Aihearkisto: Klaanon Rope

Klaanon Rope

Rasvattu appelsiini

6 kommenttia

Bio-Klaani, keskusaula

Linnakkeen keskusaulaan yhtyvän käytävän täytti hulina ja vilinä, kun monenväristä, -hajuista ja -muotoista klaanilaista tulvi ovista taikka oviin ja tukki toisten itseään kiireisempien hulisijoiden ja vilisijöiden käyntiä. Hyvin pientä väestöä tukeva Klaanin kaupunki alkoi jo natista liitoksistaan pohjoisten kyläläisten, vierailevien Athin seurakuntalaisten ja entisen Ämkoon veljeskunnan matoranien rynnäkön myötä.

Väkijoukkoon oli myös siten entistä helpompaa sulautua.
Varsinkin jos oli juuri ja juuri ohikulkevaa Toa-soturia polveen asti.

”Anteeksi”, Jake sanoi hiljaa hampaidensa välistä törmäillessään ohikulkijoihin. ”Anteeksi, anteeksi…”
Kaikkea anteeksipyytävä hiirimäisyys jäi huonommin klaanilaisten mieleen kuin täysi hiljaisuus.Hiljaisuus oli epäilyttävämpää. Tämän hän oli oppinut. Paljon hän olikin oppinut välteltyään kaikkea klaanilaiskontaktia viimeiset kuukaudet. Klaanilaisen huoneen postiluukussa oli vino pino administon sinetillä suljettuja kirjeitä.
Hän ei oikeastaan halunnut lukea niitä.

Jake ei voinut enää pakoilla. Hänen oli vain päästävä pois.
Renkaat alkoivat surrata hieman äänekkäämmin.

”Duu-di-duu-di-duu…” Jake hyräili mahdollisimman epäepäilyttävästi. Se ei ollut epäepäilyttävää.

Jäsenen jalkojen tilalla olevat pyörät surisivat hiljaa suuren joukon jalkojen töminän alla. Pienet oranssit kourat kynsivät hermostuneina toisiaan, ja ankkamaisen pään syvissä silmäkuopissa olevat keltaiset viirut pomppivat eestaas. Reitti vaikutti olevan selvä. Edessäpäin häämöttävän porraskäytävän vieressä olevalle höyrykäyttöiselle hissille oli patikoimassa vain muutama sekavärinen matoran. Niiden joukkoon hän kyllä sopisi huomaamattomasti. Ja reitillä jota hän sinne pääsisi oli useampikin häntä suurikokoisempi mörrimöykky, jonka varjossa olisi helppoa edetä huomaamatta. Oli koneöljyltä löyhkäävää steltinpeikkoa, kalpeaa punasilmäistä vartioselakhilaania, ja…
… hopeinen skakdi pyörätuolissa suoraan hänen edessään.

”Jake, otaksun?” kuului Bladiksen ääni. Skakdin ilme oli ammattilaismainen. Sen kädet lepäsivät pyörätuolin renkaiden päällä.
Peräkärryn ja protosorsan äpärälasta muistuttava Jake laski epäröiden kellertävän katseensa skakdin silmiin. Hän kyllä tunsi Bio-Klaanin moderaattorin kun näki tällaisen. Tosin kaksikon viime kohtaamisessa vain Jakella oli ollut pyörät allaan.
”Ööööö joo”, hikikarpaloa puskeva jäsen sanoi lainvalvojalle raapien sormiaan yhä äänekkäämmin. ”P-päivää vain.”

”Tulet mukaani”, hopeinen skakdi sanoi rauhallisesti artikuloiden. Se ei peittänyt sitä että kyseessä oli käsky.
”Että sellaista”, Jake sanoi leveällä virneellä. Silmät sinkoilivat päässä villisti. ”Mihin niin?”
”Ylläpitosiipeen tietty”, Bladis hörähti ja jatkoi ”minä luulen, että meillä on vähän puhuttavaa.”

Bladis ei oikeasti sanonut tätä lausetta loppuun asti. Hän ehti parhaiden arvioidensa mukaan puoliväliin sanan ”puhuttavaa” toista tavua ennen kuin se mitä hän oli sanomassa muuttui lähinnä sanojen ”MITÄ” ja ”HELVETTIÄ” mielivaltaisiksi yhdistelmiksi.

Niiden jälkeen hän sai sanansa jokseenkin kasaan. ”PYSÄHDY”, Bladis raivosi kourat pyörätuolinsa renkailla vapisten.

Renkaat kirskuivat ja matot lensivät rullalle, kun Jake singahti pakoon hölmistynyttä skakdimoderaattoria. Kaksirenkainen oranssi salama törmäsi kahvioon matkaavaa le-matorania selkään ja kaatoi ison pinon laseja, kuppeja ja tuoppeja lattialle yhdeksi sirpalemyrskyksi.

”PYSÄYTTÄKÄÄ TUO JÄSEN!”

Siitä renkaiden kirskunta jatkoi tasaista tahtia ja huimaa vauhtia siihen asti kunnes törmäsi kahden ja puolen sekunnin päästä postikeskukselta tulevaan kuriiriin. Kirjepino räjähti ilmaan kuin lehtikasa ja aivan pinon päällä ollut ruskea kulahtanut paketti kolahti Jakea päähän.

Se ei oranssia vauhtihirmua pysäyttänyt, vaan tämä hetken ympyrää pyörittyään jatkoi matkaa käytävää pitkin.
Otettuaan vauhtia ensiksi kahden seinän, kolmen matoranin ja yhden kaiteen kautta.
”MINUA ETTE SAA!” kuului syvemmälle käytävään vähitellen loittonevan oranssin viuhahduksen vaimeneva huuto.

Bladiksen silmät pullistuivat. Suoni tykytti otsassa.
”MIKSEI KUKAAN TEE MITÄÄN?”

Vaitelias ja väsynyt Gekko tallusteli pää painuksissa ankeaa harmaata käytävää kohti huonettaan, jonka Klaanin ylläpito oli hänelle laittomien mökkinikkarointiensa jälkeen myöntänyt. Rakkaan mökkipahasensa menetys oli kuitenkin toan murheista ehkä kolmanneksi pienin. Unettomuus oli vaivannut häntä jo pitkään. Ja niinä aikoina kun hän oli saanut nukuttua, hän oli nähnyt enimmäkseen pelkkiä painajaisia.

Gekon painajaisten lähteet ulottuivat ainakin kolmen kuukauden päähän. Niinkuin se ei olisi riittänyt että säälimätön mielipuolimakuta oli ottanut hänet osaksi sadistisia kokeitaan, kaiken sen lisäksi mysteerin varjoihin kiedottu Punainen Mies oli päättänyt syystä tai toisesta ottaa hänet pelinappulakseen…

Liian synkkiin ajatuksiin Gekko ei kuitenkaan ollut syventynyt. Klaanilainen kykeni kuitenkin tuntemaan hienoa positiivisuutta siitä kuinka hän oli viimeiset viikot saanut kunnolla toipua rauhassa. Moni kanssaklaanilainen oli ollut hyvin huomaavainen ja huolehtivainen. Gekosta tuntui pitkästä aikaa siltä, että hän saisi ehkä nukuttua makeasti pitkästä aikaa. Klaanilaisella ei ollut vihiä varoa ajatuksiaan…

Gekko oli saapunut vihdoin oman huoneensa ovelle. Hän tarttui kahvaan syvästi huojentuneena. Ainoa ajatus mikä klaanilaisella oli mielessään oli aikomus heittäytyä pitkälleen mukavalle sängylleen. Klaanilainen käänsi kahvaa. Ovi narahti auki toan miltei heittäytyessä huoneensa sisälle ajatuksena se, että pian hän pääsisi rentoutumaan. Liike-energian lakeja seuraten ovi heittäytyi auki melkoisella voimalla.

“Au!”

Oven ja seinän välistä kuuluva ääni sai Gekon miltei säpsähtämään säikähdyksestä. Asia ei ollut ihmekään ottaen huomioon klaanilaisparan mieleen painuneet traumat. Gekko käänsi nopeasti valokatkaisijaa sulkien oven paljastaakseen piileskelijän.

Oven takaa seinää vasten nojaava olento ei ollut hullu tiedemiesmakuta tai groteski varjomonsteri. Pelkästään arpista vatsaansa hierova Make. Mutta se ei saanut Gekkoa rauhoittumaan. Vaikka häntä ei odottanutkaan Abzumo tai Avde, häntä odotti moderaattori… Voi perhana. Voi perhanan perhana…
“Ööh, tuota, heippa vaan…” Make lausui milteinpä tuskastuneen kömpelösti.

“No voi perse nyt Make.”

Gekko kääntyi kannoillaan kuultuaan vielä toisenkin äänen suoraan selkänsä takaa. Hän näki vielä isommaksi kauhukseen viherkultaisen Paacon seisomassa keskellä huonettaan piilostaan esiin kömpineenä. Ja niinkuin se ei olisi vielä riittänyt, moderaattoritoa raahasi toisessa kädessään kookasta perunasäkkiä. Viherkultaisen toan ilme oli nyrpeän pettynyt.
Voi perhanan perhanan perhana…

“Siinä meni hyvä källi pilalle. Minä kun kehittelin perunoihin liittyviä iskurepliikkejä ainakin puoli tuntia.”
“No anteeksi vaan”, Make puhisi. “En ihan odottanut että saisin ovesta naamalleni.”
Paaco sekä Make astelivat lähemmäs Gekkoa.
Klaanilaisen hyvä tuuli oli tuulahtanut tiehensä kuin myrskytuuli. Hän kykeni enää vain änkyttämään hätääntyneenä. “M-m-m-inä, t-t-tuota…”

“Tämä nyt oli alun alkaenkin tuomittu idea”, Make tokaisi kollegalleen kiinnittämättä Gekkoon miltei sen enempää huomiota, mikä hämmensi tätä suuresti.
“Oli minusta alun alkaenkin moraalisesti hyvin arveluttavaa pelästyttää toisia puolikuoliaaksi ja todeta sitten ‘Jäit kiinni, potuttaako?’ Miksemme olisi vaan voineet tulla pyytämään häntä mukaamme?”
“No mitä hauskaa siinä olisi?” Paaco argumentoi takaisin.
“En kauheasti usko että toisten traumatisointi on kovinkaan hauskuutuskysymys.”
“No itsepähän lähdit hommaan mukaan.”
“Koska anelusi alkoi tuntua melko raastavalta ensimmäisen puolen tunnin jälkeen.”
“Erittäin tasokasta kettuilua. Hööhööö.”
Make käänsi huomionsa takaisin Gekkoon, jota he olivat lähteneet hakemaan.
“Jokatapaukses…”

Huoneen ovi liikahti hitaasti narahtaen Gekon ampaistua vauhdilla ulos huoneesta.
“…” Make totesi.
“…” Paaco yhtyi kollegansa sanoihin.

Hopea toa ryntäili jos jonkinmoisen olentokatraan läpi Klaanin harmailla korkeilla käytävillä. Hän kirosi toivottomuuttaan. Voi perhanan perhanan perhana…

Make liihotti karkulaista vaanien muiden käytävälläliikkujien päiden yläpuolella. Moderaattori pysähtyi käytäväristeyksessä hetkeksi. “Tuolla se menee!” Make havaitsi Gekon harppovan oikeanpuoleisella käytävällä. Puolirahi syöksähti vauhdikkaaseen liitoon Klaanilaisen perään viikkojen istumatöistä ilmeisesti hieman rapakuntoon päätynyt Paaco kannoillaan.

Gekko tajusi pian moderaattorikaksikon saavuttavan häntä. Paniikissa klaanilainen oli miltei törmätä pariin itseään lyhyempään klaanilaiseen. Hänen puoliväsähtänyt juoksutyylinsä ei ollut niinkään paras.

“Tuotah”, Gekkoa lähestyvä Make alkoi kuuluttaa, “anteeksi, ei ollut tarkoitus säikyttää sinua, ainakaan noin pahasti.” Vaikka puolirahi yrittikin olla uskollinen moderaattorien asialle, ei hänestä ollut huutamaan täyttä kurkkua uhaten Gekkoraasua pysähtymään.

“Me ihan oikeasti haluamme vain jutella kanssasi! En halua käyttää kovia otteita, joten toivoisin että tulisit vain mukaamme kiltisti jotta voisimme käydä asiat kunnolla läpi!”
Maken viaton mutta kömpelö vakuuttelu katkesi äkisti kuin Gekon pakomatka (ja miltei toisen jalan sisäiset tukirangat).

Kuului vain lyhyt suhahdus kun jokin oranssi kiisi risteyksestä sivusuunnasta Gekon jalan kohdalta. Hopea toa miltei kierähti iskun voimasta ympäri mätkähtäen vatsalleen käytävän kovalle lattialle voihkaisten tuskasta. Suuresti yllättynyt Make laskeutui miltei Gekon viereen.
Mikä ihmeen rasvattu appelsiini tuo oikein oli… puolirahi mietti mielessään.

Jake tömähti käytävän päässä jotain harmaata vasten. Jokin harmaa rääkäisi ja kaatui. Viha pihisi Bladiksen sisällä. Kaikki vain tuijottivat.
”PYSÄYTTÄKÄÄ SE. KUINKA VAIKEA SITÄ ON YMMÄRTÄÄ?”

Koko käytävä oli täysin hiljainen, mutta kukaan ei reagoinut pyörätuolista kuuluvaan ärjyntään. Jake jatkoi sekasorron levittämistä. Renkaat ujelsivat ylikierroksilla kauempana kaartuvaa käytävää pitkin. Kohti hissiä.

”PEE YY ÄS ÄÄ YY- okei skarrararr sitten.”
Bladiksen punaiset silmät muljahtelivat silmäkuopissaan keskittyneenä. Kaksi raavasta kämmentä tarttui tiiviisti kiinni pyörätuolin renkaista.
”Okei skarrararr sitten.”

Hän ei tarvisi moottoroituja pyöriä. Irnakkit moottoroiduista pyöristä.

https://www.youtube.com/watch?v=JcNhDstL4-k

”MINÄ OLEN MOOTTORI!” kuului lähtölaukausta muistuttava karjaisu. Pyörätuoli ja skakdi sen kyydissä singahtivat vauhtiin. Pyörät pyörivät yhä kovempaa, kun suuret harmaat kourat lykkivät vauhtia.

Tällä kertaa käytävällä möllöttävät klaanilaiset äkkäsivät loikata pois tieltä.
Todella, todella pois tieltä.

Make tuskin ehti miettiä oranssia välähdystä pariakaan sekuntia ennen kuin maailman nopeimman sitrushedelmän tulosuunnasta kuului metallisten renkaiden kirskunaa ja voimakasta uhoamista.

“POIS ALTA, HYLSYT JA RYNKYNMÄTKYT!”

Käytävillä kaikui pyöriensä päällä viilettävän hopeisen skakdin mahtipontinen varoitus, joka vaikutti olevan osoitettu juuri maassa makaavalle Gekolle. Ei kuitenkaan kulunut aikaakaan ennen kuin Bladis oli luonteeseensa sopien kuin tykin suusta rullannut suoraan voivottelevan klaanilaisen säärien päältä.

Gekko ei voinut kuin parkaista.

Make katsoi hetken Bladiksen perään mitä hämmentynein kasvoin hyvän hetken ennen kuin kiinnitti huomionsa jälleen Gekkoon. Make ei voinut kuin tuijottaa klaanilaista hyvin säälivä ilme kasvoillaan toivoen, että tämä pystyisi vielä kävelemään…

”OLEN MELKEIN PAHOILLANI”, kuului hengästynyt huuto pyörätuolista jossain kauempana.

Jake ei juuri ehtinyt ajatella. Nyt hän kuitenkin tajusi vilkaista epäilevästi taakseen, kun miehekäs huohotus ja karjunta saavuttivat hänen niskansa. Oranssi pakolainen inahti paniikissa nähtyään Bladiksen katseen astetta liian läheltä ja lisäsi vauhtia. Pyörät kävivät jo kuumina, mutta hänellä niiden pyörivyys ei sentään ollut kunnosta kiinni.
Tömähdys isoa pulleaa matorania vasten. Hissin ovien sulkeutumisen ääni. Jake tajusi, että hänellä ei välttämättä olisi aikaa odottaa seuraavaa hissiä.
Päätöksentekoaikaa oli arviolta kolme sekuntia. Jake valitsi ensimmäisen ja ainoan näkemänsä pakoreitin.

Sekuntia myöhemmin suuria portaita poukkoili alas jotain oranssia ja kirkuvaa. Renkaiden ujellus katkesi aina puoleksi sekunniksi, kun ne tömähtivät seuraavaa porrasta vasten.
Jos Bladiksella olisi ollut enemmän kuin sekunnin kuudesosa mietintäaikaa ja enemmän kuin sekunnin puolikas jarrutusaikaa, hän olisi ehkä harkinnut seuraavaa siirtoaan vakavasti ennen päätä pahkaan ratkaisuun syöksymistä.

Ei, ei olisi harkinnut. Ei sekuntiakaan.

Tum-tum-tum-tum, sanoi pyörätuolin ja portaiden harmoninen duetto. Bladis ei tapansa mukaan sulkenut suutaan vaikka oli melkein purra kielensä irti.
”M-O-D-E-R-A-A-T-T-O-R-I-E-N-N-I-M-E-E-N-P-Y-S-Ä-H-D-Y-!-!-!”

Portailla kävelevät klaanilaiset loikkivat pois tieltä. Bladiksen ja tämän kohteen välimatka pieneni pienenemistään. Jaken oli pakko hidastaa ylikierroksilla pyöriviä renkaitaan että ei lentäisi kymmenenä palasena pitkin rappukäytävää.
Bladiksen joka iskulla yhä vaikeammin tunnistettavaksi mukiloituva pyörätuoli ei hidastunut. Jarrupala lepäsi jossain hissin oviaukon vierellä. Ei sillä että Bladis olisi sen olemassaolosta edes tiennyt.
”K-U-U-N-T-E-L-E-T-K-O-S-I-N-Ä-E-D-E-S-?-?-?”

Moderaattori ei kuitenkaan saanut tarpeeksi vauhtia saavuttaakseen portaikon alapäässä poukkoilevasti kiitävää kohdettaan. Ei aivan tarpeeksi.
Ajoituksesta kaikki oli kiinni. Skakdi päästi otteensa irti tuolista. Hän työnsi nyrkkinsä selkänojaa vasten ja suuntasi koko miehisen ylävartalonsa miehisen voiman miehisiin käsiinsä. Sen olisi pakko riittää työntövoimaksi. Irnakkit pyörätuolista, moderaattori olisi ajatellut jos olisi ehtinyt ajatella tällaisissa tilanteissa.
”S-K-A-R-R-A-R-AAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAA-”

Jaken sisällä alkoi kasvaa toivo. Myös pahoinvointi, mutta toivo. Hän alkoi olla portaiden alapäässä. Kohta tämä hirvittävä kokovartalohieronta loppuisi ja hän ehtisi ehkä takaporteille…
90 kiloa skakdia rojahti Jaken niskaan ennen kuin hän ehti ajatella tämän ajatuksen loppuun.

Näky herätti monen sitä ihmettelevän klaanilaisen kiinnostuksen. Ja merkillinen se olikin: pitkä selakhialainen soturi vihreänä hohtava moderaattorikivi vyöllään marssitti kävelevää lumipullaa sotilaallisella otteella halki Bio-Klaanin käytävien.

Tylystä otteesta huolimatta protestin ääniä ei kuulunut – Snowien kysymykset olivat jo loppuneet. Hänellä oli vahva vainu siitä, mihin tässä oltiin menossa. Ylläpitosiivessä oli vähän käytetyt kuulustelutilat. Bio-Klaani turvautui useammin neuvotteluun kuin ristikuulusteluun, mutta lumiukkeli pelkäsi pahoin, että viimeaikaisten tapahtumien puitteissa toimintatapoja oltiin valmiita suoraviivaistamaan.

Samen ilme viesti samaa.

Snowie toivoi, et-
Hetkinen, mitä?

Portaissa tapahtui. Kumpikaan valkoisista klaanilaisista ei kuitenkaan ollut aivan varma siitä, mitä se oli. Äänekästä ainakin.
”Öö”, lumiukko ilmaisi kantansa.
Same kurtisti kulmiaan. ”Älä minulta kysy.”

Kiroilua ja ujellusta. Jotain oranssia.

”Bladis, mitä sinä teet.”

“Pysy nyt paikallasi!” Same saarnasi.
“Gahhnhgnnggngn”, Bladis intti.
Lievästi mustelmilla oleva skakdi istui moderaattorien taukohuoneen pöydän vieressä tuolilla tämän selakhilaanikollegan sormeillessa tämän lievästi sijoiltaan vääntynyttä leukaa. Vaikka Samella oli reippaammin kokemusta luiden katkaisemisesta enemmän kuin paikkaamisesta, uskoi hän suoriutuvansa operaatiosta helposti, mikäli hopea irvihammas olisi osannut pysyä paikoillaan eikä heilunut holtittomasti kuin pikkulapsi tai Kepen ohjelmoiman kolmiulotteissimulaation hahmo. Bladis oli usein kerskaillut sillä, kuinka oli valtavasta kivusta huolimatta usein purrut taistelukentällä ammuksia irti lihastaan, mutta ilmeisesti leuka oli Bladis-raasun Varjotun kantapää.

Same veti kasvonsa hieman lähemmäs silmäillen tarkasti Bladiksen turpavärkkiä. Hän kun ei halunnut että moderaattorin leuka olisi kokonaan lähtenyt sijoiltaan. “No niin, uskon että pienellä liikkeellä saisin tämän oikenemaan. Pysypä nyt ihan liikkumatta…”
“Ghngghhh…” Bladis voivotteli hermostuneena vetäen suutaan supummalle jännittyneesti.
Huoneen ovi narahti auki. Punaoranssi moderaattori astui sisään.
“Hört”, Maken signatuuritervehdys kuului heti kun puolirahi avasi oven. “Hyviä uutisia. Minä ja Paaco saatiin Gekko. Hän itse meni vie…”
Maken ajatus katkesi tämän nähdessä Bladiksen ja Samen suhteellisen läheisissä tunnelmissa. Kaksikko katsoi häntä kiusalliset ‘tälle on selitys’- ilmeet naamoillaan. Maken ilme puolestaan viesti kiusallisuutta.

Molemmin puolin tuijottelua jatkui ehkä muutaman sekunnin, mutta se tuntui tunneilta.

Bladiksen leuka sanoi NARSKIS Samen suoritettua nopean venäytysliikkeen katsomatta potilaaseensa sen suoremmin. Pienen kipupiikin johdosta yllättynyt Bladis älähti lyhyesti kaatuen tuolillaan. Same suoristi asentonsa nopeasti yskien nyrkkiinsä.
Maken oli edelleen hankalaa sulatella näkemäänsä. Mutta hän uskoi saavansa asiaan järkevän selityksen. Ehkä.
“Mitäs te…?”
Bladis otti käsillään tukea pöydästä. “Ai saitte te Gekon? Hyvä. Erittäin hyvä. Mutta tämä tuoli meni nyt rikki. Pyydetään Bobia tekemään uusi. Jatketaan tätä keskustelua sitten ikinä.”

”Niin, mihin Paaco meni”, Same kysyi melko neutraalisti. Makella kesti hetki äkätä, että se oli kysymys ja että se oli osoitettu hänelle, sillä selakhialainen keskittyi lähinnä tuijottelemaan ikkunasta mietteliäänä.
Make veti syvään henkeä ja avasi suunsa. ”Ai joo, hän meni varmistamaan kuulustelutilat.”
… oli asia, jonka hän olisi sanonut jos olisi ehtinyt.

Ovi potkaistiin auki saranat tuskasta ulvoen. Katseet kääntyivät.
Paaco rynni sisään yhtenä viherkultaisena ohjuksena iskuryhmäläisen elkein pidellen radiopuhelinta suunsa edessä. Ilman täytti moderaattoriradion särinä, joka lähti samanaikaisesti jokaisesta kommunikaattorista jokaisen huoneessaolijan vyöllä. Kun särinä selkeni, alkoi kovaääninen pälpätys, joka kaikui pahasti.
”HUOMIO, HUOMIO, KAIKKI YKSIKÖT”, Paaco kailotti niin, että radio särisi, ikkunalasi resonoi ja päähän särki. ”ROTAT OVAT LOUKUSSA. TOISTAN – ROTAT – LOUKUSSA.”
”Paaco”, Same sanoi viileän hiljaisesti. Hän piti katseensa yhä ikkunassa. ”Me tiedämme.”
”LIEROT KOUKUSSA. TOISTAN – LIEROT – KOUKUSSA.”
”Kävi jo selväksi.”
Paacolle ei käynyt.
”SUDET KUOPASSA. TOISTAN – SUDET – KUOPASSA.”
”Me olemme kirjaimellisesti samassa huoneessa.”
”MAKKARAT VARTAASSA. TOISTAN – MAKKARAT – VARTAASSA.”

Same pyöritteli silmiään. Toisinaan Make oli suorastaan hämmästynyt, kuinka paljon hänen esimiehellään riitti kärsivällisyyttä.
Paaco hirnahti vielä kerran ilkikurisesti linjalle ja sulki sen. Hän laittoi lopulta radiopuhelimen vyötärölleen.
”Meidän pitäisi käyttää näitä useammin”, hän sanoi hymyillen leveästi.
”Toivottavasti tekosyitä siihen ei tule”, Same sanoi. Make ja Bladis jakoivat katseen ja hymähtivät.
Selakhialainen siirsi jadenvihreän katseensa lopulta Paacoon. ”Mitä epäillyille kuuluu?”
Paaco otti tämän selvästi sanattomana käskynä siirtyä koodikieleen. Hän antoi Mahikilleen piirtyä suorastaan samemaisen vakavan ilmeen ja laski ääntään matalaksi ja vaaralliseksi.

”Pehmis on huone ykkösessä, Rasvattu appelsiini kakkosessa ja Kalteva torni kolmosessa. Toistan, Peh-”
Bladis saattoi kyllästyä. ”Matorania, tanopää, puhutko sitä?” hän ärjyi suu vaahdoten. Paaco säpsähti todellisuuteen.
”… älä nyt noin huuda, sattuu päähän. Snowie 1, Jake 2 ja Gekko 3.”
”Onko vartio määritetty?” Same kysyi.

”Angorangerit”, Paaco vastasi.
”Angorangerit”, Same sanoi.
”Angorangerit”, Paaco varmisti.
”Angorangerit”, Same kyseenalaisti. ”Oletko ihan varma.”
Paaco kohautti olkiaan. ”Tuntui hyvältä idealta. Jos joku noista kolmesta yrittää pakoon… mitä en kyllä henk.koht. usko, tulee kyllä turpaan aika rankasti.”
Same osoitti erimielisyytensä pelkillä silmillään. ”Jos joku heistä kolmesta yrittää pakoon, kuulustelutilojen aula räjähtää sateenkaaren väreissä.”
”Yritä itse sanoa ei niille trikoopuvuille”, Paaco hekotti. Hänen katseensa jumittui taukotilan takapöytään. ”Uuh, donitseja.”

Vihreä toa singahti leivonnaisia kohti vielä nopeammalla vauhdilla kuin oli singahtanut sisään taukotilaan. Keskustelu oli käytännössä sitten siinä.
Tai ei ihan vielä. Jokin syttyi Paacon silmissä ja tämä nosti yhden sormen pystyyn kääntyen kollegojaan kohti.

Paacon suu yritti puhua. ”Mmmmf mmmf mmf”. Donitsit olivat eri mieltä lopputuloksesta.
”Aiiivan”, Bladis vastasi.
Uusi yritys. ”Mfffiten jakaudummmfe?”
”Minä ja Bladis otamme Snowien. Sinä ja Make Jaken.”
”… entä Gekko?” Make kysyi yhtäkkiä.
”Aiheellinen kysymys”, Bladis pohti. ”Se kaveri ei ole hirveän puhelias. Tiedä sitten miten siitä saa mitään irti.
Valkoinen selakhilaani hieroi leukaansa mietteliäänä. ”Älkää huoliko. Luulen, että asia on hoidossa.”
Tämä kryptinen kommentti oli tarpeeksi katkaisemaan keskustelun.

Make tarttui taukohuoneen ovenkahvaan valmiina poistumaan. Hänen toimintansa katkesi kuitenkin valkomustan käden laskeutuessa olalleen. Make vilkaisi kysyvästi taakseen nähden vieressään vakavailmeisen Samen.
“Oletko nyt varma tästä?” Same tiedusteli melko vakavamielisesti kollegansa mietteitä tulevasta kuulustelusta.
“Enköhän.”
Maken ailahtelevainen äänensävy ei vakuuttanut Samea. Selakhilaani kääntyi hieman lähemmäs
“Yritä pitää mielessäsi, että nyt ei ole kyseessä mikään iloinen kaakaohetki. Tässä otetaan nyt selville se henkilö, joka petti luottamuksemme. Ja jonka toimet edesauttoivat monen viattoman kuolemaa. Nyt ei ole tilaa tunteilulle.”

Samen sanat saivat Maken ilmeen vakavoitumaan. Vielä pienen hetken ajan Make tuntui melkein epäröivän, mutta lopulta nyökkäsi vaimean päättäväisesti. Same nyökkäsi takaisin. Make oli jo astumassa ulos huoneesta, kun pyörätuolilleen kavunnut Bladis nosti kätensä.
“Top tykkänään!” skakdi julisti matalasti, “Ette kai vain unohtaneet yhtä tärkeää asiaa?”

Same huokaisi. “Onko meidän pakko tehdä tämä joka ikinen kerta?”
Bladis hymähti mahdisti kaivaen esiin kolme mustaa esinettä ja sitten ojentaen kätensä kolmen muun moderaattorin ulottuville. Paaco, Same ja Make kaivoivat vuorollaan Bladiksen koukistettujen sormien välistä mustat, hieman ylisuuret mutta miehekkäät taitellut aurinkolasit. Yksi kerrallaan jokainen mode aukaisi sangat ja asetti lasit naamalleen. Suuri hetki oli pian käsillä.

“Noniin”, Bladis valmistui. Hän hengitti syvään, ja avasi suunsa:
“Oli petturi kuka hyvänsä, kokeneena pyssymiehenä voin todeta, että…luotin häneen.”
https://www.youtube.com/watch?v=6YMPAH67f4o

“Kuulustelun tunnelma tulee olemaan…” Same pudisti päätään haudaten kasvonsa kätensä suojiin, “…yhtä kireä kuin otsanauhani…”
https://www.youtube.com/watch?v=6YMPAH67f4o

“Tästä petturiehdokkaat eivät… pidättäydykään pois helpolla” Paaco totesi itsevarmana.
https://www.youtube.com/watch?v=6YMPAH67f4o

Makella kesti hetkensä keksiä jotain sanottavaa.
“Olen metsästänyt petturia kynsin ja hampain, mutta nyt myös… lasittunein katsein…”
https://www.youtube.com/watch?v=oRp_mVi969I

“…”

“…”

“…olet häpäissyt Lasit”, Bladis totesi järkyttyneenä.

Klaanon Rope

Uuden temppelin perustukset

8 kommenttia

Kalastajakylä, saari Klaanista pohjoiseen

Liekit roihusivat kuin athistien kaupungissa konsanaan. Lähes jokainen rakennus saaren ainoassa matorankylässä oli tulessa. Satapäinen kyläläislauma juoksi ja kirkui, mutta suurin syy ei ollut heidän palava kylänsä, vaan heidän yllään lentävien olentojen parvi.
”Nui-Ramat!” kirkui liekehtivä gamatoralainen hypätessään meriveteen.

Kylänvanhin, komatoralainen turaga katsoi kauhuissaan kyläänsä kohdannutta vitsausta. Hänen vierellään hänen kirjurinsa, pienikokoinen le-matoran katsoi peloissaan vuoroin turagaa, vuoroin lentäviä olentoja.
”Ei, poika”, turaga sanoi hiljaisella äänellä. ”Eivät ne ole ramoja. Ne ovat jotain muuta.”
”Turaga, lähdetään pois”, matoran sanoi särkyvällä äänellä. ”Ne tappavat meidät!”
”Minne me pääsemme pakoon?” vanhus huokaisi. Kyynel vierähti hänen silmäkulmastaan vanhalle ja uurteiselle jalolle Kanohi Akakulle, kun tämä osoitti matoranille heidän hätänsä suuruuden. Koko saari oli liekeissä. Metsä paloi yhtä lailla kuin kyläkin. Jotkut yrittivät uida, mutta heidät ammuttiin veteen. Merivesi oli jo värjäytynyt veren väriseksi.

Otukset, jotka heidän ympärillään lensivät, olivat hirviömäisiä: ne muistuttivat muodoltaan ramoja, mutta siihen yhtenäisyydet päättyivätkin. Niiden kehojen punaista orgaanista lihasmassaa peittivät tummat panssarilaatat, mutta joistain kohdista orgaanisen aineksen pystyi näkemään. Sieltä täältä risteili putkia tai kaapeleita kehon jostakin kohdasta toiseen. Sitä, mitä ne mahtoivat olla ja pitää sisällään, ei turaga tiennyt. Hirviömäisten olentojen siivet, joita oli neljä, muistuttivat raman siipien sijaan pikemminkin lepakon siipiä: ne olivat mustat ja nahkaisen kalvon verhoamat. Olennoilla oli neljä raajaparia siipien lisäksi: yhdet jalat, jotka muistuttivat hieman tahtorakin takajalkoja, kahdet raatelukyntiset kädet, joilla ne pystyivät tappamaan matoranin sekunneissa, ja yhdet raajat, joihin oli asennettu tuhovoimaiset zamorkonetuliaseet. Olentojen päät eivät myöskään muistuttaneet rahien vastaavia, vaan ne näyttivät toan kasvoilta. Lisäksi niitä oli neljä, jokaisella olennolla oli neljä päätä. Jokaisella päällä oli kasvoillaan musta jalo kanohi: yhdellä Kanohi Hau, yhdellä Kanohi Pakari, yhdellä Kanohi Miru ja yhdellä Kanohi Kakama.

Ja nämä olennot teurastivat matoralaisia innolla. Ne selkeästi nauttivat hävityksestä ja kirkuvien matoranparkojen äänistä sekä heidän tuskastaan. Niillä ei ollut minkäänlaista aikomusta syödä saalistamiaan matoralaisia, ne vain jättivät ruumiit makaamaan. Zamorammukset sytyttivät tuleen kaiken, mihin osuivat. Rantahiekka värjäytyi punaiseksi verestä ja mustaksi liekeistä.

Yksi kammottavuuksista laskeutui tömähtäen turagan ja hänen kirjurinsa viereen. Se oli ehkä kaksi kertaa toan korkuinen seisoessaan suorassa kahdella jalallaan. Kirjuri rääkäisi ja yritti juosta, mutta olento ampui hänet tuhkaksi. Turaga huokaisi ja kohotti urheasti katseensa. Nopeasti otuksen käsi syöksähti ja tarttui turagaan. Sormet puristuivat tämän vartalon ymärille, kylkiluut puristuivat kasaan ja vanhuksen suu täyttyi verestä. Mata Nuin kiroama kummajainen nosti turagan päänsä yläpuolelle ja puristi.

Turaga toivoi tuskan jo loppuvan. Hän katsoi vielä kerran taivaalle ja näki jotain odottamatonta. Heitä kohti laskeutui uudenlainen olento. Hahmo oli toan korkuinen, sillä oli kuusi siipeä. Kuusi samankaltaista lepakonsiipeä kuin kammottavilla otuksillakin, mutta neljällä niistä se peitti itsensä ja ulkomuotonsa. Kahdella niistä se lensi ilmojen halki. Kun se oli tarpeeksi lähellä turagaa, se levitti hieman ylempiä, kasvojaan peittäviä siipiä, jotta turaga näki sen kasvot. Sillä oli kasvoillaan musta Kanohi Rode, totuuden suuri naamio.
”Tämä saari kuuluu nyt jumalan hallintaan!” Rode-kasvoinen olento julisti korviasärkevällä kimeällä äänellä. ”Tämä saari on Makuta Abzumon omaisuutta!”
Turaga oksensi verta vangitsijansa kädelle ja yski rajusti.
”Ylistäkää häntä! Ylistäkää häntä!” siivekäs kirkui. ”Ylistäkää jumalaamme!”

Turaga oli jo kuollut, kun hirvitys paiskasi hänet mereen. Talot olivat kyteviä raunioita, ja viimeisten jäännöksiä olennot hävittivät paraikaa. Kuusisiipinen olento laskeutui keskelle kylän aukiota ja levitti kaikki siipensä. Sen ruumis oli täysin musta ja piirteetön.
”Tämä on uuden temppelimme pyhä paikka!” olento julisti. Riviin sen eteen oli asettunut kymmenen hirviötä. Jokainen niistä asettui vatsalleen maahan ja poisti jokaisen kanohinsa teräväkyntisillä kourillaan. Niillä oli toain kasvot, mutta silmäkuopat ammottivat tyhjinä aukkoina. Yhtäaikaisesti jokaisen pään suusta, sieraimista sekä silmäkuopista alkoi valua mustaa nestettä, joka maahan osuessaan alkoi saada muotoa. Muodostuvat mönjäkasat alkoivat kasvaa, ja pian neljäkymmentä Mustaa Insinööriä seisoi kerubien edessä. Hirviöt asettivat kanohinsa jälleen paikoilleen ja nousivat seisomaan.
”Lentäkää, kerubit, lentäkää!” kuusisiipinen kirkui ja levitti kätensä. ”Suojelkaa temppelin perustuksia!”

Hirviömäiset olennot nousivat ilmaan ja siirtyivät kauemmas kylästä. Insinöörit olivat jo aloittaneet työnsä: ne rajasivat rakennukselle tarvittavaa aluetta aukiolta. Yksi niistä lähestyi kuusisiipistä ja puhui monotonisella äänellään: ”Serafi. Tarvitsemme rakennusmateriaalia.”
Kuusisiipinen vastasi: ”Sitä toimitetaan teille! Ylistäkää jumalaamme!”
”Ylistäkää”, insinööri toisti monotonisesti ja palasi muiden joukkoon. Serafi käveli rantaviivan luokse ja katseli merelle.
”Tämä saari on Makuta Abzumon omaisuutta nyt. Ylistäkää häntä! Kunnia Makuta Abzumolle!”
Sitten se levitti kaksi siipeään, verhosi neljällä ruumiinsa ja nousi ilmaan.

Klaanon Rope

Nazorak, joka tiesi liikaa…

10 kommenttia

Pesävuori, Nazorakein salainen vuoritukikohta

”Kaksi, yhdeksän, nolla, yksi!”

Zankrzoralainen huuto kajahti äänenvahvistimesta suuressa rakennushallissa. Iso huone sijaitsi rakennuksen kaakkois-kulmassa. Sen eteläis- ja itäseinä toimivat rakennuksen ulkoseininä ja eteläseinän ikkunasta aukesi suora näkymä Vuoren huipulle. Kaksikerroksinen työpaja, joka oli aiemmin tarkoitettu isompien kulkuvälineiden ja teknisten koneiden massatuotantoon oli nyt tyhjennetty keskeneräisistä koneista. Hallin keskellä seisoi useassa rivissä satapäinen nazorakjoukko. He olivat tuon paikan hyönteismäisiä mekaanikkoja. Mutta nyt he eivät olleet töissä.
Heitä ei päästetty töihin.

Päiviä sitten tapahtuneen välikohtauksen vuoksi Imperiumin Tiedustelupalvelun mustat agentit olivat ottaneet hallinnan vuoritukikohdassa. Vuoritukikohdan työntekijät olivat nyt jatkuvan tarkkailun alaisia.

Kului hetki, mutta sitten mekaanikkojen ruskeiden rivien välistä erkani kuulutuksesta sarjanumeronsa tunnistanut. Nazorak oli laiha ja tällä oli pitkät sormet. Hän käveli epävarmoin askelin, koska hän tiesi, että häntä tarkkailtiin. Mekaanikko vilkuili hätäisesti ympärilleen. Korkean rakennushallin seinustoja kiertävillä metallisilloilla seisoi mustanpuhuvia torakoita, jotkä pitelivät automaattiaseita ja tummia naamioita kasvoillaan. Sitten mekaanikko katsahti huoneen sivuille. Agentit valvoivat jokaista ulospääsyä. Huoneen itäpäädyssä oleva suuri nostoportti oli kiinni. Epäonninen mekaanikko ei voinut muuta kuin kävellä huoneen poikki.

Astellessaan seinustalle nouseville rappusille hän seisahtui empien. Mutta sitten yksi seinustalla olleista tummista agenteista käveli rivakasti hänen taakseen. Ruskea mekaanikko sai kovan töytäisyn automaattiaseen tukista selkäänsä viivyttelystä. Mekaanikko pyyteli kovasti anteeksi ja nousi metalliset portaat selkäänsä pidellen. Kuului kova metallinen kolina, kun kynnelliset jalat astelivat rautaritilästä tehtyjä portaita ylös.
Portaat johtivat sillalle. Mekaanikko erotti nyt selvemmin kuuluttajan, joka oli huutanut hänen nimensä. Kuuluttaja oli pulskahko agentti, joka oli pukeutunut mustaan sotilasmantteliin ja piti päässään suikkaa. Hänellä oli jopa muutama arvomerkki rinnassaan. Kuuluttaja ei vaivautunut edes katsomaan mekaanikkoon, vaan hän silmäili arvokkaan näköisenä käsissään pitämää paperiluetteloa. Kuuluttaja seisoi erään oven vieressä yhdessä toisen, hieman laihemman agentin kanssa.
Laihempi avasi seinässä olevan oven mekaanikolle. Työläisnazorak katsoi avattua ovea epävarmasti, mutta kun hän vilkaisi taakseen, hän huomasi toisen visiiripäisen agentin ilmestyneen taakseen. Mekaanikko nielaisi kuuluvasti ja lopulta astui ovesta sisään.

Alhaalla huoneen lattialla rivissä seisovat työläiset katsoivat, kuinka jälleen yksi heidän tovereistaan katosi huoneeseen. Niin kuin pari heistä aikaisemmin.

Mutta yksikään heistä ei ollut koskaan tullut ulos.

Kului noin vajava vartti, kun huoneen ovi viimein raottui hieman. Oven raosta kurkisti visiirikasvoinen agentti, joka sanoi kuuluttajatorakalle neutraalisti: ”Seuraava.”
Kuuluttaja nyökkäsi ja veti alemmassa käsiparissaan pitämällä kynällä viivan sen mekaanikon sarjanumeron yli, joka oli hetki sitten astellut ovesta sisään. Sitten hän katsoi listassa seuraavan sarjanumeron.
”Kaksi, yhdeksän, nolla, neljä!”

Hetken kuluttua nazorakrivistä irtosi jälleen oman sarjanumeronsa harmikseen kuulut mekaanikko. Edeltäjänsä lailla hän käveli vastentahtoisesti portaat ylös ja agentti aukaisi hänelle huoneen oven. Mekaanikko astui pelokkaasti sisään.
Huone oli pieni. Sen seinät olivat yhtälailla metallinsiniset, kuten kaikki muutkin rakennuksen seinät. Oven vastakkaisella seinällä oli yksi ikkuna, joka toi valoa muuten hämärään huoneeseen. Huoneen keskellä oli pieni pöytä, jonka edessä oli kaksi tuolia. Vain toinen tuoleista oli tyhjä. Mekaanikko silmäili hermostuneesti huoneessa olevia henkilöitä. Huoneen vasemmassa päässä, joka oli lähempänä mekaanikkoa, seisoi mustavisiirinen agentti. Hän ilmeisesti oli se, joka ilmoitti kuuluttajalle seuraavan vuorosta. Huoneen oikeassa päässä seisoi myös toinen visiiripäinen agentti, joka piteli myös jonkin sortin lehtiötä kädessään.

Mutta sitten mekaanikon katse osui nazorakiin, joka istui pöydän päässä häntä vastapäätä. Limen vihreät silmät tuijottivat takaisin.
Kapteeni 666 istui kädet puuskassa, oikea jalka ristissä nojaten vasempaan polveen. Hänellä oli päällään musta haarniskansa, joka itsessään viesti siitä kuinka korkea-arvoinen upseeri hän oli. 666:n musta viitta oli laskettu tuolin selkänojalle. Kapteenin vihreät silmät katsoivat tuimasti mekaanikkoa.
”Istu, ole hyvä.”
Mekaanikko tiesi, että lause oli ollut enemmän käsky kuin kehotus. Ruskea nazorak vilkaisi pöydän edessä olevaa tuolia, joka oli vapaana. Mutta sitten hänen katseensa siirtyi lattiaan tuolin ympärillä. Lattialla oli muutamia lammikoita vihreitä veriroiskeita.

”No niin, arvoisa nazorak 2904. Kerro minulle, missä jäätutkijanne on”, kapteeni sanoi maireasti tuijottaen suoraan mekaanikon silmiin.

2904 nielaisi hermostuneena. Hän vastasi värisevällä äänellä ”E- en tiedä. En ole nähnyt häntä sen jälkeen kun te tulitte tänne…”

Nazorakupseerin suu vääntyi epämiellyttävään hymyyn.
”Vai niin. Oletteko osallinen kapinaan?”

”En! E- en missään nimessä! Rakastan Imperiumia ja haluan palvella sitä. En tiedä mistä puhutte!” Nazorak-mekaanikko hätääntyi.

”Minä haluan uskoa sinua, poikaseni”, kapteeni totesi ja siirtyi tutkailemaan kynsiään, ”mutta me emme ole edelleenkään löytäneet 273:a. Hänellä ei ole paikkaa ulkomaailmassa. Hän ei voi palata minnekään muualle kuin tänne. Meillä on siis vahvat perusteet uskoa, että hän on täällä ja piilottelee.”

”M- mutta Tiedustelupalvelu on ollut täällä monta päivää! Miten t-te ette olisi jo löytäneet häntä? Uskokaa, en tiedä mitään. Minä pyydän…”

”Ei”, 666 sanoi vahvasti ja iski nyrkkinsä pöytään. ”Te olette sen petturin saastuttamia. Ja te valehtelette.”
666 laski kätensä tuolinsa käsinojilla ja huokaisi syvään. ”Valitettavasti emme päässeet sen pidemmälle kuin viimeksikään”, Kapteeni sanoi ”Teidät tuomitaan kuolemaan ilman oikeudenkäyntiä.”
Ennen kuin 2904 ehti käsittää upseerin sanoja, Kapteeni nousi seisomaan ja veti miekkansa huotrasta. Mekaanikko kerkesi nähdä vain vilauksen kiiltävästä terästä. Sitten huone heilahti hänen silmissään. Huone lakkasi pyörimästä, kun nazorak löi otsan lattiaan. Hän tunsi kaulassaan hirvittävää kipua.

Tai siinä kohdassa, missä ennen oli ollut kaula.

2904 kuuli, kuinka hänen loppuosa ruumiista jysähti maahan, kun tuoli kaatui selälleen. Työläinen saattoi vain katsoa sivusilmällä, kuinka toinen agenteista tarttui hänen velton ruumiinsa kainaloista ja retuutti sen ikkunan viereen. Sitten musta nazorak avasi ikkunan. Agentti nosti päättömän ruhon ensin riippumaan ikkunankarmiin ja lopuksi tarttui tämän jaloista. Nazorak työnsi jalkoja ja mekaanikon ruumis tippui ikkunasta näkymättömiin.

2904 aukoi suutaan, muttei saanut mitään sanotuksi. Se saattoi osin johtua järkytyksestä tai osin siitä, että hänen olematonta kurkkuaan kuivasi.
Mutta sitten ikkunan edessä seissyt agentti kääntyi katsomaan lattialla makaavaa irtopäätä. 2904 kakoi suustaan sanoja, kun mustavisiirinen nazorak tarttui irtopäätä tuntosarvista ja nosti tämän ilmaan.
”E- ei. Älkää…” irtopää sai sanotuksi. Mutta avunpyynnöt eivät hetkauttaneet agenttia, vaan tämä heitti pään lopun ruumiin seuraksi.

Irtopää tippui tömähtäen jäiseen maahan. Rakennuksen ulkopuolella oli kirkasta. Vielä jotenkuten tajuissaan oleva 2904 näki, kuinka kaksi agenttia poimivat hänen ruumiinosansa verisestä lumesta ja kantoivat ne jäisen kielekkeen reunalle. Ruumis ja irtopää heitettiin reunan yli isoon pudotukseen.

666 kuivasi miekkaansa kankaanpalaseen. ”Monesko se olikaan?”
Lehtiötä pidellyt nazorak luki muistiinpanojaan. ”Kahdeksas.”
666 pyöritteli silmiään. ”He eivät tosiaan näytä tietävän mitään. Kuka on seuraava?”
Agentti silmäili omaa listaan tukikohdan nazorakeista. ”Seuraava on myös mekaanikko. 2905.”

Kapteeni lopetti miekkansa kiillottamisen.
”Aah, sen tiedemiesäpärän kaveri. Käske tuoda hänet sisään.”

Ovi raottui taas ja ruumiin ulos heittänyt agentti sanoi tukevahkolle kuuluttajalle ”Seuraava”.
Kuuluttaja veti kynällään viivan edellisen sarjanumeron yli. Sitten hän lausui kuuluvalla äänellä:
”Kaksi, yhdeksän, nolla, viisi!”

Korkea-arvoinen agentti katseli ruskeiden työläisten tekemiä rivistöjä odottaen.
Kukaan ei astunut pois rivistä.

”Kaksi. Yhdeksän. Nolla. Viisi.” Kuuluttaja toisti jämerämmällä äänellä.
Kukaan ei vieläkään näyttänyt tulevan esiin. Ruskeiden mekaanikkojen rivissä alkoi kuulua pientä supinaa, vaikka puhuminen oli kielletty.
”Missä se nyt on…”
”En tiedä. Se hommaa kohta meidät kaikki liriin!” Kuiskivat kaksi työläistä toisilleen rivien keskellä.

Tukeva suikkapäinen nazorak alkoi näyttämään jo kärsimättömältä. ”Jos joku tietää, missä nazorak 2905 on, suosittelen kertomaan sen heti!”
Kukaan mekaanikoistakaan ei näyttänyt tietävän, missä kyseinen työläinen oli. Mutta lopulta hallin perällä tapahtui liikettä. Mutta ei mekaanikkojen riveissä. Hallin peräseinältä juoksi ruskea nazorak. Hän oli ollut yksi vuoritukikohdan vartijoista, ennen kuin agentit olivat miehittäneet vartiopisteen. Vartijalla oli päällään beigen ruskea talvitakki ja päässään paksu karvahattu. Vartija oli muutoin normaalin näköinen, mutta hänen hampaansa olivat vinot ja ylikasvaneet.
Nazorak kipitti kovaa vauhtia seinän viereisille rappusi ja kiipesi metallisillalle. Saapuessaan kuuluttajan luo hän repi hattunsa päästään ja teki kunniaa agentille.
”Olen 2832, paikallinen vartija. Minä tiedän, missä kyseinen nazorak on.”
”No missä?” Kuuluttaja kysyi nyrpeänä. Hän ei edes yrittänyt peittää inhoaan vartijan epämuodostuneista hammasriveistä.
”No, minä…” 2832 aloitti hieman kiusaantuneesti, ”vangitsin hänet toissa päivänä hänen oltuaan humalassa. Hän on selliosaston huone 1:ssä.”
Kuuluttaja katsoi nazorakia kärttyisesti. ”No miksette kertoneet siitä aikaisemmin?!”
”Ku- kukaan ei kysynyt…”

Musta nazorak pyöritteli silmiään päässään. ”Te kaksi. Hakekaa nazorak 2905 selliosastolta.” Kuuluttaja sanoi kahdelle visiiripäiselle agentille, ”Ja sinä. Palaa sinne mistä tulitkin.” Hän sanoi huonohampaiselle vartijalle.
2832 puristeli karvahattuaan käsissään laskeutuessaan portaita alas agenttien jäljessä. vartija poistui jälleen huoneen peräseinälle, kun kaksi mustaa agenttia astuivat pois rakennushallista kapealle käytävälle. Käytävä oli synkkä ja sen seinät ja katto oli yhtä lailla tumman sinistä metallia kuten kaikki muukin rakennuksessa. Käytävän varrella oli useita ovia eri työpisteisiin. Kaksi agenttia kävelivät yhden huoneen ohi, jonka ovi oli auki. Pienellä vilkaisulla toinen agenteista näki, että huone oli sisältä päin palanut.
Kaksikko saapui rakennuksen aulaan, joka oli hieman leveämpi ja laajempi kuin aikaisempi käytävä. Lattialla kulki muutamia jatkojohtoja ja katossa roikkui kelmeitä loistelamppuja. Huoneesta oikealle avautui toinen käytävä ja seinän vierestä kulki toiset metallirappuset ylmpään kerrokseen. Portaita vastapäätä oli kuitenkin jykevät metalliovet. Torakkakaksikko asteli ovien eteen ja ne aukesivat sihahtaen, kun toinen heistä painoi pitkällä sormellaan paneelia ovien vieressä.

Nazorakit astuivat kylmään ilmaan. He olivat olleet monta tuntia sisällä hämärässä, ja nyt visiirit tulivat tarpeeseen heidän astuessaan kirkkaaseen valoon. Agentit kääntyivät ovilta vasemmalle ja laskeutuivat liukkaat betoniportaat jäiselle polulle, joka vietti lievästi alaspäin. Polku vei neljän vastaavan risteykseen. Eteenpäin, eli tukikohtaa edestäpäin katsoen oikealle jatkava polku vei päärakennukselle, eli isoon torniin jossa asukkaiden nukkumakapselit ja ruokatila sijaitsivat. Risteyksestä mäkeä ylöspäin jatkui kaartuva polku, joka vei päärakennuksen takana olevalle pienelle varastolle. Risteyksestä pienen mäen alaspäin laskeutui toiset betoniportaat, jotka johtivat suuren kielekkeen reunalla olevalle helikopterikentälle. Mustat nazorakit kuitenkin jatkoivat suoraan päärakennukselle.

Agenttien hengitys höyrysi ilmassa mustien visiirien alta. Taaempana kävellyt agentti ärähti, kun hän joutui pyyhkimään visiirinsä pinnasta muodostuneen huurun.
”Että minä vihaan kylmää.” Hän totesi lopulta toverilleen.
”Älä valita” edessä kävellyt sanoi, ”Me olemme vain töissä täällä, emme huviretkellä.”
”Mutta ei se silti muuta suhtautumistani kylmästä.”
Kaksikko hiljeni jälleen, kun he saapuivat päärakennuksen seinustalle. Mutta he eivät astelleet pääovelle, vaan laskeutuivat seinustan vieressä olevia portaita alas maassa olevaan betonisyvennykseen maanpinnan alapuolelle. Rakennuksen seinässä oli yksi paineovi ja numerokoodilla varustettu paneeli. Kaikille vuoritukikohtaan tulleille agenteille oltiin kerrottu oven avauskoodi, joten etumainen nazorak naputteli heti oikeat numerot paneeliin ja teräsovi aukesi.

Nazorakit astuivat pieneen selliosastoon, joka sijaitsi päärakennuksen kellarissa. Selliosasto oli ehkä pienin, mitä tuossa Imperiumissa löytyi. Vain seitsemän vaivaista putkaa. Eikä suurinta osaa niistä oltukaan käytetty moneen vuoteen. Paitsi yhtä.

Agentti painoi nappia selli nro. 1:n oven paneelissa. Oven lukitus meni pois päältä ja tumma nazorak aukaisi oven. Ensi näkemältä sellissä ei ollut ketään eikä mitään kalusteita – muuta kuin oikeassa nurkassa oleva unikapseli. Kapseli oli pystysuunnassa nazorakia pitempi ja leveämpi, hieman soikion muotoinen. Kapselissa oli vihreä lasikansi ja kapseliin johti johtoja ja putkia lattialevyjen alta.

Toinen agenteista koputti sormellaan laitteen kanteen, kun toinen jäi seisomaan oven eteen ase valmiina. He odottivat hetken, mutta kapseli ei vieläkään auennut. Agentti vilkaisi ovella seisovaa kollegaansa, joka kohautti harteitaan. Nazorak kääntyi kuitenkin takaisi katsomaan kapseliin. Hän tarttui kapselin reunassa olleeseen kahvaan ja väänsi sitä. Kapselin kansi raottui sihahtaen ja vihreä kaasu tuprusi sen sisältä huoneen ilmaan. Agentti nosti kapselin kannen kokonaan ylös. Unikapselin sisältä paljastui kyljellään kuorsaava mekaanikko.
”Ylös!” Agentti komensi tätä. Mutta mekaanikko käänsi hieman kylkeään ja mumisi jotain unissaan. Musta nazorak katsoi hetken ruskeaa mekaanikkoa. Sitten hän tarttui tiukalla otteella tämän tuntosarvesta ja vetäisi 2905:n kapselin reunan yli. Hintelä nazorak rojahti lattialle.
Ruskea nazorak heräsi viimein ja totesi hiljaa: ”On se kumma kun ei edes putkassakaan voi nukkua..”
Hän hieroi unisia silmiään ja kohotti katseensa vain huomatakseen automaattiaseen piipun silmiensä edessä.
”Jaha…”
”Oletko sinä 2905?” Agentti kysyi ihan vain muodollisuuden vuoksi tältä.
”Mhh… En ole nyt aivan varma. Ota nyt noista numeroista selvää.” Juippi totesi hieroen kolahtanutta päätään. Isku lattian kanssa ei yhtään parantanut hänen krapulasta kärsivää päätään.
”No oletetaan, että olet” visiiripäinen nazorak lausui hieman ärtyneenä, ”Me viemme sinut nyt kuulusteltavaksi.”
”O- onko nyt aivan pakko? En niin millään jaksaisi.” Mekaanikko sopersi kammetessaan itseään ylös, ”Voisitteko odottaa huomiseen?”
2905 astui muutaman laiskan askeleen, mutta jäi ottamaan tukea sellin ovesta. Agentti ei enää jaksanut komentaa juopunutta mekaanikkoa vaan survaisi tätä automaattiaseensa tukilla takaraivoon.
”Nyt karzahnin vetelys liikettä siitä!”
Ruskea nazorak ei kuitenkaan astunut enää askeltakaan, vaan alkoi hiljalleen kallistua eteenkäsin. Oven toisella puolella seissyt nazorak joutui väistämään, kun mekaanikko rojahti toistamiseen naamalleen lattialle.
”…”
”…”
”Perkeleen tunari!” Ovella seissyt agentti huusi, ”Millä me nyt tuo saadaan hereille?!”
”No en minä tiedä! Työnnetään sen pää vaikka lumihankeen, jos ei muu auta…”

Ja näin he tekivät.
Saatuaan unisen mekaanikon jälleen jaloilleen, agentit lähtivät taluttamaan häntä kohti työrakennusta. Toinen agenteista käveli Juipin edessä, toinen takana. Noustessaan betoniportaita ylös, taaempi mustista nazorakeista liukastui jäisissä portaissa ja kaatui takamukselleen maahan.
”Voi skarrarin skarrar!” huusi kaatunut agentti, joka oli sama joka aiemmin oli valittanut lumesta.
Portaisiin pysähtynyt 2905 totesi hieman huvittuneesti: ”Jaa. Jääpartio ei ole näemmä hoitanut hommiaan…”
”Mika karzahnin jääpartio?” Ylöskömpivä musta nazorak katsoi kiukkuisesti mekaanikkoon.
”Jäätutkija asetti pari työntekijää pitämän huolen tukikohdan lumitöistä ja jäiden poistosta. Mikäköhän heillä on kun eivät ole hoitaneet hommiaan…”
Juipin edessä seissyt agentti tökkäsi aseellaan mekaanikkoa olkapäähän merkiksi siitä, että tämä jatkaisi matkaa.

Kolmikko astui takaisin aulaan. He kävelivät samaa hämärää käytävää pitkin. Nazorakien ohittaessa yhden aukinaisen oven, Juippi ehti nähdä sivusilmällä huoneeseen. Huoneessa hääri kuusi valkotakkista tiedemiestä pitkän pöydän ympärillä. Juippi ehti juuri ja juuri nähdä puretun ampuma-aseen pöydällä. Mekaanikko tunnisti sen yhdeksi 273:n luomukseksi. Enempää aikaa hänellä ei kuitenkaan ollut kurkkia, kun agentit jouduttivat häntä jo eteenpäin.

Kun he astuivat rakennushallin ovesta sisään, monien mekaanikkojen katseet kääntyivät heidän toveriinsa. Moni heistä ajatteli näkevänsä hänet viimeistä kertaa. Juippi talutettiin portaat ylös ja tukevahkon kuuluttajan ohitse kuulusteluhuoneeseen, jossa 2905 istutettiin tuoliin. Hän katsoi ensin vihaisesti agentteja, kunnes huomasi pöydän päässä istuvan Kapteenin. Juipin silmät paisuivat hieman. Ennen kuin 666 ehti aloittaa, mekaanikko huudahti: ”Oletteko te Kapteeni Puhtaus?”
”… kyllä. Sillä nimellä ne kaiketi markkinoivat”, kapteeni tuhahti yllättyneenä.

Juippi ei meinannut enää pysyä kitiinisessä tukirangassaan. ”Olen nähnyt kaikki teidän elokuvanne ja julisteenne! Mielestäni parhain tarina teistä on se, jossa te voitatte Toista, Zyglakeista ja Steltinpeikoista tehdyn hybridin!”
666 hymähti ja nojasi poskensa nyrkkiinsä huvittuneena. Hän päätti piruuttaan leikkiä mukana kiinnostunutta. ”Ai niinkö! Mukava kuulla.”

2905 hymyili leveästi.
”ja yksi parhaimmista julisteista- mitä tässä tuolissa on? Takamus tuntuu liimaantuvan kiinni.” Nazorak liikahti hieman tuolillaan, muttei huomannut lattiassa olevaa verta, ”Yksi suosikkijulisteistani oli se, jossa seisoitte sen valtavan matoranpääkallokasan päällä!”
Juippi nauroi innoissaan ja Kapteeni liittyi mukaan hänen nauruunsa. Mutta sitten Kapteenin ilme muuttui hetkessä haudanvakavaksi.
”Joko lopetit?”
Juippi hekotti vieläkin, mutta hänen naurunsa hyytyi nopeasti nähtyään 666:n muuttuneen ilmeen.

”Sinä olit käsittääkseni”, 666 lausui myrkyllisesti, ”Jäätutkija 273:n ystävä. Pitääkö tämä paikkansa?”
”Niin taidan olla. Tuli sen kanssa tehtyä asioita yhdessä.” Juippi myönsi.
Musta nazorakupseeri veti esiin koristeellisen tikarin ja alkoi pyöritellä sitä käsissään. ”Kuten suunniteltua kapinaa Imperiumia vastaan?”
Juippi näytti rehellisesti hämmentyneeltä. ”Jaa siis mitä kapinaa?”

”Ystäväsi osallistui kapinointiin Nazorakein Imperiumia vastaan. Hän on yhteiskunnan vihollinen numero yksi. Jos sinulla on jotakin informaatiota hänen olinpaikastaan, puhu nyt, tai voin luvata, että sinä kuolet”, kapteeni sanoi ja heitti tikarin päin Juippia. Tikari osui tuolin selkänojaan aivan torakan pään vieressä. ”Hyvin tuskallisesti.”

2905:n pää kääntyi hitaasti katsomaan tikaria ohimonsa vieressä. ”Sinänsä, kun asian noin ilmaiset… Mutta en ole nähnyt 273:a moneen päivään. Viimeksi, kun näin hänet, taisin olla… Öhm, uninen. Lisäksi minulla on nyt kamala päänsärky, joka ei auta muistamistani. Ja minua harmittaa myös se, että olen hukannut yhden asian.”
”Ainoa kadoksissa oleva asia, joka minua kiinnostaa, hyvä kansalainen”, kapteeni naurahti, ”on torakka kaksi. Seitsemän. Kolme.”
2905:n suu vääntyi hieman hermostuneeseen hymyyn kuultuaan Kapteenin äänenpainon. ”Öhm. Kuulin jotain huhua mekaanikkojen keskuudessa, että Jäätutkija oli häipynyt täältä pari päivää sitten muutaman tyypin kanssa ilmatyynyaluksella…”
Kapteeni Puhtauden takana seisova agentti kirjoitti muistiin kaiken, mitä 2905 kertoi.
”Tiedän kyseisen yksityiskohdan jo. Olin itse paikalla”, 666 sanoi ja huokaisi. ”Kerrohan, poikaseni, olitteko läheisiäkin?”

Ruskea nazorak katseli ympäri huonetta puhuen samalla vähättelevällä äänensävyllä. ”Nooh, tuli sen kanssa tunnettua pitkään… ja joskus saatettiin kertoilla hauskoja juttuja toisillemme. Ja kerran se tais estää minua tippumasta alas päärakennuksen katolta. Kuis niin?”

”Uskotko hänen välittävän sinusta, poikaseni?” 666:n ääni kuulosti lähestulkoon isälliseltä, mikä sai upseerin vaikuttamaan vain entistä uhkaavammalta. Kapteenin silmät sen sijaan hehkuivat kuolemaa. Juippi ei pitänyt tilanteesta lainkaan. Juippi vetäytyi syvemmälle tuoliinsa nojaten selkänojaansa vasten.
”Jaa… Hankala sanoa. Ehkä?”

”Toivottavasti hän välittää sinusta tarpeeksi, jotta sinut on hyödyllistä pitää hengissä, vai mitä sanot?” Kapteeni nauroi julmasti ja napsautti sormiaan, jolloin agentit tarttuivat Juipin isompiin käsivarsiin ja nostivat hänet ylös tuolista.
”Öh, minne minut nyt viedään?” Mekaanikko kysyi varovaisesti.
”Sinut viedään vielä väliaikaisesti takaisin tukikohdan selliosastoon – eri selliin kuin viimeksi. Sen jälkeen pääset A-luokan vankihelikopterilla suoraan tiedustelupalvelun vartioiduimpaan selliin.” 666 naurahti.
Kun agentit retuuttivat Juipin huoneen ovesta ulos, 2905 totesi hiljaa itselleen: ”No saanpahan nukkua vielä hetken…”

Alhaalla hallin lattialla seisseet nazorakit hämmästyivät, kun agentit retuuttivat mekaanikkoa takaisin alas portaita. Hän oli ollut ainoa, joka oli poistunut elävänä tuosta huoneesta. Tuolla nazorakilla oli mitä ilmeisemmin maaginen kyky selvitä kaikista ongelmista.

Saatuaan käskyn lopettaa kuulustelut korkea-arvoiselta Kapteenilta, tumma kuuluttaja keskittyi tarkastelemaan papereitaan. Kuitenkin portaita ylös noussut alempiarvoinen agentti asteli kiireesti hänen luokseen.
”Tutkijan helikopteri on saapunut.”
Kuuluttaja sulki kädessään pitelemänsä kansion mietteissään. Ah, tutkijamme…
Tukevahko agentti antoi alempiarvoisemmalle luvan mennä ja laskeutui itsekin portaat alas hallin lattialle, josta hän käveli käytävän kautta aulaan ja astui ulos.

Lumi pöllysi ja punaiset tuuliviirit ja tuulipussit lepattivat voimakkaasti, kun musta helikopteri laskeutui helikopterikentälle. Lentovälineestä laskeutuvat mustat rapujalat kiinnittyivät jäiseen asfalttiin helikopterin alla. Helikopterin ikkunat olivat tummennetut ja koneen kyljessä oli tummanpunaisella värillä maalattu Imperiumin heptagrammi.
Helikopterin ovi liukui sivuun ja sen matkustamosta laskeutui paksuun talvitakkiin pukeutunut torakka. Tämän perässä koneesta laskeutui kaksi uutta agenttia, jotka kantoivat vaaleanruskean nazorakin matkatavaroita.
Tukevahko agentti laskeutui varovasti betoniportaat laskeutumiskentälle ottamaan tulijoita vastaan. Hän asteli vaaleanruskean nazorakin eteen ja veti käden lippaan.
”Tervetuloa vuoritukikohtaan”, musta agentti toivotti ylpeästi aurinkolaseja käyttävälle nazorakille.

”arvon 273.”

Vaaleanruskea tiedemiesnazorak riisui aurinkolasit vaaleanvihreiltä silmiltään. Hän katseli vuoritukikohtaa hapan ilme kasvoillaan. Hän ei ollut ollut erityisemmin riemuissaan siitä, kun hän oli kuullut että hänet alennettaisiin ja pistettäisiin tämän paikan johtoon. Vain sen takia että hänen edeltäjänsä oli kuollut oltuaan osallisena Imperiumin vastaisessa toiminnassa. Ja nyt hänet pistettäisiin täyttämään petturin paikka.
Tiedemies kääntyi katsomaan kuuluttajaan päin tervehtimättä tätä takaisin. ”Missä huoneeni on?”
Agentti kääntyi katsomaan tornimaista päärakennusta ja osoitti sen ylintä kerrosta. ”Upseeriston tilat ovat yläkerrassa. Työtilanne onkin sitten toisessa rakennuksessa.”
Vaaleanruskea nazorak vastasi hiljaisella nyökkäyksellä. Ainakin hän saisi olla rauhassa alempiarvoisemmista torakoista yläkerrassa. Saisikohan täältä edes kunnon ruokaa?

Juippi makasi selli nro. 2:n unikapselissa. Sen kansi ei kuitenkaan ollut kiinni, eikä nazorak nukkunut. Hän vain tuijotti harmaata kattoa yläpuolellaan. Hänen täytyi myöntää, että vaikka hän oli selvinnyt useista vaikeuksista pälkähästä, tästä tilanteesta hän ei nyt noin vain luistaisi.
”Missähän taskumattini on…”

Klaanon Rope

Korkeakulttuuria

5 kommenttia

Metru Nui

Ilta alkoi hämärtyä suurkaupungin ylle Kapuran livahtaessa vahkia pakoon hiljaiselle sivukujalle. Tulen toa löysi itsensä suurelta mutta miltei matoranittomalta kadulta, jonka ainoan ehjän rakennuksen ikkunoista hehkui valoa. Kyltin mukaan kyseessä oli paikallinen baari. Kapura vilkaisi ympärilleen ja totesi kadottaneensa erikoisvahkin. Hän istui baarin viereisen talonraunion pihapiiriin kuuluvalle kivenlohkareelle. Ko-matoran avasi baarin oven mennäkseen sisään ja päästi hetkeksi nopeatempoisen musiikin kadullaolijoiden kuultavaksi.

Kapura nosti esiin kämmenensä ja yritti keskittyä. Pinnisti. Tuntuiko ilma jo kuumemmalta? Oliko tuo savua?

Liekki syttyi. Metru Nui näytti olevan tulessa sen läpi katsottuna. Mutta palaminen oli kituvaa. Savua oli liikaa. Liekki sammui.

Kapura huokaisi. Uusi yritys. Hän hieroi yhteen kämmeniään ja erotti ne. Tuli syttyi niiden väliin. Kapura siirsi ne kauemmas toisistaan. Palaminen oli vaisumpaa. Enää ei loimunnut valtava liekki, jota Kapura kykeni muovaamaan liikuttamalla käsiään. Liekki kitui vielä hetken ja katosi.

Tulen toa ei päättänyt luovuttaa. Uusi yritys. Kapura liikutti kämmeniään kuin kosketellen näkymätöntä palloa. Kipinöitä. Kapura löi kämmenensä yhteen ja levitti ne uudelleen. Nyt roihusi. Mutta ei niin vaivattomasti kuin ennen. Kapura ei voinut kuvitella lähettävänsä tulipalloa kohti vihollisjoukkoa.

Sammuminen oli taas lähellä. Kapura ei aikonut sallia sitä. Hän keskittyi liekkiin ja yritti silkalla tahdonvoimalla saada sitä roihuamaan vieläkin kovempaa. Jopa puhalsi tuleen ja antoi sen levittää ilmaan muutamia kipinöitä. Löi kätensä yhteen uudelleen vain heikentääkseen roihua.

Tuli sammui.

Kapura ei ollut huomannut hengittävänsä tiheään. Tai olevansa niin väsynyt. Hän nousi ylös ja käveli lohkareen ympäri pari kertaa. Äskeisestä huolimatta Kapura tunsi lähinnä kylmää.

Mitä teet?

Kapura kääntyi ja näki Zairyhin juuren roikkuvan läheisestä puusta.

“Yritän saada elementaalivoimani toimimaan.”
Ovatko ne tosiaan niin hyödyllisiä verrattuna lähitaisteluun?

Kapura huokaisi ja tuijotti juurta. Vasta äskenhän hän oli saanut tietää, että samainen olento oli ainakin epäsuorasti ongelman aiheuttanutkin. Zairyhin viruksen ominaispiirre oli elementtivoimien tuhoaminen, sillä se oli suunniteltu tuhoamaan tehokkaasti toia ja muita elementaalivoimaisia olentoja.

Vai onko niillä… tunnearvoa?

Kapura mulkoili juurta. “Kai sen voi noinkin ilmaista. Ovathan elementtivoimat suuri osa toana olemista.”

Lonkerojuuri kietoutui tiukemmin oksan ympärille. Voidaanko tästä päätellä, että elementtivoimista näkyy myös yksilön onnistuminen toana?

“Mikä terapeutti sinä olet?” Kapura sanoi pahantuulisena. “Mutta myös naamioni, jota en enää hallitse, liittyy elementtivoimiin, joten kai sellaisen johtopäätöksen voi vetää.”

Yritän vain päätellä, miksi haluat parantua viruksesta niin kovasti, että jättäisit Jouerankin henkiin.

“Pitkäaikaisin oire on kuolema”, Kapura totesi. “Kyllä minä muutenkin haluaisin parantua.”

Luottamalla Joueraan? Olet idiootti.

“Kuka muu viruksen voi tuhota?” Kapura sanoi hiljaa.

Olen melko varma, että voin pidentää elinikääsi. Minulla on myös voimakkaita ystäviä, kuten eräs Makuta, joilta voin kysyä, jos olet kiltisti.

“Abzumo voi sorkkia minua?” Kapura mutisi. “Sepä lohduttaa.”

Hänestä puheen ollen. Aiotko hakea minulle mielisairaalan sirua, jotta voin tuhota Joueran?

“Ensinnäkin olisi mukavaa tietää Matoron ja Umbran tilanne”, Kapura sanoi. “Kahdella sirulla on lisäksi niin paljon voimaa… En tiedä, onko se nyt loppujen lopuksi niin järkevää.”

Kapura katsoi juurta, joka puristi mätää oksaa ja onnistui halkaisemaan sen.

“Ja vieläkö oletat, että teen mieliksesi, vaikka tavoitteemme eivät enää ole yhtenäisiä?”

Tulen toa hätkähti ja katsoi alas huomaten toisen juuren nousseen maasta puristamaa hänen jalkaansa. Kapura repäisi jalkansa irti ja astui askeleen kauemmas juuren palatessa takaisin maahan pienestä kolosta.

Kyllä. Kyllä oletan.
Laho oksa rasahti pudotessaan maahan. Puuhun kietoutunut juuri seurasi toista.

Muuten. Komentokeskusta ollaan kovasti valtaamassa takaisin minulta. Pian tavallisetkin vahkit jahtaavat sinua. Suosittelen hakeutumaan turvaan.

Kapura huokaisi ja päätti astella baariin. Oli aika tutustua Metru Nuin korkeakulttuuriin. Toa avasi oven ja yritti löytää istumapaikkaa harmillisen tietoisena siitä, että sinäkin hetkenä eräs maanalainen kasvi kuunteli hänen ajatuksiaan.

Metru Nui, vuosia sitten…

Sali oli suuri ja minimalistisesti koristeltu. Ikkunat eivät täydellisesti vaimentaneet ulkoa kuuluvia Ta-metrun työnteon ääniä. Matoraneja, muutama toa ja muita olentoja oli kokoontunut ympäri salia kolmen tai viiden hengen ryhmiin. Keskustelu oli kiivasta. Beigejä seiniä vasten ei nojannut ainuttakaan huonekalua. Pikkupurtavaa jakavia tarjoilijoita ei ollut.

Eräs tulen toa seisoi lähellä ikkunoita seuranaan kaksi matorania. Po-matoran ja toa tutkivat ko-matoranin pitelemää kivitaulua, jossa oli merkintöjä.

“Kertokaa minulle, mitä tämä esittää”, ko-matoran sanoi. Hänen äänensävynsä ei ollut innostunut.

“Se on jonkinlainen kaavio”, toa sanoi. “Epätasainen. Ei säännönmukainen.”

“Jotain orgaanista?” po-matoran ehdotti.
“Ei aivan”, ko-matoran sanoi. Nyt hän kuulosti halveksivalta. “Melkein.”
Po-matoran: “Melkein? Jotain orgaanisen tekemää.”
Toa: “Ehkä jonkin orgaanisen kasvua.”

Ko-matoranin kasvoilla oli vaivaantunut hymy. “Ajauduit harhaan, Jouera. Tämä kaavio kuvaa ta-metrussa tehtyjen naamioiden laatua ja tekemiseen kulunutta aikaa tältä viikolta.”

Jouera pudisti päätään. Matoranit näyttivät inhoavilta.

“Me pidämme universumin pyörät pyörimässä”, po-matoran Diereue sanoi. “Meidän tulisi tehdä työmme täydellisesti. Vailla matoranluonteen epätasaisuutta.”

“Kiitos tuon näyttämisestä, Desable”, Jouera sanoi. “Ehkä voimme vakuuttaa muut siitä, että matoranien asuinalueiden valtaaminen on tärkeä osa suunnitelmaa.”

“Se on tärkeää”, Desable huokaisi. “Ehkä minä voin toimia asian puolestapuhujana.”

Jouera ja Diereue katsoivat toisiaan. Desable toi pöydälle uusia ideoita, mutta hänellä ei ollut luonteenlujuutta tavoitella tulevan lajin johtoasemia. Mutta se ei haitannut kumpaakaan.
“Onko lähtö saarelle yhä viikon kuluttua?” Diereue kysyi. Jouera nyökkäsi ja katsoi ohikulkevia matoraneja ikkunasta. Heidän askeleensa hakkasivat katua epäsäännöllisesti, ilman minkäänlaisia sääntöjä. Lähtöpaikan ja päämäärän välissä ei ollut tiettyä reittiä vaan miljoonia haaroja. Saarella lajin jäsenet seuraisivat aina täsmälleen samaa polkua paikasta A paikkaan B. Matoranluonteen epätasaisuus hioutuisi pois. Jäljelle jäisi vain puhdas täydellisyys, joka sopisi maailman toiminnasta vastaavalle lajille.

Klaanon Rope

Musta Käsi I

12 kommenttia

Mustan Käden tukikohta
vuosikymmeniä sitten

”En pidä ajatuksesta”, violettimustaa Mirua kantava Olmek sanoi. ”Mitä mieltä Kenraali ja Herra ovat projektista?”
”Kenraali on uhannut erota, jos projektia ei lopeteta heti ja Herra on hyväksynyt tämän täysin. Herra on tälläkin hetkellä keskustelemassa Metru Nuin sotajohdon kanssa jatkotoimenpiteistä. K.A.L-projekti viedään kyllä loppuun asti, sano minun sanoneen. Teimme muutenkin jo läpimurron testiyksilön kanssa”, mustaa hunaa kantava Delron kertoi.

Olmek ja Delron olivat Onu-Matoraneja ja tiedemiehiä Mustassa Kädessä. He olivat tehneet monen monta ruumiinavausta Metru Nuin sodan kuolleille toa-sotureille, tarkoituksenaan kerätä tietoa toista ja keino herättää heidät ehkä henkiin. Pseudotieteen rajoilla menevä tutkimus oli ollut uraauurtavaa ja siinä heille oli selvinnyt paljon asioita muunmuassa Toa-voimasta ja siitä missä toain tietoisuus sijaitsee.

Olmekin siniset kumihanskat olivat edelleen kirkkaana verestä. Toan kallon avaaminen ja aivojen tonkiminen olivat perin sotkuista puuhaa. Oli tutkittava tarkkaan toain anatomiaa, jotta elämän ja mahdollisen sielun alkuperä sekä olinpaikka voitaisiin selvittää. Paljon tutkimusapurahoja ja aikaa oli jo kulunut näihin tutkimuksiin, mutta koska Turaga Dume oli itse henkilökohtaisesti vaatinut Kättä etsimään tavan lopettaa Metru Nuin sota, rahahanat virtasivat edelleen vuolaana K.A.L-projektiin.

”Eikö sinun pitäisi vaihtaa nuo hansikkaat jo? Tuot kaiken maailman epäpuhtauksia kallisarvoisiin aivoihin ja saastutat muita asioita, jos jatkat tuota”, Delron murahti. Hän ei pitänyt siitä, että Olmek oli välillä liian hutilo ja ei puhdistanut tarkkaan asioita. Kokeet eivät saisi epäonnistua Olmekin töppäilyjen takia.
”Lopeta tuo murmuttaminen, Delron”, Olmek sadatteli ja vaihtoi hansikkaansa. Hän desinfioi hanskat vielä etanolissa, jotta kaikki bakteerit ja mahdolliset protodiitit olisivat kuolleet. Hän kyllä tiesi säädökset, muttei aina välittänyt niiden noudattamisesta. ”Onko nyt parempi?”

”Paljon parempi kuten tiedät itsekin”, Delron vastasi ja silmäili samalla mittareita ja lukuja kosketusnäytöllään. Näytön luvut kertoivat Käden viimeisimmästä kokeesta. Salaman Toa, kaatunut Testiratojen Taistelussa kolme päivää sitten. Keho makasi lukittuna leikkauspöytään. Pääkallo oli leikattu auki ja ympäri ruumiin biomekaanista kehoa kulki erilaisia johtoja, jotka syöttivät informaatiota Käden tietokantaan.

Ruumiinavaus oli ollut rutiinitoimenpide. Tällä toalla oli tarkoitus kokeilla jotakin uutta. Kädellä oli monta teoriaa siitä, miten keinotekoisen elämän luominen saattaisi onnistua, mutta vain vähän onnistuneita käytännön kokeita.

Delron varmisti vielä kertaalleen toimintaohjeensa. Oli mainintoja joitakin vuosia sitten tapahtuneesta projektista, jossa Käden insinöörit olivat tutkineet mielenvoimia antavia esineitä. Epäkuoleman naamiota oli myös tutkittu, kuten myös legendaa Ignikasta. Regenraatio-kanokaan pohjautuneet laitteet eivät olleet toimineet. Kenties tämä toimisi, matoran pohti. Olmek kiinnitti kupariset johtimet toan aivoihin välttäen katsekontaktia ruumiin kanssa.

Tutkijoista etevämpi kytki laitteen päälle. Toan keho kouristeli raivoisasti. Elintoiminnot näkyivät lyhyenä piikkinä. Matoran hymyili. Hän sääti lisää tehoa hitaasti mutta varmasti toverinsa seuraten inhoten sivussa. Toan aivoalueet näyttivät aktivoituvan keinotekoisesti yksi toisensa jälkeen.

Toa savusi. Aivot leimahtivat tuleen. Laitteisto meni shokkiin. Delron lennähti selälleen Olmekin etsiessä vaahtosammutinta (johon tämä kompastui). Sireeni ulvoi, koe oli epäonnistunut.

”Tämä ei voi olla oikein”, Olmek mutisi noustessaan hitaasti. Hän vältti katsomasta päättömään toaan. Jos se oli kuolemattomuuden hinta, hän jättäisi sen mieluummin maksamatta.

Vuosikymmeniä myöhemmin

Umbra ja Lheko matkasivat kierreportaita pimeydessä, sillä Umbran valoräjähdys oli käristänyt lähes joka paikasta valokivet. Kaksikko saapui juosten ja huohottaen laboratorion ovelle, jonka läpi Umbra juoksi, koska hänellä ei ollut elementtivoimiaan. Toa kaatui lasisen seinän ja lasinsirpaleiden läpi. Hän vuosi verta, mutta vain vähän. Lasinsirpale oli viiltänyt toan avointa lihaskudosta. Se ei saisi haitata pelastusoperaatiota.

“Mikset käytä varjoja apunasi? Varjot ovat vain valon olemattomuutta ja kolikosta pitäisi tietää toinenkin puoli valaistuksen saavuttamiseksi”, kal kysäisi valon toalta tämän kerätessä itseään lattialta. “Se satuttaisikin sinua vähemmän kuin tankkina toimiminen”.

“Minun varjoillani on oma tahtonsa, joka ottaa pian vallan, jos käytän varjovoimia”, Umbra sanoi surullisesti. “En voi antaa niille valtaa ja voimia toimia, koska ne saavat aikaan vain hävitystä”.
“Kuule. Sinun pitää vain oppia hyväksymään se, että jokaisessa meissä on varjoa sisällämme, toisissa enemmän kuin toisissa. Valon toana sinun olisi ehdottoman tärkeää hyväksyä ja tajuta se, koska täysin valosta koostuva olento on yhtä moraaliton kuin olento, joka on täynnä varjoa. Ääripäät eivät ole koskaan hyvästä. Et tule pelastamaan ystävääsi näin vähillä valovoimillasi, paitsi jos osaat taktikoida”, Lheko kertoi ihmeellisen rennosti, vaikka hänen puheestaan paistoi läpi uupumus ja väsymys.

Umbra tuhahti ja yritti saada mukautuvaan haarniskaansa järkeä. Mitä ideaa oli haarniskassa, jos se suojasi täysin satunnaisesti, hän pohti, mutta tekniikan ihme ei vain näyttänyt tottelevan käyttäjäänsä. Valon toa älähti vetäyessään lasinsirun pois. Hän ei voinut edes sulkea haavaa laserilla voimiensa puutteessa.

Hän nojasi metalliseen leikkauspöytään edessään ja tajusi ympäristön kammottavuuden. Leikkauspöydän ympärillä katosta roikkui robottikäsiä ja niiden kappaleita. Johtoja oli pölyn alla paljon, ja valtaosa niistä johti suuriin, kylmiin tietokoneisiin huoneen reunassa. Lheko näytti huomanneen saman asian, eikä vaikuttanut puheliaalta. Hän muisti jotakin.

Umbra ei tarvinnut muistoja tietääkseen mitä tässä samaisessa huoneessa oli tehty.

Kaksikko oli aivan hiljaa ummehtuneessa ja pölyisessä laboratoriossa, josta huokuivat epämoraaliset kokeet ja kuolema. Umbra yritti tutkia jotain tietoja käden kokeista ja onnistui löytämään kivitaulun, johon oli raapustettu tietoja kokeissa käytetyistä Toista. Sitä miksi tiedot oli kirjoitettu kivitauluun ei valon toa tiennyt, mutta se ihmetytti häntä suuresti.

Toa Svarle, tulen toa. Toa Dradde, jään toa, Mangai. Toa Azglar, tulen toa. Karakua, kiven toa. Toa Lheko, valon toa. Lista jatkui ja jatkui ja jatkui. Umbra laski taulun sivuun ja yritti olla palauttamatta mieleensä kaikkia noita nimiä. Ei hän niitä kaikkia tuntenut, mutta monet niistä kuuluivat sodan suurille sankareille – legendoille, esikuville. Dradde oli kuollut metsästäjien teloittamana puolustettuaan Suurta Temppeliä viimeiseen mieheen. Karakua oli nauranut aina, kuollessaankin. Lheko, Svarle, Azglar, kaikki kuolleita… tai niin heidän pitäisi olla. Umbran muistelun kadotti tietokone, joka heräsi yllättäen. Sen vihreä hohde näytti kirkkaalta huoneessa.

Kumpikin seikkailijoista asteli pelonsekaisella mielenkiinnolla varustettuna sen luo. Näytöllä oli vielä lisää nimiä. Nimiä, koodeja ja aikoja. Valmiit KAL-mallit, keskeneräiset mallit, epäonnistuneet mallit, Umbra luki. Tutkimuksen johtajia ja alijohtajia. Toa Niz, Delron, Qynurb, nimiä oli paljon. Mutta Kalien nimiä oli enemmän. Valtaosa oli tilansa perusteella horroksessa.

Paitsi se, joka oli heräämisaikansa perusteella herännyt vasta minuutti sitten. Ja toinen, joka oli herännyt kuusi minuuttia sitten. Ja sitä edeltävä, jonka heräämisestä oli kymmenen minuuttia.

Sammuneita kaleja heräili hitaasti, mutta varmasti.

”Lheko”, Umbra kysyi, tuijottaen kellonaikoja näytöllä. ”Mikä ne herättää?”, hän kuiskasi.

”Ystäväsi”, Lheko vastasi surullisesti. ”Svarle on varmaan jo käynnistänyt Nui-kivikondensaattorinsa, jonka avulla hän aikoo herättää kaikki veljensä. Se tarkoittaa Matoron muuttumista Turagaksi tai mahdollista kuolemista, jos emme pidä kiirettä”.

”Sitten pidämme kiirettä”, Umbra vastasi päättäväisesti. ”Missä Svarle on?”

”Herättämössä. Sinne ei ole pitkä matka. Pääsemme käytäviä pitkin sinne suhteellisen nopeasti, mutta ensin sinun pitää tehdä jotain ulkonäöllesi. Et voi mennä keltamustana Svarlen luokse huomaamattomasti”, Lheko kertoi.

”Mutta miten voin vaihtaa väritystäni, jos minulla ei ole valoa jäljellä ollenkaan?” Umbra kysyi. Sitten hän sulki silmänsä ja yritti ottaa yhteyttä sisäiseen alkuvoimaansa, joka oli yhtä hänen olemuksensa kanssa. Jos hänen matoran-veljensä ja sisarensa pystyivät siihen olematta Toia, mikä estäisi häntä taivuttamasta valon spektrejä vain sen verran, että hän näyttäisi hopeaiselta ja harmaalta.

Umbra laittoi kätensä yhteen (vaikka toinen olikin iso kanuuna) ja otti yhteyttä sisäiseen alkuvoimaansa. Heikkoa valoa alkoi virrata hänen kämmenistään ja hän ohjaili valon kulkua mielensä voimalla. Valo söi hänen keltamustaa väritystään ja korvasi sen hopeaisella ja harmaalla. Kun muutos oli ohi, Umbran viimeisetkin valot sammuivat, vain silmät ja sydänvalo hehkuivat oransseina pimeydessä.

”Silmäsi ovat yhä väärän väriset, mutta sinulla ei taida olla kykyä tai voimaa niiden värien vaihtamiseen. Ja nyt sinun on pakko koettaa kontrolloida ja taivuttaa varjoja, sillä ilman sitä emme oikein näe eteemme pimeydessä”, Lheko mutisi. ”Sinusta tuli kaltaisemme”.

Lhekon lausahdus laittoi Umbran miettimään. Hän oli kuullut saman sanonnan joskus aikaisemminkin, muttei millään muistanut missä. Ehkä siinä oudossa hopeaisessa unessa, josta hän oli pelastanut vaihtoehtoismaailman vastineensa? Oliko kyseinen uni käymässä nyt toteen, sitä Umbra ei tiennyt. Hän ei viitsinyt kertoa siitä Lhekolle mitään, koska klaanilainen ei sentään paljastaisi kaikkea entiselle opettajalleen.

”Meidän pitää laittaa juoksuksi ja suunnata Matoron ja Svarlen luokse!” Umbra huudahti ja laittoi askelta toisen eteen. Metalliset jalat metallisella lattialla tekivät varsinaista meteliä, joka pian herättäisi koko käden tukikohdan viimeisetkin Kalit…

Herättämö

Toa Svarle oli kuin metallinen vuori kohotessaan toan sumuisen näkökentän kulmassa. Etäällä paistoivat kymmenien kalien silmät. Epäkuolleen teknodiktaattorin puhe pauhasi ja kaikui kammion seinissä.

Nimda oli sillä. Epsilon oli tuolla metallihirviöllä, Matoro parahti ajatuksissaan toivottomana.

Jostakin syystä sirun menetys ajoi yli itsesuojeluvaiston. Jään toa oli menettänyt naamionsa. Parannuskivi ja aseet olivat poissa. Hän oli kiinni oudoissa laitteissa. Jokin sädeaseen kaltainen laukaisin vähän matkan päässä hänestä ampui sinistä sädettä toan sydänkiveen. Se sai hänet tuntemaan itsensä äärettömän heikoksi. Tilanne oli painajaismainen. Eri tavalla painajaismainen kuin Abzumo tai Nuk- voi luoja, pitikö minun nyt ajatella niitäkin, Matoro kirosi. Hän yritti tavoittaa kivoja ajatuksia, joita hän yleensä asioista löysi, mutta törmäsi vain seinään masennusta.

Hohtava siru kädessään Svarle valaisi koko kolkon herätyskammion. Svarle nousi sulatetuista haarniskanpalasista ja aseista kootulle istuimelleen pitämään puhetta herätetyille joukoilleen. Itsevarmuutta ja voimaa säteilevä johtaja aloitti puheensa.
”Vuosia sitten meidät luotiin yhtä tarkoitusta varten”, hän huusi. ”Vain yhtä!”

”Meidän tuli puhdistaa Metru Nui. Pelastaa Legendojen Kaupunki itseltään ja vastustajiltaan. Petos lukitsi meidät tänne, mutta vihdoin meillä on keino päästä pois!” johtaja huusi, ja nosti valkeana hohtavan kouransa ilmaan.

Muutamat kalit hurrasivat kolkoilla, metallisen kuuloisilla äänillään. Nimdan siru säteili energiaa ja vaikutti myös Svarlen lähellä olleisiin Kaleihin. Siru poltti Svarlen kättä tummaksi, mutta Kalien johtaja ei kiinnittänyt siihen mitään huomiota.

”Veljemme heräävät”, Svarle aloitti. Matoro tunsi voimansa ja elämänsä kaikkoavan hänestä. Kaikkoavan hänestä ja siirtyvän johonkin muuhun. ”Mielen Kivi on meillä. Meidän, Sähköistyneiden, on jälleen aika nousta! Kuollut ei enää koskaan kuole!” Kal huusi. Kuoro toisti: ”Kuollut ei enää koskaan kuole!” Huudot olivat niin innostuneita kuin kuolleilta vain saattoi odottaa.

Svarle näytti hetken epäröivän. Hän nosti kätensä ja sali hiljeni.

Hän puristi Epsilonia ja silmäili huonetta.

”Toia on kaksi”, hän rikkoi hiljaisuuden.

Toivon pilkahdus käväisi Matoron naamiottomilla kasvoilla kuin varjo. Umbra, hän ajatteli. Valon toa oli keksinyt jonkun ovelan juonen hänen pelastamisekseen? Ajatus piti jään toaa tajuissaan ja antoi hänelle voimaa.

”Astu esiin”, Svarle kehoitti astelessaan tasanteellaan lähemmäs Kal-joukkoja. ”Astu valoon”, Kal-johtaja määräsi.

”Olen valo”, hopeainen soturi sanoi ja astui eteenpäin hopean harmaasta väkijoukosta.

Svarle naksautteli ranteitaan ja nyrkkejään valmistautuvasti. ”En näe valoa, toa”, hän lausui mittaillen tulijaa katseellaan.

Umbra sulki silmänsä ja otti yhteyttä minimaaliseen elementtivoimaansa. Hänen haarniskansa muuttui takaisin keltaiseksi ja mustaksi, mutta keltainen väri säteili valon energiaa lähes kullan sävyissä. Oli aika antaa Kaleille varsinainen show.

”Liity meihin valon toa. Tule osaksi meitä, Kaleja. Me puhdistamme tämän maailman roskasta ja luomme järjestyksen kaaokseen. Tule osaksi meitä, kuten on tarkoitettu ja unissasi kerroimme jo sinulle”, Svarle kertoi. Huoneessa oli nyt kaksi hohtavaa kohdetta, Umbra itse ja Svarle, jolla oli yksi Nimdan siruista.

”En ikinä liity teihin, koska olette kiduttaneet ystävääni ja vieneet hänen voimansa. On aika vapauttaa klaanilainen”, Umbra huusi ja latasi todella nopeasti käsikanuunaansa viimeisen sähkörakettinsa. Raketti lensi pysäyttämättä outoon koneeseen, joka vei Matoron voimia. Se aiheutti räjähdyksen, joka hajotti koneen ja vapautti toan.

Svarle asteli istuimeltaan alas nimda kädessään ja hän otti kilpensä selästään ja liitti sen käteensä, jossa Epsilon oli yhä tallessa. Hänen kämmenensä oli jo palanut täysin mustaksi sirun poltteesta. Oikeaan käteensä Svarle otti pitkän ja terävän prototeräslyömämiekan.

Muut Kalit väkijoukossa valmistautuivat käymään Umbran kimppuun, mutta näiden johtajan telepaattinen käsky kielsi sen. Valon toa hyppäsi tasanteelle pitäen katseensa tiukasti Svarlessa. Tajuton jään toa makasi huoneen kulmassa.

Svarle oli pitkä, pitkä ja paksusti haarniskoitunut. Umbra piti miekkaansa poikittain, valmiina iskuihin.

Svarle syöksyi kilpi edellä päin toaa, iskien tähän avaruusjunan voimalla. Umbra horjahti sivulle ja torjui vain vaivoin vastustajansa miekaniskun. Valon toa kierähti vastustajansa sivulta ja iski tätä, mutta miekka ei läpäissyt haarniskaa. Umbra väisti Svarlen käännöksen ja yritti iskeä, mutta kolossi torjui yrityksen. Metallihaarniska painoi päälle sarjoilla voimakkaita iskuja, eikä Umbra tuntenut kykenevänsä selviämään enää kauaa.

Valon toa kutsui varjoja avukseen, ja varjot tulivat.

Umbra katosi siluetiksi ja ilmestyi silmänräpäyksessä Svarlen taakse, sivaltaen tätä terällään. Svarle yritti iskeä kilvellään, mutta varjot peittivät toan. Ne kiersivät kaksikkoa. Umbra katosi, ilmestyi, iski. Mutta Käden valmistama haarniska ei hajonnut.

”Näen mielesi”, Svarle huusi ja valkea valo räjäytti varjot pois. Ne kerääntyivät yhä uudelleen Valon Toan ympärille. ”Näen ajatuksesi”, Kal pauhasi Nimdan palaessa valkeana. ”Näen suunnitelmasi!” hän huusi, ja valkoisuus iski Umbraan kuin seinä.

Valon toa lensi iskun voimasta päin metallista laboratoriopöytään ja sitten sen kanssa seinään. Katosta putosi tomua ja hiekkapölyä. Kivusta päätellen hän olisi olettanut kaikkien luidensa olevan murtunut, mutta kipu oli enemmänkin psyykkistä kuin fyysistä.

Svarle nauroi ja asteli häntä kohti. Umbra tavoitteli kullansävyistä sapeliaan, mutta tarttui vain pöydällä olleeseen Matoron kanohiin. Erityisemmin ajattelematta toa asetti kanohi Cencordin kasvoilleen. Se mukautui hänen väritykseensä ja muuttui kultaiseksi.

Akakukasvoinen Svarle odotti itsevarmasti Umbraa nousevaksi. Hän oli valmiina.

Umbra sulki silmänsä (joista toisella ei nähnyt juuri mitään, sillä teleskooppisilmien linssit olivat melko säröillä kaiken koetun jälkeen) ja tunsi naamion säteilevän outoa vierautta. Toa määräsi naamiota ja se taipui hänen tahtoonsa, ja kokonainen psyykkinen ulottuvuus aukeni Umbran eteen.

Valon toa keskittyi Svarleen. Hän kävi kiinni tämän tajuntaan äkkiäarvaamatta. Svarle horjahti taaksepäin, ja Umbra syöksyi pystyyn. Sähköraketti osui Svarlen haarniskaan, ja pian oli valon toa tanssimassa miekkatanssiaan kolossin ympärillä kahden mielen kamppaillessa. Naamio tuntui tarvitsevan vain heikon työnnön, jonka jälkeen se taisteli kuin itsenäisesti.

Mielitaistelu ja fyysinen taistelu sulautuivat yhdeksi maailmaksi, kun Svarle keskittyi Epsiloniin. Todellisuus ja kuviteltu yhdistyivät, ja Umbran Cencord muuttui miekasta kilveksi. Mielen naamio tuntuu vain heikolta suojalta Nimdan mahtia vastaan.

Varjot ja valkea valo tanssivat tasanteella. Umbran iskut eivät läpäisseet Käsi-haarniskaa, eivätkä hänen mieli-iskunsa pärjänneet Nimdaa vastaan. Hän oli nopeampi, mutta yhdestäkin epäonnistumisesta hän olisi mennyttä.

Valon toa väisteli pitkän miekan iskuja parhaansa mukaan; nyt häntä pommittivat myös valkoiset, todellisuuden kuoren läpi puskevat tappavat terät ja miekat. Niiden aallot murtuivat hänen psyykkiseen kilpeensä, joka tuntui toimivan jatkuvasti itsenäisemmin ja itsenäisemmin. Välillä Umbra oli kuulevinaan joitakin ajatuksia, jotka eivät selvästi kuuluneet kenellekään siinä tilassa. Se ei kuitenkaan haitannut häntä. Hän ei ehtinyt ajatella sitä.

Svarlen pitkämiekka hehkui valkoisena ja kasvoi pidemmäksi, suuremmaksi, voimakkaammaksi. Fysiikan lait ja todellisuus taipuivat Nimdan sirun alla. Maailma yritti kuristaa Umbraa, mutta Cencord torjui sen kaiken. Svarlen mielimiekka murtui ennen iskeytymistään Umbraan. Kanohi tuntui vain voimistuvan.

Sitten se räjäytti kaikki Svarlen sekopäiset kuvitelmat takaisin niiden lähettäjänsä naamalle valtavana miekkamyrskynä. Teräskolossi romahti maahan valon toa kintereillään. Umbra syöksyi tämän ylle ja iski sapelillaan tätä kasvoihin. Hakkaavat osumat tekivät naamioon syviä uria. Kaksi teleskooppisilmää särkyivät sisäänpäin, kurkkuun tuli kolmisenttinen haava. Mutta haarniska ei antanut periksi.

Teräskäsi tarttui Umbraa jalasta ja iski tämän brutaalilla voimalla maahan.

”Teräsi ei tehoa haarniskaani”, Svarle huusi. Ennen kuin toa tajusi, Kal painoi häntä maahan ja iski haarniskahanskallaan tätä kasvoihin. Cencord taittui sisään poskesta ja irtosi. Umbra taisteli turhaan rautavuorta vastaan, ja oli tajuntansa rajamailla toisen päähän kohdistuneen iskun osuessa tähän.

”Teidän maailmanne palaa”, Svarle vaahtosi pahoinpidellyn naamionsa takaa. ”Te kaikki palatte”, hän iski nyrkillä Umbraa. Valon toan kasvot olivat veressä. Hänellä ei ollut enää voimaa.

”Toivottavasti tämä tehoaa, rautaäpärä”, kuului Svarlen takaa, ja vihertävänä hehkuva ionikatana lävisti Svarlen niskan, pureutui kurkun läpi ja tuli ulos toiselta puolelta. Svarle nousi ja riuhtoi, iskien taakseen ilmestyneen jään toan nyrkiniskulla sivuun. Hän sortui polvilleen kiehuen tuskasta. Epsilon putosi lattialle. Svarle tarttui miekkaan ja kiskoi sen irti, leikaten kurkkuunsa entistä syvemmän viillon. Hän heitti Käden valmistaman katanan syrjään ja romahti alas. Hänen kurkkunsa kipinöi. Hänellä oli vaikeuksia tuntea kehoaan.

”Te”, hän huohotti pidellen kaulaansa. ”Palatte.”

”Te niin palatte. Minä niin nautin teidän polttamisestanne”, hän sanoi katkonaisella äännellä ja nousi koko pituuteensa.

Matoro, joka sovitteli kovia kokenutta Cencordia päähänsä, näytti laihalta ja heikolta, mutta seisoi uhmakkaasti ionikatana kädessään puolustamassa Umbraa.

Svarle syöksyi eteenpäin raivon vallassa tavoitellen jään toaa, mutta Mustalumi oli nopeampi. Svarlen nyrkki kohtasi ionikatanan terän, ja puolet metallikämmenestä irtosi. Matoro kierähti lähemmän ja iski teränsä Svarlen vatsaan, pyöräyttäen sitä. Kal riuhtoi jään toan irti itsestään ja karjui. Hän otti ionikatanan käteensä kehostaan ja iski sen terän katki polveaan vasten, heittäen palaset maahan.

“Svarle!” kuului äkkiä Kalien keskuudesta huuto. Metallivuori kääntyi. Kalit tuijottivat eteenpäin tyhjinä – kaikki paitsi yksi. Huoneen perällä seisoi Lheko harmaassa Kal-haarniskassa ja Mustan Käden ohjusheitin kädessään. Kalien johtaja nosti kätensä kuin auktoriteettiaan kohottaakseen, mutta silloin Lheko ampui. Kymmenet ohjukset pyörivät huonosti kalibroitua spiraalia ja iskeytyivät kaikkeen. Räjähdys sai huoneen lattian pettämään, ja Svarle syöksyi kymmenien kalejen ja kivimurskan kanssa alas.

Kalien johtaja kuitenkin nousi kipinöivänä ja hirviömäisenä kivimurskan alta. Toa-pari oli siruineen ylhäällä, räjähdysaukon reunalla. Alhaalla hänen ympärillään oli Kaleja, hajonneita ja ehjiä.

Hän näytti hulluuden ajamalta ja tuskaiselta, mutta määrätietoiselta. Hän tietäisi, mitä tekisi. Sanaakaan sanomatta Svarle ja joukko kaleja katosivat toien näköpiiristä johonkin alemman huoneen ovista.

Haavoittunut Svarle ei kauaa vitkastellut vammojensa kanssa, vaan johdatti joukon selviytyneitä Kaleja, joiden joukossa oli enemmistö kahdentoista eliitin ryhmästä. Kalien johtajalla oli suunnitelma Toain lyömiseksi, suunnitelma joka oli perin riskialtis. Mikään muu ei enää merkinnyt kuin toien päihittäminen.

[youtube http://www.youtube.com/watch?v=CkuBFYtlJwo]

Svarle saapui joukkoineen Mustan Käden Sähköistyneen protodermiksen kammion oven taakse. Monimutkainen salasanasysteemi oli helppo ohittaa räjäyttämällä se rannetykillä, millainen oli jokaisella eliittiryhmän jäsenellä. Johtajan ei tarvinnut edes sanoa käskyä, koska hänellä oli yhteys ja hallinta melkein kaikkien Kalien mieliin.

Ruostuneet metalliovet aukesivat hirveää ääntä päästäen, koska niitä ei oltu käytetty vuosikymmeniin. Lopulta kärsimätön Svarle käski kahden eliittiyksikön räjäyttää ovet, jolloin ne sulivat muodottomaksi metallimössöksi lattialle. Tässä huoneessa tehdyt kokeet olivat johtaneet heidän syntyynsä. Se myös johdattaisi heidät kehityksensä seuraavalle tasolle.

”Kalit. Kohtalomme on muuttua legendojen Nuva-sotureiksi, joilla on suuremmat voimat kuin kellään ja jotka saavat voimansa Sähköistyneen Protodermiksen jumalalta. Meidän on aika toteuttaa Kohtalomme, jotta saamme tuhottua nuo Toat ja valloitettua universumi”, Svarle sanoi uhmakkaasti, pidellen samalla kaulaansa, josta hänen energiansa vuosi avoimesti ulos.

Kalien eteen aukeni lähes koko huoneen lattian alan peittävä allas täynnä hopeista litkua, joka pulppusi ja kupli sekä säteili energiaa. Sähkövarauksia ilmeni aineessa jatkuvasti ja aine vaikutti todella epävakaalta. Oli suoranainen ihme miten oltiin onnistuttu luomaan allas, mitä aine ei muuttanut tai tuhonnut.

”Miehet. Käsken teitä kohtaamaan kohtalonne Kaleina ja muuttumaan Nuviksi!” Svarle huusi ja osoitti joukoilleen hopeista litkua. Mukisematta soturit astuivat pulppuavaan aineeseen.

Sähköistyneellä Protodermiksellä on voima tuhota tai muuttaa siihen pudonnut esine tai asia. Usein aineen reaktiot ovat ennalta-arvaamattomat. Kalien pudotessa aineeseen ne huusivat, sillä aine poltti heidän kidutettuja sielujaan. Svarle huusi, sillä hän uskoi täyttävänsä ennustuksen, jossa hän muuttuisi Nuvaksi, uudelleensyntyneeksi.

Hopeinen aine kupli kuin kiehuva meri. Sähköreaktioita oli ympäri allasta ja kaikki näytti siltä kuin Kaleista olisi oikeasti muuttumassa voimakkaampia, uudelleensyntyneitä Toia, Nuvia.

Svarle tunsi itsensä muuttuneeksi noustessaan altaasta hitaasti. Hän ihmetteli mitä hänen alaisilleen oli käynyt ja mikseivät he olleet muuttuneet Nuviksi. Svarlen Akaku oli muuttunut hopeiseksi Akaku Nuvaksi ja hän oli saanut kiiltävämmät panssarit. Uudistunut ja voimakkaampi mielenvoimien energia virtasi hänen sisällään.

Allas ei ollut kuitenkaan vielä päästänyt Svarlea. Se pulppusi ja kiehui. Räjähdyksiäkin tapahtui paljon ja jotain alkoi nousta aineesta. Jotain suurta ja hopeaista, hirviömäistä. Muut Kalit olivat fuusioituneet valtaisaksi hirviöksi sähköistyneen protodermiksen kanssa ja muodostivat hopeaisia lonkeroita, mitkä alkoivat havitella Svarlea. Olento oli groteski hirvitys sähköistynyttä nestettä ja kalien panssareita, mitkä kiiltelivät valossa kirkkaina.

”Sinä liityt meihin”, Olento sanoi moniäänisesti ja vaikertaen. Meihin, meihin meihin, se kaikui. Mekaaniset äänet olivat rosoisia ja vaikersivat. Kal-hirviö oli tuskissaan ja kurotteli Svarlea, jolla ei ollut mahdollisuuttakaan päästä pakoon.

”Energiakylpy katkaisi siteemme, et enää hallitse meitä”, olento huusi Svarlen mielen sisällä. Meitä, meitä, meitä, huoneessa kaikui kun Svarle tunsi altaan vetävän häntä takaisin pinnan alle. ”Me olemme yksi”. Yksi, yksi, yksi.

Svarle karjui hopeisten lonkeroiden vetäessään häntä takaisin altaaseen. Kymmenet mielet tuntuivat syöksyvän häntä kohti. Hän suli, hän hajosi. Hopea veti hänet pohjaan. Hän tunsi hukkuvansa, eikä hän sen jälkeen tuntenut mitään.

Herätyskammiosta ei ollut enää paljoa jäljellä. Oli vain tasanteenpuolikas, jonne kaksi toaa olivat syöksyneet Lhekon ohjusten vyöryttäessä lattian alas. Toa Kal asteli huoneen ulointa reunaa heidän luokseen, astellen varovaisesti sortuman reunalla.

Matoro nousi varovasti pystyyn ja asetteli vääntynyttä naamiotaan. Umbra nousi huonovointisen näköisenä istumaan hänen viereensä. Jään toa oli löytänyt varusteensa huoneen nurkasta vapauduttuaan, mutta Epsilon oli pudonnut alas. Vyössään hänellä oli juuri nyt vain parikymmentäsenttinen katkennut ionikatana.

”Ihan hyvä ajoitus”, hän totesi raskaan hengityksensä lomassa.

”Oli aika täpärä paikka. Tunnetko olosi kauhean erilaiseksi nyt?” valon toa kysyi.

”Hän on yhä elossa ja tuolla jossain”, Lheko sanoi synkästi ja pohti johtajaansa.

”Häivytään täältä, diagnosoin itseni myöhemmin”, Matoro sanoi päättäväisesti ja testasi tasanteen reunan kestävyyttä. Jos hänellä olisi ollut aikaa, hän olisi kysynyt Umbralta ainakin miljoona kysymystä viimeisistä tunneista ja esimerkiksi siitä kuka hänen mukanaan oleva Toa Kal oli. ”Tai heti kun olen löytänyt Nimdan.” Toa katsoi alas, muttei skannerisilmällään nähnyt muuta kuin rikkinäistä särinää.

”Meidän pitäisi kiirehtiä”, Toa Kal vaati. Umbra näytti tutkivan haarniskansa vahinkoja.

”En jätä sirua”, Matoro sanoi ja ampui harppuunakaapelin kattoon ja valmistautui laskeutumaan alas sortumaan etsimään Epsiloniaan. ”Olen ihan kohta valmis”, hän totesi pudottautuessaan alas.

Umbra oli huutamassa toa-veljelleen jotakin, mutta se hukkui meteliin. Hopeinen massa iskeytyi läpi betoniseinän syösten valon toat alas monien rakenteiden mukana. Svarlemainen ylimielinen nauru kaikui kaivannossa sekoittuen hulluuteen, kun protodermiksinen hahmo murskasi seinät tieltään. Umbra putosi korkealta kyljelleen romuun Lheko mukanaan. Matoro oli lentänyt selälleen maahan yksi harppuunoistaan käyttökelvottomaksi revenneenä. Nimdan siru oli lähes hänen kädessään.

Hopeaa ja valkoista hehkuva hirviö kohosi heidän edessään. Se oli kuin maasta kohoava orgaanisen kaltainen humanoidimassa, jonka etäisesti kanohi Akakua muistuttavat kasvot olivat revenneet veitsimäisten hampaiden puutarhaksi. Svarlen pitkät kädet tarrautuivat kattoon ja seiniin olennon raahatessa itseään eteenpäin sulattaen kaiken altaan.

”Minä olen Nuva”, Svarlen ääni huusi kaikkialta nesteestä. Nuva, nuva, nuva, kuoro toisti. ”Puhdas”, hän huusi, ja kuoro toisti. Puhdas, puhdas, puhdas. Se oli viimeinen asia, jonka Matoro kuuli hopeisten kynsien iskun heittäessä hänet siruineen seinämään.

Umbra syöksyi niin nopeasti kuin pääsi Matoron luokse. Heikko jään toa huohotti sirun vieressä ja ei voinut kovin hyvin. Epsilon hohti metalliromussa ja oli perin houkutteleva elementtinsä menettäneelle valon toalle.

Valon toa pysähtyi kuitenkin miettimään sirua. Olisiko sen käyttäminen nyt viisasta, vai tekisikö hän nyt väärän siirron?

[youtube http://www.youtube.com/watch?v=BN_bpacZ0bQ]

Ääni Umbran mielessä oli sirun käyttämisen puolella, mutta hän epäröi. Svarlen lähestyvät mekaaniset lonkerot ja koko muu olemus olivat kuitenkin sen puolella, että sirua oli pakko käyttää. Valon toa loi tykistään varjokäden, jolla hän poimi sirun. Sitten hänen tajuntansa räjähti.

Mieliavaruus muuttui osaksi nähtävää todellisuutta. Punainen tähti, kaksoisauringot, kuu ja toa-tähdet tulivat osaksi huoneen olemusta, koska sellaisena Umbra koki mielensä, avaruutena. Tähdenlennot lensivät lattian alla ja päällä, menivät läpi kaiken. Se oli samalla todellista ja ei.

Umbra tunsi voimiensa kasvavan. Hän oli taas voimissaan ja pystyi käyttämään valoa, mutta vain Nimdan avulla. Todellisuudessa hän oli valjastanut varjoenergiat käyttöönsä, mutta ne vain näyttivät valolta, koska ne olivat vain kolikon kaksi eri puolta.

Svarlen mielenhallintavoimat olivat kasvaneet fuusioituessa muiden kalien kanssa, mutta tätä ajoi sula hulluus. Monien mielien yhteensulautuma oli vain pelkkää tuskastuneiden sielujen huutoa ja korinaa.

Umbra näki itsensä nuorena keltavihreänä Toa-soturina taistelemassa suurta hopeista petoa vastaan. Hänen tykkikätensä tilalle oli kasvanut hänen oikea kätensä takaisin ja hänellä ei ollut typerää ja epäkäytännöllistä mukautettavaa haarniskaa. Oli aika kohdata hirviö.

Kultainen miekka kädessään Umbra alkoi katkoa lonkerohirviön mekaanisia raajoja, jotka kuitenkin kasvoivat sitä mukaa takaisin kun hän niitä onnistui katkomaan. Valon toa muuttui lopulta valonsäteeksi ja suhaili olennon ympärillä nuoruuden ketteryydellä ja täynnä elementtivoimaa ja raajoja putoili pitkin poikin mielikuvituksen ja todellisuuden rajoilla olevalle lattialle.

Svarle kuitenkin vain nauroi. Tuskaiset mielet kävivät Umbran kimppuun, brutaali voima kävi Umbran kimppuun. Toa väisti mielen voimalla hopeiset lonkerot, joiden iskut räjähtivät nesteeksi osuessaan maahan, vain kerääntyäkseen jälleen kerran yhteen. Kammioissa kaikui huudot kuolemasta ja kostosta; kaikki Kalien tuska ja turhat haaveet purkautuivat hirviöstä ulos. Kaikki sodan arvet avautuivat ja kävivät kiinni Umbraan, joka valollaan niitä piti loitolla. Protodermis-hirviöön ei näyttänyt toimivan mikään, mitä Umbra kykeni tekemään.

Valon toa näki kaiken ympärillään yhtä aikaa – hirviön, haavoittuneen Matoron tajunnan rajamailla, Lheko Kalin raivaamassa haarniskallaan pakotietä. Hän näki myös itsensä. Toisen itsensä. Varjoja hallitsevan itsensä, yhdessä niin monen muun muiston kanssa. Ne tuntuivat olevan yhä enemmän olemassa, mitä enemmän hän niitä ajatteli. Kaikki, mitä hän ajatteli, tuntui olevan olemassa.

Pimeys nauroi kun se keräsi itselleen ruumista, johon ilmestyi ensimmäisenä hordika-myrkyllä mutatoitu kanohi, josta törrötti kaksi sarvea. Ja punaiset, ilkeät silmät. Osa Umbraa, jonka hän oli halunnut piilottaa olisi nyt tärkeä liittolainen.

”Saat luvan auttaa minua, veljeni”, Valo-U sanoi ja katsahti veljeensä, joka oli hänen synkkien ajatustensa outo ruumiillistuma. Veli nyökkäsi ja loi toiseen pitkäkyntiseen kouraansa suuren tumman pitkämiekan.

Varjo-U ei sanonut mitään, vaan loi vatsastaan suuren varjokouran, mikä piti kädessään suurta miekkaa. Se alkoi katkoa lonkeroita samalla kun pimeyden olento loi mielikuvituksellaan varjotikarien parven, minkä se ohjasi päin hopeista ja välkkyvää massaa.

”Eikö meitä ole kolmas, se pikkukaveri?” Varjo-U virnisti kun hän vapautti parven tikareita ja lonkeroita putosi maahan. Svarle kuitenkin vain kasvoi ja kiehui.

Svarle vastasi hyökkäykseen luomalla lonkeroistaan teriä ja moottorisahoja, jotka alkoivat tanssia villisti Umbrien ympärillä, yrittäen osua kahteen valosta ja varjosta koostuvaan olentoon. Varjo-U teleporttaili itsensä varjosta toiseen kun Valo-U muuttui valonsäteeksi ja yritti näin saada olentoon vahinkoa ja väistellä sen iskuja.

”Meidän pitää toimia yhdessä ja tuhota tuo, ei tanssia miekkatanssia!” Varjo-U huusi veljelleen, joka väisteli juuri hopeisia moottorisahalonkeroita. Kalien tuskahuudot täyttivät mieliavaruuden ja tekivät taistelusta kammottavan ja kuvottavan.

Hänen veljensä oli oikeassa. Aikaa ei olisi paljon, sillä hän tunsi omien ruumiillisten voimiensakin hiipuvan yhä vuotavasta haavastaan.

”Minua ei voi tuhota”, Svarlen ääni kaikui. Tuhota, tuhota, tuhota, kuoro toisti. Sähköistyneen protodermiksen kourat murskasivat Umbran kuvitelmia raa’asti valkoisiksi psyykkisiksi sirpaleiksi.

”Kohtaloni on voittaa! Kohtaloa ei voi kumotaaaargh!” Svarle karjui tuhannella suulla. Varjo-Umbra katosi hopeiseen virtaan. Kiveä sortui valkoisena palavan hopeasoturin päälle. Koko torni natisi liitoksistaan sähköistyneen protodermiksen syödessä sen tukirakenteita.

”Umbra”, Lhekon kal-huuto kutsui valon toaa. Se kuulosti lähes lämpimältä. ”Meidän pitää lähteä”, hän huusi, mutta Umbra ei halunnut lopettaa. Nimda antoi hänelle voimaa, Hän oli nuori, voimakas, voittamaton. Valkoiset ja keltaiset kaaret pyörivät hänen ympärillään ja iskeytyivät kaikkeen – Svarleen, kattoon, seiniin. Ylhäällä sortui asioita.

”UMBRA”, Toa Kal huusi polviltaan hitaasti nouseva jään toa vieressään. Hän syöksyi äkkiä valon toan luo ja tarrautui tähän. He väistivät juuri ajoissa massiivisen protodermiskouran ja kaatuivat maahan selälleen. Lhekon suuri metalliruumis kiskoi toan pystyyn.

”Me hautaudumme tänne elävältä!” Lheko huusi kaiken melun keskeltä. ”Lähdetään!” pala kattoa romahti heidän lähelleen.

”Vien tuon ensin mukanani”, Umbra irvisti ja kohotti Nimdakätensä. Valkoiset voimat repivät seiniä, kattoa, Svarlea. Umbra hohti kuin aurinko pimeydessä. Seinät alkoivat kaatua sisäänpäin. Lheko riuhtoi Umbran luokseen ja työnsi valon toan päin Matoroa.

”Lähtekää!” Toa Kal huusi ”Eläkää!” ja tonneittain betonia ja terästä romahti katosta. Matoro ei hukannut aikaa, vaan ampui harppuunansa ainoaan ehjään seinämään ja syöksyi Umbran kanssa korkeuksiin ja ylempään kerrokseen, poispäin sortuvasta huoneesta. He kuulivat Svarlen mylvinnän tämän hautautuessa maailmaan, jota hän oli niin monta vuotta hallinnut. Kaikesta metallin kirskunnasta ei voinut erottaa Lhekoa, mutta hän oli yksi alas jääneistä Kaleista. Ehkä hän jäi kaiken alle, ehkä hän pääsi pakoon. Toat eivä ehtineet ajatella syöksyessään poispäin niin kovaa kuin pääsivät.

Eläkää, kaikuivat Lhekon sanat Umbran päässä. Se oli jotain, mitä Lheko ei ollut ehtinyt tehdä.

Sortuvat kattorakenteet syöksivät betonia ja sortuvaa metallia jo niille käytäville, joita pitkin puuskuttavat toat nyt pinkoivat. Uupuneina ja taistelun väsyttäminä kaksikko jatkoi pakomatkaansa. Matkaa, jossa takaa-ajajana oli kokonainen kerros romuun hautautuvaa historiaa. Matoro vilkaisi sivusilmällään Umbraa, jonka tahti hidastui hetki hetkeltä. Matoron omatkin lihakset jaksoivat vain vaivoin.

Kaksikon takana romuttuva kerros kasvatti äänenvoimakkuuttaan. Taakseen vilkaisevat toat huomasivat kauhukseen sekä kerroksen katon, että lattian sortuvan yhtenä katastrofaalisena romun dominoefektinä. Hengästyneet ja vaarallisen happivajeiset toat kääntyivät taas yhdestä kulmasta, kohti jälleen yhtä, edellisen kanssa identtistä käytävää. Tällä käytävällä oli kuitenkin yksi selkeä ero edelliseen. Sen päässä odotti lujasta teräksestä taottu kiinteä ovi. Umbran mieli oli toiveikas. Kenties myös huone oven takana olisi yhtä lujaa tekoa. Turva näytti olevan vain muutamien askeleiden päässä.

Kaksi toan ruhoa iskeytyi ovea vasten. Se ei antanut periksi. Kauhu levisi Matoron kasvoille. Umbra kääntyi tulosuuntaansa päin. Sortumisefekti tavoittaisi heidät pian. Matoro tutki oven oikealle puolelle upotettua paneelia, jossa ei kuitenkaan tuntunut olevan mitään järkeä. Ei näppäimiä, eikä näyttöä. Ainoastaan ohut vaakasuuntainen lovi, jonka ympärillä vilkkui punaisia valoja. Toa kirosi ja iski molemmat nyrkkinsä oveen. Kuului kolahdus, mutta ovi ei edes värähtänyt.

“Prosessoitua prototerästä.”

Nyt myös Umbra oli huolissaan. Oli hänen vuoronsa iskeä raajojaan oveen, mutta suurikokoisen toan potku oli yhtä turha, kuin Matoronkin. Epätoivossaan toat hakkasivat ovea kaikin voimin. Matoro jopa yritti työntää ionikatanansa jäänteitä paneelin loveen oikosulun toivossa, mutta tuloksetta. Dominoefekti oli jo saavuttanut toien loukon. Etäisyyttä oli enää noin kymmenen metriä. Alas pudottautuminen olisi kuollettavaa ja kattoon oli mahdotonta tarttua. Umbra hakkasi edelleen ovea, kun Matoro kääntyi jo kohtaamaan häntä hitaasti lähestyvän tuomionsa.

Viisi metriä. Silmänsä sulkenut Matoro ei kuullut takaansa kuulunutta sihahdusta. Ovi ei ollut murtunut. Se avattiin sen toiselta puolelta. Viime hetkellä oven aukeamista todistanut Umbra kaappasi kiinni Matorosta, heittäytyen tämän kanssa sisään prototeräksiseen huoneeseen. Ovi sisahti kiinni maahan heittäytyneen kaksikon takaa ja sortuvien rakenteiden jyly vaikeni kaukaiseksi huminaksi.

Tusina identtisiä, mekaanisia jalkapareja sai toakaksikon nostamaan katseensa huoneen sisältöön, jossa vihreäsilmäiset, valtavia kolmipiippuisia sarjatulikivääreitä selässään kantavat vahkit tutkivat tulokkaita katseillaan. Hopeiseen, erittäin raskaaseen haarniskaan sonnustautunut yksisilmäinen vahki työnsi kevyesti muutaman tavallisista tovereistaan sivummalle, nähdäkseen kunnolla tapahtuneen. Yllätyksestä mykistyneet toat olivat kammenneet itsensä ylös, huojentuneina täpärästä pelastuksestaan, mutta samalla huolestuneina uudesta tilanteestaan.

“Tänne.”

Matoron hengitys salpautui hetkeksi. Umbra ei ollut uskoa kuulemaansa. Huoneen perältä kaikunut käsky sai toat ottamaan muutaman ripeän askeleen peremmälle, nähdäkseen äänen lähteen. Mitä kaksikko sai todistaa, oli päivän yllätyksistä kenties suurin.

Metrin halkaisijaltaan oleva kuutionmuotoinen generaattori oli laitettu pyörien päälle ja hurisevasta energianlähteestä lähtevät kymmenet keltaiset johdot syöttivät voimaansa kumarassa seisovan hiilenharmaan hahmon sydämeen. Karrelle palaneeseen paljaaseen selkään upotetut johdot oli survottu syvälle hahmon lihan sisään, aina tärkeimpiin elimiin asti. Ikuiseen irvistykseen vääntyneet silvotut kasvot käänsivät huomionsa hahmon kyynärvarsista eteenpäin täysin mekaanisista punaisista käsistä saapuneisiin Umbraan ja Matoroon. Yksittäisiä kappaleita ennen niin ylvästä punaista haarniskaa roikkui yhä hahmon mekanisoiduista raajoista, mutta taistelun runtelema ruumis oli muuten täysin paljas. Kumarassa kävelevä, johtojen rajoittama hahmo väänsi kasvonsa väkisin outoon hymyyn, tervehtiessään saapuneita.

“Jos nyt aivan rehellisiä ollaan… teitä minä en osannut odottaa”, Killjoy totesi.

Klaanon Rope

Työhaastattelu

11 kommenttia

Yön Timo II:n kapyysin tunnelma oli lämmin. Koko kahdeksan matoranin konkkaronkka oli kokoontunut pitkän pöydän ympärille. Kaikki paitsi Tokka ja Nany. Edellä mainittu kasvillisuuden matoran seisoi korkean jakkaran päällä mustan pyöreän padan edessä tasapainotellen vaivattomasti puujalallaan. Padasta leijaili valkean juovamaisen höyryn saattelema pulppuavan keiton tuoksu.

De-matoran Argo istui pöydän ääressä selin kyökkinurkkauseen päin. Matoranilla oli kädessään pieni kirjaopus ja oikealla vierellään pienen lautasen päällä oleva kupponen kuumaa. Onu-matoran Gatta istui lueskelevaa Akakunaamaa vastapäätä käsivarret pöydälle levitettynä. Oikeanpuoleisilla sormillaan matoran esitti hiljaista Merenkävijöiden rommimarssin pöydännaputussovitusta. Gattan vasen jalka vispasi vimmatusti kuin vispilä hänen odoteltuaan saavansa jotain suuhunpantavaa jo hyvän hetken.

Huivipäinen pikkuveijari Lyan istui Argon puolella pöytää edessään vanha kartta. Kartta oli jo kulahtanut ja rähjääntynyt, sekä eritoten reunoista melko repaleinen. Karttaan oli tihrustettu taidokkailla vedoilla ja yksityiskohdilla Bio-Klaanin saari. Nopealla vilkaisulla saaren siluetti näytti ehkä irronneelta iguanarahinjalalta jonka päälle oli ajettu, ainakin jos Gattalta kysyttiin. Po-matoran Paku nojaili rennosti puisen tuolin selkänojaan kädet mukavasti niskan takana. Tämän Kakamalta paistava ilme oli myreä.

Hän oli tehnyt hetki sitten sen virheen että oli haastanut Lyanin pelaamaan kanssaan (taas) erän korttipeliä, mikä oli johtanut hänen häviöönsä (taas). Koska Paku oli sentään loistelias ja kaikin puolin äijämäinen tyyppi (salskea ja rehentelevä), tappio otti kieltämättä vähän kunnian (ylisuuren egon) päälle. Hän oli kuitenkin saanut arvokkaan opetuksen olla pelaamatta enää yhtään korttia kenenkään kanssa, ainakaan siihen mennessä kun joku kysyisi häneltä “pelataanko korttia”.

Pakun ja Gattan puolella pöytää istuskeli myös jaloa Mahikia kantava Koli.

“En muista että Notfunin aikana olisimme jumittaneet missään näin pitkään”, Gatta vaikeroi.
“Parempi täällä kuin torakoiden ummehtuneessa kolossa”, Lyan totesi.
“Totta virkat, kuomaseni”, Argo vastasi laskien kuppinsa. “Tunkkainen tehdassisäilma ei tee hyvää mielelle tai sielulle.”
“Lisäksi ne kaiken maailman kulkupelien ja työkoneiden äänet. Sai hädin tuskin unen päästä kiinni”, Paku sisäsi. “Miten ne torakat ylipäätään voivat levätä kaiken sen mökän keskellä?”

“Vaikuttaa siltä etteivät ne juurikaan lepää…” Koli teorioi.
“Nazorakeilla on ehkä unia… mutta onko niillä unelmia?” Argon äänensävy oli syvällinen ja kryptinen.
“Lisäksi ne niiden aamunavaukset”, Paku alkoi murista, “‘Minä Nazorak. Minä puhdas. Ole sinäkin puhdas.’ Jättäisivät sotahommat ja alkaisivat kauppaamaan vaikka hoitoaineita.
Gattan mieli ei kohentunut. “No kuitenkin, olisi kiva jos olisi edes jotain tekemistä.”

“No mene vaikka ulos ampumaan öttösiä jos on tylsää”, Tokka neuvoi napaten soppakoemaistiaisen kauhastaan. Liemi kaipasi hieman lisää maustetta.
“Haen tässä nyt sitä kun ei olla tehty paljon mitään sen jälkeen kun palattiin tänne niin ei olla tehty oikein mitään”, Gatta selvensi. “Hemmetin turha olo.”
“Kieltämättä samaa mieltä”, Paku totesi.
“Leuat pystyyn, ystävät rakkaat”, Argo kannusti, “hyvällä tuurilla hyvä kapteenimme palaa yhtiökumppaniensa tapaamisesta mukanaan uusi tehtävänanto.”

“Kunhan ei taas jouduttaisi irvileukojen kuljetuspalveluksi”, Gatta jatkoi synkistelyä, “En enää toistamiseen haluaisi ruumaan nukkumaan.”

“Ei se nyt niin epämukava kokemus ollut”, Nany totesi.

“Sanoo hän jolla oli yösijana lemmenkipeän huvipään tekemä köysiriippumatto eikä paputynnyri”, Gatta huudahti ilkkuvasti kyökkinurkkausta päin.
“Hei!” Lyan huudahti, “Viidakkojen soturin koodi velvoittaa olemaan kääntämättä selkää naiselle hädässä!”
Naistennaurattajien koodi pikemminkin… Gatta tuhahti itsekseen.

Joku olisi voinut heittää oletuksen että Gatta ja Lyan eivät olisi olleet kovin hyvissä väleissä, mutta toisinaan helposti turhamaisen Onu-matoranin ja naispuolisen merirosvotoverinsa suosiota kalastelevan Le-matoranin kesken tällainen oli arkipäivää. Minä tahansa muunlaisina aikoina kyseinen matorankaksikko oli kuitenkin mitä mainioin parivaljakko, Nanyn mielestä lähinnä siksi että kumpikin oli yhtä vajaaälyinen.

Kapyysin ovi narahti auki koukkukätisen Fe-matoran Kiron astuessa sisään. Mekaanikkomatoranin hopea pinta oli nyt tavallista enemmän erilaisten konerasvojen ja liuottimien peitossa. Silmäpuolen suusta pääsi tökerön tuttavallinen “Terse.”
“No mutta, kukas se astuikaan ulos kolostaan”, Argo lausui toverillisesti.
“Sain tehtyä jo Lyanin leluihin pieniä uusia ominaisuuksia ja Nanylle pienen uuden veitsisarjan.”
“Entä se minun pieni vaatimaton tilaukseni?” äänen matoran uteli.

“Työn alla, valmis varmaan ylihuomemma”, Fe-matoran selosti. “Nyt kyllä pieni naposteltava maistuisi”, Kiro alkoi talsia keittiönurkkaa päin. Nany aavisti pahaa kääntyen tuttuun tapaansa veitsi tanassa raudan matorania päin.
“Tännehän et astu jalallasikaan ennen kuin olet jynssännyt itsesi puhtaaksi!”
Jos Kirolla olisi vielä ollut kädet, hän olisi asettanut ne levälleen aneeminen ilme kasvoillaan viestien No okei, mokoma pirttihirmu…
Silmäpuoli kääntyi pöytää päin astellen kookkaalle penkille. Hänen itsensä asentamien sivutasojen ansiosta se oli kaikille nyt suuresti helpompaa.

Kiro valitsi Argon viereisen penkin. Niin suvaitsevainen ja kohtelias kuin äänen matoran olikin, tunsi hän hieman helpotusta siitä että istuimet olivat hyvän matkan etäisyydellä toisistaan, ettei akselirasvan haju tunkeutunut liian vahvasti hänen hajuaistiinsa. Kiro ärähteli vaimeasti taivutellen naksuvia jäseniään etsien sopivaa istuma-asentoa. Matoranin kyynärvarsista roiskui pöydälle mustaa nestettä. Se ei kuitenkaan erottunut kovin vahvasti edukseen koko pöydän ollessa täynnä kulumajälkiä niin teräaseilla leikkimisen kuin skakdien kallonmurtajaisten pitkän historian jäljiltä.

“Alkaa jo vähän tympiä kaikenlaisten pikkuvempuloiden väsääminen. Sitä kaipaisi jotain vähän vaativampaa”, Kiro märehti.
“No rakenna minulle sitten tankki!” Gatta hihkaisi innoissaan.
“En jaksa.”
“Saisit olla varovaisempi niiden vehkeidesi kanssa”, Koli saarnasi, “Viime kerralla oli onni myötä ettet menettänyt toistakin silmääsi.”

“Joojoo.” Raudan matoranin huomio kiinnittyi Lyaniin joka istui pari penkkiä hänestä oikealle. “Mikä musteläikkätesti sinulla siinä on?”
Le-matoran tuhahti. “Tästä ei osaa sanoa onko mokomalla saaripläntillä lehtimetsää, havumetsää, vai kumpaakin. Ihan kuin kartan tihrustaja ei olisi itsekään ollut varma asiasta. Aika tyhmää jos tällaisessa paikassa ei ole mitään paikkaa missä svengailla.”
Gattan mieleen tulvi epämieluisia muistoja. “No kunhan täällä ei ole naamapalmuja…”
“Tämä iso metsäpläntti tässä on näköjään ns. ‘Lehu-metsä’”, Lyan jatkoi.

“Mistä nimi ‘Lehu-metsä’ muuten tulee?” Paku uteli.
Argo nosti katseensa kirjasesta hetkeksi pölyillen ylleen mietteliäänä leukaansa hieroen. “Hmm. ‘Le’ on tunnetusti ilman elementin etuliite, ‘hu’ taas voinee tarkoittaa vanhemmassa matoranien termistössä hieman useampaakin asiaa, mutta mikäli nimeäjät ovat olleet mahdollisesti hyvin runollisia henkilöitä, olettaisin että vapaasti käännetty nimi olisi kenties jotain suuntaan ‘Ilman kuiskaus’”, äänen matoran teoiroi.
“Aika lällyä”, romantiikasta kiinnostumaton Onu-matoran mutisi.

“Tuo iso tuossa on näköjään itse Bio-Klaanin saari, mutta entä nuo pari muuta”, Kiro tähysteli Lyanin edessä makaavaa paperinpalaa.
“Nnnnoh”, Lyan aloitti, “tämä tässä vasemmalla on Hautasaaret ja tässä alhaalla on…” Le-matoran taukosi hetkeksi yrittäen saada selvää saaren kohdalle merkittyä kulahtanutta otsikkotekstiä. “…Ämkoon veljeskunnan saari.”

“…kuka hiivatti noita on pistetty oikein nimeämään”, Gatta äimisteli. “Ei niin pienintäkään mielikuvitusta.”
“Ja olisit varmaan itse keksinyt paremman saarinimen?” Nany leimautti.
“Jep”, Onu-matoran totesi tomerana.
“No minkä?” Argo katsahti vastapäistä toveriaan.
“Kinuskimaa.”
Äänen matoran hymähti huvittuneena suu vääntyneenä vienoon hymyyn. Ilman pientä maakansalaista laiva olisi varmaan ollut astetta tylsempi paikka.

“Nuo nimet on joko mielikuvituksettomia tai sitten saarten pomot ovat todella itserakkaita”, Kiro torasi.
“Tuskin sen itserakkaampia kuin Paku”, Nany näpäytti.
Po-matoran oli liian keskittynyt miettimään suihkumoottorikamelilla ratsastamisen siisteyttä havahtuakseen heti tämän kommenttiin.

Kapyysin ovi avautui. Tummamaskinen piraattipoppoon kapteeni seisoi ovella.
“Tervetuloa takaisin”, Argo toivotti, “miten matkanne suj…”
“Nipin napin karttahuoneeseen. Saitte hommia.” Amazua sanoi jämäkästi. Hänen visiiriinsä pisti matoranien epämääräinen katse.
“Tuota, alamme kohta syömään…” Tokka kurkisti patansa takaa.

Amazua tuijotti matoranjoukkoa hetken hiljaa. “Olkoon. Mutta nopeasti sitten”, palkkasoturi sanoi ja oli jo sulkemassa ovea.
“Ettekö te syö?” Koli kysyi.
“En.”
Ovi pamahti vaimeasti jättäen kapyysiin vain hiljaisuuden.

Gatta levitti sormensa pöydälle kuiskaten rosoisen kryptisesti muille pöydässäolijoille; “Se sanoi… ettei syö…”
“Hillitsehän heppasi”, Argo topuutteli, “ei tuo vielä kerro että hän olisi jonkin sortin robotti.” Hän kääntyi kuitenkin epäileväinen ilme kasvoillaan Kiroa kohti. “…eihän?”
Raudan matoran kohautti olkiaan.

https://www.youtube.com/watch?v=YMK8zv0q6Os

“Soluttautuminen vihollislinnakkeeseen?” Paku äimisteli.

“Jep.” Amazua totesi.

“Vihollisten sotakalustoon suoritettu sabotaasi?” Lyan mietiskeli.

“Kyllä.”

“Vihollisten tärkeiden tietojen haltuunottaminen?” Argo kertasi.

“Näin on.”

“Saanko tarkastella käsiänne hetken?” Kiro kysyi.

“Et.”

Amauza istui tuolilla karttahuoneen keskellä olevan ison pöydän edessä pieni kivi olkapäällään. Kahdeksanpäinen pikkupiraattijoukko oli kokoontunut oven puoleiselle seinälle. Palkkasoturi oli selittänyt sekalaiselle sakille osan siitä mitä näillä olisi edessään.

“Lyhyehkön poissaolomme aikana tällä saarella on ehtinyt tapahtua paljon, mutta ei näemmä mitään mikä olisi erityisemmin ollut liikekumppaniemme osalta antoisaa”, palkkasoturi jatkoi selostustaan torakoiden ja skakdien liittouman nykytilanteesta antamatta kuitenkaan piraateilleen liian luottamuksellisia yksityiskohtia.
“Arvoisa herra skakdi-isoherramme kaikessa näennäisessä turhautuneisuudessaan on päättänyt ottaa ohjat omiin käsiinsä. Mitä ilmeisemmin kahakka tämän pikkusaaren herruudesta on alkanut eskaloitua kohti päätöstään, mutta näemmä vastapuoli on osoittautunut yllättävän sitkeäksi.”

“Tuotanoin…”, Gatta aloitti varovasti. Palkkasoturikapteenin punaisen visiirin painostava katse kääntyi Onu-matoraniin päin. “…ette te sattuisi tietämään mikä tällaisesta pikkumaapläntistä sotimisen taustalla oikeen on?”

“En”, Amazua vastasi ilmeettömästi. “Eikä sillä ole minulle väliä. Pääasia on vain se, että saan hoidettua tehtäväni kenraalini toiveiden mukaisesti. Ja niin kauan kun olette palveluksessani, teidän tavoitteenne on oleva sama”, palkkasoturi loi katseen koko matoranjoukkioon.
“Joka tapauksessa”, hän jatkoi, “kuten mainitsin, vastapuoli ei ole osoittanut minkäänlaista merkkiä siitä että nämä aikoisivat antautua helpolla. Yksi viimeaikaisista iskuista toki vei heiltä yhden ilmeisesti parhaista ilmalaivoistaan, mutta ei ole mitään syytä uskoa että heillä ei olisi paljonkin kortteja takataskussaan.”

Amazua paussasi monologinsa hetkeksi. Hän otti kätensä pois puuskasta ja levitti toisen kätensä sormet matoranjoukkiota päin. “Tässä kohti te astutte mukaan.”
Osa matoraneista nosti kulmiaan.
“Se, mitä vihollisemme tuskin odottavat, on se, että meidän puolellamme olisi matoraneja. Te olette matoraneja. Te sulaudutte hyvin massaan. Te olette huomaamattomia. Paitsi ehkä te kolme…” Amazua osoitti vuorotellen puujalkaista Tokkaa, huivipäistä Lyania, ja koukkukätistä silmälapullista Kiroa.

“Toisin sanoen, meidän olisi tarkoitus hiippailla vihollisten linnoitukseen ja ottaa selville heidän sotasalaisuutensa ja murtaa heidän puolustuksensa sisältä päin”, Koli mietti.
“Naulan kantaan, Tohtori”, Amazua vastasi.
“Mutta asia ei ole niin helppo kuin miltä se kuulostaa. Tähän tehtävään liittyy paljon riskejä. Mutta mikäli teistä ei ole hyödyksi, voisivat skakdit varmaan yhtä hyvin hankkiutua teistä eroon. Heille teidän pienet henkenne tuskin merkitsevät mitään. Oli miten oli, sain harteilleni tehtävän yrittää muodostaa porukastanne jotenkuten uskottava iskujoukko.”

“Ette taida luottaa arvostelukykyymme?” Nany kysyi epäilevänä.
“En sitten pätkääkään”, Amazua varmisti.

Matoranit mietiskelivät hiljaa itsekseen. Tuntui sanomattakin selvältä että heidän uusi kapteeninsa jakoi ainakin osittain skakdien mieltymykset tuhrien pikku piipertäjien painolastina pidosta. Po-matoran Paku kuitenkin kohensi asentoaan paukuttaen nyrkiä rintakehäänsä varma ilme maksillaan.
“Ei huolta, kapteeni hyvä, tällaiset missionit eivät ole meille mitään uutta!” matoran julisti pöyhkeänä.

“Onko noin?” Amazuan äänensävy oli epäilevä.

“Jo vain”, Gatta yhtyi Pakun sanoihin, “Kerran muutama meistä soluttautui erään pikkukaupungin tuomioistuimeen pelastaaksemme muutaman entisen piraattikaverimme hirttotuomiolta. Sen seurauksena tosin meinasimme joutua itsekin hirtetyiksi, mutta pääsimme nipin napin pakoon.”
Muut matoranit vilkaisivat Onu-matorania kuin miettien menikö tämä puhuneeksi ohi suunsa.

“Saatatte ehkä ihmetellä, miksi oikein jouduimme hirtettäväksi”, Gatta jatkoi.
“Suoraan sanottuna en ihmettele yhtään”, Amazua vastasi.
“Asiaan liittyi Lyanin osallistuminen ‘Eniten köysisarvikuonoja minuutissa’- kilpailuun, jonka olisi selkeästi voittanutkin viidelläsadalla kolmellakymmenellä seitsemällä tekeleellään, ellei raivopäinen Mekalo- sarvikuono olisi rynninyt paikasta sisään ja pistänyt kaikkea matalaksi”, Gatta selosti.
“Eivätkös ne ole äärimmäisen uhanalaisia?” Amazua ihmetteli.
“Jep”, Tokka vastasi. “Kyseinen yksikö oli oikeastaan viimeinen lajiaan, sekä kyseisen kaupungin symboli. Eivät kovasti arvostaneet, että Numa, siis yksi entisistä jäsenistämme, pillastutti sen kovaäänisellä räiskimisellään jonka jälkeen turhautunut ja äkkipikainen Lyan… kuristi sen hengiltä.”

Amazua aprikoi kuulemaansa hetken epäuskoisena. Häntä mietitytti suuresti miksi hän oli vaivautunut kuulemaan koko tarinaa. Hänen luottamuksensa näihin pieniin piraatteihin ei ollut ollut alkuun mitenkään vankkumaton, mutta kuulemansa perusteella häntä alkoi vahvasti epäilyttää taktisen operaation uskominen näiden lilluputtien käsiin.
“Minua eivät teidän menneet kokkurointinne pahemmin kiinnosta, minulle pääasia on vain varmuus siitä, että uskallan luottaa tämän tehtävän teidän harteillenne. Jos en, voitte minun puolestani painua takaisin sinne mereen minne olisin varmaan teidät heittänytkin ellen olisi harkinnut että teistä voisi kenties olla vähääkään hyötyä.”

Palkkasoturin sanat saivat matoranit nähtävästi mietteliäiksi. Amazuan painostava suorasanaisuus oli selvästi purrut. Hän oli pitkällä urallaan oppinut tuntemaan merirosvojen lait ja säännöt, joissa kaiken kruununa oli uskollisuus. Ja ennen kaikkea itsestään epävarma matoranjoukkio ilmeisesti halusi ennen kaikkea todistaa olevansa kelpo merimiehiä. Ja ennen kaikkea, mitäpä kourallinen sekalaisia pikkumiehiä olisi ilman kapteenia?

Äänen matoran Argo uskaltaitui avaamaan suunsa “Arvoisa herra kapteeni, jos saan sanoa, niin uskallan vahvasti luottaa siihen että kukin meistä tekee varmasti parhaansa teidän sekä tämän operaation hyväksi. Olen tuntenut tämän konkkakornan jo kauan ja sen jos minkä olen oppinut, että nämä veijarit jos ketkä ovat mainio esimerkki siitä kuinka epäpätevältäkin tuntuvat tyypit voivat tarpeen tullen osoittautua mitä etevimmäksi ryhmäksi.”
Muiden matoranien mielet kohentuivat ystävänsä sanoista ja heidän ilmeilleen nousi syvä päättäväisyys.

Amazuan mieli kohentui hieman. Jos tässä sakissa oli yksikin jäsen johon hän jollain tapaa uskaltaisi luottaa, oli se tuo Akakunaamainen De-matoran.
“Hyvä”, Amazua totesi nyökäten vaimeasti, “Mennään siis asiaan…”
Palkkasoturi kumartui hieman matoranjoukkioon päin.
“Kuten jo mainitsin, tavoitteita on kaksi; vihollisten sotakaluston sabotointi sekä tiedon urkkiminen. Jotta voittaisimme mahdollisimman paljon aikaa, on parasta että teidät jaetaan kahteen ryhmään. Näin ollen minun pitäisi saada osaamisistanne vähän selkoa.” Hän asetti kämmenensä polvilleen. “Kuka teistä on paras neivottelija?”

Matoranit lausuivat vuoron perään “Argo” (paitsi Paku, joka ehdotti itseään).
“Kuka teistä on Argo?” Amazua ihmetteli.
Äänen matoran viittasi.
“Selvä. Sinä saat johtaa tiedonkeruuryhmää. Tohtori lähtee mukaasi. Hän tuntuu omaavan jonkin verran tietoa korkeamman tason teknologiasta, jollaista Klaanilla ilmeisemmin on hallussaan. Yrittäkää saada niin paljon Klaanilaisten tietoja kuin vain mahdollista”, Amazua määräsi tomeralla puhutteluäänensävyllään.
Palkkasoturin huomio kiinnittyi silmälappuiseen Kiroon. “Sinä olet jo osoittanut osaavan hoitaa tekniset laitteet”, Amazua osoitti matorania sormellaan, “Tietojemme mukaan merkittävä osa Klaanin kalustosta koostuu höyrykoneista. Miten hyvin tunnut hallitsevasi sellaiset?”

Kiron ilme oli salskea. “Olin mukana kehittämässä alkuperäisiä Exo-Toaprototyyppejä ja tusinoittain erilaisia koneita muiden Nynrah-haamujen kanssa. Parin höyryhärvelin kopeloinnissa tuskin on sen kummempaa haastetta…”
“Hyvä on. Sinä saat ottaa vastuun viholliskoneiden sabotoimisesta.” Amazua käänsi katseensa taas muihin matoraneihin, ja sitä kautta pieneen Gattaan.

“Olen saanut vahvan käsityksen että sinä olisit hyvinkin tietäväinen erilaisista aseista”, Amazua tiedustelu. Onu-matoran nyökkäsi.
“Hyvä. Menet Kykloopin seuraksi. Sillä aikaa kun hän hoitaa Klaanin kulkuneivoja, sinä saat ottaa kontollesi heidän aseidensa peukaloinnin.”
Gattan suu kääntyi leveään hymyyn. “Ei huolta kapteeni, asia on selvä kuin kännikala jäätyään aamuhaaviin.”
Amazua hiljeni hetkeksi. “Että mitenkä…?”
“Tai toisin sanoen kuin kalkkarokalmari löydettyään parittelukumppanin mutta huomattuaan lopulta sen olleenkin vain lauma kiimaisia ankeriaita.”
“…mihin sinä nyt oikein tähtäät?” palkkasoturi kysyi epätavallisen hämmentyneenä.
“Tuota ikkunassa istuvaa töpötiaista”, Gatta osoitti huoneen taaimmaiseen ikkunaan, “Se ilveilee minulle…”

Amazua nosti katseensa muihin pikkupiraatteihin.
“Onko hän humalassa?” palkkasoturi osoitti maan matorania sormellaan.
“Ei…” Nany totesi, “Hän on vain Gatta…”

Palkkasoturin katse pälyili matoranjoukkiota hetken. Hänen mekaaninen sormensa osui seuraavana itsevarmana seisovaan Po-matoraniin.
“Sinä. Menet hänen lapsenvahdikseen. Yksinään häntä ei selvästi uskalla mihinkään päästää.”
Vaikka Pakua ei niinkään harmittanut ajatus mitä hyvimmän ystävänsä kanssa tehtävällepääsystä, vaan pikemminkin se kuinka hän ei tuntunut saavansa tilaisuutta selittää kapteenilleen kuinka hän oli merten suurin ja mahtavin soturi joka oli päihittänyt lukemattomia tiellensä astuneita suuruudenhulluja merenkävijöitä (vaikka muut olivatkin auttaneet hieman)…

Persiilleen menee… Kiro mietiskeli.

Seuraavana palkkasoturin huomio osui huivipäiseen Lyaniin.
“Noniin. Vaikka sinä vaikutatkin äkkipikaiselta, ja suoraan sanoen lievästi sekopäiseltä, olen huomannut että sinulla on muiden Le-matoranien tapaan oivalliset kyvyt viekkauteen ja salamyhkäisyyteen”, Amazua arvioi, “Klaanin linnake on sanomattakin selvästi hyvin vartioitu. Uskotko selviytyväsi haasteesta?”

Le-matoran painoi päänsä alas. “Harjoittelin vuosia syrjäisellä saarella viidakkosoturitoverieni kanssa. Harjaannutin kaikki aistini ja kykyni huippuunsa. Yhdessä ystävieni kanssa olimme lyömättömiä. Mutta kaikki muuttui kun yllättävä vihollinen nosti päätään, ja ennen kuin ehdin huomata, vanhat taistelutoverini olivat mennyttä, ja olin kävin itsekin hetken kuoleman rajamailla…” Le-matoranin äänestä kumpusivat syyllisyys ja katkeruus.

“Aiiivan…” Amazua totesi. Vaikka hänen mielestään huivipäällä olikin kykyjä, tuntui aivan liian epäuskottavalta että tällä olisi ollut mitään hajua siitä millaista oli olla melkein kosketusten kuoleman kanssa.
Kapteenin äänensävy ei jättänyt Lyanille paljon tulkinnanvaraa. Hän tarttui huiviinsa nostaen sen etummaista reunaa.
Vaikka palkkasoturi oli nähnyt yhtä ja toista, se mitä Le-matoranin huivin alta paljastui sai tämän hätkähtämään inhotuksesta. Vaikka hän ei ollut koskaan ajatellut miltä matoranin aivot näyttäisivät, hän oli saanut asiaan vastauksen…
“Älä sitten tee tuota toiste.” Amazua sanoi matoranin laskettua huivinsa.

“Joka tapauksessa…” palkkasoturi tokaisi sulateltuaan näkemäänsä hetken, “en ole varma köysikikkailuistasi, mutta niistä saattaa kenties olla hyötyä. Mitä mahdat käyttää pääasiallisena aseenasi?”

Lyan kaivoi jotain esiin ojentaen kätensä palkkasoturin näkyville. Amazua tuijotti matoranin kämmenellä lepäävää esinettä pienen hetken.

Se oli jojo. Metallinharmaa, pienillä kaiverruksilla koristeltu jojo.

Amazua katsahti Le-matoranin naamaan. “Oletko tosissasi?”
Matoran nyökkäsi päättäväisesti.
“Uskallanko edes kysyä metodeistasi käyttää tuota pikku leluasi aseena?” Amazuan äänensävy oli sarkastisen epäuskoinen.
“Minulla on yliluonnollisia jojovoimia!” huivipää julisti.

Amauza mietti hetken oliko hänellä halua kommentoida matoranin sanomisia kun Koli tuikkasi häntä kääntymään puoleensa.
“Yrittäkää ymmärtää”, Ko-matoran supisi, “vammansa takia hän kärsii mm. jatkuvasta päänsärystä, ja saattaa sen takia olla hieman… omalaatuinen.”
Palkkasoturi käänsi katseensa jojollaan temppuilemaan ryhtynyttä Le-matorania vielä pieneksi hetkeksi. Jossain mielensä sopukoissa hän varmaan kykeni osoittamaan pikkumiestä kohtaan sellaista tunnetta kuin sympatia.

“No, olkoon. Oletan sinun jotenkuten tietävän mitä teet. Uskotko tarvitsevasi apua?” palkkasoturi jatkoi matoranin tenttaamista.
“No oikeastaan”, Lyan aloitti tyypillinen vikittelyvirnistys Haullaan, “arvoisa Nany-neiti soveltuisi täydellisesti kanssani tälle jajolle tehtävälle.” Le-matoran käänsi katseensa takavasemmallaan seisovaan Ga-matoraniin. “Vai mitä sanot, kulti?”
“Mieluummin hyppään rantakivikkoon”, Nany vastasi nopeasti ja jääräpäisesti.

“Asia on sitten selvä”, Amazua totesi, “te kaksi menette Tohtorin ja Nelisilmän mukaan.”
Lyan virnisti härskisti vetäen ylävitoset Pakun kanssa kun Argo asetti lohduttavaisen kätensä Nanyn olkapäälle.

Amazua suoristi istuma-asentonsa. “Selvä. Ryhmäjako on siis selkeä. Nelisilmä (Argo), Tohtori (Koli), Marakatti (Lyan) ja Kimuli (Nany) toimivat nuuskijoina, ja Nuijapää (Paku), Kyklooppi (Kiro) ja Pätkä (Gatta) vastaavat sabotoinnista.”
Puujalkaisen Tokkan yksinäinen käsi nousi esiin muiden matoranien takaa.
“Tuota… herra kapteeni, entäs minä?”
Amazua kiinnitti katseensa Kakamakasvoiseen kasvillisuuden matoraniin. “Rehellisesti sanottuna sinusta en osaa sanoa mitään. Ruoanlaitosta tai viidakkosuunnistuksesta ei liene erityisemmin hyötyä ison vihollislinnoituksen sisällä. Tee vaikka kuten itse parhaaksi näet.”

Tokkan apeailmeinen pää kääntyi lattiaan. Kapteeni tuntui kieltämättä olevan oikeassa… Gatta puolestaan ei tuntunut olevan kovin innoissaan uudesta lyhyemmästä lempinimestään.

“Noniin”, palkkasoturi jatkoi, “mikäli kellekään ei jäänyt mitään epäselvää, voinemme siirtyä eteenpäin. Kenraali Gaggulabion”, hän paussasi hetkeksi kuultuaa Gattan vaimean tirskahduksen, “määräysten mukaisesti teidät pitäisi saada Klaanin muurien sisälle viikon loppuun mennessä. Haluan teidän valmistautuvan hyvissä ajoin ennen sitä. Sen jälkeen voimme siirtyä skakdien ennaltamäärättyyn tapaamispaikkaan etelänpuoleiselle rannikolle. Siellä voimme hioa pienemmät yksityiskohdat. Oletteko ymmärtäneet?”

Matoranjoukkio nyökkäili.

“Hajaantukaa”, Amazua viittoi kädellään.

Pienessä hetkessä kahdeksanpäinen matoranjoukkio tallusteli ulos huoneesta.

Klaanon Rope

Bangarang

14 kommenttia

Bio-Klaanin saari, eteläisen metsän raja

273 huokaisi syvään. Hänen kynnellisiä jalkojaan särki. Mutta se, mitä hänen silmiensä edessä kohosi nosti tiedemiehen mielialaa. Hän oli juuri saapumassa Saaren eteläpäässä olevan lahden länsirannalla kasvavalla metsäalueen ja tasangon rajalle. Vaikka Jäätutkija tiesi, että hän alkoi olla vaarallisen lähellä Klaania, hän oli silti helpottunut että pääsisi viimein suojaisaan metsään.

273 oli juuri astumassa eteenpäin, kun hän kuuli aseen varmistimen kilahtavan hänen takanaan. Jäätutkijan takaa kuului matalalla äänellä sanottu, zankrzoran kielinen käsky: ”Kädet ylös.”

Valkoista nazorakia kylmäisi.

”Käänny ympäri. Hitaasti…” ääni jatkoi.

Kaikki kävi niin nopeasti. 273 ei edes kunnolla käsittänyt, mitä oli tapahtumassa. Jäätutkijan valtasi vain jälleen se sama pelonsekainen tunne, jonka hän oli päiviä sitten tuntenut Lehussa katsottuaan itse kuolemaa silmiin. Aluksi hän luulikin, että mustat agentit olivat jäljittäneet hänet. Mutta hänen takanaan oleva nazorak puhui jälleen.
”Ne kädet ylös nyt!”
Vasta silloin 273 havahtui sokistaan ja kohotti kätensä hitaasti ylös.
”Käänny!” ääni jatkoi. Valkoinen tiedemies kääntyi hitain askelin ympäri huomatakseen omaksi helpotuksekseen, ettei nazorak ollut tarujen Kätönen.

Tiedemiestä tähtäsi Ab Strurmgzwehzerr 55 ”Myrskyn tuoja” –zamorkiväärillä aseistautunut ruskea nazorak. Kun 273:n silmät ehtivät tutkia torakan pikaisella katseella päästä varpaisiin, Jäätutkija havaitsi hänet tiedustelijaksi maastoutumispuvun, kevyen asevyön, kasvomaalin ja kypärässä olevien heinänpätkien perusteella.
Vaikka tiedustelija osoittelikin lajitoveriaan tuliaseella, Jäätutkija saattoi huomata että ruskea nazorak oli yhtä hämmästynyt yllättävästä kohtaamisesta.

Tiedustelija katsoi 273:a hetken arvioiden ja tivasi sitten yhtä tiukalla äänensävyllä: ”Mitä teet täällä?”

Jäätutkija ajatteli hetken hätääntyneesti, mutta tajusi nopeasti että hän ei voinut selvitä tilanteesta muuten kuin oveluudella. Joten Jäätutkija pakotti kasvoilleen iloisesti häkeltyneen ilmeen.
”Ah, vihdoinkin! Olen etsinyt nazorakeja jo pari päivää!” 273 huudahti, kun mitään muuta hätävalhetta ei siihen tilanteeseen keksinyt.
Tiedustelijan toinen silmäluomi kohosi epäuskoisesti.
273 oli jo muodostanut päässään pienen sepustuksen. ”Minua ja tiedemiesryhmääni kuljettanut kone ilmeisesti ammuttiin alas. Olen harhaillut täällä tasangoilla jo useamman päivän ja alan olla hieman nälkäinen…”
273 oli jo laskemassa käsiään alas, mutta ruskea tiedustelijatorakka teki kiväärinsä piipulla liikkeen, joka viittasi siihen että tiedemiehen kannattaisi pitää käsiään vielä hetki ylhäällä.

”Valitettavasti en voi täysin luottaa sanoihinne vielä.” Tiedustelija aloitti hieman vähemmän määräilevällä sävyllä siltä varalta, että Jäätutkija olisikin puhunut totta, ”Minun on vietävä teidät partiomme luo ja ilmoittaa Pääesikunnalle tästä. Ja jos puheenne pitävät paikkaansa, niin teitä hakemaan lähetetään kyllä kuljetus.” Nazorak lupaili.

”Niin, tietysti. Tehdään niin kuin protokolla sanoo. Voisitko johdattaa minut leiriinne?”
Tiedustelijanazorak viittoi kiväärillään pohjoiseen päin, mutta antoi 273:n kävellä edessään. Jäätutkija kirosi mielessään, sillä hän oli suunnitellut voivansa nujertaa nazorakin takaapäin. Lievä jääenergialataus niskan tai takaraivon tuntumaan olisi hoidellut sotilaan hiljaisesti pois kantelemasta. Mutta karkulaisen epäonneksi tiedustelija ei ollutkaan niin tyhmä. 273:sta tuntui, ettei hänen pitäisi aliarvioida sotilaiden älykkyyttä.

Maastoutumisvarusteisiin pukeutunut torakka ohjasi lajikumppaninsa metsän ja tasangon reunaa pitkin kahdenkymmenen bion verran ja partion leiri alkoi näkyä. 273:lta alkoi olla jo ideat vähissä. Hänen oli pakko pitäytyä keksimässään juonessa.
Leirissä häärivät nazoraksotilaat kääntyivät ihmeissään katsomaan tulijoita.
”Vieras alikersantille!” tiedustelija ilmoitti.

Sotilaiden tullessa paremmin näkösälle, 273 laski pikaisesti partion kokoonpanon. Seitsemän. Kolme sotilasta, kaksi tiedustelijaa, radiomies ja ilmeisesti johtaja. Perhana! Heitä on liian monta.

He kävelivät parista teltasta koostuvan leirin keskelle, johon oli kyhätty karttapöytä ja öljyllä toimiva tulisija. Karttapöydän ylle kumartunut lippapäinen nazorak osoittautui partion johtajaksi. Tiedustelija kopautti kantansa yhteen heinäiseen maahan ja veti käden lippaan.
”Alikersantti. Löysin hänet kävelemästä tasangolta metsään. Väittää olevansa eksyksissä oleva tiedemies.” Tiedustelija raportoi partion johtajalle.
Alikersantti nyökkäsi ja kääntyi katsomaan 273:a. Hän katsoi repaleiseen työtakkiin pukeutunutta valkoista nazorakia ensin hieman arvioiden. Lopulta hän sanoi:
”Olen alikersantti 1775 ja tämä Maavoimien tiedustelupartio nro. 376. Kuka olette, mistä tulette ja mistä syystä?” Ruskea nazorak kuulusteli valkoista aivan niin kuin tiedustelija aikaisemmin.

”Olen… 327, tiedemies. Olin tiedemiesryhmäni kanssa tulossa lännen saarilta lentoaluksellamme, mutta jostain syystä siihen tuli jotain vikaa ja syöksyi maahan Saaren länsirannikolle. En tiedä, oliko joku Veljeskunnan saaren mahdollisista matoransisseistä sabotoinut konetta vai ampuiko joku Klaanin liittolainen sen alas. Kaikki kävi niin nopeasti…” 273 jatkoi keksimänsä peitetarinan suoltamista. ”Mutta selviydyin kuitenkin törmäyksestä, vaikka taidankin olla ainoa. Olen harhaillut nyt pari päivää tasangolla ja yrittänyt päästä jonnekin suojaisempaan maastoon. Lehuun en ole uskaltanut mennä, koska on huhuttu että siellä on vaarallisia villiraheja.”

Keskustelua seurannut nazoraktiedustelija, joka oli napannut 273:n, kuunteli esimiestään hiljaa. Mutta sitten hän kohotti vaistomaisesti tuntosarviaan ja kääntyi katsomaan metsän sisuksiin.

Alikersantti kuunteli tiedemiehen kertomusta nyökytellen. ”Anteeksi, mutta minun on ensin soitettava Pääesikuntaan varmistaakseni kertomuksenne. Mutta jos kerran olette eksyksissä, niin teitä ei varmaan haittaa jos pyydän jonkun hakemaan teidät takaisin Pesään?” Nazorakkapteeni sanoi.
273 pakotti hiljaisen ”Juuh, tehkää se…” –lauseen hampaittensa välistä.
Voi hitto voi hitto voi hitto! En saanut ostettua lisäaikaa. Jos hän soittaa Pesään, pakoni on ohi. Mutta mitä muka voin tehdä? En pysty taistelemaan heitä kaikkia vastaan…

Alikersantti käveli radiokalustoa värkänneen hintelän nazorakin eteen ja käski tätä asettamaan puhelun osoitteeksi Pääesikunnan. Vaikka alikersantti oli kuullut, että Arkkiagentti oli asettanut valkoisen tiedemiesnazorakin etsittäväksi, hän halusi silti varmistaa pitikö nazorakin kertomus paikkaansa. Jos hän vangitsisi korkea-arvoisen tiedemiehen syyttä, alikersantti itse saattaisi menettää päänsä.
273:n kurkkua kuivasi taas. Valkoinen tiedemies tiesi, että hänen pitäisi toimia pian. Jäätutkija tunsi ladatun zamorpistoolinsa painavan takkinsa rintataskussa. Oli ollut tuuri, ettei tiedustelija arvellut tiedemiehen kantavan aseita.

Alikersantti tarttui paksuun kommunikaattoriin ja nosti sen ohimolleen.

273:n vasen käsi työntyi varovasti hänen työtakkinsa rintataskuun. Hänen ilmeensä oli jännittynyt. Nyt tai ei koskaan…

”Alikersantti!”
Ruskea johtajanazorak kääntyi katsomaan hieman kiukustuneen näköisenä häntä huutaneeseen tiedustelijaan, joka oli uskaltautunut keskeyttää hänen alkamattoman puhelinkeskustelunsa.
”No mitä?!”
”Metsästä kuuluu jotain ääntä”, nazoraktiedustelija vastasi. Alikersantti laski kommunikaattorin kädestään ja kääntyi katsomaan alaistaan kiinnostuneemmin. 273 huokaisi hiljaa helpouksesta.
”Jaa niin mitä ääntä?”
Tiedustelija tähysti silmillään syvemmälle metsään.
”En saa selvää. Mutta se voimistuu koko ajan.

Muidenkin leirissä olevien nazorakien huomio kiinnittyi, kun hekin alkoivat erottamaan metsästä kantautuvan mölyn. Sotilaat tulivat kummissaan tiedustelijan taakse katsomaan samaan suuntaan. Myös 273:kin huomio kiinnittyi siihen.

Nyt he erottivat mitä ääni oli: se oli musiikkia.

”Mitä karzahnia…?”

Musiikin voimistuessa myös sen lähde tuli puiden siimeksestä esiin:
Jonkinlainen ajoneuvo lähestyi nazorakpartiota tuhatta ja sataa, eikä näyttänyt siltä että aikoisi pysähtyä.

Ajoneuvon ohjaamossa istuva rahimainen olento vilkaisi pelkääjän paikalla istuvaa toveriaan.
”VALMIINA?” hän huikkasi infernaalisella äänenvoimakkuudella stereoista jytäävän musiikin yli.
Pelkääjän paikalla istuva, matoraniakin pienempi olento latasi pulttilukolla varustettua, melkein norsukivääristä käyvää tarkkuuskivääriään. Massiivinen kivääri olisi ollut normaalin kokoiselle matoranillekin liian iso ja vielä pienemmän käyttäjän käsissä se näytti lähinnä naurettavalta.
nosti sen tähtäysasentoon ja katsoi kovaa vauhtia lähestyvää nazorakpartiota kiväärinsä kiikarin läpi.
”TORAKAT HOLLILLA!” kiväärimies vastasi musiikin yli.
Tämän kuultuaan keltamusta kissarahi nappasi penkkinsä jalkatilassa kolahdelleen katkaistun energiahaulikon vasempaan käteensä, pidellen ohjaussauvaa edelleen oikealla kädellään ja painaen toisella alatassullaan kaasupoljinta niin, että ajoneuvon moottori jyrähteli yhtä kovaa kuin kajarien basso.

Musiikin aiheuttamasta hämmennyksestä hetkessä selvinnyt alikersantti 1775 tajusi, että uhkaavaa vauhtia lähestyvä ajoneuvo oli mitä ilmeisemmin vihollisjoukkojen hallussa ja että he olivat hyökkäyksen alaisia.
”Sotilaat, taisteluasemiin! Tuo mölymasiina ei aio pysähtyä!”

Kaikki kolme sotilasta, kaksi aseistautunutta tiedustelijaa ja taistelukoulutuksen saanut radiomies asettuivat riviin alikersanttinsa eteen ja ottivat tukevan asennon jaloillaan. Kitiiniset sormet napsauttivat mekaanisen synkronoidusti rynnäkkökivääriensä varmistimet pois päältä ja tähtäsivät ympyrän muotoisten tähtäinten läpi lähestyvää vihollista.
Alikersantti kohotti hitaasti kätensä ylös merkiksi.

Ajoneuvoa ohjannut mustakeltainen olento katsoi Nazorakein Imperiumin taisteluvalmiina olevia sotilaita huolettomasti. Kulkuneuvo oli enää parinkymmenen bion päässä torakoista. Ohjaaja vilkaisi toveriaan, joka myös käänsi katseensa kuskiin. Rahimainen olento nyökkäsi merkiksi. Molempien ajajien kädet laskeutuivat heidän penkkien välissä olevaan tavarasäiliöön ja kaivoivat sieltä itselleen lasit. Yhtä aikaa molemmat tekivät pienen ranneliikkeen, joka sai tummennettujen lasien kullanväriset sangat taittumaan auki. Sen jälkeen molemmat nostivat leveälinssiset aurinkolasit hitaasti silmiensä eteen.
”Swag…” toinen heistä kuiskasi.

1775 heilautti kätensä alas ”Tulta!” –komennuksen saattelemana.

Sekunneissa metsän rajan täytti laukausten äänet ja tulikuumana, noin 2,4:n kion sekuntivauhdilla lentävä lyijy ja zamorit vilisivät ilman halki. Ammukset eivät kuitenkaan olleet kovin tehokkaita, kun ne lähinnä kimposivat liikkuvan laitteen keulasta, joka oli kovaa, kivimäistä materiaalia. Sen verran nazorakein ammukset hätkäyttivät ajoneuvon ohjaajia, että älysivät työntää päänsä hieman alemmas, koska he eivät uskoneet että zamorin reikä kalloissaan näyttäisi kovin hyvältä.

Sotilaiden aseet naksahtelivat tyhjyyttään. Sotilaat olivat juuri tarttumassa reisikoteloissaan oleviin lisälippaisiin, kun huomasivat ajoneuvon olevan vain vajaan kymmenen bion päässä. Lievä pakokauhun aalto iskeytyi sotilaisiin tykinkuulan nopeudella suoraan heitä kohti syöksyvän koneen johdosta. Rivistön takana seisseen 1775:n hampaat vääntyivät irveeseen tajutessaan sotilaittensa tavoin, ettei ajoneuvoa enää pystyisi pysäyttämään.
Alikenraaliakin taajempana seissyt, koko tämän ajan vain sivusta tapahtumaa seuranneen 273:n huulet muodostivat hiljaa lauseen.
”Voi hitsi…”

Ajoneuvo iskeytyi nazorakrivistön läpi. Neljä kuudesta nazorakista onnistui syöksymään juuri ja juuri kulkuneuvon alta, mutta yksi jäi kivuliaan näköisesti mekaanisen koneen alle ja toinen kaatui maahan ajoneuvon puskurin töytäisyn saattelemana. 1775 kerkesi myös syöksyä häntä päin kaartaneen automobiilin alta, mutta kulkupeli repi yhden teltan kiinnitysnarun maasta ja kangaskasa kaatui alikersantin päälle. 273 oli ehtinyt jo juosta toisen teltan taakse piiloon seuraamaan eskaloituvaa tilannetta.

Yksi maahan heittäytynyt sotilas kaivoi reisikoteloaan. Hän sai uuden lippaan käteensä ja työnsi sen rynnäkkökiväärinsä tyhjään lipaskoloon. Sotilas latasi aseensa jälleen toimintavalmiuteen. Sitten punaisenruskea nazorak nousi nopeasti ampuma-asentoon kivääri ojossa ja kasvoillaan raivokas ilme. Tosin se ilme ja tukeva ampuma-asento katosivat, kun ilman halki valtavan jysäyksen saattelemana lentävä ammus pysähtyi keskelle sotilaan rintaan. Ammus repi tiensä nazorakin luontaisen kitiinipanssarin läpi ja muutti sen pieniksi tukirangan säleiksi ja verisen vihreäksi solumössöksi. Tarkkuuskiväärin ammuksesta sydämeensä osuman saanut sotilas kaatui huutaen heinikkoon silmät lautasen kokoisina.

Kun sinistä rurua päässään pitävä kääpiömatoran latasi järkälemäistä kanuunaansa, keltamusta kissarahi antoi tälle suojatulta. Kuljettaja ohjasi ajoneuvoa kääntelemällä toisella kädellään ohjaussauvaa ja ampui ulos työntämässä kädessään olevalla, katkaistulla energiahaulikolla nazorakeja päin. Rahi käänsi ohjaussauvaa ja ajoneuvo kaarsi jäljellä olevien telttojen taakse niin, että teltat olivat heidän ja nazorakien välissä.
Jäljelle jääneet, toimintakykyiset sotilaat ja tiedustelijat saivat ladattua aseensa onnistuneesti ja suuntasivat omat aseensa telttojen välistä vilahtavaan kaaraan. Menopelin sijainnista ei suinkaan voinut erehtyä, sillä siitä lähtevä musiikki kuului edelleen täydellä teholla. Ilman johtajansa (joka edelleen rimpuili itseään vapaaksi telttakankaasta) käskyjä, partion sotilaat eivät keksineet mitään muuta menettelytapaa kuin avata tuli telttojen läpi automobiilia kohti.
Telttojen välissä piilossa kyykkinyt Jäätutkija jouti painamaan päänsä nopeasti alas, ettei nazorakien suojatuli olisi rei’ittänyt häntäkin. 273 kuuli kuinka ajoneuvo ajoi hänen takaa ohi ja ehti silmäkulmastaan nähdä, kuinka sinistä rurua käyttävä kiväärijeppe tähtäsi kanuunallaan häntä. Valkoinen tiedemies ehti juuri kierähtää pois tarkkuuskiväärin hohtavan ammuksen alta.

Automobiilin töytäisemä tarkkailija makasi loukkaantuneena maassa. Hän oli loukannut oikeanpuoleisen kätensä kaatuessaan heinikkoiseen maahan, eikä kulkuneuvon ruhjomassa kyljessäkään ollut kamalasti kehumista. Kivusta huolimatta tarkkailija puri pihtihampaitaan yhteen ja yritti nousta parempaan asentoon. Hän piteli zamorkivääriään ladattuna. Kun hän makasi maastoutumisvarusteissaan matalana, hyökkääjät eivät välttämättä erottaisi häntä ruskean ja vihreän kirjavasta ruohosta. Vihreät silmät olivat valppaana, kun mölymasiina ajaisi seuraavan kerran ohitse.
Keltainen kissarahi väänsi ohjaussauvaa ja kaara kääntyi jyrkästi taas. Ajajat vetivät jälleen päänsä alemmas suojaan, kun nazoraksotilaat ampuivat heitä kylkeen. Valitettavasti kulkuneuvon kyljet eivät olleet tehty samasta aineesta kuin keula, joten automobiilin sivuihin jäi rivi zamorien reikiä. Kuljettajan paikalla istuva olio närkästyi siitä, että hänen vaivalla tuunattuun kulkupeliinsä jäi jälki. Siitä hyvästä kissarahi ampui energiahaulikollaan muutaman laukauksen torakoita päin. Keltamustan olennon täytyi myöntää, että nazorakit olivat hyviä väistelemään.
Huippuvauhtia nazorakien leiriä kiertävä kulkuneuvo kaarsi jälleen yhden kierroksen, mutta silloin haavoittunut tarkkailija oli valmiina. Hän kierrähti selälleen ja avasi tulen kärryä kohti. Tarkkailijan zamorit onnistuivat rikkomaan kaaran pohjassa olleen letkun ja tämän seurauksena kulkuneuvon ohjaajan täytyi vaihtaa äkkiä suuntaa. Maksaakseen kalavelkansa heti pois, kissarahi onnistui sivupeilinsä kautta tähdäten osumaan kituvaan tarkkailijaan. Sininen energiapanos räjäytti nazorakista sisälmykset pihalle.

Alikersantti 1775 onnistui viimein repimään itsensä vapaaksi häneen kietoutuneesta telttakankaasta. Hän oli juuri nostamassa päänsä, kun nazorakin ruskean kallon yli vilahti zamor ja alikersantti painautui heti mahdollisimman litteäksi maata vasten. Jollei partionjohtajalla olisi ollut suurempiakin huolenaiheita, hän olisi varmasti kiidättänyt kyseisen ammuksen ampuneen sotilasnazorakin välittömästi sotilasoikeuteen. Mutta siihen ei nyt ollut aikaa. Alikersantti pääsi kierimään vatsalleen ja onnistui tekemään pienen tilannekatsauksen:
Hyökkääjät olivat onnistuneet hyvin yllättämään partion. Joukkueen radiomies oli jäänyt ajoneuvon alle, kun se oli ensikertaa ajanut rivistön läpi. Yksi sotilas ilmeisesti vuoti parhaimmillaan kuiviin saatuaan luodin rintaansa ja toinen tarkkailijoista oli ilmeisesti juuri räjähtänyt taustalla. Heistä ei siis enää ollut kamalasti hyötyä. Kolme muuta partion jäsentä sinnittelivät vielä väistellen hyökkääjien laukauksia.
Alikersantti punniskeli hankalaa tilannetta. Hyökkääjien ajoneuvo oli ottanut jo hieman osumaa, mutta nazorakkomentaja ei ollut varma, pystyisivätkö hänen sotilaansa pysäyttämään hyökkääjiä. Oli voimasuhteet mitkä hyvänsä, hänen oli ilmoitettava muille partioille meneillään olevasta hyökkäyksestä.
1775 vetäisi päässään olevan lipan tiukemmin päähän ja hiipi kyyryssä leirinjäännösten toiseen päähän. Hän pysähtyi repeytyneen telttakankaan taakse, kun ilmeisesti ajoneuvosta ammuttu energia-ammus räjähti maassa ja ilmassa kaikui edelleen soivan musiikin yli rynnäkkökiväärien pauke ja sotilaiden huutoja toisilleen. Alikersantti kurkisti varovaisesti telttakankaan takaa ja näki maahan kaatuneen radiolaitteiston ja kommunikaattorin. Ne eivät nazorakin onneksi olleet mennyt rikki. 1775 juoksi kyyryssä laitteiden luo ja kaappasi halon kokoisen kommunikaattorin käpäläänsä. Pääesikunnan numero oli jo valmiiksi näppäilty siihen. Alikersantilla kävi mielessä, että olisiko ollut etiketin mukaan sopivampaa ilmoittaa päärintamalle hyökkäyksestä, mutta tajusi ettei etikettisäännöille ollut aikaa. 1775 painoi nappia ja kommunikaattori alkoi hälyttää.

Mutta siinä samassa kommunikaatiolaite nazorakin käsissä hajosi palasiksi. 1775 kavahti ja kääntyi katsomaan taakseen. Hän näki takanaan seisovan valkoisen nazorakin, joka piteli zamorpistoolia ojennettuna kädessään. 273:n kasvoilla oli yllättävän päättäväinen ilme. 1775:n kasvot vääntyivät irveeseen.
”Ai perhana, olin unohtanut sinut.”

273 käännähti ja onnistui pyörähtäessään survaisemaan kyynärpäänsä taaksensa hiipineeseen sotilaan suuhun, joka oli juossut leirin jäännösten keskelle etsimään alikersanttiaan. Jäätutkija jatkoi liikettään, laski painonsa toisen jalan varaan, joka mahdollisti ripeän pyörähdyksen. Kääntyessään sulavasti ympäri valkoinen nazorak tiputti pistoolinsa alemmalle vasemmista käsistään saaden ylemmän vapaaksi. Jäätutkija tarttui vasemmalla kädelleen oikeassa pitämäänsä Alinollahansikkaaseen ja väänsi sen rannekohdassa olevaa, renkaan muotoista käynnistysosaa. Renkaan kääntökulma määritti halutun energian määrän, eli hanskan tehon. Käynnistysosan mekanismien lähettämä impulssi käynnisti voimalähteenä toimivan jään elementaalikiven, josta lähti energiakanavia pitkin elementaalienergia hanskan kämmenpohjassa olevaan laukaisimeen. 273 kosketti hanskan metallisilla sormenpäillä laukaisinta, ja sinertävä sähkön tapainen energia tarttui hänen käteensä.
Kesken pyörähdyksen 273 heilautti kättään, ja hanskan sormiin kerääntynyt energia kaarsi liikkeen voimasta ja osui maahan muodostaen terävistä jääpiikeistä koostuvan vanan energian liikkeen mukaisesti kohti alikersanttia.

1775 hämmästyi maanpakolaisen yllättävästä hyökkäyksestä, mutta onnistui juuri hyppäämään pois jääpiikkien alta. Alikersantti kirosi mielessään, kun ei ollut tajunnut hanskan olevankin ase. Partion ja eritoten sen johtajan asiat alkoivat nyt kunnolla mennä päin hemmettiä.

Kahta muuta nazoraksotilasta edelleen härnäävä moottoriajoneuvokaksikosta myös kuljettaja huomasi, mitä leirissä tapahtui. Kissarahia hieman hämmensi se, miksi nazorakit tappelivat keskenään. Hänestä tuntui, että hänen pitäisi seuraavan kerran estää kivääritoveriaan tappamasta valkoista ötökkää.

273 ehti tällä tempullaan ostamaan sen verran aikaa, että pääsi syöksymään iskusta toipuneen sotilaan puukoniskun kantamalta pois. Sotilas syöksähti eteenpäin ja heilautti uudelleen teräänsä, mutta lähitaisteluase pysähtyi valkoisen tiedemiehen hanskan kämmenpohjaan. Sotilas väänsi ja sai puukosta kaksin käsi pitelevän Jäätutkijan selän kaartumaan taakse. 273 näki silmäkulmastaan, kuinka alikersantti oli napannut pistoolinsa vyöltään ja tähtäsi teräaseesta kamppailevia nazorakeja. Jäätutkijan oli toimittava nopeasti. Valkoinen nazorak irrotti vasemman kätensä otteen taistelukumppanin ranteesta ja tarttui vasurillaan hanskaansa ja käynnisti aseen. Sininen energia välähti 273:n kämmenestä ja sotilas kiljaisi tuskasta. Lataus ei ollut niin iso kuin viime kerralla, mutta se oli tarpeeksi iso jäädyttääkseen terästä pitäneen nazoraksotilaan käden kyynärpäätä myöten. Jäätutkija tarttui kivusta lamaantuneen sotilaan jäätyneeseen käteen ja käännähti niin, että vaikeroiva nazorak jäi hänen ja 1775:n väliin. Ruskea sotilas-parka sai viimeiset naulat arkkuunsa, kun hänen johtajansa ampumat zamorit osuivat torakan selkään.
1775 karjaisi ammuttuaan puolet lippaastaan nazorakin kitiinirankaan. Hän vetäisi vyössään olleen kaarevan miekan ja juoksi petturinazorakia kohti. 273 päästi irti kuolleesta ruhosta käsissään ja valmistautui torjumaan aliupseerin iskun. Aliupseeri kohotti miekkansa korkealle ilmaan raivokas ilme kasvoillaan. 273 latasi hansikkaansa pitäen katseensa tiukasti partionjohtajan kalvassa.

Sitten yhtäkkiä molemmat näkivät sinisen välähdyksen ilmassa ja maa molempien välissä räjähti. Multaa lensi ympäriinsä. Valkoinen tiedemies kääntyi hämmästyneenä katsomaan vasemmalle puolelleen. Kaarakaksikko oli tehnyt selvää lopuista nazorakeista ja nyt oli ilmeisesti heidän vuoro, 273 ajatteli. Energiapanos oli kuitenkin yllättänyt 1775:n niin, että tämä oli horjahtanut ja kamppaili nyt saadakseen tasapainonsa takaisin.
Tämä oli 273:n tilaisuus.
Jäätutkija käännähti kylki horjuvaa aliupseeria kohti. Sitten hän otti kaksi ripeää askelta, pyörähti kokonaan ympäri ja heilautti kättään. Siniset energiasalamat osuivat maahan 273:n vieressä ja nostattivat jääpiikit 273:n liikkeen mukaisesti.

1775 kerkesi nähdä vain 273:n anteeksipyytävät kasvot. Sitten aliupseerin suu avautui ammolleeen, kun tunsi pistävän kivun vatsassaan. Jääpiikit lävistivät nazorakupseerin vatsan. Torakan sätkivät jalat irtosivat maasta jäisten stalagmiittien yhä kasvaessa elementaalienergian vaikutuksesta. 1775 kakoi järkyttyneenä. Hän yritti saada itseään irti piikeistä, mutta se oli mahdotonta. Sätkivä ruskea nazorak saattoi vain katsoa, kun 273 käveli avuttoman upseerin eteen. 1775 katsoi suoraan Jäätutkijan sinisiin silmiin ja yritti sanoa jotain, mutta sanat jäivät rahisevan hengityksen ja kurkusta lähtevien korahdusten alle. 273 katsoi nazorakia silmiin ja saattoi nähdä ennen niin määrätietoisen nazorakin silmissä pelon ja avuttomuuden.
Valkoinen tiedemies tunsi hieman sääliä lajitoveriaan kohtaan. Jäätutkija katsoi kituvaa upseeria hetken empien, mutta sitten hän myönsi itselleen, ettei mitään ollut tehtävissä. 273 loi vielä kerran anteeksipyytävän katseen suoraan aliupseeri 1775:n silmiin. Vaikka nazorak kiemurteli tuskissaan, hän näytti huomaavan lajikumppaneillensa harvinaisen ilmeen vihollisensa kasvoilla. Sitten 273 kohotti hanskakättään. Hän käänsi ranteessa olevaa rullaa ja latasi pienen määrän energiaa hanskaansa. 1775 hiljeni täysin.

Sitten Jäätutkija 273 tarttui hanskallaan aliupseerin päästä.
Kuului vain hiljainen zap-ääni ja torakan ruumis lopetti sätkimisen.

”Anna anteeksi…” tiedemies kuiskasi hiljaa.
Valkoinen nazorak kääntyi ympäri. Hän katsoi hanskakättään ja painoi vasurinsa sormella hanskassa olevaa nappia. Samassa hänen takanaan nazorakruumista kannatteleviin jääpiikkeihin ilmestyi tuhansia säröjä. Kuului rikkoontuneen lasin ääni, kun jää pirstaloitui palasiksi.

Mutta sitten 273 katsoi eteensä, kun autokaksikko porhalsi hänen eteensä niin, että Jäätutkija meinasi horjahtaa selälleen. Sitten ajoneuvon ovi aukesi.
Pieni mataronia muistuttava olento hyppäsi ulos kaarasta. Hän oli ehtinyt vaihtaa tehokkaan kiväärin ruostuneisiin taistelukynsiin ja heiluttelee niitä ilmassa ja näyttää täydeltä idiootilta, hän juoksee nopeinta vauhtia, jota naurettavan pienistä jaloistaan pääsee, ilmeisimmin Jäätutkijaa kohti, sekä huutaa ”NYT TULEE VIELÄ LOPPUHUIPENNUS!”

273 kavahti kauemmaksi. Hän latasi hanskansa valmiiksi pysäyttääkseen tuon pienen hyökkääjän.

Musiikki loppui ja autosta nousi heti sen perään kelta-musta kissarahi, joka huomattavan nopeaa vauhtia rynnisti minimatoronia kohti. Hän otti tätä höyrypäätä niskasta kiinni ja nosti ilmaan sanoen;
”Mitä Mää Sanoin Tosta Albiinotorakasta?”
”MUTTA MÄÄ EN OO KOSKAAN ENNEN TAPPANUT VALKOISTA NAZORAKKIA!” Mataronimainen ilmestys vastasi huutaen, ”Ja Sitä paitsi. Sää Kielsit Ampumisen, Et Suolistamista. Pelle”

273 kohotti toista silmäkulmaansa hieman kysyvästi.
”Aiotteko te hyökätä vai ette?” Hän piti hanskakättään kuitenkin valmiina heittämään jääpiikkiaallon kaksikkoa päin, jos häntä ikävästi katsova pikkumatoran tekisi äkillisen liikkeen.

”KYL-” huusi pikkuotus rahin keskeyttäessä hänet poskiläpsäytyksellä.
”Miksi Mää Ikinä Tekisin Mitään Sellaista, Kaksiseitenkolme?” Vastasi Kissarahi.

Tässä vaiheessa valkoisen tiedemiehen silmät suurenivat hiukan. Hän näytti hölmistyneeltä.
”Mi- mistä tiedät, kuka olen?”

”’Joidenkin Asioiden On Tarkoitus Olla. On Olemassa Loputtomat Määrät Todellisuuksia Rinnakkain. Eläviä Olentoja On Loputtomasti. Yhteiskuntia On Loputtomasti. Kaikkea On Loputtomasti. Silti Olennoilla On Kohtalo. Silti Yksikään Näistä Olennoista Ei Ole Turha. Jokaisella Elämällä Jokaisessa Universumissa On Tarkoitus, Vaikka Näitä Onkin Loputtomasti.’ Nämä Sanat Sain Kuulla Oppi-Äidiltäni, Joka Vasta Opetteli Tekemään Coolilta Kuulostavia Lainauksia, Ja Meidän, Jäätutkija, Kohtalo On Tavata Tasan Tänä Päivänä!” Sanoi kissarahi katsoen hieman kieroon. Hän näytti hieman siltä, että oli itsekkin mennyt sekaisin äsken sanomiastaan.

Sekä valkoinen nazorak että sinistä rurua käyttävä kääpiömatoran katsoivat epävarmasti hymyilevää kissarahia yhtä kysyvästi.
273 yritti kaivella lisää matoranin kielen sanavarastoaan. ”En ole nyt aivan varma, mitä tarkoitat… mutta ilmeisesti emme ole vihollisia. Keitä te olette?”

”Nimeni On Tiikeli. Tai Tiiksie, Millä Nimellä Haluatkaan Sitten Kutsua” sanoi Tiikeliksi itsensä tunnustanut kissamainen olento. Tämä ojensi vapaana olevan kätensä kätelläkseen, kun taas toisessa kädessä oleva pieni matoronmainen olento rimpuili niin kovaa, että onnistui raapaisemaan omaa silmäkulmaansa
”Ainiin, Ja Toi Verenhimoinen Urpo On Joumah. Tarpeetonta Kai Sanoa, Mutta Se Pitää Tappamisesta” sanoi Tiikeli.

273 katsoi eriskummallista parivaljakkoa ensin hieman arvioiden, mutta vakuuttui Tiikelin kissamaisten silmien hyväntahtoisesta katseesta. Hän väänsi hanskansa käynnistysrullan takaisin nolla-asentoon ja ojensi sen sitten kissarahia päin. Jäätutkijan silmät kuitenkin tarkkailivat häntä verenhimoisesti silmäilevää Joumahia, joka oli viimein lakannut rimpuilemasta. Tiikeli tarttui epäröimättä metalliseen hanskaan ja ravisti lujaa.
”Olen Jäätutkija 273.” Nazorak esittäytyi sinisellä kääpiömatoranillekin.
”Hauska tutustua!” Tiikeli vastasi toverinsa puolesta.

Sen jälkeen 273 osoitti kysymyksensä kissarahille:
”Asutteko te täälläpäin, kun noin ärhäkkäästi hyökkäsitte partion kimppuun?”
Ruosteisiä taistelukynsiään pyörittelevä Joumah kuitenkin keskeytti Jäätutkijan kysymyksen. ”Mikä Sä Olet Meiltä Kyselemään?! Ja Mä Olen Kyllä Ihan Pihalla Tästä! Ja Miksi Sä Torakka Hyökkäsit Omies Kimppuun!?” Kääpiömatoran vaati tietää.

Tiedemies hieroi päätään hieman vaivaantuneesti. ”Se on pitkä tarina.”

”Me Lähetään Ny Hatidiin. Ja Tuu Ihmeessä Meidän Mukaan, Se On Upea Paikka” Sanoi Tiiksie viittoen ajouneuvoonsa päin.
”Tarkkuuskiväärillä Saa Kyllä Tehokkaasti Räjäyteltyä Päitä Kappaleiksi, Mutta Miekoilla On Kiva Kun Pääsee Tuntemaan Kärsimystä Ihan Läheltä Käsin…” Sanoi Joumah vihjailevaan sävyyn tiedemiehelle.
”Toi Tyyppi Kyllä Saa Luvan Viettää Kyllä Automatkansa Takakontissa Ihan Kaikkien Yhteiseksi Eduksi.” Sanoi Tiiksie katsoen Joumahiin. 273:sta tuntui, että oli ihan hyvä pitää etäisyyttä pyssysankariin.

Matka sujui rauhallisesti Tiikelin ajaessa ja Jäätutkijan uskoutuessaan uudelle liittolaiselleen matkastaan samalla, kun Joumah kolisteli levottoman oloisesti takakontissa. Uroijegelaiseksi itseään nimittänyt kissarahi vaikutti tiedemiehestä luotettavalta, eikä hän uskonut Tiikelin aikovan kannella 273:sta kenellekään. Ainakaan nazorakeille, päivän aikaisempien tapahtumien perusteella.
Lopulta ilta alkoi hämärtyä metsän puiden yllä, auton lähestyi päämääräänsä. Tiikelille tutun oloinen musiikki alkoi jo soida.

Tiikelin pää pomppi kaukaa kuuluvan bassojytinän tahtiin ja hänen sormensa hakkasivat rattia. Ajoneuvo pysähtyi koruttoman näköisen, osittain maan alla olevan varastorakennuksen eteen. Rakennuksessa oli vain yksi ovi ja yksi tukittu ikkuna. Iloisen näköinen humanoidisudenkorentorahiparivaljakko istui juttelemassa tukitun ikkunan alla. Harmaita seiniä koristeli kyseenalaisilta vaikuttavat spray-maalaukset, joista yksi oli valtavan kokoinen. Siinä luki suttuisilla matorankirjaimilla: ”Huonoa musiikkia sekä huonoa seuraa :DD”. Tiiksie hymyili leveästi.
”Nyt Si Ollaan Perillä! ” Hän sanoi. Pysäköidyttyään auton aurinkolaseja silmillään pitävä kissarahi hyppäsi alas autosta. Valkoinen nazoraktiedemies avasi hieman epävarmasti oven, mutta asteli Tiikelin perään.

Tiiksie käski Jäätutkijaa seuraamaan häntä ja jättämään Joumahin takakonttiin. Molemmat kävelivät metallin harmaille parioville. 273 huomasi toisen oven olevan hieman vinossa ja ovien kahvoissa oli ruostetta.

Tiikeli avasi oven ja molemmat astuivat sisään. Jäätutkija melkein sokaistui hänen silmiään päin lentävästä valokeilasta. Siristellessään silmiään auki, nazorak saattoi erottaa edessään salin. Salissa oli noin sata epämääräisen näköistä olentoa tanssimassa. Jotkut olivat matoraneja, mutta joitakin 273 ei tunnistanut.
Nurkissa oli puisia penkkejä, joissa kyykki muutama vähemmän riehakkaan näköinen asiakas. Salin takana oli kohotettu tiski, jonka takana istui mekaanista rahia muistuttava olento, joka väänteli para-aikaa jonkinlaisen mekaanisen koneen nappeja musiikin muuttuessa sen mukaan. Tiskin takana oli myös valtava äänikoneisto, joista lähti vieläkin kovempi ääni kuin Tiikelin ajoneuvon stereoista. Siellä täällä katossa oli erinvärisiä kohdevaloja ja salin nurkissa oli utuista savua puhaltavia koneita.
Salin vasemmalla seinustalla oli mitä ilmeisemmin baaritiski, joka kumma kyllä nyt oli täysin autiona.

”Sori Et Nyt On Vähän Tällästä Lama-Aikaa, Normaalisti Meillois Kolme Kertaa Enemmän Asiakkaita. Nyt On Vaan Ja Ainoastaan Nää Vakiot. Tymät Klaanilaiset Ja Niiden Sodat Aina Pilaamassa Kaiken Hauskan…” Tiikeli sanoi kovemmalla äänellä pauhaavan teknomusiikin yli Jäätutkijalle.

273 siristeli silmiään ja katsoi salia hieman hermostuneesti. Tänä päivänä hän oli kohdannut enemmän olentoja kuin viimeisinä kahtena viikkona yhteensä. Lisäksi Jäätutkijalle tuli Tiikelin sanoista huono olo. Valkoinen nazorakhan oli itsekkin ollut osallisena tuossa sodassa. Nämä omatunnon syytökset kuitenkin haihtuivat pikaisesti. Heidän kävellessään baaritiskille Jäätutkija tunsi monia pistäviä katseita selässään.
Hieman pelokkaalla äänellä tiedemies kysyi edessään rennosti kävelevältä kissarahilta; ”Onko vakioasiakaskunnallanne kovinkin nazorak-vastainen…?”

”Saattaa Olla Että Ny Vähän Ennakkoluuloja Löytyy, Mutta Ei Oo Syytä Pelätä. Meill’ On Yhteiset Säännöt Ja Niiden Mukaan Mää Oon Ainoo Joka Saa Tappaa Mun Sisään Tuomia Vieraita”, Tiikeli sanoi leppoisalla äänensävyllä, ”Ainiin. Ja Muita Sääntöjä Meill’ Ei Sitten Ookkaan.”

”Ai. No sepä hyvä…” 273 sanoi äänellä, joka ei kuulostanut kovin vakuuttuneelta.

Keltamusta uroijegenilainen hyppäsi tiskin edessä olevalle baarijakkaralle.

”Mää En Oo Tainnu Esitellä Sua Vielä Talon Väelle.” Tiikeli totesi ja kääntyi katsomaan tanssilattialle päin. Tiikeli tilasi itselleen kalliin drinkin baarimikolta, mutta kaatoi sen melkein heti lattialle. Sitten hän otti siinä olleen juomansekoitustikun ja alkoi kilisyttämään sillä lasia kuin lehmänkelloa.
”HEI TYYPIT! MULLOIS VÄHÄN NIINKU VIERAS, NII OIS VÄHÄN NIINKU KOHTELIASTA TAI JOTAIN VÄHÄN NIINKUIN TULLA EES TERVEHTIIN SITÄ! PELLET!” Huusi Tiikeli.

273 säikähti, kun monien huomio kääntyi häneen. Suurin osa tanssilattialla olleista ei kuitenkaan ollut kuullut Tiikelin huutoja musiikin yli. Mutta salin laidoilta alkoi lähestyä muutama hahmo.

Ensiksi Jäätutkijan luokse tuli käveli Joumahin kokoinen ja saman näköinen kääpiömatoran. Olento oli väriltään ruskeavihreä ja hänen käsiensä tilalla oli sakset.
”Jos Toi Ei Ny Osaa Sitä Sanoo, Niin Ton Nimi On Sitten Gamnshu, Kun Se Ei Ite Taida Osata Esittäytyä.” Sanoi Tiikeli Jäätutkijalle.
”MÄÄÄ HALUSIN VAN KäTELLÄ SUA, MUTTEI OO KÄSII!” Parkui Gamnshu melkein itku silmässä.

Sen jälkeen Jäätutkijan luokse käveli samaan lajiin kuuluva, raskaasti panssaroitunut olento, sanoi ”No Hei Ny Sullekkin, Oon Amnshu.” hän yritti ojentaa naurettavan lyhyttä kättään kätelleksäänsä, mutta epäonnistui fataalisesti, ja kompastui omaan lyhyytensä. Noustessaan ylös hän sanoi Jäätutkijalle ”Ja Ihan Pikku Muistutuksena, Kuolema Ei Oo Mikään Kuolemanvakava Asia”

Valkoinen nazorak katsoi oudon näköistä olentoa epävarmasti. Hän kuitenkin kätteli ja totesi sekavasti: ”Njaa, hauska kuulla…”

Sen jälkeen käveli toinen olento raskaassa panssarissa, mutta tämä olento ei ollut lyhyt, vaan suurikokoinen ja ja pelottava soturi. Hän katsoi huvittuneen näköisenä Jäätutkijaa
”No moi hetero, hehheh läppä oli et sää mikään hetero oo.” Ja lähti takaisin penkilleen vielä huvittuneemman näköisenä.

273:n pää kääntyi hitaasti hölmistynyt ilme kasvoillaan, kun soturi käveli poispäin. Tämä porukka alkoi vaikuttamaan yhä enemmän hämärämmltä.

Sen jälkeen DJ:n paikkansa hylännyt mekaaninen olento tuli Jäätutkijan luonkse. Hänellä oli erittäin häiriintyneen näköinen hymy kasvoillaan, hän ojensi kavionsa Jäätutkijalle ja sanoi ”nO oN sE kAI nY hIENOO kU sAADAAN tÄNNEKKIN tUORETTA aSIAKASTA nÄIN lAMA aIKANA. hEI vAAN tÄÄLTÄKIN T.s1RL” Sanoi kyseinen olento ja palasi DJ:n pöydälle.
Tämä rikoi hiljaisuuden pistämällä seuraavan levyn, ”Disko Kituu Vielä”, pyörimään.
”En Kyllä Vieläkään Tiedä Miks Toi Painottaa Aina Vääriä Kirjaimia” Sanoi Tiikeli hieman itsekkin hämmentyneenä

Jäätutkija huokaisi syvään.
”Sattuisiko joku tässä rakennuksessa tietämään mitään Saaren meritilanteesta?” Hän kysyi jo kyllästyneesti poppimusiikkiin ja epämääräisiin tanssijoihin.

”Sitäks Sää Halusit Tietää? No Sitten On Parempi Et Mennään Puhuun Paimenelle, Se On Toi Tyyppi Joka Yrittää Näyttää Tosi Syvälliseltä Ja Synkältä Tossa Kaavussaan” Sanoi Tiikeli ja alkoi kävellä kyseistä ”tyyppiä” kohti

Jäätutija seurasi Tiikeliä, kun hän käveli kaapuun sekä suuhuiviin pukeutunutta mysteeristä henkilöä kohti. Kyseinen henkilö alkoi katsoi Tiikeliä ja sanoi:
”Miksi Sinä Kutsuit Minut Tänne Maallistuneiden Olentojen Joukkoon, Judmin?”
Tiikeli näytti tyynen rauhalliselta kuten aina ja sanoi ”No Vhohhou. Jos Klaanilaiset Tai Pimeyden Pimeä Liiga Aikoo Krashata Tänne, Nii Onhan Se Hyvä Et Meillon Ton-Tyypin-Jonka-Nimeä-Ei-Mainita. Lisäks On Hyvä Olla Joku Joka Oikeesti Osaa Antaa Kunnolla Turpii” Sanoi Tiiksie, ”Ainiin Ja Tällä Albiinolla Ois Kuulemma Sulle Asiaa.”

273 yrittin katsoa kaapuhenkilön hupun sisään, muttei erottanut silmiä sen alta. Tällä kertaa Jäätutkija päätti olla esittäytymättä ja meni suoraan asiaan.
”Sinä siis tiedät, miten tältä saarelta pääisisi pois veneellä?”
Paimenena tunnettu olento pudisti päätään ja tuhahti: ”Tältä Saarelta On Nykyään Mahdotonta Päästä Pois Merelle. Torakoiden Laivat Ovat Saartaneet Koko Saaren, Eikä Niiden Ohi Pääse Tulematta Ammutuksi.”
273 kirosi mielessään hiljaa saamastaan tiedosta. Hän oli laskenut sen ainoan toivon varaan, että etelään päästyään hän pystyisi purjehtimaan pois Saarelta hväljemmille vesille.

”Olet siis aivan varma, ettei saarelta pääse laivalla? Edes pienveneellä?” 273 varmisti.
”Olen. Teikäläisten Laivapiiritys On Tiukentunut.”
Tiikelikin päätti liittyä merikeskusteluun. ”Joo. Se on Hieman Ikävä Juttu. Meikäläistenkin Asebisnekset Hankaloituu, Ku Torakat Piirittää Saarta Eikä Asiakkaat Pääse tänne.”

273 kääntyi katsomaan Tiikeliä.
”Öh, asebisneksiä?” Hän kysyi varovasti.
”Pieni Sivutoimibisnes. Tuottaa Hyvin.” Tiikeli hymähti. Sitten kissarahin huomio kiinnittyi 273:n hanskaan.

”Tuo Hanska Näytti Olevan Aika Voimakas. Mistä Oot Sen Saanut?” Tiikeli kysyi.
273 katsoi alas hanskaansa, josta diskovalot taittuivat. ”Tein sen itse. Olin.. aseseppä.”
”Olikko Hyväkin Siinä? Itekkin On Tullu Viriteltyy Kaikenlaisii Kivääreitä, Moottorisahoja, Autoja, Sekä Kaikkea, Mitä Saa Viritettyy Siihen Kuntoon, Että Se On Klaanin Sääntöjen Mukaan Laiton…” Sanoi Tiikeli ja naurahti vienosti.
”Noh. Omasta mielestä kyllä, mutta minua ei osattu oikein arvostaa…”
”Ei Se Mitään, Ei Minuakaan, Ainakaan Silloin Kun Räjäytin Ison Reiän Klaanin Kahvilan Neljänteen Seinään”
”Oikeastaan voin ymmärtää sen…”

Tiikelin silmissä pilkahti pienoinen innostus. ”Hei. Haluukko Nähä Meiän Asevaraston? Siellä On Paljon Siistejä Aseita.”
Vaikka päivä oli ollut pitkä Jäätutkijalle, tämä päätti suostua. Ja olihan aseiden tutkiminen hänestä kiinnostavampaa kuin korvarääkkäyksen kuuntelu.

Tiikeli vei Jäätutkijan DJ-tiskin takaisesta ovesta. Sieltä johti portaikko käytävään maan alle, jossa oli runsaasti ovia. Tiiksie vei Jäätutkijan muutaman kymmentä metriä vasemmalle ja avasi oven avaimella. Oven takaa paljastui huone, jonka yksi seinä oli täynnä korjailtuja ampuma aseita. Nopealta arviolta siellä roikkui noin parikymmentä ampuma-asetta. Toinen seinä oli taas täynnä lähitaisteluaseita, joita niitäkin oli ilmeisimmin viritelty. Keskellä oli erilaisia tynnyreitä sekä laatikkoja, joissa oli normaalimman näköisiä aseita.Huoneen perällä oli pieni paja, jossa oli täydet varusteet aseiden muokaamiseen ja valmistamiseen, sekä erilaisia aseen osia.
”Vaikka Ite Sanonkin, Tää Huone On Aika Eeppinen, Mutta Mun Suosikki On Kumminkin Mun Musiikkikokoelmahuone. Osa Mun Vinyyleistäkin On Viritetty Klaanin Sääntöjen Vastaisesti.” Sanoi Tiiksie kehuskellen.

273 katseli ammattimaisesti erillaisia tuliaseita seinillä.
”Olet siis muokannut näitä alkuperäisistä aseista?”
”Joo, Haluukko Että Tutustuu Johonkin Aseeseen Tarkemmin?” Vastasi Tiikeli.
”Mikä näistä ampuu zamoreita?”
”Mullon Useampiakin, Mutta Paras On Varmaan Kolmesataakuuskymppinen, Mää Onnistuin Kerran Ampuun Tällä Kolme Nazoa Yhellä Osumalla. Pitää Joskus Yrittää Parantaa Ennätystä” Sanoi Tiiksie ottaessaan suuren tarkkuuskiväärin seinältä ja ojensi sen Jäätutkijalle.
273 loi hieman moittivan katseen Tiikeliin.
”Vaikken pakoilenkin Imperiumia ja nazorakeja, en silti pidä siitä kuinka kerskailet lajilaisteni tappamisella.” Valkoinen tiedemies sanoi tuimalla äänellä.
”Aa Joo. Sori Sori.”

273 nosti kiväärin ampuma-asentoon ja katsoi kiväärin tähtäimen läpi.
”Tämä on hieman painava”, hän totesi, ”tällä on hankala tähdätä, koska se on liian pitkä. Lisäksi tähtäin näyttää olevan hieman vinossa.”
Tiikelin suu vääntyi hieman vinoon.
”Jaa.”
Jäätutkija laski kiväärin takaisin seinustalle ja kääntyi puhumaan talon isännälle.
”Alkaa olla myöhä. Olisin todella kiitollinen, jos voisit tarjota yömajan.”
”Totta Kai Sä Jäät Yöks. Tuu, Mä Näytän Huonees.”

He poistuivat asevarastosta ja Tiikeli johdatti nazorakin käytävän risteykseen, josta kaartui useampi käytävä eri suuntiin. Tiikeli käveli parin oven ohitse. Sitten hän pysähtyi yhden oven eteen ja huikkasi Jäätutkijalle:
”Tää Huone On Vapaa. Saat Majoittua Sinne. Hyvää Päivää!”
Tämän epäloogisen hyvästelyn jälkeen Tiikeli jätti 273:n huoneensa ovelle ja katosi kulman taakse. 273 avasi kevyehkön puuoven ja astui sisään. Huone oli pieni ja siellä oli vain sänky, pieni pöytä ja öljylamppu katosta.
”… on tämä parempi kuin puu.”
Väsynyt nazorak riisui repaleisen työtakin päältään ja laski sen pöydälle. Tiedemies istahti syvästi huokaisten sängylleen. Oli ollut pitkä päivä.
273 päätti antaa väsymyksensä voittaa ja asettui makaamaan selälleen. Huoneen yläpuolelta kuului kuitenkin edelleen basson jytinä ja 273:n huoneen katosta varisi tomua. Jäätutkija ei kuitenkaan antanut sen haitata.
”Eihän sänky yhtä hyvä ole kuin oma unikapseli, mutta…”
Tämän sanottuaan valkoinen nazorak vaipui syvään uneen. Unta hän tarvitsikin, sillä huomenna hän tarvitsisi uuden suunnitelman.

Klaanon Rope

Direktiivi 6

6 kommenttia

Nazorak-pesä, salainen palvelu

Hurina täytti ilman, kun valtava sylinterimäinen tietokone piti ääntä kammion keskellä. Köynnösmäiset mustat johdot täyttivät huoneen seinät, lattian ja katon. Teknologia oli tuoretta ja ihmeellistä, mutta ei vielä kovin käytännöllistä. Keskusyksikkö painoi useita tuhansia kiloja ja vaati täysin oman huoneen jäähdytysjärjestelmilleen. Mutta teknologia kehittyisi.
Huoneessa työskenteli nazorak. Agentti 086 katseli näyttöjä, joille oli jonkin aikaa sitten latautunut tusina valokuvaa dokumenteista, joita lähes kukaan muu ei tulisi näkemään. 086:n silmien eteen päätyi paljon asioita, joita ei virallisesti ollut olemassa.

Direktiivi 6, Agentti 086 ajatteli katsellen papereita, jotka olivat lähtöisin klaanilais-toan sulkakynästä. Se on siis tosiaan valmistumassa.
Hänen oli yhä hieman vaikea uskoa, että Tiedustelupalvelun kuudes, salainen direktiivi oli yksi koko Imperiumin tärkeimmistä tavoitteista ja kulmakivistä. Mutta hänen työnsä ei ollutkaan kyseenalaistaa valtakunnan ensimmäisen järkkymätöntä sanaa.
Hänen työnsä oli viedä direktiivi 6 loppuun asti.
Täysin äänieristetyn kammion mekanisoidun oven yllä välkkyi sininen valo. Agentti nielaisi. Hän tiesi, mitä oven takana odotti. Hän ei oikeastaan halunnut avata sitä, mutta ei voinut muutakaan.
Napinpainalluksen myötä kaksi ovea aukesi täysin hiljaisina. Oviaukko oli valkoista valoa pimeään kammioon hohtava suorakulmio, jossa seisoi nazorakin siluetti. Ja toinenkin.

Kaksittain, agentti 086:n aivoissa kävi ajatus, jota seurasi aina kylmiä väreitä. Tiedustelupalvelun johtohahmoihin kuuluvan agentin haarniska oli tumma, mutta ei niin tumma kuin oviaukossa odottavien liikkumattomien hahmojen. Siniset Kädet söivät kaiken valon ympäriltään. Kaiken, joka ei ollut niiden omaa luomusta. Torakoiden kämmenpohjista hehkuva syvän sininen oli himmeä, mutta huomattava. Siinä oli jotain aavemaista.
Ei kuulunut agentti 086:n työsarkaan tietää, mistä teknologia oli peräisin. Tiedustelupalvelun kuului tietää vihollisista, ei Imperiumista. Imperiumin itsensä tärkeimmän tiedon he hävittivät. Tummalla torakalla ei ollut liiemmin aikaa miettiä tilanteen ironiaa.
Sitä paitsi ristiriitoja Imperiumin toimintatavoista löysivät vain kapinalliset. 086 ei ollut kapinallinen.

”Peremmälle”, 086 sanoi selkeästi, ja kaksi hiljaista kyborgia totteli. Kädet ymmärsivät zankrzoraa, mutta eivät puhuneet sitä. Niiden kommunikaatio kulki salatulla taajuudella ja oli lähempänä jonkinlaista ohjelmointikieltä. Koko Imperiumissa oli vain muutama, joka ymmärsi Käsien kieltä. Kunnioitettu Arkkiagentti 007 oli koko tiedustelupalvelun ainoa.
Tiedustelupalvelu oli yksi Imperiumin tärkeimmistä tukipilareista, ja sen torakat tiesivät keskiarvoisesti enemmän valtakunnan salaisuuksia kuin kukaan muu. Silti vain harva Agentti 086:n kollegoista edes tiesi Sinisten Käsien olemassaolosta. Monille korkea-arvoisimmillekin tiedustelu-upseereille Kätöset olivat vain kummitustarina.
Tarina meni aina samalla tavalla. Pelottavia pimeässä hehkuvia kummituskäsiä, jotka koputtivat pitkäkyntisillä sormillaan tottelemattomien nazorakien unikapseleiden kansia öisin. Kop, kop, kop, kop, kop, kop, ne koputtivat. Koputtivat tiensä nazorakien uniin, ja repivät sieltä pois synnit ja epäpuhtaat ajatukset.

Moni koulutusvaiheessa oleva agentti sai tarinasta painajaisia, ja sitä levittävät aliupseerit saivat makeat naurut. Perinne jatkui, ja aina uusia nuoria torakkasukupolvia traumatisoitiin samalla tarinalla.
086 tiesi agenteista totuuden, mutta jossain hän oli samaa mieltä kollegoidensa kanssa. Siniset Kädet olivat kummitustarina.
Ikävä kyllä jotkut kummitustarinat ovat totta.

086 oli vanhasta tottumuksesta katsoa ylempiarvoisiaan silmiin. Sitten hän muisti, että se ei olisi kovin hedelmällistä. Kylmät väreet tanssivat nazorakin selässä.
Silmättömyys oli sentään selitettävissä. Käytäntö oli täysin ymmärrettävä. Kämmenpohjista laukaistava polttava sininen valo ei ainakaan näin tuhoaisi Sinisten Käsien omaa muistia.
Jostain syystä tämä ajatus ei helpottanut 086:n oloa.

”Raportti tehtävästä”, 086 sanoi kylmän vivahteettomasti. Siniset Kädet laskivat molemmat kaikki neljä mekaanista kouraansa Tiedustelupalvelun päätietokoneen sähköiselle vastaanottoportille. Koko aparaatti välähti sinisestä valosta. Agentti 086 ei kuulunut niihin, jotka ymmärsivät Sinisten Käsien aivoista tulevaa binääridataa, mutta onnekseen hänellä oli apuväline. Agentti piteli käsissään raskasta mustaa metallisuorakulmiota, jolla oli kaksi näyttöä. Laitteen vasen pää oli kytketty toisen agentin taajuudelle, oikea pää toisen.
Se, että hän ylipäätään pystyi kommunikoimaan koneellisten olentojen kanssa karmi agenttia. Kädet oli liian helppo ajatella tunteettomiksi koneiksi. Ei hänen lajitovereikseen.

V E R S T A S , luki oikealla näytöllä.
P A I K A L L I S T E T T U , vastasi vasen.

R E P E Ä M Ä , tuli oikealle näytölle.
P A I K A L L I S T E T T U , vasen jatkoi.

A L U S , oikea näyttö välkytti.
V A L M I S , rävähti vasemmalle lähes välittömästi.

086 nielaisi. Hän tiesi tämän päivän joskus tulevan ja nosti hitaasti katseensa kahden mustan torakan visiireihin. Hän ei tarvinnut suoraa viestiä ymmärtääkseen, että ne vaativat hänen tulevan mukaansa.
Tumma agentti sammutti päätietokoneen. Ennen sitä hän kuitenkin syötti koneistoon vielä viimeisen komennon. Kaksi napinpainallusta riitti tuhoamaan valokuvat, joita 086 oli hetki sitten katsellut. Näin tehtiin usein. Tärkein tieto oli vain Arkkiagentin päässä.

Kammion ovi sulkeutui takana. Kolme hahmoa marssi tehokkaasti Tiedustelupalvelun käytäviä pitkin, mutta vain yhden niistä askeleet pitivät ääntä.

He saapuivat Siniseen Hangaariin.

Nimitys oli siinä mielessä harhaanjohtava, että hangaarin väri oli yksiselitteisen sävyttömän musta, ei sininen. Sen nimi oli myös tarpeeton – kukaan ei kutsunut sitä nimellä, koska vain harva tiesi tämän kammion sijainnista.

Betonilattialla kammion ainoan aukon alapuolella oli suuri ilma-alus, jonka teräs oli samaa mattamustaa kuin sen matkustajien haarniskat ja kuoret. Aluksen muotoa oli vaikea hahmottaa, sillä valo ei toiminut sen ympärillä aivan kuin sen olisi pitänyt. Syvyysvaikutelma tuntui katoavan, kun koko aluksen pinta oli täsmälleen samaa mustaa, vaikka sitä katsoi mistä kulmasta tahansa.
Muodon rikkoi oviaukko, joka hehkui kelmeää valkoista. Kädet astelivat hitaasti lentopelinsä sisälle.

Into levisi 086:n sisällä. Hän ei ollut koskaan päässyt kurkistamaan Sinisten Käsien kokeellisen ilma-aluksen sisälle. Hänellä ei ollut aavistustakaan, mikä sai aluksen pysymään ilmassa ja lentämään niin hiljaisesti kuin se lensi. Teknologia oli kallista ja äärimmäisen salaista, joten sitä ei oltu vielä luovutettu armeijakäyttöön.
Lievä hymy levisi torakka-agentin kasvoille, kun tämä astui valkoiseen oviaukkoon. Hän saattaisi olla ensimmäinen tavallinen agentti, joka pääsi näkemään, mikä piti Koodi Sinisen aluksen ilmassa.
Katse laskeutui aluksen sisälle. Tila oli kirkkaan valkoinen ja sen lattia oli kuusikulmion muotoinen. Aluksen vitivalkoisilla seinämillä oli yhteensä neljä matkustajapaikkaa, joista kahdella istuivat Siniset Kädet. Istuimien keskelle jäävässä tilassa oli aluksen reaktori. Ja sen lentäjä.

Ne olivat sama asia.

086 ei voinut hyvin.

Keskellä olevassa tankissa lillui jotain sinisessä nesteessä, jonka läpi virtasi sähköä. Riutunut, nahaton laiha neliraajainen ruho oli survottu niin pieneen tilaan kuin mahdollista. 086 ei pystynyt katsomaan kovin kauaa. Lentäjä oli ehkä joskus ollut Toa.

Hän ei tiennyt, mikä helvetti se nykyään oli.

Karkea Kanohi-naamio, jonka 086 tunnisti Crastiksi, oli poltettu kiinni sen päähän. Kanohin metalli yhtyi alta pilkistävän pääkallon muotoon. Naamio hehkui polttavaa valkoista valoa nesteen keskellä, ja koko ruumis tärisi ja sätkyi sakeassa nesteessä.
Lentäjän silmäkuopat olivat tyhjät ja sen suu huusi avonaisena tuskissaan, mutta turhaan. Äänet eivät kantautuneet tankin ulkopuolelle. Siniseen nesteeseen pursusi vain kuplia, mutta lentäjä ei hukkunut siihen. Suoraan sen keuhkoihin suurilla ruiskuilla pumpattu happi varmisti sen.

086 oli tiennyt, että Tiedustelupalvelu käytti paljon kokeellista teknologiaa. Hän tiesi, että osa siitä oli uutta ja ehkä hieman moraalisesti arveluttavaa. Tai jopa puhtausopin vastaista.
Mutta… mutta niin ovat myös viholliset, joita vastaan taistelemme.

Ajatus oli helppo rationalisoida. Se ei kuitenkaan poistanut oksennuksen makua torakan suusta.

Lentomatka tuntui ikuiselta. Lento oli tasaista ja niin äänetöntä, että oli kuin alus ei olisi liikkunut mihinkään. Ikkunoitakaan ei ollut. Jos torakka-agentti ei olisi tiennyt paremmin, olisi hän voinut luulla että mitään ei tapahtunut.
Hän kuitenkin tiesi määränpään ja tiesi, kuinka kauan sinne kestäisi. 086 ei voinut laskea katsettaan mihinkään. Siellä, missä takaisin ei tuijottanut tumma silmätön visiiri tai kämmenpohjasta huokuva sinivalo, oli niin valkoista, että pimeisiin tiloihin tottuneen nazorakin silmiin sattui.
Ja hän ei suostunut laskemaan katsettaan lentäjään. Hetken hän toivoi voivansa vain unohtaa näkemänsä. Sitten hän muisti, kenen kanssa lensi. Unohtaminen ei tuntunutkaan enää yhtä hyvältä ajatukselta.
Poistavat päästäsi kielletyt aatokset.

Lopulta alus laskeutui. Ovi aukesi ja 086 oli ensimmäisenä ulkona. Mitä nopeammin hän olisi poissa lentäjän luota, sen parempi.
Kun toinen hyönteisjalka vielä seisoi lentolaitteen metallilattialla, toinen kosketti kosteaa ruohomätästä. Agentti yritti parhaansa mukaan unohtaa aluksen sisällä näkemänsä. Hänellä oli tehtävä edessä. Mahdollisesti koko uransa tärkein tehtävä.
Tunkkainen metallin hajuinen ilma vaihtui raikkaaksi hapeksi, kun torakka-agentti asteli metsässä.
Meren äänet kuuluivat etäisesti. He olivat lähellä etelärannikkoa. Todella lähellä vihollisen viimeistä turvapaikkaa.
Havut peittivät näkyvyyden kaikkialla. Iltaruska ja purppura täyttivät taivaan. Pimeys laskeutui. Sinisiä Käsiä se ei haittaisi. Olihan niiden visiirit varustettu lämpönäöllä.
Agentti 086:n olisi toimittava nopeasti, jos hän haluaisi nähdä kohteen. Agentti tarpoi epätasaista sammalmaastoa antaen katseensa nyhtää esiin kaiken tavallisesta poikkeavan.

Lopulta hän löysi sen.
Vanhassa honkamännyssä oli halkeama. Valtava halkeama. Joku voisi luulla sitä jonkinlaiseksi oviaukoksi.
Tavallaan se olikin. He mahtuisivat siitä sisään.
”Löytyi”, 086 sanoi hiljaa. Siniset Kädet olivat sekunneissa tämän takana.

Kommunikaattorilevy piippasi kahdesti. Oikea ja vasen lähettivät viestinsä.
R E P E Ä M Ä
P A I K A L L I S T E T T U

Puunrungon sisältä puhalsi kylmä tuuli.

https://www.youtube.com/watch?v=JwflJN6KFWY&feature=youtu.be

086 nyökkäsi. Tässä se oli. Tässä oli avain kaikkeen. Ovi ei ollut varsinaisesti puunrungossa. Se ei vaihtaisi paikkaa, vaikka he kaataisivatkin puun. Puu oli kasvanut oven ympärille vuosituhansien aikana. Mutta ovi oli vanha. Hyvin vanha.
Ja sen takana odottaisi jättipotti.
Tätä kautta Kädet olivat jo kerran päässeet sisään. Tämä oli toinen kahdesta reitistä siihen johonkin, joka oli aivan liian suuri ollakseen Bio-Klaanin linnakkeen alla.
Mutta siellä se silti oli. ’Verstaaksi’ oli naiivi klaanilaistoa nimennyt suuren tilan. Sitä kutsuisi Verstaaksi vain joku, joka oli täysin tietämätön sen täydestä potentiaalista.

Hölmö Toa, 086 hymähti itsekseen. Työpajasi kuuluu kohta Imperiumille.
Mitä ilmeisimmin klaanilaiset eivät kuitenkaan olleet tietoisia alakerrassan piilevän suuren tilan vaihtoehtoisesta sisäänkäynnistä. Riski sen paljastumiselle oli ollut suuri.
Tätä kautta Siniset Kädet olivat kuitenkin poistuttaneet metsään muistipyyhittyinä kaksi klaanilaista, jotka olivat päässeet liian lähelle totuutta. Klaanilaisten eliminoiminen olisi ollut tehokkaampaa. Varsinkin koska toinen potentiaalisista kohteista oli ollut jonkin sortin korkea-arvoinen lainvalvoja ja upseeri.

Suora attentaatti olisi kuitenkin ollut liian näkyvä. Tiedustelupalvelu ei halunnut riskeerata ylintä valttikorttiaan. Nykytilassaan kaksi klaanilaista eivät kuitenkaan muistaneet mitään kohtaamisestaan. Tai mistään muustakaan.
Vievät päästäsi muistin jyväset.

086 hätkähti. Kädet viestivät jälleen.

T Y Ö S I
O H I

Agentti 086 kääntyi esimiehiään kohti ja nyökkäsi. ”Kiitän”, hän sanoi asiallisesti ja selkeästi, vaikka muodollisuudet eivät Koodi Sinisen ohjelmointia kiinnostaneetkaan. Pokkurointi oli muodostunut tavaksi.

Ilman täytti jälleen sinihehku laitteesta agentin kädessä. Näyttö viesti jälleen. 086 oli ihmeissään. Ovatpa kaksoset tänään… puheliaita.

T O T E U T A
D I R. 6

Näitä sanoja 086 oli odottanut ehkä jo vuosia. Hän ei voinut olla kiihtymättä hieman jännityksestä. Tämä se oli. Tämän eteen hän oli taistellut. Tämän parissa hän oli työskennellyt koko ikänsä.
”Voinko astua alukseen?” 086 kysyi varovaisesti. Hän ei halunnut viettää matkaa yksin lentäjän kanssa, mutta tajusi että vaihtoehtoja ei varsinaisesti ollut. Hän ei astuisi Sinisten Käsien mukana ’Verstaaseen’. Hän ei ollut tarpeeksi aseistautunut, eikä etenkään näin lähelle vihollislinnaketta jääminen ollut millään tapaa vaihtoehto.
Mykät agentit tuntuivat käsittelevän kysymystä hetken pidempään.

O D O T A
H E T K I

086 olisi vain halunnut huokaista, mutta ei viitsinyt. Taasko jotain ohjelmointiteknistä. Kyborgit, tekevät kaikesta aina vaikeaa…
Mykkien torakoiden seuraava viesti tuli lähes välittömästi.

M Ä Ä R I T Ä
T U R V A T A S O .7
”Koodi Sinisen turvataso 7”, 086 sanoi tylsän tottuneesti juurikaan sen ajattelematta. Litania oli jo tuttu alempien tiedustelu-upseerien kanssa työskentelystä. ”Kohteesta ’Verstas’ täysin tietoisia: Kunnianarvoisa Kenraali 001, Arkkiagentti 007…”
Seuraavaa sanoessaan hän hieman ylpistyi, eikä vaivautunut edes piilottamaan sitä. Mykät agentit tuskin välittäisivät. Hän ei vieläkään uskonut, että hänen elämäntehtävänsä oli kohta valmis. ”… ja allekirjoittanut, tiedusteluosasto 1:n tiedustelu-upseeri, Agentti 086.”
Siniset Kädet katsoivat häneen pitkään. Vielä yksi viesti ilmestyi kommunikaattoriin.

K I I T O S
P A N O K S E S T A S I
Sininen valo syttyi torakoiden kämmenpohjissa. Agentti laski katseensa siihen ihmeissään. Mutta tehän tarvitsette mi-
086:n pää räjähti verisuihkuksi.