta ystävänään, ehkä hänkin siihen pystyisi vielä jonain päivänä.
Saari
Nimeämispäivänä
Talviyön jäinen viima pyyhki kivenkovaa pakkaslunta alas harjakatoilta. Lumimyrskyn ilman halki tuomat ainutlaatuiset hiutaleet laskeutuivat mukulakivikaduille, joiden kulmia valaisi joukko kovalla lämmöllä palavia soihtuja. Lumi oli sulanut harmonisen pyöreäksi rinkulaksi soihdun ympäriltä.
Kulahtanutta postilaukkua kantavan le-matoranin askeleet narskuivat lumessa jättäen joukon pieniä jalanjälkiä kylän keskustaan. Postinkantajalla oli vielä yksi lähetys kuljetettavanaan. Laukussa odottava ruskea paketti ja sen kantaja päätyivät lopulta kylän keskellä olevan koivupuisen mökin lumisille portaille. Nuoren miehen vihreä nyrkki koputti kylänvanhimman asuinsijan ovea hitaasti ja rauhallisesti.
Kesti minuutteja. Postimies alkoi olla jo varma erehtyneensä paikasta.
Lopulta vanha ovi aukesi hitaasti kuin raukean vanhuksen silmät ja vapautti talviyöhön mökin sisällä hohtavan kuulaan kynttilänvalon. Vanha turaga-nainen seisoi oviaukossa tukeutuen kävelykeppiinsä. Purppuraisen Mahikin silmäaukoista katsoivat väsyneet silmät.
”Turaga Vicandra?” postilaukkua kantava le-matoran sanoi virallisesti.
”Hyvää iltaa?” vanhan naisen väsynyt ääni vastasi.
”Teille on paketti. Hyvää nimeämispäivää.”
Postimies raotti laukkuaan ja nosti sieltä hehkuvan punaiseen käärepaperiin piilotetun laatikon ja tarjosi sitä turagalle. Vanha nainen ei tehnyt elettäkään ottaakseen pakettia vastaan.
”Minä olen sanonut kyläläisilleni, että en tarvitse mitään”, Vicandra sanoi lempeästi. ”Rauhallinen nimeämispäivä riittää minulle.”
”Lähettäjä oli ehdottoman tiukka sen suhteen, että toimitan tämän juuri teille juuri tänä päivänä. Pyydän, ottakaa se.”
Vanhan naisen kulma nousi kysyvänä. ”Lähettäjä? Kuka minua muistaisi? Kautta vanhojen luideni… kun elää näin kauaa, huomaa pian, että… kaikki läheiset ovat kadonneet ympäriltä.”
”Virallisesti lähetys tulee Bio-Klaanin ylläpidolta”, postimies sanoi virallisesti. ”Mutta henkilö, joka minut laittoi tälle tehtävälle pyysi tarkentamaan, että lähettäjä on onu-matoran nimeltään Lazoren.”
Vanha sininen käsi tarttui välittömästi punaiseen käärittyyn pakettiin. Turaga tiesi heti, mitä siinä oli.
”Kiitos”, turaga sanoi ja rutisti postimiehen tiukempaan halaukseen kuin niin vanhan naisen olisi pitänyt pystyä. Kyynel valui vanhaa poskea pitkin. ”Kiitos kaikesta.”
Le-matoran oli hölmistynyt. Hän hymyili hieman ja taputti vanhan naisen selkää.
”Eipä… tuo… mitään. Hyvää nimeämispäivää.”
Kylmä talvituuli jatkoi puhaltamistaan, mutta tämä saari sai levähtää hetken. Sillä tänään se oli kaukana kaikesta konfliktista. Ja etenkin siitä, joka oli puhjennut toisella pienellä saarella mantereiden välillä. Tänään oli nimeämispäivä, ja koko maailma sai hetken levähtää.
Ja vaikka elämä ei ollut ikuista, ystävyys ei kuollut. Sillä niin kauan kuin tuo paketti oli olemassa, se muistutti siitä illasta, jolloin kaksi matorania oli seissyt Mata Nuin tikapuiden huipulla käsi kädessä, hymyt kasvoillaan, ja toistellut toistensa nimiä.
Uudelleen ja uudelleen.
Lumihiutaleet lopettivat matkansa painovoiman ja tuulen siivittäminä ja yhtyivät hankeen. Vanhaakin vanhempi pahvilaatikko ja sen sisällä päättymätöntä unta nukkuva poikanen päättivät tänä iltana myös matkansa yli merten ja halki historian.
Bio-Klaanin saari, Lehu-metsän ja Ämkoo-vuoren rajaseutu
“Vaiko kenties triplatreffit?” Bladis oli väläyttämässä, viitaten Sinisten Käsien yllättävään ilmaantumiseen, mutta Samen nopea sivuaskel vaiensi matkalaiset. Selakhilaani harppasi pois kuoleman torakkakaksikon tulilinjalta ison kiven taa. Selusta oli kuitenkin kaikkea muuta kuin turvattu, sillä nälkäisten matoralaisten lauma läheni metsän siimeksestä uhkaavaa vauhtia silmät veristen naamioiden kuopissa kiiluen kilpaa taivaalle syttyvien ensimmäisten tähtien kanssa.
“Snowman”, Same aloitti terävästi. “Pystytkö hajaannuttamaan meidät?”
“Eeh, nämä kaksi eivät vissiin voi oikein kävel-”
“Jätä Bladis selkääni ja toimi lopuilla itselläsi Kepen jalkoina. Onnistuuko?”
Selakhilaanin hartialla nököttävä lumiukon irtopää kohotti kulmiaan. “Voin yrittää.”
Juuri kun lumimainen massa oli alkamassa muotoutua uudelleen, klaanilaisten suojana toimiva siirtolohkare nousi muutaman vaaksan ilmaan.
“Mit-”
Kivi liikahti äkisti kunnolla korkeammalle, niin, että klaanilaiset näkivät nyt Kädet kunnolla. Toinen niistä osoitti oikean käden sinisellä sormellaan kiveä. Nazorak ohjasi osoittavan kätensä entistä korkeammalle ja järkäle liikkui sen mukana. Tätä seurasi torakan nopea ranneliike ja veteraani-klaanilainen kierähti sivuun aivan viime hetkellä, kaikki muut toverinsa vielä itseensä kiinnitettyinä. Valtava graniittimoukari oli murskata klaanilaiset, mutta Sameen kiinnittynyt paketti kieri muutamia kertoja pois kuolettavan iskun alta.
“Snowie!” kasan päällimmäiseksi jäänyt Bladis huusi. “Pyssy, nyt!”
Kuin tyhjästä valkoinen käsi ilmestyi klaanilaisten keskeltä ja sukelsi Snowien ylisuuren laukun mustiin syövereihin. Hetken kuluttua koura ilmaantui esiin steltinpeikko Kapherin vanhan Cordak-kiväärin kanssa. Skakdi nappasi mörssärin valkoisista sormista.
“Ha. Ha.”
Moderaattorin kokeneet sormet hakeutuivat liipasimelle ja tekivät tehtävänsä. Kaikki neljä piippua tyhjenivät tismalleen oikeaan suuntaan, kun rakettivoimalla liikkuvat Xialaiset ylpeydet singahtivat kohti Sinisiä Käsiä. Bladiksen hymy kuitenkin hiipui nopeasti; räjähdyksiä ei kuulunut. Toinen torakka osoitti sormellaan cordak-ammuksia, jotka olivat jähmettyneinä ilmaan Nazorakein pelätyimmän duon eteen kuin se valtava kivi hetki sitten.
”… ha.”
Bladiksen äänestä oli kadonnut kaikki huumori. Hän kalpeni hieman.
”… en yleensä ole se, joka valittaa näistä asioista, mutta tuo ei ole reilua.”
Cordak-kiväärin torpedomaiset ammukset leijailivat ilmassa välittämättä painovoimasta tai tuulesta. Oli kuin ne olisivat vaeltaneet ulkoavaruuden tyhjiön halki. Vasemmanpuoleisen Käsistä oikea kämmenpohja hehkui kirkasta sinihehkua. Se käänteli kämmentään ja rannettaan robottimaisen jäykin liikkein. Ilmassa fysiikan lakeja vastaan tappelevat ammukset kääntyivät samassa kulmassa kuin nazorakin mekaaninen ranne. Niiden kärjet pysähtyivät lopulta osoittamaan klaanilaisten suuntaan.
Sinisten Käsien tummien visiirien peittämissä katseissa ei ollut sääliä. Ääntäkään päästämättä vasemmanpuoleinen torakka puristi mekaanisen kämmenensä nyrkiksi. Neonsininen valo välähti sammuksiin.
Torpedot räjähtivät ukkosta muistuttavan äänen säestäminä kohti neljän klaanilaisen joukkoa. Ne olivat vain sekuntien päässä vapauttamasta tulisen voimansa kaikkien neljän päälle. Yksi olisi tarpeeksi vammauttamaan kaikki neljä liikuntakyvyttömiksi. Neljä ammusta riittäisi jättämään klaanilaisista jäljelle vain savuavan kraaterin.
Aikaa oli vain sekunteja. Jonkun oli pakko toimia.
Ja joku toimikin. Kepe keskitti kaiken voimansa, kaiken luovan energiansa siihen asiaan, johon hän luotti oman hengissä selviytymisensä kannalta kaikkein vähiten. Valkoinen tiedemies sulki silmänsä ja haki syvältä sisältään jään elementtivoimiaan. Hän haparoi kädellään kohti neljää ammusta ja kurotti elementillään jonnekin niiden sisälle. Kepe hikoili. Hänen olisi pakko onnistua.
Hienpisarat jäätyivät Toan kämmenpohjaan. Kuului ääni, joka muistutti sirpaloituvaa lasia.
Tink, sanoi ensimmäinen ammus kopsahtaessaan Bladiksen rintapanssariin.
”Au”, Bladis sanoi.
Kops, se sanoi pudotessaan maahan.
Kolme ammusta toistivat saman kuvion. Aivan Bladiksen edessä maassa makasi nyt kolme läpeensä jäätynyttä cordak-ammusta. Yksi niistä oli haljennut keskeltä.
”… ’tink’?” Bladis sanoi epäuskoisena.
”… tink”, Same toisti. Selakhilaanin synkällä ja matalalla soturin äänellä sanottuna tuossa sanassa olisi ollut jotain tahattoman koomista, jos tilanne olisi ollut vähemmän kuolemanvaara.
”Tink”, Snowie sanoi hermostunut hymy kasvoillaan.
”… halusitteko mieluummin ka-boomin?” Kepe kivahti.
Nelikko päätti jättää epäuskoisina juuri tapahtuneen omaan arvoonsa. Takaapäin marssivan nälkäisen lauman pienten vatsojen kurnimisen kuuli jo selkeästi. Toisessa suunnassa liikkumattomana seisova musta torakkakaksikko otti hälyttävän rauhallisia ja täysin äänettömiä askelia kohti klaanilaisia. Sinihehkuiset sormet sätkivät sisältään säpisevistä sähkönpurkauksista. Uhkaavan ilmeettömien hyönteiskasvojen mustilla visiireillä näkyi sininen heijastus.
Snowien yhteen sitoman neljän klaanilaisen köyhän miehen Kaitan hajaantumiskohdassa nelikko irtaantui. Kepe ja tämän tukirankana toimiva Snowie lähtivät harppomaan kohti pistettä, johon Laivaston rautainen lentopeli oli tehnyt epämiellyttävän laskeutumisensa. Same kohensi Bladista selässään ja jäi seisomaan tyynenä kahden mattamustan torakan eteen.
Huterin askelin Kepe Snowien jaloilla asteli kohti savuavaa aluksenraatoa. Maasto vietti kohti metsää ja Kepe tuskaili epätasaista kyytiä.
“Tämä, tämä ei nyt ole tanssitunti.”
“Minä väitän, että huikealla vispauslantiollani pysyisimme paremmin pystyssä”, Snowien pää vastasi Kepen olkapäältä, mutta käänsi sitten katseensa kohti Käsiä. Same otti siellä yhteen torakoiden kanssa pelkällä viikatteella varustettuna, reppu-Bladis selvästi tuliasetta kaivaten. Tiedemies väliaikaisine, lumisine jalkoineen kompuroi viimeiset askeleet moderaattori-kaksikon loppuunkäyttämän lentokoneen luo.
“Jossain täällä, jossain täällä”, Kepe mutisi itsekseen alkaessaan penkoa Bladiksen monipuolista tuliasearsenaalia takapenkin kätköistä. Hän yritti huitoa toisella kädellään savua pois kasvojensa edestä, palavan aluksen syöstessä sitä päin klaanilaisen näköä. Mielessään vaahtosammutinta kaivaten tiedemies työnsi rautatomua syrjään, kunnes löysi etsimänsä: asevyö, josta roikkui ihan liikaa tuliluikkuja kenen tahansa käytettäväksi. Onneksi Bladis ei ollut kuka tahansa.
Snowien pää tiedemiehen harteilla tarkkaili yhä tilannetta muutamaa korkeuskäyrää huipumpana.
“Keeps, vaauhtia. Samemme on ehkä kova luu tantereella, mutta nämä torakat näyttävät isosti ilkeiltä. Emmekä voi kiistää, että rajansa se on klaaninkin selakhilaanin saaliinkaatokyvyi-”
Lumiukko kuitenkin lopetti lauseensa poikkeuksellisesti ilman Kepen keskeytystä, sillä hän huomasi läheisen honkamännyn oksistossa…
Jotain.
Se näytti tuulessa lepattavalta kankaalta ja se ehdottomasti liikkui. Snowie oli juuri huomauttamassa Kepeä tästä näennäisestä kaavutetusta hahmosta, mutta juuri sillä hetkellä nälän ajama pienten miesten ja naisten lauma saavutti toiminnan polttopisteen. Yksi kannibaaleista taklasi Kepe-Snowien nurin haaska-aluksen viereen ja välittömästi kolme lisää tungeksi klaanilaisten päälle.
Kymmenen metriä ylärinteeseen teräs kohtasi teräksen. Samen ikivanhan viikatteen kuunsirppiä muistuttava tappava terä pysähtyi kipinöiden, kun Sinisistä Käsistä vasemman teräksinen koura otti sen tyynesti vastaan. Same yritti Bladis apunaan riuhtoa viikatetta irti torakan käden pihtimäisestä otteesta, mutta mekaanisen kouran voima oli kuin valtavan sähkömagneetin. Vaati Samen kaiken käsivoiman saada viikate edes hievahtamaan poispäin torakasta, mutta torakka tuntui pitelevän asetta paikallaan täysin vaivattomasti. Torakka-agentti alkoi olla jo epämiellyttävän lähellä Samea ja Bladista, ja sen vapaa robottikäsi säkenöi sähköistä energiaa polttavalla voimalla.
Valkoisen, pitkänhuiskean jalan kierrepotku mustan torakan rintapanssariin irrotti sen kyberneettisen otteen viikatteesta ja sai sen horjahtamaan taaksepäin muutaman askeleen. Agentti ei kuitenkaan menettänyt tasapainoaan edes sekunniksi, mutta antoi aikaa toimia. Samen selässä roikkuva Bladis vetäisi aseveljensä varustevyöstä neulamaisen heittoveitsen ja sinkosi sen kohti potkun harhauttamaa torakkaa.
Suunnitelma olisi ollut todella aukoton ja tappava, jos Käsiä ei olisi ollut kaksi. Sokaiseva toisen torakan kämmenpohjastaan laukaisema sininen vasama muutti heittoveitsen käytännössä kiehuvaksi nesteeksi kesken ilmalennon.
Same pyöritteli viikatettaan rauhallisesti kädestä toiseen ja skannasi torakkakaksikkoa katseellaan. Ne lähestyivät moderaattoritaisteluparia täydellisesti synkronoiduin askelein kahdesta suunnasta.
”Aivan kuin nämä tekisivät parhaansa pakottaakseen meidät lähitaisteluun”, Same sanoi hikipisara ohimollaan. ”Kuinka jännittävää.”
”Kuinka syvältä”, Bladis sanoi ankeasti. ”Tiedätkö, minä olen niitä miehiä, jotka tykkäävät vetää liipaisimesta tosi ison aavikon toiselta puolelta.”
”Kyllä”, Same vastasi torjuen vasemmanpuoleisen Käden sormestaan sinkoaman salaman viikatteen terällä. ”Olemme käyneet tämän keskustelun monesti.”
”Rommipullo kädessäni”, Bladis jatkoi.
”Kyllä.”
”Kaunis, terävähampainen nainen sylissäni.”
”Selväksi kävi”, Same sanoi. ”Tiedäthän myös selakhialaisen sanonnan, että jokaista tappamaansa elävää olentoa täytyy katsoa silmiin?”
Bladis väisti toisen sähköisen ammuksen keikauttamalla itseään toiselle puolelle Samen selkää.
”Näkee niiden silmät kiikarinkin läpi”, Bladis naurahti.
”Ei käydä tätä keskustelua taas.”
Sinisiltä Käsiltä alkoi loppua kärsivällisyys. Jokainen kahden kyborgiagentin neljästä kourasta alkoi huokumaan sinisen sähköistä voimaansa kauas. Aluskasvillisuus käristyi torakoiden ympäriltä lähes olemattomiin, ja sormista sinkoili sokaisevia energiakaaria suuntaan jos toiseen.
”Tiedätkö”, Bladis sanoi. ”Tämä on vain veikkaus, mutta ne eivät varmaan halua meitä kuulusteltaviksi.”
Sähköinen voima alkoi tuntumaan kuumana jo hänenkin kasvoillaan. Hitaasti mutta varmasti Siniset Kädet nostivat teräskouriaan ja valmistautuivat ampumaan täydellä latingilla.
”Oletko ihan sataprosenttisen varma”, Samen sarkastinen ääni vastasi.
Ennen kuin skakdin ja selakhilaanin sanaiset säilät ehtivät kohdata uudelleen sarkasmin sotatantereella, vapauttivat nazorakit kämmenpohjistaan helvetillisen määrän ääntä ja valoa. Tuhansien pienten salamoiden yhteislaulu peitti rinteen, halkoi polttavalla voimallaan havupuita ja poltti sarjan suuria uria mättäisiin, kiviin ja kantoihin. Samen ja Bladiksen pelastivat vain refleksit, kun sarjatuli sähköohjuksia raapi tuskallisesti valkoisen soturin jalkoja.
Same puri hammasta, mutta ei huutanut. Heikkouden näyttäminen oli viimeinen asia, jonka hän halusi tässä tilanteessa tehdä. Maasto savusi ja hehkui punaisena. Kahden nazorakin kyberneettiset kädet hehkuivat nyt aikaisempaa himmeämpää sinistä. Ne olivat käyttäneet hyvin paljon virtaa.
Nyt jos joskus oli tilaisuus toimia. Same säntäsi pitkien jalkojensa tuomalla tuulispään nopeudella kohti kahta torakkaa. Hän hivautti selässään roikkuvan skakdin vauhdikkaalla heitolla kohti oikeanpuolimmaista, eikä torakka ehtinyt reagoida, kun Bladis taklasi sen maata vasten.
”OKEI. PAINITAAN SITTEN, SENKIN MYKKÄ TORAKANÄPÄRÄ.”
Vasemmanpuolimmainen oli valmiimpi, kun Same iski viikatteellaan. Torakka väisti tappavan säilän astumalla taaksepäin tyynen suunnitelmallisesti. Oli kuin se olisi tiennyt iskun olevan tulossa jo minuutteja, mutta päätti toimia silti viimeisellä mahdollisella hetkellä. Jokainen torakka-agentin liikkeistä näytti täydellisen suunnitellulta ja koordinoidulta. Vasemmalla käsistään se tarttui Samen viikatteeseen ja painoi sen terää maata vasten. Oikean kämmenpohjaan alkoi kertymään tappavaa sähköenergiaa. Käsi suuntautui Samen kasvoja kohti.
Hetkeäkään epäröimättä Same tarttui puristavalla otteella robottikäden ranteesta ja työnsi sen poispäin itsestään. Jos ranne olisi ollut tavallinen, Same olisi jo murtanut sen. Rauta ja teknologia kuitenkin tapansa mukaan hidastivat asioita.
Same ja torakka-agentti jäivät kamppailemaan paikoilleen yrittäen työntää toisiaan maahan. Valkoinen moderaattori oli niin lähellä, että hän tunsi torakan hengityksen kasvojaan vasten. Siinä oli jotain outoa. Jotain onttoa.
”Torakka”, Same sanoi purren hampaansa yhteen. ”Minä olen Same, entisen yhtenäisen Selakhian tasavallan armeijan sotilas, ja kohtaan sinut taistelussa. Vaadin saada nähdä silmäsi ennen kuin katkaisen kaulasi.”
Torakka oli tapansa mukaan hiljaa. Se teki kuitenkin jotain odottamatonta. Kuin käskystä torakan musta visiiri alkoi nousta. Jonkinlaiset rattaat alkoivat pyörimään siinä kohtaa, jossa musta visiiri kiinnittyi ohimon kohdalta mattamustan torakan kitiiniseen kuoreen. Vihreäsilmäinen moderaattori tuijotti pistävästi etsien torakan katsetta.
Hän ei löytänyt sitä.
Silmiä ei ollut.
Visiirin alla ei ollut edes tyhjiä kuoppia jälkenä siitä, mitä ennen oli ollut. Ei leikkausarpia, jotka paljastaisivat umpeen leikatut silmäkuopat. Torakan kitiininen kuori jatkui tasaisena ja koskemattomana siinä kohtaa, jossa tavallisella torakalla oli silmät. Nämä eivät olleetkaan tavallisia torakoita.
Kylmät väreet kiipivät Samen niskaan.
”Mikä helvetti sinä olet.”
Torakka olisi takuulla vastannut, jos se olisi voinut. Suuaukko sillä oli joskus ehkä ollutkin – mutta se oli ommeltu kiinni. Tulos näytti kuin suurelta arvelta. Tarkemmalla vilkaisulla Same huomasi, että torakan visiiri oli ohimon kohdalta kiinni jossain syvemmällä. Se porautui selvästi kiinnikkeellään jonnekin sinne, missä tavallisella torakalla oli silmät. Ohimon kohdalla oleva kiinnityskohta oli arpeutunut voimakkaasti.
Rattaat jatkoivat pyörimistään ja musta visiiri laskeutui takaisin paikoilleen äänettömästi suojaamaan silmiä, joita ei ollut.
Nazorakien välinpitämättömyys jopa omiaan kohtaan sai Samen suorastaan hämmästymään joka kerta, kun se käveli ruumiillistuneena hänen eteensä.
”Sinun suunnittelijasi oli hyvin sairas mies.”
Same oli saanut tarpeekseen. Hän riuhtaisi itsensä irti torakan otteesta ja hutkaisi tätä vatsaan viikatteen varrella. Torakka vastasi lähes refleksinomaisella sähköpurkauksella. Se olisi käristänyt savuavan reiän Samen otsasta hänen takaraivoonsa, jos sotilas ei olisi toiminut. Sulavasti sivulle pyörähtäen hän väisti Sinisen Käden sähköisen sarjan ja päätyi selkä edellä suoraan Bladiksen viereen. Selakhilaani tunsi skakdin lihaksikkaiden käsien vääntyvän kehonsa ympäri, kun järeä mutta liikuntakyvytön moderaattori irtautui painitoveristaan. Köytenä toimiva osa Snowieta sitoi kaksikon taas yhteen.
Viikatteen tylppää päätä keihäänä käyttäen Bladista kantava Same ponnisti itsensä entistä kauemmas Sinisistä Käsistä. Kaksikko laskeutui mättään laelle ja jäi tarkkailemaan entistä äkäisempiä torakka-agentteja arvioivin katsein.
Tilanne oli edelleen kaksi vastaan kaksi, mutta se ei tuntunut tasapeliltä.
“Huaaag!” Snowie äännähti ja räpiköi jaloillaan lisää tilaa nälkäisten matoralaisten alta. Kepen vasen käsi teki samoin, oikean kaivaessa Bladiksen asevyöltä minkäänlaista apua. Ja sitähän löytyi.
“Peitä korvasi!” tiedemies huudahti toverilleen kannibaalipallon alta.
“Millä min-” jaloista ja päästä koostuva Snowie oli protestoimassa, mutta lopetti kokiessaan kuuloaistinsa pahimmaksi vihollisekseen. Pään halkeamiselta tuntuva viiltävä kipu oli lähtöisin yliäänikranaatista, jonka Kepe oli juuri laukaissut karkottaakseen matoralaiset päältään. Suunnitelma oli siinä suhteessa onnistunut, että nälkäiset olivat todella lopettaneet klaanilaisten elävältä ahmimisen ja keskittyivät nyt enemmän repivään tunteeseen korvakäytävissään.
“Vaikutuksen pitäisi kestää vain kymmenisen sekuntia, mennään!” päässään hänkin lähinnä ininää kuuleva Kepe huudahti Snowielle, mutta tajusi tämän olevan yhtä toimintakyvyttömässä kunnossa kuin terävähampaiset matoralaisetkin. Tiedemies tuhahti itsekseen ja alkoi raahata itseään, Bladiksen asevyötä, lumenkaltaisia jalkojaan ja ylimääräistä Snowie-päätään eteenpäin pelkkien käsiensä voimalla.
Siinä missä niin Siniset Kädet kuin Samekin tunsivat kipua yliäänikranaatin vaikutuksesta, sai Bladis tuplatällin: Snowien ollessa aivan ääniräjähdyksen ytimessä lumiukon keskittyminen herpaantui lopullisesti. Same-Bladis-kaksikon sidoksena ollut massa antoi periksi pudottaen skakdin kollegansa selästä. Maa, johon liipasinherkkä moderaattori päänsä löi oli kova, mutta niin oli skakdin kallokin.
“Urgh”, Bladis vain tokaisi ja oli saman tien toimintakykyisenä vaikkakin jalkaliikkumatonna. Tämä virkoaminen tapahtui sikäli parahultaisesti, että siinä samassa Kepe huudahti moderaattorille ja viskasi tälle epäkäytännöllisestä konttausasennosta pyssyn. Kyseinen tuliase oli lipaskooltaan pieni mutta tulivoimaltaan kokoonsa nähden suuri Zamor-pistooli. Messingin ja harmaan värinen ase oli muotoilultaan pelkistetty ja melko raskastekoinen. Auringon laskettua jo mailleen sen kyljen kaiverruksista ei saanut selvää, mikä oli ehkä ihan hyvä asia; maailma ei kaivannut enempää zakazilaisen rivoa huumoria. Puolivillaisten letkautusten lisäksi pistoolin kyljessä oli myös varalipas kiinnitettynä, ja sen skakdi napautti paikoilleen sekä niksautti varmistimen pois.
“Yhtä asiaa kädet aseena eivät koskaan voi voittaa”, Bladis murahti huvittuneena. “Nimittäin käsiasetta!”
Tuli oli auki, kun maassa kyljellään retkottava skakdi pisteli menemään Zamor-aseellaan.
“Huaaaaar-ar-skarrar-aaa!”
Kuoleman ja tuhon suihku ei ollut kuolema eikä tuho Nazorakein agenteille, joista toinen pysäytti kuulat osoittamalla niitä rauhallisesti, mutta se oli riittävä antaakseen Samelle aikaa tähdätä matalan potkun kyseisen torakan kummankin hyönteispohkeen sisäpintaan. Rintamain kummallakin puolella pelkoa osakseen hamstraava kyborgi menetti tukensa ja horjahti selälleen. Same olisi jatkanut nopealla viimeistelyviikatteenheilautuksella ellei olisi ollut aiva liian kiireinen ottaessaan kahta nopeaa ja äärimmäisen välttämätöntä taka-askelta. Pystyssä olevan torakan sininen käsi oli lähettänyt yksikön sinisähköistä kipua kohti selakhilaania, mutta nyt se upposi Ämkoo-vuoren alarinteillä kasvavan männyn paksuun kaarnaan.
“Bladis! Ryömi kohti Kepeä” Same ohjeisti väistäessään toisen sähköprojektiilin yläruumistaan kiertämällä.
“Skarrarin ryömiminen” Bladis vastasi, mutta seurasi ohjeita. Usean rintaman veteraanina skakdi kykeni liikkumaan nopeasti vaikka vatsallaankin, vaikkei varsinaisesti pitänytkään kyseistä liikunnan muotoa erityisen ylevöittävänä kokemuksena. Pari metriä möngittyään hän kääntyi selälleen ja jakoi suojatulta Samen vieritse.
“Zer-Korin puolesta!” Bladis karjaisi tyhjentäessään lippaan kohti ammukset masentavasti pysäyttäviä torakoita.
“Sinä et koskaan ollut siinä taistelussa” Same huomautti tylysti tehdessään testiviiltoja Sinisiä Käsiä kohti.
“Mutta se oli hyvä elokuva!”
Siinä hetkessä Kepe tavoitti Bladiksen.
“Tässä, lääh, nämä” Toa huohotti ojentaen asevyön skakdille.
“Oh ho ho ho”, Bladis innostui ja vetäisi heti esiin muuannen keljun ja kuluneen näköisen kiväärin. “Tällä mutkalla onkin paljon sanottavaa noille ötököille”, hän ilmoitti. “Kepe, tue minua.”
“Eääh?”
“En minä voi tällä muuten tähdätä.”
“Aivan, juu.”
Skakdi otti puoli-istuvan ampuma-asennon Snowie-jalkainen Kepe selkänojanaan ja tähtäsi. Ase rääkäisi ja tarkemmin määrittelemätön ammus alkoi matkansa kohti maata Sinisten Käsien jalkain alla nopeammin kuin laiton siirtolainen loittonee Ko-Metrusta. Ammuksen osuessa maahan syntyi paitsi jysähdys, myös häkellyttävän suuri kaasupilvi. Same tajusi välittömästi, mitä hänen kollegansa ajoi takaa ja otti etäisyyttä torakoihin. Samassa Bladis oli jo laukaissut aseen toisen piipun, mutta siitä lähtevä panos oli aivan eri laatua. Se oli suuri ja hohkasi valkoisenaan kuumuutta. Osuessaan pilveen koko monen neliömetrin alue roihahti liekkeihin valtavana valopallona luoden perääntymistä suojaavan muurin Samen ja Käsien väliin. Selakhilaani harppoi muutamalla loikalla klaanilaisten luo.
Snowieta kaiken aikaa hereille läiskineen Kepen työ alkoi kantaa hedelmää, kun äänipommista tokeneva lumimies avasi silmänsä ja muodosti jokseenkin järkiperäisiä sanoja.
“…re on mi-eh? Tuota?”
Kepe oli tiukkana. “Nyt, lumipallo, herää. Sidostuksen aika.”
Oranssinenäinen lupsakkuuden sankari terävöityi, mutta niin tekivät muutkin ääni-iskun uhrit. Nälkä alkoi taas laukata.
“Snowie! Nyt!”
Lumiukko teki työtä käskettyä ja kiinnitti Bladiksen taas Samen repuksi, tällä kertaa huomattavasti aseistautuneemmaksi sellaiseksi. Valkoinen mössö heräsi myös tiedemiehen jalkojen rooliinsa.
“Olenko ainut…” Kepe mutisi. “Jonka mielestä tämä on tosi kiusallista?”
Kolme muuta vastasivat samanaikaisesti.
“Olet.”
“Et.”
“…”
Same-Bladis ja Kepe-Snowie pääsivät pystyyn ja lähtivät pinkomaan rinnettä ylös, ohittaen hiipuneen liekkipallon keskeltä paljastuneet Mustuneet Kädet, jotka eivät tehneet elettäkään klaanilaisia vastaan. Niillä oli akuutimpaa tekemistä.
Sähkö sinkoili ja ilma kuulosti räjähtävän kun Sinisten Käsien huomio keskittyi alhaalta rynnivään laumaan kannibaaleja. Pienet terävähampaat kaatuivat maahan kahden torakan vapauttaessa tieteen voiman niitä vasten. Matoralaiset olivat kuitenkin näennäisen loputtoman runsaslukuisia, ja rintama vyöryi jatkuvasti kohti Nazorakein pelotinta. Neljä klaanilaista eivät kuitenkaan jääneet tarkkailemaan tilannetta, vaan loittonivat kuolettavasta valoshowsta minkä jaloistaan pääsivät, kohti Ämkoo-vuoren huippua, jota auringon viimeiset säteet vielä valaisivat värjäten sen kullanhohtoiseksi tummuvaa taivasta vasten.
“Jaksatteko te?” Kepe huolehti jalkoina toimivista Snowiesta ja Samesta. Ensimmäinen ei näin yleisesti ottaen ollut turhan hyväkuntoinen, eivätkä lumiukon jalat edes juosseet hänen oman kehonsa alla. Jälkimmäisellä oli skakdi raskaan asevyönsä kanssa reppuna ja jatkuvia kivun aaltoja lähettävä poltettu arpi jalassaan. Lisäksi koko nelikko oli juuri pudonnut lentokoneella.
Kumpikaan juoksijoista ei kuitenkaan vastannut. Same tyytyi lyhyeen nyökkäykseen ja Snowie keskittyi hengittämiseen parhaansa mukaan. Taaksepäin katseleva Bladis kuitenkin avasi suunsa.
“Pikku-ukkojen armeija lähti juuri tulemaan tännepäin!”
“Entä torakat?” Kepe esitti lisäkysymyksen.
“Hyvä kysymys. Nyt, jos sallitte…”
Bladis otti esiin jälleen uuden pyssyn. Tämä tuliase oli merkillisen muotoinen, tummansininen asia, joka muistutti etäisesti pöytälamppua.
“…mikä tuo on?” Kepe kyseenalaisti kivääriasian häkeltynyt ilme kasvoillaan.
Skakdin iso hammasrivistö virnisti pahaenteisesti.
“Ylivoimainen.”
Kymmenien pienten ammusten joukko iskeytyi multaan matoralaisten edellä, kun Bladis vapautti aseensa tuhovoiman. Pelkän putoamisen sijaan ne kuitenkin jyskyivät oikein kunnolla, repien maata ja heittäen sitä vainoajien verisille naamioille. Paineaallot asettuivat väkivalloin nälän ja klaanin urhojen ja muidenkin väliin.
“Sitä paitsi sinuna en pahemmin, lääh, halveeraisi toisten vitkuttimein ulkomuotoa ja yleisesteettistä olemusta”, Snowie antoi painavan ja puuskuttavan näkökulmansa asiaan. Kepe mulkaisi valkoista, ylimääräistä päätään.
Räjähdysten paine oli riittävän suuri viskatakseen pikkupahalaisia useita metrejä alamäkeen, mutta Bladis tiesi ammusvarannon ehtyvän aivan liian nopeasti: skakdinmatikka kertoi, että tällä määrällä paukkuja ei mosautettaisi moista kolonnaa konnia.
Klaanilaiset saivat kuitenkin muuta mietittävää kohotessaan ilmaan. Heidän jalkansa eivät koskaan irronneet maasta, vaan multa ja kivikko irtosi muusta maaperästä ja kohotti heitä yhä korkeammalle.
“Mit-”
“Alas!” Same huusi ja tarttui Kepe-Snowieta vyötäisiltä heittäytyessään pois lennokkaan multakaistaleen päältä. Jos pudottautuminen olisi tapahtunut sekuntejakaan myöhemmin, seurueelta olisi varmasti murtunut vielä lisää raajoja. Maaperästä itsekseen leikkautunut tonnien painoinen siivu kivi- ja maa-ainesta nousi kymmenien metrien korkeuteen äänettömällä painollaan ennen kuin singahti valtavan maaohjuksen lailla kohti puustoa. Suuren varjon allensa piirtävä järkälerypäs repi Lehu-metsän havupuita risuiksi ja säleiksi ennen kuin otti kontaktia maaemon kanssa. Neljä klaanilaista peittivät päänsä ja niskansa parhaansa mukaan, kun rysäys heitti ilmoille rankkasateen puuta ja kivipölyä.
Nälkäinen lauma ei pysähtynyt, vaikka metsä ja maaperä alkoivat sähkösormien näkymättömien narujen vetäminä tapella vastaan. Viime ateriasta oli kauan.
”…”, Kepe sanoi.
”…”, Snowie sanoi.
”Ai”, Bladis sanoi halaten mätästä. ”Ne siis ilmeisesti osaavat repiä vaikka koko saaren kappaleiksi.”
”Niin”, Same sanoi tylyn tyynesti. ”Niin ilmeisesti osaavat.”
”… apua”, Snowie inahti.
”Torakoiden käsitys sanasta ’tiedustelupalvelu'”, Same sanoi, ”on kieltämättä omalaatuinen.”
Bladis nauroi kuivakkaa naurua, joka oli peittyä aina vain lähestyvän matoran-lauman läähätykseen. Vain vaivoin Samen selässä roikkuva skakdisoturi ärisi puristaen suurta tuliluikkuaan. Hän suuntasi sen kartiomaisen piipun aivan rinteen alareunaan, josta käsin hyönteisarmeijan kyberneettiset pelontuojat jakoivat sähköistä tuhoaan.
”Tiedustelkaa tätä!”, Bladis karjaisi vetäen liipaisimen pohjaan. Lyijy viuhui ilman halki uusien Lehu-metsän maastoa ja pienikokoisen tankintorjunta-aseen rumpusoolo täytti ilman. Bladis ei päästänyt irti ennen kuin mauttoman kokoisen kiväärin pesä niksahteli kaikuen tyhjyyttään.
Tämä olisi varmasti ollut hyvin tehokasta, jos edes toinen torakoista olisi ollut lähelläkään ammusten osumakohtaa. Same ja Bladis katsoivat savuavaa kraateria pitkään.
”Nyt jumalauta oikeasti.”
”Koodinimi Partaterä muistettakoon rohkeana miehenä ja mättäiden massamurhaajana.”
”Hirtä itsesi siihen otsanauhaan.”
Klaanilaisnelikko vilkuili hämmentyneinä ympärilleen. Kahdesta torakka-agentista ei ollut minkäänlaisia jälkiä ympäröivässä maastossa. Hetken vilkaisulla Snowie luuli nähneensä jälleen vilauksen ruskeasta kaapukankaasta korkealla puidenlatvoissa. Valkoinen klaanilainen ei kokenut asiakseen häiritä tovereitaan havainnolla. Hänellä oli muuta ajateltavaa.
Eräs varsin mainio pohdinnan aihe oli koko vartalon läpi kulkeva polttava sähkövirta. Se, miten Siniset Kädet olivat ehtineet nelikon toiselle puolelle ja lukinneet klaanilaiset tappavien torakkakyborgien ja raivokkaan kannibaalimatoranjoukkion väliin, oli toissijaista.
Olennaista oli se, että neljästä kädestä neljään klaanilaiseen ammuttu sähkövirta oli kivuliasta. Klaanilaiset olisivat huutaneet tuskissaan, jos olisivat kyenneet. Hiljaisten torakoiden hiljentävä vaikutus tuntui kaikessa konkreettisuudessaan nelikon lamaantuneissa äänihuulissa tuskanhuutojen kuollessa ennen syntyään. Siniset Kädet lähestyivät uhrejaan.
Klaanilaisten kaikkeen sattui. Sinisenä säkenöivä satutus nieli nelikon jokaisen solun. Aiemmin terveet ruumiinosat muuttuivat kivun maallisiksi ilmentymiksi ja lukuisat aiemmat vammat helvetiksi. Tuska oli samanaikaisesti viiltävää ja repivää, polttavaa ja jäätävää. Ja ennen kaikkea sitä oli liikaa. Uusien valojen syttyessä taivaalle sammuivat ne klaanilaisten mielistä. Ensimmäinen neljästä pimeni, pian sen jälkeen toinenkin.
Moderaattori Samelle kidutus oli vanha tuttava. Selakhilaani oli elämänsä aikana ollut useamman kuin yhden sairaan mielen ja instrumenttisarjan kohteena. Hän oli tahdonlujuudeltaan aivan omassa luokassaan. Mutta kaikesta huolimatta jopa Same oli pitkän sotilasuransa aikana murtunut. Kerran hän oli tahtonut kuolla. Kerran hän oli rukoillut kuolemaa jumalilta, joihin hän ei uskonut.
Kerran.
Same syöksyi kaikilla ja viimeisillä voimillaan sähköistä kivun virtaa vasten. Selakhilaanin kädet ottivat kiinni Sinisistä ja alkoi voimien mittelö. Tahto ja tiede törmäsivät, kun Samen kovat ja taisteluiden kuluttamat kämmenpohjat ottivat yhteen kyborgitorakan sinihehkuisten vastaavien kanssa. Samen katse kohtasi torakan katseettomuuden. Moderaattorin mustat kädet tärisivät lihasten imiessä viimeisetkin voimat soturista. Kyborgin kourat kipinöivät ja savusivat, nekin selvästi voimiensa äärirajoilla. Otetta ehti kuitenkin kestää vain muutamia sekunteja, kun hyökkäyksen kohteeksi joutuneen torakan sähkökidutuksesta vapautunut ja maassa retkottava Bladis tajusi, mitä tapahtuisi.
“Niitähän on…”, hän henkäisi, katsoen Nazorakin sinisiä käsiä. “…kaksi paria.”
Samassa Samen kanssa voimailevan agentin rintapanssari heräsi eloon, kun torakan toinen käsipari aktivoitui. Pienempi raajapari singahti eteenpäin valtavalla voimalla ja iskeytyi selakhilaanin rintakehään. Tällä kertaa Same kykeni huutamaan tuskaansa.
“H-AAAAAAAAARGH!” selakhilaani päästi ilmoille raastavan karjaisun vajotessaan polvilleen. Samalla Nazorak veti vähemmän kookkaat siniset kätensä pois soturin rintakehästä pienen helmiäisenhohtoisen, hieman kellertävän verisuihkauksen saattelemana. Kauniinvärinen verinoro valui pitkin moderaattorin mustaa rintapanssaria. Vamma ei ollut paha, mutta kaikki muu oli; kukaan klaanilaisista ei kyennyt varsinaiseen vastarintaan.
Nazorakit astuivat kuitenkin askeleen kauemmas neljästä klaanilaisista. Niiden sähköiset kädet sähisivät, rätisivät ja kipinöivät, ja kämmenpohjien siniset valot alkoivat himmetä. Selakhilaaneja ei sopisi aliarvioida.
Siniset Kädet kääntyivät toisiaan kohti, ja hetken aikaa torakat peilautuivat toistensa visiireistä. Näytti hetken siltä kuin ne olisivat katsoneet toisiaan. Vanhoista tottumuksista oli vaikea päästä irti, vaikka näköelimien kaltaiset turhuudet oli voitu poistaa tieteellä. Kahden torakan mekaanisten käsien sähkönsininen hehku himmeni, kun kädet syöksivät ilmoille savua ja kipinää. Agentit tiedostivat, että jahti oli ohi. He olivat käyneet liian lähellä saalista.
Täysin samanaikaisella niskan liikkeellä torakat käänsivät sieluttomat visiirinsä takaisin kohti neljän klaanilaisen joukkiota. Moderaattorikiviä kantavat pääkohteet oli lamautettu – ainakin väliaikaisesti. Selakhilaani ja skakdi huohottivat polvillaan yhä heikkoina sähkövirrasta, kun taas Toa ja valkoinen luonnonoikku makasivat mättäillä tiedottomina, mutta elossa.
Neljän klaanilaisen takaa marssi armeijan verran matoraneja, joiden naamiot oli värjätty hyvin monen erilaisen olennon verellä. Pienet silmät kiiluivat syvissä kuopissa heikkoa valoaan.
Ehkä operaation ei tarvisi olla täysi epäonnistuminen, kaksi torakkaa ajattelivat.
Vaikka Esikunta ei voinut hyödyntää Lehu-metsää strategisesti, siitä tulisi hyvä hauta.
Yhtenä liikkeenä torakka-agentit kääntyivät poispäin neljästä klaanilaisesta ja näitä kohti pikkuväen jaloilla marssivasta pedonnälästä. Äänettömin askelin agentit 019 ja 020, Oikea ja Vasen haihtuivat havumetsän varjoihin. Ja sitten ne olivat vain poissa.
Moderaattorit tuijottivat epäuskoisesti metsäkaistaletta, johon Nazorak-imperiumin pelätyin kaksikko oli hetki sitten hävinnyt. Bladis menetti viimeisenkin ryhtinsä ja romahti täysin mahallaan makaavaan asentoon.
“Ah… Hah… Köh! Hah…!” hän nauroi katkonaisesti naama sammalta vasten. “Teidän… Onkin… Parempi! Paeta! Köh!”
Same laski pahasti palaneen kämmenen kollegansa olkapäälle.
“Matoralaiset. Ne tulevat, ja ne tulevat pian”, vammautuneena tavallistakin karheampi ääni sanoi vaisusti.
“Ainakin annoimme noille… Köh! …kyytiä, emmekö vain?” Bladis vastasi, punnertaen nyt itsensä kyljelleen. Skakdin silmät kohtasivat selakhilaanin katseen.
“Kyllä.”
Hiljaisuutta ehti kestää vain joitain kymmeniä sekunteja, kunnes nälän kuuli saapuneen. Se oli nyt joka suunnalla, se ei jättänyt pakoteitä. Maassa retkottava, puoliksi tajuton osa Bio-Klaania oli täysin piiritetty ja täysin ruokalistalla.
Pikkuväen läähätys peitti alleen havumetsän ja luonnon muut äänet. Pienet kielet lipoivat teroitettujen hampaiden kärkiä. Kiiluvien silmien katse oli etääntynyt jo niin kauas sivistyksestä, että hienoinen raja matoralaisen ja rahin välillä alkoi murtua lopullisesti. Pikkuväki näki mättäällä makaavassa nelikossa vain muhkean aterian. Äskeinen taistelu ei ollut muuttanut niiden elämää suuntaan tai toiseen.
Nazorakin kuori oli sitäpaitsi kovaa ja vaikeaa syötävää. Taikakätisten hyönteissoturien kaikkoontuminen ei laumaa haitannut. Sillä oli jo ateriansa. Huomisen lounaalla tarjoiltaisiin suolattua selakhilaania, kun taas päivälliselle oli luvassa uppopaistettua skakdinkoipea. Jos ruipelosta, valkoisesta Toasta liikenisi tarpeeksi lihaa, sitä voisi ripotella pikkunälkää varten aterioiden väliin.
Tällä kyläläisjoukolla ei tosin ollut sanaa pienelle nälälle. Itseasiassa matoranien sanavarastoon kuului lähinnä variaatioita syömiseen ja tappamiseen liittyvistä sanoista.
Saalisjoukon neljäs, valkoinen loskakummajainen ei vaikuttanut myöskään kovin lihaisalta. Jos siinä lihaa oli ollenkaan. Matoralaiset päättivät jättää asian pohtimiseen sikseen. Oikealla valmistustavalla ja tarpeeksi suurella määrällä paistinrasvaa mistä tahansa saisi syömäkelpoista.
Matoranien ruokahalua heikensi hetkellisesti jostain taivaalta syöksähtänyt keihäs. Metallinen terä iskeytyi aivan nälkäisten kyläläisten rivistön ja Bladiksen väliin. Kyläläiset kavahtivat taaksepäin. Moderaattori säpsähti niin kovaa, että löi päänsä aivan takanaan olevaa Samea päin.
Joku puhui puiden latvoista.
”Meillä oli sopimus”, tuhahti kuuluva naisen ääni. ”Meillä oli sopimus, että ette koske heihin!”
Jokainen kannibaalimatoralaisista vaikeni välittömästi. Pienet silmät alkoivat paniikinomaisesti etsimään äänen lähdettä. Myös Same ja Bladis käänsivät katseensa ylös kohti taivasta ja sitä kohti kurottuvia mäntyjä ja kuusia.
Silloin Same tajusi, että hänen näkökenttänsä äärirajoilla loikkineet ruskeat kaapuhahmot eivät olleet olleet vain näköharhaa. Kuusien ja mäntyjen oksilla seisoi joukko matoranin kokoisia hahmoja ruskeissa tai mustissa kaavuissa. Keihäiden kärjet kiiltelivät. Kaapujen kankaista Samea katsoi sininen kolmion sisälle vangittu silmä.
”Me lupasimme teille suojelusta!” huusi toinen ääni kaavun sisältä, tällä kertaa miehen. Athistien äänessä oli niille poikkeuksellista ärtymystä. Soturimunkit puristivat keihäitään yhä tiukemmin. ”Eikö se riittänyt, kurjat houkat?”
Kannibaalit olivat hiljaa. Puiden Väki oli tehnyt heidän eteensä paljon. Nälkäinen lauma ymmärsi täysin.
”Vapauttakaa Bio-Klaanin jäsenet”, ensimmäisenä puhunut, naispuolinen soturimunkki huusi. ”Isä Zeeron haluaa puhua heille.”
Kaksi moderaattoria katsoivat toisiaan. He ymmärsivät jälleen kerran poikkeuksellisen vähän.
