Profeetan valtakunta, osa II






* * *


Kaikkialla alkoi jyristä. Valkea taivas halkeili. Valkea lattia täyttyi ammottavilla, mustilla kuiluilla. Jopa seinät, joita tilalla ei vaikuttanut ikinä olleen, alkoivat rapistua kuin tapetti, ja valkeat hiutaleet satoivat yhä leveneviin railoihin jättäen jäljelle vain uhmaavan pimeyden.

Vaiko kenties valon?

Näkymättömät kädet alkoivat ahnaasti hapuilla kaikkea, mikä tämän maailman muodosti. Kaikkea alettiin säälimättä nyhtää palasiksi. Laastia alettiin kaapia takaisin ämpäreihin. Nauloja irti lattioista, ja takaisin Ahjon tuliin.

Kepe ja Snowie olivat viimein valmiita lähtemään, etsimään pakoreittiä. Heille tulisi kiire, eivätkä he vielä voineet tietää, miten mustanpuhuvat Vangit suhtautuisivat heihin nyt. Mutta nyt heitä ei viivyttänyt Kepe, vaan Dox.

Dox oli erehtynyt luomaan katseensa siihen asiaan taivaalla, jonka kaiken järjen mukaan olisi pitänyt valaista tämä maailma, mutta joka säteili ja paahtoi vain pahaenteistä mustuutta. Tämä ei selvästikään saanut irrotettua siitä katsettaan. Kepe ja Snowie olivat vältelleet sitä tähän asti, ja nyt tajusivat, että olivat tehneet viisaasti. Heidän täytyi raahata Dox mukanaan ovesta.

Kun ovi sulkeutui, oli pilkkopimeää. Jyrinä kuulosti kaukaisemmalta kuin äsken. Dox urahteli kuin olisi herännyt biokrapulaan.

Kepe pyöräytti kiikarisilmäänsä kokeellisen, Ruruun perustuvan pimeänäkölinssin. Sen avulla hän löysi edestään pöydän. Pöydällä oli myrskylyhty, samanlainen jollaisia Vangit kantoivat, sekä vanhanaikaiset tulukset. Muutaman yrityksen jälkeen lyhdyn sydän syttyi, ja kiviseinäisen käytävän täytti ainakin kymmenen metrin etäisyydelle asti lämmin valo.

Ja noin metrin päässä kolmikko näki kasvot. Virnistävät, punertavat kasvot, joita he eivät olleet nähneet pitkään aikaan. Kasvot sanoivat: ”moi”.

Puhuneen olennon takaa ilmestyi toinen. Tämä muistutti ihan liian kauan pimeässä ollutta, kuihtunutta Toaa.

He olivat löytäneet Iggyn, ja… ja…

”heh”
”…”
”…”
Ja sen toisen tutun tyypin.

Se naurahti lyhyesti lyhdyn valossa. Se raapi vaaleanpunakarvaista peikkomaista kehoaan pitkillä sormilla. Sen vänkyrältä punanaamalta katsoi mielipuolinen katse. Niin mielipuolinen, että mikään Verstaan kammotus ei ollut sen mielenterveyttä juuri horjuttanut.
Otus keikkui kahdella pitkällä jalalla niin, että sen päähän huonosti kiinnitetyt jäniksenkorvat väpättivät. Sille tuntui olevan erittäin vaikeaa pysyä pystyssä. Syy tähän valkeni, kun Kepe näki teräksiset luistimet suurten vaaleanpunaisten jalkojen alla. Tässä vaiheessa hän ei viitsinyt edes kysyä.

Iggy loikkasi Doxin kimppuun vingahtaen iloisesti surkeaksi piipitykseksi muuttuneella äänellään. Harmaa ruipelo rutisti entisen leikkitoverinsa tiukkaan halaukseen. Dox ei vastannut, vaan tyytyi tuijottamaan eteenpäin kuin hetkeen jäätyneenä.
”Eli”, Kepe sai vihdoin ulos huohottaen, ”mitä ihmettä.”
Ei kaikkein sulavin keskustelunaloitus.
”Taivas putoaa”, Snowie sanoi hiljaa. Pimeät käytävät ja katakombit eivät suojanneet heidän korviaan staattiselta jyrinältä, joka voimistui jossain kaukana.
Oli vaikea sanoa, kumpi kaksikosta näytti ahdistuneemmalta. Juuri nyt se oli Kepe. ”M-mutta miten? Miten se on mahdollista?”
”Mikä niin?”
”Nimdan siru. Se haihtui vain pois. Se, se oli aivan Profeetan hyppysissä…”
”Oliko se koskaan hänen hyppysissään?”
Kysymys aiheutti Kepessä aivan uudenlaista pelkoa. ”… Niin hän ainakin luuli.”
”Spinä. Niin luulimme mekin.”

Ajatus oli harvinaisen pysäyttävä.
”Mutta me näimme sen”, Kepe haparoi. ”Me näimme sen omin silmin.”
”Eh, onko nyt aikaa miettiä sitä?” Snowie yritti pakottaa kasvoilleen hymyntapaista. ”Minusta tuntuu, että meillä on juuri nyt kiireisempiä juttuja. Kuten ensimmäisenä, mitä täällä tapahtuu? Tietääkö kukaan?”
Maailma jyrisi ja tärisi. Iggy oli liian onnellinen ystävänsä jälleennäkemisestä ja roikkui tässä kiinni loikkien paikallaan kuin iso harmaa sammakko. Dox lähinnä tuijotti edessään olevaa seinää kuin siinä olisi ollut jotain todella kiinnostavaakin.
”… oletinko minä teidän toisaalta vastaavan…”
”Entä sinä?” Kepe osoitti kysymyksen sille vaaleanpunaiselle, joka oli eksynyt todella kauas ulkojäiltä luistinreissullaan.

Mielipuolinen virne leveni. Kaksi nököhammasta työntyi esiin ristihuulista.
”nyt on kiire nyt on hopu…
on rofeetann valta lopppu”
”Mitä?” Kepe hymähti typertyneenä. Tämä oli jo hänellekin liian tyhmää, ja hän jos kuka oli ehtinyt nähdä ja kuulla tyhmää.
”Loppu?” Snowie yritti jatkaa. ”Tuota, selittäisitkö mitä tarkoitat?”

”ei haluu voima sirujen…
käsiin sinisten käsien………..”
Runoilija (jos sitä sellaiseksi oli tarpeeksi kohtelias kutsumaan) pomppi paikallaan niin, että luistimet kilisivät kivilattiaa vasten. Se näytti kiireiseltä. Jos sillä olisi ollut taskunauris, se olisi tuijotellut taskunauristaan intensiivisesti.
Sillä ei ollut taskunaurista. Taikka nauriita ylipäätään.
”Pistääkö Nimda siis… luukun kiinni?” Kepe kysyi. Hän halusi eniten vain tajuta, mitä tapahtui. Hän tiesi, että oli aivan liian pieni ja mitätön tehdäkseen asialle mitään, mutta hän halusi edes tajuta. Toivo järkiselitykselle tästä kaikesta oli ehkä ainoa asia, jolla hän piti kiinni omasta järjestään. Tälle kaikelle täytyi vain olla selitys.
”Jänö” nyökkäsi ainakin kuudesti. Kepe kuunteli intensiivisesti, mitä sillä olisi sanottavanaan.

”läskit kyllä koht tumuu…
kun menet kumpuun jossa on harmaa sukka jossa on kukka…
mutta lehmät kävelee.”

Syvä hiljaisuus. Taustalta nouseva jytinä muistutti olemassaolostaan.
”… tuo, tuo ei edes rimmaa…” Kepe inahti.
”… hei, tämän minä tunnen!” Snowie tirskahti hiljaa. ”Jänö” ei välittänyt. Se jatkoi.
”vastauksia en voi kertoa…
paremat antaa valvoja..
perään juoskaa nopeasti……
etä ehdite perile asti…….. …. …”

Pinkki peikkojänis kääntyi kannoillaan, päästi taas yhden pienen ”heh”-äänen ja luisteli peremmälle synkkään käytävään. Tai ainakin yritti luistella. Se pysyi pystyssä kaksi ja puoli askelta. Klaanilaisten mielessä kävi, olisiko tälle pitänyt kertoa portaista.
Kepe ja Snou katsoivat tämän perään, ja sitten toisiaan pitkään.
Heidän oli pakko nähdä, kuinka syvälle tämä kaninkolo meni.

Jyrinä vyöryi kohti. Snowie ja Kepe tarttuivat kiinni Iggyn ja Doxin ranteista ja riuhtoivat kaksi Verstaan pitkäaikaisasukkia vaaleanpunaisen jäniksen perään, alas kiviportaita. Jostain portaiden alapäästä kuului tömähdys ja innostuneen äänen vaimea huudahdus.

”hopusti sis yhtä matkaa….. .. . .. ….
kohta maailmame lakkaa!!!!!”

* * *



Peli 4




Järistys ravisutti kivisten käytävien rakenteista tuhatvuotista pölyä ja tomua. Pöly peitti lopunkin näkyvyyden ja täytti juoksijoiden silmät ja keuhkot. Vain jänismäinen olento tiesi täsmälleen, mihin he olivat menossa. Näkyvyys palasi ja Kepen lyhty muuttui tarpeettomaksi, kun he saapuivat otuksen perässä Valvojan kammioon.
Heitä siellä tervehti vain punaisuus. Ja syke. Aivan liian elävä syke.
Snowie ei tiennyt, miltä oli odottanut Valvojan näyttävän. Hänelle oli jo käynyt selväksi, että Verstaan väsymätön ja valpas vartija ei ollut mikä tahansa tietokone. Mutta hänen edessään, allaan, yllään ja ympärillään oleva asia ylitti silti kaikki odotukset.
”… Kepe, öööh… mitä tämä…”
”Niinpä”, Kepe vastasi. ”Kysyn yhä samaa.”

Jänö hekotti. ”moi best valvoja”
Ja Valvoja vastasi:

”Moi.”

Snowie yritti hahmottaa, mitä tarkalleen ottaen juuri katseli. Se oli…asia, josta lähti paljon johtoja, kuten koneelta odottaa saattoi. Johdot kiemurtelivat, yhdistyivät paksummiksi nipuiksi, hajosivat uudestaan, ja hajosivat kukin aivan eri suuntaan. Punaiset, kelmeästi hohtavat säikeet muodostivat kuin lihaksia, jotka pitivät itse asiaa paikallaan. Muutama suurempi, paksumpi johto, kuin valtimo tai laskimo, kuljetti jonkinlaisia nesteitä ympäriinsä.

Ja itse asia? Se oli kuin… valtava sydän.

Elävä se oli, siitä ei ollut epäilystäkään. Mutta mistä alkoi elävä ja mihin päättyi kone? Suonet, jänteet ja piirilevyt olivat kutoutuneet monimutkaiseksi neuleeksi, joka ympäröi lihaisaa ydintä, jonka halkaisija oli toista metriä. Ydintä, joka valaisi koko huoneen punaisella loisteella. Tuon sydämen pinnan läpi kuulsi jokin tumma muoto, josta ei kuitenkaan saanut selvää. Tumma hahmo nyki ja liikahteli välillä, kelluen maljassaan.

Snowie ei tahtonut ajatella tuota…prosessoria? sen enempää. Sen sijaan hänen katseensa palasi taas letkuihin, suoniin… oliko tuo yksi ruokatorvi? Ne hajaantuivat aivan joka kolkkaan huonetta, osa ovista ulos. Tämän… olennon hermopäätteet kutoutuivat taatusti syvälle Verstaan kiviseiniin. Valvoja oli kaikkinäkevä. Verstas, tai ainakin nämä ”ylemmät” kerrokset, olivat sen ruumis. Ja tämä huone, jossa he olivat, oli sen rintakehän sisällä.

”Niin”, Valvojan ääni kaikui. ”Minä olen kaikkialla.
Minä olen täällä.
Minä olen enemmän kuin minä.”

”Valvoja”, Kepe sanoi kuin testinä. ”Kuuletko minua, Valvoja?”
Kaiku tuli ennen Valvojan puhetta. Sen ääni särisi kuin se ei olisi sitä pitkään aikaan käyttänytkään.

”Kyllä.”


”Mitä Verstaassa tapahtuu, Valvoja?”

”Vuokraaja”, punainen olemus kupli takaisin. ”Sopimuksesi on ohi.”


Snowie ja Kepe nielaisivat. Kepe ei voinut olla näyttämättä avuttomalta. Vuokraaja. Sitä hän olikin aina ollut. Hän oli asustanut keskellä selittämättömyyden sokkeloa, joka oli joka päivä ollut valmiina nielemään hänet elävältä. Mutta olisiko hän voinut vastustaa kiusausta?
Kaikki tuntematon ja uusi Verstaan uumenissa oli kiehtonut häntä vain kaivautumaan syvemmälle ja syvemmälle pölyn ja tomun täyttämiin käytäviin. Hän oli ollut kuin pikkukala valtavan hirviömäisen krotin vieheen edessä. Hän oli tunkeutunut niin syvälle että oli unohtanut, että Verstas ei kuulunut hänelle. Jos kenellekään.

”Mu-mutta miksi?” Kepe kysyi hiljaa. ”Haluaako Nimda meidät pois luotaan?”
Kysymystä ei oltu osoitettu Valvojalle, mutta tämä vastasi. Olemuksen ääni oli rauhallinen, kun se latoi sanoja jotka olivat sille ehkä itsestäänselvyyksiä.

”Voiman Viipale ei ole Verstaassa.
Ehei.
Se ei ollut täällä koskaan.”

Snowie ja Kepe hätkähtivät. Tämä varmisti loputkin epäilykset. Mutta siinä ei vain ollut järkeä, eihän? ”M-mutta… Profeetalla oli siru”, Kepe sai lopulta sanottua.

”Viipale halusi Varkaan luulevan niin”, Valvoja sykki kuin olisi lapselle selittänyt. ”Kerran se hänellä olikin. Hän kaivoi sillä haudan.”


”Ja loi tämän koko maailman sillä”, Kepe lisäsi.

Valvoja puhui. Syke alleviivasi jokaista sanaa. Se teki kaikesta painokkaampaa, entistäkin painavampaa.

”Kun henki on vahva, niin vähäkin työ riittää maailman luomiseen.


Ja henki oli vahva, mutta mieli ei.
Ensin Varas kokeili, mihin Viipale pystyi. Ja Viipale pystyi paljoon. Viipale pystyi lähes kaikkeen.
Sitten oli Viipaleen vuoro kokeilla. Se halusi nähdä, mihin Varas pystyi. Ja se näki.

Nyt työhaastattelu on ohi. Ja paikka varattu toiselle.”

Klaanilaistoa nielaisi. Atheon, Profeetta, tämän oman pienen maailmansa jumala ja luoja oli ollut vain Nimdan sirun henkilökohtainen narri. Häntä ei pelottanut enää se, että Nimdan siru voisi joutua vaarallisten, suuruudenhullujen olentojen käsiin. Ei. Häntä pelotti jokin paljon perimmäisempi ajatus.
Se, että hän ehkä oli ollut vielä isompi narri.

Kepe tunsi Snowien käden laskeutuvan hiljaisesti olkapäälleen. Snowie ei sanonut ystävälleen mitään, mutta tiesi äänettömästi, mitä painia tämä päässään kävi.
Toa ei halunnut uskoa sen olevan mahdollista. Hän oli tiedostanut mahdollisuuden jo pitkään, mutta oli pelännyt ajatella sitä. Nyt Valvojan sanoja kuunnellessaan hänen täytyi kuitenkin kohdata se.
Todellisuus oli vain sitä, mitä Kepen silmät hänelle näyttivät. Hän ei voinut olla varma muusta. Hän ei voinut olla edes täysin varma kaikesta, minkä oli nähnyt omilla silmillään. Ja kuinka paljon asioita vuosien varrelta hän olikin vain… unohtanut?

Kuinka paljon hetkiä elämässään hän vain luuli kokeneensa?

Ja jos Nimda päätti, mikä oli todellista ja mikä ei, kuka Kepe oli sanomaan sille vastaan?

Valvoja puhui.

”Älä menetä päätäsi, Vuokraaja.
Kaikki menee algoritmin mukaan.
Näin kuului aina käydäkin.”


Tämän sanat eivät lohduttaneet. Snowie yritti hakea Kepen katsekontaktia sitä kuitenkaan saamatta. Hän kilpaili siitä Valvojan vangitsevan punaisuuden kanssa. Luminen ukko yritti parhaansa mukaan rauhoittaa ääntään puhuessaan, niin vaikeaa kuin se alkoikin olla. ”Kepe. Meidän täytyy oikeasti lähteä täältä.”
Kepe pudisti päätään. Ei, hänen ilmeensä sanoi. Ei, hänen täytyisi tutkia mitä tapahtui. Jyrinä, halkeilu ja turmion äänet syvemmältä Verstaasta olivat selitettävissä, ehkä jopa pysäytettävissä. Hän tarvisi vain aikaa.
”Kepe! Mennään jo!”
Hän tunsi Snowien käden kiertyvän omansa ympärille. Samassa lumiukko siirsi kasvonsa hänen ja Valvojan väliin.
”… Spinä. Spinä hei. Meidän täytyy vain mennä nyt”, Snowie tiukkasi ahdistuneena. ”Ehkä tämä ei ole ihan hukkareissu? Löysimme sentään nuo kaks…”
”heh”
”… kolme.”
Hän vilkaisi pinkkiä jänistä. Snowie ei ollut koskaan nähnyt huonolaatuisempaa otusta. Oli kuin se olisi tallennettu aivan väärällä tiedostomuodolla. Se vilkutti hänelle epäilyttävästi.
”… noustaan nyt vain noita portaita, okei? Takaisin pajaasi! Takaisin turvaan!”

”Viitoittaja”, Valvoja pärskähti. ”Suuntasi on väärä.”


Snowie kääntyi nolona kohti punaisuutta. ”… eeh. Voisitko, voisitko kenties ystävällisesti viitoittaa meille oikean suunnan?”

”Sitä ei ole, Viitoittaja. Turvaan ei pääse.
Missään ei ole turvaa.
Turva on ohi.”

Syvä hiljaisuus. Valvoja ei jatkanut siitä aiheesta.

”Vaanija”, se lopulta töräytti, ”hukkasit hattusi.”


Iggy ei tiennyt, että häneen viitattiin. Harmaa luikero ei olisi välttämättä tiennyt, vaikka hänelle olisi puhuttu hänen omalla nimellään. Punainen jokin oli kuitenkin sanonut ”hattusi”, ja se sai Iggyn vinkaisemaan iloisesti ja ravistamaan Doxia olkapäistä. Dox ei reagoinut. Tämä vain tuijotti edelleen.

”Vainottu”, Valvoja vastasi Doxin hiljaisuuteen, ”olit joskus luonani Vierailijana.
Nyt olet vihdoin Valaistunut.”


Dox olisi ollut varmasti äärimmäisen tyytyväinen tästä ylennyksestä, jos hän olisi keskittynyt muuhun kuin värähtämättömään tuijotteluun. Se mitä sininen otus olikaan sitten nähnyt luonnottomassa tilassa vei edelleen koko tämän huomion, eikä Snowie pitänyt siitä. Hän ei pitänyt siitä ollenkaan.
”Kepe. Minä en pidä tästä. Minä en pidä tästä ollenkaan.”
Kepekään ei pitänyt. Hänkään ei pitänyt tästä ollenkaan. Doxin näkemä ei voinut mitenkään vetää vertoja sille, mitä toa kävi läpi päässään. Hän ei ollut koskaan tarvinnut elämässään sanaparia ’eksistentiaalinen kauhu’ niin paljoa kuin tällä hetkellä.

Verstaan Valvoja ei pelännyt. Se vain valvoi. Taukoamatta. Värähtämättä.

”Vihollinen on kintereillänne, Viitoittaja”, Valvoja sanoi, ja Snowie yhdisti sanat heti Sinisiin Käsiin, ”kaksittain kintereillänne. Sitä ei kauaa pidätellä. Sen ei olisi pitänyt päästä tänne.
Vartija voisi ehkä pysäyttää sen, tai Veistäjä. Mutta Veistäjä ei ole enää puolellanne.
Eikä Veistäjää miekkoineen tänne koskaan kuulunut päästääkään.
Eikä Varoittajaakaan. Varokaa Varoittajaa.
Valotun olisitte voineet päästää. Valotulla on hieno hattu.”

”Kepe”, Snowie kuiskasi ja sai vihdoin tämän huomion.
”Niin?”
”Missään mitä tuo puhuu ei ole enää minkäänlaista järkeä. Meidän pitää oikeasti mennä. En tiedä, mitä täällä tapahtuu, mutta… se tapahtuu tässä koko maailmassa.”
Valkovihreä toa kuunteli valkoisen ystävänsä sanoja. Hän alkoi kuulla niiden järjen.
… hopusti siis yhtä matkaa. Kohta maailmamme lakkaa.
Ei, hän ajatteli. Hänen olisi vihdoin keskityttävä. Keskityttävä selviytymään. Muussa ei olisi järkeä. Eksistentiaalinen kauhu ja pelottavat implikaatiot saisivat odottaa.
”… harvinaisen hyvä pointti.”
”Lisäksi, minua alkaa oikeasti vähän huolestuttaa Dox. Raukka ei ole reagoinut yhtään mihinkään sen jälkeen kun jätimme Profeetan taaksemme.”
Kepe katsoi Doxin tyhjään punaiseen katseeseen. Snow puhui hälyttävän totta. Dox oli näyttänyt tältä vain silloin kun oli löytynyt Verstaaseen katoamisen jälkeen metsästä. ”Mmitäköhän ihmettä se näki siel-”
Kepen vastauksen keskeytti pinkin jäniksen rääkäisy, joka osoittautui tarkemmalla kuuntelulla lauluyritykseksi.

”soita musiikkii, valvoja”

”En.”


”soita musiikkii, a-haa”

”Vemmelsääri. Runosi ovat hirveitä.”


”heh joo tiedän.”

Klaanilaiset olisivat voineet kuunnella pidempäänkin, kuinka valtava punainen V-pakkomielteinen keinoäly puhui vaaleanpunaisen kaniasuisen luistelijan kanssa, mutta päätyivät siihen tulokseen että se oli paras vaihtoehto vain silloin kun kaikki muut vaihtoehdot olivat todella paljon heikompia.
”Mennäänkö?”
”Mennään.”
Kepe tarttui jälleen Doxista ja Snowie Iggystä. He suuntasivat kohti samaa portaikkoa jota pitkin olivat Valvojan luokse saapuneet. Hetken Kepe mietti, olisiko Valvoja pitänyt tuoda jotenkin heidän mukanaan. Silloin hän tajusi, että ensinnäkään se ei onnistuisi mitenkään ja toiseksi Valvoja jos joku kaipasi Verstaan asukeista vähiten pelastajaa.
Se näkisi kyllä kaiken jo kaukaa.

Valvojan vahtiessa Vuokraaja, Viitoittaja, Vaanija ja Valaistunut viilettivät vauhdilla Verstaan varjoihin. Viitoittajan vetämä Vaanija vilkutti Valvojalle.
Vemmelsääri viipyi vielä Valvojan vaimeassa valossa.

”Viiletä, Vemmelsääri. Viiletä perään. Näytä tie pois Ihmemaasta.”


Viimein vaaleanpunainen vipeltäjä vastasi.
”heh okei sanon sule hei hei.
oot best valvoja vaik oot aikas g–.”

”Mene nyt jo.”

Kun viisikko oli kadonnut, näkymätön käsi koputti jo Valvojan kammion ovea.

* * *


Vaaleanpunainen vemmelsääri johti neljän matkalaisen tietä läpi pimeyden. He eivät tienneet, mikä syy heillä edes oli luottaa olentoon, mutta se tunsi tien. Se näytti ehkä narrilta, mutta tässä maailmassa se olisi yhtä hyvin voinut olla kuningas.
Vanha kuningas oli nimittäin syösty valtaistuimeltaan. Kuunsirpin muotoinen kruunu oli sirpaloitunut ja totuuden valo pirstonut valheen, ja äänistä päätellen tämä maailma tiesi sen. Kapinallinen myrsky syöksi värittömän taivaan halki voitokkaat jyrähdykset, jotka kaikuivat loputtomasta tilasta näihin ikiaikaisiin kivikäytäviin. Valtaistuin oli vapaa, koska Nimda oli niin päättänyt.
Ja kun Profeetan valtaistuin vapautui, valtakunnassa puhalsi uusi tuuli. Se oli myrskytuuli, mutta ei hallitsematon luonnon myrsky, joka repi kappaleiksi vanhan elämän kylvääkseen siemenet uudelle. Tämä myrskytuuli kuulosti siltä, kuin sen olisi aina ollut tarkoitus tapahtua. Oli kuin se olisi odottanut vääjäämättömänä ja rakentanut itseään tuhansia tämän maailman vuosia. Siirrellyt hitaasti nappuloita oikeille paikoilleen odottamaan tuhatvuotisen pelin ehdotonta loppuratkaisua.

Jyrinä kuulosti lopulta, ja sitä se ehkä olikin. Mutta ei välttämättä sillä tavalla, mitä Kepe ja Snowie luulivat.
Samalla kun kohtalon pyörän vaijerien tyly jyly karkotti heidät, Verstaan valtaistuin odotti ottajaansa.

Kepe ja Snowie eivät enää saaneet selvää luistelevan kanin soperruksesta. Se kipitti jossain kymmenien metrien päässä ja he vain yrittivät pysyä sen perässä. Se juoksi nurkan taakse, ja niin juoksivat hekin. Nurkan takana odotti välittömästi toinen nurkka ja toisen takana kolmas. Käytävä tuntui pyörivän ympyrää kunnes taas suoristui. Jänö ei kuitenkaan jatkanut sitä vaan syöksyi sen seinässä olevaan oveen, josta hohti kelmeää valkoista.
”Tuo ovi!” Kepe huusi. ”Ei-ei se ollut aiemmin tuossa!” He kuitenkin seurasivat jänöä siihen.

Ja olivat taas suola-aavikolla. He tunsivat mustan poltteen.
Luonnoton myräkkä ja luonnon itsensä halkeilu täyttivät hahmottoman tyhjyyden. Tuuli puhalsi läpinäkyviä kiteitä lentoon.

”heh”
”Runoilija” oli taas heidän edessään. Se virnuili. Se raotti toista ovea, joka avautui keskellä ei mitään, siinä missä ei pitänyt olla seinää vaan pelkkää ilmaa. Oviaukon sisällä oli pimeys.

Pimeys ei ollut yhtä ahdistavaa kuin tyhjyys. Neljä sankariamme ja jänö juoksivat oveen ja olivat taas samanlaisella synkällä käytävällä, jotka näyttivät kuuluvan Klaanin linnakkeen alakertaan mutta eivät kuuluneet.
Ovi suola-aavikolle sulkeutui itsestään ja he jatkoivat taas käytävää. Jalat eivät väsyneet vaikka vaellus suola-aavikolla oli tuntunut vuosilta. Se, mitä Profeetta olikaan heille juottanut oli tehnyt tehtävänsä. Tai ehkä kyse oli vain puhtaasta selviytymistahdosta, joka otti ohjat lupaa kysymättä, kun olemassaolo oli vaarassa loppua? Kepe ei ehtinyt miettiä – hän pelkäsi liikaa.
Pelko antoi voimaa jalkoihin. Hän ei olisi voinut pysähtyä, vaikka olisi yrittänyt.

* * *

Miten lähellä he olivat jo Kepen pajaa? Oliko Ahjo jäänyt jo taakse?

Matka tuntui tuskallisen pitkältä. Pahinta oli se, etteivät he tienneet varmasti, lähestyivätkö he edes pintaa. Mutta heidän ei auttanut kuin luottaa jänöön.

Lyhty valaisi pitkää, suoraa käytävää, jonka lattia oli puulautoja, kuten myös katto. Katto näytti oikeastaan tismalleen samalta kuin lattia. Jos huone olisi ollut ylösalaisin, kukaan ei olisi huomannut mitään eroa. Seinustoilla ei ollut ovia, jotka olisivat kielineet asioiden todellisen tolan.

Ehkä hekin olivat ylösalaisin.

Käytävän suuntaisesti kulkeneista laudoista reunimmaiset irtosivat äkkiä liitoksistaan, ja katosivat pimeyteen. Seuraavaksi koko seinä vain…putosi alas, murenematta. Jäljelle jäi vain mustuus. He eivät kuitenkaan hidastaneet, vaikka kukin äännähti pelästyneesti.

Kepe huomasi mustuudessa liikettä. Lyhtyjä. Vangitkin pakenivat tätä hävitystä. Liitivät halki äärettömän onkalon. Vaan mihin suuntaan? Alas. Kohti universumin suurimman luonnottomuuden valaisemaa suola-aavikkoa. Jos se siis oli alhaalla päin.

Toinenkin seinä putosi. Kattokin putosi…joskin ylöspäin. Heidän allaan ollut lattia sen sijaan vaikutti kestävän, vaan kuinka pitkään? Se oli muuttunut sillaksi halki pimeyden. Kummallakin puolella vaelsi lukemattomia soihtuja, kukin jonkin näissä tiloissa vuosituhansia eläneen olennon kantamana. Niiden maailman muuttumattomuus oli viimein päättynyt. Ne eivät kuitenkaan huutaneet peloissaan tai panikoineet. Kenties ne eivät enää osanneet tuntea pelkoa. Tai ehkä ne olivat kaiken aikaa osanneet odottaa tätä. Aikaa, jolloin Profeetan valtakausi päättyisi.

Voi, olisivatpa ne tälläkin kertaa pysähtyneet auttamaan heitä.

Määrätietoisesti ne kaikki suuntasivat kohti syvyyksiä. Ylös katsoessaan Kepe näki tähtitaivaan, jonka valopisteet leijailivat hiljalleen alas. Osa niistä oli tarttunut toisiaan raaja-ulokkeista muodostaen tähtikuvioita. Täydellisessä hiljaisuudessa näky olisi ollut uskomaton, mutta sitä nyt säestävä kaiken hajoamisen synnyttämä taustakohina esti nauttimasta siitä. Ja koko pakotilanne ylipäätään.

Iggy ja Dox kulkivat joukon jälkimmäisimpinä, käsi kädessä. Silta alkoi saavuttaa päätään, edessä oli uusi portaikko. Kepe, Snou ja joukon kärjimmäisimpänä kulkeva kani kirmasivat niitä hyvää vauhtia ylöspäin, kun silta petti Iggyn ja Doxin alta.

Molemmat päästivät rääkäisyn heti kun tajusivat mitä tapahtui. Kepe, Snowie ja jänö huomasivat tapahtuneen, kun oli jo liian myöhäistä.

Dox ja Iggy saivat pysäytettyä pudotuksensa parimetriseen, paksuun lankkuun, joka törrötti kivitiilten välistä muutamaa metriä entisen sillan alapuolella. Se oli ollut osa kovan kohtalon kokenutta kattoa tai lattiaa, tai kenties jonkinlainen tukipuu. Kumpikin heistä sai siitä otteen käsillään. Dox sai punnerrettua itsensä sen päälle. Se taipui heidän painonsa alla.

Ja rasahti poikki Doxin silmien edessä. Silmien, jotka yhä edelleenkin näkivät jotain muuta.



Iggy putosi pimeyteen, ulvahduksen säestämänä.


Dox havahtui transsistaan hetkeksi ja yritti saada tämän kädestä otteen.

Mutta myöhästyi joillakin millisekunneilla.



Hetkessä tämä oli poissa.

* * *


Snowien huolestunut kutsu kuului jostain ylempää, katkenneelle lankulle näkymättömistä. ”Dox! Iggy! Oletteko hengissä!?”

Dox päästi surumielisen äänen vastaukseksi. ”Heillä ei taida olla kaikki kunnossa. Dox! Missä Iggy on?”

Doxin vastaus vaimeni soperrukseksi, joka ei enää kantautunut muiden klaanilaisten korviin.

”Meidän on löydettävä tie heidän luokseen”, Kepe ja Snou muodostivat yhtenevän mielipiteensä. Jyly kaukaa kuitenkin voimistui yhä, ja jänö näytti taas siltä, että olisi hätäisenä etsinyt jonkinlaista ajannäyttäjää, ja kirkui jotain siitä, miten suuri ”kire ja hopu” heillä oli.

Kepe työnsi auki oven, joka näytti siltä, että sen takana olisi ollut portaat alempaan kerrokseen. Mutta sen takana olikin vain sama himmeiden valojen täyttämä pimeys kuin sillalla. Ja kun ovi oli auennut ääriasentoonsa, karmit irtosivat seinästä ja koko hökötys kaatui alas tyhjyyteen.

Ja tiili kerrallaan myös seinä. Ja sitten lattialaudat.

”Snou”, Kepe totesi kääntyen katsomaan ystäväänsä. ”Meidän on mentävä.” Kylmä tuuli puhalsi katon heidän yltään. Tiedemiehen katse oli vakava ja alakuloinen.

”Mu-mutta… he ovat… ” Snowie änkytti. Lumiukko katsoi hätäisesti tyhjyyttä, sitten taas Kepeä. Ja tyhjyyttä.
”He ovat niin viattomia!”
”Dox ja Iggy ovat otuksia, jotka jos ketkä selviäisivät tällaisesta. Heitä ei saa niin vain hengiltä”, Kepe järkeili. ”Mitä voimme muka tehdä? Pudota myös?”

Porkkananenä nielaisi. Päätös ei ollut helppo, mutta Snowiekin ymmärsi tilanteen toivottomuuden.

Jänö näytti tyytyväiseltä, kun Kepe ja Snowie kääntyivät taas sen puoleen. Se virnuili ja totesi: ”valastunu kriksittiäine ja vaanijainen reitin löytää / jos löytää”. Se ei lohduttanut. Mutta oli lähdettävä liikkeelle.

* * *

Väritön outo tila tuntui utuisemmalta kuin aiemmin. Todelliselta se ei ollut koskaan tuntunut.
Mutta loppujen lopuksi… mikä tuntui?

Vasamat vavahduttivat valtaistuinsalia.
Sininen ukkonen räiskyi kahden mustan kämmenistä kohti yhtä isompaa. Järkälemäisen Mustan Ritarin miekka oli pidempi kuin Käsien vartalot, ja yksi harkittu heilautus torjui näiden ammukset.
Salama räjäytti seinään reiän, toinen vastaava sinkoutui valtaistuinsalin loputtoman korkeaa kattoa kohti. Siniset Kädet eivät keskeyttäneet – nyt kaikki kahden torakan kahdeksan kättä nousivat pystyyn.

Outoa tilaa repivä tuulenvire sai sekunneiksi seurakseen ukkosmyrskyn. Väistöliike oli välitön. Suuri musta ritari suhahti sivuun salamoiden tieltä paljon nopeammin kuin sen kokoisen olennon olisi uskonut tai toivonut liikkuvan.

Jokin oli tullut Sinisten Käsien ja niiden saaliin väliin, eivätkä ne epäröisi. Mutta ei epäröisi Ritarikaan. Se oli vannonut valan herransa suojelemiseksi. Se ei sallisi itsensä epäonnistuvan jälleen.
Siniset Kädet yllättyivät, vaan eivät näkyvästi. Suuri musta varjo suhahti kohti. Se rävähti valtavan mustan variksen tai rastaan lailla valmistellen jälleen yhtä ainoaa lyöntiä, joka olisi vaivatta kaatanut kaikki Oudon tilan elottomat metsät.

Olennot astuivat yhtäaikaisesti kauemmas toisistaan. Ritarin miekka jyrähti niiden välistä lattian läpi, ja koko rakennus halkesi.
Sen sekunnin aikana kun Ritari yritti riuhtoa miekkaansa irti lattiasta, siniset kourat tarttuivat tämän molemmista olkapäistä. Sähköinen kosketus kesti sekunnin.
Valtaistuinsalin ikkuna sirpaloitui kuin lumihiutaleiksi, kun musta haarniskavuori lensi sen läpi ja vei mukanaan myös karmit. Ja ympäröivän seinän. Se putosi alas eikä enää näkynyt.

Aivan palatsin juurelta kuului jyrähdys, joka takuulla muodostaisi kraaterin.

Kädet eivät vaivautuneet tarkistamaan tappoa. Ne kääntyivät pois lattiassa törröttävän jättiläismiekan luota ja suuntasivat katseensa ylemmäs temppelin kattorakenteisiin, joita alkoi vavisuttaa jyrinä kaikkialta maailmasta, kaikkialta palatsin ympäriltä. Silmättömät visiirit katsoivat toisiaan.

Direktiivi kuusi.
Millään muulla ei olisi väliä.


Kaksittain kävi askel kohti Verstaan Valtaistuinta.

* * *


Kepe ja Snowie seurasivat vaaleanpunaisen jänön loikkaa yhä edelleen.

Pian se olisi ohi, ja he olisivat turvassa.

Tai näin he yrittivät kumpikin mielessään hokea. Kummankin ajatuksia kuitenkin jäyti pahasti se, että Dox ja Iggy olivat kadonneet. Olivatko he kunnossa? Ties mitä heille oli tapahtunut. Kenties he olivat murtaneet luunsa itsekseen hortoilevaan vaakasuuntaiseen kiviseinään, tai ehkä vain yksinkertaisesti pudonneet tyhjyyteen.

Mutta heillä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin toivoa ihmettä, sillä he eivät voineet enää perääntyä. Jokainen hetki eteenpäin kulkiessakin oli vain arvailua, oliko lattia yhä paikallaan tai sen tilalla edes jotain, mitä pitkin he voisivat loikkia.

Koko juoksu muistutti maailman suurinta esterataa, eikä kummankaan sankarin kunto kestäisi sitä enää paljoa kauempaa.

Käytävän halkaisi metrinen railo, joka leveni pikkuhiljaa näkymättömien käsien nyhtäessä lankkujen nauloja irti yksi kerrallaan. He loikkasivat sen yli. Seuraavan nurkan takana odotti vielä leveämpi railo. Käytävän kummankin seinän tilalla oli vain pimeyttä ja harvenevia Vankien valoja. Kepe huomasi oikealla puolella kuin painottomuudessa leijuvan lankkukyhäelmän.

”Snowie! Saatko hilattua tuota lautakasaa lähemmäksi?”

”Voin, öö, yrittää!”

Snowie kumartui tyhjyyden ylle Kepen ja kanin pitäessä tämän jaloista kiinni. Snowie kurotti kohti puurakennelmaa, ja joutui venyttämään käsivarttaan jonkin verran pidemmäksi kuin tavallista. Kenties entinen katon tai lattian kappale kellui kuin kelluikin heidän luokseen Snowien onnistuttua nykäisemään sitä.

Lähemmällä tarkastelulla se osoittautui veneeksi. Mitä kukaan täällä veneellä olisi tehnyt?

”Kestääköhän se painoamme”, Kepe ehti epäillä, mutta jänö loikkasi pimeydessä kelluvaan paattiin itsevarmasti. Se huojui ja heilui vähän, mutta kesti. ”Tämän maailman fysiikassa ei ole mitään järkeä”, Kepe mutisi kavutessaan Snowien kanssa tyhjiöveneeseen. Mutinaa ei kuitenkaan kuullut kukaan, kaukainen jyly peitti sen yhä alleen. Ääni ei kuitenkaan ollut voimistunut merkittävästi. Ehkä siltä alkoi työ loppua; käytäväsokkelon kaikesta materiasta jo puolet oli haipunut olemattomuuteen. Kun he tähyilivät ympärilleen, näkyi vain loputon pimeä meri, jossa siellä täällä kellui yksittäisiä käytävänpätkiä ja huoneita, portaikkoja ja varastohyllyjä, jossain törrötti hiljakseen lepattava soihtu tai toinen. Näitä käytäviä ei ikinä oltukaan kaivettu maan sisään, ei tiiliseiniä koottu multaa vasten. Ne olivat aina muodostaneet puun tiheää juurakkoa muistuttavia rakenteita tyhjyyteen ilman minkäänlaisia kannattimia.

”Miten me saamme liikutettua tätä lähemmäksi railon toista lait-…” Snowie ehti pohtia ääneen, ennen kuin kuului taas ”heh”. Joku tunsi tämän todellisuuden heitä paremmin.

Kani tarttui veneen molemmista reunasta ja alkoi kaikin voimin ja ähkien kiskoa sitä ylöspäin.

Ja kas kummaa, heidän venhonsa nousi.

”…Tässä ei ole mitään järkeä.”

Kaarnalaiva lipui kohti korkeuksia. Ylhäälläpäin näkyi kaukana lisää käytävien ulkoseiniä, suurin osa niistä oli vielä paremmassa kunnossa kuin tällä tasolla olevat. Valonlähteiden määräkin kasvoi; siellä täällä näkyi seinillä loistavia lamppuja ja soihtuja, jotka joku oli sytyttänyt. Ehkä Vangit tai Valvoja heitä opastaakseen?

Joidenkin valojen editse liikkui hahmoja. Kepe oletti näiden olevan niitä Vankeja, jotka olivat jääneet sytyttämään soihdut ja lyhdyt heitä varten.

Vene kellui kuin laituriin erään varastohuoneen kupeeseen. Koko tilan kaikki hyllyt olivat täynnä säilyketölkkejä, joista suuri osa oli nyt vierinyt lattialle, osa kadotakseen ikuisiksi ajoiksi pohjattomaan kuiluun.

Jänö hyppäsi ”laiturille” ja viittoi heitä seuraamaan. Juuri kun Snowie oli astumassa kuivalle maalle, vene nytkähti hieman ja alkoi valua alaspäin.

Snowie yritti tarttua lautaiseen reunaan, mutta hänen otteensa ei kestänyt.

Vene vajosi taas kohti syvyyksiä. Kani katsoi heidän peräänsä, ja teki sormellaan kaulalleen eleen, joka ei luvannut hyvää.

Varovaisesti Kepe kurkisti laidan yli katsoakseen, mikä heitä kiskoi takaisin alas.

Ja hänestä tuntui, että joku nimenomaan kiskoi. Kuin näkymätön käsi. Hän ei tahtonut kurotella enempää partaan yli. Eikä rehellisesti sanottuna edes nähdä vetäjää.

”Snowie. Nyt hypätään.”

”Mihin?”

”Ihan mihin tahansa!” Kepe huusi, ja he loikkasivat ja tarrasivat kiinni paksusta parrusta.

Kepe vilkaisi alas. Leijupurtta vedettiin vielä jonkin matkaa, ja sen jälkeen jokin rutisti sen tuusannuuskaksi.

Jänö oli jo ilmestynyt parrun päähän.

”menox menox hops hops”, tämä jatkoi sen kummemmin selittämättä, vaikka varmasti tiesi, mitä juuri oli tapahtunut. Kepe ja Snowie kampesivat itsensä ylös, ja matka jatkui taas.

Vähän myöhemmin Kepe alkoi jo tunnistaa käytäviä, tai siis niitä käytävien ja huoneiden osia, jotka vielä olivat jäljellä. Joissain näistä tiloista hän jopa muisti käyneensä.

Jyly alkoi rauhoittua. Pahin oli varmasti jo takana. Pian he saavuttaisivat tutun ja turvallisen pajan, ja pääsisivät sieltä Klaanin linnakeeseen.

Vielä pari ovea.

Verstaan ”suuri varasto”. Kepen mielessä kävi uudelleennimetä se ”pieneksi varastoksi” nähtyään, mitä alempana oli. Jos se selviäisi tästä mullistuksesta.

Suuren varaston perällä heitä odotti iloinen yllätys.

* * *




Peli 5



* * *

Se oli Dox.

Dox oli jotenkin onnistunut raivaamaan tiensä läpi tuon myrskyisän meren, kuten ehkä Verstaan asukkaalta saattoi odottaakin. Kepe ja Snowie molemmat syöksyivät halaamaan tätä. Doxin katse oli kuitenkin yhä lasinen. Eikä Iggyä näkynyt missään.

”Dox, missä Iggy on? Sattuiko sil–…hänelle jotakin?” Kepe yritti huolissaan kysyä. Iggyhän saattaisi olla jossain tässä ihan lähellä, kavunnut jollekin hattuhyllylle, antamatta tietenkään kuulua mitään itsestään…

Sitten tapahtui vielä suuri rysähdys. Se kuului siitä varaston päästä, josta he olivat tulleet. Tuossa takaseinässä paloi soihtu, eikä sen valossa näkynyt mitään epätavallista. Sitten he huomasivat, että soihtu – ja koko takaseinä – alkoivat lähestyä heitä. Salia alettiin rullata kasaan, ehkä se pakattaisiin johonkin muuttolaatikkoon.

”Äkkiä pajaan!” Kepe huusi, ja nelikko syöksyi pajaan johtavalle ovelle. He loikkasivat sen läpi, ja Kepe ehti juuri lyödä oven perässään kiinni, kun takaseinä rysähti siihen. Toivottavasti Iggy ei jäänyt väliin.

Jysäys kuitenkin heitti kaikki kumoon pitkin pajan lattiaa. Kepe löi päänsä pöydänreunaan, eivätkä muutkaan säästyneet kolhuilta. Kepe yritti tajuta mitä tapahtui. Verstaaseen johtava ovi alkoi sulautua seinään. Sen karmit surkastua, kivitiilet tunkeutua metallipinnan läpi kuin peittääkseen sen, kahva imeytyi tiilten väliin. Avaimenreikä, johon Kepe oli Verstaan suuren rauta-avaimen jättänyt, imaisi sen sisäänsä ja sulki suunsa. Jäljelle jäi vain paljas seinä.


Täysin paljas seinä.















Tuona yönä Verstas lakkasi olemasta.






sinulle alkaa vähitellen valjeta että kaikki saattoi olla massiivista ajanhukkaa



* * *


Snowie ei uskaltanut sanoa mitään. Hän oli noussut istuvaan asentoon rysähdyksen jäljiltä, ja niin oli Kepekin. Mutta lumiukon vanha ystävä ei näyttänyt voivan hyvin: tiedemies tuijotti kivistä seinää vaitonaisena.

”Kepe…” Snow aloitti varovaisesti. ”Öööh…”

Tiedemies, tai kukaan muukaan nelikosta, ei kuitenkaan vastannut. Valkea klaanilainen kumartui eteenpäin ja yritti tulkita ystäväänsä. Kepen kasvoilta oli kuitenkin vaikea lukea minkäänlaista ilmettä. Ehkä epäuskoa?

Doxin olemus viesti samaa lamaantuneisuutta kuin aiemminkin ja silmien tapitus sillä oli samaa luokkaa pajan tiedemiehen kanssa. Jänö oli jo ehtinyt hävitä.

”Kepe”, lumimies yritti uudelleen. ”Kepe, oletko kunnossa?”

”En…” Toa vastasi.

Snowie kurtisti kulmiaan. ”Minä tiedän, että sinä olet meistä yleensä se teorianmuodostaja, mutta minulla on aika vahva epäilys siitä, mitä juuri tapahtui.”

Kepen katse siirtyi pikku hiljaa seinästä lumimieheen. ”Älä sano sitä…”

”Kepe. Kuinka kauan olet tiennyt Verstaan olemassaolosta?”

”Melkein siitä lähtien, kun tulin Klaaniin… Sain avaimen kun vielä majoituin tähtitornissa.”

Kiviseinä koostui edelleen pelkistä tiilistä. Mikään tuijottaminen ei tuonut siihen ovea.

”Ja koko tänä aikana…”, Snowie jatkoi. ”Ketkä kaikki ovat käyneet Verstaassa?”

Kepe tiesi, mitä lumimies ajoi takaa.

Hän ei pitänyt siitä.

”Minä, sinä…” Seinä oli edelleen pelkkää kiveä, ei lainkaan ovea. ”Dox… Ja Iggy.”

”Siinä se?”

Kepe nyökkäsi hitaasti.

”Ei… edes Tawa?” Snowie kysyi hitaasti. Hän pelkäsi tietävänsä vastauksen.

Äskeisen pakomatkan aikana klaanilaisten ympäriltä oli pudonnut seiniä ja katto ja yllättävä vene.

”Ei edes Tawa.”

Nyt tiedemiehen ajatusmaailmalta putosi pohja.














”Kepe…” Snowie katsoi ystäväänsä vakavana. ”Verstasta ei ole koskaan ollut olemassakaan.”











Lumiukko odotti jotain reaktiota. Kamala totuus oli leijunut tilan yllä jo hetken, mutta nyt se hukutti koko huoneen.
Kepe nosti kämmenensä päänsä sivuille. Hän tarrasi sormillaan tiukasti naamioonsa.

Klak.

Kanohi irtosi rauhallisesti Kepen naamalta. Toa nosti naamion paljaiden kasvojensa eteen. Toisesta valkeasta silmänreiästä tuijotti takaisin pelkkä tyhjyys. Toinen, se mekaaninen, hohti edelleen vihreänä.

Kepe puristi naamiota edessään toisella kädellä, mutta vapautti toisen. Vapaan käden sormet tarrasivat mekaanisen silmän koneiston ympärille. Ne tekivät pyörittäviä liikkeitä.

”Kepe, mitä sinä…” Snowie yritti, mutta samalla hetkellä kovaääninen napsahdus vastasi hänelle.

Tiedemies irrotti Kanohiin kyhäämänsä linssikoneiston ulommaisen kerroksen. Hän asetti sen eteensä lattialle.

”Kepe…”

Lattialla istuva Toa jatkoi naamionsa tuijottamista silmästä silmään ja irrotti toisen palan optisesta apuvälineestään. Snowie tunnisti sen mikroskoopiksi.

”Kepe, mitä sinä teet. Anna minun auttaa.”

Kepe ei kuitenkaan lopettanut. Hän jatkoi tehokasta ja järjestelmällistä optisen koneiston purkamista. Pala palalta mekaaninen silmälaite irtosi Kanohista ja löysi tiensä Kepen eteen lattialle.

Viimeiset laitteet irtosivat voimalla – jäljelle jäi pelkkä tukirakennelma. Snowie oli melko varma, että osia ei kuulunut irrottaa noin.

”Kaikki nämä linssit…” Kepe aloitti. ”Tiedätkö, miksi tein ne?”

”Kepe…”

”Tein ne, koska olen tiedemies. Minun hommani on havainnoida maailmaa.”

”Oletko varma, että-”

”Tiede perustuu havaintoihin. Sen täytyy! Muuten uutta ei koskaan opita ja salaisuuden verho jää vetämättä syrjään. Tiedemiehen täytyy nähdä enemmän kuin muiden.”

Snowie ei ollut lainkaan varma, mitä sanoa.

”Mutta olen sokea! Olen täysin sokea… Kaikki nämä linssit, ja havaintoni ovat yhtä tyhjän kanssa! Mitä hyötyä on tieteellisestä tutkimuksesta, jos omiin aisteihinsa ei voi luottaa? Mitä hyötyä on mistään!”

Kepe kohotti naamionsa ilmaan ja löi sen kovaa maahan. Hänen eteensä puretut optiset laitteet rusahtivat väkivaltaisesti rikki.

”Kepe, ei, ne ovat mainioita…”

”Niiden ei kuulu olla mainioita! Niiden pitää olla objektiivisia! Puolueettomia!” Kepe löi naamiollaan uudelleen lattiaa. ”Minun piti selvittää Nimdan salaisuus! Minun piti… Minun…”

Toa huohotti. Hän jäi jälleen tuijottamaan naamiotaan, kunnes pudotti sen. Kanohi kolahti ilottomasti iskeytyessään lattiaan.

”Minun piti havainnoida kaikkia palapelin palasia. Käyttää kaikkia suodattimia, nähdä kaikki näkökulmat. Tehdä tiedettä…”

Kepe käänsi katseensa Snowieen. Kaksikko istui yhä pajan lattialla, ja Kepe tarttui naamionsa. Hän laittoi sen jälleen kasvoilleen ja jatkoi: ”…mutta miten voin tehdä tiedettä, jos kaikista isoin suodatin on täällä?” Hän napautti itseään sormella pääkoppaan. ”Enkä saa sitä pois. Olen jumissa yhdessä näkökulmassa… Kaikki havaintoni, eivät vain Nimdasta, vaan kaikki havaintoni, ovat mielen sumentamia. En voi luottaa mihinkään, jos en voi luottaa mieleeni… Eikä missään ole mitään järkeä.”

”Oi voi, Kepe…”

”E-enkä taatusti voi luottaa mieleeni. En tuon jälkeen. En, jos Verstas oli vain mieliemme tuotetta. Minä pidin sitä kotinani! Kotini ei ole totta, Snowie, kotini! Ja olen johtanut meitä kaikkia harhaan!”

”Kepe, ei se sitä tarkoita… Meitä on sahattu silmään, mutta… Mutta…”

Snowie siirsi katseensa taas kivitiiliseinään. Kepe seurasi esimerkkiä.

Ei ovea, ei avaimenreikää. Ei Verstasta.

”…niin…”






Sitten he olivat aivan hiljaa.






* * *


Päivä oli pilvinen kuten oli ollut koko viikkokin.

Taivaan valkoisuus ja määrittelemättömyys ei ollut missään vaiheessa lakannut muistuttamasta suola-aavikon matkasta. Värittömistä kiteistä, jotka olivat painautuneet hänen jalanpohjaansa vasten. Valvojan sanoista ruusunpunaisen hehkun keskellä. Sinisistä Käsistä.

Yöt olivat olleet vaikeita. Totuus ei ollut helpottunut ajattelemalla. Se leijaili yössä hänen vuoteensa yläpuolella mustana, valtavana ja kaikennielevänä. Snowie oli kehottanut häntä olemaan vain ajattelematta sitä. Mutta oli vaikeaa paeta ajatusta päänsä sisällä.

Viimeiset pari päivää Kepe oli vältellyt Snowieta. Kuultuaan tämän suusta karun totuuden hän oli tahtonut ottaa hieman mietiskelyetäisyyttä.

Dox oli siirretty sairasosastolle tutkimuksiin. Ulkoisesti tuo entinen moderaattori vaikutti täysin terveeltä. Mutta sisäisesti ei, eikä Kepe osannut kertoa kenellekään, miksi.
Joku oli joskus kertonut tiedemies-Toalle, että hulluksi tuleminen ei tuntunut siltä, että madot ryömivät pään sisällä tai edes välttämättä ääniltä, joita kukaan muu ei kuullut. Muutenhan kaikki maailmankaikkeuden hullut olisivat tienneet olevansa hulluja.

Ei. Hulluus tuntui kuulemma siltä, että oma järki säilyi, mutta kaikki muut sekosivat ympäriltä.

Kukaan muu ei ollut koskaan tiennytkään, mitä kaikkea Verstaan uumenissa oli piillyt. Ei Tawa, ei Visokki, ei Same, ei Bladis, ei Paaco. Eivät linnakkeen vanhat viisaat. Verstas oli ollut heille kaikille aina vain Kepen pieni paja linnoituksen pääreaktorin viereisessä huoneessa. Ja miksi sen olisikaan pitänyt olla mitään muuta? Miksi Verstaan järjettömyys oli ollut Kepelle yhtä todellinen tila kuin pieni paja työkaluineen… ja tietyssä mielessä jopa todellisempi? Verstas oli mahtunut paremmin hänen päähänsä silloin, kun se oli ollut ääretön.

Vaan oli olemassa jotain äärettömyyttä, loputtomuutta ja kaikennielevyyttä kammottavampaa.
Se, että ehkä mitään ei varsinaisesti ollutkaan.

Eikä mitään tapahtunutkaan.

Oli vain tyhjä, pohjaton kuilu, jonka reunalla jokainen koko elämänsä vaappui… ja heti kun tasapaino horjahti…

Ajatus oli parempi hylätä. Mutta ensiksi siitä täytyisi puhua. Ja Kepe tiesi täysin, kenelle.

Puutarhoissa oli pilvipäivänä hiljaista. Valkoisella puistonpenkillä kuitenkin istui jokin tai joku, jota olisi hyvinkin voinut luulla todella mielenkiintoiseen paikkaan sijoitetuksi kukkaistutukseksi.
”Hei!” käppänä rääkäisi ilmoille tuohtuneesti. Kepe luuli sitä tervehdykseksi, ja heilautti kättään. Isä Zeeron istui penkillä ja heitteli paperipussista rusinoita puiston puluille. Lopulta hän tajusi valkovihreän toan lähestyvän, ja virnisti.
”Hyrrä-heppu!” athisti hekotti. ”Pitkästä aikaa!”

Kepe ei vieläkään ollut keksinyt, mistä Zeeron oli tuon nimen keksinyt, mutta nyt ei ollut sen pohdinnan aika. Verstaalla– tai verstaattomuudella – oli paljon suurempi painoarvo. ”Isä Zeeron”, hän tervehti, ”teitä etsinkin. Sain kuulla läsnäolostanne, ja ajattelin, että teitä voi kiinnostaa kuulla, mitä minä ja Snowie koimme. Tai… emme kokeneet.”
Zeeron kohotti kulmiaan ja hänen hymynsä hyytyi, mutta hän ei lopettanut rusinoiden heittelyä.
”Palattuamme tähän linnakkeeseen astuimme siihen paikkaan, jossa uskoimme Profeetan vielä näinä päivinä elävän. Me molemmat näimme, tunsimme ja aistimme kaikilla meidänlaisillemme elämänmuodoille saatavissa olevilla tavoilla Atheonin luonnottoman maailman. Jossa tämä piti tuhatvuotista valtaansa Nimdan sirun suomin voimin. Mutta sitten… kaikki särkyi.”

Munkin silmäkulma värähti, mutta muuten hän näytti yhteen ainoaan sekuntiin jäätyneeltä. Tervehdyksen iloisuus oli kaikonnut kultanaamiolta, ja Kepe muisti tämän katseen. Minä uskon, että hän on Atheon, oli tämä sama katse sanonut.
”Poika”, hän lausui jähmeästi. ”Minulle sanotaan, että minä puhun outoja.” Sen sanottuaan hän laskeutui puiston penkiltä ja heitti loput rusinat puolihuolimattomasti puluille, joiden Kepe ei vieläkään tohtinut kertoa olevan oikeastaan täysin elottomia puutarhatonttuja.

”Haluan että kerrot koko jutun”, isä sanoi katsoen toaa tiukasti silmiin. ”Älä jätä pienintäkään yksityiskohtaa pois. Minä… minä en tiedä, mitä Athin nimeen te menitte tekemään, ja se pelottaa minua. Kerro minulle kaikki, ja kerro se nyt.”
Zeeron piti tauon ja vilkaisi ylöspäin. ”Joku minua kärsimättömämpi on nimittäin tiiraillut näyttöään jo aika pitkään.”
Kepe alkoi olla jo totaalisen täynnä sitä, että hänen seikkailujensa neljäs seinä kaatui vähitellen päälle.


Kerratessaan tarinaansa Kepe huomasi, että muisti kaikki sen yksityiskohdat edelleen tarkasti, kuin ne olisivat tapahtuneet vain päivän tai pari sitten. Hän ei kuitenkaan osannut päättää, helpottiko se, vai pahensiko se ahdistusta entisestään. Hän kertasi jokaisen kohtaamisen niin tarkkaan kuin toan muistilla saattoi.

Heidän ei ollut tarkoitus astua ilman apuvoimia niin syvälle Verstaaseen. Mutta sinne he olivat kuitenkin pudonneet halki pimeyden, vaeltaneet sen jälkeen mittaamattoman ajan oudossa, valkeassa maailmassa, kunnes olivat lopulta saapuneet Profeetan vallan keskipisteeseen. Profeetan aikeena oli ollut estää muiden Nimdan sirujen päätyminen Verstaaseen…mutta mitä ikinä hän oli yrittänytkään loitsia, ne taiat olivat pettäneet hänet, ja kaikki oli alkanut sortua, tuhoutua, kadota tyhjyyteen.

Mitä tuona hetkenä oli oikein tapahtunut? Kepe kuuli yhä selvänä päässään särkyvän, hopeisen kuunsirpin kalahduksen. Äänen, jonka jälkeen hän ei ollut enää uskaltanut uskoa aistejaan.

Kuultuaan tarinan lopetuksen Zeeron jäi hetkeksi tuijottelemaan taivasta. Sienimunkki otti molemmin käsin tukea seremoniasauvastaan.
”Melkoinen tarina”, hän pystyi vain sanomaan. Kepe ei tiennyt, uskottiinko hänen sanojaan vai tuijottivatko purppuraiset silmät häntä nyt kuin mielenvikaista. Ja jos oma järki oli Zeeronia epävakaammalla pohjalla, tilanne oli jo aika-
”HEI!”
… Zeeron rääkäisi jälleen rikkoen Kepen ajatuksen, mikä se sitten oli ollutkaan.
”Vai että Verstas”, Zeeron sanoi hieroen leukaansa. ”Ahjo. Verstas. Muistuttaa minua jostain. Jos auttaa yhtään, en usko sinun olevan hullu. Ja jos oletkin, niin… no me olemme sitten kaikki hulluja täällä.”
Tämän kuulemisesta Kepe helpottui, vaikka joku Zeeronin mielipiteen painoarvon olisi voinut kyseenalaistaakin. Tämä tuntui jo pieneltä askeleelta kohti totuutta. Joka oli tuolla jossain.
”Tuo on hyvä kuulla. Mutta jos se kaikki oli totta-…”
”Poika. Minä sanoin, että et ole hullu. Minä en sanonut, että se olisi välttämättä ollut totta.”

”…Mutta, mitä se kaikki sitten oli? Mielessäni, johon tällä hetkellä luotan paljon vähemmän kuin varmaan pitäisi, kävi ajatus, että tuo kaikki olisi jotenkin ollut Nimdan aikaansaamaa. Mutta Zeeta ei lopulta ollutkaan siellä, näin sen katoavan Atheonin hyppysistä. Tämä herättää monta… aivan liian monta kysymystä. Jos Nimdan siru ei ikinä ollutkaan Verstaassa, kuka tai mikä uskotteli, että se on? Ja jos niin, mistä syystä? Ja jos tämä joku kaiken tämän aikaa puijasi niin meitä kuin Profeettaakin sirun sijainnista, palaamme taas samaan kysymykseen… mikä selittää kaiken tapahtuneen?”

Zeeron viittoi Kepeä kävelemään mukanansa sisäpihan nurmea pitkin. Hän ei ilmeisesti kokenut oloaan mukavaksi tässä nimenomaisessa pisteessä.
”Hyrrä-heppu”, hän kuiski heidän kahden kävellessä vierekkäin. ”Sanoit, että sait tekno-logiikallasi ilmeisesti vahvankin perstuntuman siitä, että siru…” hänen äänensä kuului nyt hädin tuskin syystuulen alta, ”… on silti jossain todella lähellä?”

Hänen omat keksintönsä olivat aina olleet asia, joihin Kepe puolestaan luotti enemmän kuin hänen olisi pitänyt. Toden totta, hänen Nimdan jäljittämiseen virittämänsä Kanohi Elda oli antanut hyvin vahvan merkin sirun läsnäolosta. Ehkä vähän liiankin vahvan. Niin vahvan, että sellaista ei olisi pitänyt saada kuin aivan sirun vieressä, eikä oikeastaan sielläkään. Se oli ollut…
… aivan liian vahva. Eikä naamion säädöissä taatusti ollut mitään vikaa (taajuuksia kun voi säätää vain yhdellä akselilla). ”Mutta entä, jos myös naamio rehellisesti vain uskoi Zeetan olevan Verstaassa? Jos… tämä joku huijasi Kanohiakin?”

Mitä jos kaikki oli väärää.

Mitä jos mitään ei ollut.

Mitä jos ainoa vakio tulisi aina olemaan tyhjyys.

”Kun saavuit viikkoja sitten majalleni, uskosi tieteen tuloksiin oli horjumaton. Poika, en minä osaa sanoa sinulle mitä sinun pitää uskoa.” Hän huokaisi nyt paljon vakavampana.
”Mutta kai jotain nyt sentään on uskottava? Ja juuri nyt minä uskon, että jollain tapaa naamiosi oli oikeassa… ja olemme lähempänä Pyhää Zeetaa kuin koskaan. Mutta Pyhä Zeeta ei olekaan mikään lempeä rakastaja, ei! Se kutsui teidät mukaan valssiin, jonka askeleet vain se tiesi. Ei, sitä maailmaa ei ehkä ole olemassa… perinteisessä mielessä… mutta sen täytyi tarkoittaa jotain. Tämä profeetta, jonka kohtasitte… hän oli kuitenkin olemassa, eikö? Edes joskus? En tiedä onko hän enää, mutta Nimda otti sinut, lumipallon ja sirkkamiehen osaksi juuri tätä tarinaa jostain syystä…”

Profeetta oli tosiaan ollut joskus olemassa. Vaikka se Profeetta, se Atheon, jonka he olivat kohdanneet valtaistuinsalin portailla olisikin ollut vain hahmo jostain heidän mielikuvituksestaan, oli alkuperäinen tosiaan joskus käynyt tällä paikalla. Kepe oli koko ajan olettanut, että täällä Atheon oli luonut Verstaan.

Kepe otti laukustaan esiin paksun, vanhan kirjan. Heillä oli aito, konkreettinen todiste siitä, että tämä Profeetta oli joskus ollut olemassa. Tämä kirja sisälsi tarinoita hänestä. Kepe laski kirjan kivisen aidan reunalle, ja avasi sen keskeltä. Hän näki kuvan, jota oli ihmetellyt monasti niinä öinä, joina hän oli matkallaan Nui-Koron opusta tutkinut.

Ja kaiken aikaa hän oli olettanut tämän vanhan, epäselvän piirroksen olevan Verstasta kuvaava kartta. Mutta entä jos sekin olikin ollut vain katalyytti, joka oli kiihdyttänyt hänen mielikuvitustaan ja ollut osasyyllinen sen Verstaan luomiseen, jonka hän niin selvästi mielessään näki? Sama selittäisi, miksi Siniset Kädet olivat olleet Verstaassa. Ne eivät oikeasti olleet. Ne olivat tulleet hänen ja Snowien alitajunnoista. Jääneet kummittelemaan haamukivun lailla.

Mutta Verstas tuntui edelleen yhtä todelliselta kuin tuulikellojen lohduton kilinä. Ja ehkä jälleen jopa todellisemmalta. Jos tämäkin oli vain painajaista, ainoa pelottavampi asia olisi ollut herätä siitä.

Zeeron ojensi kättään vastaanottaakseen opuksen, jota toa intensiivisesti tutki. Mitään kysymättä sienimunkki seurasi Kepen ajatuskulkua ja nosti säälivän katseen niteen sivuilta toaan.
”Joskus olen miettinyt Profeetan tarinaa”, hän sanoi selaillen kirjan läpi. ”Ja sitä, kuinka paljon yhteistä sillä on Atheonin tarinan kanssa… ja taas ei. Ja sinun reissusepustuksesi saa minut miettimään, että entä jos jokin asia voi olla samaan aikaan totta ja epätotta… eikä siinä edes välttämättä ole ristiriitaa? Onhan kuun loistekin yhtä aikaa auringon valoa ja kuun valoa. Hyrrä-heppu, kai minä kerroin sinulle Mielen Isän tarinan?”
Kepe nyökkäsi vaitonaisena. Zeeron hymyili harvinaisella tavalla.
”Hyvä! Puhuinko minä koskaan helvetistä?”

Synkkä, kiusallinen hiljaisuus varjosti pitkää tuijotusta. Kepelle tuli kylmä. Toa ei pitänyt siitä, mihin matoranin puhe oli menossa.
”Tiedätkö, minä mietin todella pitkään, että entä jos Atheon… hän oli kuitenkin legendan mukaan alkujaan kuolevainen, avasi portin tästä maailmasta ja astui toiseen. Ei siksi, että itse halusi. Isä Athin rankaisemana. Sitten minä mietin, että miten niin toiseen maailmaan? Mitä jos Ahjo on täällä kanssamme?”
”E-en ymmärrä.”
”Annapa kun kerron sinulle pikku tarinan menneiltä päiviltä. Joskus taannoin tosi epäonnekas partio torakan kutaleita putosi ansakuoppaan metsässäni. Niihin aikoihin en vielä tiennyt, että ne ovat kaikki kiittämättömiä pikku rottia! Eivät kirjaimellisesti rottia, mutta silti! Kun yritin auttaa harmittomiksi matkalaisiksi luulemiani otuksia ulos kuopasta, ne yrittivät ampua meikäläistä! No, minä sitten hankin lihanpalan ja houkuttelin pari kannibaalia sinne kuopalle.”
”…”
”Mutta se ei ole se juttu! Russakoilta jäi jälkeen joku metalliloota, eikä se lihansyöjäväellekään kelvannut. No, ojensin sen lootan sitten Sisar Kondelille, koska tyttö on fiksu ja oppimiskykyinen. Ja hetken päästä selvisi, että kyseessä oli joku russakka-ritarien kauko-puhe-elin! Ilmeisesti kaikkialla ilmassa kulkee jonkin sortin…”
Zeeron siveli sormiaan ilman halki kuin noukkien näkymättömästä pensaasta marjoja. ”… jonkin sortin ’aaltoja’, joita loota pystyi vangitsemaan ja tulkitsemaan, koska se oli viritetty oikealle… ’taajuudelle’. Mieti. Kaikkialla ilmassa ympärillämme leijuu näkymätöntä ja äänetöntä puhetta. Kuinka huonot aistit meillä onkaan, kun maailmassa on niin paljon asioita, jotka ovat mutta eivät? Sitten minulle juolahti mieleen.

Entä jos helvetti ei ole portin takana toisessa todellisuudessa, hyrrä-heppu?

Entä jos elämme sen keskellä? Entä jos se on kuin todella… juoksevaa sienisoppaa, jossa kaikki muhimme. Uimme sen läpi joka päivä huomaamatta sitä, tiedostamatta sitä.

Entä jos tämä Profeetta itse jonain päivänä löysi… oikean taajuuden ja kuunteli sitä. Entä jos hänestä tuli itse portti maailmaan, joka on aina täällä, mutta jolta mielemme meitä suojelevat.

Ja sinä ja lumipallo, yhdeksi pieneksi hetkeksi, Nimdan sirua antenni-keppinä käyttäen, löysitte sen saman taajuuden?”

Lakattuaan puhumasta pappi lakkasi myös hymyilemästä. Tajuttuaan täysin, mitä Zeeronin sanat oikeastaan tarkoittivat, Kepe ei voinut olla yhtymättä ilmeeseen, joka oli pelkoa puhtaimmillaan. Sen pelkoa, joka oli olemassa siellä, minne ei mikään silmä nähnyt. Seinien takana olevassa mustuudessa.

Sillä mikroskooppisen pienellä mustalla alueella silmien näkökentän välissä.
Tai siinä hiljaisuudessa, jossa jokainen vannoi kuitenkin kuulevansa jotain.

Hän nielaisi. Feterran kuoren sisällä.

Siinä pisteessä pään takana, johon ei koskaan voinut nähdä. Ei edes peilillä, koska silloin pää peitti sen. Se piste, josta ei koskaan voisi olla täysin varma, mitä siellä eli.
Asusti.
Oleili.

Kepe pureskeli Zeeronin sanoja. Tämä teoria selittäisi sen, ettei Verstasta fyysisesti ollut olemassa, ja samalla todistaisi, ettei hän ollut hullu. Verstas oli ollut Nimdan heidän mieleensä upottama viesti, kun he olivat jotenkin löytäneet sen…”taajuuden”. Mutta tämäkin aiheutti ongelmia, joita hänen oli vaikea hyväksyä. Ensinnäkin teoria oli kaiken tieteen ulkopuolella. Jos elävän olennon tietoisuus – tai fyysinen presenssi – oli tietyllä olevaisuuden taajuudella, taajuudenvaihdoksesta ei ollut minkäänlaista ennakkotapausta. Toiseksi…se silti vaati antennin, Nimdan sirun läsnäoloa. Ja he olivat jotenkin käyttäneet sitä, huomaamatta asiaa itse?

”Mutta… missä Zeeta sitten on?” hän pohti.
”Näytänkö minä joltain vainukoiralta?”, tokaisi kieltämättä ainakin hieman rähjäisen ja karvaa kasvavan näköi- ”EI, ÄLÄ SINÄ NYT AINAKAAN VASTAA. Niin, en kai minä sitä sinulle osaa kertoa? Oletteko kokeilleet kaivella linnoituksen alta? Sillä jos siru pystyi tekemään tuon teille kaikille, sen täytyy olla… todella lähellä.”
”Tuota… niin kai. Niin täytyy.”

Kepe yritti koota palasia päässään. Profeetta toi Nimdan tälle paikalle tuhansia vuosia sitten. Tawa perusti linnakkeen tälle paikalle jostain syystä.

Kaiken tämän aikaa ainakin Tawa, kenties muitakin, oli tiennyt jotain tämän paikan mystisestä alkuperästä. Luultavasti Tawa ei kuitenkaan tiennyt, että kyse oli Zeetasta. Muutoinhan siru olisi jo Klaanin hallussa. Toisaalta ainahan oli se mahdollisuus, että Zeeta oli kaiken aikaa salaa ollut administon hallussa ilman, että kukaan tiesi siitä.

Ei, se ei käynyt järkeen. Siinä tapauksessa Nimda ei olisi mitenkään päässyt tekemään hänelle, Snowielle, Doxille, Iggylle ja sille yhdelle sitä, mitä se ikinä tekikään. Siru oli jossain täällä, aivan lähellä, aivan heidän käsiensä ulottuvilla, mutta näkymättömissä. Tawalta olisi kuitenkin kysyttävä perus-…







Hetki.

Seeeeis.

Iggy?

Kepen sydän joko hyppäsi kurkkuun tai vajosi jonnekin isovarpaaseen, hän ei ollut tuolla hetkellä aivan varma.

Jos Verstasta ei ollutkaan. Jos se kaikki oli Nimdan luomaa illuusiota. Suola-aavikkoa ei ollut oikeasti missään. Eikä Verstaan suurta varastoa, saati niitä käytäviä, joissa he viimeksi Iggyn näkivät.

…Siispä… missä Iggy oli?

Kaikki äskeinen järkeily alkoi yhtäkkiä taas tuntua aivan turhalta. Jos he olivat hetkellisesti olleet Atheonin helvetin taajuudella, tuo taajuus vaikutti syöneen Iggyn. Koska eihän se ollut täällä missään. Eihän?

Kepe kääntyi taas Zeeronin puoleen. ”Isä Zeeron. Ajatuksenne saivat minut miltei taas uskomaan siihen, että tälle kaikelle löytyy järjellinen selitys. Mutta tajusin jotain, mikä vie taas pohjan kaikelta. Ystäväni Iggy vietti suurimman osan ajastaan Verstaassa. Mutta jos Verstasta ei olekaan, on Iggyn tämänhetkinen sijainti valtava kysymysmerkki. Hän ei päässyt mukanamme sieltä ulos. Olen varma, että hän jäi Verstaaseen sisään.”
”Oletko varma, että hän oli olemassa?” Zeeron kysyi kuin se olisi ollut maailman viattomin kysymys.
Ja ehkä se olikin. Mutta lausuttuna se tuntui siltä, kuin se jokin, joka sijaitsi siinä pisteessä pään takana, jonne oma silmä ei koskaan nähnyt, olisi laskeutunut niskalle. Ja hengittänyt.

Kepe nielaisi. Hän ei tosiaan muistanut, milloin olisi viimeksi nähnyt Iggyn Verstaan ulkopuolella. Se ei ikinä poistunut sieltä. Saattoiko kokonainen Bio-Klaanin jäsenkin olla Atheonin tapaan mielikuvituksen luomus? Olihan tämän olemassaolosta pakko olla todisteita Verstaan ulkopuolellakin. Täällähän hän eli, ennen kuin Kepe ja Dox avasivat Verstaan. Jäsenrekisterissä täytyi varmasti olla merkintä. Ja varmasti klaanilaiset muistivat Iggyn. Muistivathan?

Muistivathan?

”En minä sano, että sinun pitäisi…” Zeeron jatkoi nyt hieman varovaisemmin, ”… kyseenalaistaa kaikki. Jos sille polulle lähtee, ei voi olla enää varma, onko itse olemassa. Vaikka kyllä minä sitäkin joskus mietin. Mutta… ehkä sinun pitäisi kuitenkin olla…”
Hänen silmänsä sinkoilivat vainoharhaisesti ympäriinsä kuin etsien salakuuntelijoita. ”… varovaisempi. Älä– älä yritä etsiä sitä taajuutta, okei? Tiedäthän sinä, mistä me nyt puhumme? Se joka yrittää todistaa muille että helvetti on olemassa vain päätyy… luomaan sen itse.”

Kepe tiesi Zeeronin olevan oikeassa. Jos hän liian vainoharhaisesti lähtisi etsimään todisteita Verstaasta, olisi hänen mielenterveytensä lopullisesti tuhoon tuomittu. Hänestä tulisi salaliittoteorioita hautova mielipuoli, eikä silloin paljoa lohduttaisi edes se, että jonain päivänä pääsisi huutamaan ”Ha! Olinpa oikeassa!”. Mutta samalla tuntui väärältä olla lähtemättä tuolle tielle. Iggyn tapauksessa oli kyse kokonaisen elävän olennon katoamisesta, kenties hengestä. Kepen edessä olevista valinnoista ja vaihtoehdoista mikään ei vaikuttanut oikealta, muttei myöskään väärältä.

Ehkä hänen pitäisi aloittaa Tawasta. Tältä saisi varmasti edes jotain vastauksia. Vastauksia, joiden ei tarvitsisi ottaa kantaa minkään yliluonnollisen asian olemassaoloon tai olemassaolemattomuuteen. Puhtaita faktoja, jotka voitaisiin puolueettomasti todistaa. Kuten Kepe oli jo matkallaan saaren halki etsinyt. Kuten hän oli aina etsinyt.

”Kiitos, isä Zeeron. Nyt tiedän, mitä minun täytyy tehdä. Ilman neuvojanne tilanne olisi paljon vähemmän valoisa.”
Zeeron nyökkäsi hitaasti selvästi syvällä ajatuksissaan. ”Niin. Valo… valo on hyvä asia”, hän sanoi hajamielisen oloisesti. ”… paitsi jos se on mustaa.”
Tämä huomio sai Kepen ihon gukonlihalle, eikä hän oikeastaan edes tiennyt miksi.
”Niin, tuota”, munkki köhi, ”ei kestä kiittää, hyrrä-heppu.” Hän heilautti kättään. ”Mitä ikinä sitten teetkään… ole varovainen.”

”Parhaani mukaan”, Kepe vastasi, ja hyvästeli Zeeronin.

Pilvinen päivä alkoi lähestyä loppuaan. Pilvien harmauttamalta taivaalta alkoi sataa räntää. Ennen kuin yö laskeutui linnakkeen ylle, Kepe astui sisään, suojaan kotoisten valojen valaisemiin halleihin.

Ja hän tiesi mitä tehdä. Hän selvittäisi totuuden jättämättä mitään uskon varaan. Totuuden Verstaasta, Zeetasta ja Iggystä. Ja siitä lähtökohdasta, ettei taikuutta ja biomenninkäisiä vieläkään ollut.

Eihän?

* * *



Teknisesti ottaen ei missään

Valtaistuinsalin rippeiden keskellä seisoi kaksi.
Kaksi, jotka olivat odottaneet pitkään päästäkseen toteuttamaan tehtävän, joka niiden koko olemassaolon määritti.
Kaksi, jotka joutuisivat odottamaan vielä pitkään nähdäkseen kättensä työn tulevan valmiiksi. Odotus tulisi kestämään monta kertaa niiden elinkaarta pidempään… tai kestäisi, jos ne olisivat olleet vielä eläviä. Mutta työn vaikutukset tulisivat kestämään ikiaikaisesti.

Ja ne muistettaisiin ikuisesti.
Mutta kädet, jotka sen aikaiseksi saivat, unohtuisivat.

Niin kuuluikin.


Niin oli puhdasta.



* * *


Olion nimi oli Iggy, eikä hän todellakaan tiennyt missä oli.



* * *

Bio-Klaanin linnake

Lumiukon unet olivat kaiken tapahtuman jäljiltä levottomia.

Punainen silmä. Musta sulka.

Ja kaksi lintua – närhi ja joku pienempi, loinen ja toinen.

Lumimies lähestyi siivekkäitä, ja ne säikähtivät silminnähden.

Linnut liihottivat tiehensä, eri suuntiin, eikä Snowie tiennyt, kumpaa seurata. Pienemmän kujerrus ja suuremman rääkyntä kaikkosivat pikku hiljaa.

Ja siinä epätietoisuuden vallitessa lumiukko taas heräsi ja käänsi kylkeään.

* * *










Sairasosastolla makaava Dox ei saanut unta. Oli liian kirkasta, vaikka huone oli jo pimennetty.

Hän näki silmissään valkeuden. Hän ei päässyt siitä eroon, vaikka miten yritti. Mutta hetken sitä tuijotettuaan hän ei ollut enää varma, tahtoikokaan. Se tuntui jotenkin tutulta ja turvalliselta.

Valon keskeltä hän erotti muotoja. Kalkinvalkealta kallionkielekkeeltä avautui näkymä usvaiselle merelle. Maailma oli haljennut, ja synnyttänyt rantakallion.

Tuolla rannalla oli kuusi hahmoa.

Yksi, joka näki kaiken.


Toinen, joka tahtoi Aarteen.


Kolmas, joka istui väsyneenä kivellä.


Neljäs, joka vannoi kostoa.


Viides, joka ei tiennyt missä oli.


Ja meren ylle oli laskeutunut kaiken pahan ydin.


















julisteeeehh


Äänten sun muiden lähteet

Profeetan valtakunta, osa I

Tästä interaktiivisten osuuksien Windows-versiot jos webplayer alkaa sylkeä naamalle. OSX ja Linux -versiot toimitetaan Kepeltä pyydettäessä. Jos interaktiivinen asia syö kursorin, paina ESC!


Bio-Klaanin linnake, kauan sitten

Olipa kerran pieni olento, jonka nimi oli Dox. Dox oli asunut Bio-Klaanin mahtavassa linnakkeessa jo kauan. Hän ei muistanut aiemmasta elämästään paljoakaan. Bio-Klaani oli hänelle ainoa koti, jonka hän oli koskaan tuntenut.

Sitten hän löysi Verstaan. Verstaaksi sitä ei vielä tuolloin kutsuttu. Se oli vain mystinen, metallinen ovi Bio-Klaanin linnakkeen kellarissa, pienen varastokopin perällä, eikä sen toisesta puolesta tiedetty mitään. Se oli tabu, siitä ei puhuttu, vaikka sen olemassaolo tunnettiin. Aikojen saatossa monet unohtivat sen olemassaolon kokonaan. Kukaan ei ollut ottanut asiakseen selvittää sen mysteerejä. Mitä toisella puolella oli?

Eräänä yönä eräs Bio-Klaanin jäsen, Kepe nimeltään, oli tarkkaillut taivaan merkkejä linnakkeen mahtavassa tähtitornissa. Jotain oli kuitenkin tapahtunut; mitä, sitä Kepe itsekään ei muistanut. Tuo tapahtuma oli kuitenkin merkittävä ja tuli vaikuttamaan suuresti sitä seuraaviin. Kepe oli nimittäin saanut haltuunsa avaimen. Vanhan, rautaisen avaimen. Tai raudalta se ainakin vaikutti.

Pian selvisi, että avain sopi tuon mystisen metallioven suureen lukkoon. Niin aukesi ensi kertaa Verstaan ovi. Kepe ja Dox astuivat sisään. Oli vain pimeys.

Kepe kaivoi esiin taskulampun, osoitti sen kohti pimeyttä ja vapautti valokeilan. Pimeä, tyhjä huone. Sen seinät mitäänsanomattoman harmaat, siellä täällä oviaukko yhä edelleen jatkuvaan pimeyteen. Huoneessa oli myös puisia pöytiä ja tuoleja sekä joitakin puisia laatikoita, jotka olivat säilyneet vuosisatoja elleivät jopa tuhansia kuivassa, pölyisessä ilmassa. Pöytiä ja tuolien istuimia peitti paksu pölykerros. Missään ei näkynyt kuitenkaan merkkejä minkäänlaisesta elämästä; ei hämähäkkien seittejä nurkissa, ei kuolleiden torakoiden raatoja lattialla.

Tai näin Kepe ja Dox luulivat. Jos Kepe ja Dox olisivat olleet tarkkaavaisempia, he olisivat tutkineet pölyä tarkemmin. Se ei ollut hiekkatomua, lasikuitupölyä tai mitään rakennuksiin mahdollisesti ajan myötä kertyvää pienainesta. Se oli huonepölyä. Sitä, joka koostui orgaanisesta aineesta, kaikesta mikä oli rapissut irti kuidusta, kankaasta ja ihosta. Sitä ei kerry asumattomiin tiloihin.

Tässä huoneessa oli elänyt joku tai jokin. Tätä Kepe ja Dox eivät osanneet päätellä.

Kun Kepe vielä tutki pimeään eteishuoneeseen kasattuja laatikoita, Dox kurkisti seuraavaan kammioon edeltä. Sen huoneen seinät olivat puisista laudoista rakennetut, mutta muutoin se ei eronnut suuresti ensimmäisestä huoneesta. Tästä huoneesta johti vielä ovi eteenpäin. Dox osoitti soihdullaan pimeään oviaukkoon. Valo ei osunut mihinkään. Huone oli varmasti suuri.

Ja suuri se oli. Kun Dox uskaltautui astumaan hiljaiseen saliin, hän joutui täysin ymmälleen. Miten tällainen jättimäinen tila saattoi mahtua Bio-Klaanin linnakkeeseen? Miten kukaan ei tiennyt tästä? Eikö linnakkeen vankilaosaston olisi pitänyt olla näillä kohdin? Vai hahmottiko Dox suunnat jotenkin väärin?

Huoneessa oli jättimäisiä varastohyllyjä silmänkantamattomiin. Hyllyille oli kasattu kaikenlaista tavaraa, puisia laatikoita, rautaisia laatikoita, häkkejä, purkkeja, purnukoita, koteloita, pusseja, säkkejä, tynnyreitä, ämpäreitä, joista jokainen oli täynnä…kaikkea. Hyllyille kasatuissa tavaroissa ei ollut minkäänlaista yhtenäistä järjestystä. Niitä ei oltu aakkostettu eikä järjestetty koon, arvon saati värin mukaan. Yhdellä hyllyllä oli onkivapoja, toisella autonrenkaita, kolmannella säkeittäin itäneitä perunoita, neljännellä laatikollinen pienempiä laatikoita, viidennellä pultteja, muttereita ja rattaita, kuudennella läjittäin kirjoja sekalaisissa, huteran näköisissä pinoissa.

Dox, luonnostaan uteliaana otuksena, jatkoi matkaansa varaston läpi. Vaan varaston takaseinäpä ei tullutkaan vastaan niin pian kuin hän oli luullut. Kun hän lopulta saavutti sen, hän oli kulkenut niin pitkän matkan hyllysokkelossa, ettei ollut varma osasiko enää takaisin. Jokin lankakerä tai muu opaste olisi ollut hyvä ottaa mukaan.


Dox nielaisi.

Peli 1




Bio-Klaanin linnake, nykypäivä

Oli Nui-Koron evakuointioperaation päättymisen ilta.

Kepe askelsi sinimattoisella käytävällä ja pyöritteli olkapäitään. Jatkuva repun raahaaminen oli nyt ohi, mutta hartiat olivat yhä jumissa. Loputtoman pitkän patikkamatkan päätteeksi tiedemies oli käynyt viemässä matkatavaransa vastaanottotiskille ja alkanut kirjoittaa lopullista matkaraporttia. Ja nyt hän etsi Snowieta.

Kotilinnakkeeseen päästyään he olivat hajaantuneet. Kepe oli mennyt suorittamaan velvollisuuksia, ja lumiukko oli painunut inkiväärioluelle Telakan väen ja pohjoisen porukan kanssa.
Tosi reilu jako hei.

Ei sillä, että valkovihreä Toa olisi oikeasti pannut pahakseen. Retkikertomuksen tekeminen oli lopulta helpompaa omassa rauhassa. Ja nyt Kepenkin askeleet veivät kahvioon.

Pahuksen täyteen kahvioon. Kepe toivoi löytävänsä jonkun, joka voisi kertoa mahdollisia havaintoja lumimiehestä. Jonkun suuren, joka näkee koko kahvion. Jonkun suuren ja mahdollisesti keltaisen.

Tiedemies änki halki väenpaljouden.

”Terve Tongu.”
Keltainen kyklooppi käännähti puhujan suuntaan.
”Hip heijaa, Kepson!” mekaanikkojätti kajahti. Myös muu pöytäseurue kiinnitti huomionsa Kepeen. Matoralaiset Tehmut ja Sulfrey, steltinpeikko Kapher, Toa Hai ja muutama tiedemiehelle tuntematon, ilmeisesti pohjoisesta kotoisin oleva Toa tervehtivät Kepeä kukin vuorollaan. Kaikilla oli edessään syötävää tai juotavaa tai kumpaakin.
”Anteeksi, mutta minulla on hieman kiire ja menen suoraan asiaan…” Kepe aloitti. ”Oletteko nähneet Snowieta?”
”Haa, olemmepa hyvinkin”, Tehmut tiesi kertoa.
”Juu. Hmm, koskas lumiveikko hävisikään…”, Tongu tuumaili ääneen. ”Oliko se ennen vai jälkeen Hain saapumisen?”
”En ole varma”, Tehmut epäröi. ”Eikö se vanha maahai Samekin käynyt täällä?”
”Taisi olla samoihin aikoihin kun hain uuden kupposen”, Kapher arveli.

”Kas kummaa. Mitäs hait?”
”Teetä.”
”No mitäs he, kumpikin vähän allapäin.”

”…” Kepe ilmoitti. ”Mutta Snowiesta ette ole varmoja?”
”Itse asiassa”, Sulfrey nosti sormensa pystyyn ”Hän taisi poistua sen pitkän valkoisen henkilön kanssa. Selakhilaani, terävät hampaat.”
”Kurttuinen otsa?” Kepe vielä varmisti.
”Ehkä kaikkein kurttuisin.”

Same, Kepe ajatteli. Mutta mitä hän Snowiesta tahtoo?
”Öh, kiitos tiedoista”, hän mumisi. ”Minun pitääkin jo mennä. Hyvää kahvioilua!”

Hilpeä seurue kiitteli ja hyvästeli ja jäi taakse. Kepen matka jatkui kohti ylläpitosiipeä. Hetken käytävillä sompailtuaan onni päätti kuitenkin olla myötä. Tuttu valkoinen pullero löytyi varsin pian.

”Siinähän sinä olet”, Kepe huokaisi. ”Miten sinusta on näin katoavainen tullut? Kenties kadonneen massan takia?”
”Hee, terve Keps!” Snowien kasvoille levisi hymy. Lumiukko näytti väsyneeltä. Niin kuin Kepe itsekin. Lähipäiviin oli mahtunut maanalaista rymistelyä, salajuonia Nui-Korossa ja miltei Rautasiiven rei’ittämäksi tulemista.
”Itse asiassa, siitä massasta…” Snowie jatkoi ja taputti mahaansa. Sitä oli tosiaan tavallisen verran eli aika paljon, Kepe pisti merkille kuunnellessaan porkkananenän puhetta. ”Se ehti tänne meitä ennen!”
Kepe kohotti kulmiaan.
”Joo joo!” lumimies innostui. ”Troopperi oli partioinut Lehu-Koron tiellä torakkatiedustelijoiden varalta, ja kuuli metsästä rapinaa, ja sitten se olikin osa minua! Heh heh, oli kuulemma aikamoinen näky: kaksi valkoista jalkaa ja sellainen möntti, mikä lie lanne taikka pakarat vain oli ilmestynyt puskan keskeltä Tröppiksen päivän piristykseksi. Tai ehkä hämmennykseksi… Hän otti yhteyttä Klaaniin, ja Paacs tajusi, että vanha kunnon Snoppelihan se sieltä tuli, tavallaan!”
”Sitäkö olit hakemassa?” Kepe kysyi. ”Metsään hukkunutta massaasi? Aloin jo ihmetellä.”

Tiedemies oli huomaavinaan lumiukkelin silmissä synkän välähdyksen. Snowien katse käväisikin nopeasti lattiassa.
”No, sitäkin…” hän vastasi. ”Modet tahtoivat puhua minulle.”
”Ai?”
”Joo, heillä oli vähän kyseltävää, niitä näitä… Tiedäthän, kerroin heille tapiirista ja muusta.”
”…en?”
”…no, ei puhuta siitä.”

Snowien ilme meni oudon vakavaksi.
”Kepe…” lumiukko aloitti.
”Snou.”
”Sinähän tiedät, että, ömm, on hienoa, että, eeh, et pidä minua ihan outona.”
Kepe lisäkohotti kulmiaan.
”Tai siis”, pyylevä valko-olemus jatkoi ”Minä olen kuitenkin vähän tällainen, no, merkillinen.”

Kepe yllättyi keskustelun kulusta.

”Snowie, mistä tämä nyt tuli?”
”No eei mistään sinänsä, kunhan… Mmm… No kun kaikki eivät ehkä ottaisi minua noin avoimesti vastaan. Olen aika epämääräinen, kaikille, itselleni, sinulle. Minunkaltaiseeni luottaminen ei ole itsestäänselvyys.”
”…mitä moderaattorit sinulta kysyivät?”

Snowie rapsutti päätään.
”Ja luottamus on tärkeää. Tärkeintä?” valkoisilta kasvoilta oli luettavissa helposti, että Snowie pinnisteli saadakseen asiansa sanottua. ”Joskus minusta tuntuu, että olen sinulle eheämpi tyyppi kuin itselleni. En ole aina kovin…”
Lumiklaanilainen länttäsi käden kasvoilleen. ”Eeei, en minä voi tätä näin muotoilla.”
”Öh, miten?” Kepeä kiinnosti.
”…en ole aina kovin kiinteä lumiukko.”
”…”
”…ymmärrät, miksi tämä on niin vaikeaa muotoilla. Eikun hei, siinä se! Muotoilla, kyllä!”

Lumiukko piti pienen tauon, mutta Kepe antoi ystävänsä puhua rauhassa loppuun.

”On oikeastaan aika hupsua, että tämä on minun ongelmani, muotoilu. Koska, no, tiedäthän, voin tehdä niin aika konkreettisestikin, muovata itseäni uudelleen. Sitä vasten on ehkä kohtalon ivaa, että olen aika… No, tuuliviiri. Lehti tuulessa. Oikeastaan Isä Zeeron sanoi asian aika hyvin, että olen risteyksessä. Ehkä kantani Mata Nuin ja Athin suhteen kertoo vähän liikaa yleisestä asenteestani? Että en ole riittävän jyrkästi mitään mieltä?”
”Snou hei, sinä tiedät että ihailen puolueetonta kantaa. Tiede perustuu siihen.”
”Niin niin, mutta se menee joskus aika pitkälle. On mennyt. Mieti vaikka Sugaa. Hän on tosi klaanilainen! Samanlaista omistautumista ei synny itsensä jatkuvalla uudelleenmuotoilulla.”

Jälleen pieni paussi puheessa, lumimies keräsi ajatuksiaan.

”Joten, mitä jos teen ja olen tehnyt valintoja väärin perustein? Minä ja Mäksä riitelimme yhteisellä keikallamme siitä, pitäisikö meidän auttaa paikallisia vai etsiä sirua… Minä en asettanut Klaanin etua edelle, olin valmis tinkimään siitä. Eikä se ole edes ainut vastaava tapaus.”

Kepe taputti Snowieta olalle. ”No hei. Sinähän sen Nimdan sirun lopulta löysit, vai mitä?”
”Mniin…”
”Otat tästä liikaa paineita. Meillä on rankka reissu takanamme, ja kunnon unet Klaanissa maistuisivat” Kepe hymyili. Tarttuipa se Snowieenkin.

”Josko nukkuminen?”

Lumiukkeli nyökkäsi vastaukseksi.
”Jatketaan keskustelua toki toiste, kuuntelen mielelläni, jos sinulla on sanottavaa. Mutta luulen vähän, että olemme kumpikin vain tosi väsyneitä.”
”Kuulostaa fiksulta, niin kuin tiedemieheltä sopiikin olettaa.”
”Hehe. Öitä!”
”Hyvät unet.”

Tavallisesta poiketen Kepe ei kuitenkaan tohtinut yöpyä Verstaassa. Ensimmäistä kertaa aikapäiviin Kepe painui nukkumaan viralliseen huoneeseensa. Yleensä tiedemiehen työinto piti hänet Verstaassa yötä myöten, mutta mysteerien verhon lipuessa syrjään hän ei ollut varma, osasiko enää rentoutua siellä.

Huoneeseen päästyään Kepe pällisteli ympärilleen. Niin paljon pölyä. Hän laski repun huoneen nurkkaan ja vetäisi päiväpeitteen pois sängyltä. Unioption realisoitumisen lähetessä silmäluomet alkoivat painaa entistä enemmän.

Äkkiä unille.

Vähän käytetyssä sängyssään loikova tiedemies ei ollut varma, kävivätkö hänen aivonsa yli- vai alikierroksilla. Toisaalta hän tahtoi vain nukahtaa, mutta hänen päässään pyöri niin paljon asioita. Palapelin puuttuvat palaset vaivasivat Kepeä vielä unen ja valveen rajamaillakin. Löytäisivätkö he Doxin ja Iggyn, vai jäisikö raukkojen kohtalo ikuiseksi arvoitukseksi? Epäonnistuisivatko he yli sallitun rajan? Mitä he saattaisivat vapauttaa avatessaan Verstaan ovet?

Mikä Verstas oikeastaan oli?

Huominen tulisi olemaan tärkeä päivä. Kaikki, mitä Kepe oli pitkällä matkallaan oppinut, viittasi edessä siintävän tutkimuksen pahaenteisyyteen. Niin paljon oli vielä hämärän peitossa, ja Kepen oli myönnettävä, että hänkin pelkäsi joskus pimeää. Sen perusteella, mitä hän oli kuullut, hyvin perustavanlaatuinen kauhu odotti horisontin takana.

Mutta kaikki tulisi olemaan vaivan arvoista. Kepe saisi tietää, mistä tässä kaikessa oli kysymys.

Bio-Klaanin linnakeen kellari

Bio-Klaanin linnakkeelle voimansa antoi suuri päägeneraattori, kuten se oli jo kauan tehnyt. Generaattori säteili energiaa johtoja pitkin, jotka luikertelivat kuka minnekin. Muuannen piuha kulki linnakkeen eteishallin kattolamppuihin. Toinen kahvion kyökin jääkaappeihin. Kolmas ties minne.

Muuannella johdolla, muista mitenkään poikkeamattomalla, tallusteli kaksi pientä otusta. Hyvin pientä otusta, jotka muistuttivat torakoita. Niillä oli kaksiosainen ruumis ja tuntosarvet.

Nämä pienet biomekaaniset torakat astelivat molemmat kuudella raajallaan pitkin sähköpiuhaa, joka kulki käytävän reunaa myöten jalkalistan päällä. Piuha kääntyi ja suuntasi sisään huoneeseen, jolla oli avonainen ovi. Jos torakat olisivat voineet nähdä tekstin ovessa, siinä olisi lukenut ”Paja”. Johto jatkoi seinustan viertä.

Johto johti ovelle huoneen toisella laidalla. Suurelle metalliselle kulkuaukolle, jonka paksut karmit reunustivat ikivanhaa ovea. Johto katosi pieneen aukkoon oven juuressa. Torakat työntyivät peräkanaa koloon, joka oli sopivasti hieman johtoa laajempi.

Ne ilmestyivät esiin toiselta puolelta. Ne saapuivat hämyisään tilaan, johon…

Verstas

…samalla hetkellä astuivat Kepe ja Snowie.

”Ah, koti”, olisi Kepe huokaissut, ellei heidän matkansa olisi muuttanut heidän käsitystään Verstaasta lopullisesti. Tämä aiemmin niin kotoisa ja viihtyisä majapaikka oli nyt paljastanut heille todelliset kasvonsa. Se oli Profeetan piilopaikka. Kauan, vuosituhansia sitten, tämä oli sytyttänyt Nimdan sirun avulla kipinän, joka oli tuonut tälle saarelle sivistyksen. Tämän jälkeen hän oli palannut saaren eteläosaan ”omiensa” luokse ja tuhonnut heidät, kertoi Sanansaattaja Tadnen Kartasto, opus Nui-Koron kirjastosta. Heidän identiteetistään ei ollut tietoa.

Hän oli palannut saaren eteläosaan, jossa nykyään sijaitsi Bio-Klaanin linnake.

Viimeiset jäljet Profeetasta ja Zeeta-sirusta johtivat Verstaan syövereihin. Elikö Profeetta täällä yhä sirunsa kanssa, vai oliko hän hajonnut tomuksi jo aikakausia sitten? Ja oliko siru yhä täällä?

Sanansaattaja Tadnen Kartasto oli ehkä konkreettisin matkasta käteen jäänyt asia. Kirja jonka he olivat… tuota, lainanneet Nui-Koron kirjastosta. He olivat olleet vähällä menettää sen Lehu-metsäseikkailun aikana. Erakkokylän päämies oli tahtonut saada sen itselleen.

Mitä kirja olikaan kertonut? Se oli saarella muinoin eläneen matoralaisen kirjoittama, niin vanhaa tekstiä, ettei sitä tahtonut ymmärtää. Se kertoi, miten Profeetta oli saanut aikaan Nimdan voiman avulla valtaisaa tuhoa paikalla, jolla nyt sijaitsi Nui-Koro. Tämän seurauksena Profeetta oli lähtenyt vaellukselle, jonka lopullisena määränpäänä olivat olleet saaren eteläisemmät osat…ja paikka, jolla tämä linnake nykypäivänä sijaitsi.

Kirjan kantta olivat koristaneet monimutkaiset kuviot, jotka olivat kietoutuneet kaiken ytimessä olleen säteilevän silmän ja sitä ympäröivän kolmion suojaksi. Kun Kepe oli kuullut nimen ”Kartasto”, hän oli alkanut miettiä kuvioiden todellista merkitystä. Olivatko ne jonkinlainen…Verstaan kartta?

Kepe napsautti ovenpielessä ollutta valonkatkaisijaa ja eteishuoneeseen syttyivät valot. Ei kätösiä sinisiä. Ei nimettömiä petoja. Kaikki näytti juuri siltä kuin pitikin.

Matkan varrella he olivat kokeneet ja nähneet monenlaista, ja olivat jossain määrin ehtineet irtautua tämän paikan todellisuudesta. Kepe oli ollut vielä äskettäin hyvällä tuulella, mutta hänen mielialansa oli madaltunut suuresti sen jälkeen, kun tuli aika palata ratkomaan tapaus Verstasta.

”Missäköhän Iggy on?” Snowie pohti, sillä kyseistä olentoa ei näkynyt missään. Totta tosiaan, eteishuone oli tyhjä. Pöydällä oli levällään tavaroita, jotka näyttivät siltä, kuin ne olisivat olleet Manun jälkeensä jättämiä. Yleensä Iggy tervehti iloisesti kaikkia Verstaaseen astujia. ”Olisiko se lähtenyt Manun matkaan?”

”En usko”, Kepe vastasi. ”Se ei nykyään enää koskaan poistu Verstaasta. Ehkä se on jossain muualla täällä. Mutta se ei ole tämänhetkinen huolenaiheemme. ”
”Tuo kuulostaa aika raa’alta.”
”Iggy pärjää kyllä. Dox taas ei.”
”Totta. Kauanko se on ollut jo poissa?”
”Katosi hieman ennen kuin katsoimme sen Nimdaa tutkineita tiedemiehiä käsitelleen videon.”
”Ja viimeinen asia, minkä saimme kuulla, oli ’kaksittain, kätöset siniset’?”
”Jep.”
”Hrr.”

He olivat olleet poissa jo useamman kuukauden. Tuona aikana ainakaan päällisin puolin Verstaan tilanne ei ollut kehittynyt miksikään. Jos täällä oli Allianssin vakoojia, ne olivat jo syvällä sisällä.

Ja niin oli luultavasti myös Dox. Mutta uskalsivatko he lähteä perään?

”Me olimme poissa aivan liian kauan. Mitenköhän Doxilla menee? Ja ovatko Siniset kädet jo saaneet sirun jo näppeihinsä?”

Kepe syöksyi seinälle, jolla oli jonkinlainen ohjauspaneeli. Hän kiersi kytkimestä, joka naksahti muovisesti. Seinää pitkin matelevaa kaapelia pitkin kulki signaali, joka herätti jonkun.

”Tervehdys”, totesi Valvoja. Järjestelmäpäivitys oli näemmä onnistunut.

”Valvoja”, Kepe kysyi. ”Onko tässä huoneessa käynyt kukaan lähtömme jälkeen?”

…pienempi kuin kolme…”, Valvoja sanoi. Sitten se pysyi vaiti.

”Eeeeh. Ei, ei nyt.”
Kepe napsautti kytkintä vielä pariin kertaan. Klak. Klak. Klak. Raks.
”Hei? Huhuu? Oletko siellä?”
Valvoja oli yhä hiljaa.

Jokin oli mennyt pieleen. Kepe ei tiennyt syyttääkö itseään jostain viallisesta koodinpätkästä vai oliko kyseessä sabotaasi. Jos jälkimmäinen, kenen taholta? Käsien? Iggyn? Vaiko oliko tämä vain pelkkää surkeaa sattumaa? Vai oliko Valvojan…Kepe nielaisi…’ohjelmistopohjassa’ jokin häiriö? Selvittelyyn tulisi kulumaan taas tarpeeton määrä aikaa.

”Tämä on turhauttavaa. Saimme matkan aikana niin paljon uutta ja mahtavaa tietoa, joka on vaalimisen arvoista. Mutta miten kotirintamalla? Nyt meillä ei ole enää mitään hajua siitä, mitä täällä on tällä aikaa tapahtunut. Kuka tästä ovesta on kulkenut ja minne mennyt. Kädet vai Dox? Iggy vai Manu?”
”Ehkä meidän pitäisi kysyä?”

”Jos joku olisi nähnyt täällä jotain kummallista, olisimme kyllä varmaan jo kuulleet siitä.”
”Ei tätä paikkaa koko aikaa vahdita.”
Kepe ei tahtonut myöntää jättäneensä Verstaan valvontaa hieman epävakaalle pohjalle. Kukapa olisi arvannut, että se saattaisi koitua ongelmaksi yhdessä saaren parhaiten vartioitujen tukikohtien ytimessä?

Kepe syöksyi viereiseen huoneeseen jättäen Snowien eteiseen. Hän kiskaisi narunpätkästä joka naksautti hehkulampun katossa päälle. Hän kolusi läpi paperipinoja. Kurkisti kaappeihin ja kävi läpi sisällön. Ei, mitään tärkeää ei ollut kadonnut. Ainakaan tästä huoneesta. Huoneita, joihin hän oli säilönyt hyvinkin arkaluonteista materiaalia, oli kuitenkin vielä ainakin puoli tusinaa lisää.

Hän palasi eteiseen. Niitä kaikkia hän ei voisi käydä läpi nyt. Jos joku olisi jotain etsinyt, hän olisi luultavasti aloittanut ensimmäisestä vastaan tulevasta huoneesta. Näiden säilytystilojen järjestyksen tunsi vain Kepe itse.

”Kaikki muu näyttäisi päällisin puolin olevan kunnossa. Mutta siltikin…”
”…Kin?” Snowie yritti saada Kepeä jatkamaan.
”…täällä on jokin pielessä. Se ei voi olla vain mielikuvitukseni. Kaikki on ulkoisesti juuri niinkuin pitääkin, jos Valvojan hiljenemistä ei lasketa, mutta jotain muutakin täällä on takuuvarmasti tekeillä, tunnen sen luissani…”
”Pitäisikö sinun kurkistaa Valvojan koneistoon?”
Kepe katsoi Snowieen ilmeellä, jota käytti vain harvoin. Ilmeellä joka sanoi: ’ei, en tahdo tehdä sitä’.
”…Eikö?”
”…Kai se sitten on pakko. Muuten emme etene. Tule.”

Kepe ohjasi kaksikon huoneeseen, jonka laatikostoja Kepe oli hetkeä aiemmin tonkinut. Sen perällä oli toinen ovi. Ennen sen avaamista Kepe avasi erään arkun ja nappasi sieltä muutaman esineen laukkuunsa.

Oven takana oli metallinen kierreportaikko yhä alempaan kerrokseen. Alemmassa kerroksessa oli pimeää, kunnes Kepe naksautti katon loisteputket päälle.

Huone oli suunnilleen samankokoinen kuin eteishalli yläkerrassa. Täynnä hyllyjä, laatikoita, kehikoita, pöytiä, tavaraa jota näkee keskiverrossa varastossa. Eräässä nurkassa keräsi pölyä sähkökäyttöinen trukki.
Huoneen peräseinällä oli vielä yksi ovi. Seinä oli harmaata kiveä, sellaista, jota yleensä näkee muinaisten linnojen seinissä. Ovi taas oli puinen ja hyvin vanha. Sitä reunusti hiilenharmaa valurautainen kehys.

Kepe avasi oven suurella rautaisella avaimella. Se narisi raa’asti auetessaan.

”Täälläkö se on?” Snowie kysyi.
”Jep.”

Tällä kertaa Kepe ei painanut valonkatkaisijaa, koska sellaista ei ollut. Oven vieressä oli pieni puinen pöytä, jolta hän poimi myrskylyhdyn ja tulitikut. Lyhdyn lepattava valo paljasti taas uuden portaikon. Tällä kertaa kivisen.

”Tämä on vanhempaa Verstasta. Näin pitkälle minulla ei usein ole tarvetta tulla, siksi en ole vaivautunut edes asentamaan kattolamppuja. Näitä käytäviä jatkuu ties miten syvälle ja pitkälle. Näissä käytävissä Dox ja Iggy menettivät järkensä.”

Kiviseinäinen käytävä jatkui pimeyteen. Oli hiljaista. Tai olisi ollut, ellei jossain kaukana olisi tasaisin väliajoin vesipisara pudonnut katosta lattiaan.
Haju oli tunkkainen. He jatkoivat matkaa lyhdyn valossa.

”…Muuutta eikö meidän pitänyt mennä kurkkaamaan Valvojaa?” Snowie kysyi ihmeissään.
”Sitä me olemmekin menossa tekemään.”
”…Miksi se on näin pitkällä pimeässä ja synkässä ja kylmässä kolossa? Kai sekin on niin fiksu, että sillä tavallaan voisi olla tietoisen olennon arvo, ja se ansaitsisi vähän paremmat olot?” Snowie aloitti hämmentyneen ääneenpohdintansa, kunnes tajusi, ettei Kepe ole toa joka pitäisi älyllisiä olentoja vangittuna kylmissä katakombeissa. ”…Vai. Tälle on joku oikea syy?”
”On. Neljä kerrosta alempana.”

”Tuo on vähän liian kryptistä. Ei tämä ole tapaistasi.”
”Nokun…minä en oikein rehellisesti sanottuna itsekään tiedä miten suhtautua tähän.”
”Eikö Valvoja ole sinun rakentamasi?”
”Nnno osa siitä tavallaan.”
”…Toitko sen tänne jostain?”
”Niinkin voisi sanoa. Tai siis. Yritän puhua mahdollisimman selvästi. Ei, en tuonut. Se oli täällä jo kun löysin Verstaan. Sitä, kenelle se kuului, kuka sen rakensi, sitä en osaa sanoa. Se ei osannut edes puhua meidän kieltämme, sen puhe oli aivan käsittämätöntä. Se oli maannut ikiajat tämän kolon pohjalla, tekemässä jotain käsittämätöntä. Jos sitä kutsuisi tietokoneeksi, se oli laskenut koko ajan jotain mystistä algoritmia. Ja se laski yhä kun löysin sen.

Kuukausien kummastelun jälkeen löysin tavan kommunikoida sen kanssa. Sain tietää yhtä ja toista; että Verstas oli valtavan suuri ellei jopa ääretön, ja että Valvoja näki kaiken jonkin epämääräisen matkan säteellä Verstaan ovesta. En tuntenut sen käyttämää teknologiaa, mutta jonkinlaisen rajapinnan sain kyhättyä, jotta sain sen puhumaan meidän kieltämme. Siitä tuli hyvä apulainen, joka auttoi auliisti, mutta se oli itsessään silti yhä suuri mysteeri minulle. Se ei tuntenut rakentajaansa, vai pitäisikö sanoa kasvattajaansa, ei ikäänsä, eikä alkuperäistä tehtäväänsäkään. Se kertoi unohtaneensa sen algoritmin, jota oli laskenut löytäessäni sen, kaikki parametrit ja jäänyt jumiin ikuiseen silmukkaan.”
”Tuo kuulostaa…aika hurjalta.”
”Ja niin se onkin. Tilanne on vielä pahempi nyt, kun tiedämme tästä paikasta enemmän. Sen rakensi Profeetta, tai joku hänen ’tovereistaan'”.
”…Oho.”

Kepe vaihtoi aihetta. ”Mites muuten. Kun lähdemme retkelle etsimään Nimdaa täältä. Sitten kun olemme varmistaneet, että ainakaan ihan pintakerroksissa ei ole Käsiä. Ketkä otamme mukaan seikkailuun?”
”Hmm”, Snowie pohti. ”Manua eivät pelota ne asiat, joita täällä saattaa lymytä. Makekin olisi ehkä hyvä valinta. Ja entä Same? Mielestäni…”

Kepe antoi hetken aikaa Snowien puheen valua toisesta korvastaan ulos. Hän tarvitsi tämän miettimistauon. Heti kun he olivat palanneet, kaikki oli muuttunut taas paljon sekavammaksi ja epävarmemmaksi. Kunpa tämä olisi jo ohi ja hän voisi palata tuttuun ja turvalliseen Verstaaseen. Tämä profeettaepisodi. Koko sota Allianssia vastaan. Kaikki Nimdaan liittyvä. Legendaariseen naamioon.

Hän tiesi, etteivät hän ja Snowie kaksistaan voisi mitenkään kohdata sitä, mikä tämän paikan syövereissä möyrysikään. Mutta voisiko koko Klaanin väkikään, edes yhtenäisyyden voimalla?


“Minä uskon, että hän on Atheon.”

Atheon, siksi sienipappi Zeeron oli Profeettaa kutsunut.

”Suurimman Aarteen Varas.”

”Tuhon Isä.”

”Maailmain Repijä.”

Snowie, Same ja Bladis eivät olleet ehkä kyenneet sisäistämään sitä, mitä tämä implikoi. Tai sitten kaikki olivat vain pysyneet siitä hiljaa. Kepeä suoraan sanottuna pelotti aivan tavattomasti.

Ja kuten se ennustus sanoi.

”Atheon vapautuu Ahjostaan.”

Kepen mieleen nousi taas ajatus, joka oli vaikeuttanut hänen nukahtamistaan joka ilta Zeeronin tapaamisen jälkeen.

Mitä jos…me emme voita tätä sotaa?

Mitä jos Allianssikaan ei voita?

Mitä jos…tämä Atheon voittaa?

Milloin tahansa muulloin hän olisi ehkä jopa naurahtanut, jos ei ääneen niin ainakin mielessään, profetialle maailmoja tuhoavasta jumaluudesta Mata Nuinkin yläpuolella, varsinkin jos tarina oli metsämökissä asuvan erakon kertoma. Mutta nyt hän oli nähnyt vähän liikaa asioita, jotka puhuivat puolestaan. Toki muinaiset tarinat ovat liioiteltuja ja iän myötä eeppisemmiksi muuttuneita, mutta…

…silti.

Kepen oli pakko tarkistaa yksi asia.

”…kunpa Gee olisi täällä, hänkin varmasti tahtoisi nähd–…” Lumiukko jatkoi yhä pohdintaansa.
”Snowie.”
”No, Rätsie?”
”Odotas hetki.”

Kepe avasi laukkunsa ja koppasi sieltä päällimmäisen esineen. Esineen, jonka hän oli arkusta napannut mukaansa ennen heidän laskeutumistaan näihin käytäviin.

Se oli valkoinen Kanohi Elda. Havaitsemisen naamio. Moisten avulla näki näkymättömät, kuuli henget ja… haistoi tietyt naamiot. Ignikan, legendaarisen Elämän naamion etsintäänhän ne kapistukset oli alunperin tarkoitettu.

Nimenomaan alunperin. Kaikkea voi aina parannella.

”Katsopa tätä.”
”Elda? Mistä sinä olet moisen saanut? Eikö noita ole aika…vaikea hankkia?”
”Kunhan vain sattumalta löysin taannoin. Näetkö tämän lootan?” Kepe osoitti valkoista muovilaatikkoa, jonka hän oli sulattanut kiinni naamion poskeen.
”Mitä se tekee?”
”Muuttaa naamion etsintätaajuutta ja kaistanleveyttä. Kun meillä vielä oli se yksi Nimdan siru, tein pari mittausta sen ympärilleen päästämästä sähkömagneettisesta säteilystä ja säädin tämän naamion sen taajuudelle. Tämä naamio havaitsee nyt Nimdan sirut.”
”…Voi veljet, tuo on fiksua.”
”Eikö. Voimme käyttää tätä sitten kun lähdemme sirun perään. Ajattelin kuitenkin testata jo nyt, että tämä toimii. Täällä luulisi saavan edes jonkinlaisen signaalin, pohjakohinan ei pitäisi olla niin voimaka–…” Kepen lause jäi kesken, kun hän sai naamion päähänsä. Seuraisi tuskallinen rääkäisy – ”…aaaaEEEEÄÄÄÄÄÄÄRRÄÄH” – ja Kepe heitti naamion maahan.
”…Miksi. Miksi tuon naamion pitää kertoa havainnoistaan jonkin fiksumman keinon kuten vaikka sellaisen tutkakuvan sijaan päänsäryllä.” Tälli oli ollut kamala. ”Tahdotko kokeilla?”
”Jätän väliin, kiitos vain. Onkohan siinä jotain vikaa?”
”…Toivon niin. Tai sitten Nimdan vaikutus täällä Verstaassa on niin vahva, että Eldan sensori aktivoituu saman tien maksimitehollaan.”
”Siitä ei taida siis olla apua, ellet saa jotenkin…” – jossain rasahti jokin – ”…heikennettyä naamion käyttäjäpalautetta…” – toinen rusahdus.

Rysähdys.


Lattia heidän allaan repesi. Käytävän seinät kaatuivat. Seinustojen puuovet levähtivät auki. Kattoon aukesi tyhjyys. Kylmä tuuli raivasi kaiken tieltään.

Kepe ja Snowie putosivat.

* * *


Tiesittekö, että kerran tälle saarelle saapui joukko varkaita Nimdan perässä.

Putoaminen kiihtyi. Kepe ja Snowie erkaantuivat toisistaan.

Ensin ei erottanut mitään. Sitten pimeyteen ilmestyi pieniä valoja. Kepe oli pudottanut myrskylyhtynsä kompastuessaan kuiluun. Kepe erehtyi luulemaan ensimmäistä valoa lyhdykseen, ja lyhtyhän se totta tosiaan olikin, mutta ei hänen. Sitä piteli jokin muu.

Heidän joukossaan oli mies. Kiltti ja ystävilleen hyvä.

Valoja ilmestyi lisää. Lyhtyjä oli pian sadoittain. Ne viilettivät heidän ohitsensa, niiden kantajat katsellen kahden klaanilaisen putoamista. Uteliaat katseet tutkivat kahta painovoiman uhria.

Kepe yritti huutaa Snowielle, mutta ilmavirta oli liian kova, jotta ääni olisi kantautunut tämän luokse. He pyörivät villisti viitisen metrin päässä toisistaan. Kumpikin heistä yritti uida ilman halki toisiaan kohti, mutta heidän välillään oli liikaa vertikaalista eroa, jotta matkaa olisi saanut kurottua umpeen. Snowie oli muutaman metrin alempana.

Mutta toisin kuin muilla kaltaisillaan, hänellä oli voimia joista kuolevaiset eivät uneksineetkaan.

Sitten Snowie sai idean. Hän lähti muovaamaan ruumiinsa massaa litteämpään, laskuvarjomaisempaan muotoon kasvattaakseen ilmanvastusta. Näin sankarimme lopulta tavoittivatkin taas toisensa. Kepe kaivoi laukustaan köyden ja heitti sen toisen pään Snowielle. He sitoivat itsensä yhteen, jotta kumpikaan ei enää karkaisi.

Nimda kuitenkin sai hänen mielestään vallan.

Nyt he vasta ehtivät miettiä, mitä ihmettä olikaan tekeillä.
”Miten syvä tämä kuilu oikein on, ja mitä se tekee linnakkeen alla? Ketkä tämän ovat kaivaneet?” Snowie kummasteli tuulen ulvoessa. Maailman syvin kaninkolo.
”Ei tämä ole linnakkeen alla, muistatko. Tämä on Verstaassa.”
”Tämä kuoppa ei siis noudata minkäänlaisia tunnetun fysiikan lakeja? Tällä ei välttämättä ole pohjaa?”
”Huonoimmassa tapauksessa niin. Meidän kuitenkin ehkä kannattaisi nyt keksiä joku keino pysäyttää pudotuksemme. Mielellään joku joka ei pääty sottaisesti. Tuo laskuvarjomallisi ei hidasta meitä tarpeeksi.”
”Tämän parempaan en pysty. Onko sinulla ideoita?”
”Odotas”. Kepe kaivoi laukkuaan. ”Minulla piti olla täällä jossain Kadin-liidin, mutta taisin unohtaa sen jonnekin…”
”Tämä ei mene ihan putkeen.”

Sen myötä hän tuhosi kaiken mitä rakasti. Ystävänsä ja toverinsa. Hän joutui katsomaan avuttomana, miten liekit tuhosivat kaiken hänen ympäriltään.

Ne, jotka sankareidemme putoamista olivat lukemattomina joukkoina seuranneet, päättivät käydä toimeen. Pian Kepe ja Snowie huomasivat valonvälähdyksiä ympärillään. Jokin lensi ilmassa seuraten heitä. Ei, jotkin. Niitä oli useampi.

Yhdessä yössä kaikki oli palanut tuhkaksi. Niin julma Nimda voi olla.

Myrskylyhtyjen liekit lepattivat tuulessa, mutta eivät jostain syystä sammuneet. Ne valaisivat valkoisia naamioita, ja niiden kantajien yön värisiä ruumiita. Verstaan vangit olivat päättäneet puuttua peliin.

”Jjja mitä ihmeitä nuo ovat?”, kaksikko ehti kummastella. Yksi olennoista, joita oli ainakin viisi, tuli lähemmäksi.

Lopulta hänet syöstiin syvälle, pimeimpien syöverien vangiksi. Vereen tahrittuun turvapaikkaan, jonka Mustaksi Ritariksi kutsuttu varas oli luonut.

”Te – pääsette tap – aamaan mestariamme”, se kertoi katkonaisella äänellä. Äänellä, joka kuulosti Kepestä ja Snowiesta jollain karmivalla tavalla tutulta.
”Terv – etuloa maahan, jossa kaik – kien toiveet täyttyvät, jossa mestarim – me ikiaikai – nen viisaus valais – ee kaikkien polkuja.”

Kepe ja Snowie katsoivat toisiaan. Mitä tämä olento oikein tarkoitti?

Tuo turvapaikka oli luotu Nimdan voimalla. Tämän myötä Nimda langetti kirouksen Mustan Ritarin ylle, ja pakotti tämän palvelemaan ikuisesti turvapaikan valtiasta.

”Täs – sä paikassa pitää valtaa suuri i – sä… hän joka luo maail – mat parsimalla revityt yhte – en.”

”Maa – ilma hä – nen siipiensä al – la. Parat – iisi. Ihm – emaa”, säestivät neljä muuta. ”Tie tot – uuteen on revittävä au – ki paljain kä – sin”.

”Tuooota noin.” Kumpikaan ei tiennyt mitä ajatella.

Niin kauan kuin Nimda on olemassa, on tämä turvapaikkakin tuhoutumaton. Tämä maailma.

Sitten, viimein, tuli lattia.

* * *

Kop. Kop. Kop. Kop. Kop.

Valkoinen lumiukko oli mustuuden ympäröimä.

Mmmmh..? Snowie sai ajateltua. Päätä särki. Kepeä ei näkynyt missään.

Kraa kraa.

…lintuja? hän ihmetteli. Kiihkeän raakunnan alta erottui toinen, hennompi ääni. Etäistä kujerrusta.

Snowie huomasi makaavansa maassa, ja nousi jaloilleen. Hän etsi lintuja katseellaan. Pienempi siivekäs läpytteli säikähtäneenä tiehensä. Isompi jäi paikalleen. Se oli närhi.

Raakunta oli hätääntynyttä.

Snowie otti askeleen kohti närheä. Lintu pelästyi, levitti mustat siipensä ja räpytti tiehensä. Varjoa mustemmat sulat pöllysivät ympäriinsä. Yksi kulkeutui lumiukon jalkoihin. Klaanilainen kumartui ja noukki sulan peukalolla ja etusormella. Hän kohotti sen aivan kasvojensa likelle.

Ammottava punainen silmä avautui sulan keskelle.

Snowien silmät avautuivat.

Hän puisteli päätään surrealistisen unen jäljiltä. Todellisuus ei ollut yhtään vähemmän hämmentävä.









Valkoinen suola-aavikko peitti kaiken. Se jatkui tasaisenkalpeana joka suuntaan, silmänkantamattomiin. Se oli jalkojen alla kova ja karhea.

Taivas ei eronnut maasta paljoa väriltään. Se oli harmaa, katoton, ääretön. Siellä täällä samea värivirhe, jonka saattoi tunnistaa pilvenriekaleeksi. Tähän ankeaan todellisuuteen tulija saattoi luulla tulleensa värisokeaksi, ellei hänellä olisi mukanaan jotain omasta maailmastaan muistuttavaa.

Aavikolla oli myös kaksi värivirhettä.

Kepe ja Snowie.

He olivat rysähtäneet suoraan lattiaan, tai näin he ainakin luulivat. Kummallekaan heistä ei kuitenkaan ollut käynyt mitään. Jokin oli suojellut heitä. Ehkä ne kuilun olennot?
Niistä ei kuitenkaan ollut enää jälkeäkään.

Kepe avasi silmänsä, huomasi suureksi ja riemuisaksi yllätyksekseen olevansa vahingoittumaton, ja nousi istumaan. Hän irroitti vyötäröltään köyden. Hän seurasi katseellaan köyden maassa matelemaa reittiä, joka johti Snowieen. Tämä oli myös jo noussut istumaan.

Kumpikin heistä katseli ympärilleen ja mittaili tilaa silmillään. Se oli selvästikin jossain aivan muualla kuin Bio-Klaanin linnakkeen kellarissa.

”Semmoinen pudotus.”
”Keps, aiheellinen kysymys.”
”No?”
”Miten me pääsemme pois täältä?”
”Ihan hyvä kysymys tuo. Meillä ei ole mitään vertikaalista työntövoimaa, jolla pääsisimme takaisin sinne mistä tulimme.” He katsoivat ylöspäin. Taivaankanteen oli revennyt reikä. Sen halkaisijaa oli mahdotonta arvioida, sillä sen etäisyyttä heistä ei voinut päätellä mistään. Sen sisällä tanssi himmeitä valoja.

”Nuo kaverit taisivat ainakin pelastaa henkemme”, Snowie kiitteli. ”Kai sekin on parempi kuin ei mitään.” Hänen ilmeensä vakavoitui. ”Mutta nyt me kaiketi olemme…Profeetan pyhimmässä?”
”Ainakin melkein siellä. Täällä ei kuitenkaan näytä olevan ketään. Ei merkkiäkään elosta, saati Nimdasta.”
”Huu. Kylläpä olemme melkoisessa kiipelissä.”
”Lähdemmekö liikkeelle? Katsomaan jos vaikka…” Kepe nousi seisomaan, pyöri hetken paikallaan ja osoitti satunnaiselta vaikuttavaan suuntaan. ”…tuolla on jotain?”
”Kuulostaa suunnitelmalta.”

Eivät he oikein muutakaan voineet tehdä.

* * *

Ilma, jos se nyt ilmaa oli, oli äärettömässä tilassa hieman viileä. Kaksikkoa se ei kuitenkaan haitannut. Vaikka tila oli melko valoisa, ei kuitenkaan niin valoisa että lumisokeus olisi iskenyt, ei minkäänlaista valonlähdettä näkynyt missään. Taivaalla paistoi kyllä jokin, mutta se oli musta ja uhkaava, eivätkä Kepe ja Snowie uskaltaneet tarkastella sitä sen enempää.

He olivat vaeltaneet jo tunteja, tai ainakin tunneilta se tuntui. Missään ei edelleenkään näkynyt mitään. Sama valkeus jatkui kaikkialle. He eivät antaneet kuitenkaan epätoivon saada valtaa itsestään, vaan koettivat piristää tunnelmaa juttelemalla.

”Eihän tämä ole mitään verrattuna siihen yhteen luotoon”, Snowie totesi.
”Siihen, joka oli vain pari vaivaista neliömetriä?” Kepe muisti.
”Oli se loppujen lopuksi aika iso.”
”No ei se niinkään.”
”Oli se tavallaan.”
”Suurin osa siitä oli veden alla.”
”Laskuveden aikaan pienempi osa.”
”Sitä länttiä ei ollut tarkimmissakaan kartoissa. Tarkistin asian jälkikäteen.”
”Epäoleellinen seikka. Tärkeintä on se, että me pääsimme sieltä lopulta pois.”
”Ja pääsemme täältäkin?”
”Kyllä kyllä. Totta kai.”
”Ennen vai jälkeen sen, kun…ties mitä tapahtuu, kun päädymme Nimdan ja Profeetan luo.”
”Sekin soppa voidaan varmaan selvittää puhumalla?”
”Jätänkin puhumisen siis sinulle.”
”Tee se.”
”Nyt mietin, voinko uskoa henkeäni karismasi varaan. Tämä skenaario sumentaa järkevän ajattelun. Tämä on niin järjetöntä.”
”Onhan tämä. Mutta yrittänyttä ei laiteta.”
”Mitä tuokin fraasi tarkoittaa.”
”Sekin on aika mainio kysymys.”
”Meidän pitäisi käydä joskus reissulla selvittämässä maailman etymologisia mysteerejä.”
”Ehkä vähän vähemmän seikkailullisella kuin edellinen reissumme.”
”Joo. Me muuten emme lopulta sitten tainneetkaan ottaa ketään mukaan tänne alas.”
”No mieti millainen kaaos siitä olisi tullut. Läjä klaanilaisia keskellä ei-niin-yhtään mitään. Ehkä näin on miltei parempi.”
”Mekö sitten siedämme toisiamme tarpeeksi tällaisessakin tilanteessa.”
”No näköjään.”
”No, totta.”

Kepe huomasi horisontissa jotain, mikä pisti silmään tasaisen harmauden keskeltä. Hän siristi silmiään, käytti naamionsa kiikaria, mutta kohde oli niin kaukana, ettei hän saanut siitä selvää. Tai ehkä hän sai, mutta ei uskonut näkemäänsä. Valkeuden keskelle näytti aukeavan ovi, josta astui tumma hahmo, joka piteli kädessään sauvaa. Hahmo asteli muutaman askeleen eteenpäin ja pysähtyi. Toinen ovi aukesi. Hahmo astui ovesta sisään. Sitten se oli taas poissa.

Snowiekin oli huomannut tämän. ”Mikäköhän tuo oli. Joku…oli läpikulkumatkalla?”. ”Jaa’a”.

He jatkoivat matkaa. Matka kesti pitkän aikaa. Pidempään kuin kumpikaan kykeni hahmottamaan. Kepen kello oli pysähtynyt. Snowien ajantaju heitti voltin. Kumpaakaan heistä ei väsyttänyt lainkaan, kumpikaan ei tuntenut nälkää tai janoa.

He jatkoivat matkaa halki aavikon. Jatkoivat. Ja jatkoivat.

Ennen pitkää he viimein törmäsivät johonkin.

Vaan miten pitkä aika olikaan jo kulunut?

* * *

Keskellä aavikkoa oli musta viiva. Noin metrin levyinen, tasaisen mattavärinen, hyvin vahvassa kontrastissa ympäristönsä kanssa.

Viiva piteni pikkuhiljaa. Hitaasti mutta varmasti. Sitä maalasi jokin olento, jolla oli valkoinen naamio. Sen ruumis oli musta pensseli. Se mateli suoraviivaisesti eteenpäin, raahasi mukanaan mustia, soljuvia nauhoja. Ne värjäsivät alleen jäävät suolahituset – tai siis mustasivat, tässä maailmassa kun ei esiintynyt värejä. Vai kenties valkaisivat? Maasta tuli samanvärinen kuin taivaalla möllöttävä…valaisija?

Kepe ja Snowie näkivät horisontissa taas liikettä. Tämä hahmo ei kadonnut edellisen tapaan mystisestä ovesta, joten he päättivät lähestyä sitä. Jos se oli ystävällinen, se voisi varmaankin auttaa heitä. Jos se taas ei ollut, niin…no, sen kanssa voisi aina yrittää neuvotella? Kai? Toivottavasti?

Kun he pääsivät lähemmäksi, he tunnistivat sen samanlaiseksi otukseksi kuin ne, jotka olivat pehmentäneet heidän pudotustaan. Tämä oli kuitenkin hieman keskivertoa lajitoveriaan lyhyempi, ja sillä oli selvästi jokin muu tehtävä. Se nimittäin…maalasi viivaa?

He lähestyivät olentoa takaviistosta, ja kulkivat jonkin verran sitä nopeammin. He saivat sen pian kiinni. Kun he olivat noin kymmenen metrin päässä, se huomasi heidät ja pysähtyi. Hetken aikaa Kepe ja Snowie tuijottivat mitäänsanomattomia mustia silmänreikiä. Se tuijotti takaisin.

Sitten olento kääntyi heitä kohti. Sen ruumis valahti hetkessä valkoiseksi, ja se lopetti työnsä. Se lähti tulemaan heitä kohti. Musta viiva ei enää seurannut sitä.

”Öö, hei”, Snowie tervehti. Olento jatkoi tuijotustaan. Se ei ollut tottunut muiden olentojen läsnäoloon.

”Tiedätkö, onko täällä mitään…mitään? Kaupunkeja, kyliä…asukkaita?”

Olennon pää kääntyi kysyvästi kallelleen. Tai siis, alkoi kääntyä. Sitten se kääntyi ”kysyvästä” asennosta muutamankymmentä astetta yli, tasolle ”hämmentävä”. Se jatkoi kiertymistään ja ylitti kaikki luonnollisten kiertymäkulmien rajat.

”Tai satutko – satutteko – tietämään jotain hepusta nimeltä Dox?”

Yhä hiljaisuus. Kiertyvä pää alkoi muistuttaa yhä enemmän jonkinlaista latauskuvaketta.

”Tai jotain artefaktista nimeltä…Nimda?”

Salamannopeasti olennon pää käännähti taas suoraan, ja se nyökkäsi. Viimein tunnistettava ele.

”Voitko viedä meidät sen luok–…” Snowie ei ehtinyt sanoa lausetta loppuun. Olennon lukemattomien jalkojen seasta ilmestyi käsi, joka napsautti sormiaan.

* * *







Peli 2
Peli 2




Keskellä valkeutta oli metsä. Metsä täynnä kuolleita eläimiä.

Metsä, jonka puut olivat taivaalle kurottavia, kulmikkaita, keinotekoisia. Tuskin matoranien käsien rakentamia, kenties jumalten kokoamia?

Tässä kaupungissa oli käyty vastikään – vaiko jo kauan sitten – suuri taistelu. Sen uhrien ruumiit makasivat yhä kaduilla. Muuttumattomina kuolinhetkestään. Ne eivät mädäntyneet täällä. Monen eri väristä verta oli kaikkialla. Mustahaarniskaisia sotureita. Värikkäitä ja monimuotoisia olentoja.

Kaksi armeijaa olivat tuhonneet toisensa lähes täysin. Vain muutama oli enää jaloillaan.

Osa oli kuollut jaloilleen.

Valtavien rakennelmien välisissä katukuiluissa ei ollut liikettä.

Jos ajan kulumista olisi voinut jotenkin mitata, sen mittaaja olisi ikävystynyt kuoliaaksi jo aikoja sitten. Vaikka kuinka kauan odotti, mikään ei muuttunut. Maisema pysyi yhtä lohduttomana kuukausia, vuosia.

Vasta kymmeniä vuosia myöhemmin jotain tapahtui.

Kaupunkia lähestyi suola-aavikolta kolme hahmoa. Hitaasti ne vaelsivat halki lakeuden.

Yksi hahmoista oli muita pidempi ja massiivisempi. Vitivalkoisen olennon pinnassa ei ollut mitään määritteleviä piirteitä. Se liikkui askelin, jotka lähestulkoon jyrähtivät lyödessään maahan. Askelten ääni kaikui varmaankin pitkälle. Tömps. Tömps.

Toinen vaalea olento, joka tuli ensimmäisen jäljessä, oli hyvin pieni tähän verrattuna. Se oli pituudeltaan metrin luokkaa, ja sen liikettä edisti jalkaparin sijaan joukko taipuisampia ulokkeita. Viisisormiset kädet sillä kuitenkin oli.

Viimeisenä astellut neliraajainen kolmas olento oli kooltaan jotain kahden edellisen puolivälistä. Tämän yhtä valkoisesta pinnasta saattoi erottaa muinaisia haarniskanpalasten ääriviivoja. Ne olivat aikojen saatossa haalistuneet lähes tunnistamattomiksi.

Ei enää kauaa.

Yhdessä taistelukentän uhreista pihisi vielä henki. Toamainen, musta olento oli viimeiset järkensä rippeetkin menettäneenä vain seissyt keskellä katua vaitonaisena, paikallaan, jalat kauhun jäätäminä. Koko tuon ajan se oli huutanut mielessään, mutta sillä ei ollut enää mitään millä huutaa ääneen.

Olento näki liikettä. Se käänsi vasemmalle riutuneet kasvonsa, joissa oli vetistävät silmät ja nenä, ehkä joskus suukin. Kasvot, joita joku hänen kaltaisistaan olisi joskus voinut kutsua kauniiksi.

Sitä kohti asteli hitaasti kolme valkeaa hahmoa.

Se oli tietoinen tosiseikasta, ettei se enää ikinä voinut palata kotimaailmaansa. Mistään suola-aavikolla ei löytynyt kulkutietä sinne, mistä hän oli tullut. Vanhat henget eivät suoneet sellaista enää olevan. Ne määrittivät, kuka tuli ja kuka jäi. Kaikki jäivät.

Näin ollen se oli jäänyt taistelukentälle. Tämän helvetillisen, veren tahriman turvapaikan ulkopuolella ei ollut mitään. Tänne oli jäätävä, jos ei tahtonut joutua tyhjyyden kadotukseen.

Nyt sitä kuitenkin lähestyi jokin, mikä uhkasi hänen rauhaansa. Sen oli tehtävä jotain asialle. Ajettava nämä pois. Tuhottava nämä. Mitä vain, mutta ne eivät voineet tuhota hänen rauhaansa. Hän ei enää jaksanut. Ei enää mitään uutta. Kaikki on ollut hyvin tähänkin asti. Niin hyvin kuin tässä kiirastulessa on voinut olla. Ei enää muutoksia. Kaikki on ollut niin hyvin.

Olento yritti liikuttaa jalkojaan. Se ei saanut niitä liikkeelle. Aikojen saatossa maanpinnan pienet hituset olivat sulaneet ja taas kiteytyneet. Ne olivat kivettäneet hänen jalkapohjansa kiinni kamaraan. Hän repi ja riuhtoi kaikilla voimillaan. Muinaisten pilvenpiirtäjien lomitse kaikuivat kaksi rasahdusta. Hän oli vapaa.

Kaikki voimansa rippeet käyttäen ja yhä hiljaa huutaen se syöksyi kohti kolmea tulokasta. Sen enempää ajattelematta se otti kohteekseen etummaisimpana kävelevän suurimman olennon. Olennot eivät reagoineet tähän mitenkään. Sen parempi hänelle. Hän repisi ja raastaisi ja…

Noin metrin päässä suurimmasta valkeasta hahmosta se hyppäsi kohti tämän vatsaa. Vatsa antoi periksi. Se luiskahti tästä läpi, ja ennen kuin ehti tajuta mitään, mursi molemmat kätensä, selkärankansa ja jalkansa kovaan maahan.

Valkeaa olentoa ei kiinnostanut. Se jatkoi matkaansa.

Kolme olentoa kulkivat halki kaupungin katujen. Kohti suunnatonta monumenttia, joka sijaitsi kaiken keskipisteessä. Valkeiden portaiden ja kolmioin koristeltujen obeliskien ympäröimää temppeliä.

Ne saapuivat portaikon juurelle ja pysähtyivät. Pienin olento astui eteenpäin ja kääntyi kahta muuta kohti. Se virnisti leveästi, napsautti sormiaan ja haipui jonnekin aivan muualle.

* * *

Kepe havahtui. Mitä oli tapahtunut? Heeeeetkonen, nyt seis, stop, halt. Vielä hetki sitten he olivat olleet suola-aavikolla, keskustelleet jonkin…asian kanssa. Nyt he olivat mis–…

Ympärillä olivat käsittämättömät raatoläjät. Valtavia monumentteja. Suunnattomia rakennelmia. Luita. Suolenpätkiä. Kaikkea tosi… Kepe meinasi yökätä. Snowien kasvoilla oli suunnilleen sama ilme kuin hänellä. Puistatuksen, kummastuksen ja epätietoisuuden jonkinlainen yhdistelmä. Kepen silmiä kirveli, ja hänen niskansa tuntui jäykältä hänen kääntäessään päätään ympäristön hahmottamiseksi. Hänen hengityksensä tiheni, mutta hän laski tahtia, kun hengittäminen alkoi sattua.

Ehkä hän ja Snowie vielä tottuisivat tähän. Ehkä.

”No, nyt ainakin olemme jossain”, Kepe yritti sanoa, mutta hän ei saanut ääntä käheästä kurkustaan. Se oli rutikuiva, kuin aavikolla vietettyjen vuosisatojen jälkeen. Hän huomasi olevansa kuolemanväsynyt, ja rojahti istumaan. Snowie teki saman, yhä vaihtunutta ympäristöä kummastellen. Hän haparoi kohti laukkuaan, mutta ei löytänyt sitä. Se oli pudonnut jossain vaiheessa hänen huomaamattaan. Kun hän oli kääntämässä päätään varmistaakseen asian, hänen katseensa kiinnittyi omaan käsivarteensa. Se oli myös kuiva kuin kelopuu. Hänen Toa-panssarinsa oli ollut valkoista ja vaaleanvihreää, mutta nyt vihreä väri oli haalistunut pois.

Sama päti Snowien nenään.

Tässäkö se sitten oli?

Kepe antoi itsensä kaatua selälleen.


Hän räpytteli silmiään saadakseen niitä kosteammiksi. Lähestulkoon tuloksetta.

Sitten hän näki taas liikettä näkökenttänsä laidalla. Temppelin portaita laskeutui jokin. Tai joku.



Tuona päivänä Bio-Klaanin jäsenet kohtasivat ensi kertaa tuhon isän.

Kepe ei ollut osannut arvata Profeetan ulkonäköä. Jossain mielensä perukoilla hän näki Atheonin valtavana sarvipäisenä hirviönä. Kenties liekehtivänä. Totuus ei kuitenkaan vastannut tarujen ajan saatossa värittyneitä kuvauksia.

Uskoin teidän saapuvan tänne vielä jonain päivänä. Vuokraaja ja Viitoittaja.

Tämän vaatetus oli vaatimaton, mutta huokui silti jumalallista majesteettisuutta. Tällä oli yllään vain kulunut vanha sadekaapu, mutta joidenkin voimien ansiosta se vaikutti levittäytyvän portaikolle kymmenien metrien pituiseksi, sateenkaaren väreissä kimaltavaksi, kuninkaalliselle sopivaksi viitaksi. Ehkä tämäkin oli joskus tosiaan ollut kuolevainen.

Ja te saavuitte.

Profeetan viitan huppu oli tiukasti tämän päätä vasten, paljastaen kuitenkin tämän kasvot. Monarkin kasvoilla vaikutti olevan jokin, joka muistutti Kanohi-naamiota. Se ei kuitenkaan osannut päättää, mikä oli. Hau vai Iden. Komau vai Rau. Avohkii vai Kraahkan. Vaiko kenties jotain muuta? Skakdin, vortixxin vai syväläisen kasvot? Vai jonkin kauan sitten kadonneen lajin? Jonkin muun maailman olennon?

Muistatteko vielä, kun nousitte ensi kertaa veneeseen kohti sitä paikkaa, joka Ath-Korona tunnetaan? Tietysti te muistatte. Toan muisti ei petä.

Sarvet tällä oli, kuten monet legendat kuvasivat. Tämän ohimoiden kohdilla oli hopeiset, metallisen näköiset, suoraan eteen osoittavat piikit, jotka kaartuivat tämän takaraivoa kohti. Ei, ne eivät olleet sarvet. Ne eivät olleet tämän pään takaosassa kiinni. Profeetan päätä ympäröi leijuva, hopeinen kuunsirppi.

Tuosta hetkestä alkaen tiesin, että joskus vielä te seuraisitte reittiä jonka kuljin, koettaisitte ymmärtää kokemaani, ja tulisitte tänne.

Tämä kaivoi sadeviittansa kätköistä kaksi lasipulloa, jotka olivat täynnä jotain, mikä näytti teeltä. Hän ojensi ne Snowielle ja Kepelle. Kepellä oli uskomaton jano, hän tyhjensi pullon hetkessä. Se oli parasta, mitä hän oli ikinä juonut. Sanoinkuvaamaton energia täytti hänet. Hän vilkaisi käsivarttaan. Tutut värit alkoivat palata. Kurkkua ei enää kuivannut. Snowiekin piristyi suunnattomasti.

Ei, unohdin aivan. Tarinamme alkaa vielä aiemmin. Siitä hetkestä, kun sait avaimen tämän maailman porttiin.

Profeetta osoitti sanansa Kepelle. Kepe muisti.

Profeetta kääntyi viittoen Kepeä ja Snowieta seuraamaan. He aloittivat matkansa temppelin portaita ylös, kohti tämän maailman huippua. He pelkäsivät kompastuvansa Profeetan kimaltelevaan astraaliviittaan, mutta huomasivat jalkojensa solahtavan helposti siitä läpi.

Maailmojen repijä oli ystävällisempi, kuin tätä houkutukseen viekoittelevaksi paholaiseksi kuvailleet legendat antoivat ymmärtää. Ehkä tämä oli vain petollinen valeasu.

Suonette anteeksi, minun muistini ei ole enää entisellään. Olen ollut tässä maailmassa jo liian pitkään.

Profeetta kopautti nyrkillään kuunsirppiä. Kopaus oli metallinen. Sirppi oli ilmeisesti jonkinlainen laite, joka auttoi tätä muistamaan. Atheon oli maallisempi kuin he olivat uskoneet. Tätä oli vaikea käsittää.

Yritän pitää itseni voimissani kaikin keinoin. Jotta olen edelleen Suurimman Aarteen arvoinen.

Suurimman Aarteen? Zeeta-sirun täytyi siis yhä olla Profeetan hallussa.

Se on saanut minut aiheuttamaan niin paljon tuhoa. Tämä maailma on niitä harvoja asioita, joiden luomiseen se on lainannut voimaansa.

Tämän maailman porttiin Kepe oli tosiaan eräänä yönä kauan sitten saanut avaimen. Hän oli ollut linnakkeen tähtitornissa, sillä hän oli pitänyt siellä majaansa ennen Verstaan löytämistä. Siitä, mitä tarkalleen ottaen oli tapahtunut, hänellä ei ollut minkäänlaista muistikuvaa. Aamulla hän oli kuitenkin herännyt portaikosta Verstaan avain kädessään.

Silloin kun sait avaimen tämän todellisuuden oveen tähtitornissa. Se oli ensimmäinen kerta, kun lähetin yhden tämän maailman olennoista ulos.

Tarvitsin ovelle ulkopuolisen vartijan. En voinut käyttää tämän maailman asukkeja, sillä ne eivät enää kestä teidän maailmaanne. Avain päätyi sinulle. Olit valinnut samankaltaisen elämäntavan kuin minä. Tahdot tehdä hyvää ympärilläsi oleville keksintöjesi avulla.

Sen jälkeen ne ovat kuitenkin aina silloin tällöin seuranneet sinua ja tovereitasi. Yksi ei seurannut suunnitelmaa, piti teitä vaarallisina, ja yritti estää matkanne Athin kylään.

Joskus ne ovat nousseet lähemmäksi porttia omasta tahdostaankin. Jotkin ystävistänne lienevät törmänneet niihin. Pahoittelen näitä välikohtauksia.

Siinä taajamassa, josta löysitte sen kyläläisparan kirjoitukset…sielläkin oli yksi heistä, joka seurasi toimianne.

Ja viimeiseen törmäsitte metsän keskelle unohdetussa kylässä. Sekään ei seurannut alkuperäistä tarkoitustani – en aikonut teille pahaa, se mitä minusta noissa teksteissä kerrotaan, ei ole kovin…imartelevaa. Tahdoin huomionne pois niistä.

Mutta nyt te olette täällä. Olitte päässeet jo niin syvälle, etten voinut päästää teitä enää menemään.

Ja nyt minun on aika toteuttaa se, mitä olen suunnitellut pitkään. Sekä te, että vihollisenne vakoojat olette Nimda-siruni perässä. Vaikka te jäisitte tänne ikiajoiksi, muita kaltaisianne tulisi. Kuten on tullut muualtakin.

Profeetta vaikutti viittaavan siihen hävitykseen ja sekasortoon, joka portaiden alapäässä yhä oli. Kepe ei uskaltanut vilkaista taakseen. Useampikin armeija vaikutti kilpistyneen Profeetan joukkoihin.

Ja vihollisen vakoojat, näillä tämä tarkoitti selvästikin Allianssin Sinisiä käsiä. Tuosta kaksikosta ei täällä kuitenkaan ollut näkynyt vielä jälkeäkään.

Profeetta nosti viittansa alta esiin oikean kätensä. Se vaikutti ensin tyhjältä, valkealta hansikkaalta, mutta samassa aavemainen valo vaikutti tiivistyvän sen yläpuolelle. Valokiehkurat kiteytyivät kolmion malliseksi, sinihohtoiseksi siruksi. Siru leijui kevyesti kymmenisen senttiä kämmenen yläpuolella.

Nimda tosiaan oli täällä. Siitä ei ollut enää mitään epäilystä.

Vaikka tämä siru antaa minulle kaiken vallan tässä maailmassa, en uskalla ajatellakaan mitä tapahtuu, jos toinen sen kaltainen kulkeutuu tänne. Niitä on maailmassanne ilmestynyt historian kätköstä taas ikiaikojen jälkeen esiin.

Ja Suurin Aarrekaan ei tahdo muita tänne. Näin se kertoi minulle.

Nimda kuiskasi minulle.

”Oi musta kuu, ahmaise aurinko ja anasta sen mahti.”

En tarvitse Nimdan kuutta sirua repiäkseni tietä totuuteen. Voin tässä maailmassa tehdä sen yksin, omin käsin.

Rakennan nämä portaat taivaisiin asti, kurotan kohti tähtiä ja kaikki on meidän määrättävissämme. Voimme muovata kaiken sellaiseksi kuin tahdomme. Yhtenäisyyden. Velvollisuuden. Kohtalon.

Mitä sanotte?

Maailmojen repijä vangittiin tänne, mutta pian tuo vankeus kohtaa loppunsa. Nyt, täältä käsin, on aika luoda uusi maailma, repiä vanhat ja parsia kaikki taas yhteen.

Kepe ja Snowie katsoivat toisiinsa. Joko jotain todella, todella suurilla vaikutuksilla siunattua tai kirottua oli pian tapahtumassa, tai sitten Profeetta oli pöpi.

* * *


Portaiden yläpäässä, temppelin suurilla, mustilla, puisilla pariovilla, käytiin viimeistä taistelua.

Kepe ja Snowie hämmästyivät suuresti huomatessaan toisen osapuolen – se oli Dox. He olivat aivan ehtineet unohtaa tämän kaiken tapahtuneen seurauksena. Dox piteli veistään kuin vuosien taisteluiden kovettama veteraani. Tämän katse oli tuima ja määrätietoinen.

Toinen osapuoli oli kaksikolle ennestään tuntematon, mutta se oli selvästi tämän maailman asukki. Suunnaton Musta Ritari piteli valtavaa miekkaansa pelkällä vasemmalla kädellään. Tämäkin oli valpas, ja odotti, tekisikö hänen vastustajansa aloitteen. Pieni toisen todellisuuden olento oli kovempi vastus, kuin tämä oli saattanut ulkonäöstä uskoa.

Doxia ajoi kaikki universumin viha. Viimeisten vuosien aikana tämä oli oppinut pitämään tätä maailmaa kotinaan. Uusia ystäviäkin hän oli saanut – Ristiretkeläisiksi kutsumiensa Nimdan metsästäjien kanssa hän oli vaeltanut halki suola-aavikon, ja taistellut Mustan Ritarin joukkoja vastaan. Noista taisteluista viimeinen käytiin lopulta tässä kaupungissa. Doxin tovereista – Hopeisesta, Tarkk’ampujasta, Keltaisesta, kaikista muista – ei enää yksikään ollut jaloillaan. Hopeinen oli itse kaatunut Ritarin terään.

Tämä ei huomannut lainkaan Profeettaa, Snowieta ja Kepeä. Nämä eivät olleet samassa todellisuudessa hänen kanssaan. Tällä areenalla oli vain kaksi. Nämä kaksi tuijottivat toisiaan silmästä silmään.

Snowien teki mieli huutaa Doxin nimeä, mutta käsitti, ettei tämän keskittymistä kannattanut herpaannuttaa.

Lopulta pikku otus Dox teki aloitteen. Kolmella nopealla askeleella se saavutti Ritarin, ja tähtäsi tikarinsa lyönnin tämän oikeaan akillesjänteeseen, kohtaan, jossa tämän saapas näytti heikoimmalta.

Vaan Ritarinpa nilkka ei ollut enää tämän ulottuvilla. Se keräsi momenttia takanapäin ja terävä potku osui…

…vaan eipä osunutkaan. Dox oli jo väistänyt oikealle.

Tämä taisto jatkui tähän tapaan. Kumpikaan osapuoli ei väsynyt. Kumpikaan ei luovuttanut.

* * *

Peli 3
Peli 3


Profeetta, kaksi sankariamme perässään, kiersi tämän tanssiesityksen jota kenenkään ei kannattanut keskeyttää. Valtavat pariovet aukesivat valtaistuinsaliin.

Nimdalla – tai sen palvojilla – oli jonkinlainen erityinen mieltymys mahtaviin temppeleihin, valkoisiin pylväisiin, parioviin, jotka huokuivat muinaista mystiikkaa. Tätä salia hallitsi luonnoton valo, joka tunkeutui joka soppeen, sekä mattapintaista marmoria muistuttavat seinät.

Seinät olivat monimutkaisten kaiverrusten koristelemat. Niiden tekemiseen oli varmasti kulunut elinikä jos toinenkin. Olivatko ne Profeetan omia teoksia? Vai olivatko ne tehneet muut Profeetan valtakunnan asukit?

Kuvioiden keskeltä hän tunnisti matoran-kirjaimia. Ne eivät kuitenkaan muodostaneet ainuttakaan nykymatoranin sanaa. Osa sanoista oli viivattu yli. Osa alleviivattu.

Profeetta pysähtyi keskelle salia. Lattiassa oli suuri, musta kehä, ainakin viidenkymmentä jalkaa halkaisijaltaan. Kehä oli samanlaista jälkeä kuin se, jota heidän tapaamansa valkokasvoinen olento maalasi. Kehän sisällä oli kolmikulmainen kuvio. Kuvion keskellä oli silmä.

Nyt vasta Kepe huomasi, että salin peräseinää ei näkynyt. Se oli valkean sumun peitossa.
Vai oliko se juuri peittynyt? Snowie huomasi saman yksityiskohdan, ja molemmat kääntyivät katsomaan olkansa yli. Myös valtavat puiset pariovet olivat kadonneet näkyvistä. Oli vain aavemainen usva.

Kehä kuitenkin paistoi kirkkaana haipumatta. Mikä tämänkin paikan tarkoitus oli – tai on – ollut?

Atheon seisoi keskellä kehää. Pahaenteiset taikaympyrät olivat vanha fantasiakertomusten klisee. Mutta tämä ei ollut fantasiakertomus, ja taikuus yhtä totta kuin biomenninkäiset. Kepe muisti kauan sitten kuulemansa ja uskomansa väitteen; tarpeeksi kehittynyt teknologia vaikuttaa sitä tuntemattomille taikuudelta. Mutta Nimdan läheisyydessä jopa Kepen usko tieteeseen alkoi horjua.

Mitä tämä kehä oli oikein suunniteltu tekemään? Kepe yritti hakea sille jonkinlaista selitystä. Oliko se vain ylidramaattista rekvisiittaa vai jokin oikea laite? Johtiko maali sähköä ja muodostaisi Nimdaan vaikuttavan magneettikentän? Vai aktivoisiko se itse jonkin masiinan Nimdan indusoimalla virralla? Vai toimiko se jollain tämän maailman ikiomalla logiikalla?

Kun päivä päättyy, koittaa ilta. Tämän maailman päivä ei ole päättynyt vielä kertaakaan, vaan on paahtanut armottomana halki aionien. Mutta kun aurinko lopulta laskee, kuu nousee taivaalle. Ja valaisee aivan uuden maailman.

Atheon oli kääntänyt katseensa ylös. Snowiesta tuntui, ettei tämä puhunut enää heille. Tämä oli uppoutunut täysin johonkin paljon suurempaan. Tämä kohotti toisen kätensä ylös, ja siru ilmestyi siihen samaan tapaan kuin aiemmin.

Kepe yritti kerätä ajatuksensa taas kasaan, ja muisteli Zeeronin sanoja. Atheon vapautuu Ahjostaan. Nytkö sen aika koitti?

Sumuseinä salin päässä väreili. Sen syvyyksistä asteli esiin kaksi tummaa hahmoa.

Hahmot olivat selvästi kärsineet vammoja vaellettuaan tähän pyhättöön ties mistä. Olennoilla oli kuusi raajaa, mustat ruumiit ja jotain aivan muuta siellä, missä silmien olisi kuulunut olla. Mutta aavikon paahde ei ollut syönyt niiden kämmenten väriä. Tuo väri oli sininen.






Paljon tapahtumia seurasi.

Vaikka Kepe ei tiennyt, miten se tulisi vaikuttamaan seuraaviin tapahtumiin, hän ajatteli Profeetan olevan Käsiä pienempi paha, joten hän huusi tälle varoituksen. Atheon ei kuitenkaan vaikuttanut kuulevan tätä.

Kädet pysähtyivät. Ne seisoivat rinnakkain, katsoivat kohti Atheonia. Kumpikin niistä kohotti toisen ylemmistä käsistään; vasen oikean, oikea vasemman. Kuin nuoli jousesta singahti salama liikkeelle. Se loikki ilmassa nopeasti, leikkisästi, kuitenkin tappavasti. Sen kohteena oli Atheon, joka oli alkanut tajuta tilanteen luonteen. Tämä heitti Nimdan sirua pitelevän kätensä kohti nazorak-kaksikkoa, ehkä luodakseen jonkinlaisen kilven, mutta liian myöhään. Salamat iskivät lähes valon nopeudella…

…Mutta eivät Atheoniin. Valonvälähdys sokaisi Kepen ja Snowien. Kun he toipuivat, Profeetan ja nazorakien välissä seisoi valtava musta hahmo, jonka miekasta salama oli loikannut seinään ja jättänyt siihen kaiverrettuun muinaiseen matoran-kylään nokisen jäljen. Musta ritari oli kuin tyhjästä ilmestynyt suojelemaan mestariaan. Osa salaman voimasta oli osunut tähän. Tämän viitta rätisi sähköisesti.

Ritari oli kuitenkin yhä voimissaan. Se katsoi olkansa yli sadeviittaan pukeutuneeseen hahmoon ja nyökkäsi. Atheon nyökkäsi takaisin. Kun Ritari käänsi katseensa taas kahteen uuteen vastustajaansa, Atheon kääntyi kannoillaan ja lähti juoksuun kohti Kepeä ja Snowieta.

Seuratkaa.

Kepe ja Snowie liittyivät tämän pakoon. Kepe vilkaisi vielä Ritarin tilannetta. Hän näki, miten tämä suuntasi toiseen nazorakiin laajakaarisen, voimaltaan varmaankin kanjoneita luovan pystysuunnaisen lyönnin miekallaan. Mutta Nazorak-kaksikko heitti rauhallisen ylävitosen ja ne lukitsivat terän kämmentensä väliin. Kepe ei ehtinyt nähdä enempää.

Dox oli saapunut myös saliin huomattuaan vastustajansa kadonneen. Klaanilaiset eivät ehtineet edes tervehtiä toisiaan. Snowie nappasi Doxin kädestä kiinni ja raahasi olennon mukaansa.

Sumuseinä heidän edessään repesi paljastaen puiset pariovet…jotka eivät kuitenkaan olleet samat, joista he olivat astuneet temppeliin sisään. Nämä olivat pienemmät, eivät yhtä mahtavat ja kuin jumalia varten rakennetut, mutta silti aivan tarpeeksi isot suurimmallekin Bio-Klaanin saaren olennolle.

Kun Kepe tajusi, etteivät he enää olleet tällä saarella, hänen mieleensä tuli korjata tuo ajatus, mutta tähän hätään hän ei keksinyt mitään muuta sopivaa. Ja nyt ei ollut aikaa moiselle.

He juoksivat sisään ovista, jotka aukesivat heille itsestään. Ovien toisella puolella…ei ollut mitään. Heidän allaan levittäytyi valkea tyhjyys. Tai ehkä se oli suola-aavikko, sen tasaisenvalkeasta väristä ei voinut olla varma. Jos se oli kuin olikin siellä, sen etäisyydestä oli mahdotonta sanoa mitään. Joka tapauksessa se oli ihan liian kaukana. Tai he olivat ihan liian korkealla.

Ovi heidän takanaan sulkeutui ja suli pois. Hetken Kepe mietti, minkä päällä he oikein seisoivat, mutta vilkaistuaan Atheoniin, Doxiin ja Snowieen ja sitten omiin jalkoihinsa, hän huomasi, että temppelin portaikkoa muistuttavia valkeita askelmia materialisoitui siihen, mihin hän ikinä jalkansa laskikaan. Näitä huimaavia taikarappusia (ei taikuutta ole olemassakaan!) pitkin he jatkoivat matkaansa ylöspäin tyhjyydessä, jossa ei ollut muuta kuin he, kalpea sumu ja taivaalla paistava se, joka ei kuulunut mihinkään maailmaan.

…En tiedä. Minä en tiedä. Minä en tiedä, miten nuo olennot pääsivät tänne huomaamattani. Portinvartijoiden ohi ei kykene livahtamaan huomaamatta yksikään elävä.

Minulla on vielä yksi keino luoda tahtomani maailma. Toinen paikka, jossa lausua rukoukseni Aarteelle. Teitä en kuitenkaan voi ottaa mukaan.

Tämä pysähtyi ja huitaisi kädellään kohti jotain näkymätöntä. Paikalle epäsuli uusi puinen ovi. Tämäkin aukesi itsestään, tällä kertaa pimeään.

Lentäkää, juoskaa, alamaiseni. Kun valtakuntani tulee, tiedätte sen kyllä. Teille on varattu paikat paratiisiin.

Snowie ja Dox astuivat ovesta, Kepe empi hieman. Atheon kääntyi heistä poispäin ja jatkoi näkymätöntä portaikkoa ylöspäin. Ja pysähtyi jonkin matkan päähän. Uusi taikaympyrä ilmestyi tyhjästä tämän jalkojen alle. Se leijui ilmassa, eikä sen alla ollut koneistoa. Ei mitään.

”Kepe, minusta tuntuu että me pääsemme tätä kautta ulos”, Snowie sanoi hieman pelokkaasti. Dox nyökkäili hyväksyvästi. Kepe kuitenkin seurasi vielä tapahtumia. Hän tahtoi tietää, miten Profeetan magia toimi. Oliko Nimda todellakin oikeaa taikuutta.


Atheon kohotti taas kätensä ylös. Nimdan siru materialisoitui taas kuten ennenkin.

Nimda! Kuuntele sanaani! Kuumenna taas tämä ikiaikojen kylmentämä Ahjo tulikuumaksi, jotta siinä voidaan taas takoa! Karkota muinaisten tuhkien vanhat henget, ja tee tilaa uudelle!

Jos Kepe olisi nähnyt Atheonin kasvot, niissä olisi kuvastunut paitsi suuruudenhullut toiveet, myös pieni, katkera, epätoivoinen pelko.

Tee minusta tulisijan valtias! Anna liekkiesi syödä tämä maa!

Jos Nimdan siniset liekit jossain päin Verstasta kävivät työhön, se ei tapahtunut Atheonin kämmenellä. Se, mitä tämä oli pelännyt eniten, kävi toteen.



Pienen Nimdan sirun hohde hiipui, sammui kuin sen päälle olisi näkymätön käsi kaatanut vettä, ehkä hiljaa sihahtaen. Kehä Atheonin jalkojen alla surkastui olemattomiin.
Kepe ja Snowie vilkaisivat toisiinsa.






Nimdan siru oli poissa.

Profeetta uskoi vankasti, että siru oli hänen. Mutta oliko tällä ikinä Zeetaa ollutkaan?
Oliko se vain harhaa?








Kuunsirppi putosi, kalahti näkymättömään lattiaan ja hajosi tuhansiksi pieniksi sirpaleiksi.

Koko siru haipui lopulta pois. Jäljellä ei ollut enää Atheonia. Oli vain pieni, jostain metsästä tai kylästä aikojen alussa auringonvaloon kömpinyt olento, joka seisoi avuttomana aivan liian suurten voimien edessä.

Niin kauan kuin Nimda on olemassa, on tämä turvapaikkakin tuhoutumaton. Tämä maailma.








Vaanija

Synkeät kivikäytävät
Joskus aikoja sitten

Hän oli pitkänhuiskea, harmaa ja auttamatta lähes tikuksi laihtunut. Hänen ruumiissaan ei ollut enää juuri yhtään ylimääräistä. Hänen päänsä alkoi näyttää lähes valtavalta laihaan kehoon verrattuna. Näillä käytävillä ei löytynyt kovin usein syötävää, eikä se yleensä ollut kovin hyvää.
Mutta hänen mielentilansa ei laskenut. Hänellä oli tehtävä.
Iggy oli otuksen nimi, ja tämä tahtoi Aarteen.

Ja yritti etsiä sitä, vaikka käytävien alta kuului jotain voimakasta ja kummallista. Hän ei sitä kuunnellut. Hän mietti Aarretta.

Aarre oli kaunis ja upea, ja hän voisi pitää sitä päässään. Hän voisi ihastella sen väriloistoa, hekumoida sen harvinaisuutta ja ainutlaatuisuutta ja hypistellä sen kankaista pintaa. Hän voisi tepastella se päässään kuin tämän paikan omistaja. Ajatellessaan aarretta Iggy ei voinut olla hymyilemättä pikkuisen.

”Hattu”, otus vinkaisi innokkaana.

Paljoa muuta hän ei sitten tahtonutkaan tai muistanutkaan. Nämä kiviset käytävät olivat olleet hänen kotinsa jo… aika pitkään. Aikaa oli huono arvioida syvällä maan alla. Jos käytävät nyt maan alla olivat. Vaellus oli alkanut Kepen pajasta, muuttunut loputtomiksi varastoriveiksi, ja nyt nämä käytävät eivät tuntuneet loppuvan ikinä.

Joskus ne vähän pelottivat Iggyä. Pimeydessä laahustaminen yksin oli ikävää. Joskus hänen teki mieli vain istua maahan hetkeksi ja sulkea silmänsä. Ja vingahtaa ihan pikkuisen.

No ei nyt. Nyt hän keskittyi Aarteen etsimiseen. Mutta vaikka hän olikin pitkä kuin toa, täällä harmaa otus ei voinut olla tuntematta itseään pieneksi.

Niin kovin pieneksi. Mutta Iggy hymyili. Hymyily oli kivaa. Hymyily ei koskaan satuttanut ketään.
Oli parempi jatkaa käytäviä pitkin. Joku oli valaissut hänelle tien. Joku oli sytyttänyt liudan soihtuja, jotka harvalukuisuudessaankin rikkoivat katakombien loputonta pimeyttä. Olikohan se ollut Dox?

Dox?

Dox???

Iggy vinkaisi. Hän ei ollut nähnyt Doxia ainakaan… kolmeen vuoteen. Joo, varmaan vuoteen. Vai oliko siitä niin kauaa? Hän yritti pysyä laskuissa, mutta miten hän edes voisi tietää? Ja vaikka hän olisi pysynytkin laskuissaan, oliko aikaa edes kulunut ulkona yhtä paljon?
Täällä alhaalla (vai ylhäällä?) auringot eivät nousseet tai laskeneet. Täällä oli aina yhtä pimeää. Mutta soihdut paloivat silti kuivilla kiviseinämillä aina. Joku sytytti ne aina kun ne ehtivät sammua. Aarteen etsinnän keskellä ei tätä asiaa ollut ehtinyt miettiäkään.

Niin vain aina kävi.

Olikohan se tosiaan ollut Dox? Dox, Dox, Dox. Dox oli Iggyn paras ystävä. Muita Iggyn ystäviä olivat Kepe ja Snowie. Kepe oli kiva. Kepe antoi Iggyn leikkiä pajassaan.
Snowiekin oli kiva. Snowie oli kivan pullea ja tukeva. Pehmeä kuin iso tyyny. Snowieta oli helppo halata, ja Snowie halasi usein takaisinkin. Tosin kumpaakaan ei Iggy ollut hetkeen nähnyt.

Pajassa oli ollut viimeksi vain Manu. Manukin oli tavallaan Iggyn ystävä. Tavallaan.
Tosi tosi tavallaan.

Ja Valvoja. Valvoja oli Iggyn hyvä ystävä, vaikka kummallinen ja vähän pelottava olikin.
Iggyllä oli vielä yksi ystävä, mutta siitä ystävästä hän ei juuri pitänyt. Se ystävä ei kuitenkaan ollut jättänyt häntä viime aikoina rauhaan. Se puhui kummallisia ja ilmestyi varoittamatta. Mutta nyt Iggy oli yksin, eikä sitä tyyppiä ollut taas hetkeen näkynyt. Mihinköhän se nyt oli taas luistellut?

Mutta Dox. Dox oli Iggyn paras ystävä. Doxin ystävä hän oli ollut pisimpään. Hän ei muistanut aikaa, jolloin ei olisi ollut Doxin ystävä. Hän ei…
… muistanut.

Jokin jyrähti kivikäytävien alla. Iggy ei keskittynyt siihen taaskaan.

Hän ei muistanut vanhempia asioita. Yhdessä Doxin kanssa he olivat aina etsineet varastoista aarretta, kasailleet toistensa päihin mahtavia päähinevuoria. Ja välillä tapelleetkin niistä. Mutta ei hän ollut tarkoittanut sitä pahalla. Ei kai Dox ollut suutuksissaan mennyt jonnekin tänne syvemmälle? Entä jos hän oli niin kaukana, että ei enää löytänyt tietä takaisin?

Iggy vinkaisi.

Hänen olisi löydettävä Dox!
Hänen olisi pyydettävä anteeksi!

Iggy ei ollut tarkoittanut mitään pahaa. Ei niin mitään pahaa!

Ei…
… niin…
… mitään…

… pahaa?

Käytävät alkoivat jyristä. Ensiksi se kuului heikkona jostain syvemmältä. Siitä pimeydestä, mihin Iggykään ei koskaan uskaltautunut. Sieltä, missä ainoat varjoa halkovat pisteet valoa leijailivat itsekseen aavemaisesti kuin tähdet, jotka kieltäytyivät pysymästä samassa avaruuden pisteessä. Tähtikuviot, jotka olivat matkalla, pyhiinvaelluksella kohti syvempää pimeyttä… tai aivan toisenlaista valoa.

Valvoja puhui. Iggy säikähti. Niin ei ollut käynyt pitkään aikaan.
”Tervehdys”, se sykähti.
Iggy vinkaisi. Valvojan puhe kaikui näiden jyrisevien käytävien läpi selkeänä, lempeänä… mutta myös vähän vääränä. Se oli ollut pitkään hiljaa. Miksi se oli ollut pitkään hiljaa? Iggy ei tiennyt. Tuttu ääni kuitenkin sai hänet rauhoittumaan, mutta ei paljoa. Mikä täällä tärisi? Maanjäristys? Biojäristys? Vaiko… jotain paljon vanhempaa.
Vanhempaa ja pahempaa.

Jotain, joka oli odottanut pitkään käytävissä teknisesti ottaen Klaanin alla.

Jotain, joka oli nyt tulossa ylös.

Ties mitä se mukanaan toisi.

”Vaanija”, Valvoja puhui kovalla mutta kuuloelimiä hellivällä äänellään. ”Vihollinen on Verstaassa.
Vihollinen on Verstaassa.

Vihollinen on Verstaassa.”

Iggy ei tiennyt, mitä se tarkoitti. Mutta hän lähti juoksemaan käytävää syvemmälle, kauemmas. Ennen kuin se ehkä sortuisi hänen päälleen. Hänen olisi löydettävä Dox.

Eräässä kohtaa Iggy kääntyi väärästä nurkasta. Valvoja jatkoi lauseensa toistelua. Iggy yritti hymyillä, ja onnistuikin. Valvojan ääni toi hänelle rohkeutta. Se oli tuttu ääni. Valvojalla oli kiva ääni.
Kivikäytävien alla kuuluva tärinä, repeily ja murskaantuminen ei ollut kiva ääni.

Lopulta Iggy saapui kuin laiturille keskellä pimeyttä. Se oli umpikuja. Hän tuijotti alas kielekkeeltä pimeyteen.
Tai aivan, aivan toisenlaiseen, toismaailmalliseen valoon.

Keskellä tuota mustuutta kuitenkin leijaili valopisteitä. Lepattavia liekkejä, jotka paloivat sammumatta. Ne muodostivat tähtitaivaan sille, mikä oli tuolla alhaalla. Sille, mikä oli paljon suurempi kuin mikään näistä käytävistä. Sille, mistä se jonka nimeä Iggy ei muistanut ei lakannut puhumasta pelolla ja innolla.

Sille, jonka uumeniin Dox oli ehkä kadonnut. Sinne, missä ei ollut aarteita, hattuja.

Vaan hatuntekijä itse.

Iggy perääntyi kuilulta. Hän ei pitänyt korkeista paikoista, eikä hän halunnut katsoa alas. Eikä todellakaan mennä alas. Harmaan otuksen olisi löydettävä toinen reitti. Ehkä hän löytäisi Valvojan. Tai edes sen toisen. Hänen täytyisi löytää joku. Edes joku.

Tärinä ja jyrinä olivat pahaa unta.
Ja alhaalla odotti Profeetan valtakunta.






unohda

Toinen puoli – Toinen tarina










Hämärää… Lämmintä.
Ympäröivä hämäryys oli kostea ja pehmeä. Läpi hämäryyden paistoi kaukainen valo, jonka säteet erottuivat vihreän meren halki.
Räpäytys. Maailma katosi ja ilmestyi uudelleen. Oli niin lämmin. Vihreitä valonsäteitä vasten erottui tummien asioiden liikettä.
Täällä hän oli turvassa.





Mutta sitten meren takaiseen seinämään ilmestyi särö. Kaikki velloi ja meri aaltoili. Hän syöksyi läpi näkemänsä maailman, kirkkaaseen, kylmään valoon.

Valoa seurasi pimeys.
Pimeys.


Mutta pimeydestä kajasti jotain.
Valoa.
Mutta valo ei ollut samanlaista kodikasta, vihreää ja rauhoittavaa kajastusta, muttei myöskään kirkasta, kylmää ja maailman turmellutta valoa. Valo oli hämärän oranssia. Se maalasi himmeästi edessä olevaan pimeyteen kuvion epäselvillä ääriviivoillaan.
Se näytti tutulta. Joltakin, jonka hänen pitäisi muistaa.

Vaikkei hän ollut ehtinyt elämänsä aikana nähdä mitään samanlaista.


Bio-Klaani, Figan mökki

Nazorakin siniset silmät aukenivat. Hän kuuli oven paukahtavan ja pieniä askelia keittiössä. Tryna-kasvoinen matoran kurkisti pöydän takaa.
”Huomenta! Anteeksi jos herätin. Ehdin käydä jo kaupungilla.”
273 siristeli silmiään. Hänen toinen puoli kasvoista makasi tyynyä vasten. Jäätutkija muisti nähneensä unta, mutta oli juuri unohtanut sen.
Valkoinen nazorak kömpi ylös lattialle levitetyltä patjalta. 273 oli kyllä sitä mieltä, että nazorakien unikapselit olivat paljon mukavampia kuin matoralaisten patjat. Niissä sai helpommin nukutuksi.

Figa asteli keittiössä ja laski ostoskassinsa kaappirivin eteen. ”Aamiaistarvikkeet ovat vielä pöydällä, jos haluat.”
Uninen torakka asteli keittiöön ja istahti hänelle liian pienen pöydän ääreen. Nazorak otti pöydällä olevasta hedelmäkorista vihreän omenan ja alkoi pureksia sitä hajamielisenä.
”Nukuitko huonosti?”
”En ole tottunut täkäläisiin vuoteisiin. No, voittaa se kuitenkin koivussa torkkumisen ja diskossa asumisen” Jäätutkija totesi. ”Ja mietin yöllä sitä, mitä tänään käy. Hieman huolestuttaa, miten kaikki tulee menemään…”
”Siitä puheen ollen”, Figa sanoi ja nosti ostoskassinsa vanhoista puista tehdylle ruokapöydälle, ”Pyytämäsi valepuku. Jouduin keräilemään vaatekappaleita hieman eri liikkeistä, joten kokonaisuus saattaa olla hieman… no, tyylitön. Mutta uskon vaatteiden olevan tarpeeksi peittäviä, ettei sinua tunnisteta nazorakiksi.”

Valkoinen nazorak laski puoliksi pureskellun hedelmän pöydälle. Hän veti toisen paperisista pussukoista lähemmäksi ja kurkisti sen sisällä olevia, kankaisia vaatteita.
Väri ei ole oikein mieleeni, mutta menkööt…

Hetken päästä, pienen matoralaisen avustuksella, Klaaniin soluttautumaan tullut torakka oli miltein täysissä pukeissa.
”Sinä siis kirjaimellisesti ostit jokaisen vaatteen eri liikkeestä?” 273 kysyi ja katseli jokaista eri vaateparia päällään vaatekaapin ovipeilistä. Nazorakin yläruumista peitti vaalean ruskea kangastakki, joka oli ainakin koon liian suuri torakalle. Takissa oli napitus kahdessa rivissä ja siinä oli vyö, mutta 273 oli jättänyt vyön suosiolla pois, koska se olisi puristanut takin alle piiloon jääviä alakäsiä. Takissa oli korkea kaulus, jonka Jäätutkija sai vedettyä ylös suojaamaan takaraivoaan ja ohimoitaan.
Päässään nazorakilla oli taas vaalea olkihattu, jonka mustan rusetin ja kruunun välistä roikkui jostain syystä tekovoikukka. Kukka sai hatun näyttämään naamiaisvaatekaupasta ostetulta. Hattu ja kaulus yhdessä peittivät Jäätutkijan tuntosarvet.
Nazorakin jalkoja peitti takkia astetta tummempi, raidallinen hame, joka ylsi tiedemiehen nilkkoihin asti. Häiritsevin yksityiskohta nazorakin asussa olivat pitkät, metalliset kengät, jotka kuuluivat ennemmin Toan haarniskaan kuin vaatekokonaisuuteen.

”Hei, kuusikätiselle on hankala ostaa mitään. Lisäksi sinä halusit peittää koko kroppasi” Figa puolustautui.
273 kääntyi ympäri ja katsoi kukkakauppiasta silmiin. Hänen ilmeensä oli kysyvä.
”Missä sitten naamioni on?” nazorak kysyi ja heilutti kättään paljaiden kasvojensa edessä.
Figa tuijotti hetken 273:n kysyviä kasvoja. Kukkakauppiaan suu vääntyi hieman vinoon. Sitten matoran läpsäisi itseään kasvoihin, peittäen silmänsä.
”Ehhehhe… juu, se hieman kuin unohtui…”
”…” Jäätutkija sanoi ensin. ”Miten voit unohtaa teidän matoranien oleellisimman osan…?”
”Ei minun ole tarvinnut hankkia uutta kanohia vuosiin. Välillä itse unohdan, että käytän sellaista.”

Figa pisti kädet puuskaan ja taputti jalallaan lattiaan miettien.
”Pitää käydä hankkimassa se erikseen. Tuletko mukaan?”
”Myyjä saisi kohtauksen, jos nazorak kävelisi ovesta sisään.”
”Vedä hattu silmille ja lue lehteä. Ja onhan sinun hyvä nähdä vilaus kaupungista.”
273:n ilme oli aluksi vastahakoinen, mutta tiedemies myönsi matoranin olevan oikeassa.

Figa käveli pirtin ulko-ovelle ja nappasi oman takkinsa, hattunsa ja huivinsa. Puettuaan ylleen Tryna-kasvoinen matoran kääntyi katsomaan odottavasti Jäätutkijaa.
”Odotas…” Nazorak pyysi vielä. Valkoinen torakka käveli takaisin pieneen makuuhuoneeseen. 273 polvistui patjalle ja noukki sen toisessa päässä myttynä olleen vaatteen. 273 oli käärinyt tavaransa vanhaan, riekaleiseen työtakkiinsa. Hän työnsi kätensä takkinsa taskuun ja veti sieltä violetin vaatteen. Jäätutkija oli saanut pestyksi vanhan plastroninsa käytyään Hattidissa. Nyt se oli kuin uuden veroinen, kun siinä ei ollut enää vihreitä veritahroja. Hän siveli haikeasti plastronia ja vanhaa takkiaan. Työtakista ei ollut enää mihinkään, 273:n piti myöntää.
Nazorak pujotti violetin huivinsa kaulaansa ja sitoi sen, työntäen solmukkeen pään uuden takkinsa kauluksen sisään. Sitten hän vilkaisi takkiin käärittyä Alinolla-hanskaa, Azraa ja taskumattia.
Pitäisikö ottaa hanska tai pistooli mukaan siltä varalta, että tulee hankaluuksia, nazorak mietti.
Ei. Pahentaisin vain tilannetta, jos jäisin kiinni. On vain pakko luottaa matoraniin.

273 kääri aseensa takaisin rievun sisään ja piilotti ne patjan alle. Nazorak harppoi bo-matoranin vierelle ja yhdessä he poistuivat mökistä.

Bio-Klaani, keskustori

Mustan ja violetin värinen onu-matoran seisoskeli hedelmäkojun edessä. Hunajamelonien hinta oli noussut. Samoin kranaattiomenienkin. Hinnat olivat liian suolaisia Rau-kasvoisen matoranin makuun, että kääntyi lähteäkseen. Onu-matoranin katse kuitenkin juuttui parin bion päässä kävelleeseen kaksikkoon. Toinen oli bo-matoran, mutta toinen, Toaa lyhyempi olento oli peittänyt itsensä kokonaan vaatteisiin, ettei hänen lajistaan voinut olla aivan varma. Omituisesti pukeutuneen henkilön kasvotkaan eivät näkyneet, kun tämä luki innokkaasti lehteä. Jopa niin innokkaasti, ettei katsonut eteensä, vaan käveli sokkona lehti kasvojensa edessä matoranin vieressä.
Onhan täällä Klaanissa hieman omituista väkeä ollut, mutta viime aikoina täällä on alkanut liikkua ihme hiippareita…

”Tämä tuntuu todella tyhmältä.”
”Älä. Hyvin sinä vedät tähän asti.”
”En näe eteeni.”
”Seuraat vain minua sivusilmällä.”
Figa ohjasti sokkona kävelevää nazorakystäväänsä kohti torin laidassa olevaa puotia. 273 tunsi jalkojensa vapisevan hameen alla. Hänen ympärillään oli niin paljon klaanilaisia.
Jos joku heistä huomaa minun olevan nazorak, lainvalvojat pidättäisivät tai tappaisivat minut alta aika yksikön. Olisinpa sittenkin ottanut hanskani. Sen kanssa en tuntisi oloani niin turvattomaksi. Ainoa mitä voin nyt on olla mahdollisimman normaali…
Se ei tosin ollut helppoa Jäätutkijan nykyisissä vaatteissa.

”Figa!” Kuului huuto läheltä. Kaksikko kavahti ja 273 hypähti askeleen kauemmaksi kukkakauppiasmatoranista. Väkijoukosta heidän luo käveli naispuolinen ba-matoran. Jäätutkija vilkaisi sivusilmällä matorania ja tunnisti tämän samaksi naiseksi, joka oli Figan yöpöydällä olleessa kuvassa. Pakari-kasvoinen matoran saapui Figan luo.
”H-hei Janime.” Figa tervehti hermostuneesti.
”Hei! Kuulin huhua että muurille oltiin hyökännyt lähellä sinun taloasi. Oletko kunnossa?”
”Ah, joo. Eipä minulla mitään hätää ole. Kuulin vain ammuskelua keskellä yötä. Muurin vartiosto sai hyökkääjät kai häädettyä. Varmaan vain joitakin kulkuvarkaita asialla…”
”Ehdin kysäistä naapuriltasi asiasta ja hän sanoi että kasvihuoneesi katto oli mennyt rikki?”

Figa yritti parhaansa mukaan pitää ilmeensä tyynenä, vaikka hän sisällään huusi kauhuissaan, kun yritti keksiä selitystä rikkoutuneelle katolle. Mutta sitten kukkakauppiaan mieleen palautui eräs keskustelu, jonka oli käynyt aikoja sitten. Ja siitä hän sai idean.
”Usko tai älä. Katon läpi putosi dermis-kilpikonna” Figa selitti mahdollisimman uskottavalla äänellä.
”…” Jamine katsoi bo-matorania epäuskoisesti. ”Figa. Dermis-kilpikonnat elävät järvissä, eivät ilmassa.
”Kuulin kerran puhuttavan, että joku oli kuollut kun dermis-kilpikonna oli pudonnut hänen päähänsä taivaalta. Kahu oli kai napannut sen vedestä ja ollut viemässä pesäänsä, mutta jostain syystä linnun ote oli irronnut ja kilpikonna pudonnut alas.”
”… Ahah.”

Trynaa käyttävä matoran kurkisti Pakari-kasvoisen matoranin olan yli. 273 oli kaikonnut nais-matoranin ilmestyttyä ja nyt valepukeutunut nazorak käveli päämäärättömästi sanomalehti tiukasti kasvojensa edessä näkemättä mitään. Hän törmäili muihin torilla oleviin kaupunkilaisiin ja vaihtoi epävarmasti suuntaa, kuin sokea joka oli kadottanut opasburnakinsa.
”Eh. Anteeksi, minulla on hieman kiire. Nähdään myöhemmin uudestaan!” Figa huikkasi ja kiiruhti pois Jaminen luota. Nais-matoran katsoi kummastuneena poikaystävänsä loittonevaa selkää, kun kukkakauppias katosi pitkän skakdin ja matorankolmikon taakse.
Figa tavoitti pian ympyrää kävelevän Jäätutkijan ja tarttui tätä käsipuolesta.
”Täällähän sinä olet. Tule, opastan sinut kauppaan.”
”Minähän sanoin että tämä on huono idea.”

Figa talutti nazorakin kanohikaupan kiviportaat ylös. Kummallinen parivaljakko astui puuovesta sisään, jonka keskikohdan lasipaneelia reunustivat valurautaupotukset. Ovikello kilahti.
Kauppa oli mukava, pieni putiikki, jonka oven puoleisilla seinillä oli suuret ikkunat, joista aukeni hyvä näkymä torin keskustaan. Kaupan seinät olivat tapetoitu haalean vaaleanpunaisilla tapeteilla ja lattia oli vaaleaa parkettia. Katosta roikkui muutama kattokruunun muotoinen valaisin. Ulko-oven oikealla puolella oli pieni tiski, jonka takana istui lehteä lukeva le-matoran. Tiskin takaisella seinällä oli useita naamioihin liitettäviä lisävarusteita tai -asusteita.
Ovesta katsottuna vasemmalla puolella huonetta sijaitsi kanohihyllyt. Tummanruskeilla hyllyillä riippui useita eri kokoisia ja muotoisia naamioita. Suurin osa kanoheista olivat muodoiltaan Jaloja, mutta seassa oli myös Suurten kanohien muotoon taottuja. Hyllyjen vasemmalla puolella huoneen perällä sijaitsi kolme punaisin sermein muusta tilasta erotettua sovituskoppia.

”Siitä vain valitsemaan” Figa sanoi ja tönäisi Jäätutkijaa selkään. Hunaa käyttävä kauppias kohotti katsettaan hetkeksi lehdestään, mutta uppoutui jälleen lukemisen pariin. Onneksi putiikissa ei sillä hetkellä ollut ketään muuta. 273 kierteli hyllyköiden välissä. Hänen ilmeensä oli epävarma, kun katseli ja vertaili erilaisia naamioita.
”Onko näissä siis jonkinlaisia voimia?”
”Ehei”, Figa naurahti hiljaa. ”Nämä kaikki ovat voimattomia. Voimallisia Suur-naamioita taotaan vain mittatilaustyönä Toille.”
”Eli ei ole mitään väliä, minkä valitsen?”
”Ei.”
273 nyökkäsi, mutta katsoi edelleen hämmentyneesti kanoheja hatun ja lehden välistä. 273 ei juuri tiennyt, oliko tietyillä kanohien muodoilla jonkinlaista symbolista merkitystä. Lopulta valkoinen nazorak kohotti hansikoidun kätensä hyllylle ja tarttui mallinuken irtopäälle puettuun, Jaloon Komauhun. Jäätutkija pyöritteli kanohia käessään tutkiskellen naamion kasvoja, silmäreikiä ja muuta koristusta. Lopulta nazorak marssi niska kyyryssä keskimmäiselle sovituskopille ja veti kankaan perässään kiinni. Limen vihreä kukkakauppias katseli itsekin hetken ajan kanoheita, jonka jälkeen asteli 273:n pukukopin eteen. kopista kuului liikettä ja kankaan hankaamisen ääntä.
”Miltä näyttää?”
Hansikoitu käsi ilmestyi sermin raosta. Nazorakin etusormi viittoi Figaa tulemaan lähemmäs. Matoran astui kehotuksen mukaan eteenpäin ja kurkisti sermin raosta pukukoppiin.

Nazorak piteli naamiota kasvoillaan. Se näytti omituiselta lähinnä sen takia, että naamio oli torakan kasvoihin liian pieni. Komau peitti arviolta puolet 273:n kasvoista, mutta jätti loput näkyviin. Lisäksi kyseisessä kanohissa oli niin pienet silmäreiät, ettei Jäätutkija edes nähnyt mitään.
” :I ”, Figa katsoi näkyä, ”Minusta tuntuu, että jokin menee nyt pieleen.”
”Näitä kapineita ei ole suunniteltu minunlaisteni kasvoille” 273 tuhahti. ”Annatko jonkin hieman isomman?”
Figa vilkaisi naamiohyllylle ja otti sieltä punaisen, Suuren kanohi Mahikin muotoisen naamion ja työnsi sen sermin läpi. 273 otti sen ja koetti naamiota kasvoilleen.
Onpa ruma, torakka ajatteli.
”Olisiko harmaata tai valkoista?” Nazorak kysäisi.
Figa pyöritteli silmiä päässään. Hän vilkaisi hyllylle. Juuri muita sopivan isoja naamioita ei ollut kuin harmaa Volitak. Matoran otti naamion ja työnsi sen sovituskoppiin. Jäätutkija otti kanohin käsiinsä ja nosti sen kasvoilleen. Volitak oli tarpeeksi iso peittämään ohimot ja päälaen ja siinä oli tarpeeksi pitkät silmäreiät, että valkoinen nazorak näkikin jotakin.
Eihän tämä nyt niin paha ole… tiedemies ajatteli tutkiskellessaan itseään peilistä.

”Tämä kelvatkoon”, Jäätutkija ilmoitti astuessaan pois kopista. Figa hypähti kauemmas tieltä ja katseli Volitakia nazorakin kasvoilla.
”Hyvinhän se istuu”, kukkakauppias totesi.

Samassa kanohi luiskahti nazorakin kasvoilta.

”Karzh-”, 273 kuiskasi ja syöksyi heti nostamaan naamiota. Huna-kasvoinen myyjä kysyvästi kohotti katsettaan hyllyjen välissä kompuroivan kaksikon suuntaan, mutta Figa hypähti kahden hyllyn väliin, jolloin myyjä ei nähnyt 273:n kasvoja. Valkoinen torakka seisoi polvillaan ja asetti Volitakin takaisin päähänsä. Sitten hän nousi rauhallisesti seisomaan, kääntyi myyjään päin ja käveli tiskille.
”Kröhöm, ostaisin tämän…” Hän sanoi ja piteli kanohia toisella kädellään kasvoillaan. Myyjä oli yleensä tottunut siihen, että asiakas olisi antanut naamion hänelle, että olisi voinut irrottaa hintalapun. Mutta le-matoran päätti antaa tällä kertaa olla ja tyytyi naputtamaan kassaan hinnan hämmentynyt ilme kasvoillaan. Figa otti takkinsa taskusta kukkaronsa ja maksoi myyjän antaman summan muttereita.
”Öh, anteeksi, mutta voisiko tähän saada jonkin kiristysremmin?” 273 kysäisi karkealla aksentillaan.
”… T-toki”, myyjä totesi ja kääntyi ympäri ottaakseen seinältä nahkaremmin. Samassa 273 laski kanohin pöydälle ja nappasi myyjän lukeman Kutonen-lehden ja nosti sen naamansa peitoksi. Myyjä kääntyi taas kaksikkoon päin. Hän rypisti otsaansa. Le-matoran ei osannut sanoa, pilailiko asiakas hänen kustannuksellaan vai oliko hänellä vain todella oudot käytöstavat. Myyjä katse siirtyi Figaan, joka tuijotti takaisin kukkakauppiaan tavaramerkiksi vakiintuneella ilmeellä. Lopulta myyjä huokaisi ja otti naamion kätösiinsä. Kauppias napsautti remmin palaset naamion reunoihin pienillä kiinnikkeillä ja lisäsi uuden hinnan remmille.
”Olkaa hyvä.” Matoran sanoi ja ojensi Volitak-viritelmänsä hattupäiselle muukalaiselle. 273 katsoi varovasti matorania lehden ja olkihatun välistä. Nyt meni kinkkiseksi.
Yhtäkkiä muukalainen käännähti ympäri, nappasi naamion myyjältä toisella kädellään ja laski lehden takaisin tiskille.
”Kiitos!” 273 huikkasi samalla kun paineli niska kyyryssä kohti sovituskoppia.
”…” Myyjä totesi ja katsoi Figaa. Figa hymyili.
”Hän on ulkomaalainen”

Lopulta kaksikko pääsi putiikin ovesta ulos, myyjän onneksi. Kanohi ei enää meinannut pudota, kun Jäätutkija oli kiristänyt kiinnitysremmin takaraivoaan vasten. Hän oli samalla ottanut matkaan pukukoppiin jättämänsä Klaanilehden. Nazorak aukaisi jälleen lehden ja nosti sen eteensä.
”Sinähän sait juuri uuden valenaaman. Mihin lehteä enää tarvitset?”
”Minulla jäi mielenkiintoinen artikkeli kesken.”
”…”


273:n suu värisi. He olivat kävelleet takaisin Figan mökille hakemaan juuriadminin tilaamat kukat. Figa oli jäänyt kotiinsa Jäätutkijan lähdettyä. Tiedemies oli vannottanut kukkakauppiasta säilyttämään hänen tavaransa piilossa.
Nyt Jäätutkija seisoi kaupungin sydämen, suuren kivitiilisen linnoituksen edessä. Klaanin linnan virtaviivaiset seinät kohosivat jykevinä taivaalle. Linnan kivisissä seinissä aukesi useita eri kokoisia ja värisiä ikkunoita. Suuresta linnakompleksista korkeimmaksi ylsivät muutamat tornit.

Ruskeaan paperiin kääritty kukkakimppu ratisi nazorakin käsissä. Hän oli tullut yhä epävarmemmaksi suunnitelmastaan. Hänhän voisi asua Figan luona, jos matoran antaisi torakan piilotella siellä. Mutta ei, tiedemies oli ajatellut. Asiat olisivat silloin hänen kannaltaan huonommin, jos jäisi joskus kiinni klaanilaisille. Lisäksi hän mahdollisesti vaarantaisi uuden matoranystävänsä, joka oli hyvyyttään tarjonnut suojaa.
Ei kai tässä muu auta, nazorak yritti vakuuttaa itseään. Hän veti muutaman kerran syvään henkeä. Metallinen naamio tuntui oudolta Jäätutkijan naamaa vasten. Lisäksi paksut ja peittävät vaatteet saivat nazorakin kehon tuntumaan tukalan kuumalta. Mutta hän oli tullut liian pitkän matkan kääntyäkseen takaisin.

273 asteli eteenpäin. Klaanin portailla pihalla näytti olevan paljon väkeä. Eri lajia olevat kansalaiset kävelivät sisään ja ulos. Ovien edessä seisoi muutamia matoran- ja Toa-vartijoita. Jotkut linnoituksen jäsenet olivat pysähtyneet portaille vaihtamaan kuulumisia ja nauttimaan viilenevästä syysilmasta.
Kivetyllä etupihalla valepukeutunutta nazorakia vastaan käveli ainakin kaksi kertaa 273:a pitempi Steltin peikko, jolla oli päässään ruskea huivi ja kantoi massiivisissa käsissään puisia tynnyreitä. Kävellessään peikon ohi 273 näytti kutistuvan puolet pituudestaan ja nopeuttavan vauhtiaan.

Jäätutkija katseli pihalla kulkevia, eri rotuisia klaanilaisia. Hän muisti, miten Imperiumin propagandaministeriö oli haukkunut Klaania ja väittänyt sitä kymmenien eri lajien muodostamaksi, sekasortoiseksi ja epätasa-arvoiseksi valtioksi, jolla ei ollut rodullisen kirjavuuden takia yhtenäisyyttä. Mutta kun 273 katseli klaanilaisia naamionsa takaa, hän saattoi nähdä matoranien puhuvan iloisesti skakdien ja vortixxien kanssa. Näky sai 273:n miettimään.
Rodullisesta yhtenäisyydestä huolimatta Imperiumi itse on oikea sortokoneisto. Olen nähnyt sen. Mutta täällä vallanpitäjät ja kansalaiset, voimakkaammat ja heikommat elävät tyytyväisesti keskenään. Figakin otti minut avosylin vastaan ja tarjoutui auttamaan minua, vaikka minun rotuni on tappanut hänen kansaansa…
”Totuusministeriö” valehtelee. Olisihan minun pitänyt se aiemminkin osannut tietää.

Nazorak saapui pian portaille ja kapusi niitä nopeasti ylös. Osa klaanilaisista kääntyi katsomaan täysin itsensä peittäneen muukalaisen perään. Kypäriä ja keihäitä käyttävät vartijat vilkaisivat tulijaa, mutta päästivät hänet kuitenkin sisään.
273:n silmien eteen aukesi jonkinlainen aula. Aulan lattia oli vihreää marmoria ja huoneen holvikaaren muotoinen katto oli maalattu valkoiseksi. Huoneesta lähti kolme käytävää vasemmalle, eteenpäin ja oikealle. Eteenpäin menevän käytävän vieressä, huoneen yläoikeassa nurkassa lähti puiset portaat ylempiin ja alempiin kerroksiin. Huoneen ylävasemmassa nurkassa sijaitsi puinen vastaanottotiski, jonka yllä riippuvassa kyltissä luki matoran-kirjaimin ”Respa”.

273 vilkuili ympärilleen. Aulassa oli hänen lisäkseen muutama matoran, jotka juttelivat toisilleen aulan vasemmalla puolella. Huoneen sivuilla, leveillä penkeillä istui muutama sekalaisten lajien edustajia lukemassa lehtiä.
Pitänee varmaan kysyä respasta, missä Pääadminin huone sijaitsee.
Nazorak käveli kohti puista tiskiä, jonka takana seisoi Miru-kasvoinen Ilman Toa. Toa pyyhki rätillään pöytäänsä, mutta keskeytti sen kun huomasi asiakkaan ilmaantuneen tiskin toiselle puolelle. Ilman Toan vihreät silmät kohtasivat takkiin, hameeseen, rautakenkiin, Volitakiin ja ruokohattuun sonnustautuneen muukalaisen, joka puristi käsissään petunia-puskaa. Toa ei juurikaan kummastellut asiakkaan pukeutumisvalintaa, koska Respa-Toan vaaralliseen työhön kuului kaiken maailman hiippareiden vastaanottaminen ja ohjeistaminen. Tuomion peltipurkkien ja kivenmurikoiden jälkeen hieman epäilyttävimpienkin vieraiden tapaaminen oli arkipäivää.
”Päivää. Voinko auttaa?”
”Anteeksi, mutta voisitteko neuvoa, missä admin Tawan toimisto on?”
”Onko teillä varattu aika adminin tapaamiseen?” Toa kysyi.
”Kyllä. Olen… matoran-Figan uusi lähetti. Tulin tuomaan adminin ostamat kukat”
”Aa”, Toa totesi ja kumartui tiskin yli osoittamaan portaisiin. ”Nouse kaksi kerrosta ylös, käytävän päähän, sieltä oikealle ja mene ovesta ulos muurille. Sieltä pääsee tornille”

273 kääntyi katsomaan Toan osoittamiin portaisiin ja nyökkäsi epävarmasti.
”K-kiitos. Hyvää säilänjatkoa”, Jäätutkija sanoi ja käveli portaisiin. Miru-kasvoinen Toa oli tarttumassa jälleen rättiinsä, mutta hänen liikkeensä pysähtyi seinään. Toa kääntyi katsomaan loittonevaan vieraaseen ja kurtisti kulmiaan.
Varmaan kuulin väärin, hän ajatteli ja pudisti päätään.

Jäätutkija kipitti puisia portaita ylös. Hän saapui kolmanteen kerrokseen ja pysähtyi. 273 katsoi ympärilleen. Hän oli saapunut kahden käytävän risteykseen, josta lähti tie eteenpäin ja oikealle. 273 mietti hetken. Toa ei ollut sanonut, kumpaa käytävää olisi pitänyt mennä.
No, en viitsi enää mennä takaisinkaan.
Lopulta tiedemies päätteli muurin ja linnan sijainnista kävellä eteenpäin. Sinimattoisella käytävän seinillä oli muutamia tauluja ja ovia toisiin huoneisiin. 273 ei ollut varma, mikä tämän kerroksen tarkoitus oli. Hän vain käveli ripeästi kukkapuska rapisten ja rautakenkien klonksuen jaloissaan. Kääntyessään käytävän päästä oikealle, hän ohitti Pakari-kasvoisen Painovoiman matoranin, joka kantoi kainalossaan pistaasipähkinäpussia ja lehteä ja toisessa kädessään kahvilasta mukaan otettua kahvia.

273 pysähtyi. Hän oli saapunut käytävän päähän. Mutta siellä käytävä haarautui taas kahdeksi toiseksi. Jäätutkija hieroi niskaansa takin kauluksen sisältä. Respa-Toa ei ollut puhunut tästäkään mitään. Jäätutkija katsoi ensin oikealle ja sitten vasemmalle. Hän lähti epävarmasti kävelemään vasemmalle. Käytävä kaartui taas oikealle. Lisää ovia ja muita käytäviä, sekä risteys, josta haarautui uudelleen käytäviä. Nazorak pysähtyi. Nyt hän oli varma että oli kävellyt väärään suuntaan. Hän kääntyi metallisten kenkiensä kannoilla ympäri ja kiiruhti nopeasti takaisin. Tiedemies kääntyi risteyksissä siihen suuntaan, mistä uskoi tuleensa.
”…”
273 katsoi tilaa mihin oli tullut. Hän oli jälleen portaikossa, mutta huone oli aivan erilainen. Lattiat olivat vaaleaa parkettia ja seinillä riippui punaisia seinävaatteita. Portaita vastaisella seinillä sijaitsi hissi.
Pakko kai mennä takaisin respaan kysymään uudestaan tietä…
Nazorakin huonoksi tuuriksi portaat alempiin kerroksiin olivat korjauksessa ja niiden yläpäässä oli kieltokyltein varustettu barrikadi. Volitakin katse siirtyi hissiin. Jäätutkija vilkuili hetken ympärilleen ja odotti, että muutama ohikulkija oli ohittanut hänet. Takkiin pukeutunut nazorak asteli hissin ovelle ja hansikoutu sormi painoi oven vieressä olevaa nappia. Hissikuilusta kuului vaimeaa huminaa ja lopulta hissin saapumisäänenä toimiva kilahdus, kun hissin ovet aukesivat.
273:n suu vääntyi reilusti vinoon, mutta naamio ei onneksi mukautunut liikkeeseen. Hississä seisoi Tulen Toa. Jäätutkijaa hermostutti. Hän oli toivonut, että olisi saanut olla hississä yksin. Ajatus ahtaassa, lukitussa tilassa kahden ammattisoturin kanssa ei viehättänyt häntä. Toa-soturi loi odottavan katseen empivään takkihäiskään. 273 ei halunnut vaikuttaa epäilyttävältä jäämällä poiskaan hissistä.
Vastentahtoisesti nazorak laahusti sisälle ja hissin metalliovet sulkeutuivat sihahtaen.

273 painoi alinta kerrosta nopeasti ja asettui seisomaan Toan viereen. Nazorakista pelottavan lähelle.
Nazorakin siniset silmät mittailivat Tulen soturia naamion silmärei’istä. Toa oli vanttera ja hänellä oli kasvoillaan musta Hau. Hänellä oli lanteillaan vyö, josta roikkui huotrassa miekka ja selässään Toa kantoi varsijousta.

Kaksikko ei sanonut mitään. Ainoa ääni mikä kuului, oli 273:n käsissään puristaman kukkapuskan paperinen rapina, sekä hissin katossa olevasta radiosta kuuluva, ärsyttävä hissimusiikki.

Tulen Toa vilkaisi sivusilmällään kanssamatkustajaa. Hänellä oli Toasta omituiset vaatteet. Matoranien kulttuurissa oli omituista peittää itsensä kokonaan vaatteilla.

273 tuijotti hissin rautaovien yllä näkyvää kerrosten numeronäyttöä. He saapuivat näytön mukaan kakkoskerrokseen. Kerrokset tuntuivat matelevan kiusallisen hitaasti.

Tulen Toa paransi seisoma-asentoaan. Nazorakikin vaihtoi painonsa toiselle jalalle. Hänen hameensa kangas narisi ja kengät klonksuivat.

Lopulta hissimusiikin täyttämä kiusallinen hiljaisuus kävi Toalle kestämättömäksi. Hän kröhi kurkkuaan.
”Se on viilenemään päin”, Toa totesi.
”N-niin… mukavan viileää”, 273 myötäili hiljaa.

Hissi saapui ensimmäiseen kerrokseen. 273 huokaisi helpotuksesta. Nazorak astui ulos ja päätyi taas samanlaiselle käytävälle, kuin tullessaan linnaan. Hetken käveltyään muutamasta mutkasta, hän näki käytävän päässä kyltin ”Respa”.
Ah, vihdoin.
Jäätutkija kipitti käytävän päähän ja tuli suureen aulaan.
Mutta aula ei ollut sama.
”… Mitä?”
Tämä aula oli sisustettu aivan erillä lailla kuin se, mistä hän oli tullut sisään ja puisen tiskin takana seisoi tällä kertaa Veden Toa.
K-kuinka monta aulaa tässä linnassa on…?


Kysyttyään neuvoa Respa-Toa numero 2:lta ja saatuaan tältä kunnollisen kartan linnan pohjapiirroksesta, 273 löysi itsensä kävelemästä Admin-tornin käytävillä. Nazorak oli onneksi päässyt ylläpitosiiven vartijoiden ohitse ilman minkäänlaista ruumiintarkastusta.
Jäätutkija seurasi karttaa tiiviisti ja käveli ripeästi. Hänellä oli mennyt eksymisessä niin paljon aikaa, että häntä huolestutti oliko hän myöhästynyt adminin kanssa sovitusta ajasta. Sen 273 pystyi sanomaan, että Pesän toimitilat olivat paljon selkeämmässä järjestyksessä. Nazorakista näytti linnan karttaa seuratessaan, ettei arkkitehdit olleet ollut yksimielisiä linnaa suunnitellessa.

273 pysähtyi. Hän tutki karttaa ja nosti sitten katseensa käytävän seinustalle. Tässä osassa tornia sijaitsivat kaikkien neljän adminen toimistot. Nazorakin etsivä katse pysähtyi puiseen oveen, jossa luki matoranien teksti:
Admin Tawa.

Nazorak tuijotti nimikylttiä päättäväisesti. Hän tarkisti vielä, että kaikki oli kunnossa.
Kukat ovat vielä ehjiä, kyllä. Naamio ja hattu ovat kunnossa, kyllä. Hame kunnossa, jollei oven väliin jäämistä lasketa, kyllä. Matoranien aksentti, parantamisen varaa.
Nazorak veti hetken syvään henkeä. Hän tunsi kuuman hengityksensä naamion sisäpintaa vasten.
Okei, aloitetaan.
Jäätutkija otti pari askelta klonksuvissa metallikengissään. Hän seisoi nyt aivan oven edessä. Nazorak kohotti hansikoidun kätensä koputtaakseen.


Mutta sitten käsi vaipui. 273 muisti jotakin. Hän oli aiemminkin ollut samaisessa tilanteessa.


Meni syteen tai saveen, valkoinen nazorak ajatteli. 273:n valkoisen käden sormi painoi oven vieressä olevaa ovisummeria. Kului hetki. Ovisummeriin syttyi vihreä valo.

Nazorak astui sisään toimistoon. Häntä vastapäätä toimistotuolin takana istui tummahipiäinen torakka. Nazorakin ainoan silmän katse nousi pöydällä olevista papereista valkoiseen tiedemieheen.

”Päivää, 273. Ehdin jo odottaa sinua”, Arkkiagentti sanoi.


Nazorak perääntyi ovelta. Hänen sydämensä oli yhtäkkiä alkanut tykyttämään nopeasti. Jännitys palasi torakan jalkoihin ja ne alkoivat täristä.
Kaikki meni silloinkin pieleen… Jos menen paljastamaan, kuka olen, minulla ei ole takeita että Klaanin johtaja kuuntelisi minua. Hän paiskaisi minut selliin tai tappaisi. Hän on kuitenkin Toa, kokenut soturi ja minä vain aseeton tiedemies. Etten vain tekisi samaa virhettä uudestaan…

Tiedemiehen mieleen palautui propagandaministeriön tekemät kuvat Klaanin johtajista. Mustavalkoisessa kuvassa Klaanin Pääadmin oli esitetty visiiripäisenä naisena, joka piileksi varjoissa ja johti sotaa ohuista siimoista vetäen nukkemestarin elkein. Samassa kuvassa etualalla oli ollut suuri visorak, jonka terävähampaisesta suusta tihkui myrkkyä. Kuvan alla oli ollut punainen teksti:
Tiedä vihollisesi.

273:n ajatukset puistattivat häntä. Hän ei ollut enää niin varma suunnitelmastaan.
Mutta sitten pieni ääni heräsi hänen päässään.
”Tawa on todella kiltti ja hyvä johtaja. Hän ajattelee liikaakin muita”
Tiedemies muisti, kun Figa oli sanonut niin aiemmin. Jäätutkija vilkaisi käsissään rutistamiaan petunioita. Hän huolestui, että oliko puristanut niitä liian kovaa.

Nazorak nosti katseensa takaisin oveen. Hän imi pienestä äänestä voimaa.
Valheita, Nazorak ajatteli jopa vihaisesti. Kaikki mitä Imperiumi sanoo, on valheita.
273 astui jälleen oven eteen. Hän kohotti kätensä.
Älä usko Imperiumin valheita.

Kop kop kop.
Kului hetki. Nazorak hengitti syvään.

”Sisään.” Kuului toimistosta.
Nazorak laski kätensä oven kahvalle ja painoi sen alas. Hän astui sisään.

Toimisto oli pieni mutta viihtyisä. Huoneen perällä olevien ikkunoiden edessä riippui syvän violetit verhot. Huoneen seinustoilla oli kirjahyllyjä. Toimistoa kuitenkin hallitsi keskellä oleva, mahonkinen pöytä. Pöydän takana istui keltainen Sähkön Toa. Toa-nainen nosti juuri edessään pitämän paperin ja asetti sen kääntöpuoli ylöspäin paperipinon päälle. Sitten Toan visiirin peittämät silmät kääntyivät katsomaan vieraaseen.
”Helei.”

273 nielaisi. Häntä pakostakin jännitti. Nazorak mittaili pääadminia päästä keskivartaloon, mitä näki naisesta toimistopöydän takaa. Juuriadmin näytti aivan erilaiselta, kuin 273 oli kuvitellut.

Tawa kallisti kysyvästi päätään. Vieras oli jo hetken seissyt oven suussa sanomatta mitään.
”Niin?” Toa kysyi.
273 hätkähti, kun tajusi, kuinka kauan oli ollut hiljaa. Hän irrotti katseen administa jalkoihinsa. Hän oli aivan unohtanut, mitä oli aikonut sanoa. Hänelle tuli yhtäkkiä kuuma ja tukala olo takkinsa sisällä.
”Öh, niin. Tuotah…”
Nais-admin tuijotti vielä kysyvämmin jaden vihreillä silmillään outoa tulijaa. Admin ei osannut sanoa tarkkaan, oliko vieras mies vai nainen. Lähinnä hameen takia.
Mutta sitten 273 muisti käsissään rapisevan kukkapuskan. Nazorak ojensi kukat hämmästynyttä Tawaa kohti.
”Tulin tuomaan tilaamanne kukat!” Hän huudahti hermostuneesti voimakkaalla aksentillaan.

Tawa katsoi ensin omituisesti pukeutunutta vierasta, sitten taas tämän käsissään pitämiä petunioita. Lopulta admin ymmärsi kummallisen tulijan sanat.
”Aa. Kiitoksia…”
Sähkön Toa nousi tuolistaan ja kiersi mahonkipöydän ympäri 273:n eteen. Nais-Toa tarttui Jäätutkijan ojentamiin kukkiin ja hymyili kohteliaasti.
”Olet siis Figalla töissä? Onko hän palkannut lisäväkeä?” admin kysyi asetellessaan kukkia vesivaasiin pöydällään.
273 edelleen mittaili juuriadminia. Toa oli häntä ainakin päätä pitempi.
”J-juuh. Olen vain lähetti…”

Tawa palasi istumaan toimistotuolilleen. ”Kiitoksia. Maksoin kukistani jo etukäteen, joten sinun ei tarvitse periä maksua”, Tawa sanoi. ”Voit mennä.”

Nazorak kohotti kätensä kaulalleen ja höllensi kaulaansa sidottua plastronia. Nyt oli Jäätutkijan aika tehdä siirto.
”Tuotah…”
Tawa kohotti jälleen katseensa papereistaan, joihin oli ehtinyt jo laskea katseensa. Lähetti ei ollutkaan lähdössä.
273 hermoili. Hän oli miettinyt useaan kertaan aiemmin, miten esittäisi asiansa. Hän kokosi ajatuksiaan, jonka lopuksi sai sanotuksi: ”Arvon neiti admin. Minun on valitettavasti myönnettävä teille, että kukat olivat tekosyy päästä teidän luokse. Minulla on teille asiaa…”

Tawa risti kätensä pöydällään ja katsoi muukalaista. Vasta nyt hän huomasi, että lähetissä oli muutakin omituista kuin pukeutuminen ja vahva aksentti. Hänen kasvoillaan oleva Volitak ei mukautunut omistajansa kasvojen liikkeeseen, vaan naamio näytti elottomalta lähetin liikkeisiin nähden. Tawa saattoi nähdä vain siniset silmät, jotka vilkkuivat naamion silmäreikien takana.
”Minä kuuntelen”
273 painoi hansikoidut sormenpäänsä yhteen ja katseli seinille, vältellen Toan katsetta.
”Olen… uusi täällä. Saavuin juuri Klaaniin ja… haluaisin mahdollisesti liittyä järjestön jäseneksi…”
”Ai”, Tawa sanoi. ”Yleensä rekisteröityminen tehdään respassa hakulomakkeen avulla, jonka jälkeen moderaattorit ottavat hakijan haastatteluun. Ei teidän minun luokseni olisi välttämättä tarvinnut tulla”

273 ei huomannut, kuinka Tawan pöydän takana omalla tyynyllään nukkunut, suurisilmäinen ussal-rapu kömpi ylös ja kurkisti mahonkisen pöydän takaa tulijaa tappisilmillään.

Nazorak kääntyi katsomaan Sähkön Toaa silmiin. Seuraavat sanat pelottivat häntä eniten.
”Minulla on ehkä yksi ongelma, minkä takia en voinut liittyä normaalisti. Minä en nähkääs ole aivan… tavanomainen hakija.”
Ussal-rapu kipitti seinänviertä lähemmäksi outoa tulijaa. Nöpö mietti, olisiko vieraalla tädillä tarjota jotakin syötävää tai vaikkapa silitystä.
”Mikä se ongelma on?”

273 nieleskeli. Hän mietti, olisiko voinut vielä selittää paremmin sanoin. Mutta ei. Hän ei pystynyt sanomaan sitä sanoin.
Tawa katsoi, kuinka lähetti kohotti kätensä niskalleen takin kauluksien taakse. Nazorakin kädet vapisivat. Pitkät sormet naputtelivat naamioon liitettyä solkea. Hihnan solki aukesi kilahtaen ja hän poisti naamionsa.

Jaden väriset silmät katsoivat suoraan nazorakin sinisiin silmiin.


Kumpikaan ei sanonut hetkeen mitään. 273:n sydän tykytti, kun hän yritti etsiä adminin kasvoilta edes jonkinlaista muutosta. Tawa irrotti ristissä olevat kädet toisistaan ja asetti ne kämmenpohjat mahonkipöydän pintaa vasten.

”Jatka”, juuriadmin sanoi lopulta hiljaa. Mutta ei enää niin heleän lempeällä äänensävyllä. Nais-Toan ääni oli nyt täysin asiallisen neutraali. Sellainen, mikä peitti puhujan tunteet. Mutta nazoraktiedemies aisti huoneessa uudenlaista jännitteisyyttä.
273 yritti selvittää ääntään. Hänen kurkkuansa kuivasi jälleen.
”Antakaa minun selittää, ennen kuin teette mitään päätöksiä”, nazorak änkytti. Tawa tyytyi vain nyökkäämään tyynesti. Jäätutkijaa pelotti yhä enemmän se, että Toa saattaisi minä hetkenä hyvänsä käristää torakan tuhkaksi.
”En ole vakooja tai soluttautuja, jos sitä kuvittelette”, 273 sanoi. ”Kaikki mitä juuri äsken teille kerroin, on totta. En ole enää nazorakien riveissä. Olen karkulainen ja tulin hakemaan Klaanista suojaa.”

Nöpö kipitti 273:n jalkojen juureen ja nuuhki metallisia kenkiä.

Tawa ei vieläkään sanonut mitään. Hän näytti punnitsevan 273:n sanoja.
”Valitettavasti en voi vielä aivan luottaa sanoihisi…” Tawa sanoi rauhallisesti, mietteliäällä äänellä. ”Haluan kuulla asiasi kuitenkin loppuun. Mutta sitä ennen minun on kutsuttava tänne eräs henkilö.”
Tawan pehmeä ääni rauhoitti 273:a hieman. Mutta nyt Jäätutkijaa mietitytti se, ketä Tawa tarkoitti.


Visu.
Visokki havahtui telepaattiseen kutsuun omassa työhuoneessaan. Hän huomasi torkahtaneensa paperipinon päälle.

Visu. Tarvitsen hieman apuasi. Minulla on täällä… hieman hankala vieras.

Visorak ravisteli itsensä lopullisesti hereille ja hyppäsi alas pöydältä.
Missä olet, Tawa? Kirmaan heti sinne.

Toimistossani. Kun tulet, odota ettei kukaan ole lähettyvillä. En halua, että joku näkee toimistooni, Visokki kuuli Tawan telepaattisen viestin. Ja kun tulet, niin älä tee hätäisiä tekoja. Vieraani saattaa aiheuttaa sellaisia.


Visokki astui varovasti Tawan toimistoon ja näki edessään takkiin pukeutuneen hahmon selin. Se oli ottanut naamionsa pois, mutta visorak ei tunnistanut hahmoa tästä kulmasta.

Ruskeaan takkiin pukeutunut hahmo kääntyi arasti ympäri katsomaan ovelle. Visokki sätkähti nähdessään vieraan muuten takin kauluksen ja hatun peittämät, valkeat kasvot. Nazorak kavahti yhtä säikähtäneenä taaksepäin nähdessään Visokin. Tiedemiehen hameen helmaa nykinyt Nöpökin kivahti takaisin Tawan pöydän taakse, koska olisi muuten jäänyt torakan jalkoihin.

Tässä kohtaa asiat muuttuvat vähintäänkin mielenkiintoisiksi, kultaseni.

Visorak huomasi, miten säikkynä nazorak oli ja otti sen huomioon puheessaan.
”Mikä on nimesi, ystävä?”

273 värähti. Hänen katseensa kierteli ympäri huonetta. Se kohtasi ensin Tawan rauhoittelevan ilmeen, joka oli noussut ylös tuoliltaan Visokin tullessa ja juuriadmin heilutteli käsiään jommallekummalle, ehkä molemmille, ettei ollut aihetta paniikkiin.
Sitten 273 kääntyi katsomaan sisään tulleeseen visorakiin.
”Si- sinä olet-t tele-leatti?”
Jäätutkija ei ollut koskaan ollut kohtaamisissa telepatiaa osaavien olentojen kanssa ja nyt Visokin mielensisäinen kommunikaatio sai 273:n hämmentymään.

”Jep”, Visokki vastasi tottuneena tällaisiin kysymyksiin. Useammallekin klaanilaiselle visorak oli aikoinaan ollut ensimmäinen telepatialla kommunikoiva olento.

”Mutta mikä on nimesi?” Visokki toisti kysymyksensä.
273 mietti hermostuneesti. Tai hän ei oikeastaan tiennyt, uskalsiko ajatella enää siltä varalta, että visorak kuulisi hänen ajatuksensa. Nazorak alkoi ymmärtää, miksi Tawa oli kutsunut Visokin tänne.
”Olen… Jäätutkija 273”, hän vastasi vastentahtoisesti.
Visokki nyökkäsi. ”Olen Visokki.”

Tawakin nyökkäsi. ”Nyt kun olemme esittäytyneet, niin mennään asiaan. Hän haluaa liittyä Klaaniin.”

Ohhoh ho!

”Ai?” visorak hämmästeli: ”Kerro meille toki lisää.”

273 nieleskeli. Hän tunsi olonsa entistä epämukavemmaksi Visokin kohteliaasta äänestä huolimatta. Ei hän ollut suunnitellutkaan valehdella Klaanin johdolle, mutta tieto siitä, että visorak kuulisi nazorakin ajatukset ja tietää kaiken ilman että 273 edes kertoisi itse, pelotti häntä.
”Öh. Anteeksi, mutta… jos osaatte lukea ajatuksia, niin… miksi edes haluatte minun kertovan? Miksette vain lue mieltäni…”

Visokki hymähti itsekseen.
Ole hiljaa siellä. Tuo ei tarkoittanut, että sinulla olisi lupa tunkeutua 273:n päähän.

Punainen admin astui pari askelta lähemmäs nazorakia: ”Minulla on tapana kunnioittaa keskustelukumppaneitani. En kaivele mieliä, jos minulle ei anneta siihen lupaa. Haluan kuulla kaiken sinun kertomanasi. Sitä paitsi mielensisäiset ainekset ovat usein paljon sekavampia ja epämääräisempiä, joten siksikin pidän enemmän toisenlaisista väylistä saada asioita selville.”

Ja lisäksi joutuisit käyttämään väkivaltaa. Mutta älä sitten sano sitä ääneen.

273 katsoi Visokkia vielä hieman arvellen. Mutta lopulta hänkin nyökkäsi ja alkoi kokoamaan ajatuksiaan.
Tawa istuutui takaisin tuolilleen ja yskäisi nyrkkiinsä saadakseen keskustelukumppaniensa huomion ja palauttaakseen keskustelun raiteilleen.
”Minusta tuntuu, ett sinun kannattaisi aloittaa aivan alusta. Kerro kuka olet, sekä mistä ja miksi olet tullut tänne.”

273 mietti vielä hetken, mistä aloittaisi. Kerrottavaa oli paljon.
”Olin tiedemies, töissä nazorakien Tiedekunnassa. Asuin Keskusvuo- tai siis, teidän nimityksen mukaan Mt. Ämkool-”
”Guartsuvuorella”, Tawa keskeytti.
”…” 273 oli hetken hiljaa. ”Niin… toimin siis Vuoren sohjoisrinteellä sijaitsevassa salaisessa tutkimuskeskuksessa. Tein aseita Impeliumin laskuun”
Tawa kurtisti hieman kulmiaan, muttei keskeyttänyt.
”Ongelmani alkoivat, kun kohtasin erään kaivostyöläisen, hyljeksityn sekasilmäisen. Hän ehdotti minulle, että liittyisin hänen vallankumousta tavoittelevaan ryhmään. Meidän suunnitelmana oli salamurhata Tiedustelupalvelun johtaja, Arkkiagentti 007, ja lietsoa työläiset vastarintaan johtokunnan diktatuuria vastaan. Mutta… me emme onnistuneet. 007 jäi henkiin ja pakenimme maan alta Vuorelle. Arkkiagentti lähetti agenttinsa peräämme ja me jouduimme takaa-ajoon. He onnistuivat tuhoamaan ajoneuvomme ja kaikki muut toverini kuolivat. Vain minä säilyin hengissä syöksymällä rotkoon.”

Visokki hämmästeli 273:n kertomaa tarinaa.
”Entä miten päädyit Klaaniin?”

”Laskeuduin Vuoren rinteitä ja onnistuin sääsemään Lehu-metsän laidalle. Muutamista selkkauksista huolimatta ylitin eteläiset ruohokentät ja saavuin Saaren eteläisiin metsiin. Siellä kohtasin erään nazoraktiedustelijaryhmän, mutta onneksi sen niminen ryhmä kuin urogejeget ja Tiikeli auttoivat minua hoitelemaan heidät. Hattidissa, urogejegejen discossa mietin seuraavaa siirtoani, enkä nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin Klaani. Koska kuulin, että nazorakien armeija on marssimassa etelään. Klaani on siis viimeinen turvani.”

Tawa kohotti hieman kulmiaan. ”Se eilinen ammuskelu muureilla oli siis sinun aiheuttamaa?”
”N-niin, anteeksi siitä. En uskonut, että ottaisitte minua iloisesti vastaan.”

”Muurien sisällä kohtasin Tiikelin ystävän Figan, joka suostui auttamaan minut tänne. Mutta älkää olko vihaisia Figalle. Hän oli vain ystävällinen minulle…”

Urogejeget. Ne helvetin kivirotat yrittivät kerran varastaa laittoman discopallolähetykseni.

Visokki mietiskeli hetken nazorakin kertomaa tarinaa ja tajusi, että vielä jotakin puuttui.
”Sanoit, että Klaani on viimeinen turvasi? Mitä tällä tarkoitat? Oletko jäämässä tänne?”.

273 säpsähti. Hän mietti, oliko muotoillut sanansa väärin.
”Jos te annatte minun oleskella täällä, tietenkin. Ja käsittääkseni saarelta ei voi lähteä laivasaarron takia veneellä taikka lentokoneella. Ja näillä näkymin Klaani tällä hetkellä on voimakkain este Imleliumin armeijalle.”
”Vastineeksi saatte kaiken tietoni nazorakeista ja armeijan johtokunnasta.”

Visorak alkoi kävelemään edestakaisin mietteissään.
”Kieltämättä aika houkutteleva tarjous. Vaikka eihän Klaani sinulta mitään vastapalvelusta vaatisi, koska tarkoituksemme on ensisijaisesti tarjota suojapaikkoja. Emmeköhän me sinulle jotain pieniä hommiakin Klaanista löydä. Taidoillesi voisi olla hyötyä.”

Tawa näytti järkyttyneeltä Visun latoessa päätöksensä kysymättä häneltä yhtään mitään.
Ai juuriadminin mielipiteellä ei ole mitään väliä…

Punainen visorak tajusi tyystin unohtaneensa kysyä toiselta adminilta tämän mielipidettä.
”Niin! Mitäs mieltä Tawa on?” Visokki oli varma, että minulla oli vaikutusta, sillä ilmoille heittämäänsä kysymykseen ei voinut vastata enää kieltävästi.

Tawa katsoi Visokkia hieman ärtyneesti. Mutta sitten adminin katse kääntyi epävarman oloisena seisoskelevaan nazorakiin. Tawa mietti, millainen ratkaisu tilanteeseen olisi parhain.
”Sinä selvästikin puhut totta”, Tawa aloitti, ”kun kerran olet saanut Visokin puolellesi. Mutta vaikka me luottaisimme sinuun, niin klaanilaiset ehkä eivät. Et voisi kävellä linnassamme ilman naamiota. Se aiheuttaisi pelkoa ja sekasortoa asukkaissamme. Lisäksi oma turvallisuutesi voisi olla vaarassa.”
273 nyökkäsi hyväksyvästi. ”Nooh, on minulla tämä valeasu, vaikkei se aivan huomiota herättämättömin ole.”

Tawa vilkaisi Visokkia.
”Älä huoli. Hän puhuu totta” Visokki sanoi. ”Ja turvallisuus- ja asumisjärjestelyt pystytään järjestämään.”
Tawa katsoi jälleen nazorakiin mietteliäästi. Admin ei ollut varma, pystyikö näinä aikoina luottamaan enää kehenkään. Ystäviin taikka vihollisten petturiin.

Tawa laski ääntään. ”Oletko siis valmis pettämään kansasi ja myymään tietosi meille?”
273 oli hetken hiljaa. Lopulta hän vastasi. ”Imleliumin johtokunta on todellinen viholliseni. Ainoa keino, jolla voin tehdä hallaa sille, on auttaa teitä.”

Tawa laski leukansa rintaansa ja sulki silmänsä. Huoneessa olijat katsoivat häntä.
Lopulta hän oli tehnyt päätöksensä.
”Hyvä on. 273, sinusta tulee klaanilainen. Valitettavasti emme siltikään voi antaa sinun kulkea aivan vapaasti klaanissa. Pääset koeajalle ja moderaattorimme vartioivat sinua sekä klaanilaisten että oman turvallisuutesi vuoksi. Lisäksi tulemme kuulustelemaan sinua vielä lisää myöhemmin.”

Jäätutkija oli hetken hämmästynyt, mutta pian hänen kasvoilleen nousi leveä hymy ja punastus. Nazorak kuitenkin säpsähti ja yritti peitellä helpotuksensa.
”Tuhannet kiitokset, neiti adminet!” 273 pyrki peittämään innostuksensa äänessään jäykällä asiallisuudella.
Visokki hymyili ja Tawankin kasvoile poiki vieno hymy.
”Et voi aivan heti tulla asumaan linnaan. Meidän täytyy järjestää huoneesi ja puhuttava moderaattoreille. Mene täksi yöksi vielä Figalle, mutta otamme sinuun yhteyttä huomenna.”

273 nyökkäsi. Hän sitoi Volitakinsa takaisin kasvoilleen ja asetti lätsänsä vinoon sen päälle.
”Kiitos vielä tuhannesti. Lupaan, ettette kadu tätä”, hän kiitteli. ”Näkemiin, sääadminit!”
273 huikkasi astuessaan ulos toimistosta.


Tawan toimistoon laskeutui typertynyt hiljaisuus.
”Sääadminit?”

Tsih hih hih. Nazorakien suut eivät pysty muodostamaan p-äännettä.

Musta Nimeämispäivä

Kaya-Wahi

He olivat lähteneet matkaan aamuyöstä. Suurin osa matkasta oli taitettu Maken siivillä. Same ei ollut erityisemmin pitänyt siitä.
Tämä on kyllä harvinaisen epäsalamyhkäistä, suhteellisen kevytrakenteinen selakhiaani tuumaili roikkuessaan kädet puuskassa Maken jäntevät lohikäärmeenvarpaat tarrautuneina hartioihinsa.
Nyt oli kuitenkin tullut aika laskeutua. Ilmateitse kulkeminen oli liian riskialtista, ja moderaattorit syöksyivät metsän suojiin.

Same ja Make nostivat hitaasti päänsä nähdäkseen kuivan ja kuolleen varpumeren ja kuraisten mättäiden yli. Mäen laella hädin tuskin eläväksi luokiteltava havumetsä vihdoin loppui ja kahden matkalaisen katseet näkivät Kaya-Wahin harmaudessa todella harvinaisen näyn.

Mäen jälkeen tuli tasaista. Sitä olisi voinut sanoa metsäaukeaksi jos sitä edeltävää aluetta olisi vakavalla naamalla voinut sanoa metsäksi. Se oli talo. Pieni mökinpahanen, jonka seinät olivat mustaa hirttä ja katto tummaa savitiiltä. Kerroksia mustassa tönössä oli vain yksi, ja ikkunoita ehkä puolitoista. Se ei ollut Killjoyn mökki, sillä se ei näyttänyt ollenkaan palaneelta.
Asuinkelpoisuudeltaan ne olivat ehkä juuri ja juuri samaa luokkaa. Same ei ollut nähnyt vielä Killjoyn mökin vaurioita, mutta tiesi ne pahoiksi. Tätä mökkiä tiiraillessaan hän ei ollut ollenkaan varma, kummassa mieluummin viettäisi yönsä.

Tuulenvire oli vain pieni, mutta se riitti pudottamaan tiiliä katolta. Ne pirstoutuivat yksi kerrallaan osuessaan kovaan ja kylmään maaperään, jolla ei elänyt mitään eikä kasvanut mitään.

https://www.youtube.com/watch?v=j9kWbrLk0oo

Mökin asukki ei sirpaloitumista huomannut tai huomioinut. Tuijottaessaan hahmoa, joka ankean talonpahasen etupuolella ja juuri ja juuri aidaksi laskettavan rakennelman takana hääräili, eivät moderaattorit tienneet miten reagoida.

Juuri ja juuri haravaksi laskettava keppi liikkui hitaasti jonkun käsissä. Ees ja taas. Siinä oli ehkä joskus ollut useampikin harjas, mutta vuodet olivat harventaneet niitä. Enää kuusi alumiinista harjasta törrötti urheana juuri ja juuri kepiksi laskettavan kepin päässä.

Harava raapi maan hiekkaan jälkiä. Samasta kohtaa. Uudelleen ja uudelleen. Sen käyttäjä tuijotti melko kuivaa ja hiekkaista maaperää, jolla ei ollut ruohoa, sammalta, sienen sientä tai edes rujoa puoliksi syötyä käpyä.

Mutta maassa oli yksi lehti.

Yksi, juuri ja juuri lehdeksi laskettava repaleinen pala viherainesta.

Viheraines oli väärä sana. Siinä ei ollut mitään vihreää.

Se oli tummanruskea lärpäke, jonka maaperän kosteus ja kylmyys oli liimannut paikalleen.

Ja haravan kuusi piikkiä eivät olleet tarpeeksi irrottamaan sitä paikoiltaan. Pihapiirin asukin työtä olisi helpottanut ehkä, jos se olisi yrittänyt raapia lehteä harvennetun haravan jäljellä olevilla kuudella piikillä. Eikä sillä tyhjällä alueella piikkien välissä.
Viidellä piikillä. Yksi tökkäsi jääkylmään maaperään ja irtosi napsahtaen.

Hahmo lopetti haravan liikuttamisen ainakin minuutiksi ja tuijotti sen nyt entistä vähäharavaisempaa kärkeä. Hahmo ei liikkunut. Ei ilmehtinyt. Ei reagoinut.
Sitten se jatkoi haravoimista. Lehti ei liikkunut siitä mihinkään. Juuri ja juuri haravaksi laskettava harava ei saanut juuri ja juuri lehdeksi laskettavaa lehteä liikahtamaan suuntaan taikka toiseen.

”Mitä…” Same sai ulos. Ei juuri enempää. Eipä Makekaan. He vain tuijottivat Kaya-Wahin asukkia, joka keskittyi kylmän ja lehdettömän pihapiirinsä ainoaan lehteen. Makella ei ollut aavistustakaan, mikä olento haravan varressa heilui… tai juuri ja juuri liikkui. Same oli kuullut näistä olennoista vain tarinoita. Hän ei ollut suhtautunut niihin kovin vakavasti.
”Vakavasti” oli oikea sana. Vakava oli ilme haravoijan kasvoilla.
Melko lyhyen, mutta matorania pidemmän olennon pää oli matala ja tanakka, silmät olivat kaukana toisistaan, suu oli mutrulla ja sen muuta vartaloa ei juuri näkynytkään. Valtava harmaa turkisviitta sai sen ruumiinrakenteen näyttämään tukevalta ja pyöreältä ja peitti lähes kaiken. Viitan valkea kaulus peitti kaulan, jota ei välttämättä edes ollut. Viitta laahasi lähes maata, mutta se paljasti liepeiden välistä pilkottavat kädet, jotka liikuttelivat haravaa, ja ruipelot, päätä runsaasti pienemmät jalat. Oli suorastaan ihme, että hahmolla oli minkäänlaista tasapainoa.

Lienee parasta palata hahmon päähän.

Sillä se oli kokonaan oma lukunsa.

”Pää oli matala ja tanakka”, aiemmin kuvailtiin, kuten myös ”silmät olivat kaukana toisistaan”. Jos kykenet mitenkään sisäistämään tätä edes mahdolliseksi, tuo ei ollut tarpeeksi sanottu. Kuvittele kaksi rusinaa, jotka on tökätty päinvastaisille puolille sulaneen lumiukon jäännöksiä. Onnittelen sinua. Olet kuvitellut hahmon pään muodon ja sen silmät.
Hahmon kovan ihon ruskeanvihreä tai vihreänruskea väri oli samaa ankeutta värimuodossa, mitä Kaya-Wahin maasto yleensäkin. Jos hahmo ei olisi liikkunut ollenkaan, se olisi maastoutunut täydellisesti. Nytkin se liikkui juuri ja juuri.
Ja silmien välisellä alueella oleva suu oli mutrussa. Se ei ollut vääristynyt mutruun. Sillä ei tuntunut olevan vaikeuksia pitää sitä mutrussa. Tämän olennon suu näytti aivan siltä kuin se olisi ollut lähtökohtaisesti mutrussa. Kuin sen olisi ollut todella vaikeaa tai ainakin vaivalloista pitää suupieliään ylhäällä.

Se pitikin niitä sitten alhaalla.
Ja oli todennäköisesti pitänyt aika kauan.

Olennon katseessa ei ollut tippaakaan iloa. Aina silloin kun se räpäytti silmiäänkin, se teki niin todella hitaasti ja passiivisesti.
Same oli melko varma, että tiesi mikä tämä olento oli. Hän oli kuullut huhuja niiden olemassaolosta. Niitä ei nähty erityisen paljoa muualla kuin omissa oloissaan.

Kaya-Wahi oli siis täydellinen asuinympäristö sellaiselle.

Täällä ei kukaan järjissään oleva haluaisi asua.Mitäköhän se kertoo Killjoysta, Same mietti. Mutta ei kovin kauaa.

Kaya-Wahia ei oltu koskaan siunattu kovin ihanteellisella säätilalla. Karua ja elotonta siellä oli ollut aina, ja koskaan saaren historiassa ei sinne ollut muodostunut juuri minkäänlaisia pysyviä asutuskeskuksia. Tätä miettiessään selakhiaani ei voinut olla muistelematta Killjoyn tiedustelutietoja Klaani-Allianssi-konfliktin alkupäiviltä. Joskus enemmän kuin neljä kuukautta sitten kourallinen torakoiden tiedeosastoa ja näitä suojaava sotilaspoliisikomppania olivat perustaneet leirin Kaya-Wahin ytimeen. Kuutisenkymmentä raskaasti aseistettua sotilaspoliisinazorakia oli suojannut tiedemiesten toimintaa kokonaisen viikon ajan, ja Killjoy ei ollut pystynyt lähestymään leiriä liian lähelle joutumatta tulikosketukseen. Lopulta viikon uurastuksen jälkeen paikalle oli noussut jonkinlainen metallitorni.

Kuvamateriaalin perusteella kyseessä oli ollut hyvin karkea kenttätoimiin tarkoitettu kopio metrulaisesta säänhallintalaitteistosta. Siinä oli ollut johtoja, antenneja, antureita, letkuja ja polttoöljyllä hurisevia kovaäänisiä moottoreita korvaamassa… mitä ikinä pohjoissakarassa käytettiinkään voimanlähteenä. Kristalleja? Same ei tiennyt. Hän ei ollut Metru Nuilta.

Säänhallintalaitteisto oli kylvänyt hehtaarin alueelle siemenet rehevälle sademetsälle. Se oli lämmittänyt Kaya-Wahin yleislämpötilaa kylvämällä ympäriinsä säteilyä. Suuria puita ja aluskasvustoa oli kasvanut kuukaudessa. Imperiumi oli valmistautunut tekemään koko saaresta sopivamman puhtauden lajille. Vanhat metsät saisivat väistyä uusien tieltä.

Viikon päästä sademetsä oli kuollut pystyyn.
Hetkellinen lämpöaalto ei ollut riittänyt. Kaya-Wahi tiesi, mitä halusi olla, ja se halusi olla kamalaa asuttavaa.

Nazorak-imperiumin tiedejaoston terraformausosasto oli piirtänyt lähinnä ison rastin Kaya-Wahin kohdalle kartalla. Sen jälkeen he olivat todennäköisesti ostaneet esimiehiltään salassa Imperiumin uusilta skakdi-liittolaisilta perinteikästä zakazilaista pirtua ja huuhtoneet tuskan alas.

Niin.

Kaya-Wahissa ei ollut juuri asutusta.
Virallisten arvioiden mukaan asukasluku oli kaksi. Ja juuri nyt Make ja Same katselivat niistä toista. Ja nyt se oli lopettanut haravoinnin katsoakseen takaisin.

Olentoa, mikä sen lajinimi sitten olikaan, oli vaikea katsoa silmiin. Tähän oli useitakin syitä. Pääasiallinen syy oli se, että sen katseessa ei ollut tippaakaan iloa. Pisaraakaan. Edes ilomolekyyliä, tai yhtä sen muodostavista iloatomeista. Teoreettisten kvanttitason ilohiukkasten olemassaolosta olisi voinut käydä jonkinlaisen pitkän yliopistollisen väittelyn, koska niiden olemassaoloa ei pystyttäisi empiirisesti todistamaan, ja väittely valaisisi varmasti kaikkia osapuoliaan. Mutta ei niitä ilohiukkasia silti ollut. Väitti kuka tahansa mitä tahansa. Tosi kuin vesi. Joka sekin oli Kaya-Wahissa lähinnä kuravellin sivutuotetta.

Iloa ei ollut. Jos sitä oli jossain, niin ei turkisviittaa kantavan olennon silmissä. Ja se teki silmiin katsomisesta todella vaikeaa. Samea tai Makea herkempi henkilö olisi päättänyt yhdestä katseestakin vain jäädä sikiöasentoon odottamaan loppua, jota ei tulisi. Mutta Same ja Make kestivät.

Sille, että olennon silmiin katsominen oli vaikeaa, oli toinenkin ilmiselvä syy.
Pää oli leveä ja silmät olivat kaukana toisistaan. Jos yritti katsoa olennon… otsaa, jos sitä sellaiseksi voisi kutsua, se oli suorastaan katseen välttelyä. Ja vain toiseen silmään tuijottaminen tuntui kiusalliselta. Mikä ei ollut tässä jo kolme minuuttia kestäneessä keskinäisessä tuijottelussa uusi tunne.
Selakhiaani ja puolirahi katsoivat toisiaan. Sanattomasta sopimuksesta he ottivat kumpikin yhden olennon silmistä kontolleen. Make katsoi vasempaa, ja Same oikeaa.

Ja siinä sitä hetken tuijoteltiinkin. Harava ei enää liikkunut, ja turkisviittainen katsoi heitä aitansa takaa. Metsänreunan varvut eivät piilottaneet moderaattorikaksikkoa kovin hyvin, ja he katsoivat mökkipihan asukkia varovaisena.
Lopulta loputtoman tuijottelun jälkeen olento mutisi jotain. Tai sen suu ainakin liikkui, ja ilman halki väreili loputtoman lohduttomalla nuotilla lausuttuja ääniä, jotka olivat ehkä sanoja. Tai eivät. Todennäköisesti eivät. Jos ne olivat sanoja, ne eivät olleet ainakaan kovin mieltäylentäviä. Jos ne eivät olleet sanoja, ne eivät olleet sen mieltäylentävämpiä.
”холодно”.

”Aha”, Make vastasi.
”Joo”, Same sanoi.

Turkisviittainen mutisi lisää.
”также темно”, se mutisi.

”Joo”, Make sanoi.
”Aha”, Same vastasi.

Turkisviittainen olento teki jotain, joka näytti nyökkäykseltä jos ei katsonut erityisen tarkkaan. Sillä ei välttämättä ollut kaulaa. Kumpikaan moderaattoreista ei käyttänyt energiaansa miettiäkseen, miten sen nyökkäys toimi. Tai että oliko se nyökkäys.

Ja harava alkoi liikkua uudestaan.

Moderaattorit eivät tienneet, miten suhtautua. Matkavalmisteluissa suurin huolenaihe oli ollut viholliskosketus. Eniten pelkoa oli herättänyt, että ensimmäinen olento jonka he Kaya-Wahissa kohtaisivat olisi halunnut heidät hengiltä.
”Jaa”, Same sanoi.
”Oho”, Make vastasi.
Tämä ei ollut sitä.

Haravointi jatkui. Ja jatkui. Ja jatkui. Kunnes taas yksi haravassa hädin tuskin roikkuvista piikeistä irtosi naksahtaen.
Viittaa kantava olento tuijotti nyt nelipiikkistä haravaa. Lehti ei ollut pihasta mihinkään liikkunut.

Make oli saanut tarpeekseen. Hän käveli olennon pihamaalle, aivan tämän silmien eteen. Sitten puolirahi kumartui ja raapaisi kynsikkäillä sormillaan maahan kiinni jäätyneen lehden irti. Hän heitti sen olennon tontin aidan yli.

Olento tuijotti Makea.
Make tuijotti olentoa.
Olento Makea.
Make olentoa.

”товарищ”, olento mutisi.
”Öh, joo”, Make sanoi vilauttaen jotain joka yritti olla hymy. ”Ole hyvä.”
Olento tuijotti puolirahimiestä kuin tämä olisi ollut suuri messias, pelastaja, царь. Suorastaan haltioituneena, innostuneena. Kuin elämästään valon löytäneenä. Tai ei oikeastaan. Mutta vähän vähemmän passiivisena ja masennuksen valtaamana kuin yleensä.
No eipä oikeastaan. Mutta Makesta oli kivaa ajatella niin. Vaikka sen totuusarvo ei kovin suuri ollutkaan.

”Minä olen Make”, Make sanoi.
”МAКЁ”, mutisi lohduton ääni takaisin. ”товарищ.”
”… joo”, hän nyökkäsi ja osoitti pusikossa epäuskoisena könöttävää Samea. Tämän kasvoilta loisti epäusko. Selakhiaani ei tuntunut olevan erityisen samaa mieltä olennon lähestymisestä. ”Ja tuo on Same.”
”ЗAMЁ. товарищ.”
Olennon puhe kuulosti siltä kuin siinä olisi ollut ainakin seitsemän erilaista suhuäännettä. Mitä se sitten tarkoittikaan.
”… tuota… mikä sinun nimesi on?”
Tanakka kaya-wahilainen tuntui miettivän pitkään. Lopulta se kuitenkin murisi jotain.
” IГӨЯ”, mutrusuusta pääsi.

”Ai…”
Kumpikaan moderaattoreista ei yrittänytkään lausua IГӨЯin nimeä. Se tuntui turvallisemmalta. Diplomaattiselta ratkaisulta.
Same asteli lopulta varovaisesti aidan toiselle puolelle Maken viereen. Moderaattorit kättelivät IГӨЯia.
Ja havaitsivat sen huonoksi ideaksi. IГӨЯin kämmenpohja oli ollut hiilenmusta. Ja nyt sama mustan käden kuvio oli tarttunut heidän käsiinsä.

”TAЛAЛ OЛ JЦҤLA PAIЏA”, olento tokaisi, ja Make suorastaan hätkähti. Hänhän melkein ymmärsi mitä IГӨЯ yritti hänelle sanoa. Tai ei oikeastaan. Mutta oli kohteliaampaa teeskennellä.
”Ai?”
”TAЛAЛ OЛ ИIӍЁAӍIЅ PAIЏA”, IГӨЯ tokaisi.
Make kohotti kulmiaan, ”Nimeämis… tuota, en haluaisi nipottaa, mutta oletko aivan var…”
”TAЛAЛ OЛ ИIӍЁAӍIЅ PAIЏA ATЁЯIA”, IГӨЯ sanoi. Jos halusi valehdella itselleen, voisi väittää että nyt vähän innokkaammin.
”Nimeämispäivän ateria?” Make varmisti. Hänellä kyllä oli toisaalta äärimmäisen nälkä, vaikkakin…
”да”, IГӨЯ nyökkäsi. Nyökkäsi tavallaan. ”JA TЄЇдAT ON ҚЦTSЦTTЦ!” se sanoi juhlallisesti mutta ei todellakaan.

”Aha”, Same sanoi.
”Jaa”, Make vastasi.

Heillä oli kyllä nälkä.

Yhden todella hitaan tanakan viittasankarin ja kahden moderaattorin matka alkoi kohti mökin ovea. Ja siinä kestikin hetki. Ihan pieni hetki. Oikeastaan aika pitkä. Oikeastaan todella pitkä. Mutta ainakin he saisivat kohta ruokaa. Ehkä. Toivottavasti.

Tänään oli nimittäin ilmeisesti nimeämispäivä.

Oli sillä tapaa poikkeuksellinen syksy.

картофелькартофелькартофель

Huone, tai tila, tai oikeastaan vain huteran parrukaton suojaama rähjäinen asuinkolo oli sisustukseltaan kaikin tavoin vaatimaton. Tai ehkei kuitenkaan vaatimaton, vaan ränsistynyt. Mutta tanakkapäisen olennon mielestä ehkä sittenkin vain vaatimaton. Vuosien tummentamien lattialankkujen välistä pilkotti tulipesän levittämän hiilen mustentamia heiniä. Ehkä ne olivat siellä eristeenä, pitämässä lämmön sisällä. Mutta toisaalta, oltiin Kaya-Wahissa. Eihän lämpö siellä pysy missään sisällä. Joten ehkäpä heinät olivat siellä jostain muusta syystä. Tai vain epätoivoisena yrityksenä luoda kodikkuuden illuusio.

Tilassa oli myös pöytä. Saapuneesta kaksikosta kumpikaan ei ollut varma, oliko se ruokapöytä. Ei se varmaan ollut, koska sen ääreen mahtui ehkä korkeintaan yksi. Tai kaksi, jos osallistujat olisivat hyvin pieniä. Mutta pöytä oli myös pyöreä. Ei siis perinteisen ruokapöydän muotoinen. Mutta pöytä se ainakin oli. Ilman määrittelyäkin, satavarmasti pöytä. Ja asuintilan tummanpuhuvaa teemaa noudattaen vuodet olivat antaneet tummuneen arvokkuuden myös tällekin huonekalulle. Pöydän päällä oli myös rätti. Pikimusta, kulmista purkaantunut ja ehkä niukin naukin matoralaisen nenäliinaa suurempi kankaanpalanen yritti luultavasti olla pöytäliina. Yrittämiseksi se kuitenkin jäi. Vaikka pöytä oli pieni, oli rätti niin pieni, että yhdistelmä oli miltei koominen. Ja surullinen. Lisäksi myös aika epäkäytännöllinen. Erityisesti vierailijoiden kannalta. Eihän pöydän ympärillä ollut edes tarpeeksi tuoleja. Yksi vain.

Tuoli ei ollut tummunut, kuten suurin osa muusta puuaineksesta mökin sisällä. Se oli mädäntynyt. Ja siinä oli vain kolme jalkaa. Vasen takajalka puuttui kokonaan ja se, mistä sen olisi kuulunut alkaa vihersi hieman. Mutta ei se ollut olentoa ennenkään haitannut. Tai välillä oli. Mutta ei ihan hirveästi kuitenkaan. Ei sen enempää, kuin vaikka pöydän alla lattiaa epätoivoisesti suojaava matto. Joka ei kyllä edes näyttänyt matolta. Se näytti siltä, kuin siinä joskus olisi komeillut tähden muotoinen kuvio. Tarkkasilmäinen olisi voinut arvioida maton värien koostuneen joskus keltaisesta ja punaisesta. Joskus vuosituhansia sitten. Neliskulmaisen maton takareunan painaumat kielivät, että tilan ainoassa nähtävillä olleessa tuolissa oli joskus ollut neljä jalkaa. Maton kunnosta ei kuitenkaan voinut päätellä, kuinka kauan sitten. Mutta joskus kuitenkin.

Ne sijaitsivat siis huoneen keskellä. Pöytä, tuoli, liina ja matto. Lattian, jonka väleistä pursusi heinää, päällä. Se kokonaisuus oli huoneen toiseksi mielenkiintoisin asia. Mielenkiintoisin, oli vino kirjahylly, ovelta päin katsottuna huoneen vasemmalla reunalla. Sen esineistö, oli todellakin jotain perin merkillistä. Erityisesti tummanpuhuva lasinen kuula, joka oltiin aseteltu tavarakokoelman keskimmäiseksi.

Mutta hyllystä kohti huoneen nurkkaa, oli kuitenkin patja. Eihän se kovin hyvä patja ollut. Kovin ohut ja epämukavan näköinen. Jousiakin siitä näytti törröttävän. Mutta patja ei ehkä ollut aivan niin vanha kuin muut kalusteet huoneessa. Päätellen jousista. Ehkä jousia ei oltu keksitty vielä silloin, kun vaikkapa huoneen keskellä ollut pöytä oltiin rakennettu. Ja se pöytä, muuten, oli edelleen tosi surullinen.

Tympeän näköisen patjankin alta pilkisti heinää. Kovin samanlaista heinää, kuin lattiankin raoista. Mutta täällä sitä oli enemmän. Osa siitä oli koottu isoiksi klönteiksi sinne, minne olennon iso pää luultavasti lepäsi iltaisin. Tai saattoihan hänellä olla huono verenkiertokin. Jaloissa, nääs. Tosin silloin niskat kyllä varmasti kipeytyisivät. Ilman koroketta päälle, nimittäin. Mutta kahden pahan välillä oli tehtävä valinta. Heinää ei riittänyt molemmille päille.

Ehkä juuri tästä syystä, heinän kaipuun ja sen hyödyllisyyden syystä, patjan yläpuolelle ripustetussa taulussa komeili loputon pelto tuota hyödykkeistä tarpeellisinta. Tai ehkäpä “komeili” oli väärä termi. Kenties “rehotti” tai “näivettyi”. Koska ei pelto oikeastaan kovin komea ollut. Se lähestyi puolikuolleuden tilaa. Kenen tahansa muun, kuin IГӨЯin mielestä se olisi oikeastaan ollut tosi ruma taulu. Jos sitä nyt tauluksikaan pystyi kutsumaan. Eihän siinä enää raameja ollut. Nekin olivat lahonneet irti jo kauan sitten. Juliste, ehkäpä? Kyllä, juliste. Se oli IГӨЯin mielestä oikeasti miellyttävä. Ainakin melkein. Tai ehkä enemmänkin motivoiva. Motivoiden olentoa hankkimaan jonakin päivänä lisää heinää.

Mutta se kirjahylly. Se toden totta oli vino. Mutta ei kirjahyllyn vinous haitannut. Eihän siinä edes ollut kirjoja. Tai ei niitä enää sellaisiksi voinut kutsua. Ei niissä ollut kansia. Eikä niihin toisaalta kiinnittynyt huomiokaan. Maken ja Samen vierailevat katseet huomioivat lähinnä erikoiset artefaktit hyllyn päällä. Ja niitä oli paljon. Siltikin, Samea kiinnosti vain kuula. Tuo huomiotaherättävä sileä kuula. Siinä oli jotain merkillistä. Aivan, kuin se olisi ollut hieman puhtaampi ja kirkkaampi, kuin muut hyllyn koriste-esineistä. Vaikka ei se oikeastaan edes ollut.

Mutta ennen hyllyä, oli huoneessa takka. Siinä ei palanut tuli. Koska ei sitä olisi uskaltanut sytyttää niin lähellä kirjahyllyä. Tai ehkä olisi, mutta se ei luultavasti olisi maksanut vaivaa. Ei mökissä nyt koskaan niin kylmä ollut. Ainakaan ihan koko ajan.

Tuhkat takan pohjalla kuitenkin kielivät, että sitä oltiin käytetty joskus. Ehkäpä aikana ennen kirjahyllyn saapumista. Tai ehkä IГӨЯ oli joskus ollut nuori ja villi. Ehkä kirjahyllyn syttymisen riskit eivät painaneet nuoren olennon mielessä.

Tai ehkä syynä oli kuitenkin suunnaton kasa tuhkaa kirjahyllyn alla. Kasa, joka kieli hyllyn paikalla olleen joskus jotain muuta. Puista. Ja mitä ilmeisimmin herkästi syttyvää.

Mutta ei enää. Nyt siinä oli hylly. Kehnosti kasattu ja oikealle kallellaan oleva krääsäkeskittymä. Ja vaikka sen päälle kasatut objektit varmasti kätkivät sisälleen satatuhatta vuotta maailmojen historiaa, oli tärkeämpää keskittyä olennaiseen.

Mökin ikkunoihin, nimittäin. Kaikkiin puoleentoista niistä. Ne sijaitsivat miltei vierekkäin, mökin oikealla seinällä. Niistä ei nähnyt läpi. Miksipä olisi. Sameitahan ne olivat. Eikä niitä varmaan epäsameiksi olisi enää saanutkaan. Tai olisi ehkä, jos olisi hangannut tosi tosi kovaa. Ja tosi tosi pitkään. Ehkäpä sitä oltiin jo yritetty. Ehkäpä juuri siksi ikkunoita oli enää puolitoista.

Eikä kolmea.

Ikkunoista puolikkaan (ja sen, joka ehkä joskus oli sellainen ja nykyisin vain kasa ristiin kulkevia lautoja) edessä seinällä, oli taso. Ja tämä taso sisälsi päivän tarvikkeista tärkeimmät. Lautasia oli sopivasti kolme. Pinottuna nätisti lyhyen tason nurkkaan kuin odottamaan oikeaa hetkeä. Tarkkaan katsomalla saattoi huomata, että lautaset jopa kiilsivät paikoitellen. Enimmäkseen ne olivat kyllä naarmuuntuneita ja halkeilevia, mutta millikin kiiltoa sai miltei hymyn nousemaan IГӨЯin kasvoille.

Mutta ei kuitenkaan. Hänen kasvojaan vain hieman kihelmöi. Sisällä veti kuitenkin aika pahasti.

Lautasten vieressä oli vielä puinen avonainen rasia, jonka sisällä lepäsi, mutta ei kiillellyt, muutama pari joskus hopeisia ruokailuvälineitä. Haarukoista puuttui piikkejä ja veitset olivat kieroja, mutta nyt se ei haittaisi. Päivä oli kehkeytymässä erikoistakin erikoisemmaksi. Oli koittanut aika kaivaa esiin aarteet.

Vasta IГӨЯin kyykättyä tason edessä, huomasi yhä ovensuussa seisoen odottava kaksikko, että sen alla oli pieni puinen kaappi. Kovin huomaamaton sellainen. Väritykseltään yhtä tyhjä, kuin sen takana oleva seinäkin. Ja kun IГӨЯ taas suoristi selkänsä, oli hänellä käsissään metallinen, pohjallinen lieriö. Siinä ei ollut kahvoja, kuten kattiloissa yleensä. Oikeastaan, esine muistutti enemmän ämpäriä, kuin keittovälinettä. Mutta IГӨЯ ei välittänyt. Tämä kattila (ämpäri) oli hänen ruoanlaittojärjestelmänsä kruununjalokivi. Hyvin ruostunut ja luotaantyöntävä jalokivi.

Ja kun metallihäkkyrä lepäsi jo pöydällä, nousi tason takaa ihan oikea ämpäri. Muovinen, ruskea väriltään. Sakkainen vesi siirtyi ämpäristä toiseen tason ääressä puuhailevan tanakkapäisen olennon puuhastellessa verkkaisesti.

Ollessaan tyytyväinen, tai ainakin melkein tyytyväinen veden, tai vedentapaisen harmaan nesteen määrään, kääntyi IГӨЯ kohti vieraitaan. Mutisevaan ääneen oli ilmaantunut pilke ylpeyttä. Ei kovin vahvaa sellaista, mutta tarkkavaiset läsnäolijat huomasivat sen silti.

“Пришло время”, hän julisti.

Moderaattorit nyökkäsivät.

“Okei.”

Ja silloin olennon viitan sisältä paljastui jotain ikiaikaista ja majesteettista. Miltei soikeanmuotoinen, muttei kuitenkaan soikeanmuotoinen keltainen, muttei kuitenkaan keltainen elintarvike. Mökin sillä hetkellä majesteettisin asia nousi IГӨЯin varovaisten käsien varassa vedellä täytetyn metallirotiskon yläpuolelle. Make ja Same vilkaisivat toisiaan hämmentyneinä.

“картофель”, IГӨЯ nyökkäsi, “праздник клубня”

“Vai, että sellaista”, Same totesi hyväksyvästi.

“Jep”, myönsi samaa mieltä oleva Make.

Ja niin se putosi. Kaukaa menneisyydestä kuiskivat keltaisuuden ja soikeuden kauneudet upposivat mukulan mukana metalliämpäriin. Vaikkei se oikeasti kauneutta ollut. Tai jos oli, niin vain sokean katsojan silmässä.

IГӨЯ murahti melkein hyväksyvästi. “Kattila” epäilyttävine sisältöineen siirtyi tasolta huoneen keskelle, pöydälle ja sen päällä olevalle matoranilaisen nenäliinan kokoiselle rätille. Ja sitten epäilyttävän muotoisessa päässä heräsi epäilys. Kaikki ei nyt mennyt niin kuin olisi kuulunut.

“где огонь?”, se kysyi.

Make kohautti olkiaan.

“Tjaa-a”, Same vastasi.

Surumielinen ilme alavireisillä kasvoilla kävi vielä tavanomaistakin syvemmällä murheen valtameressä. IГӨЯ kääntyi ympäri mietteliäänä. Ratkaisu pitäisi löytää pian. Hän ei pitänyt kiireestä, mutta nyt hänellä oli vieraita. Rusinaakin kuivemmat silmät siirtyivät kohti pöydän äärellä seisovaa ainoaa tuolia. IГӨЯ nyökkäsi. Kyllä. Näin se tapahtuisi.

Kämmenet, myös niistä hiiltyneen musta, tarttuivat tuolin selkämykseen. Moderaattorit esittivät vaikuttuneita turkisviittaan pukeutuneen voimannäytteestä. Eihän tuoli oikeasti mitään painanut. Matojen onttouttama, mitä luultavimmin. Mutta nousipa se kuitenkin ilmaan, aivan kuten IГӨЯ oli toivonut. Tai, mitä IГӨЯ oikeasti olisi halunnut, oli tulitikut. Hän oli kuullut sellaisista vuosisatoja sitten. Niiden legenda oli kiirinyt kauas.

Tai ainakin Kaya-Wahilaiseen mökkiin asti. Mökkiin, jossa IГӨЯ, ei ehkä miehekkäästi, IГӨЯin sukupuolesta kun oli yhtä vähän kuivaa faktaa, kuin mökissä kuivaa heinää (eli oikeastaan jonkin verran), irroitti kolmesta tuolin jalasta kahta.

Kumpikaan vieraista ei tohtinut pysäyttää päättäväisyyden tuulia. Vaikkeivat ne tuulet kovin päättäväisiä edes olleet. Eihän mökissä edes tuullut, veti vain vähäsen. Tai aika paljon. Ainakin välillä.

Yksijalkainen tuoli ei kolahtanut lattialle, IГӨЯin päästäessä siitä irti, kaksi kalikkamaista tuolinjalkaa kainalossaan. Tuoli lätsähti, lattiaan osuessaan. Lahonnut ja osittain mätä tuolinpohja levittäytyi matolle ilkeästi. Vaikkei tuoli osaa olla ilkeä. Mutta kyllä se silti aika hyvin kuvasi masentavaa materiaalien kohtaamista.

“царапина, царапина, царапина”, sanoivat toisiaan vasten hankautuvat puukalikat. “царапина, царапина, царапина”, uudestaan ja uudestaan. Kahta tuolinjalkaa kattilan vieressä yhteen hierova IГӨЯ oli verkkaisen masentuneesti asetellut patjansa viimeiset, jompaa kumpaa päätään ruumiistaan hatarasti tukevat heinät keskelle pöytää, metallihäkkyrän alle sytykkeeksi.

“царапина, царапина, царапина.”

Same hengitti hyvin raskaasti. Kuivan puun царапина raastoi selakhiaanin mieltä, kuin kalikat toisiaan. Maken päässä pyöri ajatuksia eri tavoista auttaa IГӨЯia. Mökin yleinen ilmapiiri esti kuitenkin puolirahia tekemästä sen kummempia päätöksiä. Ei hänellä nyt niin kiire ollut. Vaikka vähän olikin. Mutta ei se enää siltä tuntunut. Kai.

Minuutit kuluivat царапинаn parissa. Ne tuntuivat tunneilta, mutta ne eivät olleet. Minuutteja vain. Tosi pitkiä minuutteja, toki. Mutta asioiden turha suurentelu ei kuulunut IГӨЯin ajatusmaailmaan. IГӨЯ oli nimittäin realistinen. Ja kaikessa realistisuudessaan hän melkein hymyili onnistuessaan tehtävässään.

Vaikka kyllä IГӨЯ oli oikeasti pessimisti. Eikä hän siksi oikeasti hymyillyt. Oikeastaan, IГӨЯ oli jopa hieman yllättynyt yhden yksinäisen kipinän pudotessa kalikoiden välistä kohti kattilan alla odottavia kuivia heiniä. Vaikka eihän heinillä ollut tietoisuutta. Eivät ne mitään odottaneet.

Eikä IГӨЯkaan oikeasti yllättynyt ollut. Mutta heinä liekehti ja se oli tärkeintä. Sameissa syvyyksissä lilluva картофель-mukula pääsi lämpöön, jonka se ansaitsi. Siitäkin, huolimatta, ettei kukaan Kaya-Wahissa ansainnut mitään. Eivät edes картофельt.

Heinistä ja pöytäliinan virkaa toimittavasta rätistä kyhätty tuli oli mitä etevin tapa saattaa eineksistä vakuuttavin pöytään, vieraiden nautittavaksi. Vaikkeivat vieraat edes pitäisi картофельn mausta. Se, mitä IГӨЯ ei ollut ottanut huomioon (tai oikeastaan oli, mutta päätti murehtia aiheesta vasta sitten, kun asiasta tulisi ajankohtainen), oli nätin, tai oikeastaan todella ruman ruoanvalmistusjärjestelmän liekkien leviämistä.

Merkillinen, tai jos ihan rehellisiä ollaan, kovin tavanomainen kolmikko seisoi hiljaa katsomassa, kuinka tuli hitaasti, mutta varmasti valtasi lisää alaa pyöreältä pöydältä. Oikeastaan, koko pöytä oli ilmiliekeissä. Mutta ehkä viimein oli aika etsiä tilanteesta sen positiivisia puolia. Nyt ei ollut kylmä. Ja jos tilanteen annettaisiin edetä, ei olisi enää koskaan.

Mutta sitten Make muisti olevansa Kaya-Wahissa. Miksi turhaan ajatella positiivisesti?

Mutrusuinen IГӨЯ katsoi masentuneena, kuinka puolirahi kompuroi vauhdilla ulos mökistä, vain palatakseen välittömästi sisälle, IГӨЯin ainoa kukkaruukku käsissään. Ruukussa eli harvinainen, kaukaisilta mailta mukana tuotu kasvi, jonka kauneus oli sanoinkuvaamaton.

Ruukussa oli myös paljon vettä.

Ei ollut kauaa.

Eikä ollut muuten kasviakaan.

Mutta ei ollut enää liekehtivää pöytääkään.

Miltei transsimaiseen tilaan liekkien edessä vajonnut Same taputti toveriaan olalle ripeästä toiminnasta. IГӨЯin mielestä oikeastaan liiankin ripeästä. Miksi sitä turhaan kiirehtimään? Moderaattorin kurkkaus vastasammutetun, höyryävän pöydän päällä odottavaan ämpäriin kertoi, että картофель oli kuin olikin valmis syötäväksi. Ainakin luultavasti.

Vaikka kyllähän sen raakanakin olisi voinut syödä. IГӨЯ halusi kuitenkin tehdä asiat kunnolla. Olihan sentään ИIӍЁAӍIЅ PAIЏA.

Ateria oli valmis. Kaikki kolme istuivat tuolillaan juhla-aterian ääressä. Tai oikeastaan ei yksikään. Kenelläkään ei ollut tuolia. Aiemmin tuoleja oli ollut yksi, mutta se oli ilmeisesti ollut yksi ateriantekoprosessin tarvikkeista. Ja olihan pöydällä nyt sentään lämmin ateria. Ainakin lämpimämpi kuin Kaya-Wahin ulkoilma. Ja mökin sisäilma. Se ei tietenkään kertonut kovin paljoa.
Tuolien puuttuminen ei tietenkään pysäyttänyt kahta moderaattoria ja IГӨЯia. He kyyristyivät pyöreän pöydän ja mukulaisen perinneruoan ääreen kätevään ja ergonomiseen shasaalikyykkyyn. Kumpikaan moderaattoreista ei tiennyt, että sitä kutsuttiin shasaalikyykyksi.

Ja tilanne oikeastaan vain helpottui Samelle, joka oli tätä ennen joutunut kulkemaan mökissä lähinnä selkä kumarassa.

IГӨЯ mutisi jotain kummallista kaksikolle, joka vastasi tähän lähinnä nyökkäilemällä hiljaa. Todella hiljaa. Kumpikaan ei ollut aivan varma, mitä he odottivat ja miksi.
Sitten IГӨЯin kaavun suojista tuli luiseva sormi, joka osoitti moderaattorien takana olevalle seinälle. Tanakka talon omistaja mutisi jotain taas. Lopulta moderaattorit tajusivat kääntyä katsomaan.

Sillä hetkellä heistä tuntui kuin he olisivat lukeneet ruokarukouksen heidän takanaan olevalla seinällä jököttävälle taululle. Sieltä takaisin tuijotti toinen IГӨЯin lajin jäsen. Sillä oli iso karvalakki. Isoin. Isoin karvalakki minkä he olivat koskaan nähneet. Ja muhkea viitta, ehkä yksi muhkeimmista. Se muistutti kuin suurta karvaista rauskua, joka makasi tanakan otuksen olkapäillä. Vaikka ei rausku ollutkaan. Kuten ei otus itsekään. Ja otuksen katse oli samalla tavalla iloton kuin IГӨЯilla.
Taulun alla luki ӍAИTAX.

He eivät viitsineet kysyä. Niin oli ehkä parasta.

IГӨЯ mutisi jotain ja otti käteensä veitsen. Tämä oli juhlallinen hetki. Tätä huipentumaa oli IГӨЯ odottanut aikapäiviä. Tänään oli perinteikäs ИIӍЁAӍIЅ PAIЏA ATЁЯIA, ja hänen koko vuoden säästämänsä картофельt-mukula oli nyt valmistettu. Kiehutettu. Tarjoiltu lautasille, jotka kiilsivät puhtauttaan juhlan ytimessä. Tai eivät oikeastaan kiiltäneet. Eivätkä olleet todennäköisesti millään tapaa hygieenisiä. Mutta ainakin lautaset oli. Voisihan sitä pahemminkin olla. Jossain päin. Jollain tapaa.

Rauhallisesti siirtyen tanakka otus kurottui shasaalikyykystään kohti herkullista ateriaa, jonka valmistelu oli loppumetreillään. Veitsi laskeutui kutkuttavan hitaasti kohti keltaista pylpyrää, joka odotti että se vihdoin pilkottaisiin kolmeen osaan ja tarjoiltaisiin sellaisenaan odottavien juhlavieraiden tyhjille lautasille. Se täyttäisi heidän kurnivat vatsansa, ja ei vain vatsansa – sielunsa.

Niin ylväs oli IГӨЯin lajin perinneruoka, ja kun sanon ”perinne-”, tarkoitan ”ainoa”.

IГӨЯ yritti halkaista mukulaa.
Ja kovin yrittikin.
Se liusui veitseniskusta lautasen toiselle puolelle.
Veitsenisku oli ollut melko verkkainen. Ja mukulainen herkku todennäköisesti melko kova.

IГӨЯ ei luovuttanut. Se ei kuulunut hänen luonteeseensa. Hänen luonteeseensa kuului lähinnä passiivinen tuijottelu ja apaattinen mutina.

Veitsi nousi taas ylös valmiina uuteen iskuun. Mutta ei kovin vauhdilla. Itseasiassa aika rauhallisesti. Mutta mihinpä heillä olisi kiire ollutkaan. Paitsi Samella ja Makella sotimaan jotain sotaa ja etsimään jotain petturia.

Veitsi iski taas.
Arvatkaa halkesiko mukula.

No ei.

Ei haljennut.
Tämä toistui. Perinteikäs ИIӍЁAӍIЅ PAIЏA ATЁЯIA sai tällä kertaa odottaa. Kuten se oli jo aika kauan odottanutkin. Maken vatsa kurnutti kuin sammakko, joita ei Kaya-Wahissa elänyt, koska vaihtolämpöisillä otuksilla ei ollut Kaya-Wahissa juurikaan mahdollisuuksia. Tämä ei ole vihje siitä, että juuri kenelläkään muulla olisi ollut.

Halkaisuyritys toistui. Ja kovin toistuikin. Nimenomaan se yritys. Ei se halkaisu.
Mukula singahteli lautasella vaivalloisesti. Täysin kokonaisena. Kimmoisana. Keltaisena. Pehmeänä mutta läpäisemättömänä. Voittamattomana.

IГӨЯ nosti veistä taas hitaasti ja yritti. Huomatkaa yritti. ”Yritti” on hyvä sana. Se kertoo sekä aikeen että lopputuloksen. Jälkimmäinen oli tällä kertaa epäonnistuminen. Sen ei olisi varmaan pitänyt enää yllättää tässä vaiheessa. Mutta silti se yllätti. IГӨЯin elämä oli täynnä yllätyksiä, vaikka ei oikeastaan.

Nyt hän kuitenkin koki sellaisen.
Silmänräpäyksessä kullanhohtoinen pyhäinjäänne, картофель-mukula viipaloitui kolmeen samankokoiseen osaan.

Same ei ollut enää shasaalikyykyssä.

Eikä hänen viikatteensa nojannut enää tönön seinustaa vasten, vaan se oli hänen käsissään.
”Noin”, hän sanoi kulmat kurtussa.

IГӨЯ näytti jäätyneeltä. Tosin ilmaston huomioiden se ei olisi mahdotonta. Tai ehkä hän vain reagoi melko verkkaisesti. Mihinpä tässä kiire olikaan, paitsi syömään herkullista ИIӍЁAӍIЅ PAIЏA ATЁЯIAa, joka oli todennäköisesti tässä vaiheessa lähinnä kylmä ja kuminen pylpyrä kolmena kylmänä ja kumisena palasena. Mutta eipähän sellaista joka päivä saanut syödä. Ja kun sanon ”saanut”, tarkoitan ”pitänyt”.

Ja silloin ateriointi alkoi. Keltainen картофельt-mukula, tuo taivaan lahja ja jumalainen perinne, joka kattoi tuhat vuotta IГӨЯin lajin kulttuurihistoriaa, pilkottiin siivuiksi ja sisäistettiin pala kerrallaan kunkin olennon elimistöön. Ja voi minkälainen makuelämys se olikaan, tai ainakin moderaattorien matkan hienoin makuelämys, ja kun sanon ”hienoin”, tarkoitan ”ensimmäinen”. Lämpöä se ei ollut juurikaan tuonut, mutta se ei sentään ollut aivan yhtä jääkylmää kuin Kaya-Wahin viileä syysilma. Tai miten niin syysilma. Kaya-Wahin ilma.

Kolme ruokailijaa istui pöydän ääressä, paitsi että ei istunutkaan, vaan lähinnä kyhjötti epämiellyttävästi kyykkyasennossa yrittäen pitää tasapainonsa niin hyvin kuin se oli mahdollista. Mukula oli poissa. Se jäisi heidän muistoihinsa parhaana ИIӍЁAӍIЅ PAIЏA ATЁЯIAna, jonka he olivat koskaan kokeneet.

IГӨЯ oli säästänyt sitä koko vuoden. Tätä yhtä merkkipäivää varten hän oli sitä säästänyt. Ja nyt hän oli sisäistänyt sen elimistöönsä juuri kohtaamien toveriensa kanssa. IГӨЯ koki rinnassaan melkein aitoa onnellisuutta. Todella, todella melkein. Jos hänen suutaan katsoi roikkuen katosta pää alaspäin, saattoi nähdä hymynkaaren.

”No”, Make sanoi vaitonaisesti. ”Tuota, kiitos ateriasta…”
”ILӨ ӨИ ӍІИЦИ PЦӨLЁLLAИI”, otus mutisi.

Sitten oltiin taas aika hiljaa.
”TAЛAЛ OЛ PAЯAS ИIӍЁAӍIЅ PAIЏA”, IГӨЯ mutisi aiempaa innokkaana. Tai objektiivisesti kuunneltuna lähinnä hieman kovaäänisemmin.

Sitten oltiin taas todella hiljaa. Make ei näyttänyt kovin iloiselta. Hän jakoi sen katseen Samen kanssa, joka pudisti päätään. Hänen oli silti pakko puhua.
”Mutta… eihän tänään ole vielä nimeämispäivä.”

Same tuijotti Makea.

”Siihenhän on vielä kuukausia.”

Make tuijotti talon omistajaa.

”Nyt on vielä syksy.”

IГӨЯ tuijotti Samea.
Same tuijotti IГӨЯia.
Make tuijotti Samea.
Make tuijotti IГӨЯia.
Same tuijotti IГӨЯia.
IГӨЯ tuijotti molempia. Hänen silmänsä olivat sen verran kaukana toisistaan.

IГӨЯ tuijotti lautasta, jolla ei ollut enää mukulaa.

Sitten oltiin todella, todella hiljaa.

Ulkona kuului vain kylmä tuuli. Joka kuului kyllä sisälläkin. Ja tuntui. Tönö ei ollut erityisen hyvin eristetty. Ei oikeastaan juuri ollenkaan. Mutta kuitenkin. Muttei kuitenkaan.

”Tuota…”
Molemmat moderaattorit lakkasivat samanaikaisesti olemasta shasaalikyykyssä. He varoivat lyömästä päitään kattoon. Eivätkä rikkoneet katsekontaktia talon omistajaan.
He perääntyivät. Melko hitaasti. Ovea kohti.

”Kiitos ateriasta”, Same sanoi.

Ovi sulkeutui heidän perässään.
IГӨЯ jäi könöttämään shasaalikyykyssä.

”JДД.”

Sitten hän oli vain todella, todella hiljaa.
Ja aika pitkään.

картофелькартофелькартофель

Maansa myynyt (ei IГӨЯ oikeasti omistanut maata, jolla hänen mökkinsä seisoi [eivätkä mökit seiso, nehän vain ovat], vaikka ei kukaan muukaan Kaya-Wahissa maata haluaisi omistaa [paitsi ilmeisesti Killjoy]) IГӨЯ seisoi hiirenhiljaa tuijottamassa tyhjiä lautasia ja niiden mukana murskattuja unelmia. Vaikkei IГӨЯ edes tiennyt, mikä on hiiri. Tai, että miten unelmia voisi konkreettisesti iskeä pienempiin paloihin.

ИIӍЁAӍIЅ PAIЏA ATЁЯIA. Mennyt hukkaan. Perinneruoka häpäisty. Tosin mikä on hukka? IГӨЯ ei tiennyt. Eikä IГӨЯ välittänyt. Hiiltyneellä pöydällä lepäsivät turmion lautaset. Ehkä hieman vahva sanavalinta, mutta IГӨЯ tarvitsi voimakkaita ajatuksia. Mutta sitten, oikeastaan, myös rauhallisia. Idea oli hyvä. Rauhoittuminen. IГӨЯ tiesi, miten. Vaikkei idea oikeasti hyvä ollut. Mutta ainakin turvallinen se oli. Ihan varmasti.

Tosin ei. Koska IГӨЯ ei osannut odottaa pahinta. Ainoastaan toiseksi pahinta. Eli hidasta ja kivuliasta kuolemaa. Sitä ei kuitenkaan tullut. Vaan pahin tuli. Tai ehkä IГӨЯ vain suurenteli asioita mielessään. Sekin oli toki mahdollista.

Se, mikä tapahtui (se pahin mahdollinen) odotti IГӨЯia kirjahyllyllä. Sillä vinolla, jonka päällä oli synkkä kuula. Mutta ei se kuula IГӨЯia kiinnostanut. Vaan se, mitä oli sen vierellä. Se oli матрёшка. Viimeinen muisto kaukaa kotoa. Vaikka eiväthän muistot missään järjestyksessä ole. Nekin vain ovat. Mutta muistoesineistä viimeinen.

Se oli puinen ja koristeellinen. Se oli etäisesti hahmon muotoinen ja se näytti koostuvan yläpuoliskosta ja alapuoliskosta. Maalaus sen etäisesti hahmonmuotoisella pinnalla oli ilmiselvä. Se oli ӍAИTAX, SЦЦЯI JД ЦSЗIMMITЭИ MДHTДVД.

Ja kun IГӨЯ käänsi матрёшкаa, se aukesi. Ja sisällä oli toinen. Hieman edellistä pienempi puinen hahmo. Senkin IГӨЯ tunnisti. Se oli tietenkin ZФLДT, VДЦЯДS, VIISДS, ДIИДКIЙ ЦSЗIMMITЭИ, MЦTTЗI SILTIКДДИ IHДЙ КФКФ ДIКДД.

IГӨЯ tunsi jo hengityksensä tasaavan ja sydämensykkeensä rauhoittuvan. Ei kuitenkaan liikaa. Koska jos sydän rauhoittui liikaa, rauhoittui se yleensä lopullisesti.

Ja sitten aukesi toinen матрёшка. Ja sisällä oli jälleen pienempi hahmo. Mutta ei paljoa pienempi. Vähän vain. Juuri sen verran, että se mahtui ZФLДT, VДЦЯДS, VIISДS, ДIИДКIЙ ЦSЗIMMITЭИ, MЦTTЗI SILTIКДДИ IHДЙ КФКФ ДIКДДn sisään.

Siellä oli VZLФTФ, КДIКISTД HIЯMЦISIИ, MЦTTД VДIЙ SILLФIИ КЦЙ TФDЗLLД TДЯVITSI. Siinä olivat lempeät kasvot, jotka IГӨЯkin nuoruusvuosinaan ehti tapaamaan.

Mutta nyt ei ollut aika pysähtyä. IГӨЯin jännittävääkin jännittävämpi (ei oikeasti) iltapäivä puksutti eteenpäin, kuin hurjinkin juna. Vaikkei IГӨЯ ollut koskaan junaa nähnytkään, saatika tiennyt, mitä “puksuttaminen” tarkoittaa. Kädet väänsivät. Ja taas uudet kasvot ilmaantuivat. Eivät kuitenkaan tyhjästä. Vaan VZLФTФ, КДIКISTД HIЯMЦISIИ, MЦTTД VДIЙ SILLФIИ КЦЙ TФDЗLLД TДЯVITSIn sisältä. Jos se olisi ilmaantunut tyhjästä, se olisi ollut mustaa magiaa ja sellaiset kuuluivat vain ӍAИTAX, SЦЦЯI JД ЦSЗIMMITЭИ MДHTДVДlle.

Siellä oli ККДSPДЯФVV, КДЦИIS JД VIЗHКЭД, MЦTTД HILLITУSTI JД TФDЗLLД VДЯФVДISЭSTI.

Kyllä. Hyviä muistoja, mietti IГӨЯ. Tai ei nyt kovin hyviä. Mutta ihan siedettäviä.

Oli käännettävä vielä kerran. Esiin tupsahti (IГӨЯin itsensä vetämänä) ЖLЗЬФTФV, JЦЦЯI SФPIVДSTI TДITЗЭLLIИЗЙ. Näitä kasvoja ei IГӨЯ tunnistanut. Mutta ei hänen toisaalta tarvinnutkaan. Ne kasvot olivat hänen матрёшкаssaan, joten niiden täytyi olla tärkeät. Tai sitten ei. Mutta oliko tuolla toisaalta väliä?

Eipä ollut.

Koska vielä viimeisen kerran käänsi IГӨЯ. Siistiin riviin synkeän kuulan vierelle asetetut puiset hahmot saivat itselleen kuudennen ja viimeisen toverin. Se oli pieni, pienin kaikista. Mutta ei se haitannut (kyllä se vähän haittasi), sillä viimeinen kasvoista oli IГӨЯ, HILJДIИЗЙ, MЦTTЭI LIIДИ (PДITSI ЗHКД IHДЙ VДHДИ).

Olentoa melkein hymyilytti nähdä omat kasvonsa viimeisessä hahmossa. Mutta eihän IГӨЯ hymyillyt. Vaikka olisi saanut. Mutta ei. Mustassa kädessään omaa puista kuvaansa tutkiva IГӨЯ laski lopulta itsensäkin матрёшкаn kauniiseen ja täydelliseen (jos ei ihan, niin ainakin lähellä sitä) riviin. Ja juuri silloin se tapahtui. Se pahin. Ehkä vähän suurenneltu, mutta kuitenkin, pahin.

Kuten IГӨЯ usein itselleen sen totesi (ei kuitenkaan ääneen, se olisi ollut tarpeetonta), kirjahylly oli vino. Viimeistä puista hahmoa laskiessaan, tönäisi käsi huomaamattaan kuulan alas. Sekunti, jonka se käytti matkallaan kohti puista, vuosien tummuttamaa lattiaa, tuntui loputtoman pitkältä.

Eihän se oikeasti loputtoman pitkä ollut. Tuntui vain siltä. Eikä kyllä välttämättä edes tuntunut. Mutta niin jostain syystä tavataan sanoa. Mutta kuitenkin.

Se sekunti päättyi pahimpaan. Vaikka матрёшка oli hyllyn artefakteista rakkain, oli kuula niistä kaikkein arvokkain. Tai näin IГӨЯ ainakin arveli. Eihän hän voinut varmaksi tietää. Ja nyt se levisi. Tuhansiksi (tai mahdollisesti vain sadoiksi, tai hyvin useiksi kymmeniksi) sirpaleiksi IГӨЯin vastasiivotuille, muttei siltikään kovin puhtaille lattioille.

Vuosien tuhkien samentaman lasisen pallon sisältä sinkoutui, tai tarkemmin ottaen putosi nopeasti, pieni shasaalikyykkyä harjoittava messinkinen hahmo, joka piteli kädessään punaisen ja valkoisen väreistä koostuvaa syötäväksi tarkoitettua herkkua.

Vaikkei IГӨЯ ollut varma, olisiko tankomainen objekti oikeasti herkkua.

Hahmo ja sen kanssa lattialle levinneet keinotekoiset lumihiutaleet pysähtyivät surullisesti, liike-energian lakkaamasta vaikuttamasta niihin.

Vai lakkasiko se koskaan vaikuttamasta? Ja mitä tosiaan oli liike-energia? Näitä kysymyksiä ei IГӨЯ miettinyt. Eikä välttämättä kukaan muukaan.

Tai mistäpä sitä tiesi.

Mutta jos se vain oli mahdollista, oli IГӨЯin kasvoilla oleva ainainen mutrusuu nyt entistäkin surullisemmalla mielellä. Hiljaa, IГӨЯ tuijotti hetken kömpelyydensä tuhoja. Eipä sitä auttanut surra. Tai ehkä auttoi. Kyllä IГӨЯ sitäkin aina silloin tällöin kokeili. Nyt hän ei kuitenkaan kokeilisi. Päivässä oli ollut jo tarpeeksi toimintaa (vaikkakin aika passiivista sellaista). Hitaasti, IГӨЯ alkoi nostelemaan kuulan sirpaleita ylös lattialta.

Ensimmäinen. Ja toinen. Ja kolmas. Sitten neljäs. Vielä viides. Ja kuudeskin. Seitsemäs olikin jo vähän isompi. Kahdeksannen jälkeen IГӨЯ totesi, että ehkä hän ensiksi hakisi liiman.

картофелькартофелькартофель

Taas kerran syvällä juuri ja juuri metsäksi laskettavassa metsässä alkoi synketä. Synkkää oli ollut kaiken aikaa. Mutta nyt oli synkempää, ja tästä se vielä synkkenisi. Same ja Make olivat pysäyttäneet matkantekonsa. Alkoi olla liian pimeää etenemiselle, ja Maken siipiä alkoi väsyttää.
Puolirahi könötti märällä mättäällä polvillaan. Hän kasaili pienittyjä puuklapeja nuotioksi. Jokainen niistä oli vielä kostea, mutta lohikäärmeen kevyt lämpöhönkä auttoi puun kuivattamisessa.

Same istui rujolla kannolla. Jalkojensa eteen hän oli kerännyt kasan havupuiden oksia, ja toisessa kädessään hän piteli ohutta puunrunkoa veistellen tätä puukollaan täysin oksattomaksi. Kohta heillä olisi laavu yötä varten.

Kylmyys oli tulossa.

картофелькартофелькартофель

Puun lämmitysoperaatio alkoi tuottaa tulosta. Make siveli sormillaan nuotiomateriaalia tunnustellen vielä märkiä kohtia, eikä niitä juurikaan löytynyt. Puolirahi vetäisi syvään henkeä vihdoin sytyttääkseen nuotion.

Jolloin taivas aukesi.

Hopeisen meren sisällön verran vettä hyppäsi heidän niskaansa.

Kaatosade muutti maaston kuravelliksi ja kuivatut puut pehmeäksi hötöksi. Moderaattorit tuijottivat toisiaan jälleen todella pitkään.

”Kaya-Wahi on perseestä”, Make sanoi.
”Totta helvetissä”, Same vastasi.

Pimeämmässä huoneessa

Samen toimisto

Kapura.
Snowman.
Gekko.
Domek.

Sulavalinjainen selakhilaani siemaisi virvoittavaa kylmää vettä. Synkeät silmät ottivat katsekontaktia viiden ilmoitustaululta tuijottavan liikkumattoman naaman kanssa. Toisella kädellään moderaattori kastoi dikapin pyrstöstä peräisin olevan sulkakynän kärjen musteastiaan.

Jake.

Lievästi lintumaiset kasvot saivat rastin päälleen.
”Otetaanko se saman tien alas taululta?” renkaitaan rummuttava Bladis aprikoi. Samelta kesti omassa mietteliäisyydessään hetki tajuta, että skakdi oli kysynyt jotain.
”Hmh? Ei.”
Herra luutnantti hei”, Bladis ryki, ”ei se mitenkään voi olla syyllinen.”
”En sanonut niin.”
”Minäkin pääsisin paremmin niitä portaita ylös!” koodinimi Partaterä murahti. ”Jäpikän onnettomuus oli jo ennen yön kauhuja. Varmistin lekurilta.”
Bladis rullasi itsensä ilmoitustaululle ja jarrutti lähinnä törmäämällä siihen. Hän napautti sormellaan tohtori Kupen siistin asiallisella allekirjoituksella somistettuja luottamuksellisia potilastietoja.

”Syytön”, Same myönsi. ”Mutta voi liittyä asiaan silti jotenkin. Pidetään hänet tutkittavissa.”
”Niin kai”, Bladis murahti. ”Ja kameroissa.”
Ajatus ei ollut mukava kummankaan mielestä. Se oli kuitenkin käytännöllinen.
”Me voisimme, tiedätkö, pistää sen roikaleen tyrmään pidätyksen vastustamisesta”, Bladis nauroi leveän hammashymyn kera. ”Ihan kaiken varalta.”
”Bladis, ei taas…” Same huokaisi kyllästyneesti, ”… ei se käy. Meillä ei ole tarpeeksi sellejä.” Hyvä ja paha kyttä, kumpi sitten kumpi olikaan, nauroivat yhdessä kuivasti.
”Mitä mieltä olet Snowiesta?” Same vakavoitui.
”Sitä mieltä että ottaisin sen naaman alas seinältä.”
”Haluaisin jakaa luottamuksesi”, Same hieroi otsaansa, ”mutta hänen syyttömyydestään meillä on ehkä vähiten todisteita.”
”No joo. Kameroihin?”
”Kameroihin.”

Same selaili katseellaan taas uuden paperinivaskan läpi. Bladis otti käsillään ilmoitustaululta alas kaksi mustavalkoista valokuvaa. Toisesta häntä tuijotti virtaviivainen Kanohi Shan, ja toisesta hatun lierin alta juuri ja juuri näkyvä valon naamio.
”Mitä teemme ’puuttuvien renkaiden’ kanssa?” skakdi kysyi vatsaansa raapien.
”No”, Same aloitti vetäen syvään henkeä, ”Domekin veneeseen käskemäsi kaupunginvartija ei ole viestinyt lähtönsä jälkeen.”
Zakazilainen kiristeli hampaitaan. ”Aijai. Olisimme laittaneet minut sen mukaan. Jos valopoika olisi tehnyt yhdenkin väärän liikkeen, olisin laittanut sen ongenkoukkuun.”
”Varmasti. Mutta et tiennyt häntä ehdokkaaksi vielä silloin. Ja älä tee hätäisiä johtopäätöksiä. Ehkä myrskyt ovat haitanneet yhteyksiä.”
”Onko Domekilla jotain kavereita, joita voisin jututtaa?” skakdi rasautti rystysiään.
”Ei juuri”, Same vastasi. ”Hän ei ole koskaan tullut toimeen erityisen monen klaanilaisen kanssa. Mikä tietenkin tekee hänestä todennäköisemmän syyllisen. Mutta… on hänellä ainakin yksi hyvä ystävä.”
Bladiksessa virtasi voitonriemu. ”Loistavaa! Anna minulle yksi ilta sen kaverin kanssa niin…”
”Se on Gekko.”

Hiljaisuus.
”Oikeastiko.”
”Oikeasti. Ilmeisesti valon toat tulevat hyvin toimeen keskenään.”
Skakdi läimäisi naamaansa. Ja sitten toisen kerran. ”Skarrararr näiden kanssa! Pitääkö sitä kuulustella uudelleen?”
”En usko, että se enää tässä vaiheessa onnistuu. Olemme aika onnekkaita, jos ylipäätään enää löydämme Gekon… mutta mitä Kapuran tuttaviin tulee…”
Same kääntyi hitaasti kollegaansa kohti. ”Tehän hoiditte jo kuulustelut?”
Bladis nyökkäsi.
”Miten meni?”
Zakazilainen virnuili pitkään.
”… no…”

Pimeä huone, pari tuntia sitten

Roolipelihuoneen tunnelmallisen hiljaisuuden rikkoi paikallaolijoiden jatkuva keskustelu, mikä oli ihan ymmärrettävää. Olihan peli kutsuttu koolle, vaikka pelinjohtaja Kapura oli poissa. Poissaolevan toan työtehtävät oli ottanut eräs le-matoran, joka istui Kapuran paikalla yrittäen näyttää mahdollisimman tärkeältä ja selasi muistiinpanojaan.

”Hiljaisuus!” le-matoran käski. Muut hiljenivät, vaikkakin yhä miettien, miten Valaistusnaatti-salaliittoroolipelin jatkaminen ilman Kapuraa onnistuisi.

”Mitä teemme ilman pelinjohtajaa?” le-matoranin vieressä istuva ga-matoran tiedusteli.
”Olen juuri tulossa siihen”, le-matoran vastasi ja rykäisi äänekkäästi. Hän lähetti liikkeelle pinon hahmolomakkeita, joita roolipelaajat katsoivat ihmeissään.

”Tänään meillä on erikoisohjelmaa pelinjohtajan poissaolon vuoksi”, le-matoran ilmoitti. ”Olen auttanut Kapuraa tutkimustyössä, sillä hän haluaa ottaa Valaistusnaatin jälkeen erän merirosvoroolipeliä. Voimme pelata harjoituskierroksen.”

”Jätetään Valaistusnaatti kokonaan”, ga-matoran valitti. ”Minun hahmoni kuoli!”
”Saanko tehdä uuden hahmon?” eräs po-matoran kysyi.

”Keskitytään nyt tähän”, le-matoran rauhoitteli ja osoitti häirikköjä silmään taskulampulla. ”Lomakkeiden pitäisi olla aika yksiselitteisiä.”

”Saanko valot päälle? Täällä ei näe mitään”, ga-matoran valitti.

”Hyvä on”, le-matoran huokaisi ja katsoi merkitsevästi po-matorania, joka syöksyi katkaisijalle kompastuen pari kertaa pimeässä. ”Mutta minusta pimeys on tunnelmallisinta.”

”Helppo sanoa, kun sinun ei tarvitse täyttää lomaketta pimeässä”, po-matoran nurisi palatessaan.

”Anteeksi?” Mokel kysyi. ”Saisimmekohan vähän lisätietoja, jotta hahmomme sopivat ympäristöön?”

”Ympäristö on merirosvolaiva”, le-matoran sanoi. ”Huomattavasti sellainen merirosvolaiva, jonka fysiikat eivät toimi siten, että kaikki hahmot ovat nopanheiton päässä kuolemasta, kun tikku putoaa katosta silmään.”

”Minusta se oli hauska kuolema”, ga-matoran nurisi.
”Minä tein sitä hahmoa viikon!” po-matoran tuhahti. ”En edes päässyt paljastamaan taustatarinaa, jossa-”

”Hiljaa nyt ja keskittykää lomakkeisiinne!” le-matoran käski. Sitten hän huomasi pöydän toisella puolella istuvat kaavulliset hahmot. ”Meillä on ilmeisesti uusia pelaajia? Ketäs te kolme mahdatte olla?”

Matoranien näkökulmasta vasemmanpuoleinen, suunnilleen toan kokoinen kaavullinen hahmo avasi ääntään hiljaisesti; “Minä olen Caapo.” Juuri itsensä esitelleen hahmon vieressä istuva, hieman isokokoisempi ja jotenkin epämuodostunut örmelö oli hetken hiljaa.
“Ja minua voitte kutsua… Blakeksi.”

Pienen hetken kuulosti kuin jokin isokokoisemman kaavunkantajan vatsan kohdalla olisi päästänyt lähes olematonta kuiskaavaa ääntä, jonka jälkeen olento läpsäisi nopeasti vatsa-aluettaan.

“…ilmavaivoja”, olento selitti hieman ihmetteleväisille matoraneille matalalla, karhealla äänellään.
Viereinen kaapuhahmo tuntui tirskuvan hiljaa.

“… selvä”, le-matoran sanoi hiljaa. “No. Ööh. Täyttäkääpä nyt lomakkeenne.”

Kului viitisen minuuttia kaikkien täyttäessä hahmojensa tietoja (mystiset vieraat joutuivat lainaamaan kynät vierustovereiltaan). Le-matoran tarkasti tilanteen ja huomasi kaikkien siirtyneen jo hiljaiseen keskusteluun.

“Ilmeisesti kaikki ovat valmiita?” le-matoran tiedusteli. Vastaväitteitä ei kuulunut.

“Kierros läpi sitten. Lukekaa lomakkeenne, paitsi taustatarinakohta on tietenkin spoileri. Aloita!” Ga-matoran tunsi itseään tönittävän ja havahtui keskustelusta vierustoverinsa kanssa.

“Hahmoni nimi on Garangarak. Laji on tuntematon, mitoiltaan hieman matorania suurempi. Persoonallisuus: Vihainen ja ärsyttävä. Tavoite: Nousta laivan kapteeniksi…”

Hahmonesittelykierros kiersi ympäri pelipöytää. Loputkin lukivat hahmojensa tiedot. Pian päästiin kaapuihin pukeutuneitten muukalaisten osaan pöydästä.

“… silmien väri: oranssi”, heidän vieressään istuva matoran päätti oman lomakkeensa ääneenlukemisen.

Isohko kaapuhahmo tuntui vierastavan hetken matoranjoukkion “anna tulla vain, sinun vuorosi”- katseita, vilkaisten nopeasti huppunsa tummuuden alta pienempää kaaputoveriaan. Tämä nyökkäsi vakuuttavana. Iso kaapuhahmo kaivoi lomakkeen silmiensä eteen. Tämä yskäisi nyrkkiinsä pikkuisen ennen puhumista.

“Hahmoni nimi on… Testorakk. Laji on skakdi, yrmyleukainen ja kärsii vakavasta alipurennasta ja varvassyylästä.”
Ison kaapuolennon matala ääni kuulosti epävarmalta. Pienempi kaapuhahmo alkoi hihitellä hiljaa.
Kaapuolento jatkoi. “Persoonallisuus: Hiljainen ja syrjäytynyt Suuren nakkivitsauksen traumojen johdosta, suree menettämäänsä rakkautta, joka oli mitä kaunein ja hehkein Mahi-vuohi maan päällä…”

Pienemmän kaapuhahmon olkapäiden tärinän rytmittämä hihitys alkoi muuttua enemmän kuultavaksi tirskunnaksi.

Isompi kaapuhahmo jatkoi hyvin epävarmana; “…aina kun hän näkee Mata Nui- lehmien kirmaavan kukkaiskedolla, hän muistelee höyrystynein kyynelein menettämäänsä rakkautta. Tavoite: etsiä syyllinen jotta hän voisi kostaa rakkautensa puolesta ja nousta Persus Magman oikeutetuksi ylihallitsijaksi. Kyvyt: Lamauttava haiseva hengitys. Aseet: Suuri kainalohien voimalla toimiva sinko.

Lomaketta lukevan kaapuhahmon oli melkein tehnyt mieli rutistaa paperi palloksi ja työntää se alas viereisen hihittelevän kaapuhahmon kurkusta.

“…no, tuota, hyvä on”, le-matoran sanoi. “Sinun vuorosi, ole hyvä.”
Pienempi kaapuhahmo ei hihitykseltään aluksi meinannut huomata että tätä puhuteltiin. Hahmolta kesti hetki tajuta, että tätä puhuteltiin.
“Niin, öhöm, tuota, juu.” Hahmo kavoi oman lomakkeensa esiin.
“Hahmoni nimi on, öhöm, anteeksi, Drazhnger”, hahmo alkoi lukemaan. Koko teksti oli aiemman kaapuhahmon lomakkeen rinnalla erittäin hillittyä ja asiallista.

“…Kyvyt: Hyvä musiikkimaku. Aseet: Ei ole.” Pienempi kaapuhahmo lopetti lomakkeensa lukemisen.

Vuoro kiersi viimein pöydän päähän po-matoranin lomakkeen sisällön paljastumiseen.

”Araneska: persoonallisuus on väärinymmärretty ja hyväntahtoinen… ulkonäkö: sininen ja lievästi ylipainoinen…”

Po-matoranin lopetettua le-matoran kaivoi esiin toisen paperin ja silmäili pelaajia. ”Valot kiinni, joku”, hän käski. Ne sammuivat.

”Tapahtumapaikka on siis merirosvolaiva S.S. Avial. Olette miehistön jäseniä, jotka keskustelevat kannella. Kapteeni on hytissään potemassa aivoverenvuotoa, koska Kapura ei ole juuri nyt paikalla. Lopullisessa versiossa hän siis ohjaa kapteenia.”

Le-matoran otti esiin paperin, jossa hänellä oli lyhyitä muistiinpanoja pelaajien hahmoista. “Kuka tahansa saa aloittaa haluamallaan tavalla. Ai niin, laiva on matkalla vaikkapa Metru Nuille.”

S.S. Avial

Sekalainen miehistöjoukko istui kannella kädessään hammasharjat, joiden harjaksien lukumäärä ei huimannut kenenkään päätä. S.S. Avialin puupinta ei juurikaan muuttunut vähemmän likaiseksi piraattien hakatessa sitä harjoillaan.

Yhtäkkiä sininen matoran nousi seisomaan.

“Miehistön jäsenet!” Araneska kuulutti. “Ehdotan vallankumousta ja itseni siirtämistä kapteenin asemaan! Kuka vastustaa?”

“Ööh, minä”, Drazhnger sanoi.

“Vedän sinua turpiin!” Araneska ilmoitti ja kohotti uhkaavasti kirvestään.

Roolipelihuone

“Heitä 8d8”, le-matoran kehotti ja ojensi nopat po-matoranille. Ne asettuivat valitsemiinsa lukemiin le-matoranin kaivaessa esille paperia, jossa oli lisäohjeita.

“Muistaakseni hyökkäysalgoritmi oli aika monimutkainen”, le-matoran mutisi. “Osaako joku jakokulmaa?”

Matemaattisesti lahjakas yksilö ilmoittautui. Kaapuhahmot odottivat tylsistyneinä, kun laskutoimitusta suoritettiin. Viimein le-matoran rykäisi ja luki odottavalle yleisölle tuloksen.

“Kirves osuu, ööh, odottakaas, Drazh-, Drangh-, no, sitä hahmoa, käteen, ja osuman saanut kehonosa lentää pois kaaressa!”

“Tämä on typerää”, toisen kaavullisista hahmoista kuultiin mutisevan. Kyseinen kaapuhahmo läpsäisi vatsaansa uudemman kerran.

Le-matoran osoitti isompaa kaapuhahmoa. “Sinun vuorosi. Voit yrittää antaa lääkintäapua. Heitä tuota noppaa.”

Isokokoinen kaapuhahmo huomasi kuusikulmaisen punavalkoisen nopan pöydän keskellä. Kaavun hihan alta erottuva hopeinen käsi alkoi kurottaa pöydän yli samalla, kun hahmon vatsa-alue painautui hyvin, hyvin ahtaan näköisesti pöydän reunaa vasten. Pian kaapuhahmon vatsan kohdalta alkoi taas kuulua epämääräisiä ääniä.
“Vielä pikkuisen”, hahmo kuiski itselleen, tai vatsalleen tässä tapauksessa kurottaen noppaa viime senteillä.

“KHRÖÄÄÄ!!”
Ison kaapuhahmon vatsasta kuulunut yhtäkkinen kähähdys kuului koko huoneen läpi. Pian kaapuhahmo heittäytyi tahattomasti tuolita selälleen lattialle tämän vatsan melkein kuin tönäistyä itsensä poispäin pöydänreunasta.

Kaapuhahmon tömähdettyä lattialle ilman täytti hetkessä Kiroilua zakazilaiseen tapaan- oppikirjan materiaali. Pienempi kaapuhahmo ponnahti hätääntyneenä ylös tuolistaan heilauttaen epähuomiossa huppunsa päänsä päältä.
“Voi hitsi nyt pojat…” Paaco mutisi itsekseen.

“Melkein tukehduin!”, kurkkuaan pitelevä Make nousi kaavun alta taitellun pyörätuolin päältä. Vielä hetki sitten rahimiehen reppuselässä lekotellut Bladis sätki lattialla.
“Skarrarit tästä!” skakdi karjui.


“No hitsi”, Make voivotteli surkeaa noppatuuriaan. Hän kun oli juuri alkanut päästä tähän
peliskenaarioon käsiksi.
“Mitähän nyt sitten tehdään”, pienen pelipöydän ääressä kädet puuskassa seisoskeleva Bladis myhähti. Hän itse oli menettänyt uskonsa pienten numerollisten kalikoiden onnekkuuteen hänen hahmonsa jouduttua viettämään viimeiset seitsemän pelisessiota pyörätuolissa.

Yksi kolmesta huoneessa pöydän ääressä istuvasta matoranista mietiskeli vaihtoehtoja.
“Niinno, koska ette saaneet nopillanne yhtä suurta lukua, yhteisoperaationne paljastui. Mutta koska hahmonne ovat moderaattoreita, teillä on varmaankin kylliksi pelivaltaa yrittää korjata tilanne.
“Jospa vain hypättäisiin suoraan kuulusteluun”, Paaco ehdotti.

Le-matoran hieroi leukaansa hetken mietteliäänä. “Varmaan onnistuisi”, matoran sanoi ojentaen viherkultaiselle toalle yhden nopista. “Jos heität parillisen luvun, voitte tyhjentää pelihuoneen kaikista ylimääräisistä, jos heität parittoman, menetätte arvovaltanne ja teidät heitetään pihalle.”

“Siis täh”, Paaco äimisteli, “tämähän on ihan pelleilyä.” Toa vaivautui kuitenkin heittämään.

Neljä.

Roolipelihuone

Paaco poimi kasaan taitellun pyörätuolin lattialta muotoillen sen varovasti takaisin vankaksi rengasistuimeksi Maken auttaessa hopeisen skakdin liikkuvalle istuimelleen. Matoranit katsoivat farssia hämmentynein ilmein.

Bladis kokosi itsensä asetuttuaan taas mukavasti pyörätuoliinsa. “Tästä ei sitten puhuta…” skakdi huomautti kollegoitaan katseillaan huokaisten syvään.
“Noniin, ketkä täällä ovat johdossa?”

Pöydän vastapäässä istuva le-matoran nosti kätensä.
“Selvä, sinä jäät siihen”, Bladis torasi kääntäen peukkunsa oven suuntaan, “kaikki muut, ulos.”

Anteeksi tästä… Make viesti ilmeellään matoraneille joiden salainen pelisessio oli mennyt pahemman kerran mönkään.


“No sepäs kävi helposti”, Make totesi.
“Entäs seuraavaksi?” Bladis tiedusteli. Oli näemmä taas hänen vuoronsa.

Roolipelihuone

Hieman jännittynyt le-matoran istuskeli pimeässä huoneessa pöydän ääressä. Lähes kaikki valot huoneesta oli sammutettu. Ainoa valonlähde oli matoranin pään yläpuolella. Paacolla oli draamantajua.
Moderaattori Bladis rullasi hitaasti matoranin viereen. “Meillä olisi vähän kysyttävää.”

Le-matoran nyökkäsi varovaisesti.

“Tunnet ilmeisesti Kapuran roolipelaamisen kautta.”

Matoran nyökkäsi uudelleen.

“Selvä”, Bladis sanoi mielissään. “Oletko koskaan huomannut hänessä jotain epäilyttävää? Nähnyt tai kuullut hänestä mitään?”

Matoran istui ja vaikutti mietiskelevältä. “Yksi asia tulee mieleeni.”

“No?”

“Jouduin kerran hakemaan roolipelivarusteita hänen pajastaan. Siellä oli hirveästi kaikenlaista sälää, josta voisi löytää jotain kiinnostavaa. Muistiinpanoja. Ja, niin, pieni liitutaulu, jossa vaikutti olevan jotain teitä ehkä kiinnostavaa, mutten ehtinyt lukemaan sen sisältöä…”

Bladis katsoi matorania. “Mitään muuta?”

“Ei.”


“…no sepä oli vähän tympeää”, Bladis tokaisi. Hän ei ollut tälläkään pelikerralla saanut mahdollisuutta ampua ketään turpaan.
“Mitäs seuraavaksi”, Make kysyi.
Le-matoranin vasemmalla istuva ga-matoran kaivoi vihkosen esiin etsien oikeaa kohtaa.
“Hmm, koska vihjeitä oli saatavilla rajoitetusti, hahmonne poistuvat huoneesta.”

Skakdi, puolirahi ja toa olivat hieman pettyneitä.
“No, ei kai tässä muuta sitten”, Make huokaisi nousten pöydän äärestä. Paaco seurasi pian perässä. “Kokeillaan uusiksi taas sitten joskus”, puolirahi sanoi.
“Mennäänkö seuraavaksi pelaamaan pöytäkiekkoa?” Paaco ehdotti kolmikon poistuessa huoneen ovesta.
“Sopii. Paras kolmesta”, Make vastasi innoissaan.

Kolme matorania jäi istuskelemaan roolipelipöydän ääreen kunnes muutama hahmo astui taas sisään.
“Terve”, punahaarniskainen Joiku totesi astuessaan huoneeseen Umbra ja Matoro perässään.

“No mutta hei vaan taas”, le-matoran toivotti iloisena, “Eiköhän aloiteta.”
Tästä tulisi pitkä sessio.

Roolipelihuone

“Selvä, kiitos vinkistä” Bladis sanoi kääntyen kannoillaan pyörätuolillaan. “Mentiin.”
Bladis rullasi kohti ovea heittäen ohimennen Paacoa otsaan palloksi rutistetulla roolipelihahmolomakkeella.

Samen toimisto, nykypäivä

”Vai… niin.” Same vastasi silmät puoliummessa. Hän vannoi että hoitaisi kaikki kuulustelut tästä lähtien itse.
”En ole kyllä aivan varma, menikö se täysin noin”, Bladis lisäsi aidosti hämmentyneen näköisenä. ”Siinä saattoi olla pari… tasoa enemmän kuin oikeasti. Mutta Kapuran paja kuulostaa paikalta jossa pitäisi ehkä käydä vähän myllästämässä.”
Same nyökkäsi. ”Hankin tarvittavat luvat Visokilta. Se, mitä siellä on, saattaa olla vilkaisun arvoista.”
Selakhiaani kirjoitti itselleen muistilapun ja kiinnitti sen ilmoitustaululle Kapuran naamion kuvan vierelle. Hän tuijotti naamiota mietteliäänä. Hyvin hän ei toaa tuntenut, mutta tiesi että tämä oli älykäs. Ja nyt hän tiesi, että tämäkin oli rakentanut pajassaan jonkinlaista kaavaa siitä, mitä Klaanille oli tapahtumassa. Teorioita.
Selvittikö Kapurakin heidän vastustajiensa kutomaa hämähäkinseittiä… vai oliko hän mukana sen kutomisessa?

”Se saattaa todellakin olla vilkaisun arvoista.”

Tutkimus ei juuri jatkunut siitä. Selakhialainen laskeutui elegantisti nojatuolille ja antoi ohimonsa levätä nyrkkiänsä vasten.
”Missä Make muuten on?” Same kysyi nopeasti.
”Hmh? Ai joo. Lähetin pojan hajaannuttamaan mellakan Tahtorakintorilla.”
”Mitä tapahtui?”
”Tjaa-a. Se mieletön räiske ulkomuurilla sai vauhkoimmat tarttumaan taas soihtuihin ja talikoihin. Ja sitten ilmenikin että se ei ollut torakoiden hyökkäys, vaan taas penteleen uro…geje…jekeke…geje…gegejekerkele… skarrararr… NO NIITÄ.”
”… tiedän kyllä kenestä puhut. Oletko varma, että Make pärjää mellakan kanssa?”
Bladis kohautti olkiaan. ”Ei mitään hajua. Antaisit sille vähän luottamusta.”
”Ja eikö sen pitänyt olla sinun työsi?”
”Minä olen sairaslomalla!” skakdi murahti taputtaen murtuneita polviaan ennen kuin havaitsi sen huonoksi ideaksi. Hän kivahti tuskasta.
Selakhian miehen jo entisestään melko kurttuisa otsa kurttuuntui yhä kurttuisemmin. Ennen kuin hän kuitenkaan ehti jatkaa väittelyä, jokin pirisi.

Puhelin soi metallisesti kilisten. Valotaululla välkkyi punainen piste siinä kohdassa, johon oli kirjoitettu enemmän kuin vähän Bladiksen käsialaa muistuttavalla käsialalla ”ARKISTOMYYRÄT”.
Suukappale ja kuulolaite nousivat paikoiltaan Samen vastatessa.
”Ylläpito?”
”Sano niille, että minä kyllä palautan ne asekuvastot”, Bladis murisi. ”Mutta ne ovat petturikuvioon liittyvää todistusaineistoa.”
”Mitä?” Same kysyi, mutta ei Bladikselta. Bladis ei juuri välittänyt siitä, että kuuli keskustelusta vain puolet.
”Ja ööh. Niin ovat ne moottoripyöräopuksetkin!”
”Mutta sanoitte että kaikki siihen liittyvä on poissa!”
”Mitä sinä minua teitittelet?” skakdi nauroi. ”Ja eikä ole! Kyllä jalkavammainenkin voi moottoripyörällä ajaa! Kehtaatpa vielä!”
”Vai… niin. Tulemme heti paikalla.”
”… pahoittele niistä tyttökalentereistakin. Ei sillä että ne saisivat niitä ikinä takaisin.”

Same ei sanonut luuriin enää enempää, vaan laski sen.
”Okei, Työpeikon Unelma XVI:n ne voivat vaikka pitää”, Bladis sanoi ilmeessään puistatusta. ”Ai, mitä, tuliko keissi?”
”Todellakin. Nouda Make.”

Arkistot

”Arkistomyyrät” ei ollut ollut tällä kertaa liioittelua. Oli aika mennä kirjaimellisesti maan alle.

Jykevä tammiovi kolahti tiiviisti kiinni karmeihinsa kuin magneetin vetämänä. Bioarkistojen kellarikerroksessa sijaitseva antiikkinen varasto tuoksui vanhalta paperilta. Aikojen varrella himmenneiden valokivien välke oli melko heikkoa, mutta miellyttävää silmille. Vaehran ja Gahlok Va arvostivat vanhoja asioita, ja se näkyi siinä miten hyvin tämäkin antiikkinen varasto oli pidetty kunnossa.
Kattoon asti kurottuvien monoliittisten kirjahyllyjen tasoilla oli ehkä kulahtaneita ja kellastuneitakin opuksia, mutta tila ei ollut pölyinen eikä tunkkainen. Siinä oli miellyttävä vanhan rakennuksen haju. Jollain tavalla viehättävän nostalginen, vaikka siellä ei olisi koskaan aikaa viettänytkään.

Hyllyjen välille jäänyt ahdas käytävä oli juuri ja juuri sen kokoinen, että Bladis pyörätuoleineen mahtui rullailemaan läpi. Aina kun Make tai Same oli tarttumassa tuolin kahvoista auttaakseen hopeista skakdia eteenpäin ahtaassa kohdassa, irvihammas vain ärähti.
”Minä mikään vaari ole!” skakdi murisi.
”Ei ole häpeä pyytää apua”, Same vastasi kylmän viileästi.
”… minä pyydän apua sitten silloin kun kädetkin ovat poikki!”
”Tuolla mallilla siis aika pian.”

Hopea irvihammas paini peräänantamattomasti ovenkynnyksen kanssa. Punaoranssi puolirahi tuuppasi kollegansa pyörällistä liikkumisvempelettä mahdollisimman huomaamattomasti sivureidellään. Skakdi pompahti hieman huomaten hetkessä voitonriemuisena rullailleensa ovenpielustan toiselle puolelle.
“Sanoinhan”, hopea moderaattori hymähti jatkaen matkaa.

Make ei voinut olla hymähtämättä. Vaikka hän tiesikin, että moderaattorina hänen täytyisi olla asiallinen ja tajuta, milloin tilanne vaati vakavaa suhtautumista.
Voi kun joku olisi joskus kertonut saman Paacollekin…

Ahdas väli aukesi isommaksi tilaksi, jossa punahopeinen Toa odotti. Käyttöä nähneen antiikkipöydän päällä oli paperinippu ja sulkakynä kupissaan.
Vaehran singahti pöydän takaa kättelemään moderaattoreita jämerän tehokkaasti.
”Pitkästä aikaa, hyvät herrat”, Vaehran sanoi Samelle, Bladikselle ja Makelle. ”Hyvä että pääsitte noin nopeasti.”

“Liittyykö se pieni ötökkä-äijä mahdollisesti mukaan?” Bladis ihmetteli. Vaehran tuntui sekunnin ajan miettivän mitä mode mahtoi tarkoittaa.
“Aa, kyllä”, tulen toa hoksasi, “hän on tuolla-” arkistonhoitaja osoitti avoimemmalle käytävälle kokien siinä samassa pienoisen ajatuskatkoksen. Kyseinen käytävä oli nimittäin suht. korkeiden kirjapinojen peitossa.
“…jossain.” Vaehran lopetti lauseensa. Oikeastaan hänellä ei enää ollut hajuakaan missä hänen ystävänsä oli. Ehkä hukkunut kirjamereen.
“Pieni hetki, pyydän”, Vaehran astui hieman sivummalle. Vaikka yleisiin hyviin tapoihin saattoikin kuulua kirjastotiloissa hiljaa oleminen, tulen toan vienoinen huuto saattoi kuulua melkein koko rakennuksen poikki.
“No joo joo, ei tarvitse huutaa”, pieni puolihyönteinen taaperteli esiin kirjanivaskan takaa parin metrin päästä. “Hyvää päivää”, GV kiiruhti kättelemään moderaattoreita ripeästi.

“Osasinkin odottaa sinua, Make”, lyhyempi arkistomyyristä totesi rahimiehen kohdalla, “olen etsinyt jotain mikä sinua saattaisi kiinnostaa. Siinä on sopivan iso fonttikoko ja paljon kivoja kuvia.” Gahlok Va oli aina yrittänyt saada rahimoderaattoria lukemaan kirjoja, mutta vaikka Makea itseään asia ei juuri koskaan ollut kiinnostanut, kieltäytyminen ei ollut hänen vahvimpia puoliaan.

”Palatkaa tuohon vaikka myöhemmin” Bladis hymähti suoraan asiaan hypäten, “Missä palaa?”
Vaehran naurahti kevyen asiallisesti. ”Onneksi ei missään. Tämän rakennuksen palokuorma olisi aika valtava.”
”Joku voisi sanoa että tulen Toa on vähän epälooginen valinta johtamaan tätä show’ta”, GV virnisti. ”Minä en.”

Vaehran tarjosi moderaattoreille tuoleja, ja Same ja Make istuutuivat. ”Toin omani”, Bladis virnisti.
”Mitäs kirjavarkaamme jahtiin on kuulunut?” pieni hyönteismies kysyi omalta jakkaraltaan. ”Onko teillä ollut onnea?”
”Ainakin meillä on tällä hetkellä vähemmän ehdokkaita”, Same sanoi mietteliäänä. ”Ottakaa Jake pois omalta listaltanne. Hän on syytön.”
GV kaiveli hetken paperipinoa ennen kuin löysi oman kopionsa petturiehdokkaiden listasta ja teki siihen sulkakynällä korjauksen. ”Hyvä niin. Hänen lainaushistoriansa oli aika kryptinen, eikä siitä olisi saanut valtavasti irti.”
”Niinpä”, Vaehran vastasi. ”En edes tiennyt, että meillä on niin paljon mursunhoito-oppaita…”
Same ei näyttänyt siltä että olisi halunnut edes tietää. ”Niin. Mutta voisimmeko mennä jo asiaan?”

Tulen toa nyökkäsi. ”Herrasmiehet… kun olimme aiemmin varmoja, että kaikki Nimdan siruihin liittyvä tutkimus- ja lähdemateriaali olisi ollut varastettu, olimme hieman väärässä. Löytämieni lähdetietojen perusteella peli ei ole aivan niin menetetty.”
Sininen taaperon kokoinen insektoidi nyökkäsi. ”Adorium Selecius ja valheen verho -opusta lainataan eräässä kirjassa. Kirjan kirjoittaja oli nimeltään…” hän tiiraili muistilappua, ”… dosentti Aote, ja se on xialaista yrityshistoriaa. Jumalan Nyrkki – Xian historia maailmamme sodissa. Ja tiedättekö mikä on parasta? Se opus on meillä… tai no, ei oikeastaan… lähelläkään…”
”Mutta tiedämme ainakin, kenellä”, Vaehran sanoi.

Same kumartui hieman eteenpäin. “No missä se sitten on?”
Vaehran työnsi pergamentin moderaattorien puolelle pöytää. ”Se on lainassa klaanilaisella, jonka käsittääkseni tunnette hyvin. Mutta hänestä ei ole mitä ilmeisimmin kuultu mitään melkein kuukauteen…”
”Ja voi Suuri Henki, mitkä myöhästymismaksut sillä onkaan”, Gahlok Va tokaisi. ”Jos menisimme tässä protokollan mukaan niin tyyppi olisi aika vararikossa.”
“Asiaan” Bladis törähti. Lähimpänä pergamenttia oleva Make nosti sen ja näytti sitä skakdille ja selakhialaiselle.

”GV on kyllä oikeassa”, Vaehran hymähti hiljaa. ”Sillä määrällä rattaita mikä myöhästymismaksuun menisi, saisi ostettua vaikka…”
Bladiksen silmät pullistuivat hänen nähdessään nimen. Ja rahasumman.
”… uuden plasmatelevision.”

“Mataliste!” Bladis hihkaisi. Kaksi muuta moderaattoria venyivät katsomaan lievästi tummuneelta kellahtavalta paperilta paistavaa nimeä.

Killjoy

Arkistomaakarit antoivat moderaattorien sulatella havaintoa hetken.
“No, mitä sanotte”, Vaehran kysyi uteliaana.
Same ei tapansa mukaan juuri vastaillut. Selakhialainen vaikutti puntaroivan oppimaansa jokseenkin nyrpeänä. Ei ollut salaisuus, että hän ei ollut saanut Killjoysta kovin ihanteellista ensivaikutelmaa. Mutta kukapa olisi. Punainen rautajätti jonka kasvot eivät ilmehtineet ei ollut helpoin ystävä hankittavaksi.
Make pohdiskeli itsekseen vaitonaisesti. Hän itse ei ollut tutustunut haarniskahemmoon sen enempää kuin moikannut tätä toverillisesti Klaanin käytävillä, mutta punainen rautajätti ei ollut koskaan kiinnittänyt tähän mitään huomiota. Puolirahi hämmästeli hetken mahdollisuutta omistaa oma televisio, joka ampuisi plasmaa…
”Jos kirja on jossain”, Same sanoi, ”niin hänen mökillään. Kaya-Wahissa… torakoiden rintaman takana.”
”Eivät ne kyllä siellä partioi”, Bladis murahti. ”Kuka partioisi. Kuka siellä haluaisi asua. Kylmää ja ikävää!”
Same ei kommentoinut Kaya-Wahin kylmyydestä ja ikävyydestä. Siitä oli vaikea olla eri mieltä. ”Silti joku torakoiden erikoissotilas hyökkäsi sinne. Suoraan hänen mökilleen.”

“Ja se mökki räjähti”, Bladis totesi.

Hetkeksi aikaa koitti täysi hiljaisuus. Ei sinänsä kirjastomainen hiljaisuus, vaan täysi yhtäkkisen tajunnanvyöryn aiheuttama hiljaisuus. Jos Paaco olisi ollut mukana, tämä olisi varmaan rikkonut hiljaisuuden toteamalla jotain tyyliin “Voi perse.”

“…se räjähti?” Same kysyi vaimeana muistaen aiemman tapauksen jolloin herra iloherra oli toimitettu pahoin haavoittuneena sairasosastolle. Hän ei ollut koskaan kuullut tarkempia yksityiskohtia, mutta ennen tätä selakhiaani ei ollut tajunnut kiinnittää asioita tapahtuman yksityiskohtiin.
Gahlok Va puri hyönteismäistä hammasta ja puristi pikku kouransa nyrkkeihin. Vaehran värähti. ”… voi ei. Sepä melkoinen takaisku”, hän sai vaivalloisesti ulos.
”Jos kirjassa on taittunut sivukin, niin lasku lähtee kyllä suoraan Kenraali 001:lle”, GV jupisi.
”Mutta ei vaivuta epätoivoon ihan vielä”, tulen Toa yritti vakuutella. ”Kuinka perusteellisia rakennuksen vauriot olivat?”

“Emme tiedä tarkkaan”, Same murisi kädet puuskassa, “mutta jos kirja tosiaan on mennyttä sen pienhökkelin kanssa, olemme jälleen umpikujassa.” Selakhiaanin ilme oli nähtävästi hapan tämän kirotessa hiljaa. Muut moderaattorit eivät viitsineet sanoa juuri mitään nähdessään kalpeiden kasvojen ilmeen. Tässä oli ollut käytännössä viimeinen oljenkorsi. Klaanilla ei ollut liikaa todellisia johtolankoja Nimdan historian alkulähteille, jos ollenkaan. Kepen tutkimukset saaren matoran-historiasta eivät olleet Samen mielestä erityisen vakuuttavia, eikä athistien salakuuntelu ollut ilmiselvästi auttanut. Ja ei selakhiaani ollut edes ollenkaan varma, että soturimunkit suostuisivat auttamaan – tai edes tietäisivät kaikkea.
He katsoisivat asiaa uskovaisen silmin. Ja Samelle oli vaikea arvostaa sellaista näkökulmaa. Kaikki jumalat olivat hänelle yhtä kuolleita.

Valkoiselle moderaattorille Nimda oli vain vaarallisin mahdollinen ase, jonka Allianssi voisi heitä päin suunnata.

Ja aseita kuuluisi tutkia aseina, ei pyhäinjäännöksinä.
Tämä oljenkorsi ei ollut kovin vahva. Mutta se oli joka tapauksessa otettava.

”Make”, Same tokaisi yhtäkkiä. ”Miten hyvin olet toipunut?”
Arpivatsainen puolirahi hätkähti kysymystä. Mutta nähdessään esimiehensä hetkellisen jäykkyyden hän päätti olla epäröimättä.
“Tarpeeksi hyvin”, Make kokosi itsevarmuutensa.
“Hyvä”, Same nousi jakkaraltaan. “Valmistaudu. Lähdemme Kaya-Wahiin.”

“Nytkö?” Make kysyi.
“Emme heti nyt, mutta meillä ei ole aikaa hukattavaksikaan. Jos on olemassa mahdollisuus että se kirja on yhä Killjoyn mökillä mahdollisimman koskemattomana, meidän on otettava se.”
Bladis köhäisi. ”Tulisin kyllä mielelläni mukaan. Mutta…” Make havaitsi, että häntä läimäistiin veljellisesti (todella kovaa) selkään, ”… ehkä minä jätän tämän reissun sinulle, liskopoju!”
“Mikäs siinä… liskomies”, omalta jakkaraltaan läimäisyn jäljiltä nouseva rahimies totesi itselleen. Same astui hyvin lähelle häntä ja puhui hieman hiljempaa.
”Reitti ei ole turvallinen. Tunnen sen paremmin kuin kukaan Toa, jonka sinne voisimme lähettää… ja saatamme tarvita vainuasi.”
Make nyökkäsi.

“Kiitos ajastanne”, Same lausui virallisenomaisesti arkistomaakarien suuntaan moderaattorien tehdessä lähtöä, “mikäli kirja hyvin toivottavasti löytyy, toimitamme sen takaisin.”
“Ai niin”, Bladis olisi kääntynyt kannoillaan mikäli se olisi hieman ahtaammassa kirjastokäytävässä ollut niin helppoa pyörätuolin kanssa, “älkää huolehtiko niistä lainamaksuista. Jos kohtaatte sen Riemupojun ennen meitä, sanokaa sille että se sen tosi vinkeä aseteknologia kelpaa hyvin maksuksi!”

“Älkää…” Make kuiski peräänsä. Vaehran sekä Gahlok Va vilkuttivat hyvästiksi valmiina palaamaan töidensä pariin.

Bladis piti edelleen ovenkynnyksiä Irnakkin epäpyhinä äpärälapsina. Ja hän ilmeisesti halusi varmistaa että jokainen sen hetkinen kirjastossa oleva tiesi sen.

Po-Musiikkia

Nummi Nui-Koron tuntumassa

Boing boing.

Pieni lauma Fusa-kenguruita pompahteli illan hämärissä karulla nummimaalla jyrsien välillä lammasmaisesti ruhonkorsia. Punaharmaiden rahi-otusten oranssit hännät tasapainottivat niiden hyppyjä ja ponnahduksia. Suurin osa laumasta ei juuri piitannut siitä, että läheisen suurkylän asukkaat olivat huomattavasti pidempiä, aseistetumpia ja hyönteismäisempiä kuin ennen. Fusat eivät loppujenkaan lopuksi olleet kovin älykkäitä. Itse asiassa ne eivät edes erottaneet poikasiaan nummisisseistä ja guerillatoraneista. Matoranin kokoiset pikkufusat nukkuivat parhaillaan tyytyväisinä pahvilaatikossa eräässä lähimetsän piilopirtissä. Matoranit taas olivat tehtävällä.

Erään nummikengurun pussista nousi esille vihreä käsi, joka piteli pientä lautasantennia. Kapine oli suunnattu kylää kohti. Kuuli muutama kosahdus. Linja avattiin.

”#Kssh#Mustanpuhuva arkistomyyrä söi hempeän ikuisuuden.#Ksssh#”

”Kompassin avulla ei löydä pimeimpiä paperosseja.”

”#Kscsh#Totuuden sujuvuus murtaa Makutankin leukaluun#Ksshs#”

”Suuri marjasota on parempi kuin maitomainen leväkasvusto. Säädä vasenta nappulaa niin kohina katoaa.”

”Hmm, justiinsa. Se on muuten matomainen eikä maitomainen.”

”Ohhoh.”

”Muuutta pääset läpi tällä kertaa. Muista kuitenkin, että tunnussanat ovat tärkeitä. No niin, mennäänpä sitten asiaan. Pussipiru neljä kuuntelee, kuuleeko Lossimies?”

”Lossimies kuuntelee.”

”Jäärät 7-9 kello kahdeksassa. Sirkkarykmentti kympissä. Meidän puolestani voitte aloitella. Pussipiru neljä lopettaa.”

”Olemme valmiita. Muuten, mites suunnitelma V-”

”Shhh! Ei mennä asioiden edelle. Linjaa voidaan kuunnella. Toivotan onnea. Antaakin sitten paukuttaa. Pussipiru neljä lopettaa. Kaun eläköön Suurkylä!”

Hautajärvi

Hautajärvellä oli aika tavalla sumua.

Se oli kummallista. Muualla lähiympäristössä ei utuisuutta juuri esiintynyt. Ilmakin oli melko tuulinen ja kuulas. Korpraali 40887 ja kersantti 7530 eivät kuitenkaan olleet mitään meteorologeja.

7530 oli noussut kersantiksi olemassa kohtelias upseeriston paikkalla ollessa, pitämällä matalaa profiilia ja pysymällä poissa hankaluuksista. Hän ei ollut koskaan ampunut ketään, napannut sotavankia tai onkinut sotastrategisesti tärkeitä tiedonmurusia. 40887 oli korpraali syystä, jota sotilasarvon myöntäjä ei takuulla muistaisi. Hänellä oli yleensä tapana luikkia menemään jossain kersantin kintereillä ja pysyä yhtenä kappaleena.

Aliupseerien leiri oli kasattu mutaiseen rinteeseen. Tiivistyvä sumu teki paikasta kostean, liukkaan ja kalsean. Telttalaavu kävi kehnosti korsusta, mutta ainakin lämpökivikamiina ja kattoparrusta roikkuva vihertävänvärinen lamppu tasoittivat ankeutta. Torakkapari oli kuitenkin tilanteeseen suhteellisen tyytyväinen. Eipähän oltu taistelemassa.

Kersantti särmi tinaputelista kummallista ruskeaa juomaa. Pahaltahan se maistui, mutta lämmitti ja toi vähän vaihtelua rintamaelämään. Puteli oli peräisin lähistöllä sijaitsevasta matoranien hylkäämästä suurkylästä. Rivisotilaita ei tietenkään päästetty kääpiöääliöiden asumuksiin, sillä päällystö kyllä tiesi, mitä alemmille kannattaa näyttää ja mitä ei. Ympäristöön sulautuva asioilla juokseva kersantti kuitenkin pääsi yllättäviinkin paikkoihin, ja lievää ylipainoa passissa keränneen torakan rintapanssarin väliin sai sujautettua vähän isompiakin kappaleita.

”Aikamoinen sumu”, 7530 totesi ilman sen kummempaa dramatiikkaa.

”Mmm”, 40887 vastasi.

Korpraali yritti tutustuttaa itsensä sätkän ihmeelliseen maailmaan, joka yhdisti korpraaleja kaikkialla multiuniversumissa. Poltettavat rullat muistuttivat jokseenkin skakdien polttamia sikareita, samaan tapaain kuin puolikuollut märkä aasinrukka muistutti mustaa, kiiltäväharjaista oria, joka ajoi moorripyörällä auringonlaskuun. Tämäkin yleishyödyke oli lähtöisin matoranien varastoista. Huhujen mukaan joku kenttämajuri oli myynyt sitä ensin salaa kapteenikunnalle, joilta rullat olivatkin päätyneet yliluutnanttien hyönteiskätösiin, ja metaforinen putoaminen arvoasteikoilla alaspäin oli jatkunut. Huhuissa tuskin oli totuuspohjaa. Majurikoodiin ei kuulunut savukkeiden trokaaminen kapteeneille. Sen asian toteamiseksi ei edes propagandakoneiston tarvinnut tehdä mitään.

”Tai no”, kersantti lisäsi, ”ei se nyt niin sakea ole.”

”Köhhöh”, korpraali vastasi lojaalisti.

”Itse asiassa”, 7530 mutisi hieroen leukaansa, ”ilmahan on varsin selkeä. Minä erotan tuon laivan yhtä hyvin kuin omat sormeni.”

”Minkä laivan?” korpraali kysyi. Sätkän kytevän pään tuijottaminen teki hallaa hämäränäölle.

”No tuon tuossa järven keskellä. Pieni höyrypaatti. Väkeä kannella.”

”Minusta tuntuu, kessu, ettei siellä pitäisi olla laivaa.”

Keskellä hautajärveä tosiaan oli laiva. Vesikulkuneuvoa pystyi parhaiten kuvailemaan sanalla paatti. Se oli höyryvoimalla toimiva, aseistettu vanha rahtialus, tarpeeksi suuri miehistön asunnoksi, muttei liian suuri jokiseilaukseen. Aluksen kyljessä luki matoran-aakkosin BKS HILDEMAR.

Kannella oli väkeä, eikä tosiaankaan normaalimmasta päästä. Siellä oli myös kummallisia kojeita ja hökötyksiä, jotka torakat erottivat paremmin, kun savupiippuun ja laitakaiteisiin kiinnitetyt vihreät ja siniset kohdevalot syttyivät. Valokeilat valaisivat kannella pyörivää sumua ehkä jopa tarkoituksellisen dramaattisesti.

Jykevä voimasointu halkoi ilmaa. Vaikka 7530 ja 40887 olivat hyvän matkan päässä laivasta, yhtäkkinen ääni miltei läimäisi heidän mutaiseen penkereeseen. Sointu hiljeni korkeana rätinänä.

”Terrrrvetuloa, rakkaat musiikin ystävät!” kuului jykevä ääni laivan äänentoistolaitteista. Spotit kohdistuivat kannen keskellä seisovaan pitkään Toaan, jonka selässä oli pitkä ja värikäs viitta ja jonka yksipiikkistä Kanohia peitti erillinen kankainen naamio.
”Tämän Elämä Klaanille -pahantekeväisyyskonsertin teille tarjoavat Keskiuuden Kievarin nurkkapöydässä kerättyllä kolehdilla perustettu Po-musiikkiyhtye SUPER Toa Santor ja Hildemarin Lossimiehet! Ja antakaa myös aplodit illan isännälle, basistillemme Kapteeni Haille!”

Lyhyt bassoriffi vavisutti maata. Korpraali yritti karjua jotain alikersantille, mutta tämä ei kuullut mitään. Riffiä seurannut sähköurkujen ilmoille päästämä taputusefekti ei ollut aivan yhtä uskottava.

SUPER Toa Santorin ja Hain lisäksi yhtyeessä oli myös kolme muuta jäsentä. Kirveskitaristi äänen Toa Cyber oli ollut mukana projektissa jo alusta lähtien ja vastasi kappeleiden sovituksista ja taiteellisista yksityiskohdista.

Rumpujen takan tökötti lyhyt musta Matoran, joka tunnettiin nimellä Vaderi. Yhtye oli ensin epäillyt matoran-koon rumpujen tehoa, mutta Vaderin tanakka komppi olisi saanut ihmeitä aikaan vaikkapa pelkillä ämpäreillä.

Kolmesta syntyikasta ja hassusta perkussiotelineestä kasatun kaaoksen keskeltä nousi suuren valkoisen peikon hahmo. Kapher ei ollut ollut paikalla Keskiuudessa Kievarissa perustamisillanistujaisissa, mutta Klaanissa sana uudesta peikosta kiiri nopeasti, ja pian Kapheria olikin jo pyydetty mukaan. Peikkojen pitkät käsivarret ja sormet olivat omiaan urkuristille, ja hiljaisuudesta nauttiva erakko omasi yllättävän hyvän rytmitajun. Myös musiikin universaalit kirjoittamattomat säännöt vaativat, että yhtyeessä pitää olla sekä pitkä että vaitelias jäsen, joten Kapherin mukanaolo oli vain luonnollista.

Riffi palasi taas, tällä kertaa pidempänä, ja pian soittoon liittyi Hain ja Vaderin rytmiryhmä. Kapher tökkäsi vibraton päälle ja titasi taustasointuja hakaten toisella kädellä narujen päässä roikkuvia keksipurkkeja. Pahantekeväisyyskeikan kappalerepertuaari koostui kaikille tutuista klassikkobiiseistä. Tämä ei tosin merkinnyt mitään elämänsä pesäyhteiskunnassa ja taistelukentillä viettäneille nazorakeille. Cyberin mielestä oli jopa jollain tapaa surullista, etteivät torakat olleet koskaan saanet tutustua soitettaviin kappaleisiin… mukavimma merkeissä. Äänen Toa oli kuitenkin todella tyytyväinen päästessään soittamaan osana kotinsa puolustusta itselleen tärkeitä äänitaideteoksia. Lossimiesten arsenaalin kuului muun muassa Kuusipistoolien räväkkä Anarkiaa Ta-Metrussa, Prototeräsilmalaivan koskettava Paloportaat Artahkalle, Totuusministeriön hilpeyttä herättä Mata Nui Rakensi Mahi-Kärryni sekä Atheon-Papin ponteva Rikomme Lakeja.

Torakat eivät kuitenkaan innostuneet Po’n’roll-musiikista.

Vallatusta kaupungista tunki rantaan lisää joukkoja. Valonheittimiä sytyteltiin. Paikalle tuli upseerikin, muuan majuri, mutta ilma ja päät olivat niin täynnä huligaanimusiikkia, etteivät käskyt menneet perille – itse asiassa ne katosivat heti päästyään läpi punaisena karjuvan majurin pihtileukojen läpi. Kaiken lisäksi alkoi sataa, vaikka äsken ilma oli vielä ollut pilvetön ja kuulas. Basistin elementaalivoimat olivat yleensäkin huomionarvoisa seikka soittajia valittaessa.

”Emme voi ampua kädet korvilla!” kersantti karjui, ”Vihollisilla on pumpulia korvissaan!”

Punakka majuri ei tietenkään saanut puheesta mitään selvää, mutta kääntyi kuitenkin kersantin puoleen, olihan tämä paikalla olevista korkea-arvoisin. Majurillakin oli kädet korvilla.

”Teillä on toisetkin kädet, kersantti!” hän huusi, ja jos ääni jälleen katosikin voimasointujen jytyyn, niin alakäsien hurja viittilöinti sai upseerin viestin perille. Alakädet eivät olleet tarpeeksi pitkät korvien peittämistä varten, mutta majuri sai hamuttua niillä vyöltää upseerimallin zamor-pistoolin. Laiva oli liian kaukana moiselle käsiaseelle, mutta kaksi ilmaan ammuttua laukausta sai kiinnitettyä ympäriinsä juoksentelevan ja mudassa liukastelevan osaston huomion.

Nazorakit järjestäytyivät. Majuri kaivoi esille läpällisen valokivilampun ja alkoi morserakittamaan komentoja. Toiminta oli tietenkin paljon normaalia nazorakilaista hyökkäyssotaa hitaampaa, sillä Manfred ja Abzumo eivät olleet suunnitelleet alakäsiä kranaatinheittimien mutavellissä kokoamista varten. Lisäksi kalusto oli vielä Suurkylässä, eivätkä kaupunginmuurit tosiaan pitäneet kivimusiikkia loitolla.

Raskaamman aseistuksen saapuminen huomattiin myös Hildemarin kannella. Kappaleiden välissä mikrofoonit sammutettiin, tiedot vaihdettiin ja suunnitelmat puitiin. Kapher ja Vaderi, jotka eivät olleet sotastrategioiden asiantuntijoita, pitivät tunnelmaa yllä rumpu- ja urkudueton välijinglellä. Ei olisi tullut kuuloonkaan antaa torakanpenikoille hengähdystaukoa.

SUPER Toa Santor ja Lossimiehet aloitti vielä viimeiden kappaleen. Se oli klaanisaarilaista tuotantoa, Arkistojen juhlavuoden kunniaksi sävelletty Minä Olen Arkistomyyrä. Orkesteri antoi kaikkensa, muutaman torakat tärykalvot repesivät, mutta viimeisen säkeistön aikana korohoron piippu kohosi jo laivaa kohti sunnattuna.

”Kiitoksia paljon, olitte loistava yleisö!” Santor kailotti mikkiinsä kappaleen viimeisten iskujen lennettyä torakoita kohti, ”Olemme pahoillamme, mutta tänä iltana on turha ruinata encorea! SUPERRR TOA!!”

Hai polkaisi bassopedaalin pohjaan. Itse asiassa se ei ollut bassopedaali. Se oli kytkin, joka vapautti Hildemarin pohjaan kiinnitetyt kasapanokset. Niiden osuessa tarkoin määriteltyyn pisteeseen hautajärven pohjalla ajastin saapui nollaan.

Vesipatsas kohosi aivan paatin vierellä, mutta laiva pysyi pystyssä Hain vesivoimien ansioista. Penkereellä majuri karjui alaisilleen ohimenneestä kranaatista, vaikkei ryhmä ollut vielä edes ampunut. Upseeri kuitenkin hiljeni pian käännettyään katseensa rantaviivaan. Se pakeni. Melkoista vauhtia.

Räjähteet olivat tehneet reiän kohtaan, jossa Rautasiiven pommien kraatterin ja Ma-Wetin sivuhaaran välillä oli vain ohut kalliokerros. Hildemar kieppui villisti, mutta Hai sai pidettyä sen tarpeeksi hyvin hallinnassa. Orkesteri pakeni kannen alle turvaan. Vesi alkoi virrata pieneen aukkoon altaan keskellä.

Ko-Metru
Merkityksetön ajankohta

Hissivalo syttyi ja ovet aukesivat. Setarkosin ei vaivaitunut katsomaan, kuka saapui tornihuoneeseen. Luonnonfilosofilla ei juuri käynyt vieraita, ja laajat mielet vaativat runsaasti tilaa ympärilleen. Kristalliset Tiedon Tornit eivät muutenkaan olleet asumuksia, joihin tultiin perhevierailulle mukanaan punaviini, tuore leipä ja kamala tuliaisveistos joiltain Po-Metrun turistimarkkinoilta. Kaiken lisäksi kristallipöytä heijasti selvästi Setarkosin verkkokalvoille kollegansa Seletotsiran valkoisen Rurun. Selatotsira oli kirotun typerä nimi, kun tarkemmin ajatteli. Setarkos ei ollut koskaan tullut ajatelleeksi asiaa, vaikka olikin tehnyt miehen kanssa töitä jo vuosikaudet. Luonnonfilosofointi oli hommaa, jossa sai ajatella jo tarpeeksi työnsä puolesta.

Seletotsira laski laukkunsa oudon kristalliveistoksen viereen ja rojahti työtuolilleen, joka oli täydellisessä 60 asteen kulmassa Setarkosin tuoliin nähden. Rurunaama katseli hetken läpinäkyvien seinien läpi kotikaupunkiinsa ja yritti sitten herättää keskustelua Ko-Matoraneille epätyypilliseen tapaan.

”No, velikulta, mites filosofoinnit sujuvat tällä kertaa? Onko välähtänyt?”

Setarkos selvensi kurkkuaan. Itse asiassa hän oli varsin tyytyväinen saadessaan esitellä uuden aineistonsa.

”Kyyllä, kyyllä, olen saanut tehtyä mullistavia havaintoja! Laskelmani, jotka olen toki tarkistanut moneen kertaan, esittävät varsin mielenkiintoisia tuloksia lavuaariin imeytyvän veden liikkeestä pyöreällä, akselinsa ympäri pyörivällä asuinkappaleella! Hmmm!”

Vain filosofit pystyivät hymisemään huutomerkin kera.

”Hetkinen, Setarkos”, Seletotsira kysyi epäilevänä, ”Miten niin pyöreällä asuinsijalla?”

”No, muistat kai sen Katapulttikadun nelostornissa asuvan matemaatikon teorian siitä, miten pyöreys on kappaleen luonnollisin olotila? Jos olisi pyöreä maailma, jossa asuisi teoreettinen kansa, niin maailman eri puolilla vesi kiertyisi toisaalla oikealle ja toisaalla vasemmalle valuessaan lavuaarista. Tämä johtuu maailman pyörimisestä tasaisesti akselinsa ympäri, joskin niin hitaasti, ettei teoreettinen kansa huomaisi sitä normaalisti. Nimesin ilmiön kori-olo-voimaksi, sillä lavuaarihan on eräänlainen kori, ja ilmiö kuvaa nesteen, tässä tapauksessa veden, olotilaa kyseisessä ympäristössä, eli edellä mainitussa korimaisessa lavuaarissa.”

Seletotsira pyöräytti silmiään ja huokaisi. Hän tiesi olevansa se parivaljakon oikeasti terävä tyyppi.

”Setarkos, Setarkos, Setarkos. Ole kiltti ja unohda tuo teoria. Se on… typerä. Ensinnäkin, pyöreä maailma? Ja kuvistasi päätellen tarkoitat enemmän akilinipallon kuin kanoka-kiekon muotoista maailmaa. Miettisit nyt! Pallomainen maailma? Täysin järjetöntä, Setarkos. Matoranit putoaisivat reunoilta. Vesi valuisi pois saman tien. Tarvittaisiin tuhat veden Toaa pitämään ne paikoillaan. Ja minkälaiset tuet tätä palloa edes pitäisivät ilmassa? Miten sen reunat olisivat mahdolliset? ”

”Hmm, itse asiassa eräät Etelämantereen alkuasukkaat kuvittelivat maailman olevan pallon muotoinen…” Setarkos sopersi, vaikka tiesi ideansa olevan pikku hiljaa tuomittu.

”Hemmetti, nyt sinä ajattelet jo kuin Onu-Matoran! Ole kiltti ja jätä se. Emme saa koskaan apurahaa tuollaisilla tutkimuksilla. Muistatko vanhan Suivurtivin? Hänellä oli torni tuossa muutaman korttelin päässä. Oli. Raukkaparka kehitti teorian, jonka mukaan kaikki elävät kehittyivät nupikkaista, suorakaiteen muotoisista kappaleista, jotka vuosimiljoonien saatossa tarttuivat toisiinsa. Äijä haki rahoitusta, komission herrat luki paperin ja vot, torni pois ja äijä puskafilosofiksi. Ei täällä voi pohtia mitä tahansa. Keskity vaikka liikeratoihin.”

Hautajärvi

BKS Hildemar syöksyi vesiputouksen mukana Ma-Wetin tunneleihin. Vesi ei pyörinyt syöksyessään reikään. Sillä ei ollut mitään syytä tehdä niin.

Hampaista heurekaan

Onu-Metru, kauan sitten

“Niz! Niz! Se sinun harjoittelijasi saapui!”

”Kiitos, Shan. Ihan pieni hetki”, kuului naisen ääni jostain kauempaa. Pienen odotushuoneen vastaanotosta taakseen huuteleva Shan väläytti hymyn tiskin takana odottavalle, mustaa Hunaa kantavalle laboratoriotakkiin pukeutuneelle matoranille.

”Tohtori Niz saapuu aivan hetken kuluttua. Voitte mennä jo tuonne ovelle odottamaan”, viittoili hyväntahtoisesti puhuva komaukasvoinen ko-matoran-virkailija. Onu-matoran kiitti ja käveli tiskin ohitse asettautuen huoneen perällä sijaitsevien liukuovien taakse odottamaan.

Kauaa matoranin ei onneksi tarvinnut vartoa. Hyvin nopeasti oven taakse ilmestyivät veden toan Rurun peittämät lempeät, siniset kasvot. Yhtä lailla laboratoriotakkiin pukeutunut toa naputteli salasanan pieneen paneeliin oven omalla puolellaan ja sihahtaen kliinisen valkoiseen ympäristöön johtava ovi aukesi. Toa viittoili matoranin mukaansa ja ovi sulkeutui automaattisesti heidän takanaan, kun kaksikko riensi käytävää pitkin kohti määränpäätään.

”Sinä olet varmasti Delron. Hienoa, että pääsit tulemaan näin lyhyellä varoitusajalla”, toa Niz tervehti uutta työntekijäänsä.

Laboratoriota kohti kävelevät tieteilijät kättelivät vauhdista. Molemmat tahtoivat jo malttamattomana päästä päivän haasteiden kimppuun. Ajatus mahdollisista läpimurroista motivoi molempia.

”Ilo on täysin minun puolellani, Tohtori. On kunnia päästä työskentelemään näin edistyneessä ympäristössä. Mustan Käden tarjouksia on todella vaikea ohittaa.”

Rurukasvoinen veden toa virnisti tyytyväisenä. Kaksikko pysähtyi seuraavien liukuovien eteen. Salasana niihin oli huomattavasti edellistä monimutkaisempi. Niz joutui pysähtymään muutamaan kertaan kesken näpyttelyn varmistaakseen salasanan virheettömyyden. Hitaasti, hyvin hyvin hitaasti raskaat ovet lähtivät aukenemaan. Toa ja matoran jäivät odottamaan kärsivällisesti.

”Ainakin yritämme parhaamme”, Niz myönsi. ”Tiedeosastomme on hyvin rahoitettu. Herra ja Professori ovat ymmärtäneet, että tie parempaa tulevaisuutta kohti vaatii ammattitaitoa ja ajan tasalla olevat laitteistot.”

”Herra Kenraali oli se, joka määräsi juuri tämän projektin alullepanon?”, Delron ihmetteli ääneen.

”Hän on… varovainen persoona. Näin meidän kesken ehkä vähän liiankin. Mutta katsotaan nyt. Minä olen aloittanut tätä jo hieman omillani”, Niz ajatteli ääneen.

Delron nyökkäili hyväksyvästi. Ovet kaksikon edessä olivat miltei auki. Niz astui jo ensimmäisenä aukosta sisän viittoillen onu-matorania peräänsä.

”Apotti kertoi, että olette alunperin neurobiologi, herra Delron?” toa jatkoi haastamista.

”Totta, joskin olen siirtynyt biokemian puolelle. Paljon jännittävämpiä mahdollisuuksia, sanoisin”, Delron myhäili.

Niz hymähti hyväksyvästi, ”Hienoa, sillä jos jännitystä”, Niz pysähtyi oven toiselle puolelle päästäen Delronin ohitseen laboratorioon, ”niin tällä sitä riittää.”

Haltioitunut ilme Delronin kasvoilla sai Nizinkin hymyilemään. Valkoisen huoneen reunoille kasatuilla työpisteillä lepäsivät uutuuttaan kiiltävät laitteistot ja tarvikkeet. Tilan keskelle siisteihin riveihin asetellut metalliset tutkimuspöydät sisälsivät jokainen pienen leikkaussalin verran mitä erikoisimpia biologien varusteita. Muutama Mustan Käden vakiobiologeista puuhaili parhaillaan tilan perällä jonkinlaisten pitkähäntäisten, rottamaisien olentojen parissa. Kaikkein eniten onu-matoran oli kiinnostunut aivan ovia lähimpänä olevien työpisteiden päälle upotetuista massiivissista, mikroskooppien näköisistä valkoisista laitteista, joiden kylkeen oli asetettu käyttäjän ulottuville kymmenittäin vaihdettavia linssejä ja laitteen robottiselle kädelle muotoiltuja työkaluja.

”Onko tuo… ovatko nuo BioKleriikin uusimpia?” Delron haukkoi henkeään.

Veden toa taputti uutta harjoittelijaansa olalle, ohjaten tätä lähemmäksi astronomisen kalliita koneita.

”Kyllä on. Ja tänään sinä alat käyttämään niitä. Tämä on meidän pisteemme.”

Haltioitunut matoran jäi tutkimaan laitteen lukemattomia lisävarusteita samalla, kun Niz asteli laboratorion sivulta löytyville pakastimille. Kuului kolahdus: Esine oli laskeutunut pöydälle Delronin viereen. Musta pieni käsi upposi valkoisen takin rintataskuun ja veti sieltä esiin pienen ketjun päässä roikkuvan suurennuslasin, jolla matoran kumartui tutkimaan pöydälle asetettua asiaa.

Hieman matoranin omaa nyrkkiä pienempi lasinen kuula hohkasi vihreää valoa pienessä, sen ympärille rakennetussa metallisessa telineessä. Kaasumainen aines kuulan sisällä velloi ja kierteli, kuin myrskyn silmässä. Joskin silti, matoran koki artefaktin läsnäolon huumaavan rauhoittavaksi.

”Luin kyllä ensimmäiset tutkimusraportit, mutta… se… se on niin kovin erikoinen.”

Niz hymähti hyväksyvästi naputellen samalla omaa rintakehäänsä. ”Kiehtovaa nähdä sellainen tällaisessa tilassa. Varsinkin kun samanlainen velloo minunkin sisässäni.”

”Kyllä… kyllä vain. Kuulinkin, että nämä olisivat teidän käytössänne, kyllä. Mutta juuri siksi minua kiinnostaakin, mistä tämä on peräisin. Luulin, että kaikki kaksitoista olivat jo… aktiivisessa käytössä.”

”Niin, niin olivat”, Niz tarkensi. ”Mutta syväläisystävämme poistui keskuudestamme hiljattain. Ja tämä on se, mitä hän jätti meille perintönä.”

Delron ei voinut estää itseään sivelemästä kuulan lasista, uskomattoman sileää pintaa. Tuntuma oli merkillinen. Matoran havahtui vasta, kun veden toa oli rysäyttänyt ison pinon tutkimusraportteja pöytään, kaksikon väliin.

”Tässä ovat kaikki tähänastiset tulokset. Sisältö on luonnollisesti puutteellista, kun näiden alkuperän tutkiminen sallittiin vasta siinä vaiheessa, kun kaikki olivat jo… liittyneet. Sait kyllä jo kaiken tärkeimmän lähettämässäni paketissa, mutta olisiko kertaus kuitenkin tarpeen?”

Delron nyökkäsi, joskin veden toan ripeä toiminta kieli, että matoranin vastauksesta riippumatta kaksikko kertaisi kuitenkin. Yhdellä ripeällä vetäisyllä Niz toi katonrajasta esiin noin kaksimetrisen liitutaulun, joka oli raapustettu täyteen tekstiä suttuisella. Toa selvitti kurkkuaan ja lähti luettelemaan.

”Eli, siis. Tutkimuskohde 1H. Liitetty käyttäjäänsä noin kahdeksantoista vuotta sitten. Irroitettu väliaikaisesti käyttäjänsä kehosta ennen luovuttamista seuraavalle neuvoston jäsenelle kaksi päivää sitten. Liukenee käyttäjänsä sisään tarpeeksi pitkän yhdessä vietetyn jälkeen. Materialisoituu jälleen lasiseen muotoon päädyttyään kehon sisälle. Ympärillä telepaattinen kenttä, jonka funktio on edelleen mysteeri. Sisältää regeneratiivisia voimia ja tarpeeksi pitkän käyttöajan jälkeen… tuota… sulkee käyttäjänsä sielun sisälleen.”

Toa keskeytti listansa läpikäynnin hetkeksi vilkaistakseen harjoittelijansa ilmettä. Yllätyksekseen toa kuitenkin huomasi sen olevan tilanteeseen nähden yllättävän kesy. Matoran kohautti olkiaan.

”Aika mielenkiintoinen lausunto, mutta oletan jokseenkin järkeenkäypää selitystä.”

Niz oli äärimmäisen tyytyväinen uuden työkumppaninsa reaktioon. ”Siinä sinä olet oikeassa. Mutta paljon on vielä selvittämättä.”

Delron nyökkäsi. Nizin etusormi napsautti vieressään olevan tutkimuslaitteen päälle työntäen toisella kädellään pöytään rysäytettyä paperipinoa kohti matoranin odottavia käsiä. Kuula pöydällä inahti. Kukaan ei kuitenkaan kuullut.


Tunteja myöhemmin osat olivat vaihtuneet. Paperipinoja sivummalla selaileva Niz kirjoitti tutkimuksen avainkohtia ylös samalla, kun BioKleriikin laitteiston keskellä työhönsä uppoutunut Delron seurasi tutkimusalustalla valojen keskellä vellovaa kuulaa. Laboratorion sisällä oli kuuma. Niz oli jo käärinyt takkinsa lanteilleen ja myös Delron joutui nöyrtymään lämpötilojen edessä ja avaamaan ylimmän nappinsa. Hikistä otsaansa pyyhkivä matoran oli ylläpitänyt tasaista keskustelua jo pitkään pitääkseen tunnelman sopivan kevyenä.

”Ihanko todella te vain aloitte käyttämään näitä tietämättä niiden todellisesta luonteesta? Minä laskin ainakin kahdeksan erilaista telepaattista kenttää tämän ympäriltä.”

Niz joutui kasaamaan ajatuksiaan papereistaan hetken, jotta ymmärsi täysin matoranin sanoman. Lukulasit päähänsä nostanut toa kirjoitti vielä yhden rivin, ennen kuin vastasi.

”Me itseasiassa luulimme niitä aluksi ihan vain toa-kiviksi. Professori oli sitä mieltä, että helpoin tie niiden erikoisuuden selvittämiseen olisi, jos vain alkaisimme kantamaan niitä mukanamme. Kukaan ei odottanut, että ne vain… sulautuisivat meihin. Se oli hyvin huomaamaton prosessi. Ja siitä on jo melkoisesti aikaakin”

”Väitätkö todella, ettei Professori tiennyt, mitä tulisi tapahtumaan?”, Delron ihmetteli vaihtaen samalla uuden linssin kuulan tarkastelua varten.

Niz vaikeni eikä Delronilta kestänyt pitkään huomata, että hänen kysymyksensä sai tuhannet ajatukset raksuttamaan Nizin pääkopassa.

Delron päätti jättää aiheen sikseen ja painoi pöytään upotettua painiketta. Kuula välähti. Kaukaisuudesta kuului rääkäisy matoranin käynnistämän toiminnon alkaessa. Kukaan ei kuitenkaan taaskaan kuullut. Pieni teleportaatiokanokasta taottu petrimalja sisälsi nyt taas lisää tuntien aikana hitaasti kerättyä vihreää massaa kuulan sisältä. Delron kävi välittömästi tutkimaan uutta näytettä, kun se oli vielä tuore.

”Kiehtovaa, kuinka lasinen kuori voi olla näin mahdotonta murtaa. Tämän tutkiminen olisi paljon helpompaa, jos meidän ei tarvitsisi teleportata tätä tavaraa ulos.”

Niz hymähti myöntävästi. Muutaman minuutin päästä Delron pyyhkäisi taas otsaansa ja laski työkalut viimein käsistään.

”Ei tässä nyt varsinaisesti ole järkeä. Regeneratiivisia voimia sisältävää lihaa telepaattisella, näennäisen passiivisella kentällä. Kyllä minä kuitenkin uskon, että olemme ymmärtäneet ihan oikein, miten nämä toimivat. En vain osaa edes spekuloida mitään alkuperästä tai todellisesta käyttötarkoituksesta…”

Niz tuijotti matorania intensiivisesti kuin odottaen jatkoa, mutta Delron vain kohautteli olkiaan.

”Tällaisella aikataululla en osaa päätellä sen enempää, kuin sinäkään. Käyttäjien aivotoiminta on kuulan ominaisuuksista huolimatta normaalia. Kudos lasin sisällä näyttää olevan elävää, mutta en menisi tekemään sellaista päätelmää, että kuoleman yhteydessä kuulaan siirtynyt ’sielu’ olisi mitään muuta kuin jonkin sortin geneettisen tason kaiku.”

Niz laski lasit päästään mietteliäänä. Delron näki pettymyksen huokuvan hänen kasvoiltaan. Niz oli odottanut läpimurtoa, mutta sitä ei oltu löydetty.

”Myönnettäköön tosin, että tämän massan rakenne on minusta jotenkin tuttu. Ajetaan sille vielä huomenna yhdet DNA-testit. Siinä on viimeinen oljenkorsi”, Delron yritti lohduttaa, mutta Niz oli jo hiljentynyt pettymykseensä. Hiljainen hetki kuitenkin keskeytyi, kun laboratorion ovet lähtivät taas hitaasti aukeamaan.

Ga-matoran, mirukasvoinen, ryntäsi sisään isoja metallisia kärryjä työntäen. Puuskuttava biologi kiisi kärryjensä kanssa kuulaa tutkivan kaksikon ohi kohti yhtä monista vapaista tutkimuspöydistä. Delron ja Niz seurasivat, kuinka matoran alkoi näennäisen innoissaan latomaan suuria valkoisia esineitä kärrystä tutkimuspöydälleen. Väsynyt kaksikko päätti jättää työpisteensä hetkeksi ja käydä seuraamaan tieteilijätoverinsa innokasta puuhastelua.

”Sanaha? Mitä sinä täällä teet? Sinullahan on lomaa vielä loppuviikko”, Niz ihmetteli Delronin huomion kiinnityttyä jo kärryn sisältöön.

”Uusi satsi arkistoista! Tänään löydettyjä. Äm oli kiltti ja antoi minun tutkia näitä ensin!” matoran vaahtosi. Niz oli iloinen kuin aikaista nimeämispäivää viettävän työtoverinsa puolesta, kun taas Delronilla oli vaikeuksia päästä selville vesille hämmennyksestään.

“Ovatko nuo… ovatko nuo, mitä luulen niiden olevan?”

”Hampaita!” Sanaha hihkaisi. ”Katso, miten isoja ja pelottavia ne ovat! Äm oli niin kovin kiltti. Taidankin pyytää häntä kahville! Joo! Sen minä teen. Heti huomenna!”

Niz hymähti, Delron irvisti. Hampaita ne tosiaan olivat. Kymmenittäin niitä. Ja pieni ga-matoralais-biologi lappoi niitä työpöydälleen tahdilla, jossa yksi melkein lipesi hänen otteestaan.

”Paleontologian Professori”, Niz täsmensi, huomatessaan, ettei Delronilla ollut hajuakaan, kuka Sanahan mainitsema ’Äm’ oli. ”Töissä arkistoissa. Hän antaa meille silloin tällöin aina pieniä lahjoja. Vastineeksi pidämme huolta, että hänellä on ajan tasalla olevat työkalut.”

Delron nyökkäsi, mutta piti katseensa naulittuina edelleen pöydällä kasvavassa hammaskasassa. Niistä jokainen oli hohtavan valkoinen ja naurettavan valtava. Keskenään käytännössä identtiset purukalustot olivat pituudeltaan ja paksuudeltaan matoranin oman käsivarren luokkaa.

Hirviömäisen kokoluokan terät saivat kuitenkin Delronin pään ajattelemaan. Matoran vilkaisi taakseen pöydälle jäänyttä vihreää kuulaa. Sen jälkeen hän kääntyi takaisin valkoisen hammaskasan ääreen. Matoranin silmät kasvoivat hänen päässään. Matoran kääntyi katsomaan Niziä, jonka ilme vastoin oli hämmentynyt.

”Nuo… nuo hampaat.”

”Niin?” Niz ihmetteli.

”Sinähän tiedät, mistä ne ovat peräisin?”

”Juu. Kyllä.”

”Ja sinähän tiedät, mitä muuta ne siellä arkistoissa kaivavat?”

”En nyt oikein ymmärrä”, Niz vastasi rehellisesti. Onu-matoranin kasvoilla hehkui palasten paikalleen loksahtamisen riemu.

”Kuulat! Ehkä ne eivät olekaan täysi mysteeri. On olemassa muutakin… tietenkin! Telepaattinen kenttä. Näennäisen passiivinen, mutta… tietenkin! TIETENKIN! Ehkä… ehkä kuulat ovat prototyyppejä. Tai ehkä toinen aste! Niz!”

”Öh, niin?”, veden toa ihmetteli pöllämystyneenä matoranin sekavasta monologista.

”Minä luulen tietäväni, mitä ne ovat ja… voi ei… sinä et tule pitämään vastauksesta.”