Karzahni seisoi ylväänä salinsa päässä. Kaukaa hän näytti korkealta kuninkaalta, kuin joltakin Kuuden Kuningaskunnan johtajalta; läheltä sen sijaan paljastui hänen osista koottu ja uudelleen ja uudelleen korjattu haarniskointinsa. Hänen harteillaan oli vaaleansinisellä metallilla päälystetty hohtava viitta; kasvoillaan hän kantoi naamioista tehtyä naamiota, jonka pahansuopa ilme olisi karkoittanut minkä tahansa pimeyden olennon takaisin syvyyksiin.
Hänen edessään viisi toaa näyttivät pieniltä ja heikoilta. Toat olivat täysin kunnossa ja vapaina liikkumaan tornissa – jopa Delevan haavat olivat parantuneet synkän unen jälkeen. Hänen kyborgikätensä oli korjattu ja siihen oli liitetty outoja teriä.
Matoron mielestä koko tilanne oli täysin absurdi. Hän ja Kapura olivat heränneet tornista ja tavanneet Umbran ystävineen. Jään Toalla ei ollut minkäänlaista tietoa kauanko siitä oli. Sitten he olivat olleet Karzahnin vieraina. Siitä ei voinut olla kovin kauaa, ehkä yksi päivä. Pimeät salit eivät tuntuneet enää niin pimeiltä. Karzahni ei ollut enää tarinoiden demoni vaan erinomainen isäntä.
”… ja sitten Dume hajotti neuvoston. Hän poisti heidän ulkopoliittisen valtansa ja karsi heidän märäänsä kuuteen. Tietysti sitä silloin protestoitiin, olihan se aika iso muutos – mutta vanhaa turagaa arvostettiin. Uudet vahkit olivat kuitenkin tuoneet taas järjestyksen kaduille, ja ulkomaisen tuonnin vähentäminen paransi etenkin Metru Nuin käsityöläisten asemaa”, Nurukan ammensi tietämystään Metru Nuin historiasta. Deleva nuokahteli. Hän ei ymmärtänyt miten ketään – edes Karzahnin kaltaista olentoa – saattoi kiinnostaa historia. Heidän isäntänsä tiedonjano näytti loputtomalta. Olento muisti ajan alkuhämärät, mutta eli tiedottomana lähitapahtumista.
Matoro kuunteli kiinnostuneena välillä korjaten jotakin, mitä Nurukan oli sanonut. Metru Nuin historia ei ollut hänen ominta alaansa, mutta Mantereita Erottavan Meren geopoliittisesta tilanteesta hän osasi kertoa paljon. Umbra hänen vierellään ei näyttänyt tuntemuksiaan. Hän oli ollut varuillaan koko ajan – päämoderaattorin valppaus oli suorastaan ihailtavaa. Jokin aika sitten hän oli vetänyt Matoron kulman taa ja oli kysynyt pakosuunnitelmasta.
Kapura istui reunimmaisena. Hän kirjoitti jotakin muistivihkoonsa, jota tuntui suojelevan suurella aggressiivisuudella. Tulen Toa oli ollut suurimmaksi osaksi hiljaa koko keskustelun. Hän oli selvästi nähnyt jotakin, jota ei kyennyt unohtamaan.
”Turaga Dumen pikkumainen hallinto – ei se ei kerta kaikkiaan toimi. Hän ei rakasta alamaisiaan. Hän ei pidä heitä arvokkaina yksilöinä vaan koneen osina! Matoranit ovat persoonia!” Karzahni kommentoi.
”No suurkaupungin hallinta ei voi olla niin… persoonallista kuin Karzahnin kaltaisten… pienempien valtakuntien”, Matoro puolusteli Dumea.
”Mitäpä sotasankari moisesta tietäisi”, Karzahni totesi kuivasti. ”Vai mitä, Artakha? Et sinäkään hallita osaa, osaat vain tuhota asioita. Ja koota ne jälleen naamiollasi. Heikko sinä olet, sinä et rakasta”, saaren herra kääntyi kohti kultaista patsasta salin reunalla. Patsas kuvasi tornin ympärille kiertynyttä käärmettä, jolla oli tuhansia siipiä.
”Hah, ei se niin toimi, velipoika. Minä olen ollut meistä aina se joka luo, sinä se joka tuhoaa!” Karzahni vastasi argumenttiin, joka ei ollut olemassa muille.
Toat katselivat vaivaantuneina. Matoro oli odottanut tilaisuutta, jolloin Karzahni olisi mahdollisimman hyvällä tuulella – nyt tuo patsas näytti sotkevan kaiken.
”Tuo oli loukkaus. Kumpi meistä on kehittänyt valtavat määrät joukkotuhoaseita? Sinä. En minä. Minä korjaan asioita joita sinä rikot”, Karzahni vastasi melkein huutaen. Hän veti vyöltään ketjun ja iski sen patsaan ympärille silmänräpäystä nopeammalla liikkeellä. Umbra teki vaistomaisesti väistöliikkeen ja mietti minne heidän aseensa oli viety. Patsaan kultakuorrutus suli liekehtivien ketjujen puristuksessa. Sulaneen kullan alta putoili luita, kanohinkappaleita ja tuhkaa.
Äänetön käsky kävi, ja sivuovista kyttyräselkäinen matoran toi kottikärryntapaisilla uutta kullattua patsasta. Se esitti jonkinlaista pitkää humanoidia jonka käsistä roikkui haalistuneista orgaanisen panssarin kappaleista tehtyjä nukkeja.
”Niin, mihin jäimmekään? Veljeni on kova keskeyttämään, suonette anteeksi”, Karzahni pahoitteli ja istui puiselle valtaisuimelleen. Toat näyttivät sanattomilta.
”O-oliko hän Artakha?” Umbra kysyi muistaen jotakin ritarikunta-ajoiltaan.
”En pidä siitä nimestä, se on kuin omani väännettynä kieroon”, Karzahni vastasi. ”Mutta.”
Odottava hiljaisuus. Karzahni kääntyi selkä toiin päin ja käveli ikkunalle.
”Oletteko lukeneet lisää hyviä kirjoja?” hän kysyi. ”Vai saimmeko tarpeeksemme puhumisesta ja siirrymme kirjastooni?”
”Mitä?” Deleva kysyi puoliääneen. ”Eikö sinulta jäänyt lause kesken tai jotain…?”
Karzahni sanoi jotakin, mikä kuulosti kiroukselta jollakin muinaisella kielellä. Seinästä avautui ovi.
”Teidän jälkeenne, arvon vieraat.”
Ovesta kuljettuaan Umbra kuiskasi jotain Nurukanille. Nurukan pudisti päätään. Valon Toa näytti turhautuneelta.
Pimeän käytävän jälkeen heidän eteensä avautui valtava kirjasto, jossa oli satojen metrien korkeuteen hyllyjä muinaisia kirjoja, aina aikojen alusta asti. Tarkkaavainen vieras saattoi huomata seinillä olevan tasaisin välimatkoin kappaleita, jotka olivat olleet joskus lattiaa. Entiset lattiakerrokset on romautettu ja kirjastoa on jatkettu aina vain alaspäin.
”Alaspäin – se on suunta johon me kaikki menemme! Aina siitä hetkestä olemme sinne menneet kun aika alkoi – Suuri Kello tikittää, viisarit valuvat alaspäin, mutta ne eivät kykene voittamaan painovoimaa. Painovoima painaa ne alas niinkuin kaiken muunkin elävän. Kohtalon paino”, saaren mestari runoili vakaalla äänellä.
Karzahni jäi suuren salin keskelle ja näytti vaipuvan ajatuksiinsa. Hän ei puhunut eikä hengittänyt.
Umbra tarkkaili olentoa hetken ja syöksyi sitten hyllyille, jossa Matoro oli tutkimassa kirjoja. Muut toat olivat vähän matkan päässä. He kerääntyivät yhteen. Valon Toa aloitti puhumisen: ”Meidän pitää paeta. Emme tuhlata täällä aikaa yhtään enempää. Klaani tarvitsee meitä.”
”Ehdottomasti”, Matoro vastasi. ”Mutta emme pääse täältä väkivalloin. Minulla on kyllä suunnitelma.”
Kapura näytti epäilevältä. ”Muistaakseni sinulla oli myös suunnitelma tulla tänne, pelastaa kaikki ja häipyä?”
”Suunnitelmassa on aina epäonnistumisriski jos se ei sisällä harppuunan käyttöä”, Matoro kuittasi.
”Tässä vaiheessa en enää edes tiedä onko tuo huono vitsi vai oletko tosissasi”, Kapura vastasi kuivasti.
”Niin minäkin sinua, Kapura rakas.”
”Voi kiitos.”
”…”, totesi Deleva. ”Sinulla siis on suunnitelma, Jään Toa? Koska toteutamme sen? Mitä aiot tehdä?”
”Puhua”, Matoro vastasi lyhyesti. ”Mutta isäntämme ei näytä olevan keskusteluvalmis juuri nyt.”
Matoro sääteli teleskooppisilmäänsä ja alkoi skannata vihreällä alimmalla silmällään erään kirjan tekstiä talteen. Itseasiassa hänellä oli kokonainen pino erilaisia, Delevan mielestä äärimmäisen unettavia, teoksia muinaisesta sotahistoriasta ja Kuuden Kuningaskunnan Liigan sodista. Hän oli etsinyt tietoja myös Artakhasta, mutta niitä ei Karzahnin kirjastosta löytänyt. Itse asiassa hän ei ole löytänyt niitä mistään koskaan. Hän ei ole löytänyt ketään muuta kuin Karzahnin, joka edes kykenisi kertomaan tavanneensa Artakhan.
Hullun todistus ei ole kovin luotettava, mutta minkäs teet kun kyseinen hullu on puolijumala.
Ajatus hymyilytti Matoroa. Siitä ei ollut kauaakaan kun hän oli pudottanut yhdenkin puolijumalan alas taivaalta. Hän keskittyi jälleen kirjoihin. Ne saivat hänet unohtamaan ikävät asiat, samalla tavalla kuin adrealiini. Ne estivät häntä muistelemasta asioita, joita hän ei halunnut muistaa. Kuten sitä faktaa, että häneltä puuttui oikea kämmen. Se oli tosin korvattu kuudella harppuunalla, mutta silti se vähensi tarttumakykyä.
”Onko hän aina tuollainen?” Nurukan kysyi hiljaa Umbralta.
”Omatoiminen ja itsevarma? Kyllä hän on”, Umbra vastasi.
”Ei vaan itsetuhoisen idioottivarma”, Nurukan korjasi.
”Me olemme päässeet sillä asenteella läpi aika monesta seikkailusta”, Umbra vastasi.
”Se ei takaa että se toimisi aina”, Nurukan jatkoi.
”Sitä päivää odotellessa”, Umbra vastasi. Hän ainakin oli huomannut saaneensa annoksen itsevarmuutta.
Kapura oli vähän kauempana muista. Hän selasi kirjojen selkämyksiä. Kasvitiede, lonkerologia, telepatian pitkä oppimäärä, kryptozoologia, siellä oli kaikkea. Silti mikään maailman tieto ei voisi ratkaista hänen pulmaansa.
Kysymystä siitä mikä on todellista.
Vai oliko mikään. Olisiko silloin maailmassa enää mitään järkeä.
Hän kirjoitti kaksi lausetta muistivihkoonsa erilaisten taulukoiden, luetteloiden ja sukupuiden sekaan.
”Te klaanilaiset ovat hemmetin outoa sakkia”, Deleva sanoi Umbralle. ”Oudointa mitä olen nähnyt.”
”Et ole ainoa joka sanoo noin”, Umbra vastasi. Hän naputteli jalkaansa kiviseen lattiaan tylsistyneenä. Karzahni ei liikkunut. Ovi, josta he olivat tulleet, oli kiinni.
Iltapäivän tunnit kuluivat hitaasti tunkkaisessa kirjastossa. Tai ei vuorokaudenaikaa kyennyt näkemään, mutta Valon Toana Umbra vain aisti sen. Aurinko laski Klaanissa kullaten Chat-kahvion hetkeksi. Chat-kahvion, joka saattoi tälläkin hetkellä olla rikki pommitettu. Toasta tuntui pahalta olla lepäilemässä tarpeettomana hullun puolijumalan kirjastossa, kun maailma Klaanin ympärillä sortui.
”Hän on varsinainen herrasmies”, Karzahnin ääni rikkoi hiljaisuuden yllättäen.
”Kuka?” Kapura kysyi.
”Mata Nui. Kovin mukava pikkuveli, ehkä vähän turhan puhelias. Siksi minulla meni näin kauan. Trennykkääkin kävin tervehtimässä. Ikävystymässä luolassaan.”
”…”, toat olisivat sanoneet jos se ei olisi ollut epäkohteliasta.
”Noh, sepä mukavaa”, Matoro vastasi toien joukosta asetellessaan kirjoja takaisin hyllyyn. ”Mitä jos- mitä jos menisimme takaisin saliisi? Minulla olisi ehdotus joka saattaisi kiinnostaa sinua.” Toan äänensävy oli kuin hän olisi ehdottanut parhaalle ystävälleen SimpukkaShokki-ottelua.
”Ehdotukset ovat aina mielenkiintoisia”, Karzahni sanoi. Hän sanoi jotakin, ja kirjaston lattiasta nousi kivisiä tasoja. Hän istuutui yhdelle.
”Mustalumi, istuudu ystäviesi kanssa ja puhu”, Karzahni sanoi. Pimeydestä tuli tyhjäsilmäinen matoran, joka ojensi herralleen pikarin luisella tarjottimella. Delevan teki mieli räjäyttää paha puolijumala siihen paikkaan siitä hyvästä mitä tämä teki matoraneille. Hän tyytyi irvistelemään ja istuutui Kapuran kanssa kauimmaisille kivipenkeille.
”Meidän matkallamme, kuten olet saattanut arvella, oli itse asiassa toinen päämäärä”, Matoro aloitti. ”Emme oikeastaan tulleet valtakuntaasi jäädäksemme”, hän jatkoi. Karzahnin ilme muuttui surulliseksi.
”Eikö valtakuntani ole tarpeeksi hyvä teille?” Karzahni kysyi masentuneen kuuloisena. Matoro oli sanomassa jotakin, kun toinen ääni keskeytti hänet.
”Kyllä se on”, Karzahni vastasi itselleen hieman matorania imitoiden. ”Tämä on maailman paras valtakunta, ja toat ovat vain kiittämättömiä Artakhan kätyreitä! Rusennetaan ne ketjuillamme!”
Deleva oli ensimmäinen toista, joka nousi välittömästi ja keskittyi plasman voiman kutsumiseen. Ääni keskeytti hänet.
”Mutta Artakhan kätyrit tekevät vain tuhoa, nämä ovat käyttäytyneet hyvin. Ei, kyllä me nyt kuuntelemme heidän tarjouksensa”, Karzahni puhui täysin huomioimatta ketään muuta huoneessa.
Hiljaisuus. Deleva istuutui.
”… niin. Me siis olimme menossa Metru Nuille. Meillä on tehtävä”, Matoro jatkoi hieman vaivaantuneena.
”Mikä tehtävä teidät voi viedä sinne rappeutuvaan kaupunkiin?” Karzahni kysyi epäillen.
Matoro kumartui hieman eteenpäin. Hän katsoi Karzahnia silmiin. Silmissä palo valo, jonka hän oli nähnyt aiemminkin. Valo maailman alusta.
”… oletko kuullut koskaan esineestä nimeltä… Nimda?” Jään Toa kysyi hiljaa, miltei varovaisesti. Muinainen nimi rikkoi hiljaisuutta ja pimeyttä kuin salamanisku.
Karzahnin ikuisuutta heijastelevat silmät välkähtivät. Hän näytti kiinnostuneelta. Hän hieroi leukaansa ja suoristautui pitkäksi. Hänen oli peiteltävä epäuskoaan siitä, että joku muukin tiesi esineestä.
”… tiedätkö sinä jotakin siitä esineestä?”
”Me etsimme sitä”, Matoro vastasi päättäväisesti. ”Johtolangat vievät Metru Nuille.”
”Mikä teitä… kiinnostaa kyseisessä esineessä?” Karzahni kysyi peittäen kaikki tunteensa, mutta hänen saattoi kuulla haluavan sirua itselleen. Hänen äänessään värähteli se sama jumaluuden kaipuu, jota Abzumon raivopäisissä huudoissa oli kuulunut. Se sai Matoron tuntemaan kylmiä väreitä.
”Pelkäämme, että sen perässä on muitakin kuin me… sellaisia tahoja, joiden ei olisi suotavaa löytää sirua”, Matoro jatkoi.
”Ymmärrän”, Karzahni vastasi. Liian moni voimallinen esine oli väärissä käsissä, joko vapaana maailmalla tai Kuolleiden Päälle rakennetussa saaressa.
”Me kuljemme vain saaresi lävitse, menemme Kaupunkiin, haemme sirun ja palaamme samaa reittiä.”
”Miksi luulet, että antaisin teidän kulkea vapaasti alueitteni läpi? Minä voisin tuhota mielenne heti kun haluaisin – te ette ole asemassa jossa voisitte käskeä minua.”
”Emme me käske. Teen tarjouksen. Sinä saat Nimdan, jos me saamme hakea sen ja palata etelään saaresi kautta.”
Karzahnin silmiin syttyi himo. Himo ja epäilys.
”… mikä saa minut vakuuttumaan siitä, että tulisitte takaisin saareni kautta, ettekä esimerkiksi poistuisi Xian meritien kautta etelään?”
”Me olemme täällä. Olisimmeko tulleet häiritsemänä rauhaasi jos olisimme voineet kulkea vapaasti Xian reittiä? Ei, emme olisi. Mutta Xian reitti on täysin vartioitu, täynnä tahoja joiden käsissä Siru järkyttäisi maailman tasapainoa.”
Karzahni näytti pohtivalta. Hän punnitsi sopimusta ja yritti etsiä siitä jotakin ovelaa kohtaa, jonka nojalla Toat livistäisivät.
”Meidän on pakko palata sirun kanssa saaresi kautta. Ja saarellasi olemme armoillasi”, Matoro vakuutteli.
”Sopimuksesi… sopimuksesi kuulostaa hyväksyttävältä, Toa”, Karzahni vastasi hitaasti. Sitten hän jatkoi. ”Sisältyykö tähän joitakin ehtoja sen suhteen mitä minä teen Nimdalla?”
”Ei”, Matoro vastasi. ”Niin kauan kuin pidät sen itselläsi, voit tehdä mitä haluat.”
Karzahni näki itsensä legendojen aseen kanssa. Valkoinen Silmä, joka tuijottaisi hänen vastustajiensa mieliin ja hajottaisi ne niinkuin aika hajottaa tornit. Kiiltävä Katse, jonka silmänisku toisi hänelle kaiken maailmassa.
”Hyväksytty”, Karzahni totesi lopulta. Hän ei voisi hävitä mitään tässä sopimuksessa. Hän tiesi sen tuhansien vuosien itseoppineen psykologin kokemuksella.
”Kiitän teitä älykkyydestänne”, Matoro vastasi lipevästi ja kumarsi. Hän saattoi olla ainut toa joka on koskaan kumartanut tuota olentoa vapaaehtoisesti. Joskus ylpeys piti niellä. Joskus diplomatia oli tehokkaampaa.
Karzahni nousi ja ovia avauti kuin itsekseen.
”Voitte hakea varusteemme Hallista. Matkatkaa pohjoiseen, mutta vain tietä pitkin. Löydätte Suuren Portin olevan auki, niin auki että jopa Valoisa Toanne pääsee läpi. Olkoon Karzahnin siunaus matkanne yllä.”
”Karzahnin siunaus…”, Nurukan mutisi hermostuneena kävellessään pois salista. ”Toisaalla se voisi olla kirous.”
Löydettyään aseensa ja varusteensa viiden toan ryhmä lähti Karzahnin tornista. Saaren herra katseli parvekkeelta heidän lähtöään nauraen. Itse tuhkaa syöksevät vuoret väistivät naurun tieltä ja portit avautuivat. Kaukana pohjoisessa horisontissa siinsi hopeisen merenpinnan takana Legendojen Kaupungin korkeat tornit.
Kepe räpytteli silmiään hämmentyneenä. Munkin kysymys oli tullut kuin salama kirkkaalta taivaalta. Mihin minä uskon?
Tiedemies ei tiennyt mitä vastata – hän ei kuulunut Ath-uskoon, ja tiesi ettei voisi valehdella kuuluvansa. Se ei menisi läpi. Mutta eikö vanhus hakenut juuri sitä vastausta?
Kepe haki katseellaan tukea muista klaanilaisista. Snowie ja Bladis näyttivät yhtä yllättyneiltä kuin hän itse, ja Same vain katsoi vakavana ulos ikkunasta. Täydellisen jäätymisen pelossa Kepe avasi hitaasti suunsa ja yritti muotoilla mielessään vastausta, mutta aihe ei ollut hänen vahvimpiaan. Kepe tiesi, ettei ollut ainakaan liian vakuuttava sellaisten kysymysten äärellä, joihin ei ollut selkeää vastausta.
Suureksi onnekseen hänen ei kuitenkaan tarvinnut muotoilla kantaansa aiheesta heti, sillä Snowie oli taas äänessä.
”Uskomme… Tai minä uskon… Mmh, miten asiani esittäisin…” Lumiukon puhe oli hidasta ja tunnustelevaa. ”Uskon, että on asioita, sanoja ja tekoja, jotka ovat oikein tai väärin.”
Valkeat sormet rapsuttivat valkeaa päätä. ”Ja minä uskon myös, että tässä maailmassa vaikuttaa voimia, joita emme ymmärrä ja jotka ovat yläpuolellamme.”
Snowie vilkaisi Zeeronia ja yritti nähdä, miten tämä reagoi. Munkin kultaisen naamion syvistä silmänrei’istä ei kuitenkaan saanut luettua minkäänlaista vastausta. Lumiukko jatkoi.
”Lisäksi, minä uskon että… Eeh.”
Snowien suu aukesi ja sulkeutui ja aukesi sopivia sanoja hakien. Sitten hän arveli löytäneensä ne.
”Uskon, että sillä ei ole väliä, että minä kutsun näitä voimia eri nimellä kuin sinä. Eihän Ath ole edes kaukana Mata Nuista… tavallaan…”
Oranssinenäinen klaanilainen loi varovaisen toiveikkaan katseen Zeeroniin.
”A-haa”, Zeeron sanoi kurtistaen kulmiaan. Hän siveli sormenpäillään samaa madonsyömää käyrää keppiä, jonka toinen pää oli jakanut intiimin läheisyyden hetken sienisopan kanssa, ja toinen oli koskettanut Kepen otsaa hyvin vauhdikkaasti. Kepe katseli kepakkoa hieman neuroottisesti.
”Et ole vielä valinnut tietäsi, pikkuinen?” Zeeron kysyi hämmentyneenä. ”Kuulostaa siltä, että olet risteyksessä.”
”Mmm… Moni tärkeä kaupunki rakennettiin risteyspaikkaan…? Vähän kuin Vors-Koro?” Snowie yritti vielä hymyillä hataran vastauksensa perään.
Keskustelu ei edennyt Kepen mielestä lainkaan edulliseen suuntaan. Niin paljon kuin hän vapaata ajatustenvaihtoa arvostikin, oli tämä keskustelu tarkoitushakuinen ja kriittisen tärkeä. Kepe puuttui tilanteeseen.
”Luulisin, että mitä partnerini yrittää sanoa, on että koetamme pitää mielemme avoimina. Itsekin, innokkaana tutkijana, olen aina valmis oppimaan uutta. Olen myös valmis oppimaan Athin tahdon.”
”Oppimaan, oppimaan!” Zeeron sanoi turhautuneena. ”Onko uskonto sinulle vain tiedettä, tieteen mies? Onko se vain limaa lasipurkissa, jota voit tarkkailla? Ei! En usko.”
Zeeron heilautti kepakon Kepen suuntaan, tällä kertaa vain osoittaakseen tätä. Kepe ei kuitenkaan uskonut näin viattomiin aikeisiin, vaan suorastaan hypähti taaksepäin.
”Loogisena ajattelijana tajuat, että Mata Nuisi sanoo toista, ja isä Ath toista. Ja nämä kaksi mahtuvat molemmat maailmaasi? En usko!”
”Sanovatko he, tosin?” Snowie kysyi. ”Sanovatko he eri asioita? Oman elämänkokemukseni aiheen parista, ja minä olen kuitenkin ollut venytetyllä visiitillä eräässä ihme luostarissa ja näin, sanoo, että uskonnot ovat aika liki toisiaan. Etenkin, jos emme käy liian kirjaimellisiksi, emmekö voi aivan hyvin ajatella-”
”Emme.”
Snowie hätkähti ja kääntyi ympäri. Puhuja oli Same. Lumiukko tiesi selakhilaanin suhtautuvan moniin ”turhanpäiväisiin” asioihin kylmästi, mutta äkkinäinen puheenvuoro yllätti Snowien.
”Ja jos voimme, niin miksi?” Selakhilaanin katse oli vakava ja ääni jäätävä. ”Mitä hyötyä on ohjeista, joita ei noudateta? Ohjeista, joiden noudattaminen ei ole koskaan auttanut ketään?”
Kepe nielaisi katsoessaan pitkän sotilaan kasvoja. Same jatkoi: ”Olen nähnyt kirkkojen palavan ja voin luvata, että yksikään loukkuun jäänyt ei päässyt pakoon rukoilemalla.”
Zeeron tuijotti purppuraisilla silmillään Samen vihreisiin. ”Sinä olet sodan mies”, onu-matoralainen sanoi synkeästi. ”Sinun kaltaisesi syntyvät sodassa. Eikö sotilaan kättä ohjaa muka muu kuin komento taistella ja tappaa? Etkö kertaakaan kysy itseltäsi, miksi taistelet?”
Same korjasi otsanauhansa asentoa.
”Minä en taistele, koska jumala käskee minun taistella. Minä taistelen, koska jonkun on tehtävä se. Jonkun on mentävä veren ja raudan ja kuoleman keskelle, jotta kaikki eivät joutuisi sinne.”
Snowie ja Kepe katsoivat Samea hieman hermostuneena. Hienovaraisuus oli näemmä jo hetki sitten vienyt bisneksensä toisaalle. Kumpikaan ei tohtinut kuitenkaan välittömästi keskeyttää moderaattoria.
Bladis keskittyi lähinnä tuijottamaan polviaan otsa kurtussa.
”Selakhian mies”, Zeeron sanoi tylynä, ”Niinkö tosiaan ajattelet? Että kaikki, mihin uskon on turhaa? En ole varma, mitä sanoa.”
Same tuhahti äänekkäästi.
”Anna kun minä kerron sinulle jumalasta”, selakhilaani sanoi ääni kylmänä.
”Kerran, vain kerran Selakhian tasavallan viimeisessä taistelussa ennen sen hajoamista, minä rukoilin. Taivaalta satoi tulikuumaa rautaa. Odotimme miesteni kanssa eräässä temppelissä, kun vihollisen veneet porautuivat rantahiekkaan. Minä pelkäsin.”
Klaanilaiset keskittyivät kuuntelemaan. Same harvoin myönsi pelkoaan.
”Nostin katseeni temppelin kattoa kohti. Qwyne, Selakhian äiti katsoi minua. Tunsin sen, vaikka patsaan silmät oli peitetty valkoisella nauhalla. Jumalattaren silmien näyttäminen oli kiellettyä. Hän katseli lapsiansa, mutta ei koskaan nähnyt meitä… kuten emme mekään häntä. Nojasin temppelin kylmää kivistä seinää vasten, painoin käteni sydänvaloani vasten ja rukoilin. Lupasin pyhittää koko elämäni jumalalle ja uskolleni, jos hän antaisi meille tukensa ja siunauksensa. Lopulta miehenikin liittyivät rukoukseen.”
Same piti hetken tauon. Hän painoi valkean kätensä otsaansa vasten. Otsaa, jolla oli nauha, joka ei peittänyt silmiä. Ei ainakaan enää.
”Vastausta ei tullut. Kuusi minuuttia rukouspyyntöni jälkeen vihollinen potkaisi temppelin oven sisään ja vapautti tulen. Te ette tiedä, mitä Kuningaskuntien sotien aikaan käytettiin. Oli sotilaita, joiden iho muuttui syöpäläisiksi. Oli aseita, jotka tuhosivat ruumiin, mutta jättivät mielen ikuisiksi ajoiksi tyhjiöön menettämään järkensä. Ja oli miehiä, jotka yhdellä sanalla muuttuivat purkaukseksi ikuisesti palavaa tulta ja huutoa Karzahnin syvimmistä sopukoista. Huutoa, joka ei loppunut silloinkaan, kun huutaja ammuttiin maahan.”
Same katsoi Zeeronia silmiin. Kummankaan katse ei värähtänyt.
”Kun tuli pyyhki tiensä läpi temppelin polttaen kaiken ja joukkueeni selviytyjät juoksivat henkensä edestä pakoon, erehdyin katsomaan taaksepäin. Äiti Qwynen patsas oli jo liekkien ytimessä. Valkoinen nauha sen silmien edessä paloi. Tiesin, että en saisi katsoa. Tiesin, että se oli väärin, mutta en voinut vastustaa. Nauha paloi, ja paljasti takaansa…”
Same pudisti päätään hitaasti.
”Ei mitään. Selakhian äidin silmäkuopissa ei ollut silmiä. Oikeus oli sokea. Jumala oli sokea. Hän ei nähnyt meitä sinä päivänä. Hän ei tulisi näkemään meitä muinakaan päivinä. Jumala ei vastannut rukouksiin, koska häntä ei ollut. Ylemmät voimat eivät luo kohtaloamme. Tyydyttikö vastaukseni, viisas vanhus?”
Zeeron pudisti päätään hitaasti ja katsoi synkkänä lattiaa.
”Tuo on tyhjyyttä”, Zeeron jyrisi hiljaa. ”Epätoivoa, nihilismiä. Uskoa kylmään ja pahaan maailmaan. Sinunlaisilleko minun kuuluisi uskoa Nimdan salaisuudet, hainhammas?”
Zeeronin ja Samen tuijottaessa toisiaan epätoivo valtasi alaa Kepen mielessä. Jos keskustelu jatkuisi tähän suuntaan, klaanilaiset eivät oppisi mitään uutta Nimdasta. Siru pysyisi saavuttamattomissa.
”Hyvä on, näemme maailman eri tavalla kuin sinä. Mitä sitten? Et kerro meille mitään, me emme kerro sinulle mitään ja kaikki poistuvat tyhjin käsin?”
Munkki näytti arvioivan tiedemiestä katseellaan. Toan ääni oli saanut uutta voimaa.
”Sinä ajattelet eri tavalla kuin minä”, Zeeron myönsi. ”Selakhialaisen maailma on tyhjä, ja pitkänenäisen ystävämme maailmankuva on yhtä häilyväinen kuin hänen fyysinen olemuksensakin.”
Kepe alkoi jo maistaa epäonnistumisen. He olivat kulkeneet pitkän ja vaarallisen matkan tiedon lähteelle. Näinkö se tyrehtyisi, ennen kuin he saisivat edes yrittää sammuttaa janoaan?
”Mutta minä en tiedä…” isä Zeeron vielä jatkoi, ”…mitä hän ajattelee.”
Sienimunkin keppi kohosi osoittamaan Bladista. Same, Snowie ja Kepe kääntyivät katsomaan poissaolevan näköistä skakdia.
”Tuota… häneltä ei välttämättä kannata kysyä…” Kepe sanoi hymyillen hermostuneesti.
Zeeron ei ottanut vastausta vastaan ja tuijotti klaanilaisia entistä tiukemmin. Hopeinen skakdi ei tuntunut reagoivan mitenkään.
”Bladis?” Snowie sanoi. ”Blaaaa-diiiiis?”
Bladis ei vastannut. Hän oli jossain kaukana.
Jossain kaukana
Kitaroiden kuoro jyrisi vuoria rikkovaa musiikkiaan. Oli kuin soolot olisivat miekkailleet rapeiden riffiensä terävillä metallireunoilla, singoten valtavia kipinäsuihkuja ilmoille. Kipinäsateen polttaessa aluskasvillisuutta basson jyrinä järisytti maata, pirstoi taivaan ja halkoi vedet.
Moottoripyörän moottori jyrisi testosteronia puhkuen, kun sen kaksi pakoputkea syöksivät moottoritien ylle tulta, tulikiveä ja pikimustaa savua. Piikikkäät, valtavat renkaat repivät asfalttia riekaleiksi edetessään läpi hahmottoman aavikon. Tai lähinnä takarengas, koska eturengas oli näyttänyt juuttuneen lopullisesti keulimaan kohti taivasta.
Sotaisan miehekkyyden kaksirenkaisen multihuipentuman jokainen metalliosa oli täynnä teräviä piikkejä. Pelti oli maalattu kuvilla valtavista lieskoista, erilaisista konetuliaseista ja hymyilevistä skakdinaisista. Vielä parinsadan metrin päässä moottoripyörän kuolemaa huutavasta keulasta juoksi pakoon kaksi nazorak-agenttia, joiden kädet oli korvattu sinihehkuisilla ja mekaanisilla vastaavilla. Torakat alkoivat hengästyä.
”SKARRARARARARRRRRRR”, kajahti skakdin kielen kaunein sana ja suurin lahja maailmalle.
Mylväisyn päästi moottoripyörän päällä kahdella jalalla tasapainotteleva hopeinen skakdi, Bladis. Kasvoillaan hänellä oli suuret mustat aurinkolasit, niskassaan yönmusta nahkatakki. Toisessa kädessään hänellä oli konepistooli, jonka hän antoi tasaisin väliajoin laulaa torakoiden jalkoja kohti. Torakat kiljuivat kovin naisellisesti.
”JUOSKAA VAIN, PELKURIT, JUOSKAA. AAAH HAH HAH HAH HAH
AAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAH HAH HA HAH
HA HAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAH HA HA HA HA HA
HAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAA AAAAH HAH HAH
AAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAH HAH HAH HAH HAH
HA HA HA HA HA HA AAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAH HAH HAH HA
HA HA HAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAH HAH
HAH AHAHAHAHA HAHAHA AAAAAAAAAAAAAAAAAAH HA HA HA
HA
HA HA HA HA HA HA!
AHAHAHAHAHAHHAHAH!
HAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAA HA HA HA HA
Jossain vaiheessa nauru lakkasi kuulostamasta naurulta ja jossain vaiheessa se muistutti kevytkaliiberista zakazilaista konekivääriä. Mainittu ase odottikin vielä vuoroaan moottoripyörän peräosassa.
Toisessa kädessään moderaattorilla oli valtava rautainen ketju, jota hän pyöritti päänsä yläpuolella. Se liekehti kerosiininkatkuista sinistä liekkiä, jonka savu olisi täyttänyt taivaan, jos taivaalla olisi ollut vielä tilaa täytettäväksi kaiken moottoripyöräsavun jälkeenkin.
Moottoripyörällä istui skakdinainen, terävähampainen kaunotar, joka piti tiukasti kiinni moottoripyörällä ajavasta sotilaan komistuksesta.
”Oih, Bladis!” nainen kirkaisi. ”Olet niin taitava! Ja hyvä ampumaan… ja komea!”
”Ei nyt, beibi”, Bladis sanoi ja laukoi ilmoille sarjan varoituslaukauksia Sinisille Käsille. ’Ilmoille’ oli siinä mielessä väärä ilmaisu, että hän ampui ne torakoita kohti. ”Metsästän.”
”Mutta Bladis”, nainen jankutti. ”Blaaaaa-diiiiis? Bladis. Bladis Bladis Bladis.”
Naisen ääni vaihtui jokaisella sanalla miehisemmäksi. Se alkoi muistuttaa jotakuta aivan muuta.
”Ei nyt”, Bladis sanoi. ”Milloin tahansa paitsi nyt.”
”Blaaaa-diiiiiiiiiiiis…”
”OLE HILJAA TAI PYSÄYTÄN TÄMÄN PYÖRÄN JA KÄVELET KOTIIN.”
Zeeronin mökki
Hopeinen skakdi kiristeli hampaitaan. Snowie katsoi tätä hämmentyneenä silmiin.
”… mi-mi-minkä pyörän?” lupsakkuuden lumiukkomainen ilmentymä sopersi.
Bladis räpytteli silmiään hetken. ”Öh. Ei mitään.”
Keskustelun valtasi hetkellisesti vaivaantunut hiljaisuus. Sen rikkoi Zeeron, joka loikkasi jakkaraltaan lähemmäs klaanilaisia, aivan Bladiksen eteen.
”Minä kysyin teiltä kaikilta, mihin uskotte”, soturimunkkivanhus sanoi. ”Sinä et antanut vastausta, skakdi.”
Hopeinen skakdi tuijotti Zeeronin purppuraiseen katseeseen ja tuhahti. ”Mitä luulet, ukki? Kauniisiin naisiin. Tehokkaisiin moottoreihin. Isoihin pyssyihin.”
”…”, Kepe ulvoi.
”…”, Snowie vinkaisi.
”…”, Same manasi.
Kepen, Snowien ja Samen katseet jäätyivät samalla lailla tyrmistyneesti. Tässä se oli. Viimeinen toivo tämän keskustelupuun hedelmällisyydestä oli halkaissut sen oksan moottorisahalla ja polttanut rungon. Zeeron pieksisi heitä puukepillä ihan pelkästä loukkaantumisesta ja lähettäisi heidät kotiin tyhjin käsin, todennäköisesti myös kävellen. Kepe tunsi sisuksiensa uppoavan. Hänelle oli annettu mahdollisuus kuulla aidolta athistipapilta tuon mystisellä tavalla Nimdaan liittyvän uskonnon salaisuuksia. Mahdollisuus, joka oli nyt hukattu lopullisesti.
Tämä viimeinen tiedonjyvänen olisi ollut puuttuva linkki. Tämän avulla Kepe olisi ehkä saanut Nimdaa, Profeettaa ja tämän seuraajia ympäröivää mysteerien verhoa raotettua. Ehkä tämä olisi viimein auttanut häntä löytämään yhteyden näiden toisistaan irrallisten konseptien välillä. Mutta ei.
Kepe alkoi arvelemaan, että jossain todella olikin jumala, joka päätti kaiken kulusta. Hänestä tuntui, että hän oli tehnyt jotain suututtaakseen kyseisen jumalan. Leikkinyt tieteellä? Kajonnut asioihin, jotka eivät kuuluneet kuolevaisille? Mahdollisuuksia oli rajattomia. Ehkä rukoilunkin jättäminen vähemmälle oli tarpeeksi. Lopulta sillä ei ollut väliä. Toivo oli mennyttä.
”Hiljaa, pessimisti!” Zeeron rääkäisi taas käytännössä ei millekään. ”Fiksulla skakdilla on vielä sanottavaa!”
”…”, Kepe inahti.
”…”, Snowie hymähti.
”…”, Same tuhisi.
”…mit mmit mitä…”, Kepe hinkui.
”… minä minä en…”, Snowie vikisi.
”Vaiti”, Same tuhahti. Mitä Bladis ikinä sitten tekikään, se vaikutti toimivan.
Bladis ryki kurkkuaan. ”Minua ei kasvatettu kumartamaan millekään jumaluuksille… ei sillä, että minua olisi ylipäätään kasvatettu mitenkään, mutta silti. Kotikylässäni ei ollut kirkon kirkkoa. Mata Nuin sijasta minusta kasvatettiin mies tarinoilla. Synnyin Zakazilla, mutta vähän liian myöhään. Sota oli jo sodittu.”
Zeeron suki leukaansa. Bladis jatkoi ilman lupaa.
”Se vähän vaikuttaa nuoreen mieheen, tiedätkö? Putkahtaa tosi ankeaan maailmaan siinä vaiheessa kun siihen ei voi enää vaikuttaa. Ja kaaaaaaaaaaaaikki ympärillä puhuvat siitä kuinka skarrararrin nättiä kaikkialla ennen oli ja kuinka skarrararrin sääli on, että vanhan Tendilliun nätit pellot paloivat päreiksi. Ja siinä sitä sitten vain kuunnellaan, kuinka muut ylistävät jotain, jota ei perhana enää ole.”
Bladis puristi kätensä nyrkkiin ja pamautti puista lattiaa.
”Irnakkit minä siitä. Ei minua kiinnosta, minkälainen se saari oli ennen. Sillä tiedolla ei saada peltoja kukkimaan tai hymyjä kaikkien naamalle. Siksi minä sieltä lähdinkin. Asioita ei saada kuntoon mähmimällä siinä, mitä joskus kuulemma oli! Kun voisi uskoa siihen, mitä siellä nyt on!”
Terävät hampaat muodostivat virneen.
”Eli kauniita naisia, tehokkaita moottoreja ja isoja pyssyjä. Niiden puolesta minä elän, ja niiden puolesta minä kuol… itseasiassa anti olla, skarrararit kuolemisesta. Jos kuolemalla olisi turpa, minä löisin sen turpaa.”
”…”, Kepe totesi.
”…”, Snowie huomioi.
”…”, Same havainnollisti.
”Turpaan”, Bladis lisäsi perin avuliaasti.
Same, Snowie ja Kepe olivat aivan yhtä tyrmistyneitä. Heillä oli äärimmäisiä vaikeuksia päättää, oliko äskeinen puheenvuoro ollut viisaan miehen kauniita sanoja elämänmakuisista asioista, vai Bladiksen sanoja Bladiksen asioista. Näillä kahdella asialla oli yleensä ero.
Zeeron naurahti räkäisesti ja taputti hitaasti.
”Skakdi”, Zeeron sanoi. ”Minä pidän sinusta. Uskot vilpittömästi johonkin. Se on harvinaista. En näe tippaakaan epäilystä uskossasi niihin asioihin, jotka ovat sinulle tärkeitä.”
Zeeron hymähti ja katsoi koko klaanilaisjoukkoa hymyillen.
”Kunnioitan sitä jopa niin paljon, että saatan harkita… saatan harkita kertovani teille tarinan.”
Innostus kasvoi Kepen sisällä, ja se näkyi. Toan kasvot loistivat pitkästä aikaa innosta ja toivosta. Hän oli jo kaivamassa esiin muistiinpanovälineitään ja pientä kotikutoista nauhuriaan, kun Zeeron pysäytti hänen kätensä tökkäämällä sitä kepillään.
”Kädet pois sieltä”, soturimunkki sanoi. ”Tämä ei ole ’haastattelu’. En halua, että vangitsette ääntäni ja pistätte sillä ’teknologiikallanne’ sanoja suuhuni! Ei käy!”
”Itseasiassa se ei ole edes mahdollista, isä hyvä”, Kepe sanoi varovaisesti. ”Mutta… jos kerran niin haluatte.”
”Hyvä”, Zeeron sanoi. ”Isä Athin tarinaa ei ole tarkoitettu vangittavaksi ’teknologiikkaan’!”
Kepe ja Snowie halusivat molemmat korjata Zeeronin sanavalintaa, mutta he päättivät jättää munkin keskeyttämättä.
”Mitään tarinaa ei saa vangita! Ilman kertojaa tarinat kuihtuvat ja kuolevat. Tämän tarinan kertoi minulle aikanaan isä Makandor, edeltäjäni. Hänelle tarinan kertoi Pyhä Äiti, sokea näkijä ja Athin sijainen maan päällä. Tarinat elävät kulkiessaan suusta suuhun, kirjasta kirjaan, ystävältä toiselle, opettajalta oppilaalle…”
Zeeron oli jättää vertauskuvan tähän, mutta sitten… voi ei…
Sitten hänen mieleensä tuli parempi.
”Itseasiassa voitaisiin sanoa, että… tarinan sielu on rihmasto…”
Niin. Täältä se tulee. Täältä. Se. Tulee.
”… ja kaikki tarinan versiot… ovat rihmaston sieniä!”
Noin. Nyt sekin on pois alta.
”Aivan!” Snowie sanoi hymyillen. ”Tarinat kuuluu vangita sieluun tai… sydämeen, eikö niin, viisas vanhus?”
”Noinkin sen voisi sanoa, lumi-ukko”, Zeeron hirnui. ”Mutta teidän täytyy ymmärtää, että se, mitä teille olen kertomassa on harvinaista, ainutlaatuista. Harva athistikaan tietää tätä. Saadakseen kuulla Nimdan legendan on soturimunkin astuttava kuusi ymmärryksen porrasta. He kävelevät tulisilla hiilillä, taistelevat isä Athin puolesta… antavat koko sielunsa Mielen Isälle, ennen kuin totuus paljastaa heille itsensä. Te olette erikoistapauksia.”
”Mikä tekee meistä niin erikoisia, että saamme… tämän kunnian”, Same kysyi ilman varsinaista kiinnostusta. Zeeronin ilme vääntyi pirulliseksi, kissapetomaiseksi hammasvirneeksi.
”Odotinkin tuota, Selakhian mies. Teidän täytyy vain luvata yyyyyyyyksi asia”, Zeeron sanoi. ”Silloin kun löydätte Pyhän Zeetan, se kuuluu minulle.”
Kepe puri huulta. Hän ei ollut varma, helpottuiko tilanne yhtään.
”Arvelinkin”, Same sanoi. Hän ei voinut olla erityisen pettynyt. Hän ei ollut tullut tänne etsimään tietoa Nimdasta, vaan pelastamaan Kepeä ja Snowieta.
Zeeronin tahto saada Pyhä Zeeta itselleen oli ymmärrettävää ja ehkä jollain tavalla oikeutettuakin. Tätä he eivät kuitenkaan voineet Zeeronille luvata. Siru oli vaarallinen ja parhaassa turvassa Bio-Klaanin hallussa. Jos Kepe olisi sanonut tämän suoraan, Zeeronin sanainen arkku sulkeutuisi varmasti, ja se olisi hyvin kiusallista tässä vaiheessa. Zeeronille valehtelu puolestaan olisi ollut niin ilkeä ja epäkepenomainen temppu, että se oli poissa laskuista.
”Mmmh. Ymmärrättehän toki, että Pyhän Zeetan perässä on muitakin kuin me, ja sen päätymisen heidän haltuunsa voimme estää vain me. Jos saamme sirun käsiimme ennen pimeämpiä voimia, teemme voitavamme kyetäksemme ennen pitkää palauttamaan sen Athin seuraajien haltuun. Enempää emme voi luvata. Ymmärrämme kyllä, jos tämä ei ole tarpeeksi.”
Zeeron näytti hetkellisen innostuksensa jälkeen yhtäkkiä kovin pettyneeltä, mutta ei yllättyneeltä. Hän hymähti tietäväisen oloisena. Ilmeestä näki, että soturimunkki oli jollain tapaa osannut odottaa tätä.
”Penteleen penteleet. Ainakin olet rehellinen, hyrrä-heppu.”
”… mik-” Kepe aloitti eikä ehtinyt lopettaa.
”En tiedä, miksi olet hyrrä-heppu”, Zeeron sanoi ilkikurisesti. ”Kuulosti sopivan sinulle. Mutta hyvä on. Ymmärrän kyllä. Olette sodassa, ja torakka-ritarit haluavat sirun itselleen. Annan sen mieluummin teidän kuin niiden huostaan.”
Soturimunkki ryki kurkkuaan voimakkaasti. ”Haluan vain kysyä teiltä vielä yhden asian.”
Purppuraisen katseen mielipuolisuuteen vyöryi roppakaupalla vakavuutta. Ainoastaan skakdien ja erään etelän liskomaisen sivilisaation katseilla pystyi tappamaan, mutta Zeeronin kylmä tuijotus melkein veti vertoja niille.
”Aiotteko käyttää Pyhää Zeetaa aseena?” Zeeron kysyi kylmän viileänä.
”Se siis on ase”, Kepe sanoi vähintäänkin puoliksi itselleen.
”Ha”, Zeeron naurahti kuivakasti. ”Älä teeskentele tietämätöntä. Mielen Isän suurin lahja opetuslapsilleen voi levittää vihaa ja tulta yhtä helposti kuin rakkautta ja valoakin. Olette kuulleet tarinat.”
Emme tätä, jota yritämme saada sinusta irti, Kepe ajatteli. ”Omasta puolestani en ole kiinnostunut kenenkään tappamisesta, sirun kanssa tai ilman.”
Snowie nyökkäsi hyväksyvästi. ”Minullekaan mieli ei ole mikään tämän maailman vaarallisin ase.”
Zeeronin katse siirtyi neljän klaanilaisen soturipuoliskoon. ”Te ette näytä yhtä rauhanomaisilta.”
”Me emme päätä, mihin Nimdaa käytetään”, Bladis vastasi kaivellen hampaitaan. ”Otamme käskyjä vastaan, emme anna niitä.”
Same ei sanonut mitään. Hänen muistiinsa palautui hätäkokous, jonka myötä linnoitus oli syösty lopullisesti sotatilaan. Oliko siitä ollut viikkoja? Ei, siitä oli jo kuukausia. Ajankulku oli hämärtynyt taistelujen ja vainoharhan sumussa. Sinä päivänä Tawa oli seissyt Suuren salin korokkeella muiden adminien kanssa ja sanonut sanat, jotka kaikuivat kirkkaina selakhilaanin mielessä. Meidän täytyy löytää se ennen vihollisiamme. Löytää ja tuhota.
”Kepe”, selakhilaani kuiskasi toalle. ”Oletko aivan varma tästä?”
”… mistä”, Kepe vastasi hämillään. Zeeron näytti kummastuneelta ja hieman loukkaantuneelta. Ei ollut kohteliasta kuiskia kesken keskustelun.
”Vanhus haluaa sirun takaisin. Jos se on Tawasta ja Guardianista kiinni, sirua ei enää edes ole tämän jälkeen.”
Kepe näytti kiusaantuneelta. Hän ei ollut aivan satavarma, kykenikö Zeeronin tasoinen mahtava athisti lukemaan hänen ajatuksiaan. Tietenkin vain ce-matoranit pystyivät yleensä siihen, mutta entä jos ’Mielen Isä’ olikin tavalla tai toisella oikeasti olemassa? Silloin hänellä ei olisi mitään salaisuuksia.
”… en… en ole päässyt vielä niin pitkälle”, Kepe sopersi. Kumpi olisi väärempi vastaus? Se, että hän ei lopulta todella tiennyt, olivatko adminien aikeet Nimdan käytön suhteen muuttuneet, vai se, että lopullinen tarkoitus oli tuhota sirut lähimmässä tulivuoressa?
Zeeron alkoi joka tapauksessa käydä entistä kärsimättömämmäksi. Snowie nieleskeli ja oli selvästi valmiina yrittämään perustaktiikkaansa eli lämpimien juttelua. Kepe kuitenkin avasi suunsa.
”Tuota, niin”, Kepe sanoi kuulostamatta ollenkaan yhtä varmalta kuin hänen olisi ehkä pitänyt. ”Isä Zeeron. Asia on niin, että… on olemassa mahdollisuus, että jotkut omamme haluavat tuhota sirun. Olen… olen pahoillani.”
Zeeron räjähti räkäiseen nauruun.
”Tietenkin, tietenkin on!” soturimunkki käkätti. ”Luuletko, että se muuttaa jotain? Joku yritti jo tuhota Nimdaa, ja mitäs siinä tapahtuikaan? Oletteko koskaan, koskaan miettineet, miksi se on kuudessa osassa?”
Klaanilaiset tuijottivat toisiaan hämmentyneinä. Kepe raapi päätään. Tarkoittiko Zeeron tosiaan, että oli silti olemassa jonkinlainen ase, joka tehosi Nimdaan?
”Tietenkin on!” Zeeron vastasi saaden Kepen hätkähtämään. ”Nimdakin on vain metalllia, ja metalli taipuu aina. Mutta se voima, joka metalliin on piilotettu ei vähene, vaikka sen tyyssijan pistäisi kuinka moneen osaan. On houkkamaista edes ajatella kykenevänsä tuhoamaan sitä lopullisesti. Sitäkö haluatte?”
”Ei!” Kepe huudahti heilutellen käsiään. Snowie, Same ja Bladis jäivät tuijottamaan tiedemies-Toaa kovin mykistyneinä. Administo olisi ehkä sanonut tilanteeseen jotain muuta.
”Minä lupaan, että heti kun sota on ohi, toimitan sirun teille”, Kepe sanoi kämmen sydänvalolla. ”Haluamme löytää sen vain suojellaksemme sitä. Minulle ei kävisi mielessäkään käyttää sitä aseena. Saat sanani.”
Zeeron sulki suunsa ja hymyili leveää hymyä. Soturimunkin silmät sulkeutuivat viiruiksi.
Ukko käveli huoneistonsa keskellä könöttävän puunrungon taakse kuin hakemaan jotain. Klaanilaiset tuijottelivat hetken toisiaan.
”Itse en välttämättä valehtelisi voimakkaalle athistille…” Snowie sanoi hymyillen hermostuneesti.
”En minä valehdellutkaan”, Kepe sanoi. ”Jos se on minusta kiinni, siru on hänen.”
Bladis hörähti. ”Olisipa sääli, jos se ei olisi välttämättä sinusta kiinni.”
”…”, Kepe sanoi.
”Oli miten oli, olemme tiedon äärellä, eikö?” lumiukko puuttui keskusteluun innokkaana. ”Ei pilata tätä nyt!”
Zeeron taputti käsiään jossain puunrungon takana, ja puisen hökkelin ikkunoiden tielle siirtyi kuin itsestään valtavia köynnöksiä. Täydellinen, pikimusta pimeys täytti tilan. Neljä paria hämääntyneitä silmiä jäi loistamaan pimeydessä tuijotellen toisiaan. Jäljelle jäi vain sienten tuoksu ja Zeeronin askeleet tikkuisella parrulattialla. Soturimunkki taputti käsiään uudelleen, ja köynnökset siirtyivät rahisten. Ne avasivat tilaan uuden valoaukon. Sellaisen jota kukaan paikallaolijoista ei ollut aiemmin huomannutkaan. Täydellisen pyöreä aukko aivan tilan katossa paljasti takaansa kaksoisauringoista nuoremman. Oli kuin aukko olisi tehty juuri tähden muotoa ja kokoa varten ja avattavaksi juuri tällä hetkellä keskipäivää, jolloin loiste oli kovimmillaan.
Keskipäivää? Same ajatteli. Kuinka kauan he olivat olleetkaan tiedottomina? Taistelu Sinisten Käsien kanssa oli päättynyt auringonlaskun punakajossa.
Pyöreä aukko halkaisi muuten täysin pimeän tilan valokiilallaan. Valokiilalla, joka paljasti jotain, jonka Zeeron oli tuonut keittiönsä perukoilta, verstaansa sisuksista.
Auringon kultainen valo piirtyi täydellisenä ympyränä aivan samankokoisen ympyrän muotoiselle alustalle. Kivisen kiekon reunoille oli kerätty koko joukko pikkuruisia, kullankellertäviä kiviä. Joka ikinen kivistä oli kaiverrettu täyteen muinaisia punaisia merkkejä. Pyhää athismin kieltä, jota harva osasi.
Kiekon reunoilla oli kuitenkin kirjaimia, joita klaanilaiset ymmärsivät ilmankin Rau-naamiota tai puolitoistavuotista muinaismatoranin kurssia ga-metrulaisessa yliopistossa. ATH KO RELTHE NIMDA
Sanat eivät kuitenkaan tarkoittaneet Kepelle ja Snowielle mitään. He kuitenkin muistivat kuulleensa ne joskus villiintyneen matoran-lauman suusta. Ath-Korosta oli jo niin kauan.
Kiviringin keskellä oli tasainen hiekka-alusta, jolla seisoi sileä, ellipsimäinen kivi. Jumala. Se tarkoitti jumalaa.
Tällä jumalalla ei ollut kuitenkaan Mata Nuin kasvoja. Niiden tilalla oli kolmio, jonka keskellä olevasta kaiverruksesta tuijotti valtaisa silmä.
Zeeronin naamio tuli esiin pimeydestä ja jäi leijumaan kirkkaan auringonvalon ja hämyisän pimeyden rajalle. Vekkulin vanhuksen rehevöityneet kasvot näyttivät tässä valaistuksessa vanhemmilta kuin koskaan aiemmin. Purppuraiset silmät siirtyivät verkkaisesti klaanilaisesta toiseen värähtämättäkään.
Kädessään soturimunkilla oli kultainen seremoniasauva, joka oli ollut tätä ennen mökin seinää vasten. Sen terävän keihäänkärjen kyljet oli kaiverrettu täyteen tarinoita. Tarinoita, joita oli kerrottu satoja vuosia ja tarinoita, jotka olivat vielä kuulematta.
Tämä tarina oli Kepeltä kuulematta.
”Hyvä on”, Zeeron sanoi hymisten kuin transsin vallassa, ja kiviringin kivihahmot alkoivat liikkumaan hiekan yllä kuin omasta tahdostaan.”Minä kerron teille Nimdan legendan.
“Kappas, kappas, mitäs meillä tässä”, likaisenharmaa Skakdi kysyi likaisten hampaiden koristama virnistys huulillaan. Hän ei ilmeisesti ollut tappanut mitään aikoihin.
Pieni Onu-Matoran makasi maassa kädet näkyvillä tuijottaen metsästyskiväärin (joka kylläkin näytti enemmän ohjuspohjaiselta panssaritorjunta-aseelta) lämmön tummentamaan piippuun aprikoiden poispääsyä tukalasta tilanteesta.
“Tuotah”, Gatta aloitti, “ei millään pahalla, mutta askartelitko tuon itse”, Matoran viittoi etusormellaan jykeväleukaisen liskomiehen häntä osoittavaan härveliin. Skakdin ilmeeseen ilmaantui hieman ihmetystä. “Miten niin?”
“Nnooh, en halua olla liian kriittinen”, Matoran siirsi etusormellaan kiväärin piippua hieman pois osoittamasta naamavärkkiään, “mutta tuo varmistin on sen verran epävarmaa tekoa että pienelläkin huolimattomuudella saatat hyvinkin listiä vahingossa jonkun viattoman. Lisäksi tuohon lippaaseen menevät ammukset eivät oikeen sovi tuohon kokoonpanoon, lelusi saattaa kärähtää naamallesi milloin tahansa.”
“Riittää”, Skakdi tokaisi ärtyneenä asettaen kiväärin piipun takaisin kohti Matoranin silmäväliä, Mitä skrarrarria sinä oikeastaan teet täällä keskellä Karzahnin ei mitään?”
“…tehtävällä”, Matoran sai sanotuksi.
“Millaisella?”
Onu-Matoran mietti hetken mitä vastata. Yksinään hän tuskin saisi vakuutettua ylisuuren leukaperän siitä että niinkin pieni ja mitättömän oloinen otus kuin hän työskenteli Skakdin pelätylle gangsteripomolle.
“Ööh, minut on mitä nöyrimmin palkattu kuljettamaan teidät, hyvä herra, pois täältä ‘Karzhanin keskeltä ei mitään’, ja kuljettamaan teidät joukkoinenne turvallisesti takaisin… ööh,” Gatta keskeytti puheensa hetkeksi tajutessaan, että hän ei tiennyt millänimellä Skakdit “Bio-Klaanin saarta” kutsuivat. Pienen hetken päästä Matoran lausui; “Skakdien, outojen liskomiesten ja eriskummallisten niveljalkaisten allianssin saarelle.”
Skakdin ilme oli muuttunut tyytyväisyydestä hämmentyneeksi miltei täysin. Skakdin suupielet alkoivat pikku hiljaa nousta. Sitten se alkoi nauraa. Surullisensarkastinen irvistys naamallaan, Gatta teki samoin.
“Kenraali siis lähetti viimeinkin jonkun hakemaan meidät täältä kirotulta saarelta! Hah! Meiltä olikin jo kohta loppumassa viina, en tiedä kuinka kauan olisimme enää selvinneet! No niin, pätkä. Missä laivanne on?”
Gattan ilme oli sekoitus helpotusta, hämmennystä, sekä pientä epäuskoisuutta. Whoa, tuo tosiaan toimi.
Läheinen kasvusto alkoi hieman äännellä ja liikehtiä. Mustanpuhuva palkkasoturi leikkasi tiensä ylisuurten lehtien ja liaanien lävitse havaiten Skakdinja Matoranin, joka edelleen kyhjötti maassa.
Skakdi ilmeili myöntävästi, nostaen mitä eriskummallisimman ampuma- aseensa olalleen.
“Tuo lienee sinun”, Skakdi kysyi pilkkaavasti, viitaten Onu-Matoraniin.
“Joo”, palkkasoturi vastasi vähintään yhtä sarkastisesti, “joskus se karkaa omille teilleen. Unohdin remmin.” Maassa makaavan Matoranin ilme viesti vaimeasti ette viitsisi…
Neljä muuta piraattimatorania asteli esiin kasvustoista. Skakdin ilme vaihtui jälleen huvittuneeksi nähdessään heidän kenraalinsa “uljaan pelastusiskujoukon”.
“Lienee oletettavissa että rakkaan kenraalimme arvostelukyky on laskenut”, Skakdi virnuili Matoranien suuntaan.
Paku närkästyi. “Hei, ihan vain tiedoksi, me nujerrettiin iso kivirapu. Moi Gatta.”
“Moi.”
“Riittää jo suurempi vitkuttelu”, Amazua totesi ja kääntyi Skakdin puoleen, “missä leirinne on?”
“Vähän matkaa tästä itään. Leirimme sijaitsee rantakalliolla. Ainut paikka koko skrarararin saarella jossa sivistyneet olennot voivat elää! Karzahni, koko saari on täynnä rommit juovia karhuja ja epämääräisiä rapuotuksia!”
“Mielenkiintoista”, Amazua totesi yhä sarkasmin pilke kasvomaskinsa visiirin kulmassa. “Lähdetään liikkeelle, kenraali leivostenjaotteluväline tuskin sietää vitkuttelua.”
Amazua lähti kävelemään. Mitä pikemmin tältä saarelta päästäisiin pois, sen parempi.
“TUOLLA päin.”
Palkkasoturi hätkähti Skakdin puhetta ja tämä huomasi kävelevänsä jonnekin aivan muualle kuin Skakdin osoittamaan suuntaan. Amazua olisi voinut olla hyvin, hyvin hämillään, jos ei olisi aistinut mitä hänen aiotussa määränpäässään olisi odottanut. Hän tiesi minne oli ollut menossa… Hän ei vain tiennyt, miksi… Palkkasoturin visiiri välkehti hetken epävakaasti entistä kirkkaampana…
Amazua kääntyi vaimeasti takaisin Skakdin osoittamaan kulkusuuntaan. Hän ei sanonut sanaakaan. Matoranmerirosvot tyytyivät hämmentymään. Skakdi sen sijaan vain hymähti itsekseen. Kenraalin arvostelukyky saattoi tosiaan olla hakusessa…
Skakdien leiri
Vihreä ja rehevä viidakkomaasto muuttui hieman autioon ja hiekan ja kivien sekaiseen maisemaan. Skakdien pystyttämät likaantuneet viherharmaat teltat seisoivat vakaana pienoisessa tuulessa. Amazuan johtama piraattiporukka kulki heidät löytäneen Skakdin johdolla kohti Skakdien johtajan telttaa. Matoranien epävarmuus kasvoi lähes jokaisen (noh, jokaisen) Skakdisotilaan kääntäessä katseensa heihin. Sotilaiden ilmeet olivat joko huvittuneita tai oudoksuvia.
Skakdin johdattama joukkio asteli pitäjän isoimman teltan eteen. Tummanpunainen, miehekäs Skakdi, jolla oli taisteluarpia siellä täällä ja jonka huuli oli repeytynyt häiritsevästi auki alhaalta oikealta. Alempiarvoinen, huonohampainen Skakdi teki kunniaa suurelle johtajalleen.
“Johtajani”, Skakdi lausui kuuluvasti, “kenraalimme Gaggulabion lähettämä pelastusryhmä on saapunut.”
“Jo oli aikakin”, Skakdijohtaja lausui äänellään joka kuulosti sitä kuin tämä olisi nauttinut yliannostuksen hiekkapaperia kuorutettuna hiekalla.
Huonohampainen Skakdi astui sivuun tehden Amazualle tilaa johtajansa edessä. Palkkasoturi astui eteenpäin tehden kunniaa edellämainitun Skakdin tapaan. Amaatit yrittivät epävarmoin mielin tehdä sanoin, mikä tuntui jotenkin kiusalliselta.
“Jotenka, tämä lienee se ‘iskujoukko’ jonka arvoisa kenraalimme lähetti noitamaan meidän vihdoin ja viimein täältä skrarrarahin korvesta”, karsi Skakdijohtaja kysyi kumartuen hieman Matoraneihin päin. Gatta pohti kuinka monta maapähkinää kyseisen Skakdin leualla saisi rikottua…
“Tuntuu siltä kuin olisimme joutuneet odottamaan peräti vuoden. Kun nyt vihdoin olette saapuneet, aloitamme purkutoimet pikimmiten”, Skakdikomentaja kääntyi Amazuan puoleen.
“Hyvä. Te neljä”, Amazua kääntyi Matoraneja päin, “auttakaa heitä missä vain pystytte jotta saamme härpäkkeet kasaan mahdollisimman nopeasti.”
Matoranit katsoivat parhaaksi totella kapteeniaan, joskin heitä hieman arvelutti toimia yhdessä isojen sotilasköriläiden kanssa. Joku olisi voinut luulla että Amazua oli vain avulias, mutta paskanmarjat. Hän halusi vain päästä pois…
Illalla…
Aurinko laski hiljalleen tyynen meren tuolle puolen värjäten taivaan kirkkaan oranssi nja keltaisen sävyihin. Viidakko lepäsi hiljaisuudessa päiväeläjien valmistautuessa yöpymään pesissään tai välttämään yön viekkaita saalistajia. Niin luonnon kauniit kirjavat kukkaset kuin valeasuiset pieneläimiä vaanivat orkideat sulkivat nuppunsa tai vetäytyivät maan tykö. Juuri ajoissa ennen kuin joukko Skakdeja kantamuksineen talsi alueen poikki. Osalla joukkiosta oli kantamuksenaan siisteiksi käröiksi pakattuja telttoja, osalla niiden kokoamisvälineitä. Kaikenlaiset arvokkaat tekniset laitteet oli pakattu muutamaan kärryntapaiseen. Gatta ja Paku kulkivat kärryissä istuen. Matkailu olisi ollut mukavaa jos se ei olisi ollut ihan hemmetin töyssyistä. Lyania ei saanut pois kiksailemasta kasvuston seasta sitten millään.
Amazua ja Tokka kävelivät Skakdijonon etupäässä. Matoran oli pestattu toistamiseen kartanlukijaksi, lähinnä koska tämä kykeni muistamaan jokaisen trooppisen kasvin matkan varrelta.
Palkkasoturi oli rauhaton. Hänen mieltään painoi kaiken aikaa yksi, tietty asia. Oli se mikä hyvänsä, se häiritsi häntä liikaa. Palkkasoturi katsahti vähän väliä yhteen, tiettyyn suuntaan. Muutama Skakdi ihmetteli välillä hiljaa itsekseen, mitä palkkasoturi oikeen tiiraili. Joka toisella askeleella palkkasoturi oli vähällä harhautua kulkureitiltään. Amazuan visiiri jatkoi vaimeaa epävakaista välkehdintäänsä, jota ulkopuolinen tuskin huomasi.
Lopulta palkkasoturi pysähtyi. Niin teki myös Skakdijoukko. Gatta ja Paku nostivat päitään vaunuista yllättyneinä. Jokaisen läsnäolijan katse siirtyi Amazuaan.
“Minun on… hoidettava asioita.”
“…täh? Nytkö”, Tokka kysyi yllättyneenä.
“Jep”, palkkasoturi vastasi antamatta sen kummempaa selitystä. Hän kääntyi Skakdeihin päin. “Seuratkaa pikkumiestä. Hän osaa tien laivalle.”
Matkaseurue kykeni vain hetken ihmettelemään palkkasoturin alkaessa juosta samaan suuntaan johon oli aiemmin tiiraillut jostain kumman syystä. Pienessä hetkessä palkkasoturi oli kadonnut viidakon hämäriin.
Hämmentynyt Skakdijoukko (ja pari kärryissä istuvaa Matorania) käänsi katseensa häkeltyneeseen Matoraniin. Matoran katsoi takaisin virnistäen hermostuneesti. “Ookkei, jatketaampa matkaa”, Matoran totesi. Hän kuitenkin tyytyi parkaisemaan kääntyessään lyhyesti huomattuaan ylösalaisin liaanista roikkuvan Lyanin hillumassa naamansa edessä.
Amazua liikkui nopeasti ja taitavasti viidakon läpi. Jokunen kasvi saattoi ilmaista aikomusta hotkia hänet suihinsa, mutta häntä ei kiinnostanut. Hänen mielessään oli vain yksi ja ainoa asia. Lopulta palkkasoturi saavutti päämääränsä. Nimdan temppelin sokkeloiden suuaukko. Viidakon maastoon hyvin piilotettu, mutta jonka Amazua oli räjäyttänyt auki sisäpuolelta. Nyt se oli enää reikä joka mollotti maan povesta.
Amazua seisoi suuaukon edessä. Hän epäröi. Hän tunnisti että tällainen ei ollut ollenkaan hänen prioriteettiensa mukaista. Hänellä ei ollut ollenkaan tapana murehtia menneitä. Mennyt oli mennyttä. Niin yksinkertainen asia se oli. Mutta silti hän seisoi siinä. Paikassa, joka lähinnä muistutti häntä turhauttavasta, epäonnistuneesta tehtävästä. Sekä jostain muusta…
Palkkasoturi otti muutaman askeleen seisoen sen jälkeen suuaukon reunalla. Hänen jalkateriensä kärjet olivat trooppisen ruohikon ja auki sisäpuolelta auki revityn maan rajalla. Hän epäröi edelleen. Epävarmuus ja kiihkeä tiedonhalu kävivät kiivasta kamppailua palkkasoturin mielessä. Kumpikaan näistä tuntemuksista ei ollut hänelle ominaista. Amazua koukisteli hermostuneena mekaanisia, kylmiä sormiaan, puristaen proteesiset kätensä nyrkkeihin. Hän päätti ryhdistäytyä. Hän asteli alas tunnelin kylmään ja kolkkoon pimeyteen…
Mitään valonlähdettä ei ollut. Oli vain pimeys. Palkkasoturin punaien sydänvalo ja kasvomaskin punertava visiiri loistivat vaimeasti. Hän ei nähnyt mitään. Mutta hänen ei tarvinnut. Jokin ihan muu opasti häntä. Hän vain kulki kaiverruksilla täytettyjen tunnelien läpi. Lopulta hän pysähtyi. Ei kuitenkaan kulkuesteen takia. Hän katsahti hitaasti sivullaan olevaan seinään.
Tämä oli se paikka…
Amazuan sekä Klaanilaisten Nimdajahti, pitkän aikaa sitten
Amazua kulki pimeässä, synkässä tunnelissa, etsien ulospääsytietä. Palkkasoturin kädessä pitämä pieni soihtu valaisi käytävää jonkin matkaa. Hän ei voinut ymmärtää. Kaikki vihjeet. Kaikki tiedot. Kaikki informaatio Nimdan sirusta. Kaikki oli ollut pelkkää petosta ja harhaa. Hän ei pitänyt siitä. Amazua päätti viimein kiroilla kuin kunnon merimies. Hän kuitenkin teki sen vaimeasti mumisten. Häntä ei suuresti miellyttänyt raportoida Skakdikenraalille epäonnistumisestaan. Palkkasoturien velvollisuus oli hoitaa työnsä oikeatoimisesti ja moitteetta. Amazuan ajatukset katkesivat välittömästi palkkasoturin kääntyessä pimeän käytävän käännöksestä. Tummanharmaaseen kaapuun sonnustautunut hahmo seisoi keskellä käytävää…
Hahmo oli jonkin verran Toaa isokokoisempi. Se seisoi munkkimaisessa, kumarassa asennossa. Se piti käsiään puuskassa niin, että kaavun hihojen kultavilla kankailla koristellut päät yhtyivät, jolloin käsiä ei näkynyt. Olennon pään ja kasvot peitti huppu, jonka reunuksissa oli punaisia rukoustekstejä tuntemattomalla kielellä.
Amazua hiljeni. Sitten hän ymmärsi, että hahmo oli seurannut häntä jo jonkin aikaa. Hän oli havainnut askelia takanansa, mustia, häilyviä varjoja näkökenttänsä reuna-alueilla ja jotain, joka oli kuulostanut kuiskailulta. Tummanpuhuva palkkasoturi oli tähän asti uskonut kuulevansa harhoja. Nyt hän ei kuitenkaan enää tiennyt, mitä uskoa. Hänen aistinsa ja refleksinsä olivat huippuunsa hiotut. Hän oli aina ollut askeleen edellä niitä jotka olivat erehtyneet varjostamaan häntä. Mutta hänen edessään seisova hahmo viesti olemassaolollaan toista.
”Kuka olet?” Amazua huudahti hänestä muutaman metrin päässä seisovalle kaapuhahmolle. Kaapuhahmo ei vastannut, mutta se otti askeleen eteenpäin. Raskaan askeleen voimakas mutta ontto kajahdus kaikui läpi temppelin.
Hahmo otti toisen askeleen. Se otti kolmannen.
Ei kestänyt pitkään ennen kuin se oli aivan Amazuan silmien edesssä. Palkkasotilas näki vihdoin hupun sisään.
Hänen näkemänsä oli jotain kylmää ja liikkeetöntä. Amazua näki täydellisen heijastuksen omasta naamiostaan hupusta häämöttävien kasvojen peilinkirkkaassa, mutta teräksisen kylmässä ja kuluma- ja viiltojälkien täyttämässä pinnassa. Syvät, pään sisälle asti työntyvät ja pelkän pimeyden täyttämät silmäkuopat katsoivat Amazuaan. Vasemmanpuoleisen silmäkuopan alla oli yksi pienikokoisempi, mutta yhtä syvä, kyynelen muotoinen aukko.
Silmien välistä ja aivan kasvojen keskeltä kulki täysin suora viilto, johon nähden kasvot olivat hyvin symmetriset. Vain kyynelmäinen kuoppa rikkoi symmetrian.
Näytti siltä, kuin liikkumattomilla kasvoilla olisi joskus ollut suu. Nyt sen kohdalla oli kuitenkin vain karu hitsaussauma.
Tyhjät silmäkuopat katsoivat suoraan Amazuan kasvomaskin punaisen visiirin läpi. Suoraan hänen sieluunsa. Amazuaa hermostutti. Mutta hän ei aikoisi antaa sen häiritä itseään. Hän kaivoi aseproteesinsa selästään…
Palkkasoturi teki nopean taaksepäin suuntautuvan kierreloikan. Palkkasturin kaapu liehahti pimeydessä tämän laskeutuessa muutaman metrin päähän kaapuhahmosta, joka seisoi reagoimatta paikallaan. Äkillisen liikkeen aiheuttama ilmavirta sai pienen soihdun himmenemään. Amazua otti tähtäysasennon. Hän keskittyi parin sekunnin ajan. Enempää aikaa hän ei tarvinnut. Hän ampui.
Oranssina hohtava ammus valaisi pienen osan luolaa hetkellisesti. Ainoa liike, jonka kaapuhahmo teki, oli käsiensä levittäminen sivuille. Ammus osui. Tummanharmaa, auki oleva kaapu lepatti pienen hetken iskun voimasta, levittäytyen hetkeksi sivuille hahmon kehon edestä. Oranssi hehku valaisi hahmon metallisen, kuluneen oloisen rintakehän pieneksi hetkeksi. Siinä oli pieni, mustanpuhuva reikä, joka ei kuitekaan tullut palkkasoturin ammuksesta. Sillä ei oikeastaan ollut mitään vaikutusta.
Amazua seisoi hievahtamatta paikallaan. Kaapuhahmo teki samoin. Sen kaapu asettui iskun jälkeen takaisin paikoilleen piilottaen sen olemuksen ennen kuin palkkasoturi ehti nähdä kunnolla mitään. Hetken päästä se kuitenkin alkoi taas kävellä. Yksi, puuduttavan hidas, kaliseva askel kerrallaan. Suoraan Amazuaa kohti. Palkkasoturi oli hämillään. Hän olisi voinut yrittää ampua uudestaan. Mutta jokin kertoi hänelle, että se ei kannattaisi. Itse asiassa hänestä tuntui, että hän olisi tehnyt virheen. Pahan virheen… Amazua alkoi perääntyä. Hän ei vetäytynyt, ei edes juossut pakoon. Ne tuntuivat toivottomilta vaihtoehdoilta. Ensimmäistä kertaa aikoihin, palkkasoturin valtasi epätoivoinen tunnetila; neuvottomuus. Hän ei tiennyt mitä tehdä. Kaikki mitä hän pystyi oli vain perääntyä hiljaa kaapuhahmon lähestyessä häntä hitaasti ja varmasti. Sillä tuntui olevan selkeä yliote.
Palkkasoturi perääntyi lopulta seinää vasten. Sitä ei ehkä ulkokuoren läpi näkynyt, mutta hän tärisi. Häntä ei enää hallinnut pelkkä neuvottomuus ja epätoivo. Vain puhdas pelko… Hänellä ei ollut pakopaikkaa. Hän oli nurkkaan ahdistettu saaliseläin. Hän tärisi… Kaapuhahmo jatkoi hidasta kävelyään seisten lopulta jälleen palkkasoturin edessä. Se katsoi häntä. Ja hän katsoi sitä. Sen tyhjiä, kuolleita silmäkuoppia, jotka olivat kuin reitti suoraan tyhjyyteen. Katsekontaktia tuntui jatkuvan loputtomiin. Kaapuhahmo nosti kättään. Amazua käänsi kasvomaskiaan poispäin. Hänen visiirinsä hehku himmeni, viestien sitä, ettei hän enää katsonut. Hän ei halunnut. Hän ei kyennyt…
Zyglakit olivat enemmän veden syvyyksien asukkeja kuin maallaeläjiä, joten joen ylittämisen ei olisi luullut olevan ongelma kahdelle nuorelle liskosoturille. Tästä kulttuurillisbiologisesta edusta huolimatta Mei ja Calibus makasivat piiloutuneina Malek-tek-marjapensaan alla ja tarkkailivat edessään virtaavaa jokea vailla ylitysmahdollisuutta.
Vaikeuksia tuotti joen koostumus: aallot olivat nyyttejä, laineiden liplatus vankkureiden narinaa ja aurinko kimmelsi kirkkaana satojen matoralaisten naamioista välkkyvän veden sijaan. Kuiva joenuoma oli täynnä evakoita, eivätkä Zyglakit nähneet matoranletkan alkua tai loppua. Pää ja häntä sen sijaan olivat poikkeuksellisen selväpiirteiset: Nazorakein sotakoneen jymistellessä hitaasti mutta varmasti kohti etelää olivat ne saaren pohjoisten ja itäisten osien asukkaat, jotka olivat menettäneet vasta kotinsa mutta eivät henkiään, pakanneet välttämättömyydet mukaansa ja vipeltäneet pikakyytiä pois alta. Ja tässä oli lopputulos. Suunnaton virta monenkirjavia kyläläisiä suuntanaan etelä – matoralais-joki, jonka virtaamisvauhti oli epätoivo.
Calibus vilkaisi vierellään matalana mutta jännittyneenä makaavaa Meitä. Heidän piilopaikkansa sijaitsi vain muutaman kymmenen metrin päässä joenuomasta, pienellä kukkulalla. Pensas oli tuuheana nahkealehtisistä, sukkulanmuotoisista lehdistä, mutta Zyglakien oli silti syytä olla varuillaan.
”Miten muka pääsemme noiden ohi?” sinivihreä nuori mies kuiskasi. ”Katso tätä ympäristöä, meidät huomattaisiin varmasti!”
Maisema ei tosiaan ollut huomaamattomuuteen pyrkivien Zyglakien puolella. He olivat Ämkoo-vuoren etelä- ja kaakkoispuolelle avautuvien suurten ruohotasankojen laitamilla, tarkoituksenaan edetä niiden yli massiivisen vuoren etelärinteiden havumetsiin. Sieltä Flygel oli lähettänyt heille kirjeensä.
”Mei”, Calibus aloitti uudestaan. Hän oli huomannut, että punainen naarassoturi yritti keksiä ratkaisua eikä ollut erityisen kiinnostunut keskustelemaan Calibuksen kanssa.
Vähän niinkuin aina, harteikas koiras ajatteli.
”Mei. Me emme pääse tästä.”
Mei käänsi sinisen katseensa Calibukseen.
”Pääsemme.”
”Ei, emme pääse. Ja jos pääsemme, miten? Mikä saa sinut uskomaan, että voimme livahtaa noiden kaikkien ohi?”
Mei kurtisti kulmiaan.
”Koska meidän täytyy.”
Calibus tiesi, että Mei uskoi Flygelin todella pitävän huolta Guechexista, ja että yöllistä hyökkäystä Bio-Klaanin linnakkeeseen johtanut soturi oli todella selvinnyt. Ei siksi, että se olisi jollain lailla todennäköisempää, vaan koska se oli Mein ainut vaihtoehto. Muuten hän olisi umpikujassa – Mei oli paennut Zyglakien leiristä Skakdien otettua komennon eikä voinut palata.
Ja minä seurasin… Calibus ajatteli. Hän enää osannut varmuudella sanoa itselleen, oliko hänen päämääränään ollut saada Mei takaisin leiriin vaiko paeta tämän kanssa.
Juuri silloin Zyglakit kuulivat lähestyvän ravin ääniä. Vaistomaisesti he painautuivat entistä matalammiksi ja vaikenivat.
Kukkulan rinnettä ratsasti ylös muutama matkaaja, mutta ensimmäisenä kaksikko näki viirin. Calibus tunnisti siihen ommellun vaakunan. Se oli vaalenruskea suuri Kanohi Hau, niin tunnettu naamio, että se oli jokaiselle Zyglakillekin tuttu. Taustalla oli porraskuvio, joka jakoi lipun kahteen osaan: vasen ja ylempi alue oli sininen ja oikea ja alempi tummanharmaa. Hau symboloi suojaa ja porraskuvio tuli kylän nimestä – Tahtorakin askelma. Saaren pohjoisosien merkittävin kylä sijaitsi tasanteella, joka alkoi Ämkoo-vuoren jyrkistä rinteistä ja päättyi vielä jyrkempään rantatörmään, joka laski suoraan mereen. Toisin sanoen se oli kuin valtava askelma portaikossa, jonka muodostivat meri, tasanne ja vuori. Se hallitsi ainutta kulkukelpoista reittiä koko Ämkoo-vuoren länsipuolella, ja tälle luonnon muovaamalle terassille rakennettu kylä oli suojattu paksun muurin taakse. Saarella riehuvaan sotaan muuri oli kuitenkin käyttökelvoton: se oli rakennettu menneinä aikoina, kauan ennen Bio-Klaanin perustamista, ja suojasi pohjoisen koko Matoralais-asutusta kaikelta, mikä yritti hyökätä etelästä länsirannikon kautta. Niin Zyglakien kuin villimatoralaistenkin retket olivat pysähtyneet Calibuksen heimon parissa veriseinänä tunnettuun muuriin.
Nyt kylää kuitenkin uhattiin pohjoisesta, ja ilmeisesti selviytyjät olivat liittyneet muiden Allianssia pakenevien evakoiden sankkaan joukkoon, matkalle kohti etelää.
Pian myös itse viirin kantajat tulivat näkyviin – kolme ratsua ja kolme ratsatajaa. Kulkemiseen käytettävät elikot olivat pitkäkoipisia ja harmaita. Ratsut käyttivät kaikkia neljää raajaansa liikkuessaan vaivattomasti rinteessä, ja niiden pitkäturpaiset päät katsoivat jäyhästi eteenpäin. Niiden mustat silmät olivat kuin puoliksi kiinni mutta niiden tuijotus oli silti valpas. Kaikista huomiotaherättävin piirre ratsuissa oli kuitenkin niiden pitkät ja monihaaraiset sarvet. Elikot olivat biomekaanisia poroja, joita Zyglakit tiesivät pohjoisen matoralaisten käyttävän ratsuina. Näillä yksilöillä olikin huovat ja yksinkertaiset satulat selkiin kiinnitettyinä.
Kolme ratsastajaa näyttivät hekin olevan kotoisin pohjoisesta. Ensimmäistä poroista ohjasti lyhyt ja kyttyräselkäinen hahmo, mitä ilmeisimmin turaga. Raskas, kauniisti kirjailtu tummansininen viitta verhosi suurimman osan ratsastajan pienestä kehosta. Naamiona hänellä oli jalo Kanohi Matatu. Kun hän avasi suunsa, väsynyt naisääni vapautui ilmoille tuulen joukkoon. Tuiverrus oli niin kovaa, että Calibus ei kuullut kuin yksittäisiä sanoja.
”…-äisiä, jaksa … …pysähdy-….”
Seuraava mäen ylös noussut hahmo olisi ryhtinsä puolesta voinut olla yhtä vanha kuin ensimmäinenkin, mutta oli selvästi matoralainen. Paksun viitan korkeat kaulukset peittivät naamion. Kolmikosta juuri tämä hahmo kantoi viiriä. Hänen äänensä oli korkea, mutta selvästi voimakkaampi, joten Zyglakitkin kuulivat hänen sanansa.
”Me kaikki tahdomme, mutta emme voi. Jäisimme jälkeen.”
Ensimmäisenä ratsastava turaga katsahti taakseen mutta ei pysäyttänyt poroaan. Hän oli juuri ohittamassa Mein ja Calibuksen piilopensaan.
”Eivätkö he ymmärrä, että olemme joutuneet kiertämään koko vuoren? Matkame on miltei kaksinkertainen näiden muiden taivallukseen.”
”He pelkäävät.”
Väsynyt turaga ei jaksanut vastata, ohjasti vain ratsuaan pensaan ohi. Vasta silloin kolmas hahmo nousi kokonaan kukkulalle.
Pienoistokan perää piti kellertävänruskea Toa, jonka pää oli melkein yhtä pieni kuin hänen hartiansa leveät. Naamiosta Zyglakit eivät saaneet selvää, mutta se oli piirteiltään yksinkertainen ja hieman keskikokoista pienempi. Jykevällä hahmolla oli selässään useita puuvartisia keihäitä ja päässään monihaarainen huopalakki. Lisäksi jonkinlainen lyhyt viitta laskostui Toan oikean olkapään yli. Siinä oli sama Hau-vaakuna, joka koristi viiriä. Toakin puuttui evakoiden keskusteluun.
”Nyt kun olemme pääryhmän ulkopuolella… Sanoitte, että voin kertoa asiani.”
”Aivan niin”, vanha matoralainen vastasi.
Toa vilkuili hermostuneena olkansa yli, aivan kuin peläten jonkun salakuuntelevan.
”Osa kylänväestä on sitä mieltä…” Toa aloitti hitaasti ouhuen.. Asia oli selvästi hänelle vaikea ja hän pyöritteli sanoja suussaan hetken ennen kuin päästi ne ilmoille. ”…että meidän ei olisi pitänyt lähteä. Tai että meidän pitäisi palata kotiin Askelmalle.”
Toa piti vielä edellistäkin pidemmän tauon, kunnes taas jatkoi.
”Ja minun on suoraan sanoen vaikeaa olla eri mieltä. Se on kotimme! Entä jos… Entä jos vain kääntyisimme ja palaisimme sinne. Miehittäisimme muurin ja-”
Kärkeä pitävä turaga liittyi jälleen keskusteluun.
”Rakas, kotiamme ei välttämättä enää ole”
Hetken hiljaisuuden jälkeen pororatsastajat jatkoivat puhettaan, mutta he loittonivat jo niin kauas Calibuksesta, ettei hän enää erottanut sanoja tuulen ulinalta. Kolme kulkijaa liittyivät palaverinsa päätteeksi osaksi valtavaa evakkojen jokea ja virtaaminen jatkui. Mei alkoi jo tehdä lähtöä heidän piilopaikastaan, mutta Calibus tuijotti matoralaisten letkaa vielä hetken. Niin monta väriä ja niin monta viiriä, joiden kaikkien vaakunat kertoivat omat tarinansa. Tarinat, joista monet oli opetettu Calibukselle jo pienenä.
Kartialan kalastajakylän vaakunan keskiössä oli atrain. Zyglakille oli kerrottu moisella lävistetyn hänen merellä kulkeneita lajitovereitaan eikä vain pelkkiä Ruki-kaloja.
Dek-Koron vaakuna kuvasi velvollisuuden ympyrää. Sanoja ja mielikuvia, joiden oikeutuksella Calibuksen heimon Zyglakit oli häädetty kalavesiltä.
Rol-Horiin kylän vaakunan haaruristiä koristavat liekit, joiden liskokansa kertoi polttaneen Zyglakien luolia. Sama tarina toistui, uudelleen ja uudelleen. Sinivihreä matelija oli koko ikänsä saanut kuulla, kuinka pienivartinen mutta suurilukuinen kansa oli taistellut hänen oman lajinsa kanssa elintilasta halki historian. Erityistä huomiota kiinnitettiin siihen, kuinka tekopyhiä matoralaiset olivat aiheen suhteen, ja kuinka he aina ottivat uhrin roolin.
Tuulessa liehuvat liput kertoivat kuitenkin kantajilleen eri tarinaa. Vaakunoiden värikkäät hahmot, paikat ja esineet eivät olleet kertomus valloituksesta ja hävityksestä vaan löytämisestä ja rakentamisesta. Matoralaisille ne kertoivat iloisista ja tärkeistä asioista.
Mutta Nazorak-imperiumin sotakoneistolla ei ollut matoralaisten eikä Zyglakien kertomuksia – torakka-armeijan loputtomat sotilaat eivät tunteneet tarinaa kuvien takana. Nazorakeille vaakunat olivat kuin nimiä: ne eivät merkinneet mitään. Ne eivät saaneet merkitä matoralaisten hyvää tai Zyglakien pahaa, ainoastaan suuren ja puhtaan imperiumin tyhjää.
Notfun ja aikamatkaajaksi itseään kutsuva olento kävelivät Klaanin huonommalla satamakadulla. Paikka oli todella likainen, täynnä tynnyreitä, tyhjiä rommipulloja ja merirosvoja. Tarkkasilmäinen huomasi, että suurin osa vanhanaikaisista ja ränsistyneistä taloista oli kapakoita ja huonoja rommipanimoita. Kyseiset rakennukset oli rakennettu jo viime vuosisadalla tai aiemmin rahan toivossa majataloiksi, mutta koska Klaanin saarelle, etenkin satamaan, eksyy harva, ei majatalobisnes ollut erityisen kannattavaa ja ne oli hylätty melko nopeasti. Vuosien kuluessa uudet klaanilaiset ja muuten vain satamaan asettuneet merirosvot olivat perustaneet kapakoita ja laittomia viinatehtaita väsyneiden merimiesten iloksi. Tässä satamassa oli kuitenkin vähintään kaksi henkilöä jotka eivät todellakaan olleet iloisia. Notfun oli pitänyt sinitakkist- Miten tuon takki on yhtäkkiä sininen. Voisin vaikka vannoa että se oli vielä kolme minuuttia sitten ruskea. Notfun mulkaisi oletettua aikamatkaajaa epäilevästi. Mies tuijotti Notfunia masentuneen näköisenä. Notfun käänsi katseensa miehestä panimoihin. Notfun mietti hetkisen. Jos minä perustaisin laittoman pontikkapanimon, veikkaan että saisin siitä aika paljon rahaa, ja aika moni menettäisi näkönsä. Ainoa kokemus huonosta näkyvyydestä Notfunilla oli hänen nuoruudestaan, jolloin hän oli mennyt jonkin hämärän huvipuiston peilitaloon. Se oli ollut vaikea nähdä mihin kulkee, joten hän oli jäänyt sinne jumiin ja rikkonut joka ikisen peilin päästäkseen ulos. Tästä oli seurannut suuri lasku, jota piraatti ei kyennyt maksamaan, joten hän poltti koko huvipuiston ja ihmiset siellä, ja varasti laivan, josta tuli myöhemmin Yön Timo 0.1. Notfun mietti hetkisen. Miten minä en ole muka koskaan ollut myrskyssä joka näkee huonosti. Miten niin ainoa kokemuus huonosta näkyvyydestä? Ihan sama, Notfun ajatteli ja kohautti olkiaan, jolloin häntä seuraava oletettu aikamatkaaja tarttui tämän olkapäähän.
”Minä sanoin. Sinun pitää auttaa minua. Minä en kuulu tähän aikaan”, hän sanoi.
”Tehdäänpä tämä selväksi. Minä en ole sinun ystäväsi. Minä en aio auttaa sinua, enkä minä usko että sinä olet toisesta ajasta. Suonet anteeksi, kävelen nyt tuohon kapakkaan ja juon rommia siihen asti että jopa sinä näytät kauniilta naiselta”, Notfun vastasi hörähtäen merirosvomaisesti, ja käveli kapakkaan. Perässä tuleva niin kutsuttu aikamatkaaja katsoi oven yläpuolella roikkuvaa nimikylttiä, joka oli selvästi tehty jonkin haaksirikkoutuneen laivan lankusta. Ruskea Makuta.
”En minä ole nainen…”, mutisi matoran.
Kapakka
Notfun käveli puiselle baaritiskille ja istuutui. Hänen perässään käveli epävarman ja masentuneen oloisena pitkä sinitakkinen matoran. Kapakan pöydissä istuvat merirosvot mulkoilivat tätä todella pahasti. Mies päätti kuitenkin olla välittämättä näiden katseista, ja kävellä Notfunin viereen tiskille.
”Kaksi rommipulloa”, Notfun tilasi.
”Ai, kiitos, ei sinun minulle olisi tarvinut”, kiitteli aikamatkaaja.
”Hyvä. En minä sinulle niitä tilannutkaan. Maksa omat rommisi”, Notfun ärähti.
”Onko kukaan sanonut sinulle koskaan, että olet pirun ärsyttävä?”, mies töksäytti.
”Onko kukaan koskaan käskenyt sinua pitämään päätäsi kiinni?”, Notfun murahti.
”Okei. Minä vihaan sinua. Sinä vihaat minua. Minä olen aikamatk-”
”Et sinä ole. Sinä et ole aikamatkaaja ja minä tiedän sen. Mutta jotain epäilyttävää sinussa on. Ja sinä saat auttaa minua hankkimaan uuden laivan ja miehistön ennen kuin minä autan sinua yhtään missään. Ja rommia. Ja omenoita. Paljon omenoita.”
Aikamatkaaja tuijotti Notfunia epäuskoisena. ”Et kai sinä kuvittele, että minä-”, hän katsoi Notfunia, joka ei tuntunut edes kuuntelevan häntä. ”Okei. Minä autan sinua.”
”Hienoa, sitä minäkin! Mikä sinun nimesi on?”, Notfun kysyi tyytyväisenä.
”En voi kertoa nimeäni.”
”Totta kai voit. Mikä sinun nimesi on?”, Notfun kysyi uudestaan hämmästyneenä.
”En voi. Tämä universumi räjäht-”, Mies aloitti.
”Okei. Miksikä minä sinua sitten kutsun?”, Notfun ärähti.
Notfun nousi verkkaisesti lattialta. Rommi oli loppunut. Kokonaan. Piraatti oli viettänyt puutalon lattialla jo useamman viikon. Välillä nukkunut, välillä juonut. Mutta nyt juomat olivat lopussa ja Notfunin oli pakko lähteä talosta. Aiemmilla yrityksillä auringonvalo oli häikäissyt Notfunin krapulaiset silmät ja hän oli joutunut jatkaa nukkumista pimeässä talossa. Notfun lähti kävelemään hitaasti kohti puista ovea, tietäen että- Hetkinen. Notfun huomasi jotakin. Auringonvalo oli itseasiassa tässä talossa nytkin. Mutta miten? Notfun katsoi kattoon todeten että siitä puuttuu jotain. Hetken mietittyään merirosvo tajusi.
Katto. Täältä puuttuu katto.
Hetken tuijotettuaan olematonta peltikattoa Notfun päätti katsella muutenkin ympärilleen. Noin kolmen sekunnin kuluttua hän tajusi että talosta puuttui myös lähes koko takaosa ja hänen takanaan oli suuri reikä. Notfun ei kuitenkaan suuremmin välittänyt tästä, koska tämä ei ollut hänen talonsa, ja vaikka se oli saattanut olla hyvinkin lähellä, hän ei ollut kuollut. Notfun käveli ovelle. Hän tarttui kahvaan, ja juuri kun hän oli avaamassa ovea…
”Hei, sinä siellä.”
”Minä?”
”Sinä. Mitä teet talossani?”
”Ehh. Olen nukkunut täällä kolme viikkoa. Anteeksi rommeista. Maksan ne joskus takaisin.”
”Kolme viikkoa…? Tämä on pahasti rikki.”
”En tiedä mistä puhut, mutta kattosikin taitaa olla rikki.”
”…Rikki? Väittäisin että tuo on ennemminkin poissa.”
”Mistä rikkoutumisesta sinä sitten puhuit?”
”Tämän aikakoneen rikkoutumisesta.”
”Ei sinulla voi olla aikakoneitta. Aikakoneita ei ole olemassa.”
”On.”
”Todista se. Vie minut kymmenen vuoden päähän.”
”Tämä toimii vain minulle. Tai toimi. Se on rikki.”
”Kerro sitten, milloin saan laivani takaisin?”
”En. Minä en kerro yhtään mitään.”
”En usko sinua.”
”Ihan sama.”
”Mutta…”
”Ei. Minä en voi kertoa mitään tulevaisuudesta. Enkä menneisyydestä. Tämä universumi romahtaisi.”
”Ei sen väliä. Kerro minulle milloin saan laivani takaisin.”
”Pää kiinni. Kaiken lisäksi minä en ole enää aikamatkaaja. Tämä ei tule toimimaan enää.”
Notfun ei keksinyt enää mitään sanottavaa. Hän lopultakin avasi oven ja lähti ulos talosta.
”Hei, odota, sinun pitää auttaa minua!”
”En. Mene pois. Minä menen kapakkaan.”
Notfun jatkoi kävelyä. Ja entinen aikamatkaaja jatkoi seuraamista. Kaksiraajainen piraatti ja pitkä ruskeatakkinen Matoran kävelivät kohti Ruskeaa Makutaa.
Zairyhin ja Liittolaisen matka kohti Abzumon oletettua olinpaikkaa sujui suurimmaksi osaksi täydellisen hiljaisuuden (lukuunottamatta Liittolaisen epämääräisiä ääniä) vallitessa. Liittolainen kannatteli itsensä tiiviiseen kokoon tiivistämää Zairyhiä epämääräisillä voimillaan. Kaksikko eteni yllättävän nopeasti harmaiden värien ja terävien muotojen sekamelskassa meren lainehtiessa hieman levottomammin sillä janalla, jota pitkin matka kävi.
Zairyh mietiskeli keskustelun tarpeellisuutta. Hirviökasvina hän ei osannut arvioida sen tarvetta, mutta ei Liittolainenkaan puhunut monilla äänillään, jotka joko syntyivät ja kuolivat koko ajan tai olivat määrältään lukuisia. Jokunen merilintu lensi ohitse. Vuorokaudenajan Zairyh arveli myöhäiseksi illaksi, mutta hänen ajantajunsa ei ollut varma matkan tähänastisesta kestosta.
Keskustelu oli kuitenkin Zairyhin mielestä tarpeellinen, vaikka sen tarkoitus olisikin vain varmistaa sopimuksen ehtoja.
”Varmistan vain, että ymmärsin täysin”, Zairyh aloitti viitaten myös siihen, että Liittolainen ymmärsi eikä rikkoisi sopimuksen ehtoja. ”Otamme Nimdan Abzumolta ja viemme sen Itrozille?”
Liittolainen vastasi konemaisesti jostain ”KYLLÄ” tarpeettoman kovalla äänellä. Zairyh ei vieläkään ollut täysin luottavainen. ”Voitko kerrata sen jälkeiset tapahtumat?”
”ETSIMME JOUERAN ITROZIN TIEDOILLA. TAISTELEMME KUOLEMAAN JOUERAN PIILOPAIKAN ULKOPUOLELLA. MINÄ TAPAN JOUERAN. SINÄ KUOLET”, Liittolainen ilmoitti.
”Entä jos minä tapan sinut ensin?” Zairyh kysyi.
”OLET OIKEUTETTU TAPPAMAAN JOUERAN”, Liittolainen vastasi.
Zairyh mietti. Kaikki vaikutti olevan kunnossa (lukuunottamatta sitä, että hän taistelisi piakkoin kolmea voimakasta olentoa vastaan ja että yksi niistä olisi Makuta, toinen… jokin ja kolmas Jouera). Mutta oli suunnitelman osa, jota hän ei voinut hallita. Itsekseen toimiva palanen, jonka arvaamattomuus voisi muuttaa kaiken täysin. Zairyhillä voisi olla hallussaan Nimdan siruja joko nolla tai kaksi, kun viimeiset taistelut odottaisivat. Nuo mystiset esineet olisivat epäilemättä suuri apu Liittolaista ja Joueraa vastaan.
Mutta paljon riippui yhdestä henkilöstä. Onnistuisiko hän varastamaan sirut tovereiltaan? Zairyh oli tehnyt kaikkensa. Enää hän ei voinut olla paikalla. Ohjata mieliä vaivihkaa varjoista. Pahimmassa tapauksessa Nimdaa käytettäisiin häntä vastaan.
Paljon riippui hänestä, Zairyh ajatteli kiitäessään halki merta seuranaan omituinen ja hiljainen olento, joka ilmeisesti keskittyi täysin matkantekoon. Paljon riippui Kapurasta.
Karzahni
Kapura ei voinut välttää tunnetta siitä, että kaikki oli romahtamassa hänen ympärillään.
Hän pakotti itsensä työntämään pois pohdiskelut muusta. Tärkeää oli nyt selviytyä hengissä Karzahnilta. Suunnitelman muita osa-alueita voisi miettiä sen jälkeen. Kapura tunsi etäisesti vajoavansa unenomaiseen tilaan. Oli kylmä. Niin kylmä. Hän voisi itse jättää asiat rauhaan, mutta Kapuran mieli ei unohtanut. Eikä antanut anteeksi.
Uni, hallusinaatio tai Karzahni on juuri nyt tavallista oudompi, Kapura ajatteli. Hän seisoi erään hyvin tuntemansa kylän raunioilla Zairyhin kotisaarella. Mutta eivät ne olleet oikeastaan vielä hirveän rauniomaisia olleet. Rakennukset (ja matoranit) olivat ilmiliekeissä. Mutta silti täysin pysähtyneinä. Vain liekit muuttuivat tässä omituisessa maisemassa. Kuin jokin jumala olisi pysäyttänyt maailman katsellakseen infernon tanssia vielä hiukkasen pidempään.
Ja niin, Kapura ajatteli, oli kaksi todellisuutta.
TODELLISUUS 1: Zairyh synnytti tulipalon tuhotessaan Joueran lajin maanalaisia rakennuksia. Kemikaalit reagoivat väkivaltaisesti. Tulipalo poltti koko saaren ja pakotti eloonjääneet pakenemaan pois Toa-kanistereissa
TODELLISUUS 2: Kapura muuttui Toaksi vahingossa ja pelästyi Zairyhiä. Äkillinen tulivoimakokeilu sytytti roihun, joka jyräsi alleensa koko saaren. Eloonjääneet pakenivat pois Toa-kanistareissa.
Kapura seisoi hiljaa kääntämättä pois katsettaan palavista matoraneista, joiden avonaiset suut pysyivät hiljaisena unessa mutteivät todellisuudessa, joka tuntui tapahtuneen maailman ensihenkäyksillä. Kapura ei ehtinyt tutkimaan tarkemmin paikkoja jonkin muun peittäessä kaiken. Jokin muu, seuraava askel Kapuran tarinassa, niin syvä ja myrskyisä meri peitti alleen palavat asiat. Kapura seisoi yhä ja tunsi laineiden iskevän kehoonsa.
Hän näki Toa-kanisterin, joka kantoi vastasyntynyttä Toaa. Kovat virtaukset kuljettivat matkustajan lopulta Klaanin rannoille.
Paitsi että.
Meri oli muutakin.
Kaksi, Kapura puoliksi ajatteli ja puoliksi kuusi. Elämä Matoranina rannikkokylässä. Retket Klaanissa meren yli. Kuusi. Nimdan sirut. Nuket. Kuusi jaettuna kaksi? Se ei ole kaksi.
Se on kolme.
Kapura hätkähti. Uni ei hävinnyt täysin. Oli yhä kylmä. Mutta hän halusi miettiä jotain muuta. Noita asioita hän ei ollut valmis ottamaan esille. Suunnitelma. Oliko oikein kontrolloida Matoroa Zairyhin avulla? Kapura havaitsi kaksikon keskusteluissa jatkuvasti Matoron olevan kuin eri henkilö. Rohkea seikkailija-Matoro oli poissa, kuivan sarkastinen Matoro siirtyi jatkuvasti Matoro-Kapura-akselilla kohti Kapuraa. Hänet Kapura joutuisi pettämään. Tultuaan itse petetyksi niin monta kertaa menneisyydessä. Ja tulevaisuudessa.
Tulevaisuudessa. Sana jäi kaikumaan tajunnan pimeydessä.
Se tajunta murtui.
Pimeys tuli.
Tämä saari – tässä on jotain outoa. Oudompaa. Tämä saa ajatukset kaaoksen valtaan.
Vai oliko se jo ennen tänne tuloa? Sen porrasepisodin jälkeen? Äh, en minä muista. Tässä ei ole järkeä. Missä ovat ne kevyet tehtävät, joille mennään nauttimaan seikkailun sykkeestä ja tuulesta kasvoilla? Minne ne yksinkertaiset asiat ovat kadonneet?
Samaan kammioon järjen kanssa, syvälle suljettujen lukkojen taa. Pyhän Silmän varjoon.
Minä en ole minä. Olisin voinut sanoa kaiken toisin. Mitä sinä kuvittelet voittavasi tällä? Sinä haluat Sirun, niin olen olettanut. Mutta silti – mitä hemmettiä sinä oikein teet. Anna minun keskittyä. Anna minun selviytyä itse näiden verkkojen läpi.
Vai onko se sinun vikasi? Minä tarvitsen loman. Minun pitäisi ihan vain levätä viikkoja Klaanissa, purkaa ajatuksia ystävilleni… Jos vain Klaani varmasti säilyisi. Minä en voi levätä ennen kuin kaikki on jälleen kunnossa. Minulla on Sen kappale – Siru pyhää valoa. Minä olen osa Sen Kohtaloa. Minä olen osa tätä kaikkea, enkä voi lopettaa kesken.
Lähestyn koko ajan saaren keskustaa. Kapura epäilyttää. Tämä on täysin järjetöntä.
Manu juoksi. Metsä hänen ympärillään yritti selvästi nirhata hänet, sen hän tiesi. Mustat puut kaikkialla hänen takanaan, sivuillaan, edessäänkin, yrittivät saada hänet kiinni, mutta ei, hän oli ovelampi. Hän kiersi niiden rungot eikä juossut sisään ammottavista aukoista, joita rungoissa oli. Oksat yrittivät tavoitella häntä pimeydestä, mutta hän väisti kaikki. Hän juoksi.
Terävät kynsimäiset oksat olivat raadella hänen jalkaansa hänen hypätessään erittäin tiheän puurykelmän läpi. Heikot varret katkeilivat ja putosivat pimeyteen, jonka vuoksi rungot näyttivät niin mustilta ja synkiltä. Ei ollut mikään ihme, että koko paikassa oli niin vähän kuvailtavaakin; mitään ei nähnyt. Mutta oli muitakin aisteja. Hajuaisti kertoi jostakin epäilyttävästä – jostain, mitä olisi saattanut löytää viemärissä ryömiessään. Manu ei pitänyt ajatuksesta. Hänen oli pakko pysäyttää juoksunsa ja haistaa sitten itseään.
”Okei, hyvä. En se minä sentään ole”, hän huokaisi. ”Olisi ollut kiusallista, eikös?” Sitten hän vilkuili hieman ympärilleen. Ketään ei näkynyt. ”Oho.” Kohautettuaan olkiaan Manu pinkaisi taas juoksuun, mutta juurikko kampitti hänet ilkeästi.
Manu nousi istuma-asentoon ja katsoi hölmistyneenä alaruumistaan, johon juuret olivat tarttuneet. Hän yritti repiä niitä irti, mutta sitten hän kuuli tutun äänen yläpuoleltaan ja käänsi katseensa äänen suuntaan, sillä ei ollut lainkaan odottanut juuri sitä ääntä.
”Mitä sinä teet!” kirkui ääni, jonka lähteeseen Manu nyt tuijotti. Hän pohdiskeli ensin hetken, mitä ääniä oli kuullut, ennen kuin tämä törkeä puu, joka nyt hänelle puhui, oli keskeyttänyt hänen ajatuksensa viemäriin dumpatuista ydinjätteistä. Puut olivat raapineet toisiaan yrittäessään saada häntä kiinni ja pitäneet ärsyttävää vikinää. Tuuli oli suhissut hänen korviensa välissä ikävästi kutittaen samalla hieman. Muita ääniä ei hän muistanut kuulleensa, mutta nyt tämä puu puhui hänelle.
”Lopeta heti”, puu sanoi. Puulla oli hänen kasvonsa. Manu tuijotti kraahkankasvoista puuta hetken irvistäen epäuskoisesti ja sanoi sitten: ”En.” Jatkaen riuhtomistaan puu-Manun pyöritellessä silmiään kädet puuskassa oikea Manu pohti pakosuunnitelmaa. Miten hän selviäisi puisen kopionsa kynsistä elävänä?
”No niin, nyt riitti”, sanoi metsä Manulle, ja Manu päästi irti.
”Mmmitä sssinä teeeet”, makuta voihkaisi puu-Manun vetäytyessä maan sisään ja metsän noustessa seisomaan. Manu oli kiinni metsän kupeessa tämän kohotessa korkeuksiin epäuskottavalla tavalla. Metsä oli eläväisempi kuin miltä näytti, ja liikkuakin se näemmä osasi. Sen jalat muodostuivat puista, sen kädet muodostuivat puista, sen ruumis muodostui puista – ja maasta, jossa puut kasvoivat. Maakappale nousi paikaltaan ja jätti maan pintaan aukon, josta pursusi vettä. Tai saattoi se vertakin olla, Manu ei kiinnittänyt juuri nyt huomiota. Oksat pitivät häntä kiinni metsän vatsassa, ja sitten ilmaantui napa.
”Hyi?” Manu tiedusteli, kun jonkinlainen pyöreä asia nousi maasta ja upotti hänet lentävään maaperään. Metsä nimittäin lensi. Manun pää oli yhä maanpinnan yläpuolella, joten hän kykeni tiirailemaan, missä metsän pää oli.
”No niin, pikkuinen”, metsä sanoi rumalla äänellään. ”Nyt sinä istut ja kuuntelet.”
Metsä taipui istumaan ja lysähti takamukselleen veteen, jota pursusi yli maan peittämään koko planeetan. Manu katsoi kauhuissaan, kuinka kaikki peittyi veteen ja jäljelle jäi pelkkä metsä, joka selvästi aikoi laittaa hänet kuuntelemaan. Hän ei halunnut kuunnella.
”Nyt”, metsä sanoi. Metsällä oli kasvoillaan Manun naamio. Ja metsä oli aika punamusta, minkä huomasi, kun silmistä loistava valo valaisi kaikkeuden.
”Minä istun navassani?” Manu sanoi epäuskoisena. Metsä nyökkäsi hänelle hilpeästi.
”Hyi”, Manu totesi uudestaan ja rimpuili hieman.
”Ei siinä ole mitään pahaa!” metsä protestoi. ”Sinä vain ajattelet sen hölmösti.”
Metsä ei ehtinyt sanoa enempää, kun suuri, musta lonkero tarttui sen kaulaan ja puristi lujaa. Manu katsoi, kun metsän pää lensi ilmaan verisuihkun sinkauttamana ja putosi jonnekin päin vesivahingon kärsinyttä planeettaa. Vedestä oli nimittäin noussut lonkerohirviö, jonka Manu tunnisti jossain määrin itsekseen. Kun metsän ruumis kaatui selälleen veteen, joka oli selvästi verta läheltä katsottuna, Manu alkoi miettiä, osaisiko uida, jos istui maan sisällä omassa navassaan. Mietinnän tulosta ei tarvinnut kauan odottaa, kun lonkerohirviö tarttui häneen ja repi hänet irti.
”Maukasta Manua”, lonkero-Manu sanoi ja kohotti ulokkeellaan pikku Manun kohti muodotonta mustaa ruumistaan, joka söi kaiken valon universumista.
”Ei lonkeroa”, Manu korisi, kun Manu asetti hänet piikkiseen suuhunsa ja ahmaisi.
”Nom”, sanoi lonkeroinen Makuta Nui ja nuolaisi huuliaan antaumuksellisesti. ”Kaipaisi tosin lisää suolaa.”
”Hoi!” hänen silmänsä huusi. Manu yritti katsoa omaa silmäänsä huonolla menestyksellä. Tyytyen kuuntelemaan, mitä silmällä oli sanottavanaan, älliäinen virkkoi: ”Mitä sinäkin nyt haluat tähän aikaan illasta?”
”Ajattelin vain, että ehkä voisit vähän siivota. Vakuutus ei korvaa tuota”, silmä vastasi osoittaen ympäröivää verimerta. Manu yritti pyörittää silmäänsä, muttei onnistunut, sillä silmällä näytti olevan oma tahto.
”Huomaahan sen”, lonkeroinen sanoi silmälleen.
”Niinpä”, silmä vastasi ja mulkaisi ruumistaan. ”Mikset sinä siivoa jo.”
”En minä ota käskyjä silmältä!”
”Olisi parempi.”
”Jossain määrin se olisi kyllä absurdia.”
”Sinä puhut silmälle. Eikö se oli absurdia.”
”No olen minä kokenut kummallisempiakin juttuja.”
Silmä pyörähti kolmesataakuusikymmentä astetta ympäri katkoen kaikki yhteytensä aivoihin. Lonkero-otus parkaisi kuuluvasti silmän astellessa pois paikaltaan. Se kasvatti itselleen jalkojen lisäksi myös kädet ja alkoi repiä kappaleiksi otuksen nahkaa, joka vaikutti tervalta.
”Eihän tässä ole mitään helvetin järkeä”, Manu tuhahti ja katsoi ympärilleen. Hän ei ollut enää silmä eikä lonkeroinenkaan. ”Paitsi sisältä päin”, hän hihitteli ja päätti sitten tutkia hieman, missä oli nyt.
Metsä oli syönyt itsensä ja jättänyt jälkeensä jotain, mikä ei kuulunut sinne. Jotain, mikä ei kuulunut minnekään. Marmorisen lattian kylmä kosketus piinasi makutan jalanpohjia. Manu laski hitaasti katsettaan nähdäkseen paremmin, missä seisoi. Säännöllisesti vaihtelevat punaiset ja mustat marmoriruudut muodostivat hyytävän kylmään lattiaan shakkilautamaisen kuvion, jonka kuuran peittämä pinta heijasti makutan hahmoa vain vaivoin. Oli kylmä.
Makuta Nuin höyrystynyt hengitys täytti ilman. Punamusta marmorilattia jatkui loputtomiin. Tilalla ei vaikuttanut olevan edes seiniä. Oli paholaisen shakkilauta, mutta ei pelaajia.
”Öööö”, Manu sanoi kokeilumielessä pimeydelle. ”Huhuu?” Hän nosti katsettansa hitaasti ylemmäs ja ylemmäs etsien jotain. Mitä tahansa. Jotain, mitä voisi katsoa. Loputon tyhjyys oli piinaavampaa kuin mikään pimeys.
Manu koki onnistuneensa puoliksi, kun tilan katosta löytyikin jotain, mikä katsoi häntä.
Punahehkuisten mulkosilmien ja niiden tummanpuhuvien pupillien pohjaton tuijotus porautui makutaan. Silmiä oli paljon. Hälyttävän paljon, jos joltain heikkovatsaisemmalta kysyttäisiin.
Manu päätti hillitä sisäisen matemaatikkonsa ja jätti kuolettavien katseiden lukumäärän omaan arvoonsa. Sanattomasta sopimuksesta makuta ja syyttävien silmien sekamelska päättivät pitää legendaarisen tuijotuskilpailun.
Silmät eivät värähtäneetkään. Täysin mustat suonet niiden punertavassa pinnassa puskivat synkkää sisältöään pohjattomilta kuiluilta näyttävien pupillien ytimeen. Raskas kuuden sydämen samanaikainen syke oli ainoa ääni tilassa.
”Anteeksi, jos rikon tunnelman”, Manu sanoi varovasti, ”mutta oletko sinäkin minä.”
Punaisten katseiden joukko ei vastannut. Kysymystä seuraava hiljaisuus pisti Manun miettimään, oliko hän sanonut jotain sopimatonta. Tuppisuisuutta ei kuitenkaan kestänyt loputtomiin. Jostain aivan makutan kuulokyvyn rajamailta alkoi hahmottua jotain matalaa. Lattia tärisi. Marmori halkeili. Vähitellen värinä pimeydestä alkoi muistuttaa hyvin matalaa puheääntä. Infernaalinen murina hajoili kappaleiksi ja kaikui ympäri tilaa.
Syvä nauru täytti Manun kuuloelimet.
”Kuka meistä?” kysyi satojen tai ehkä jopa tuhansien äänien kakofoninen kuoro.
”Selvästikään kukaan teistä ei ole minä”, Manu totesi. ”Edes minä en voi kuulostaa noin hölmöltä.”
Nauru toistui. Manun mielessä kävi hetken ajan hänen hukattu potentiaalinsa lavakomiikan alalla. Naurussa ei tosin ollut jälkeäkään ilosta tai lämmöstä. ”Huvitat meitä, pikku kerubi”, demoninen kuoro sanoi. ”Yritätkö piilottaa pelkosi tekeytymällä narriksi?”
Manu ei voinut olla virnistämättä. ”Tarvitseeko minun tekeytyä?” ”Kerubi, kerubi. Voit olla langennut, mutta siipiäsi et voi piilottaa. Olet yksi Suuren Hengen enkeleistä, palvelijoista ja sotureista, aina ja ikuisesti.”
Manu nyrpisti nenäänsä ja tuhahti: ”Tuo kuulostaa jo hieman halventavalta. Olin varma, että sinä olisit kohteliaampi.”
Syvä nauru ei vastannut enää. Jostain kaukaa Manun selän takaa alkoi kaikua askelia. Ne lähestyivät tasaisesti.
Aivan uusi ääni puhui. Manu oli kuitenkin varma, että oli kuullut sen aikaisemminkin osana tuhannen äänen infernaalista kuoroa. Ääni oli pehmeä kuin silkki, mutta pistävä kuin tuhonkyy.
”Pahoittelen, jos koet itsesi loukatuksi”, ääni sanoi kohteliaasti. ”Makuta Nui. Tarkoituksemme ei ollut halventaa. Olethan sentään vieraani… ja lupaan, että olen erinomainen isäntä.”
Manu nyökkäsi hyväksyvästi. ”Kuulostaa paljon paremmalta. Punainen Mies.”
Makuta Nui kääntyi hitaasti ympäri. Hänestä ei tuntunut täysin turvalliselta jättää silmäisää mustaa massaa valvomatta. Lisäksi hän koki käytännössä luovuttavansa elämänsä haastavimman tuijotuskilpailun.
Toisella puolella odotti lähes yhtä syvälle porautuva punainen katse. Sinisen Pakarin silmäaukoista tuijottava punainen hehku oli kuitenkin lämmin kuin kynttilän liekki. Siinä oli silti jotain väärää. Samoin sen alla kaartuvassa lempeässä hymyssä, joka selvästi yritti liikaa.
Lyhyt, karmiininpunainen ta-matoran seisoi metrin päässä makutasta liikkumatta ja piteli käsiään selkänsä takana. Liikkumattoman matoranin varjo huojui ja värähteli hahmottomana tavalla, jonka ei olisi pitänyt olla mahdollista. Varjon pitkä ja luiseva muoto johti aivan varjojen syvimpään kertymään asti, jossa se yhtyi pimeyden sydämeen.
Sininen Pakari nyökkäsi syvään. ”Olen yllättynyt, ystävä”, lempeä ääni sanoi kunnioittavasti. ”Tiedät enemmän kuin olisin olettanut.”
”Mitä sinä oletit minun tietävän?” Manu kysyi ja tarkkaili Punaisen Miehen olemusta. Matoran näytti paljon miellyttävämmältä keskustelukumppanilta kuin silmien lauma, joka yhä edelleen taisi tuijottaa hänen selkäänsä.
”Huhuja”, matoran sanoi viattomasti. ”Puheita. Tyhjiä sanoja. Niistä kaikki aina lähtee. Niitä ei ole koskaan voinut pysäyttää, vaikka kuinka olemme yrittäneet. En ole voinut täysin astella pois historiankirjoista. Sanoja ei vain voi… pysäyttää. Mutta sinä et ole tyhmä, ystäväni. Tiedät, että en ole mikään niistä asioista, mitä ne väittävät minun olevan. En ole makuta. En ole kummitus. En ole paholainen.”
”Olisin huomannut, jos olisit makuta”, Manu myönsi ja naurahti viekkaasti. ”Enkä usko paholaisiin. Ja kummitukset ovat tylsiä.”
Punainen Mies naurahti. ”Ystävä hyvä, mikä saa sinut noin varmaksi siitä, että en kuulu rotuusi? Olen vain kiinnostunut.”
”Olen yllättynyt, ystävä”, Manu sanoi kylmästi. ”Tiedät vähemmän kuin olisin olettanut.”
Matoranin hymy ei värähtänytkään. Manu istahti lattialle yhden punaisen laatan sisään ja varoi visusti sen reunoja, kuin ruutujen välit voisivat polttaa.
”Minä aistin makutain läsnäolon, sen varmasti tiedät”, makuta sanoi ja tuijotti Punaista Miestä silmiin. ”Ja muuannen seikka, josta voisit minua ehkä valaista.”
Oli hetken hiljaista.
”Ei varjoja, ei pimeyttä. En odottanut täyttä poissaoloa. Kaikkialla on varjoa. Pimeys on kaikessa.”
Makuta Nui värähti hetkellisesti paikallaan. Jokin oli tarttunut häntä jalasta. Sen pitkät sormet puristuivat pehmeästi makutan polven ympärille. Niiden ote ei ollut kylmä eikä se sattunut. Se oli vain täysin hahmoton. Varjoista syöksähtäneen käden kämmenselkä tuijotti makutaa.
Punainen Mies katsoi Manua silmiin lempeästi kallistaen päätään hieman kenoon. ”Niin maailma toimii. Ei varjoja ilman valoa. Ei valoa ilman varjoja. Vaikka usein ajattelemme ne toistensa vihollisina, ne tuovat tasapainon.”
Punaisen käden sormet napsahtivat ja kylmät väreet kiipivät pitkin Manun kehoa. Toinenkin käsi oli tarttunut häntä jalasta. Matoran hymyili yhtä häiritsevän lempeästi.
”Tule mukaan ajatusleikkiini. Mitä jää, jos ei ole kumpaakaan?”
”Mitä jäljelle jää”, Manu toisti yrittäen samalla irrottaa käsien otteet jaloistaan. ”Ilmeisesti sinä. Ehkä olet omien sanojesi mukaan… tasapainoton.”
Mustan hahmottomuuden maanvyörymää muistuttava nauru teki paluun. Sen matala ja kolkko kalke pyyhkäisi keskustelun yli painokkaalla voimallaan. Pieni ta-matoran ei nauranut. Manunkaan mielestä vitsi ei ollut tällä kertaa ollut edes kovin hauska. Punamusta silmämassa oli yleisönä liiankin helppo.
”Ei, Makuta Nui, etkö näe sitä?” matoran sanoi ottaen hitaan askeleen kohti Manua. ”Kun ei ole valoa eikä varjoa, tasapaino ei koskaan järky kumpaankaan suuntaan. Kun keskenään taistelevien moraalien, mielipiteiden tai uskomusten taistelua… ei vain ole, löytyy todellinen harmonia. Todellinen tasapaino.”
Makuta Nui oli sanomassa jotain, mutta sitten hän alkoi hahmottaa sen, mitä tapahtui sinipunaisen matoranin takana. Pikimusta varjomassa kasvoi kasvamistaan, kun matoranin villisti liikkuva ja muodoton varjo alkoi saada hahmon. Lyhyet raajat saivat massaa ja pituutta. Sievät sormet räjähtivät luiseviksi ja kynnekkäiksi teräaseiksi. Hahmon ranka vääristyi epäinhimillisiin mittasuhteisiin ja kasvoi kymmenkertaiseksi. Kaikki tämä tapahtui täysin äänettömästi. Eikä varjon omistaja tehnyt liikettäkään.
”Mieti, mitä tapahtuu, kun inhimillinen, luova mieli saa eteensä ei mitään”, punainen matoran sanoi. ”Massoittain, kasoittain ei mitään.”
Varjo jatkoi kasvamistaan. Jos Makuta Nui ei olisi tiennyt paremmin, hän olisi voinut luulla sen muuttuvan kolmiulotteiseksi. Oli ainakin helppo teeskennellä todella pitkään, että niin ei ollut oikeasti tapahtumassa.
Mustan siluetin selästä syöksähti esiin pari lepakkomaisia siipiä. Kesti kauan, että Manu tajusi hahmon olevan makuta. Mutta ei kuka tahansa makuta.
”Aivot eivät pidä siitä ajatuksesta. Tyhjyydestä. Se on liian käsittämätön, liian pelottava… jopa pimeys ja pahuus ovat helpommin käsiteltävissä. Mutta ei mitään? Kasa mitättömyyttä?”
Se oli hän itse.
”Mieli tekee sen, minkä se yleensä tekee tyhjille taskuille. Se täyttää ne.”
Se oli hän itse, mutta ilman sitä, mikä teki Makuta Nuista Makuta Nuin.
”Siinä minä astun esiin. Annan sinulle tyhjän taskun.”
Sielua. Minuutta.
”Ja sinä täytät sen peloillasi.”
Manu oli huomaamattaan noussut seisomaan Punaisen Miehen puheen aikana ja kavahtanut sitten taaemmas huomatessaan varjon muodon.
”Tämä”, hän sanoi hiljaa, ”alkaa muuttua mielenkiintoiseksi, ystävä.”
Varjo lähti astelemaan paikaltaan pitkin ja äänettömin askelin kohti Manua. Se kiersi pienen matoranin kaukaa. Ennen kuin Manu ehti huomatakaan, hän katsoi Punaisen Miehen silmien sijasta tyhjiin aukkoihin omissa kasvoissaan. ”Kyllä”, vastasi Manun oma ääni, joka oli kuitenkin repaleinen ja vääristynyt. ”Vastataksemme aiempaan kysymykseesi. Me voimme olla myös sinä.”
”Lumoavaa”, Manu kuiskasi perääntyen hieman kauemmas itsestään. ”Mielenkiintoista tosiaan, mielenkiintoista. Ymmärrän nyt taas hieman enemmän.” Makuta virnisti tavalla, jota olisi voinut luonnehtia mielenvikaiseksi. ”Oliko sinulla minulle jotakin asiaa, Punainen Mies, kun järjestit tämän tapaamisen omassa päässäni? Vai onko tämä sinun.”
Punainen Mies vain hymyili. Hän nosti hitaasti oikeaa kättään ilmaan ja napsautti sormiaan. Napsahdus kaikui avarassa tilassa kauas. Siinä samassa Manu räpäytti silmiään. Kun hän avasi ne uudelleen, matoranin varjo oli takaisin paikallaan. Se ei kuitenkaan ollut matoranin muotoinen, vaan muistutti edelleen hälyttävän paljon hänen omaa varjoaan.
”Emme ole nyt varsinaisesti kenenkään mielessä”, ta-matoran vastasi. ”Kaikki näkemäsi on todellista… tai ainakin niin todellista kuin teet siitä itse. Kutsuisin tätä paikkaa kodikseni tai tukikohdakseni, mutta olen vuosien varrella ymmärtänyt, että sellaisen ylläpitäminen on vaarallista. Liian pysyvää. Liian helposti jäljitettävää.”
Ta-matoran kääntyi hitaasti ympäri ja lähti astelemaan syvemmälle pimeyteen pitkin punamustaa shakkilautaa. ”Älä epäröi, Makuta Nui. Ole hyvä ja tule vain perässäni. Seuraavien kahdenkymmenen minuutin ajan me kaksi vain puhumme. Siinä kaikki. Me puhumme, ja sitten päästän sinut omille teillesi.”
Manu pälyili hieman ympärilleen etsien katseellaan lisää silmiä ja nyökkäsi sitten. ”Puhuminen käy.”
Punainen Mies naurahti. ”Puhukaamme siis.” Silkkiä pehmeämpi ääni oli matala ja vaarallinen. Oli vaikea uskoa, että sen käyttäjä oli pelkkä matoran. Todennäköisesti et olekaan, makuta ajatteli. Mutta mikä sitten?
Ta-matoran ja makuta aloittivat hitaan askelluksensa pimeyden ytimeen. Mustuus tuntui väistyvän kaksikon edeltä paljastaen lisää punamustaa marmorikuviota. Varjoja tai pimeyttä se ei kuitenkaan ollut, sen Manu tiesi. Pimeydessä hän olisi nähnyt, koska hän oli syntynyt pimeydessä. Varjoja hän osaisi hallita. Vaikka hän yritti puhua tälle pimeydelle, se ei vastannut. Musta hahmottomuus peitti allensa kaiken paitsi pienen alueen, jolla makuta ja matorania muistuttava olento kävelivät. Hahmottomassa mustuudessa liikuskeli jotain. Hitaat ja ontot askelet tuntuivat kiertelevän kaksikkoa kuin hait laivaa.
”Puhukaamme siis”, Manu toisti Punaisen Miehen hetki sitten lausumat sanat. Hänen jalkojensa alla joissain laatoissa oli havaittavissa pieniä säröjä. Mielenkiintoinen yksityiskohta.
Heidän kävelynsä jatkui. Kumpikaan ei hetkeen sanonut mitään. Manu ei pitänyt hiljaisuudesta, joten päätti sanoa jotakin.
”Mukavaa, että minut kutsuttiin tällaisiin juhliin, mutta missähän matkaseurani lienee?”
”Vartija ja Keltainen Jättiläinen ovat turvassa, älä huoli”, matoran sanoi rauhoittavasti. ”Ikävä kyllä en voi puhua liiketoverini puolesta, mutta itse en ole koskenut heihin sormellakaan. He nukkuvat rauhallista unta.”
”Arssstein”, murahti makuta. ”Minä uskon antaneeni hänelle hieman ihmettelemisen aihetta.”
”Siinä kyllä onnistuit, ystävä hyvä”, Punainen Mies vastasi virnuillen. ”Olen syvästi pahoillani hänen tekemisistään. Hän vihaa teitä, makutoja. Vihaa tuhannen tähden tulisella voimalla. Se on hämmästyttävää.”
”Lieneekö viha kateutta”, Manu lausui arvoituksellisesti. ”Usein kateus johtaa vihaan. Hän on hyvin läpinäkyvä.”
”Mmm-m. Kenelle sinä olet kateellinen, ystävä?”
”Kiero kysymys. Ehkä minun olisi pitänyt vain olla hiljaa.”
Punaisen Miehen siniset kasvot kääntyivät jyrkemmin kohti Manua. Tulenpunainen katse oli täynnä uteliaisuutta, mutta se ei ollut pahantahtoista. ”Siinä ei ole mitään hävettävää, Makuta Nui. On olemassa jotain, jota sinä haluat itsellesi, mutta et voi koskaan saada. Se on vain normaalia.”
”Ah, tottahan toki. Kateutta minussa on, sitä en kiellä. En vain taida itsekään olla varma, kenelle olen kateellinen. Jos viha olisi silkkaa kateutta, minä kadehtisin Abzumoa, mutta se sekopää ei voi olla kenenkään kateuden kohde.”
Manu vilkaisi jälleen matoraniin. ”Sinä taidatkin tuntea hänet, eikö totta?”
Punainen Mies nyökkäsi syvään ja huokaisi. ”Abzumo on mielenkiintoinen tapaus. Hän on kuin moraalin musta aukko. En osaa edes sanoa, onko hänen itserakkautensa suurempaa kuin hänen vihansa kaikkea muuta kohtaan.”
”Rakkaus ja viha ovat melko lähellä toisiaan, jos miettii hieman tarkemmin. Kuinka usein rakkauteen liittyykään myös vihaa, raivoa, turhautumista.”
”Aivan. Oletko samaa mieltä, että ne molemmat voivat olla yhtä vaarallisia?”
Makuta naurahti kolkosti ja veti kasvoilleen virneen, jota matoralaiset olisivat juosseet kauhuissaan pakoon. ”Rakkaus voi olla paljon vaarallisempi asia kuin viha, ystäväiseni. Luulin sinun tietävän.”
”Siinä, makuta hyvä, onkin yksi niistä harvoista asioista, joista en voi kertoa sinulle.”
Punaisen Miehen hymy oli alakuloinen. Se kertoi enemmän kuin hahmo ehkä halusikaan päästää läpi. Tai sitten tämä tunteiden suoranainen vuoto oli vain yksi olennon labyrinttimaisen mielen tuhansista valheellisista kuorista. Manu alkoi miettiä, löytäisikö hän koskaan todella totuuden ydintä tämän olennon hämäysten ja vääriin totuuksiin johdattelevien sanojen joukosta.
”Oli miten oli, minusta tuntuu, että olemme samaa mieltä Abzumosta”, Punainen Mies sanoi. ”Hän on… vaarallinen. Askelillaan kohti jumaluutta hän voi tuhota kaiken sen, minkä vuoksi molemmat taistelemme.”
Manu ei hetkeen sanonut mitään, tarkkaili vain ympäristöään. He seisoivat keskellä tyhjyyttä. Heidän ympärillään ei ollut mitään, mitä hän oikeastaan olisi voinut edes tarkkailla. Kaikki huomio kiinnittyi siksi vain ja ainoastaan Punaiseen mieheen. Makuta käänsi katseensa muualle, vaikkei ollut mitään, mitä katsoa.
”Sinulla oli varmaankin minulle jotakin asiaa”, hän tokaisi seisoen selin matoralaiseen.
”Ei paljoakaan, makuta”, Punainen mies tokaisi. ”Tilanne on vain se, että minä koen Abzumon tällä hetkellä yhtenä suurimmista uhkista minun… minun ja työnantajani päämäärille. Ja mieleesi koskemattakin osaan jo kertoa, että haluat puristaa kämmenesi hänen kaulansa ympärille.”
”Niin”, hiljainen ääni sanoi. ”Niin minä haluan.”
Makuta Nui kääntyi jälleen Punaista miestä kohti ja tuijotti tätä suoraan tämän punaisiin silmiin. ”Ajattelitko sinä voivasi koskea mieleeni, ystäväiseni?”
Matoran pudisti päätään. ”En. En itse. En osaa lukea ajatuksiasi. Mutta minulla on ystävä, joka pienellä suostuttelulla osaa. Pyydän, älä vaihda puheenaihettamme.”
”Mieli on mielenkiintoinen asia”, makuta sanoi silmät tuikkien. ”Eivät kaikki mielet ole yhtä arvokkaita.” Manu istahti jälleen alas, risti jalkansa ja kumartui lähemmäs matoranilta näyttävää olentoa. ”Minulla on omat suunnitelmani. Niihin ei välttämättä kuulu Abzumon eliminointia.”
”Olisin olettanut sen olevan hyvinkin korkealla prioriteeteissasi”, Punainen Mies sanoi hekumoiden. ”Näen vihasi silmistäsi. Sinä todella vihaat sitä miestä. Mutta hyvä on. Sait minut kiinnostumaan, Makuta Nui. Mitä ovat suunnitelmasi?”
”Minä en tiedä sinun suunnitelmistasi mitään”, Manu sanoi. Hänen kielensä kärki lipaisi hienovaraisesti huulta. ”Ystäväiseni.”
Punainen Mies kosketti leukaansa pienellä kämmenellään ja näytti mietiskelevältä. ”Tietoa tiedosta, makuta? Hyvä on. Pääset olemaan erikoistapaus. Annan sinun kysyä kuusi kysymystä. En tiedä, voinko tyydyttää tiedonjanoasi sen enempää.”
Matoran vilautti sen sanottuaan pieniä hampaitaan. Ele näytti kaikin puolin väärältä.
”Vastalahjaksi haluan sinulta vastauksia.” Punainen mies sai seuraavaksi nähdä jotakin, mikä sai hänet ehkä jopa yllättymään: makuta hyppäsi pystyyn ja alkoi nauraa.
”Vihdoinkin! Olen jo pitkään halunnut kysyä. Miksi aina kuusi?”
Hiljaisuus saavutti pimeän shakkilautalattiaisen salin. Punainen Mies oli hiljainen. Hänen kasvojaan oli entistä vaikeampi lukea. Oli kuin katonrajasta aiemmin hohottanut mustuuden massakin olisi ollut kysymyksestä täysin tyrmistynyt.
”… kaikista maailman kysymyksistä… sinä valitsit ensimmäisenä tuon”, matoran sanoi kulmat kurtussa pudistellen päätään.
”No tuota, se… häiritsi.”
”Minulta kysytään tuota usein, ystävä hyvä”, matoran sanoi tympääntyneenä. Tämä oli uusi ilme.
Manu ei ollut nähnyt sitä aiemmin Punaisen Miehen kasvoilla. ”Ja voin sanoa monenlaisia vastauksia. Uskonnollinen mies vastaisi, että se on pyhä luku. Käytännössä missä tahansa uskonnossa, jonka keksit. Realisti vastaisi, että se on luku siinä missä muutkin, ja että se esiintyy tässä maailmassa yhtä todennäköisesti kuin mikä tahansa muu. Mikään vastauksistani ei tule tyydyttämään sinua.”
”Siinä tapauksessa sinä annat huonoja vastauksia. Ehkäpä annat hyviä vastauksia, jos kysyn jotakin oleellista.”
Makuta tuntui miettivän nyt tarkemmin. Punainen mies ei osannut tulkita tämän ilmettä juuri sillä hetkellä, kun tämä esitti seuraavan kysymyksensä:
”Mihin”, makuta sanoi salamyhkäisesti, ”sinä tarvitset Visokkia?”
”Kuten sanoin”, Punainen Mies vastasi, ”En osaa lukea ajatuksia. En pääse käsiksi toisten mieliin ilman Visokin apua. Muut antavat minulle ajatuksiaan ja pelkojaan tietämättään. Ja käytän niitä heitä vastaan… tai heidän edukseen. Mutta en osaa lukea mieliä. Voi, hän osaa. Et voi kuvitellakaan. En ole koskaan nähnyt hänen kaltaistaan telepaattia. Hän on hämmästyttävä.”
”Myönnettäköön. Kukapa ei tahtoisi osata lukea mieliä, mutta harva kuitenkaan loppujen lopuksi sellaista kykyä tarvitsee. Mitä sinä teet sillä kyvyllä, kun sen saadaksesi varastat meidän rakkaan adminimme?”
”Minulla on yhteyksiä ympäri maailmaa, Manu hyvä. Ja tarvitsen häntä levittääkseni… läsnäoloamme tiettyihin avainhenkilöihin. Tarvitaan vain pieni pelon siemen, joka kasvaa versoksi. Te kutsutte niitä loisiksi. Voisin loukkaantua siitä.”
Punainen Mies hymyili lempeästi. ”En ole satuttanut Visorak-ystäväänne. En ole koskenut häneen sormellakaan. En haluaisi vahingoittaa mitään niin kaunista. Ja usko minua kun kerron, että en valehtele. Koskaan.”
”Sen uskon. Seuraava kysymys. Miten sinä hyödyt Arsteinin kanssa tekemästäsi yhteistyöstä?” Manu kysyi ja kierähti makaamaan lattialle. Shakkilaudan yläpuolella ei ollut mitään, vain tyhjää. Matoran ei liikkunut mihinkään jatkaessaan keskustelua.
”Hän ja hänen koneensa tekevät likaisen työn”, Punainen Mies vastasi. ”Menevät paikkoihin, joihin en pääse… ja minä puolestani autan häntä suhteillani. Hän ei ole nappula laudallani, sillä en voi olla täysin varma, toimiiko hän suunnitelmieni mukaisesti vai ei. Meillä on kaksi erillistä päämäärää, jotka eivät sulje toisiaan pois, mutta hän kulkee omaa polkuaan. Minä haluan Nimdan. Hän haluaa… no, koko maailman, jos olen oikein rehellinen.”
Punainen Mies kurotti katseellaan tilan kattoa kohti kuin tutkiakseen taivaan tähtiä. Pimeydestä ja tyhjyydestä vastasi tähdistöjen sijasta rykelmä punaisia silmiä.
”En voi sanoa, että hän olisi nappula laudallani. Tai kuula biljardipöydälläni. Hän on kortti pakassani. Jokeri, joka voidaan pelata joko puolestani tai minua vastaan.”
”Jos se pelattaisiin sinua vastaa…” Makuta raapi leukaansa mietteliäänä, ja Punainen mies katseli tavallisen neutraalisti. ”Jos se pelattaisiin sinua vastaan, tilanne olisi mielenkiintoinen. Kuinka nappulasta, jota ei ole, tulee kuningatar?”
Kun Punainen Mies aikoi sanoa jotakin, makuta lisäsi: ”Se ei ollut yksi kuudesta kysymyksestä. Vaan. Mitä olet valmis tekemään saadaksesi Nimdan, ystäväiseni?”
”Olen liittoutunut Gaggulabion, Kenraali 001:n, makuta Abzumon ja Zorak von Maxitrillian Arstein kahdeksannen kaltaisten kanssa”, Punainen Mies sanoi tyynesti. ”Olen vienyt vapauden yhdeltä kauniimmista ja älykkäimmistä olennoista, jotka olen kohdannut. Olen ajautunut keskelle puhdasta, pysäyttämätöntä ja veristä sotaa. Olen aiheuttanut epäsuorasti kuolemia ja tuominnut eläviä olentoja kuolemaakin pahempiin kohtaloihin.”
Matoranin ääni muuttui joka sanalla kylmemmäksi.
”Kysyt vääriä kysymyksiä. Sinun pitäisi kysyä, missä rajani menee. Mitä minä en ole valmis tekemään? En taida vielä itsekään tietää, makuta hyvä.”
”Näyttää siltä, että sinä kerroit sen ihan itse”, Manu sanoi häijy hymy suupielissään. ”Minulla on ilmeisesti jäljellä vielä yksi kysymys.”
”Käytä se hyvin, ystävä”, Punainen Mies sanoi lempeästi. ”En aio valehdella sinulle, mutta en myöskään voi kertoa jokaista pikkuruista asiaa. Kysy oikeita asioita.”
Manun hymy vääristyi järkyttäviin mittoihin, kun tämä sylkäisi suustaan ulos sen, mitä oli pitänyt siellä jo pitkään.
”Mikä. Sinä. Olet.”
Makuta nousi makuuasennostaan ylös, ensiksi istualleen ja sitten seisomaan. Hän katsoi pienen punaisen miehen tyhjään katseeseen nyt ylhäältä, mutta se ei tuntunut siltä. Tämän olennon edessä Manu tunsi olevansa se, jota katsottiin alaspäin.
Se johtui siitä, että niin tapahtui. Kuplivan mustan varjomassan miljoonat silmät katsoivat häntä korkeuksista. Oli mahdotonta olla tuntematta itseään hyvin, hyvin pieneksi.
”Mikä. Karzahni. Sinä. Olet.”
Punaisen Miehen matoran-hahmon sininaamioinen pää kääntyi hieman kenoon. Hymy leveni sellaiseksi, jota ei pitäisi pystyä muodostamaan matoranin suulla. Kun Manu katsoi Punaista Miestä silmiin, hän näki vuosia. Vuosituhansia. Satoja tuhansia vuosia. Nämä punaisena hehkuvan tyhjän katseen rubiinit olivat vanhat, vaikka ne katsoivat hyvin nuorelta näyttävän olennon naamiosta. Se oli kulissi. Kaikki oli kulissia.
Matoranin varjo kasvoi kasvamistaan. Pian mustasta aukosta lattiassa ulottui armeija pitkiä, luisevia käsiä kohti katossa roikkuvaa katseiden massaa. Massa vastasi, ja luisevia käsiä alkoi ulottua silmärykelmästä maata kohti. Lopulta ne yhtyivät, kättelivät toisiaan. Maasta kurottuvat kädet vetivät katon käsiä kohti mustaa pohjatonta varjojen kaivoa Punaisen Miehen takana.
Musta massa alkoi laskeutua katosta. Vähitellen se yhtyi matoranin pieneen varjoon. Massa oli valtava. Kammion pimeyden vuoksi oli mahdotonta sanoa, kuinka iso, mutta se sai jopa joskus niin mahtavan nazorak-kuningattaren näyttämään pieneltä. Eri kokoiset punaiset silmät katsoivat Makuta Nuita mustan avaruuden syvimmästä ytimestä.
Syvä nauru alkoi jälleen. Kuoroa ja sen piinaavaa kaikua jatkui loputtomiin. Manun oli entistä vaikeampaa pitää katsekontakti Punaisen Miehen kanssa, kun Syvän Naurun sadat silmät porautuivat häneen jostain ylhäältä, alhaalta ja ympäriltä. ”Nyt kysyt oikeita kysymyksiä, Makuta Nui”, matoranin kuolettavan pehmeä ääni sanoi. Se oli saanut seurakseen satojen äänten infernaalisen kuoron. Ne puhuivat nyt samoja sanoja, yhdestä suusta. ”Me olemme Mies ja Nauru. Olemme yhtä, mutta erillään. Kuin kaksi rakastavaista. Ei, enemmän.”
Pimeydestä alkoi luikerrella lonkeroita, joiden päissä oli pitkäsormisia käsiä. Ne kurottuivat luuttoman liukkaalla etenemisellään lähemmäs ja lähemmäs makutaa.
”Kuin kaksoset. Veren yhdistämiä. Sielut yhteen sidottuina. Yhdessä ikuisesti.”
Laihojen sormenpäiden jääkylmä kosketus siveli makutan selkärankaa. Oli kuin sata pientä neulaa olisi raapinut hänen selkäänsä samanaikaisesti.
”Nauru huutaa. Mies vastaa. Nauru käskee. Mies toimii.”
Nyt kiemurtelevien käsien lonkeromainen ote oli kiertynyt Manun ruumiin ympärille. Hahmottomalla sulavuudellaan ne alkoivat peittää hänet alleen. Kylmyys valtasi Manun kehon. Makutan ja ta-matoranilta näyttävän hahmon katsekontakti ei rikkoutunut.
Punaiset katseet olivat nauliutuneet toisiinsa. Makuta Nui, tiesi, että Punainen Mies ei antanut hänelle kaikkea. Ei, ei aivan kaikkea. Nämä olivat vain sanoja. Satojen sanojen helinää, piinaavaa taustaääntä, joka hukutti alleen totuuden sydämentykytyksen.
Katseet eivät valehdelleet. Tällä verenhehkuisella, mutta ydintalveakin kylmemmällä katseellaan Punainen Mies näytti kaiken. Manu keskittyi. Hänen oli pakko keskittyä, vaikka piinaavien äänten pilkkaava kuoro solvasi häntä lempeällä raivollaan. Hänen oli pakko keskittyä, vaikka satakunta hyytävää jääpuikkoa työntyi hänen lihansa läpi ja poltti hänen sisuksiaan kuin tulikuumat prototeräsketjut. Tai siltä se ainakin tuntui.
Punaisen Miehen ja Syvän Naurun epäpyhä yhteensulautuma jätti repaleiseen kaksijakoiseen mieleensä ja painostavasti kaikkialle kurottuvaan sieluunsa vain yhden raon, josta kurkistaa sisään. Kaksi rakoa, jos oltiin oikein tarkkoja.
Makuta Nui keskittyi Punaisen Miehen silmiin. Hän näki sen, mitä luuli olennon mieleksi, ja katsoi sisälle. Hän tunsi tajuntansa hämärtyvän. Kaikki katosi.
Manusta tuntui siltä, kuin hän olisi pudonnut pohjattomaan kuiluun.
Kipu oli ensimmäinen tunnetila ja ensimmäinen havainto, joka iskeytyi Makuta Nuihin ruoskan lailla. Tulikuuma polte raastoi hänen ranteitaan. Ilman täytti palaneen lihan haju.
Sitten Manu tajusi, että tämä oli vain muistikuva kivusta.
Jonkun muun kivusta, Makuta pohti.
Muistikuva haalentui pois kuin uni, joka vaihtui toiseen. Manu avasi silmänsä. Hän toivoi hetkellisesti, että ei olisi tehnyt sitä. Elämä pyöri filminauhana hänen silmiensä edessä. Jonkun muun elämä.
Jonkun muun ilot. Jonkun muun surut. Jonkun muun kärsimykset, pelot ja syvimmät demonit.
Lopulta unien ja haavekuvien tumma labyrintti yksinkertaisesti haihtui pois kuin savu syystuuleen. Maisema vaihtui. Nyt ympäristö näytti loputtomalta vitivalkoiselta suola-aavikolta. Kova hiekka narskui makutan kynsikkäiden varpaiden alla. Tuuli puhalsi läpinäkyviä hiekanmuruja lentoon. Taivas oli aivan yhtä valkoinen ja lämmötön kuin aavikko itse.
Manun jalkojen alle ei muodostunut varjoa. Minnekään ei muodostunut varjoa.
Se johtui siitä, että taivaalla ei porottanutkaan aurinko.
Ei ainakaan tavallinen sellainen. Manu ei halunnut katsoa ylös. Se jokin, joka sieltä säteili kosmista hehkuaan tuntui liian absurdilta. Se ei kuulunut taivaalle. Se ei kuulunut mihinkään.
Makuta jatkoi kävelyä. Lopulta hän löysi etsimänsä. Punainen Mies odotti häntä aavikon toisessa päässä. Reunalla, jonka jälkeen oli vain tyhjyyttä. Mutta tämä Punainen Mies näytti nuoremmalta.
Ja tämän Punaisen Miehen silmät olivat vitivalkoiset ja pupillittomat.
Makuta pysähtyi
”Anna minulle totuus”, Manu sanoi Punaiselle Miehelle painostavasti. ”Riisu tuo hölmö naamio. Näytä, kuka siellä on takana.”
Punainen Mies hymyili. Se tarttui siniseen Pakariinsa. Naamio laskeutui hitaasti kasvojen edestä.
Manun pupillit laajenivat, kun hän näki naamion taakse.
Kuusi sydämentykytystä.
Kuusi koputusta.
Polttava, jäänkylmä kipu.
Manusta tuntui siltä kuin hän olisi halkeamassa kahtia. Mutta tämäkin oli vain muistikuva kivusta. Jonkun muun kivusta.
”Pidätkö näkemästäsi?” matoranin lempeä ääni kysyi. Puhe ei tullut siitä, mikä oli paljastunut naamion takaa, vaan sinisestä Pakarista, jota se piteli käsillään. Naamion suu liikkui yhä yhtä luonnollisesti.
Makuta ei keksinyt mitään tavanomaisen nokkelaa.
”Hm. Onhan se… uutta. Kovin, kovin uutta.”
Sitten hämärtyi. Sydämentykytykset hautasivat alleen kaikki muut äänet. Makuta putosi jälleen saman mustan kuilun läpi. Hän ymmärsi valehtelematta entistä vähemmän.
Silmät avautuivat, vaikkei Manu ollutkaan varma, kenen silmät ne olivat. Hän näki nyt olevansa jossakin ja ei missään, ja Punainen mies seisoi hänen vierellään hymyillen pahoittelevaan sävyyn.
”No”, matoranin lempeä ääni sanoi kysyvästi. ”Oletko tyytyväinen vastauksiin, Makuta Nui?”
”Uaah”, makuta ähkäisi. ”Olet sinä silti hemmetin huono vastaaja.”
Matoran hymähti. ”Hmh, tulkintakysymys. Ehkä sinun pitää vain opetella kuuntelemaan. Olet puhumisessa paljon parempi.”
Makuta virnisti. ”Kuka sanoi, etten kuunnellut?”
”Et tarpeeksi. Sillä ilmeestäsi päätellen olet unohtanut, mitä sopimukseen kuului. Annoin sinulle kuusi vastausta. En aio antaa niitä ilmaiseksi.”
Kuului jään hajoamiselta kuulostava rapea sirpaloitumisen ääni, joka kaikui voimakkaasti ympäri kaikkea. Hyytävä kosketus kiertyi kaikkien Manun neljän raajan ympärille samanaikaisesti. Kylmät väreet valtasivat makutan kehon. Hän ei voinut liikkua. Virne ei kuitenkaan pyyhkiytynyt makutan kasvoilta.
”Kysy kysymyksesi.”
Punainen matoran käveli hiljaisin, huolettomin askelin makutan eteen. Karmiininkajoinen katse kohtasi verenpunaisen. Punainen Mies nosti vasemman kätensä hitaasti ylös ja puristi etusormensa ja peukalonsa tiukasti yhteen. Hän napsautti sormiaan, ja harmaan hahmottomalle seinälle Punaisen Miehen takana roiskahti ryöppy mustinta mustaa jostain matoranin varjon sisältä.
Harmaalle pinnalle leviävä varjomassa tahri seinän alleen ja muodosti symmetrisen, mutta tunnistamattoman kuvion. Matoran astui pois tieltä.
Musta, täysin symmetrinen varjo oli nyt Manun näkökentän keskipisteessä. Se tuijotti häntä piinaavasti.
”… öh…” Manu sanoi virne mihinkään värähtämättä.
”Ensimmäinen kysymys, Makuta Nui. Mitä näet?”
”Se on musteläikkä. Ilmiselvää mustetta. Harmaalla paperilla.”
Mustan tahran keskipisteeseen aukesi kaksi suurta, täysin identtistä punaista silmää. Niiden katse oli syyttävä ja porautui suoraan Manun sisälle.
Yhtäkkiä hiljaisuus repesi värien ja äänien myrskyksi ja tuhannen äänen samanaikainen kuoro pisteli makutaa kuin jäätävän kylmällä teräksellä. ”K̡̨ ̛͟͞E̵ ̷̵̛R͠͏ ̧̛Ù̕͏ ̛̕͏B͜ ͘I͠”, se sanoi, ja seinä oli haljeta painokkuudesta. ”Älä valehtele itsellesi. Tiedät itse aivan hyvin, mitä ajattelit ensimmäisenä.”
”No hyvä on”, Manu tuhahti. ”Puhutaan sinun kielelläsi.”
Makuta aikoi kyykistyä Punaisen Miehen tasolle ja katsoa tätä silmiin välittämättä seinästä tuijottavista punaisista mulkoilijoista, mutta huomasi, että raajat vangittuna kaikki oli hieman hankalampaa. Hän tyytyi virnuilemaan edelleen ja sanoi:
”Vääräuskoinen jumala.”
Matoran katsoi vuorotellen Manua ja mustaa varjoa silmiin. Varjon kahta punaista aurinkoa muistuttava katse siirtyi Punaiseen Mieheen. Matoran-hahmo siveli leukaansa, nyökkäsi ja hymyili. Varjo haihtui mitättömyyteen, ja matoranin katse palasi makutaan.
”Oikea vastaus, ystävä. Sinähän sen annoit. Mitä tuo sana sinulle tarkoittaa? Se on painava sana. Kaikki ymmärtävät sen omalla tavallaan.”
”Mitäköhän sanaa tarkoitat”, Manu kysyi välinpitämättömästi.
”Jumala”, matoran sanoi. Makuta pyöräytti silmiään kerran ja sanoi sitten:
”Jumala voi tarkoittaa monta asiaa. Minulle se on vertauskuvallinen asia. Aina.”
Makuta ryhtyi hohottamaan mielipuolista naurua. ”Se oli toinen kysymyksesi, ystäväiseni. Mieti rauhassa kolmatta.”
Matoran hymyili ja taputti käsiään kahdesti. Taas kuului ääni, joka kuulosti siltä kuin todellisuuden rakenteet olisivat halkeilleet, ja mustimmasta mustasta roiskui litroittain juoksevaa, nestemäistä pelkoa. Se kasteli jälleen tylsän harmaan seinän ja muodosti toisenkin täydellisen symmetrisen tahran.
”Entä nyt, makuta?”
”Musteläiskätesti, vai?”
”En puhuisi testistä, mutta kutsu sitä miksi haluat. Mitä näet?”
”Enköhän ole virnistellyt tämän sessionkin aikana jo ihan tarpeeksi, muuuutta”, Manu naurahti, ”sehän on kalkkuna. Nimeämispäivän ruokapöydästä. Oikein makoisa, maistuva, miellyttävän mehukas.”
Taivas tuntui jälleen aukeavan, kun äänikuoro nauroi. Musteläikkä irtautui seinästään tavalla, joka rikkoi sitä, miten syvyysvaikutelmat toimivat. Tai siis sitä, miten niiden pitäisi toimia. Mustuus kasvatti itselleen parin kalkkunamaisia siipiä ja lintumaiset jalat, joilla se vaappui kohti Makuta Nuita.
”͝͝A̷̧͡h͝a̸͟.̨̛͘ ̴A҉h̸á͠h̷̸̷a҉̴.̢ ̨̛H̴͢a͝͠.̵͠”
Johonkin keskelle mustaa ydintä aukesi terävähampainen suu. ”Kerubi, kerubi. Hyvä vastaus. Pidät selvästi nimeämispäivästä. Harvalla on… noin suurenmoinen nimi.”
”Niin, aivan. Nimi.” Ja Makuta Nui nauroi.
Päätön kummajaiskalkkuna otti korkean loikan ja lensi pois Manun näkökentästä absurdin pienillä siiventyngillään.
”Makuta Nui”, Punainen Mies sanoi kuin maistellen nimeä. ”Onhan siinä voimaa. Kerro, ystävä. Itsekö nimesit itsesi?”
”Kysymykseesi on erittäin yksinkertainen vastaus, ystäväiseni”, Manu sanoi, hymyili nyt häijysti ja tokaisi: ”En.”
”Kuinka herttaista”, matoran sanoi vilpittömästi. ”En aio kysyä, kuka tuon nimen on antanut. Olit hänelle varmasti tärkeä.”
”Mahdollisesti. Viides kysymyksesi?”
Makuta ei tiennyt, olisiko hänen pitänyt yllättyä, kun varjoisa voima räjäytti itsensä harmaalle pinnalle kuin ukkosiskuna ja jätti jälkeensä kolmannen symmetrisen mustan kuvion. Mustan kraahkanin mielipuolisessa katseessa oli epäuskoa. Punainen Mies hymyili tavalliseen tapaan.
”Tässä vaiheessa alat varmasti ihmetellä, mitä ajan takaa.”
”Mahdollisesti, Punainen Mies. Sinä halusit tietää jotakin minun suunnitelmistani.”
Punainen Mies naurahti pehmeästi. ”Kysymykseni eivät ilmeisesti kuulosta kovin olennaisilta. Ymmärrän sen.”
”Mmm, tuo läiskäsi. Sanotaan vaikkapa, että siihen on kerääntynyt universumin pahuus.”
”Kovin epäselvä vastaus, ystävä hyvä. Minä en ’kysy’ sinulta tarkennusta, vaadin sitä.”
”Voitko sinä vaatia minulta jotakin, ystävä?”
Matoran nyökkäsi.
”Aina voin. Zorak olisi jatkanut sinun ruumiisi silpomista, jos en olisi… tarvinnut sinua. Hän olisi polttanut antidermiksesi maailmankartalta. Jos olisin jättänyt sinut sinne, sinua ei olisi odottanut Karzahni, vaan kadotus. Sinua ei vain olisi enää ollut. Tein sinulle yhden ystävällisen palveluksen. Eihän ole kohtuutonta vaatia sinulta yhtä vastapalkaksi.”
”Mutta sinä selvästikin hyödyt – tai aiot hyötyä – jotenkin siitä, että minä yhä olen.”
Sinipunainen matoran otti kaksi painokasta askelta kohti kylmien luuttomien käsien kahlitsemaa makutaa. Kun hän jälleen puhui, oli pehmeän ja lempeän äänen tilalla jotakin kylmempää ja laskelmoivampaa.
”Kaikesta on minulle hyötyä, makuta. Voittajat eivät valitse yhtä tietä, joka johtaa täydelliseen voittoon. Voittajat pelaavat korttinsa niin, että kaikki potentiaaliset tiet kaikkine kuoppineen ja sivukujineen johtavat omaan voittoonsa. Mitä sinä todella näet?”
Makuta Nui maiskautti suutaan kuuluvasti. Hän oli odottanut tätä vastausta. Nyt hän aikoi paljastaa omat korttinsa.
”Minä näen”, hän sanoi maistellen sanoja, ”mitä minä näenkään, ystävä? Minä näen Punaisen Miehen. Kovin mustana.”
Punainen Mies näytti hetken poikkeuksellisen hämmentyneeltä. Sitten hän naurahti kepeästi. Samassa sekunnissa musta tahra ei vain näyttänyt pakari-kasvoiselta matoranilta: se oli sellainen. Kahta muuten täysin identtistä hahmoa erotti vain se, että varjo oli täysin musta. Sen silmät olivat valkoiset ja pupillittomat.
Kun Punainen Mies puhui seuraavan kerran, Syvä Nauru liittyi mukaan. Matoran ja sen varjo puhuivat ja liikehtivät täydellisen synkronoidusti.
”Todellako, Makuta Nui? Todellako? Mekö olemme sinusta yhtä kuin ’universumin pahuus’?”
Kaksi hahmoa nauroivat jälleen yhden yhtäaikaisen, lohduttoman naurun. Hetken kuluttua kummankin lopetettua nauramisen Manu sanoi:
”Ensimmäinen sääntö: Makuta Nui valehtelee.” ”Ha. Ha. Ha.”
Se, mitä oli jäljellä lämmöstä Punaisen Miehen äänessä katosi. Jäljelle jäävä kylmyys vastasi sitä routaa, joka oli peittänyt paholaisen shakkilaudan marmorisen lattian. Punainen Mies ja hänen varjonsa ottivat rauhallisia askelia kohti Makuta Nuita. Yhtäaikaisten askelten kaiku viuhui halki ilman kuin raipanisku. ”Siinä onkin yksi niistä monista asioista, jotka erottavat meidät sinusta, makuta hyvä. Me emme valehtele. Me emme valehtele koskaan.”
Lattialaatat halkeilivat naksahdellen. Kaksoset kävelivät Manua kohti ja katsoivat häntä silmiin polttavalla päättäväisyydellä. ”Tiedätkö miksi? Siksi, koska valheet ovat vain naamioita. Ne ovat helppoja. Ne kasautuvat toistensa päälle, kunnes koko palapeli sortuu. Ja lopulta niihin uskoo itsekin. Totuudet ovat petollisempia, lopullisempia… ja niin paljon tappavampia.”
Kaksoset olivat nyt aivan Manun edessä. Neljän silmän katse porautui suoraan makutan takaraivoon asti.
”Me emme pidä valehtelusta. Me emme todellakaan pidä valehtelusta. Ei siksi, että se loukkaisi meitä. Vaan siksi, että loukkaat itseäsi.”
”Kaikki valehtelevat, Punainen Mies. Kaikki. Joka ikinen olento, joka kykenee ajattelemaan omaa etuaan!” Manu sanoi lähestulkoon ärsyyntyneellä äänellä. ”Ha. Valheet ovat niin, niin paljon läpinäkyvämpiä kuin totuudet, makuta. Siksi meidän ei tarvitse kysyä sinulta mitään olennaista… koska annoit sen kaiken itse kuin hopealautasella. Meillä on vielä yksi kysymys.”
”Kysy, valehtelija. Minä kiroan sinut, Punainen Mies! Vielä sinä valehtelet, kerran, ennen kuin tämä kaikki päättyy”, makuta sylkäisi. ”Kysy.”
Oli hiljaista aivan pienen hetken. Makuta ei tiennyt, olisiko hänen pitänyt yrittää pitää katsekontakti Punaisessa Miehessä vai tämän varjon pupillittomissa silmissä. Loppujen lopuksi sillä ei tuntunut olevan väliä.
”Luulitko todella, että emme näkisi naamiosi läpi. Olet antanut meille tämän keskustelun aikana kaiken sen, minkä halusimmekin.”
Kuvottava rusahdus. Nytkähdys. Punainen Mies pysyi paikallaan, mutta sen varjon raajat olivat pidentyneet luonnottoman mittaisiksi. Lopputulos näytti demoniselta variksenpelätiltä. ”Kerubi, kerubi. Sanoit, että Jumala on sinulle pelkkä vertauskuva. Emme usko siihen. Oli syynsä sille, miksi seisoit hänen riveissään silloin, kun Makutain veljeskunta mureni sisältä. Korruptoitui, mätäni kuin hedelmä. Muuttui joksikin muuksi.”
Manu oli keskeyttämässä Punaisen Miehen luennoinnin, mutta hän ei ehtinyt. Nyt myös kaulansa luonnottomiin mittoihin kasvattanut varjo-olento tuijotti häntä kaksi metriä pään yläpuolelta. Se, mikä oli joskus näyttänyt varjokuvalta Pakarista halkeili, mureni, korruptoitui ja mätäni. Palaset putoilivat tilan lattialle hitaasti kuin syksyn lehdet. ”Tietenkin halusit selviytyä. Se oli ilmiselvää. Jos olisit seisonut Miserixin riveissä, et olisi siinä nyt. Mutta Metru Nuin todellista hallitsijaa ei huijata helposti. Hän näki sieluusi, kerubi. Ja uskon, että hän näki siellä sen, minkä mekin nyt.”
Mustan jättiläisen kasvot muovautuivat uudelleen saven lailla. Värähtelevän, hahmottoman varjon kasvot alkoivat muistuttaa Kraahkania entistä enemmän. Makuta Nui vavahti taaksepäin huomaamattaan. Ilma tuntui kylmenevän kymmeniä asteita.
”Hän näki, että ajatus kiinnosti sinua. Ajatus siitä, että voisit pudottaa Jumalan, Mata Nuin taivaalta ja nousta hänen paikalleen. Ei, kerubi. Nousta häntä ylemmäs.”
Makuta Nui haukkoi henkeään. Hän etsi oikeita sanoja, vahvoja sanoja, mitä tahansa sanoja. Musta jättiläinen kasvoi kasvamistaan. Se tuijotti häntä tuhannella syyttävällä silmällä, solvasi häntä sadalla suulla ja raateli häntä miljoonalla jäänkylmällä terällä. Juuri kun Manu oli puhumassa suunsa puhtaaksi, kylmien sormien riipivä ote tarttui häntä leuasta ja nosti hänen katseensa ylös.
Syvän Naurun silmät tuijottivat häneen Kraahkanin silmäaukoista kymmenen sentin päästä. Jäinen hengitys poltti hänen kasvojaan.
”Ajatus pelotti sinua silloin. Mutta opit lopulta tajuamaan, että sitähän olet aina halunnut! Nimesi, pikku kerubi! NIMESI. Et ehkä keksinyt sitä itse, mutta hyväksyit sen. Makuta Nui. MAKUTA NUI. Nimesi on kirjaimellisesti ’Suuri’. Ja sinä pidät siitä. Sinä rakastat sitä nimeä. Sinä rakastat oman olemuksesi jokaista pientä vivahdetta. S̀Ä̕Ä̛LI̴T҉TÄV̴Ä͝ ̡K͞ERUB͜I.”
Kolkko nauru raastoi tiensä koko makutan olemuksen läpi. Se jyrisi kuin Hopeisen meren sotaisimmat myrskyt. ”Syntisi on kuudesta synnistä vanhin. Ylpeys. Halu saada huomiota. Halu nousta kaiken yläpuolelle. Halu olla jumala.”
Kylmien kourien ote puristui ja passiivinen, kylmä kipu valtasi makutan raajat. ”Siksi sinä leikitkin sellaista. Siksi sinä loit elämää Abzumon kanssa. Olit kuin hän. Mutta jossain vaiheessa pieneen, niin, niin pieneen kerubimieleesi livahti ajatus siitä, että voisit olla enemmän kuin hän. Voisit olla hyvä jumala, ja murskata allesi ’universumin pahuuden’.”
Syvän Naurun ja Punaisen Miehen yhteinen, piinaava kuoro piti hetken hiljaisuuden, mutta makutasta kiinni pitävien käsien ote tuntui vain puristuvan entisestään. Makuta ei tuntenut oloaan mukavaksi.
Kun Syvä Nauru avasi jälleen pohjattoman kitansa, ulos tuleva ääni oli entistä helvetillisempi. Oli kuin tuhat kidutettua vankia olisi huutanut yhtäaikaisesti tuhannen tulikuuman polttoraudan painautuessa lihaa vasten.
”Sinun ylpeytesi on vain hänen omaansa pahempaa, ̡K͞ERUB͜I. Sinä olet aivan yhtä syyllinen jokaisen nazorak-luotiin kaatuneen pikku matoranin kohtaloon kuin makuta-veljesi! Ja silti. SILTI.
Makuta Nui oli hiljaa. Hän vain tuijotti ylöspäin. ”Kysymme siis, Makuta Nui. Ha. Ha. Ha. Luuletko todella, että sinusta on siihen. Luuletko todella, että sinusta on jumaluuteen?”
Makuta Nui tuijotti tummaan olentoon, joka puhui hänelle, Punaista miestä ja Syvää naurua, joiden irvokas kuorolaulu tunkeutui hänen päähänsä. Silmät tuijottivat häntä, ja hänen omat silmänsä näyttivät tyhjiltä. Makuta näytti kuin kuorelta, josta oli henki pois, josta aika oli jo jättänyt ja joka oli tyhjä. Sanat kaikuivat tyhjyydessä, diabolinen nauru tunkeutui varjottoman tummuuden läpi ja sisään ja ulos ja kaikkeen eikä mihinkään, ne tunkeutuivat makutan ruumiin sisään ja tulivat sieltä ulos, eivät menneet sisään eivätkä sieltä päässeet ulos. Ne kaikuivat mielensisäisen ruumiin sisällä, palasivat luojalleen ja kuulostivat yhä karmivammilta.
Oli hetken hiljaista, ikuisuuden verran. Sitten makuta alkoi osoittaa elonmerkkejä. Hiljainen nauru, hiljainen nauru alkoi kuin sisäänhäivytyksellä voimistua ja voimistua. Hiljainen nauru, makutan ruumis alkoi hieman hytkyä naurun voimasta. Pian tyhjyydessä kaikui nauru, joka oli yhtä demoninen vaan ei yhtä moniääninen kuin syvä nauru oli ollut. Ja Makuta Nui katsoi Punaiseen mieheen. Hän katsoi Punaiseen mieheen ja vastasi tämän kysymykseen.
”En”, Manu sanoi ja nauroi vielä hetken. ”Minä en aio olla jumala.”
Silmät tuijottivat häntä – hän jatkoi.
”Minä en aio olla jumala, Punainen mies, Syvä nauru. Minä en aio.”
Punaisten silmien katse kohdistui viimeiseen musteläiskään.
”Minä olen jumala.”
Hiljaisuus valtasi tilan entistäkin lopullisemmin. Viimeinen musteläiskä pieneni demonisesta valtavuudestaan silmänräpäyksessä taas tismalleen Punaisen Miehen näköiseksi. Kaksoset tuijottivat Manuun, toinen punaisin silmin, toinen valkoisin. Sitten ne vilkaisivat toisiinsa ja hymyilivät peilikuvalleen. ”Kaikki alkaa totuuden myöntämisestä. Kaikki alkaa syntinsä myöntämisestä.”
”Totuus”, makuta huokaisi ja hymyili aidon tyytyväisesti. ”Lopettakaamme itsellemme valehtelu. Niin, sinähän et valehtele, Punainen mies. Pelleily. Lopeta tämä pelleily.”
Manun raajoja kahlitsevat olevaiset kuuluivat murtuvan kuin lasi, ei, kuin jää, jonka jäätyneeseen jokeen pudonnut kikanalo saattaisi murtaa.
”Me olemme minun mielessäni, Punainen mies. Minä olen oma jumalani.”
Kaksoset hymyilivät. Neljä kättä, kaksi karmiininpunaista ja kaksi mustaa, nousivat hiljaa ylös. Punainen Mies ja Syvä Nauru taputtivat Manulle. ”Ihailtavaa päättelykykyä, kerubimme. Kaikki näkemäsi on valhetta vain… mutta mieltäsi painavat tunteet eivät ole. Et voi valehtelematta väittää, että ajatus siitä, että voisit istua Mata Nuin valtaistuimella, ei houkuttaisi sinua.”
”No”, makutan kivikova ääni sanoi kysyvästi. ”Oletko tyytyväinen vastauksiin, Punainen mies?” ”Enemmänkin.”
Valkoiseen harmauteen aukesi ovi. Siinä ei olisi ollut mitään kummallista, jos ovi olisi ollut kiinni jossain. Nyt valkoinen suorakulmio ei mitään aukesi avaten oven ei mihinkään. Todellisuuden saranat narisivat ruosteisesti paljastaen pelkkää mustaa.
Oviaukosta astui hahmo. Se oli pitkä ja laiha, ja verhoutui tummanvihreään kaapuun. Hihasta esiin työntyvä repaleinen käsi piteli kiinni puisesta airosta. Kaavun sisältä puhui lohduton, laho ja ruosteinen ääni.
”Isä. On aika.”
Punainen Mies ja Syvä Nauru nyökkäsivät hahmolle kääntymättä tämän suuntaan. ”Olemme järjestäneet sinulle ja ystävillesi kyydin. Et tule olemaan matkan aikana tajuissasi, mutta ehkä niin on parempi. Kaikki eivät pysy järjissään astuessaan läpi Ikuisen.”
”Kerrohan minulle, ennen kuin poistut, Punainen mies”, Manu kysyi, ”miksi sotilas.”
Matoranin hahmo jatkoi hymyilyään aivan kuin ei tietäisi, mistä makuta puhui. ”Sotilas? Sinäkö? En tiedä. Mistä päättelit, että olet… ’sotilas’?”
”Niin, ilmeisesti en ole tehnyt mitään merkityksellistä, minkä takia minut voisi ottaa edes vakavasti, ystäväiseni”, makuta sanoi katkerasti. ”Sinä pelaat peliäsi. Tämä kaikki on sinulle yhtä peliä. Myönnä se.”
Matoran nyökkäsi. Kun se taas puhui, Syvän Naurun demoniset äänet olivat kadonneet. Nyt puhui vain Punainen Mies.
”Ehkäpä niin. Minusta on aina ollut helpompaa käsitellä asioita pelien kautta. Ja kyllä, minä perustan strategiani tämän näkymättömän laudan pohjalle. Ja kyllä, sinä olet valkoinen sotilas. Mutta ajattelet asiaa liian kirjaimellisesti. Kyllä, ehkä olet makuta, osa Mata Nuin jumalaista sotajoukkoa. Kyllä, olet silti laudallani vain perinteinen sotilas. Mutta tässä pelissä jokainen nappula on tärkeä, ja jokainen yksittäinen nappula voi kääntää pelin kulun. Eikä sotilaita ole tarkoitettu vain etulinjaan ottamaan vastaan vihollisen luoteja.”
Punaisen miehen ääni laski matalammaksi ja pehmeämmäksi.
”Sotilas ei ole ehkä alkupelissä kovin hyödyllinen… mutta jos se selviytyy tarpeeksi pitkään, se voi kääntää voimasuhteet täysin ympäri.”
Manu virnisti hieman. ”Ehkäpä Tawa ei pidä siitä, jos minusta tulee kuningatar, ystäväiseni.”
Punainen Mies naurahti. ”En tiedä siitä. Sinähän loit jo yhden kuningattaren. Näyttäisit varmasti varsin viehättävältä tiarassa itsekin.”
Makuta ja matoran nauroivat hetken yhteen ääneen. Erityisen huolestuttavan näystä teki se, että kumpikaan ei rikkonut katsekontaktia.
”Tässä taisi olla kaikki, Makuta Nui”, matoran sanoi ja alkoi varjoineen astella kohti oviaukkoa, jolla vihreä kaapu odotti. ”Löydät itsesi ja kaksi ystävääsi pian pieneltä luodolta. Nihilisti pitää siitä huolen. Sen jälkeen se, mitä teette, riippuu täysin teistä.”
Punainen Mies pysähtyi oviaukolle ja kääntyi katsomaan Manua vielä kerran.
”Mutta ymmärrä, makuta, että vaikka minä en voi pakottaa ketään teistä tekemään mitään hyväkseni, teette sen yleensä kuitenkin. Sinulle, ystävä, sanon vain, että jos selviydyt laudan loppuun asti, Mustan Kuninkaan valtakuntaan… ja vapautat sen kaiken potentiaalin, mitä kaltaisessasi sotilaassa velloo…”
Punaisen Miehen silmät pienenivät viiruiksi.
”… jos näytät minulle todella, että sinusta on siihen. En voi luvata sinulle jumaluutta, mutta vannon, että pääset illastamaan Punaisen Kuninkaan hovissa.”
Punainen Mies naurahti.
”Ajattele asiaa.”
Oviaukko sulkeutui, ja pimeys tulvi huoneeseen kuin vesi sen kikanalon keuhkoihin, joka oli pudonnut jäihin. Makuta Nui jäi seisomaan keskelle tyhjyyttä, yksin vain varjot seuranaan. Oikeat varjot, jotka olivat hän. Pimeys, joka oli valon puutetta.
”Vielä sinä valehtelet, Punainen mies. Vielä sinä valehtelet.”
