Aihearkisto: Klaanon Rope

Retro

Karanteeni

Kommentoi

Snowmanin huone

Kepe seisoi keskellä Snowmanin huonetta. Se oli laitettu karanteeniin heti, kun mystisen paketin merkitys oli selvinnyt. Kepe oli kuitenkin saanut luvan tulla etsimään johtolankoja, joilla parasiitin luonteen jäljille päästäisiin.

Kepeä harmitti se, ettei Snowmaniin saanut yhteyttä eikä häntä varoitettua hänen päänsä sisäisestä uhkasta. Ei voinut tietää, koska se tekisi hänelle jotain anteeksiantamatonta. Tai ehkä se oli jo tehnyt. Ehkä oli jo liian myöhäistä.

Kuu näkyi leveästä ikkunasta. Sen ääressä oli kirjoituspöytä, jonka päällä oli edelleen jauheen jättämä läiskä. Otus oli kaivautunut ulos paketista Snowmanin nukkuessa. Mutta miksei hän ollut avannut pakettia ennen levolle käymistä? Taas yksi vastaukseton kysymys.

Kepe oli tonkinut paketin pohjia myöten, muttei ollut löytänyt muita jälkiä kuin joitakin kuolleita soluja. DNA-analyysi ei niihin onnistunut, sillä jonkinlainen itsetuhomekanismi oli kadottanut sen. Otus ei selvästikään tahtonut jättää mitään jälkiä itsestään.

Kepe tai kukaan muukaan ei ollut koskaan kuullutkaan moisesta otuksesta. Se kuitenkin oli äärimmäisen vaarallinen ja heille vihamielisten tahojen käsialaa. Olisiko sen luonut joku makuta? Makutan voisi olettavan luovan jotain tällaista.

Hän kääntyi ja jätti huoneen taakseen. Hänen täytyisi kysyä Manulta asiantuntijan näkemystä ennen kuin tämä ehtisi lähteä.

Retro

Kipitä kipitä lemmikkini

Kommentoi

Umbran huone, portaikko

Pieni limevihreä Fikou kipitti pölyisiä kierreportaita alaspäin linnoituksesta. Jokin oli tunkeutunut sen isännän huoneeseen ja Umbra oli käskenyt häntä ilmoittamaan klaanilaisille tunkeilijoista. Pienet jalat kopisten Rahi viilletti alas synkkää portaikkoa, ohittaen klaanilaisten huoneita.

Juosten liian lujaa, Fikou horjahti, pudoten noin kaksikymmentä porrasta alas, jolloin Rahi törmäsi lopulta erääseen kivipatsaaseen ja pökertyi vähäksi aikaa.

Fikou ei ollut taintuneena kuin hetken, vaan nousi pölyn seasta, lähtien kipittämään lattiaa pitkin etsimään joitain tuttuja klaanilaisia…

Retro

Ilmapiraatteja ja äreä Amiraali

Kommentoi

Ilmalaivapiraattimatoranien alus, pimeä huone

Snowman otti metallisesta hyllystä tukea kulkiessaan kohti huoneen oletettua oviaukkoa. Hän ei ymmärtänyt, mistä tämä huimaus oli äkkiseltään iskenyt, mutta pystyssä pysyminen oli kuitenkin vaikeaa. Huono hetki, hän pohti mielessään. Lumiukon edestä kuului narinaa, ja ovi aukesi. Oviaukossa seisoi viisi raskaasti aseistettua matorania. Hyvin huono.

—

Taku katsoi kulmiensa alta, kuinka Ghekula myhäili tyytyväisenä. Se hölmö pikku matoran oli mennyt kysymään tuolta neuvoa tunkeilijan nappaamisessa, Taku mietti katkerana. Olen meistä selkeästi se karsimaattisempi johtaja.

Kuitenkin kummankin matorankapteenin huomio keskittyi kantea vavisuttavaan räjähdykseen. Lentokoneesta oli tehtävä loppu. Ghekula päätti ottaa johdon käsiinsä:
“Arrrr, nostakaa kannen alta ekstralinssit tykkeihin, nyt olisi hyvä hetki ampua tuo pikku pörriäinen alas taivaalta!”
“Ei, perukaa äskeinen! Kaivakaa saman tien esiin tarkkuuskiväärit, ja ladatkaa ne panssarintorjunta-ammuksilla!”
“Perukaa peruminen. Arrr, tykkien tarkkuutta tulee parantaa!”
“Arrrrr!”

—

Snowman haparoi varustelaukustaan hakkua. Toinen käsi otti yhä tukea hyllystä, ja mielessään Snowman pohti, oliko taistelu voitettavissa. Olkoonkin vain matoraneja, hänen oli myönnettävä piraattien kantavan melkoista tulivoimaa, eikä huimaaminenkaan varsinaisesti auttanut asiaa.

“Arrrrr” eräs pikku piraatti aloitti omaperäisesti. “Tahdotko lankulle, ruoja?”
“Ei meillä ole lankkua, Punajalka-Pete.”
“Arrrrr, se oli kielikuva!”
“Itse olet kielikuva!”
“Arrrrrr!”

Sillä hetkellä suuri valkoinen toa kuitenkin lysähti varoittamatta “Punajalka-Peten” ja muiden merirosvojen päälle tajunsa menettäneenä.
“Nostakaa tämä pullukka päältäni, niin heitämme hänet tyrmän puolelle!”

—

Ämkoo veti lentokoneen ohjaustankoa rajusti sivulle tehdäkseen väistöliikkeen. Hän huomasi Snowmanin kadonneen ilmalaivan sisäpuolelle. Taivas oli täynnä kaikennäköisiä ammuksia, ja Ämkoo totesi ainoaksi kunnolliseksi vaihtoehdokseen laskeutua ilmalaivan kannelle. Ongelmana oli vain vihainen miehistö ja parisataa ammusta joka suunnalla.

SS Rautasiipi, Nazorakein laivaston lippulaiva

Kapteeni 666 asteli komentosillalle Amiraali 002:n kanssa.
“Hieno puhe” Kapteeni totesi. “Oikein innostava.”
“Kiitos. Oli hyvä saada kaltaisesi kokenut soturi nuorukaisille roolimalliksi.”

Torakat asettuivat suurehkon hologrammikartan laidoille muutaman tutkijatorakan seuraksi. Eräs näistä valkotakkisista nazorakeista avasi ruman suunsa, ja toi ilmi kaikkia tutkimuspuolen torakoita huolestuttavan aiheen: “Entä jos kiihdytetty ikääntyminen vaikuttaa ‘uuden sukupolven’ psyykkeeseen radikaalisti? Voimmeko olla varmoja, että he kasvavat normaaleiksi?”
Amiraali mulkaisi tiedemiestä pahasti.
“Olen luovuttanut laivani sitä varten, jotta he saavat ihanteellisen kasvuymäristön. Jossa heidät voidaan kasvattaa pienestä pitäen tehtäväänsä, jossa he voivat koko ikänsä kouliintua mahtaviksi sotureiksi. Mitä muuta vaadit?”
“En mitään, mutta onko tämä varmasti viisasta? Oletteko miettineet tätä loppuun asti?”

Kapteeni 666 katsoi eleettömänä vierestä, kun Amiraali nosti mekaanisen jalkansa. Kuului vaimea ‘klik’, ja jalasta singahtava harppuuna lävisti suunnitelmaa kyseenalaistaneen tutkijatorakan.
“Asia loppuunkäsitelty” 002 sanoi kylmästi, ja ooistui kohti huonettaan. Yllättävää, 666 mietti. Yleensä Amiraali piilottaa ovelasti tunteensa, ja ratkaisee asiat puhumalla. Ehkä ‘Rautasiiven’ menettäminen on hänelle kovempi pala kuin luulinkaan.

Retro

Gekon painajainen

Kommentoi

Kidutuskammio

Abzumo pyöritteli viikatetta käsissään hitaasti. Sadistinen Makuta oli heilauttanut teräasetta kohti edessään makaavaa vangittua Toaa jo kolme kertaa ainoastaan pysäyttääkseen iskun ennen osumaa.
Abzumo piti tilanteesta ja olisikin voinut sanoa, että hän nautti jokaisesta sekunnista koko sielullaan, jos hänellä olisi sielu. Makutan kasvoilla oli nautiskelevan pirullinen hymy, joka vain leveni viikatteen jokaisella heilahduksella.
Glatoriankingin kasvoilta ei loistanut enää edes kipu. Toassa oli havaittavissa vain puhdasta pelkoa ja epätoivoa. GK oli alistumassa kohtalolleen ja oli varmaa, että hän kuolisi kidutuskammion tunkkaiseen pimeyteen seuranaan vain sadistinen Makuta, kaksi tunteettomasti tuijottavaa Nazorakia ja omat ajatuksensa. Edellämainituista musertavinta seuraa olivat hänen ajatuksensa.

Mielenlukuun kykenevä Makutakin kuuli GK:n jokaisen ajatuksen. Fyysisellä ja henkisellä tuskalla pehmennetyn Toan alitajunnan oven avaaminen oli Abzumon mielelle luvattoman helppoa. Hän olisi voinut vahvistaa kaikkia tämän negatiivisiä tunteita, mutta sille ei ollut tarvetta. Epätoivo oli ylittänyt tapahtumahorisontin. Paluuta ei enää ollut.
“Toa, muista tämä”, Abzumo sanoi heilauttaen viikatetta taaksepäin viimeistä iskua varten. “Tumminta on aina ennen kuin kaikki on sysimustaa.”
Silloin Makuta heilautti asettaan. GK vain katsoi viikatetta eikä enää aikonut edes huutaa.

Sitten yhtäkkiä viikate pysähtyi ilmassa GK:n silmien edessä. Hetken aikaa Toa luuli, että tämä oli jälleen vain osa Abzumon pitkään kestänyttä henkistä kidutusta, mutta purppurainen Makuta näytti olevan pysähtymisestä aivan yhtä yllättynyt kuin GK.

“Hänet”, tunteeton ja metallinen ääni sanoi jostain Abzumon takaa. Se oli voimakas, mutta oli kuin puhuja ei olisi koskaan aiemmin käyttänyt ääntään. Puhe oli hidasta ja tauotettua ja vaikutti siltä, että puhuja joutui pakottamaan jokaisen sanan ulos suustaan. “On. Säästettävä.”

Abzumo päästi irti viikatteesta. Hänen yllätyksekseen se ei pudonnut maahan, vaan jäi leijumaan juuri siihen kohtaan, mihin se oli pysähtynyt. Makuta ja kaksi sinikätistä Nazorak-agenttia kääntyivät ympäri nähdäkseen puhujan.

Kidutuskammion suuri teräsovi oli avattu ja suuri määrä valoa tunkeutui sisään. Oviaukossa seisoi noin Toan kokoinen vaalea hahmo, jonka piirteet eivät olleet näin kaukaa tunnistettavissa.
Oli itseasiassa liioittelua sanoa, että hahmo oli millään tapaa Toan kaltainen. Kyllä, se oli yhtä pitkä ja yhtä leveä kuin Toa, mutta sen anatomia oli erilainen. Hahmon ruumiin mittasuhteet olivat groteskit ja eivät käyneet järkeen. Hahmon pitkä kaula ja raajat saivat sen näyttämään siltä, kuin sen koko ruumista olisi pidennetty venyttämällä väkivaltaisesti.

Näinkin kaukaa Abzumo kykeni näkemään, että hahmon selässä oli pitkä katana. Hahmo piti toista kättään selkänsä takana, mutta toisella se osoitti jonnekin Abzumon taakse. Kun hahmo heilautti sormeaan vaitonaisesti, ilmassa leijuva viikate päätti pudota lattialle kolahtaen rumasti.

“Avde lähetti ssssinut, eikö?” Abzumo sanoi pettyneenä ja halveksivana hahmolle. Hahmo nyökkäsi hitaasti, josta kävi ilmi, että jopa sen liikkeissä oli jotain väärää. Hahmon ruumis liikkui hyppien ja sätkien kuin jonkinlainen groteski marionetti.

“Syvällä Naurulla käyttöä Toalle”, se pakotti ulos suustaan. “Saa. Elää.”

“Hyvä on”, Abzumo sanoi. “Mutta en ajatellut vielä lopettaa.”

Groteskin epämuodostuneen vaalean hahmon pää nuokahti kumoon. Abzumo ei ollut täysin varma, oliko tämä liike täysin hallittu.

“Sinulla. Vielä yksi.”

Abzumo nyökkäsi ja katsoi Helmekaa. Hänellä ja Matoranilla tulisi olemaan vielä hauskaa ainakin niin kauan kuin Matoran kykenisi tuntemaan jotain pienessä kehossaan.
“Hyvä on. Agentit, sitokaa Toa ja antakaa hänet friikille.”

Retro

Isku Nazorak-pesään: Onko kansanmurha oikein?

Kommentoi

Bio-Klaanin linnoitus, tapaamispaikka

Keetongu käppäili takaisin paikkaan, mistä Manun tiimin oli pian määrä lähteä kohti tuntematonta. Keetongua hermostottutti. Hän ei pitänyt tehtävän laadusta, vaikka hän tieti, että torakat olivat läpeensä pahoja valloittajailkiöitä. He menisivät estämään älykkään rahilajin lisääntymisen ja pelastaisivat Klaanin.

Myös Keetongun älykäs rahilaji oli tuhottu sukupuuttoon. Kokonaan. Keetongu ei tapaisi koskaan lajitovereitaan.

Hermostutti. Keetongu napsutteli sormiaan.

Retro

Isku Nazorak-pesään: toinen lähtö

Kommentoi

Kidutuskammio – taas

Glatorianking riuhtoi ja rimpuili yrittäen päästä irti häntä kuljettavien torakoiden otteesta. Kauhu alkoi täyttää häntä, kun hän näki, mihin häntä vietiin. Ensin hänet oli pakotettu tekemään raskasta työtä kaivoksilla, ja nyt hullu Makuta aikoi kiduttaa häntä.

”Elämä potkii, ystävä”, pilkkasi toinen torakoista.
”Joo, emmehän me voi mitään sille, että se sekopää tahtoo ki-” Toisen torakan lause päättyi kesken, kun hänen päänsä murskautui Makutan kynsien väliin.
”Olit ssssanomassssa?” Abzumo sanoi ivallisesti. Torakan raato mätkähti maahan. Toinen torakka hylkäsi vangin ja pakeni paikalta. Abzumo tarttui Glatoriankingin kurkusta ja iski tämän pään seinään. Siihen, missä pää oli iskeytynyt kiveen, oli murtumia. Gekko menetti tajunsa.

Herätessään Glatorianking huomasi olevansa sidottuna isoon, kiviseen telineeseen, joka muistutti ratasta. Hänen kätensä ja jalkansa oli sidottu rattaaseen, jolloin hän ei pystynyt liikuttamaan muuta kuin keskiruumistaan. Hän koetti rimpuilla edelleen, mutta se ei auttanut. Hänen päätään särki. Hänen mieltään siveli jokin limainen ja inhottava. Se tuuditti hänen psyykeään rauhan tunteeseen, mutta hän tiesi, että tämä oli vain illuusiota. Hän katseli hieman ympärilleen. Kauhun tunne palasi nopeasti, kun hän näki kaksi mustaa Nazorakia, jotka pitelivät käsissään pitkiä metallitankoja. Abzumo hymyili vieressä.

Glatorianking halusi kirkua. Hänen päänsä täyttyi epätoivosta, kun torakat valmistautuivat iskemään.
Ei, Toan on oltava urhea, minä kestän, hän ajatteli. Mieli muuttui, kun torakat alkoivat piestä hänen raajojaan tohjoksi pyörän pyöriessä hitaasti ympäri. Kaiken lisäksi hänelle tuli huono olo. Tuska oli mitä kammottavin. Hänen panssarinsa menivät pirstaleiksi, kun niitä oli hakattu muutaman minuutin ajan. Kaikki se tuntui karmealta. Hän ei huutaisi, hänen olisi kestettävä.

Torakat sen kun jatkoivat vain; ne eivät lopettaneet, vaikka aikaa tuntui kuluneen ikuisuus. Glatorianking ei enää tuntenut raajojaan kovin hyvin. Hän oli menettää tajunsa uudestaan, kun torakat yhtäkkiä lopettivatkin. Hänet irrotettiin telineestä. Hän putosi lattialle voihkaisten. Hän ei pystynyt liikkumaan. Hänen raajansa olivat tohjona – lähes kirjaimellisesti.

Abzumo alkoi miettiä, mitä käyttäisi Toaa vastaan seuraavaksi. Hän päätyi silpomaan Toan lihaa irti. Glatorianking ei pitänyt ajatuksesta. Hänet sidottiin jälleen uuteen telineeseen. Pian Abzumo otti esiin veitsen ja alkoi henkilökohtaisesti töihin. Glatorianking katseli kauhuissaan, kuinka Makuta lähestyi häntä pitkä veitsi kädessään. Kun tämä alkoi viillellä sadistisen kiihkon vallassa Glatoriankingin kättä, Gekko tunsi päänsä räjähtävän. Viiltävä kipu viilteli häntä, hänen teki mieli kirkua. Ja sen hän itse asiassa – tällä kertaa – tekikin. Makuta nauroi: viimeinkin hän oli saanut Toan murtumaan. Glatorianking valitti tuskiaan, karjui kuin Tahtorak, joka kärsii tukoksesta. Hänen kätensä olivat aivan täynnä teräviä viiltoja, hän ei pystynyt liikuttamaan niitä. Epämääräistä nestettä valui lattialle suurin mitoin. Gekko ei halunnut muuta kuin pois tästä paikasta. Takaisin rakkaaseen Klaaniin. Irti hullun Makutan kidutusvempeleistä. Hän kiljui taas. Makuta lopetti hetkeksi.
”Kerrohan, minne sinä ja ystäväsi olisitte olleet matkalla?” Abzumo sanoi.
”Minä… en tied䅔
”Sinä tiedät. Minä tiedän sinun tietävän.”
”Minä en… tiedä, mitä… sinä luulet minun tietävän.” Glatorianking hymyili. Abzumo irvisti. Gekko sai suuren sähköiskun ja kirkui kuin pikkuinen Ga-Matoran.
”Ehkäpä fyysinen kidutus ei saa sinua kertomaan. Mielenhallinta on hankalaa, olet melkoisen vahva – typerästä olemuksestasi huolimatta. Mutta tiedän, mikä saisi Toan kuin Toan polvilleen. Paitsi kaikkein moraalittomimmat. Katsotaan, millainen sinä olet.” Makuta nauroi kaamealla tavalla. Glatorainking mietti, mikä mahtaisi olla karmeampaa kuin tämä, jota hän joutui kokemaan. Hän sai hienoisen hengähdystauon.

Pian Makuta kuitenkin palasi. Ja hänellä oli mukanaan ruskeanpinkki mytty. Glatoriankingin kauhuksi mytty osoittautui Helmekaksi, yhdeksi Klaanin iloisimmista Matoraneista.
”Jos sinua ei saa puhumaan kiduttamalla, saat katsella, kun kidutan pikkuista Helmekaa.” Makuta hymyili irvokkaasti. Glatorianking tunsi viimeistenkin voimiensa katoavan. Matoran heräsi. Hän oli tuskissaan. Glatorianking näki jo nyt, että tästä tulisi kaikista pahinta kidutusta.

Makuta tunki Helmekan samanlaiseen telineeseen kuin Glatoriankinginkin. Sitten hän otti jostain esille pitkiä piikkejä. Helmeka katsoi häntä anovasti.
”Valmisssssta, Helmeka?” Abzumo sähisi. Matoran nielaisi. Sitten hän sulki silmänsä. Abzumo lävisti hänen kätensä piikillä. Matoran parkui tuskissaan, Glatoriankingin korvat särkyivät kuin hauras lasi. Hänen päänsä sisään tunkeutuva ääni sai hänen hermonsa pettämään. Hän alkoi itkeä hiljaa. Matoranin huuto lisääntyi toisen piikin myötä. Abzumo päätti lävistää koko ruumiin suurella piikillä. Matoran kiljui hervottomasti ennen kuolemaansa. Tai niin Gekko luuli. Hän oli todella järkyttynyt näkemästään. Makuta oli mielenvoimillaan pakottanut hänet katsomaan.
Annetaan typeryksen luulla, että Matoran on kuollut, Makuta ajatteli. Ehkä se auttaa minua saamaan hieman tietoja.

”Nyt. Minne olitte matkalla? Minne toiset ovat yhä matkalla?”
”En tiedä”, Glatorianking sanoi hitaasti, pää painuksissa. ”Sitä ei ehditty kertoa minulle ennen sieppaustani.” Makuta oli tällä kertaa ilmeetön.
Puhunee totta, hän ajatteli.
”Hyvä on, Glatorianking”, hän jatkoi. ”Mitä muita tehtäviä Klaani suorittaa päihittämiseksemme?”
”En tiedä”, Gekko vastasi kylmän rauhallisesti. ”En ollut suuressa kokouksessa.”
”Valehtelet.”
”Niin teen.” Gekko, joka luuli Helmekan heittäneen henkensä, oli täysin varma siitä, mitä halusi. Hän ei antaisi Makutan saada tietoja haltuunsa.
”Miksi?”
”Koska en voi antaa sinun saada tietää yhdestäkään. Itse asiassa en edes tiedä mitään.”
”Sinä. Olet typerä.”
”Niin, se voi olla mahdollista, mutta samoin olet sinäkin.” Makuta katseli tyrmistyneenä Toaa, joka kidutustelineeseen sidottuna uhmasi häntä. Lihat oli revitty irti käsistä, luut murskattu. Hänellä ei ollut potentiaalia minkään muunlaiseen vastarintaan kuin verbaaliseen.
”Sinä et taida ymmärtää tilannetta”, Abzumo sanoi. ”Ssssssinä et ymmärrä.”
”Ymmärrän. Minä en anna tietoja, ja sinun on pakko tappaa minut, kuten tapoit hänet.”
”Sinä… et voi… sanoa… noin.”
”Voin. Ja sanon. Sanoin itse asiassa jo.” Makuta kavahti taaksepäin. Hänen kasvonsa vääristyivät vihan irvistykseen.
”SINÄ KUOLET!” hän karjui. Hän otti esiin suuren keihään ja lävisti sillä Glatoriankingin mahan. Gekko vingahti ja sylki vihreää nestettä. Makutan suu vääntyi groteskiin hymyyn.
”Nyt, minun lienee pakko tappaa sinut.” Hän otti esiin viikatetta muistuttavat aseen. Hän kohotti sen iskuun.

Klaanilinnoitus, Makuta Nuin huone

”Tuota noin. En haluaisi kertoa… monestakin syyst䅔 Makuta Nui sanoi Matorolle.
”Ja ne syyt ovat?”
”Ne paljastavat hieman… asioita, joita en haluaisi paljastettavan.”
”Kuten?”
”Ööh…” Makuta Nui sanoi. Hän mietti hetken. Sitten hän kohautti olkiaan ja teleporttasi itsensä huoneesta. Matoro katsoi hölmistyneenä hetken paikkaa, jossa Makuta oli hetki sitten istunut. Sitten hän kirosi ja lähti huoneesta. Hänen pitäisi vielä kerätä varusteita, mutta Manu ei pääsisi pulasta näin helposti.

Makuta Nui oli jo kerännyt tarvitsemansa tarvikkeet matkaa varten. Hän lähti kohti tapaamispaikkaa.
En voi kertoa ihan kaikkea heille, hän ajatteli, en vielä…

Retro

Vakoojatar Bioklaanissa!

Kommentoi

Umbran huone

Sheelika hyppäsi ketterästi ikkunasta pölyiselle kivilattialle. Kuun valo loi varjoja Sheelikasta lattialle, ja varjoista Sheelika piti. Katsellen ensin ympärilleen Sheelika näki Umbran huoneen koko loistossaan. Keskellä Umbran huonetta oli läjässä kasa elementaalienergian naamioita, joita Umbra oli joskus ostanut Metru Nuilta pilkkahintaan. Niitä Umbra tarvitsi jokaisen tehtävänsä jälkeen, koska tehtävät kuluttivat usein hänen Elementaalivoimiaan suuresti.

Yhdellä seinämällä oli suuri kivestä kaiverrettu kirjahylly, jossa oli Umbran kivitauluille tehtyjä kirjauksia aina hänen Karda Nui päiviltään asti. Sheelika tutkaili näitä ja sai selville asioita Umbran menneisyydestä, kuten sen että hän oli Toiveiden kiven yksi suojelijoista, ja tappanut kylällisen Matoraneja ollessaan Toa Hordika.

“Perin mielenkiintoinen hahmo tämä Umbra”, Sheelika puheli itsekseen, luoden terävästä kynnestään varjosäteen seinään. Hän kirjoitti seinään: Siellä missä Salama ja Varjo kohtaavat, vain kuolema korjaa kaiken.

Kaivellen kivitauluja, Sheelika ammensi itseensä tietoja Umbrasta.

“Näistä tulee hyödyllisiä tietoja, joita voimme käyttää Klaania vastaan. Arstein tulee olemaan minusta ylpeä”

Tutkien Umbran sängyn vieressä olevaa yöpöytää, Sheelika huomasi kaiverretun kuvan Umbrasta ja eräästä naispuolisesta Matoranista. Kuvaan oli kirjattu tekoaika: Karda Nui n. 100 000 vuotta sitten.

“Hmm… Umbralla on joku sydänkäpy jossain kaukana… Miehet. Tarvitsevat meitä naisia, vaikka me naiset emme kaipaa muuta kuin valtaa ja hiukan peliä”, Sheelika puheli taas itsekseen ja löysi kivisen yöpöydän laatikoista Matoranien mytologiaa käsitteleviä teoksia kuten
Karzahni, myytti vai legenda, Tren Krom, tuhoa vai trikkejä sekä Toa Matat, tietoja ja legendoja sankareista. Heittäen nämä teokset pölyiselle lattialle, pieni pölypilvi pöllähti kirjojen osuessa pölykerrokseen. Salaman Toa piteli nenästään ja koetti olla aivastamatta, pölyn kutittaessa yhä hänen nenäänsä.

Pölyn takia, Sheelika lähti Umbran pienempään, viereiseen huoneeseen, jossa oli paljon kuolleita heiniä ja mädäntyneitä hedelmiä. Täällä Umbran lemmikki Kahu ja Fikou yleensä asuivat, mutta nyt Kahusta ei kuulunut mitään. Umbran Fikou nukkui luomassaan seittipedissä lähellä Kahun ruokintakippoa. Pieni Rahi keinui suloisesti vihreässä seittikeinussaan, tuhisten ja hampaitaan naksutellen. Sheelika päätti olla herättämättä tätä hämähäkkiä, vaan jatkoi tutkimuksiaan.

Lattialta, Sheelika löysi Umbran holoprojektorin, joka lähetti viestiä Umbran lähdöstä Ritarikunnan tehtävälle. Napaten sen käsiinsä, Sheellika laittoi sen kiinni ja hellästi laukkuunsa.

“Tätä Arstein tarvitsee”, Sheelika ajatteli heittäen semalla paperista tehdyn Rahi Beasts- oppaan Umbran sängylle. Potkien maassa lojuvia lappuja, Sheelika sai vahingossa esiin Moderaattorien salasanatietoja.

“Tätä me juuri tarvitsemme”, Sheelika sanoi, keräten oudolla ja koukeroisella käsialalla tehtyjä Matoraniksi kirjattuja lappuja laukkuunsa.

“Arstein. Olen löytänyt tietoja, joista voi olla hyötyä meille”, Sheelika sanoi radioonsa. Arstein kuunteli Sheelikan informaatiot ja vastasi: “Pysy siellä Umbran huoneessa. Voit vakoilla siellä olevasta Moderaattorin taulusta koko Klaania. Ilmoitan sitten kun tarvitsen sinua taas”

Radio rätisi ja ääni sammui. Sheelika lähti tutkimaan Umbran huoneistoa.

Salaman Toa pani merkille ettei Moderaattori pahemmin välittänyt siisteydestä. Pienet köynnökset risteilivät yhdellä seinämällä, ja niissä roikkui Fikoun tyhjiin imemiä Niazeskeja ja perhosraheja. Heilautus Sheelikan kädestä, ja kaikki kuolleet Rahit olivat lattialla.

“Että minä vihaan Raheja”, Sheelika sanoi. “Ne pilaavat yleensä kaiken…”

Kävellen Umbran sotkuisessa huoneistossa, Sheelika päätyi lopulta lukolla varustetulle ovelle. Iskien oven hajalle keihäällään, ovi rysähti palasiksi Sheelikan eteen ja hän marssi sen ylitse.

Sheelikan eteen aukeni suuri tietokoneilla ja sähkökaapeleilla täytetty huone, jossa Umbran Moderaattorikomentotaulu oli yhä päällä. Sheelikan astuessa koneen ohjaimiin, hän pääsi vakoilemaan aukottomasti kaikkia Klaanilaisia, tai sabotoimaan heidän tehtäviään.

“Arstein tulee olemaan ylpeä tästä”, hän myhäili itsekseen, hymy naamiollaan…

Sheelika ei kuitenkaan huomannut pientä olentoa, joka kipitti hänen takaansa varjoissa kohti linnoituksen portaita…

Retro

Kaktuspommi ja heittoistuin

Kommentoi

Jossain taivaalla, kahden ilmalaivan tuntumassa

Pieni, Klaanilainen lentokone sukelsi villisti väistellen ja väisellen piraatti-ilmalaivan tulitusta. Ilmeisesti se ei ollut arvostanut lennokin ampumaa pikku laukausta. Ohjaamossa Snowman koetti parhaansa mukaan pysyä perillä lentokoneen “sittenkin hieman venettäni vaikeaselkoisemmista” ohjaksista. Hän vispasi ohjaussauvaa, ja lentokone heittelehti suunnasta toiseen. Toistaiseksi Klaanilaisten kulkupeli ei kuitenkaan ollut vielä ottanut lainkaan osumaa.

Ämkoo etsi kuumeisesti lentokoneen ohjauspöydästä jotain, jolla tulittaa takaisin. Toistaiseksi hän oli saanut koneen laskeutumistelineet ulos ja mukitelineen ponnahtamaan iloisesti esiin, mutta tulivoima ei ollut noussut ensinkään. Hän turhautui huomatessaan kaikkien ampumaohjaksienkin olevan lentäjän puolella, ja nosti kiikarit taas käsiinsä, toivoen huomaavansa jotain oleellista.

—

Ilmalaivan kannella kapteenit Ghekula ja Taku huusivat kilvan komentoja miehistölleen.
“Laukaiskaa ty-“
“Laukaiskaa tykit! Arrr!”
“Kääntäkää paapu-“
“Kääntäkää paapuuriin!”
“Tulittakaa kaktuspommeilla!”
“Tulittakaa kaktu… Mitä, ei, älkää tulittako kaktuspommeilla!”

Oli kuitenkin jo myöhäistä. Piraattien ilmalaivan kyljestä avautui kitisten suuri aukko. Esiin ponnahtaneen massiivisen tykin suusta lähti viuhuen ilmaan vihreä ammus, joka hetken kiidettyään ilmojen halki räjähti. Siitä lähti joka suuntaan pienempiä palasia, joista suurin osa iskeytyi matoranryöväreiden omaan alukseen.
“Mikä virka tuolla tykillä on?”
“Kukaan ei tiedä.”
“Arrr.”

—

Klaanilaiset katselivat pöllämistyneinä piraattilaivan toimintaa. Ja niin yllätävä kuin äskeinen ammus oli ollutkin, Ämkoo huomasi jotain vielä kiinnostavampaa. Ne olivat matoraneja. Eivät skakdeja, eivät steltiläisiä, ne olivat matoraneja. Snowman kommentoi Ämkoon kasvoille kohonnutta outoa ilmettä: “Mitä nyt?”
“Ne ovat matoraneja.”
“Mitä?”
“Kuulit kyllä. Matoraneja.”
“Mutta enhän minä niitä pikku kavereita tahdo ampua.”
“He ampuvat meitä. Tulita takaisin.”
“Tuossa on kyllä perää.”

Snowman painoi isoa punaista nappia ohjaustangon vieressä, ja pongahti kattoon auenneesta luukusta uskomattomalla vauhdilla istuimineen kohti taivaan sineä. Heittoistuin, Ämkoo ajatteli. Kenen idea oli asentaa tuohon heittoistuin? Hän tarttui koneen ohjaksiin, ja jatkoi väistöliikkeitä.

—

Matorankapteenit ihmettelivät äskeistä. Oliko tuo salainen ase? Kiero suunnitelma heidän päänsä menoksi? Hämäys? Avunpyyntö? Jotain vielä uhkaavampaa?

—

Oho, Snowman mietti. Väärä nappi.

—

Piraatti-ilmalaivan sisätiloissa eräs pahansisuinen matoran käveli käytävää pitkin. Hän kuitenkin pysähtyi kuullessaan jonkin isketyneen aluksen ulkoseinään. Hän meni katsomaan ikkunasta ulos, ja näki ikkunalaudasta roikkuvan, valkoisen toan. Matoran kysyi tuimana: “Kuka olet?”
“Snowman, terve vaan. Entäs sinä?”
“Ryan” matoran vastasi, ja lisäsi vielä merirosvouttaan korostaakseen “Arrrr.”
Snowman ei tiennyt miksi, mutta hänelle tuli mieleen, että tuo matoran olisi varmasti hyvin ahne, ja lähestyi kiusallista tilannetta siltä kantilta.
“Kuule, Ryan, jos päästät minut ylös, saat mittaamattomia aarteita.”
Matoran katsoi ikkunalaudasta roikkuvaa toaa, ja asetti jalkansa tämän varpaiden päälle.
“Kuinka mittaamattomia?”
“…tiedätkö edes, mitä se tarkoittaa?”

Juuri silloin rysähti, ja Snowmanin ote lipesi. Hän sai kuitenkin napattua kiinni alemmasta ikkunasta, ja kömpi siitä sisään. Käy tämä näinkin, hän mietti katsellessaan ympärilleen pimeässä huoneessa. Mutta Ämkoo voisi vähän varoa lentokoneen ohjaksissa. Hän melkein osui minuun.

Kerrosta ylempänä Ryan lähti juoksemaan kohti ilmalaivan kantta. Kapteenien tulisi kuulla tästä tunkeilijasta.