[spoil]Tuplaposti lol lol lol[/spoil]

Pienen saaren kivinen ranta, muutamia päiviä sitten.

Kolme hahmoa oli kerääntynyt pienen kraatterin ympärille kuun valaistessa ympäristöä.
”…aika laskeutuminen.”

Montun keskellä oli äärimmäisen entinen alus. Se oli ollut pienehkö ja rungoltaan skootterimainen, mutta nyt se oli romu ja kasa. Kuitenkin hajonneen mössön keskeltä erotti muutamia selviä osia: Ohjaustanko, osa satulaa ja kyljen panssari olivat enemmän tai vähemmän vahingoittumattomia. Missään niistä ei luonnollisesti ollut minkäänlaista Ritarikunnan tunnusta, mutta kummatkin monttuun laskeutuvista hahmoista tunnistivat mallin, ja tiesivät mistä se oli varastettu.

Ensimmäinen heistä oli harmaa, pitkä ja hoikka, ja hän kantoi kasvoillaan äärimmäisen harvinaista naamiota. Sen silmänreiät olivat suuret, poskipäät terävät ja sen takaraivoista levittäytyi kultaisena hohtavia juovia, jotka levittäytyivät korostamaan kasvojen piirteitä ja silmänreikiä. Yllään kulkijalla oli tummanharmaan ja hopean värinen panssari, joka oli melko koristeeton ja hieman palikkamainen, ainoastaan muutama sen ympärille kietaistu kankaanpala loi elegantimpaa tunnelmaa. Selässään tällä Selakhilaanilaisella oli vasemman hartian ja oikean kyljen kautta kiertävään vyöhön kiinnitetty suikea pakkaus.

Toinen, kuopan pohjalle paljon työläämmin taapertava tapaus, oli keltaruskean ja vihreän värinen Matoralainen, joka kantoi kasvoillaan jaloa Kanohi Komauta ja päässään nahkaista lakkia. Hänellä oli hartoilta roikkuva haaleankeltainen viitta, joka pysyi kiinni koristeellisen soljen avulla. Sivullaan hän raahasi kumpaakin kättä käyttän raskaan näköistä, mustaa nahkalaukkua, jonka kylkeen oli kirjailtu keltainen ja tarkemmin määrittelemätön Rahi-peto.

”Tätä hän siis käytti”, miespuolinen Matoralainen totesi karhealla äänellä päästyään noin metrin syvyisen kuopan pohjalle. ”Aloitanko?”
”Älä vielä”, vastasi Selakhilaanilaisen matala ääni. Puhuja oli nainen, vaikka sitä olikin vaikea havaita hehkuvan naamion, joka peitti monet sukupuolen paljastavista kasvonpiirteistä, ja muodottoman haarniskan takia. ”Varmistan asian.”

Selakhilaanilainen sulki silmänsä, jonka jälkeen hän avasi silmänsä. Mutta ei samoja silmiä, vaan naamion suuriin, pyöreisiin silmänreikiin syttyneet kultaiset valot. Kaikkien naamion juovien valo kirkastui ja siitä kuului vaimeaa huminaa. Harmaaseen haarniskaan sonnistautunut hahmo näki edessään saman näkymän, mutta kraatteri savusi vielä, eikä ollut jo sammunut, kuten äsken. Samoin siitä erotti nyt liikettä, verraten äskeiseen staattisuuteen. Lisäksi oli päivä. Selakhilainen teki pienen pääliikkeen, ja valot sammuivat, paljastaen hänen oikeat, punaiset silmänsä. Yö palasi.
”Menen vielä vähän pidemmälle, odota hetki”, hän sanoi ja harppoi pois kraatterista. Sitten hän asennoitui uudelleen ja katsoi kuoppaa. Nainen sulki silmänsä, naamio avasi omansa ja kuoppa oli tiessään. Selakhilaanilainen tuijotti tylsän harmaata, keskipäivän auringon valaisemaa rantamaisemaa.

Pieni nahkalakkinen Matoralainen odotteli Selakhilaanilaiselle olemattoman kuopan pohjalla. Hän kaivoi viittansa sisätaskusta pienen taskukellon, joka oli ketjulla kiinni vaatekkappaleessa. Hän napautti sen nopealla ranneliikkeellä auki, ja sisuksista paljastui levy, jonka keskellä nökötti yksinäinen, terävä piikki. Se oli aurinkokello. Joku voisi väittää aurinkokelloa turhaksi kapineeksi keskellä yötä, mutta sitten pieni hahmo laittoi hansikoidun kätensä uudelleen taskuun. Tällä kertaa sormien välissä oli pieni, marmorikuulan kokoinen läpinäkyvä murikka, joka paljastui valokiveksi, kun Matoralainen heitti sen ilmaan. Se syttyi hohkaamaan lämpimänsävyistä valoaan, ja asettui kiertämään toisessa kädessä lepäävää aurinkokelloa, kunnes löysi sijaintinsa. Keskineulan varjo lankesi kello neljän kohdalle.
Hmm…
”Cyrenda”, Matoralainen murahti, ja vilkaisi huolestuneena montun yläreunalla odottelevaa kolmatta matkaajaa. ”En millään tahtoisi hoputtaa, mutta tytsy on ollut sidottuna aika kauan.”

Selakhilaanilainen ei vastannut, vaan tuijotti hievahtamatta monttua. Hänen naamionsa hohti erittäin kultaisena, juovat ja valoisat silmänreiät muita vielä paljon kirkkaampina. Cyrendaksi kutsuttu henkilö tuijotti nyt menneisyyteen ja moinen vaati keskittymistä. Toistaiseksi hän näki vain tylsän rannan, mutta pian pakoalus romahtaisi näköpiiriin. Tai romahti. Näkökulmasta riippuen.

Muutama minuutti vierähti laineiden liplattaessa, kunnes Selakhilaanilainen sai todisteensa. Meren yli saapui kovaa vauhtia savuava alus, joka putosi rannalle ja räjähti synnyttäen pienen kraatterin. Aluksen raadosta hoiperteli yllättävän hyvin selvinnyt, tummanpuhuva hahmo.

Makuta Nui.

”Jep, tämä on meidän monttumme”, Cyrenda ilmoitti ja pudisteli naamionsa kirkkaat valot sammuksiin. ”Pidä hauskaa.”

Matoralainen napautti aurinkokellonsa kiinni ja sujautti sen ja leijuvan valokiven takaisin viittansa taskuun. Hän kumartui suuren nahkasalkkunsa äärelle ja muutamalla näppärällä sormenliikkeellä avasi sen kiinnikkeet. Hän hieroi hansikoituja käsiään yhteen, ja upotti ne sitten laukun ammottavaan tyhjyyteen. Hetken kuluttua ne nousivat taas esiin monimutkaisia ja ilmeisen hienostuneita instrumentteja otteessaan pitäen. Tämä toistui muutamia kertoja, kunnes Matoralaisen ja kuolleen ilmaskootterilaitteen välissä oli oikea pienoislaboratorio. Jokainen vipstaakkeli oli äärimmäisen siro, ja niitä käsittelevät kädet toimivatkin mitä hienostuneimmalla tavalla. Harva tiesi, mitä mikäkin laite teki, mutta miltei kaikki liikkuivat, keinuivat, värähtelivät tai pyörivät jollain tavalla. Kuun vähäinen valo kimmelsi niiden messinkisistä pinnoista, ja ne kaikki näyttivät taianomaisilta.

Matoralainen otti hyppysellisen tuhkaa romahtaneesta aluksesta ja pudotti sen pieneen vaakakuppiin. Sitten hän avasi pienen telineestä irrotetun metallipullon korkin, ja kaatoi siitä villin purppurana hohtavaa nestettä mustan mujun joukkoon. Syntyvä ääni oli jotain sihinän ja vislauksen välimaastosta kotoisin olevaa, mutta hilhaista. Vaa’n neula siirtyi osoittamaan väärin päin olevaa matoralaista H-kirjainta.
”Hurm”, Matoralainen murahti rosoisella äänellään. ”Näyttää siltä, että on minun vuoroni pyytää sinua odottelemaan. Luuletko, että olisi aika antaa kyyhkyläiselle puheenvuoro?”

Selakhilaanilainen katsoi kädet selän taakse sidottua, jalat kahleissa ja suu kapuloituna seisovaa hahmoa.
”Taidat olla oikeassa.”
Yksinkertaisesti panssaroitu, pitkä jäljittäjä käveli vangilta näyttävän Toan luo. Mielenkiintoisinta tilanteessa oli se, että Toa vain näytti vangilta. Kyseinen neito oli kuitenkin Ritarikunnan agentti, aivan kuten Matoralainen ja Selakhilaanilainenkin. Silti hänen kirkkaansinisistä silmistään kuitenkin loisti aito epätoivo, kun Cyrendan harmaat sormet aukaisivat suun tukkivat kangasnyytin solmut.
”Nekkar! Missä hän on? Minun täytyy löytää hä-”
”Rauhoitu!” Selakhilaanilainen sanoi matalalla, rauhoittavimmalla äänellään. ”Kaikki on hyvin.”
”Mutta, mutta. Minä rakastan häntä! Nekkar, missä hän on?”
”Rauhoitu, kaik-”
”Rakastan!”

Selkhilaanilainen laittoi suukapulan taas paikalleen. Toan ääntä oli vaikea kuunnella, mutta pelkkä katse oli joskus pahempaa. Kyseinen sidottu naispuoleinen Toa oli hopean ja vaaleanpunaisen värinen, melko pieni eikä kovin raskaasti haarniskoitu. Hänellä ei ollut minkäänlaista aseistusta, ja kasvoillaan hänellä oli hopean värinen voimaton Kanohi Iden. Ja sinisissä silmissä se pohjaton epätoivo.

Ja sitä epätoivoa Cyrenda joutui kestämään vielä miltei kaksikymmentä minuuttia, sillä Matoralaisen monimutkainen työ vei aikansa. Kukaan ei puhunut mitään, mutta pienten messinki-laitteiden kilkutus ei lakannut hetkeksikään. Lopulta karhea ääni kraatterin pohjalta kuitenkin ilmoitti olevansa valmis. Keltaisen ja vihreän värinen pieni mies ilmestyi näkyviin pidellen käsissään hieman teepussia muistuttavaa esinettä.
”Tässä kävi aika lailla juuri niinkuin epäilinkin”, hän ilmoitti noustessaan viimeisen askeleen ylös kuopasta. ”Tässä ei ole hänen antidermistään, vain haarniskaa. Luulen tytön kuitenkin silti haistavan puolijumalan olemuksen.”
Selakhilaanilainen käänsi katseensa sidottuun Toaan. Näky teki edelleenkin pahaa.
”Joten sen pitäisi toimia?”

Matoralainen saapui aivan sidotun tytön ja harmaan naisen luo.
”Olenhan ammattilainen.”
Cyrendan kädet laskeutuivat sidotun Toan olkapäille.
”Laskeutuisitko kyykkyyn?”
Kanohi Idenin suu oli sidottu, mutta vastauksen virkaa ajavasta muminasta erotti sanat ”Nekkar” ja ”rakastan”. Lopulta hennonpuoleinen Toa kuitenkin kyykisti polvensa. Nyt nahkalakkinen Matoralainen ylettyi hänen niskaansa, ja avasi siinä olevan pienehkön, muutaman postimerkin kokoisen luukun. Siitä avautui putki, josta näkyi pelkkää pimeää.
”Tiedätkö”, Cyrenda sanoi. ”Minä en vieläkään pidä tästä.”
Matoralainen kohotti äskeisen työnsä tuloksen avatun luukun yläpuolelle, ja päästi irti. Pieni nyytti putosi Toan sisään.
”En minäkään.”

Hetkeen ei tapahtunut mitään. Aallot liplattivat rantakivikkoon ja kuu paistoi valoaan ohuen ja alati liikkuvan pilviverhon läpi, mutta muuten oli kuin maailma olisi pysähtynyt. Sitten Toa kuitenkin veltostui silmänräpäykseksi, vain säpsähtäekseen miltei välittömästi hereille. Hän katseli hätääntyneenä ympärilleen ja yritti puhua suukapulan läpi.
”Pitäisikö meidän-”
”Juu.”
Selakhilaanilainen vapautti Toan leuat, ja ulos pääsi heti paljon sanoja. Kaikissa niissä oli huolestunut ja melankolinen sävy.
”Missä hän on? Minun täytyy löytää hänet! Rakastan häntä!”

Matoralainen ja Selkhilaanilainen vilkaisivat toisiaan, ja ensimmäinen avasi suunsa.
”Ja kukakohan tämä ‘hän’ on?”
Toa näytti järkyttyneeltä.
”Elämäni rakkaus, tietenkin! En voi elää ilman häntä!”
Matoralainen pyöräytti kättään, kuin pyytäen lisäselvitystä. Tyttö vastasi.
”Elämäni rakkaus, Makuta Nui! Minun täytyy löytää hänet!”