Kaikki kirjoittajan Umbra artikkelit

Rakennan maailmani neljänteen seinään nojaamalla ja sitä naarmuttamalla.
Retro

Kaiman lupaus

Kommentoi

Klaanin kahvio

Deleva istui kädet puuskassa kahvion perin kulutetulla penkillä. Hän ei edelleenkään pitänyt siitä että oli alkanut tuntea pientä kiintymystä tätä pellejen järjestöä kohtaan. Toa katseli pöydän yli kuinka musta Nurukan lueskeli Klaanilehden vanhaa numeroa, joka kertoi Yö Kauhusta. Kattava raportti tapahtumista ja verenvuodatuksista. Delevaa puistatti. Vaikka hän ei ollut vielä järin klaanilainen, tai tarpeeksi pöhkö tämän järjestön hoteisiin, ei hän silti pitänyt siitä että matoraneja tapettaisiin raakalaismaisesti. Hän muisti yhä elävästi sen päivän kun skakdit saapuivat hänen saarelleen, Aerille, ja myivät kaikki matoranit Karzahnin orjiksi tai minne ikinä orjia tarvittiinkaan.

Oli vain kohtalon ivaa että metsästäjät olivat korjanneet hänet toian ja metsästäjien suuren sodan aikana. Kohtalo piti ironiasta, sen pystyi nähdä tästä maailmasta. Deleva yritti usein peittää menneisyytensä Odinalta ja olikin siksi päätynyt piilottelemaan Daxialle ja ritarikunnan hoteisiin. Nyt hän tosin tuntui pettäneen heidät kun oli lähtenyt Umbran ja Nurukanin kanssa klaaneilemaan.

Deleva siemaili kahviaan. Se maistui kyllä pirun hyvältä, vaikka sen olikin keittänyt skakdi. Skakdit, nuo liskomiehet. Ei hän voisi heitä vihata. Se Guartsukin vaikutti ihan kelpo tyypiltä kun hän pari päivää sitten oli käynyt sanomassa anteeksi tuolle zakazin sotaveteraanille. Klaanilaiset olivat kertoneet että oli tiettyjä skakdeja joita saisi vihata ja he oliva sanoneet että kertoisivat siitä Delevalle mieli hyvin. Plasman toa piti tästä ideasta kovin, kovin paljon.

Nurukanilla oli paljon ajateltavaa yön kauhusta. Tapahtuma oli suuri isku tälle mukavista olennoista koostuvalle sirkukselle ja maan toa vannoi itselleen ettei se saisi toistua silloin kun hän on Klaanin linnoituksessa. Hän puolustaisi tätä paikkaa.

Nurukan oli viimeaikoina nähnyt outoja, todella realistisia unia. Unissa hän oli nähnyt Sarajin tapaisia olentoja, joita hän johti taisteluissa. Suurissa taisteluissa. Toa myös pohti suhdettaan Sarajiin, tuohon mustaan koneeseen jolla vaikutti olevan sielu. Hän kaivoi haarniskansa sisältä kortin jossa oli Mustan käden leima, leima joka vaikutti perin tutulta. Saraji oli sen antanut hänelle Arkistoissa. Nurukan tiesi että kohta olisi aika lähteä kohti Legendojen kaupunkia. Oli tuhlattu jo tarpeeksi aikaa täällä Klaanissa kahvia siemaillen ja paperimafiaa pelaten.

Nurukanin unet… Hän palasi niihin mielessään. Unet sodasta, suuresta sodasta josta hän ei muistanut paljoakaan. Miksi? Se kysymys oli ollut hänen päänsä sisällä jo kauan. Kohta vastaus saataisiin selville, riippuen kohdan ajankohdasta.

Nurukanin mietteet loppuivat siihen kun tuttu hahmo saapui kahvion aulaan. Umbra puuskutti hiki naamiolta putoillen kahvion oviaukossa.

”Mitä sinulle tapahtui, poikaseni” Nurukan kysäisi, laittaen Klaanilehden syrjään.
”Jokin haluaa minut. Minussa on kiinni jotain. Lähetin kenties.” Toa puuskutti, vakavalla naamalla ja naama hiestä märkänä.

”Hmm..?” Deleva puuttui keskusteluun, katsellen kummastuneena Umbraa. ”Älä vain sano että ritarikunnan lähetin on jossain sinussa kiinni. Älä vain sano.”
”Sitä minä epäilen että jossain on lähetin. Olin pihalla haukkaamassa raitista ilmaa kun jokin vei Manun, sen lepakkomiehen.” Nurukan ja Deleva katsoivat toisiaan hölmistyneenä. ”Manfred, Makuta Nui, se hullu irvistelijä joka kävelee katossa ja tykkää verestä”.
Kaksikko tajusi viimein mistä puhuttiin.
”Botar siis vei hänet?” Nurukan ajatteli ja leikitteli ajatuksella siitä että Umbran sijasta Ritarikunta saikin Makutan, vielä klaanilaisen Makutan.
”Minusta minun pitäisi lähteä täältä klaanista, vaikka Metru Nuille etteivät Mäksä, Visokki, Guardian ja muut ole vaarassa takiani. Tai ihan sama minne. Ne ritarikunnan tyypit voivat jäljittää minut ties minne ja samalla saan kaikki muutkin vaaraan”, U kertoi kiihtyneessä mielentilassa.

”Menen siis pakkaamaan kamppeitani, josko tilaisuus antaisi syyn lähteä vesille”, Umbra sanoi, juosten portaisiin ja suunnaten huoneeseensa.

Umbran huone

Matoran Umbra heitteli ikkunasta Moderaattoriveljensä käytettyjä Elementaalienergian naamioita.Niillä ei tehnyt paljoakaan, koska niistä ei saanut edes panttihyvitystä, joten Matoran päätti viskata ne ikkunasta ulos. Joku onnekas keräilijä saisi käteensä aimo kokoelman roskaprototerästä.

Hän viihtyi kovasti täällä Umbran huoneessa. Sai nukkua pitkään, ei ollut oikein velvollisuuksia ja sai tehdä mitä halusi. Myös hänen kaksosensa lemmikit olivat perin mukavia ja hän viettikin paljon aikaa Fikoun ja Kahun kanssa.

Matoran-U oli tehnyt muutamat kerrat lentoretken vihreällä Kahulla ja se oli ollut todella hauskaa. Lentäminen onnistui myös hänen elementaalivoimillaan, mutta itse linnun selässä lentäminen, se se vasta olikin jotakin. Matoranin muistellessa seikkailujaan, Moderaattori itse saapui kotiinsa, paiskaten oven tieltään.

”Mikäs kiire sinulle tuli?” Matoran kysyi, etsien Umbran silmiä. Hän näki että hänen veljensä tihrusti vähän, muttei antanut kyynelten valua alas naamiota.

”Ritarikunta tietää missä liikun. Ne veivät Manfredin, sen makutan joka pelasti meidät mielisokkelosta. Nyt Manu voi olla jopa kuollut.” U kertoi, ottaen sänkynsä alta tarvikkeita joita kiinnitti tykkiinsä. Kettinki ja pistin. Ne hän tarvitsi.

”Minun on siis lähdettävä täältä, jos en halua että ne vievät Visokin, Mäksän ja Guartsun”, U kertoi. Klaani pitäisi taas jättää taakse, mutta ei vielä. Hän aisti että jotain olisi vielä tehtävä ennen lähtöä.

”Tämä ei ole hyvästi, koska silloin kun lähden, en edes tiedä sitä milloin lähden, lähden sellaisella rytinällä ettei hyvästeihin ole aikaa. Mutta kun lähden, pidä huolta siitä että Klaanissa on aina yksi Umbra joka suojelee tätä paikkaa. Tämä on kotimme, halusimme tai emme ja me puolustamme tätä, yksin taikka erikseen”.

Matoran katsoi hölmistyneenä tuon uljaan soturin tunnepurkausta. Hän oli oppinut että jopa karskit soturit itkevät joskus, sillä jos väittää ettei itke, ei ole soturin arvonimen arvoinen.

Retro

Mysterys Nuin makuta kaapataan

Kommentoi

Klaanin pihamaa ja metsikkö

Umbra, klaanin päämoderaattori ja valon toa, laahusti klaanin pihamaalle. Hän oli ollut vastaanottamassa Laivaston matoraneja ja veljeskuntalaisia sairasosastolle. Suurin osa klaanilaisista oli kunnossa mutta joukossa oli paljon le-matoraneja, jotka olivat pahoin haavoittuneet taistelussa nazorakeja vastaan. Näky sai hänet surulliseksi, mutta hän tiesi että sodassa tulisi aina uhreja. Häivyttääkseen mielikuvat verisistä matoraneista, Umbra oli lähtenyt klaanin linnoituksen ulkopuoliseen metsään mietiskelemään ja rauhoittumaan.

Raikas ja kostea syksyinen tuuli virkisti mukavasti valon toaa tämän kävellessä ympäri pihamaata. Kuvat verestä ja sodan kamaluudesta väistyivät kun moderaattori sai tuntea sieraimissaan syksyn tuoksut. Sienet, kosteus ja ruska loivat omanlaisensa aromin joka toi voimaa, vaikka se tarkoitti samalla talven olevan tuleva pian.

Umbralla oli vihdoin taas aikaa muistella asioita. Mielilinkkiä kaksosensa kanssa, sekoilua Manulaudalla, tehtäviä ritarikunnan ja klaanin johdon piikkiin, ja niitä moninaisia taisteluita. Välillä tuntui että hänen koko elämänsä oli ollut pelkkää taistelua, vaikka viimeaikojen paljastukset siitä että joku oli hänen kohtaloaan peukaloinut, olivatkin musertaneet hänen uskoaan maailmaan.
Oli miten oli, hän oli nyt vapaa Ritarikunnalta ja siltä vanhalta kääkältä joka vakuutti kaikille tuovansa Mata Nuin tahtoa universumiin. Se rasistien ja pelkurien porukka joka piilotteli varjoissa ja tappoi lajeja sukupuuttoon sekä muka leikki vapahtajaa. Umbra puristi nyrkkiään. Se olisi ohi nyt.

Hän tiesi että Helryx olisi varmasti pian tai tällä hetkellä saanut eropaperin käsiinsä. Ja Umbra tiesi hänet tarpeeksi hyvin tietääkseen ettei ritarikunta katsoisi eroajia suopein silmin.
Yhtäkkiä hänen eteensä ilmaantui tumma hahmo, joka heilahti pahaenteisesti häntä kohti. Hän kavahti taaksepäin, ja kaatui kuralammikkoon, oudon otuksen katsellessa häntä puunoksalta.
”On paljon sellaista, mistä Helryx ei pidä, Umbraseni”, Makuta Nui sanoi. Tämä roikkui pää alaspäin puunoksasta Umbran edessä.
”Manu! Ei saisi säikytellä tällä lailla toisia”, Umbra huudahti, katsahtaen puuhun jossa lepakkomainen Manu roikkui siivet supussa. Makuta venytteli siipiään, paljastaen itsensä että pystyisi puhua paremmin.
”Anteeksi kovasti”, tämä sanoi tympääntyneellä äänellä, ”mutta olin kuulevinani jotakin ritarikunnasta.”
”No, se ei nyt varmaan ole kauhean iso uutinen täällä Klaanissa, että minulla on kytköksiä siihen fundamentalistien joukkoon…” Umbra vastasi, väistellen Makutan katsetta, katsomalla maahan. Ritarikunta oli osaltaan syyllinen Umbran klaanilaisuuteen, mutta se oli melkein vaarantanut koko klaanin tulevaisuuden vuosia sitten.

Manu rojahti alas puusta ja nousi sitten maasta seisomaan takamustaan hieroen.
”Kytköksiä”, tämä sanoi. ”Millaisia kytköksiä tarkalleen?”

”Olin pitkään ritarikunnan agentti mutten liittynyt joukkioon vapaaehtoisesti”, Umbra vastasi. ”Suoritin tehtäviä joukkion laskuun, koska he kiristivät minua. Nyt olen onneksi onnistunut eroamaan järjestöstä, lähetinhän heille erokirjeen lentopostina”. Umbrasta tuntui nyt paljon turvallisemmalta puhua ritarikunnasta, koska hän oli juuri muutamaa päivää aiemmin eronnut järjestön ikeestä.

”Olen siitä kanssasi samaa mieltä, että Helryx ei pidä tästä”, Manu pohti. ”Ja sinun eroamistasi he eivät pitäne lainkaan hyväksyttävänä. Sinuna varautuisin jonkinlaisiin kostotoimenpiteisiin.”
”Olen ottanut nämäkin asiat huomioon. Sinä muuten olet aika korkealla sijalla järjestön Most Wanted- listalla, koska olet Makuta ja Makutat nyt tietenkin ovat kaikki raivohulluja ja täysin pahoja tappajia, ainakin jos mennään ritarikunnan hyveillä ja arvoilla. En voi käsittää kuinka he onnistuivat kiristämään minua kaikki ne vuodet vain sen takia että päätin löylyttää yhtä kylää, joka sohi minua keihäillä ja yritti sytyttää minut tuleen…”
”Siis kyläläiset sohivat minua ja yrittivät polttaa, ei itse kylä”, Umbra korjasi nopeasti, tietäen Manun pilkunviilaustaidot.

”Aiiivan”, toinen sanoi virnuillen epämääräisellä tavalla. ”Ritarikunnan pitäisi puolustaa tämän universumin oikeutta tai jotain. Mutta sen moraali on täysin retuperällä. Minulla on hieman kokemusta.”

”Olen samaa mieltä ritarikunnan moraalin alastulosta ja siitä että ei yksi järjestö voi vain tunkea maailmankuvaansa alas toisten kurkusta”, Umbra vastasi, kiinnittäen huomionsa perhosmaiseen hyönteisrahiin, mikä lenteli ilmassa Manun vierellä. Rahin lentäessä pois Umbran yli ja jatkaen matkaansa syvemmälle metsään, valon toa seurasi otusta herkeämättä.
”Minusta tuntuu, että sinä olet jättänyt jotakin huomiotta. Tietävätkö ritarikuntalaiset, missä Bio-Klaanin saari sijaitsee?”

Sitten kuului outo poksahdus, jota seurasi muksahdus, ja Umbra käännähti katsomaan taas Manua jättäen hyönteisen huomiotta.

Hän katsoi siihen, missä Manun olisi pitänyt seisoa. Paikalla oli enää ruohikkoon syntynyt musta tuhkainen palojälki.
Manu oli poissa.
”Mitä hittoa juuri tapahtui?”

[spoil]Manun idea ja syy ropen jumitukseen.[/spoil]

Retro

Uni vieraasta helvetistä

Kommentoi

Umbran huone

Umbra nukkui… Nukkui todella sikeästi ja näki todella todentuntuista unta. Unen maailma oli imaissut hänet itseensä…

Unimaailmassa kaikki on mahdollista. Sen Umbra muisti, mutta tämä ei ollut ihan samanlainen uni kuin se jossa hän matkasi läpi muistojensa Makutalaudalla. Ehei. Usvainen kaupunki, joka oli todella teknologiapainotteinen ja täynnä mitä moninaisempia koneita ja härveleitä levittäytyi hänen eteensä. Oli vaikea nähdä eteen kun joka paikan täytti vihreä usva.

Toa asteli eteenpäin paikassa, joka muistutti suurta kaivosta. Maa-aines, suuret, kenties jättiläismäiset ilmalaivat ja erilaiset kontit, sekä matoranit ja robottipoliisit vilistivät ympäri tätä paikkaa.

Umbra vilkuili ympärilleen. Matoralaiset, jotka näkyivät perin kehnosti sumun seassa, näyttivät kantavan oransseja, violetteja ja tummia kanoheita ja heillä oli kaikilla vihreät silmät. Hän oli jossain maan matoranien asuittamassa paikassa. U oli kuullut puhuttavan että onu-matoranit eivät nähneet hyvin päivänvalossa ja että he kaivoivat mielellään maata ja tutkivat historiaa. Umbra piti myöskin historiasta ja näkikin samassa kyltin, jossa oli tienviitta ja opasteet kohti Arkistoja.

Arkistoja. Ai täälläkin on semmoiset… Valon toa ajatteli, kahlaten hernerokkasumun lävitse eteenpäin. Hänen valovoimansakaan eivät toimineet kunnolla tässä sumussa. Se jos jokin oli erikoista.

Toan astuessa syvälle arkistojen uumeniin, loputkin valokivistä tulleet valot lakkasivat palamasta. Oli… Pimeää… Todella pimeää…

Unimaailman tila vaihtui odottamatta. Umbra näki edessään seinän, jossa oli musta läiskä. Hän koetti koskettaa sitä, mutta putosi tyhjyyteen. Loputtomaan tyhjyyteen, jossa hän vain leijui.

”Mitä tämä on? Minä en edes…” Umbra sanoi, mutta mitään ei kuulunut. Tyhjiö oli ja pysyi ja hän pysyi jotenkin hengissä siellä. Jotenkin happea riitti, mutta tämä olikin varmaan vain unta.

Äkkiä Umbran taakse ilmestyi oviaukko. Sisältä syöksyi hopeinen käsi joka riuhtoi Umbran maailmasta toiseen. Hän repeytyi läpi monien seinien, rikkoen panssariaan ja tuntien suunnatonta kipua, vaikka unessa olikin. Repeytyminen todellisuuksien läpi ei ollut perin hauskaa ja kivutonta hommaa.

U saapui taas outoon tilaan. Hän oli käytävällä. Käytävällä, jossa hän näki kuinka sylinterit alkoivat avautua molemmilla puolilla hänen kävellessään eteenpäin. Un haarniska oli korjaantunut kuin ihmeen kaupalla ja hän erotti pienehkön, mustavioletin hahmon juoksevan käytävää eteenpäin.

Sylinterit avautuivat sihisten ja hiljaa ja kylmyys täytti koko käytävän. Oudot, hopeahaarniskaiset olennot alkoivat kammeta itseään ulos. Kylmän metallin ja kuoleman löyhkä täytti koko käytävän. Umbra tajusi pian että oli pakko lähteä juoksuun, koska olennot alkoivat herätä horroksestaan. Hän näki vilaukselta kuinka hopeinen käsi oli merkattuna jokaisen soturin panssariin, samalla kun hän viiletti kohti valonlähdettä, joka siis oli tunnelin päässä.

Päästyään tunnelin päähän ja ovelle, uusi maailma aukeni toan eteen. Vääristyneiden varjojen, tuskanhuutojen ja kauhujen maailma.

U asteli ulos ovesta. Ovi hänen takanaan sulkeutui ja hän katseli ympärilleen. Ränsistyneet, noesta mustat rakennelmat ja oudot, vääristyneitä matoraneja muistuttavat patsaat värittivät tätä paikkaa. Jokaisella askeleella maa Umbran alla kirkui tuskasta. Tämä oli perin karseaa.

Sydän jyskytti Umbran rinnassa. Oliko tämä tarujen Karzahni vai mikä, hän ei sitä tiennyt. Sen hän tiesi ettei pitäisi paikasta.

Toan haarniska alkoi rappautua pois. Jokin oli alkanut järsiä sitä lähes heti kun hän oli päätynyt tähän maailmaan. Jokin pieni, mutta tappava.

Toa pani juoksuksi, etsien jotain joka voisi häntä auttaa. Pienet metallisen protodermiksen atomit putoilivat pois hänen haarniskastaan kiihtyvällä vauhdilla. Vaikka prosessi oli hidasta, olisi se silti lopulta kohtalokasta valon toalle. Maa kirkui hänen allaan jokaisella askeleella. Toa koetti peittää korvansa, mutta kirkuna ja haarniskan rappautuminen eivät loppuneet. Tämä oli painajainen.

Juosten ohi hiekkaputouksen, ohi tulipätsin, joka sykki ilmaan jäätävää kylmyyttä ja ohittaen matoralaisten pajan, Umbra saapui kukkulalle, joka oli tehty metallista. Se ei huutanut hänen allaan, mutta sen takaa paljastui tasanko täynnään jättiläismäisiä rapuja. Telaketjurapuja, joilla oli suuret torahampaat ja jättiläismäiset nyrkit.

Ravut tästä puuttuivat vielä, Umbra ajatteli, kun hän katsoi alas. Ravut huomasivat hänet, mutta oli jo myöhäistä. Umbra oli jäänyt paikoilleen liian pitkäksi aikaa. Hänen jalkansa olivat muuttuneet patsaiksi ja hän ei voinut liikkua. Verenhimoiset ravut lähestyivät mekaanisten äänien saattelemina. Lähestyivät koko ajan.

Hyvästi julma maailma, Umbra ajatteli kun ravun saksi osui häneen ja maailma mustui. Hän ei enää uneksinut.

Toa nousi sängystään. Hän oli pudonnut lattialle ja oli lyönyt päänsä pöydän kulmaan. Hänen päänsä oli kipeä ja hän oli ihan hiessä. Hän tosin ei enää muistanut unestaan yhtään mitään, koska kolaus oli vavahduttanut hänet.

Mikäköhän se uni oli jos kerran noin pyörin ja hikoilin, hän ajatteli katsahtaen seinällään roikkuvaan Legendojen kaupungin, Metru Nuin karttaan.

Koti… Kaunis ihana entinen koti… Olisi kiva käydä siellä joskus, hän ajatteli, suunnaten ulos huoneestaan, haukkaamaan jotain syötävää kahviossa.

Retro

Mikä punainen olento toi pikkujäbän kotiin?

Kommentoi

Klaanin linnoituksen muuri

Toisen maailman asukki, Matoran Umbra katseli lumoutuneena allaan levittyvää, lähes lehdetöntä metsää, joka muodosti saaren suurimman ympäristön. Metsän puut olivat varistaneet melkein kaikki lehtensä ja vain havupuut erottuivat joukosta, pitäen itsepintaisesti kiinni vihreistä neulasistaan. Maisema oli kuin tilkkutäkki, havupuiden ollessa komeimmillaan, lehtipuut olivat kuin kuolleet rangat. Maiseman rujo kauneus kosketti ystävämme tunnetiloja ja hän oli iloinen siitä ettei asunut enää laboratoriossa, jossa oli koko elämänsä asunut.

Oli siitä Makutan hyökkäyksestä jotain hyötyäkin… Matoran tuumi. Hän mietti mitä omalle maailmalleen oli tapahtunut nyt kun Varjojen ja Tuhon ja Tyhjyyden ruumiillistuma oli saanut kaikki voimat itselleen. Oliko kotiin turvallista palata? Oliko Mata Nui kaatunut ja kaikki menetetty? Näihin kysymyksiin hän ei uskonut saavansa kovinkaan kattavaa vastausta. Kotiinpääsyn ainoa keino olisi löytää jokin ulottuvuuksien välistä matkustamista tukeva laite, mutta kyseinen teknologia oli kovin vierasta tälle maailmalle.

Ehkä on vain parempi että koetan tehdä tästä maailmasta sellaisen, jossa voi elää ja jossa muutkin voivat elää ja antaa kotini olla… Matoran ajatteli, kyyneleen vierähtäessä hänen pakarinsa silmäreiästä, valuen naamion uurteeseen. Klaanilaiset ovat ystäviäni ja haluan puolustaa heitä Allianssilta ja kaikilta uhilta mitä vastaan tulee. He ovat antaneet minulle syyn olla olemassa, vaikka olenkin paradoksi itsessäni. Matoran jolla on elementaalivoimia, vielä kaksin kappalein ja joka on vain sielultaan samanlainen kuin tämän maailman vastineensa. Klaani, tuo kummajaisten kokoontumismesta. Tuo ystävyyden ja rauhan järkkymätön linnoitus. Tuo surulle ja traumoille rakennettu härveli.

Matoran muisteli seikkailujaan tässä maailmassa. Matka tähän maailmaan oli ollut kivinen ja heti hän oli päätynyt keskelle Yön Kauhuja. Tappajarobotit tappoivat hänen ensimmäisen ystävänsä koko hänen elämänsä ajalta ja sitten yön jälkeen hän matkasi Gekon kanssa metsässä muutamien viikkojen ajan. Valon toa oli niin kömpelö ja huono suunnistaja että matka oli venynyt perin pitkäksi ja kaiken lisäksi tällä oli paha veli…

Tämän jälkeen hän loukkasi Zyglakien uskontoa, räjäytti näiden voimalarakennelman ja taisteli väärinymmärrettyä tiedemieszyglakia vastaan. Kaiken lisäksi tykki meni rikki ja jotenkin hän päätyi Klaaniin. U ei vieläkään tiennyt mikä punainen otus hänet oli Klaaniin tuonut, mutta ehkä sille löytyisi joskus selitys. Pääasia oli se että hän oli nyt täällä ja puolustaisi tätä universumin hienointa asiaa henkensä uhalla ja omistaisi elämänsä klaanille. Klaani. Klaani. Tuo rauhan puolustaja. Klaani. Klaani. Tuo suvaitsevaisuuden tyyssija…

Retro

Hordika on sen nimi

Kommentoi

Tapahtui kauan sitten…

Visorakien vihreistä ja tahmeista seiteistä kudottu kotelo tömähti maahan pienelle hiekkarannalle, suoraan kivisen linnoituksen eteen. Hopeisen meren aallot paiskoivat rantaa vimmaisesti ja taivaalla ei näkynyt paljoakaan lintuja, johtuen huonosta säästä. Myrskypilvet olivat kasaantuneet Daxian ylle ja toivat mukanaan oudon lahjan. Lahjan jonka ei pitänyt olla edes olemassa.

Iso, biomekaaninen hirvitys, joka oli panssaroitu sieltä täältä ja jonka purukalusto oli omaa luokkaansa, koputti muutaman kerran nyrkillään kivilinnoituksen oviaukkoa. Missään ei näkynyt vartijoita tai muitakaan vahteja sillä kukaan ei tiennyt tämän paikan olemassaolosta. Nekin jotka tiesivät olivat hiljaa eivätkä hiiskuneet paikasta, koska järjestö pitäisi huolen etteivät he puhuisi sanaakaan enää koskaan.

Paketti tai kotelo oudon isoraajaisen ja pitkäkyntisen olennon takana koetti ryömiä tai pyöriä karkuun, mutta ei päässyt pötkimään kovinkaan pitkälle rantahietikossa. Nopea riuhtaisu kotelosta ja koko komeus oli nostettu sisään nyt jo avatusta oviaukosta ja viskattu käytävään, suoraan linnoituksen sisään.

Valokivet koristivat kivilinnoituksen kattoa, ja tunnelmaa loivat myös erilaiset soihdut joita oli tasaisin väliajoin linnoituksen kivimuurissa ja seinissä. Seiniä koristivat erilaiset muinaiset matoraninkieliset kaiverrukset ja symbolit jotka esittivät suurta henkeä ja toia ja makutoja sekä muita maailman olentoja. Pienestä kotelonsa raosta raahattu ja vangittu olento huomasi myös käsimäisen merkin, joka oli maalattu tummalla värillä. Se erottui seinäkaiverruksista kaikkein parhaiten.

Sinipunainen olento raahasi sätkivää lahjaansa syvemmälle linnoitukseen, hänen uhrinsa saadessa paljon mustelmia ja traumoja tästä kokemuksestaan. Hänen uhrinsa, entinen valon toa ja toain ja metsästäjäin sodan taistelija oli nyt puoliksi pelokas ja väkivaltainen peto. Peto joka piti viedä vastaamaan vahingoistaan ritarikunnan oikeussaliin.

Matoro, mustavalkeassa haarniskassaan, seurasi Botarin toimintaa. Tällä kertaa tämä yksi tehokkaimmista agenteista oli tuonut Daxian tukikohtaan oudon ilmestyksen. Se oli jonkinlainen hordika. Entinen Valon Toa. Toaa huvitti kuinka Ritarikunta yritti selkeästi kerätä kaikki maailman kummallisuudet luokseen.

Matoro käveli nurkkauksesta jättiläisen luo vaihtaen tämän kanssa muutaman sanan. Botar oli hiljainen eikä selvästikään kovin sosiaalinen. Hän lähti raahaamaan hordikaa Daxian tukikohdan Suureen Saliin Helryxin luo. Matoro oli määrätty paikalle kuulemma varotoimenpiteeksi, mutta tosiasiallinen syy oli yksinkertaisesti se, että Toalle ei ollut tehtävää tällä hetkellä. Ei ketään salamurhattavaksi.

”Rrrrraaarrr päästkää minut vapaaksi! Päässssstäkääää!” olento pystyi huutaa kotelonsa sisältä, kun hänen suunsa edessä olevat vihreät seittisiteet löystyivät. Eläimellinen karjunta täytti salin kun keltamusta soturi, jonka kirilin mustat kuviot vaihtuivat kaiken aikaa ja akrobaattinen ja notkea naissoturi sitoivat hänet tuoliin jossa häntä kuulusteltaisiin. Helryx oli todella nostanut turvatoimia tämän olennon suhteen ja satsannut vartiointiin.

Siteet otettiin pois olennon naamalta ja hän näki vihdoin kunnolla eteensä ja pystyi taas hengittää. Keltamusta valon toa hordika, joka tunnettiin yleensä Umbrana oli nyt varsin sekavassa mielentilassa. Hän ei tiennyt missä oli eikä tiennyt mitä hänelle tehtäisiin seuraavaksi. Pelko ja viha täyttivät hänen päänsä ja hän halusi vain paeta ja tappaa. Selviytyä ja paeta varjoihin selviytymään.

Helryx nousi korokkeeltaan ja katsoi eteensä jossa surkea valon toa hordika oli köytettynä ja kahlittuna tuoliinsa. Syytetty, jonka taustat Helryx tiesi hyvin, oli vihdoin palannut ritarikunnalle. Niin kauan aikaa oli kulunut ja Kohtalo oli tuonut heidät tähän pisteeseen.

Veden toa katsoi surumielisesti tätä ilmestystä, jonka oli kuullut tehneen niin paljon hyvää, mutta myös todella pahaa. Viimeaikainen konflikti Eteläisen mantereen matoranien kanssa oli ollut liikaa hänelle ja ritarikunnalle. Tämä olento piti saada aisoihin ja paras keino olisi valjastaa tämä voima ritarikunnan käyttöön. Mikä potentiaali valovoimaisilla olennoilla olikaan lopullisessa taistelussa makutoja vastaan. Makutoja Helryx vihasi yli kaiken. Ne universumin saastat…

”Umbra. Toa Hordika. Toain ja Metsästäjäin sodan soturi joka taisteli urheasti Lhikanin ja Nurukanin rinnalla ja joka toit valoa taisteluissa. Toa joka synnyit legendaarisen Lhekon uhrattua itsensä ja joka luuli voivansa kukistaa kaiken ja tehdä mitä vain. Mitä sinulle oikein tapahtui kun muutuit tuollaiseksi? Rahiksi?” Helryx kailotti.

Salissa olijat katselivat kuinka Helryx melkein kyynelehti. Se ei ollut tavanomaista tälle rautarouvalle joka oli tuhansien vuosien ajan katsonut kuinka maailma syö itsensä omaan mahdottomuuteensa ja kuinka sotalordi toisensa jälkeen julistaa itsensä Mata Nuin yläpuolelle.

”Umbra. Miksi? Pystytkö kertoa minulle miksi?”

”Jos nyt hellittäisit näiden sitomisleikkien kanssa niin voisin puhuakin jotain”, Umbra puuskutti, sillä siteet painoivat hänen keuhkojansa kasaan. Valon toa oli tulossa järkiinsä ja hordika-ajatukset olivat alkaneet häilyä. Hän olisi pian taas kasassa.

Taempana huoneen holvikaaren muotoisen oven luona Matoro tajusi jotain. Se oli suoraan sanottuna räjähdys päässä. Kuvaannollinen. Umbra. Helryx oli sanonut Umbra. Oliko tuo hordika Umbra? Kyllä, siinä oli järkeä. Valon Toia ei ollut kovin paljoa. Mutta silti Matoron oli vaikea uskoa asiaa. Mitä Umbralle oli tapahtunut?

Keltamusta, oletettavasti muodonmuuttaja löysäsi Helryxin käskystä Umbran siteitä vain hiukan jonka jälkeen U jatkoi tarinaansa.

”Kun sota Metru Nuilla loppui tajusin että voisin tehdä kaikkea hyvää ja päätin matkata Eteläiselle mantereelle, koska olin kuullut legendoja Makutasta joka huijasi kuolemaa ja Kohtaloa itsessään. Tapasin tämän makutan joka kertoi minulle jotain tarinoita siitä kuinka Mata Nui on maailmamme ja kuinka kohtalot ovat tähtiä. En jaksanut jäädä jaarittelemaan joten päätin tuhota makutan siihen paikkaan, koska minusta on moraalisesti väärin viedä matoranien ruumiita ja tehdä ruumiista armeija itselleen. No, arvaappa vain kuinka voimakas se makuta oli ja se muutti minut oudolla sauvallaan tällaiseksi”, U lopetti puhumisen ja karjui muutaman kerran. Hordika-puolen oli aika nousta vähäksi aikaa. Vei paljon energiaa pitää yllä tätä järkevähköä puolta.

”…” sanoi Matoro ja piteli kädellä otsaansa. Myötähäpeä olennon tarinasta oli liian suuri.

”Mitä olisin voinut tehdä? Olin Mata Nuin parran nimeen voittanut sodassa metsästäjiä ja olin karzahni vie valon toa! VALON TOA!” Umbra karjui. Penkki vavahteli hänen allaan mutta Helryx antoi hänen vain huutaa.

”Menin minne meninkin niin voitin olentoja. Minulle hurrattiin matoranien kylissä joissa vierailin. Ja sitten lankesin helppoon ansaan… Huoh”
”No. Nytpä opin mielenkiintoisen läksyn. Älä ryppyile makutoille tai luule itsestäsi liikoja vaikka oletkin valon toa. Eikö tässä ole opetusta kylliksi, olla tällainen?”
Kukaan ei vastannut Umbran kysymyksiin. Salissa oli aivan hiljaista kun hordika kertoi monologiaan ja avautui.

”Ne Matoranitkin… Halusin vain ruokaa ja suojaa ja ne tulivat minua vastaan keihäillä ja soihduilla. Pelkäsin tulta ja aseita. Ne huusivat minulle ja sohivat minua aseillaan. Sitten jokin kilahti. Raivo sisälläni pääsi valloilleen ja pum! Ei enää kyläläisiä.”

Umbra huohotti. Hikikarpalot valuivat hänen vääntynyttä ja mutatoitunutta naamiotaan pitkin, naamiota joka oli kasvanut hänen päähänsä ja muodosti nyt hänen kasvonsa.
”Muuttakaa minut entiselleen. Teen melkein mitä vain”, Umbra melkein itki. Tunteet voimistuivat hordikan ottaessa vallan.

Matoro katsoi epäuskoisesti entistä sotatoveriaan.
Missä oli se itsevarma ja järkevä soturi jonka kanssa he olivat huijanneet metsästäjiä lukemattomat kerrat? Missä oli se ystävällinen ja mitään pelkäämätön toa? Umbra piti kouluttaa uudelleen ja ottaa osaksi ritarikuntaa. Ei viedä Tyrmään kuten rikollisille usein tehtiin.
Umbrassa oli hyvyyttä jäljellä, jossain surujen ja pelkojen sisuksissa.
Salissa vallitsi hiljaisuus. Kaikki odottivat Helryxin päätöstä.

”Yleensä laittaisimme kaltaisesi lainrikkojat Tyrmään suorittamaan tuomiotaan, mutta ehdotan sinulle että tulet Ritarikunnalle palvelijaksi. Voimme korjata tämän muodonmuutoksesi ja samalla antaa sinulle koulutusta, koska universumissa on perin harvoja valon toia ja tarvitsemme valovoimaisia olentoja levittämään lakia ja järjestystä universumissa. Hyväksytkö siis tarjoukseni vapaudesta mutta sillä ehdolla että työskentelet meille mukisematta, etkä lähde luotamme koskaan tai kyseenalaista motiivejamme? Sillä jos niin teet, järjestämme sinut kyllä semmoiseen Karzahniakin suurempaan ja kauheampaan paikkaan josta sinua ei löydetä koskaan ja jossa toivot kuolevasi.”

Umbra mietti mitä vastata. Hän joutuisi joko kahlituksi universumin tarkoiten vartioituun vankilaan joka oli täysin oma maailmansa ja jonne hän mätänisi. Tai sitten hän voisi kahlita itsensä tähän outoon järjestöön joka vakuutti maailmalle, tosin salaa, ajavansa Mata Nuin, Suuren hengen tahtoa ja tekemällä päätökset tämän tahtoihin nojaten. Lopulta Umbra päätti vastauksensa ja sinetöidä kohtalonsa.

”Otan tarjouksen vastaan ja alan palvella järjestöänne ja Mata Nuita”
”Umbra, uusin palvelijani joka palvelet Ritarikuntaa tästä ikuisuuteen. Julistan sinut nyt vapaaksi ja ritarikuntamme alaiseksi. ” Helryx kuulutti, samaan aikaan kun eräs kaasunaamaria kantava olento iski injektioruiskulla Umbran hauikseen. Olento kiirehti kauemmas kun vastamyrkky alkoi vaikuttaa hordikan kehossa.

Valo täytti salin kun Umbra alkoi muodostua jälleen vanhaan muotoonsa. Keltavihreät värit alkoivat palata ja petomaiset piirteet, pitkät raajat ja kynnet sekä selän rhotuka-laukaisin alkoivat kadota ja muotouta sellaisiksi kuin niiden pitkin. Viimeisenä Umbran naamio ja pää irtosivat toisistaan ja muodostuivat entiselleen. Hän voisi taas käyttää Rurunsa voimia.
Siteet löystyivät kun Umbra oli hiukan pienentynyt petomaisesta muodostaan ja nousi ylös tuoliltaan. Hän hymyili ensimmäistä kertaa pitkään aikaan ja oli varma että oli tehnyt oikean päätöksen.

Elämä ritarikunnan palvelijana alkaisi…

Retro

Kal-uni

Kommentoi

Bio-Klaanin kahvio

Joskus sitä luulee että päivä alkaa tavalliseen tapaansa aamukahvilla Bio-Klaanin kahvioss, voileivän ja puuron siivittäminä. Ei sitä yleensä uskoisi että kahvi laukaisee reaktion jonka ystävämme Umbra toisesta maailmasta koki.

Tämä painovoimaa hallitseva olento katsoi lasittunein silmin eteensä istuen kahvion pöydän vieressä, täti Mokelin selittäessä jotain astianpesuaineiden vaaroista ja siitä että mutanttikatkaravut ovat perin huonoja väittelykumppaneita. Violettimustan matoranin hengitys oli lähes pysähtynyt ja hän oli kuin halvaantunut. Mutta hänen päänsä sisällä kaikki kieppui kuin kissa pesukoneessa. Ympäri ympäri ympäri…

Näky

Umbra löysi itsensä jostain oudosta metallista ja muusta teknologiasta koostuvasta rakennuksesta, joka muistutti perin hänen oman maailmansa laboratoriota joka oli ollut hänen kotinsa ja paikka jossa hänestä tehtiin tällainen kuin hän oli. Hän oli nähnyt monia outouksia tässä vaihtoehtoisessa maailmassa jonka lait olivat välillä päin Karzahnia ja yhteys tämän maailman vastineeseensa, mahtavaan soturi Umbraan oli tehnyt muutoksia hänessä. Seikkailu veljensä mielessä oli tehnyt hänestä määrätietoisemman ja ehkä myös synkemmän, ennen niin naiivi matoran oli muuttunut, mutta niin kaikki tässä maailmassa muuttuivat.

Matoran lähti talsimaan metallista, kolkkoa käytävää eteenpäin. Näkyvyys oli perin heikkoa sumun ja savun takia. Palanut metalli ja ruuti haisivat vielä tässä rakennuksessa. Alue myös haisi saastuneelta. Heikot, lähes voimansa menettäneet valokivet, jotka oli upotettu käytävän seiniin valaisivat perin vähän kulkua, mutta sankarillamme oli omat konstinsa selvitä. Valo etusormeen ja matka jatkui. U ei olisi koskaan yksin, koska valo oli aina hänen mukanaan.

Taivallettuaan jonkin matkaa hernerokkasumussa, sankarimme kuuli outoja ääniä. Hän aisti jonkun huomanneen hänet. Hengitys koveni. Selvitymisvaisto alkoi ottaa vallan. Kuului kuin jokin olisi avannut toa-kanisterin. Monta kanisteria. Sihinä täytti käytävän. Kanisterit avautuivat eikä U nähnyt paljoa mitään. Hän vain kuuli. Metalliset askeleet tömisivät lattiaan. Hammasrattaiden kitinä ja tietty jäykkyys kuuluivat selvästi kun jokin heräsi haudastaan. Jokin, mutta mikä…

Olennot alkoivat lähestyä Umbraa. Miekka tupestaan otettuna U lähti juoksuun. Metalliset kauhut kurottelivat hopeisilla kämmenillään sumussa häntä. Ne olivat lähellä, mutta kankeita herättyään kohmeesta. Hän tunsi metallisten kourien kylmyyden. Kylmät kourat halusivat hänet. Ne kahmivat häntä kuristavaan, tappavaan syleilyynsä. Sumun läpi kajasti heikkoa valoaan vihertävät silmät jotka tuijottivat äänettömästi kohdettaan.
Ei ollut aikaa, oli pakko panna juoksuksi. Painovoima-aalto kaatoi peltikasoja maahan, mutta hänen juostessaan eteenpäin, metallihirvityksiä nousi vain säiliöistään kurottelemaan ystäväämme. Juoksu jatkui jatkumistaan, askelten seuratessa hänen juoksuaan. Mitä ikinä nämä äänettömät ja kolkot olennot halusivat, se ei vaikuttanut kovin ystävälliseltä. Juostuaan käytävän päähän, matoran pysähtyi hengittämään. Metalliset askeleet olivat loppuneet ja hammasrattaiden kitinää ei enää kuulunut.

Matoran huohotti. Koettelemus oli ollut rankka. Pää taipuneena lattiaa kohti hän koetti tasata hengitystään. Sitten sumun seasta pilkistivät harmaat jalkaterät. Matoran nosti päätään. Hän ehti nähdä metallisen kummajaisen edessään, jolla oli musta kämmen oikeassa rintapanssarissaan.

”Sinusta tulee yksi meistä”, olento sanoi.

Näky loppui.

Umbra heräsi kahviossa samasta paikasta johon oli jäänytkin. Kahvi oli jo kylmää ja puuron voinokare oli jo sulanut kokonaan aikoja sitten. Joku oli myös vienyt hänen puoliksi syödyn voileipänsä.

Mitä hittoa oikein tapahtui?

Retro

Kenraalin muisto herää

Kommentoi

Klaanin pihamaa

Nurukan, maan toa ja Metru Nuin veteraani käveli poispäin Tongun pajalta. Toa oli kokenut uuden välähdyksen menneisyydestä, muiston joka vaikutti niin tutulta mutta samalla niin oudolta. Nurukanin miettiessä tätä muistoa, muisto imi hänet kokemaan toain sodan kauhuja taas uudelleen…

Nurukan ampui kanuunallaan yhtä metsästäjää, joka muuttui täysin luonnottomaksi ja groteksiksi kummajaiseksi, joka muodonmuutoksensa jälkeen katseli itseään pari sekuntia läheisen rakennuksen vielä melko ehjähköstä ikkunasta, mutta nähdessään kuvajaisensa, biomekaaninen ja osittain orgaaninen kummajainen tuli siihen tulokseen että elämää ei enää ole, vaan tähtäsi itseään kiväärillään kaulaansa.

Kuului laukaus.

Nurukan katseli oudon mutantin kaatumista maahan. Maa ja läheinen taistelutanner oli ihan sinertävän veren peitossa ja siellä täällä näkyi olennon paisuneen pään ja aivojen kappaleita. Sota oli taas näyttänyt kauneimmat puolensa.

Metsästäjiä vyöryi lisää ja toa joutui pitämään rintamalinjat asemissaa, Bunkkerien rakentaminen oli perin helppoa kun hallitsi maan elementaalivoimaa ja aina nytkin Nurukan oli yhtä maan kanssa, kanavoiden ajatuksillaan elementaalivoimia tottelemaan tahtoaan.

Maa liikkui kuin meri konsanaan, pienten maapartikkelien liikkuessa uusille paikoilleen ja luodessa uusia piilopaikkoja toain joukoille ja liittolaisille.

Bunkkereiden noustessa maahan, joukko toia vaihtoi rintamapaikkojaan yhdessä biomekaanisten otusten kanssa ja siirtyivät kohti metsästäjäin rajaa. Tämä ei-kenenkään-maa oli vaarallista seutua jossa maa oli kuollutta ja monien myrkkyjen saastuttamaa.

Isot kolmipiippuiset zamor-sarjatulikiväärit nousivat paikoilleen sitä mukaa kun joukot etenivät ja aloittivat luotisateen kohti pimeyden metsästäjiä.

Lukuiset peikot, syväläiset ja selakhikaanit yrittivät edetä kilpiensä suojissa kohti toain rivejä, mutta toain ja vahkien tarkka-ampujat ja sarjatuliaseet ampuivat yrittäjät nopeasti.

Nurukan huomasi kuinka muutama raudan toa kontrolloi voimillaan maata, luoden raudasta piikkilanka-aitoja jotka repivät nitä ylittäviä metsästäjiä kappaleiksi. Verta roiskui kun ansat laukesivat kosketuksesta.

Muisto alkoi pikkuhiljaa häiventyä pois, kun Nurukan käveli päistikkaa yhtä klaanin pihamaan harvoista puista ja kaatui maahan.

”Ai karzahni. Kuka laittaa nämä puut keskelle tietä…” Nurukan puheli itsekseen, koettaen nostaa itseään ylös maasta. Toa oli kaatunut maahan ja hieroi päätään joka oli osunut puuhun. Pudistellen päätään toa yritti saada näkökenttänsä suoraan.

Nurukan nousi vaivalloisesti maasta ja matkasi kohti klaanin linnoitusta. Hänelle oli tullut kova hinku lähteä Metru Nuille ja matkaa pitäisi alkaa valmistella hyvissä ajoin etukäteen.

Hieroen selkäänsä, Nurukan taivalsi linnoitukseen ja ohitti muutamia klaanilaisia. Toalla olisi vielä paljon tehtävää mysteeriensä selvittämisessä…

Retro

Korjaamaan kalitun kättä

Kommentoi

Klaanin kahvio

Nurukan siemaili kahvikuppostaan, seuraten klaanilaisten elämää. Iloinen puheensorina oli täyttänyt kahvion ja erilaiset keskustelunaiheet vaihtuivat tiuhaan, milloin oli vuorossa politiikkaa esimerkiksi Zakazin sisällissodasta ja sen syistä, milloin puhuttiin Jäätelöstä ja väiteltiin Mata Nuin olemassaolosta. Maan toa itse piti tästä paikasta ja oli ottanut usein kantaa keskusteluihin suurehkolla tietämyksellään, varsinkin Metru Nuin historiasta. Toa oli myös oppinut olemaan suvaitsevaisempi eri lajeja kohtaan, eikä enää lokeroinut olentoja stereotyyppisiin laatikoihin. Maan toaa huolestutti tosin se että miten hänen ystävänsä Deleva jolla oli yhä vaikeuksia sietää skakdeja. Maan toa ihmettelikin minne hänen ystävänsä oli kadonnut…

Nurukan ihmetteli yhä mielensä sopukoilla näitä mekaanisia olentoja, kun jokin läimäytti häntä olkapäähän. Tulija oli Moderaattori Umbra, keltamusta soturi joka hallitsi valon elementaalivoimia.

Umbra virnisti Nurukanin säpsähtäessä. Kahvia läikkyi vähän kahviopöydälle maan toan kourassa olleesta kahvikupista.

”Älä säikäyttele meitä vanhuksia”, Nurukan sanoi hörpäten kahviaan ja pyyhkien kahvia lautasliinalla pöydältä. Punainen lautasliina imi nopeasti itsensä märäksi ja aivan kosteaksi, jonka jälkeen Nurukan heitti sen taidokkaasti suoraan kahvion toisessa laidassa olevaan roskapönttöön.
”Aika hieno heitto, Nurukan”, Umbra sanoi hymyillen, lyöden nyrkkinsä yhteen toa-veljensä kanssa. ”Ja muuten, oli minulla ihan asiaakin. Sinähän olet kuullut että minulla on toisen maailman vastine huoneessani, eikö niin?”

Nurukan nyökkäsi ja Umbra jatkoi. ”Me saimme yhdessä selville että menneisyydessämme tehtiin jotain joka vaikutti molempien kohtaloihin. Jokin muinainen makuta muutti tulevaisuuksiamme oudolla pelillään…”

Umbran sanomiset loppuivat kun Deleva ontui mekaaninen käsi mutkalla kahvioon. Toa oli vihainen ja sen näki tämän punaisista silmistä. Punavalkoinen toa kantoi pyyhettä olkapäällään ja oli hiestä märkä. Toan haarniskassa oli ruhjeita ja lihaskudoksessa oli mustelmia.

”Deleva, mitä sinulle oikein on käynyt?” Nurukan huudahti, jolloin koko kahvion väki kiinnitti huomionsa tuohon toaan, lopettaen puheensorinansa. Deleva mulkaisi Nurukania ja Umbraa pahasti, kertoen nyt koko kahvion väelle tapahtuneen.

”No siis, olin rauhassa kuntosalilla kun luulin kohdanneeni Metorakkin, sen skakdin joka tappoi kyläni. Saman värinen, hopeista ja sinistä haarniskaa kantava skakdi oli sitten vastassani, mutta tämä olikin nimeltään joku Guardian. No koska olin lyönyt häntä ensin syntyi välillemme pientä kärhämää ja nyt minulla on tämä mekaaninen käsi vähän mutkalla.” Deleva lopetti juttunsa, vetäen henkeään. Kahviossa oltiin hiljaa mutta kuiskuttelu alkoi aika nopeasti. Sana Gn ja tämän toan taistelusta leviäisi nopeasti klaanilaisten keskuudessa ympäriinsä.

”Deleva, tarvitset Tohtoria”, Umbra huudahti nähdessään toverinsa muodottaman hopeisen käden, ”tai mekaanikkoa, kuten Tongua”.

”Ottaen huomioon että käteni on täysin mekaaninen, tuo mekaanikko voisi olla parempi valinta, kuin jokin Tohtori”, Deleva murahti. ”Näyttäisitkö minulle tien tämän Tongun luokse?”

”Voinhan minä viedä sinut sinne Telakalle jos haluat”, U vastasi, hörppäisten nopsaan kahvikupposensa. Valon toa oli nopeasti valmis tapaamaan ystäväänsä Tongua.

”Nurukan, tuletko mukaan kanssamme Tongun pajalle?” Umbra kysyi mustalta ystävältään. Nyt niin vähäsanainen toa nyökkäsi ja nousi tuoliltaan. Kolmikko käveli vinhaa pois kahviosta, astellen klaanin sokkeloisia käytäviä ulkoilmaan.

”Tongun paja täältä tulemme!” Umbra huudahti, johtaen joukkiota kohti pajaa…