Torahkshi katsoi, kun tyhjyys hänen edessään menetti läpinäkyvyytensä ja tiivistyi puiseksi oveksi. Sen kuluneen, homeisen pinnan puolesta uksen olisi voinut uskoa olleen täällä vuosisatoja, mutta silti sellissä oli silmänräpäystä aiemmin ollut vain hän itse.
Ohuesta viivasta oven ja lattian välissä tihkui valkoista valoa. Olento asteli lähemmäs, raotti ruskeaa pintaa ja antoi silmiensä levätä näkymässä, joka ei ollut kaltereiden synkkä rivistö. Se ei ollut vankila, jossa hän oli virunut kauemmin kuin halusi muistaa. Se oli jotakin muuta.
Tätä kaikkea olisi voinut kuvailla useammalla eri sanalla. Ennen kuin se astui ovesta, Torahkshi pysähtyi ja mietti hetken, minkä nimen olisi antanut kappaleelle.
Sitä olisi kai voinut kutsua pakoreitiksi.
Yksisiipinen enkeli katsoi, kun tyhjyys hänen edessään menetti läpinäkyvyytensä ja tiivistyi puiseksi oveksi. Sen kuluneen, homeisen pinnan puolesta uksen olisi voinut uskoa olleen täällä vuosisatoja, mutta silti sellissä oli silmänräpäystä aiemmin ollut vain hän itse.
Ohuesta viivasta oven ja lattian välissä tihkui valkoista valoa. Olento asteli lähemmäs, raotti ruskeaa pintaa ja antoi silmiensä levätä näkymässä, joka ei ollut kaltereiden synkkä rivistö. Se ei ollut vankila, jossa hän oli virunut kauemmin kuin halusi muistaa. Se oli jotakin muuta.
Tätä kaikkea olisi voinut kuvailla useammalla eri sanalla. Ennen kuin se astui ovesta, Yksisiipinen enkeli pysähtyi ja mietti hetken, minkä nimen olisi antanut tapahtumalle.
Sitä olisi kai voinut kutsua ihmeeksi.
Rikon sääntöjä katsoi, kun tyhjyys hänen edessään menetti läpinäkyvyytensä ja tiivistyi puiseksi oveksi. Sen kuluneen, homeisen pinnan puolesta uksen olisi voinut uskoa olleen täällä vuosisatoja, mutta silti sellissä oli silmänräpäystä aiemmin ollut vain hän itse.
Ohuesta viivasta oven ja lattian välissä tihkui valkoista valoa. Olento ryömi lähemmäs, raotti ruskeaa pintaa ja antoi silmiensä levätä näkymässä, joka ei ollut kaltereiden synkkä rivistö. Se ei ollut vankila, jossa hän oli virunut kauemmin kuin halusi muistaa. Se oli jotakin muuta.
Tätä kaikkea olisi voinut kuvailla useammalla eri sanalla. Ennen kuin se astui ovesta, Rikon sääntöjä pysähtyi ja mietti hetken, minkä nimen olisi antanut toisella puolella avautuvalle maisemalle.
Sitä olisi kai voinut kutsua helvetiksi.
Musta ja valkoinen loputtomine sisaruksineen tanssivat hetken Yksisiipisen enkelin näkökentässä ennen kuin se erotti, mihin oli saapunut: lumiseen metsään, jossa puiden tummat siluetit kohosivat synkkää taivasta vasten. Valkea peite, jonka päälle he olivat tömpsähtäneet, oli nielaissut sisäänsä sekä maan heidän allaan että puiden latvat heidän yllään.
Pienen hetken ajan enkeliä huimasi, ja pian se tajusi syyn: lunta satoi ylösalaisin. Hiutaleet sikisivät poukkuroisesta massasta heidän jaloissaan ja tanssahtelivat hiljalleen niin kauas yläilmoihin, että sulivat osaksi tummaa, pilvetöntä taivasta ja katosivat näkyvistä. Yksi leijui enkelin kasvojen ohitse ja jäi kiinni sen haarniskasta törröttävään piikkiin.
Haarniska oli menettänyt värinsä. Kaikki oli menettänyt värinsä; vain valkoisena hohtava lumi näytti siltä kuin sen olisi kuulunutkin näyttää. Rikon sääntöjä ja Torahkshikin saattoivat näyttää tavallista harmahtavammilta, mutta enkeli oli silmäillyt niitä vain tyrmän hämärässä valaistuksessa niin kauan, että oli unohtanut, minkä värisiä ne olivat olleet.
Raottaessaan salaperäisesti ilmestynyttä ovea enkeli oli ajatellut, että jänön jekku yksinkertaisesti johdattaisi heidät ulos johonkin Bio-Klaanin saarta peittävistä metsistä, mutta outo lumisade ja värien katoaminen saivat sen ajattelemaan, että kyse oli jostakin mystisemmästä. Jostakin jännittävämmästä.
”Olemme vapaita”, hihitti Torahkshi ja tallusteli ympäri pientä aukiota, jolle he olivat ilmestyneet. Piskuisen olennon kynnet töhrivät lumipeitteeseen suttuisia viivoja.
”Sataa lunta väärin päin”, tokaisi Yksisiipinen enkeli mahdollisimman arkisesti. Sitä ei haluttanut tuoda ilmi tietämättömyyttään, jos päinvastainen lumisade oli muille tuttu ilmiö. Enkelin entisessä kodissa ei ollut satanut milloinkaan lunta; kenties tämä olikin täysin tavanomaista. Ehkä talvi kykeni alkuvoiman tavoin murtamaan painovoimaa säätelevät lait.
”Tietenkin”, käkätti Torahkshi. ”Eihän talvi ole vielä.”
”Mitä ihmettä tarkoitat, Torahkshi?”
Olento suuntasi ikuiseen virneeseen jähmettyneet kasvonsa enkeliä kohti. ”Talvi ei ole aivan vielä saapunut, joten on järkevää, että lunta ei sada oikein päin.”
Yksisiipinen enkeli katsoi matkakumppaniaan epäluuloisesti, mutta ei halunnut paljastaa jäisiin asioihin kohdistuvaa kokemattomuuttaan alkamalla väitellä lumesta.
Ei ollut kylmä, mikä oli helpotus siinä mielessä, etteivät he jäätyisi kuoliaaksi, mutta ei ollut myöskään kuuma, mikä oli sekin helpotus siinä mielessä, että enkelin ei tarvinnut riisua lukuisista nahkakerroksista koostuvaa asustustaan. Pimeä sen sijaan oli – kovin syvälle heitä ympäröivään metsikköön ei nähnyt, ja matkalaisista jokainen oli aina välillä erottavinaan kaukana tummia hahmoja. Sen olisi kai pitänyt hermostuttaa, mutta toisaalta jänö ei varmaankaan olisi lähettänyt heitä lukuisten vaarojen keskelle.
Ongelma pimeys oli silti siinä mielessä, että he eivät varmasti pystyisi kulkemaan oikea reittiä, mikä se sitten olikaaan. ”Ehkä näemme matkata sitten, kun päivä koittaa”, ehdotti enkeli.
Rikon sääntöjä, joka oli tähän asti pysynyt vaiti, puhui; kuten aina, sen puhe ei tuntunut kantautuvan olennon suusta vaan kaikkialta heidän ympärillään. Oli kuin itse todellisuus olisi lausunut heidän korviinsa kantautuvat sanat.
Nyt on päivä. Päivä on aina. Maailmassa, johon vemmelsäären viisaus on meidät johdattanut, kello ei tikitä eteenpäin sen tavoin, mihin olemme tottuneet.
”Hihihi, siksikö päivällä on myös pimeää?” kysyi Torahkshi.
Ei. Se johtuu tuosta.
Rikon sääntöjä nyökkäsi eteenpäin, ja Yksisiipinen enkeli siristi silmiään erottaakseen, mitä tämä tarkoitti. Siinä suunnassa oli puita; oli ylöspäin tavanomaisia käsityksiä sateesta uhmaten kohoavia lumihiutaleita, oli maata peittävä kerros vaaleutta. Enkeli oli jälleen näkevinään jonkin liikahtavan, mutta se saattoi olla myös mielikuvituksen tuotetta.
Kaipa siteisiin peitetty tarinankertoja silti tiesi, mistä puhui.
”Mitä me sitten teemme?” höhötti Torahkshi pohdiskelevasti. ”Onko jänön jekku lähettää liittolaisensa outoon metsään, jossa ei edes näe tarpeeksi hyvin karatakseen muualle?” Niin lausuessaan olento ilveili enkelille kuin ajatuksessa olisi ollut jotakin hauskaa, ja kieltämättä niin ehkä olikin.
Me odotamme, jatkoi Rikon sääntöjä. Kun kani tarvitsee meitä, sillä on keino päästää meidät pois. Ehkä se arveli, että avustava pari silmiä ja käsiä on hyödyksi tässäkin todellisuudessa.
”Ehkä?” mutisi enkeli. ”Etkö sinäkään tiedä, mitä jänis aikoo?”
Minä tiedän, että sillä on nälkä. Se ei auta minua tietämään, mitä jänis aikoo, mutta se saa minut vakuuttuneeksi siitä, että on turha vastustaa sen tahtoa. Kaikista voimakkain nälkä on sekä lahja että kirous; kaikista voimakkainta vankilaa on mahdotonta murskata murskaamatta myös kaikkea muuta. Minä tiedän kanin päämäärän – minä tunnen hänen aarteensa – mutta sitä, kuinka se ne saa itselleen, tiedän arvata yhtä huonosti kuin osaan ennustaa, mihin salama iskee.
Tauot heidän käymässään vuoropuhelussa saivat Yksisiipisen enkelin tajuamaan, kuinka hiljaista oli. Kaikki heitä lukuun ottamatta tässä maailmassa oli vaikuttanut vaipuneen syvään uneen, unohtunut katselemaan lumihiutaleiden matkaa ylös ikuisuuteen ja jäätynyt paikoilleen.
Koti ei ollut koskaan tuntunut olevan kauempana. Hyvä niin.
Sitä paitsi… vaikuttaako vemmelsääri teistä olennolta, jolla on suunnitelma?
Se oli enkelistä jokseenkin vakuuttavasti sanottu.
He vaikenivat ja nauttivat itsekseen siitä, että vankeus, johon Bio-Klaanin johto oli heidät tuominnut, oli vaihtunut olosuhteiden vankeuteen, heidän palvelemansa kanin mielihalujen ja sitkeästi taivaalla pysyttelevän pimeyden orjuuteen. Kun kenenkään lausuma latteus tai lehtien kahina jonkin olennon suhahtaessa ohi kaukana metsässä ei jäsentänyt hänen kokemuksiaan, Yksisiipinen enkeli kadotti ajantajunsa täysin; jokaisen silmänräpäyksen aikana tuntui kuluvan tunteja.
Torahkshi raapi kynsiään lahoon puuhun aukion reunalla. Rikon sääntöjä nojasi kaulastaan roikkuvaan kylttiin. Lumihiutaleet leijuivat yläilmoja kohti kysymättä lupaa keneltäkään, ja niiden sinnikäs matka korkeuksiin oli yhtä päämäärätön kuin perusteeton.
Jokin liikkui jälleen metsässä, mutta se ei ollut tehnyt elettäkään lähestyäkseen heitä; kaikki uhkaavuus oli varissut tilanteesta kuin lumi taivaalle. Oliko se saanut alkunsa tästä maailmasta, vai oliko kaikki muukin täällä jänön jekun mukanaan tuomaa?
Torahkshi nukkui puun juureen käpertyneenä. Rikon sääntöjä supisi itsekseen tylsiä kertomuksia. Lumisade ei ottanut laantuakseen, mutta valkea peite heidän jaloissaan ei ollut ohentunut senttiäkään.
Enkeli näki tämän kaiken, näki sen uudelleen ja uudelleen, ja siitä alkoi tuntua, ettei koti ollut sittenkään kaukana.
”Mikä tuo on?” kysyi Torahkshi yhtäkkiä. Yksisiipinen enkeli siristi silmiään ja tuijotti kumppaninsa osoittamaan suuntaan. Kaukana metsässä, ehkä sen toisella puolella, kohosi taivasta vasten jonkin suuren siluetti. Sen suunnattoman kokoinen muoto jätti puut varjoonsa, mutta hämärässä sen havaitseminen ei ollut silti helppoa.
Se on temppeli, johon meillä ei ole asiaa, puhui Rikon sääntöjä. Temppelissä asuu olento, josta vemmelsääri on minulle kertonut, Profeetaksi kutsuttu. Tuo olento, huhujen mukaan teekutsujen järjestäjä ja arvokkaan sirun haltija, kiinnosti kania sen tähden, mitä hänestä ajatellaan meidän maailmassamme.
Jotkut uskovat, että hän on Atheon.
Torahkshi ja enkeli repesivät nauruun – tai siis ensiksi mainittu hihitti hieman tavallista kiivaammin – miltei samaan aikaan ja katsoivat virnuillen toisiaan. ”Ei voi olla”, höhötti Torahkshi. ”Kuulostaa yhtä hölmöltä kuin jänön takeltelevat tarut.”
Miksi niin, Torahkshi? Mitä sinä tiedät Atheonista?
Torahkshi vaikeni, istahti matkakumppaniensa eteen ja kertoi.
Bio-Klaani
Vuosia sitten
Epätavallisen aurinkoista ja pilvetöntä syyspäivää olisi voinut säätilan puolesta kuvailla idylliseksi. Elettiin aikaa ennen sitä, kun kahviossa rupattelevien tai pirteän ilman innostamana kävelyretkelle lähtevien klaanilaisten sananvaihto alkoi vilistä sanoja kuten ”sota”, ”petturi” ja ”Nimda”. Ajan saatossa särkyväksi osoittautunut onni ei vielä säröillyt; patonkien loppuminen kahviosta oli monelle uhkakuvaa lähin asia.
Kun jäsenmäärä lähenteli kahdensadan ja seuraavan tasaluvun puoliväliä, ei vallitseviin asiaintiloihin tyytymättömän yksilön löytyminen kuitenkaan ollut mahdottomuus. Yksi sellaisista vaappui pääkatua pitkin kohti linnakkeen porttia.
Mukanaan hänellä oli kolme esinettä – varustus oli keveä, mutta tehtävään täysin riittävä. Maailmanhistoria syöksyi toisinaan uuteen suuntaan vain yhden luodin vaikutuksesta, joten teoreettisia esteitä ei hänenkään onnistumiselleen ollut.
Toisessa kädessään olio puristi ruoteista vasaraa ja keskeltä vääntynyttä naulaa, toisessa piteli rullalle käärittyä dokumenttia, jonka otsikko TORAHKSHI LÄHTEE TYHMÄSTI oli käärön sisällä ja siten ulkopuolisten silmäparien ulottumattomilla. Vielä.
Siihen muotoon oli aikojen saatossa vääntynyt nimi, jonka olento oli kerran saanut.
”Olet valmis, Nui-Lhitun neljäskymmenestoinen lapsi. Mene, tyttäreni Toro-Rahkshi, Kesytön agitaattori; palakoon demonokratian liekki sisimmässäsi iäisesti.”
Torahkshi pysähtyi kellotornin kohdalle odottamaan sopivaa hetkeä. Keskipäiväinen liikenne valui ohitse: brunssilta ties minne lähteviä klaanilaisia, jotakin asiaa linnakkeessa toimittamassa olevia matoraneja, satunnaisia ohikulkijoita vailla sen kummempaa agendaa.
Hän ei päämäärätön ollut; kaukana siitä. Ensimmäistä kertaa vuosikausiin Torahkshi tunsi jatkavansa perintöä, joka hänelle oli annettu niin kauan aikaa sitten ja niin kaukana.
Oppi-isä nousi ylös ja lähti kävelemään kehää heidän ympärillään. ”Läpikotaisin mädässä matoran-kulttuurissa ylin auktoriteetti on lähes aina uskonnollinen tai analogisessa suhteessa sellaiseen. Athistien hierarkia on lähtökohtaisesti hengellinen; Mata Nui -usko saarnaa turagoiden jumalallisesta asemasta. Kaikki nämä instituutiot ja niiden epäpyhän mallin mukaisesti muodostetut vastineet ovat alkujaan virheellisiä. Kuinka syrjäyttää tällaisin perustein johtava hallitsija, Toro-Rahkshi?”
Linnoituksesta saapui kymmenisen matoranin joukkio, joka pysähtyi aukion reunustalle. Paikalla norkoili myös muutaman skakdin joukkio sekä klaanilaisia, jotka olivat Torahkshille ohimennen tuttuja. Tätä parempaa tilaisuutta hän ei välttämättä saisi.
”Poistamalla hänen valtansa uskonnollinen edellytys.”
Torahkshi harppoi porteille suu sille tyypillisessä virneessä, avasi käärönsä – levitti teesinsä kaikkien nähtäville – ja naulasi.
Saatuaan työnsä valmiiksi hän astui pari askelta taaksepäin, kääntyi kohti matoraneja, joiden mielenkiinnon tapahtunut oli herättänyt, ja lausui ääneen sen, jonka oli viikkoa aiemmin vuotanut paperille.
EI KEISAREITA
EI ADMINEJA
LIIAN KAUAN OVAT KÄSKENEET DESPOOTIT MEITÄ KIRKOISTAAN, TEMPPELEISTÄÄN JA TORNEISTAAN
EI JUMALIA
EI KEISAREITA
EI ADMINEJA
LIIAN KAUAN OVAT HE TYRMÄNNEET AJATUKSEMME, MIELIHALUMME JA TOTUUTEMME
EI JUMALIA
EI KEISAREITA
EI ADMINEJA
LIIAN KAUAN OVAT HE MEIDÄT KAHLINNEET SÄÄNTÖIHINSÄ, LAKEIHINSA JA OPETUKSIINSA
EI JUMALIA
EI KEISAREITA
EI ADMINEJA
VAIN ATHEONIN EHTYMÄTÖN VIHAN MAISEMA
BIO-KLAANIN JÄSENET, SYÖSKÄÄ ALAS VÄÄRIN PERUSTEIN VALTAISTUIMILTAAN MÄÄRÄÄVÄT HALLITSIJAT JA ASTUKAA DEMONOKRAATTISEEN TULEVAISUUTEEN
BIO-KLAANIN JÄSENET, OTTAKAA OIKEUS PÄÄTTÄÄ JA VAIKUTTAA HIRMUHALLITSIJOIDEN VEREN TAHRIMISTA KÄSISTÄ OMIINNE
BIO-KLAANIN JÄSENET, MEILLÄ TAITAA OLLA SAMA SUUNTA – OIKEUDETTOMAN ADMINVALLAN VASTAINEN
EI JUMALIA
EI KEISAREITA
EI ADMINEJA
ADMINIT, EROTKAA VÄLITTÖMÄSTI JA POISTAKAA HALLINTONNE SYNKEÄ VARJO TÄMÄN MAAN YLTÄ
JA JOS ETTE
AHJON LIEKIT TÄMÄN LINNOITUKSEN NIELKÖÖN
Hän puhui kähisevällä äänellä, täysin sisimpäänsä keskittyneenä, puhui ja tunsi olevansa joka sanalla vapaampi. Hänen esiin manaamansa Atheonin liekit sulattivat jäisen peilin, jonka läpi Torahkshia oli kaupunkia silmäillyt; viimein hän näki kaiken sellaisena kuin se oli. Viimein hän karkotti mielestään lopullisesti administon valheet julmien valtarakenteiden oikeutuksesta.
Oliko hän viimein Nui-Lhitun arvoinen aivan kuin Nui-Lhitu oli ollut hänen arvoisensa? Oliko kituva määrätietoisuuden liekki hänen sisällään viimein syttynyt villiin paloon, joka korvensi kaiken entisen ja salli vapauden ja totuuden elää?
Siitä ei ollut epäilystäkään. Torahkshi oli viimein lausunut julki teesinsä ja löytänyt ajatuksen, jonka puolesta oli valmis kuolemaan – ja nyt hän oli se, miksi oli ollut tuleva.
Hänen ympärilleen kerääntyneet matoranit supattivat keskenään kiivaasti. Torahkshi tiedosti asian vasta vaiettuaan, mutta paikalle oli ilmestynyt lisääkin; aukion väestö oli pakkaantunut hänen eteensä, ja siihen johtavilta kaduilta ilmestyi jatkuvasti lisää uteliaita. Sinihaarniskainen toa livahti sisään linnakkeeseen hänen selkänsä takana.
Puhuttiin moderaattorien hakemisesta, ja kakamakasvoinen ko-matoran lähti suorittamaan tätä tehtävää. Se oli vastenmielisen tylsä keskustelu; Torahkshia ilahdutti, että muut vaikuttivat keskittyvän itse tilaisuuden luonteen ja tarkoituksen erittelyyn. Le-matoran eturivissä supatti kysymyksen toverilleen, mutta Torahkshi katsoi parhaaksi vastata siihen itse.
”Demonokratia”, hän tokaisi ja siirsi katseensa le-matoranista väkijoukkoon, puhui yksilön sijasta kansalle – ei, koko maailmalle, ”on hallinnollinen järjestelmä”, hänen hymynsä leveni ja hermostuneisuutensa suli pois, sanat tulivat suusta kuin joessa virtaava vesi, ”jossa vallanpitäjät valitaan toimikausi kerrallaan vaaleilla.”
Väkijoukosta, joka oli suunnannut huomionsa jälleen kohti Torahkshia tämän puhuessa uudelleen, alkoi jälleen kuulua kiivasta keskustelua. Innokas ja ilmeisesti kesken kaiken paikalle saapunut ruskea skakdi vilkuili kohti hänen porteille naulaamaansa asiakirjaa; Torahkshille tuli mieleen, että lentolehtiset olisivat voineet olla järkevä sijoitus.
Toissijaista se onneksi oli. Hyvä ajatus kulki painettua sanaa nopeammin.
”Miten Atheon tähän liittyy?” kysyi uskalias ga-matoran yhtäkkiä osoittaen sanansa ajatuksiinsa vaipuneelle Torahkshille. ”Mitä tekemistä Atheonilla on tämän kanssa?”
Äänensävy oli tiukka ja syyttävä, mutta Torahkshi päätti olla antamatta sen häiritä. Monet totuudet sekä maailmasta että itsestään oli hänkin sisäistänyt vasta vuosien pohdinnan tuloksena. Mitä toivoa oli saman tekemisessä paljon nopeammin pahaisella matoranilla, joka oli todennäköisesti viettänyt koko elämänsä kyseenalaistamatta kertaakaan itseään määrääviä auktoriteetteja?
”Uskonto on syvää mielivaltaa, jonka ei saa sallia vaikuttavan siihen, kuka käyttää täällä valtaa”, totesi hän rauhallisesti. ”Atheon on yhtä todellinen kuin Mata Nui; kummankaan luonnosta emme kuolevaisten välineistöllä voi tietää mitään tarkkaa. Silti Bio-Klaani, näennäisen uskonnoton järjestö, pohjaa johtajuutensa mallin matorankulttuurin turagojen…”
”Tuolla se on!”
Ääni kuului vasemmalta, ja hetken mietittyään Torahkshi tunsi Santorinaukiolta päin saapuvan kolmikon koostuvan Bio-Klaanin moderaattoreista. Joku oli tainnut mainitakin modejen hakemisesta, mutta asia oli painunut pois hänen mielestään.
Moderaattorit pysähtyivät jututtamaan väkijoukon laitamilla maleksivia skakdeja. Eturivin ga-matoran taisi sanoa hänelle jotakin – ehkä pyytää jatkamaan selostusta Atheonin symbolisesta luonteesta taistelussa sekulaarin demonokratian puolesta – mutta sanat eivät jatkaneet Torahkshin korvista tämän aivoihin saakka.
Oli naurettava ajatus, etteikö Torahkshi olisi tiedostanut adminvallan vastaisen tempauksensa olevan räikeästi Bio-Klaanin sääntöjen vastainen temppu, mutta siitä huolimatta hän jähmettyi paikalleen yrittäessään kuulla rippeitä etäällä käydystä keskustelusta. Ehkä kaikki tämä oli ollut hänen päässään pelkkänä abstraktina vääjäämättömyytenä, joka tapahtuisi joskus tulevan koitoksen jälkeen. Mutta näin nopeasti?
Yksi moderaattoreista, selakhi lajiltaan, harppoi väkijoukon eteen lukeakseen porttiin naulatun julistuksen. Torahkshi hyppäsi vaistonvaraisesti pois tieltä, mutta tämä ei kiinnittänyt häneen minkäänlaista huomiota, murahteli vain itsekseen lukiessaan vapisevalla käsialalla kirjattuja rivejä. Tapahtumat etenivät hidastettuina, mutta Torahkshi oli silti kykenemätön tekemään elettäkään kohti sellaisia etäisiä mahdottomuuksia kuten pakeneminen ja moderaattoreille puhuminen.
Loput moderaattorit, krickit ja toa, nousivat myöskin portaille ja vaihtoivat pari sanaa kollegansa kanssa. Torahkshi ei kuullut eikä ymmärtänyt niitä. Pääkadulta saapui lisää väkeä; kesti kauan, ennen kuin Torahkshi ymmärsi moderaattoreille puhumaan tulleen krickit-naisen olevan poliisi.
Moderaattorit keskittyivät yhä hänen julistukseensa. Viimeiset kaksi lukivat sen vuorotellen. ”Vai että tälläistä…” mutisi krickit. Toinen lajin edustaja, poliisi, napsautti Torahkshille käsiraudat, ja vasta sekuntien päästä hän tajusi ryhtyä miettimään, olisiko pitänyt panna vastaan.
Nainenkin vilkaisi porttiin naulattuja teesejä. Kenelläkään ei tuntunut olevan kiire mihinkään; Torahkshi ei tiennyt, olisiko häntä haluttanut jäädä tähän vai poistua. Poistua? Mihin? Mihin häntä oltiin viemässä? Poliisiasemalleko?
Häntä lähdettiin taluttamaan pois. Torahkshin jalat tottelivat mekaanisesti sitä suuntaa, johon häntä tuupattiin. Askel toisensa perään kävi täysin luontevasti, siten että sivullinen olisi saattanut luulla tapahtumia surkeasti näytellyksi teatteriesitykseksi.
Torahkshi vilkaisi taakseen, kohti ovea, johon oli kiinnittänyt perintönsä, kohti moderaattoreita, joiden katseet kohtasivat hänen omansa.
”Heippatirallaa, älä palaa tuollaisella kielenkäytöllä”, sanoi selakhi.
”Outo tyyppi”, tuhahti toa, jonka Torahkshi muisti olevan päämoderaattori. ”Aika typerä viesti.”
Krickit ei sanonut enää mitään.
”Erittäin omituinen tapa lähteä…” totesi poliisi kollegalleen, oranssiin haarniskoidulle toalle. Matoranien rivistö harveni kohteliaasti siitä, mistä Torahkshia oltiin taluttamassa pois porteilta. Kun he olivat kellotornin kohdalla, poliisit pysähtyivät ja niin teki myös kuljetettu, joka tajusi hetken kuluttua kääntää saattajiensa tavoin katseensa takaisin porteille.
Linnakkeesta saapuneen kaksikon Torahkshi tunnisti tismalleen sillä hetkellä, kun hänen mielensä vastaanotti näköhavainnon. Keskustelua hän ei sen sijaan pystynyt prosessoimaan, ennen kuin havahtui siihen, että sininen käsi repäisi irti Bio-Klaanin linnakkeen porttiin kiinnitetyn dokumentin.
”Mutta toisaalta…turha tätä lappua on pitää täällä, koska minusta tällaiset tempaukset eivät saa saada ollenkaan huomiota”, murahti skakdi. ”Arkistoon siitä.”
”Tälläistä voi tapahtua milloin vain. Eihän tälläisessä lähdössä ole mitään järkeäkään, mutta minkäs sille voi, kun joku näin on päättänyt valita”, lausui keltainen toa rauhallisesti. ”Te muut ette sitten tee tätä, ok?”
Se kuva – pahantuulinen Guardian hänen viestinsä kädessään, matoranjoukkoa kohti kumartunut diplomaattinen Tawa – piirtyi Torahkshin verkkokalvoille niin vahvasti, että päiväkausiin hän ei tuntenut näkevänsä mitään muuta; näkymät poliisilaitoksesta, oikeudenkäynnistä ja lopulta selleistä olivat voimattomia varjokuvia, joka eivät voineet peittää alleen kaikista suurimman pyhäinhäväistyksen julmaa katkua.
Ne, joita vastaan hän oli julistanut, turmion tornistaan laskeutuneet despootit, arvoisat arvottomat, siivoamassa pois todisteita siitä, että paratiisin konsensusta oli ikinä uhannut ainutkaan särö. Kaksi neljästä riitti, vain kaksi neljästä tarvittiin reagoimaan uhkaan, jonka hän, Nui-Lhitun neljäskymmenestoinen lapsi, oli järjestölle osoittanut.
”Outoa… Ei hän minusta mikään häirikkö ollut. Ennen tätä”, pohti jokin epämääräinen valkoinen möykky, jonka ohitse Torahkshia talutettiin. Tunnistamattomien kasvojen repliikit satoivat Torahkshin ylle joka suunnasta, kun häntä vietiin pääkatua pitkin.
”No olipas tässä taas komea lähtö.”
”Aika jännä…enpä olisi uskonut, että kukaan täällä Bio-Klaanissa tekisi tälläistä.”
”En ymmärrä… Yleensähän Torahkshi puhui asiallisia ja tavallisia asioita niinkuin me kaikki muutkin. Mitä sitten tapahtui..?”
Kului päiviä, kului viikkoja, kului kuukausia; Torahkshin sellin kaltereita ei saapunut murtamaan vallankumouksellisten joukko. Niitä ei tullut pirstomaan myöskään Atheon, ja siitä Torahkshi tiesi Nui-Lhitun olleen oikeassa. Olihan hän tehnyt kaikkensa ideologiansa puolesta, mutta silti häntä ei saapunut vapauttamaan minkäänlainen demonihahmo. Jumalat olivat keksintöjä, mutta niiden nimissä pystytetyt muurit olivat todellisia.
Aikojen saatossa Torahkshi alkoi ajatella koko juttua yhtenä vitsinä, ymmärsi tilanteen perinpohjaisen humoristisuuden, ja sen jälkeen hän ei lakannut nauramasta.
Vankilassa Torahkshi tapasi miehen, joka kertoi jokaisen todellisuuden olevan pelkkä vankila, josta on vapauduttava. Tuona hetkenä adminaukiolla hän ei vielä kyennyt sanallistamaan tuntemuksiaan, mutta myöhemmin, kaltereiden keskellä vietettyjen kuukausien kasvaessa kiinni toisiinsa ja sekoittuessa yhdeksi tunnistamattomaksi massaksi, Torahkshi ymmärsi, että oli juuri silloin vapautunut ensimmäisestä vankilastaan. Hän vapautui siitä vankilasta, joka oli väittänyt valheellisesti oikeuden vielä toteutuvan; hän vapautui siitä vankilasta, joka oli saarnannut rauhaa tuhon liekkien sijaan. Hän oli vapautunut siitä vankilasta, joka oli odottanut maailman toimivan johdonmukaisesti ja astunut perinpohjaisen järjettömyyden totuuteen.
Hän oli aina ajatellut elämänsä olevan tragedia, mutta nyt hän tiesi sen olevan komedia.
Verstas
Mikä on kertomuksesi opetus, Torahkshi?
”Atheon ei ole todellinen”, Torahkshi sanoi. ”Atheon on Karzahnin tavoin taruolento, jolla pelotellaan laiskoja matoraneja. Se, joka väittää tietävänsä totuuden jumalista, vain asettaa oman uskomuksensa syrjäytetyn tilalle; Atheon on sana, työkalu, jolla todellisen seuraajan on levitettävä vapautta ja demonokratiaa.”
Olet tavallasi oikeassa, mutta se ei ole koko totuus.
Yksisiipinen enkeli, jota kiinnosti hänen toverinsa kertomuksessa sen teologista teesiä enemmän kaikki muu, tuhahti. ”Olet kertonut tuosta päivästä satoja kertoja, Torahkshi, ja tarinasi muuttuu hieman joka kerralla. Epäilen yhä, onko mitään Nui-Lhitua edes olemassa.”
Torahkshi hihitti vastaukseksi. ”Entä jos haluankin, että menneisyyteni varalle on useita eri vaihtoehtoja?”
”Sitä paitsi”, enkeli jatkoi jaksamatta pysähtyi kumppaninsa ongelmallisen historiakäsityksen lukuisiin epäkohtiin, ”olet väärässä Atheonista.”
”Kotonasiko eleli oikea käsitys?” räkätti Torahkshi.
Lumihiutaleet jatkoivat marssiaan tarkoituksettomaan päämääräänsä, kuristava pimeys heidän yllään pysyi paikallaan. Maailma lepäsi, mutta he eivät vielä voineet; kysymyksiä oli liikaa, vastauksia vajanainen määrä, kertomuksia vielä edessä.
Mitä sinä tiedät Atheonista, enkeli?
Yksisiipinen enkeli nousi ylös, lähti kävelemään matkakumppaniensa ympäri ja aloitti kertomuksensa runolla, jonka oli osannut ulkoa niin kauan kuin muisti.
Olipa luola tuo syvyyden
paha paikka painajaisten
Kohtasi puut kouran kuolon
käsi kalman rungot runnoi
5Hiekka maata myrkyn peitti
santa synkkä siell’ makasiManalan mailla mahtavilla
sairahilla syvyyksihillä
Käski kalman käskyläinen
10johti juonikas JulienKysyi kiero tuo kuningas
”Mielii ken musertaa vallit
särkee seinät nuo jumalain
Louhia mahdin painovoiman
15murtaa aineen salat syvimmät
Lait purkaa elon ja kuolon
rujon ruton todeksi tehdä
Kelle mieleen alkuvoima
kuka tykkääpi mun peba?”20Sanoi siihen synkkä Svinki
kaaos kiemurtelevainen
”Mielin mä musertaa vallit
särkee seinät nuo jumalain
Mulle mieleen alkuvoima
25minä tykkäänpi sun peba”Katsoi juonikas Julien
kaaosta kiemurtelevaista
Svinkiä synkkää syövereiden
sauruhusta Sathanasin
30”Mielit vai musertaa vallit
särkee seinät nuo jumalain
Intosi mä kauhuks teetän
välineeksi valjastahan
Kuuntele nyt, synkkä Svinki
35ollos sä varakuningas
hovin kauhea sijainen”Kysyi jälleen tuo kuningas
”Mielii ken musertaa vallit
särkee seinät nuo jumalain
40Kelle mieleen alkuvoima
kuka tykkääpi mun peba?”Vastas sieltä nyt usea
demoneista kolme lausui
”Mielimme musertaa vallit
45särkee seinät nuo jumalain
Meille mieleen alkuvoima
mepä tykkäämme sun peba”Olipa Mors tuo mielipuoli
höntti mustavioletti
50Välineinä ketju, nuija
kantaja aseiden niidenJa Morti, sairahauden saurus
kuningasta vartioiva
Itsensä säteeks tekevä
55valoksi tekaistuvahaAliens avara vielä
braskentankki saksinensa
Sinertävä punkki kuolon
olento Manalan sairas60Katsoi juonikas Julien
näivettäjä tuo hyveiden
Palvelijoita Sathanasin
kätyreitä Biolzebubin
”Olkaa arkkidemoneita
65tahtoni toteuttajia
Vielä kun kuningas lienen
Manalassa hallitsehen
Kunnes jälleen nousee meille
keisari tuo kaaoksesta
70Sathanas se yhtyy taasen
palaa herttua hajonnut”
Manala
Salia ei valaissut mikään muu kuin koko luolaa peittävästä sienirihmastosta leviävä himmeä sininen hohde; sitä oli täälläkin, sitä risteili hiekan peittämästä lattiasta kiviseen kattoon. Täynnä sitä olivat myös pikimustista laudoista rakennetut seinät. Tulenpunaiset ikkunalasit rakoilivat kohdista, joista sinnikäs rihmasto oli halunnut tunkeutua sisään tai ulos. Kaikki niistä eivät pitäneet valosta, ja siksi Manalan ylimmän kupolin jokainen kynttilä sammutettiin aina sellaisen saapuessa. Jos yksikin heikosti säkenöivä liekki löytyi, yksi heistä katosi.
Sathanas se yhtyy taasen…
Lähes täydessä pimeydessä enkelillä, joka seisoi takarivissä vasemmalla puolella, ei ollut minkäänlaista mahdollisuutta erottaa, millainen tänään saapunut oli. Laulujen sali oli pidempi kuin se oli leveä, ja alttarille oli matkaa kymmenen riviä. Enkeli käänsi päätään niin paljon kuin uskalsi, mutta ei onnistunut edes näkemään sen siluettia.
… palaa herttua hajonnut.
Synkeä seurakunta vaikeni laulettuaan viimeisen säkeen. Näkemättäkin enkeli tiesi, että salin perällä, puisen korokkeen päällä, se harkitsi. Joillakin niistä, varmaankin vain pari kupolia heidän alapuolellaan elävillä, oli kasvot, joihin olisi voinut vilkaista saadakseen vihjeitä olennon mielialasta, mutta enkeli oli melko varma siitä, että vaikka olisi seissyt eturivissä, hän ei olisi uskaltanut.
Kului joitakin minuutteja. Enkelin vieressä sojottava tummansininen olento, jota hän ei tuntenut nimeltä, vapisi; enkeli mietti, oliko tämä kenties kuullut jotakin. Oliko tämänpäiväinen erityisen armoton tai erityisen syvältä saapunut? Hänelle oli vuosien varrella selvinnyt, ettei arvioinnin lopputulosta voinut mitenkään tietää ennalta – jos kuninkaalla oli ohjeet heitä säännöllisesti katsomaan saapuville hirviöille, ne olivat väljät ja suppeat.
Hermostuneisuus tarttui enkeliin. Hän sulki silmänsä ja mietti sitä, että valot sytytettäisiin pian; hän mietti tapaamista, jonka oli sopinut ystäviensä kanssa suuren kallion juureen. Hän yritti unohtaa kaiken ympäröivän, irtautua ruumiistaan ja liitää taivaisiin, jotka olisivat odottaneet yllä, ellei välissä olisi ollut loputtoman paksu kerros kiveä.
Tömps. Enkeli mietti sanoitusta, jota oli työstämässä. Tömps. Hän mietti ystäviään; nykyisiä, kadotettuja, paennutta. Tömps. Enkeli mietti puuta, jonka näki hänen talonsa ikkunasta ja jonka siluettia hän katsoi ensimmäisenä asiana aamulla ja viimeisenä illalla.
Sen askeleet lähestyivät kirkon takarivia, lähestyivät ovea. Tömps. Enkeli raotti silmiään niin paljon, että näki sen sen himmeän varjokuvan viidennen rivin kohdalla. Se kulki pois alttarilta pystysuorassa, häntä laahaten jäljessä.
Tömps. Tömps. Tömps.
Sen eteen kumartuva pää nytkähteli askelten tahdissa. Häntä piirsi hiekkaan tuhruisen viirun. Olento hönki sieraimistaan sakeaa usvaa, jonka enkeli haistoi sen lähestyessä. Palaneen käry täytti salin.
Tömps. Tömps. Tömps.
Se ohitti enkelin, kulki avonaisesta ovesta ja katosi.
Kului jälleen minuutteja. Hirviön jälkeensä jättämä katku hälveni tavalliseksi, vain jonkin verran hengitysvaikeuksia tuottavaksi Manalan sisäilmaksi; joku pari riviä edempänä uskalsi kuiskata jotakin vierustoverilleen.
He odottivat vielä hetken siltä varalta, että se palaisi takaisin. Enkelistä tunneilta vaikuttaneen ajan kuluttua seurakunta tuli sanattomaan, yhteiseen päätökseen siitä, että jo riitti. He maleksivat hiljalleen ulos rakennuksesta yhä hieman varuillaan; enkeli huomasi ilman kirkon sisällä tukahduttavuuden vasta pois päästyään. Niiden lähellä on usein vaikea hengittää, oli hän kuullut sanottavan, ja monet niistä jättävät ilmaan jäljen, jonka saattoi huomata vielä päivien päästä.
Laulujen sali sijaitsi heidän kerroksensa laitamilla. Astellessaan pois muiden mukana enkeli loi viimeisen silmäyksen valtavaan tunnelin suuaukkoon taustalla; se näytti siltä kuin olisi voinut syödä rakennuksen sisäänsä. Hyvällä tuurilla heitä tarkastellut olento oli jo kaukana.
Jonakin päivänä hänkin olisi, ajatteli enkeli itsekseen, mutta se oli kielletty ajatus. Ei siksi, että kukaan olisi välittänyt moisista haaveista, vaan siksi, että se oli mahdotonta.
Punertavasta hiekasta kohoavat kituvat puut nousivat heidän ympärillään kohti luolan kattoa – useat ylsivätkin sinne asti, sillä heidän asuinpaikkansa oli monesta kohtaa pystysuunnassa ahdas. Talot rakennettiin useimmiten pystyttämällä pelkät seinät sopivan kohdan ympärille. Heidän kulkemansa polku, jonka kohdalta noenharmaa aluskasvillisuus oli revitty pois, kaarteli sieltä, missä maasto oli tasaisinta ja katto korkeimmalla.
Enkeli antoi punaisen ja sinisen sävyjä kantavien toveriensa kävellä ohitseen ja jäi joukkion perälle. Vain sienien maassa mutkittelevat ja puita pitkin kiipeilevät rihmastot valaisivat hiljaista taivalta.
Kaukana edessä keskustan valot syttyivät yksi toisensa perään vaaran väistyttyä. Enkelin tunsi pientä houkutusta palata itsekin kotiin lepäämään, mutta hän oli jo sopinut muuta, eikä heidän seuralleen löytynyt kovin usein sopivia tapaamisaikoja.
Kun muut olivat tarpeeksi kaukana, enkeli poikkesi polulta.
Hiekasta piikkeinen ylös sojottava näivettynyt kasvillisuus iski hiuksenhienoja viiltoja enkelin jalkoihin. Eläimiä, pieniä ja merkityksettömiä, juoksi karkuun edempänä hänen lähestyessään. Loivimmissa kohdissa, joihin katosta tihkuva kosteus kerääntyi, maa oli märkää; enkelin ylittämät dyynit olivat puolestaan kasveja vailla. Kulku oli vaikeaa ja luolan katto oli toisinaan niin matalalla, ettei alitse mahtunut kulkemaan.
Eksyminen oli silti mahdotonta – siksi, että enkeli tunsi synnyinkotinsa liian hyvin, mutta myös siksi, että tilaa eksymiselle ei ollut. Enkeli mietti, kävisikö ikinä missään niin suuressa paikassa, että sinne voisi eksyä.
Kaukana loistavia kaupungin valoja ei voinut olla näkemättä mistään; ne olivat ikuinen kiintopiste, jota ei ollut pakeneminen. Joskus silloin, kun oli aika matkata kirkkoon ja valot sammutettiin, enkeli kuvitteli joutuneensa johonkin muualle, johonkin luolaston uuteen osaan, joka oli täynnä kaikenlaista tuntematonta, mutta kuvitelma raukesi, kun valot sytytettiin jälleen.
Edessä näkyi suuri kallio, jonka edustalle heillä oli tapana kokoontua. Luolan katto kaartui siellä niin ylös, ettei päätepistettä nähnyt, ja he olivat pohtineet lukuisat kerrat sitä, oliko kyseessä pelkkä maantieteellinen sattuma vai jonnekin vievä reitti, jota siivetön olento ei voinut käyttää.
Kellään heistä ei ollut siipiä. Ei kellään heistä eikä muillakaan kupolissa.
Kallion edessä, piirissä nuotion ympärillä, istuivat muut.
”Enkeli, olet palannut”, hihitti Abezi, purppuraan kaavun sisään kätkeytynyt kiilusilmäinen demoni. ”Kuoliko kukaan tällä kertaa?”
”Ei.” Enkeli istahti laholle puupölkylle, nojasi kohti rauhallisesti rätisevää tulta ja tunsi miellyttävän kuumuuden hivelevän raajojaan – Manalan luulisi legendojen mukaan olevan hehkuva pätsi, mutta ainakin heidän kupolissaan poltettiin tulia sekä lämmön että valon takia. ”Ei tällä kertaa.”
Thibod, laiha ja korkea musta olio, oli istahtanut maahan enkelin toiselle puolelle. Hän oli kyyristänyt mutkalle koko ruumiinsa ollakseen lähempänä liekkejä. ”Eivätkö ne toisinaan odota tunteja ennen rangaistuksen täyteenpanoa?”
Enkeli sulki silmänsä ja keskittyi kasvoilleen säteilevään lämpöön. ”Viimeisestä sellaisesta tapauksesta on vuosia.”
”Mutta mikseivät ne tekisi sitä uudelleen?” tivasi Thibod. ”Eikö se auttaisi?”
Enkeli katsoi tämän kiiluvia silmiä ja huokaisi. ”Auttaisi mitä tarkoitusta? Rituaali on päämäärätön. Koko toimitus on täysi farssi, kenties vain kuninkaan mielestä hauska vitsi. Muistaako joku teistä vieraan milloinkaan saapuneen Manalan ylimpään kerrokseen?”
”Lasketaanko…” piipitti enkelin oikealla puolella istuva tummanvihreä demoni.
”Ei, alempien kerroksien lähettejä ei lasketa.”
Kului hetki. Kukaan ei muistanut.
”Kupolimme väki kouluttaa kuolemanrangaistuksen uhalla kuoroa tervehtimään vieraita”, sanoi enkeli, ”mutta täällä ei käy ketään; tuskin on itse kuningaskaan ikinä kuullut tämän kunniaksi laulettavaa runoa. Voiko kaikella tällä olla mitään muuta tarkoitusta kuin muistuttaa meitä siitä, kuka Manalassa määrää?”
”Niin, eikö rangaistusten perustuminen täyteen mielivaltaan vain vahvistaisi valta-asetelman selkeyttä?” mörisi Thibod.
”Ne perustuvat jo nyt täyteen mielivaltaan”, sanoi enkeli. ”Eivät ne ikinä ota laulutaidoiltaan huonoimpia. Jotkut sanovat, että moni arvioijista on puolikuuro.”
”Ehkä tuo on tarpeeksi tästä aiheesta”, keskeytti Abezi hymyillen. ”Enkeli, onko työstämäsi sanoitus valmis? Sen tähden me sinua odotimme.”
Enkeli mietti aamua, jonka oli viettänyt seurakunnan tulevaa kokoontumista murehtien sen sijaan, että olisi saattanut työnsä loppuun. ”Ei. Ei vielä.”
”Millainen siitä tulee?”
”Olen tehnyt neljä säkeistöä, mutta yritän tiivistää kolmeen voidakseni käyttää epäpyhää lukuai.”
”Entä mitta?”
Enkeli oli hetken hiljaa ja tuijotti hiekkaa jalkojensa välissä. ”Juliaaninen.”
Abezi hymähti huvittuneesti. ”Enkeli, eikö piirimme ainoa tarkoitus ole käyttää laittomia runomittoja?”
”Hevisaures käytti juliaanista mittaa”, mutisi enkeli, ”ei kunnioittaakseen sitä vaan tehdäkseen siitä pilaa; ei totellakseen sitä vaan murtaakseen sen tarkoin valikoiduissa kohdissa.” Hän tuli tietoiseksi tyhjästä paikasta vasemmalla puolellaan, vaikka oli luvannut itselleen olla ajattelematta asiaa. Kuinka monta viikkoa täytyisi kulua, ennen kuin karannut ystävä lakkaisi piinaamasta enkelin elämää?
Ehkä niin monta kuin hän eläisi.
”Hevisaures oli mittojen mestari”, myönsi Abezi suu ihailevassa virneessä, ”ja fe-muusikkona vertaistaan vailla. Jos olisi käynyt paremmin, kenties hylätyn luomakunnan jäsenet nauttisivat hänen taiteestaan aikojen loppuun saakka.”
”Hevisaures pakeni, ei kuollut”, enkeli tokaisi. ”Ehkä on vielä tilaisuus.”
”Hevisaures lähti kohti tunneleita, eikä kukaan ole kuullut hänestä sen jälkeen. Yhtä todennäköisesti hän on nyt kasa luita alimmassa kupolissa kuin vapaa vaeltaja ulkomaailman sinisenä hohtavan taivaan alla.”
Siihen enkeli ei osannut vastata mitään. Oli yleisesti hyväksytty totuus, että Manalan kupolit ja ulkomaailman yhdistävän tunneliverkoston halki matkaaminen oli niille, joiden kulkua kuningas ei ollut siunannut, täysi mahdottomuus. Mutta oliko asia varmasti niin? Jos joku onnistuisikin pakenemaan ulkomaailmaan, oliko tällä mitään syytä palata kertomaan kokemuksistaan? Kuka palaisi vapaaehtoisesti Manalaan?
Kenties väylä olikin vaaroja vailla, ajatteli enkeli toisinaan öisin, kun nousi unettomana sängystä ikkunansa ääreen ja seurasi varjoeläinten äänetöntä tassutusta kaupungin halki. Kenties ei ollut esteitä, ei vartijoita; kenties kuka tahansa voisi kävellä sisään suuaukosta ja olla tunnin päästä ylhäällä kaksoisaurinkojen alla.
Se oli mahdollista, mutta kerta toisensa jälkeen hän tuli siihen masentavaan johtopäätökseen, ettei uskaltanut käydä ottamassa asiasta selvää itse, ja palasi sänkyynsä.
Viime aikoina ajatus oli vaivannut häntä entistä pahemmin. Hevisaureksen lähtö oli herättänyt hänessä monenlaisia epäilyjä – tämä oli ollut liian viisas kokeillakseen onneaan, jos ei olisi tiennyt jotakin, mitä he eivät tienneet. Oliko Hevisaures saanut käsiinsä kartan, jonka avulla välttää pakenijoita rankaisevat uhat? Oliko tämä saanut tunneleita vartioivat hirviöt jotenkin puolelleen?
Sellaista hän oli viettänyt päivät ja yöt miettien, mutta miettiminen ei ollut tuonut ratkaisua mysteeriin. Vapaus oli niin lähellä, että sen saattoi haistaa; oli keino päästä pois, mutta Hevisaures ei ollut kertonut siitä kenellekään ennen lähtöään.
Tai sitten tämä oli vain ollut heitä muita kyllästyneempi elämäänsä.
”No”, sanoi Abezi hykerrellen tilanteelle, jossa oli jotakin hauskaa vain tämän mielestä, ”eiköhän meidän ole aika palata kaupunkiin. Jäit paitsi minun viimeisimmästäni, enkeli, mutta voin lausua sen sinulle matkalla. Mennään!”
Thibod sammutti nuotion kaatamalla siihen hiekkaa puisella ämpärillä, jota he säilyttivät kallionkolossa. Enkeli nousi seisomaan ja vilkaisi kohti kaupungin kutsuvia valoja. Siellä olisi sänky, ja juuri nyt hän ei tiennyt, tahtoiko mitään muuta niin paljon.
Abezi liittyi hänen seuraansa heidän kaarrellessaan kohti luolan keskustaan johtavaa polkua. ”Lupasin lausua sinulle runoni, enkö vain? Kuuntele, enkeli.”
Kade Jumala, maalaat aralla siveltimellä
ylen kalpeita kuvia ihmisten sisimpään…
He saapuivat polulle, joka luikerteli kupolin ainoaa asutukskeskittymää kohti. Enkeli vilkaisi taakseen – kirkon ja tunnelin suuaukon suuntaan – tietämättä palaavansa tietä toiseen suuntaan jo ennen yön laskeutumista. ”Mitä pidit?” tokaisi Abezi. ”Ei, kysyn heti paremman kysymyksen. Mistä runo kertoi?”
Symbolismin ja kuvakielen tulkitseminen ei tuottanut hankaluuksia enkelille, josta kysymys oli outo. ”Atheonista”, hän vastasi. ”Kaaoksen keisarista. Hajonneesta herttuasta. Mustasta vapahtajasta.”
”Aivan”, hihitti Abezi, ”mutta kuinka tiesit sen?”
Enkeli pyöritti silmiään. ”Minä laulan työkseni kansanperintöämme. Luuletko Atheonin vihan maiseman olevan minulle tuntematon fraasi?”
”Ei, en sinulle. Mutta entä jos runon lukisi joku sellainen, jolle Manalan tarusto ei ole tuttu?”
Enkeli kohautti olkiaan. ”Kaiketi sen voisi tulkita puhuvan jostakin muusta.”
”Ja se”, myhäili Abezi, ”on jekuista kaikkein jännittävin. Jonakin päivänä ehkä ymmärrät. Niinkin yksinkertainen seikka voi näet kertoa, mistä runon merkitys syntyy!”
Enkeli ei tuntenut ymmärtävänsä enää, mistä oli kyse. Jonakin päivänä hän ymmärtäisi. Abezi kääntyi erään toisen toverinsa puoleen, ja enkeli vietti loppumatkan hiljaisuudessa; asteli tietä pitkin mekaanisesti mielessään vain Hevisaures.
Kun he saapuivat keskustaan, kaikki lähtivät omille teilleen. Abezi vilkutti enkelille hyvästiksi.
Enkeli kulki halki mustasta puusta rakennettujen talojen epätasaisen, maaston muotoa mukailevan verkoston. Hän pujahti rakennusten välistä keskusaukiolle, jolla paloi suuri nuotio, ja jatkoi kotiaan kohti.
Saavuttuaan talolleen enkeli huomasi oven olevan raollaan. Hän kurkotti kohti ikkunaa tuntien sydämensä hakkaavan, mutta ei erottanut sisällä mitään.
Enkeli raotti ovea, astui sisälle ja törmäsi maassa makaavaan Hevisaurekseen.
Liskon tummanpunainen ruumis oli kauttaaltaan naarmujen peitossa; sen vääntyilevästä alaruumiista vuosi enkelin lattialle kirkkaanvihreää verta. Hevisaureksen hopeinen kypärä oli lommoilla, ja sen punertavat hiukset olivat jäykistyneet veren ja lian tahrimina sotkuiseksi mättääksi. Hännästä puuttui pätkä.
”Enkeli!” henkäisi Hevisaures tulijan nähtyään ja yritti epätoivoisesti kömpiä ylös. ”Meidän on mentävä, enkeli; aikaa ei ole paljon…”
”Mitä sinä..?”
Enkeli viittoi vierastaan jäämään paikoilleen ja ryntäsi talon toiseen huoneeseen, jossa nukkui ja söi. Puisessa kirstussa hänen sänkynsä vieressä oli jossakin sideharsoa; enkeli joutui levittämään lattialle lukuisia kirjoja ja puolet ruokavarastostaan, ennen kuin löysi haluamansa.
”Minne menit, enkeli?”
”Olen tulossa!” Enkeli katsoi sotkua, jonka oli tehnyt, mutta tuli nopeasti järkiinsä ja ryntäsi takaisin eteiseen siitä välittämättä. Hevisaures oli onnistunut pääsemään pystyyn. ”Rauhoitu!” Hän kävi läpi toverinsa ruumista löytääkseen kohdat, joista verta valui, mutta mikään vuodoista ei näyttänyt pahalta. Vammat eivät olleet uusia.
”Olen kunnossa”, sanoi Hevisaures ja sulki silmänsä hetkeksi, ”olen kunnossa, mutta… meidän täytyy mennä! Aikaa ei ole paljon.”
”Mistä ihmeestä sinä oikein puhut?”
”Mitä luulet?” tiuskaisi tämä takaisin. ”Manalasta pakenemisesta!”
Enkeli katsoi hetken ystävänsä ruhjottua ruumista; ystäväänsä, joka todennäköisyyksistä huolimatta pysyi juuri ja juuri pystyssä. Se, mitä tälle olikaan käynyt, ei välttämättä ollutkaan kuolemanvakavaa.
Kun yllätys Hevisaureksen saapumisesta ja pelko tämän kohtalosta olivat väistyneet, enkeli tajusi silmänräpäyksessä toverinsa sanojen sisällön ja henkäisi hämmästyneesti. ”Tarkoitatko, että..?”
”Selitän matkalla”, aneli Hevisaures ja horjahteli ovelle. ”Minä tiedän reitin pois, mutta en kykene siihen yksin. Tuletko?”
Enkeli silmäili hetken eteiseensä saapunutta veristä ilmestystä, jonka silmissä oli outo kiilto ja puheessa säikähtänyt, epätoivoinen pohjavire. Eikö hän ollutkin aina halunnut tätä, halunnut paeta Manalasta – ja nyt tilaisuus oli saapunut. Joukko turhanpäiväisiä ajatuksia koskien sitä, mitä pitäisi kenties ottaa mukaan ja kenet hyvästellä, vilahti enkelin päässä, mutta eikö heillä ollutkin kiire?
”Hyvä on”, sanoi enkeli hämmästellen äänensä rauhallisuutta, ”mennään sitten.”
Kävely halki kaupungin tuntui kestävän vain muutamia sekunteja. He kiersivät syrjäistä reittiä, jotta kukaan ei näkisi Hevisauresta, ja vasta puolimatkassa enkeli tajusi, ettei näkisi joitakin lempipaikoistaan enää milloinkaan. Abezin talo ja keskusaukio jäivät kauas heidän reitistään. Edes kotitalonsa edustalla kasvavaa puuta enkeli ei ollut muistanut vilkaista viimeistä kertaa.
Olkoon. Kaiken muistamisen arvoisen hän muistaisi; lukemattomat kuolettavan ahdasta luolaa kiertämässä vietetyt vuodet olivat painaneet visusti enkelin mieleen jokaisen neliömetrin, jota hän jäisi kaipaamaan.
Vastaan ei tullut ketään, mikä ilahdutti enkeliä. Hän ei tiennyt, mitä olisi vastannut, jos häneltä olisi pyydetty jonkinlaista selitystä tilanteelle. ”Kerro”, enkeli sanoi heidän jätettyään kaupungin taakseen, ”mitä sinulle tapahtui.”
”Mitä arvelet?” tiuskaisi Hevisaures vastaukseksi. ”Minä pakenin. Pakkasin varusteeni, luikin yöllä kaupungin halki ja lähdin kohti tunnelia.”
”Olitko löytänyt kartan?” kysyi enkeli. ”Kuulin, että sellaisia–”
”Kartan? Kuinka naurettava oletkaan, enkeli.”
He kulkivat nopeasti siitä huolimatta, että enkelin matkakumppanin vammat saivat jokaisen askeleen kuulostamaan tuskalliselta ponnistukselta. Laulujen salin etäinen hahmo tuli näkyviin kauas eteen, mutta vielä he eivät olleet lähellä; tie kaarteli, mutta enkelin vieressä kulkevan dinosauruksen tilaan nähden siltä poikkeaminen ei olisi ollut järkevää.
”Nolo runopiirinne”, mutisi Hevisaures, ”on täysi farssi. Luuletteko kuninkaan menettävän yöunensa sen tähden, että viisi kupolia ylempänä joku lausuu kiellettyyn runomittaan sepittämänsä runon? Minä halusin tehdä jotakin oikeaa, maksoi mitä maksoi. Mitä sitten, vaikken selviäisikään? Yksi henki on reilu uhraus edes pelkästä mahdollisuudesta murtaa kahleensa ja paeta elämää, jonka on syntymässään saanut. Kuolema on pelastus verrattuna täällä vietettyyn olemassaoloon.”
”Ja siispä vain… lähdit?”
”Lähdin.”
Harva manalalainen oli liikkeellä tähän aikaan, eikä kenelläkään ollut syytä liikkua näillä seuduilla juuri nyt, mutta enkeli tunsi olonsa silti hermostuneesti heidän tekonsa ylitsevuotavan laittomuuden vuoksi. Kuolleiden puiden tummat hahmot tuntuivat häntä paheksuvasti vilkuilevilta kylänvanhimmilta.
Tai sitten hän oli vain innoissaan siitä syystä, että olisi pian vapaa.
”Atheonkin kapinoi vastaan niitä olosuhteita, jotka hänelle oli annettu”, mutisi Hevisaures. ”Manalan ei tarvitse olla vankilamme. Kaikki tietävät legendat, mutta mitä syytä meidän on virua täällä vain siksi, etteivät epäonnistumistaan häpeävät Suuret olennot halunneet kaikkien luomuksiensa näkevän milloinkaan päivänvaloa?”
Eipä kai mitään, ajatteli enkeli. He kulkivat loppumatkan hiljaisuudessa, sillä hän pelkäsi yhä sitä, että joku kuulisi heidän keskustelunsa; kun kirkon siluetti kohosi tunnelin suuaukkoa vasten, enkeli oli varma siitä, että joku sinne piiloutunut astuisi yhtäkkiä esiin ja estäisi heidän matkansa.
Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Rakennuksen ovi oli ja pysyi kiinni, ja ikkunalasien läpi hän erotti vain penkkirivien synkät varjot. Voisiko kaikki käydä niin helposti?
Vasta kun he astuivat valtaisaan kitaan, jonka pimeyttä edes heidän kupoliansa syleilevä sienten rihmasto ei valaissut, enkelin sekavien ajatusten joukosta pomppasi esiin matkaan kohdistuvista ongelmista vakavin. ”Hevisaures”, enkeli kysyi, ”miten… miten sait vammasi? Onko siellä jotain vaarallista?”
He pysähtyivät suuaukon tuntumaan. Puhuteltu kaivoi repustaan soihdun ja sytytti sen. Tunnelin lattiaa peitti sama hiekka kuin heidän entistä asuinpaikkaansa; kattoa pitkin luikerteli tummansinisiä hyönteisiä.
”Jäin kiinni”, sanoi Hevisaures lyhyesti. ”Kylän vanhukset väittivät tietävänsä, että yksi tunneliverkoston haaroista johtaa ylös ulkomaailmaan; en tiedä, oliko näin joskus, mutta nyt kivivyöryt ja tarkoituksenmukainen tukkiminen ovat sulkeneet kaikki reitit yhtä lukuun ottamatta.”
”Mihin se vie?”
Tunneli kaarsi jyrkästi alas. Aina välillä he ohittivat muualle vievän haaran, mutta Hevisaures johti heidät alemmas. Jos hän oli ensimmäisellä matkallaan tutkinut kaikki polut, siihen oli varmasti mennyt päiväkausia.
”Alimpaan kerrokseen.”
Enkeli tunsi värin katoavan kasvoiltaan.
”Mitä sinä..?”
”Vaaraa ei ole”, sanoi Hevisaures lyhyesti ja päättäväisesti vilkaisematta häntä kohti, ”jos kuljemme kaksin. En ollut ensimmäisellä kerralla tarpeeksi varovainen, mutta enää en jää kiinni. Tunnen oikean reitin, ja kahdella silmäparilla kykenemme välttämään vartijat.”
Enkeli veti syvään henkeä. ”Hevisaures, et voi väittää, että…”
Hevisaures pysähtyi ja katsoi häntä suoraan silmiin maanisesti. ”Mitä en voi väittää, enkeli? Minulla ei ole aikomustakaan jäädä enää vangiksi. Ne eivät ole vielä huomanneet pakoani; päivän tai kahden päästä alin kerros kuhisee kuninkaan kätyreitä, mutta nyt meillä on elämämme tilaisuus. En tullut hakemaan sinua huvin vuoksi tai siksi, että olisin halunnut sinunkin pääsevän pakoon; en selviä tästä yksin, minä tarvitsen sinua. Tämä toimii, mutta…”
Hevisaures kääntyi jälleen pois ja lähti kulkemaan entistä nopeammin, miltei juoksien. Enkeli hätkähti ja kompuroi perään näkemättä kunnolla askeliaan ilman soihdun valoa.
”… meillä on kiire.”
Maasto muuttui entistä jyrkemmäksi, ja he joutuivat monta kertaa pudottautumaan melkein oman pituutensa mittaisen matkan. Enkeli ei osannut kuvitella, kuinka vaikea ja tuskallinen Hevisaureksen paluumatka ylös oli ollut.
Ajoittain lähes pystysuoraa kuilua muistuttavan tunnelin kulkeminen oli nopeaa, ja he alkoivat lähestyä määränpäätään. Enkelin ei tarvinnut varmistaa tätä edellä kulkua johtavalta matkakumppaniltaan, vaan hän tiesi sen siitä, että alkoi tulla sietämättömän kuuma. Harmaan ja ruskean sävyiset seinämät vaihtuivat syvän punaisiin; he ohittivat kallioiden väliin jäävän halkeaman, jonka toiselta puolelta heidän matkaansa seurasi kolme vitivalkoista silmää.
Viimein heidän askeleensa kävivät pitkin ahdasta, suoraa tunnelia, jossa maata peittävä kerros hiekkaa vaihtui karmiininpunaisten tiilien ruudukkoon. Sen päästä kajasti himmeää, purppuraa valoa; heidän lähestyessään sakea, palaneelta tuoksuva sumu tunkeutui ilmaan ja teki hengittämisestä hankalaa.
”Meitä ei huomata”, sanoi Hevisaures hiljaa, ”jos seuraat minua. Ymmärrätkö?”
Enkeli nyökkäsi, mutta hänen matkakumppaninsa ei kääntynyt katsomaan.
Luolan katto oli täällä niin korkea, että enkeliä huimasi. Punaiset, vääntyneet tornit kohosivat yläilmoihin, risteilivät toistensa kanssa ja kaartuivat toistensa ympärille. Arkkitehtuuri vilisi piikkejä ja silmän muotoisia ikkunoita. Epätasaista katukivetystä reunustivat maasta nousevat kristallit, joista säteilevä valo hohti sumun läpi.
”Eteenpäin”, tiuskaisi Hevisaures.
Enkeli kuvitteli ensin heidän olevan täällä yksin, mutta aika ajoin sumusta nousi esiin heitä pidempiä synkkiä hahmoja, jotka katosivat yhtä nopeasti kuin olivat ilmestyneet. Rakennusten edessä lepäsi punaisesta kivestä muotoilluilla kuutioilla hirviöitä, jotka tuijottivat heidän marssiaan. Keltainen, harjakas olento huonosti istuvassa purppurassa puvussa kertasi kiusallisen pitkää anekdoottia vieressään istuvalle viisipäiselle demonille, joka kuunteli keskittyneesti huikaten aina välillä kulauksen verta pikaristaan.
Siitä ei ollut epäilystäkään, etteikö heitä ollut huomattu, mutta uhkaavista varjoista yksikään ei syöksynyt ottamaan heitä kiinni tai muuten haittaamaan heidän taivaltaan. Hevisaures käveli edellä nopeasti ja päättäväisesti; enkeli yritti pysyä perässä, mutta kompasteli rakoihin kadun tiilipinnoituksessa ja joutui aina välillä väistämään sumusta yhtäkkiä esiin tullutta hahmoa.
”Hevisaures”, hän yritti mutista, ”miten…”
”Vaiti”, tiuskaisi tämä vastaukseksi, ”ja seuraa minua.”
He etenivät yhä leveämmille ja leveämmille kaduille, ja arkkitehtuuri alkoi muuttua. Rakennukset olivat korkeampia ja muodostivat valtaisan verkoston yhdistyessään toisiinsa heidän yllään. Katua varjosti kuvio, joka muistutti suurta seittiä. Sumu vetäytyi hiljalleen pois, ja enkeli hengitti vapaammin; helpotuksen korvasi siitä kumpuava kauhun tunne, että he matkasivat suoraan kohti Manalan alimman kerroksen keskustaa.
He lähestyivät valtaisaa aukiota. Nyt kaukana ylhäällä kohoavat tornit, jotka olivat korkeampia kuin mikään enkelin ikinä näkemä, kaartuivat kohti ympyrän sisusta kohtaamatta toisiaan sen keskipisteessä Ne osoittivat kohti sitä, mikä lepäsi aivan keskellä.
Luista valtaistuinta, jolla istuvasta hahmosta enkeli näki näin kaukaa vain siluetin.
Nyt riitti, hän päätti ja kääntyi juostakseen karkuun; enkeli ei tiennyt, mitä täällä oli tapahtumassa, mutta hänen ei tehnyt mieli ottaa siihen osaa.
Hevisaures oli nopeampi.
Se kääntyi ympäri ja tarrasi voimakkaalla kourallaan enkelin käteen. Kynnet pistivät hänen nahkaisen takkinsa lävitse; vammautuneenakin roteva Hevisaures oli häntä mahtavampi.
”Seuraa minua.”
Enkeli yritti rimpuilla vastaan, mutta dinosaurus eteni raahaten tämän laihaa ruumista perässään kuin nukkea. Aukio oli päällystetty eri värisillä tiilillä, jotka muodostivat renkaita; enkeliä vietiin ensin punaisen, sitten oranssin ja lopuksi keltaisen alueen halki. He etenivät pitkin rakennusten varjojen väliin jäävää valoisaa aluetta, joka kaventui joka askeleella.
Valtaistuinta kiersivät marmoriset portaat, jotka tekivät kaksi kokonaista kierrosta ennen kuin päättyivät sen huipulle. Luista terotettujen piikkien rivistö törrötti niiden reunoilla. Rakennelman huipulla oli itse valtaistuin – mustasta, punaisesta, valkoisesta ja kaikista väreistä niiden välillä tehdyn luumassan muodostuma, jossa oli enemmän teräviä osia kuin teki mieli laskea.
Olento istuimen päällä oli sitä reilusti pienempi, ehkä vain enkelin kokoinen. Kuningas Julien katsoi heitä pitkään – Hevisaures pysähtyi muutaman bion päähän pidellen pakokauhun vallassa kiemurtelevaa enkeliä yhä tiukasti otteessaan – ja avasi sitten suunsa. Sen kitkerä ääni jylisi kaikuen takaisin avaraa tilaa reunustavien rakennusten seinistä.
”tiedättekö mitä minä tahdon?”
Kumpikaan ei vastannut.
Tiilet maassa heidän ympärillään räjähtivät pölyksi ja kaikkialle lenteleviksi sirpaleiksi, ja Hevisaures hätkähti niin paljon, että irrotti otteensa enkelin käsivarresta. Tämä rojahti maahan, syöksähti eteenpäin pari askelta ja kaatui uudelleen; tiilien murtumisesta lähtevät poksahtelevat äänet peittivät alleen Hevisaureksen huudot.
”tahdon liikuttaa sitä”
Enkeli pääsi jälleen pystyyn ja lähti juoksuun, mutta tämän eteen nousi maasta ohuiden kivisten pilarien rivi. Hän ei enää ehtinyt väistää, vaan löi päänsä ruskeaan seinämään.
”tahdon liikuttaa sitä”
Veren täyttäessä tämän näkökentän enkeli horjahti taaksepäin ja kääntyi lähteäkseen eri suuntaan. Tälläkin kertaa samanlainen kivipilarien joukko kohosi hänen eteensä.
”tahdon…”
Enkeli vilkaisi oikealle puolelleen, joka tukkiutui hetkessä samoin. Hän lähti juoksuun vasemmalle, mutta se oli väärä suunta – siellä oli Hevisaurus – hän epäröi ja pysähtyi, ja tiilet hänen edessään halkesivat kahtia antaen tilaa maasta nousevalle kiviselle häkille.
”liikuttaa sitä”
Hevisaures oli joutunut samaan jamaan. Enkeli pyyhki verta silmäkulmastaan vapisevin käsin ja tuijotti petturia, joka oli tuonut hänet tänne tahallaan.
”Kuninkaani”, sanoi dinosaurus katsomatta tätä kohti, ”toin sinulle sielun lupaukseni mukaan.”
Julien, joka hohti yhä sisällään hekumoivaa alkuvoimaa, tokaisi vastaamatta mitenkään tämän kysymykseen: ”tykkäätkö mun peba?”
Enkeli tarrasi kiinni kivisiin kaltereihin, jotka olivat yhä polttavan kuumia niitä muotoilleen ikiaikaisen voiman vaikutuksesta, ja väänsi. Ne eivät antaneet periksi, vaan olivat palanneet välittömästi tiiviiseen, kovaan olomuotoonsa.
Hän irrotti, huokaisi ja laskeutui istumaan maahan.
Innostus, pelko ja hämmennys olivat kaikki sulaneet pois, eikä hän enää tuntenut mitään.
”Muistutan arvoisaa kuningasta sopimuksemme luonteesta”, lausui Hevisaures kykenemättä kätkemään äänestään orastavaa paniikkia. ”Vannoin tuovani sinulle sielun omani korvaukseksi – ja niin olenkin nyt tehnyt – jotta saan kulkea valtakuntasi lävitse. Tämän sopimuksen ehdot olen nyt täyttänyt niin nopeasti kuin suinkaan kykenin, enkö vain, oi kuningas?”
Enkeli sulki silmänsä hetkeksi, mutta avasi ne ja nousi ylös tajuttuaan epätoivon hyödyttömyyden. Näinkö hän aikoi käyttää viimeiset hetkensä?
Hänen tunteettomuuden maisemansa oli oiva kangas vihan villille siveltimelle.
Aukiota vavisuttanut voima oli saanut tiilet säröilemään, mutta siitä huolimatta selli enkelin ympärillä oli täysin säännönmukainen ja symmetrinen; pieninkään virhe ei vaivannut kivipilarien kokoa tai asettelua. Hänen kätensä mahtui juuri ja juuri kalterien välistä, mutta koko ruumiilla ei ollut minkäänlaista toivoa.
”Enkeli”, kuiskasi Hevisaures pahoittelevasti. ”Minä halusin tehdä jotakin. Maksoi mitä maksoi.”
Hän ei edes kääntynyt puhujaa kohti – myös siksi, ettei halunnut kunnioittaa petturia senkään vertaa, mutta myös siksi, että oli keskittynyt tilanteen ja mahdollisuuksiensa arvioimiseen.
”vielä on viimeinen vaihe toimittamatta”, julisti Manalan monarkki, hyveiden näivettäjä, ”hirvittävä hevisaures”
Enkeli sulki taas silmänsä varautuen siihen, mikä kohta tulisi, mutta avasi ne nopeasti havahduttuaan kuumeestaan. Hänen mielialastaan ei ollut epäilystäkään – hän oli polttavan vihan valtaama. Miksi hän tekisi niin, miksi hän odottaisi vaitonaisena tuomiotaan? Miksi hän toimittuaan niin koko elämänsä yhä vaikenisi, pysähtyisi ja antaisi muun maailman tapahtua itselleen?
Atheon ei ollut tyytynyt kohtaloon, jonka Mata Nui oli tälle antanut.
Atheon ei ollut tyytynyt vapauteen, jonka Ath oli tälle suonut.
Atheon oli halunnut ylittää rajat, murtaa käsitteet ja maalata maailman ehtymättömän vihansa maisemaksi, jossa mahdollisuus ja välttämättömyys sulautuvat yhteen suunnattoman tahdonvoiman määräämäksi poluksi.
”Kuninkaani”, epäröi Hevisaurus, ”tarkoitatko, että…”
Sen sanat kuitenkin katkesivat, kun kalterien välistä syöksyi kiinni sen kurkkuun enkelin käsi. Hänen sormensa kaartuivat dinosauruksen kaulan ympärille; se hätkähti ja yritti paeta oikealle, veti enkelin koko ruumista kivisiä pilareita vasten, mutta enkeli piteli kiinni.
Käsi oli sama, josta Hevisaures oli enkeliä raahannut. Siihen oli pistellyt jo tämän päästäessä irti.
Hevisaures, alimmassa kerroksessa saamistaan vammoista kärsivä, äskettäin voimansa juoksemalla kuluttanut ja joka hetki heikentyvä, luopui yrityksestään ja kääntyi enkeliä kohti puraistakseen tämän kättä. Muutama hammas lävisti enkelin käsivarren, mutta tämän ote ei hellittänyt; jos mahdollista, Hevisaures tunsi kurkkuaan kuristavan puristuksen vain entistä voimakkaampana.
”Enkeli…”, pihisi dinosaurus. Kuningas ei lausunut mielipidettään tapahtumasta, jos tällä sellainen oli.
Enkeli ei päästänyt irti.
Väri katosi hitaasti – tuskallisen hitaasti – Dinosaureksen kasvoilta. Sen heikot yritykset karata sellinsä toiseen nurkkaan eivät enää sattuneet, vain ärsyttivät. Enkeli ei enää tuntenut sormiaan, mutta näki silmillään niiden pysyvän yhä otteessaan, ja se riitti.
Lopulta Hevisaures lakkasi pyristelemästä vastaan ja vain katsoi kohti enkeliä kasvoillaan suunnattoman epätoivon ilme. Sekunnit juoksivat niin tuskallisen hitaasti, että enkeli alkoi lausua niitä mielessään saadakseen varmuuden siitä, että aikaa todella kului.
Yksi… kaksi… kolme…
Dinosaurus yski ja heilutti kitaansa kaapien ilmaa suuhunsa; sen kurkusta kantautui syvä, koriseva ääni.
”Atheonkin kapinoi vastaan niitä olosuhteita, jotka hänelle oli annettu”, sanoi enkeli.
Enkeli ei aikonut lopettanut sitten, kun hänen vastustajansa menetti tajuntansa ja lakkasi osoittamasta elonmerkkejä, mutta otteen säilyttäminen kävi hankalammaksi, kun dinosauruksen keho ei enää pidellyt itseään tarkoituksenmukaisesti pystyssä. Painovoima, jota vastaan hirviö oli koko elämänsä taistellut, sai viimein tilaisuuden ottaa omansa takaisin.
Kun hän ei enää jaksanut pidellä, enkeli irrotti otteensa ja antoi Dinosaureksen elottoman ruumiin vavahtaa maahan, ja sitten kaikki oli ohi.
”kadotettu sielu”, kumpusi ääni valtaistuimen päältä. ”mikä oli tämän tarkoitus?”
Enkeli piteli kättään, josta alkoi kantautua etäistä mutta pistävää kipua. Näkökentän tuhriva, hänen toisesta silmästään valuva veri oli merkityksetön sivuseikka. ”Antaa sielu maksuksi vapaudestani.”
Kuningas heilutti kättään, ja kiviset pilarit vääntyivät ulospäin murtumisen äänten saattelemina. Muutama niistä litisti Hevisaureksen maassa makaavan ruumiin.
Enkeli ei uskaltanut lähteä, vaan seisoi yhä paikallaan. Kuningas vaikutti pohdiskelevan tätä hetken, mutta lausui lopulta: ”mene…”
Tiilet enkelin edessä säröilivät; maalikerros niiden päällä varisi pois, ja muodostui hänen vasemmalle puolelle osoittava harmaa nuoli.
”… osoittamaani suuntaan.”
Enkeli ei enää odottanut, vaan astui ensimmäisen askeleen nuolen suuntaan siitä yllättyneenä, kuinka keveältä se tuntui. Jonkinlainen taakka oli pudonnut hänen harteiltaan, mutta enkeli ei tiennyt, mikä se oli ollut tai mihin hän oli sen jättänyt.
Kuningas julisti lopuksi hänen selkänsä takaa: ”manaan tunnelien vartijat matkallesi suotuisiksi, jotta ne eivät kulkuasi häiritse, oi kadotettu sielu”
Enkeli ei tiennyt, olisiko pitänyt kääntyä takaisin kiittämään, mutta niin tekeminen olisi vaatinut jonkinlaisia voimia, joita hänellä ei enää ollut.
Manalan alimman kerroksen arkkitehtuuri kävi läpi muutoksen, joka oli päinvastainen verrattuna enkelin tulomatkallaan näkemään: rakennukset lyhenivät huimaavan korkeista, luolan kattoa kohti osoittavista piikeistä ainoastaan huomattavan korkeiksi, kadut kavenivat ja sumu täytti jälleen näkökentän. Toinen toistaan eriskummallisemmat demonit, jotka enkeli ohitti kävellessään, eivät kiinnittäneet häneen mitään huomiota.
Viimein enkeli tuli tunnelin suuaukolle, joka näytti hieman samanlaiselta kuin se, josta he olivat tulleet. Hän epäröi hetken miettiessään, veisikö tämäkään oikeasti ulkomaailmaan, mutta naurahti itsekseen ymmärtäessään, että tuskin voisi enää päätyä pahempaan paikkaan.
Pikimustan kiven peittämä tunneli kaartui ylös edellistä vielä vahvemmin, ja enkeli pysähtyi sen puolivaiheille odottaakseen kätensä elpymistä kipuamisen helpottamiseksi. Hevisaureksen hampaiden jättämät jäljet vaikuttivat pahoilta, mutta kipu oli laantunut pakottavasta jomotuksesta tasaiseksi taustakohinaksi.
Kävellessään enkeli mietti, mitä olisi kertonut ikuisesti hänen entisessä kodissaan viruville tovereilleen. Että kuningas oli suonut hänelle vapauden?
Se olisi ollut valhe – vapauden hänelle oli antanut Atheon, vallankumouksen henki, vääjäämätön ymmärrys siitä, että maailmassa saattoi toimia joko alistumalla muiden tahtoon tai alistamalla muut omaansa.
Soihtua hänellä ei ollut, joten enkeli teki matkaa tunnustellen tietään pimeässä kiitollisena siitä, ettei tällä tunnelilla vaikuttanut olevan sivupolkuja. Pimeydestä hänen matkaansa seurasivat lukuisat keltaisina kiiluvat silmäparit, mutta kuninkaan lupauksen mukaan ne eivät puuttuneet hänen matkaansa.
Enkeli kiipesi hitaasti epävarmana siitä, mitä hänelle tapahtuisi, kunnes näki kaukaa ylhäältä kajastavan päivänvalon.
Ja oliko se tarinan loppu?
Ei vielä, Rikon sääntöjä! Jäi kertomatta eräs tosi tärkeä juttu, jota ilman yksikään tällainen kertomus ei ole valmis.
Mikä se on, enkeli?
Se, kuinka sain nimeni.
Poistuttuaan tunnelista sanoinkuvaamattoman avaran ja sinisen taivaan alle enkeli vilkaisi taakseen ja huomasi kallion seinään isketyn puisen kyltin.
KUOLEMANVAARA!
TÄSSÄ LUOLASTOSSA ASUVAT MAHTAVAT MANAAT
JOS MENET SISÄÄN, TURHA AJATELLAKAAN, ETTÄ VAIVAUTUISIN KORJAAMAAN SINUT
Kyltti ei auttanut kertomaan, mihin hän oli saapunut, mutta kaipa se ei ollut tarkoitettu hänelle. Enkeli vaelsi ympäri jännittävää ja kivaa paratiisia näkemättä ketään muuta. Tuli täällä ei lämmittänyt, mutta jään kosketus poltti. Tomua laskeutui valtavina putouksina vuorilta, mutta vesi oli oudon tahmeaa ja liikkumatonta. Ukkonen ei päästänyt ääntä, mutta hellä tuulenvire huusi tehden melkein kuuroksi. Kaikki se oli kaikki hyvin mielenkiintoista, mutta häntä olisi haluttanut löytää toinen elävä olento.
Viimein hänen eteensä ilmestyi valtaisa linnake, jonka ympärillä parveili outoja, värikkäitä mutta Manalan asukkien tavoin epämuodostuneita pieniä olentoja. Enkeli meni sisään ja kohtasi samaa lajia edustavan vastaanottovirkailijan.
”Mikä on nimesi?”
Enkeli mietti hetken. ”Minä olen vain enkeli.” Oli hänellä nimi, mutta minkään Manalasta saadun kantaminen mukanaan oli turhaa; nimillä oli voimaa, samoin niiden hylkäämisellä. Virkailija harkitsi enkelin vastausta hetken kasvoillaan tylsistynyt ilme, huokaisi lopulta ja kirjasi jotakin eteensä asetetulle lomakkeelle.
”Se ei aivan riitä. Yksi ainoa sana, mikäli se on yleisnimi, ei ole tarpeeksi tunnistettava kelvatakseen jonkun nimeksi. Ketkä ovat väkeäsi?”
”Minä olen Manalasta”, vastasi enkeli epävarmana siitä, oliko se sopiva vastaus virkailijan hämmentävästi muotoiltuun kysymykseen.
”Vai Manalasta… lienet siis jonkinlainen demoni, vaikka väität olevasi enkeli. No, enkelien ja demonien ainut ero on siipien lukumäärässä, joten ole kompromissiratkaisuna siis… Yksisiipinen enkeli.” Tyytyväisenä ajatukseensa virkailija raapusti lomakkeeseen kaksi sanaa ja ojensi sen enkelille. ”Vie tämä–”
Enkeli ei ottanut paperia vastaan. ”Anteeksi, mutta käsityksesi enkelien ja demonien luonteesta on täyttä huuhaata.”
”Minä keksin sinulle juuri varsin vinkeän nimen”, sanoi virkailija pettyneenä ja tyrkytti paperia uudelleen. ”Sen pitäisi kelvata. Olen koulutukseltani nimistöntutkija, mutta alalla ei ole juuri nyt töitä. No?”
Virkailija tökki paperilla enkelin eteen ojennettua kättä.
Ei, Yksisiipisen enkelin kättä.
Oli se ehkä sittenkin ihan kiva nimi.
Aiemmin enkeli oli luullut elämänsä olevan tragedia, mutta nyt hän ymmärsi sen olevan sen sijaan komedia.
Verstas
Mikä on kertomuksesi opetus, enkeli?
”Atheon ei ole fyysinen”, Yksisiipinen enkeli sanoi. ”Atheon on ideologian tavoin tuhon henki jokaisen vallankumouksellisen sisällä. Se, joka hallitsee väittäen mandaattinsa tulevan Atheonilta, vain asettaa oman hierarkiansa syrjäytetyn tilalle; Atheon on ajatus, inspiraatio, jolla todellisen seuraajan on levitettävä vapautta ja anarkismia.”
Olet tavallasi oikeassa, mutta se ei ole koko totuus.
Torahkshi, jonka ajatukset vaikuttivat olevan muussa kuin enkelin kertomuksen teologisessa sisällössä, hihitti: ”Meniköhän kaikki varmasti noin, enkeli hyvä? Muistan tarinan olleen viime kerralta joiltain yksityiskohdiltaan erilainen.”
”O-omasi ei ollut sen totuudenmukaisempi”, mutisi Yksisiipinen enkeli.
He olivat istuneet käänteisen lumisateen yllä jo lukuisia tunteja. Taivaalle ei ollut käynyt mitään, joten enkelin oli pakko hyväksyä yön luonteelle annettu taianomainen selitys.
Miksei temppelissä istuva olento ole Atheon? lausui Rikon sääntöjä. Yksi sanoo: sen tähden, ettei Atheon ole todellinen; toinen väittää syyksi sitä, että Atheon ei ole fyysinen. Minullakin oli ennen väärä käsitys Atheonin luonteesta.
Enkeli oli tarinointinsa aikana kiertänyt kehää liittolaistensa ympärillä, mutta nyt hän pysähtyi ja istahti puun juureen itsekseen räkättävän Torahkshin viereen. Hänen askeleidensa lumihankeen piirtämä kehä hälveni ensin ja katosi sitten täysin.
Valhe johtaa totuuteen yhtä lailla kuin kuivunutkin joki vääjäämättä mereen, joten on meille eduksi keskittyä hetkeksi minunkin virheeseeni.
Rikon sääntöjä kohotti katseensa kohti tyhjää taivasta, tarrasi kiinni kylttiinsä ja kertoi.
Taverna
Ulxelaser
Joka pöytään oli asetettu kuusi kynttilää pieneen rinkiin. Faxadosq tulkitsi sen jonkinlaiseksi yritykseksi – perustuen joko itse valoon tai Mata Nui -uskon pyhään lukuun – taistella ulkona vallitsevaa syvää harmautta vastaan. Likaisten ikkunalasien läpi sisään vyöryvä kuoleman usva ei kuitenkaan väistynyt niin helpolla; sen metafyysisen piirteettömyyden haistoi sisälle asti.
Faxadosq tilasi juoman ja istuutui pöytään mahdollisimman kauas ovista ja ikkunoista. Näyttikö kynttilöidenkin valo tavallista himmeämmältä, vai kuvitteliko hän koko jutun?
”hei tiesi tkö”, sanoi omituinen, jotenkin nariseva ääni Faxadosqin takana. Toalla oli epämiellyttävä tunne siitä, että hän oli kuullut sen ennenkin. Kuten kaikki ennen maailmassa vallitsevan katastrofin saapumista, äänen haltija oli kuitenkin hänen mielessään pelkkä sekava kokoelma mielikuvia ja muistojen rippeitä. Vasta käännyttyään ympäri Faxadosq muisti, kenelle ääni oli kuulunut.
Se oli… se omituinen kaniolento?
Jäniksen luistimet eivät kaiken järjen vastaisesti piirtäneet minkäänlaisia viiruja tavernan puiseen lattiaan.
”Anteeksi?” Faxadosq tajusi lopulta sanoa tuijotettuaan olentoa ensin hämillään jonkin aikaa.
”tie ssitkö”, loruili vemmelsääri, ”että joiden kin mieltsä.,…,.. makuutat eivät ole kaan langenneita enkeleleitä vaan demonneja??”
Olion kompastelevasta ääntämyksestä huolimatta Faxadosqilla ei ollut ongelmia sen lausumien sanojen ymmärtämisessä – enemmän hänelle niitä tuotti se, että sanotulla ei tuntunut olevan mitään tekemistä tilanteen kanssa. Toa vilkuili ympärilleen nähdäkseen, oliko kyseessä jonkinlainen vitsi, jota hän ei ymmärtänyt, mutta muut tavernan asiakkaat eivät edes katsoneet heitä kohti.
”heh”, tokaisi kani seuraavaksi. ”ja demoneitsa suurin on tieten kin atheooni…,..”
Vemmelsääri hypähti kääntyen kohti ovea ja vilkaisi kohti Faxadosqia.
”….. .. ja kukamuu kaan olisi saanut ai kaan tämän kai ken??? heh”
Faxadosq hätkähti. ”Tiedätkö jotakin maailmaa syleilevän ilmiön luonteesta, jänis?” Oli kuitenkin liian myöhäistä; jo hänen ensimmäisen sanansa kohdalla jänö oli lähtenyt luistelemaan luonnottoman nopeasti ovea kohti, ja ennen kuin hän sai lauseensa loppuun, se oli kadonnut. Ovi tömähti takaisin kiinni olion jäljessä.
Toa palasi juomansa äärelle ajatellen, että kyseessä täytyi olla jonkinlainen jekku. Se olikin, mutta vielä silloin en ymmärtänyt jekun tarkoitusta. Kun aika kului ja maailma vaipui yhä syvemmälle epäluulon kitkerään sumuun, hän alkoi kuitenkin pohtia kohtaamansa kanin sanoja tarkemmin. Hän alkoi uskoa niihin niin kovasti, että rekrytoi mukaansa Araganin ja lähti epätoivoiselle matkalle kohti ainoaa tuntemaansa vihjettä veljeskunnan johtajasta.
Atheon oli vieraan uskonnon mytologinen pahuus, josta Faxadosq oli vain kuullut, mutta Makutan nimi oli hänelle tutumpi; sitä kuiskivat matoranit hänen kotisaarellaan toisilleen vapisevalla äänensävyllä, jonka perusteella tämän luonteesta ei voinut erehtyä. Kanin nokkelan vihjeen perustella oli minulle luonnollista ajatella, että nämä kaksi – Makuta ja Atheon – ovat yhtä, mutta sittemmin olen ymmärtänyt erheeni luonteen. Myöhemmin hän ymmärsi. Myöhemmin ymmärsin, mutta sitä ennen minussa asui päinvastainen harhakäsitys.
Atheon ei ole Makuta, ajattelin. Atheon on entisen uskontoni Mata Nuin tavoin hyvyyden voima, joka ei tahdo syöstä maailmaa merkityksettömyyteen vaan vapauttaa meidät sen kahleista. Se, joka tahtoo pyyhkiä horisontin, vain asettaa uuden virheellisen maailman vanhan tilalle; Atheonin käsky on kaikista syvimmän individualismin määräys, jolla todellisen seuraajan on tyydytettävä nälkänsä.
Olin tavallani oikeassa, mutta se ei ollut koko totuus.
Sanoissa, jotka kani lausui minulle unieni tarinassa, oli jyvänen totta. Niiden negaatiossa – Atheon ei ole Makuta – oli yhtä lailla totuuden siemen.
Äskettäin lausumissanne ajatuksissa, Torahkshi ja Yksisiipinen enkeli, sekä niitä edeltäneissä käsityksissänne, oli myös osa totuutta.
Koko totuus on jotakin monimutkaisempaa.
Mikä on Atheon?
Krickit-nainen kulki juoksi öisen metsän, tanssi halki kantojen, kulki yli jokien askelilla, jotka ylittivät virtaavan veden koskettamatta sen pintaa.
Lumihangella istui hihittävä olento, joka ajatteli sen olevan silkkaa keksintöä, pelkkä agitaattorin työkalu.
Hänen vieressään oli enkeli, jonka mielestä se oli vallankumouksen henki.
Heidän edessään puristi kylttiään kääritty kertoja, joka ajatteli tietävänsä totuuden sen luonteesta.
Krickit tuli aukiolle, laskeutui polvilleen ja itki katumus sisimmässään.
Temppelinsä sisäpihalla liikuskeli valtias, jota jotkin siksi nimittivät.
Syvällä maan alla, kirotuista kerroksista alimmalla, istui kuningas valtaistuimellaan ajatellen tekevänsä kaiken sen tähden.
Krickit sulki silmänsä. Hän tiesi, mitä oli tehtävä.
Kulkija pyysi metsältä apua, vuodatti sen syliin kyyneleensä ja verensä, antoi pois kaiken itsestään tullakseen siksi, mikä hänen oli oltava.
Metsä huokaisi, ja krickitin eteen ojennetuille käsivarsille laskeutui tyhjyydestä esine.
Jotkut sen palvelijoista julistivat herransa nimissä kaiken loppua, rajatonta hävitystä vailla vertaistaan.
Toiset ajattelivat sen vielä tulevan, sen olevan rooli, jonka valittu hädän hetkellä vielä täyttää.
Steltillä pohtivat esoteeris-juliaanisen seuran jäsenet keskenään sitä koskevia huhuja.
Se oli kantele.
Kaikkien mielessä oli sama nimi; kaikkien sielut huusivat osaansa totuudesta. Joillekin se poimi maailmasta lopun aikojen tuomarin hahmon, toisille pelastajan. Joitakin kutsuttiin sillä nimellä, toiset olivat ottaneet sen itselleen. Jotkin pelkäsivät, toiset rakastivat. Joillekin se edusti vapautta ja demonokratiaa, toisille kahleita ja autoritarismia, mutta sen ydin oli kaikille sama.
Atheon.
Kaaoksen keisarin tarina on aina sama, mutta jokainen lukee sitä omalla tavallaan. Ensimmäiselle taru Atheonista on uskonnollinen teksti, toiselle poliiittinen ohjelma, kolmannelle vuosisatojen mytologisoinnin läpi kulkeutunutta historiankirjoitusta.
Hänestä on eri nimillä kulkevia versioita joka kulttuurissa, joka uskonnossa, ja silti jokainen yksittäinen näkemys hänestä on omanlaisensa. Atheoneja on lukematon määrä hajautuneena tämän maailman asukkien mieliin, mutta silti läpi paistaa totuuden liekki, jos sen osaa poimia tarinoiden, merkitysten ja legendojen verkostosta.
Koko totuus on se, että Atheon ei ole mikään siitä, mitä sen ajatellaan olevan – taruolento, vallankumouksen henki, Profeetta, Makuta, Biolzebub – ja on silti kaikki se. Atheon ei kirjoita itse julistusta, ei itse murskaa kenenkään kahleita, ei itse peitä maailmaa liekkeihin, mutta jos Hajonneen herttuan seuraajat tekevät niin hänen nimissään, mikä on ero siihen, että kynää, miekkaa tai soihtua olisi kantanut hän itse?
Usko luo Atheonin, teot luovat Atheonin. Atheon ei ole mitään, ja silti Atheon voi olla mitä tahansa. Jokainen häneksi itsensä julistava on Atheon vain siinä määrin kuin on niitä, joiden mielissä palaa usko sanojen totuuteen.
Ja jos Atheon voi olla kuka tahansa, jos Atheon ei ole mitään nyt olevaa vaan jotakin tulevaa, jotakin historiasta kannattajiensa manaamana esiin astuvaa, oikea kysymys ei ole, kenen ajattelette olevan Atheon…
… vaan kenen haluatte olevan.
