Koneet olivat ottaneet saaren pohjoisen kärjen omakseen. Ja nyt ne nauttivat olostaan vielä normaaliakin enemmän. Niiden seppä oli saapunut katsomaan uutta valtakuntaansa. Seuraavaa ratasta kellonsa koneistoon.
Hopeinen metalli peitti jälleen Purifierin kehoa. Haarniska ei ollut lähellekään niin tyylitelty kuin se, joka päällä hän oli kohdannut Kenraalin eteläisillä saarilla, mutta se täytti tehtävänsä. Putket haarniskan selkäpuolella pumppasivat mustasta massasta loputtomasti pursuavaa arkkikranojen energiaa ja musta sankka savu seurasi Puhdistajaa tämän marssiessa halki Xian katujen. Puku pysyi hädin tuskin loputtoman sieluenergian perässä, mutta se piti omistajansa juuri ja juuri järjissään.
Yhden silmäaukon sisältävä kypärä katsoi vasemmalle ja oikealle yhä uudestaan ja uudestaan. Tehdashalleja oli toistaiseksi vain kahdeksan, mutta neuvottelut sektorista A-54 olivat jo käynnissä. Uusia vahkiyksiköitä valmistui satakunta joka vuorokausi. mutta siitäkin huolimatta Puhdistajan ja tämän kuningattaren suunnitelmien toteutumiseen menisi vielä tovi.
Tehdasalueen itäreunalle hätäisesti kasatun laskeutumisalustan luona kuhisi jo melkoisesti. Muutamat palkatut vortixxit pitivät huolta, että vahkeja paikasta toiseen siirtävät kuljetusalukset pysyivät reiteillään ja että Zilla-luokan rahtauspuvut siirsivät uudet kontit linjastoille ajallaan. Purifier seisahtui pienoistelakan reunalle odottamaan. Hänellä ei rehellisesti ollut aavistustakaan, millaisella välineellä hänen vieraansa olisi saapumassa. Hän oli kuitenkin varma, että hän tunnistaisi sen, kun näkisi sen.
Ja tunnistihan hän. Kun horisontin takaa ilmestyivät epämääräisesti värähtelevä kolmeen ulottuvuuteen rajoittumaton musta esine ja sen ympärillä kiertelevät demoniset olennot, Purifierilla ei ollut epäilystäkään, etteikö se olisi ollut kyseessä oleva matkustusväline.
Hetkeä myöhemmin kerubit laskeutuivat näyttävästi kaksin puolin odottavaa Puhdistajaa, ja tesserakti alkoi hitaasti leijua kohti maan pintaa. Nelipäisiä hirviöitä lähimpänä olevat vortixxit tärisivät pelosta ja yksi heistä jopa vääntyili oksennusrefleksiä vastustellen. Kun hyperkuutio oli muutaman senttimetrin päässä maan pinnasta, se painui kokoon erikoisella tavalla ja sitten hajaantui paljastaen sisältään mustan, valkean sekä purppuraisen makutan.
”Hyvää iltaa”, saatanan enkeli totesi lähes aidon kohteliaasti tesseraktin palautuessa alkuperäiseen joskin häilyväiseen muotoonsa hänen yläpuolellaan.
“Melkoinen väline”, Purifierin ääni kaikui hieman tavallista matalampana kypäränsä takaa. Makutojen kanssa työskentelemisessä oli aina ollut omat erikoiset puolensa. Ainakin jos antoi uteliaisuuden voittaa ennakkoluulot.
”Se kuljettaa pelkät matkustajiensa mielet ja hävittää materiaaliset ruumiit matkan ajaksi – tai ainakin… minimoi ne”, Abzumo totesi virnistäen. ”Olet nähtävästi saanut… sielusi jälleen hallintaasi.”
Venttiilit Purifierin selässä päästivät ilmoille tavallista paksumman tuhahduksen. Musta massa metallin alla venytteli niskojaan.
“Väliaikaisesti. Joskaan en oleta minkään koneen pidättelevän tätä enää kauaa. Ymmärtänet, miksi kunnioitettava työpanoksesi muuttuu tärkeämmäksi päivä päivältä. En ole varma, kuinka kauan pystyn enää itse jatkamaan… tuotekehittelyä.”
”Kyllä vain, yhteistyömme hedelmät hyödyttävät meitä molempia yhtä lailla. Metru Nuin välikohtaus päättyi kannaltani hyvinkin edullisesti. Toivottavasti siitä ei koitunut kovin suuria tappioita teidän riveihinne.”
Puhdistaja murahti hieman epävarmasti ja viittoili samalla Abzumoa seuraamaan häntä tehdaskompleksien välisille kaduille. Takaisin asemiinsa hitaasti raahautuvat vortixxit yrittivät parhaansa mukaan pitää katseensa jossain muussa, kuin laskeutumisalustalle jääneessä asiassa.
“Ei mitään liian pysyvää. Agenttini on jo matkalla tänne ja parantumaan päin. Helpottaisi kuitenkin silti, etteivät mielen sirut pääsisi enää moisella tavalla valloilleen. Kuningatar toivoo, että viimeisetkin saataisiin turvallisempiin käsiin.”
”Turvallisempia käsiä tavoitteidenne kannalta ette löytäne”, Abzumo sanoi ja luotasi katseellaan ympäristöä. Vortixxit välttelivät katsekontaktia makutan kanssa ja pyrkivät pysymään kaukana kerubeista jatkaessaan työntekoaan.
”Mistä tulikin mieleeni”, makuta jatkoi, ”että tiedätkö, mitä tapahtui kolmannelle sirulle, joka Metru Nuilla oli?”
Puhdistaja ei vastannut välittömästi vaan pysähtyi yhden rautaisen kompleksin liukuvalle sivuovelle ja ohjasi makutan sairaine saattueineen siitä läpi. Pimeän huoneen keskellä, seinän takana pauhaavan liukuhihnaston vierellä, hohti vihreänä Metru Nuin sodassakin paljon toimintaa nähnyt holopöytä. Noin pari metriä halkaisijaltaan oleva kone oli jätetty tarkoituksella päälle ja sen kelluvalta käyttöliittymältä erotti yhä lukuisia uutisartikkeleita ja itseään toistavia videonpätkiä Metru Nuilta. Niistä suurimmassa tuijotti vahki, jonka kaulassa erottui juuri ja juuri medaljongin ketju.
“Kuten varmaan huomaat, Sanansaattaja koitui kuin koituikin ongelmaksi. Kolmas siru on Mustalla Kädellä.”
Makutan silmät kiiluivat. ”Minulla onkin sinulle jotakin, mitä voimme käyttää häntä ja hänen kaltaisiaan vastaan. Oletan, että ne ovat jo saapuneet von Nebulan lähetyksessä.”
“Varhain aamulla”, Puhdistaja vahvisti, ristien kätensä, katseensa olleena yhä naulittuna holopöydän artikkeleihin, “Harvoin kutsuisin mitään niin keinotekoista taiteeksi, mutta ne kaunokaiset ovat todella jotain uutta ja jännittävää. Parhaat puolet meidän molempien maailmoistamme.”
”Eivätköhän ne aja asiansa, kunhan saamme ne kuljetettua Metru Nuille ilman, että toat huomaavat, ennen kuin on liian myöhäistä Sanansaattajan kannalta.”
“Toivon niin. Minulla ei ole tällä hetkellä varaa laajamittaisiin operaatioihin Dumen maaperällä. Ei niin kauan, kun Varjotulla on katseensa siellä. Yritän venyttää hänen vieraanvaraisuudestaan vielä viimeisetkin pisarat ennen kuin hän huomaa, mitä olemme tekemässä. Olet varmastikin tietoinen hänen sirunsa olinpaikasta?”
”Mikäli eivät ole siirtäneet sitä Odinalta, niin kyllä vain. Mitäs kummisedällenne kuuluu, näin yleisesti ottaen?”
Hopeisella metallilla päällystetty musta käsi pyyhkäisi yli holopöydän ja toi esille uuden välilehden. Laatuaan sellaisen, joka esitti ilmakuvaa aiheeseen huomioon ottaen melkoisen epätodennäköisestä sijainnista.
“Avaa kasinoita Steltille…”, Puhdistaja ärjäisi ja pysähtyi hetkeksi huokaisemaan sille, että oli joutunut sanomaan sen ääneen, “Kasvattaa valtapiiriään päivä päivältä. Tuokin ikuisuusprojekti valmistuu ihan lähiviikkoina.”
”Mielenkiintoinen valinta, todella. Se mies on mielenkiintoinen poliitikko. Entä miten hän otti Metru Nuin tapahtumat? Oletan, ettei hän pidä Mustasta Kädestä sen enempää kuin sinäkään.”
“Ehkä. Mutta hän ei ymmärrä, miksi tämä Uusi Käsi on niin vaarallinen. Sanansaattaja ei ole sotilas eikä vakooja. Vielä vähemmän poliitikko. Hän on ennalta-arvaamaton ja sattuu istumaan nyt sekä mielen sirun, että maailman suurimman asekasan päällä. Ja se, mistä hän onnistui kaivamaan kenraaleista vanhimman on jotain mitä en täysin kykene ymmärtämään. Siinä jälleen yksi lukuisista ongelmatekijöistä, jotka luulin hoitaneeni kauan sitten.”
”Myönnettävästi huolestuttavaa. Mutta epäilen, ettei vahkitytöstä ole käyttämään Nimdan sirua, joten aseet ovat ainoa huolenaiheemme hänen suhteensa. En epäile, etteikö hän niitä käyttäisi tarvittaessa meitä vastaan, jos hän on yhtään tullut isäänsä.”
“Aloitamme siis varoen”, Puhdistaja vahvisti käyden samalla mielessään läpi listoja Metru Nuin lähettyvillä liikkuvista vahvuuksistaan, “Tarkkailemme varjoista ja odotamme oikeaa hetkeä. Kenties Varjottu polttaa meille vielä valmiin tien tai raivaamme sen myöhemmin itse. Sitä odotellessa kasvatamme voimaamme. Ja kuten lupasin…”, Purifier lopulta keskeytti ja tarttui selkänsä takaa vipuun, joka nosti väliseinän holopöydän ja sen takana odottavan tehdashallin välistä.
“Tässä sinulle hieman lisää sitä voimaa, jota lupasin.”
Hihnaston, jonka ainoa tehtävä näytti olevan pumpata ulos loputtomat määrät vahkiraajoja, edessä oli puinen lava ja lavan päälle oli pinottu muutama suurikokoinen laatikko, joiden sisältöjen hohde oli niin voimakas, että se kuulsi läpi täyspuun. Kymmenet tuoreet, sieluista puristetut paristot velloivat voimaansa ja odottivat ottajaansa.
”Erittäin mainiota”, Abzumo sanoi ja tarkasteli kuulalaatikkoja innostuneena. ”Näille on kyllä käyttöä jo lähitulevaisuudessa.”
“Päätä sotasi vauhdilla. Tällä maailmalla on enemmän tarjottavaa, kuin loputon verenvuodatus.”
”Sotani päättyy, Ficus, kun saan kaikki kuusi sirua. Yksi niistä vapautuu käyttööni, kunhan Sanansaattaja menettää päänsä. Odinan valtiaan siru ei ole heti saatavilla, ja kahden muun sijainnista ei ole ensikäden tietoa.”
Puhdistajan vasta muodostumaan alkanut vastaus keskeytyi holohuoneen rautaoven aukeamiseen. Vapiseva miespuolinen vortixx työnsi päänsä varovasti huoneen sisäpuolelle.
“Teidän… teidän illan toinen tapaaminen olisi… olisi täällä”, se sanoi ja poistui välittömästi paikalta. Liskon juoksuaskeleiden kaiku poukkoili rakennuksien välissä vielä tovin tämän kaikottua. Kyklooppisilmäinen haarniska vilkaisi Abzumoon ja lähti johtamaan joukkion tietä takaisin Xian kaduille.
“Liskot lastaavat tuotteesi valmiiksi. Käydään vilkaisemassa agenttiani.”
Xialaisen matkustaja-aluksen ääriviivat erottuivat kauas ja Purifier marssitti vieraansa perässään takaisin pienoistelakalle, jossa harmaa lentävä metallikasa telakoitui makutan ulottuvuuksia taivuttavan laitteen vierelle. Yhdessä Violetti ja Hopeinen seurasivat, kuinka musta pitkäraajainen ruumis keltaisella Kirilillä laahusti ulos aluksesta.
Muodonmuuttaja oli kokenut kovia. Sen monikulmaisessa olemuksessa oli yhä massiivisia aukkoja, jotka eivät olleet vielä ehtineet regeneroitua kuntoon. Sen jalkojen motoriikka oli yhä hakusessa vaikka näyttikin, että sen elintoiminnot olivat jo palanneet normaaleiksi. Lopulta se saavutti sen kulkua seuraavan kaksikon ja pysähtyi näiden eteen. Se ei kuitenkaan tuntunut huomioivan lainkaan Abzumon läsnäoloa ja omisti puheensa yksin Puhdistajalle.
“VAHVISTAN UUTISET METRU-NUILTA. RADAK ON KUOLLUT.”
Puhdistaja tuijotti agenttiaan silmiin. He eivät olleet puhuneet kasvotusten kuukausiin. Tehtävä oli ollut paljon odotettua pidempi.
“Radak maksoi virheistään hengellään. Nyt voimme taas keskittyä olennaiseen. Seuraava tehtäväsi odottaa jo. Kapteeni infoaa sinut, kunhan olet taas täydessä toimintakunnossa.”
Muodonmuuttaja nyökkäsi ymmärtäväisesti ja asteli kolmanneksi Abzumon ja Purifierin rinnalle. Niistä kolmesta kaksi kamalinta saivat seuraavaksi todistaa, kuinka Zillaa ohjastava vortixx yritti keksiä, mistä kohtaa kuulalaatikoita voisi yrittää sijoittaa makutan menopelin sisälle.
”Turha vaiva”, makuta tuhahti ja napsautti sormiaan välinpitämättömästi, jolloin tesserakti alkoi pyöriä hallitsemattoman näköisesti ja jollain tapaa nielaisi laatikot sisäänsä. Liskokuski vähäeleisyydestään päätellen pyörtyi ajoneuvonsa sisälle.
“Ehkä me jatkamme asiointiamme hieman paremmissa puitteissa”, Purifier kääntyi takaisin Abzumon puoleen, “Suunta taivasasemalle, oletan? Minä en ainakaan halua viettää Xian maaperällä enempää, kuin on tarpeen.”
“JÄÄN ODOTTAMAAN KAPTEENIN YHTEYDENOTTOA. JATKOYHTEYDET OVAT TÄÄLLÄ PAREMMAT”, Muodonmuuttaja ilmoitti asiallisesti.
”Tuo kätyrisi on kyllä hassu tapaus, täytyy sanoa”, makuta totesi johtaessaan Puhdistajan neliulotteisen aluksensa luokse – joka nielaisi heidät kuin Vuori nielaisee vortixxin.
Liskot huokaisivat helpotuksesta, kun lentävä vääryys poistui hitaasti heidän ilmatilastaan. Telakan keskelle yksin jäänyt Muodonmuuttaja seurasi hartaasti aluksen katoamista horisonttiin. Kirilin takana juoksi julmettu määrä erinäisiä ajatuksia, joista sillä hetkellä päällimmäisin oli ihmetys siitä, kuinka kauan Puhdistaja jaksaisi valehdella langenneelle ystävälleen.
Hämärtyvä iltataivas oli yllättävän kirkas Xialaiseksi. Saarta ympäröivät paksut pilvet rakoilivat harvinaisen hetken ja sitä tovin tuijotettuaan kaksivärinen olento lähti lopulta astelemaan kohti tehdaskomplekseja. Hyvällä tuurilla Puhdistaja oli jättänyt holopöydälleen jotain mielenkiintoista. Vielä paremmalla tuurilla jotain, joka ei muistuttaisi häntä Metru Nuista. Tai ystävästään, joka oli uponnut laivansa mukana.
Merellä
Samat auringot, jotka laskivat sumupilvien taakse Xialla, laskivat Pohjoismantereen rannikolla kirkkaalla taivaalla. Oli se hetki illasta, kun tarkkaavaisimmat alkoivat jo erottamaan tähtien tuikkeen hämärässä. Örveltävien skakdien metakka oli jo alkanut kaikumaan kannen alta, mutta Saraji onnistui tunnelmoimaan siitäkin huolimatta. Sekin tuntui vielä hiljaisuudelta verrattuna edellisiin vuorokausiin.
Vahki sulki pienen kommunikaatiolaitteen ohimoltaan siinä toivossa ettei häneen otettaisi illan aikana enää yhteyttä. Ei hänellä ollut mitään Kapteenin juttutuokioita vastaankaan, mutta toan ääni muistutti häntä töistä jokaisella äänteellään.
Siltä hänen retkensä oli alkanut tuntumaan. Työltä. Ajatus kalvoi kommandoa sisältä. Kunnia ja oikeus oli vaihtunut epävarmuuteen ja pelkoon. Kellot olivat hiipineet taas ionisoturin aatosten taustalle. Valkoinen Kuningatar oli taas hereillä. Se näki taas sen, minkä Sarajikin. Kuuli ja haistoi. Maistoi ja tunsi. Vahki ymmärsi nyt viisauden sananlaskun “tieto lisää tuskaa” taustalla. Hän olisi antanut siskonsa ruhjoa toisenkin puolikkaan kasvoistaan, jos vain voisi unohtaa olevansa vain osa suurempaa koneistoa.
Vahkille olisi hyvin riittänyt lupaus rauhan palauttamisesta. Vääryyksien oikaisemisista. Kostosta kenraalille, jonka poistaminen laudalta toisi rauhan.
Mutta vahki oli alkanut epäilemään omia ajatuksiaan. Olivatko ne todella hänen? Miksei hän kyennyt muistamaan kenraalin rikoksia, vaikka hän tunsi niin suurta vihaa niitä kohtaan? Liikuttiko Saraji edes itse raajojaan vai kuvitteliko hän vain? Oliko Kaikkinäkevä sittenkin jokaisen liikkeen taustalla? Jokaisen teon takana?
Saraji oli koko ajan varma, että hän oli tehnyt oikein lävistäessään Mekaanikon. Niin myös pistäessään Lähetin. Hän ei katunut kumpaakaan surmaa. Mutta miksi ei? Hänen järkensä sanoi, ettei hänen olisi kuulunut, mutta hän ei tuntenut samoin. Moinen epätasapaino kahden suhtautumisen välillä pirstoi Sarajin psyyketä kappaleiksi. Kaiken kokemansa jälkeen hän ei voinut kuin tuntea sympatiaa kaukana kaukana lepäävää Nurukania kohtaan. Vasta nyt ionilla taisteleva ymmärsi, miten pahasti muistoilla pelaaminen saattoikaan rikkoa.
Metalliset sormet puristuivat metallisen kaiteen ympärille, kun vahki kirosi manalaan omaa pääkoppaansa.
”PYSÄHTYKÄÄ, PYSÄHTYKÄÄ. TARKASTAMME ALUKSEN!” megafoniin kailottava vortixx huusi. Pienikokoinen höyrylaiva pysähtyi kanavaan, joka kulki läpi Pohjoissakaran Seinän, kohti Metru Nuita. Kanavan kummallakin puolella tietä vartioivat suuret, kelluvat tasot, jotka oli ankkuroitu paikalleen. Niitä kansoitti tusina erilaisia olentoja (pääosin xialaisia), aseita ja pienempiä ajoneuvoja.
Megafonimies asteli laivaan kahden muun mies-vortixxin kera. Kapteeni, Oropi-niminen orton-turaga, saapui kannelle kahden muun ortonin kera. Vanhuksella oli kasvoillaan turkoosi, kulmikas kanohi Wesnoth.
”KEITÄ TE OLETTE?” vortixx-tullimies kysyi.
”Olemme viinikauppiaita Raroa-Metrusta”, kasvillisuuden turaga aloitti. ”Minä olen kapteeni Oropi, ja-”
”MINUA EI KIINNOSTA NUO MUUT. MIKÄ ON ASIANNE METRU NUILLE.”
”Meillä on valoviiniköynnöksistä tehtyä-”
”ONKO TEILLÄ A-OIKEUDET?”
”Ei tähän ennen ole mitään oikeuks-”
”EI METRU NUI OLE MIKÄÄN ZAKAZ. ALKOHOLIN TUONTIA VALVOTAAN TARKASTI, PAPPA.”
Turaga huokaisi defaitistinen ilme kasvoillaan. ”Anna lomakkeet, mitkä minun pitää täyttää.”
”LUPAKÄSITTELY VIE VIIKON. ALUKSENNE ON KARANTEENISSA SEN AJAN. HAEN PAPERIT. OLI ILO ASIOIDA KANSSANNE.”
Höyrylaivan orton-miehistö ei näyttänyt erityisen riemastuneelta vortixxin poistuessa aluksesta megafoninsa kanssa. Megafonimiehenä alaistensa ja vastustajiensa keskuudessa tunnettu virkamies marssi suurella lautalla sijaitsevaan lupavarastoon. Hän avasi äärimmäisen hyvin suojatun sähkölukon. Oli tärkeää, että lupa-anomuksia suojeltiin hyvin – ne olivat kuitenkin ainoa asia, joka erotti heidät, sivistyneet xialaiset, skakdien ja muakojen kaltaisesta roskasta.
Megafonimies näpytteli avainkoodia metallilaatikkoon, joka oli otsikoitu ”ALLE 30% ALKOHOLIA SISÄLTÄVIEN ALKOHOLIJUOMIEN JAKELUOIKEUDET METRU NUIN KAUPUNGIN ASUKKAILLE POHJOISELTA MANTEREELTA SAAPUVILLE EI-KANOKAKÄYTTÖISILLE VESIAJONEUVOILLE”. Hän otti voitonriemuisena yhden kappaleen kyseistä, kolmekymmentäviiisisivuista dokumenttia ja sulki laatikon huolellisesti. Hän oli juuri kuittaamassa ottamansa byrokratiankappaleen lainauslistaan, kun paperivaraston ovelle ilmestyi sangen hurmaava vortixx-neito.
”Onko sinulla kiire?”, hän kysyi byrokraatilta, joka oli jäätynyt paikalleen. Hän tunsi mustavihreän vortixxin Meliarkeksi, yhdeksi Xian kuuluisimmista näyttelijättäristä. Eihän megafonimies mikään populaarikulttuurin suurkäyttäjä ollut, mutta joskus hän huvitteli katsomalla jakson Lakia ja oikeutta, joka kuvasi Xian vakuutus- ja pankkiyhtiöiden välisiä mielenkiintoisia oikeustaisteluita. Meliarke esitti sarjassa Novaratas-pankin voittamatonta puolustusasianajajaa.
”E-eei kai?” vortixx änkytti. Hän unohti täysin nostaa megafoninsa kaulaltaan.
”Hyvä”, vortixx-näyttelijä totesi ja asteli kohti megafoniliskoa. Ennen kuin jälkimmäinen ehti edes tajuta mitä tapahtui, tämän suu oli teipattu kiinni, ja vortixx pyöritteli teippiä hänen ranteidensa ja sääriensä ympärille. Byrokraatti huusi, mutta ääntä ei tullut.
”Ette koskaan lakkaa yllättämästä minua typeryydellänne”, neito naurahti, mutta ääni ei ollut enää sama. Se oli mekaaninen.
Kun megafonimies oli paketoitu tiiviisti huoneen lattialle, Meliarke koki muodonmuutoksen. Hänen ihonsa ja haarniskansa hajoili kuusikulmioiksi, jotka kääntyivät ympäri muistuttamaan byrokraatin itsensä olomuotoa. Muodonmuuttaja viimeisteli naamionsa nappaamalla megafonin kaulalleen. Hän otti dokumentit, joita vortixx oli ollut hakemassa, ja asteli ulos alkuperäisen megafonimiehen mumistessa jotakin teippiensä läpi.
Paperivaraston ovi pamahti kiinni. Muodonmuuttaja-megafonimies vei ortoneille paperit sanaakaan sanomatta. Vortixx-ruumis tuntui hänelle tutulta ja turvalliselta – se oli ollut luonnollisesti ensimmäisiä muotoja joita hän oli koskaan opetellut. Hän piti reptiliaanien pitkistä raajoista ja notkeudesta. Oli paljon vaikeampi toimia esimerkiksi matoraniksi naamioituneena, sillä niiden vaivaiset ruumiit tuntuivat äärettömän rajoittavilta. Kuin pieniltä vankiloilta.
”VOITTE JATKAA MATKAA”, hän lausui megafoniinsa. Ei samalla intensiivisyydellä ja legitimiteetillä kuin millä megafonimies oli vielä äsken huutanut, mutta tarpeeksi kovaa ollakseen herättämättä epäilyksiä.
Seuraava alus, joka saapui tulliin, oli eteläistyyppinen dzonkki, jonka punaiset purjeet olivat kuin lohikäärmeen siivet. Se pysähtyi tarkastuslauttojen väliin, ja megafonimies avustajineen nousivat alukseen. Ah, siinä hän on, Muodonmuuttaja huokaisi helpostuksesta. Hänen ei tarvitsisi käyttää sitä typerää muotoa enää kauaa.
”KUKA ON KAPTEENINNE?” hän kysyi megafoniin. Kannella istuskelevat kromidit olivat näennäisen aseistamattomia, mutta haarniskoituja ja tuimakatseisia. Heillä oli punaisen, oranssin ja ruskean kirjoon menevä iho ja pitkät, eläväiset lonkeroparrat, -viikset ja hiukset. Heidän haarniskansa olivat hyvin perinteisiä etelän lonkeronomadihaarniskoita, jotka oli punottu nahasta ja metallisuikaleista. Suurissa hartiasuojissa irvisti Kalmakomppanian tunnus – vaaleanpunainen lonkeroita pursuava aurinko mustalla pohjalla
”Poltimme matkallamme yhden liskoaluksistanne”, yksi kromideista murahti ja nousi pystyyn. ”Ja tapoimme sen miehistön.” Muodonmuuttaja ei tiennyt, oliko se totta, mutta hän ei ajatellut kyseenalaistaa tätä.
Vakooja toivoi, että hänellä olisi mikä tahansa muu muoto kuin typerä tullimies, joka pelkällä olomuodollaan sai muut ärsyyntymään. Mutta kun hän pyrki olemaan aiheuttamatta huomiota.
”MINUN PITÄÄ PUHUA KAPTEENILLENNE.”
Kromidi otti kiinni megafonista ja repäisi sen irti narusta, jolla se roikkui vortixxin kaulassa. Hän repäisi äänenvoimistimen kahtia ja heitti palaset mereen Vakoojan ja kaikkien tulliaseman työntekijöiden riemuksi.
Kaksi vortixxia tavoittelivat sähkösauvojaan. ”Hoitelemmeko sen, pomo?”
Yksi heistä, oranssi-ihoinen lonkeroinen, jonka otsaan oli tatuoitu kolmio, lopulta avasi terävähampaisen suunsa. ”Päästetään se. Siitä tulee hauskaa.”
”Khalatan todennäköisesti repii sinut kappaleiksi, lisko”, toinen kromidi totesi, ja avasi koristeellisen puuoven dzonkin sisätiloihin.
He kulkivat portaat ylös puisessa laivassa. Kapteenin huone oli valaistu tuoksuvin kynttilöin ja eriskummallisen värisinä palavin lyhdyin, ja se oli täynnä mitä eriskummallisimpia esineitä – muotoja, joita Muodonmuuttaja ei tunnistanut, ja valokiviä, jotka säteilivät pimeyttä. Hän tunnisti pyöreän taulurivistön ensimmäisen kuvan Kalmah Valloittajaksi, vaikkei osannutkaan sen oikealla puolella pystyyn kirjoitettuja merkkejä lukea.
Taulujen edessä istui puisella tuolilla lyhyt ja lihaksikas kromidi. Hänen sinisten silmiensä yllä, keskellä otsaa, oli kiinni sininen, kivinen kolmio, joka pysyi hahmon päässä metallisella tiaralla. Hänen punaiset lonkeronsa, joihin oli pujotettu lukuisia sormuksia ja kalliita ketjuja, oli sidottu niskan ja päälaen taakse suureksi nutturaksi. Olennon lustohaarniska oli tehty sadoista nahka- ja pronssisuikaleista, jotka oli limitetty loputtomaksi ruudukoksi, joka peitti soturin povesta polviin.
Hetken ajan oli hiljaista. Sitten kromidi, joka oli saattanut muodonmuuttaja-megafonittomanmiehen kapteenin luo, puhui: ”Khalatan. Ar-Waral… Fbiddu majlis ma’anti.”
Ennen kuin khalatan ar-Zainah ehti vastata, vortixxin keho alkoi hajota ja pienentyä. Värähtelyntäyteisten sekuntien jälkeen megafonimies oli poissa ja Vakooja seisoi keltaisessa Kirilissään kromidien keskellä.
”Ar-Asfar Khayal. Radakin aave”, punainen kapteeni lausui yllättyneenä. Hänen femiini aksenttinsa matoran-kieleen oli voimakas.
Muodonmuuttaja olisi hymyillyt, jos hänen kanohinsa olisi siihen taipunut. ”Pääsitte paikalle pian.”
Kromidien johtaja teki eleen päänsä sivuilla olevilla, sormuksin koristelluilla ulokkeillaan. Hänen miehensä poistuivat tilasta.
”Ystävällämme oli onnea”, hän vastasi. ”Palasimme juuri ar-Kabir Janubin rannoilta kylmään pohjoiseenne.” Kromidi pyöritteli pitkäkyntisissä käsissään ruusunpunaisesta metallista tehtyä sekstanttia. Kartat, joita hänellä pöydällään oli, olivat muinaisia – vanhoja riisipaperille tai nahalle piirrettyjä eteläisiä taideteoksia. Ne näyttivät yhtä vanhoilta kuin kapteenin kajuutan muukin kalustus – koristeelliset seinävaatteet ja puiset huonekalut.
Ne oli kaikki ryöstetty vähempiosaisilta, Vakooja tiesi istuutuessaan mahonkituolille. Se teki hänen olonsa epämukavaksi.
”Et ole oppinut puhumaan”, ar-Zainah huomioi sangen ilmeettömänä.
”Vain kun on tarve”, Vakooja vastasi.
”Oletan, että kaupunkiin rantautuminen vaatinee puhetta.”
”Järjestetty. Kierrätte pohjoiseen ja sieltä etelään; Kolitakhan kanaalin vartija ei välitä. Häntä on motivoitu.”
”’Motivoitu?’ No siinäpä vasta kiertoilmaus. Mitä teit niille poloisille matoraneille? Kidutit, kiristit? Lupasit, että tapat heidät, jos he puhuvat?”
Vakooja oli hiljaa. Tietysti hän oli hiljaa.
Dzonkki kulki läpi suuren Kaakkoisportin. Horisontissa pilvet kohosivat epäluonnollisena spiraalina aivan kuin jotakin kiertäen. Tuuli Hopeisen meren yllä oli jäätävä. Talvi oli tulossa.
Metru Nui
Ga- ja Po-Metrujen raja
Paljon ei siinä hetkessä puhuttu.
Usein kauneimpana pidetyn veden Metrun laita-alueet loivat kontrastin puistojen ja oppilaitosten kanssa – yhtymäpintä Po-Metruun oli enimmäkseen varastoja ja alihankkijain halleja. Aineellisen ja aineettoman tuotannon rajapinta ei ollut kaunis kaupunginosa, mutta näin aamupäivällä se oli rauhallinen kaupunginosa. Metru Nuin väki oli kaikki velvollisuuksiensa parissa. Cyrenda ja Glennhu olivat vetäytyneet sen hiljaisuuteen odottamaan tilanteen viilenemistä. Suuren Hengen pyhä kaupunki ei ollut Mata Nuin ritarikuntalaisille mitenkään poikkeuksellisen vihamielinen toimintaympäristö, mutta alatason Vahkien silmissä he olivat rettelöitsijöitä ja kriminaaleja siinä missä klaanilaisetkin.
Tilanteessa oli sitä paitsi muutakin. Selakhi ja matoran kärsivät yhteisestä päänsärystä. He istuivat ulkokatoksessa, betonin peittämää maata tuijottaen.
”Glennhu…” Cyrenda aloitti hiljaa.
”Hm?” käheä ääni murahti vastaukseksi.
”Olemmeko vastuussa hänestä?”
Nahkalakkinen Matoralainen kohotti katseensa puolisoonsa. ”Totta kai olemme. Virallisina toimijoina olemme vastuussa päämajalle.” Glennhu yskäisi. ”Mutta et tarkoita sitä, vai mitä?”
Hopeahaarniskainen jäljittäjä kohautti kulmiaan lyhyesti. ”Kontrolli, mikä meillä häneen oli… Minkä luulimme meillä olevan. Oletimmeko perusteetta hänen olevan kuin robotti?”
Glennhu hieroi ohimoitaan, Cyrenda jatkoi.
”Minkä luulimme olevan tottelevaisuutta, oli vain apatiaa. Deika on paljon eheämpi henkilö kuin luulimme.”
Roskavaunu kipitti jossain muutaman korttelin etelämpänä. Keltainen matoralainen käänsi katseensa taas harmaaseen betoniin.
”Glennhu”, Cyrenda kohotti ääntään hieman. ”Deika totteli meitä vain, koska hän oli murheen murtama, eikä tiennyt paremmasta. Meillä ei koskaan ollut mitään hallintaa häneen.”
Säätila oli rauhallinen, tuulikaan ei kolisuttanut katosta. Pelti lepäsi liikkumatta paikallaan.
”Minä oletin”, Glennhu lopulta vastasi ”että kaikki kokeet, joita teimme hänelle vaikuttivat hänen tajuntaansa. Deikan mieli ei erota sisäsyntyisiä ja ulkoa tulevia tunteita. Oletin, että tilanne on sama käskyjen kanssa. Ja nyt hän on vapaana, tuolla jossain. Uuuh…”
Kemisti hieroi taas ohimoitaan. Heti, kun Deikan kaula oli hoidettu kuntoon, hän oli iskenyt Glennhun ja Cyrendan kanveesiin elementaalivoimillaan. Pelkkä verilammikko oli jäänyt agenttikaksikon ihmeteltäväksi, kun he tällistä tokenivat.
”Onko tämä edes paha asia?” Cyrenda puki ajatuksensa sanoiksi pienen hiljaisuuden jälkeen. ”Olemmeko pitäneet hänet täydessä apatiassa? Vaatiko se veitsesi Deikan kurkulle, että hän tajusi, mitä myrkkyä hänelle olemme?”
”Minä olen myrkkyä”, nahkalakki korjasi. ”Sinä et hänen pääkoppaansa sörkkinyt.”
Cyrenda ynähti vaisusti vastaukseksi. Glennhu katsoi taas puolisoaan.
”Mitä edes ovat ’ulkoa tulevat’ tunteet…” matoran virkkoi ja nousi seisomaan.
Laivan sumutorvi huusi, kaukana pohjoisessa.
”Ei meillä joka tapauksessa ole varaa ajatella, että Deikan on parempi omillaan”, Cyrenda lausui. ”Tehtävä tulee ensin, ja meidän on kannettava vastuumme yksin.”
Glennhu harppoi maassa yhä istuvan kollegansa luo ja kietoi kätensä tämän ympärille. Cyrenda ei säpsähtänytkään, halaus oli mitä turvallisin. Kemistin ote lämmitti jäljittäjää.
Glennhu oli kaksikosta se, joka aina rikkoi ammattimaisuuden periaatteet ensin.
Cyrenda piti siitä.
”Muista”, Komau-kasvoinen matoran kuiskasi Cyrendan korvaan. ”Mata Nui ei ole sokea. Et ole enää koskaan yksin.”
Seuraaviin ympäristön ääniin agentit eivät kiinnittäneet mitään huomiota. Lopulta Glennhu kuitenkin irrotti otteensa ja Cyrenda nousi seisomaan. Hetken he katselivat toisiaan.
”Kapuan katolle tutkimaan tilannetta”, selakhi lausui lopulta. Hän poistui katoksen varjosta ja nousi tikapuille, jotka veivät naapurirakennuksen katolle. Glennhu jäi alas penkomaan nahkakapsäkkiään.
Ylös päästyään Cyrenda katseli valppaana ympärilleen. Näky oli omassa teollisessa ankeudessaankin kaunis. Suuren Hengen tahdon toteuttajilla oli harvoin mahdollisuus ihailla Hänen loistoaan.
Kanaali Po- ja Ga-Metrun välissä oli leveä ja sementtireunainen. Sillat ja putket kulkivat sen ylitse. Matalat rakennukset ympäröivät harvakseen liikennöityä kanaalia. Po-Metrun puoleisella rannalla näkyi rivi ankkuroituja aluksia – matoranien veneitä ja rahtiproomuja, suuria xialaisia rahtilaivoja, steltläisiä purjelaivoja. Suureen tummanharmaaseen, suurien satellittilautasten ja antennien kruunaamaan alukseen, jonka keulassa luki ”XMS Angonce”, oli paraikaa nousemassa olentojoukko punapurjeisesta etelämanterelaisesta dzonkista, joka oli ankkuroitunut xialaislaivaan takaosan laituriin kiinni.
Olennot, jotka pienemmästä aluksesta tulivat, olivat eittämättä kromideja punertavine ihoineen ja lonkeroisine olomuotoineen. Heitä oli arviolta kaksi- tai kolmekymmentä, ja kaikki näyttivät aseistautuneilta. Lyhyt musta keltakasvoinen hahmo kulki kromideista ensimmäisen rinnalla, ja oli ensimmäisenä teräslaivassa. Punainen vortixx saapui laiturille, mutta katosi pian kromidien mukana sisälle. Dzonkki lähti liikkeelle suuntanaan avomeri pohjoiseen johtavan kanaalin päässä.
Cyrenda katseli seuruetta kummissaan. Noin monta kromidia… Tilanne herätti ritarikuntalaisessa levottomuutta. Selakhi laskeutui tikkaat ja löysi Glennhun koeputkiensa ääreltä.
”Näin jotain huolestuttavaa…” Cyrenda aloitti.
”Ah, Zai. Suo anteeksi lyhyt varoitusaika”, punamusta vortixx ojensi kättään kromidille.
”Vanhojen aikojen kunniaksi”, ar-Zainah vastasi äänellä, josta saattoi jopa kuulla iloa. Enimmäkseen tosin vain pahaenteistä tunteiden puutetta. Reptiliaani-herrasmies suuteli hänen kättään ja kääntyi johdattamaan Kalmakomppanian joukkion sisälle laiturilta.
”Niin, siellä oli mukaviakin hetkiä”, vortixx vastasi. Hän oli vain hieman kromidia pidempi, ja takuulla paljon hintelämpi. Vortixx suki hopeisia levähiuksiaan Muodonmuuttajansa avatessa aluksen hangaarin. He astuivat sisään alukseen.
XMS Anconge
“Radak. Mitä destralia sinä oikein-” Angien kimahti välittömästi nähdessään vortixxin ystävineen.
”K-kiva nähdä sinuakin”, vortixx selitti. ”Ang, tässä on ar-Zainah. Zai, tässä on Angien. Nyt kun olem-”
”Miksi sinä teet tästä niin kraahkanin vaikeaa?” selakhi voihkaisi. Hän näytti samaan aikaan pettyneeltä ja ärsyyntyneeltä.
”En- ei tämä ole mikään sodanjulistus pomollesi! He ovat täällä pitääkseen tasapainon yllä. En vain ole mikään pimeyden metsästäjä – en koe oloani turvalliseksi aluksella, joka on täynnä sen rikollishullun kätyreitä!”
”Ensinnäkin, aluksellasi on kuusi Metsästäjää, eikä edes suoraan sanottuna vaarallisimmasta päästä. Toiseksi, tajuatko, miten Varjottu tulee reagoimaan tähän? Hän ei luottanut sinuun ennenk-”
”Kawsaj-zaniya.. Hiljaisuus”, kromidien kapteeni ärähti. Rautakala näytti äärimmäisen loukkaantuneelta. Hän oli pistämässä jotakin takaisin, mutta Zainah jatkoi:
”Kalmakomppania on täällä, koska amala’salih värväsi meidät turvakseen. Varjottusi ja kidutusten saarenne ovat maailmojen päässä, joten et näytä olevan osassa tehdä vaatimuksia”, ar-Zainah jatkoi kylmän rauhallisesti. ”Jos et ole tyytyväinen tilanteeseen, voimme ilomielin päästää sinut säälittävästä elämästäsi.”
Selakhi tukahdutti raivonsa ja puri torahampaitaan yhteen niin kovaa, että ikeniin sattui. Hän sähisi jotakin niiden välistä ennen kuin ilmaisi vastalauseensa.
”Kuulet tästä vielä, Radak”, hän totesi vortixxille kiihtymystään pidätellen. Sen sanottuaan hän lähti lähes juoksuaskelin miehistön – siis muiden metsästäjiensä – tilojen suuntaan.
”Niin minäkin sinua, Ang!” vortixx hihkaisi metsästäjän perään ja kääntyi vieraidensa pariin. ”Suokaa anteeksi, hän ei ole erityisen luottavaista tyyppiä. Tullut selvästi Kummisetään itseensä.”
Kromiditar ei selvästikään ollut vaikuttunut.
”Hänkö on ongelmasi?” Zainah kysyi.
”Hän ja viisi muuta”, Radak vastasi ja johdatti kromidijonoa perässään ruumaan. ”Ja ei, et saa tappaa heitä.” Reptiliaani ei tuntenut muinaista lonkerolajia tarpeeksi hyvin kyetäkseen lukemaan kromidikomentajan luomettomilta silmiltä ja sileänahkaisilta kasvoilta tämän tuntemuksia, mutta päätteli pienoisen pettymyksen häivähdyksen käyneen tämän kasvoilla.
”Mutta Odinan piru määräsi heitä tänne lisää”, vortixx jatkoi hetken hiljaisuuden jälkeen. Hän avasi avainkortilla suurta, monihaaraista huonetta, jollaisia yleensä käytettiin miehistön asuintiloina.
”Huolehdi älä”, vastasi ar-Zainah. ”He ovat tyhjyyttä edessämme.”
”Ei tämä mene tappamiseen, elleivät he aloita”, Mielitutkija vastasi. ”Tiedän, että teidän toimintatapanne ovat yleensä… erilaisia, mutta en halua ruumiita.”
”Loistava idea. Pyydä apuun Kalmakomppania, kerro näille etteivät saa tappaa. Mikä meni pieleen?” vortixx kuuli Muodonmuuttajan signaalin kuulokkeissaan. Joskus hän katui tehneensä heille suoran kahdenkeskisen linjan.
Kromidi oli pahaenteisen hiljaa. Hän määräsi sotilailleen jotakin omalla, muinaisella kielellään, jonka sanoja hän viljeli matoraniinsakin. Kevythaarniskaiset aavikkojen kasvatit availivat paksuja säkkejä ja täyttivät vyönsä ja remminsä mitä erilaisemmilla aseilla. Radak erotti sahalaitaisia tikareita, kaksiteräisiä sirppejä, piikikkäitä ketjuja sekä kromidien aseista vanhimpia ja perinteikkäimpiä – teränkeroja. Kyseinen tappoväline koostui kymmenistä, noin kolme-viisi senttiä pitkistä, ohuista metalliteristä, jotka oli saranoitu yhteen. Ketjumaisen miekanterän kummassakin päässä oli piikikäs kahva, joiden yhteen vieminen kiinteytti terän joustavaksi sapeliksi.
Kromidien khalatan asteli Radakin mukaan. Kaksikymmentä Kalmakomppanian hampaisiin asti aseistautunutta palkkasoturia jäivät ruuman tiloihin odottamaan määräyksiään. Joskus aikoja sitten hän oli tutustunut moneen silloin komppaniassa palvelleeseen lonkeroiseen. Jostakin syystä hän oli pitänyt aina heistä enemmän kuin skakdeista. Kenties jos johtui kromidien sisäisestä taipumuksesta filosofiaan ja abstraktiin ajatteluun, joka suoranaisesti loisti poissaolollaan Zakazin väessä, hän pohti.
Ei sillä, ei hänellä mitään skakdeja vastaan ollut. Hänellä oli monia hyviä skakdi-ystäviä. Leipuriin hän ei ollut pitänyt yhteyttä tämän lähdettyä jonnekin päin Välisaaria, mutta Arsteinin kanssa hän oli ollut viime aikoina tekemisissä runsaasti – tätäkin oli kiehtonut huomattavasti haaste päästä vahkien mekaanisten päiden sisälle – tosin vain mielenkiintoisena kysymyksenä, ei suinkaan konkreettisena projektina. Radakin laitteistossa oli monia skakdi-neron ideoimia piirteitä.
Kotisaareensa Xiaan Radak ei ollut juuri pitänyt yhteyttä sen enempää kuin oli pakko. Voitto Korporaation johtaja oli tietty poikkeus – vaikkei vortixx enää tälle töitä tehnytkään, heillä oli edelleen toimiva liikesuhde suuryrityksen kanssa.
Ja sitten oli tietysti ar-Zainah, johon hän oli tutustunut ollessaan kenraali Labion palveluksessa. Murhaajina ja tuhoajina tunnetun Kalmakomppanian johtaja oli osoittautunut mielenkiintoiseksi persoonaksi ja äärimmäisen kiintoisaksi keskustelukumppaniksi kaikessa, mitä tulee ontologiaan tai filosofian itämaisempiin aspekteihin. Niissä ja asioiden murhaamisessa, siis. Asioiden murhaaminen oli kuitenkin kyseisen kromidien erityisosaaminen.
”Sinulla on uusi alus”, ar-Zainah havainnoi heidän noustessa ylös metalliportaita.
”Heremus upposi Blacksnow’n leikittyä sankaria.”
”Se toa ei osaa pysyä kuolleena”, kromidi tuhahti. ”Saiko hän sinut kaidalle tielle? Et ole näkynyt enää Steltillä.”
”Kaidalla tiellä, minä? Hah, olen tällä hetkellä uponnut syvemmälle kuin koskaan”, vortixx hymähti. Hän avasi oven, joka johti laivan kannelle.
”Vastalauseeni. Upouusi alus Suuren Kaupungin satamassa? Ei, nuorukainen, sinä näytät olevan pinnalla kuin kuivat oksat.”
Vortixx avasi aluksen takasiiven suuren metallisen liukuoven. Se oli laivan tarkimmin vartioidussa osassa.
”Olen ongelmissa Varjotun kanssa”, hän kertoi heidän astuessa pimeyteen. He kulkivat ohi kahden kammion, joihin Arsteinin kalusto oli asennettu odottamaan oikeaa hetkeä.
”Tein sopimuksen hänen kanssaan. Hän rahoittaa minut uuteen alkuun, ja minä annan hänelle tien Metru Nuin puolustuksen ytimeen. Tarkoitukseni on murtautua vahkien komentojärjestelmään”, puhuja jatkoi. Vihreä teleruutu käytävällä näytti kaikkien kahdeksan paksuseinäisen huoneen olevan suljettu.
”Mutta ar-Aqtam ei tyydy siihen?” vortixxia lyhyempi kromidi kysyi.
”Tilanne on… monimutkaisempi. Tarkoitan, kun hän sai kuulla, että suunnitelmani riippuu Metru Nuille kätketystä esineestä nimeltä Nimda, hän lähetti joukon etsimään samaista sirua. Hän himoitsee sitä, Zai. Hän ei päästä minua siihen käsiksi, vaan aikoo hankkiutua minusta eroon heti kun en ole enää tarpeellinen. Olen siitä varma.”
”Haluat meidän lopettavan heidän säälittävät elämänsä?”
”No… ei- tai, siis, kyllä, jos se menee siihen, mutta en halua aloittaa. Pitäkää heitä silmällä vain, ja olkaa valmiina.”
He kulkivat läpi käytävän, jonka tyhjiin huoneisiin oli tuotu mustia laatikoita. Ylös johtavasa hississä oli jälleen yksi turvatunniste.
”Kerro minulle sirusta”, kromidi määräsi.
”Nimdasta?” Radak aloitti heidän astellessa yhteen laatikkojentäyteisistä huoneista. ”Teoriassa… se on esine, jolla voi hallita psyykkistä ulottuvuutta.”
Zainah näytti mietteliäältä. ”Kolmio?” hän kysyi.
”Ei, oikeastaan, mutta sellaisena se usein kuvataan. En ole oikein saanut selville sen trigonometrista relevanssia-”
”Mielen Siru. Sininen Silmä. Lukkojen Avaaja”, muinainen lonkeroinen lausui kuin transsissa. He pysähtyivät.
Vortixx mietti hetken seuraavaa kysymystään.
”Millaisia legendoja teillä on siitä siellä Arj-Durunissa?”
Lonkerotar katsoi tiedemiestä syvän sinisillä silmillään. Vortixx istuutui yhden mustan laatikon päälle kiinnostuneena.
”Etelän Ath-kansa uskoo Mielen Sirun antavan vapauden. Ar-Aqtamin kaltaiset pimeyden herrat pitävät sitä aseena. Sinun kaltaisesi pitävät sitä tieteenä.”
”Entä… sinä? Minä sinä sitä pidät?”
”Silmänä”, kromidi vastasi ja osoitti otsalleen ripustettua sinistä, kolmikulmaista kiveä. ”Viimeisenä Silmänä.”
Mielitutkijan silmät loistivat innostuksesta ja uudesta tiedosta.
”Silmänä, jolla saattaa nähdä väläyksen Tuh̴k͜a͡n̴ H͡err͘an karmeudesta. Silmänä, jolla pääsee eroon ajan ikuisesta spiraalista, jonka lonkerot pyörittävät meitä päättymättömässä kehässä. Silmänä, jolla saa lopulta rauhan.”
”… tarkoitatko, että sirulla voi kuolla?”
”Kehomme uusiutuvat. Ne paranevat pahimmistakin iskuista. Vaikka sielumme vajoaisi tyhjyyteen, S̕u̸u̕r̢ì M̕u͢ìn̢a͏inen työntää meidät aina takaisin elon kehään.”
”Miksi haluaisitte kuolla?” Radak kysyi.
Khalatan Ar-Zainah katsoi luomettomilla silmillään syvälle vortixxin omiin. Radakin istuessa he olivat yhtä pitkiä, joskin soturi oli silti ylevämmän ja vaarallisemman näköinen.
”Kauanko olet elänyt? Kuinka pitkän ajan muistat kokeneesi?” hän kysyi.
”Ööh, satoja vuosia?”
”Ja mihin olet vuotesi käyttänyt?”
”Luomiseen. Rakentamiseen. Keksimiseen. Ja ennen kuin huomautat mitään, minun on puolustauduttava olleeni silloin suurissa taloudellisissa ongelmissa, kun tapasimme.”
”Meillä ei ole amala’salihien luomisen lahjaa. Meillä on vain veren lahja L͡o̷n̵keroisélta ͜Y̡l̕íhe̸rrąl͏ta͟m̡me. Me tuhoamme. Me tapamme. Me kärsimme. Ja kun teemme sitä vuosituhannet, kaipaamme lepoa. Se on Silmän tarkoitus. Toisin kuin kahlitsevat Punaiset Silmät, Sininen Silmä vapauttaa S̛ok͡ea̸n̷ Ka͝hli̷ts̷i̡j̷aņ otteesta.”
”Kiehtovaa”, Radak mutisi. ”Masentavaa, mutta kiehtovaa, Zai.”
”Minä muistan sumuisten saarten rosvoritarit ja rubiinidraakit. Minä muistan Kuuden Kuningaskunnan mahdin ja nelisakaralippujen hohdon taivasta vasten. Minä ratsastin kaaneista suurimman kanssa; minä näin kuninkaiden syöksyn tyhjyyteen ja elin läpi kaaoksen maailman. Makutan pedot repivät minut kappaleiksi Agni-Metrun taistelussa; toisen kerran kuolin kun Arj Durunin autiomaa kylvettiin tulella ja rikillä. Olen elänyt imperiumien nousut ja tuhot, ja loputtoman kuoleman”, muinainen kromidi kähisi.
”Ne kaikki vuodet, ne kaikki kuolemat – ne haalistuvat. Ne eivät enää pian erotu toisistaan. Monet kansastani ovat tyhjentyneet – aloittaneet alusta, kadottaneet menneisyytensä. He eivät muista entisiä elämiään. Mutta minä muistan. Muistan ne tuhannet vuodet. En koe enää mitään, mitä en olisi jo kokenut, mitä en muistaisi menneisyydestäni”, lonkeronomadi selitti. ”Haluan tietää vastauksen ainoaan kysymykseen, millä on merkitystä – mitä aiot tehdä Sinisellä Silmällä?”
”Aion olla seuraava Xian Velho”, xialainen vastasi häivähdys ylpeyttä äänessään. ”Aion näyttää maailmalle uuden teknologian ajan.”
”Kunhan Suuri Kaupunki – on raunioina Metsästäjien jäljiltä?”
Pitkä hiljaisuus. Radak katseli ohi keskustelukumppaninsa, kohti valotonta terässeinää. Hän näytti mietteliäältä.
”Uskotko hänen onnistuvan?” kromidi kysyi.
”Kenen?”
”Pimeyden. Onnistuuko hän kaupungin tuhoamisessa?”
Vortixx mietti. ”Minä olen jo poissa kuvioista, kun se tapahtuu”, hän puolustautui.
Ar-Zainah ei ollut vastaukseen tyytyväinen. Sen näki hänen kallomaisten kasvojensa tyytymättömästä ilmeestä.
”En tiedä. Minä vain järjestän Varjotulle sen aseistuksen. Nämä”, hän taputti mustaa laatikkoa ”ovat radio- ja johdinjärjestelmiä, jotka olen salakuljettanut kaupunkiin Vakoojani kautta. Ne ja Nimda ovat aseeni, joilla hankin Metsästäjille vahki-armeijan. Kun Varjotulla on ne, sopimuksemme on täytetty ja olen vapaa poistumaan, ennen kuin kaupunki… kaupunki joutuu sotaan. Taas.”
Lonkerottaren kasvoilta ei, kuten tavallista, kyennyt lukemaan mitään tunnetta, jonka Radak osaisi tulkita. Hänen katseensa oli kuin lasia.
”Milloin?” hän kysyi.
”Kunhan saan Nimdan”, vortixx vastasi epäröiden. ”Niin. Sen jälkeen pallo on Varjotulla.”
Niin sanottu kokoustila, jossa kuusi Pimeyden Metsästäjää juonivat ilkeitä, pahoja juoniaan, koostui pienehköstä pöydästä, jonka päässä oli xialainen loisteputki sekä pyöreä ikkuna. Kuluneet pelikortit oli hutaistu nopeasti sivuun, kun Rautakala oli ilmestynyt paikalle käärmeissään kuin harppuunaniskun saanut protodraakki. Selakhi oli odinalaisen vihanhallintakurssin oppien perusteella purkanut ärsyyntymisensä nyrkein pöytään (jonka jäljiltä tiedenaisen rystyset eivät olleet erityisen terveet).
”SE DESTRALIN LIMANULJASKA”, hän oli huutanut. ”XIALAISET OVAT PAHEMPIA KUIN MAKUTAT!”
Viisi muuta olivat antaa diplomaattisen tehtävänsä johtajan purkaa rauhassa kiukkunsa. Ilmeisesti jotakin sangen turhauttavaa oli tapahtunut, Kersantti oli päätellyt terävästi ja ladannut tärykalvot räjäyttävät zamorinsa vanhaan revolveriinsa. Koska eihän sitä koskaan tiennyt, milloin piti ampua asioita.
Rautakalan rauhoituttua he olivat kerääntyneet pöydän ympärille ahtaisiin tunnelmiin. Ilmanautti vei vähintään kahden Spesialistin tilan, ja Jakajan ja Panostajan hännät olivat Kersantista aina tiellä.
”Laivalla on Kalmakomppanian joukkoja”, selakhi oli aloittanut joukkonsa ajan tasalle tuomisen. Se oli ollut kuin pienikokoinen yleistä epäsotilaallisuutta aiheuttava verbaaliräjähde. ”Radak palkkasi tusinan lonkerosotureita ’tasapainon ylläpitämiseen.’”
”Lonkeroväkeä, saatana. No me tietysti tapetaan ne”, Kersantti oli loogisena ajattelijana tietysti ehdottanut.
”Niin Varjottukin toimisi”, Panostaja oli tukenut tätä. ”Ei armoa vihollisille.”
”Voisimme suututtaa ne tulemaan tänne, ja rei’ittää ne kaikki tuohon käytävään”, Jakaja kontribuoi. ”Haen vain aseeni.”
”Mrh”, oli Ilmanautti protestoinut.
”Mutta kuusi meikeläistä vastaa sataa barbaaria”, peikko oli vastannut.
”Toimitaan vielä, kun meillä on yllätyksen tuoma etu!” Jakaja vastusti.
”Тэмэ ваатии кэрсивэллисыыттэ, тыперыс!”
”Oletko mies vai rustokala, Spessu? Jos et olisi niin loistava omalla alallasi, et olisi koskaan edes päässyt Odinalle!” lisko jatkoi. Toinen vihreärusettisista draakeista tuki toveriaan voimakkaalla ”Niin!” -kommentilla.
”Sanoo se joka on hommassa vaan koska on Kummisedän tuttu”, Kersantti ivasi väliin. ”Kun luoja jakoi meille kortteja, Jakaja, ainoa, mikä sinulle jaettiin, oli suhteet!”
Reptiliaani räjähti seisomaan ja tuijotti vastapäätä häntä istuvaa Kersanttia. Tämän vieressä istui ankea shasaali. Panostaja oli Jakajan ja Ilmanautin välissä. Rautakala, joka oli purkauksensa jälkeen ollut hiljaa, seurasi kaikkea pöydän päästä.
”Jos olisit yhtään pidempi-”, reptiliaani aloitti. Kersantti oli juuri vetämässä revolveriaan, kunnes-
”HILJAA IDIOOTIT”, selakhi nousi seisomaan ja heitti hipelöimänsä posliinimukin räsähdyksellä seinään. Se hajosi sirpaleiksi pöydälle. Hiljaisuus oli käsin kosketeltava.
”Ei. Sanaakaan”, hän jatkoi irvistäen hampaikkaasti. Hänen suurissa silmissään ei palanut enää selakhialaisen sivistyksen ja tiedon soihdut, vaan puhdas turhaantuminen.
”Tajuatteko, että me olemme kaikki aivan yhtä ongelmissa”, Rautakala huusi, ja muut keskittyivät kuuntelemaan. ”Meitä on kuusi. Niitä karzahnin kromideja on vähintään kaksi kertaa meidän määrämme. Te ette aloita mitään typerää reidakointia. Te ette haasta riitaa, te ette uhkaile niitä, te ette destral vieköön mene ampumaan niitä. Me jatkamme toistaisesti täysin suunnitelman mukaan.”
Syvä hiljaisuus.
”Kysymyksiä?” nainen viimeisteli puheenvuoronsa.
”Kalmakomppania, sinä sanoit, Fisu? Karzahnin Kalmakomppania! Se on niin petollinen joukko, että jopa Hullun Hain kerrotaan pelänneen sitä väkeä!” Jakaja kritisioi. ”Et pidä historiasta, hai, mutta tiedät, miten Xia teurastettiin niin pirun siististi Kalmahin aikana. Meille käy tismalleen samalla tavalla, jos kuvittelemme olevamme turvassa.”
”Me jatkamme täysin suunnitelman mukaan. Mielitutkija ei tule tapattamaan meitä. Tiedän sen.” Angien yritti saada itsensä kuulostamaan rautaiselta ja ehdottomalta. Hän oli oppinut ankarimman kautta, ettei Jakajan kaltaisille egoistisille korstoille saanut näyttää yhtään epävarmuutta.
”Mielitutkija ei tapata sinua”, Jakaja vihjasi. ”Me muut emme ole sen silmissä aivan yhtä hurmaavia. Oudot standardit miehellä, mutta se on fakta”, Panostaja jatkoi ehkä hieman pettyneenä.
”Mielitutkija ei tapata meitä, koska hän on heikko. Ei siksi, ettei hän pitäisi meistä tai olisi pitämättä. Olen keskustellut hänen kanssaan tarpeeksi nähdäkseni, ettei Mielitutkija voisi surmauttaa ketään.”
Rautakala odotti hetken. ”Siinä kaikki, oletan?” hän kysyi vielä. Kun vastalausetta ei kuulunut, hän kääntyi ja lähti. ”Minun pitää ajatella”, tiedenainen huusi. ”Älkää tulko häiritsemään.”
Angienin poistuttua Jakaja nousi seisomaan ärtyneenä. ”Pelkurimaista!” hän ärähti ja oli lähteäkseen tilasta.
”Jakaja”, Kersantti huusi perään. ”Kuulit, mitä Hammaskala sanoi”, hän muistutti Panostajan luikkiessa toverinsa perään. Spesialisti alkoi siivoamaan posliinikupin sirpaleita pöydältä.
”Mrh”, Ilmanautti totesi.
”Älä muuta sano, Syvä mies”, steltinpeikko totesi tyhjentävästi.
Keltainen kewa-lintu – yksi niistä koukkunokkaisista, tukevista siivekkäistä, joita Metru Nuilla riitti enemmän kuin tarpeeksi – laskeutui vauhtiputken metalliselle tukipylväälle. Se piteli kiiltävästä metallista tiukasti kynsillään kiinni ja keskittyi katselemaan.
Klaanilaiset olivat selvinneet välikohtauksestaan, se näki pimeyden keskellä. He väittelivät siitä, mikä olisi paras tapa jatkaa, lintu kuuli toien keskustelun korttelin päähän. Ne kolme, joiden kanssa kohteet olivat ottaneet yhteen, olivat vetäytyneet pohjoiseen, se tiesi.
Kenties niitäkin pitäisi pitää silmällä. Heillä ei ollut vielä Kaikkinäkevää käytössään, joten hänen piti tyytyä perinteisempiin tapoihin, kewa ajatteli ja lehahti lentoon.
Hulluuden kasvustot kaupungin alla olivat levittäytyneet Ga-Metrun alle. Ne huokuivat mieltä, jota Vakooja ei kyennyt ymmärtämään. Toia varjostivat vieraat tietoisuudet, ja se, mitä Lumi kantoi, säteili kirkkaana hänen näkökentässään. Se kulki kohti pohjoista, kohti toista valkoista tähteä. Pian se katoaisi pimeyteen, joka hohtoa ympäröi.
Radak luotti toiin suuresti Onu-Metrun tapahtumien jälkeen. Hän oli käynyt itse Aft-Amanan lähettyvillä, ja oli järkyttyneenä päättänyt odottaa ja antaa jonkun muun hakea mielen heksagonin. Vortixx tuntui uskovan vakaasti toien kykyyn selvitä pimeydestä, joka ajatusten kvasikristallia ympäröi.
Kewa-lintu laskeutui vaalealle katolle ja aloitti muutoksen normaalimuotoonsa. Näytti siltä, kuin linnun pikselit olisivat kääntyilleen ja vääntyilleet metallisen kalahtelun säestämänä kunnes ne muodostivat puolitoistametrisen, mustan humanoidin. Keltaisen kanohi Kirilin visiiri oli täysin musta.
Muodonmuuttaja hyppäsi alas katolta ketterästi. Vahki-partio kilometrin päässä koillisessa, toinen matkalla Po-Metruun viiden kilometrin päässä etelässä. Hereillä oli vain hämäriä hahmoja Ga-Metrun satama-alueella – matoran-väärentäjiä, vortixx-merimiehiä, laittomia meksitoran-siirtolaisia. Kaupunkikaniineita ja muita raheja kulki öisissä puistoissa.
Ilman säteilytaso oli normaali ja kaksoisaurinkojen ohuiden sirppien valovoimaisuus tavallinen. Taivaan halki kulki radioaaltojen verkosto lähetyksiä ja yhteyksiä. Vahkien kryptatut ja luodinkestävät yhteyssignaalit lävistivät kaiken muun aallonpituuksien tanssissa.
Kaikki data virtasi Vakoojasta suoraan eteenpäin vortixxin järjestelmiin. Kenttäagentti keskitti pian huomionsa metallilaatikoihin, jotka protoputkisatamaan oli toimitettu. Paikka oli syrjäinen ja vähän käytetty asema, joka johti Ta-Metrun huonomaineisista osista pohjoisiin metruihin.
Metallilaatikot oli suljettu xialaisilla numerolukoilla. Niiden kyljissä oli suuret mustat kolmikulmaiset kuviot. Ne täsmäsivät. Muodonmuuttaja tarkasti vielä rahdin sisällön metallin läpi, ja näki lähettimien ja levyjen olevan sitä, mitä pitikin.
”Tilaus on saapunut”, hän avasi yhteyden xialaiseen yhteistyökumppaniinsa XMS Angoncella. Ääni, sellaisena kuin Radak sen kuuli, olisi metallinen ja keinotekoinen, kuin vahkien äänet, mutta Vakoojan näkökulmasta se oli pelkkää hiljaisuutta.
Kun hetkeen ei kuulunut vastausta, kirilkasvo tajusi unohtaneensa, että kaikki eivät toimineet ilman unta. Siitä huolimatta vortixx vastasi, eikä edes kuulostanut vasta heränneeltä.
”Suleta-lähettimet, eikö?” Vakooja kuuli Radakin äänen mekaanisissa korvissaan.
”Ne”, muodonmuuttaja vastasi lyhyesti. Hän ei ole koskaan ollut puhuja. Pikemminkin kuuntelija. Radak oli heistä se, joka puhui.
Vortixx huokaisi.
”Laita tulemaan. Toistaiseksi pitää mennä niiden suunnitelmien mukaan. Ang kertoi Varjotun lähettävän vielä lisää joukkojaan tänne.”
”Varjottu ottaa sirut, kun saamme ne haltuumme.”
Vortixx linjan toisessa päässä ynähti. ”Sitä minäkin mietin.”
”Varjotulla on Alfa. Hän menetti Beetan. Hän himoitsee Deltaa ja sitä, mikä on Lumella.”
”Hän ei saa saada meidän sirujamme”, Radak vastasi päättäväisesti.
”Voimasuhde epätasapainoinen Varjotun hyväksi.”
”Niin se makuta vieköön on. Varjottu pitää koko operaatiotani tiukasti naruissaan.”
”Tapanko aluksella olevat Metsästäjät, kun saamme sirut sinne?” Vakooja ehdotti ystävällisesti, kuin se olisi ollut täysin arkipäiväinen asia tehdä.
”En oikein haluaisi – tarkoitan, tuo on juuri, mitä Varjottu tekisi. Ja metsästäjiä on tulossa lisää. Vaikka uusi kehosi onkin tehokas, en viitsisi riskeerata sinua.”
”Palauta tasapaino toisella tavalla.”
”Tarkoitatko avun värväämistä?”
”VIII. V. F. Z. G. Sinulla on kontakteja.”
Radak epäröi. ”Voin ottaa heihin yhteyttä, mutta odotukseni eivät ole korkealla.”
”Saan heidät kaupunkiin.”
”Tiedän. Soitan heille. Järjestä verkostosi pitämään toia silmällä, mikäli joudut lähtemään porteille.”
”Aina.”
Muodonmuuttaja antoi hiljaisuuden vallata ympäristönsä. Vain mekaaniset naksahdukset, jotka kuuluivat olennon pään kääntelystä, rikkoivat äänettömyyttä. Hän antoi öisen metrun hiljaisuuden hukuttaa hänet.
Hänen ensimmäinen ruumiinsa oli ollut koottu osista fexialaisessa romukaupassa. Halpoja aseita, teollisuusrobotteja ja vanhentuneita mikropiirejä. Radak oli maalannut luomansa koneen mustaksi ja antanut sen Vakoojalle.
Pitkät, laihat raajat ja notkea vartalo olivat olleet hänelle aivan uusi kokemus. Vaikka keho oli ollut vaatimaton, se ajoi asiansa. Se antoi hänelle liikkumisen vapauden. Ja silloin tosiaan tuli liikuttua, sillä Radak ja oli juuri luovuttanut tekoälyprojektiensa kanssa ja siirtynyt siihen, minkä uskoi olevan tulevaisuus – aitoon mieleen. Vaikka se aiheutti välirikon hänen toa-kollegaansa ja työnantajaansa, se oli ollut sen arvoista.
Hän itse ei ollut koskaan pitänyt Xiasta tai mistään sen siirtokunnasta. Niissä hän oli vain kone, ja koneet olivat työkaluja. XMS Heremuksen kannella hän sen sijaan oli ajatteleva olento aivan kuin hänen ystävänsäkin.
He olivat usein lukeneet alukseltaan tähtiä kuin Ko-Matoralaiset nähdäkseen väläyksiä kohtaloistaan. Hän muisti, miten oli kokeillut kolmannen ruumiinsa uusia silmiä eräänä yönä Zakazin ja Pohjoisen Mantereen välisillä merillä. Tähtitaivas oli ollut kirkas ja kaunis, mutta mikään, mitä hän sieltä luki, ei ollut koskaan pitänyt paikkaansa.
Kenties vain matoraneilla oli kohtalot. Kaikki muut vain elivät, olivat ja kuolivat ilman tarkoitusta.
”Aivan kuin Suuret Olennot”, Radak oli nuorena tähdistä haltioituneena puhunut ääneen. ”Heilläkään ei ollut kohtaloita. Miten olisi voinutkaan? He tekivät kohtalot!”, vortixxin monologi oli jatkunut.
”Ajattele, että me olemme kuin he. Mekin voimme vain tehdä kohtalomme!”
Se oli ollut sama yö, jona hän oli löytänyt makutan muistiinpanot ja tehnyt ensimmäisen harppauksensa kohti Mielen Sirua. Hän ja vortixx olivat kulkeneet pitkän matkan, mutta viimenkin he olivat lähellä päämääräänsä. Lähellä viimeistä askelta.
Se harppaus olisi varmasti tehty jo kauan sitten, ellei sattuma olisi sanellut toisin. Vararikko, sekaantuminen xialaiseen rahtibisnekseen, sitä seurannut XMS Heremuksen uppoaminen sekopäisen toan käsissä, vortixxin masennus ja epätoivo. Metsästäjien suunnitelmiin sotkeutuminen. Hän oli kuunnellut ymmärtäväisenä monet yöt ystävänsä monologeja. Vakoojaa piristi se, miten Radakissa oli taas entisaikojen tutkimusretkien intoa ja optimismia. Samaa intoa, jolla hän oli luonut muotoamuuttavan haarniskankin.
Muodonmuuttaja toivoi sen innon riittävän loppuun asti. Mihin tahansa loppuun asti. Kun he paljastaisivat korttinsa sirut saatuaan, heidän tarinansa olisi loppu. Onnellisesti, hän toivoi, mutta näki myös kaikki muut vaihtoehdot.
Olento kuuli radioyhteyden aukeavan päässään. Radak puhui.
”Zainah on Steltillä. Hän on porteilla kahden vuorokauden kuluttua. Hänellä on kaksikymmentä parastaan mukanaan.”
”Hankin heidät kaupunkiin”, Vakooja kuittasi. Hänen naamionsa olisi taittunut hymyyn, jos se olisi voinut tehdä niin.
XMS Angonce
Vortixx sulki yhteyden ja huokaisi helpotuksesta. Kenties asiat järjestäytyisivät.
Hän katseli datanurkkauksestaan komentosillan suurien ikkunoiden läpi öistä Metru Nuita. Se oli hiljainen. Jostakin syystä kaupungin yhteiskunnassa pidettiin oletuksena, että kiltit työteliäät matoranit nukkuivat yöt. Jopa Pimeyden Metsästäjät hänen aluksessaan nukkuivat. Mutta vortixx oli aivan liian innostunut ja hermostunut tulevaisuudesta nukkuakseen.
Hän avasi vaaleanvihreänä hohtavalle näytölleen (tai keskimmäiselle niistä) Varjotulle luomansa ohjelman. Keskeneräiset satelliittilautaset komentosillan huipulla surisivat voimakkaasti. Hän näki, miten vahkiyksiköt partioivat Metru Nuin yössä. Osa niistä liitelivät kaupungin yllä nuolenkärkimuodostelmissa. Valtaosa niistä horrosti tornissaan Ta-Metrussa.
Mutta hän ei päässyt niiden päiden sisälle. Metru Nuin tietojärjestelmät tai Arkistojen suojaukset, ei mitään ongelmaa. Mutta Vahkit olivat mysteeri. Innostava mysteeri. Tehtävän haasteellisuus oli yksi syistä, miksi hän oli suostunut sopimukseensa Varjotun kanssa, Radak selitti itselleen.
Vahkien hakkerointi oli ollut pitkään eräänlainen urbaani legenda rikollismaailmassa – monet väittivät kykenevänsä siihen, mutta todisteita ei ollut koskaan löydetty sen onnistumisesta. Metru Nuin sodan aikana Xialla oli toiminut kokonainen virasto, jonka ainoa tarkoitus oli päästä käsiksi vahkien joukkoälyyn. Satoja tuhansia xian krediittejä myöhemmin ei oltu edelleenkään saatu mitään tulosta – tutkijat eivät olleet kyenneet edes havaitsemaan vahkien lähettämiä signaaleja.
Radak kyllä havaitsi signaalit, joilla vahkit saivat ja lähettivät käskynsä. Niiden kuoria lukemalla hän näki mekaanisten lainvalvojien sijainnit. Mutta hän ei ollut päässyt signaalien sisältöön käsiksi kuin kolmesti. Kerran kaksi kuukautta sitten, kun hän oli vasta aloittanut aiheeseen perehtymisen. Silloin hän oli laitteiston puutteessa ollut kykenemätön hyödyntämään mystistä aukkoa suojauksessa, ja tilaisuus oli mennyt sivusuin. Toinen kerta oli tullut lähes yhtä äkkinäisesti joitakin viikkoja sitten.
Viimeisen kerran vahkeja ohjaavat datavirrat olivat avautuneet, kun toat olivat olleet syvällä Arkistoiden kartoittamattomissa osissa. Se oli ollut vortixxille niin sanottu valaistumisen hetki, sillä hän oli kuullut, mikä robotteja ohjasi. Hän oli tajunnut, miten hänen elämäntyönsä ja Varjotun suunnitelma kävivät täydellisesti yksiin. Sen jälkeen hän oli aloittanut uusien lähettimien rakentamisen. Edellisöisessä testissä hän oli saavuttanut mitä halusikin, mutta tiesi miettakaavan olevan vielä liian pieni.
Radak nappasi jääkaapista tölkin Bohrok-energiajuomaa ja asteli pajaansa keskeneräisten projektiensa pariin. Eipä hän sinä yönä muutenkaan nukkuisi, joten hän voisi hyvin vaikkapa rakennella.
Eikä nukkunut Angienkaan. Hän istui sängyllään – se oli tyypillinen vaatimaton xialainen makuusija, jota ei oltu tarkoitettu nauttimiseen – ja vaelteli ajatuksissaan. Pienestä pyöreästä ikkunasta säteili Metru Nuin aamuyön valot.
Kaikki meni päin destralia, hän ajatteli. Kun Varjottu oli saanut tietää Nimdasta, kaikki muu oli muuttunut toissijaiseksi. Hän oli lähettänyt kaupunkia kohti lisävoimia vain artifaktin haltuunsa saadakseen. Rautakala ei tiennyt, mikä häntä huoletti – sekö, että se vaarantaisi operaation kaapata vahkit ja pakottaa Dume polvilleen, vaiko se, että taikasiru olisikin se superase, jonka Kummisetä sen uskoi olevan. Hän ei edes tiennyt, miksi hän välitti asiasta.
Ikään kuin hänen mielipiteellään olisi ollut merkitystä? Varjottu tiesi mitä teki. Hän totteli. Niin hän oli toistannut itselleen aina, kun oli yksin ollessaan horjunut tai epäillyt.
Ei ollut toivoakaan saada unta. Hän ei ollut koskaan hyvä kestämään stressiä tai rentoutumaan paineen alla. Panostajan sikeä kuorsaus kuului naapurihuoneesta. Digitaalinen kello yöpöydällä näytti kaksoisauringonnousuun olevan vielä aikaa.
Hän voisi yhtä hyvin mennä ulos, selakhi ajatteli ja hiippaili lajilleen tyypilliseen tapaan lähes äänettömästi käytävään. Hän asteli pitkää käytävää pitkin – hissin ja ruokailutilojen ohi – aluksen sisäparvelle. Se oli tasanne XMS Angoncen etuosan asuin- ja ohjaussiiven ja takaosan suljetun varastosiiven välissä.
Tähdet tuijottivat häntä syyttävästi. Ne näyttivät hänen Kohtalonsa ja hieroivat sitä hänen silmiinsä kuin pieniä lasinsiruja. Pahimpana kaikista Punainen tähti tarkkaili häntä kuin Varjotun kuolemaa kylvävä silmä.
Kenties yötaivaan ankeus sai hänet huomioimaan, miten ylhäältä komentosillalta paistoi edelleen kirkkaat valot. Vortixx oli edelleen valveilla, Angien huomioi katsellessaan hämärää alusta parvelta. Ehkä hänen pitäisi mennä jälleen utelemaan Radakilta taas tämän suunnitelman palasia. Ainakaan hän ei olisi yksin ajatustensa kanssa.
Hän nousi aluksen hissillä ylös komentosillalle. Oli positiivinen yllätys havaita hissimusiikin olevan yöllä poissa. Puolikkaan kahdeksankulmion muotoinen komentosilta oli tyhjä, mutta valo kajasti vortixxin työpajan oven alta. Selakhi koputti.
Vortixx istui työkalujen ja teknisten komponenttien keskellä hiljaisen musiikin soidessa taustalla. Hän rakensi jonkinlaista laihaa ja pitkää kättä.
”Yökyöpeli sinäkin?” hän kysyi ja pyörähti tuolillaan selakhia kohti. Punamustalla vortixxilla oli päällään xialainen laboratoriotakki, jonka rintataskut olivat täynnä erilaisia työvälineitä. Kasvoillaan hänellä oli suojalasit.
”Liikaa ajatuksia”, nainen vastasi silmäillessään ympärilleen keskeneräisten laitteiden ja irtonaisten osien kaaokseen.
”Mitä ajattet?” Radak kysyi keskittyessään kuparijohtojen kiinni juottamiseen hohtavalla piikillä.
”Tulevaisuutta, enimmäkseen”, Angien vastasi ja pomppasi istumaan pöydänreunalle.
”Miltä se näyttää?”
Metsästäjä oli hiljaa. Hän ei osannut vastata kysymykseen. Juuri se häiritsi häntä eniten. Selakhialainen tiedemies ei voinut sanoa ”en tiedä”. Jos jotain ei tiennyt, asia piti korjata. Mutta tulevaisuuden tutkiminen oli niin vaikeaa.
Hän otti käsiinsä pöydältä pienen radiopuhelimen kaltaisen laitteen, jonka xialainen näyttö tervehti häntä. Laite aloitti voimakkaan kohisemisen käynnistyttyään.
”Oletko teknikko?” vortixx kysyi ja laski robottikäden pöydälle ja laski suojalasinsa sen viereen. ”Vai jonkin muun alan osaaja?”
”Olen kyllä sitäkin tehnyt aika paljon, mutta erikoisalaani on selakhialainen kristallitiede.”
”Alan ymmärtää, miksi Varjottu näyttää pitävän sinua niin tärkeänä, Ang.”
Selakhi huokaisi. Se oli totta.
”Kuuluuko Nimda kristallitieteen tutkimuksen piiriin?” vortixx kysyi yllättäen.
”Eeeen usko”, selakhi vastasi epävarmana. ”Ainakaan Varjottu ei ole edes antanut minun tutkia omaa siruaan. Se siru tuntuu olevan lähempänä… noh, legendaarisia kanohi-naamioita tai mahtikiekkoja. Kristallit ovat tiedettä ja noudattavat lakeja, toisin kuin ne.”
Vortixx pyöritteli päätään. ”Ehkä emme vain osaa niiden lakeja.”
Angien oli hiljaa. Hän katseli edessään seinän vieressä roikkuvaa mustaa robotin rankaa, jolta puuttui yläraajat.
”Radak, mitä tekemistä Nimdalla on tämän kaiken kanssa?”
Nyt mies puolestaan hiljeni ja mietti vastaustaan.
”Mieti esimerkiksi- ei, kuvittele – asia, joka tekisi kaiken mahdolliseksi. Vapauttaisi meidät luomistamme tieteen kahleista. Sitä pidettäisiin taikuutena, eikö?”
Angien nyökkäsi.
”Sitten, kun se ratkaisisi ongelmamme, siitä tulisi tiedettä. Nimda on tekninen komponentti, joka on teknologiaa, jota emme vielä ymmärrä. Se on ydinosa minun -tai siis Varjotun- suunnitelmassa kaapata vahkit, mutta vain typerä uskoo ettei sitä olisi tarkoitettu suurempiin asioihin.”
”Kun Varjottu kuuli tällä saarella olevista siruista, hän lähetti toisen joukon niitä varten matkaan.”
”Tiedän”, Radak vastasi ja tarttui energiajuomaansa. Sokerinen bohrok-juoma piristi hänen aivosolujaan tehokkaasti. ”Mutta hän antaa ne käyttööni, jos haluaa koskaan nähdä suunnitelmaansa totena”, hän jatkoi itsevarmana.
Tiedän? Angien tuhahti ajatuksissaan. Hänkö tiesi, mitä Varjottu kertoi minulle?
”Hänen suhtautumisensa Nimdan kaltaisiin ’taikaesineisiin’ on suoraan sanottuna pakkomielteinen”, selakhi varoitti. ”Häntä kiehtovat mysteerit ja selittämättömät voimat.” Mielessään Angien näki herransa aarrekammion täynnä kanoheita ja mitä mystisempiä esineitä. Kokoelman kruunasi hänen mielen toansa ikuisessa unessa.
”Ne kiehtovat aina sivistymättömiä”, vortixx naurahti ylimielisesti. ”Xiallakin niille vain naurettaisiin, koska ne eivät olisi oikeaa tiedettä.”
”Mikä saa sinut uskomaan Nimdan olevan tiedettä?” Angien kysyi. Hän veti jalkansa samaiselle pöydälle ja kääntyi sääret ristissä vortixxin suuntaan.
”Eikö kaikki ole?” hän vastasi.
”Voin nimetä ainakin pari asiaa, jotka eivät ole.”
”Nimeä.”
”Telepatia.”
”Miksi pään sisälle, ajatuksiin, katsominen eroaisi mitenkään vaikkapa radioaaltojen lukemisesta? Kummatkin ovat näkymätöntä virtaa – minä kutsun teorioissani psyykkistä aallonpituutta ce-säteilyksi – jolla on tietty arvo ja voimakkuus. Ja meillä on kuudes aisti – se, millä me luemme ce-säteilyä ja tulkitsemme sitä ajatuksiksemme – ymmärtämään sitä.”
”Tuo on jokin oma teoriasi!”
”Voin näyttää sinulle tutkimukseni, jos et usko. Ne täyttävät kaikki toistettavuuden ja neutraaliuden kriteerit”, vortixx totesi ärsyttävällä itsevarmuudella. Angien ei jaksanut väitellä.
”Hyvä on, hyvä on. Entäs ulottuvuuksien välinen matkustus?”
”No jos normaali teleportaatiokanoka muuttaa meidän sijaintiamme kolmessa ensimmäisessä ulottovuudessa, ja kanohi Mohtrekilla on voima taivuttaa neljättä… miksei niihin muihinkin voisi matkustaa? Se vain vaatisi sitä, että tunnustaisimme niiden muiden olevan olemassa, että voisimme alkaa tutkimaan niitä.”
Siinä oli järkeä, Angien huokaisi. ”Entä… Kohtalo?”
”No sitä ei voi selittää tieteellisesti, koska sitä ei ole.” Vihdoinkin vortixx myönsi, ettei tiennyt jotain, selakhi riemuitsi.
”Vaiko sitä ei ole, koska sitä ei voi selittää tieteellisesti? Silloin perustaisit koko väittämän oletukseesi, että kaikki on tiedettä.”
”Telepatiaa ja ulottuvuuksien välistä matkustusta on. Tai ainakin niitä on hyvin todennäköisesti. Emme tietenkään voi olla ihan varmoja, näkökulmakysymykset ja muut-”
”Väitän, että kohtalokin on olemassa”, Angien keskeytti.
”Heitä esimerkki”, vortixx pyysi.
”Esimerkki. No, tiedät miten Selakhialle kävi. Se tuhoutui lopulta. Se kituutti vuosikaudet Hullun Hain vallan romahdettua, kamppaili kaaosta ja kuolemaa vastaan, mutta aivan sama, mitä kukaan teki tai jätti tekemättä, se raunioitui. Se oli kuin vääjäämätöntä. Voisi sanoa, että sen kohtalo oli tuhoutua.”
”Eli jos jotakin ei voi estää, se on sen kohtalo?” Radak selvensi.
”Aivan. Samalla tavalla oma menneisyyteni – kun Metsästäjät hyökkäsivät kotini rannoille, minut vietiin monien muiden mukana palvelijoiksi Odinalle. En usko, että sitä olisi voinut estää – maantiede ja Varjottu sen sanelivat, emmekä me voineet vaikuttaa siihen.”
”Päädyit kuitenkin noin korkeaan asemaan rikollisten keskellä”, vortixx kysyi. ”Oliko sekin vääjäämätöntä?”
”… noh, olihan se luonnollista, että kykyni huomattiin ja päädyin tiedoilleni sopivaan asemaan”, selakhi vastasi yrittäen kuulostaa mahdollisimman vaatimatotmalta.
”No, jos kohtalo olisi asia, joka olisi olemassa, se olisi varmasti saattanut meidät tähän tilanteeseen.”
”Mutta jos se kerran sinusta ei ole asia?”
”Joskus parhaat asiat tapahtuvat sattumalta.”
”Tämä ei taida olla sattumaa. Olen täällä tasan Varjotun tahdosta.”
”Mutta minä olen täällä satojen sattumien kautta”, vortixx vastasi.
”Kuten?”
”No esimerkiksi se, että laiva, johon Xialta karkoittamiseni jälkeen astuin, olikin matkalla etelään eikä pohjoiseen”, hän aloitti. ”Tai se, että tapasin samalla aluksella toan, joka näytti minulle tulevaisuuteni. Tai se, että löysin kiertelevältä kauppiaalta erään makutan kirjan Nimdasta, joka näytti minulle totuuden. Sekin, että Blacksnow väärinymmärsi minut ja miltei surmasi minut laivaani, oli täyttä sattumaa, joka on kuitenkin olennaisena palasena siinä, miten päädyin tänne.”
”Eli kohtaamisemme oli täyttä sattumaa. Yrityksesi taisi vähän kaatua.”
”No. Niin. Joo.”
”Älä välitä, en ole täällä etsimässä seuraa”, Angien naurahti. ”Haluaisitko näyttää minulle näitä sattumalta rakentamiasi laitteita vielä ennen kuin aurinko nousee?”
Radak hymyili. Vihdoinkin he olivat samalla aallonpituudella.
Musta matoran Kirl kasvoillaan seisoi harmaan sementtiaukion reunoilla. Hän odotti jotakin kärsimättömästi. Seinässä olevat säteilyvaarasta kertovat kyltit eivät haitanneet häntä. Hän oli murtanut ovet tänne suljetulle osastolle, ja odotti nyt tapaamista.
Satoja metrejä leveä sali oli täysin tasoittamatonta betonia, joka oli vain valettu siihen. Myöhemmin paikan päälle oli noussut lyijyllä vuoratut seinämät ja katto, ja Arkisto oli jatkanut kasvamistaan sen päälle. Kaukana lyijyseinämien toisella puolella saattoi lukea esitteistä Mustan Käden komentokeskuksesta ja sen tuhosta.
Reaktorin edelleen säteilevä sydän oli haudattu satojen metrien betonikerrosten alle. Aluetta ei oltu kaivettu sen jälkeen, sillä osuminen tornin raunioita olisi todennäköisesti erittäin vaarallista.
Nyt se oli vain muistomerkki mielettömyydestä ja hulluudesta, joka johti äärimmäisiin tekoihin.
Matoran jäi odottamaan tietämättään kahdesta toasta, jotka olivat hänen alapuolellaan syvyyksissä.
Vastaanottokerroksesta laskevat portaat johdattivat suureen salikompleksiin, jonka seinämät olivat kylmää terästä. Valoja ei ollut. Reunoilla oli erilaisia kuntoilulaitteita ja pieniä taistelurinkejä. Lukuisat ovet harjoittelutilojen reunamilla johtivat ties minne. Katosta roikkuvat kuluneet teleruudut olivat yönmustina. Nuolikyltit ohjastivat suuntaa, josta matka alas jatkuisi.
Matoro ei tuntenut olevan erityisesti tilanteen kontrollissa. Kolmikko vaelsi pimeydessä. Musta käsi oli saanut hänet ajattelemaan Killjoyta. Koska hän olikaan nähnyt hänet viimeksi? Kaukana etelässä temppelin katolla, vähän ennen tulen läpi putoamista.
Tällä hetkellä toien paras vaihtoehto kuitenkin oli seurata ja auttaa Lähettiä. Ilmeisesti kukaan ei ollut käynyt alhaalla aikoihin, ja ylös ei kuitenkaan pääsisi ylimmästä kerroksesta. Paikka oli ollut vailla ulkopuolista vaikutusta satoja vuosia. Jos jossain olisi reitti ylös, se olisi kätketty.
”Paljonko teitä täällä maan alla on?” Matoro kysyi kääntyen Lähetin puoleen.
”Yli viidenkymmenen oli viimeksi täällä talsiessani lukumme, soturi. Yli viidenkymmen urhea joukko.”
”Miksei kuudenkymmenen”, Umbra sanoi päänsä sisällä, toivoen ettei olisi sanonut sitä ääneen. Tässä maailmassa kaikkia oli aina kuudella jaollinen määrä.
”Mitä te olette oikeastaan tehneet kaiken tämän ajan… tehän olette olleet täällä jumissa sodasta saakka, eikö?”
”Salassa olemme odottaneet. Seuranneet maailman tapahtumia. Odottaneet uutta aikaa. Meille parempaa aikaa. Neiti johtaja ei meitä ylös halua. Ei halua tämän kotimme paljastuvan… rakennuslupaa tähän koskaan emme saaneet.”
”Mitä te odotatte?” Matoro kysyi hetken tauon jälkeen.
”Neiti johtaja sanoo, että koittaa aika, jolloin meidän ei tarvitse pelätä mennettä. Aika, jolloin kurja ei meitä enää seuraa. Moni halusi nousta. Korjata maailmaa, korjata tekemiämme virheitä. Mutta johtaja sanoo, että tämä ei ole enää meidän maailmamme. Me pysymme kaukana. Annamme pahan korjaantua pois. Jonain päivänä meidät unohdetaan ja silloin on aikamme nousta taas valoon.”
”Valoon, ihan kirjaimellisesti vai kuvainnollisesti? Minä en nimittäin pysty olemaan kauhean valoisa, jos en saa ladattua elementaalivoimiani” Umbra puuttui keskusteluun.
”Soturi ajattelee käytännöllisesti. Hyvä niin. Sitä neiti johtaja osaa arvostaa”, Lähetti vastasi vilpittömyys äänessään. ”Vastaus kysymykseesi vaikea. Minä kiipesin ylös ja näin valon, mutta silti tämä minun kotini todella on. Joten kuvainnollisuus lienee tässä tilanteessa osuvampaa. Mutta ei hätää soturi. Meiltä löytyy voimat muinaiset ja laitteet uudet. Sinuunkin vielä valon saamme.”
”Tämä touhu alkaa tuntua mielenkiintoiselta. Pitäisikö meidän saattaa päivänvaloon jotain synkkiä salaisuuksia, joita tänne kätkeytyy? Salaisia aivokokeita ja tappajarobotteja? Leijuautoja ja hiukkaskiihdyttimiä?” U naurahti. Jotenkin tämä koko Musta käsi-systeemi tuntui olevan hiukan liian absurdi. Kokonainen salainen pilvenpiirtäjä, josta vain salaliittoteoreetikot olivat tietoisia. Paikkaa peitti monen huhun ja mysteerin harso ja mikään tieto ei ollut varmaa.
”Olen ihan tyytyväinen, jos saamme saatettua päivänvaloon edes itsemme”, Matoro kommentoi.
”Olen kuullut että täällä tapahtui paljon hämäryyksiä jotka jopa Turaga Dume halusi jättää pois julkisuudesta. Huhut ovat kertoneet jotain moraalittomista kokeista, tiedä sitten mitä ne ikinä ovat olleetkaan”, Umbra kertoi. Yhtäkkiä hän tunsi ilman kylmenevän ympärillään. Se oli varmasti vain väliaikaista ja ei mitään huolestuttavaa.
”Mistähän ne huhut syntyvät?”
”Kai niillä jotain pohjaa pitäisi olla. Eivät huhut yleensä synny tyhjästä, kuten se Kenedokin murhakin. Sitä seurasivat hämärät tutkimukset ja todistusaineistojen hukkaaminen…” Umbra pohti. Paras paikka Käden tutkimiseen olisi varmaan arkistojen löytyminen.
”Mitä tästä alemmissa kerroksissa on? Tai kuinka syvälle tunnet paikat?” Matoro kääntyi jälleen oppaansa puoleen.
”Tutkimusosastoja, suuria tieteitä. Pajoja, jotka tutkivat tuntematonta. Useampi kerros jalkoimme alla niitä. Minun käsitykseni ei niihin yllä, joten hyvin vähän tunnen tulevasta. Mutta neiti johtaja opastaa teitä suuria kyllä mielellään. Vieraat ovat meille uutta. Kaltaistaan seuraa hän varmasti kaipaa. Myös varmasti pääsyn tietoon suo, jos sitä mielenne halajaa.”
Uudet portaat johtivat jälleen kerran kerroksen alemmas. Kaikki oli edelleen pimeää ja hiljaista. Katossa oli teline, jossa oli joskus ollut teleruutu. Käytävät muuttuivat lukuisiksi risteyksiksi ja pieniksi huoneiksi. Usean ovi oli kaatuneena ja sisältö sekaisin. Matoro havaitsi yhden alueen, jota oli ilmeisesti koetellut raju räjähdys. Samassa suunnassa katon teräspalkit olivat putoilleet ja tekniikat pirstoutuneet. Yönmustat kamerat nukkuivat untansa katonrajassa.
Jään toa tutki ympäristöä. Teräksinen seinä oli sulanut muinaisen räjähdyksen seurauksena osittain. Hän kuljetti kättään tuhkaisen teräksen päällä ja pyyhkäisi esiin punaisen kolmiomaisen tunnuksen jäänteet, jonka keskellä nousi skorpioninhäntä. Tunnus oli tuttu Killjoylta ja Sarajilta.
Toa poimi maasta joitakin hiiltyneitä levykkeitä. Ne eivät toimisi enää. Hän paikansi joitakin paloja ohjusten pyrstöistä. Kuolleiden haarniskoja näkyi pimeässä raunioiden joukossa.
Ne olivat todennäköisesti maanneet täällä aina sodasta saakka.
”Aika surullinen paikka”, Matoro huokaisi spontaanisti taaempana oleville tovereilleen. Umbra ja Lähetti olivat keskustelleet kaksin Käden teknologiasta.
”Muistuttaa sodasta”, Umbra kuittasi hieman surumielisesti.
”Tämä kaikki lienee nykyään vain yksi iso hauta”, Matoro totesi. ”Jatketaan alaspäin, että pääsemme joskus perille.”
Ja he jatkoivat jälleen yhden kerroksen pimeydessä. Kilometrejä ylempänä, raunioiden ja teräksen takana, viesti vaihtoi omistajaansa. Musta Kiril-kasvoinen matoran antoi jotakin valkoiselle matoranille. Valkoinen nyökkäsi ja sanoi jotakin. Vakooja kertoi viivytyksestä. Hän ilmoitti, että Liiga saisi vastata hänen työnantajalleen, jos epäonnistuisi. Valkoinen matoran nyökkäsi ja totesi, etteivät he epäonnistuisi osuudessaan. Kaikki olisi kiinni Vakoojan osasta. Ilmekään ei värähtänyt keltaisella Kirilillä.
Vakooja tuhahti ja katosi lepakkona. Pitäisi hoitaa tehtävä loppuun. Vahkeja oli jo alkanut virrata alas. Sekopään tekemän maanjäristys ei ollut ainakaan helpottanut hänen työtään.
”Kapura. Mitä sinä teet?” Umbra huusi kun näki Kapuran juoksevan kirja kädessään pois. Tulen toa painoi näppäintä, joka avaisi hissin paineoven. Umbra tuli juoksuaskelin kohti Deleva vähän matkaa takanaan.
”Missä ol-” Valon Toa jatkoi, kun näki oikealle puolelleen kääntyvässä hyllyjen muodostamassa käytävässä tajuttoman Matoron ja Whenuan.
”Mitä”, hän kysyi, odottamatta vastausta. Sitten Kapura astui hissiin.
”Sinä”, hän jatkoi. Hissin ovi sulkeutui. Umbra alkoi hohtamaan kirkasta valoa. Lamput himmenivät. Hän kutsui elementtivoimiaan. Toa loisti kuin hehkulamppu pimeydessä. Hän näytti kultaiselta. Kaikki valo kerroksesta imeytyi häneen.
”TEET”, hän huusi, mutta ääni katosi Umbran muuttuessa valonsäteeksi, joka sinkosi valtavaa nopeutta yläviistoon. Lasersäde leikkasi välikaton. Toa materialisoitui ylempään kerrokseen, sotahistorian saliin.
Kapuraa ei näkynyt. Hissi oli auki. Umbra ei pitänyt tästä juonenkäänteestä. Kapura oli aina ollut hiukan outo, mutta tämä meni jo liiallisuuksiin. Toa otti miekan vyöltään. Hän latasi tykkiään, keräten valokivien valoa ympäriltään. Kaikki alkoi pimetä tästäkin kerroksesta. Hän voisi sokaista vihollisensa luomalla suuret valoilotulitukset. Hän voisi vapauttaa kaiken valon valtavana räjähdyksenä. Toa tunsi olevansa superlatautunut.
Kaikki pimeni. Myös Umbran sydänvalon ja silmien valo katsoi kun hän kontrolloi voimiaan. Hän aisti ”Kapuran” olevan jossain lähellä. Umbra oli yhtä pimeyden kanssa, koska pimeys oli vain olematonta valoa. Ja valo oli olematonta pimeyttä. Nuo kaksi elementtiä olivat vastakohdat mutta kuitenkin niin samanlaiset. Ja hän tiesi veljensä kautta ettei pimeyttä pitänyt pelätä. Varjot olivat yhtä hänen kanssaan, kuin valokin.
Pimeydessä liikahti musta olento. Sen keltainen naamio näkyi pimeydessä. Vihreät silmät katselivat tarkasti ympäristöä. Olennolla oli alemmasta kerroksesta otettu kirja vyöllään.
Se varmisti tilanteen. Ketään ei näkynyt, se totesi. Maan Toa oli tässä kerroksessa, mutta todennäköisesti keskittyneenä kirjoihinsa. Hyvä, se ajatteli ja paikansi seuraavan käytävän, joka johtaisi hänet pois historia-osastolta. Täydellinen rikos, se myhäili. Seuraavaksi pitäisi vain nousta ylös Arkistoista ja palata Tukikohtaan.
Olento vaihtoi olomuotoaan käärmemäiseksi kraataksi ja siirsi itsensä varjoja pitkin kohti määränpäätään. Jostain löytyisi varmasti halkeama johon kadota kuin tuhka tuuleen. Muodonmuutos oli hieno voima jos sitä osasi hallita.
Umbra lähestyi mustaa hahmoa. Hänellä oli vaikeuksia pysyä sen kannoilla. Kraatamainen olento pääsisi pakoon, ellei hän estäisi sitä nopeasti. Se liikkui vikkelästi jopa miltei täydellisessä pimeydessä.
Hän alkoi lataamaan käsiinsä valoa. Ne loistivat pimeydessä. Kraata havaitsi takanaan jotakin. Liian myöhään. Huone räjähti neonvalojen karuselliksi. Käärme alkoi nopeasti muuntautua suurempaan muotoonsa; se kasvatti itselleen humanoidin raajat ja keltaisen Kirilin. Sen liikkeet olivat epävakaita ja sekavia, kaikki se kirkkaus oli selvästi sokaissut sen. Ainakin hetkeksi. Umbra syöksyi ja iski miekallaan mystistä muodonmuuttajaa. Musta olento otti suoraan Umbran keltaisesta sapelista kiinni, nappasi sen ja heitti pyörähdyksellä taaksepäin. Miekka oli purrut tämän kämmeneen syvän haavan, mutta se parani miltei välittömästi.Vakooja hyppäsi ilmaan kuin hyppyhämähäkki. Se ponnisti katosta vauhtia ja iskeytyi jalkaterä edelläpäin Umbraa. Valon toa kaatui ja lensi jonkin matkaa taaksepäin kivistä käytävää.
Nurukan hätkähti kirjan maailmasta. Vahki Sarajin infosivun lukeminen sai loppua kun jossakin räjähti. Valot sammuivat monelta osastolta. Elementaalivoimia oli käytetty, ilmeisesti valoa, koska kyseinen kerros oli imetty tyhjiin valosta. Ja ainoa Metru Nuin valoelementaali oli Umbra. Jotain oli tekeillä.
Pimeässä Nurukan luotti harjaantuneeseen pimeänäköön, jota hän oli harjoittanut viimeksi kunnolla sodassa Metru Nuilla kun hän johti yllätyshyökkäystä kaupungin viemärijärjestelmiä pitkin. Nyt hän oli yhtä pimeyden kanssa ja kuulo alkoi harjaantua ja ottaa valtaa muilta aisteilta.
Nurukanin käsien terät alkoivat työntyä ulos. Syntyisi taistelu. Hän otti repustaan mutaatiokanuunansa. Siitä voisi olla hyötyä ja sitä voisi käyttää myös energiakanuunana, ampuen maan elementaalia.
Nurukan hiipi varjoissa verrattain hiljaa ja ketterästi ikäisekseen. Tämä sai hänet tuntemaan itsensä tavallista nuoremmaksi. Ikä oli vain numeroita, sillä jos mieli oli nuori, niin oli kokonaisuuskin.
Nurukan näki kaukana heikkoa valoa jota paistoi vihreistä silmistä. Kaksi paria silmiä. Toisen silmäparin lähellä ladattiin valoenergiaa, toinen vain oli. Jotain oli vialla. Hän tunnisti pimeydessäkin naamion Kirilin muotoiseksi, se muistutti häntä Turaga Dumesta.
Maan toan syöksyessä maasta nousseen Umbran rinnalle Muodonmuuttajan sulava ruumis syöksyi taas pimeydestä. Se oli luonut itselleen pitkät lonkeromaiset kädet, joilla se tarrasi Umbraan. Valon toa vapautti valonsa uutena väläyksenä, joka ei kuitenkaan osunut kohteeseensa. Muodonmuuttaja heitti Umbran seinään lonkeroillaan. Silloin Nurukan ilmestyi käytävälle. Hänen tykkinsä välähti vihreänä ja Muodonmuuttaja sai osuman. Jyrähdyksen saattelemana se lensi kiviseen seinämään. Nurukan lähestyi ja ampui uudestaan. Muodonmuuttaja väisti yhden laukauksen, joka osuttuaan teki suuren rei’än lattiaan.
Muodonmuuttaja katosi Kuuden Kuningaskunnan sotien huoneeseen. Nurukan lähti perään. Myös Umbra oli päässyt pystyyn. Maan Toa juoksi edeltä suureen esittelykammioon. Hän törmäsi itseensä. Nurukanin muodon ottanut olento latasi juuri maan elementtivoimaansa salin keskellä. Vihertävät säteet hehkuivat hänen käsistään. Toat katsoivat toisiaan silmiin.
”Mitä piruutta tämä oikein on”, Nurukan kysyi hämmentyneenä itseltään. Muodonmuuttaja vapautti maanjäristyksen, joka sorti koko kammion ja pudotti heidät kummatkin takaisin psykologian kerrokseen. Katossa roikkuneita vanhoja lentoaluksia putoili. Maa oli täynnä näytillä olleita vanhoja aseita. Kirjoja oli lattialla valtavasti. Kun Nurukan nousi kivimurskan joukosta, hän ei kyennyt enää paikantamaan vihollistaan.
”Umbra”, hän hihkaisi sortuman reunalla olevalle kumppanilleen. ”Valoa.”
Umbra vapautti sisällään olevat imetyt valoenergiat ja alkoi loistaa kuin mikäkin tuomipäivän profeetta. Hänen värityksensä muuttui kultavalkoiseksi valon päästessä elämään vapaasti hänen kehollaan. Valot alkoivat palata Arkistojen kerroksiin. Tosin niitä ei tarvittu, koska Umbra sokaisi kaiken. Toa pudottautui kerroksen alemmas Nurukanin rinnalle.
Muodonmuuttaja kipitti pienenä kinlokana kirjojen joukossa, etsien jostain koloa tai heikkoa kohtaa johon porautua. Keltamusta jyrsijä oli ketterä ja vahvoilla hampaillaan se voisi järsiä tiensä läpi melkein mistä tahansa.
”Olet varsinainen pelkuri, ilman kunniaa tai rohkeutta”, Umbra sanoi itsevarmasti ja säteilevästi. Hän oli koko kerroksen suurin valonlähde ja ei pelännyt näyttää voimiaan. Kinloka sähisi hänelle jossain kaukaa ja olisi paljastanut terävät etuhampaansa jos joku olisi ollut katsomassa.
Matoro ja Deleva ilmestyivät hyvin nopeasti sortumakohtaan. Jään toa piteli vielä päätään.
”Saitteko sen”, Deleva kysyi itsensä kivimurskasta nostaneelta Nurukanilta.
”Se on täällä jossakin”, maan toa vastasi.
”Haravoidaan koko kerros. Deleva,Varmista pakotiet. Nurukan, Matoro, tutkitaan käytävät” Umbra organisoi ryhmää päämoderaattorin elkein. Plasman toa nyökkäsi ja juoksi takaisin.
Kolmikko lähti kävelemään valaistuja käytäväiä pitkin pienen välimatkan päässä toisistaan. Umbran säteily kadotti kaikki varjot, kaikki piilopaikat paljastuivat.
”Aaargh! Se on kimpussani!” kuului Whenuan ääni jostakin. Se oli suorastaan vertahyytävä tuskanhuuto.
Umbran katse terästyi. ”Hemmetti, unohdimme Whenuan”, hän valitti. ”Mistä se kuului?”
”Ääni kuului oikealta, eikö vain”, Matoro varmisti. Nurukan nyökkäsi.
”Ai nyt se yrittää jotakin panttivankidraamaa”, Nurukan mietti ääneen. ”Raivostuttavia tuollaiset limanuljaskat.”
Kolmikko etsi äänen lähdettä. Huudot jatkuivat. Ne johdattivat toat tyhjän varaston läpi suljettuun kaivostunneliin. He löysivät avatun oven, jonka vieressä oli matoran-kielisillä aakkosilla kirjoitettu ”pääsy kielletty” -teksti. Ovi oli ollut sinetyöty suurilla metallipalkeilla. Nyt kyseiset palkit oli yksinkertaisesti revitty alas.
”Tämä on käytävä, joka on osunut luonnonluoliin”, Nurukan selitti. ”Kukaan ei tiedä Metru Nuin alla olevien syvien kuilujen syntyperää, mutta niistä tulee joskus outoja olentoja. Ne pidetään tiiviisti lukittuina.”
”Pohjattomat kuilut, se kuulostaakin huojentavalta”, tietä valaiseva Umbra vastasi. Matoro varmisti refleksinomaisesti harppuunansa.
Whenuan ääniä ei enää kuulunut.
Umbra astui ensimmäisenä sisään auki revitystä teräsovesta. Valo seurasi häntä. Huone oli korkea, kapea ja avautui takaseinästä syvään kuiluun. Seinällä oli vielä yksi varoituskyltti.
”… entä jos se ei ollut oikea Whenua…?” hän tajusi hitaasti.
Matoro tuli seuraavana ionikatana hohtavana. Hän ei ehtinyt kunnolla reagoida, kun musta olento syöksyi katonrajasta, oven yläpuolelta, Umbraa päin. Se potkaisi valon toan täysillä eteenpäin, vaarallisen lähelle outoa kuilua. Matoro hyökkäsi Muodonmuuttajan kimppuun, joka väisti tämän iskun hypyllä. Vakooja otti Matoroa kiinni tämän harppuunakädestä ja työnsi tätä seinään. Hienot mekanismit jään toan kädessä valittivat puristuksesta. Umbra nousi vaivalloisesti ja syöksyi vihaisena kohti vihollistaan. Hän kohotti miekkansa. Silloin valtavat voimat omaavat kädet heittivät Matoron päin Umbraa ja kaatoivat kummankin kuiluun. Nurukan oli tullut vain sekunteja liian myöhään. Hän tunsi vihansa pakkautuvan.
”Maan voimat ovat yhtä kanssani. Käsken ne kimppuusi saastainen pimeyden olento!” Nurukan huusi ja menetti malttinsa. Paineaalto syntyi maan toan yhteen lyödyistä nyrkeistä ja rakenteita alkoi sortua Muodonmuuttajan päälle. Metallinkappaleita ja kiviä putosi myös kuiluun jonne klaanilaiskaksikko oli pudonnut. Tuntui siltä kuin koko maankuori valittaisi.
Matoro yritti tähtäillä harppuunallaan ylös. Rakas kaveri oli pelastanut hänet monesti. Se saisi toimia pelastuskeinona nytkin. Umbra kirosi sitä ettei hänen mukautettava haarniskaprototyyppinsä toiminut, sillä nyt olisi jalkaraketeille ollut käyttöä. Sen sijaan haarniska yritti laittaa hänen pohkeisiinsa vesipropellit, jotka vain surisivat kuin kimalaiset tuulessa, vailla funktiota ja tarkoitusta.
”Karzahnin haarniska. Voi Atheon sentään kun nämä Artakhan prototyypit ovat niin surkeita”, Umbra kirosi ääneen. Jos Matoro ei saisi tehtyä jotain, vahkit saisivat kerätä heidän osiaan kottikärryillä ja metallinpaljastimilla seuraavat kaksi viikkoa.
Kaksi ensimmäistä harppuunaa oli jäänyt laukeamatta. Muodonmuuttajan iskut olivat vahingoittaneet monen harppuunan metallikuorta ja oletettavasti koneistoja. Kolmas terä lähti lentoon ja osui kallionseinämään, kiristäen välittömästi vaijerin. Umbra piti tiukasti jään toasta kiinni. Kaksikon putoaminen pysähtyi kuin seinään ja he iskeytyivät kiviseinämään hieman pyörähtäen.Umbra osui kiveen pänä takaosa edellä, ja hänen otteensa Matorosta irtosi. Toa nappasi miekkakädellään Umbraa jalasta niin nopeasti kuin sai. He jäivät roikkumaan tuskallisesti seinämään. Kuiluun alkoi sataa ylhäältä kiven kappaleita. Matorosta tuntui siltä, kuin hänen oikea kätensä olisi tulessa.
Matoron parannuskiven siniset lieskat tanssivat hänen haarniskansa ympärillä ja pitivät hänet tajuissaan. Hänen päänsä särki edelleen taannoisesta kolkkauksesta. Se tosin oli pienin hänen murheistaan juuri nyt. Toa loi hitaasti jäistä tasannetta heidän alleen. Hän kirosi mielessään tilannetta. Metallirakenteita satoi ylhäältä. Jäinen laatta kasvoi ja paksuni. Toa laskeutui sille varovaisesti ja irrotti otteensa Umbrasta. Valon toa, joka ei enää säteillyt, makasi silmät kiinni laatalla. Matoro jatkoi jään vahvistamista niin alhaalta kuin ylhäältäkin.
Viimeinenkin valo kuilusta katosi, kun valtava pala kattoa iskeytyi satojen biojen päähän kuilun suun ylle. Pimeys tuli.
Matoro juoksi kovaa pimeällä käytävällä. Kiveä vasten oli ohut vesikerros, joka oli nyt jäätä. Sen takia juosseet Exo-Toat ovat nyt jääneet jälkeen. Hän oli Destralilla, ja hänellä oli perässään useita rahksheja.
Matoro väisti luistellen yhden rahkshin salamaketjun, käänsi itsensä ja ampui miekastaan jäätä taakse. Hän luisteli taitavasti olentoja pakoon, mutta Makutan matelijamaiset kätyrit olivat nopeampia.
Edessäpäin oli synkkänä vellova meri, sillä hän oli Makutan veljeskunnan satamassa. Hän oli joutunut eroon tovereistaan pian Destralin linnoituksessa. Matoro oli tullut kahden toverinsa kanssa pelastamaan erästä Mata Nuin Ritarikunnan jäsentä; tuolloin hänen toa-tiiminsä teki vielä töitä Ritarikunnalle.
Käytävän pää – ja siitä alkava meri- tulivat nopeasti vastaan. Toa syöksyi kalliolta kohti merta, laukaisi harppuunan taaksepäin ja vetäisi itsensä kaaressa edellisen rakennuksen sivulle.
Rahkshit luulivat voittaneensa.
Matoro katsoi kumarassa saarta. Sen keskellä kohosi valtava Makutojen linnoitus, jossa hänen toverinsa olivat. Tällä tehtävällä ei voinut taistella suoraan.
Suuri Exo-Toa osoittaa voimatykillään Maan Toa Karaxia suoraan päähän. Tämän aseen laukaus räjäyttäisi koko Toan pitkin Destralia.
Hopeamusta toa oli jähmettyneenä paikalleen. Vähän matkan päässä lattialla oli Muodonmuuttajana tunnettu Ritarikuntalainen sekä Rali-niminen salaman toa vankeina jähmetyskentässä.
Maan toa mietti mitä tehdä. Exo-Toan takana seisoi Gorastin lyhyt mutta erittäin uhkaava hahmo. Karax keskittyi naamionvoimansa käyttöön. Hänen naamionsa sädehti muutamia sekunteja, ja silloin Exo-Toan tykki räjähti taaksepäin, irroittaen olennon käden. Maan elementin räjähdys heitti haarniskan Makutaa päin, jolloin jähmetyskentät aukesivat. Kolmikko syöksyi yhdestä ovesta summamutikassa ulos.
Todennäköisyyden naamio oli jälleen kerran auttanut heidät pulasta.
Käytävä oli koristeltu makutojen naamioilla sekä aseilla. Kunkin naamion alla luki nimi sekä ”pettänyt kaiken” matoraninkielisillä aakkosilla. Epäonnistuneiden Makutojen seinä…, Matoro ajatteli. Hän katseli naamioita ja ajatteli että jostakin niistä saattaisi olla hyötyä. Hänen itsensä silmillä oleva Suunnistuksen kanohi takasi täydellisen liikkumisen oudoissa paikoissa, mutta Toa nappasi valkoisen, pyöreän kanohin jonka alla luki ”Makuta Itroz, Kanohi Cencord”.
Silloin käytävän pää räjähti voimakkaasti, lennättäen kivimurskaa kaikkialle. Kaksi Toaa syöksyi aukosta retuuttaen Ritarikuntalaista mukanaan. Hän oli kokomusta hahmo keltaisella Kirlillä. Nimi ”Muodonmuuttaja” tuli siitä että hän, noh, kirjaimellisesti, muutti muotoa. Miksi vain. Hän oli kuitenkin tällä hetkellä puolitajuton.
”Matoro, siinähän sinä. Mennään takaisin veneelle!”, Maan Toa huudahti syöksyessään Jään Toan ohi. Melkoinen joukko rahksheja ja muita olentoja oli juoksemassa heidän perässään. Matoro lähti myös juoksuun.
Neljä pakenijaa kääntyivät avaraan laboratoriohuoneeseen. Lasipulloja putoili ja niiden sisältämät kemikaalit sihisivät maassa. Matoro oli näkevinään nopeassa takaa-ajossa laatikon jossa luki jotakin ”Projekti: Nimdan” suuntaan.
”Löysin ajoneuvon!”, Salaman Toa Rali huudahti. Valkokultainen nais-toa oli juossut etummaisena seuraavaan kammioon. ”Makeeta! Moottoripyörä!”, Karax huusi rimastuneena, veti Muodonmuuttajan ja Matoron ”Destralin pyöränä” tunnetun ajoneuvon päälle ja käynnisti laitteen.
Väkivahva moottori pärähti käynttiin ja jätti rahkshit taakseen. Neljällä henkilöllä tosin oli vaikeuksia pysyä kunnolla kyydissä kovassa vauhdissa, ja joku heistä meinaisikin pudota matkalla.
”Poltimme matkallamme yhden liskoaluksistanne”, yksi kromideista murahti ja nousi pystyyn. ”Ja tapoimme sen miehistön.” Muodonmuuttaja ei tiennyt, oliko se totta, mutta hän ei ajatellut kyseenalaistaa tätä.