Jos saat pelin aikana mustan ruudun, päivitä sivu.
Ja kun astut sinne, minkä Dox näkee, säädä ikkunan kokoa vähän eestaas niin se korjaa yhden bugin…
Bio-Klaani, sairasosasto
Tuuli ulvoi rakenteissa ja myrsky pauhasi ulkona, mutta sairasosasto oli silti rauhallinen. Oli yö.
Kepe oli törmätä Takalekiin astuessaan oviaukosta sisään. He katsoivat toisiaan silmiin, jakoivat oudon katseen ja ohittivat toisensa. Sairasosastolle saapuva Kepe jäi katsomaan pois astelevan Takalekin perään. Olipa kumma kohtaaminen, hän mietti.
Kepe pudisteli päätään. Miksei hän sanonut Takalekille mitään? Samalla asiallahan he täällä olivat, Doxin unta valvomassa. Ehkä molemmilla oli paljon mielen päällä? Tai ehkä myrskykeli johdatti uppoutumaan omiin ajatuksiinsa?
Kepe käveli Doxin vuoteelle.
Äh, ei Kepe ostanut omia hypoteesejaan. Hän ei sanonut Takalekille mitään, koska ei tahtonut tuntea oloaan syylliseksi – sitä oli muutenkin ilmassa. Kepe vakuutteli kyllä itselleen kantavansa vastuun teoistaan – oli kuin hän tuntisi Zeeronin pettyneen katseen silläkin hetkellä – mutta kaikkea ei vain jaksanut kerralla. Hän ei uskonut itsellään olevan kaistaa käsitellä vielä tätäkin.
Ei Takalek ollut koskaan suoraan syyttänyt Kepeä Doxin tilasta… mutta kyllähän hän siihen liittyi.
Dox nukkui hengittäen rauhallisesti.
Ja sitä paitsi, olihan se kredipselleenitesti ollut vähän harkitsematon temppu…
Kepe jäi valvomaan Doxin vuoteen äärelle vielä tunniksi. Lopulta väsymys kuitenkin voitti ja hän lähti kohti pajaansa.
Kun Kepe oli poistunut, Dox avasi jälleen silmänsä.
Dika-Kofo, Mysterys Nuista etelään
Märkä mutteripussi vaihtui kädestä toiseen. Rahitallin omistaja tarkisti summan ja nyökkäsi, jonka jälkeen hän kohensi takkinsa kauluksia.
”Eihän ampparisi syö gukkojani?!” Hän joutui huutamaan ulvovan tuulen ja sateenropinan yli.
”Älä pelkää, Orondes syö vain kukkien mettä”, huppupäinen matkalainen totesi. ”Onko tässä kylässä majataloa?”
”Ei! Tämä on vähän sellainen läpikulkupaikka, tiedäthän!?” oranssi matoran vastasi. ”Tänne tullaan vain vaihtamaan ratsua tai joskus lavatansseihin. Nykyään ei oikein enää niihinkään – näillä vesillä liikkuu torakoita, ja ne vasta vähän aikaa sitten tekivät varoittavan esimerkin tuosta länsipuolen saaresta ja pikkuserkkuni huoltoasemasta.”
”Pahus! No, voinko nukkua lintujen kanssa tallissa!?”
”Toki! En minä kehtaa sinua tämän myrskyn armoille jättää!” matoran huusi. ”Hyvä että edes pääsit tänne lentäen! Tämä sää on aivan mahdoton!”
”Orondes on vikkelä siivistään! Jouduin kyllä keventämään lastia huomattavasti viimeisillä kilometreillä! Antiikkinen mahriaanikanuuna oli lähinnä turhaa painoa! Onko täällä kievaria?!”
”On! Noiden kolmen talon jälkeen vasemmalle!”
Matkalainen kiitti ja suunnisti tallinpitäjän mainitsemaan paikkaan. Hän värisi kylmästä läpimärän rukouskaavun alla.
Tietysti… tietysti JUURI NYT piti nousta hitonmoinen myrsky! Mysterys Nuille ei olisi ollut enää kuin päivän matka! Ja varmasti minun tuurillani lentosää tulee pysymään huonona ainakin seuraavat pari viikon ajan! No, saa vanhus odottaa uutisiaan vielä tovin…”
Äkillinen tuulenpuuska tarttui matkalaisen kaavun helmoista ja melkein puhalsi hänet kumoon. Hän päästi kidastaan muutaman kirouksen, ja hakeutui lähitalon räystään suojaan.
Viimein hän löysi kievariin, jonka julkisivun ikkunat oltiin naulattu laudoilla umpeen. Matkalainen huokaisi helpotuksesta ja veti hupun pois päästään. Paradox kohensi aurinkolaseja kasvoillaan ja astui peremmälle.
Saatuaan kupin vahvaa teetä Paradox istuutui juottolan nurkkapöytään. Viereisestä ikkunan laudoituksen raoista näki juuri ja juuri kylänraitille.
Tämä myrsky ei tunnu lainkaan luonnolliselta, hän pohti siemaistessaan teetään. Tokihan Välisaarilla myrskysi syksyisin, mutta tapa jolla tuuli pyörteili nui-kopenin siivissä oli tavallista arvaamattomampi. Sateessakin oli jotain väärää – se pimensi näkyvyyden olemattomaksi silloinkin, kun auringot yrittivät pilkistää myrskypilvien lomasta.
Tee lämmitti hänen kylmiä sisuksiaan, mutta se ei lämmittänyt hänen mieltään. Paradox laski huokaisten päänsä pöytään. Missä hitossa se Bartax on…?
Munkkikokelas kaivoi rukousriipuksensa kaulastaan ja alkoi pyöritellä siihen pujotettuja helmiä. Ath-Koron jälkeen hän oli vetänyt vesiperän tutkinnoissaan. Hän tulisi palaamaan Oraakkelin luo lähes tyhjin käsin. Kaiken lisäksi Oraakkeli oli jo aktivoinut majakkakuulan, mikä tarkoitti että häntä odotettiin palaamaan Mysterys Nuille pikimmiten. No, kaipa hän vielä kyselisi tämän kylän asukkailta asiasta.
Paradoxin sormet osuivat kolmion muotoiseen riipukseen, jonka keskelle oltiin kaivettu krikcitin silmä. Paradox kohotti sen silmiensä eteen. Nooh, on minulla jotain mehukasta…
Ath-Koron temppelin salahuoneessa ollut muraali. Mitä se tarkoitti? Siinä oli ollut kuvat Isä Orondesista, Avdesta sekä… jostakuta kolmannesta, tasa-arvoisena Orondeksen rinnalla. Toinen krikcit? Paradox ei muistanut kertomuksia Orondeksen krikcit-seuraajasta…
Paradox siveli peukalollaan kaiverrettua silmää. Krikcit-pari…
Hän otti pitkän siemaisun teetä. Se ei ollut kovin hyvää teetä. Se oli karvasta ja mausta päätellen pelkkää kuusenkerkkää. Voi, mitä hän antaisikaan juuri nyt saadakseen kupillisen kotipaikkansa teetä…
Paradox jähmettyi. Hän laski riipuksensa närkästyneesti alas ja kulautti lopun teen kerralla alas.
Hyvin epämunkkimaista sinulta, Paradox. Ole kiitollinen tästä hetkestä, lämpimästä juomasta ja katosta pääsi päällä, hän sätti itseään.
Paradox astui ulos rankkasateeseen. Hän veti hupun päähänsä ja lähti etsimään kylän turagaa taikka kirjuria. Hän oli autuaan aavistamaton siitä että häntä tarkkaili joku. Akaku-kasvoinen ta-matoran piti tiukasti kiinni ruokohatustaan ja lähti astelemaan soturimunkin perään.
Ja se on eetterissä. Kiitos pelaamisesta!
Kiitokset Snowielle hahmokuvituksista, prologista ja henkisestä tuesta, Manulle musiikista ja Destral-osuuden kanssakirjoittamisesta, Ronalle epilogista, Matolle kuvituksesta, Jöggelle ja Geelle mythos-takapiruilusta, ja Nenylle Yazarin kommenteista.
Tämän 9 vuotta kestäneen (ja viisi lähes kokonaista uudelleenkirjoitusta sisältäneen) tuotantoprosessin aikana tapahtui Klaanonissa niin hirveästi että voin kuvailla koko kokemusta kiihdytyskaistalta motarille liittymisenä huonosti kiihtyvällä autolla. Mutta nyt se on viimein täällä, Marraskuun armottoman piiskan ansiosta!
Kerron myöhemmin lisää ja soundtrack ilmestyy pian.
Nyt hetkeksi lomalle, sitten mennään taas.
Hyvä luoja miten upea kokemus. Kepen retron point’n’click-osien finaali ja lähin juttu MNOG:ia mikä meillä on formaatin puolesta… Tai jotenkin nyt kun mietin niin tämä ottaa MNOG:ista about kaiken hyvän ja vetää sen vielä vähän kovempaa. Musiikit, minimalistinen ja tunnelmallinen tyyli… monessa paikassa haluaa vaan jäädä fiilistelemään pitkään, kun niissä on omat musiikkinsa.
Jotenkin upeaa miten valtavan ”moniklaanoninen” kokemus tämä oli – tässä yhdistyi todella monen eri kirjoittajan ajatuksia, palasina siellä täällä. Kun värejä ei ole niin vesi ja antidermis on saman väristä, ”outoa vettä”, ja se selittää tietty Vettenhengen mielenvoimatkin. Itrozin läsnäolosta tietty tiesin, mutta se miten suuri rooli sillä oli oli kyllä aika vaikuttavaa, etenkin lopullinen twist Vettenhengen kanssa oli toteutettu todella hienosti. Profeetan ja Oraakkelin muisto jäi myös todella voimakkaasti mieleen.
Pitää pelata tämä uudelleen… useamman kerran, lol. Todella paljon asioita tiiviisti, eikä ekalla kerralla keskity kuin nauttimaan kokemuksesta. Iski kyllä tosi kovaa. Tällaiset projektit ovat kyllä Klaanonin parasta antia, jutut mitkä vaan ei oikein voisi olla olemassa missään muussa kontekstissa, sen verran syvästä merestä tässä ammennetaan.
Löysin kaikki muistot paitsi VII.II:n, oletan että se olisi tullut onki+käsi -yhdistelmällä, mutta gooffasin ongen kanssa.
Metsässä sain mustan ruudun silloin tällöin, mutta se korjaantui päivittämällä sivu. Mites, onko tämän varsinaisen viestitekstin rivitys tuolleen oudosti tarkoituksella?
Huhhuh, mieletön setti! Erittäin kutkuttava kimara toisiinsa punottuja tunnelmia! Ei mikään helppo temppu tehdä Klaanonia, joka on näin selvästi oma juttunsa mutta kuitenkin tosi solidaarisesti sidostettu vaikka ja minne.
Vähäeleinen mytologiakynä on taas tanssahdellut paperilla ja luonut iloksemme kutkuttavia tarinoita. Asiat säilyvät sopivan myyttisinä kun saamme vain sirpaleita, mutta silti jotenkin aika henkilökohtaisina. Historian suursankareita kyllä, mutta myös vain joitain jäbiä.
Minusta on myös aivan todella hauskaa, että Avgellan kertoo origin storynsa kun sille antaa väkijuomaa. Vissiin istuttu noissa maisemissa aika kauan.
lisäksi aion ottaa kunnian ekasta 100% runista