Aihearkisto: Retro

Vanhan foorumin rope.

Operaatio Beeta osa 12: Sarajin ja Aizenin vastaanottokomitea

Xian rannikko

“Odottakaa!”, Matoro huusi yllättäen. Killjoy oli juuri torumassa tätä liiallisesta äänenkäytöstä, kun Matoro osoitti kohti muureja: “Tuo savu, se ei tule tehtaiden piipuista, se tulee muureista. Ne on tuhottu.”

Killjoy käynnisti oman kypäränsä Matoroa huomattavasti heikomman zoom-toiminnon, mutta tajusi tämän olevan oikeassa. Muurista puuttui iso lohkare ja kaikki tykit niiden päällä olivat joko täysin kadonneet tai pahasti savuavat. Muurien päällä makasi selvästi ruumiita, Killjoyn kypärän ominaisuudet eivät kuitenkaan riittäneet niiden hahmottamiseen. Matoro kuitenkin täydensi hänen kysymyksensä.

“Metsästäjiä, Skakdeja, jotain olentoja joita en tunnista. Arviolta parikymmentä kappaletta, kaikki kuolleita, aseet tuhottu. Kuka ikinä tämän tekikään, teki meidän työmme ja teki sen ensin.”

Killjoy mietti kuumeissaan tätä uutta odottamatonta käännettä ja hiljeni hetkeksi. Summerganon ja Kapura alkoivat spekuloimaan tilannetta ja sen mahdollista vakavuutta. Summerganon sanoi kuitenkin sananparren, joka sai Killjoyn vakuuttuneeksi seuraavasta liikkeestä:

“Viholliseni vihollinen on ystäväni.”

Tämän perusteella Killjoy veti Gukkonsa syöksyyn ja laskeutui aivan muurien edustalle. Varovasti myös loput joukosta laskeutui alas ja alkoi välittömästi tutkimaan ympäristöä.
Kapura nosteli kivenlohkareita ympäriinsä ja kaivoi esille vain lisää ruumiita. Killjoy järkyttyi hetkellisesti nähdessään reiän, joka oli palanut yhden kuolleen Skakdin rintaan, hän nimittäin tiesi tarkalleen mistä se oli tullut.

Käden teknologiaa omistavat henkilöt, ilmoittautukaa!”

Killjoyn sanoessa tämän lauseen, kaksi hahmoa ilmestyi tyhjästä hänen taakseen.

“Käden erikoisyksiköt Kymppi ja Yksitoista ilmoittautuvat palvelukseen!” Nämä kaksi hahmoa olivat polvistuneet nyt Killjoyn eteen ja Killjoy nosti hahmojen viitat näiden päältään. Viittojen alta paljastui kaksi Vahkia. Toinen niistä oli pukeutunut massiiviseen raajat peittävään haarniskaan ja toinen oli aivan tavallisen vahkin näköinen, mutta tämän naurettavan iso miekka sai jopa Killjoyn ottamaan askeleen taaksepäin.

“Meidät asetettiin tehtävälle löytämään sinut, kenraali. Tiesimme tulostasi. Nyt olemme löytäneet sinut ja saaneet sinut turvallisesti Xialle. Voimme nyt viedä sinut takaisin Herran luo.”

Killjoy ei voinut käsittää tapahtunutta. Musta Käsi, hänen järjestönsä, hänen entinen kotinsa, ei ollutkaan tuhoutunut. Ja ennen kaikkea, Herra oli elossa…

Tällä aikaa muu ryhmä oli tajunnut uudet tulokkaat liittolaisiksi ja he kävivät parhaillaan kättelykierrosta.

Koodinimi Yksitoista kantoi nimeä Aizen ja koodinimi Kymppi nimeä Saraji. Killjoy käänsi katseensa näihin tulokkaisiin ja pyysi heitä odottamaan hetken.

Killjoy antoi Summerganonille, Kapuralle ja Matorolle jokaiselle oman pienen punaisen puolipallon. Puolipallon päällä oli musta nappi, jossa luki jotain vahkien koodikielellä.

“Nämä ovat alunperin Ko-metrulaisten kehittämiä pikasulattajia. Laita tällainen kiinteään kohteeseen ja se sulaa välittömästi. Nämä tepsivät parhaiten elementalisuojattuihin oviin, jollaisen takana Nimdat todennäköisesti sijaitsevat. Muistakaa, että näitä on rajatusti.”

“Ilmeisesti hajaantumisen aika”, Summerganon sanoi ja Killjoy huomasi, että hänen lauseessaan oli hieman merkillistä synkkyyttä, jollaista hän ei yleensä Summerilla nähnyt. Killjoy nyökkäsi.

“Kuten sovimme, meillä on kaksi päivää aikaa. Soluttaudumme, murtaudumme ja otamme takaisin sen mikä meiltä on viety.” Tapaamme tällä samalla paikalla tasan 48:n tunnin kuluttua.

Muut nyökkäsivät. ja viimeiset onnentoivotukset vaihdettuaan, porukka jakautui kahtia. Matoro, Summerganon ja Kapura lähtivät itään kohti linnoitusta ja Killjoy, Aizen ja Saraji kohti länttä.

“Viekää minut Herran luo. Tarvitsen kaiken mahdollisen tiedon ja avun, joka voi auttaa meitä tehtävässämme.”

Jokidelfiini

Trooppinen saari, sademetsä

MOLSKIS.

Ämkoo laskeutui saaren halki virtaavan joen äärimmäisen sameaan veteen. Hän menetti täysin käsityksensä pinnan suunnasta, ja pyöri häkeltyneenä ympäriinsä. Lisäksi käden puuttuminen teki uimisesta oikeastaan mahdotonta, joten paniikkiin olisi ollut hyväkin syy.

Vihreä sankari kuitenkin pysyi tyynenä. Joessa vastaan uikin pian kalanomainen olento, joka työnsi kuononsa Ämkoon ruumiin alle, ja auttoi tämän pintaan. Ilman toa katsahti, minkämoinen olento oli pelastanut hänet hukkumiselta. Ja silloin paniikki alkoi.

Snowman kuuli kammottavaa huutoa jostain etuvasemmalta. Hän oli erottavinaan kiljunnan joukosta sanoja ‘HYYYYYIIIIIII’, ‘VIEKÄÄ SE POIIIIS’ ja ‘SE ON RUMA TAPATAPATAPA’. Lisäksi hän tunnisti äänen Ämkoon omaksi.

Lumiukon ei oikeastaan olisi lainkaan tehnyt mieli nähdä olioa, joka sai itse urhean Ämkoon päästämään moisia huutoja, mutta tapiiri viiletti äänen suunnalle.

WROOOOOOOOOOOOOOOOMMMM, huusivat Nazorakien kulkupelien moottorit. Tai tankin tapauksessa WRRRROOOOtsuhhhh, mutta se olikin poikkeus, muut ajoneuvot kun eivät olleet vajonneet mutaan. Moottoreiden ärjynnän yli torakat huusivat toisilleen epämääräisiä komentoja. Kukaan ei oikeastaan kuullut mitään, mutta se estänyt virkainoisia upseereita.

Eräs torakka kaivoi esiin singon hullunkiilto lentäjänlasiensa takana. Se viritteli asettaan mönkijän takaosassa, toisen Nazorakin ajaessa, mutta laski nopeasti aseensa kuullessaan edestä Ämkoon huudon. Mikä ihme maailmassa aiheuttaisi moisen äänen?

Snowman keikkui tapiirin kyydissä, ja pian huomasikin olevansa joen rannassa. Hän huomasi Ämkoon olevan jonkinmoisen vesirahin kyydissä.
“Mutta mistä tuo huuto johtui?” Snowie ihmetteli.
“En pidä jokidelfiineistä, okei?”

[spoil]…anteeksi. Tämän koko osan puolesta.[/spoil]

Don Ämkoo

Ämkoo istui kosteassa huoneessa tuijottaen tyhjää. Välillä Toa hapuili paikkaa, jossa hänen vahva miekkakätensä oli ennen sijainnut. Ämkoo ärähti kivusta koskettaessaan tyhjää olkapäätään.

Sitten huone alkoi heilua ja tärähdellä epätasaiseen tahtiin. Ämkoo koitti nousta seisomaan, mutta maanjäristystä muistuttava liikehdintä heitti hänet nurin.

“Mitä siellä oikein ta-

– – –

Trooppinen saari, viidakko

“-pahtuu?”, Ämkoo sanoi, avaten silmänsä.
“Häh?”, kuului Ämkoosta ja ratsun virkaa toimittavasta kärsäeläimestä tiukasti kiinni pitelevän Lumiukon vastaus. Snowie korjasi oitis Ämkoon istuma-asentoon, jääden itse isompana matkustajana taakse. Vihreänkirjava Toa seurasi kaikkea tätä äärimmäisen hämmentyneenä, yrittäen parhaansa mukaan selvittää minkä päällä oikein istui.

Tapiiri röhkäisi epämääräisesti lisäten vauhtia. Se ei tuntunut tietävän mistään mitään. Sitä ei myöskään erityisemmin kiinnostanut, sillä se oli VAPAA.

Torakat eivät aikoneet päästää Klaanilaisia (eivätkä sen enempää arvokasta kuormajuhtaansa) pakoon. Tapiirin perässä huristeli parhaillaan kymmenkunta pientä viidakkomönkijää, joiden perässä ajeli muutama massiivinen viidakko-olosuhteisiin suunniteltu jeeppi. Ajelipa perässä myös muuan yritteliäs panssarivaunu, joskin mokoma jäi kovin äkkiä muiden ajoneuvojen jälkeen, upottuaan ensin viidakon ah-niin-pehmeään mutapohjaan.

“Snowie”, Ämkoo aloitti kysyvään sävyyn.
“Niiiiin?”, Snowman vastasi, puoliksi huutaen. Tuuli tuiversi kaksikon korvakäytävissä.
“Me ratsastamme…”, Ämkoo aloitti, yskäisi suuhunsa kiitäneen trooppisen kovakuoriaisen tiehensä, ja jatkoi “…tapiirilla. Tahdotko selittää minulle, miten tämä tapahtui?”
Lumiukko meinasi pudota kyydistä, kiskoi itsensä parempaan ratsastusasentoon, potkaisi tapiiriin varovasti lisää vauhtia ja vastasi:
“Halusit, että hoitelen meidät pois tuolta. Jouduin vähän soveltamaan. Eikö kelpaa?”

Ämkoo mietti hetken, mitä sanoisi.

“No siis, tästä elukasta loppuu polttoaine hetkenä minä hyvänsä, sanoisin. Kuuntele nyt millaista ääntä se pitää.”

Tapiirin hengitysvaikeuksia enteilevä epätasainen röhinä voimistui.

“Ja lisäksi…”, Ämkoo jatkoi. “…kyyti on aika epätasaista. Ja olen kuulevinani ajoneuvojen ääniä, joten mikset vain voinut varastaa sellaista jaaaaAAAAA VOI LUOJA.”

Ämkoo ei ollut puhuessaan kiinnittänyt huomiota edessä kohoavaan esteeseen. Valtava metsään kaatunut puunrunko olisi normaalitilanteessa pysäyttänyt minkä tahansa ajoneuvon, mutta tapiiri loikkasi urhoollisesti röhkien esteen yli jatkaen sitten matkaansa kuin mikäkin kärsäkäs. Ämkoo tasasi hetken ajan hengitystään ja puhui sitten:
“Tämä kelpaa oikein hyvin.”

Perässä kiitävä torakkapartio sai pian huomata, että mönkijät eivät pärjänneet loikkimisessa koko ikänsä viidakossa eläneelle kärsäeläimelle. Kymmenestä mönkijästä yli puolet suoritti mitä kauneimman voimakkaalla räjähdyksellä säestetyn ketjukolarin. Tämä toimi jeeppien ohjaajille mitä parhaimpana varoitussignaalina ja nämä ehtivätkin väistää edessä kohoavan esteen.

Torakat kirosivat. Tapiiri sai etumatkaa.

Snowie ja Ämkoo istuivat mitä epämukavimmalla tavalla kumarassa yrittäen väistellä kasvoilleen tuon tuosta lävähtäviä oksia, hyönteisiä ja epäonnisia lintuja. Reilusti ylinopeutta kiitävän tapiirin vauhdille ei tuntunut löytyvän loppua, ja Ämkoo alkoikin epäillä elukan olevan viritetty.

Snowie käänsi päätään ja kuunteli kaukaa kuuluvia ajoneuvojen ääniä. Äskeinen räjähdys oli ainakin toivon mukaan hoidellut muutaman, mutta äänistä päätellen monia oli vielä tulossa. Snowien näköhavaintojen perusteella heillä oli kuitenkin melkoisesti etumatkaa, eikä välitöntä hengenvaaraa ollut.

Snowie käänsi päänsä takaisin menosuuntaa kohti.

Splut. Perhonen.

AAAAH.

Lumiukko huitoi käsillään yrittäen pyyhkiä maailmankaikkeuden viimeisen elossa olevan ruskorääväkehrääjän pois kasvoiltaan. Ämkoo säikähti Snowien äkkinäistä huutoa ja kääntyi ympäri.

“Hei, mitä hittoa sinä oikein-“
“AAAAAAAA. OTA SE POIS.”
“Mistä ihmeestä sinä oikein pu- AAAA. Hitto kun on ruma!”
“OTA NYT.”
“JOO JOO, PYSY NYT PAIKA- noin.”

Snowie katseli kiitollisena kun Ämkoo ryttäsi huippuharvinaisen perhosen nyrkkinsä sisään ja heitti ötökän menemään. Lumiukko oli toden totta säikähtänyt.

Sitten lumiukko alkoi pohtia.
“Hei…”
“No?”
“Mistä sinä pitelet kiinni?”

Ämkoo tiedosti mitä selvimmin yksikätisyytensä sillä kriittisellä hetkellä, jona tapiiri päätti jälleen kerran loikata. Käsipuoli Toa älähti, horjahti ja putosi kyydistä.

“Mäksä! Ei!”
“Snooowiiiieeee…”

Ämkoon ainut käsi tarttui kiinni tapiirien kenties pyhimpään asiaan. Valtava eläin törähti raivoissaan tajutessaan, että joku roikkui sen hännässä. Olento lisäsi siinä samassa vauhtiaan ja lähti viilettämään pitkin viidakkoa niin lujaa, että ympäröivä maisema alkoi vilistä epämääräisenä värisotkuna niin Snowmanin kuin Ämkoonkin silmissä.

Ja sitten kaikki oli eeppistä.

Ämkoon jalat tavoittivat maan. Ilman Toa muisti joskus kokeilleensa vesihiihtoa Klaanin merialueilla eräänä kuumana kesäpäivänä ja se oli tuntunut juuri tältä.

Vaikka pelkkä vauhti itsessään onnistui peittämään lähes kaikki viidakon äänet alleen, saattoi Ämkoo erottaa lähestyvien viidakkojeeppien jytinän. Ämkoo käänsi varovasti päätään katsoakseen taakseen, toivoen samalla, että vauhdin aiheuttama ilmavirta ei veisi hänen naamiotaan mennessään. Niin ei kuitenkaan käynyt ja Ämkoo ehti nähdä kuinka jeeppitorakat avasivat tulen.

Snowie tarrasi tiukemmin kiinni urhoollisesta ratsustaan ja yritti myöskin katsella taakseen. Hän helpottui huomattavasti huomatessaan, että Ämkoo roikkui vielä mukana, vieläpä kirjaimellisesti. Hetken ajan Snowie oli luullut menettäneensä matkakumppaninsa.

Sitten Snowiekin huomasi torakat.

“Ämkoo!”, Lumiukko huusi. Vihreä Toa ei vastannut sanoin, vaan käänsi vauhdin voimasta irvistykseen vääntyneet kasvonsa Lumiukkoa kohti.
“Ei minulla mitään, kiva nähdä sinun olevan kunnossa”, Lumiukko huudahti vielä ja kääntyi sitten parempaan istuma-asentoon. Toa Ämkoo tuijotti kumppaniaan hetken kysyvänä, sitten nyrpiintyneenä.

Sitten Ämkoo huomasi, että tapiiri valmistautui kurvaamaan. Ämkoo katseli järkyttyneenä, kuinka tapiirin massiivinen peräsin vaihtoi suuntaansa. Sitten fysiikan lait alkoivat vaikuttaa ja tapiirin hännän päässä surffaileva Ämkoo oli pulassa.

Ämkoo huomasi, mitä tapiiri oli tarkalleen ottaen väistänyt. Maahan häiritsevän paljon hyppyriä muistuttavaan asentoon kaatunut massiivinen puu oli ollut eläimen tiellä. Ämkoo liukui tahtomattaan Le-Metrussa valmistetun kilpa-ajokin nopeudella rungon päälle, samalla kun Toan vihreän käden ote viimein irtosi kärsäkkään vauhtipelin hännästä. Ämkoo suoritti kymmenen pisteen hyppyritempun ja lensi taivaalle, ilmoittaen samalla olemassaolostaan naurunsekaisella huudolla.

Jeeppien katoille nousseet aseistautuneet torakat katselivat lentävän ilman Toan perään hetken hämillään ja ryhtyivät sitten parhaansa mukaan tulittamaan tätä kohti. Taivaalla kiitävä vihreä piste vei täysin torakoiden huomion eivätkä nämä ehtineet huomata, että tapiiri katosi jonnekin viidakkokasvien kätköihin vieden Lumiukon mukanaan.

Spoileri ValitseNäytä

Valottujen suosekoilu osa 7: PAHA GEKKO syntyy

Destral, Makutan veljeskunta

Mutran oli saanut käsiinsä melkein valmiin toan kehon, se oli epämiellyttävä koska se tuntui olevan täynnä hyvää.

Antidermis oli Makutan koko olemus ja hän oli sanonut tarvitsevansa seuraajaa. Mutran imi hänestä Antidermistä ja muutti sen nesteeksi ja loi kammion toan sisään ja kaatoi nesteen kammioon.”

“Mutran, voinko mitenkään auttaa.”, Vican kysäisi.

“Voit auttaa pitämällä ruman lärvisi kiinni!”

Vican meni pois huoneesta.

Mutran lisäsi erilaisia kemikaaleja voidakseen peittää valon elementin ja luoda paikalle tervan elementin .

“Ensimmäinen otus, joka minulle tuotiin enkä tehnyt siitä mitään ällöttävää lentomönkiäistä!”, Mutran nauroi sekopäisesti.

Ikunnan lähistöllä oli nazorakeja.

“Abzumo tykkää…”, toinen sanoi ja ampui ikkunaan reiän ja haki Toan ulos.

“Mennään, enenkuin kukaan huomaa.”, Toinen sanoi kiireesti.

Toa kannettiin veneeseen Nazzorakit soutivat pois Destralilta.

Metsä

Glatorianking säpsähti, jotakin oli tapahtumassa heille molemille, ensinnäkin Glatoriankingin lähtö Destralilta oli toisenlainen, Häntä ei ensinnäkään kaapattu Abzumon luo vaan hän oli jäänyt veljeskuntaan, jkin oli pielessä ,toa pelkäsi pahinta.

Mitä jos kohtaan itseni?

Umbra sanoi, että nämä asiat saattoivat johtua siitä, että he olivat vain kokoajan lähempänä laitetta. Ilmeisesti sillä oli sellaisia vaikutuksia ulottuvuusivierailijoille.

Kaksi sankaria jatkoivat matkaansa metsikössä.

Mitä jos kohtaan itseni…

[spoil]BIO-KLAANI-universumissa on siis nyt KAKSI Glatorainkingiä[/spoil]

Tapaa tapiiri!

Trooppinen saari, tunneliverkosto Nazorak-tukikohdan alla

Snowman kulki pimeässä tunnelissa Ämkoo olallaan, ja koetti parhaansa mukaan muistaa, mitä kautta pääsi tukikohdan ulkomuureille. Vasen, oikea, vasen, vasen, oikea, oikea… Risteykset muistuttivat kovasti toisiian, eikä Snowiella ollut juuri ollut matoralaisvastarinnan kanssa aikaa opetella tunneleita kunnolla. Hän päätti tarkistaa sijaintinsa kurkistamalla seuraavasta suuaukosta ulos.

Lumiukko pisti päänsä ulos viemäriksi naamioidusta aukosta. Himputti, meillähän kävi tuuri, hän tuumi. Tunnelista pääsi suoraan muurin viereen, ja melko lähelle porttiakin vielä. Kaiken lisäksi portti oli vielä avonainenkin. Ainoan ongelman muodosti jonkinlaisen rahin vetämissä vankkureissa matkaava Nazorak-joukkio.

Nyt, suunnitelma. He tuskin pitävät porttia pitkään auki.

Jopa yleensä hieman verkkainen Snowman tiesi, että nyt oli toimittava nopeasti. Hän tarkkaili ympäristöä, ja mietti kuinka pääsisi torakoiden ohi huomaamatta. Tajuttoman Ämkoon raahaaminen ei varsinaisesti auttanut hiippailutoimintaa.

Silloin Snowie kuitenkin huomasi sen. Vankkureita vetävä rahi ei ollut mikään tavallinen kuormajuhtarahi. Kaikki ne öiset kahviossa vietetyt hetket Säröinen-lehden parissa eivät olleet turhia: kyseinen tapiirilaji (Lumiukko ei osannut olla ajattelematta Keetistä) oli paitsi äärimmäisen sympaattisen näköinen, myös todella vikkelä kintuistaan. Eikä se näyttänyt lainkaan viihtyvän torakoiden vetojuhtana.

Lumiukko kohensi laukkunsa ja Ämkoon asentoja olallaan, ja lähti juoksemaan matalana kohti mustia vankkureita.

Älkää huomatko minua vielä, älkää huomatko minua vielä.

Hän oli päässyt aivan tapiirin tuntumaan, ja irrotteli jo sen ikävän piikikkäitä valjaksia kun Nazorakit huomasivat hänet.
“Hitto.”
Ennen kuin torakat ehtivät kaivaa aseitaan tai astua ulos vankkureista, kömpi Snowman kantamuksineen tapiirin selkään, ja elikko tajusi, ettei se ollut enää kiinni missään. Tapiiri loikkasi kohti portteja, kohti viidakkoa, kohti vapautta Klaanilaiset selässään.

Snowman koetti parhaansa mukaan pysyä kärsäkkään elikon kyydissä tämän vipeltäessä sademetsään. Vaikeuksia tuotti erityisesti Ämkoon pitäminen mukana, olisi se nyt sentään ikävää tiputtaa admin keskelle metsää.

Silloin lumiukko kuuli takaansa mönkijöiden, jeeppien ja muiden kulkupelien moottoreiden käynnistymisääniä.

Don Ämkoo

Lattia oli yhä kylmä ja kostea. Vesipisaroiden äänet olivat kuitenkin lakanneet. Oli täysin hiljaista.

Ämkoo otti tukea lonkeroiden ja verisuonten peittämästä mustasta seinästä ja huohotti. Vihreä Toa nosti varovasti päätään ja katseli ympärilleen.

Huone ei ollut enää samaan tapaan pimeä kuin aiemmin, vaan enemmänkin hämärä. Ämkoo erotti ahtaan tilan jokaisen epämuodostuneen seinän varsin selkeästi.

Ämkoo ei jaksanut kannatella itseään pystyssä vaan valahti istuma-asentoon. Toa painoi kämmenensä mustaa seinää vasten ja tunnusteli.

Ei liikettä. Huone oli kuollut.

Vai oliko?

Ämkoon pimeä puoli

Nazorakein trooppinen tukikohta

Snowman ryömi vaivalloisesti kaatuneen puunrungon alta, ja kohotti katseensa kohti romahtanutta tornia. Paksun pölypilven keksellä hän ei nähnyt yhtäkään tolpillaan olevaa hahmoa. Lumiukko otti varovavaisesti muutaman askelen kohti puisen romun peitossa olevaa aukiota. Missään ei näkynyt liikettä. Hänen omat askeleensa olivat ainoa äänen lähde.

Valkoinen hahmo rohkaistui, ja asteli aukiolle ripeästi. Missään ei näkynyt vieläkään mitään tornin romun joukosta. Ainoastaan puusäleitä ja vääntyineitä nauloja. Snowman kumartui maan tasolle lähempää tutkimusta varten. Maassa oli tahmaa, jonka hän tunnisti Nazorakin vereksi. Mutta kaikki merkit Ämkoosta olivat yhä kateissa.

Kai hän täällä jossain on, Snowie tuumi. Tuskin hän olisi poistunut noin vain. Mutta toisaalta, hänessä oli jotain vailla. Aivan kuin hän ei olisi ollut se Ämkoo, jonka tunnen.

Lumiukon mieleen juolahti kuitenkin aate. Hän oli kuullut huhuja Ämkoon ‘pimeästä puolesta’. Että hänessä olisi paljonkin makutaa, jonka kanssa hän oli joskus yhdistynyt. Villeimmät tarinat kertoivat siitä, että Ämkoo voisi antaa pahan hengen hallita itseään, ja saisi silloin käyttöönsä uskomattomat voimat. Mutta Snowman oli aina luullut niitä vain liiotelluiksi kertomuksiksi hänen taistelutaidoistaan, pelkiksi synkän historian inspiroimiksi saduiksi.

Nyt lumiukko huomasi saapuneensa harvinaisen monen torakan kuolinpaikalle. Käytännöllisesti katsoen hän kahlasi ruumiissa. Onneksi yksikään silvottu torso ei kuulunut Ämkoolle.

Haahuiltuaan hetken pölypilvessä Snowman huomasi tutun Klaanilaisen. Ämkoon käsi pilkisti lautakasan alta.
“Ämkoo?” hän huhuili. “Oletko kunnossa?”
Snowie ei saanut vastausta, joten hän keskittyi työntämään lautoja pois ystävänsä päältä. Hänen järkytyksekseen kasan alta ei paljastunutkaan Ämkoota, vaan käsi oli irrallinen. Snowman hätkähti, ja melkein kompastui maassa makaavaan puuromuun, mutta rohkaistui kuitenkin poimimaan käden. Hän kietoi sen liinaan, ja asetteli tupaten täynnä olevaan laukkuunsa.

Melko karmivaa, mutta Mäksä saattaa vielä kaivata kättään.

Silloin Snowman huomasi taas jotain, joka muistutti hänen etsimäänsä Klaanilaista. Hän meni tutkimaan lähempää maassa retkottavaa vihreää hahmoa. Snowie käänsi Ämkooksi olettemansa hahmon selälleen, mutta alkoi heti huolestua. Tutun mustan haarniskan sijaan hahmo olikin kullan ja vihreän sävyinen. Naamio kuitenkin oli tuttu Miru Nuva, eikä Snowie oikein tiennyt, mitä ajatella. Käden puuttuminen olisi kuitenkin viitannut siihen, että hahmo oli Ämkoo.

Silloin Snowmanin edessä makaava vihreä hahmo kuitenkin avasi silmänsä, ja pian sen jälkeen myös suunsa: “Jaa, Snowie… Mitenkäs ne… Matoranisi?”
Snowmanin suu vääntyi iloiseen hymyyn, kun hän huomasi hahmon olevan tuttu Klaanilainen, ja tämän olevan elossa, vaikkakin todella huonossa kunnossa.
“Ämkoo!”
“Minulla on ollut tosi hauskaa ilman sinua” Ämkoo aloitti, ja jatkoi “Nyt… Hoida meidät pois täältä.”

Sitten Ämkoo kuitenkin taas menetti tajuntansa, ja Snowman jäi tuijottamaan maassa makaavaa toveriaan hölmistyneen näköisenä.

Hyvä ohje, vanha veikkoinen, mutta kuinkas sen teen?

Ympäriltä alkoi kuulua etäistä moottoreiden pauhua ja torakkaimasta puhetta. Uusi partio oli lähetetty paikalle. Snowman hätääntyi hieman, ja koetti muodostaa päässään toimintasuunnitelmaa. Nyt olisi tärkeintä päästä pois, ja vähän äkkiä.

Lumiukko heilautti Ämkoon tajuttoman ruumiin olkansa yli. Hän oli kiitollinen siitä, että viittasankari ei ollut erityisen painava, ja lähti pikaisesti pölyiseltä aukiolta pois, kohti matoraneiden rakennuttamaa tunneliverkostoa. Hän toivoi, että vaikka torakat olivatkin löytäneet sen, he tuskin olosuhteiden tähden olisivat sitä ehtineet täysin tutkia.

Lumiukko löysi lähimmän muistamansa tunneliverkoston sisäänkäynnin, ja lähti etenemään pimeydessä, toivoen muistavansa oikean suunnan.

[spoil]Mäksä kirjoitti Mäksän replat.[/spoil]

Operaatio Beeta osa 11: Huomioita Xian luonnosta

Muutaman kymmenen kion päässä Xiasta, meri

Kova tuuli puhaltaa Xian suunnalta kohti edelleen eteneviä sankareita. Pieniä, happamia pisaroita tuiskuaa gukkoja ja Klaanilaisia kohti. Nelikko lentää silti edelleen kohti tehdassaarta.

Matoro tiirailee kiikarisilmällään gukkonsa selästä kaukana horiontissa siintävää kallioista saarta. Itseasiassa saaren eroittaa paremmin suuresta savupatsaasta ja valtavasta, pahamaineisesta Vuoresta.

“Xialle viisitoista minuuttia. Lasketaan korkeutta. Radiohiljaisuus viimeiset viisi minuuttia. Killjoy kuittaa”, Killjoy ilmoittaa hiljaa mikkiin.
Kolme muuta vastaavat lyhyesti ja ohjaavat gukkonsa alemmas. Matoro on näkevinään pimeässä meressä vivahteen myrkynvihreästä.

“Nuo Xialaiset pitävät tosi hyvää huolta luonnostaan…”, Matoro sanoo hiljaa. Meressä kelluu lautoja ja epämääräsitä mönjää.
Taivas on harmaa ja savuinen, tähtiä ei näy. Xian tehtaat levittävät ilmansaastetta yhtä tehokkaasti kuin kauppalaivat Xialaisia laatuaseita.

Matoro tiirailee kiikarilla. Edessäpäin näkyy suuri kivinen muuri, joka kattaa koko saaren etelärannan. Muurilal on erilaisia puolustuksia, kuten aseita ja vartijoita. Sen takana näkyy suuri, korkea linnoitus.