Klaanon

Kategoria: Klaanon Rope

  • Hautasaaret 6: Gukkoväki saapuu

    Meri, Gukkolintu

    Gukko kohosi jo taivaalle. Jään Toa ei itseasiassa tiennyt mitä tämä outo matoran tahtoi hänestä, mutta oli silti jostakin syystä linnun selässä Le-Matoranin takana.
    ”Halutko kertoa”, Matoro aloitti kun lintu oli vaakalennossa.
    ”Mitä?” matoran kysyi irroittamatta katsettaan horisontista.
    ”… jotain. Ihan mitä vain”
    ”Ai, joo. Tunnet Ämkoon?”

    Matoro muisti neljännen Adminin hyvin. Salaperäinen ja omalaatuinen heppu. Jään Toa ei vain muistanut koska olisi nähnyt saati jututtanut tätä viimeksi. Hän oli lähtenyt Klaanista nopeasti jonkin tehtävänsä jälkeen.

    ”Mitä hänestä?”, Matoro kysyi. Hän aavisteli pahinta, sillä jos Mäksä olisi ongelmissa, se vaatisi vastukselta jo jotakin.
    ”Hän on ongelmissa”, Enki vastasi sanomatta muuta.

    Lintu lensi hiljaisuuden vallitessa aamutaivaalla. Aurinko oli noussut juuri hetki sitten taivaalle, mutta monet pilvet estivät sen täydellisen näkyvyyden. Meren yllä puhalsi kolea, jäinen tuuli.

    ”En muuten esittäytynyt. Matoro The Blacksnow. Klaanilainen”, Matoro rikkoi hiljaisuuden.
    Nimen ”The Blacksnow” -käyttäminen tuntui hänestä hetken oudolta. Se sai hänet aian miettimään menneisyyttä, sitä mistä nimi on tullut. Hän ei nimittäin tiennyt sitä.
    Nykyään ”Blacksnow” vain muistutti kulkuri-Toasta joka oli yksin taistellut Matoranein puolesta eri puolilla Universumia.

    ”Enki”, matoran vastasi. Hän tähysti jatkuvasti eteenpäin, toivoen ettei ole myöhässä.
    Hän ei nyt miettinyt mitään muuta kuin Mestariaan.

    ”Minne olemme menossa?” Matoro kysyi.
    ”Kutsumme niitä Hautasaariksi”, Enki vastasi.

    Saari horisontissa oli kallioinen ja synkkä. Matoro muisti kuulleensa joskus noista saarista. Autioita, joissa edes rahit eivät viihtyneet.
    Gukko lensi jatkuvasti lähemmäs. Kallioita ja kivikoita, muutamia kitukasvuisia puita. Meren tyrskyt hajosivat rantakallioihin.

    ”Sano jos näet jonkun!” Enki huusi ja ohjasi lintuaan alaviistoon.
    Matoron teleskooppisilmä surisi. Hän sääteli ensin zoomia, mutta tajusi lämpökameran olevan paras vaihtoehto.
    Toa katsoi nyt alimman silmänsä läpi sinisenä hehkuvaa saarta. Yksi kohde loisti aivan kirkkaana jossakin saaren sisäosissa. Tämän lähellä näkyi kolme muutakin, huomattavasti himmeämpää kohdetta.
    Tulen Toa, Matoro ajatteli. Hän ei pitänyt tulesta.

    ”Neljä olentoa edessäpäin, saaren sisäosissa”, Matoro sanoi.
    Gukko lähti huimaan syöksyyn alaspäin.

    He näkivät kivikon joukossa muutamia liikuvia hahmoja. Kolme Toamaista hahmoa, jotka lähestyivät neljättä uhkaavasti.

  • Suga Kapuran pajalla

    Paja

    Keskipäivän aurinko paistoi kirkkaasti Summerganonin kulkiessa Pajaa kohti. Summerganonia hieman jännitti, sillä hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, miltä hänen kauan palvelleet ja rakkaat varusteensa nyt näyttäisivät ja tuntuisivat. Kysymys ei ollut siitä, etteikö hän luottaisi seppä-Kapuran taitoihin, vaan jännityksestä ja innosta uusia, kiiltäviä varusteita kohtaan.

    Hän oli aikonut hakea Kapuralta tilaamansa varusteet monta päivää aiemmin, mutta kiireet olivat viivästyttäneet Summerganonia, joka oli itseasiassa nauttinut olostaan ja kävelyretkistään saarella; ilman aseita. Aseita ja panssareita, jotka eivät koskaan tuntuneet liian raskaalta taakalta niiden keveyden vuoksi, mutta jotka kuitenkin muistuttivat aina sodasta, selkkauksesta ja väkivallasta. Kaikesta siitä välttämättömästä pahasta, joka oli rauhan eteen tehtävä. Kaikesta huolimatta Summerganon oli kiintynyt miekkoihinsa, sillä oli se moraalisesti oikein tai ei, hän tavallaan nautti kaikista tehtävistään Klaanissa. Oli syynä sitten pieni, jossain sielun kolkassa lymyävä halu koetella voimiaan vihollisen kanssa tai puhdas intohimo auttamiseen.

    Summerganon saapui Pajaan, jossa oli todella kuuma. Aurinko lämmitti ympärillä lojuvaa metallia, joka hohkasi lämpöä ja kimalteli paisteessa ja auringon lisäksi tätä tunkkaiseltakin joskus tuntuvaa paikkaa lämmittivät ahjot.

    ”Tervehdys, Suga!”
    Summerganon kääntyi äimistyneenä ja näki Kapuran kömpivän jostain romukasan takaa. Summerganon tervehti iloisesti klaanilaistoveriaan, joka ohjasi Sugan varastoonsa, josta uudeksi taotut varusteet löytyisivät.

    ”Tein tästä niin kevyen, kuin mahdollista”, Kapura sanoi antaessaan Summerganonille pitkän, kimaltelevan miekan. ”Tämä on tosiaan kuin uusi”, Summerganon sopersi äimistyneenä. ”Kiitos”, Suga sanoi jo hieman varmemmin ja hymyili. Kapura antoi Summerganonille myös tämän tilaamat haarniskanpalaset ja muut aseet. Summerganon ottin ne vastaan aina vain enemmän äimistyneenä ja mumisi kiitoksen sanoja Kapuran työn tuloksia ihaillen. Kapura antoi myös takomansa ”ranneterät”, kevyet, mutta kestävät ja erittäin terävät aseet, jotka voidaan kiinnittää molempiin käsiin. Kapura arveli niiden sopivan Summerganonin taistelutyyliin. ”En tiedä, miten voin ikinä korvata tämän…”, Summerganon sanoi nöyrästi, mutta oli samalla silminnähden innostunut uusista, kiiltävistä varusteista.
    ”No, katsotaan sitä korvausta sitten myöhemmin. En ole vielä… öh, laskuttanut.” Kapura sanoi päätään raapien. ”Okei, ihan miten vain.” Summerganon vastasi ja jatkoi vielä: ”Lupaan kyllä korvata tämän. Teit suurenmoisen palveluksen! Sydämelliset kiitokset.”

    Kapura tyytyi vain naureskelemaan hyväntahtoisesti ja toivotti Summerganonille hyvää päivänjatkoa toan poistuessa, Summerganon suuntasi takaisin huoneistoaan kohti varusteet selässään ja säkissä. Osan hän laittoi varastoon, mutta hän puki samantien osan haarniskasta päälle ja laittoi uuden, kirkkaansinisen viitan selkäänsä. Hän tarttui uuteen, kimaltelevaan pitkään miekkaansa ja suuntasi Klaanin muurille. Summerganon tunsi itsensä hieman hölmöksi niin tehdessään, mutta hänestä tuntui hienolta seisoa miekan, viitan ja haarniskansa kanssa Klaanin muureilla tuulen tarttuessa viittaan. Hän seisoi kuin liehuvaviittainen auringon valossa välkehtivä sini-hopea-valkoinen patsas, kunnes suuntasi alas. Summerganon oli iloinen ja tunsi olevansa elämänsä kunnossa. Ja valmis mihin tahansa.

    [spoil]Suuret kiitokset Manulle mainiosta ropeen liittyvästä blogipostista, joka antoi minulle potkun persuksille. Pääsen pikkuhijaa eroon väärästä tavasta kirjoittaa lausahduksia, kuten tästä viestistä toivon mukaan näkyy.[/spoil]

  • Pekonia ja munia

    Meri Pohjoismantereen itäpuolella

    Oli sen päivän ilta, jona Keetongu oli käynyt Pohjoismantereen kaupungissa korjaamassa konettaan. Kirikori II:n ohjaus toimi nyt täydellisesti. Aurinko oli laskemassa länteen Pohjoismantereen vuorien taakse ja sen valo kultasi tyynenä kimaltelevan Hopeisen meren. Sää oli täydellinen. Keetongu rentoutui ajoistuimellaan ja katseli kaunista maisemaa. Klaanissa ei ollut tapahtunut mitään erityisempää viime päivinä. Kaiken lisäksi Laivaston matoranit olivat saaneet ostettua jokusen taktisen Kanoka-kiekon Klaanin ympärillä hääriviltä asekauppiailta ja lieroilta. Kiskurihintaisia ne olivat olleet, mutta mahdollisen piiritystilanteen varalle oli pakko ostaa aseita.

    Ongelma höyrytoimissa ilma-aluksissa oli se, ettei niitä voinut jättää lentämään itsekseen. Auringon viime säteiden valaistessa merta Keetongu etsi Pohjoismantereen ja Zakazin välin saaristosta suojaisan pienen metsikkösaaren yksilinssellä kiikarillaan ja laski Kirikori II:n sen rantahiekalle. Keetongun naamioidessa alusta kasvullisuudella Ternok ja Ontor sytyttivät nuotion rantahiekalle. Keetongu paistoi illalliseksi pannullisen pekonia ja Husin munat mieheen.

    Kolmikon syötyä he menivät aluksen pieneen ruumatilaan, levittivät punkkansa ja kävivät nukkumaan. Nynrahille olisi ainakin neljän päivän matka. Keetongu mietti ennen nukahtamistaa matkan seuraavia vaiheita. Heidän pitäisi päästä Xian toiselle puolelle Xian Käytävään. Siellä universumin taivaisiin kohoava Itämuuri yhtäkkiä loppui ja aukaisi tien maailman itäiseen takapajulaan: Odinalle ja vihdoin Nynrahille. Toivottavasti Klaani vain kestäisi hänen matkansa ajan.

  • Valottujen suosekoilu osa 33: Voiko kohtaloa muuttaa?

    Zyglakien sähkövoimala

    ”Tämä ei ole sitä mitä luulet, minä olen nähnyt tulevaisuuden, tulevaisuuden jota kukaan meistä ei halua, Quewa, meidän pitää rauhoittaa hänet.”, valkoinen jättiläinen huusi. Pelästynyt Fikou parka epäröi hetken ja kipitti sitten isäntänsä luo.

    ”Valehtelet toa,!”, Umbran miekka kalahti Gekon omaan ja toa vastasi: ”Sinä tiedät miten tässä käy, lopeta suosiolla, liika vesi on pehmentänyt pääsi!”

    Matoranin raivoa ei tuntunut pysäyttävän mikään kun tämä nosti miekkansa uuteen iskuun kohti tilanteesta häkeltynyttä toaa.

    ”Sinä et tosiaan halua tätä, mutta minun on tehtävä se jos et muuten usko, jokin on sekoittanut sinut, et tosiaan ole oma itsesi!”, Toa nosti viittaansaa lisää suun peitoksi ja rupesi antaumuksetta taisteluun joka antoi Umbralle yhden hänen elämänsä kovimmista haasteista.

    ”Sinä se tässä olet vikana! Sinun takiasi jouduimme tänne typerään laitokseen jossa odottaa vain varma umpikuja!”, Rhak’elakkin miekka syöksyi jalokivet kiiluen kohti toan jalkaa, joka halvaannutti toan. ”Mitä minun pitää tehdä, että ymmärrät tekeväsi väärin?”, Gekon silmät alkoivat näyttää vihaisilta, on kulunut ikuisuuksia sellaisesta hetkestä. ”Sinulla on omia tarkoituksiasi, jotka tuhoavat tämän maailman aikajatkumon, sen miksi Mata Nui oli sen luonut!”, Umbra karjui saaden pienen hämähäkkinsä pelokkaaksi. ”Minä olen nähnyt tulevaisuuden, tiedän mikä on tämän universumin parhaaksi! Mata Nuikaan ei ole kuin pelkkä-!”, Toan sana keskeytyi kun heidän yläpuolellaan oleva katto alkoi tärisemään ja valumaan alas, fikou pelästyi uutta käännettä ja ”kaverukset” keskeyttivät taistelunsa. Lattialle oli ilmestynyt katosta salaperäistä kirjoitusta.

    ”Seuraava asia mitä huoneessa tapahtuu voi olla meille kaikille kohtalokas, kuuntele minua!”, Toa nousi ontuen maasta ja käveli hitaasti kohti Umbraa valmiina tekemään lopun tästä oudosta taistelusta.”

    ”Mitä sinä teet!”, kuului pelästyneen Matoranin suusta tämän uuden miekan ja sukellsu varusteiden hajotessa.

    ”Näitä tuskin enään tarvitset. Tule, hoidetaan itsemme ulos täältä, minäkään en pidä tästä läävästä.”, Toa sanoi rauhoittuessaan.

    Matoran huohotti maassa, huomaten hetkensä tulleen.hän nousi, otti mustan miekkansa ja syöksyi kohti toaa, joka oli jäänyt tiirailemaan raapustuksia. Toa parahti tuskasta tuntiessaan miekan osuessaan selkäänsä, ainut mikä pelasti hänet kuolemalta oli hänen kestävä haarniskansa, joka esti miekkaa upotautumasta häneen. Toa riuhtaisi miekan irti selästään, mutta niinkuin Umbralla ei olisi ollut uutta yllätystä luvassa tämän varalle. Matoran painoi toaa maahan, mutta Gekko sai itsensä Matoranin luo juuri kriitisellä hetkellä ja pelasti syöksyllä, hänen takanaan putosi jotain katosta.

    ”Kerro, mitä aiot tehdä.”, Umbra sanoi hieman rauhoittuneena.

    ”Pelastaa oman universumini ja palata tänne estämään sen mitä olisi tulossa, Varjo laskeutuu universumin ylle, monet kuolevat, syntyy sota joka huipentuu taisteluista suurimpaan.”, Toa sanoi hiljaa.

    Umbra kuunteli hiukan hämillään toan profeettamaista lausahdusta.

    ”Nyt, hoidetaan itsemme ulos täältä.”, Toa sanoi ja laittoi miekan selkäänsä.
    ”Umbra käveli epäröiden tämän perässä.

    Fikou uskaltautui tulemaan lähemmäksi.

    ”Jos kalamies hyvän kalan saa, ei ongella väliä ole siinä laisinkaan”,toinen kuului: ”Leveällä miekalla vain leveyttäsi esittelet.”, toisiksi viimeinen kuulosti joltakin mitä Manfred voisi opettaa humala päissään:”Jos saat ison ensin niin mihin sinä pientä tarvitset?”, ”Vortixxin palkka puolita.” Kolmikko katseli hämillään seinien paljastamia tekstejä, sitten vipuja, tarkastelun jälkeen he huomasivat niiden kaikkien näyttävän erilaisilta.

    ”Luulen, että meidän pitää siis vääntää oikeat vivut, mutta onko tässä jokin järjestyskin”, Gekko sanoi. Äskeisen jälkeen Umbra tunsi vain itsesääliä ja tunsi, että olis parasta olla sanomatta mitään vähään aikaan, heidän välinsä olisivat kuitenkin lopuliisesti tulehtuneet.

    Katossa rupesi seuraavassa hetkessä pyötimään pilari, josta törrötti neljä terävää asetta, se pysähtyi välillä, samaan asentoon. Ja jatkoi taas pyörimistään, aseet oli numeroitu.

    Molemmaista heistä tuntui, että oven takana odottaisi se mitä he olivat tulleet etsimään.

    Sitten kaikki ovet akalhtivat kiinni ja koko tila sulkeutui kokonaan happi alkaisi pian loppua, heillä olisi kiire, joten välienselvittelylle ei jäisi aikaa, ovi oli heidän ainut tiensä vapauteen.

  • Hautasaaret 5: Verta aamuauringossa

    Hautasaari

    Oli kulunut tunteja hetkestä, jona Ämkoo törmäsi vanhoihin Toa-kumppaneihinsa entisen johtajansa haudalla. Joukkion epätasaväkinen taistelu oli jatkunut jatkumistaan, ja jollain ihmeen keinolla Ämkoo oli onnistunut pysyttelemään yhtenä kappaleena. Kuten arvata kuitenkin saattaa, oli käsipuolen Toan voimilla rajansa, ja nyt Ämkoo makasikin liikkumatta vuoren juurella. Aamuaurinko värjäsi kärsineen Toan naamion hetken ajaksi kullanhohtoiseksi, mutta pian aurinko säteineen pakeni takaisin pilviverhon taakse.

    Ämkoo huohotti ja pakottautui istumaan. Toa pyyhkäisi verta suupielestään ja katsoi lähestyvää kolmikkoa kohti. Tharkon, epäkuollut Herka ja Atyan henkiin herätetty ruumis astelivat varmoin askelin yksikätistä Toaa kohti.

    Ämkoo kirosi. Hetki sitten hän oli onnistunut riisumaan Atyan aseista, ja miltei saanut miekan itselleen. Jos vain Tharkon ei olisi ehtinyt väliin, olisi Ämkoolla nyt edes pieni mahdollisuus selvitä tilanteesta hengissä…

    Tharkon nauroi, kohotti kättään ja syöksi tuulenpuuskan Ämkoota kohti. Ämkoo ei ehtinyt väistää, vaan lensi pitkin kivikkoista maastoa. Toa sai peräänsä vielä pienen liekkimyrskyn, ja pian Ämkoo makasi kasvot maata vasten savuavan heinikon keskellä.

    ”Olen niin odottanut tätä päivää”, Tharkon myhäili ja vilkaisi Herkan suuntaan. Tulen Toa ei vastannut, mutta tämän epäkuolleilla kasvoilla saattoi erottaa julman hymyn.

    – – –

    Valtava haukka syöksyi kohti Klaanin satamaa. Se kierteli hetken uinuvan maiseman yläpuolella, samalla kun sen pienikokoinen matkustaja tiiraili kiivaasti alas. Matoran kiskaisi ohjaksista ja haukka pudottautui alas.

    ”H-hei, mitä sinä..?” yllättynyt jään Toa älähti kun suurikokoinen lintu laskeutui tämän eteen. Toa huomasi linnun selässä istuvan vihreän matoranin ja vakavoitui.

    Matoran Enki tuijotti hetken Toan vyötäisillä roikkuvaa pitkää miekkaa ja kysyi:
    ”Sinä. Osaatko käyttää tuota?”
    ”Öh, joo?”
    ”Hyppää kyytiin. Heti.”

  • Destralille ja sen ohi XXXXVI: Majakka (astrologimunkkien rakentama)

    Yön Timo II, Bio-Klaanin sataman edusta

    Aurinko oli nousemassa jokusen tunnin kuluttua. Suuri purjelaiva lipui jo märäänpääsaaren edustalla, katselleen uneliasta kaupunkia. Tuulet olivat olleet matkalaisten puolella.

    Yksinäinen majakka seisoi sataman reunalla, hylättynä. Se oli vartioinut rannikkoa jo ennenkuin Tawa oli saapunut tänne. Huhut kertovat astrologimunkkien rakentaneen sen joskus kauan, kauan sitten. Nykyään majakka on hylättynä.
    Matoro on joskus miettinyt liittyisikö majakka jotenkin siihen vanhaan majakkaan saaren pohjoisosissa, jossa hän poikkesi muiden kanssa palatessaan Xialta.

    Purjelaiva ui aallonmurtajan ohi ja matoran ruorissa käänsi aluksen taitavasti kohti oikeaa paikkaa. Laiva hiljensi vauhtia kun jokunen hereillä oleva heitti kyöden sataman paalun ympärille. Kun Yön Timo II oli kiinnitetty huolella, se vain jäi satamaan.
    Suurin osa miehistöstä jatkoi uniaan. Matoro oli kuitenkin jo havahtanut heidän saapuessaan Klaaniin ja nyt istui uneliaana riippumatossaan. Hetken kuluttua hän nousi, nappasi suuren laukun joka makasi kaidetta vasten ja käveli alakannelle.
    Laukussa oli koodattu kansio, kasetti ja muistiinpanoja Manulle.

    Toa hyppäsi ketterästi laivasta laiturille. Klaanin linnoitus nukkui, vain muutaman yökyöpelin huoneessa paloivat valot. Jossakin lensi Gukkolintu vasten tähtitaivasta.

  • Hautasaaret 4: Kuoleman kolmikko

    Hautakammio

    ”Tappaa minut”, Ämkoo toisti. Toan silmät kapenivat pieniksi viiruiksi.
    ”Voi kyllä”, vastasi Tharkon, kiskaisi pitkän salkoaseensa esiin ja alkoi valistaa:
    ”On sinun syytäsi, että ryhmämme hajosi. Sinä tapoit Herkan. Sinun takiasi Atya surmasi itsensä. Voitko todella väittää yllättyväsi kun kerron sinulle, että haluamme sinut hengiltä?”

    Ämkoo naurahti hieman epätoivoisesti ja nousi täyteen mittaansa.
    ”Miksi vasta nyt? On kulunut jo pieni ikuisuus Atyan kuolemasta. Mikä teillä kahdella oikein kesti?”
    ”Kyllä sinä tiedät”, murahti epäkuollut Herka.
    ”Emme uskoneet pärjäävämme sinulle. Atyasta ei ollut uusille voimillesi vastusta, joten emme tahtoneet ottaa riskiä”, Tharkon selitti ja kohotti asettaan.
    ”Mutta nyt. Meiltä ei jäänyt huomaamatta, että Toa-tähtesi syttyi jälleen taivaalle. Oli selvää, että sinulle oli tapahtunut jotain. Tähteäsi seuraamalla paikansimme sinut, ja nyt olemme täällä.”
    ”Kuinka suloista”, Ämkoo tuhahti.
    ”Vaikene”, Herka komensi, kiskaisi pitkän tarttumakoukkua muistuttavan lyömäaseensa esiin ja jatkoi:
    ”Iäksi.”

    Ämkoo onnistui juuri ja juuri väistämään kimppuunsa syöksyvän tulen Toan lyönnin. Herkan ase iskeytyi hautaholvin seinään ja iski punaista kipinää. Käsipuoli Toa tähtäsi nyrkkinsä kohti Herkan naamiota, iski, mutta löi ohi.

    ”Typerys”, Herka murisi ja tähtäsi aseellaan Ämkoota kohti. Hehkuva tulivana syöksyi Toaa kohti, eikä Ämkoo ehtinyt muuta kuin suojaamaan kasvonsa ainoalla kädellään.

    ”Kas kas”, Tharkon virnuili ja syöksyi vuorostaan Ämkoon kimppuun.
    ”Etkö kykene enää edes käyttämään elementtivoimiasi? Olet surkea!”
    Vihreä Toa iski Ämkoota keihäällään, mutta Ämkoo onnistui kierähtämään sivuun. Ämkoon pakomatka kuitenkin keskeytyi Atyan iskiessä vuorostaan miekallaan.

    Ämkoo ponnisti, heitti ilmassa sulavan voltin, otti vauhtia holvin katosta ja syöksyi ovea kohti. Toan entiset toverit kääntyivät yllättyneinä ympäri ja lähtivät perään.

    ”Jotain se sentään osaa”, kuului Tharkonin ääni.

    Ämkoo ilmestyi hautakäytävän uloskäynnille ja loikkasi ulos. Toa kierähti muutaman kerran pimeää rinnettä pitkin, nousi ylös ja alkoi huutaa vahtiin jäänyttä kumppaniaan.

    ”Turhaa”, Tharkon huusi haudan suuaukolta. Herka kiskaisi yhä rintakehäänsä koristavan heittoveitsen irti ja esitteli sitä Ämkoolle.
    ”Pikkuinen ystäväsi on jo kuollut.”

    Ämkoo tiesi, että pakeneminen ei olisi enää vaihtoehto. Paljon Ämkoota paremmissa voimissa ( hah ) oleva kolmikko tavoittaisi Ämkoon varmasti ennen rantaa, ellei…

    Ämkoo vihelsi, mutta mitään ei tapahtunut. Haukka oli siis poissa. Ei auttanut muuta kuin taistella… Mutta miten?

    Kuolemanhauska kolmikko ei antanut Ämkoolle paljoa mietintäaikaa. Tharkon ohjasi Atyan hyökkäämään Ämkoon kimppuun, ja pian sininen nainen huitoikin katanallaan Ämkoota kohti ripein liikkein. Ämkoo väisteli parhaansa mukaan, koittaen samalla tarttua kiinni Atyan ranteista. Jos Ämkoo vain onnistuisi tarttumaan miekkaan…

    Ämkoon suunnitelma osoittautui turhan läpinäkyväksi. Herka ilmestyi Atyan rinnalle, suuntasi jälleen liekkinsä Ämkoota kohti ja pian Toa kieri savuten alas matalaa rinnettä.

    Tharkon virnisti ja lähti itsekin hyökkäykseen.

  • Päällikkö

    Saari, jonka nimeä en tiedä

    Samol kuuli läheisistä puskista ääntä. Hetken hiljaisuuden jälkeen sieltä hyppäsi esiin monta matorania huutaen: ”RUOKAA!”. Samol katsoi melkein itsensä pituisia minimiehiä otsa kurtussa ja karjaisi: ”RRRAAAWWGGHHH!!!”. Matoranit kaatuivat kaikki yhtäaikaa maahan, nauraen. ”Tästä äijästä teemme päällikön!”, huusi yksi matoran. Samol lähti ihmeissään kävelemään matoranien mukaan. Hetken päästä he saapuivat kylään, jossa näytti olevan paljon matoraneja kuoleman partaalla. ”Sinä, päällikkö, saat kunnian hankkia meille ruokaa ja juomaa! Mutta ennen sitä, sinun pitää suorittaa kokeet.” sanoivat matoranit. ”Kokeet? ei kai vaan laskentoa tai mitään sellaista?” Sanoi Samol. ”Ei ei, mutta saat sen selville myöhemmin. Tänään saat levätä.