Kaikki kirjoittajan Snowman artikkelit

Retro

Puolijumalatkin jättävät jälkiä (Forum Edit)

Kommentoi

[spoil]Tuplaposti lol lol lol[/spoil]

Pienen saaren kivinen ranta, muutamia päiviä sitten.

Kolme hahmoa oli kerääntynyt pienen kraatterin ympärille kuun valaistessa ympäristöä.
”…aika laskeutuminen.”

Montun keskellä oli äärimmäisen entinen alus. Se oli ollut pienehkö ja rungoltaan skootterimainen, mutta nyt se oli romu ja kasa. Kuitenkin hajonneen mössön keskeltä erotti muutamia selviä osia: Ohjaustanko, osa satulaa ja kyljen panssari olivat enemmän tai vähemmän vahingoittumattomia. Missään niistä ei luonnollisesti ollut minkäänlaista Ritarikunnan tunnusta, mutta kummatkin monttuun laskeutuvista hahmoista tunnistivat mallin, ja tiesivät mistä se oli varastettu.

Ensimmäinen heistä oli harmaa, pitkä ja hoikka, ja hän kantoi kasvoillaan äärimmäisen harvinaista naamiota. Sen silmänreiät olivat suuret, poskipäät terävät ja sen takaraivoista levittäytyi kultaisena hohtavia juovia, jotka levittäytyivät korostamaan kasvojen piirteitä ja silmänreikiä. Yllään kulkijalla oli tummanharmaan ja hopean värinen panssari, joka oli melko koristeeton ja hieman palikkamainen, ainoastaan muutama sen ympärille kietaistu kankaanpala loi elegantimpaa tunnelmaa. Selässään tällä Selakhilaanilaisella oli vasemman hartian ja oikean kyljen kautta kiertävään vyöhön kiinnitetty suikea pakkaus.

Toinen, kuopan pohjalle paljon työläämmin taapertava tapaus, oli keltaruskean ja vihreän värinen Matoralainen, joka kantoi kasvoillaan jaloa Kanohi Komauta ja päässään nahkaista lakkia. Hänellä oli hartoilta roikkuva haaleankeltainen viitta, joka pysyi kiinni koristeellisen soljen avulla. Sivullaan hän raahasi kumpaakin kättä käyttän raskaan näköistä, mustaa nahkalaukkua, jonka kylkeen oli kirjailtu keltainen ja tarkemmin määrittelemätön Rahi-peto.

”Tätä hän siis käytti”, miespuolinen Matoralainen totesi karhealla äänellä päästyään noin metrin syvyisen kuopan pohjalle. ”Aloitanko?”
”Älä vielä”, vastasi Selakhilaanilaisen matala ääni. Puhuja oli nainen, vaikka sitä olikin vaikea havaita hehkuvan naamion, joka peitti monet sukupuolen paljastavista kasvonpiirteistä, ja muodottoman haarniskan takia. ”Varmistan asian.”

Selakhilaanilainen sulki silmänsä, jonka jälkeen hän avasi silmänsä. Mutta ei samoja silmiä, vaan naamion suuriin, pyöreisiin silmänreikiin syttyneet kultaiset valot. Kaikkien naamion juovien valo kirkastui ja siitä kuului vaimeaa huminaa. Harmaaseen haarniskaan sonnistautunut hahmo näki edessään saman näkymän, mutta kraatteri savusi vielä, eikä ollut jo sammunut, kuten äsken. Samoin siitä erotti nyt liikettä, verraten äskeiseen staattisuuteen. Lisäksi oli päivä. Selakhilainen teki pienen pääliikkeen, ja valot sammuivat, paljastaen hänen oikeat, punaiset silmänsä. Yö palasi.
”Menen vielä vähän pidemmälle, odota hetki”, hän sanoi ja harppoi pois kraatterista. Sitten hän asennoitui uudelleen ja katsoi kuoppaa. Nainen sulki silmänsä, naamio avasi omansa ja kuoppa oli tiessään. Selakhilaanilainen tuijotti tylsän harmaata, keskipäivän auringon valaisemaa rantamaisemaa.

Pieni nahkalakkinen Matoralainen odotteli Selakhilaanilaiselle olemattoman kuopan pohjalla. Hän kaivoi viittansa sisätaskusta pienen taskukellon, joka oli ketjulla kiinni vaatekkappaleessa. Hän napautti sen nopealla ranneliikkeellä auki, ja sisuksista paljastui levy, jonka keskellä nökötti yksinäinen, terävä piikki. Se oli aurinkokello. Joku voisi väittää aurinkokelloa turhaksi kapineeksi keskellä yötä, mutta sitten pieni hahmo laittoi hansikoidun kätensä uudelleen taskuun. Tällä kertaa sormien välissä oli pieni, marmorikuulan kokoinen läpinäkyvä murikka, joka paljastui valokiveksi, kun Matoralainen heitti sen ilmaan. Se syttyi hohkaamaan lämpimänsävyistä valoaan, ja asettui kiertämään toisessa kädessä lepäävää aurinkokelloa, kunnes löysi sijaintinsa. Keskineulan varjo lankesi kello neljän kohdalle.
Hmm…
”Cyrenda”, Matoralainen murahti, ja vilkaisi huolestuneena montun yläreunalla odottelevaa kolmatta matkaajaa. ”En millään tahtoisi hoputtaa, mutta tytsy on ollut sidottuna aika kauan.”

Selakhilaanilainen ei vastannut, vaan tuijotti hievahtamatta monttua. Hänen naamionsa hohti erittäin kultaisena, juovat ja valoisat silmänreiät muita vielä paljon kirkkaampina. Cyrendaksi kutsuttu henkilö tuijotti nyt menneisyyteen ja moinen vaati keskittymistä. Toistaiseksi hän näki vain tylsän rannan, mutta pian pakoalus romahtaisi näköpiiriin. Tai romahti. Näkökulmasta riippuen.

Muutama minuutti vierähti laineiden liplattaessa, kunnes Selakhilaanilainen sai todisteensa. Meren yli saapui kovaa vauhtia savuava alus, joka putosi rannalle ja räjähti synnyttäen pienen kraatterin. Aluksen raadosta hoiperteli yllättävän hyvin selvinnyt, tummanpuhuva hahmo.

Makuta Nui.

”Jep, tämä on meidän monttumme”, Cyrenda ilmoitti ja pudisteli naamionsa kirkkaat valot sammuksiin. ”Pidä hauskaa.”

Matoralainen napautti aurinkokellonsa kiinni ja sujautti sen ja leijuvan valokiven takaisin viittansa taskuun. Hän kumartui suuren nahkasalkkunsa äärelle ja muutamalla näppärällä sormenliikkeellä avasi sen kiinnikkeet. Hän hieroi hansikoituja käsiään yhteen, ja upotti ne sitten laukun ammottavaan tyhjyyteen. Hetken kuluttua ne nousivat taas esiin monimutkaisia ja ilmeisen hienostuneita instrumentteja otteessaan pitäen. Tämä toistui muutamia kertoja, kunnes Matoralaisen ja kuolleen ilmaskootterilaitteen välissä oli oikea pienoislaboratorio. Jokainen vipstaakkeli oli äärimmäisen siro, ja niitä käsittelevät kädet toimivatkin mitä hienostuneimmalla tavalla. Harva tiesi, mitä mikäkin laite teki, mutta miltei kaikki liikkuivat, keinuivat, värähtelivät tai pyörivät jollain tavalla. Kuun vähäinen valo kimmelsi niiden messinkisistä pinnoista, ja ne kaikki näyttivät taianomaisilta.

Matoralainen otti hyppysellisen tuhkaa romahtaneesta aluksesta ja pudotti sen pieneen vaakakuppiin. Sitten hän avasi pienen telineestä irrotetun metallipullon korkin, ja kaatoi siitä villin purppurana hohtavaa nestettä mustan mujun joukkoon. Syntyvä ääni oli jotain sihinän ja vislauksen välimaastosta kotoisin olevaa, mutta hilhaista. Vaa’n neula siirtyi osoittamaan väärin päin olevaa matoralaista H-kirjainta.
”Hurm”, Matoralainen murahti rosoisella äänellään. ”Näyttää siltä, että on minun vuoroni pyytää sinua odottelemaan. Luuletko, että olisi aika antaa kyyhkyläiselle puheenvuoro?”

Selakhilaanilainen katsoi kädet selän taakse sidottua, jalat kahleissa ja suu kapuloituna seisovaa hahmoa.
”Taidat olla oikeassa.”
Yksinkertaisesti panssaroitu, pitkä jäljittäjä käveli vangilta näyttävän Toan luo. Mielenkiintoisinta tilanteessa oli se, että Toa vain näytti vangilta. Kyseinen neito oli kuitenkin Ritarikunnan agentti, aivan kuten Matoralainen ja Selakhilaanilainenkin. Silti hänen kirkkaansinisistä silmistään kuitenkin loisti aito epätoivo, kun Cyrendan harmaat sormet aukaisivat suun tukkivat kangasnyytin solmut.
”Nekkar! Missä hän on? Minun täytyy löytää hä-”
”Rauhoitu!” Selakhilaanilainen sanoi matalalla, rauhoittavimmalla äänellään. ”Kaikki on hyvin.”
”Mutta, mutta. Minä rakastan häntä! Nekkar, missä hän on?”
”Rauhoitu, kaik-”
”Rakastan!”

Selkhilaanilainen laittoi suukapulan taas paikalleen. Toan ääntä oli vaikea kuunnella, mutta pelkkä katse oli joskus pahempaa. Kyseinen sidottu naispuoleinen Toa oli hopean ja vaaleanpunaisen värinen, melko pieni eikä kovin raskaasti haarniskoitu. Hänellä ei ollut minkäänlaista aseistusta, ja kasvoillaan hänellä oli hopean värinen voimaton Kanohi Iden. Ja sinisissä silmissä se pohjaton epätoivo.

Ja sitä epätoivoa Cyrenda joutui kestämään vielä miltei kaksikymmentä minuuttia, sillä Matoralaisen monimutkainen työ vei aikansa. Kukaan ei puhunut mitään, mutta pienten messinki-laitteiden kilkutus ei lakannut hetkeksikään. Lopulta karhea ääni kraatterin pohjalta kuitenkin ilmoitti olevansa valmis. Keltaisen ja vihreän värinen pieni mies ilmestyi näkyviin pidellen käsissään hieman teepussia muistuttavaa esinettä.
”Tässä kävi aika lailla juuri niinkuin epäilinkin”, hän ilmoitti noustessaan viimeisen askeleen ylös kuopasta. ”Tässä ei ole hänen antidermistään, vain haarniskaa. Luulen tytön kuitenkin silti haistavan puolijumalan olemuksen.”
Selakhilaanilainen käänsi katseensa sidottuun Toaan. Näky teki edelleenkin pahaa.
”Joten sen pitäisi toimia?”

Matoralainen saapui aivan sidotun tytön ja harmaan naisen luo.
”Olenhan ammattilainen.”
Cyrendan kädet laskeutuivat sidotun Toan olkapäille.
”Laskeutuisitko kyykkyyn?”
Kanohi Idenin suu oli sidottu, mutta vastauksen virkaa ajavasta muminasta erotti sanat ”Nekkar” ja ”rakastan”. Lopulta hennonpuoleinen Toa kuitenkin kyykisti polvensa. Nyt nahkalakkinen Matoralainen ylettyi hänen niskaansa, ja avasi siinä olevan pienehkön, muutaman postimerkin kokoisen luukun. Siitä avautui putki, josta näkyi pelkkää pimeää.
”Tiedätkö”, Cyrenda sanoi. ”Minä en vieläkään pidä tästä.”
Matoralainen kohotti äskeisen työnsä tuloksen avatun luukun yläpuolelle, ja päästi irti. Pieni nyytti putosi Toan sisään.
”En minäkään.”

Hetkeen ei tapahtunut mitään. Aallot liplattivat rantakivikkoon ja kuu paistoi valoaan ohuen ja alati liikkuvan pilviverhon läpi, mutta muuten oli kuin maailma olisi pysähtynyt. Sitten Toa kuitenkin veltostui silmänräpäykseksi, vain säpsähtäekseen miltei välittömästi hereille. Hän katseli hätääntyneenä ympärilleen ja yritti puhua suukapulan läpi.
”Pitäisikö meidän-”
”Juu.”
Selakhilaanilainen vapautti Toan leuat, ja ulos pääsi heti paljon sanoja. Kaikissa niissä oli huolestunut ja melankolinen sävy.
”Missä hän on? Minun täytyy löytää hänet! Rakastan häntä!”

Matoralainen ja Selkhilaanilainen vilkaisivat toisiaan, ja ensimmäinen avasi suunsa.
”Ja kukakohan tämä ’hän’ on?”
Toa näytti järkyttyneeltä.
”Elämäni rakkaus, tietenkin! En voi elää ilman häntä!”
Matoralainen pyöräytti kättään, kuin pyytäen lisäselvitystä. Tyttö vastasi.
”Elämäni rakkaus, Makuta Nui! Minun täytyy löytää hänet!”

Klaanon Rope

Legenda kalastajakylästä

2 kommenttia

Bio-Klaanin saari, itärannikon kalastajakylä

Puiset rakennukset oli maalattu keltaiseksi kylän perinteiden mukaisesti. Vuosien varrella merituuli oli kuitenkin syönyt värin pois laudoista. Samoin myös laituri oli romahtanut mereen voimakkaan aallokon hakatessa sen perustuksia. Leveitä teitä reunustaneet kivet vierivät pois asemistaan luonnonvoimien tehdessä työtään. Missään ei näkynyt ainuttakaan Matoralaisista.

Mutta rakennukset voitiin aina maalata uudelleen, ja sen kylän asukkaat tekivät niin kerta toisensa jälkeen. Tuhoutuneen laiturin tilalle pystytettiin uusi, ja uudet kivet asetettiin markkeeraamaan teitä. Vuosi vuoden jälkeen, aina uudelleen tuon pienen kylän pienet asukkaat tekivät tyhjäksi sen, mitä luonto yritti saada aikaan. Joka vuosi kaikki laitettiin jälleen kuntoon, niin että sen myrskyisän niemenkärjen asukkaat saivat elää kallioisella rannallaan rauhallista, joskin työteliästä elämää. He olivat jopa nimenneet kylänsä uudestaan: Komau-Kaya-Koro oli ehkä nimihirviö, mutta asutuskeskuksen väki ei olisi voinut olla ylpeämpi kylänsä nimestä. Sen alkuosa tuli mielenhallinnan naamiosta, Kanohi Komausta, ja se kuvasti päättäväisyyttä. Toisin kuin voimakas naamio, tämä Komau ei kuitenkaan tunkeutunut toisten mieliin, vaan se piti itse itseään tiukassa otteessa karuissa oloissa.

Mutta kaikesta kunnostustyöstä huolimatta se oleellisin puuttui. Matoralaiset olivat tiessään. Tilalla oli vain parvi bio-lokkeja ja kaksi Zyglakia.

”Mei”, aloitti liskoista kookkaampi varovaisella äänellä. Puhuja oli Calibus, nuori ja vetreä miespuolinen Zyglak, joka oli väriltään sinivihreä. Hänellä oli matalahko ääni ja leveät hartiat, mutta hän oli hieman keskimääräistä Zyglakia lyhyempi. Kasvoiltaan Calibus oli kuitenkin hienostunut, ja monet liskoneidot pitivätkin häntä sangen viehättävänä.

Mei, nuori ja tummanpunainen naaras-Zyglak ei näyttänyt kuuntelevan, katseli vain tarkkaavaisena ympärilleen. Ja puhui Calibuksen keskustelunavausyrityksen päälle.
”Tunnetko tämän paikan legendan?” hän kysyi katsomatta kuitenkaan matkakumppaniinsa, joka käveli muutaman metrin hänen jäljessään.
”Mei.”
”Matoralaiset kertovat, että tämä paikka oli aikoinaan pyhä ja kielletty, että yksikään kuolevainen ei saisi sille rakentaa majaansa. Paikalliset eivät kuitenkaan välittäneet, vaan asuttivat juuri tämän kaistaleen rannikkoa.”
”Mei”, Calibus sanoi jo hieman kärsimättömänä.
”Tänne muuttanut heimo rakensi mökkinsä ja majansa muiden varoituksista piittaamatta, mutta Matu Nu tuimistui ja upotti kaikki rakennukset mereen. Kyläläiset eivät kuitenkaan lannistuneet, vaan rakensivat majansa uudelleen. Matu Nukaan ei kuitenkaan aikonut luovuttaa…”
”Se on Mata Nui.”
”…vaan tuhosi kylän uudella myrskyllä.”

Calibus huokaisi syvään. Ikään kuin Mei häntä kuuntelisi. Hän ei ollut tehnyt niin aiemmin, kun he olivat puhuneet viestistä, hän ei ollut tehnyt niin oikeastaan koskaan. Ei hän kuuntelisi nytkään. Oikeastaan, aivan pienestä pitäen, Mei oli ollut paitsi kykenevä soturi, myös selvästi syntynyt johtamaan, ei seuraamaan. Sen hän oli perinyt suoraan maineikkaalta Guechexilta. Herttaisen luonteensa Mei taas oli saanut suoraan Alinnelilta, siitä kertoivat pitkä, terävä veitsi Mein vyöllä ja alati kurtussa olevat silmäkulmat. Calibus tyytyi osaansa ja kuunteli päättäväisen nuorukaisen hieman epätäsmällistä kertomusta.

”Sama jatkui vuosi vuoden jälkeen. Kylä rakensi, Matu Nu tuhosi. Lopulta, eräänä vuonna, kun kevät taas koitti ja jälleenrakennus oli valmis, Matoralaisten Suuri Henki muutti mielensä. Hän ymmärsi, että vaikka Matoralaiset eivät ole kuolemattomia, Velvollisuus eli heissä näkyvintä ilmentymäänsä. Ja Velvollisuus on kuolematon. Matoralaiset siis lunastivat pyhän paikan työnteollaan ja uutteruudellaan.”

Mei piti tauon, jonka Calibus päätti käyttää hyväkseen. Kumpikin lisko oli nyt pysähtynyt, ja he alkoivat pikku hiljaa kuivua pitkän uintireissunsa päätteeksi, kosteasta meri-ilmasta huolimatta.

”En koskaan pitänyt sinua tarinankertojana. Mistä… Mistä tiedät tämän kaiken?”

Mei kääntyi ympäri ja katsoi jäänsinisillä silmillä suoraan keskustelukumppaniinsa. ”Guechex kertoi tätä tarinaa minulle usein. Mutta hän kertoi myös, mitä pyhä paikka oli merkinnyt. Paikka oli pyhä, mutta ei Matoralaisille. Vaan meille.”
Sinivihreä Zyglak kohotti yllättyneenä kulmiaan. ”Meille?”
”Kuulemma. Tämä niemenkärki oli Zyglakien pyhä paikka, ja Matoralaiset veivät sen. Ennen kuin uskonnostamme tuli, no, mustekalakultti.”

Mei piti pienen tauon, ja varmisti taas että nahkainen, pitkä lieriö roikkui turvallisesti hänen vyöllään. Se sisälsi palan paperia, joka oli tärkein pala paperia hänen tähänastisessa elämässään. Se oli viesti tiedemieheltä erämaassa, viesti, jonka takia hän oli yön turvin paennut entisestä Zyglakien, nykyisestä Zyglakien ja Skakdien leiristä. Calibus oli seurannut häntä, koettanut estää häntä lähtemästä, mutta nyt oli jo myöhäistä kääntyä. Siitä huolimatta sinivihreä lisko seurasi häntä, aina tänne asti, näin kauas etelään. Mereltä maalle noustuaan he arvelivat tämän olleen turvallisin reitti: tämän etelämpänä saattoi olla vielä Matoralaisia, ja pohjoisempana taas, no, Nazorakit eivät kuulemma olleet turhan tarkkoja siitä, mitä tai ketä pommittivat.

”Hän käytti kertomusta…” Mei jatkoi, ”…muistuttaakseen minulle, että Matoralaisten ’työnteko ja uutteruus’ ovat joskus kaiken pitämistä omaa lajiaan varten luotuna. Näin ainakin luulisin. Mutta en voi kysyä häneltä, koska, hän…”
”Mei”, Calibus sanoi rauhoittavasti. ”Tiedät, että hän on kunnossa. Mitä voisi sattua Gu-”
Mein tuima katse vaijensi sinivihreän liskon. Se oli loukkaantunut ja äkäinen, siis enemmän kuin tavallisesti.
”No, oli miten oli, tyhjää täällä minusta on”, Mei totesi. ”Kaikki ovat evakoituneet ötököiden sotakoneen tieltä kohti etelää. Ja jos täkäläiset voittivat jumalan asuakseen täällä…”

Mei piti tauon ja puristi sormensa pitkän veitsen ympärille.

”…niin minkä kanssa me sitten olemme todella liittoutuneet?”

Lokit rääkyivät, liskot olivat hiljaa. Aaltojen iskut rantakallioon kuuluivat halki kylän. Kaikkialla tuntui meren suolainen haju. Vaitonaisuuden vallitsessa Calibus päätti yrittää mahdotonta tehtäväänsä vielä kerran.
”Mei. Jos kuitenkin vain palai-”
”Naama kiinni.”

Tummanpunainen Zyglak kääntyi kannoillaan ja alkoi tarpomaan kohti sisämaata.

Kannatti yrittää, Calibus totesi mielessään ja lähti seuraamaan vanhaa ystäväänsä.

Retro

Legenda kalastajakylästä (Forum Edit)

Kommentoi

Bio-Klaanin saari, itärannikon kalastajakylä

Puiset rakennukset oli maalattu keltaiseksi kylän perinteiden mukaisesti. Vuosien varrella merituuli oli kuitenkin syönyt värin pois laudoista. Samoin myös laituri oli romahtanut mereen voimakkaan aallokon hakatessa sen perustuksia. Leveitä teitä reunustaneet kivet vierivät pois asemistaan luonnonvoimien tehdessä työtään. Missään ei näkynyt ainuttakaan Matoralaisista.

Mutta rakennukset voitiin aina maalata uudelleen, ja sen kylän asukkaat tekivät niin kerta toisensa jälkeen. Tuhoutuneen laiturin tilalle pystytettiin uusi, ja uudet kivet asetettiin markkeeraamaan teitä. Vuosi vuoden jälkeen, aina uudelleen tuon pienen kylän pienet asukkaat tekivät tyhjäksi sen, mitä luonto yritti saada aikaan. Joka vuosi kaikki laitettiin jälleen kuntoon, niin että sen myrskyisän niemenkärjen asukkaat saivat elää kallioisella rannallaan rauhallista, joskin työteliästä elämää. He olivat jopa nimenneet kylänsä uudestaan: Komau-Kaja-Koro oli ehkä nimihirviö, mutta asutuskeskuksen väki ei olisi voinut olla ylpeämpi kylänsä nimestä. Sen alkuosa tuli mielenhallinnan naamiosta, Kanohi Komausta, ja se kuvasti päättäväisyyttä. Toisin kuin voimakas naamio, tämä Komau ei kuitenkaan tunkeutunut toisten mieliin, vaan se piti itse itseään tiukassa otteessa karuissa oloissa.

Mutta kaikesta kunnostustyöstä huolimatta se oleellisin puuttui. Matoralaiset olivat tiessään. Tilalla oli vain parvi bio-lokkeja ja kaksi Zyglakia.

”Mei”, aloitti liskoista kookkaampi varovaisella äänellä. Puhuja oli Calibus, nuori ja vetreä miespuolinen Zyglak, joka oli väriltään sinivihreä. Hänellä oli matalahko ääni ja leveät hartiat, mutta hän oli hieman keskimääräistä Zyglakia lyhyempi. Kasvoiltaan Calibus oli kuitenkin hienostunut, ja monet liskoneidot pitivätkin häntä sangen viehättävänä.

Mei, nuori ja tummanpunainen naaras-Zyglak ei näyttänyt kuuntelevan, katseli vain tarkkaavaisena ympärilleen. Ja puhui Calibuksen keskustelunavausyrityksen päälle.
”Tunnetko tämän paikan legendan?” hän kysyi katsomatta kuitenkaan matkakumppaniinsa, joka käveli muutaman metrin hänen jäljessään.
”Mei.”
”Matoralaiset kertovat, että tämä paikka oli aikoinaan pyhä ja kielletty, että yksikään kuolevainen ei saisi sille rakentaa majaansa. Paikalliset eivät kuitenkaan välittäneet, vaan asuttivat juuri tämän kaistaleen rannikkoa.”
”Mei”, Calibus sanoi jo hieman kärsimättömänä.
”Tänne muuttanut heimo rakensi mökkinsä ja majansa muiden varoituksista piittaamatta, mutta Matu Nu tuimistui ja upotti kaikki rakennukset mereen. Kyläläiset eivät kuitenkaan lannistuneet, vaan rakensivat majansa uudelleen. Matu Nukaan ei kuitenkaan aikonut luovuttaa…”
”Se on Mata Nui.”
”…vaan tuhosi kylän uudella myrskyllä.”

Calibus huokaisi syvään. Ikään kuin Mei häntä kuuntelisi. Hän ei ollut tehnyt niin aiemmin, kun he olivat puhuneet viestistä, hän ei ollut tehnyt niin oikeastaan koskaan. Ei hän kuuntelisi nytkään. Oikeastaan, aivan pienestä pitäen, Mei oli ollut paitsi kykenevä soturi, myös selvästi syntynyt johtamaan, ei seuraamaan. Sen hän oli perinyt suoraan maineikkaalta Guechexilta. Herttaisen luonteensa Mei taas oli saanut suoraan Alinnelilta, siitä kertoivat pitkä, terävä veitsi Mein vyöllä ja alati kurtussa olevat silmäkulmat. Calibus tyytyi osaansa ja kuunteli päättäväisen nuorukaisen hieman epätäsmällistä kertomusta.

”Sama jatkui vuosi vuoden jälkeen. Kylä rakensi, Matu Nu tuhosi. Lopulta, eräänä vuonna, kun kevät taas koitti ja jälleenrakennus oli valmis, Matoralaisten Suuri Henki muutti mielensä. Hän ymmärsi, että vaikka Matoralaiset eivät ole kuolemattomia, Velvollisuus eli heissä näkyvintä ilmentymäänsä. Ja Velvollisuus on kuolematon. Matoralaiset siis lunastivat pyhän paikan työnteollaan ja uutteruudellaan.”

Mei piti tauon, jonka Calibus päätti käyttää hyväkseen. Kumpikin lisko oli nyt pysähtynyt, ja he alkoivat pikku hiljaa kuivua pitkän uintireissunsa päätteeksi, kosteasta meri-ilmasta huolimatta.

”En koskaan pitänyt sinua tarinankertojana. Mistä… Mistä tiedät tämän kaiken?”

Mei kääntyi ympäri ja katsoi jäänsinisillä silmillä suoraan keskustelukumppaniinsa. ”Guechex kertoi tätä tarinaa minulle usein. Mutta hän kertoi myös, mitä pyhä paikka oli merkinnyt. Paikka oli pyhä, mutta ei Matoralaisille. Vaan meille.”
Sinivihreä Zyglak kohotti yllättyneenä kulmiaan. ”Meille?”
”Kuulemma. Tämä niemenkärki oli Zyglakien pyhä paikka, ja Matoralaiset veivät sen. Ennen kuin uskonnostamme tuli, no, mustekalakultti.”

Mei piti pienen tauon, ja varmisti taas että nahkainen, pitkä lieriö roikkui turvallisesti hänen vyöllään. Se sisälsi palan paperia, joka oli tärkein pala paperia hänen tähänastisessa elämässään. Se oli viesti tiedemieheltä erämaassa, viesti, jonka takia hän oli yön turvin paennut entisestä Zyglakien, nykyisestä Zyglakien ja Skakdien leiristä. Calibus oli seurannut häntä, koettanut estää häntä lähtemästä, mutta nyt oli jo myöhäistä kääntyä. Siitä huolimatta sinivihreä lisko seurasi häntä, aina tänne asti, näin kauas etelään. Mereltä maalle noustuaan he arvelivat tämän olleen turvallisin reitti: tämän etelämpänä saattoi olla vielä Matoralaisia, ja pohjoisempana taas, no, Nazorakit eivät kuulemma olleet turhan tarkkoja siitä, mitä tai ketä pommittivat.

”Hän käytti kertomusta…” Mei jatkoi, ”…muistuttaakseen minulle, että Matoralaisten ’työnteko ja uutteruus’ ovat joskus kaiken pitämistä omaa lajiaan varten luotuna. Näin ainakin luulisin. Mutta en voi kysyä häneltä, koska, hän…”
”Mei”, Calibus sanoi rauhoittavasti. ”Tiedät, että hän on kunnossa. Mitä voisi sattua Gu-”
Mein tuima katse vaijensi sinivihreän liskon. Se oli loukkaantunut ja äkäinen, siis enemmän kuin tavallisesti.
”No, oli miten oli, tyhjää täällä minusta on”, Mei totesi. ”Kaikki ovat evakoituneet ötököiden sotakoneen tieltä kohti etelää. Ja jos täkäläiset voittivat jumalan asuakseen täällä…”

Mei piti tauon ja puristi sormensa pitkän veitsen ympärille.

”…niin minkä kanssa me sitten olemme todella liittoutuneet?”

Lokit rääkyivät, liskot olivat hiljaa. Aaltojen iskut rantakallioon kuuluivat halki kylän. Kaikkialla tuntui meren suolainen haju. Vaitonaisuuden vallitsessa Calibus päätti yrittää mahdotonta tehtäväänsä vielä kerran.
”Mei. Jos kuitenkin vain palai-”
”Naama kiinni.”

Tummanpunainen Zyglak kääntyi kannoillaan ja alkoi tarpomaan kohti sisämaata.

Kannatti yrittää, Calibus totesi mielessään ja lähti seuraamaan vanhaa ystäväänsä.

[spoil]Kiitos Geelle Calibuksen nimestä, anteeksi kaikille bio-lokeista.[/spoil]

Retro

Pako kannibaalien kylästä

Kommentoi

Bio-Klaanin saari, ilmatila siinä linnakkeesta vähän pohjoiseen

Ilmavirta suhisi Bladiksen pään vieressä, sillä alus oli vailla kattoa. Telakalta käyttöön saatu, noin neljä metriä pitkä menopeli kiisi vauhdikkaasti puolensadan metrin korkeudella maanpinnasta. Koneen runko muistutti hieman pitkulaista, metallivahvisteista puutynnyriä, josta lähti kolme äärimmäisen lyhyttä ja eteenpäin kaartunutta kuparisiipiparia. Perässä oli kolme propellia: kaksi suurta perätysten ja yksi hieman muita alempana. Kulkuhärpäkkeen pohjassa oli kevyellä kaasulla täytetty välipohja tuomassa keveyttä. Etuosa muistutti ylösalaisin käännettyä valtamerilaivan keulaa sillä erotuksella, että siinä missä keulakuva olisi sijainnut, oli ohjaajan syvennys. Same istui siinä yksinään, vaikka tilaa olisi ollut kahdellekin. Bladis nökötti taaemmassa tilassa, joka sijaitsi tynnyrintapaisen etuosassa. Takapenkissä oli etunsa ja haittansa verrattuna pelkääjän paikkaan: Bladiksen istuin oli miellyttävällä, purppuraisella pehmusteella vuorattu ja se oli sohvamaisuudessaan oikein mukava. Toisaalta, hän koki aluksen takapenkkipaikan tuulilasin puutteen häiritseväksi. Toisaalta toisaalta, vain hieman idiootin näköiset lentäjänlasit pelastivat paljon.

Skakdimoderaattori vilkaisi aluksen reunan yli. Alla levittäytyvä maisema oli metsäinen, syksyinen ja raikas. Etelässä, takana päin näkyi Klaanilinnake ja sitä ympäröivä kaupunki, jotka hohtivat kauniina pimenevässä illassa. Idässä ensimmäiset tähdet loistivat Nui-Koron lakeuden, Kaja-Wahin Kuumien kenttien ja rannikon kalastajakylien takaa. Pohjoista maisemaa hallitsi Ämkoon mukaan nimetty suuri vuori, ja lännessä näkyi silkkaa laskevan auringon värjäämää metsää, mitä nyt takavasemmalla, aivan saaren lounaisimmassa kulmassa, asutusta oli niin paljon, että metsä oli suurelta osin siirtynyt.

Näkymä oli raikas ja viileä, mutta edes tuulen tuiverruksessa ja yläilmoissa Bladis ei tuntenut kylmää. Osittain, koska aivan hänen selkänojansa takana oli suuren osan aluksen rungosta vievä ilmassa täyttämätön hiiliuuni, alus kun oli prototyyppi lyhyenmatkan kiiturista, ja osittain, koska tilanne oli sinänsä kuumottava. Vain noin kymmenen minuuttia sitten Same oli tullut hänen luokseen kaupungin tyylikkään foorumin luokse, jossa hän oli ollut opettamassa Matoralaisille sotastrategiaa. Moderaattorikaksikko oli kirmannut minkä kerkesi kaupungin katuja ja kauniita siltoja pitkin Telakalle, josta he olivat saaneet tämän vauhtilotjan alleen. Nopeaa hiilen lapioimista, navigoinnin opastusta ja swoooh, alus oli ilmassa. Ja kaiken aikaa Same oli selostanut tilannetta Bladikselle. Kaikesta päätelleen Kepe ja Snowie olivat hankkiutumassa majesteettisiin ongelmiin.

Bladis vilkuili hermostuneena luoteeseen.

Au, missä?

Sekä Kepen että Snowien ranteet tunsivat kireät köydet ympärillään, mutta tiedemies-Toa oli ensimmäinen, joka sai silmänsä auki.
“Ehrämä-äh?” hän aukoi suutaan.

Ja koetti avata silmiään enemmän. Ilmeisesti edessä levittäytyi, viime aikain teeman mukaisesti, metsää. Ja vieläpä synkeää kuusimetsää. Oikeastaan niin synkeää, että Kepen mieli teki muutaman johtopäätelmän. Ensinnäkin, oli jo myöhäinen ilta. Toisekseen he olivat matalalla. Jonkinlaisessa jyrkkärinteisessä laaksossa tai kanjonissa tai…

Hän näki nyt selvemmin. Sekä hän että Snowie olivat sidottuina kahden suuren kallion väliin. Niin suuren, että ylös kiipeäminen olisi hyvin vaivalloista, vaikka käyttäisikin jäävoimia ja muodonmuutoskykyä. Suurilla lohkareilla oli leveimmillään yli kymmenen metriä väliä, mutta väli oli huomattavasti lyhyempi klaanilaisten kohdalta. Kepe ei kyennyt nostamaan päätään niin paljon, että olisi nähnyt kunnolla, mitä edessä oli.

Hetkonen, miksi?

Kepe tutkaili asentoaan. Hänet oli sidottu käsistä ja jaloista jonkinlaiseen puutelineeseen, niin, että hän muistutti Matoralaista Y-kirjainta ilman ympyrää. Mielenkiintoinen ja epämiellyttävä yksityiskohta oli, että köysi piti niskaan kiristetyn lenkin avulla hänen kasvojaan kohti maata.
“Au, miksi näin?” hän kyseenalaisti kohtaloaan.

“Emme tohdi pilata yllätystä”, kuului ääni klaanilaisten takaa, mutta korkeammalta.

Kepe hämmästyi ja yritti vähäisellä liikkumavarallaan läpsäistä Snowmania hereille. Yritys epäonnistui, mutta päätti siirtyä audiokeskeisempään juoneen.
“Snowie, herää!”
“Mnömnöm, ei ole vielä aamu, Turaga S-”
“Herää!”
“Oho.”
“…”

Toinenkin klaanilainen avasi silmänsä, ja ääni takaa jatkoi.
“Ihan vakavissaan. Tämä on teille mieluisampaa näin. Mitä vähemmän aikaa näette heidät, sitä vähemmän aikaa näette totuuden.”
Kepe tunnisti puhujan. Ääni kuului sille Ruru-kasvoiselle Matoralaiselle, joka oli päästänyt heidät kylään.
“Ainakin löydätte – kohtalonne kuolemassanne”, lisäsi se valtaistuinsalin tuntemattomalle puhujalle kuulunut ääni, pitäen sanojen väleillä mitaltaan hieman väärältä tuntuvan tauon.
“Aivan, totta”, kylän vale-Turaga liittyi keskusteluun.

Koko kyläkö siellä on jauhamassa? Kepe mutisi ajatuksissaan. Turaga jatkoi.
“Harva saa toimia näin konkreettisena uhrina. Moni voi kuvitella tekevänsä jotakin toisen hyväksi kuollessaan, tekevänsä jonkin sankarillisen, viimeisen urotyön. Mutta, te, ulkomantulaiset, te olette osa kylämme selviämistä. Koska he vaativat uhrinsa. Heillä on nälkä.”
“Juurikin näin, päällikkö”, Ruru-kasvo puhui. “Mutta meidän ei enää tarvitse nähdä tätä. Ei enää.”

Poistumisen ääniä.

“Poikani, otitko heiltä Sanansaattaja Tadnen Kartaston kuten käskin?”
“…En. Anteeksi, päällikkö…”
“Se on nyt liian myöhäistä. Ne tulevat pian.”
“Saat – maksaa tästä”, tuntemattoman olennon alakuloinen ääni totesi.

Sitten hiljaisuus.

Sanansaattaja Tadnen Kartasto? Nui-Koron kirja? Selvisipä siinä sen “arvottoman, pienen matoralaisen” nimi.

“Snowie?”
“Kepson?”
“Tahdotko sinä-”
“Voi kyllä.”

Hassu muljahdus tapahtui, ja lumiukko mätkähti kasvoilleen sammaleiseen maahan.
“No au”, hän totesi kammetessaan itsensä polvilleen. Snowie oli käyttänyt voimiaan ja oli lipunut köysistä helposti irti. Nyt hän nousi jaloilleen ja alkoi aukomaan toverinsakin solmuja. Kun kummatkin olivat vapaat, he puntaroivat mahdollisuuksiaan.
“Okei”, Kepe aloitti ja vilkuili ympäriinsä. “Suuntia on vain yksi.”
Ainoastaan eteenpäin pääsi, kaikkialla muualla suuret lohkareet tukkivat tien.
“Öh”, Snowie havainnoi. “Sinun reppusi ja minun reppuni ja laukkuni. Miksi?”
“Kappas.”

Hieman puutelineistä taaksepäin tosiaan olivat klaanilaisten vermeet läjänä.
“Ehkä he eivät tahtoneet olla varkaita?” Kepe ehdotti.
“Niin. He vain sitoivat meidät tänne keskelle metsää… Eräänlaisesta syystä?”
“Uhrilahjamaisesta syystä, pelkään ma.”

Räsähdys metsästä.

“Oi voi voi, minä pidän tästä niin poikkeuksellisen vähän”, Snowie ilmoitti.
“Jeh. Huomasitko, kuinka Turaga viittasi siihen, että täältä tulee kohta jotain nälkäistä?”
“Valitettavasti?”
“Millainenkohan Rahi sieltä tulee? Ilmeisesti jotain, mikä on pelottanut tai, tuota, syönyt kaiken näistä metsäin osasta. Nyt on vain pidettävä pää kylmänä ja-”

Metsien keskeltä ilmestyi hahmo. Se oli tuiki tavallinen Matoralainen, jolla oli hieman rähjäinen, harmaa ulkoasu ja tummanpunainen naamio.

“…hetkinen mitä.”

Matoralainen avasi suunsa ja hymyili. Hetki hetkeltä lähenevän hahmon naamion alta paljastuivat teroitetut hampaat. Eikä naamio ollutkaan tummanpunainen. Se oli vain kuivuneen veren peitossa. Samoin kuin kaikkien muidenkin Matoralaisten, jotka ilmestyivät sen rinnalle.

“Tämä, tämä ei niin ole totta.”

* * *

“Okei, alamme lähestyä kannibaali-Matoralaisten aluetta!” Same ilmoitti tuulen pauhunan yli Bladikselle. Takapenkillä matkustava skakdi laski kätensä vierellään lepäävälle kiväärille. Hän ei pitänyt pikkukavereiden räjäyttämisestä, mutta nämä kaverit ilmeisesti purivat.
“Same!” Skakdi huusi.
“Kerro!”

Keskustelu käytiin sangen kovaäänisesti ilmavirran jylyn peittäessä normaalin puheen.

“Mitä kannibaali-Matoralaiset edes ovat? Ja miksi emme tienneet niistä mitään? Ja ennen kaikkea, mitä skarrarrarria!”
Same käänsi katseensa taaksepäin, kohti Bladista. “Sanoin jo, en tiedä niistä mitään muuta kuin mitä Nazorak-dokumentissa sanottiin! Ne kuitenkin riittivät pelottamaan torakat pois ja ovat ilmeisesti aktiivisia!”

Kuinka vähän tiedämmekään tästä metsästä, Bladis ajatteli katsellessaan alla levittäytyvää puustoa. Jonain päivinä hän mietti, olivatko Tawa ja Visokki perustaneet kotinsa oikealle saarelle.

* *

Hwoooosha-wuuuum!

Kepen elementaalivoimat olivat tavalliseen tapaansa ruosteessa, mutta riittivät saamaan liian nälkäiset Matoralaiset hetkeksi pois pelistä. Klaanilaiskaksikko otti tilanteesta kaiken irti ja kirmasi kannibaalijoukon läpi paitsi että ei kirmannutkaan, koska niitä oli paljon ja he päätyivätkin vain joukon keskelle. Matoralaisia oli kaiken muotoisia ja kokoisia, mutta yhdistäviä tekijöitä kuitenkin löytyi: Kaikki olivat resuisia, naamiot olivat varsinkin suun ympäriltä ahdistavan tummanpunaisia ja kaikilla oli hyvin nälkäinen katse.
“Okei, jotain muuta sitten”, Kepe järkeili jännittyneen kireällä äänellä.
“Ehkä tämä?”

Snowie kaivoi mukaan nappaamastaan olkalaukusta varsin epäkorjatun painetykin.
“Mitä sinä tuolla?” Kepe ihmetteli ja katseli hieman kauhuissaan kohti ripeästi astelevaa Matoralais-joukkoa.

Tsssssshhhh, ilma suhisi laitteessa. Sitten se lakkasi kokonaan toimimasta, nyki hetken hassusti, ja teki sitten tehtävänsä. Tavallaan.

BLATSOVIEEEEEE!

Paineaalto lennätti kaikkea vähän mihin sattuu: maa pöllysi ja sammalta viskautui ilmaan, klaanilaiset rämähtivät maahan, Matoralaisia lenteli sinne tänne ja eräs kuusipuu oli kaatua.
“Okei, jotain ihan muuta…” Snowie tuumaili pidellen jyskyttävää päätään kun Kepe jo nousi pystyyn.
“Onko sinulla tuolla laukussa mitään toimivaa?”

Matoralaiset nousivat hekin jaloilleen.

“Tuota, eväät toimivat aina?”
“Aagh, joskus sinä olet niin…”
“Niin?”
“Niin sinä!” valkovihreä Toa kiljaisi.

Tuimailmeinen Kepe ojensi kätensä toverilleen, joka auliisti tarttui siihen ja nousi pystyyn. Vainoajat olivat enää muutaman metrin päässä kaikilla suunnilla.
“Ylös!” Kepe huusi.
“Mitä se-”
“YLÖS!”

Tiedemies-Toa tarttui lähimmän kuusen alaoksista ja alkoi kavuta. Snowie teki samaa perässä. Samoin kuin myös Matoralaiset, jotka ottivat nyt juoksuvaihteen päälle ja kiipesivätkin klaanilaisia nopeammin. Yksi tarttui Snowieta jalasta.
“Eääh, se tarttui minuun!” Lumiukon ääni muuttui korkeaksi.
“Ravistele se irti!” Kepe kiipesi kaiken aikaa ylös mutta katseli kuitenkin alas.
Snowien valkea jalka vispasi villisti ees ja taas mutta nälkäinen pieni nainen ei päästänyt irti ja upotti hampaansa lumiukon koipeen.
“Minä niin tulen katumaan tätä…”

Plomps vain ja Snowien jalka irtautui ruumiista, jääden sitä raastavan Matoralaisen hampaisiin.
“Minä olen vain vaatimatonta mössöä, miksi sinä edes tahtoisit syödä minua?”

Kaksi klaanilaista kiipesivät aina korkeammalle kohti kuusen latvaa, mutta niin tekivät heidän seuraajansakin, ja vieläpä huomattavasti kovemmalla vauhdilla. Lisää pikkumiehiä tarttui Snowieen kiinni ja tämän oli luovuttava koko alaruumiistaan, jottei jäisi ahnaiden hampaiden kitaan.
“Tämä on epähienon syvin olemus!” lumiukon yläruumis puhui raahatessaan itseään ylöspäin pelkillä käsillään. Kepe teki samaan aikaa havainnointia. Kuusen latvasta näki kauas. Näki taivaalla kiitävän ilma-aluksen. Hän etsi omasta repustaan mitään, löysi jotain, ja kaivoi sen esiin. Se oli näätäkarkotin-suojageneraattori, mutta sai kelvata. Siinä oli iso ja epävakaa patteri. Toa heitti sen korkealle ilmaan ja sinkautti sormistaan jäämöntin sen perään. Osuma oli kelvollinen, ja PAM.

* *

Same näki hieman oikealla puolellaan räjähdyksen puun latvain yllä ja sukelsi siihen suuntaan. Missä räjähtää, siellä klaanilaiset kirmaa, hän muisti vanhan, tyhmän ja surullisen paikkaansapitävän sananlaskun. Alus mennä viiletti kovaa kyytiä ja moderaattorikaksikko varmistui kohteestaan. Kuusen latvassa oli selvästi puolitoista henkilökohtaisen tilan puutteesta kärsivää klaanilaista.
“Bladis!” Same ilmoitti tasaisella mutta kovalla äänellä.

Skakdin ei tarvinnut edes vastata, vaan hän nappasi vierestään kovalatinkisen putkenpätkän. Aseessa oli kahva ja kolmen sormen liipaisin, mutta muuten se oli hyvin yksinkertainen ja sulavalinjainen putkilo. Joka oli ladattu sähköisellä tainnutuskranaatilla. Bladis tähtäsi rutiininomaisesti ja veti liipasimesta. Överin purppurana hohkaava lasipäällysteinen ammus pitkän metallivartensa kanssa sihahti kertasingon piipusta ulos ja osui suoraan maaliinsa: puoli tusinaa Kepeä ja Snowienpätkää ahdistelleita Matoralaisia tipahti alas puusta, jättäen vain muutaman klaanilaisten kimppuun. Bladis arveli sen ostaneen heille muutaman vaaditun sekunnin, kun Same ohjasti ilma-aluksen puun vierelle.

“Hypätkää kyytiin!” Selakhilaani huusi puussa kyhjöttävälle puolitoistakolle. Kepe hyppäsi Samen viereen ohjaajan syvennykseen ja Bladis kiskaisi valkoisen puolimiehen kyytiin takaosaan. Samen jalat polkaisivat pontevasti polkimia ja laite lähti kiitämään pois ahnaiden syöjähenkilöiden luota.

“Okei, se oli ihan, ihan liian lähellä. Kiitos”, Kepe puhui Samelle.
“Kiva nähdä teitäkin!” Same ilmoitti avonaisen aluksen takaosasta. “Aloimme jo pelätä, ett-”

Hetkeksi nelikon silmät sokaistuivat välähdyksestä ja korvat kuuroutuivat jyrähdyksestä. Ukkonen iski aluksen takaosaan lujasti. Ukkonen oli sikäli ukkonen, että se korvensi aluksen perän ja menopeli alkoi menettää holtittomasti korkeutta. Ukkonen ei ollut sikäli ukkonen, että se oli ärhäkän sinisenä hohtava ja iski alhaalta päin.

[spoil]Kiitos Spinnylle eräistä kriittisen tärkeistä kohdista.[/spoil]

Retro

Flygel erälääkärinä

Kommentoi

Bio-Klaanin saari, Lehu-metsä

Flygel, tuo valkomusta Zyglak käyskenteli metsässä aivan oman kotiluolansa edustalla. Laskevan auringon valo värjäsi Ämkoo-vuoren rinnettä kauniin kellertäväksi, osa puista oli sitä jo luonnostaan. Oli tulossa syksy ja Flygel keräsi talvivarastoja luoliinsa. Luolat, joista oli tullut hänen kotinsa olivat huokoista kiviainesta jota oli helppo kaivertaa ja kaivaa kivityökaluilla joita hän oli itse veistänyt. Pienillä insinöörintaidoillaan hän oli myös rakentanut alkeellisen kiviuunin ravinnon lämmittämiseen ja metallien sulattamiseen.

Flygelistä, tuosta tiedemiesotuksesta, oli tullut eräjorma. Elämä ilman sivistystä ja muita hänen lajinsa edustajia oli perin yksinäistä, mutta samalla rauhoittavaa. Elämään oli tullut taas pientä seikkailua kun pääsi tappelemaan luolien mörköjen kanssa, kuten limapallojen ja isojen hämähäkkien kanssa. Nyt Flygelillä oli myös aikaa tehdä tutkimuksia Bio-Klaanin saaren eläimistöstä ja asukkaista. Yksi zyglakin päämääristä oli myös kartoittaa alueen mineraalipitoisuudet siltä varalta että ne voisivat osoittautua hyödyksi hänelle itselleen ja muille hänen mahdollisille liittolaisilleen jos sille tielle mentäisiin.

Tosin tällä konkreettisella tiellä ei näkynyt mitään niin väkivaltaista: Pieni polku metsän siimeksessä oli reunattu ruskeilla sienillä ja niitä syövillä hyönteisillä. Ainoa muu merkki Raheista oli kivenheiton päässä aluskasvillisuuden joukosta erottuva vaatimaton linnunpesä. Zyglak painoi sijainnin mieleensä mahdollisia tulevia ravinnonhankitareissuja varten. Hänellä oli tehokas mieli, ja yksi sitä viimeaikoina askerruttaneista asioista oli rinnakkaismaailmojen luonne. Hän oli vieläkin vähän pyörällä päästään siitä paljastuksesta että kaikki teot tekevät rinnakkaismaailman joka on hiukan erilainen kuin lähtökohta ennen päätöstä. Flygelin mielessä pyöri mitä erilaisimpia visioita siitä minkälaisia vaihtoehtoiset Flygelit olivat. Ja olivatko ne edes hänen kaltaisiaan? Ja mitä valinta tarkoitti? Oliko hän saanut valita osaansa tässä konfliktissa?

Juuri kun tiedemiehen mieli oli sukeltamassa syvemmälle vapaan tahdon saloihin, valloitti hänen päänsä ajatus illan lähestymisestä. Aikaa ei ollut tuhlattavaksi asti ja potilas vaati hoitoa. Flygelillä oli viime päivinä ollut kova kiire ja paljon töitä käsissään. Kaikista askareista kenties eniten aikaa oli vienyt viestin saaminen Zyglakien luo. Toisin kuin Nazorakit, meriliskot uskoivat yksilöllisyyteen. Siinä oli kuitenkin ongelmallisuutensa, sillä yhteen tiettyyn henkilöön oli aina vaikeampaa ottaa yhteys kuin lukemattomien torakoiden parveen. Varsinkin, jos viesti oli arkaluontoinen.

Mutta nyt Flygel ei voinut muuta kuin toivoa parasta. Hän toivoi viestin kulkeneen oikeiden Zyglakien käsiin ja sitä kautta määränpäähänsä. Potilaan tapaus saattaisi väärissä käsissä aiheuttaa epätoivottua liikehdintää, oikeissa taas se olisi pieni välähdys paremmasta. Mutta välähdys tai ei, toistaiseksi Flygel saattoi vain pitää potilastaan hengissä, edes herättäminen ei tullut vielä kysymykseen. Lisko suuntasi kulkunsa kohti kotiluolaansa tultuaan siihen lopputulokseen, että ruokaa oli riittävästi heille molemmille, ja oli muutamassa minuutissa perillä.

Luolan suu oli suuren lehtipuun takana, niin että sattumanvarainen kulkija sitä tuskin huomaisi. Zyglak kumartui paksujen oksien alitse ja astui luolaan.Tuttu näky odotti häntä: Kiviuunin tapaisessa oli tuli päällä, tosin toistaiseksi lähinnä valaisemassa, huonekaluina toimivat puunkappaleet olivat paikoillaan ja Guechex makasi tajuttomana havuvuoteella.

[spoil]Kiittäkää Uuta, varmaan yli puolet on hänen tekelettään. Omalta osaltani tämä on vähän tällainen pakollinen juonenkuljetuspätkä, olen pahoillani siitä.[/spoil]

Retro

Kepe ja Snowie eksyvät metsään

Kommentoi

Bio-Klaanin saari, Lehu-metsän eräät, kenties pohjoiset osat

”Sinä pidät sitä karttaa väärin päin”, Kepe huomautti. ”Ihan tiedoksesi.”
Snowie mutristi suutaan. ”Hmmmm. Niin.”
Valkoinen klaanilainen pyöräytti kartan toisin päin.

”Eikun sillain toisessa suunnassa väärin”, tiedemies vielä oikaisi.
”Änh.”

Koko aamupäivän metsässä vaellettuaan kaksikko oli onnistunut harhautumaan syrjään polulta ja kadottamaan itsensä kartalta. Hetki sitten Snowman oli ikään kuin paikantanut heidät, mutta ilmeisesti ei ollutkaan. Nyt he istuivat paksulla ja näennäisen ikivanhalla kannolla tekemässä uutta kartoitusta. Istuimeksi se oli muuten oikein hyvä, mutta se oli pahuksen kostea. Muutenkin metsässä oli hieman hiostava tunnelma, eikä tuuhean kuusikon takia sinne edes paistanut kunnollista auringonvaloa. Lisäksi kaikkialla oli ihmeen hiljaista.
”Jos kokeilisin navigaattoria vielä kerran? Josko signaali toimisi paremmin?” Kepe ehdotteli kovasti. Taas. Vastauskin oli sama.
”Eeei. En tahdo enää yhtään ainutta keltaisia, punaisia, karhuhainkirjavaa tai minkään muunkaan väristä katua.”
”Niinnojoo.”
Kepe oli melkein jo ehtinyt kaivaa pienen kämmenpiipittimensä esiin, mutta lopetti reppunsa penkomisen. Koska olihan se ihan kamala laite. Se oli johdattanut heidät useamman kerran harhaan, kerran he olivat eksyneet matkalla linnakkeelta telakan näyttelylle. Vain koska he olivat tahtoneet testata laitetta.
”Ja Paacokaan ei vastaa?” Snowie varmisti.
”Ei vastaa ei. Katsos, radioni on edelleenkin viritetty käyttämään Valvojaa tukiasemana, mutta ei tämä saa siihen yhteyttä.”
”Heei, mitä sille muuten kuuluu?”
”…Paacolle? Mistä minä-”
”Eikun Valvojalle.”

Siitä oli aikaa, kun Snowie oli viimeksi kuullut Valvojasta. Kepen rakentama Verstaan supertietokone oli ollut viime aikoina ihmeen hiljainen.
”Jaa Valvoja. Se valvoo puolisilmällä Iggyä, mutta pääosin se on ollut virransäästöllä järjestelmäpäivityksen takia.”
”…monta viikkoa? Tai peräti kuukautta tai jotain?”
”Se on iso tietokone.”

Snowie oli juuri olemassa ihan …, kun Kepe jatkoi.
”Entäs sinä sitten?”
”Ei, minua ei voi päivittää, olen pahoillani.”
”No heh heh.”
”heh”
”…”
”…”

Kepe pudisti päätään, mutta yritti vielä.
”Sinulla on johdatuksen naamio, Mata Nuinen aika sentään. Mikset sinä… johdata?”
”Eeh.”
”Tiedän, että se näyttää porkkanalta, mutta naamio se on silti, huolestuttavaa kyllä, kasvojesi alla.”
Lumiukko näpelöi nenäänsä. ”Kenties se ei toimi? Tai se johdattaa minut voittoon jokaisessa argumentaatiomittelössämme?”
Kepe oli ei-huvittunut.
”Jos se ei toimi, voisit käyttää jotain hyödyllistä Kanohia.”
”Mnjah.”
”Äh, luovutan”, Kepe huokaisi ja keskittyi karttoihin. Hetken sitä tutkailtuaan ja vertailtuaan lähiympäristön pinnanmuotoja, tiedemies nousi seisomaan. ”Uskoisin, että tuo on oikea suunta.”
Snowie nappasi reppunsa ja laukkunsa maasta, sulloi puoliksi syödyn patongin tärkeään patonkisäiliöönsä, jonka kiinnitti laukkunsa kylkeen ja nousi hänkin. Vailla erityistä tarmoa duo lähti matkaamaan kohti metsän siimeksiä.

Ja löysi viimeöisen leiripaikkansa.
”…olenko ainoa, josta tuntuu, että tämä ei etene…”

Retro

Amiraalin akvaario

Kommentoi

SS Rautasiipi, Amiraalin työhuone

Kun oveen koputettiin, laivastonsiniseen viittaan sonnustautunut 002 käänsi katseensa ikkunasta ovelle ja ilmoitti sen olevan auki.

Puiset pariovet vedettiin auki ja sisään asteli kolme Nazorakia. Kaksi ensimmäistä kantoivat tummalla pressulla peitettyä jotakin kahvoista ja kolmas osoitteli kantamusta kiiltävän puhtaalla kiväärillä.
”Niin?” Amiraali kysyi saapujilta nilkuttaessaan työtuolilleen.
”Tämä yritti karata, sir”, toinen kantajatorakoista vastasi ja riuhtaisi pressun syrjään. Alta paljastui torakkavalmisteinen akvaario, jossa oli paksut panssarilasiseinät ja tanssiva sisältö. Troniella oli mielenkiintoinen suhtautuminen vankeuteen.

Amiraalin kulmat nousivat hieman. ”Kala?”
Akvaariota välissään kantavat torakat vilkaisivat toisiaan.
”Kyllä, sir. Tämä vonkale tässä oli osa sitä klaanilaisjoukkoa, joka, eh, sijaitsi hetkellisesti laivassamme.”

Puhujan hermostunut äänensävy oli hyvin selitettävissä, sillä koko Klaanilaisten pako Rautasiiveltä oli Amiraalille herkkä puheenaihe. ”Lisäksi, sir, ilmoititte tahtovanne tämän työpöyydällenne.”
”Aivan niin, aivan niin”, Amiraali muisteli. ”Laskekaa hökötys tuohon.” Hän osoitti sormellaan suuren mahonkipöytänsä nurkkaa.

Torakat kevensivät lastiaan, ja laskivat kalasäiliön määrättyyn asemaan. Kolmikko oli juuri lähtemässä, kun heistä pisin ja ilmeisesti urhein tai vaihtoehtoisesti tyhmin vielä kääntyi ympäri.
”Myöskin, sir…” hän aloitti ikään kuin epävarmasti. ”…laivan lääkintäosasto tahtoo tietää, mitä ylimääräisellä kuurilla tehdään. Neuloja on nyt kahtakymmentä kolmea SLT-valmistelua varten, mutta-”

Amiraalin ilme puhui ja torakat poistuivat nöyrinä.

Oletpas sinä ankaraa torakkaa, kuului pirtsakka ääni 002:n päässä. Eiväthän he mitään pahaa sinulle kuitenkaan tahtoneet, suorastaan hyysäävät.
Siniviittainen torakka kääntyi hitaasti akvaariota kohti.
”Minun puhetapani kuuluu steppaavalle sintille miten?” hän kysyi väsyneellä äänellä. Niin väsyneellä, että Tronie päätti tehdä huomion.

Herra torakka kuulostaa uupuneelta, jeh?

”Herra torakka” sulki silmänsä, veti syvään henkeä ja vastasi.
”Uupunut?”
Siltä se tänne vesiboksiin vaikuttaa. Voi tietty olla että neste vääristää tai jotain mutta-
”Hah. Hah hah. Hah hah hah.” Amiraalin nauru oli kylmä, niinkuin torakkaimperiumin kakkosjohtajalle kuuluukin. Mutta se oli myös väsynyt.
”Hah hah hah hah….”

Tronie kallisti kalanpäätää.
Olen näin hyvä koomikko?
”…hah hah hah hah…”
Vai onko kasvoillani jotain? Tänne on niin vaikeata saada kunnollista peiliä…
”….ha.”

Torakka pyyhkäisi suupielestään syljen pois laivastonsinisellä hihallaan.
”Tiedätkö, mitä minä en tahdo tehdä elämälläni?”
Mistäs minä moista?
”Kuunnella nöyristelyä. En käsitä, mistä moisia löydetään.” Amiraali nojasi pöytänsä kulmaan. ”Aikoina, kun vielä seilasimme sakaroita, miehistöni ei ollut tällainen.”

Tronie kiersi pari kierrosta pienessä maljassaan ja katseli ympärilleen. Huoneen seinät olivat monenlaisilla tavaroilla kyllästetyt: Karttoja oli enemmän kuin moni jaksoi laskea, uusia ja haalistuneita. Jotkut niistä esittivät Klaanin saaren rannikoita, mutta osa kuvasi vesistöjä, joista Tronie ei ollut kuullutkaan. Seinälle oli ripustettu myös hienoimpia Nazorak-aseita, vaikka ne eivät edustaneetkaan kaikkein uusinta uutta. Lisäksi seiniä koristi myös yksi täytetty miekkakala, pahamaineisen laavamureenan pää sekä pienen pieni pätkä suuren suurta lonkeroa.
Wanhat ajat hyvät ajat?
”Hmph”, Amiraali tuhahti. ”Torakkaimperiumi on nyt mahtavampi kuin koskaan.”

Ulkona puhalsi kostea ja kylmä merituuli, mutta huoneen paksut ikkunat estivät sen havaitsemisen sisältä käsin. Kokenut merenkävijä kuitenkin kuuli sen ulvonnan.
Silti vaikutat hieman kärttyisältä.
”Sano tuo sille merimiehelle, jonka lävistin tällä”, 002 murahti viitaten harppuunaiseen jalkaansa.

Hmmm, Tronie mietti päässään ja Amiraalin moisessa. Sinä et vaikuta henkilöltä tahi hyönteiseltä, joka murhaa alaisiaan turhan tähden…
”…mistä sinä muk-”
Minulla sattuu olemaan erinomainen persoonantuntemus. Näen se jo silmistäsi. Plus telepaattisia voimia. Ei, sinulla on syysi. Mutta mikä…

”Älä keskeytä minua, eväkäs!”
Amiraalin kynnet puristuivat pöydän ympärille entistä voimakkaammin. Muutaman sekunnin hän piti tiukkaa otetta tasosta, kunnes yhtäkkiä päästi irti. Hän käveli hiljakseen huoneen pienimmälle, pyöreälle sivuikkunalle, joka sijaitsi työpöydästä katsoen vasemmalla. Panssarilasia ympäröi messinkinen kehys. Ulkona puhalsi yhä merituuli.
”Kalan suorittama psykologinen analyysi. Mikä päivä.”
Sinä murhaat alaisesi tuosta vain. Oman rotusi ja kulttuurisi edustajan. Mutta kun kohtaat klaanilaisia, kohtelet meitä yksilöinä…

002 avasi pientä ikkunaa kalan jatkaessa kummankin pään sisäistä monologia. Nazorakin tottuneet kädet napsauttivat pienet salvat auki.

Mutta sinä et kuitenkaan kunnioita klaanilaisia. Mutta kohtelet klaanilaisia paremmin kuin torakoita. Sehän tarkoittaa…

Pyöreä ikkuna aukesi naristen. Tuuli oli kuitenkin laantunut ja Amiraalin kasvot otti sen sijaan vastaan sama ei mikään kuin mikä huoneessa vallitsi. Nazorak huokaisi syvään ja sulki ikkunan, samoilla tehokkailla otteilla kuin oli sen avannutkin.

…että pidät torakoista vielä vähemmän.

Amiraali 002 kääntyi kannoillaan. Hän alkoi marssia viitta liehuen kohti huoneen puisia pariovia.
”Minun ei tarvitse kuunnella tätä, sintti.”
Tronie yllättyi ja tämän ajatuksenvirta katkesi, kun Amiraali heitti viittansa akvaarion peitoksi. Nilkuttava upseeri poistui huoneesta eleettömästi ja sulki ovet perässään. Harppuunan töminä SS Rautasiiven upseerien osaston kätytävistön mattoja vasten kuului vielä pitkään. Kala jäi kellumaan säiliöönsä. Hän ei edes tanssinut, jäi vain pimeyteen miettimään.

Hum.

Huoneessa oli täysin hiljaista.

Mitäköhän muille vangeille kuuluu?

Toisaalla

Ruki avasi silmänsä.
”Missä…”
Hänen päätään särki kovasti.

[spoil]Kiitos Tronielle luvasta käyttää hahmoaan.[/spoil]

Retro

Kapherin erehdys

Kommentoi

Pienehkö saari

Keskellä merta kyyhöttävä maapläntti oli pinta-alaltaan pieni ja koostumukseltaan kivinen. Pieni mutta yllättävänkin jyrkkärinteinen kukkula kohosi keskellä saarta ja mäen rinteellä kasvoi muutama pieni puu. Vehreyttä toivat myös rannalla pitkänä kasvavat heinät, vaikka ne alkoivatkin jo hieman kellertää. Kauempana vesirajasta kasvoi lähinnä vihreää, pitkää villiruohoa ja huojuvia sinisiä kukkia, jotka näyttivät erityisen kauniilta ilta-auringossa. Ainoat merkit asutuksesta olivat yksinäinen laituri, mökki sekä niitä yhdistävä polku. Savupiipusta tuprutti savua ja mökistä kuului keskustelun ääniä. Se oli harvinaista ottaen huomioon saaren asukasluvun olevan yksi ja vierailijamäärän vähäinen.

Kuitenkin kyseisenä päivänä keskustelu vuolasi virtaasti. Valko-oranssi Steltinpeikko Kapher ja pieni postinkantaja-Matoralainen istuivat vaatimattoman puupöydän ympärillä ensiksimainitun kotona. Kapherista oli oikein mukavaa kuulla uutisia ulkomaailmasta, erakon elämä kun oli hieman yksinäistä. Toisaalta, se oli myös mukavaa ja rauhallista.

Kaksikko keskusteli maailman menosta jo useammatta tuntia putkeen ja nautiskeli kahvin riemusta. Huoneen vakioäänet, takkatulen rätinä ja kellon raks-raks-raksutus toivat miellyttävän lisänsä siihen, miltä mökissä kuulosti.

”…ja katso nyt tätäkin”, postinkantaja sanoi ja osoitti pöydälle levitetyn paikallisen sanomalehtisjulkaisun artikkelia. ”Pohjoisessa ’Bio-Klaanin saarena’ tunnettu saari valmistautuu sotatilaan. Tapahtumien kulku on ulkopuolisille hyvin epäselvä, mutta Nazorak-rahien uskotaan olevan liikekannallepanon takana. Myös nimellä ’Nimda’ kulkevalla muinaisella esineellä uskotaan olevan vaikutusta asiaan.”

”Hetkonen”, Kapher keskeytti matalalla äänellään. ”Bio-Klaani?”
Matoralainen nosti katseensa lehdestä. ”Juu, se on semmoinen oudohko pakolaisseurue jotka ovat kyhänneet linnoituksensa tästä vähän pohjoiseen. Heitä joht-”
”En minä sitä”, peikko selitti itseään. ”Olen kuullut heistä. Oikeastaan, olen kohdannut sieltä tulevia matkalaisia. Kahteen kertaan.”
Pienen vastakeskustelijan katse oli epäuskoinen. ”Eihän sinulla käy täällä ketään.”

Kapherin valtava keho nousi hitaasti ja raskaasti ylös tuolista. ”Väärin”, hän sanoi tallustaessaan jykevin mutta rauhallisin askelin pienelle ruutuikkunalle. Ulkona kukat kukkivat kauniisti.
”Hm?”
”Minulla on käynyt täällä, sinun lisäksesi, tietty, kolme kertaa vierailijoita. Keskimmäinen visiitti oli sangen epämieluisa, Steltiläisiä sotilaita.” Kapher rapsutteli leukaansa. ”Mutta kaksi muuta tapausta tulivat Klaanin saarelta.”

Kapher kertoi, kuinka kaksi Toamaista henkilöä, toinen ”pulskanlainen ja lupsakka” ja toinen ”hieman kuikelo älykkö” olivat käyneet saarella pitämässä myrskyä jokin aika takaperin. He olivat esittäytyneet Bio-Klaanilaisina ja olleet kaikin puolin mukavia. Kapher uskoi heidän olevan oikealla asialla.

”Mutta ennen heitä, jopa ennen Steltiläisiä”, peikko jatkoi kertomaansa. ”Kävi eräs Matoralainen. Olin vasta muuttanut tänne, kun hän tuli anomaan yösijaa. Pieni raukka oli väsynyt, nälkäinen ja peloissaan.”
Postinkantaja tuijotti takassa loimuavaan tuleen ja kuunteli kertomusta.
”Annoin raasulle ruokaa ja katon pään päälle yön ajaksi. Hän jäi mieleeni erityisen hyvin, koska hän oli selvästi epätoivoinen. Aivan kuin olisi pelännyt jotain.” Kapher siemaisi pitkän ja hieman liian äänekkään hörppäyksen kahvikupistaan. ”Minusta tuntuu, että hän pelkäsi jonkun haluavan häneltä… Sen.”

Matoralainen käänsi kateensa Kapheriin. Hän ei ollut kuullut näin jännittävää tarinaa sitten sen, kun Mestari Mauri oli hävittänyt kynttilänsä hiilivarastoon ja eräs turisti eksyi sienimetsällä. ”Sen?”
”Minulle jäi kovin epäselväksi, mikä se oikeastaan oli”, Kapher vastasi matalalla äänellään. ”Se näytti jonkilaiselta kaulakorulta, jossa roikkui…”
Kapher piti vahingossa dramaattisen tauon. Hän nimittäin huomasi jotain.
”…tuo.”

Kapher osoitti paksulla sormellaan lehtiartikkelin karkeaa piirrosta Nimdan sirusta.