Aihearkisto: Klaanon Rope

Retro

Kerosiinipelle

Kommentoi

Klaanin linnake monen monituisia vuosia sitten

Oli synkkä ja myrskyinen yö. Hupulla ja kaavulla sateelta suojautunut hahmo asteli mutaista tietä kohti Bio-Klaanin linnoitusta, josta oli kuullut eräältä Umbra-nimiseltä matkalaiselta. Linnake ja sen ympäristön sivurakennukset seisoivat jylhinä rannan yllä. Rannan, jolle hahmo oli saapunut soutuveneellään. Mukanaan hänellä oli vain reppu sekä mystinen, tumma säkki.

Hahmo oli kyllästynyt iänikuisiin seikkailuihin ympäri maailmaa ja etsi itselleen paikkaa, jonne asettua. Artakhalle hän ei palaisi, muut saaret taas olivat ylikansoitettuja. Tämä paikka vaikutti sopivan rauhalliselta. Juuri sellaiselta kuin mitä hän etsi.

Hän saapui suurelle portille, joka heijastui myös maassa olleesta suuresta lätäköstä. Sadepisarat hakkasivat lätäkön pintaa ja korkeammalla linnakkeen kattoa. Se myös kahisutti puiden lehtiä. Sade sai aikaan monia erilaisia ääniä.

Portti näytti tällä koiranilmallakin ystävälliseltä. Hahmo astui siitä sisään toiveikkaana. Hän kulki tyhjän sisäpihan läpi kohti päärakennusta, jonka joka ikkunasta paistoi lämmin valo. Suuri puuovi seisoi jykevänä karun ulkomaailman ja kodikkaiden sisätilojen välillä. Hahmo kolkutti oveen.

Oven avannut ystävällisen näköinen hahmo heti tulokkaan nähtyään kääntyi ja huusi eteishallin kirjavalle väkijoukolle “Saimme vieraita!”

“Liikeneekö teiltä yösijaa matkalaiselle?” hahmo kysyi Bio-Klaanin asujaimistolta. “Nimeni on Kerosiinipelle. Tutkimusmatkailijaksi, tai ehkä tiedemieheksi, minua voisi sanoa.” Hän sai myöntävän vastauksen, ja jäi Klaaniin.

Eräänä päivänä, kun hän ajatteli jo lähtevänsä toisaalle, hän löysi jotain linnoituksen pohjalta. Se oli ovi, muttei mikään tavallinen ovi. Se oli raskaasti panssaroitu, eikä siinä lukenut mitään, muiden ovien selkeistä opasteteksteistä poiketen. Se oli kuitenkin lukossa, eikä hän saanut siitä mitään selville. Hän kyseli kaikilta, mutta kukaan ei tuntunut tietävän huoneen sisällöstä pätkän vertaa.

Eräänä yönä, hänen nukkuessaan tähtitornissa, jonne hän oli väliaikaisesti majoittunut, hän heräsi ääneen. Vaikka torni oli typötyhjä Kepe saattoi vannoa kuulleensa askelia ja lattian narahtelua. Ei ollut erikoista, että tähtitornissa oli joku yöllä, mutta tuona nimenomaisena yönä taivaalla sattui olemaan poikkeuksellisen paksu pilviverho, joka esti kaiken havainnoinnin.

Tuolloin tapahtui jotain. Kepellä oli vain hämärä muistikuva hahmosta, tai pikemminkin hahmottomuudesta sekä aavemaisesta kylmyydestä. Seuraavana aamuna hän oli herännyt tornin portaikosta kädessään vanha ja ruosteinen avain. Se näytti niin vanhalta, kuin se olisi ollut itse linnaa vanhempi. Tämä oli hyvin kummallista, sillä avain sopi täydellisesti kumman huoneen oven lukkoon.

Hän värväsi tutkimusmatkalle avukseen Doxina tunnetun moderaattorin, joka ei vielä tuolloin ollut toivoton hattuaddikti. He tutkivat soihtujen kanssa koko huoneen, jos sitä nyt huoneeksi saattoi sanoa. Se oli useiden huoneiden sekä yhä tuntemattoman kokoisten varastojen labyrintti, jonka ei fysiikan lakien mukaan olisi edes pitänyt mahtua linnakkeen sisälle. Kepe sai tämän paikan puolivirallisesti itselleen, ja päätti jäädä Klaaniin. Paikan hän nimesi Verstaaksi, sillä sellaisena sen aiempi asukki oli sitä pitänyt. Hänestä Kepe alkoi käyttää nimeä Verstaan kummitus.

Seuraavat, sangen pitkät ajanjaksot kuluivat sitä kolutessa. Sen syövereistä löytyi monia laitteita ja järjestelmiä, jotka valjastettiin Klaanin käyttöön. Verstas ei kuitenkaan ollut pelkkä siunaus; kerran Dox katosi sen syvyyksiin viikoiksi. Kun hänet viimeinkin löydettiin, kumma kyllä metsiköstä linnakkeen ulkopuolelta, hänelle oli syntynyt pakkomielle hatuista.

Lopulta Kepe eristi Verstaan syvimmät kolkat ja teki siitä yleisen varaston sekä oman tukikohtansa ja työpajansa.

Tämä ja monet muut muistot pyörivät filminä hänen silmiensä edessä.

[spoil]Tein sitten minäkin flashbackin reaaliajan jatkoa odotellessa.[/spoil]

Retro

The Pensasman

Kommentoi

Trooppinen saari, pimeä tunneli nazorakein tukikohdan alla

Yhä pensaaksi naamioituneen Snowmanin ja kolmen matoralaisen muodostama joukkio saapui määränpäähänsä. Tunneli avartui hieman suurempaan tilaan, ja jostain pääsi auringonvaloakin sisään.

Eräs matoraneista nosti sormensa suun eteen varmistaakseen muiden pysyvän hiljaa. Hän kohosi puiselle laatikolle ja kurkisti aivan katonrajassa olevasta pienestä reiästä ulos. Kaksi muutakin matorania kohosivat tarkkailemaan ulos, ja Snowman päätti liittyä joukkoon. Hänen ei kuitenkaan täytynyt ängetä laatikon päälle, hän oli muutenkin riittävän pitkä.

Ikkuna tuntui avautuvan suuren puurakennuksen luonnonvaraiselle sisäpihalle.
“Torakat eivät juuri käytä tätä pihaa” eräs matoraneista kuiskasi lumiukolle.

Snowman huomasi aukion olevan melko tyhjillään. “Mikä tämä rakennus on?” hän kysyi.
“Tänne he pakottavat kaikki vangitut ystävämme aina rankan työpäivän päätteeksi. Olimme onnekkaita päästessämme pakoon.”
“Eli jonkin sortin vankila?”
“Alunperin se oli pelkkä talli raheille, mutta kyllä. Nyt siellä on myös vangittuja matoraneja.”

Erääseen rakennuksen ikkunoista syttyi valo, ja nelikko painautui pois ikkunasta.
“Okei, olet nyt nähnyt kohteemme. Tuolta vapautamme kaikki matoranit.”
“Tuolta? Eikö sen luulisi olevan aika tarkasti vartioitu?”
“Usko pois, tulee helpommaksi vapauttaa kaikki veljemme ja sisaremme kerralla, kuin koettaa muiluttaa heitä kesken työpäivän.”

Hetken hiljaisuuden jälkeen tähän asti vaitonaisena pysynyt matoran vakavana lisäsi: “Olemme koittaneet.”

Sitten matoranit laskeutuivat pois laatikolta, ja lähtivät kulkemaan takaisin matalaan tunneliin. Snowman kyyristyi, lähti letkan jatkoksi ja harmitteli mielessään kipeytyviä niskojaan.

—

Muuan nazorak tyynnytteli karsinassaan olevaa husi-lintua. Mitä se nyt noin pillastui? hän tuumi, tietäen niiden yleensä käyttäytyvän villisti vain vaaran uhatessa. Ehkäpä se kuuli jotain.

Torakka nappasi keihäänsä telineestä, ja katsoi tallin ovesta ulos. Ulkona oli täysi tohina päällä, Klaanilaisia etsittiin vielä. Mutta siihen lintu oli jo tottunut. Sitten torakka asteli sisäpihan ovelle. Sielläkään ei kuitenkaan vaikuttanut olevan mitään.

Mutta juuri kun nazorak oli palaamassa sisään, kiinnitti hän huomionsa ensimmäisen kerran kasvillisuuden vallassa olevan sisäpihan keskellä sijaitsevaan maastonkohoumaan. Se vaikutti kaikin puolin epäluonnolliselta. Hän käveli aivan sen luo, ja tökki sitä keihäällään.

Ei reaktiota.

Sitten nazorak kumartui, ja tutki sitä lähempää. Aivan kuin… Siinä olisi ollut jonkinsorttinen ikkuna-aukko

—

Snowman oli kuulevinaan heidän takaansa tunnelista outoa rapinaa, ja juuri kun hän oli ilmoittamassa havainnostaan muille virheä välähdys keskeytti hänet.

Energiakuula osui erästä kolmesta matoranista jalkaan, ja tämä kaatui lattialle huutaen tuskissaan. Nelikko huomasi heitä takaa-ajavan torakkajoukkion, ja Ternokiksi kutsuttu matoran otti heti johdon käsiinsä.
“Heku, vie Zala turvaan. Minä ja uusi ystävämme hoidamme takaa-ajajat!”
“Hoidammeko?”

Jo silloin torakat saapuivat iskuetäisyydelle, ja niistä ensimmäinen hyökkäsi puukon kanssa Snowmanin kimppuun. Pimeässä ja ahtaassa tunnelissa vääntö oli hyvin epäselvää, mutta väkevämpänä osapuolena Snowman sai heitettyä nazorakin pois kimpustaan. Seuraava torakka kuitenkin iski heti kiinni, ja sekava paini jatkui.

Ternok huomasi toan olevan vaikeuksissa, ja sai idean. Hän ei käytävän ahtauden vuoksi kyennyt Snowmanin takaa taistelemaan torakoiden kanssa, mutta onnistui nappaamaan lumiukon varustelaukusta hassun näköisen Cordak-laukaisimen. Hän latasi sen, ja jäi odottamaan sopivaa hetkeä.

“Menes nyt siitä” Snowman ähkäisi tyrkätessään taas yhden nazorakin etäämmäs, vain saadakseen jälleen uuden taisteluparin. Tämä torakka onnistui haavoittamaan Snowmania rintaan.
“Hei! Matalaksi!” Ternok huusi Snowmanille, ja tämä pienellä viiveellä heittäytyikin maahan.

Vihreä matoran ampui kolme laukausta kohti torakoita, ja viimeisen suuntasi kattoon.
“Tule, toa, tule!” hän huusi Snowmanille, joka raahasi itseään maata pitkin kohti Ternokia. Katonpalasia ropisi tulituksesta nopeasti toipuneiden torakoiden niskaan. Ne onnistuivat viime hetkelle sukeltamaan pois tunnelin romahtamisen tieltä, mutta jäivät auttamatta erilleen takaa-ajettavistaan.

“Nyt toa, mennään” Ternok aloitti “Meidän täytyy varoittaa muita, ja ilmoittaa tämän tunnelin täydestä eristämisestä.”
Snowman nyökkäsi myöntymisen merkiksi, ja tunsi suurta kipua rintaansa tulleen viillon tähden. Plus tämä pahuksen tunneli on niin matala, että niskojani tulee vielä kolottamaan oikein kunnolla.

Retro

Pikkujäbät metsässä

Kommentoi

Metsä

Umbra harhaili sademetsässä etsien sivistystä. Hän ei edelleenkään muistanut paljoa mitään menneisyydestään ja oli vasta oppinut käyttämään voimiaan. Metsän pimeydessä, Umbra oli alkanut tajuta että onnistui luomaan sormeensa pienen valonsäteen ettei kompastuisi pimeässä, tai joutuisi nälkäisen Muakan hampaisiin.

“Mielenkiintoista”, Umbra sanoi, luoden sormestaan pienen valonsäteen, joka toimi “taskulamppuna”

Ottaen toisella kädellään miekastaan kiinni, Umbra kanavoi tätä valoenergiaa miekkaansa, mutta mitään ei tapahtunut. Pinnistäen mieltään, Umbra koetti saada hallinnan näihin “uusiin” valovoimiinsa. Harmistuneena, kun mitään ei tapahtunut, Ba-Matoran lähti kohti läheistä puroa, koska tarvitsi nestettä.

Katsoen sormensa valossa puron pintaan, Umbra huomasi että hänen haarniskansa violetit kohdat olivat muuttuneet kellertävän oransseiksi. Pikkuhiljaa sankarimme alkoi tajuta mitä oli tapahtunut, hän oli vaihtanut ruumiinsa värejä.

“Täytyy kokeilla mitä nyt tapahtuu”, Umbra sanoi itselleen, ottaen yhteyden miekkaansa, ja keskitti kaiken energiansa säilään. Syntyi suuri annos keltaista energiaa, elementaalista valoa, joka purkautui säilän päästä. Säde osui läheiseen suureen puuhun, kaataen massiivisen puun päin mutaista maata, jolloin turvetta, mutaa ja maa-ainesta lenteli ilmassa, hätääntyneiden Kewojen kirkuessa pelästyneinä.

“Tämäpä perin mielenkiintoista”, hän sanoi, hymyillen leveästi Pakarillaan.

Äkkiä Umbra kuuli ääniä. Joukko Zyglakeja oli metsällä. Ne metsästivät yhtä mustan ja limevihreän väristä pientä olentoa, joka hyppi mättäältä toiselle, joukko vainoojia perässään.

“Saamme shinut käsiimme pieni Orton!” yksi mustan ja sinisen kirjava Zyglak sanoi, ampuen liimazamorin Ortonia jalkaan. Olennon matka loppui kuin seinään, kun hän kaatui maahan.

“Emme ole metsästäneet Ortoneja vuosia”, Zyglak sanoi, lipoen huuliaan. “Nyt on aika kruunata odottelu”, hän sanoi lähestyen joukkonsa kanssa ilmasaksilla huitovaa olentoa.

“Ei! Ette saa! Mitä olen teille tehnyt!” Orton huusi.

Umbra oli piiloutuneena läheisen puun taakse. Hän piteli kolmisormisella kädellään kiinni puusta ja katseli kauhistuneena kuinka barbaariset olennot kohtelivat nappaamaansa Ortonia.

“Nyt tai ei koskaan, minä toimin”, Umbra kuiskasi itselleen, nähden vilauksen menneisyydestään, Toana.

Miekka oikeassa kolmisormisessa kädessään, Umbra lähti juoksemaan Zyglakeja kohti, karjuen.

“Antakaa sen Ortonin olla!”

Miekka latautuneena keltaisella valoenergialla, Umbra meni Zyglakien ja Orotnin väliin.

“Mitä sinä pikkuinen Ba-Matoran tulet väliimme mesoamaan. Mene muualle ennen kuin katkaisemme pikku jalkasi kuin hammastikut”, yksi Zyglakeista sanoi Umbralle, tämän pidellessä miekkaansa osoittamassa Zyglakeja.

“Pikkukaveri, pakene kun voit”, Umbra sanoi Faxonia kantavalle Ortonille. Umbra loi pienen lasersäteen sormestaan, joka poltti Ortonin jalassa olleen tahmean liiman pois ja tämä pääsi jaloilleen.

“Ei. Taistelen yhdessä kanssasi, muukalainen”, Orton sanoi uhmakkaasti, ladaten aseensa.

“Kaksi pientä Matorania meitä, joukkoa Zyglakeita, vastaan”, harmaata kypärää kantava Zyglak soturi sanoi, nauraen. Muut Zyglakit alkoivat nauraa rämäkkää sihinää sisältävää nauruaan.

Yksi Zyglakeista, limetin vihreän ja harmaan sekoitus, lähestyi Umbraa nauraen, jolloin Umbra iski itsepuolustuksekseen miekastaan valonsäteen päin Zyglakia. Zyglak sokaistui ja ei enää nähnyt toisella silmällään mitään.

Zyglakit katsoivat kuinka Ba-Matoranin miekasta lähti valonsäde joka sokaisi heidän tiiminsä jäsenen. Tämän jälkeen koko joukko hyökkäsi kaksikon kimppuun.

“Oletko valmis kaveri?” Umbra sanoi Ortonille, tämän nyökätessä.

Miekat iskivät toisiaan vasten kun Umbra ja Orton aloittivat taistelun Zyglakeja vastaan. Orton loi tuulenpyörteitä aseistaan, jotka pyörryttivät Zyglakeja, ja Umbra loi valoa sekä painovoimahyökkäyksiä miekastaan. Hän joutui kokoajan vaihtamaan vartalonsa värejä mahdollistaakseen kahden elementin käytön. Zyglakien raaka voima ja suuri lukumäärä sai aikaan sen että taistelu jäi aika lyhyeksi, ja Umbra loi suuren valonvälähdyksen, jonka aikana hän johdatti sokaistuneen Ortonin ja itsensä piiloon.

“Onnistuimme aika hyvin”, Orton sanoi viimein piilopaikasta, jonne Umbra oli heidät johdattanut. Piilo sijaitsi hylätyssä Ussalin pesässä hiekkatörmällä.

“Mikä on nimesi, muukalainen”, Orton kysyi. “Itse olen Levah, Orto Nuin Ilmavoimien päällikkö, ja nykyisin Ilman Orton.”

“Minua on kutsuttu Umbraksi jo kauan, mutten tiedä varmuudella onko se nimeni”, Umbra vastasi. “Tiedätkö mistä täältä saarelta löytää sivistystä?”

“Oi kyllä, uljas soturi, Umbra”, Levah vastasi, kiillottaen välineitään. “Voisitko muuten himmentää tuota valoasi, se ei tee hyvää silmilleni, koska olen sopeutunut pimeään”, Levah sanoi. “Vien sinut Bio-Klaanin linnoitukselle aamunkoitteessa”, Orton jatkoi.

“Kiitos, uusi ystäväni”, Umbra sanoi, puristaen kolmisormisella kädellään Levahin limevihreää kättä.

Retro

Don Ämkoo

Kommentoi

Trooppinen saari, Nazorakein tukikohta

Panssarivaunun ohjaamossa valmistauduttiin laukaisuun. Äskeinen ammus oli miltei osunut kohteeseen, mutta tämä oli nähtävästi vielä tolpillaan. Seuraavan ammuksen oli osuttava.
“Kohde tähtäimessä!”
“Tulta!”

Nazorakien yllätykseksi Ämkoo ei edes yrittänyt väistää. Hän seisoi keskittyneesti suoraan tankin edessä pidellen tiukasti kiinni päänsä ylle ojentuvasta miekastaan.

Ammus lähti liikkeelle.
Niin myös Ämkoon miekka.

Torakat tuijottivat ihmeissään panssarivaunun ohjaamosta käsin kun huipputerävä katana iski ammuksen kahtia. Irronneet osat ohittivat Ämkoon tämän kummaltakin puolelta ja räjähtivät äänekkäästi jossain tämän takana. Musta hahmo katosi sen jälkeen räjähdyksen aiheuttamaan tomupilveen.

Panssarivaunun tykki oli jälleen ladattu. Torakat odottivat pölyn laskeutumista saadakseen kohteen uudestaan satimeen. Pölyn laskeuduttua torakat kuitenkin pettyivät, sillä Ämkoo oli kadonnut.

[spoil]Seuraavassa tapahtuu ihan oikeasti jotain.[/spoil]

Retro

Guardian

Kommentoi

Etelä-Zakaz, Warrekin linnake
Sisällissodan kolmas viikko

Ilmassa leijui vahva palaneen käry. Linnakkeen muurilla valtavan kivipaaden takana piilossa seisova Skakdi haisteli ilmaa hetken, mutta vältti ottamasta suurempia henkäisyjä. Hän oli kokenut valtavan kredipselleenimäärän vaikutuksen jo kerran aikaisemmin ja halusi kyseisen kerran jäävän viimeiseksi. Muurin suojissa olevat sensorit eivät kuitenkaan vaikuttaneet käynnistävän korvia riipivää hälytystään, joten oli turvallista hengittää.

Siniseen ja hopeaan verhottu Skakdi kurkisti varovaisesti vasemmalla silmällään kivipaaden taakse ja nosti käsissään olevaa vahvalla kiikarilla varustettua Vartija-kivääriä hieman toimivampaan asentoon. Kivääri hehkui edellisistä laukauksista vielä tulikuumana, mutta ammuksia oli vielä kolmelle pataljoonalle ja laatutyötä oleva Vartija-kivääri kestäisi taatusti pienen kuumentumisen.

Skakdi tarkkaili muurien yli vasemmalla silmällään, jonka hän oli huomannut vuosien saatossa olevan selvästi tarkempi. Kenraali Warrekin linnoituksia lähestyi palavilla ja raatoja täynnä olevilla kentillä marssiva monivärinen Skakdi-armeija. Armeija, jonka joukkoon mahtui myös kymmeniä vetojuhtina toimivia Raheja veti takanaan ketjuilla jonkinlaisia valtavia tykkejä. Niiden ulkoasu oli yksinkertainen ja muistutti vain valtavaa Zamor-laukaisinta, mutta Nektannin insinöörit pitivät tunnetusti terävistä metalliosista. Tykkien kyljet olivat täynnä valtavia teriä, joilla ei vaikuttanut olevan raskaissa kenttäaseissa mitään järkevää toimintoa.

Valtavien tykkien sisällä vaikutti latautuvan jotain vihreää.

“Tiedätkö, miksi ne kutsuvat noita?” tuttu ääni sanoi sinisen Skakdin takaa. Skakdi kääntyi ja näki toisen siniseen ja hopeaan verhotun Skakdin, joka oli häntä lyhyempi, mutta tukevampi ja lihaksikkaampi. Tämän Skakdin vasemman olkapään ympäri oli kiedottu paksu side, mutta se näytti silti pitelevän kyseisellä kädellä omaa Vartija-kivääriään aivan hyvin.

Kivipaaden taakse suojautunut Skakdi ei vastannut, mutta katsoi puhujaa tympeänä. Puhuja vain hymyili hieman ja katsoi asiakseen vastata omaan kysymykseensä.
“Nuo tykit ovat ihan oikeasti ‘Nektann-energiakanuunoita’.”

Pidempi ja hoikempi Skakdi katsoi puhujaa epäuskoisena. “Oletko ihan tosissasi.”

“Kyllä. Nektann-energiakanuuna. Tämä käry on todennäköisesti peräisin siitä, kun yksi osui siipikarja-aitaukseen.”

Kivipaaden taakse kyykistynyt tarkka-ampuja kääntyi poispäin puhujasta ja ampui muutaman plasmalaukauksen kohti vihollisia. Toinen Skakdi jatkoi puhumistaan, mutta tarkka-ampuja ei tiennyt, olisiko hänelle pitänyt vastata.

“Kyllä on selvää, mikä vihollisemme synti on”, tukevampi Skakdi sanoi äänekkäästi. “Nektannin on ylpeys, eikä hän edes yritä piilottaa sitä. Kohta hän järjestää oman naamansa noihin lippuihinkin.”

Puhuja latasi Vartija-kiväärinsä äänekkäästi ja liittyi tuleen, mutta ei hiljentynyt taistelunkaan keskellä. “Toisaalta mitä me olemme puhumaan, kun käytämme samaa koodinimeä kuin kiväärimme. Ja ainoa ero Warrekin ja Nektannin välillä on se, että Warrek maksaa meille.”
Tukevamman Vartijan kivääristä viuhahtava tulisen plasmalaukaus syöksyi hiljaisemman Skakdin olkapään yli ja pudotti yhden Nektann-kanuunan ohjaamossa seisovista vihollisista. Musta Skakdi putosi poukkoillen tykin ohjaamoon vieviä siirrettäviä portaita pitkin eikä enää noussut.
“Ja kun Nektann on saasta, joka haluaa olla jumala”, taaempana seisova Vartija jatkoi. “on Warrek vain saasta, joka haluaa olla kuningas. Ero sekin.”

Aiemmin hiljaisena pysynyt Vartija päätti vihdoin vastata jotain.
“Tahtorakien olisi pitänyt tulla jo puoli tuntia sitten”, hän sanoi sivuuttaen aiemman puheenaiheen. “Saatamme joutua turvautumaan panssarintorjuntavälineisiin.”

“Hahaa, sehän puhuu!” suurempi Vartija sanoi innokkaana. “Minä olen Roqce. Olemme nähneet aikaisemmin, mutta en koskaan saanut nimeäsi.”
Roqce otti toisen kätensä kiväärinsä alta ja tarjosi sitä hiljaiselle Skakdille. Skakdi katsoi kättä hetken epävarmana ennen kuin tarttui siihen.

“Ei nimiä”, Skakdi sanoi Roqcelle. “Kaikki Vartijat, joille olen kertonut nimeni ovat kuolleet viikon sisällä. Ensimmäinen ja toinen saivat sirpaleesta ja kolmas ampui itsensä panikoituaan kaasuhyökkäyksessä. Haluaisin katkaista putken.”

Roqce hymyili leveämmin ja kätteli hiljaista Vartijaa voimakkaasti. “Kelpaa. Mutta haluan jonkun nimen, jolla kutsua sinua. Sinä olet tästä lähtien Vahtikoira. Vuh vuh.”

Hiljaisempi Skakdi katsoi Roqcea hetken tympeänä.
“Miten vain”, hän sanoi huolettomasti täyttäessään muurin yli pyrkivän kirvestä heiluttavan Nektannin sotilaan plasmalla.

[spoil]Hei, flashbackeja ei kielletty.[/spoil]

Retro

Don Ämkoo

Kommentoi

Trooppinen saari, Nazorakein tukikohta

Massiivista zamorlaukaisinta kantava nazorak kyyristyi ruosteisen peltitynnyrin taakse ja valmistautui ampumaan. Kohde olikin pian tähtäimessä ja ammus lähti lentoon. Nazorakin yllätykseksi ammus kuitenkin lensi suoraan kohteen läpi ja räjähti osuessaan tämän takana olevaan seinään.

Ämkoo kirosi. Aineettomuuden naamiovoima oli kieltämättä kätevä, mutta lyhytkestoinen. Viittasankari ei ollut ehtinyt etsiä uutta piilopaikkaa ja olikin materialisoitunut suoraan torakkajoukkojen nenän edessä. Ämkoon onneksi naamiovoima riitti juuri ja juuri äsken häntä kohti lentäneen zamor-kuulan välttämiseen.

Nazorakit alkoivat ripeästi piirittää Ämkoota. Aukiolle tunkeili jatkuvasti lisää etsintäpartioita, joista osa kantoi keihäitä ja osa miekkoja. Korkeammassa asemassa olevat sotilaat jäivät etäämmälle ampuma-aseidensa kera.

Huomattavan pitkää keihästä kantava torakka käveli Ämkoon yllätykseksi varsin päättäväisin askelin lähemmäs. Torakka pysähtyi muutaman askeleen päähän Ämkoosta ja alkoi puhua.
“Olet piiritetty. Jos antaudut ilman vastarintaa, säästämme henkesi.”
Ämkoo naurahti tahattomasti. Torakka jatkoi.
“Kerro missä ystäväsi on”, tämä sanoi ja otti paremman otteen keihäästään. Lähitaisteluaseilla varustetut torakat lähestyivät.
“Hieman vaikeaa”, Ämkoo vastasi. “En nähkääs tiedä.”
Vastaus ei miellyttänyt torakkaa.
“Laske aseesi.”
“En ajatellut.”
“Omapahan on virheesi.”

Nazorakit asettuivat muodostelmaan ja syöksyivät Ämkoon kimppuun aseitaan heiluttaen. Ensimmäisenä kimppuun hyökkäsivät miekoin aseistautuneet torakat. Nämä huomasivat kuitenkin oitis hyökkäyksensä tehottomuuden Ämkoon ripeiden miekaniskujen iskiessä torakoiden miekat kappaleiksi. Taitavan torjunnan jälkeen Ämkoo kierähti torakoiden ohitse, nousi pystyyn ja löi kahta lähinnä seisonutta torakkaa miekallaan. Iskusarjaa seurasi voimakas loikka jonka avulla Ämkoo sai reilusti välimatkaa itsensä ja torakoiden välille.

Tästä huolimatta Ämkoolle ei jäänyt aikaa hengähtämiseen, sillä taaempana odotelleet ampujatorakat laukaisivat oitis aseensa. Ämkoo katosi ammusten aiheuttaman räjähdyspilven sisään ja torakat jäivät tuijottamaan tapahtunutta tarkkaavaisina.

“Saimmeko me hänet..?”, yksi torakoista kysyi ääneen.
“Emme”, toinen torakka vastasi ja osoitti savupilveä kohti.

Ämkoo astui esiin savun keskeltä. Räjähdys oli sotkenut hänen naamioonsa ja panssareihinsa harmaita tomuläikkiä, mutta muuten hän vaikutti olevan suurin piirtein kunnossa. Ämkoon viitta oli kuitenkin kokenut pahoja vaurioita; sen repaleinen reuna liehui dramaattisesti räjähdyksen jälkivaikutuksien seurauksena.

Massiivista sinkoa kannatteleva nazorak nousi vuorostaan esiin. Tämä huusi jotain kielellä jota Ämkoo ei kyennyt tulkitsemaan. Sitten torakka latasi aseensa ja painoi liipaisinta.

Laukaisuhetkellä tapahtui kuitenkin jotain. Nazorakin ilme vääntyi hyvin epämääräiseksi tämän kääntäessä aseensa vauhdikkaasti muita torakoita kohti. Torakat huusivat järkyttyneinä räjähdyksen keskellä samalla kun Ämkoo etsi katseellaan uutta pakoreittiä.

“Jonain päivänä vielä kiitän sitä rääpälettä tästä komausta”, Ämkoo mietti.

Siinä samassa huomattavasti äskeistä voimakkaampi räjähdys heitti Ämkoon syrjään. Ämkoo kierähti nopeasti ylös välittämättä osuman aiheuttamasta polttavasta kivusta ja huomasi aukiolle ilmestyneen taisteluajoneuvon. Valtava panssarivaunu oli ilmeisesti ampunut hieman ohi, mutta se näytti lataavan jo toista ammusta.

[spoil]Kamala kieli und torakkamättö – osa II[/spoil]

Retro

Arsenal Snowman Expansion

Kommentoi

Trooppinen saari, pimeä kellari

“…ja täällä säilytämme aseistustamme” Ternok-niminen Le-Matoran lopetti puheensa.

Snowman katseli melko vaikuttuneena ympärilleen pölyisessä tilassa. Hän katseli hyllyssä olevia aseita: Kanoka-laukaisimia, keihäitä, puukkoja, Zamor-aseita… Tämän kaiken matoranien vastarintaliike oli onnistunut haalimaan nazorakeilta, ja he olivat myös saaneet huomaamatta eristettyä osia tukikohdasta omiksi tiloikseen. Kaikesta huolimatta toiminnassa oli paljon epäkohtiakin, joista Snowman olisi saanut lohkaistua montakin hyvää vitsiä.

Häntä ei kuitenkaan varsinaisesti huvittanut.

Lumiukko ei jaksanut uskoa Ämkoon toimineen niin kylmästi. Hän oli jättänyt nämä matoranit vaille apua. Totta kai Snowman itsekin tiesi tehtävän suorittamisen äärimmäisen tärkeäksi, mutta hänestä olisi silti ollut täysi vääryys hylätä matoralaiset. Sitä paitsi miten Ämkoo muka oli varma, ettei pala olisi yhtä hyvin voinut tulla esille vastarintaliikettä auttaessa?

Mutta ennen kaikkea Snowmania häiritsi hänen oma suuttumisensa. Ämkoo oli vain ajatellut Klaanin parasta, ja Lumiukko oli huutanut toverilleen. Snowman ei ollut tottunut kiihkoilemaan, ja tämä oli todella vaikea tilanne. Varsinkin, kun hän tiesi mahdollisesti riskeeranneensa tehtävän.

Ikkunan ääressä pihalle tarkkaillut matoran viittoi äkkiä kaikkia menemään matalaksi ja olemaan hiljaa. Snowman liimautui lattiaan, ja vilkaisi huoneen katon tuntumassa olevasta ikkunasta ulos. Hän näki torakkapartion marssivan rakennuksen ohi, ja sireeneistä päätellen he yhä etsivät Klaanilaisia.

Nazorakit kuitenkin kulkivat ripeästi ohi, ja Snowman kiitti tästä kellarin naamioitua ovea. Vaaran mentyä ohi lumiukko tallusti taas asehyllylle. Eräs Suurta Komauta kantava matoran esitteli ylpeänä hyllyn pisintä asetta: “Ja tämä tässä on zamor-tarkkuuskivääri. Saimme sen vastikään, kumppanisi tempauksen ansiosta.”
Snowman ymmärsi matoranin viittaavaan Ämkoon kaatamaan torniin. Ilmeisesti matoranit olivat sen tähden saaneet käsiinsä tämän aseen. Kivääri näytti sitä pitelevät matoranin kannossa suorastaan koomiselta pituutensa vuoksi, mutta matoran jatkoi: “Ajattelimme antaa sen sinulle kiitoksena.”
Snowman oli hieman hämillään. “Öh, kiitos.” Hän sanoi, ja otti aseen vastaan. Ilokseen hän huomasi sen piipun olevan kokoon taitettava, ja sai sen tungettua varustelaukkuunsa hakkujen, oman painetykkinsä ja Kapherin vanhan Cordak-tykin seuraksi.

Pian matoranit kutsuivat Snowmanin seuraamaan pieneen tunnelliin josta he olivat tulleetkin. Lumiukko kyyristyi, ja lähti tarpomaan pikkukavereiden perässä kohti pimeyttä.

Retro

Troopperi

Kommentoi

Klaanin lähellä oleva joki

Troopperi heitti vieheen veteen. Hetken päästä hän nosti vedestä jotain.

“What the…?” Troopperi huusi kun hän katsoi kirjavaa, kyllä kirjavaa Rukia, joka tuijotti silmillään häneen. Hän heitti kalan veteen takaisin.

“Tuo ei näyttänt oikein Rukilta. Muutenkin, se oli pieni. Pitäisikö mennä raportoimaan johonkin tutkimuskeskukseen?”

Troopperi oli ollut kiinnostunut kalastuksesta kun hän aikoja sitten kokeili sitä siinä pikku kylässä, jota kutsuttiin Ga-Koroksi. Tavarat keräten Troopperi lähti vaeltamaan kohti Klaania.

Hän käveli vehreässä metsässä. Kuu “paistoi”. Muutama Makika äänteli jossain lähistön lamella. Klaanilla ei ollut käynt outoja asioita aikoihin. Tokihan hän muisti tapahtumat Mt. ÄmKoon luona, ja Matoron katoamisen ja paluun Klaanille, mutta ei itse Klaanilla ollut käynyt mitään erityistä. Troopperi astui ulos kauniista, vehreästä metsästä. Hän näki edessään harmaan linnakken, jonka muurit olivat korkeat. Sen ikkunoita oli hajalla, ja metsän laitaan asti oli sinkoutunut tavaraa. Hän ikiruhti sisään ja syötti porttikoodin. Prototeräksestä taottu portti rämähti äänekkäästi auki. Porttiin oli maalattu teksti “Avde”, ja siellä riehui taistelu.

Tässä voi olla huomattavasti asiavirheitä, sillä en ole seurannut tätä topiccia, enkä viitsi käydä tätä monsteria läpi.